Aina uuteen käy tie elämän

"Menkää te vaan eka", Kit huikkasi Jesselle, sillä ei ollut vielä yhtään varma, missä järjestyksessä edes loikkisi esteitä. Sitä paitsi, hän halusi koittaa pohkeenväistöä ravissa, koska sitä kuulemma harjoiteltaisiin seuraavalla ratsastustunnilla ja hän aikoi olla paras. Kunhan vaan saisi mennä Acella, koska jos hän joutuisi Mimin selkään, ei mistään tulisi yhtään mitään. Miten ponit saattoivatkin olla niin kovin erilaisia.
"Älkää pudottako mitään!" Poika virnisti innoissaan. Hän laski onnistuneen ja epäonnistuneen suorituksen eroja pudonneina puomeina, eikä suinkaan siinä, miten tasapainoiselta tai hallitulta meno näytti. Niin kauan kuin puomit pysyivät ylhäällä ja oli nopeasti siirtymässä esteeltä toiselle, pärjäsi ihan loistavasti kisoissa. Kit keskittyi pitämään Acen kaukana toisesta ponista, ettei vahingossakaan päätyisi Jessen tielle. Pitihän sitä nyt saada hypätä rauhassa.

Hän saisi aloittaa, mahtavaa! Jesse hidasti ruunansa hetkeksi käyntiin, jotta saattoi suunnitella rataa. Yleensä esteitä oli vähemmän tai joku oli kertomassa järjestyksen, ja heidän rakentamansa näytti vain yhdeltä sokkelolta. No, jos vain aloittaisi jostain ja jatkaisi sitten fiiliksen mukaan. Mika nosti laukan innokkaasti ja päästyään linjalle kohti estettä se lisäsi vauhtia ja asetti jalkansa täydellisesti liitääkseen yli omalle tasolleen aivan liian pienestä esteestä. Se jatkoi kohti seuraavaa eikä Jesse ollut ehtinyt edes itse harkita, mihin he menisivät. No, hyvä että hevonen tiesi. Poika kannusti enemmän vauhtia ja ylitti seuraavankin esteen kunnialla - eiväthän he saaneet pudottaa! Mika pukitti kulmassa ja Jesse menetti jalustimensa, mutta kaikesta huolimatta he jatkoivat hieman erikoisessa järjestyksessä rataa läpi. Jalustinkin löytyi toiseksi viimeisen esteen jälkeen ennen viimeiseksi jätettyä okseria, joka sai innostuneen Mikan arpomaan hetken ennen hyppyä ja lopulta se loikkasi liian läheltä reilulla maavaralla ja päätyi laukkaamaan puoli kierrosta ennen kuin poika löysi tasapainon ja keräsi nauraen ohjat jolloin poni hidasti ensin raviin, sitten lopulta käyntiin.
”Ihan paras rata!” Jesse tuuletti ja taputti hienoa kilpaponiaan, joka oli vienyt hänet läpi erikoisesti aseteltujen esteiden ja vaikka vähän villisti, ainakin hän oli pysynyt selässä eikä puomit pudonneet. Jenna pudisteli päätään kentän aidan ulkopuolella, mutta ei viitsinyt puuttua poikansa hauskanpitoon.

Kit seurasi kaverin menoa täynnä vaivoin pidäteltyä intoa. Teki mieli lähteä radalle saman tien, mutta siitä ei tulisi kuin toruja ja kieltoja, joten pakko vain malttaa odottaa. Ainakin Jessellä näytti olevan hauskaa, ja sehän kaikista tärkeintä oli. Kohta hänkin pääsisi viilettämään esteiden yli Acen kanssa! Poika kiersi kenttää käynnissä lähestulkoon pitkin ohjin kun kieppui satulassa milloin mihinkin suuntaan katsellessaan esteitä ja pohtiessaan, missä järjestyksessä ne hyppäisi. Sääli kun kukaan ei ollut kertomassa minne mennä - mutta toisaalta, silloin ei voisi lähteä väärälle esteelle mitenkään.
"Olitte tosi hyviä!" Kit hihkui kannustukseksi ja keräsi Acen ohjat tuntumalle testaillen vielä kertaalleen jalustimien pituutta, vaikka ne hyvät olivatkin. Kaikki paljon hyppäävät vain tuntuivat aina tekevän niin, joten tietenkin hän teki samoin perässä. Hän vilkuili esteitä leveästi hymyillen, ennenkö tilalle tuli keskittynyt ilme, kun hän nosti laukan ja lähti kohti ensimmäistä estettä. Ace kiihdytti itse vauhtiaan ihan pyytämättäänkin, kun sai suoran linjan pienelle pystylle, ja tähtäsi tarkasti keskelle estettä vaikka ratsastajan katse olikin jo seuraavalle esteelle käännettynä. Kit myötäsi pehmeässä hypyssä pitäen toisella kädellään varmuuden vuoksi harjasta kiinni. Kai ponille olisi voinut antaa enemmänkin ohjaa, mutta näin oli ihan hyvä. Esteiden järjestys tuli lähinnä siitä, minne poni itse kääntyi ja minne hän ehti sen ohjata, mutta ei se mitään haitannut. Ainakin he saivat hypätä ja laukata vauhdikkaasti esteeltä toiselle. Kit käänsi poninsa tiukasti heti okserin jälkeen, ja naputteli sen jälkeen pohkeillaan ruunan uudestaan vauhtiin, jotta he saattoivat ylittää porttiesteen hurjapäisellä kurvilla ja parin askeleen kiihdytyksellä. Onneksi se oli niin matala, vaikka pojan silmissä tämä rata vastasikin olympiakilpailujen jättimäisiä esteitä.
"Jee!" Hän hihkui pidättäessään innokasta poniaan raville kasvot hehkuen. Ace oli ihan paras. "Voispa aina vaan hypätä!"

”Mene, mene!” Jesse kannusti kaveria innoissaan ja antoi ponillensa pidempää ohjaa mikä sai sen vaeltamaan melko kiemuraista uraa, mutta kulki kuitenkin. Hän seurasi hivenen hengästyneenä ja adrenaliinista sekaisin kuinka Kit ylitti Ace-ponillaan heidän rakentamaansa rataa, jolta hän oli juuri poistunut. Mikan korvat kääntyilivät seuraten kaveria radalla, mutta se pysyi käynnissä reipastaen askeltaan vain vähän. Jesse piteli ohjista löyhästi kiinni ja kääntyili vinhasti satulassa katsellessaan toisten menoa. Hän halusi jo hypätä lisää, se oli hauskaa!
”Vähän hyvä!” Poika kannusti kun Kit oli ratsastanut radan läpi moitteettomasti hänen silmissään.
”No niinpä. Äiti aina sanoo että korkeintaan kaks kertaa viikossa, mikä on ihan liian vähän”, Jesse valitti lähes huutaen että äiti varmasti kuuli mitä hän oli tuon säännöistä mieltä. Poika keräili ohjia päästäkseen uudelleen radalle.
”Se ei tee hevoselle hyvää, jos aina hyppää. Ja kouluratsastus on tärkeää”, Jenna muistutti ja sai pojansa tuhahtamaan pettyneesti. Mutta kun esteet olivat parasta! Hän kannusti Mikan laukkaan ja suuntasi esteille jälleen, tällä kertaa aivan eri järjestyksessä hypäten vain suosikkinsa, eli ne korkeimmat ja hauskimman näköiset.

Kit nyökytteli pontevasti mukana. Niinpä, kaksi kertaa viikossa oli aivan liian vähän. Hän tosin harvoin pääsi hyppäämään edes niin usein, kun vanhemmat eivät suostuneet jäämään katsojiksi kentän laidalle. Onneksi hänellä oli edes Bex vahtimassa ratsastusta suurimman osan ajasta. Mikseivät hänen vanhempana olleet kuin Jessen äiti, joka oli nostelemassa puomeja heille?
"Mut hyppääminen on paljon kivempaa ja harrastusten on tarkoitus olla kivoja", Kit väitti vastaan mahdollisimman viaton hymy huulillaan. Äiti aina muistutti, miten aikuisia piti kuunnella ja noiden sanoja uskoa, mutta tässä hän oli oikeassa eikä mikään saisi poikaa muuttamaan kantaansa. Sitä ei tosin saisi sanoa liian kovaan ääneen, ettei Jessen äiti vain lähtisi pois. Siihen loppuisi hänen hyppäämisensä, ainakin jos vanhempien asettamia sääntöjä aikoi seurata. Kit keräsi Acen ohjat paremmin otteeseensa Jessen lähtiessä hyppimään esteitä ja koitti parhaansa mukaan taivuttaa Acea tasaiselle, pyöreälle voltille. Se oli hieman tuhoontuomittu yritys, sillä tarkkuus ja täsmällisyys eivät olleet Kitin vahvuuksia, mutta poika oli siitä huolimatta tyytyväinen ratsastukseensa. Jessen selvittyä valitsemistaan esteistä, Kit nosti laukan ja lähetti poninsa uudestaan hauskoille esteille täynnä intoa. Hän ei tiennyt, koska pääsisi seuraavan kerran hyppäämään, joten paras ottaa kaikki ilo irti tästä kerrasta. Ainoa syy, mikseivät puomit kolisseet maahan heidän perässään oli Acen tarkkaavaisuus jalkojensa kanssa. Poniruuna tiesi tarkalleen, mitä siltä esteradalla odotettiin, eikä antanut selässä keikkuvan ratsastajansa epämääräisten ohjeiden häiritä, ei edes silloin kun poika jäi pahasti jälkeen hypyssä ja tarttui ohjaan säilyttääkseen tasapainonsa.
"Musta tulee isona esteratsastaja", Kit julisti päättäväisesti huomioimatta lainkaan virheitä, joita ratsastaessaan teki. Niitä varten käytiin ratsastustunneilla, jossa opettaja huuteli ohjeita. Silloin kun ratsastettiin itsenäsesti, onnistuttiin aina.

Jenna pyöritteli päätään poikien esteinnolle, mutta ei jaksanut enää sanoa vastaan. Onneksi Jesse sentään kuunteli häntä, kun hän toivoi ponilla hypättävän harvemmin, ja mitä ilmeisimmin Kit oli yhtä kuuliainen. Hän osasi vain arvella, että niinkin helpoista lapsista tulisi teini-iässä oikeita hirviöitä, mutta kukapa sitä odottaisi mielellään. Nyt pojat olivat vielä lapsia ja todella suloisia ollessaan niin innoissaan poniensa kanssa radalla.

Jesse pudotti radallaan yhden puomin vinon lähestymisen vuoksi, ja äiti riensi nostamaan sen ylös ennen Kitin rataa. Hän rakasti sitä miten Mika lähestyi esteitä innoissaan ja tuntui osaavan asettaa jalkansa täydellisesti, jotta hyppy onnistuisi.
”Mustakin tulee!” Jesse kailotti kovaan ääneen innoissaan siitä, että heillä oli sama unelma.
”Jos muutama ratsastustunti vielä”, Jenna ehdotti ja sai poikansa nurisemaan.
”Eikä, me ollaan parhaita jo nyt!” Hän intoili ja otti laukkaympyrän jälkeen vielä pudonneen esteen uusiksi. Mika pärskähteli onnellisena esteille pääsystä eikä edes sen ajoittainen vieminen haitannut vauhdista pitävää ratsastajaa.

”Jokohan riittäis?” Äiti kuului ehdottavan ja Jesse siirsi Mikan käyntiin.
”Ei äiti vielä”, hän marisi, vaikka olivathan he jo hypänneet puoli tuntia putkeen. Ehkä tekisi hyvää hevosille levätä ja jäähdytellä rauhassa.
”Mennäänkö maastoon loppukäynneille?” Jesse kysyi käännyttyään satulassa ympäri Kitin suuntaan.

"Todellakin ollaan jo parhaita!" Kit yhtyi Jessen sanoihin into piukassa. He olivat jo nyt esteratojen tähtiä ja kunhan kasvaisivat sen verran isommiksi, että pääsisivät oikeiden hevosten selkään, he nousisivat silmänräpäyksessä huipulle. Sääli kun Ace ei enää kasvaisi isommaksi. Hän ei halunnut luopua ponistaan, ikinä. Ace oli maailman paras poni, eikä yksikään hevonen voisi olla parempi. Ei edes ne hienot kiiltäväkarvaiset kilparatsut, joiden keskellä he olivat hetken eläneet Rosings Parkissa.
"Mennään vaan", Kit nyökytteli innoissaan päätään ja keräsi poninsa pitkiksi valuneet ohjat paremmalle tuntumalle maastokäyntejä varten. Äiti oli kieltänyt maastoilemisen silloin kun vanhemmat eivät olleet paikalla, mutta loppukäynnit olivat aivan eri asia kuin maastolenkki. Totta kai hän voisi lähteä Jessen kanssa maastoon hyppytreenin päätteeksi. Mitä äiti ei tiennyt, siitä äidin ei tarvinnut murehtia.

"Tulispa kesä nopeasti. Silloin on kaikki parhaat kisat eikä tarvitse mennä kouluun", poika intoili satulassa keikkuen. Hän oli unohtanut kaikki istuntaan liittyvät ohjeistukset sillä sekunnilla kun Ace oli siirtynyt ulos hiekkapohjaiselta kentältä, eikä enää edes yrittänyt muistella kantapäiden painamista alas tai nyrkkien pitelemistä pystyssä. Ei se ollut niin tarkkaa, maastoonhan tässä mentiin!

Jesse hymyili leveästi äidilleen, joka avasi portin heille ja lähetti pojankoltiaiset matkaan.
”Pysykää niin lähellä, että näette tallin”, hän opasti arvellen, että Jesse rikkoisi käskyä kuitenkin. Nainen luotti poikansa ratsastustaitoon ja antoi kaksikon lähteä, mutta odottaisi noita takaisin kymmenen minuutin sisällä.
”Joojoo”, Jesse vastasi ja kääntyi katsomaan Kitiä onnellinen hymy kasvoillaan.
”No niinpä!” Hän kommentoi kaverin toiveelle vuodenajasta ja ohjasi poniaan pois tallipihalta. Se varmaan söisi kuolleet ruohot maasta ja puiden kuivat oksat, mutta kai sillekin piti sallia huveja loppukäyntien aikana.
”Aiotko osallistua moniin kilpailuihin? Vähän olis kiva kilpailla samoissa kisoissa!”

Ace asteli eteenpäin pärskyen ja korviaan käännellen, kun poika antoi ohjan liukua pitkäksi. Ei hänen mustanpäistärikkö poninsa mitään säikkyisi, vaikkei enää oltu kentän aitojen suojissa. Sitä paitsi, ainahan sitä kaikkialla jaksettiin selittää, miten hevoselle teki hyvää venytellä kaulaansa.
"Aion!" Kit nyökytteli pontevasti. Kesä oli kilpailemista varten, ja kaikki lähiseudun pikkutallit järjestäisivät ratsastuskoululaisilleen kisoja, ihan varmasti. Hän halusi päästä kisaamaan niin paljon kuin vain mahdollista.
"Aion osallistua kaikkiin kisoihin lyhyen ajomatkan päässä", poika uhosi päättäväisenä. Äiti todennäköisesti laittaisi pisteen moisille suunnitelmille, mutta se ei estänyt unelmoimasta. Olisihan se hienoa lähteä kauemmaskin kilpailemaan, mutta autossa oli tylsä istua. Parempi pysytellä lähiympäristössä.
"Entä sä? Ja ainakin me voidaan kisata samoissa kisoissa täällä", poika lisäsi nyökytellen. "Voitetaan kaikki tuntilaiset hetkessä koska meillä on parhaat ponit", Kit jatkoi silmät loistaen. Vaikka hän ratsastaisi kuinka monta kertaa tahansa tallin tuntiponeilla, ei niistä yksikään voisi olla Acen veroinen, koska Ace oli yksinkertaisesti paras pikkuponi ikinä.

Jesse katsoi kateellisena Kitiä kun tuo kertoi kilpailuista.
”Päästäisköhän munkin äiti mut kaikkiin kisoihin”, hän mietti ääneen ja kiersi poninsa jouhia sormiensa ympärille. Mika oli aivan ihana, se kulki rennoin askelin eteenpäin mutta tarkkaili ympäristöä uteliaana kevyessä talviturkissaan.
”No totta kai voitetaan”, poika virnisti ja taputti Mikan kirjavaa, pehmoista kaulaa. Hän voittaisi sillä kisakaudella varmasti enemmän kuin ennen!
”Katson heti kaikki kilpailukutsut mitä löytyy kun pääsen kotiin. Äiti saa sitten katsoa mihin kaikkialle päästään lähtemään”, hän uhosi ja vilkaisi Kitin pikkuratsua. Ace oli ihana, harmi, että se olisi liian pieni hänelle. Toisaalta taas oma ratsu tuntui ajoittain liian suurelta, mutta ainakaan hän ei kasvaisi siitä pois heti, kuten äiti oli asian ilmaissut.
”Ace on kyllä ihan huippuponi, kun hyppääkin niin hyvin”, Jesse kehui komeaa mustanpäistärikköä.
”Se on paljon päheemmän värinen kun Mika, vaikka onhan tääkin ihan hauska. Ace on ihan ku supersankarin ratsu.”

"Ihan varmasti päästää kun pyydät nätisti, siitähän äidit aina tykkää", Kit hymyili pirteästi. Ei kai Jessen äiti voisi kieltääkään? Jessen äiti oli ihan mahtava!
"Mun äiti ei edes jaksa tulla katsomaan tallille kun ratsastan", hän nurisi. Vanhemmat selittivät, että työt veivät niin paljon aikaa etteivät he ehtineet päivästä toiseen tallille. Kit tulkitsi sen niin, etteivät vanhemmat vain halunneet ja jaksaneet tulla. Olihan hänelläkin paljon töitä koulun kanssa ja hän ehti silti tallille aina kun vain halusi, vaikkei aina edes saanut autokyytiä. Poika suoristautui ylpeänä selässä kun Jesse kehui pientä ponia. Niinpä. Ace oli ihan mahtava.
"Ace on", Kit nyökytteli ylpeyttä tulvillaan. "Ostin sille just uuden loimen, joka on Iron Manin väreissä", poika jatkoi innoissaan. "Mun pitää näyttää se sulle tallilla." Hänen poninsa oli supersankari, jos häneltä kysyttiin. Ace oli ainakin neljä kertaa parempi kuin siskon typerä Silly.
"Mut Mikakin on tosi taitava ja se on niin paljon isompi että pääsette varmasti hyppäämään tosi isoja esteitä sen kanssa", Kit palautti kehut vilpittömästi niitä tarkoittaen. Mika oli myös hieno poni. Se oli hienoin iso poni jonka Kit tiesi, ja Ace oli hienoin pikkuponi.
"Sitä paitsi kaikki kirjavat hevoset osaa hypätä tosi hyvin. Riddlerkin on joku entinen huippukisaratsu", poika nyökytteli mahtipontisesti.

”No musta tuntuu et mutsi vaan vahtaa koko ajan mitä teen, eikä luota yhtään”, Jesse valitti ollen kateellinen siitä, että Kit sai toimia niin itsenäisesti. Ehkä hänen pitäisi sanoa äidille kovasti, että halusi olla siellä yksinään.
”Luulis, että osaan jo olla hevosten kanssa, olenhan jo 10”, poika kohotti olkiaan ymmärtämättä yhtään miksi hänen tekemisiään vahdattiin niin tarkasti. Ehkä hän voisi vedota siihen, ettei Kitilläkään ollut vanhempia mukana.

”Eikä, kuinka hieno!” Jesse kehui Iron Man -loimea. Mikankin pitäisi saada jotain yhtä hienoa! Harmi, että äiti kieltäytyi ostamasta uusia varusteita jos entiset olivat ehjiä. Ehkä hän voisi säästää viikkorahastaan.
”Toivottavasti päästäis hyppäämään jo isoja, mut äiti valittaa että mun täytyy vielä käydä tunneilla ja valmennuksissa enkä ole muka valmis. Mut Mika osaa, mä tiedän, mä olen irtohypyttänyt sitä”, Jesse kertoi innoissaan.
”Sun pitää joskus nähdä, siitä on videoitakin kun se hyppää isoja esteitä. Mikä on isoin mitä Ace hyppää?”

"Mut ainakin saat hypätä usein", Kit kohautti harteitaan katsellessaan pienen poninsa selästä suuremman kirjavan selässä istuvaa kaveria.
"Mä saan hypätä vaan jos joku kattoo mun perään, eikä Bex ehdi aina valvomaan", hän mutisi setviessään samalla sormillaan Acen mustaa harjaa. Olisi paljon helpompaa hypätä, jos vanhemmat jaksaisivat tulla tallille valvomaan omia sääntöjään, jotka olivat muuten tosi typerät, kiitos vain.
"Me ollaan jo ihan tarpeeks isoja ratsastamaan ilman valvojia", Kit nyökytteli päättäväisesti. Jessekin oli jo kymmenen! Kyllä he pärjäisivät ihan itsekseen esteradalla. Vanhempien säännöt oli typeriä. Eivät he olleet enää mitään pieniä lapsia, jotka eivät osanneet edes harjata ponia.

"Haluun todellaki nähdä! Joku päivä saat näyttää mulle", Kit innostui ajatellessaan kaverin ponia hyppäämään jättimäisiä esteitä. Mika osasi varmasti niin paljon, ja osasihan Jessekin. Aikuiset olivat ihan tyhmiä ja vaativat ihan liikaa, ennenkö päästivät hyppäämään isoja esteitä. Eihän niitä voinut oppia hyppäämään jos ei koskaan pääsisi isoille esteille!
"Tiiän että se on hyppää helposti 80-senttisen, mut en oo koskaan saanut koittaa isompaa", Kit nyrpisti nenäänsä. Ehkä hänen pitäisi ottaa kaverista mallia ja irtohypyttää Acea - tai pyytää Bexiä hyppäämään sillä. Ace pääsisi ihan varmasti metrin yli. Pakkohan ponin olisi, koska hän halusi päästä hyppäämään metrin esteen.

Jesse oli ehdottomasti sitä mieltä, että Kitin olisi pitänyt saada hypätä useammin, ja tuon vanhempien olisi pitänyt käydä tallilla, jos kerran olivat typeriä sääntöjä tehneet. Oli ihan mälsää, jos harrastus tuntui tympivältä siksi, että oli niin paljon kieltoja. Hän nyökytteli kiivaasti ollen samaa mieltä siitä, että he olivat tarpeeksi vanhoja ratsastamaan ilman vanhempien jatkuvaa valvontaa.

”Ehkä voidaan joskus irtohypyttää Aceakin!” Poika ehdotti, kun kuuli ettei sillä saanut hypätä korkeampia. Kuinka mälsää! Häneltäkin oli kielletty yli 80-senttiset esteet muutoin kuin tunneilla, eikä hän päässyt hyppäämään tarpeeksi korkeita varmaan koskaan.
”Ja voidaan kysyä jos saatais käydä kaksin maastossakin. Se olis kivaa”, hän innostui ja käänsi vastahakoisena Mikaa ympäri, jotta he eivät ajautuisi vahingossa liian kauas tallilta.
”Koska tuut tallille ens kerran?”

"Joo!" Kit innostui saman tien. Olisi ihan mahtavaa katsoa, miten ison esteen Ace hyppäisi ilman ratsastajaa. Hän uskoi poninsa olevan maailmanluokan hyppääjä, ja tämä olisi täydellinen keino osoittaa se todeksi. Ace pääsisi varmasti metrin esteen yli ja sen jälkeen vanhemmilla ei olisi mitään syytä kieltää häntä hyppäämästä metrin estettä poninsa kanssa. Hän halusi voida kertoa kaikille, miten oli saanut hypätä yli metrin korkuisen esteen. Se kuulosti jo hienolta ja ammattimaiselta, toisin kuin puolen metrin ristikot joita he ratsastustunneilla hyppivät. Miksi muut ryhmäläiset olivat niin huonoja esteillä? Monet muut ryhmät olivat hypänneet paljon isompia kuin he.
"Kysytään, se ois ihan mahtavaa", Kit nyökytteli keikkuessaan satulassa miten sattuu. Toinen jalustin karkasi jalasta, eikä poika jaksanut hapuilla sitä uudestaan jalkapöytänsä alle. Nyt oltiin maastossa, ei sllä ollut mitään väliä.
"Toivottavasti huomenna, mut voi olla että vasta ylihuomenna", hän huokaisi pettyneenä. Jos hän olisi saanut päättää, olisi hän asunut tallilla joka päivä aamusta iltaan. Vanhemmat olivat ihan typeriä kun uskoivat, että riitti, kun tallille pääsi kolme-neljä kertaa viikossa.

”Olis kiva jos tulisit huomenna, mäkin pääsen, mut vasta illalla futisharkkojen jälkeen”, Jesse kertoi ja toivoi, että pääsisi jälleen ratsastamaan seurassa. Hänellä olisi tunti vasta sitä seuraavana päivänä ja siihen tuntui olevan ikuisuus. Toivottavasti äiti toisi hänet huomenna tallille, sillä hän ei ollut keskustellut asiasta, mutta halusi tulla. Harmi, että matka oli liian pitkä pyöräiltäväksi yksin, oli äiti sanonut.
”Mennäänkö takas tallille? Luulen että nää on kävelly tarpeeks”, poika arveli ja taputti ihanan ratsunsa kaulaa. Se oli edelleen kostea, mutta niin se tuppasi olemaan pitkään, sillä talvikarva ja hikitreeni eivät olleet sopiva yhtälö.

"Mä tulen", Kit vakuutti päättäväisesti. Hän tulisi, vaikka joutuisi karkaamaan ikkunasta ja kävelemään käsillään koko matkan Greenridgeen. Okei, no ei käsillään, koska hän ei ollut vielä oppinut sitä. Vaikka hän joutuisi tekemään kuperkeikkoja koko matkan. Joo, se toimisi.
"Mennään vaan. Voispa poneja ratsastaa monta tuntia putkeen", hän huokaisi toiveikkaana. Ajatus ratsastamisesta loputtomia aikoja kerrallaan oli varsin houkutteleva. Tai jos olisi monta ponia, voisi hypätä vaikka joka päivä ilman että yksikään poni joutuisi hyppäämään liian usein. Se vasta olisikin elämää. Suostuisikohan äiti ostamaan hänelle uuden ponin? Jos he myisivät hyödyttömän Sillyn ja ostaisivat tilalle kilpaponin, jonkun Mikan kokoisen, jolla hän pääsisi isommillekin esteille. Ace voisi olla hänen mestarinsa pienissä luokissa ja uusi poni tähti metrin esteillä. Voi kun vanhemmat ymmärtäisivät, miten tärkeää tämä oli!

”No niinpä. Ehkä voidaan joskus lähteä pitkälle vaellukselle”, Jesse ehdotti ja toivoi, että talli voisi järjestää sellaisen. Se olisi seikkailu, jolla hän viihtyisi - tuntikausia maastossa eväiden kanssa, laukkakilpailu nummilla ja paluu ehkä ennen iltahämärää. Voisivatkohan he joskus käydä yöllä maastossa? Se vasta olisi jännää!
”Järjestetäänköhän tallilla jotain yöratsastusta? Mieti miten mahtavaa”, hän intoili kun ratsasti poninsa tallipihalle ja laskeutui pitkien rapsuttelujen ja kiitosten jälkeen alas korkean poninsa selästä. Äiti oli varmastikin tallissa.

"Se ois tosi makeeta", Kit innostui. Hän oli ollut kerran pitkällä vaelluksella aina Skotlannissa asti, ja nauttinut joka hetkestä, tai ainakin siltä se tuntui kun nyt muisteli niitä päiviä. Aamusta iltaan tutuissa metsissä samoilu Greenridgen ympärillä olisi ainakin yhtä mahtavaa, ellei parempaakin. Täytyisi ehdottomasti jutella Bexin kanssa, ehkä nainen innostuisi ideasta ja järjestäisi moisen ohjelmanumeron heille.
"Yömaasto on parasta ikinä!" Kit hehkutti. "Viime kesänä me käytiin leirillä yöllä maastossa ja se oli niin upeeta. Sun on pakko tulla kesällä leirille, mulla oli niin hauskaa viimeks etten malta odottaa että ois taas kesä", poika intoili pudottautuessaan alas poninsa selästä. Acesta oli tullut niin pieni, ettei se tuntunut enää putoamiselta, vaan lähinnä alas astumiselta. Pelottavaa. Entä jos hän jonakin päivänä huomaisi olevansa liian iso superponilleen? Mitä hän sitten tekisi? Poika tarttui päättäväisesti Acen ohjiin ja talutti ponin sisään talliin. Hän sujautti pihattoasutukseen muuttaneen karvaturrin Sillyn karsinaan, kun siskon typerää täysiveristä ei näkynyt sisällä ja riisui nopeasti suitset ponin päästä. Kai hän voisi laittaa riimun tilalle, mutta miksi ihmeessä, kun poni pysytteli karsinassa kiltisti aloillaan ilman sitäkin.

”Eikä, miks mä en oo päässy!” Jesse älähti kuullessaan Kitin kokemuksesta yömaastossa. Nyt hänen oli ainakin pakko päästä leirille! Hän ylipuhuisi äidin ja osallistuisi kaikille leireille.
”Todellakin tuun, vähän kuulostaa mahtavalta!” Poika nyökkäili ja talutti Mikan Kitin ja Acen perässä talliin. Hän laittoi ponin karsinaan ja alkoi riisua sen varusteita.
”Mitä muuta teitte leirillä?” Hän kysyi puuhailun välissä ja tarjosi äidilleen varusteita, jotka tuo voisi tietenkin kantaa satulahuoneeseen. Jenna osoitti päätään pudistellen telinettä käytävällä - poika hoitakoon omat varusteensa. Nurisematta Jesse laski satulan telineeseen ja jatkoi Mikan riisumista harjatakseen sen vielä kunnolla.

"Joo, katotaan vaan et päästään samalle leirille ni sit on tuplasti kivempaa!" Kit hehkutti onnessaan. Täytyisi heti alkaa puhua äidin ja isän kanssa ensikesän leireistä, niin vanhemmilla olisi aikaa veivata typeriä aikuisjuttuja Jessen äidin kanssa ikuisuudelta tuntuvan ajan.
"Käytiin uittamassa hevosia yhtenä päivänä kun oli tosi lämmintä. Acekin oli mukana ja se rakasti sitä", poika kertoi silmät loistaen riisuessaan huolettomasti poninsa varusteita käytävän puolelle. Satulakin päätyi lattialle telineen sijaan, mutta ei kai se nyt niin tarkkaa ollut.
"Meillä oli pienet kisat leirin lopuksi ja päästiin myös hyppäämään maastoesteitä ja sit tietty käytiin yöllä maastossa. Me myös irtohypytettiin hevosia ja saatiin vikeltääki", Kit selitti lähestulkoon henkeä vetämättä. Pojan täytyisi oikeasti oppia jossakin kohtaa puhumaan rauhallisesti silloinkin kun into vei mukanaan, mutta ainakin tähän asti kaikki omanikäiset olivat aina pysyneet perässä. Aikuiset olivat liian hitaita kun eivät ymmärtäneet vauhdikkaampaa puhetta.

Hevosten uittaminen kuulosti erikivalta, ja Jesse oli heti mukana. Hän halusi päästä uittamaan Mikaa, sillä se oli ollut hänellä vasta niin vähän aikaa ettei ollut ollut tarpeeksi lämmintä uittamiseen. Eihän sitä tiennyt, miten poni suhtautuisi, mutta se oli niin reipas ja mahtava että varmasti laukkaisi veteen hän selässään. Leirikisat, maastoesteet, yömaasto, vikellys, se kaikki kuulosti ihan unelmalta. Jesse melkein unohtui avaamaan suitsien yhtä solkea pidemmäksi aikaa, ellei Kit olisi lopulta lopettanut kertomuksensa.
”Eikä, kuulostaa ihan mahtavalta”, hän huokaisi haltioituneena ja saatuaan suitset poninsa päästä, hän siirtyi suojien ja bootsien pariin.
”Ens kesästä tulee paras, kun päästään samalle leirille. Mä en oo koskaan vikeltäny enkä uittanut Mikaa enkä ollu yömaastossa.” Jesse siirsi suojat karsinan ulkopuolelle ja alkoi harjata kirjavaa ponia kuikuillen välillä käytävälle nähdäkseen vilauksen Kitistä tai Acesta.
”Ehkä voidaan ylipuhua Bex viemään meidät yömaastoon jo aikasemmin”, hän ehdotti siivotessaan kavioita. Eiköhän nainen suostuisi.

"Se oli ihan parasta", poika myötäili epäröimättä. Kesäleiri oli ehdottomasti ollut kesän kohokohta. Mikään ei vetäisi ratsastusleirille vertoja, paitsi tietenkin uusi leiri tänä kesänä. Ehkä hän voisi ratsastaa taas Happylla maastoesteitä ja voittaa kaikki!
"Ens kesänä tehdään kaikki toi ja vielä enemmän", Kit päätti siltä seisomalta. Toivottavasti leirien ohjelmia ei olisi muutettu pahasti koska kaikki oli ollut niin kivaa viime vuonna. Hän halusi päästä uudestaan tekemään kaikkea hauskaa ilman vanhempien huolehtimista. Poika poimi käteensä harjan puhdistaakseen pienen poninsa rivakoin vedoin. Ace seisoi lähestulkoon puoliksi käytävällä kurkistellessaan Sillyn karsinasta tallin puolelle, mutta poika ei välittänyt. Ei Ace mihinkään lähtisi.
"Voidaan ainakin yrittää", Kit nyökytteli kaverin pohdinnoista innostuneena. Aina kannatti yrittää. Sen hän oli oppinut kysellessään Bexiä valvomaan hyppytreenejään. Nainen suostui valvojaksi vähintään yhtä usein kuin sanoi ei, joten he voisivat hyvin yrittää myydä ideaa yömaastostakin.
"Se ois kyl ihan mahtava tapa viettää viikonloppua", poika ihasteli nostaen poninsa kaviot yksi kerrallaan. Ace seisoi kärsivällisenä aloillaan eikä tehnyt muuta kuin luimisti korviaan kun Kit käsitteli kaviokoukkua hiukan liian varomattomasti. Poika irvisti pahoitteluksi ja keskittyi puhdistamaan seuraavan kavion huolellisesti ja pehmeästi.

”Kesästä tulee kyl paras koskaan. Eiks niin äiti et pääsen leirille?” Jesse höpötteli kimpoillen paikasta toiseen kuin superpallo. Mika oli karata käytävälle lähtiessään huolimattoman ratsastajansa perään, mutta Jenna nappasi sitä riimusta ja peruutti ponin varmoin ottein karsinaan.
”Katsotaan, eiköhän me jotain keksitä”, äiti vastasi toppuutellakseen edes vähän poikaansa, mutta tuntui vain innostavan lisää.
”Kysytään heti kun nähään se seuraavan kerran”, Jesse nyökytteli ja toivoi että Bex suostuisi yömaastoon. Eiköhän tallilta löytyisi halukkaita osallistujia. Mikä olisikaan parempi tapa viettää viikonloppua? Poika kiirehti poninsa loimen kanssa karsinaan ja äitinsä avulla sai vaatteen sen kirjavaan selkään. Se saisi jäädä sisälle kuivumaan ja odottelemaan iltaruokaansa, sillä kello alkoi olla jo sen verran.
”Muistakaahan sitten käydä purkamassa se rata, jonka teitte”, Jenna muistutti ja sai varusteita syliinsä hankalan näköisesti mutta sinnikkäästi kasaavan Jessen nurisemaan. Hän oli jo ehtinyt unohtaa sen radan.
”Joojoo”, poika vastasi ja lähti vaappumaan varustehuonetta kohti varustekasa käsissään.

"Joo, kysytään kysytään!" Poika hihkui luovuttaessaan viimeisen kavion puhdistamisen kanssa. Se oli ihan tarpeeksi puhdas. Hän vilkaisi karvaista poniaan, joka näytti kovin vähän kilparatsulta pörröisen talvikarvansa kanssa. Hän olisi halunnut klipata ponin, tai siis pyytää Bexiä tekemään sen, mutta kuulemma Acelle teki hyvää olla karvainen nyt, kun se asusti ulkona ympäri vuorokauden. Poika heitti päättäväisesti poninsa kuluneen, reikäisen loimen sen selkään ja kiinnitti puolihuolimattomasti soljet. Kyllä se Acen päällä pysyisi tämän hetken.
"Okei", Kit mumisi vastaukseksi. Siinä kestäisi ikuisuus! Miksei esteitä voinut vain jättää sinne, varmasti joku muukin haluasi hypätä huomenna. Poika poistui karsinasta sulloen Acen harjat takaisin pakkiin huolettomasti, ennenkö kasasi ponin varusteet syliinsä pieneksi epävakaaksi vuoreksi, joka todennäköisesti leviäisi pitkin tallikäytävää matkalla varustehuoneelle. Karsinanovi oli jäänyt raolleen, mutta poika ei moisista piitannut kiiruhtaessaan viemään varusteita oikeille paikoilleen ennenkö ne putoaisivat.
"Ai niin se uus loimi!" Kit muisti yllättäen saatuaan kätensä vapaiksi satulasta ja suitsista. Hän viittoi kiivaasti kaveria mukaansa pujahtaakseen viereiseen kodinhoitohuoneeseen, jonka tasolle hän oli aiemmin Acen uuden loimen viskannut, kun ei ollut jaksanut kiivetä yläkertaan asti.
"Äiti ompeli siihen kiinni Iron Manin maskin", poika kertoi ylpeänä syli täynnä punakultaista loimea, jonka alareunassa komeili tuttu punakultainen maski tekstiilipaikkana. "Taidan vaihtaa tän Acelle, tää on niin paljon kivempi kuin toi vanha loimi", pieni poika nyökkäili päättäväisesti. Ei kun vaan karsinalle ja loimenvaihtoon, siis. Täytyihän hänen poninsa näyttää upealta.