Aina uuteen käy tie elämän

[Avoin peli, seuraa kaipaa innokas ponipoika Jesse. Lyhyt aloitus mutta antakaa anteeksi. :)]

Jesse hyppäsi äitinsä autosta samalla hetkellä, kun sen renkaat pysähtyivät tallin parkkipaikalle. Poika juoksi äitinsä perään huutamia neuvoja noudattamatta Greenridgen tallin oville kuralätäköitä vain näennäisesti vältellen ja kiskaisi sen auki innoissaan. Hän ei edellispäivänä ollut päässyt tallille ollenkaan, ja vaikka vapaailta oli mennyt jalkapalloharjoituksissa, oli hän silti jo ikävöinyt poniaan. Mika olisi taas täynnä energiaa, mutta se ei haitannut, sillä hän hyppäisi sillä esteitä ja halusikin sen olevan vauhdikas.

”Moi!” Jesse hihkaisi sisään tultuaan kaikille, jotka tuntihevosten käytävällä olivat. Hän oli käynyt koulusta kotona, tehnyt läksynsä ja äidin pakottamana syönyt, mutta nyt hänellä olisi koko ilta aikaa tallilla. Olihan sitä vielä jäljellä ihan tarpeeksi, nyt kun äitikin kerrankin oli tehnyt lyhyen päivän ja päässyt heittämään hänet aikaisin. Olikohan Mika sisällä vai ulkona, hän ei ollut tajunnut katsoa. Eiköhän se selviäisi, kun kävisi karsinalla. Hän kuuli tallin oven käyvän ja oletti äitinsä seuranneen sisään. Poika lompsi mustissa kumisaappaissaan peremmälle ja nosti vettä hylkivän mustan takkinsa hupun pois tummien hiusten päältä. Ne sojottivat jälleen joka suuntaan, mutta hän tyytyi vain pörröttämään niitä hymyssä suin välittämättä siltä, asettuivatko ne nyt millilleen kohdalleen.

[Toinen innokas ponipoika lyöttäytyy seuraan!]

Kit oli hetken ollut jo varma, että joutuisi pyöräilemään tallille vilpoisasta säästä huolimatta, ennenkö isä oli taipunut jatkuvan painostuksen alla ja suostunut leikkimään kuljettajaa aktiiviselle pojalleen. Päätökseen saattoi vaikuttaa myös se, ettei Davisin miehistä vanhempi ollut saanut mitään tehtyä pienoismalliensa kanssa, kun nuorempi oli pyörinyt ympyrää ja koskenut kaikkea, mitä ei olisi saanut koskea. Hänen aikansa oli mennyt Kitin tuhoja korjaillessa, kunnes kyyti tallille oli luvattu ja poika kadonnut yläkertaan kaivamaan tallikamppeitaan. Hyvä kun Kit oli innostukseltaan saanut turvavyön kiinnitettyä pomppiessaan takapenkillä malttamattomana. Ace odotti häntä jo! Hänen pitäisi ehdottomasti päästä ratsastamaan ponillaan. Ei Ace voinut viettää päiväänsä ilman häntä, tai poni pian unohtaisi omistajansa kaikkien ratsastuskoulun ratsastajien noustessa pikkuponin selkään.

Poika oli käynyt nopeasti hakemassa poninsa sisään ja kiinnittänyt yksityishevosten käytävälle, sillä alempi käytävä kuhisi elämää, kuten niin usein ennenkin. Hänen oli lähestulkoon käynyt kateeksi tuntiratsastajia, joille oli luvattu iltapäivä maastoesteillä. Voisipa hänkin lyöttäytyä mukaan, mutta ei. Äiti oli kieltänyt tiukkaan sävyyn poistumasta tallin pihalta ponin kanssa ilman valvontaa, eikä esteille ollut mitään asiaa, olivat ne sitten muutaman sadan metrin päässä olevia kiinteitä pikkuhyppyjä tai kentälle kasattavia rataesteitä. Vaan mitä äiti ei tiennyt, se ei äitiä haittaisi… Mutta Ava kyllä kantelisi eteenpäin, jos näkisi hänet maastoesteillä opetusryhmänsä kanssa. Höh.
"Moi!" Poika vastasi pirteästi Jessen saapuessa välittämättä siitä, että kiskoi parhaillaan poninsa mutaista loimea syliinsä. Mitä sitten, jos vaatteet vähän sotkuisivat, kyllähän äiti ne puhtaaksi saisi pesukoneessa.
"Mitä kuuluu?" Hän jatkoi innoissaan muistaen hieman liian myöhään, että oli unohtanut irrottaa loimen jalkapiuhat. Hän laski rutatun loimen tallikäytävälle ja setvi soljet auki Acen takajalkojen ympäriltä. Poni vain seisoi tyynenä aloillaan panematta pienen omistajansa sähellystä pahakseen. Ace oli tottunut pahempaankin.

Ratsastuskoulun puoleinen käytävä oli ruuhkainen ja Jesse sai pujotella tervehtien läpi käytävällä hoidettavien hevosten ja innokkaiden ratsastajien ja noiden vanhempien. Äiti jäi juttelemaan jonkun tutun kanssa, hyvä, ei häntä tarvinnutkaan vahtia. Kitin tervehdys sai Jessen vilkuttamaan villisti ja hän kiirehti Acen luo rauhallisemmalle käytävälle. Poika tarjosi käsiään ponin haisteltaviksi ja paijasi sitten sen päätä pelottomasti.
”Tosi kiva olla täällä, en päässy eilen ku oli futistreenit. Onks Mika sisällä?” Hän kysyi kurkkien yksityishevosen käytävällä poninsa karsinan suuntaan. Ovi oli auki, joten hän oletti sen olevan ulkona. Pitäisi hakea se kun ehtisi.
”Mitä sulle kuuluu? Lähetkö ratsastamaan Acea?” Hän kyseli hymyillen hampaat säihkyen toiselle pojalle. Olipa kiva, ettei talli ollut vain täynnä tyttöjä. Tytöt olivat ihan tyhmiä.

"Ei, se on ulkona", Kit vastasi pirteästi ja nosti loimen poninsa jaloista voidakseen rutata sen pienemmäksi kasaksi vähän kauemmas ponistaan. Ava huomauttaisi sottaisesta loimesta heti kun näkisi sen tallikäytävällä, mutta nainen oli auttamassa ratsastuskoulun väkeä ponien varustamisessa, joten tuskinpa tallinpitäjä ehtisi yksityispuolelle katselemaan, miten hän sotki. Poni nautti saamastaan huomiosta molemmilta pojilta tyytyväisesti hörähtäen.
"Tosi hyvää! Olin eilen tunnilla Acen kanssa ja me oltiin ihan parhaita", Kit julisti nauraen. Hänestä oli ainakin tuntunut siltä, kun kaikki oli onnistunut niin hyvin. Hän oli jopa saanut Acen nostamaan laukan peruutuksesta!
"Joo, mennään kentälle. Tuntilaiset pääsee maastoesteille. Ihan epäreilua", hän protestoi suu mutrussa. Hänkin olisi halunnut hyppäämään, mutta typerät vanhemmat kielsivät hyppimisen ilman valvojaa eikä Bexiä ollut näkynyt tallilla tänään. Hän oli jo ihan riittävän iso poika hyppäämään ilman vanhempien kaitsevia silmiä, mutta typerät vanhemmat eivät sitä ymmärtäneet kun eivät mitään muutakaan hevosista tienneet.
"Mitä sä meinasit Mikan kanssa?" Poika kyseli innoissaan malttamatta edes kumartua penkomaan kiltin poninsa harjapakkia, kun keskittyi nyt niin juttelemaan toiselle ponipojalle.

”Just hyvä!” Jesse kannusti kuultuaan Kitin ja Acen onnistumisesta edellispäivän tunnilla ja taputti suloisen ponin kaulaa. Hän hakisi ihan pian Mikan, kun vain ensin vaihtaisi kuulumiset ja selvittäisi, mitä Kit tekisi. Ehkä he voisivat ratsastaa yhdessä.
”Eikä, olis ollu niin kiva lähtee mukaan”, poika haaveili maastoesteistä pää kallellaan, mutta saisi varmasti yhtä hyvän radan kentälle.
”Hypätään, haluutko säkin? Äiti voi kasata meille esteet”, Jesse innostui ja olisi hyppinyt tasajalkaa, mutta se oli kiellettyä tallissa. Mälsää.

”Käytte kyllä ihan itse kasaamassa radan”, Jenna kehotti hymyillen kun oli päässyt irti juttuseurastaan ja siirtynyt toisen käytävän luo.
”Voin tulla nostamaan puomeja, mutta osaatte kyllä tehdä radan itse.”
”No voitko äiti sit hakea Mikan?” Jesse yritti luistaa kaiken itse tekemisestä, sillä halusi jo ratsastamaan. Äiti pudisteli hymyillen päätään.
”Voin katsoa poneja sillä aikaa, kun teette rataa. Kit, onko sinun lupa hypätä?”

"No niinpä! Maastoesteet on niin kivoja", Kit yhtyi haaveiluun. Mitä sitten, jos käsi oli murtunut niillä säheltäessä viime kesänä? Se oli jo mennyttä aikaa. Haavereita sattui kaikille ratsastajille.
"Joo! Hyppääminen on parasta", poika innostui Jessen ideasta. Tietenkin hän halusi hypätä! Hän hyppäisi vaikka jokaikinen päivä jos vanhemmat vain jaksaisivat tulla kentän laidalle valvomaan. Ihan tyhmää kun viime aikoina hänet oli vain pudotettu tallille ja jätetty pärjäämään itsekseen. Olihan täällä tietenkin Bex ja Ava katselemassa hänen peräänsä, mutta oli se silti epäreilua. Ei hänestä voisi koskaan tulla hyvää esteratsastajaa, jos ei pääsisi ikinä harjoittelemaan.

"Okei", Kit nyökkäili. Kyllä hän radan kasaisi kun se tarkoittaisi, että pääsisi hyppimään. Mitä sitten jos puupuomit painoivat paljon ja tolpat olivat hankalia kannettavia. Se olisi kaiken vaivan arvoista, kun selkään asti pääsisi ja esterata aukenisi edessä.
"Tietenkin on", poika hymyili aurinkoisesti ja mahdollisimman viattomasti aikuiselle. Ei hänellä ollut varsinaisesti lupaa tätä kertaa varten, mutta vanhempien yleinen kielto hyppäämistä kohtaan johtui siitä, ettei ollut ketään katsomassa hänen peräänsä. Jessen äiti täytti varmasti valvojan vaatimukset, kun Bexkin riitti siihen puuhaan ratsastaessaan itse samaan aikaan kentällä.
"Äiti kieltää hyppäämästä ainoastaan jos olen yksin, mutta nyt en ole", hän tarkensi nopeasti epäillessään, ettei pelkkä 'joo' riittänyt vakuuttamaan aikuista. Se ei ikinä riittänyt, ihan sama kuinka viattomalta hän näytti suurine silmineen ja leveine hymyineen.
"Käy äkkiä hakemassa Mika niin päästään hyppäämään!" Poika kannusti toista poimien reippaasti kumisuan käteensä, jotta saisi Acen puhtaaksi.

Jenna katsoi epäillen pikkuista Christopheria, mutta luotti tuon sanaan. Hän katsoisi, että pojat pitäisivät estekorkeuden maltillisena ja seurasi koko ajan vierestä, ettei haavereita päässyt sattumaan Hän nyökkäsi hyväksyvästi ja siirtyi sitten toiselle puolen tallia jutustelemaan muiden aikuisten kanssa.

”Joo!” Jesse innostui ja lähti säätä uhmaten ulos hakemaan ratsuaan. Hän näki tummaan loimeen puetun Mikansa jo kaukaa ja päätti koettaa onneaan kutsumalla sitä nimeltä. Harmi, ettei hän ollut vielä oppinut viheltämään! Poni ei korvaansa lotkauttanut, vaan etsi maahan pudonneita heinänkorsia kauempana. Reippaasti Jesse astui aidan alitse ja lähti hakemaan sitä. Saksalainen oli tunnettu jekkuilija ja kun poika oli tarpeeksi lähellä ottaakseen sen kiinni, se lähti muutamalla raviaskeleella kauemmas ja ravisti päätään. Mielelläänhän se olisi jäänyt laiskottelemaan, mutta muutaman yrityksen jälkeen Jesse sai sen kiinni ja talutti talliin. Hän oli ehtinyt kastua jo tihkusateessa mutta se ei haitannut.

”Älä oo sit kauheen nopee kun sulla on etumatkaa jo”, hän toivoi ääneen Kitiltä ja kiinnitettyään kelminsä käytävälle hän alkoi kiireisin ottein riisua loimea. Liian monet vyöt tuskastuttivat häntä, mutta lopulta yksinkertainen sadeloimi ja kevyt talliloimi olivat poissa. Poika kipitti hakemaan harjansa ja alkoi vinhoin vedoin siistiä kevyen talvikarvan kasvattanutta ratsuaan.
”Millanen rata rakennetaan?” Jesse kysyi harjaamisen lomasta kasvot loistaen. Hyppääminen oli mahtavaa!

Kit harjasi reippaasti pienempää poniaan Jessen sännätessä noutamaan omaansa eikä voinut innostukseltaan keskittyä tekemään kovinkaan huolellista työtä. Onneksi loimi oli suojannut ponin selkää ja kylkiä pahimmalta sotkulta, joten tuskinpa satulan alle jäisi mitään hiertämään, vaikka kumisuka ei aivan jokaista kohtaa koskettanutkaan. Hän vaihtoi kumisuan pehmeään pölyharjaan käyden poninsa huolellisemmin läpi. Täytyihän mustanpäistärikön näyttää hienolta kun he pääsisivät hyppäämään!

Ace hörisi tervehdyksensä saapuvalle ponille, mikä sai Kitinkin kiinnittämään huomiota Jesseen ja Mikaan. Mika oli hauska kirjava poni ja Jesse oli onnekas, kun poni oli sen verran isompi. Ace oli niin kovin pieni Mikan rinnalla, eikä hänellä ja Jessellä niin suurta pituuseroa ollut. Kit kieltäytyi ajattelemasta, että kasvaisi ponilleen liian suureksi. Ei kasvaisi. Hän kieltäytyisi venymästä pituutta.
"En oo", poika vakuutti siirtyessään puhdistamaan poninsa pieniä kavioita. Ace nosti siivosti jokaisen jalkansa vuoron perään, ja kannatteli sitä ylhäällä niin pitkään kuin Kit tarvitsi kavion puhdistamiseen. Ace oli täydellinen poni, Kit pohti napaten vielä harjan siksi hetkeksi käteensä, että saattoi puhdistaa jalat huolella suojia varten.

"Tehdään ainakin kahden esteen sarja, tai sit kolmen", poika suunnitteli innoissaan. "Sellanen rata, jolla voi mennä reippaasti", hän lisäsi virnistäen. Ace oli nopea ja ketterä, eikä hän koskaan väsyisi pyytämään poniltaan tiukkoja kiepahduksia ja vauhdikkaita kiihdytyksiä esteiden välillä. Ihan sama, jos ratsastustunneilla kehotettiin hidastamaan ja keskittymään siihen, että hän suunnittelisi ratansa huolellisesti etukäteen laajoilla kaarteilla. Mitä suotta, kun poni kääntyi niin paljon ketterämmin kuin suuret hevoset.

”Joo ja joku okseri - ei, trippeli!” Jesse intoutui suunnittelemaan rataa ja mitä enemmän hän keskittyi siihen, sitä huolettomammin hän suki ison poninsa karvaa. Mika maisteli läheisen karsinan ovea eikä antanut omistajansa häiritä, vaikka Jesse jäi välillä lähinnä kutittelemaan sen väriseviä kylkiä harjalla kun jäi miettimään.
”Toivottavasti kentällä ei oo muita niin on paljon tilaa”, poika mietti siirtyessään ponin toiselle puolelle. Ehkä kaikki olisivat siellä maastoesteillä, eikä kukaan yksityishevosen omistajakaan tulisi kentälle häiriköimään poikia.
”Ja hei jooko niitä sinisiä ja vihreitä puomeja?” Jesse muisti yllättäen ja heitti reippaan hymyn Kitille vaihtaessaan harjan pehmeämpään ja pienempään, jotta saisi Mikan kostean pään siistittyä.
”Muistakaa sitten pojat harjata jalat kunnolla kun laitetta suojat niihin”, Jenna muistutti kantaessaan avuliaasti molempien ratsujen varusteita käytävän telineille. Kai hän sen verran saattoi auttaa.

"Joo!" Kit oli heti mukana ideassa leveämmästä esteestä. Ne näyttivät aina niin hienoilta kuvissa. Kunnon kilpailuissa pääsisi hyppäämään oksereita ja trippeleitä, vaikka ratsastuskouluilla niitä harvoin näkyikään.
"En usko, en oo nähnyt ketään muuta kuin tuntilaisia", poika pohti ja kurtisti kulmiaan lopettaen hetkeksi poninsa pään siistimisen. Ehkä hän ei ollut nähnyt Bexiä juuri siksi, että nainen oli ollut ratsastamassa. Mutta siinä tapauksessa punapää varmasti lopettaisi pian ja he mahtuisivat loistavasti kentälle jättimäisen esteradan kanssa. Winnie oli ainakin ulkona, joten teiniprinsessa Abigail, joka pojan mielestä muistutti aivan liikaa typerää isosiskoa, ei ollut paikalla. Kyllä he mahtuisivat kentälle.
"Joo, ehdottomasti! Laitetaan myös se porttieste, missä on Nessie-monsteri", hän taputti innoisaan käsiään yhteen. Kapeampi, tuskin kolmekymmensenttinen portti oli nopeasti muodostunut Kitin lempiesteeksi, varsinkin koska Ace ei koskaan pysähtynyt katselemaan värejä ja muita ihmetyksiä, vaan hyppäsi rohkeasti yli.
"Totta kai", poika vastasi nöyrästi ja nappasi uudemman kerran harjan käteensä puhdistaakseen Acen jalat vielä kertaalleen tarhasta kerätystä mudasta ja sotkusta. Hän vilkaisi tyytyväisenä lopputulosta, ennenkö nappasi Acen suojat ja kiinnitti tarrat nopeasti. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi hyppäämään, mutta malttoi sen hetken keskittyä, että suojat sai oikeasti kunnolla kiinni. Olisi tyhmää jos yksi niistä putoaisi kentän kosteaan hiekkaan ja pitäisi tulla alas selästä puhdistamaan se.

Jesse marisi hiljaa mielessään äitinsä typerille kommenteille, mutta harjasi jalat tunnollisesti ja ollessaan valmis hän taputti poninsa ruskeaa kaulaa.
”Todellakin”, hän kommentoi Kitin ehdottamalle porttiesteelle ja alkoi pukea suojia ja bootseja sukkajalkaiselle Mikalle. Hän osasi varustaa poninsa oikein, mutta satulan kanssa oli edelleen vaikeuksia, olihan saksalainen ruuna häntä paljon suurempi. Kuten niin monet kerrat ennenkin, niin tälläkin kertaa poika raahasi käytävältä jakkaran Mikan viereen ja nosti satulan selkään sillä seisoen. Miksi hän ei ollut sen pidempi vieläkään? Osa kavereistakin oli jo kasvanut.
”Sitten vielä suitset niin saatte mennä rakentamaan rataa. Jos kentällä on joku, pyydätte luvan, okei?” Jenna muistutteli lempeästi jaksamatta turhaan nillittää, olihan itsekin ollut joskus innokas pieni heppatyttö. Hän katsoisi ponien perään kun poikakaksikkoa tekisi ratansa ja toivoi, että noiden arvostelukykyyn saattoi luottaa, eikä kenttä täyttyisi aivan ääriään myöten 120-senttisistä esteistä.
”Miten on koulussa mennyt?” Äiti uteli poikansa kaverilta, kuten äideillä oli tapana. Jesse vilkaisi virnistäen Kitiä. Vanhemmat olivat niin noloja.

Kit kiinnitti huolella viimeisenkin suojan, ennenkö nappasi Acen satulan käsiinsä ja heilautti sen tottuneesti pikkuponinsa selkään. Hän muisti edelleen, kun poni oli ollut häntä paljon korkeampi, mutta nykyään hän näki vaivatta ponin selän yli. Se oli oikeastaan lohdutonta, koska tarkoitti, että hän venyisi väistämättä liian pitkäksi pienelle ponilleen ennemmin tai myöhemmin.
"Joo", poika nyökkäsi ohjeille kiristäessään poninsa satulavyötä. Ace vaivautui näyttämään rumaa naamaa tasan sen hetken kun hän vyötä kiristi, ennenkö ponin luontainen iloisuus pääsi taas pintaan ja korvat kääntyivät eteenpäin.
"Tosi hyvin, sain just matikan kokeesta luokan kolmanneksi parhaan arvosanan", poika kertoi pirteästi. Senhän vanhemmat aina halusivat kuulla, eikö vain? Kaverille suunnattu virne oli varsin huvittunut. Miten vanhemmat osasivatkin olla niin, no, vanhempia? Hän ujutti ohjat poniruunan kaulalle ja tarjosi kuolaimia kädestään ponille, joka otti ne tyytyväisesti vastaan. Nopeasti suitset sai ujutettua riimun tilalle, ja hän saattoi taputtaa riimu kaulallaan seisovaa poniruunaa.
"Mennään rakentamaan maailman paras esterata!" Poika hihkaisi ja joutui muistuttamaan itseään tallin säännöistä, ettei olisi saman tien pinkaissut juoksuun kohti kenttää. Kaikessa rauhassa. Ei ollut mihinkään kiire, eikä ovikaan ollut niin kaukana. Heti pihalla saattoi tosin kiihdyttää juoksuun, koska mitä nopeammin esteet saisi kasaan, sitä nopeammin he pääsisivät hyppäämään. Kenttä oli onneksi tyhjänä, joten mikään ei estäisi heitä raahaamasta laidoille jätettyjä estetarpeita keskelle kenttää.

Mika jaksoi pullistella ja luimia satulavyölle, mutta Jesse sai sen kiinni jaksamatta vielä kiristää sitä sen tarkemmin. Hän etsi suitset ja pujotti ne aavistuksen vastustelevan ponin päähän joutuen koettamaan kahdesti ennen kuin se malttoi pitää päänsä tarpeeksi alhaalla.
Kun ratsu oli varustettu Jesse malttoi olla kirmaamatta Kitin perässä ulos, mutta pakostakin otti pari hypähtävää askelta kun jätti poninsa äidin vastuulle ja lähti rakentamaan kaikkien aikojen esterataa.

”Hyvä juttu”, Jenna hymyili Davisin pojan koulumenestykselle ja jäi rapsuttelemaan Acen otsaa kun pojat katosivat tallin ovesta ulos. Hän katsoisi molemmille vielä kypärät päähän ja turvaliivit päälle, varmuuden vuoksi, mutta muuten meno näytti jo ihan asialliselta. Sitä hän vähän epäili, mitä kaksi sen ikäistä keksisikään kahden, mutta onneksi oli paikalla.

”Haetaanko eka tolpat?” Jesse kysyi rynnätessään nyt jo reippaammin kohti kenttää ja sen esteitä. Siitä illasta tulisi paras ikinä!

"Joo, haetaan vaan", Kit vastasi innoissaan suunnatessaan kentän itälaidalle, jossa tumma pressu peitti estetarpeita. Hän pyöritti painona toimineen puomin pois, jotta pressun alla olevat estetarpeet saisi vaivatta kaivettua esiin. Tolppien kantaminen osasi olla rasittavaa, mutta kun otti tarpeeksi päättäväisen asenteen, sai nekin raahattua kentälle. Ainakin he voisivat huoletta jättää portin avonaiseksi, kun kentällä ei ollut ratsukoita.
"Käytetäänkö kaikki mahdollinen tila?" Poika kysyi lähtiessään raahaamaan ensimmäistä tolppaa kentän puolelle. Se tuntui kevyemmältä kuin hän muisti, mutta paino silti sen verran, ettei hän uskaltanut ottaa kahta kannettavaksi kerralla. Ratsastustunneilla jätettiin aina ihan turhaan kentän toinen pääty esteistä tyhjäksi. Oli aina kivempaa kun esteitä oli paljon. Kyllä he mahtuisivat lämmittelemään niiden lomassakin.
"Tästä tulee ihan parasta. Olivia on ihan varmasti kateellinen kun ei tullut mukaan tallille kunhan kerron sille että me hypättiin", poika virnuili ajatellessaan isosiskon kateellisuutta. Voisi tosin olla, että ilmoitus saisi lähinnä aikaan harteiden kohauttelua ja sukkamytyillä heittelyä, kunnes hän poistuisi tytön huoneesta. Isosiskot olivat ihan turhia.

Estetolpat olivat raskaita, mutta hyppääminen korkealla ajatuksissaan Jesse jaksoi raahata niitä kentälle vetäen perässään upeita raitoja hiekkaan. Hän asetteli tolppia vähän huolimattomastiin kaikkialle minne keksi.
”Käytetään koko kenttä”, hän nyökytteli voimakkaasti ja yritti asetella tolppia siten, että niiden väliin saisi mahtumaan puomin. Se tuntui mahdottomalta, sillä vaikka hän usein hyppäsi, oli radan rakentaminen joka kerta aikamoinen haaste ilman aikuisen valvontaa.
”Miten korkeita tehdään?” Poika kysyi tarttuen ensimmäiseen puomiin kantaakseen sen paikalleen. Pystyiköhän heidän rakentamaansa rataa edes hyppäämään? No, ehkä äiti korjaisi sitä sitten tarvittaessa.

Hiekkaan jäävät raidat ja käsien kivistäminen olivat pieni hinta siitä, että he pääsisivät hyppimään esteitä. Kit raahasi tolppia paikoilleen osaamatta arvioida yhtään sen paremmin, kuinka pitkiä puomit oikeastaan olivatkaan. Ei auttaisi muu kuin siirrellä tolppia sitä mukaa kun puomeja alkaisi asetella niiden väleihin.
"Muutama pienempi ja muutama isompi?" Poika ehdotti. "Joku 80-senttinen isoimmaksi?" Äiti pyörtyisi kauhusta kun kuulisi, että hän oli edes ehdottanut moista. Onneksi äiti ei ollut paikalla. Olivathan he hypänneet tunneillakin yli puolen metrin esteitä, joten missäpä muutama ylimääräinen sentti enää tuntuisi. Ace osasi todistettavasti hypätä niin korkeita esteratoja, vaikka hän ei ihan ratana niin suurille uskaltanutkaan. Muutama yksittäinen iso hyppy sujui aina. Varsinkin kun Ace oli niin uskomattoman taitava pelastamaan hänet pulasta. Hyppääminen oli ollut paljon vaikeampaa jo myydyn Ceen kanssa, kun poni oli vaatinut häneltäkin pientä panosta. Kit ei malttanut odottaa sitä päivää kun pääsisi hyppäämään metrin kokoisen esteen. Se tuntui niin merkittävältä merkkipaalulta, että pakkohan sitä kohti oli pyrkiä kaikin keinoin, vaikka sitten tulisikin vedettyä hieman mutkia suoriksi.
"Miten mahtavaa että tulit tänään tallille", Kit hykersi tyytyväisenä kiskoessaan puomeja kentän halki ja asetellessaan niitä tolppien väliin. Hän ei olisi päässyt hyppäämään, jos Jesse ei olisi saapunut juuri sopivasti hienoine suunnitelmineen ja kentän laidalle avuksi lupautuneen äitinsä kanssa.

”Tosi hyvä”, Jesse hyväksyi estekorkeuden ja alkoi turhaan senttejä tarkastelematta koota ensimmäistä estettä. Hän arvioi korkeuden hyväksi ja asetteli puomin todennäköisesti epätasaisesti ja jatkoi seuraavien puomien pariin. Tästä tulisi mahtavaa, hän oli hypännyt viimeksi jo viikko sitten ja vauhti kuumotteli jo mielessä. Onneksi Mika oli niin mahtava esteponi.
”Nastaa päästä hyppäämään sun kanssa”, poika intoili ja rakensi haluamastaan trippelistä okserin, koska ei jaksanut kantaa enempää tolppia ja puomeja sinne. Esteradan rakentaminen oli rankkaa! Pääsisipä jo hyppäämään.
”Tästä tulee niin mahtavaa”, Jesse mietti mielessään ja veti huppua syvemmälle päähän, kun viime tuntui korvissa asti. Hän nosteli puomeja arvellen korkeudet sopivaksi ja katseli ympärilleen kentällä. Pystyikö tätä hyppäämään ratana? Hän päätti koettaa, kirmasi innoissaan ensimmäiselle esteelle ja heilautti itsensä yli matalalla olevasta puomista. Ja kohti seuraavaa!

"Niin sunkin", Kit vastasi iloisesti asetellessaan puomeja kannattimille sarjaa varten. Hän yritti laskea kahden esteenosan välistä etäisyyttä harppomalla kuten oli nähnyt aikuisten tekevän niin moneen kertaan, mutta mistäpä hän olisi tiennyt, kuinka pitkiä harppauksia piti ottaa. Ei auttanut kuin toivoa, että esteiden välistä olisi mahdollista selvitä ketterien ponien kanssa. Hän ei tosin epäillyt hetkeäkään, etteikö Mika ja Ace selvittäisi minkä tahansa radan, vaikka se ei ihan kaikkia taiteen sääntöjä täyttäisikään.
"Meillä on mahtava rata", poika julisti viimeisenkin esteen noustessa täyteen korkeuteensa ja nauroi Jessen lähtiessä hyppimään esteitä ilman poniaan.
"Etkö unohtanut jotain?" Kit nauroi vaikka taputtikin innoissaan käsiään yhteen ja päätyi hyppäämään lähimmän esteen yli. Olihan sekin kivaa, mutta mikään ei voittaisi sitä, kun saisi nousta Acen selkään ja lentää esteeltä toiselle reippaassa laukassa.

Jesse nauroi ja loikkasi vielä Kitin toivoman portin yli ennen kuin kääntyi ja suuntasi ulos kentältä.
”Mennään hakemaan hepat”, hän viittoi ja lähti tallia kohti yrittäen hillitä halua juosta tallipihalla. Häneltä oli se ilo kielletty jo niin usein, mutta aina se oli yhtä hankala muistaa. Poika kiskaisi oven auki ja katseli kasvot loistaen äitiään ja poniaan.
”Radasta tuli ihan super”, hän intoili ja oli jo viedä Mikan ulos.
”Mitähän unohtui?” Jenna muistutteli hymyillen poikansa innokkuudelle ja vilkaisi maassa olevia ratsastustarvikkeita. Jesse huokaisi, tylsää että ei päässyt heti ratsastamaan, ja alkoi pukeutua epämukavaan turvaliiviin vaikka tuskin huomaisi sitä päällään kun pääsisi satulaan. Hän veti vielä kypärän päähänsä ja vilkaisi sitten raippa kädessään äitiään. Joko hän saisi mennä? Äidin nyökkäyksen jälkeen poika irrotti kirjavan poninsa naruista ja lähti taluttamaan sitä kentälle.

Kit nauroi juostessaan kaverin kiinni ja hidasti sitten kulkunsa reippaaseen kävelyyn. Ei auttaisi saada nyt huomautuksia ryntäilystä, tai pian hyppääminen kiellettäisiin kokonaan. Tallilla juoksentelun kieltäminen oli kyllä niin typerää. Kenellekään ei ollut mitään harmia siitä, jos välillä otti muutaman juoksuaskeleen kun hevosiakaan ei ollut näköpiirissä.
"Paras rata ikinä", Kit yhtyi Jessen intoiluun nyökytellen. Hän kiskoi turvaliivin päälleen alistumatta valittamaan siitä, miten jäykkä ja typerä se oli. Jos hyppäämään pääsisi vain turvaliivin kanssa, sitten se puettiin päälle. Hän kiskoi kypärän päähänsä ja hanskat käteensä, ennenkö nappasi Acen ohjista kiinni. Valmista, valmista! Hän irrotti riimun poniruunan kaulalta ja lähti Mikan ja Jessen perässä kentälle hädin tuskin muistaen, ettei ponin kanssa voinut hyppelehtiä miten sattuu. Mutta hän pääsisi hyppäämään! Viime kerrasta oli jo ikuisuus, ainakin kaksi viikkoa.
"Mä haluan kesällä esteleirille. Mieti nyt kun saisi hypätä joka päivä koko viikon ajan", poika unelmoi kiristäessään ponin vyötä kentällä. Ace katseli innoissaan esteitä ja ottipa muutaman ylimääräisen askeleenkin. Kit nauroi heilauttaessaan itsensä pienen ponin selkään. Hän lyhensi jalustimia estemittaan täpinöissään, eikä pienen poniruunan into jäänyt toiseksi. Miksi äiti ei voinut ymmärtää, että hyppääminen oli parasta, mitä ponin kanssa saattoi tehdä?

Jesse seisautti ison poninsa keskelle kenttää ja sääti sen jalustimien ja satulavyön kanssa aikansa. Hän oli unohtanut martingaalin jota yleensä käytti hypätessä, mutta onneksi nämä esteet olivat pieniä, ja apuohja oli vain turvallisuussyistä mukana radoilla.
”Oi vitsi mäkin haluan!” Poika innostui esteleiristä ja vilkaisi äitiään. Ehkä hän voisi päästä jos nätisti pyytäisi.
”Päästäisköhän me samalle leirille, olis parasta jos päästäis!”

Jenna katseli kentällä esteet läpi edes puolittain ja korjasi muutaman puomin korkeutta saaden ne tasaisesti sopivan kokoisiksi. Ei olisi mitään iloa lapsille hypätä vinoja tai liian korkeita esteitä. Hän tarjoutui punttamaan vastahakoisen poikansa Mikan selkään ja tarkisti satulavyön ja jalustimien pituudet.
”Tarvitsetko apua?” Äiti tarjosi myös Kitille ja sai Jessen naurahtamaan. Äiti osasi sitten olla niin nolo kun koko ajan huolehti turhaan. He olivat jo isoja poikia ja pärjäisivät aivan hyvin keskenään.

Kirjava Mika asteli uralle reippaasti ja tähyili kiinnostuneena kentän esteitä. Sen korvat kääntyilivät uteliaina joka suuntaan, mutta poni pysyi hyvin suoralla uralla pitkinkin ohjin. Jesse kiskoi hanskoja paremmin käsiinsä ja pujotti raipan narun ranteensa ympärille. Poika taputti selästä käsin valtavan ratsunsa pörröistä kaulaa. Voisivatpa he jo hypätä!

"Joo!" Kit innostui. "Pitää ehdottomasti kattoo niin et mennään samalle leirille!" Hän vaihtaisi typerän siskonsa koska tahansa Jesseen leiriseurana. Olihan viime vuonnakin leirillä tutustunut muihinkin tallilla kävijöihin ja kauempaakin tulleisiin, mutta olisi kiva mennä leirille niin, että sieltä tunsi jo entuudestaan väkeä. Muutakin kuin nyrpeän isosiskon, tietenkin. Oi ja esteleiri, saisi hypätä paljon ja koko ajan ja kaikenlaisilla poneilla… Miksei ollut jo kesä?! Ei tarvitsisi käydä koulussa ja voisi viettää päivät aamusta iltaan tallilla. Ei olisi kylmä vaikka sataisi, ja maastossakin olisi valoisaa niin pitkään, että ratsastamaan voisi lähteä koska tahansa.

"Vyötä voisi vielä vähän kiristää", poika myönsi leveästi hymyillen ja siirsi jalkansa satulan kaaren eteen kiskoakseen hihnasta kaksin käsin. Ace oli taitava pullistelemaan silloin kun niin tahtoi, eikä hän tosiaankaan halunnut keikahtaa satulan kanssa ponin kyljelle kesken hypyn. Se olisi ihan kamalaa, poika nauraa kihersi ajatuksissaan.
"Kiitti!" Hän hihkaisi ja tuskin haki jalustimet jalkaansa, ennenkö kannusti ponin kiertämään kenttää käynnissä. Acen into sai ponin liikkumaan reippaasti ilman ratsastajan muistutteluakin, ja Kit keskittyi ihailemaan esterataa, jonka he olivat saaneet kasaan. Hän muisteli ratsastustunnilla hoettuja ohjeita suoristautuen poniruunansa selässä ja haki sitä hyvää istuntaa, josta Ava jaksoi aina muistutella. Kuulemma selässä ei sopinut kieppua miten tahansa, vaikka keskittyminen olikin tiukoilla kun ympärillä oli esteitä. Hän keräsi ponin ohjat käsiinsä ja kannusti Acen raviin keskittyen keventämään tikittävässä askeleessa tasapainoisesti, vaikka jalustimet olivatkin lyhyemmät kuin mihin hän ratsastustunneilla oli tottunut. Koskahan he pääsisivät hyppäämään tuntiryhmän kanssa? Toivottavasti pian. Hyppääminen oli parasta. Kit käänsi Acea soikioille volteille ja milloin mihinkin suuntaan venyville ympyröille lämmitellessään poniaan leveä hymy kertaakaan kasvoilta katoamatta. Paras päivä ikinä.

Jenna auttoi Kitiä Acen vyön kiristämisessä ja tarkisti vielä, että se oli kunnolla kiinni. Hän ei halunnut nähdä yhtään putoamista siksi, että varusteet pettivät. Nainen siirtyi kentän laidalle, mutta häiritsemättä liikaa katseli vain ajoittain poikien ratsastusta. Itsenäisestihän nuo varmasti halusivat mennä.

Kelmiponi siirtyi lennokkaaseen raviin ja yllättynyt ratsastaja horjahti ennen kuin löysi tahdin ja saattoi keventää siihen. Hän keräsi vielä lisää ohjia käsiinsä jotta sai hallittua ratsunsa vauhtia ja käänsi sen isoille ympyröille päädyissä ja pitkien sivujen keskellä niin, että saattoi kiertää tekemällään ympyrällä esteen tai kaksi kivasti. Hän odotti jo innolla hyppäämistä, mutta onneksi hyväkäytöksinen saksalainen ei keksinyt omiaan vaan kulki korvat hörössä sovittua reittiä.

”Äiti, sä laskit näitä esteitä!” Jesse huomioi ja vilkaisi syyttävästi vanhempaansa kentän laidalla. Jenna naurahti.
”Tasasin vain, kun joku oli laittanut pidikkeet eri korkeudelle”, nainen puolustautui, sillä ei ollut tarkoituksella laskenut kuin salaa ehkä yhtä estettä, jonka jompikumpi huimapäisistä pojista oli asettanut lähemmäs metriä. Jesse nurisi tyytymättömänä, eiväthän he Kitin kanssa sellaisia virheitä tehneet, mutta jatkoi Mikan lämmittelyä suuntaa vaihtaen.

Kit tuskin olisi ponin selästä edes osannut arvioida, millä korkeudella esteet olivat, mutta onneksi Jesse piti heidän puoliaan. Eiväthän he nyt vinoon esteitä laittaisi, ei siinä olisi mitään järkeä. Kyllä he sen verran osasivat innostuksissaankin puomeja katsella. Ehkä. Ace pärskyi ravaillessaan epämääräisillä reiteillä esteiden lomassa ja yritti hivuttautua hyppylinjoille aina kun Kitin silmä vältti, mitä tapahtui turhan usein. Poika korjasi ponin suunnan esteistä ohi huomatessaan ponin valuvan sellaista kohden, mutta muutaman kerran käännöksestä tuli hieman aiottua tiukempi.

Kit istui alas harjoitusraviin siksi hetkeksi, että saattoi pyytää Acelta laukkaa. Poni siirtyi kolmitahtiseen askellajiin pyynnöstä ja eteni varsin vauhdikkaasti uraa pitkin. Kit nauroi pidättäessään poniaan sen verran, että saattoi kääntää sen ympyrälle, jonka keskelle jäi kaksi estettä. Ace nyökytteli päällään innoissaan ja nyppi ohjia ratsastajansa kädestä, mutta lopetti heti kun Kit kiristi ohjastuntumaa. Poika taputti innokkaan poninsa kaulaa hidastaessaan raville ja vaihtoi suuntaa laukatakseen niinkin päin. Onneksi hänen poninsa oli niin tavattoman kiltti. Kun hän oli mennyt ratsastustunneilla joillakin koulun poneilla, oli hän joutunut keskittymään omaan ratsastukseensa niin paljon enemmän, kun ponit eivät olleetkaan ennakoineet hänen puuhiaan. Ace oli kultainen, kun malttoi aina arvailla epämääräisistäkin avuista, mitä selässä heiluva ratsastaja tahtoi. Kit nousi kevyeen istuntaan jalustimilla joutuen hetkeksi takertumaan Acen paksuun harjaan, ennenkö tasapaino alkoi löytyä ilman harjasta otettua tukea ja satulan toppauksia puristavia polvia.

Hän pidätti ponin käyntiin voidakseen katsella esteitä arvioiden. Mitä hän haluaisi hypätä ensimmäisenä? Jokin pieni ja kiva. Porttieste järvihirviöllä! Joo. Se oli matala ja hauska ja toisin kuin jotkut muut ponit, ei saanut Acea tuijottelemaan yhtään mitään. Hän väistätti poniaan pohkeenväistössä muutaman askeleen ja taputti ylpeänä kaulaa, kun ponin etujalat olivat astuneet ristiin pyynnöstä. Ace tosin lusmusi sen verran ratsastajansa kanssa, ettei väistänyt takajalkojen kanssa yhtä tyylikkäästi, vaan otti lähinnä sivuaskelia. Kit ei moisista piitannut, joten kiitteli ylpeänä poniaan ja suunnitteli rataa, jolle lähtisi heti kun Ace olisi hypännyt muutamaan kertaan pienemmät esteet.

Siinä missä Ace antoi anteeksi ratsastajansa huolimattomat avut, ei Mika ollut ihan niin helppo. Se teki kyllä pyydetysti, mutta jos Jesse jäi tuijottelemaan estettä pitkäksi aikaa, se huomasi tasapainon muutoksen ja seurasi siihen suuntaan. Poika sai keskittyä todella siihen että piti ponin oikealla tiellä, eikä vahingossakaan ohjannut sitä vielä esteille. Hän nosti laukan lämmiteltyään ensin ravissa ja tarkkaili puolihuolimattomasti missä toinen ratsukko meni ja keskittyi enemmän kiertämään esteet. Hän istui satulassa jaksamatta turhaan miettiä vatsalihaksia tai täysin oikeaa asentoa, sillä hänhän oli pitämässä hauskaa Kitin kanssa esteradalla. Hän ohjasi Mikan kohti yksittäistä, matalaa pystyä ja kun poni lähti vetämään kohti estettä, hän antoi sen mennä ja nousi jalustimille juuri parahiksi myödätäkseen pientä hyppyä.
”Kumpi ensin?” Jesse suuntasi innostuneen kysymyksen Kitin suuntaan, sillä oli oppinut, ettei radalle menty yhtäaikaa - hän ei vain yhtään ymmärtänyt miksi.