Missä me olemme?

[Kaikille avoin peli, joten mukaan voi tulla missä vaiheessa tahansa. Toivottavasti aloituksesta saa edes jotakin irti, olen nimittäin tunnetusti huono aloittamaan pelejä, kun en osaa lainkaan arvioida, missä vaiheessa muita hahmoja tulee mukaan.]

Aamupäivä oli edennyt jo pitkälle, kun tyylikäs traileri kaartoi tallille johtavalle hiekkatielle. Kuljettaja ajoi hitaasti mutta varmalla otteella, mikä oli omiaan rauhoittamaan pelkääjän paikalla istuvan nuoren naisen mieltä. Evelyn oli koko matkan ajan vilkuillut hermostuneena taakseen, mikä oli saanut kuljettajan naurahtamaan useammankin kerran. Nyt naisen hermostuneisuus oli kuitenkin väistymässä, sillä trailerin hidastaessa ja lopulta pysähtyessä tallin edustalle, Evelyn keräsi nopeasti tummat hiuksensa poninhännälle, suoristi selkänsä ja väläytti helpottuneen hymyn kuljettajalleen.

Nainen astui raikkaaseen ulkoilmaan hymyillen iloisesti. Matka lentokentältä ei ollut ollut edes järin pitkä, mutta Evelyn stressasi kuljetusmatkoja aina aivan liikaa. Varsinaista syytä siihen ei ollut, ajoihan nainen itsekin autoa, joten liikenne ei pelottanut. Kenties kyseessä oli enemmänkin voimattomuuden tunteesta johtuva stressi, sillä niin kauan kuin hevonen oli liikkuvan trailerin sisällä, ei Evelyn voisi tehdä mitään auttaakseen, jos asiat menisivät huonosti. Vaan onneksi niin ei ollut käynyt, sillä matkasta oli selvitty vahingoitta.

Kuljettaja siirtyi laskemaan trailerin lastausramppia samalla kun Evelyn antoi katseensa kiertää tallin ympäristössä. Hän oli totta kai käynyt tarkistamassa tallin ennen kuin oli päättänyt tuoda hevosensa tänne, mutta siltikin paikan kauneus tuntui yhtä häkellyttävältä kuin ensimmäisellä kerralla. Hetken Evelyn epäili, oliko sittenkään tehnyt viisasta valintaa tallipaikan suhteen, sillä Lionheart ei ollut arvokas kilpahevonen, kuten niin monet muut tämän alueen hevosista. Nyt oli kuitenkin liian myöhäistä katua, sillä kullanhohtoinen ori seisoi trailerissa valmiina tutustumaan uuteen kotiinsa.

Nainen asteli traileriin saaden tervehdyksekseen matalan hörähdyksen kullanhohtoiselta orilta, joka oli vaaleansinisen kuljetusloimen ja samansävyisten suojien peittämä.
"Valmis tutustumaan uuteen kotiisi, poika?" Evelyn kysyi matalalla äänellä kun vaalea turpa hamusi pehmeästi naisen sormia. "Eiköhän mennä sitten." Ori asteli luottavaisin ja rauhallisin askelin ulos trailerista Evelynin taluttamana.
Hevosen pää kohosi korkeammalle ja sieraimet laajentuivat, kun ori ensimmäisen kerran tutustui uuteen kotitalliinsa tukevasti maan kamaralla seisten. Evelyn rapsutteli kullanhohtoista kaulaa lämmin hymy huulillaan. Tyytyväinen pärskähdys oli ainoa vastaus, mitä nainen sai irti hevosestaan, mutta se riitti vallan mainiosti. Evelyn huomasi ilokseen, ettei ori ollut edes yrittänyt hankkiutua eroon vaaleansinisistä kuljetussuojistaan, vaan tyytynyt seisomaan rauhallisesti aloillaan koko matkan ajan.
"Kiitos", Evelyn huikkasi kuljettajalle, joka oli jo purkamassa orin varusteita trailerista. Evelyn ei erityisemmin nauttinut siitä, että antoi muiden tehdä raskaat työt puolestaan, vaikka siitähän miehelle maksettiin.

[ Hoo, minäpä tungen tänne seuraksesi >: ) ]

Traileri ei ehtinyt seistä pihassa kauaakaan, kun tallirakennuksesta harppoi ulos pitkänhuiskea hahmo. Uuden tulokkaan vastaanottaminen oli jotain aivan uutta Colin Reeselle, jonka ura tallityöntekijänä ei ollut kestänyt vielä kovinkaan kauan. Se hieno asia tallissa oli, ettei aika käynyt koskaan pitkäksi, edes lantaa luodessa tai karsinoita puunatessa, vaan aina tapahtui jotain uutta.  Hän olikin saanut viettää ison osan aamusta pesemällä uudelle tulijalle varattua karsinaa desinfiointiainein (Effie oli pitänyt siitä huolen), ja nyt karsina oli kunnossa ja orin varusteille oli varattu tilaa varustehuoneessa, mutta vastaanotto oli myöhässä. Colin oli jäänyt korjaamaan karsinanovea, jonka hänen toinen vastuuhevosensa oli, jälleen kerran, potkinut osittain pois saranoiltaan, kun joku oli tiedottanut häntä pihaan ajaneesta kuljetusvaunusta. Hän ontui yhä aamuisen välikohtauksen takia, muttei antanut sen hidastaa menoaan.

Corinne oli valaissut hieman uuden orin taustoja, mutta mies ei ollut silti varma siitä, mitä odottaa. Hänellä oli vastuullaan jo yksi piloille hemmoteltu prinssi, eikä hän totta vie kaivannut toista. Rapakon takaa tallille kuljetettu eläin oli varmasti omistajalleen rakas – ja luultavasti myös rahallisesti arvokas. Ei ollut siis ihme, että häntä hieman hermostutti. Colin seisahtui tallin oven eteen katsomaan pihassa odottavaa, kullanhohtoista oria ja tätä pitelevää pientä, siroa naista, ja näytti ulospäin siltä kuin olisi kironnut näitä sen seitsemänteen helvettiin, vaikka todellisuudessa otti vain hetken kootakseen itseään. Corinne oli velvoittanut häntä olemaan asiallinen ja edustava, mikä tuntui haastavalta. Hän yskähti ja harppoi tulijoita vastaan.

”Neiti Evelyn Hills?” Colin kysyä töksäytti, ei lainkaan niin sulavasti kuin olisi toivonut (hän ei kai vain ollut kovin sulava ihminen), ja joutui katsomaan alaspäin itseään huomattavasti lyhyempää naista. Hän jätti kunnioittavan välimatkan uljaaseen eläimeen, tietämättä miten tämä reagoisi häneen. ”Colin Reese. Tervetuloa Rosings Parkiin.”

Evelyn huomasi Colinin vasta, kun toinen yskähti lähestyessään. Naisen kasvoille kohosi luonnollinen, lämmin hymy, kun Colin harppoi lähemmäs. Evelynin hymy ei hyytynyt, mutta siihen ilmestyi pieni väkinäinen vivahde, kun Colin tervehti niin muodollisesti. Tummatukkainen nainen oli muuttanut toiselle puolen maapalloa päästäkseen eroon muodollisuuksista.
"Kiitos, Colin", Evelyn vastasi lämpimällä äänensävyllä. "Pelkkä Evelyn tosin riittää", nainen jatkoi vilpitön hymy jälleen huulilleen kohoten. Ori seisoi Evelynin rinnalla uteliaana, kurkottaen turvallaan kohti välimatkan päässä seisovaa miestä.
"Uteliaisuutesi koituu vielä turmioksesi", Evelyn totesi hyväntuulisesti mulkaisten leikillään kultaista oria, joka pärskähti vastaukseksi ja astui puolikkaan askeleen eteenpäin. Evelyn kohotti kätensä orin ryntäille, mikä sai hevosen pysähtymään, mutta kaulaansa se edelleen venytti Colinin suuntaan.

"Hän on Lionheart, todennäköisesti Englannin uteliain täysiverinen", nainen naurahti. "Sekä varsinainen esiintyjä", Evelyn vielä lisäsi. "En tiedä, paljonko olet kuullut orista, mutta Lionheart on entinen laukkaratsu sekä elokuvatähti, joten sillä on muutamia mielenkiintoisia tapoja", nainen lausahti hyväntuulisesti laskiessaan kätensä uteliaan orin kaulalle, taputtaen hevostaan hellästi.
"Olen varma, että pärjäät sen kanssa mainiosti. Sinullahan on varmasti paljon kokemusta hevosista?" Evelyn lausahti iloisesti, muotoillen viimeisen virkkeensä kysymyksenomaiseksi. Lionheartin siniset silmät tuikkivat uteliaina, kun ori jälleen kerran kurkotti kohti Colinia korvat hörössä.

Muodollisuuksien jättäminen sikseen sopi hyvin Colinille, joka huojentui päästessään heti kättelyssä eroon teitittelystä. Aurinkoisesti hymyilevä nainen tosin sai hänet tuntemaan olonsa entistäkin kömpelömmäksi sosiaalisessa tilanteessa. Ei käynyt kieltäminen, etteikö Evelyn olisi ollut perin viehättävä ilmestys, mutta mies olisi silti jättänyt esittelytilaisuuden mieluusti jonkun toisen hoidettavaksi. Parivaljakon välistä yhteyttä oli kuitenkin ilo katsella. Naisen esittämä kysymys sai Colinilta osakseen pitkän katseen: hän tuskin näytti alan kovimmalta ammattilaiselta. Hän sulki suunsa avattuaan sen automaattisesti vastatakseen ja nyökkäsi sitten.
”Tarpeeksi”, hän vastasi jämptillä diplomatialla (osaamattomuuttaan tuskin kannatti mainostaa uuden hevosenomistajan edessä) ja ojensi kätensä silittääkseen uuden tuttavansa silkkistä turpaa. Hän hymähti. ”Varmaan kerrot myöhemmin lisää sen tavoista. Voisin viedä sen nyt karsinaan ja näyttää sinulle sitten paikkoja. Jos haluat. Siis.” Aaargh.

Evelyn oli tyytyväinen saamaansa vastaukseen. Colin ei ehkä päällepäin näyttänyt hevosmaailman tyypillisimmältä ammattilaiselta, mutta toisaalta, jos tarkkoja oltiin, harva sanoisi Evelyninkään edustavan sitä tyypillisintä hevosihmistä. Niin tai näin, nainen oli valmis luottamaan hevosensa Colinin käsiin. Toinen vaikutti täysin kykeneväiseltä pitämään huolta eläimistä, tai ei hän muutoin olisi tänne töihin tullut. Ilmeisesti Lionheartkin oli samaa mieltä, sillä ori nojasi turpaansa tyytyväisenä tarjottua kättä vasten. Mokoma hellyydenkipeä pösilö.
"Totta kai voin kertoa, mutta älä huoli, poika on varsin hyvätapainen kaveri jos vain teet selväksi, ettei sinun kanssasi sovi pelleillä", Evelyn sanoi naurahduksen saattelemana, sillä ei halunnut vaikuttaa siltä, kuin antaisi ohjeita toiselle. Colin kykenisi varmasti toimimaan orin kanssa. Jos Evelyn olisi tosissaan epäillyt miehen taitoja, olisi siro nainen vienyt hevosensa itse karsinaan. Nyt Evelyn kuitenkin ojensi kättään, joka piteli sinistä riimunnarua, tarjoten Colinille mahdollisuutta toteuttaa lupauksensa.
"Olisi mukava nähdä tallin ympäristöä", nainen vielä hymähti hyväntuulisesti astuessaan sivummalle, jotta Colin voisi viedä orin sille varattuun karsinaan. Evelyn seuraisi miehen ja hevosen perässä, mikäli kaksikko lähtisi liikkeelle, lähinnä varmistaakseen, ettei Lionheart keksisi mitään typerää. Yleensä ori oli rauhallinen ja vakaa tapaus, mutta ikinä ei voinut olla varma mitä hevonen keksisi, kun oltiin saavuttu uuteen paikkaan.

Colin hymähti Evelynin sanoille ja otti Lionheartin riimun vastaan. Harvempi piti häntä ihmisenä, jonka kanssa saattoi pelleillä. Hevoset sen sijaan olivat siitä hassuja otuksia, etteivät välittäneet kaksijalkaisten ulkokuoresta testatessaan näiden helliä kohtia. Mies oli kuitenkin karaistunut Romeon vaativassa seurassa ja oli sitkeä kuin paju, mutta osasi taipua aina tarvittaessa. Hän varautui orin mahdollisiin oikkuihin lähtiessään taluttamaan tätä talliin, kunhan oli ensin neuvonut kuljettajan viemään varusteet varustehuoneeseen. Colin oli edelleen hermostunut, mutta hän keskittyi tekemiseensä unohtaakseen tämän. Sitä paitsi itsevarman oloisen hevosenomistajan läsnäolo oli jollain tavalla huojentavaa. Jos jokin menisi pieleen, Evelyn osaisi varmasti pelastaa tilanteen. Ei sillä, että hän olisi halunnut minkään menevän pieleen, mutta kuitenkin.
Tallissa Colin esitteli parhaansa mukaan tiloja harvasanaiseen tapaansa, lähinnä vain nyökkäilemällä tilojen suuntaan taluttaessaan Lionheartin orikäytävälle. Hän halusi vain saada sen karsinaan, riisua kuljetusvarusteista ja sitten… Sitten mitä?
”Onko jotain erityistä, mitä haluaisit nähdä tai tietää?” mies tajusi kysyä sulkeuduttuaan kultaisen orin kanssa tämän karsinaan.

Evelyn seurasi hevosensa perässä, tarkkaillen Colinia jatkuvasti. Nainen ei kiinnittänyt suurta huomiota miehen harvasanaiseen esittelyyn, vaan lähinnä katseli miehen tapaa toimia kirjavan orin kanssa. Tähän asti Lionheart oli käyttäytynyt mallikelpoisesti, mikä oli omiaan nostattamaan Evelynin mielialaa. Ei ori hankala ollut, mutta testasi mielellään uusia tuttavuuksia, kuten monet muutkin orit. Vaan ilmeisesti kullanhohtoinen hevonen piti Colinista, sillä ori kulki varsin säyseästi miehen perässä.
"Ei nyt ainakaan heti tule mieleen mitään. Onko jotain, mitä minun tulisi ehdottomasti tietää tallista tai sen käytännöistä?" Evelyn vastasi omalla kysymyksellään. Ei nainen tähän hätään keksinyt mitään sen suurempaa, mitä olisi aina halunnut tietää. Lähinnä Evelyn vain tarkkaili miehen toimintaa karsinassa, johon hän oli Lionheartin johdattanut. Ei naisen tarkkaavainen katse johtunut epäluulosta vaan enemmänkin uteliaisuudesta, sillä tummahiuksinen Evelyn halusi nähdä, miten Colin toimisi orin kanssa. Nainen piti tärkeänä sitä tietoa, sillä se kertoisi naiselle enemmän Colinista ihmisenä kuin monen tunnin syvälliset keskustelut, varsinkin, kun toinen vaikutti varsin vähäpuheiselta.

"Kannattaa muuten varoa, kun otat suojia pois. Mikäli kosketat orin polvia, se todennäköisesti kumartaa testatakseen sinua", Evelyn huomautti iloisella äänellä. "Mikäli se tekee niin, saat sen takaisin jaloilleen taputtamalla sään kohdalta. Tuskin se sitä jatkossa tekee, mutta alussa se nauttii siitä, kun voi häkellyttää käsittelijänsä", nainen jutusteli kaikessa rauhassa kevyt hymy suupielillään kareillen.
"Aivan, minun pitikin sanoa siitä jo aiemmin, mutta unohdin koko jutun ihastellessani rakennuksia. Älä koskaan heilauta kättäsi ylöspäin silloin ku seisot kasvot tätä typerystä kohti. Käden terävä nostaminen on nimittäin käsky, jolla saat orin nousemaan takajaloilleen", Evelyn muisti yllättäen mainita asiasta, jota oli ajatellut lähes koko ajomatkan lentokentältä tallille. Harva oli tottunut takajaloilleen nouseviin hevosiin, joten oli paras varoittaa Colinia. Lionheart oli entinen showhevonen, joten se osasi kaikki perinteisimmät temput eikä arkaillut niiden käyttämistä hyödykseen. Evelyn saattoi kaikessa rauhassa koskettaa orin etujalkoja, eikä ori edes kuvitellut painuvansa maan tasalle syvään kumarrukseen, mutta tuntemattomille oripoika saattaisi hyvinkin temppuilla tavalla, joka ei varsinaisesti ollut väärin. Minkä Evelyn sille voi, että edellisen omistaja oli kouluttanut hevosen tällä tavoin. Joskus siitä oli hyötyä, mutta tämän kaltaisissa tilanteissa se oli lähinnä rasittavaa. Lionheart oli ori, jolla oli pilkettä silmäkulmassa, minkä Colinkin varmaan huomaisi ennemmin tai myöhemmin.
"Älä myöskään pelkää komentaa sitä. Kuri on kaiken a ja o. Mikäli Lionheart hölmöilee jotakin, saat aivan vapaasti komentaa sitä parhaaksi näkemälläsi tavalla", Evelyn lausahti itsevarmalla tavallaan. "Luotan toki siihen, ettet lyö oria jatkuvasti, mutta joskus pieni näpäytys on paikallaan", nainen jatkoi astetta vakavammalla äänellä. Evelyn ei ollut joutunut kohottamaan kättään Lionheartia vastaan sitten ensimmäisen kerran, kun oli orin tavannut, mutta toisaalta nainen oli nähnyt tarpeeksi tietääkseen, että joskus kullanhohtoinen hevonen vaati astetta kovempaa otetta käsittelijältään, ennen kuin käsky meni perille.

[ Toivottavasti en etene liian nopeasti. Hihkaise, jos haluat hevostella Lionheartin parissa enemmän! ]

Colinille ei tullut mitään kerrottavaa mieleen. Hän ei ollut yhtä taidokas perehdyttäjä kuin Effie, mutta toivoi Corinnen kertoneen naiselle kaiken olennaisimman. Niinpä hän keskittyi puhumisen sijaan hevoseen ja tämän omistajan kuuntelemiseen. Omistajalta tuleva ensikäden tieto oli hyvin hyödyllistä, joten hän yritti painaa tiedonmuruset tarkasti mieleensä. Sentään Evelyn ei vaikuttanut samanlaiselta höyrypäältä kuin moni muu hevosenomistaja. Mitenhän läheisiä välejä asiakkaisiin sai muodostaa? Colin huitoi ajatuksen pois mielestään ja keskittyi kuljetussuojien riisumiseen. Lionheartin temput olivat kieltämättä häkeltäviä, mutta mies oli vain tyytyväinen, kun ei tullut ryntätyksi seinää vasten, taputteli vain hieman hämmentyneenä sä’än tuntumasta.
”En tapaa lyödä hevosia”, mies totesi taitellessaan orin loimea eikä puhunut mitenkään tuomitsevaan sävyyn, vaikka katsoikin naista kulmat kurtussa. Hän ei vain osannut ottaa asiakseen kurittaa toisten omistamia arvokkaita eläimiä eikä sellainen oikein istunut Rosings Parkin politiikkaankaan. Colin katseli kullanhohtoista oria taputellen mietteliäänä sen kaulaa ja kääntyi sitten takaisin Evelynin puoleen. ”Luulen, että pärjäämme hienosti. Lionheart on upea ilmestys.” Hänen suupielensä nykivät johonkin vaisun hymyntapaiseen.
”Onko kaverilla jotain muita temppuja?” hän tiedusteli astuessaan varusteiden kanssa karsinasta ja sulkiessaan oven perässään.

[ Tämä on ihan hyvä näin :> ]

Evelyn hymyili katsoessaan, kuinka rauhallisesti Colin riisui suojia, häkeltymättä liiaksi kultaisen orin pelleilystä. Nainen kohotti toista kulmaansa tuijottaessaan hevostaan, joka pärskähti kuin sanoakseen, että Evelyn oli tylsä.
"Se on mukava kuulla", Evelyn vastasi Colinin vakuuttaessa, ettei lyönyt hevosia. "Lionheart on tottunut vakaaseen mutta lempeään käsittelyyn. Silloin harvoin, kun ojennukselle on ollut tarvetta, terävä 'ei' on yleensä riittänyt", nainen kertoi hevonsa tavoista. "Mutta kuten sanottua, jos ori kokeilee rajojaan sinun kanssasi, pidä pääsi kylmänä ja näytä, ettei sinua sovi komentaa", Evelyn sanoi vihreiden silmien katse jälleen hevoseen liimautuneena. Lionheart näytti kaikin puolin terveeltä ja hyväkuntoiselta, eikä matka ollut rasittanut sitä liiaksi. Evelyn oli tarkastanut hevosensa jo lentokentällä kunnolla, joten ei kokenut tarvetta tutkia oria nyt sen tarkemmin.
"Minäkin luulen niin", Evelyn vastasi väläyttäen jälleen valkeaa hammasrivistöään. Naisen hymykuopat tulivat näkyviin, kun Evelyn hymyili kunnolla, kuten vaikkapa nyt.

"Sillä on vaikka mitä temppuja", Evelyn huokaisi pienesti päätään pudistellen. "Mikäli se innostuu leikkimään sirkustähteä, aplodit saavat sen yleensä palaamaan takaisin hevosen rooliin. Kumartaminen, makuulteen meno ja takajaloilleen nousu ovat kenties yleisimpiä, mutta kyllä se osaa myös vaikka mitä pientä, kuten noutaa tavaroita pyynnöstä tai nyökytellä päätään. Ori jopa pukittaa pyynnöstä. Kaikkea turhaa senkin päähän on mahtunut."
Evelyn vilkaisi hevostaan, koettaen muistaa, mitä kaikkea muuta ylimääräistä ori osasi. Evelyn itse oli niin tottunut Lionheartin temppuihin, ettei enää edes muistanut kaikkia, sillä nainen vältteli lähes huomaamattaan eleitä, jotka saivat orin esiintymään kuin sirkuksessa. Paitsi silloin, kun Evelyn huvin vuoksi kertasi temppuja kentällä maasta käsin.
"Aivan, Lionheart osaa myös avata yksinkertaiset solmut, joten se kannattaa aina kiinnittää molemmilta puolilta", Evelyn muisti yllättäen. Sekin vielä. "Eipä orissa kai muuten mitään sen ihmeellisempää ole. Se kävelee siivosti riimussa, lähes nukahtaa seisaalteen pehmeillä harjoilla harjattaessa, nostaa kavionsa pyynnöstä ja tulee tarhassa portille jos sitä kutsuu viheltämällä. Se harvoin sotkee itseään aivan mutaiseksi tarhassa, mutta on mestari riisumaan loimensa, joten kaikki salvat ja tarrat kannattaa sulkea kunnolla. Jos orille joutuu joskus käärimään pintelit jalkaan, sitä pitää vahtia jatkuvasti, sillä jos käännät hetkeksikin selkäsi, se lähtee käärimään pinteleitä auki ja joudut aloittamaan alusta. Sama pätee myös suojiin, joten ei kannata edes vaivautua laittamaan sille mitään ylimääräistä jalkoihin, kun sen vie tarhaan", Evelyn jutusteli, edes tajuamatta, kuinka paljon oikeastaan puhui. Lionheartista oli vain helppo puhua, joten sanat tuntuivat soljuvan Evelynin kieleltä vaivattomasti, eikä nainen edes itse kiinnittänyt huomiota niiden paljouteen.

Puhetulva oli kieltämättä häkellyttävä, mutta Colin ei pannut sitä lainkaan pahakseen. Hänestä oli vain mukavaa kuunnella, miten omistaja kuvaili hevostaan. Kunpa hän vain muistaisi jatkossa kaiken hyödyllisen. Lionheart vaikutti ja kuulosti ihanteelliselta hevoselta käsitellä, mutta sen temput voisivat olla ongelmallisia niitä tuntemattomalle. Colin raapi niskaansa Evelynin listatessa kaikkea pukituksesta solmujen avaamiseen.
”Aika kahlekuningas”, hän hymähti välikommentiksi hieman poissaolevasti, kun keskittyi kertailemaan saamiaan vinkkejä ja neuvoja. Tämä hevosmaailman Houdini toisi kieltämättä uudenlaisia haasteita, mutta oli samalla myös virkistävä lisä tallin nykyiseen kaviokaartiin ja hänen päiviinsä.
”Mistä löysit Lionheartin?” miehen oli pakko udella, sillä tuskinpa tällaisia hevosia kasvoi joka oksalla.

Evelyn hymyili, kun Colin totesi Lionheartin olevan melkoinen kahlekuningas. Se oli totta, ori oli taitava hankkiutumaan eroon asioista, jotka rajoittivat sen elämää. Evelyn tosin epäili, että loimien ja suojien kanssa kyse oli enemmänkin esittämisestä ja silkasta itsensä huvittamisesta, sillä mokomat eivät kyllä erityisemmin elämää rajoittaneet. Hevonen vain nautti pienestä puuhastelusta, ja oli keksinyt, että suojien irti repiminen oli yksinkertaisesti hauskaa.
"Se on pitkä tarina", Evelyn naurahti. "Lionheart päätyi elokuvaan, jossa äitini näytteli pääosassa. Ori esiintyi moitteetta kaikissa kohtauksissaan maasta käsin, mutta kun naisnäyttelijän oli aika nousta hevosen selkään, selvisi, ettei ori ollutkaan aivan yhtä kultainen kuin antoi ymmärtää. Muutamaa päivää ja lukuisia stunttiratsastajia myöhemmin ohjaaja oli valmis repimään hiukset päästään, kunnes äitini rahjasi minut paikalle", Evelyn muisteli Lionheartin kohtaamistaan. Nainen pudisti päätään hämillisesti naurahtaen.
"Minä olin osallistunut villien mustangien koulutukseen kilpailun muodossa, joten äitini uskoi, että minä saisin myös oriin jotakin järkeä. Niin päädyin tekemään ensimmäisen ja viimeisen elokuvaroolini, sillä nopeasti selvisi, että Lionheart kaipasi vain rauhallista ratsastajaa. Oli kuitenkin selvä, ettei orista olisi elokuva-alalle, sillä jatkuva kiireinen ilmapiiri ja yleinen hermostuneisuus tarttui oriin, joten kouluttaja laittoi hevosen myyntiin. Minä palasin kotiin yksinäni, mutta viikkoa myöhemmin äitini tuli Lionheartin kanssa kotitilallemme ja ilmoitti, että ohjaaja oli ollut niin vaikuttunut minun suorituksestani, että oli kiitokseksi ostanut Lionheartin kouluttajalta ja lahjoittanut minulle", Evelyn naurahti kertomuksensa lopuksi. Oli siinäkin tapa törmätä hevoseen, joka osoittautui myöhemmin taivaan lahjaksi. Evelyn ei olisi mistään hinnasta luopunut kultaisesta ratsustaan, jonka kanssa oli saanut viettää viimeiset vuodet.
"Tosin en edelleenkään ole täysin varma, kuka orin oli loppujen lopuksi maksanut. En yhtään ihmettelisi, vaikka äidilläni olisi ollut asian kanssa jotain tekemistä", Evelyn naurahti. Ohjaaja ja kouluttaja olivat molemmat vahvistaneet Jade Hillsin tarinan, joten Evelynille ei ollut jäänyt mitään muuta kuin omat epäilyksensä orin varsinaisesta ostajasta. Toisaalta, eipä sillä enää mitään väliä ollut. Lionheart oli Evelynin, eikä muulla ollut väliä.

Tarina oli tosiaan pitkä ja sai Colinin sanattomaksi, mikä ei sinänsä ollut mitenkään odottamatonta hänen ollessa kyseessä. Lionheart oli jo itsessään uskomaton tapaus ja kävi ilmi, että sen omistaja ei aikonut jäädä tässä toiseksi. Kaksikkoa ei tosin ollut lainkaan vaikea kuvitella valkokankaalle; poseeraamaan valovoimaisesti kameralle ja ratsastamaan sen jälkeen purppuraisen preerian halki kohti auringonnousua. Jo yksin maininta villeistä mustangeista oli saanut Colinin mielikuvituksen laukkaamaan ja se tuntui vain kiihdyttävän vauhtiaan, kun Evelyn pääsi loppuun. Hän ei tosiaan voinut kuin kuvitella, millaisesta maailmasta nainen oli kotoisin. Oli se millainen tahansa, se oli luultavasti hyvin jyrkkä vastakohta Colinin omalle pienelle elämälle.
”Vau”, mies naurahti hämillään ja mietti, että mistähän lie kirpputorilta oli luullut Evelynin löytäneen Lionheartin kaltaisen hevosen, kun oli näin puulla päähän lyöty. Hän tajusi pitelevänsä yhä orilta riisumiaan varusteita, joten otti kokeilevan askeleen kohti varustehuonetta, josko Evelyn seuraisi häntä. Tuskinpa varusteet kiinnostivat filmitähteä, mutta ehkä Effien sotilaallisen tarkasti organisoimat hyllyt riittäisivät vakuudeksi tallityöntekijöiden tunnollisuudesta.
”Onko äitisi esiintynyt monessakin leffassa?” Colin uskalsi kysyä ja tunsi olonsa tiedonjanoiseksi juorukelloksi. Hänellä ei tosin ollut tapana jaella kuulemaansa eteenpäin ja pitäisi Evelyninkin kertomukset pitkälle omana tietonaan, mutta silti hän vannotti itseään googlaamaan Hillsin nimen töistä päästyään. Hän häpesi tätä suunnitelmaansa hiljaa mielessään. ”Ja etkö tosiaan aio jatkaa itse samalla alalla?” Miehen äänestä paistoi vilpitön hämmästys, sillä Evelynin luontainen filmintähden hymy ei jäänyt huomaamatta edes häneltä.

Colinin naurahdus sai Evelyninkin virnistämään iloisemmin. Hetken nainen oli ollut huolissaan, että oli säikäyttänyt miehen pois pitkällä tarinallaan, mutta mitä ilmeisemmin niin ei ollut käynyt. Colinin lähtiessä varovasti liikkeelle, Evelyn astahti askeleen eteenpäin, valmiina seuraamaan.
"Tarvitsetko apua niiden kanssa?" Nainen kysäisi nopeasti, osoittaen käsillään toisen kantamia kuljetusvarusteita. Evelyn oli valmis kantamaan oman osansa, mikäli Colin tarjoaisi jotakin kannettavaksi. Nainen oli tottunut tekemään kaikki hevosenhoitoon liittyvät työt, joten oli hieman ulkona elementistään paikassa, jossa kaikki näytettiin tehtävän valmiiksi.
"On hän aika monessa ollut, mutta vasta viime aikoina pääosissa. Nuorempana hän näytteli sivuosaa yhdessä Morgan Freemanin tähdittämässä elokuvassa, ja viitisen vuotta sitten hän oli mukana Kunniattomat Paskiaiset -elokuvan kuvauksissa. Viime vuonna hän sai pääroolin suuren budjetin toimintaelokuvasta, joka kaiketi tulee elokuvateattereihin tänä kesänä", Evelyn kertoi hymyillen. Nainen puhui äitinsä urasta vain kysyttäessä, ja silloinkin ainoastaan yleisellä tasolla. Kaiken saman tiedon löytäisi netistä vaivattomasti, joten tällaisista asioista Evelyn kyllä puhui. Kun joku alkoi kyselemään, millainen Jade Hills oli äitinä, miltä tuntui kasvaa julkisuudessa tai ikävöikö tytär äitiään, kun tuo oli kaukana kuvauksissa, Evelyn sulkeutui eikä sanonut enää sanaakaan. Nainen oli jo pienenä oppinut, että juorulehdet tekisivät kaikkensa saadakseen jutunjuurta.

Colinin vilpitön kysymys sai Evelynin naurahtamaan ja pudistamaan päätään epäuskoisesti.
"En todellakaan!" Nainen vastasi varmalla äänensävyllä. Tämän päätöksen Evelyn oli tehnyt jo niin kauan sitten, ettei enää edes joutunut miettimään vastatessaan kysymykseen tulevaisuudestaan.
"Minä muutin tänne, jotta pääsisin eroon siitä maailmasta", Evelyn jatkoi iloisesti. "Eikä julkisuuden pahin terä edes kohdistunut minuun vaan äitiini, ja silti se oli minulle liikaa. Vaikka käytin hattuja ja aurinkolaseja, en silti voinut liikkua mihinkään ilman, että joku tunnistaisi minut ja alkaisi räpsiä kuvia siinä toivossa, että voisi myydä ne jollekin juorulehdelle", nainen kertoi päätään pudistellen. "Uhkarohkeimmat kuvaajat jopa saapuivat ratsain, jotta voisivat seurata minua maastoon. Lionheart jätti onneksi vuokratut hevoset helposti jälkeensä."

[ En tiedä, miksi, mutta meinaan tuon tuosta kirjoittaa Lionheartin sijasta Heartgoldista ''8D Pahoittelen, jos sellainen lipsahtaa joskus tekstiin. ]

Tarjous sai Colinin empimään hieman, kun ei ollut varma sen aitoudesta, mutta ojensi lopulta kohteliaisuuttaan jotain pientä Evelynin kannettavaksi, ettei tämä joutunut olemaan tyhjin käsin. Sitten vasta hän alkoi epäillä, oliko kysymys sittenkin vain vihjaus siitä, että hän oli huono työssään. Hän saattoi vain toivoa, ettei ele ollut vihjaissut mitään sen suuntaista, kun ei voinut repiä ojentamiaan suojia enää takaisin. Niinpä hän harppoi varustehuoneen suuntaan.
’Morgan Freeman?!’ Näyttelijälegendan nimen kuultuaan Colinin oli enää vaikea keskittyä muuhun. Hän oli horjahtanut hieman sivuun askelissaan, vaikkakin palautunut heti seuraavalla askeleella takaisin vakaalle kävelyradalleen - ja nyt hänen sisäinen fanityttönsä kiljui. Colin oli äärimmäisen häiriintynyt siitä havainnosta, että hänellä edes oli sellainen. Hän ei yleensä välittänyt julkisuuden henkilöistä, mutta Morgan Freeman!
Evelynin vastaus sai osakseen ymmärtävän hymähdyksen miehen kumartuessa noukkimaan yhden kuljettajan hylkäämistä laatikoista varustehuoneen lattialta nykyisten kantamustensa kaveriksi. Joskus isosta sylistä oli iloa.
”Kuulostaa kamalalta”, Colin totesi naisen kertomille esimerkeille, vaikkei voinut olla naurahtamatta kuvitellessaan kullanhohtoisen ratsukon pinkomassa pakoon paparazzeilta. Hän laski mukaan ottamansa laatikon lähelle Lionheartin varusteille varattua paikkaa, kohtaan, missä se ei olisi muiden tiellä, ja keräsi sen päälle asettelemansa kuljetusvarusteet laittaakseen niitä jo paikoilleen. Effien järjestelemä huone oli yhtä siisti kuin aina – jopa eräässä nurkassa tursuava pinkin ja kimalteen sekainen varustepaljous oli yhtä säntillisesti organisoitu kuin kaikki muukin, vaikka tekikin pahaa silmille.
”Täällä sinun tarvitsee onneksesi varoa korkeintaan vain lintubongareita”, Colin hymähti. Koillis-Englantia rauhaisampaa kolkkaa sai kieltämättä hakea.

Evelyn ei tiennyt, mikä sai Colinin yllättäen astumaan sivummalle, kun lattiallakaan ei näyttänyt olevan mitään, mikä selittäisi horjahduksen. Niinpä nainen unohti koko asian, kantaen suojia käsissään kohti varustehuonetta. Colinin alkaessa asetella varusteita paikoilleen, Evelyn jäi seisomaan suojat käsissään ja kevyt hymy huulillaan, vaihtaen painoaan jalalta toiselle. Nainen ei oikein tiennyt, miten päin olisi, sillä toisaalta Evelyn halusi auttaa varusteiden asettelussa, mutta ei vain tiennyt, miten täällä oli tapana asetella tavarat. Jokainen talli oli niin erilainen, ja totta puhuen tämä oli ensimmäinen talli, jolle Evelyn oli tullut asiakkaaksi, sillä aiemmin nainen oli vain nauttinut kotitallistaan.
"Se on rentouttavaa vaihtelua", Evelyn naurahti. Nainen oli jo nyt huomannut olevansa paljon rennompi ja rauhallisempi tuntemattomien ihmisten seurassa kuin mitä oli ollut viimeisinä kuukausinaan kotopuolessa. Slaleyn rauhallinen pikkukylä oli täydellinen asuinpaikka, sillä ne harvat, jotka tiesivät Jade Hillsin olevan Slaleysta kotoisin, lähinnä muistivat näyttelijättären pienenä tyttönä, joka juoksi kadunvartta nauraen. Evelyniä ei kohdeltu enää neiti Hillsinä, Hollywoodtähden tyttärenä, vaan yksinkertaisesti Evelyninä, iloisen Jaden tyttärenä. Se sopi Evelynille paremmin kuin mainiosti.

"Mikäli aiot googlettaa minun äitini, Jade Hillsin, heti kun pääset kotiin, älä vahingossakaan kerro minulle, mitä saat selville. En tosiaankaan halua tietää", Evelyn vitsaili ilkikurinen virne kasvoillaan. "Ties vaikka löytäisit jotakin yksityistä", nainen vielä nauroi. Tummatukkainen nainen oli tottunut siihen, että ihmiset tuppasivat etsimään kaikenlaista tietoa netistä. Evelyn ei osannut edes loukkaantua, sillä tekisi itse aivan saman.
"Kunhan kiusasin, ei sieltä mitään jännittävää löydy. Minun nimelläni varsinkaan, nettihän tuntee minut vain filmitähden tyttärenä, josta löytyy joitakin kansallisista estekilpailuista kuvattuja videoita", Evelyn lopetti yhä ilkikurisesti virnistäen. Nainen nauroi vapautuneesti kiusoittelunsa päälle, toivoen totisesti, ettei ollut loukannut Colinia.

Colin jähmettyi Evelynin ottaessa googlettamisen puheeksi ja kalpeni asteella. Lukiko nainen ajatuksiakin? Hän yskähti ja kumartui tutkimaan Lionheartin varustelaatikkoa siltä varalta, että törmäisi Effieen. Tämä varmaan haluaisi tietää, mitä uutta oli tulossa mihinkin.
”Harmi, ettei mitään sen kummempaa”, mies hymähti osaamatta oikein suhtautua kiusoittelevaan äänensävyyn, vaikkei kokenut tätä mitenkään loukkaavana. Hän ei aivan ymmärtänyt, miksi julkisuutta toiselle mantereelle paennut ihminen otti itsensä googlettamisen puheenaiheeksi niin kovin keveästi. Colin alkoi epäillä, että ehkä Evelyn janosi sittenkin kuuluisuutta, muttei vain halunnut myöntää sitä.
”Onko tässä kaikki Lionheartin tavarat?” hän päätti vaihtaa aihetta ja silmäili kuljettajan tuomia varusteita kulmat mietteliäässä kurtussa, mikä ei tosin juuri poikennut muusta ilmeskaalasta. Hän kertoi lyhyesti varustehuoneen järjestelystä sekä käytännöistä ja kehaisi siinä sivussa Effietä, joka oli koko systeemin takana. ”Onko mieleesi tullut vielä kysymyksiä?” Colinin oli vaikea kertoa asioista yhtä vuolaasti kuin toisen ja jutunjuuri loppui lyhyeen.

Evelyn katsoi arvioivasti varusteita, koettaen nopeasti tarkistaa, oliko siinä kaikki. Nainen ei ainakaan huomannut minkään puuttuvan, joten eiköhän orin vähäiset varusteet olleet siinä. Lionheart oli matkustanut kevyesti, tuoden mukanaan vain kaikista välttämättömimmän.
"Näyttäisi olevan", nainen vastasi hyväntuulisesti. Evelyn kuunteli tarkkaavaisena Colinin selityksen varustehuoneen uskomattoman järjestelmällisestä asetelmasta, nyökäten hyväksyvästi. Sen enempiä ihmettelemättä nainen alkoi purkaa hevosensa varusteita, nostellen niitä paikoilleen, vilkaisten aina välillä Colinia kysyvästi. No, ehkä mies keskeyttäisi Evelynin puuhat, jos nainen olisi sotkemassa varustehuoneen järjestystä.
"Eipä oikeastaan", nainen vastasi. "Kaikki vaikuttaa niin ammattimaiselta, etten oikein tiedä, miten päin olisin", Evelyn myönsi hieman nolostuneesti hymyillen. "En ole tottunut siihen, että muut hoitavat hevosta puolestani", nainen jatkoi päätettyään, että oli turha pitää sitä sen pidempään sisällään. Colin voisi nauraa sielunsa kyllyydestä, mutta Evelyn ei vetäisi sanojaan takaisin. Nainen ei tosiaankaan ollut tottunut siihen, että joku muu tarjoutui taluttamaan hevosen karsinaan, riisumaan sen kuljetusvarusteistaan ja viemään ne paikalleen. Evelyn oli aina hoitanut hevosensa itse.

Colin oli keskeyttää Evelynin puuhat heti saman tien, sillä ei suinkaan ollut tarkoittanut, että tämän olisi pitänyt käydä töihin. Hän ei kuitenkaan kokenut olevansa siinä asemassa, että voisi kieltää Evelyniltä yhtään mitään, joten antoi omistajan tehdä mitä omistaja halusi. Mies nyökkäili vastaukseksi kysyville katseille tai neuvoi tarvittaessa ja kävi vaivihkaa korjaamassa joitakin väärille paikoille päätyneitä varusteita aina naisen katsoessa muualle.
”Siihen tuskin on vaikea tottua”, mies totesi huvittuneeseen, mutta samalla jokseenkin lohdulliseen sävyyn. Tallin ammattimaisuus oli yllättänyt hänetkin, mutta hän oli sopeutunut ovimaton rooliin melko pian. Työntekijän rooli oli kuunnella komentelua ja satunnaista kyykytystä. ”En minäkään ole tottunut asiakkaiden tarjoamaan apuun, jos totta puhutaan”, Colin virnisti.

"Siinä tapauksessa sinun on paras tottua siihen nopeasti", Evelyn naurahti, "sillä en todellakaan aio antaa sinun tehdä kaikkia raskaita ja pitkäveteisiä töitä." Vasta hetkeä myöhemmin nainen tajusi, että saattoi kuulostaa siltä, ettei luottaisi Colinin taitoihin, joten aukaisi jälleen suunsa pahoitellakseen.
"En missään nimessä tarkoittanut, että epäilisin taitojasi. Olet varmasti pätevämpi hoitamaan hevostani kuin minä itse", Evelyn pahoitteli nopeasti. "Mutta en vain halua, että työmääräsi lisääntyy liikaa Lionheartin takia. Asun aivan lähellä, joten käyn täällä usein. Toki saat hoitaa työsi kuten parhaaksi näet mutta... Äh, en nyt osaa muotoilla tätä oikein", Evelyn puuskahti turhautuneesti sanojensa päätteeksi. Harvoin sanat pettivät naisen, mutta tällä kertaa niin kävi. Ehkä Evelyn vain oli turhan varovainen, kun ei halunnut vihjata mitään puolin tai toisin. Harmillista. Evelyn olisi niin mielellään selittänyt koko toiveensa siitä, ettei Colin vain tuhlaisi aikaansa puskaratsuna toimivaan Lionheartiin, kun hienoja kilpahevosia vaativine rutiineineen oli lähettyvillä. Lionheart kyllä pärjäisi vähemmälläkin, eikä Evelynillä ollut mitään sitä vastaan, että nainen sotkisi omat kätensä.
"Tarkoitin lähinnä sitä, että mikäli sinulla on kiire, voit hyvin jättää Lionheartin vähemmälle huomiolle", Evelyn yritti vielä kerran, pahoittelevasti hymyillen. "Olen varma, että sinulla on arvokkaampiakin hevosia, joita hoitaa."

Evelynin takellellessa Colin vain tuijotti tätä hiljaa aloillaan aivan kuin olisi odottanut sopivaa hetkeä potkaista naista palleaan. Hän kohotti hitaasti toista kulmaansa naisen vain jatkaessa ongelmasta, jota hän ei aivan käsittänyt. Pitkäveteiset työt olivat Colinin henkireikä eikä hän kokenut niitä mitenkään ongelmaksi. Hänestä alkoi tuntua, että Evelyn piti häntä pilkkanaan, vaikka koetti ilmeisesti vakuuttaa jotain muuta. Ehkä tämä oli jokin kiero käänteispsykologian kehä, jota naiset tuntuivat joskus harrastavan. Luultavasti tässä ei ollut kyse mistään sellaisesta.
”Evelyn”, mies aloitti suupielet nykien ennen kuin hänen vaitonaisuutensa innostaisi naisen jatkamaan, ”Minä olen töissä täällä.” Hän puhui hitaasti ja painotti merkitsevästi jokaista sanaa, jotta sen sisältö varmasti uppoaisi kuulijaan. Hän toivoi Evelynin ymmärtävän, mitä työnteko merkitsi: hänelle maksettiin siitä, ettei asiakkaiden tarvitsisi murehtia varusteiden järjestelystä ja karsinoiden puhtaudesta. Naisen ei siis tarvinnut murehtia, vaikka tallityöntekijät olivatkin ylityöllistettyjä ja alipalkattuja.
”En loukkaannu, jos sinulla on jotain huomautettavaa suhteeni tai jos haluat jonkun muun tilalleni. Lionheart on aivan yhtä arvokas kuin muutkin tallin hevoset ja ansaitsee parhaan mahdollisen hoidon”, Colin sanoi ilme vakavana, mutta vilkaisi sitten ovelle päin ja hieraisi niskaansa, ”Sitä paitsi… Corinne kynisi minut, jos näkisi sinut hoitelemassa minun töitäni.”

Evelyn punastui kevyesti, kun Colin ilmoitti varsin painavasti olevansa täällä töissä. Niin, olihan se totta, mutta silti. Evelyn ei ollut tottunut siihen, että joku oli töissä paikassa, jossa hänen hevosensa asui. Tai että sen jonkun työnkuvaan kuuluisi hänen hevosensa hoitaminen. Colinin kauniit sanat Lionheartin tärkeydestä saivat Evelynin silmät lähes kostumaan. Tarkoittiko mies sitä todella? Vai oliko tallilla vain tapana vakuuttaa kaikille, että juuri heidän hevosensa olivat tärkeitä? Niin tai näin, Evelyn oli kuitenkin liikuttunut.
"Miksi ihmeessä minä niin tekisin? Sinä olet ollut ammattimaisuuden perikuva ja toivottanut meidät lämpimästi tervetulleeksi tänne" Evelyn kysyi vilpittömän hämmästyneenä. Nainen ei kyennyt kuvittelemaan yhtäkään tilannetta, jonka vuoksi voisi haluta jonkun muun Lionheartin lähettyville. Colin oli hoitanut hommansa asiallisesti ja ammattimaisesti tähän asti, ja varmasti hoitaisi jatkossakin. Ei naisella ollut mitään valittamista.
"Ehkä minä vain tyydyn seuraamaan sivusta", Evelyn totesi hiljaa, kun kuuli, ettei Corinne arvostaisi moista käytöstä. "Vaikka minun on myönnettävä, että se tulee olemaan hankalaa aluksi. Olen tottunut tekemään kaiken itse", Evelyn jatkoi jo hivenen huvittuneemmalla äänellä. Ehkä tekisi ihan hyvää astua hetkeksi sivummalle ja antaa muiden hoitaa hevosta, joka oli Evelynin elämän kulmakivi.

Colin räpytteli ällistyneenä silmiään, ja kehut kuumottelivat hänen niskassaan, vaikkei punastus ei päässyt kiipeämään tupakoinnin harmaannuttamille kasvoille. Hän vilkaisi ympärilleen kuin varmistaakseen, ettei huoneessa vain ollut joku muu, jota Evelyn tarkoitti puhuessaan. Brittinä hän oli kaikkea muuta kuin tottunut vuolaisiin kehuihin, joten suhtautui niihin varauksella, niin imartelevia kuin ne olivatkin.
”Öäähm”, oli ainoa asia, mitä Colinin suusta siinä vaiheessa tuli, joten hän toivoi sen tiivistävän mukavasti kaiken sen, mitä tällainen tilanne nyt suinkin tarvitsi. Hän kääntyi jäykästi tarkastelemaan heidän hyllyttämiään varusteita. Mies hymähti huvittuneesti Evelynin tuskastelulle ja vilkaisi tätä silmäkulmastaan. "Älä huoli. Ennen kuin huomaatkaan, napsuttelet minulle jo sormiasi ja pyydät tuomaan margaritoja."

"Toivottavasti en!" Nainen parahti, mutta naurahti iloisesti parahduksensa jälkeen. "Jos koskaan pyydän sinua tekemään palveluksen minulle, pyydän sitä ystävänä, en asiakkaana. Tee toki työsi parhaaksi näkemälläsi tavalla, mutta älä juokse minun oikkujeni perässä", Evelyn naurahti. Nainen ei osannut kuvitella tilannetta, jossa juoksuttaisi Colinia oman päänsä mukaan tai valittaisi miehen tavasta hoitaa työnsä. Colin oli käytöksellään vakuuttanut Evelynin siitä, että mies oli enemmän kuin ammattilainen.
"Kenen nuo varusteet ovat? Kuuluvatko ne yhdelle hevoselle?" Evelyn kysyi katsoessaan jälleen kerran pinkin ja kimalteen täyttämää nurkkausta. Toisen kysymyksensä kohdalla naisen ääni oli lähes epäuskoinen, sillä mikä hevonen kaipaisi noin paljon tavaraa? Ei mikään. Evelyn vilkaisi epäilevästi Lionheartin siististi aseteltuja varusteita, kuin arvioiden, erottuivatko Lionheartin yksinkertaiset varusteet ympäröivien hevosten varusteista. Monilla oli lukuisia satuloita, mutta kaipa se oli ihan ymmärrettävää kilpahevosille. Lionheartilla ei ollut kuin yksi estepainotteinen yleissatula, mutta eipä Evelyn koskaan muuta ollut kaivannutkaan. Romeon varusteet tuntuivat voittavan kaikki muut. Evelynin silmiä lähes särki kaikesta siitä kimalteesta ja pinkistä väristä.

Colin piti viisaana itsellään ajatuksensa naisten oikuista, joita Evelynkin ehtisi varmasti vielä harjoittaa häneenkin. Oikeastaan tämä oli jo ehtinyt tehdä niin käyttäytyessään aivan päinvastoin kuin tallin asiakkaan pitäisi. Talliorjana saattoi saada osakseen jopa suoranaista simputusta, mutta siihen tottui kyllä. Sitä paitsi Evelyn voisi vaikka vähän kyykyttääkin häntä, jos koki sellaista tarvetta, Colin tuumasi ja piti katseensa sankarillisesti kurissa.
Naisen kiinnittäessä huomionsa pinkkiin tavaravuoreen, jota oli tosin vaikea olla huomaamatta, miehen oli koottava hetki itseään ennen kuin pystyi katsomaan samaa näkyä. Irvokkaat eläinkuosit tuntuivat palavan lähtemättömästi verkkokalvoille, kun niihin päin edes vilkaisi.
”Kyllä. Romeolle”, hän vastasi irvistäen tuskaisesti, mikä luultavasti kertoi tapauksesta enemmän kuin tarpeeksi. Leopardikuviollisia suitsia ja pienin sydämin sekä kruunuin kirjailtuja loimia katsellessa ei jäänyt epäselväksi, miten rakas eläin oli kyseessä – ja mikä oli tehnyt kyseisestä kultaraksupoksusta verenhimoisen hirviön. Kuka tahansa menettäisi järkensä siitä rakkauden määrästä, jota Rosings Parkin tyranni sai osakseen.
”Se on toinen vastuuhevoseni”, mies jatkoi ja asteli hieman vastahakoisesti hypistelemään Romeon sydämellisiä pinteleitä, joita hän ei muistanut nähneensä aiemmin, mutta toivoi silti, ettei joutuisi koskaan laittamaan niitä murhanhimoisiin jalkoihin. Hänen hartiansa painuivat lysyyn, mikä oli täysin päinvastainen liike ylpeälle rinnanröyhistykselle. ”Ja luultavasti koko kuningaskunnan tyylitajuisin friisiläinen.”

Tuskainen ilme Colinin kasvoilla kertoi enemmän kuin tuhat sanaa, mikä ei jäänyt huomaamatta Evelyniltäkään. Ilmeisesti tämä Romeo oli krhm... mielenkiintoinen tuttavuus. Evelyn kuunteli Colinin sanat Romeosta, voimatta mitään epäuskoiselle naurahdukselleen, kun mies julisti Romeon olevan tyylitajuisin friisiläinen Englannissa.
"Mitä yksi hevonen tekee tuollaisella varustemäärällä?" Evelyn pohti ääneen, tuijottaen kaikenkuvioituja pinkkejä esineitä. "Luulisi, että tuosta koituu vain suuria kustannuksia ja hirvittävästi ylimääräistä työtä", nainen jatkoi huvittuneen epäuskoisesti. Ehkä Colin kohta kertoisi, että oli vain vitsaillut, ja oikeasti kyseessä olivat kolmen eri hevosen varusteet, jotka vain sattuivat edustamaan samaa tyyliä.
"No, tuohon verrattuna Lionheart ei omista paljoa", nainen naurahti vilkaistuaan vähäisiin tavaroihin, joita oli tuonut hevosensa mukana. Lionheart oli tullut Rosingsiin mukanaan vain yksi satula, suitset, kaksi riimua, joista toinen oli halpa vaaleansininen käyttöriimu ja toinen musta nahkariimu erityisiä tilanteita varten, unohtamatta kuitenkaan vaaleansinisiä suojia sekä valkoisia että vaaleansinisiä pinteleitä. Loimia oli useampia, mutta niitä täytyikin olla eri sääoloihin sopivina. Toki hoitovarusteita oli enemmän, sillä matkaan oli tarttunut erilaisia harjoja ja sieniä, mutta Evelyn epäili, ettei niistäkään olisi vastusta Romeon harjoille. Ja Evelyn kun oli pelännyt, että oli tuonut mukanaan liikaa tavaraa...
"Vaan mikäpä minä olen sanomaan, miten hevosta tulisi kohdella", Evelyn hymyili iloisesti, katsoen kuitenkin lievästi inhoten pinkkiä nurkkausta. "Siinä vaiheessa, kun minä alan kerätä Lionheartille noin suurta varustevalikoimaa, saat ja oikeastaan sinun täytyykin puhua minulle järkeä", Evelyn naurahti vitsailevasti, toivoen tosissaan, ettei loukkaisi ketään hyväntuulisella huulenheitollaan. Nainen vain oli luonteeltaan sellainen, ettei turhia miettinyt puheitaan etukäteen.