Aina uuteen käy tie elämän

”Mäkin haluun uittamaan Mikaa ihan kunnolla!” Jesse muisti jälleen ja mietti, ettei kukaan tai mikään voisi estää häntä kesällä. Hän ottaisi ja lähtisi vaikka sitten yksin, ehkä hän olisi silloin jo niin vanha että äiti antaisi hänen maastoilla yksin. Ehkä hän saisi kesällä hypätä myös isompia esteitä! Huisia, hänellä oli paljon odotettavaa.

”Mun kaverin synttäreillä oli sellanen aarrejahti, ja sit se joka löysi ekana sai pitää sen aarteen”, Jesse tarinoi innoissaan miettien, kuinka mahtavaa olisi viilettää karttaan merkittyjä aarteiden paikkoja kohti hevosen selässä ja ehtiä ensin paikalle, koska Mika oli paras kaikista.
”Eikö leirillä vois olla sellainen?” Jesse ideoi Bexin myöntymisestä vain lisää intoa imien. Hän keräsi laukasta innostuneen ratsunsa ohjia vähän väliä sen nykiessä lisää ohjaa päästäkseen pahantekoon. Onneksi Mika oli kuitenkin luotettava lastenratsu ja lähinnä vain pelleili. Sitä paitsi lapselle muutama kaulalle valahtaminen oli vain hupia eikä todellista vaaraa putoamisesta ollut.

”Mennäänkö me eri kautta kotiin?” Poika kysyi katsellen maisemia vauhdista jo vähän tylsistyneenä. Vartuttuaan Northumberlandissa, ei erityisesti lapsena osannut arvostaa monipuolista maisemaa jonka oli nähnyt jo muka tuhat kertaa. Vaikka toki hevosen selässä kaikki oli jännittävää.

"Pidetään huolta että pääset", Bex lupasi nauraen vilkaistessaan Jesseä. Ei se paljoa vaatisi, että he järjestäisivät aurinkoisena, sopivana päivänä uittoreissun tallin väen kesken. Siitä voisi tulla todella hauskaa. Hevosten uittaminen oli aina hilpeää, kun oli hauskaa seuraa. Lasten kesken ei onneksi tarvinnut murehtia siitä, kuka katsoisi kieroon moista huvia. Vakavimmatkin lapset innostuivat uittoretkistä.
"Ehkäpä", nainen myhäili. "Täytyy vähän miettiä. Jos äiti suostuu niin miksei", Bex virnisti. Se voisi olla hauskaa, mutta hevosten kanssa… No, siitä voisi myös tulla katastrofi. Ehkä pitäisi tehdä joukkueet, joissa aarteita etsittäisiin, jotta jokaiseen porukkaan saataisiin ainakin yksi kokenut, maastot tunteva ratsastaja. Muuten täytyisi lähettää lapset jalkaisin liikkeelle. Ei heitä yksinään voisi päästää viilettämään minne sattuu, tai niin hän ainakin epäili äitinsä sanovan. Miten mälsää.
"Mennään, tietty. Ei kukaan jaksa kulkea samoja polkuja jatkuvasti", nainen nauroi kääntäen ratsuaan nummen kanervikossa kulkevan polun suuntaisesti. "Ravataanpas vähän, niin päästään joskus kotiinkin asti", hän ilmoitti, antoi lapsille hetken aikaa valmistautua ja saikin sitten kannustaa Cleoa vauhdikkaasti liikkeelle, kun Kit otti varaslähdön vauhdikkaalla ravilla. Bex pudisteli päätään kannustaessaan tummanruunikon ruunan pienen ponin rinnalle. Kaipa hänen olisi pitänyt torua moisesta toiminnasta, mutta mitäpä turhia. Lapsi tekisi niin uudestaankin, eikä tässä ollut mitään harmia syntynyt.