In a maze with no exit - I want you.

// Plalalala, Drunken ja Willie.//

Artemis oli astellut hyvin vaikeasti autoonsa tallilla. Meykenhoek oli tänään suorittanut kaikkia fysiikan lakeja vastustavan loikan, minkä seurauksena Artemis oli pudonnut hevosensa selästä rytinällä. Mies ei vieläkään ihan tiennyt, mitä ihmettä oli tapahtunut. Ruuna oli selvästi säikähtänyt jotakin, loikannut eteen, pystyyn ja lyönyt sitten ajrrut kiinni. Kiitos sen Artemis oli käynyt kierimässä maneesin hiekassa ja kokeillut miltä tuntui osua selkä edellä muuriin. Vaikka mokoma olikin vain jotain lastulevyä tai vastaavaa, herran jumala se oli sattunut selkään ja takamukseen. Autoon istuuminenkin teki kipeää. Slaleyn kohdalla hän ajatuksissaan kääntyi sinne, mihin oli ajatellut jättävänsä menemättä. Ei hänestä tässä kunnossa iloa olisi. Mieli ei antanut kuitenkaan selvästi antanut tehdä ohareita, kun Artemis huomasi pysäyttävänsä mustan nelivetonsa siihen pihaan.

Autosta nousemiseen meni viisi minuuttia, ovelle kävelyyn varmaan kaksikymmentä. Tai ainakin siltä se tuskien taival tuntui. Mies soitti ovikelloa, selkeä tuska silmissään ja rukoili ettei William tulisi avaamaan. Mikä aivopieru tämä todentotta oli ollut?

Nii pöljältä kuin se saattoikin tuntua, oli William tehnyt pieniä valmisteluja satunnaista sosiaalista hetkeään varten. Sängyssä oli puhtaat lakanat, sekä kondomit että ihan erikseen näitä tapahtumia varten ostettu liukaste helposti saatavilla yöpöydän laatikossa. Mies itse oli käynyt suihkussa ja huolehtinut siitä, ettei tuoksuisi erityisen vahvasti oikein miltään. Tuoksut olivat tytöille. Ylimääräisen aikansa William oli käyttänyt sohvalla istuskeluun, sillä tiesi että kirjoittamisesta tai töiden tekemisestä ei tulisi nyt mitään. Tätä epämääräistä fyysistä suhdetta ei ollut vielä kovinkaan pitkälti takana, joten eihän siihen nyt vielä oltu ihan totuttu. Vielä oltiin siinä vaiheessa, että vähän jopa jännitti kun odotti. Hassultahan se kuulosti kun kuitenkin aikuisia oltiin.

Ovikellon soidessa William käytännössä ponnahti ylös ja marssi ovelle. Pikainen hengen veto ja sitten ovi auki. "Hei. Tuu peremmälle." Mies lausahti ystävällisesti hymyillen.

Artemis olisi halunnut irvistää kun William tuli avaamaan oven. Eieieiei, ei hän halunnut miehen ilmestyvän tänne noin. Hän huokaisi syvään ja kohautti kevyesti olkiaan. Mitä ihmettä hän voisi oikein nyt sanoa? Hän astui eteiseen ja katseli maahan, poikkeuksellisesti.
"... Tuota, en muistanut laittaa viestiä ja kun ajoin tästä ohi niin. Minusta ei ole oikein seuraa tänään."
Tietty kivuliaisuus jopa hehkui miehen olemuksesta.
"Putosin Meykenhoekin selästä muuria päin."

Williamilla ei mennyt kauaakaan huomioida sitä, että toinen käyttäytyi normaalista poiketen. Mielessä kerkesi jo käydä vaikka mitä skenaarioita tautitartunnoista jotka toinen meinasi nyt myöntää. Artemiksen avatessa suunsa moiset epäilykset kuitenkin kaikkosivat ja William meinasikin kysellä tarkennuksia että mitä tuo tarkoitti. Niin ei kuitenkaan tarvinnut tehdä, sillä aikaisemmin selitystensä kanssa niin kovin harvasanainen mies valaisi tilannettaan. Bruneten kulmat painuivat tiukasti kurttuun. "Siis sen ison?" Vaikka hevosihmisten mielestä Meykenhoek ei mikään suuri ehkä ollutkaan, niin hevosista mitään tietämättömän Williamin mielestä se oli vähintäänkin valtava. Mieli olisi heti tehnyt kyseenalaistaa mitä ihmettä Artemis teki moisen vaarallisen hevosen kanssa, mutta Will onnistui kuitenkin pitämään suunsa supussa. Se ei ollut hänen asiansa. "Sattuko sua pahasti? Mihin?"

Meykenhoek Z ei todellisuudessa ollut ollenkaan valtava. Williamin sanat siit nostivat kummeksuvan ilmeen hänen kasvoilleen, vaikka tavallaan hän oli jo arvannut, että Will erotti juuri ja juuri takamuksen ja turvan toisistaan, jos hevosista oli kyse.
"Ei minulla muitakaan hevosia ole."
Hän murahti ja irvisti, selkää sattui todella. Miten hän olikin onnistunut, edes tippumaan. Hän oli kuitenkin aina valmistautunut siihen, että ruunansa heitti asiat läskiksi säikkymällä kaikkea.
"Alaselkään enimmäkseen.."
Kipu toivottavasti vain säteili sieltä häntäluuhun.

William oli huomattavan huolestunut Artemiksen varsin näkyvän kipuilun johdosta. Jos hänen tyttönsä joskus tulisi ratsastuksen jälkeen kotiin noin, voisi olla että harrastus loppuisi siinä kohtaa lyhyeen. "Mee hetkeks sänkyyn huilaan." Mies totesi äänensävyllä, joka aika vahvasti kertoi, että vastaväitteitä ei tänään hyväksyttäisi. Jos pidempi alkaisi pistää vastaan, tuo raahattaisiin sänkyyn vaikka väkisin. "Katon sulle jotain helpottavaa." Kuten vaikka koko lääkekaapin sisällön.

Artemis oli ajatellut vain kertovansa tämän ja lähtevänsä, mutta Williamin äänensävy kuulosti siltä, ettei sopisi ajatella kotiin karkaamista, vaikka siellä hän huomattavasti mieluummin nuolisi haavojaan ja kipuilisi itsekseen. Huomiset valmennukset pitäisi ainakin siirtää.
"Voin levätä kotonakin."
Artemis totesi ykskantaan, riisumatta takkiaan tai tekemättä muutoinkaan elettäkään, että olisi ottanut onkeensa toisen hyvin käskymuotoisesta kehotuksesta.
"Ei tarvitse."
Kyllä hän pärjäisi kylmätyynyn ja kauratyynyn voimin. Vaikka toisaalta kylmägeeli ja sellainen olisivat varmasti olleet parempi ajatus ja niitä oli itse kamala levittää selkään.

"Tää on nyt lähempänä." Napakka äänensävy jatkui. Nyt jumankekka, jos pitäisi vääntää tämmöisestä asiasta. "Huomautan, että mulle ei ole ongelma kantaa sua jos tarve vaatii. Selkä kipeenä tuskin kerkeet juokseen autoon ja lukitteen ovia ennen kun saan sut kiinni." Ehkä jo vähän radikaalia, mutta Williamin itsensä mielestä varsin perusteltua. Jos toinen ei nyt tuolla uhkailulla suostuisi tekemään kuten nätisti pyydettiin, niin William aivan varmasti tekisi tästä numeron. Vaikka heidän välillään ei muuta ollutkaan kuin seksiä, niin ei hän silti ollut valmis päästämään Artemista tuossa kunnossa yksin kotiin.

Artemis huokaisi raskaasti. Ja häntähän ei kanniskeltaisi yhtään mihinkään. Joten kiltisti, joskin alistuneena, mies riisui takin hyvin varovaisin liikkein ja irvisti välillä, irvistystä seurasi aina tuskastnut ähkäisy. Häntä sattui, todella sattui. Hän asteli makuuhuoneeseen, vinkaisten perin epämiehekkäästi kun istui, käyden siitä vatsalleen makuulle. Se oli kolahtanut kovaa. Ei ihme silti, vauhtiakin oli ollut kun muurilla oli korkeutta 150 senttiä. Heh, hupsista.
"Helvetti.."

William oli salaa varsin tyytyväinen itseensä, kun pieni uhkailu oli toiminut pidempään mieheen. Ehkä hän jopa joskus oppisi käsittelemään tuota. Artemiksen suunnatessa William kävi hakemassa keittiöstä kylmäpakkauksen ja kietaisi sen käsipyyhkeeseen. Eihän sitä sopisi paljaaltaan selkää vasten laittaa, ettei tulisi paleltumia. Sen jälkeen mies asteli lääkekaapille ja kaivoi sieltä sekä lihaksia rentouttavaa geeliä että kipulääkkeitä. Kylmägeeliä ehtisi laittaa myöhemminkin, näillä voisi mennä nyt alkuun.

Pöydältä tarttui vielä vesipullo matkaan, jonka jälkeen William asteli tarvikkeineen makuuhuoneeseen ja laski putelit sun muut sängylle varsin kärsivältä vaikuttavan miehen viereen. Yh-isi kiipesi hajareisin Artemiksen reisien päälle ja alkoi varovasti, mutta silti jotenkin armottomasti vetää tuon paitaa ylemmäs saadakseen selkää paljaaksi.

Artemis makasi sängyllä poski tyynyä vasten. Teki mieli itkeä kun kipu vihloi sopivin väliajoin alaselässä. Hän ei uskonut minkään olevan poikki tai murtunut, oli hän ennenkin tullut kivuliaasti alas ja mitään ei ollut sattunut. Nyt oli vain ollut huonoa tuuria. Selässä näkyi hiekasta tulleita pieniä naarmuja ja melko lupaavasti jo suuri osa alaselkää oli muuttunut sinertävän violetiksi. Häntä ahdisti jo valmiiksi se että mies koskisi siihen. Selkä oli niin kipeä, ettei siihen tarvitsisi koskea.

William irvisti nähdessään missä kunnossa Artemiksen selkä oli. "Ei kiesus..." Mies mumisi ja nojasi nappaamaan geelituubin käteensä. Mömmön oli tarkoitus rauhoittaa sekä rikkunutta ihoa että sen alla olevaa kärsinyttä kudosta. Ihan näin laaja-alaiseen käyttöön sen toimivuudesta tuskin oli juurikaan kunnollista näyttöä, mutta oli se ainakin pienemmissä haavereissa auttanut. William avasi tuubin ja pursotti sen sisältöä sormilleen. "Tää sit sattuu, mut koita silti pysyä paikoillas." William istuutui varmuuden vuoksi Artemiksen reisien päälle, jottei tuo koittaisi epätoivoisesti kiemurrella pakoon. Geelin peittämät sormet laskettiin varsin kärsineelle alaselälle - tosin ensin vasta selvästi vaurioituneen alueen reunalle. William alkoi mahdollisimman hellästi hieroa geeliä allaan olevan miehen selkään, edeten hissukseen kohti selvästi kipeämpiä kohtia.

Mieluiten Artemis ei olisi kyllä antanut kenenkään koskea kipeään selkäänsä.
"Ei se voi noin pahalta näyttää."
Hän totesi, vaikka kuvitteli sen näyttävän pahalta. Hän ei kuitenkaan halunnut sääliä osakseen tästä. Mitäs ei ollut pysynyt selässä, oma vika. Vaikka tuskin kukaan olisi pysynyt mukana siinä Hookin valtavassa loikassa, jonka ruuna oli esittänyt muiden temppujen ohjella.
"Ai saatana!"
Matala murahdus karkasi miehen huulilta, hyvin tuskastuneen kiemurtelun kera. Pelkkä kosketus tuntui pahata ja sai tuon puristamaan lakanaa.

William koitti parhaansa mukaan olla välittämättä Artemiksen varsin negatiivisista reaktioista. Tokihan hän satutti tuota nyt, mutta pidemmällä aikavälillä tämän pitäisi helpottaa oloa. Mies hieroi geeliä koko tummuneelle alueelle sekä jonkin verran sen ympärille. Saatuaan sen työnsä päätökseen, William otti kylmäpakkauksen ja asetteli sen mahdollisimman keskelle vaurioitunutta aluetta. "Ton pitäis auttaa." Mies lausahti aavistuksen kärsivään sävyyn, nousten sitten pois toisen päältä.

Nuorempi lysähti istumaan Artemiksen viereen sängylle ja vei puoliajatuksissaan kätensä haromaan tuon hiuksia. "Mitä sen.. hevosen kanssa tapahtu?" Ehkä vähän tylyä, mutta ei hän oikein ollut oppinut muistamaan seksikumppaninsa hevosen nimeä.

Artemis halusi lyödä Williamia siitä hyvästä että mies yritti auttaa. Ei hän ollut tottunut tällaiseen huolempitoon vuosiin.
"... Meykenhoek on vähän säikky ja näkee omia mörköjään. Se hyppäsi pystyyn ja löi jarrut kiinni. Lensin kaulan yli päin muuria."

William kurtisti pienesti kulmiaan laihan miehen antamalle vastaukselle. "Tekeekö se sitä useinkin?" Halusiko hän edes tietää? Ei. Ei oikeasti. Ja silti hän moista kysyi. Will jatkoi edelleen mustien hiuksien haromista ja silittelyä, koittaen edes pienin huomionosoituksin saada Artemiksen ajatuksia pois kipeästä alaselästä.

"Aina. Harvoin tosin tipun. Ensimmäinen kerta."
Artemis yritti olla taas välittämättä siitä paijauksesta hiuksissaan. Se tuntui mukavalta, mutta ei saisi näyttää saatika tottua siihen.
"Se on omalaatuinen mutta loistava estehevonen."

Ei ollut yhtään lohduttavaa kuulla, että hevonen piti aina jotain ihme riekkumista. William ei kuitenkaan aikonut nalkuttaa asiasta. Mieli olisi kyllä tehnyt. "Millainen on loistava estehevonen?" William kysyi, koittaen vähän kannustaa Artemista puhumaan kanssaan nyt kun tuo kerrankin vaikutti edes vähän myötämieliseltä moista aktiviteettia kohtaan. Sormenpäät eksyivät puolihuomaamatta hieromaan makoilevan miehen niskaa pehmeästi.

"Kiltti käsitellä, luonteikas, kuuliainen, nöyrä. Sellaisia hevosia kuin Meykenhoek ei synny edes joka vuosi, se on upea esteratsu. Pienenä miinuksena se vain on todella säikky."
Hän sanoi hiljaa ja sulki silmänsä, antaen sille tunteella vallan, että ei ajatellut mitään. Hevosista puhuminen veti hieman sietä kuortakin auki. Aika hyvä veto Williamilta.
"Se on Grand Prix tason hevonen, loistava tekniikka. Maksoi omaisuuden, mutta sekin on pikkuvika."

William joutui ihan tosissaan keskittymään, ymmärtääkseen edes osan siitä mitä toinen puhui. Niistä Grand Prix jutuista Elliekin oli tainnut joskus puhua varsin hehkuttavaan sävyyn ja piti kuulemma telkasta katsoa ja vaikka mitä - ne olivat siis kaiketi oikeasti aika iso juttu? Tuollaisen hevosen hintaa, tai sitä mitä omaisuus tarkoitti hevosmaailmassa, hän ei sitten osannut yhtään hahmottaa. "Miten sulla oli siihen varaa?" William kysyi ihan puhtaasta mielenkiinnosta. Eihän se mitenkään ihmeellistä ollut että pystyi tässä iässä panostamaan rahallisesti johonkin, mutta silti.

Artemis kohotti kulmaansa.
"... Sanotaanko että yksin elävälle ihmiselle kertyy mukavasti yli valmennuspalkkioista ja voittorahoista. olen kuitenkin kilpaillut kansainvälisesti kuusitoista vuotta."
Hän mutisi puoliksi itsekseen. Niin, tosiaan, siitä oli niin kauan. Hyi kamala.

William oli aavistuksen yllättynyt. Sen hän oikeasti tiesi, että kansainvälisesti kilpaileminen on iso juttu. "Ja mää en oo ikinä ees kilpaillu missään." Brunette naurahti rehellisen huvittuneena. "Enkä tajua hevosista yhtään mitään." Sormet palasivat Artemiksen hiuksiin. Mahtoikohan tuota häiritä, ettei hän oikeasti tajunnut mistään mitään? Ehkä tässä pitäisi potea jonkinlaista alemmuuskompleksia. Artemis oli selvästi alallaan hyvin pärjäävä, eikä tuntunut omaavan rahahuoliakaan. Hän itse taas oli.. täysin tavallinen mies. Julkeaisikohan asiasta edes kysyä.. Ei, ei todellakaan. "Tykkäätkö sää sun työstäs?" Ehkä vähän omituinen kysymys.

Ei, Artemiksella ei ollut niitäkään. Hän sai myös lisänä hurmaavasti vanhempiensa yrityksestä osinkoja, joten sekin tuotti mukavasti rahaa. Ei huolta siis.
"Valmentamisesta en niinkään, esteratsastus on se minun juttuni."
Mutta piti opetella valmentamaan, hän ei voisi ikuisuuksia kilpailla. Huokaus.

William jäi hetkeksi pohtimaan Artemiksen sanoja. Hänen mielestään hyppääminen oli aika hurjan näköistä, eikä hän olisi pistänyt yhtään pahakseen jos Ellie olisikin halunnut kisata sitä ihme hevosbalettia estehyppelyn sijasta. "Pelottaako sua se ikinä?" Brunette kysyi, vaihtaen vähän parempaan asentoon. Olkapäätä alkoi kummasti jomottaa, kun tarpeeksi kauan paijasi ikävästi osittain taakseen.

Pelottiko? Ei, koska Artemis ratsasti tarkkaan ja ei ikinä ottanut yhtäkään turhaa riskiä. Hän tiedosti olemassa olevat riskit ja pyrki aina välttämään niitä.
"Ei yhtään."
Hän vastasi epäröimättä sanojaan. Ei ollut mitään, mitä Artemis tekisi mieluummin kuin ratsastaisi esteitä kilpaa.
"Ei se ole pelottavaa jos ei ota idioottimaisia riskejä."