Missä me olemme?

Colin osasi vain kohauttaa olkiaan vastaukseksi Evelynin ihmettelylle. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mihin Romeo tarvitsi kaikkia noita varusteita (vastaus: ei se tarvinnutkaan). Cici oli yrittänyt moneen otteeseen selittää tätä, mutta tapaus oli hänelle edelleen täysi mysteeri. Harjojakin taisi olla jokaiselle viikonpäivälle ja mielentilalle.
”Noh. Kunhan et osta mitään, missä on sydämiä tai…”, mies viittoi sanattomana selittämättömiä kuoseja sisältävän varustekokoelman suuntaan ja antoi sen puhua puolestaan. Hän olisi halunnut todeta, ettei Romeo ollut enää edes hevonen ja ettei sen omistajalla ollut aavistustakaan, miten sellaista kohdeltiin, mutta piti suunsa. Cicillä oli pitkät antennit.
”Aiotko muuten kisata Lionheartilla?” Colin kysyi lepuuttaessaan kirveleviä silmiään orin vaaleansävyisissä varusteissa eikä nähnyt mielestään mitään erityisiä kisavarusteita.

"Luulen, että olen saanut loppuelämäkseni tarpeeksi sydämillä koristelluista hevostarvikkeista", Evelyn naurahti vilkaistessaan vielä kerran Romeon tavaravuorta. Romeo voisi todennäköisesti luovuttaa puolet varusteistaan pois, ja silti omistaisi tarpeeksi selvitäkseen vallan mainiosti. Colinin kysymys sai naisen siropiirteisten kasvojen ilmeen synkkenemään, mutta tuskin silmänräpäystä myöhemmin Evelyn pakotti jälleen hymyn kasvoilleen kevyesti naurahtaen.
"En", nainen vastasi päätään pudistellen, "minä olen jo kilpailuni kisannut ja nyt on aika vain nauttia hevostelusta", Evelyn jatkoi kenties hivenen liian kepeällä äänensävyllä ollakseen täysin vakuuttava. Totuus oli, että ikävä kilparadoille oli kova kaikkien näiden vuosienkin jälkeen, erityisesti nyt, kun ympärillä oli niin monia kilpahevosia. Pieni äänetön huokaus karkasi naisen huulilta, kun pehmeät sormet liukuivat lähes unelmoivasti Lionheartin satulan runkoa pitkin.
"Sitä paitsi, Lionheart ei ole kilparatsu. Se koetti sitä nuorempana, mutta jännitys ei sopinut sille", Evelyn vastasi. "Eikä minun polveni ole enää entisensä, joten en usko, että se kestäisi vaativan treenin asettamaa rasitusta", Evelyn selitti, kenties vakuuttaakseen itsensä siitä, että kilpailut olivat jo taaksejäänyttä elämää. Nainen ei ollut ikuisuuksiin edes koettanut, kuinka paljon polvi todella kestäisi, sillä ei halunnut antaa itselleen turhaa toivoa. Oli typerää haikailla sellaisen perään, mitä ei enää koskaan voisi saavuttaa. Nainen uskoi tehneensä oman rauhansa asian kanssa ja siirtyneensä eteenpäin elämässään, vaikka yhä silloin tällöin kaipuu ilmaisikin olemassaolostaan.

Evelynin ilmeen synkkeneminen ei jäänyt Colinilta huomaamatta, vaikka se vaihtuikin saman tien hymyyn. Hymyn valoisuus ei kuitenkaan vakuuttanut samalla tavalla kuin aiemmin. Colin kirosi typeryyttään, kun oli mennyt kysymään asiasta, joka taisikin olla aika arka. Hänellä ei ollut kokemusta hevoskisoista, joten hän ei tiennyt, miten suhtautua niihin tai niiden puutteeseen. Niinpä mies vain katseli ja kuunteli vaitonaisena.
”Jatketaanko kierrosta?”, Colin kysyi ja lähti ovelle päin, mutta seisahtuikin yhtäkkiä metrin päähän siitä kuin olisi seinään törmännyt. Hän oli kuullut askeleita. Pienenpientä ballerinansipsuttelua.
”Cocooooo!” kuului huhuilu tallikäytävältä, onneksi toiselta puolen rakennusta. Colinin korvissa tämä suloinen kutsuhuuto kuulosti aivan Baskervillen koiralta. Hän käännähti kannoillaan laskien kätensä Evelynin olalle, jotta nainen tulisi hänen mukaansa.
”Ehm. Unohdin näyttää sinulle... tämän kaapin. Tämän näin”, hän yskähti harppoen huoneen taimmaiseen nurkkaan ja kiskaisi kaapinovet auki, esitelläkseen… satularasvoja? Noh, oli joukossa muitakin purkkeja ja puteleita, joiden käyttötarkoituksesta hän ei ollut edes täysin varma.

Evelyn hymyili kiitollisena, kun Colin ei kysellyt asiasta sen enempää, vaan ehdotti kierroksen jatkamista. Nainen nyökkäsi vastaukseksi kysymykseen ja lähti Colinin perässä ovea kohti, kunnes mies pysähtyi yllättäen. Evelyn ei ehtinyt edes kunnolla tajuta, mitä kaikkea tapahtui, ennen kuin Colin ohjasi naista jo rivakasti kohti kaappia huoneen takanurkassa. Evelyn tuijotti kaapin sisältöä pöllämystyneen näköisenä, suunnaten kysyvän katseensa Coliniin. Oliko mies mennyt sekaisin? Ja mikä se ihmeellinen tallikäytävältä kantautunut ääni oli?
"Hienoja satularasvoja täällä ja tallillenne tyypilliseen tapaan siisteissä riveissä nämä purkit", Evelyn sanoi lähinnä sanoakseen edes jotakin, samalla kun katsoi Colinia ymmällään. Mikä ihme mieheen oli mennyt? Naisen katse harhaili pinkin tavarapaljouden yli ovea kohti, ennen kuin palasi takaisin Coliniin.
"Mitä ihmettä on tekeillä?" Evelyn kysyi lopulta suoraan. Mitä oli tapahtunut sille asialliselle ja ammattilaismaiselle miehelle, joka oli vain hetki sitten ihmetellyt sydänkuvioisia hevostarvikkeita? Evelyn oli utelias ja hämmentynyt, mikä varmaankin näkyi siroilta kasvoilta kauas.

Colin tuijotti kiinteästi purkkeja vältellen visusti kohtaamasta Evelynin kysyvää katsetta ja nyökytteli. Jep, jep. Hienoja purkkeja. Kyllä. Hän tunsi kasvavaa halua paukuttaa päätään pitelemäänsä kaapinoveen, mutta hillitsi tarpeensa tehdä niin. Evelynin esittäessä suoran kysymyksensä mies vilkuili tätä silmäkulmastaan kuin odottaen, että kysymys vain haihtuisi ilmaan. Valitettavasti se jäi leijumaan, vieläpä hyvin painostavana.
”Ei mitään”, mies vastasi, kun ei tiennyt, miten selittää heidän pakoilevan toista asiakasta. Se tuskin antaisi hyvää kuvaa tallista, mikä puolestaan saisi Corinnen pistämään tupet rapisemaan. Miksi hän oli toiminut näin impulsiivisesti, ajattelematta yhtään sen pidemmälle? Hän sulki kaapin vastentahtoisesti. ”Ei yhtään mitään.”
”Cocooo!” Colin oli valmis sukeltamaan kaappiin itse ja jättää Evelyn oman onnensa nojaan, mutta sen sijaan hän yritti urheasti koota itseään ottaen kädellään tukea kaapista. Painavat askeleet sipsuttelivat huoneeseen.
”Coco? Ah! Olethan sinä täällä”, nauravainen naisääni hykersi tyytyväisenä ja tukki etsimänsä miehen korvat siirapilla. Cynthia Darlington-Whit, tutummin Cici, kipitteli pettämättömän tutkansa avulla peräseinustalle, missä eräs tallityöntekijä vaipui hyvää vauhtia synkkyyteen. Cici oli kenties ainoa olento maailmassa, joka oli vähällä sulautua pinkkiin ryönäkasaan, jota varustehuoneessa piilotteleva kaksikko oli hetkeä aikaisemmin tarkastellut. Nainen oli sinä päivänä pukeutunut possunpunaiseen, pörröiseen puseroon ja sävy sävyyn sopivaan, kammottavan röyhelöiseen hameeseen, ja näytti hattaralta. Sormuksin ja rakennekynsin somistetut pulskat kädet pitelivät jotain pulleaa ja pihisevää. Mopsin vetiset silmät tähyilivät samaa kaksikkoa kuin omistajansa.
”Bambi sanoi sinun olevan täällä, joten- Oh!” Cicin katse oli laskeutunut pitkänhuiskeasta miehestä (joka yritti selvästi olla kuin tulijaa ei olisi) huomattavasti lyhyempään naisihmiseen. Hän hymyili maireaan sävyyn vaikuttamatta kovin tyytyväiseltä löydökseensä. ”Kukas pikku ystäväsi on?” Miten monta piilomerkitystä yhdellä adjektiivilla saattoikaan olla, ja miten taidokkaasti Cici sai ne kaikki kuulumaan samanaikaisesti,

Evelyn oli valmis hiillostamaan Colinia kunnollisen vastauksen saamiseksi, mutta lähempää kuuluva huhuilu sai naisen kääntymään ovea kohden, josta pyyhälsi sisään koomisesti hattaraa muistuttava nainen. Evelyn veti nopean johtopäätöksen, että tässä oli Romeon, kuningaskunnan muotitietoisimman friisiläisen, yhtä muotitietoinen omistaja. Vastaava johtopäätös ei tosin vaatinut paljoa, sillä Cicin vaatteet sopivat niin hyvin yhteen Romeon varustevuoren kanssa, ettei muuhun lopputulokseen oikein olisi voinutkaan päätyä.
Mutta silti... Coco? Jokin kertoi Evelynille, ettei Colin arvostanut moista lempinimeä lainkaan, mikäli miehen alati synkkenevästä ilmeestä saattoi mitään päätellä. Cicin kääntäessä huomionsa Evelyniin, nainen hymyili ystävällisesti, vaikka joutuikin käyttämään kaiken keskittymiskykynsä siihen, ettei antanut katseensa lipua varustevuoren ja naisen välillä vertailevasti. Evelyn päätti vastata kysymykseen itse, vaikka se olikin Colinille suunnattu. Mitä sitä miestä tähän mukaan vetämään.
"Olen Evelyn Hills, uusi asiakas", nainen vastasi hymyillen, mutta ei tarjoutunut kättelemään huomatessaan mopsin naisen sylissä. Näytti siltä, ettei Cicillä olisi vapaita käsiä kättelyä varten, joten Evelyn ei turhaan edes yrittänyt. "Saavuin juuri hevoseni kanssa", Evelyn sen sijaan sanoi yhä kevyesti hymyillen.

Coco- siis Colin ei todellakaan osannut arvostaa saamaansa lempinimeä, joka aiheutti hänelle inhonväristyksiä ja painajaisia, mutta sentään se oli parempi kuin Bambi, joksi Paulusta niin leikkisästi kutsuttiin (yksin Cicin toimesta). Lempinimi ei olisi voinut sopia yhtään huonommin jurolle työntekijälle, mikä saattoi olla vihjaus sokeripitoisen naisen huumorintajusta tai muuten vain vääristyneestä maailmankuvasta.
Cici, jolla riitti syliä muhkeista muodoista huolimatta, taituroi tottuneesti mopsin toiseen käteensä ja hyökkäsi valovoimaisen hymyn kera nappaamaan Evelynin käden puristettavakseen, kun tyttöparka ei ymmärtänyt sitä itse ojentaa. Colinista liike muistutti kauhuelokuvan erikoisefektejä, joissa tarinan hirviö tupsahti eteen kuin tyhjästä.
”Cynthia Darlington-Whit”, nainen esittäytyi eikä päästänyt Evelynin kättä hevillä, jos sen kerran sai otteeseensa (ilmeisesti varmistaakseen glitteritartunnan onnistumisen), ja hymyili mitä sydämellisimmin, ”Tuttaville pelkkä Cici.” Hän kikatti tyttömäisellä imelyydellä, mikä aiheutti välittömän makeanähkyn vaaran. ”Romeo, pieni kultapoikani, asustelee täällä. Hurmaava paikka eikö vain? Hän viihtyy niin mainiosti täällä. Joko esittelit hänet Evelynille, kultaseni?”
Taidokkaasti koristellut ripset räpsyivät nyt ylös Coliniin.
”En”, mies vastasi käheästi ja toivoi, ettei Cicillä ollut leikekirjaansa mukanaan. Mitä hän ajatteli? Totta kai se oli mukana. Ellei nainen olisi pidellyt sylikoiraansa toisessa kädessään ja luultavasti puristanut Evelynin kättä toisessa, ellei tämä ollut vielä vapauttanut itseään kättelystä, hän olisi kaivanut kyseisen kimalletta varisevan kirjan esille. Nyt hän tyytyi vain ilmaisemaan pettymyksensä terävällä katseella ja siihen sopimattoman pehmeällä voihkaisulla.
”Voooi. No, ehditte varmasti tutustua vielä”, Cici naurahti hunajalla kääntyen takaisin Evelynin puoleen, ”Oliko se karsinassa odotteleva kullanmuru siis sinun?”

Cici päätti ilmeisesti, että kättely kuului asiaan, joten tarttui reippaasi Evelyniä kädestä. Nainen vastasi hymyyn omalla lämpimällä hymyllään kuunnellessaan naisen esittäytymisen. Kun puhe kääntyi Romeoon, nainen oli valmis lähes huokaisemaan helpotuksesta, mutta Colinin käheä vastaus kertoi, ettei tämäkään ehkä ollut hyvä asia. Nähtävästi Romeo jakoi mielipiteitä. Cicin kullannuppu taisi olla Colinin painajainen, eikä Evelyn kyllä asiaa ihmettelisikään varustevuoren jälkeen.
Cici suuntasi kuitenkin pian katseensa takaisin Evelyniin, ja nainen hymyili kohteliaasti vetäessään oman kätensä takaisin.
"Kyllä, se palomino-ori on minun", Evelyn vastasi muistellen uteliasta täysiveristä, joka oli jäänyt tutkimaan uutta karsinaansa mielenkiinnolla. Se varmaan viihdyttäisi itseään pitkäänkin tutkiessaan karsinansa jokaisen neliösenttimetrin.
"Sille voisi tosin tehdä hyvää päästä tarhaan vielä ennen iltaa", Evelyn jatkoi vilkaisten Colinia kuin tarjoten toiselle pakotietä Cicin seurasta. Evelyn oletti, ettei Cici ollut niitä hevosenomistajia, jotka innoissaan suuntaisivat tarhoille ja sotkisivat kenkänsä mutaan siinä sivussa. Jokin Cicissä, kenties hattaraksi pukeutuminen ja ylilyönti Romeon varusteiden kohdalla, vain tuntui puhuvan sen puolesta, että Cici ei mielellään sotkisi käsiään tai jalkojaan fyysisessä työssä.

Colin vilkaisi Evelyniin ja luuli aavistavansa tämän aikeet, joten nyökkäsi ja olisi tukenut naista sanallisesti, ellei Cici olisi ehtinyt väliin.
”Antaa sen raukan vielä totutella uuteen karsinaansa, jotta uni maittaa sitten paremmin. Ja päivähän on vielä nuori”, nainen sanoi heleästi nauraen ja rapsutteli pihisevää otusta sylissään, kun Evelyn oli vapauttanut kätensä. Hän ei kuitenkaan häipynyt aivan kokonaan Evelynin ilmatilasta vaan jäi häilymään sen rajamaille seistessään tukkeena heidän vapautensa tiellä. Cici silmäili kaksikkoa muikean näköisenä ja loi Coliniin vaarallisen viekkaita katseita. Hän ei halunnut jakaa suosikkitallityöntekijäänsä ihan niin hevillä. Hänen katseensa kuitenkin palautui takaisin Evelyniin ja hän siristi silmiään. ”Tunnenko minä sinut jostain?”
”Evelyn muutti tänne vasta”, Colin sanoi väliin ja vilkaisi naista vierellään. Hänellä oli tunne, että oli ainakin toistaiseksi parasta pitää Cici tietämättömänä Evelynin tähtiäidistä.
”Vai niin.. Taidat sitten vain olla niitä naamoja”, Cici heläytti lämmintä naurua täynnä, mutta jätti leijumaan epäilyksen siitä, että haukkui Evelyniä tavanomaiseksi, ”Mutta kultaseni, minun on nyt kiirehdittävä Kamkamin luo. Voisitko pitää silmällä Ricardoa sen aikaa? Se kamala iso hurtta ei tee lainkaan hyvää minun kullannupulleni. Hän on niin kovin herkkä.”
Ja ennen kuin Colin oli ehtinyt suutaan avata, nainen tyrkkäsi koiran jo hänen syliinsä. Cici hymyili siirapintäytteisesti ja taputti Colinia olalle, kun ei yltänyt olkapäälle.
”Olisi hauska rupatella kanssasi enemmän, Evelyn, mutta nyt minun on mentävä. Näkemiin!” hän heilutteli sormiaan hyvästiksi ja sipsutteli suosikkiuhrinsa toimistoa kohti.

Evelyn oli jo selittämässä, että Lionheart oli tullut kaukaa, joten se oli mitä varmimmin täynnä energiaa, jota tällä hetkellä hillitsi vain orin uteliaisuus. Nainen ei kuitenkaan ehtinyt edes avata suutaan, kun Cici siristeli silmiään ja tuijotti Evelyniä kuin etsien jotakin. Cicin kysyessä, tunsiko Evelynin jostakin, nainen painoi päänsä ja toivoi, ettei olisi laittanut hiuksiaan kiinni. Niiden kätköihin olisi ollut näppärä piiloutua. Colin kuitenkin pelasti tilanteen nopealla toiminnallaan ja Evelyn suuntasi kiitollisen katseen miestä kohti. Se nyt vielä olisikin puuttunut, jos Cici olisi keksinyt, miksi Evelyn näytti niin tutulta. Jokin vaisto kertoi Evelynille, ettei hän olisi nauttinut sellaisesta tilanteesta lainkaan.
Cicin koira, Ricardo, vaihtoi nopeasti syliä, kun nainen päätti suunnata kiusaamaan jotakuta toista.
"Näkemiin!" Evelyn vastasi reippaasti lähinnä helpottuneena siitä, että Cici oli lähdössä. Heti kun Cici oli kadonnut näkyvistä eikä sipsuttelevia askelia enää kuulunut, nainen kääntyi Colinin puoleen kasvoillaan mitä koomisin ilme.

"Coco?" Evelyn kysyi silmät lautasen kokoisina. "Bambi? Kamkam?" Nainen jatkoi, koettaen epätoivoisesti pitää naurun sisällään, mutta epäonnistui surkeasti. Evelyn nauroi suoraan sydämestään hetken, ennen kuin onnistui keräämään itsensä kasaan. Hän pyyhkäisi naurunkyyneleitä silmäkulmistaan kääntyen päätään pudistellen Colinia kohden jälleen kerran.
"Hän vaikuttaa melkoiselta tapaukselta", nainen naurahti hyvin hiljaa, jottei kukaan huoneen ulkopuolinen voisi vahingossakaan kuulla. Se nyt vielä puuttuisi, että Evelyn järjestäisi Colinin ongelmiin heti tallille saavuttuaan.
"Kiitos, kun et kertonut äidistäni", Evelyn kiitti vilpittömästi hymyillen, naurun jättämä loiste yhä vihreissä silmissä tuikkien. "En edes halua tietää, mitä Cici olisi siihen sanonut."

Colin jäi tuijottamaan suuntaan, johon Cici oli pyyhältänyt. Nainen oli kuin äärimmilleen viritetty vieterilelu, joka surrasi pitkin tallia kuin lautasia yhteen takova apina. Sellainen, jonka oli kai tarkoitus tuoda iloa ja suloisuutta jokaisen elämään, mutta aiheuttikin lähinnä vain traumoja ja yleistä epämukavuutta. Colin tunsi jotain lämmintä ja tahmeaa valuvan kädelleen, joten laski katseensa pulleaan mopsinmakkaraan, joka pihinän ja vinkunan lisäksi tuotti myös varsin kiitettäviä määriä kuolaa. Nam.
Evelynin kääntyessä häntä kohti Colin siirsi silmänsä naiseen tietämättä, mitä tältä tuli. Hänen suupielensä nykivät toisen listatessa Cicin järjettömiä lempinimiä aina vain ällistyneempänä ja laski katseensa jalkoihinsa purren hammasta, ettei nauraisi. Ilmeisesti hän pääsisi pälkähästä ilman tarvetta selittää, miksi oli yrittänyt vaistomaisesti piiloutua tallin asiakkaalta.
”Tietäisitpä vain”, mies urahti kärsivästi muistellessaan, mitä kaikkia oikkuja Cicillä oli ehtinyt jo olla. Evelyn tulisi varmasti tutustumaan näihin hyvinkin pian, mikä oli valitettavaa, mutta väistämätöntä. Hän ei tiennyt, miten suhtautua niin vilpittömästi esitettyyn kiitokseen, etenkään kun vihreiden silmien loiste kuivasi hänen kurkkuaan.
”Hän olisi ollut vain mielissään”, Colin hymähti tietämättä, pitäisikö hänen varoittaa Cicin suuruudenhulluudesta, jota Hollywoodin tähtitaivaan kasvatti varmasti vain ruokkisi. Evelyn oli aikuinen ihminen ja osaisi varmasti vetää omat johtopäätöksensä. ”Jatketaan ennen kuin hän palaa kutsumaan sinut teelle. Jos tämäkin kaveri saisi vähän liikuntaa.”
Hän kumartui laskemaan mopsin lattialle ja jäi katsomaan otusta, joka hädin tuskin pysyi pikkuruisilla käpälillään. Tavallisesti koirat nuuhkivat innokkaasti ympäristöä, mutta tämä vain lyllyi paikallaan, vaikka mies pukkasi sitä varovasti saappaankärjellään. Jaa.

Colinin kärsivä urahdus sai Evelynin hymyilemään myötätuntoisesti. Ei varmasti ollut helppoa käsitellä Cicin kaltaisia asiakkaita... vaan eipä Cicin kaltaisia kai montaa voinut ollakaan. Nainen taisi olla ainoa laatuaan, ainakin toivottavasti. Koko tallihan peittyisi vielä pinkkiin ja kimalteeseen, jos heitä olisi useampia.
"Sitä vähän pelkäsinkin", Evelyn vastasi ja näytti hetken valmiilta hakkaamaan päätään seinään. Se nyt tästä vielä puuttuisikin, että Cici seuraisi häntä paikasta toiseen siinä toivossa, että saisi osansa julkisuudesta. Hetken Evelyn pohti lähes huvittuneena, kuinka julmaa olisi antaa Cicin tutustua Jadeen, sitten kun Jaden työt kesällä toisivat naisen Lontooseen. Nuorempana Evelyn olisi tehnyt sen silmää räpäyttämättä äitinsä kiusaksi, mutta pahin kapinallisuus oli kuihtunut eläinlääketieteellisessä tehtyjen opintojen aikana. Ehkä olisi vain parempi esittää 'niitä naamoja', kuten Cici oli kauniisti sanonut ja toivoa, ettei totuus koskaan valkenisi Cicille.

"En selviäisi teekutsuista, joten parasta tosiaan jatkaa matkaa", Evelyn vastasi naurahtaen ja käänsi katseensa maahan laskettuun mopsiin, joka näytti siltä, että kierisi helpommin paikasta toiseen kuin kävelisi pikkuruisilla jaloillaan eteenpäin.
"Älä sano, että Romeokin näyttää tuolta", nainen parahti koiraa tuijottaessaan. Miten kukaan oli saattanut päästää koiransa tuollaiseen kuntoon? Evelyn ei ymmärtänyt asiaa, mutta toisaalta, Cici oli jo ensisilmäyksellä vaikuttanut ihmiseltä, jota Evelyn ei ymmärtäisi vaikka miten yrittäisi. Kuin magneetin lailla naisen silmät kääntyivät taas pinkin ja kimalteen valloittamaan nurkkaukseen. Cici oli selkeästi omalaatuinen persoona.

Colin avasi suunsa vastatakseen, mutta koki parhaaksi pysyä hiljaa. Tehköön Evelyn omat johtopäätöksensä. Ennen tarhauksia olisi ehkä hyvä esitellä tallirakennusta. Kai. Äh, mitä asiakkaiden piti tallista tietää? Colin harasi hiuksiaan ja harppoi ovelle tarkistamaan, että tie oli sokerivapaa. Hän oli jo aikeissa jatkaa matkaa, kun tajusi unohtaneensa jotain. Hitto.
”Ricardo, tänne”, mies kutsui ja taputti reittään yrittäen saada vetisin nappisilmin tuijottavaa koiraa liikkeelle, vaikkei tehnyt sitä kovin innokkaasti. Hän kokeili vislausta. ”Ric. Ricky, tänne poika.”
Mopsi kallisteli vain vähän päätään, tökkäsi takamuksensa maahan ja työnsi kielensä ulos yrittäen ilmeisesti näyttää hellyttävältä. Colin huokaisi ja loi neuvottoman vilkaisun Evelyniin. Oli nyt tämäkin, kun ei saanut yhtä kurjaa piskiä liikkeelle. Hän oli jo aikeissa luopua leikistä ja napata mopsi kannettavakseen, mutta jäi tuijottamaan tätä kulmat ankarassa kurtussa, minkä olisi voinut luullut olevan vaikeaa koiran tapittaessa suurin silmin takaisin. Pinkein bling-bling-timantein varustettu kaulapanta, kurttunaama ja ylipaino tosin söivät söpöä vaikutelmaa.
”Dodo”, mies lausui hetken pohdittuaan ja nieltyään ylpeytensä. Koira nosti saman tien päätään napsauttaen leukansa kiinni, nosti takapuolensa maasta ja lyllersi pihisten kutsujansa perään. Hän puristi nenänvarttaan rukoillen kärsivällisyyttä. Anna mun kaikki kestää.
”Jospa mennään”, Colin yskähti ja jos Evelynillä ei ollut mitään sitä vastaan, jatkaisi esittelyä solariumiin, kävelykoneeseen ja maneesiin koiran lyllyessä heidän perässään.

Evelyn seurasi lähes huvittuneena Colinin yrityksiä saada pullea mopsi seuraamaan perässä. Koira oli kuitenkin eri mieltä istuessaan kieli ulkona varustehuoneen lattialla, kunnes Colin löysi taikasanan. Evelynin silmät laajenivat koomisesti, kun mopsi lähti lyllertämään kohti Colinia. Dodo?
"Mennään vain", nainen vastasi ja lähti seuraamaan Colinin rinnalla, katsoen tarkkaavaisesti ympärilleen tallissa.
"Vau, kävelykone tallin yhteydessä", nainen henkäisi nähdessään laitteen. "Tai siis", Evelyn sopersi kevyesti punastuen, "kaipa se on yleistä kilpatalleilla. Mutta on se silti hieno." Välttääkseen muita lipsahduksia, jotka paljastaisivat, kuinka kokematon Evelyn oli mitä hienoihin talleihin tuli, nainen vilkaisi lyllertävää mopsia. Voi eläinraukkaa. Miten sen omistaja saattoikaan kohdella sitä noin? Tosin Cicin antama ensivaikutelma, niin hattaranmakea kuin se olikin, ei kuitenkaan saanut Evelyniä pitämään toista ilkeänä tai pahantahtoisena, joten kenties kyseessä oli vain tietämättömyys. Tai varsinkin vanhemmille kehittyvä kyky katsoa lastensa toilailuja sormien välistä. Ehkä mopsi oli Cicin pilalle lellitty lapsi, jossa ei voisi koskaan olla mitään vikaa.

”En aiemmin edes tiennyt, että tällaisia on”, Colin tunnusti hieman nolona Evelynin ihastellessa kävelykonetta. Hän ei olisi osannut kuvitellakaan, että hevosille oli olemassa karusellilta näyttäviä laitteita ennen kuin se oltiin esitelty hänelle. Vielä silloinkin hän oli pitänyt sitä vain vitsinä, jolla jymäytettiin ummikkoja, mutta juttu oli osoittautunutkin todeksi. Colin tutkaili sivusilmällä Evelyniä, jonka ei olisi tarvinnut yhtään hävetä yllättyneisyyttään hänen seurassaan. Tallin esittely tuntui paljon helpommalta, kun kuuntelija ei suhtautunut kaikkeen ylettömän kriittisesti, kuten useilla hevosenomistajilla oli tapana.
Puhisten läähättävä mopsi huomasi ihmisnaaraan katseen ja heilutteli tälle hännäntöpöään pullea takamus hyllyen, mistä kellahti hetken perästä selälleen kerjäten rapsutuksia. Jaha.
”Millaista tallia käytit ennen tätä?” mies tiedusteli tietämättä lainkaan, millaisia talleja maailmalla oli. Yhdysvalloissa kaikki oli varmaankin suurempaa.

Colinin tunnustus sai Evelynin hymyilemään pienesti. Nähtävästi mies ei tuominnut, vaikka Evelyn ihmettelikin asioita. Se oli hyvä, sillä tällä tallilla olisi varmasti monia asioita, joita nainen ehtisi ihmetellä. Selälleen kellähtänyt mopsi sai Evelynin naurahtumaan ja nainen kumartui hetkeksi rapsuttamaan paljastettua vatsaa. Colinin kysymys sai Evelynin suoristumaan ja jättämään koiran rapsuttelun sikseen.
"Vierailuja lukuunottamatta ainoa talli, jolla olen ollut, on sama tila, jolla kasvoin. Isovanhemmillani on karjatila, jonka pienessä ja vaatimattomassa tallissa asusti kuusi karjahevosta, kaksi vanhusta sekä minun ja veljeni hevoset, eli yhteensä kymmenen hevosta, joista suurin osa vietti lähes kaiken aikansa ulkona", Evelyn vastasi muistellessaan kotitilaansa. "Tallin puhtaanapito oli yhteisesti kaikkien vastuulla, vähän sillä periaatteella, että jokainen vastaa omasta vastuuhevosestaan", nainen selitti hyväntuulisesti. "Olen tottuneempi siivoamaan karsinoita ja lakaisemaan tallikäytäviä kuin katsomaan, kuinka hevoseni kulkee ympyrää kävelykoneessa", Evelyn naurahti.

Kerjäyksessään onnistunut Ricardo röhähteli tyytyväisenä hyllyessään masurapsutuksen mukana. Nautinto loppui kuitenkin lyhyeen hyväntuoksuisen rapsuttajaihmisen lopettaessa heti kättelyssä. Mopsi käännähti urahtaen vatsalleen ja lipoi littanaa kirsuaan harmistuneena.
”Nyt on parasta tottua tähän”, Colin hymähti viitaten tallin käytäntöihin, jotka velvoittivat asiakkaiden hyysäämiseen. Hän olisi itsekin ahdistunut siitä, että kaikki tehtiin valmiiksi, joten oli mukava kuulla Hollywood-glamouria kokeneen hevosenomistajan olevan samalla tavalla vaatimaton. Evelyn kuitenkin maksoi hevosensa täyshoidosta, joten kai tämä oli sellaista vähän toivonutkin. ”Käydään vielä maneesissa.”
”Väy!” Ricardo protestoi, mutta kömpi jaloilleen ja löllösi ihmisten perään.
”Sanoit työskennelleesi mustangien parissa?” Colin vilkaisi Evelyniin kysyvästi ja pysähtyi poimimaan pihisevän pötkylän maasta, kun piti maneesiin vievää kaarevaa puuovea auki naiselle. Hän ei halunnut mopsin likaavan tai satuttavan tassujaan, sillä siitäkös se riemu vasta repeäisikin.

Jos valinta olisi ollut Evelynin, olisi nainen tyytyväisesti pitänyt Lionheartia pelkällä tallipaikalla, mutta valitettavasti Evelynin äiti oli ollut eri mieltä ja vaatimalla vaatinut tytärtään ottamaan täysihoidon. Kuulemma antaisi naiselle enemmän aikaa tutustua Englantiin ja hankkia ystäviä, kun ei tarvitsisi hoitaa hevosta joka välissä. Evelyn oli nauranut selitykselle, mutta suostunut lopulta lähinnä saadakseen äitinsä hiljenemään asiasta.
"Niin kai sitten", Evelyn totesi virnistäen. "Käydään vain", nainen vastasi ja naurahtaen kääntyi katsomaan koiraa, jota ei yhtään taitanut innostaa lisäkävely. Omituinen otus.

"Kyllä", Evelyn vahvisti astuessaan aukipidetystä ovesta maneesin puolelle. "Osallistuin kaksi kertaa mustangin kesytyskilpailuun ja jälkim-", Evelyn selitti iloisesti, mutta lause katkesi kesken, kun nainen näki maneesin kunnolla.
"Vau", hän huokaisi, "onpa se suuri!" Evelyn ihasteli hetken maneesia, joka oli valtava, ennen kuin muisti jättäneensä aiemman lauseensa kesken.
"Niin, siis osallistuin kilpailuun, jossa osallistujille annettiin sata päivää aikaa kesyttää mustangi, joka ei ollut koskaan ennen ollut kenenkään ihmisen käsiteltävänä. Sadan päivän jälkeen oli kilpailut, joissa testattiin hevosten osaamistasoa erilaisilla tehtävillä. Tuomaristo arvosteli ratsukoiden suoritukset samoin kuin jokaisen esittämän vapaamuotoisen esityksen, jonka jälkeen hevoset laitettiin paremmuusjärjestykseen ja huutokaupattiin. Hevosten myynnistä saadut rahat käytettiin villinä elävien mustangien suojelemiseksi", Evelyn selitti, koettaen tiivistää koko kilpailun idean ja pääasiat mahdollisimman lyhyeen. Nainen oli nauttinut kilpailuun osallistumisesta, sillä kilpailu pyrki parantamaan mustangien asemaa ympäri Yhdysvaltoja. Lisäksi se oli tarjonnut mahdollisuuden todella koetella naisen hevosmiestaitoja ja oppia näkemään maailma uusin silmin. Evelyn oli oppinut hevosista enemmän niinä kahtena kertana, kun oli käyttänyt sata päivää vuodesta mustangin parissa, kuin koko muun elämänsä aikana yhteensä. Tiivis työskentely hevosen kanssa, joka ei osannut mitään mutta oppi sitäkin nopeammin, oli ollut palkitsevaa ja opettavaa.

Colin katsoi kulmat kurtussa samaa näkyä kuin Evelyn hieman harmistuneena siitä, ettei nähnyt sitä samalla tavoin kuin koko elämänsä hevosten kanssa viettäneet. Olihan maneesi vaikuttavan kokoinen, mutta hänestä oli vain loogista, että suurille eläimille tarvittiin suuret tilat. Mies kuunteli vaitonaisena Evelynin kertomusta, vaikuttuneena siitä, miten paljon tämä oli ehtinyt kokea elämänsä aikana. Elämä rapakon takana taisi tosiaan olla paljon tapahtumarikkaampaa kuin kaavoihin kangistuneessa Britanniassa.
”Kai voitit?” Colin kysyi puolittaisen, vaisun virnistyksen kera johdattaessaan naista kentälle, josta tämä voisi nähdä tilan paremmin.

Colinin kysymys sai naisen kohottamaan toista kulmakarvaansa haastava katse silmissään, kuin kysyen, oliko Colin tosissaan.
"No", Evelyn aloitti, virnistäen ilkikurisesti. "Toisella kerralla kyllä", nainen naurahti. "Mustangini oli ori, jossa riitti luonnetta. Alun vaikeuksien jälkeen löysimme yhteisen sävelen ja nähtävästi western-teemainen esityksemme ilman varusteita valloitti tuomarien sydämet", Evelyn kertoi iloisesti hymyillen. Nainen oli harkinnut orin ostamista itselleen kilpailun jälkeen, mutta luopunut ajatuksesta muistaessaan, miten paljon aikaa yksikin hevonen vaati, kahdesta puhumattakaan. Niin ori oli huutokaupassa päätynyt hyvään kotiin, jossa sitä käytettiin sekä lännenratsastuskisoissa että karjahevosena tilan töissä. Evelyn oli käynyt moikkaamassa mustangia muutaman kerran, sillä oli halunnut nähdä, kuinka paljon ori oli edistynyt.

"Täällä on kaikki niin suurta ja hienoa", Evelyn naurahti katsoessaan ympärilleen maneesissa. "Epäilemättä kaikki hevosennekin ovat suuria ja hienoja kilparatojen tähtiratsuja", nainen jatkoi hyväntuulisesti. Maneesi tuntui niin suurelta näin maan tasalta katsottuna, mutta eiköhän sekin näyttäisi erilaiselta hevosen selästä, varsinkin siinä vaiheessa, kun samalla uralla polkisi puolitusinaa ratsukkoa.

Colin päätti jättää kysymykset vähemmälle, ettei tekisi itsestään pelleä uskomatonta elämää viettäneen Evelynin silmissä. Hän tosin ehtisi tekemään sen myöhemminkin ja luultavasti monen monta kertaa.
”On meillä niitä jokunen”, mies hymähti vastaukseksi eikä kehdannut udella, miten suurta ja hienoa Amerikassa mahtoi olla. Luultavasti vaatimattoman oloinen Evelyn oli pysytellyt suosiolla sivussa kaikesta turhantärkeästä glamourista, joka houkutteli niin monia. Colin johdatti Evelynin ulos kiertämään kanssaan talleja ja kertoi lyhyesti niistä hevosista, joista osasi jotain kertoa.

Evelyn naurahti miehen vastaukselle.
"Jokunen vain? Olen pettynyt", nainen kiusasi ilkikurisen virneen kohotessa kasvoille. Jostain kumman syystä hän oli varma, että hienoja kilparatsuja oli useampia kuin jokunen, jos tallin tasosta saattoi mitään päätellä. Tänne tuskin kukaan toisi keskinkertaista ratsua - paitsi tietysti Evelyn, joka teki kaiken nurinpäin. Vaan mitäpä muutakaan saattoi odottaa naiselta, joka oli nuoruusvuosinaan ehtinyt vähän joka paikkaan ja useimmiten tehnyt asiat juuri niin kuin ei olisi pitänyt. Todennäköisesti ainoastaan se, että Evelyn oli kasvanut keskellä maaseutua, oli pitänyt naisen poissa pahimmista ongelmista.

Evelyn seurasi Colinin perässä ulos ja kuunteli tarkkaavaisesti, kun mies kertoi hevosista ja tallista enemmän. Evelyn lähinnä nyökytteli mukana ja hymyili tarkkaillessaan ympäristöään. Vau mikä paikka.
"Olen edelleen sitä mieltä, että tässä on enemmän kuin jokunen", Evelyn naurahti nähtyään toinen toistaan jalompia ja hyväkuntoisempia hevosia. "Mutta missä on Romeo? Älä vain sano, että sillä on oma tarhansa, jonka aidat ovat pinkit", nainen kysäisi muistaessaan friisiläisen, jonka omistajankin oli jo ehtinyt tapaamaan. Vaan muistaessaan varustehuoneen pinkin nurkkauksen, ei Evelyn olisi enää edes yllättynyt, vaikka Romeo olisi todellakin saanut tarhansa aidat samaan sävyyn sopiviksi.

”Niin varmaan olisikin, jos Cici saisi päättää”, Colin mutisi ja vilkaisi Evelyniä samaan tapaan kuin olisi jäänyt kiinni käsi piparipurkissa. Hän ei halunnut mustamaalata muita hevosenomistajia naisen kuullen, ettei tämä pitäisi häntä typeränä juorukellona. Nainen oli tosin aloittanut vaivihkaisen pilkanteon itse – ellei sitten pitänyt pinkkiä aitaa hyvänä asiana. Mies johdatti Evelynin toiselle ruunatarhalle, jossa Romeo oli tarhattuna Socksin ja Paddyn kanssa.
Friisiläinen tuntui jo odottaneen heitä ja silmäili aidan tuntumaan tulleita ihmisiä korvat luimuun kääntyillen. Ei tainnut olla yllätys, että sillä oli yllään pinkki leopardikuosilla varustettu loimi ja jaloissaan hempeän vaaleanpunaisiksi värjätyllä lampaanvillalla vuoratut suojukset. Se oli valtava kaikilla mittapuilla eikä ilmiselvää lihavuutta voinut kuitata pelkillä isoilla luilla kuten Cici usein teki. Romeon silmistä tuntui naurettavista varusteista huolimatta välittyvän mitä puhtain pahantahtoisuus. Se nakkeli päätään ja lähti ravaamaan kevyttä ravia pitkin tarhaa tehden selväksi, kuka oli tarhan prinssi, eivätkä liikakilot vähentäneet siitä uhkuvaa majesteetillisuutta. Se taivutti päänsä uljaalle kaarelle ilman, että ratsastajan tarvitsi olla nykimässä.
”Tuossa on Romeo”, Colin sanoi nyökäten tarpeettomasti uhittelevasti elehtivän ruunan suuntaan. Romeo omistajineen oli huvittava tapaus, jolle hänen oli vaikea nauraa ruunan oikut kokeneena. Ruuna pursui ylimääräistä energiaa, jota se purki mielellään kaikkeen pieneen ja heiveröiseen, joka yritti jollain muotoa rajoittaa sen luksuselämää.

Aidat eivät olleet pinkit, mutta kaikki muu Romeossa kyllä. Vaaleanpunaiset suojat olisivat vielä menneetkin, mutta pinkki leopardikuosinen loimi? Ei kiitos. Nainen katsoi silmät suurina friisiläistä, joka näytti lähes koomiselta hempeine varusteineen ja luimivine korvineen. Jotenkin hevosen luonne ei tuntunut vastaavan sitä kuvaa, jonka varusteet antoivat. Varusteet eivät kuitenkaan olleet se asia, mihin Evelynin huomio kiinnittyi ensijärkytyksen jälkeen, vaan Romeon ilmeiset liikakilot. Nähtävästi koiralla ja hevosella oli kuin olikin enemmän yhteistä kuin pelkkä omistaja.
"Sepäs on... suuri", nainen lopulta tyytyi toteamaan katsoessaan ruunan uhittelevia eleitä. "Eikä näytä järin ystävälliseltä tuttavuudelta", Evelyn jatkoi päätään kevyesti pudistellen. Romeon liikkeissä oli kuitenkin sitä jotakin, vaivattomuutta ja lennokkuutta, tietynlaista eleganssia, joka kieli hevosen korkeasta taitotasosta. Evelyn oli valmis lyömään vetoa muutaman viikon tallitöistä, että Romeo oli aikoinaan ollut kouluratsastusluokkien vakituinen osallistuja. Nyt, kun katsoi lihavaa friisiläistä, oli vaikea kuvitella tuota enää osallistumaan haastaviin luokkiin, vaikka liikkeisiin majesteettisuus olikin jäänyt. Ruunalla oli selkeästi ylimääräistä energiaa, joten ehkä oli ihan hyvä, että Cici oli tullut tallille. Evelyn ei oikein keksinyt, mitä muutakaan nainen täällä tekisi, jos ei ollut tullut liikuttamaan Romeota. Selkeästi Evelyn ei vielä tuntenut Ciciä tarpeeksi hyvin, mutta eiköhän sekin korjaantuisi, kunhan Evelyn olisi kotiutunut tallille ja kävisi täällä päivittäin.

Colin hymähti Evelynin diplomaattisille sanavalinnoille.
”Sillä riittää luonnetta”, hän totesi katsellen hevosta, joka ylpisteli kaksijalkaisia, joita selvästi ylenkatsoi. Mopsi alkoi liikehtiä levottomasti hänen otteessaan. Joko se halusi tekemään tuttavuutta hevosten kanssa tai päästä mahdollisimman kauas hirviömäisestä kouluratsun irvikuvasta. Colin ei voinut moittia sitä levottomuudesta, jota Romeo herätti hänessäkin. Ruunan kanssa työskentely oli yhtä kärsimystä, joten oli vain toivottava, ettei Evelyn joutuisi liikaa tekemisiin sen kanssa. Olihan nainen jo joutunut Cicin kimalteisen kosketuksen kiroamaksi ja se oli enemmän kuin tarpeeksi. Mies oli vakuuttunut siitä, että pyylevä rouva käytti kimalletta merkitäkseen uhrinsa – eli käytännössä kaikki, joiden kanssa oli tekemisissä. ”Liuetaan ennen kuin Romeo keksii tulla läpi aidasta.”