Sulokas kuin subjunktiivi

Maanantai 26. syyskuuta 2016, 22:30 - Kosinta

Esiintyminen ja Kummituksen rooli saivat aina miehen veren sykkimään adrenaliinia. Hän ei voinut kuvitellakaan menevänsä nukkumaan muiden aikuisten tavoin, varsinkaan päivänä, jona Caitlin oli hänen luonaan Lontoossa. Valitettavasti iltaa oli vaikea viettää ihmisten ilmoilla enää näytöksen jälkeen, kun kello alkoi olla lähempänä puoltayötä. He olisivat voineet liittyä hänen ystäviensä seuraan, mutta tänään David toi heidät takaisin asunnolleen.
"Pitäisikö meidän varata huomiseksi pöytä johonkin viehättävään ravintolaan?" hän kysyi nostaen kätensä vastahakoisesti pois naisen alaselältä, kun ohjasi Caitlinin studioasuntonsa ovesta sisään, sytytti keittiön lämpimät spottivalot ja löysäsi kiireettä solmiotaan.
Kaupunki ei koskaan nukkunut, mutta elämisen häly oli muuttunut pehmeäksi ja unenomaiseksi. Katuvalot antoivat kookkaan kulmasohvan selkänojalle hämyisän hehkun, ja jättivät asunnon muuten tummansiniseen hämärään. Mies poimi tasolta pullon punaviiniä, kaksi lasia ja kohotti naiselle kysyvästi kulmaansa.

Hän odotti edelleen sitä päivää, kun esitys ei veisi häntä täysin mukanaan. Mikään ei saanut unohtamaan arkea yhtä tehokkaasti kuin ilta teatterin hämärässä. David voisi sanoa mitä tahansa, mutta mikään ei estäisi häntä tulemasta kerrasta toiseen tuttuun teatteriin katsomaan, miten ajaton rakkaustarina valloitti.
"Mikä ettei", Caitlin vastasi riisuen illan koleutta vastaan valitun huivinsa miehen eteiseen. "Valinnanvaraa luulisi riittävän." Lontoo oli täynnä toinen toistaan ihanampia ravintoloita, joihin oli ilo tutustua niinä kertoina, kun hän tänne saapui. Tai tilata lähimmästä kiinalaisesta ruokaa kotiovelle. Sekään ei koskaan ollut huono valinta. Hymyillen hän nyökkäsi miehelle ja suunnisti kohti sohvaa. Hän saisi vain tuhoa aikaan, jos tarjoutuisi kantamaan mitään.

David toi lasit, avasi viinipullon ja täytti Caitlinin viinilasin, ennen kuin istui sohvalle naisen viereen. Hän laski käsivartensa rennosti sohvan selkänojalle, hengitti viinin aromia ja siemaisi sitä. Ehkä iltapäivän tai myöhäisillan illallinen ei olisi yhtä romanttinen, mutta aikataulu ei joustanut.
"Mitä sinun tekisi mieli?" hän tiedusteli siirtyen piirtämään sormenpäillään kevyesti naisen olkapäähän, selvästikään voimatta pitää käsiään erossa jouduttuaan tekemään niin suurimman osan illasta.

Caitlin hymyili onnellisena painautuessaan lähemmäs miehen lämmintä kylkeä ja tuki viinilasia reittään vasten, ettei kumoaisi sitä huomion vaeltaessa muualle.
"Ehkä italialaista", nainen pohti kohottaen viinilasin huulilleen pientä siemaisua varten. Oli helppo haaveilla italialaisesta illallisesta rikkaan, täyteläisen punaviinin ääressä. "Ellei sinulla sitten ollut jotakin toista toivetta?"

"Italialainen on hyvä. Voimme kokeilla jotain hysteerisen hienoa ravintolaa", David vastasi ja nojautui painamaan suudelman naisen hiuksiin.
"Kauanko olet Lontoossa?"

"Kuulostaa suunnitelmalta", Caitlin naurahti voimatta mitään tutuksi käyneelle sykähdykselle rinnassaan Davidin huomion tähden. Hän toivoi, ettei tunne koskaan väistyisi.
"Ensimmäinen valmennukseni on vasta torstaina iltapäivästä, joten ehdin viettää aamupäivän vielä täällä", hän vastasi. Ehkä kolme ja puoli vapaapäivää putkeen oli hieman tulella leikkimistä, mutta vielä siitä ei ollut tullut sanomista.

"Hyvä", mies naurahti matalalla kumeudella ja kosketti huulillaan naisen korvanlehteä. Tieto yhteisistä päivistä sai hänet tuntemaan olonsa melkein juopuneeksi. Caitlin sai Davidin tuntemaan ,ettei hän ei tavitsisi ruokaa, juomaa tai edes happea. Hän tyhjensi viinilasinsa ja laski sen olohuoneen tummapuiselle sohvapöydälle.
"Mitä muuta haluaisit tehdä huomenna?" hän kysyi naista katsellen, vaikka ympärille kietoutuva, hämärä lämpö ja Caitlinin läheisyys hidastivat ajatuksia.

Silmät painuivat väistämättä kiinni miehen huulten lämpimästä kosketuksesta. Hän siemaisi viinilasistaan estääkseen itseään vajoamasta kokonaan pehmeään peittoon, jota läheisyys tuntui käärivän ympärille. Miten saattoikin olla niin helppoa unohtaa kaikki muu, kun sai olla Davidin lähellä?
"Mitä jos vietämme oikein pitkän ja laiskan aamun?" Hän ehdotti kääntäen kasvojaan miehen puoleen. Ehkä olisi turvallisempaa luopua viinilasista, ennenkö hän kaataisi sen miehen sohvalle unohtuessaan katsomaan meripihkaisia silmiä.

"Luit ajatukseni", David vastasi ja veti Caitlinin lähemmäs. Hän kiersi käsivartensa naisen ympärille, ujutti sormensa punaisiin hiuksiin ja puristi naisen lujasti kiinni itseensä kuin ei olisi voinut olla milliäkään kauempana. Hän painoi kasvonsa vasten naisen kaulansyrjää ja hengitti syvään rakastamaansa, hänet kerta kerran jälkeen huumaavaa tuoksua. Ehkä hänen olisi pitänyt valmistautua paremmin, mutta hän ei voinut itselleen mitään.
"En halua odottaa kauempaa. En pysty odottamaan kauempaa", mies huokasi vasten naisen kaulansyrjän pehmeää ihoa.

Caitlin oli oikein tyytyväinen, ettei enää tasapainotellut viinilasia käsissään. Davidia vasten painautuminen oli paljon parempaa kuin hienoin viini, mitä maa päällään oli koskaan kantanut. Hän hymyili silmien painuessa kiinni ja hengitti syvään tuttua, rauhoittavaa tuoksua juoksuttaen sormiaan hiusten lomassa. Hän ei koskaan tuntenut oloaan niin vapaaksi ja turvatuksi kuin Davidin syleilyssä.
"Odottaa mitä?" Hän kysyi pehmeästi naurahtaen ja käänsi aavistuksen päätään voidakseen vilkaista silmäkulmastaan miestä. Nainen ei edes yrittänyt vastustaa tahtoa painaa kevyt suukko miehen leukaperälle. Hän ei nauttinut kahden kaupungin välimatkasta yhtään sen enempää kuin Davidkaan.

David huokasi raskaasti ja irrotti otteensa Caitlinista. Hän kosketti naisen leukaa ja painoi vastentahtoisen kevyen suudelman tämän huulille, ennen kuin nousi sohvalta ja siirtyi kiireettä keittiöön. Hän oli yrittänyt suunnitella tätä; hän oli yrittänyt tehdä tästä jotain, minkä nainen haluaisi muistaa, mutta hän ei ollut koskaan ollut taidokas suunnittelemaan mitään etukäteen. Valmistelutkin olivat jääneet puolitiehen.
"On jotain, mitä olen halunnut kysyä sinulta. Mutta en ole koskaan ollut lahjakas sanojen kanssa. Ajattelin, että ehkä jokin elämää suurempi ele voisi kertoa, kuinka paljon rakastan sinua - mutta sellaista ei ole", mies sanoi ja poimi kaapista rasian tulitikkuja. David sammutti asuntonsa valot ja jätti heidät valottomaan yöhön.

"Olin hukassa, yksin toivottomassa pimeydessä - ja sitten tapasin sinut", hän sanoi raapaisten tulitikun liekkiin. Sen lämmin, elävä hehku valtasi tilan, kun mies sytytti keittiötasolla olevan kynttilän. Hän liikkui hitaasti asunnossaan sytyttäen jokaiselle tasolle vaivihkaa sijoitettuja kynttilöitä liekkiin puhuessaan.
"Rakastan nauruasi, Caitlin, voi taivas miten rakastankaan nauruasi", mies katsahti naista silmät melkein haikeaan hymyyn siristyen.
"Rakastan tapaasi liikkua, ja olemuksesi vilpittömyyttä.
Rakastan ilmettäsi, kun ajattelet - viattomuuttasi - makuasi kirjoissa.
Rakastan aitouttasi, ja ihosi tuoksua.
Rakastan kurittomia hiussuortuviasi, pisamiasi ja huivejasi.
Rakastan lapsenomaista innostustasi ja uskomatonta mielikuvitustasi.
Rakastan tapaasi keskittyä ja sitä, miltä näytät nukkuessasi.
Rakastan hellyyttäsi ja sitä, kun kerrot minulle uniasi.
Rakastan tapaasi koskettaa ja miten saat minut nauramaan.
Rakastan sitä, miten rakastat ystäviäsi ja perhettäsi; rakastan sitä, miten olet lumonnut minun perheeni.
Rakastan kykyäsi puhua sanomatta sanaakaan, ja miten yllätät minut päivittäin.
Rakastan sitä, kuinka rakastat elämää ja kaikkea siinä,
Miten näet kauneuden rumassa,
Ja taianomaisen tavallisessa", David kuvaili melkein epäuskoisella ihailulla, sytyttäen viimeiset, sohvapöydällä olevat kynttilät. Pieni asunto tulvi kynttilöiden meren kuumaa, lepattavaa valoa.

"Olet tehnyt minut onnellisemmaksi kuin kuvittelin koskaan voivani olla. Haluan vanheta kanssasi. Haluan jakaa maailmasi nyt ja aina - haluan viettää loppuelämäni rakastaen sinua", mies vetosi katsellen naisen kasvoja ja laskeutui sitten hitaasti toisen polvensa varaan. Hän veti mustan samettirasian pikkutakkinsa taskusta, avasi sen ja antoi kynttilöiden valon leikkiä hennon, kultaisen kihlasormuksen pinnalla ja sen sirolla, kirkkaalla timantilla.
"Mene kanssani naimisiin, Caitlin."

Hän ei tahtonut miehen nousevan ja lähtevän. Hän tahtoi Davidin pitävän häntä syleilyssään. Mitä ikinä se olikaan, se voisi odottaa. Naisen teki mieli nousta sohvalta ja seurata miestä keittiölle, kietoa kätensä miehen ympärille ja kurottautua suutelemaan lämpimiä huulia, mutta niiltä karkaavat sanat saivat hänet pysähtymään. Kysyä häneltä, elämää suurempi ele? Ei, David ei voinut tarkoittaa -
Vaan tarkoitti. Hän ei edes osannut arvostaa ympäriinsä levitettyjä kynttilöitä seuratessaan katseellaan herkeämättä miestä, jonka kauniit, sydämestä kumpuavat sanat saivat vihreät silmät kostumaan. Hän ei voinut edes harkita keskeyttävänsä ja rikkovansa kultaista kuvaa, jonka mies maalasi sanoillaan. Hän nousi seisomaan hitain, harkituin liikkein, ja silti pystyssä pysyminen oli vaikeaa. Liikutus oli viedä kyvyn hengittää, mutta nainen ei edes huomannut poskilleen putoavia kyyneleitä peittäessään suunsa käsillään. Sanojen löytäminen ei ollut koskaan tuntunut niin vaikealta kuin nyt, eikä hän ollut saada katsettaan irti miehestä, vaikka näytillä olisi ollut kaunis kihlasormuskin.
"Menen. Tietenkin. Totta kai", Caitlin vastasi liikutuksesta käheällä äänellä ja kurkotti lähestulkoon sokkona eteensä voidakseen tarttua miehen käsiin. Hyvä kun hän kuuli mitään oman sydämensä sykkeen yli, mutta kosketus auttoi ankkuroimaan itsensä tähän hetkeen.

David ei huomannut, että oli lakannut hengittämästä odottaessaan. Hän suli hymyyn, hengitti vapautuneena ulos ja kohosi nopeasti jaloilleen. Hänen pulssinsa oli kohonnut yllättäen. Mies tarttui Caitlinin käsiin pujottaen siron kihlasormuksen oikealle paikalleen naisen vasempaan nimettömään. Hän kiersi käsivartensa lujasti naisen ympärille ja rutisti tämän rintaansa vasten - hän olisi halunnut pyörittää Caitlinia ympäri ja ympäri, mutta se olisi luultavasti sytyttänyt asunnon ilmiliekkeihin. Mies suuteli naisen kyyneliä, ja kun hän tarttui naisen kasvoihin katsoakseen vihreisiin silmiin, hän tunsi omienkin silmiensä kostuvan.
"Luojan kiitos", hän vastasi nauraen ja nojautui suutelemaan toisen posken kyyneliä.

Caitlin tunsi käsiensä tärisevän, kun vilkaisi sormusta, jonka mies pujotti paikalleen. Se oli kaunis, niin kaunis, mutta ei vetänyt vertoja miehelle, jonka niskaan hän kietoi kätensä. David, hänen uskomaton, rakas Davidinsa, tahtoi hänen kanssaan naimisiin ja oli nähnyt vaivaa sen eteen. Hän ei voinut kuin nauraa miehen mukana ja tuntea, miten suupielet hipoivat vähintäänkin korvia leveän, onnellisen hymyn myötä.
"En osannut ajatellakaan", nainen sanoi lämmintä naurua yhä äänessään. "Minä… Vau", hän pudisti pienesti päätään sanojen pettäessä hänet perusteellisesti.
"Rakastan sinua", Caitlin lausahti ääni liikutuksesta väreillen ja veti miehen syvään, pehmeään suudelmaan, sillä se ei vaatinut sanoja välittääkseen sisältä kumpuavaa onnea.

Mies vastasi suudelmaan niin, että pelkäsi vielä satuttavansa naista. David nosti Caitlinin hajareisin syliinsä ja rutisti naista lujaa, haluamatta päästää irti.
"Niin minäkin sinua", hän vastasi jokseenkin itsestäänselvän faktan ja suuteli naista uudelleen. Hän kiepautti Caitlinia ympäri turvallisen välimatkan päässä tasoja peittävistä kynttilöistä ja laski naisen sitten takaisin jaloilleen.
"Tanssi kanssani", mies vetosi euforinen hehku silmissään.

Caitlin ei tahtonut miehen laskevan irti, ja kaikista vähiten siksi, ettei luottanut omiin jalkoihinsa juurikaan. Davidilla oli kyky saada hänen polvensa heikoiksi yhdellä hymyllä, puhumattakaan sitten tämän luokan eleestä. Hän olisi voinut suudella miestä uudestaan ja uudestaan, aamukoittoon saakka ja siitä ylikin. Ehkä hän saisi. Davidhan oli puhunut koko elämästä. Hän nauroi kuplivasti tullessaan kiepautetuksi ja otti Davidista häpeämättä tukea yrittäessään saada jalkansa jälleen muistamaan, miten niiden oli tarkoitus häntä kannatella.
"Tietenkin", hän vastasi - ihan kuin hän olisi voinut kieltää mieheltä yhtään mitään. David oli jo moneen kertaan osoittanut, ettei välittänyt hänen kömpelyydestään ja hän oli puolestaan saanut huomata, ettei tanssiminen ollut rakettitiedettä jos hän vain painautui vasten lämmintä kehoa ja antoi miehen viedä musiikin tahtiin.

David ei irrottanut otettaan Caitlinista, kun kumartui poimimaan kaukosäätimen ja pyysi stereoitaan soittamaan tutun kappaleen. Mama Cassin uneliaan pehmeät Dream A Little Dream Of Men sävelet täyttivät kynttilöiden valaiseman tilan.
"Tämä oli ensimmäinen tanssi, jonka tanssimme yhdessä. Haluan tanssia sen nyt uudelleen", mies sanoi tarttuessaan kiireettömästi Caitlinin käteen ja kiertäessään toisen käsivarren naisen selälle. Hän veti heidät musiikin mukaan, nojasi päänsä kevyesti Caitlinin päätä vasten ja hengitti naisen tuoksua. Ilta tuntui epätodelliselta. Hän tunsi ratkeavansa euforiasta, rajattomasta rakkaudesta, jota tunsi käsivarsillaan olevaa naista kohtaan.

Hän muisti. Pehmeät sävelet tuntuivat painuneen iäksi hänen muistoihinsa, eivätkä poistuisi sieltä koskaan. Mitenkään. Hän hymyili miehelle.
"Täydellistä", hän totesi nostaessaan kätensä miehen hartialle. Oli helppo sulkea silmät ja nauttia läheisyydestä, tutusta sävelestä ja sormenpäissä asti kihelmöivästä rakkaudesta, joka lämmitti jokaisen solun. Caitlin ei ollut varma, oliko koskaan tuntenut olevansa niin elossa kuin siinä hetkessä. Muu maailma vaipui unholaan kynttilämeren keskellä. Mitäpä maailmalla olisikaan ollut heille tarjottavanaan, kun tärkein tuntui olevan tässä? Hän antoi sormiensa liukua hartialta miehen niskaan ja kallisti päätään hapuillen miehen huulia sarjaan pehmeitä, kiireettömiä suukkoja liikkuessaan pehmeästi musiikin tahdissa.

Caitlinin kosketus sai miehen tahdonvoiman haparoimaan. Davidin oli vaikea pitää suudelmansa pehmeinä ja kiireettöminä, vaikka se oli täsmälleen sitä, mitä hän halusi heidän iltansa, yönsä ja aamunsa olevan. Hän janosi Caitlinia. Hänen verensä paloi, ja onni tuntui pakahduttavalta. Mies keinutti heitä musiikin tahdissa eikä edes huomannut, että hyräili välillä melodiaa. Hän ei huomannut, että kappale vaihtui toiseen levyn pyöriessä taustalla. David hengitti syvään naisen ihoa vasten, ja nosti Caitlinin sitten uudelleen syliinsä, kun lähti hitaasti ylös parvensa portaita, painaen suukkoja naisen kaulalle, leukaperille ja solisluille.

Hän hymyili lämpimästi, kun stereoiden soittamaan sävelmään yhtyi pehmeämpi ääni. Caitlin voisi kuunnella koko loppuelämänsä Davidin ääntä, sillä se voitti mennen tullen kaiken, mitä persoonattomista kaiuttimista saattoi kuulla. Hän kietoi kätensä tiukasti miehen niskaan tullessaan nostetuksi. Hän ei pelännyt hetkeäkään, että mies kompuroisi portaissa, sillä luotti ehdoitta mieheen, joka oli vienyt hänen sydämensä muutamalla hymyllä ja lämpimällä naurulla. Miehen huulet tuntuivat sytyttävän ihon tuleen suukkojen helminauhalla, joka sai jälleen kerran hengen takertumaan kurkkuun. Täytyikö hänen hengittää ollenkaan? David oli kaikki, mitä hän tarvitsi elääkseen. Caitlin yritti muistuttaa itseään siitä, ettei heillä ollut kiirettä. Heillä oli koko yö, aamu, alkuviikko aikaa. Heillä oli koko elinikä. Hän voisi pitää suudelmansa, joihin miestä veti heti tuntiessaan sängyn selkänsä alla, kiireettöminä, hellinä ja rakastavina. David ei katoaisi mihinkään, hän ei katoaisi mihinkään. Kun hän heräisi aamulla, David olisi hänen vierellään. Hänen kihlattunaan. Ajatus sai kiihkeästi takovan sydämen jättämään lyönnin väliin.

Päivänvalo laskeutui loivasti vinon katon ikkunasta valkosävyisen parven leveälle parisängylle. David raotti raukeana silmiään, haluttomana palaamaan todellisuuteen, joka ei koskaan tavoittanut hänen uniensa onnea. Mies makasi vatsallaan valkoisissa lakanoissa ja tunsi hetken tuttua melankoliaa, ennen kuin tajusi katsovansa Caitlinia. Edellisen, unenomaisen illan - ja pitkän, jumalaisen yön - muistot palasivat kohisten. Davidin oli otettava naisen vasen käsi käteensä silläkin uhalla, että herättäisi naisen, ja tarkastettava, että nimettömässä todella oli kihlasormus eikä onni ollut vain unta.

Kosketus sai taistelemaan raukean unen viimeistä otetta vastaan. Nainen raotti toista silmäänsä kirkkauteen, joka tuntui sokaisevalta. Muutama laiska räpäytys sai edessä aukeavan kuvan tarkentumaan ja lempeä herääminen toi pienen hymyn huulille. Muistot tavoittivat heräilevän mielen hitaasti mutta sitäkin suuremmalla voimalla, kun sydämen syke kohosi kuin huomaamatta. Sanat tuntuivat takertuvan kurkkuun, kun katse hakeutui miehen omakseen vaatimalle kädelle, jota koristava kihlasormus tuntui samaan aikaan niin vieraalta ja niin oikealta. Caitlin kierähti laiskasti lähemmäs miestä voidakseen painaa suudelman miehen huulille. Ei kai sen kummempaa tarvinnutkaan sanoakseen huomenta? Hän ainakin epäili, etteivät sanat löytäisi tietään hänen luokseen. Ei, kun ajatukset vasta askartelivat unenjälkeisen sumun halki.

David suukotti ensin varastamansa käden kämmenselkää, ja kiersi sitten käsivartensa naisen ympärille vastaten suudelmaan. Se oli ehdottomasti hyvä tapa sanoa huomenta. Miehen rintakehästä kumpusi matala, unesta käheä nauru, ja David kieräytti Caitlinin hetkeksi rintakehänsä päälle, ennen kuin jatkoi kierähdystä toiselle puolelle sänkyä. Mies hautasi kasvonsa naisen pisamaiseen, lämpimään ihoon ja kiersi käsivartensa tiukasti rakastamansa kehon ympärille. Tämä oli ehdottomasti hyvä tapa sanoa huomenta.

Caitlin hymyili painautuessaan vasten lämmintä rintakehää. Mikä ihana, ihana aamu. Päivä? Hän ei tiennyt mitä kello oli, eikä sillä oikeastaan ollut hänelle mitään väliä. Hänen puolestaan ilta voisi hiipiä huomaamatta paikalle, eikä se merkitsisi mitään. Davidin syleilyssä aika, kuten niin moni muukin arkielämää määrittelevä asia, tuntui täysin merkityksettömältä.
"Rakastan sinua", hän totesi rutistaessaan miestä ja painoi suudelman lämpimälle iholle. "Rakastan niin valtavasti. Jokainen aamu edellistä iltaa enemmän."

Mies painoi suudelman pehmeälle iholle, johon oli haudannut kasvonsa kiitoksena naisen kauniista sanoista.
"Rakastan sinua", hän vastasi suostumatta irrottamatta otettaan Caitlinista tai edes vetämään päätään kauemmas. Hän ei osannut pukea sanoiksi, miten paljon naista rakasti, ainakaan saamatta raastavan todellista tunnetta kuulostamaan epätodelliselta. Niinpä hän vain toivoi, että voisi osoittaa sen yhteisen tulevaisuuden jokaisena päivänä.
"Milloin saan kutsua sinua vaimokseni?" hän kysyi edelleen naista tiukasti rutistaen. Hän voisi mennä naimisiin vaikka tänään, mutta Caitlin ehkä kaipaisi enemmän varoitusaikaa.

Sen kuuleminen lämmitti kerrasta toiseen sydäntä. Hän epäili, ettei koskaan voisi väsyä kuulemaan niitä sanoja Davidin huulilta. Eikä tämä tunne, joka hautasi kaiken muun alleen ja lämmitti sormenpäistä varpaisiin, voisi koskaan haihtua. Nainen nauroi käheästi kysymykselle. Mistä hän tietäisi, kauanko häiden järjestämisessä kestäisi? Chloella oli kestänyt puolitoista vuotta. Hän aikoi ehdottomasti olla nopeampi.
"Minun puolestani vaikka saman tien, vaikka virallista siitä ei hetkeen tulisikaan", hän naurahti silittäen sormillaan hellästi miehen selkää. "Niin pian kuin vain saamme häät järjestettyä."

David irrottautui vastahakoisesti sen verran kauemmas, että saattoi katsella naisen kasvoja, vaikkei lakannutkaan silittelemästä kyljen kaarta ja käsivarsia. Miehen silmät siristyivät hymyyn Caitlinin vastatessa samalla aikamääreellä, jota hän toivoi.
"Hyvä", mies naurahti ja kosketti naisen poskea työntäen rakastamiaan, kurittomia hiussuortuvia korvan taakse, "millaiset häät haluat?"

Hän hymyili häkeltyneenä. Nainen ei ollut enää vuosiin uhrannut yhtäkään ajatusta hääjuhlista unelmoimiselle. Nuorempana hän, kuten niin moni muukin, oli maalaillut kauniita kuvajaisia prinsessahäistä, joissa kaikki olisi suurta ja näyttävää. Jossakin kohtaa suuruuden hohto oli alkanut haihtua ja hän oli harkinnut, ettei ehkä ollutkaan prinsessa, joka tarvitsisi taianomaiset häät juhlistaakseen elämänsä iloisinta päivää.
"En tiedä", hän myönsi häkeltyneesti naurahtaen. "Niin kauan kuin sinä ja perheeni olette läsnä, kaikesta muusta voi neuvotella."

David hymyili ja setvi hellästi punaisia hiuksia, joita oli ehkä päätynyt takkuunnuttamaan yön aikana.
"Saat kaiken, mitä haluat", mies vastasi, "minä haluan häät, joissa olet ehdottoman, kokonaisvaltaisen, täydellisen onnellinen. Missä voit olla rentoutunut rakkaiden läheistesi keskellä, ja missä tunnet itsesi yhtä kauniiksi kuin olet minulle joka päivä."

"Ja sinä väität, ettet löydä sanoja", Caitlin tuhahti huvittuneena. David ei muuta tehnytkään kuin puhui hänestä kauniisti. Niin kauniisti, ettei hän voinut olla häkeltymättä kerrasta toiseen. Oli vaikea ymmärtää miehen todella puhuvan hänestä.
"Järjestetään siis häät, joissa on tanssia ja naurua ja laulua", hän naurahti rutistaen miestä tiukasti. Ajatus tuntui uskomattomalta. Hän, neljääkymmentä ikävuotta hipova, kömpelö tietokirjahullu saisi järjestää häitä, eikä edes kenen tahansa juhlia vaan omiaan. Miehen kanssa, jota rakasti niin, että sydän pakahtui.
"En malta odottaa, että voin kertoa siskoilleni."

Mies nauroi naisen hiuksiin ja painoi tämän rintaansa vasten. Hänen oli hillittävä itsensä joka kerta, kun hän sai Caitlinin lähelleen, ja David rakasti sensaatiota. Joskus hän mietti, eikö Caitlin todella ymmärtänyt itse, miten upea oli.
"Se kuulostaa hyvältä", hän vastasi ja toivoi, että niiden järjestäminen onnistuisi pian.
"Voit kertoa heille vaikka heti", mies lupasi nauraen ja hölläsi otettaan sen verran, että Caitlin saisi vapautensa takaisin niin halutessaan.

"Ja vaihtaisin aamupäivän kanssasi pitkään puhelinkeskusteluun ja oven taakse kutsumatta ilmestyvään pikkusiskoon? Ei kiitos", Caitlin nauroi raikuvasti. "He voivat odottaa." Ja hänkin voisi, kun se tarkoitti mahdollisuutta pysytellä Davidin lähellä, vailla kiirettä minnekään. Koko maailma voisi odottaa. Hän tahtoi edes hetken kylpeä onnessa, jota muu maailma ei voinut edes aavistaa. Hetkeksi painaa tunteen tiukasti vasten rintaansa eikä laskea siitä irti, vaikka epäilemättä se palaisi vain moninkertaisena hänen luokseen, kun hän jakaisi sen lähimmäistensä kanssa.

"Miten tahdot", David myhäili huvittuneena ja katseli naista hellästi pää tyynyllä leväten. Hän ei ollut ehtinyt edes ajatella läheisilleen kertomista. Hän harvoin ajatteli muuta maailmaa, kun sai jakaa todellisuutensa Caitlinin kanssa. Hänen elämänsä ihmiset voisivat odottaa uutista.
"Voinko tehdä aamustasi jotenkin paremman?"

Caitlin naurahti epäuskoisesti. Paremman? Hänen aamustaan? Aamusta, jona hän sai herätä miehen vierestä, suunnitella häitään ja vain kylpeä rakkaudessa?
"Epäilen sen olevan mahdotonta", hän vastasi kurottaen suukottamaan miehen poskea. "Mutta arvostan ajatusta."

David huokasi.
"Jos olet aivan varma."

"Olen", nainen vakuutti uuden suukon kera. "Teit minusta maailman onnellisimman naisen. Ei siitä voi enää parantaa."

Mies katsahti Caitlinia toruvasti ja naksautti kieltään.
"Älä nyt näin vähään tyydy."

"Vähään?" Nainen kohotti kulmaansa. "Lupasit jakaa koko elämäsi minun kanssani. Koko maailman. Jokaisen aamun ja illan. Kaiken, mitä siihen väliin mahtuu. Mikä siinä on vähään tyytymistä?" Hän hymyili lämpimästi ja painautui tiukasti vasten miestä.
"Se on enemmän, kuin mistä olisin voinut unelmoidakaan."

David kiersi käsivartensa jälleen tiukemmin naisen ympärille ja painoi suudelman punaisiin hiuksiin. Hän toivoi, että voisi tehdä Caitlinin onnelliseksi myös vuoden, kymmenen, kolmenkymmenen vuoden päästä. Hän ei tiennyt, paljonko kello oli eikä häntä kiinnostanut. Hän ei muistanut, että jossain päin maailmaa ihmiset söivät aamupalaa. Tieto siitä, että hänen pitäisi mennä illaksi töihin oli aivan absurdi - mutta ehkä se antaisi naiselle tilaisuuden soittaa vihdoin siskoilleen. Mies hengitti syvään ja kuljetti käsiään hellästi pehmeällä, suuresti rakastetulla iholla, jonka sai painaa omaansa vasten.
Caitlin oli antanut hänelle enemmän kuin hän oli toivonut enää koskaan saavansa, ja paljon enemmän kuin hän ansaitsi. Oli kai luonnollista, että hän halusi varmistaa naisenkin olevan onnellinen.

Caitlin tunsi saaneensa enemmän, kuin mihin oli oikeutettu. Mihin kukaan ihminen maailmassa oli oikeutettu. Tällaisen onnen tunteminen oli varmasti laitonta. Hän tunsi pakahtuvansa. Tahto kertoa koko maailmalle onnesta, joka häntä oli kohdannut, ei ollut jättää rauhaan. Luojan kiitos hänen ei odotettu pitävän valmennuksia tänään. Hän tuskin olisi huomannut, vaikka selässä olisi istuttu väärinpäin.
"Tahdotko juhlistaa häitä täällä?" Nainen kysyi estääkseen itseään vajoamasta onnellisuuden kuplaan. Kenties miehen ystävät eivät saisi niin helpolla päivää vapaaksi, kun suuri osa tuntui olevan West Endin tähtiä.

David vetäytyi niin, että saattoi tarttua naisen leukaan ja katsoa tätä merkitsevästi silmiin.
"Aivan missä tahansa."

Caitlin naurahti.
"Ei auta rajaamaan mahdollisia juhlatiloja", hän huomautti. No, ehkä Lontoosta olisi hyvä aloittaa, sillä täältä luulisi löytyvän yhtä jos toista rakennusta, joka tarjoaisi moisia tiloja vuokralle. Hinnat olisivat täysin eri juttu, mutta sitä ehtisi murehtia myöhemminkin. Ehkä hän voisi valjastaa siskonsa etsimään mahdollisia juhlatiloja ja tiedustelemaan niiden vapaita aikoja ja keskittyä itse vain nauttimaan siitä, että pääsisi naimisiin.
"Tämä ei tunnu todelliselta", hän naurahti.

Mies nauroi myöntäen syyllisyytensä, kuitenkaan vailla suurta katumusta. Lontoo kelpasi hänelle yhtä hyvin kuin Northumberland tai vaikka Bermuda. Hän halusi vain naimisiin Caitlinin kanssa.
"Sinä et tunnu todelliselta", David vastasi hymyillen huvittuneena ja pujotti sormensa läpi naisen hiuksista.
"Millaisen juhlatilan haluaisit?"

Nainen tökkäsi miehen kylkeä etusormellaan naurua huulillaan. Kehtasikin kääntää kaiken kehuksi.
"Ehdottomasti kunnolliset sisätilat. En luota säähän lainkaan", hän naurahti pehmeästi. "Kaikki muu on oikeastaan ihan se ja sama. Olen varma että tiedän, kun näen sen." Tai sitten ei tietäisi, mutta hän tahtoi luottaa vaistoihinsa. Ne olivat kantaneet pitkälle hevosten, työpaikkojen ja maasta toiseen muuttamisten keskellä. Mikseivät siis tässäkin kohtaa elämää?

David nauraa hyrähti katsoen Caitlinia lämpimällä huvituksella.
"Sisätilat ovat hyvä ajatus", hän myönsi ja luotti Caitlinin vaistoon, toivoi vain sen löytävän jotain mieleistä puolen vuoden sisällä. Tai kuukauden.
"Minkä kokoiset häät haluaisit? Olet tervetullut kutsumaan kenet tahansa vain haluat."

Caitlin hymyili jakaen miehen toiveen. Chloe oli odottanut häidensä järjestämisen kanssa hänenkin puolestaan. Hän voisi suoriutua suunnitteluvaiheesta varsinaisiin juhliin nopeammin.
"En mitään järjettömän suuria. Olen onnellinen, kunhan perheeni on läsnä", hän totesi, "mutta epäilemättä vieraslista paisuu kun sitä alkaa tarkemmin miettimään", hän myönsi. Olisikin ystäviä ja sukulaisia perheineen, joiden kanssa suuri ilonjuhla olisi mielekästä jakaa, ja pian heillä olisi pitkä lista vieraita. Ehkä hänen pitäisi tehdä lista paperille ja vetää yli nimiä sitä mukaa, kun luku paisuisi liiaksi.

"Haluan sinun jakavan päivän kaikkien niiden kanssa, joiden haluat olevan läsnä", David vakuutti ja sukaisi omia hiuksiaan, vaihteen vuoksi. Hän olisi mieluiten jakanut suihkun, joka täytyi ottaa ennen töitä, kihlattunsa kanssa, mutta hänen asuntonsa oli suunniteltu kääpiöille.
"Älä murehdi kokoa tai hintaa tai mitään muutakaan turhaa rajoitetta minun takiani."

"Samoin minä sinun", nainen huomautti. Eivät häät olisi vain hänen. Ne olisivat heidän yhteisensä. Molempien onni olisi tärkeää.
"Turhaa rajoitetta?" Hän naurahti. Oli turhia rajoitteita, mutta yksikään miehen luettelemista ei kuulostanut sellaiselta. Mieluummin hän käyttäisi säästönsä pitkään häämatkaan kuin ylilyövän mahtipontisiin häihin.

David hymyili ja painoi suukon naisen ohimolle. Hän oli ollut jo kerran naimisissa. Hän oli elänyt ylilyövän mahtipontiset häät, kutsunut jokaisen sukulaisen ja ystävän ja käynyt läpi tradition vaatimat rituaalit. Nyt hän halusi vain olla naimisissa ja viettää loppuelämänsä Caitlinin kanssa. Hänelle riittäisi läheisin piiri ystäviä, ja kenties Kingitkin ansaitsivat kutsun.
"Ja minne haluaisit lähteä häämatkalle?" hän kysyi nautiskellen ajatuksesta.

Caitlin piirteli sormillaan kuvioita miehen iholle nauttiessaan pakahduttavasta onnesta, joka kirkasti ajatuksia. Oli vaikea ymmärtää, että keskustelu ei ollut hypoteettinen, vaan he oikeasti suunnittelisivat häitään. Hänen ei tarvitsisi enää sanoa 'sitten joskus jos menen naimisiin'.
"Johonkin kauniiseen kaupunkikohteeseen", hän vastasi hetken sanojaan punnittuaan. Hän oli aina viihtynyt paremmin matkoilla, jotka olivat täynnä nähtävää ja tehtävää. Miksi häämatkan tulisi olla yhtään sen kummoisempi?
"Tosin ei Pariisiin. Se on jo koluttu läpi", hän lisäsi naurahtaen. Onneksi kauniit kaupungit eivät loppuisi kesken.

"Valitaan siis jokin sopiva", mies vastasi katsellen Caitlinia lämmöllä ja nauttien naisen kosketuksesta. Kaupunki kuulosti hyvältä vaihtoehdolta, sillä David ei nauttinut ruuhkaisista turistirannoista eikä myöskään ajatuksesta seikkaululomasta, josta nykyajan mukavuudet puuttuivat. Mutta rehellisesti sanottuna, hän tuskin huomaisi missä he olivat.
"Mitä ajattelisit Roomasta tai Venetsiasta?"

Caitlin puri alahuultaan pohtiessaan hetken ehdotettuja kaupunkeja. Ne olivat molemmat hurmaavia, ainakin puheiden ja kuvien perusteella. Roomassa hän oli vieraillutkin muutamaan otteeseen niin töiden kuin lomamatkan merkeissä. Venetsia oli jäänyt kokematta, mikä tuntui suurelta häpeältä.
"Rooma on kieltämättä kaunis, mutta Venetsiassa en ole koskaan käynyt. Kenties siis suosisin sitä", hän vastasi hymyillen.

"Sitä ei tarvitse päättää nyt. Hienoja kaupunkikohteita on lukemattomia", David vastasi sukien hiuksiaan.
"Osaatko nimetä mitään muuta, mitä haluaisit?"

"Niin on", Caitlin myönsi pienen nyökkäyksen kera. Maailmasta eivät loppuneet hienot kaupungit kesken, vaikka viettäisi koko elinikänsä niitä koluten. Aina jäi jotakin näkemättä, jokin piilotettu helmi kokematta.
"Enpä oikeastaan", hän naurahti hämillään. Ei hän tiennyt, mitä tahtoi - paitsi sen, että halusi järjestää hääjuhlan mahdollisimman pian. Se tosin vaatisi nousemista sängystä, mikä vähensi ajatuksen hehkeyttä hetimmiten. "Anna minun hetki sulatella sitä, ettei tämä ole vain hypoteettinen keskustelu."

David nauroi ja nosti käsiään kuin antautuen. Hänen olisi annettava Caitlinille aikaa, niin kärsimätön kuin hän olikin. Halusihan hän päivän olevan naiselle täydellinen. Mies kierähti selälleen ja harkitsi pitäisikö hänen katsoa kelloa tai nousta suihkuun, mutta hän ei halunnut jättää Caitlinia tai rikkoa aamun rauhaa.

Caitlin hymyili lämpimästi kuunnellessaan miehen naurua. Hän ei voinut kuin toivoa, että saisi herätä usein näin häpeilemättömän onnellisena miehen vierestä. Tuskin koko elinikä olisi riittävän pitkä siihen, että hän ehtisi kyllästyä lämpimään nauruun ja suureen kehoon vierellään.
"Pitäisikö meidän käydä illalla juhlistamassa työkaveriesi kanssa?" Hän kysyi pyöritellen hajamielisesti sormusta sormessaan. Kestäisi hetken tottua siihen, mutta hän ei suostuisi riisumaan sitä missään nimessä.

David kohotti kulmiaan yllättyneenä ja kääntyi kyljelleen voidakseen katsoa naista paremmin.
"Jos haluat niin. Mieluiten toki pidän sinut ihan vain itselläni", hän vastasi silmät hymystä siristyen ja kosketti Caitlinin pisamaista poskea.

Nainen nauroi lämpimästi.
"Täytyyhän sinun saada kertoa ystävillesi", hän huomautti huvittuneena. Vaikea kuvitella, että tiiviisti toistensa seurassa viihtyvä ryhmä ystäviä ohittaisi uutiset vain olankohautuksella roolivaatteisiin pukeutumisen lomassa.

"Niin sinunkin", David huomautti huvittuneena.
"Jos menen suihkuun, maltatko soittaa siskoillesi?"

"Totta kai", hän vastasi naurahtaen. Siitä tulisi pitkä puhelu jos hän soittaisi molemmille yhtä aikaa, mutta ainakin hän voisi hyvillä mielin katkaista sen Davidin palatessa suihkusta. "Kunhan et viivy liian kauaa. Menetän vielä kuuloni Charlotten hihkuessa."

Mies nauroi ja toivoi, että sisaret olisivat onnellisia Caitlinin puolesta: hän tuskin oli ihanteellisin valinta. David nousi kyynärpäänsä varaan, kumartui suutelemaan tulevaa vaimoaan ja irrottautui vastahakoisesti vasta tuntiessaan itsensä melkein hengästyneeksi. Hän sipaisi vielä punaisia hiuksia ja veti housut jalkaansa säädyllisyyden tähden, ennen kuin lähti alakertaan. Mies napsautti edistyneen kahvinkeittimen päälle ja siirtyi sitten pikkuiseen kylpyhuoneeseen.

Caitlin jäi hetkeksi tasaamaan hengitystään sängylle, mikä lieni varsin hyvä valinta, kun otti hänen tasapainonsa tavanomaisetkin rajoitteet huomioon. Ei David voinut suudella häntä näin ja olettaa, että hän olisi heti kykenevä nousemaan ja toimimaan kuin tavallinen ihminen. Hän hieraisi kasvojaan ja kierähti poimimaan puhelimen käteensä yöpöydältä. Hetken hän vain tuijotti viestikeskustelua, aloitti kirjoittamaan ja poisti viestin, kun ei keksinytkään, mitä sanoa. Jos hän pyytäisi sisariaan soittamaan kun nuo ehtisivät, olettaisi Chloe jonkin olevan pielessä ja soittaisi vaikka kesken leikkauksen. Caitlin puri huultaan, naurahti huvittuneena ja muutamalla klikkauksella aukaisi kännykkänsä kameran. Ainahan sitä hoettiin, miten kuva kertoi enemmän kuin tuhat sanaa; se jos mikä pätisi kuvaan kihlasormuksesta. Hän lähetti kuvan ja hylkäsi puhelimen huolettomasti sängylle, ennenkö venytellen nousi valkeiden lakanoiden seasta ja kumartui kaivamaan laukustaan monta kokoa liian suuren printtipaidan, jolle oli harvoin käyttöä miehen luona, sillä David oli aina yhtä lämmin unikaveri. Ei tarvinnut palella öisin, eikä siis kääriytyä vaatekerroksiin. Hän keräsi takkuiset hiuksensa löysälle, hapsottavalle nutturalle niskaansa ja vilkaisi puhelinta, joka alkoi väristä sängyllä. Hymyillen hän nappasi puhelimen käteensä ja vastasi pikkusiskolleen, joka kiljui puhelimeensa niin, että Caitlin siirsi omansa nopeasti kädenmitan päähän. Hän lähti laskeutumaan portaita huvittuneena ja vilkaisi Davidin käynnistämää kahvinkeitintä. David osasi ottaa kaiken huomioon. Hän täytti suuren mukin kahvilla ja nosti keittimen viereen toisen miestä varten, vaikkei viitsinytkään vielä kaataa kahvia jäähtymään. Caitlin siirtyi sohvalle, risti paljaat jalkansa alleen ja nojasi pehmeään selkänojaan keskustellessaan Charlotten kanssa - tai ehkä enemmänkin yrittäessään ymmärtää kiivasta kysymystulvaa, jota onnentoivotukset ja innostuneet hihkaisut värittivät. Puhelimen värähtäessä hän vilkaisi ruutua, joka ilmoitti Chloelta saapuneesta viestistä. Caitlin kuunteli puolella korvalla nuorempansa intoilua lukaistessaan isosiskon viestin ja vastatessaan siihen. Hän ei ollut lainkaan yllättynyt siitä, että vanhin heistä oli töissä ja lupasi soittaa heti kun vain pääsisi tauolle.
"Ei, Charlotte, ei", Caitlin kielsi nopeasti ennenkö nuorin pääsisi vauhtiin uuden hullun ideansa kanssa, ja vilkaisi kylpyhuonetta kohden. "En tule sinne lounaalle. Nähdään vaikka huomenna iltapäivällä", hän korjasi siskoaan hymy huulillaan ja pudisteli päätään. "Mitä jos vaan vastaan huomenna loppuihin kysymyksiisi?" Hän hymähti huvittuneena ja huolimatta protestista, jonka sai vastaukseksi, toivotti värien täyttämää päivänjatkoa taiteilijalle ja sulki puhelun. Ehkä hänen pitäisi soittaa vanhemmilleenkin, mutta se odottakoot hetken. Charlotten jälkeen hän tarvitsisi hetken hengähdystauon ja mahdollisuuden juoda kahvinsa loppuun.
"Charlotte lähetti onnittelunsa", hän korotti ääntään hylätessään puhelimen sohvapöydälle ja kietoi molemmat kämmenensä kahvikuppinsa ympärille. "Noin seitsemään sataan kertaan."

"Arvelin jotain siihen suuntaan", David kommentoi huvittuneena astuessaan höyryävän kuumasta suihkusta pyyhe lantionsa ympärille kietaistuna. Hän viittasi sen suuntaan kysyvästi siltä varalta, että Caitlinkin kaipaisi suihkua, ja katosi hetkeksi takaisin yläkertaan vetämään jalkaansa tummat farkut ja valkean kauluspaidan päälle tummanpunaisen kashmirneuleen.
Mies laskeutui takaisin alakertaan ja vilkaisi keittiötään haikeana: hän olisi halunnut tarjota naiselle aamiaisen sänkyyn, mutta Davidin taidot keittiössä muuttaisivat kauniin ajatuksen katastrofiksi. Mietteliäänä mies napsautti vedenkeittimenkin päälle tehdäkseen jokapäiväisen sitruunalla, hunajalla ja inkiväärillä höystetyn kamomillateensä ja kurkisti jääkaappiinsa.
"Haluaisitko jotain aamupalaa?" hän uskaltautui kysymään, "ehditkö soittaa muille kuin Charlottelle?"

Caitlin naurahti vilkaistessaan miestä. Hän pudisti päätään tarjoukselle suihkusta - hän ehtisi ottaa sen myöhemminkin. Hänellä ei ollut kiire minnekään. David heistä oli se, jonka oli lähdettävä töihin. Caitlin hörppi kahviaan välittämättä siitä, miten vahva, katkeransuloinen juoma poltteli huulia. Joskus täytyisi oppia odottamaan, että juoma jäähtyisi kunnolla.
"En, kiitos", hän vastasi ja kohotti kahvikuppiaan kuin osoittaakseen sen riittävyyden aamupalaksi. "Chloe on töissä, mutta välitti pikaiset onnittelut viestitse, ja soitan vanhemmilleni kohta. Ehkä", hän naurahti. Epäilemättä vanhemmat riemustuisivat uutisista, mutta nopeasti puhe kääntyisi muihin aiheisiin, eli lähinnä uteluihin siitä, koska hän voisi tulla kylään.

David olisi muistuttanut naista aamupalan tärkeydestä, mutta arveli kieltäytymisen syyksi kokkaustaitonsa. Caitlin oli kuullut tarinat ruokamyrkytyksistä. Joten mies luovutti, täytti muhkean teekuppinsa ja istahti sohvalle naisen viereen. Ehkä se riittäisi, että he kävisivät lounaalla ennen kuin hänen olisi lähdettävä teatterille.
"Olet uskomattoman kaunis istuessasi siinä", hän totesi katseltuaan Caitlinia hetken.

Caitlin ei edes yrittänyt taistella lämmintä punaa vastaan, joka levisi poskille miehen sanojen tähden. Sen sijaan nainen vain kurkotti tönäisemään pehmeästi Davidin leveää hartiaa.
"Lopeta", hän naurahti ja nojasi kevyesti vasten miestä. Paljat varpaat pysyivät hyvin lämpiminä, kun saattoi istua niiden päällä.

"Mikä?" mies kysyi vetäen Caitlinin kainaloonsa, jotta saattoi pyyhkäistä sormenpäillään muutaman huolettomalta nutturalta karanneen suortuvan naisen korvan taakse ja suudella naisen leukaperää.

"Kehumiseni silloinkin kun sille ei ole mitään aihetta", nainen naurahti asettuen tyytyväisesti miehen kainaloon. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän huomasi toivovansa, että näin voisi olla joka ikinen aamu, eikä suinkaan ensimmäinen kerta, kun hän harkitsi soittavansa tallille ja peruvansa loppuviikonkin valmennuksensa johonkin kömpelöön syyhyn vedoten. Hän vapautti toisen kätensä pitelemästä kahvikuppia ja punoi sormensa miehen sormien lomaan, puristaen suurempaa kättä pehmeästi.

David kurtisti kulmiaan ja tarttui vapaalla kädellään naisen leukaan vaatien tätä kohtaamaan katseensa.
"Ei aihetta?" hän kysyi epäuskoisesti, melkein tuskastunut katse silmissään.
"Et näe itseäsi selkeästi."

"Näen itseni oikein selkeästi", hän naurahti ja laski kahvikupin kädestään voidakseen painaa kupin lämmittämän kämmenen vasten miehen poskea. "Kukaan ei näytä kauniilta tähän aikaan aamusta." Ei ennen suihkua.

Mies huokasi raskaasti.
"Olet niin kaunis, että katselusi tekee melkein kipeää. Näytät omalta itseltäsi. Aidolta - säteilet lämpöä ja vilpittömyyttä. Rakastan sinua. Kaikkea sinussa. Älä väitä vastaan", David varoitti ja punoi vapaan kätensä sormet naisen hiuksiin suudellen korvanlehteä.

Caitlin tahtoi väittää vastaan tai kenties tönäistä miestä uudestaan äänettömänä kieltona, mutta tyytyi vain hymyilemään posket entistä punaisempina.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi kun väitteleminen oli kerran kiellettyä ja käänsi päätään voidakseen suudella miestä. David vielä lellisi hänet aivan piloille moisilla tunteellisilla julistuksillaan.

Mies vastasi suudelmaan vahva käsi naisen leukaperällä, mutta hillitsi lopulta itsensä. He olivat aikuisia ihmisiä.
"Tiedätkö paljonko kello on?" hän pakotti itsensä kysymään, kun tunsi halua vetää Caitlin syliinsä ja unohtua naisen tuoksuun.

Kenties juuri se, että he olivat aikuisia ihmisiä, antoi oikeuden toimia näin asunnon suojissa. Caitlin hymyili painaessaan päänsä vasten miehen rintakehää. Hänen pitäisi varmaan antaa Davidin valmistautua työpäiväänsä, mutta sohvalta nouseminen tuntui vaikealta. Davidin kainalosta lähteminen oli aina yhtä hankalaa.
"En", hän vastasi huvittuneena. Hänen olisi kai pitänyt, kun oli puhelintaankin räpeltänyt aamupäivän kuluksi, mutta no, moinen pikkuseikka oli jo vaipunut unholaan. Hän ei ollut kiinnittänyt huomiota numeroihin, jotka hohtivat näytöllä.

David huokasi silitellen naisen kylkeä.
"Ehkä meidän pitäisi käydä lounaalla, tai minun on vaikeaa pitää käsiäni erossa sinusta", mies totesi melkein lannistuneena.

Oli aina yhtä häkellyttävä tunne, kun sydän yhtäaikaisesti sekä jätti lyönnin väliin että kiristi tahtiaan. Hän hymyili vasten pehmeää neuletta, ennenkö suoristautui. Ehkä Davidin sanoissa oli ripaus totuutta. Ehkä olisi parempi käydä lounaalla kuin palata takaisin parvelle. Heillä olisi vielä monta yötä ja aamua aikaa.
"Siinä tapauksessa käyn pikaisesti suihkussa", nainen totesi ja suukotti miehen poskea. "Päätä sillä välin sopiva lounaspaikka."

David veti Caitlinin vielä yhteen suudelmaan hyvin haluttomana päästämään naista ylös ja katseli sitten kihlattunsa perään, kunnes tämä katosi kääpiöille suunniteltuun kylpyhuoneeseen. Alistuneesti huokaisten mies onki puhelimensa kirjahyllystä ja etsi eilisen lupauksensa mukaisesti mahtipontisen hyväksi kehutun, italialaisen ravintolan, johon puhui heille pöytävarauksen.

Vuosikymmenten työskentely hevosten keskellä oli opettanut pitämään lyhyeksi luvatut suihkut lyhyinä, vaikka hän saikin varoa liukkaalla lattialla liikkumista ettei päätyisi törmäämään pää edellä seinään. Auennut silmäkulma tuskin olisi hurmannut ketään. Caitlin kietoi itsensä pehmeään pyyhkeeseen ja setvi hetken sormillaan punertavia hiuksiaan, jotka tuntuivat olevan varsin takussa vielä suihkun jälkeenkin. No, kyllä ne saisi selväksi ja jos ei, niin nutturalta takkuja ei onneksi huomaisi. Hän suunnisti parvelle pukeutuakseen ripeästi lounasta varten ja palasi alakertaan pyyhettä hiuksiinsa kietoen, kun oli löytänyt ylleen farkut ja siistin topin. Kuulemma hän oli liian vanha pukeutumaan ironisiin printtipaitoihin, vaan eipä se häntä yleensä estänyt.
"Olen aivan kohta valmis", hän lupasi kompastuen viimeisellä askelmalla portaita laskeutuessaan. Muutama kiireisempi askel palautti tasapainon ja hän väläytti hymyn miehelle heilauttaen pyyhkeen vapaaksi jäävän pään selkäpuolelleen.

"Älä turhaan kiirehdi", puolittain sohvalta noussut David vastasi seuraten naisen kulkua sydän hakaten. Mies sukaisi hiljalleen kuivuneita, vaaleanruskeita hiuksiaan, kiipesi parvelle hakemaan asiallisen, mustan pikkutakin ja pöyhäisi hiuksiinsa hippusen muotoilutuotteita.
"Tuletko tänään teatterille vai vaikka haluaisitko soitella ystävillesi tai tavata Charlotten sillä välin?" hän kysyi keräten taskuihinsa avaimia, pankkikortteja ja puhelimensa.

Tietenkin hän kiirehtisi, jotta he ehtisivät syödä kaikessa rauhassa eikä David joutuisi venyttämään maskeeraajansa kärsivällisyyttä. Nainen poimi puhelimen pöydältä käteensä ja suunnisti kylpyhuoneen peilin eteen sipaisemaan ripsiväriä.
"Teatterille, ehdottomasti", Caitlin vastasi naurahtaen ja kurkisti olohuoneen puolelle. Eihän siinä ollut edes mitään mietittävää! "Ehdin soitella Hexhamistakin. Lupasin mennä huomenna iltapäivästä tervehtimään Charlottea, mutta tänään olen vain sinun." Hän palasi kylpyhuoneen puolelle, hylkäsi pyyhkeen kuivumaan ja setvi pahimmat takut hiuksistaan, ennenkö kiepautti ne nutturalle. Ehkä hän välttäisi, ellei David suunnitellut lounasta jossakin useamman Michelin-tähden ravintolassa.

Mies pudisti hymyillen päätään. Musikaali oli toki upea, mutta hän epäili Caitlinin vielä kyllästyvän siihen. Naisen aika olisi luultavasti paremmin käytettyä muualla, mutta David oli itsekäs: hän haluaisi aina naisen seurakseen, sentään he voisivat olla yhdessä siihen saakka, että näytös alkaisi.
"Mukava kuulla", hän vastasi sipaisten naisen poskea. Hänelle Caitlin oli paljon enemmän kuin välttävä, oli varattu ravintola kuinka hieno tahansa.
"Mennäänkö sitten?" hän kysyi avaten ovensa naiselle.

Caitlin hymyili miehelle nojaten kevyesti päätään vasten pehmeää kosketusta. Hän nappasi naulakosta ohuen kangastakkinsa ja kietoi kaulaansa sinikirjavan huivin.
"Mennään", hän vahvisti nyökäten ja astui ulos yksiöstä hymy huulillaan. Heti, kun David sai oven suljettua heidän perässään, tarttui hän miehen käteen punoakseen heidän sormensa lomittain. Näin oli oikein hyvä.

Maittavan lounaan jälkeen oli helppo siirtyä teatterille, jonka sokkeloiset taustatilat olivat jo ehtineet tulla tutuiksi hänellekin. Caitlin uskalsi väittää, että löytäisi Davidin pukuhuoneelle eksymättä, mutta muutoin seikkailut taustatiloissa tapahtuivat vain miehen johdolla. Hän oli myös oppinut löytämään tiensä miehen pukuhuoneelta aulaan, joka toivotti teatterin vierailijat tervetulleiksi, kun esityksen aika koitti. Se ei tosin tarkoittanut, että hän olisi löytänyt enää takaisin näyttelijöiden kumarrettua lavalla, joten kuten monena muunakin kertana, oli hän päätynyt odottamaan teatterin ulkopuolella näyttelijöiden saapumista. Oli suorastaan hilpeää seurata jännityksestä lähestulkoon täriseviä faneja, joiden suonissa virtasi esityksen jälkeensä jättämä euforia ja näyttelijöiden tapaamisen nostattama adrenaliini. Erityisen hilpeää siitä teki se, kun hän saattoi sivuhuomiona kuunnella keskusteluja, joita henkilökunnan sisäänkäynnillä käytiin. Ne kuitenkin vaipuivat unholaan heti, kun tutuiksi tulleet näyttelijät purkautuivat ovesta yksi kerrallaan ja hän saattoi jäädä odottamaan hetkeä, kun voisi kietoa kätensä Davidin ympärille.
"Olitte jälleen kerran uskomattomia", nainen julisti hyväntuulisesti ja halasi miestä tiukasti. "Saitko kiinni ystäviäsi?" Ehkä näin lyhyellä varoitusajalla oli hankala saada sovittua mitään, mutta noh, ainahan sitä saattoi yrittää. Ehkä kaikkien illat eivät olleet täynnä ohjelmaa.

David pujottautui odottajien läpi malttaen juuri ja juuri seisahtua tervehtimään huomiotaan kaipaavia katsojia, ennen kuin sai kiertää käsivartensa Caitlinin ympärille ja suudella kihlattuaan tervehdykseksi.
"Mukavaa, jos viihdyit", hän vastasi, "voisimme mennä käymään Albertin luona, jos se sinulle sopii?" David laski käsivartensa Caitlinin hartioille ja talutti naisen mukaansa. He tekivät kaiken lyhyellä varoitusajalla eikä ystävien näkeminen ollut siten vaikeaa. Albert, yksi miehen parhaista ystävistä, oli vallan ihastunut Caitliniin, mistä David ei voinut miestä syyttää; aavistuksen pyöreä, hyväntuulinen koomikko oli ystäväpiirin ideanikkari, joka usein videoi asunnossaan nauhoitettuja, Youtubessa suosittuja duettoja ja spontaaneja näytöksiä. Mies asui vain reilun kilometrin päässä, joten David arveli iltaisen kävelyn sopivan naisellekin.

"Totta kai sopii", nainen vastasi asiaa sen kummemmin pohtimatta. Tietenkin hänelle sopi vierailu miehen ystävän luona, miksi ei olisikaan sopinut? Olihan hän ehdottanut, että he viettäisivät iltaa muidenkin seurassa. Ainakin välillä. Ehkä. Eikö se ollut aikuinen toimintamalli? Caitlin kietoi toisen kätensä miehen vyötärön ympärille ja hymyili onnellisena.
"Saan vielä huonon maineen faniesi keskuudessa, kun varastan sinut ovelta", hän virnisti toispuoleisesti.

"Mikä sääli", David vastasi vailla suurta katumusta ja suukotti naisen hiuksia heidän kävellessään. Hän oli pyytänyt Emilyä ja Simoniakin saapumaan, ja Thénardieria Les Misérablesissa esittävä Albert luultavasti kertoisi illanvietosta samassa musikaalissa esiintyville ystäväpiirin jäsenille sekä ottaisi yhteyttä myös Julianiin.
"Oletko nälkäinen? Albert luultavasti haluaa järjestää ruhtinaallisen tarjoilun."

Caitlin naurahti pehmeästi. Sanat eivät aivan sopineet yhteen äänensävyn kanssa, mutta sellaista se elämä välillä oli. Ei häntäkään suuremmin kaduttanut, kun hän sai miehen seurakseen niin nopeasti musikaalinäytöksen päättymisen jälkeen.
"Kuulostaa siltä, että syötävä on joka tapauksessa, vaikka nälkä ei olisikaan", Caitlin naurahti vilkaisten miestä hymy huulillaan. Katuvalojen heittämät varjot tekivät mukulakivetyistä kaduista tavallistakin petollisemmat kävellä, mutta olihan hänellä David pitämässä häntä jaloillaan. Kyllä hän sai silloin tällöin vilkuilla muutakin kuin katukiviä.
"Onkohan aikaa, kun Lontoo ei ole kaunis", nainen pohti ääneen.

Ei silloin, kun sitä katsoi Caitlinin silmin. David vastasi suukottamalla naisen ohimoa ja piteli sitten tämän kättä kuin varmuuden vuoksi heidän kiivetessään ylös kivisiä portaita kohti Albert Longin nimellä merkittyä ovea. Mies ehti tuskin koskettaa ovikelloa, kun hengästynyt Albert tempaisi oven auki pyöreät posket punoittaen ja lyhyt, ruskea tukka kai peruukin jäljiltä hapsottaen. Hän oli selvästi kiirehtinyt suoraan kotiin näytöksestä.
"Hei, hei! Vihdoin! Tulkaa sisälle!", Davidia selvästi lyhyempi, muutaman vuoden vanhempi mies kehoitti tarmokkaalla lämmöllä ja perääntyi kapeasta eteiskäytävästä, jotta tulijat pääsivät sisälle. Viihtyisäksi sisustettu asunto oli valaistu tehokkain, pehmein valoin ja pizzalta tuoksuvasta keittiöstä kantautui puheensorinaa. Muut olivat siis ehtineet jo paikalle.
"Muistatte varmastikin Caitlinin", David tervehti keittiösaarekkeen ympärille kerääntynyttä joukkoa. Tasolle oli pinottu kokonainen vuori pizzalaatikoita ja jokunen viinipullo. Mies luotti Caitlinin muistavan Albertin, Emilyn ja Simonin, joka ei tosin ollut päässyt paikalle esiintyessään myöhäisillasta bändinsä kanssa, mutta koki varmemmaksi esitellä muut uudelleen.
"Caitlin, Fiona", hän nyökkäsi kohti pienikokoista, kolmekymppistä, olemukseltaan herttaista naista, jonka vaaleansiniset silmät siristyivät hymyyn suklaanruskean otsatukan alla katseen kohdatessa Caitlinin kanssa.
"Ja Julian", David osoitti juuri pizzaa haukannutta, toisia miehiä hennompaa amerikkalaista, "sekä Thalia". Viimeksimainittu, eksoottisen näköinen, lapsesta saakka West Endillä esiintynyt nainen nojasi keittiötasoon viinilasi kädessään ja hymyili Caitlinille mustia, muodikkaan lyhyeksi leikattuja hiuksiaan ojennukseen sukien. Fiona ja Thalia tähdittivät Les Misérablesia; Fiona Fantinena ja Thalia Eponinena, ja Broadwayltä West Endille vaihtanut Julian oli Book of Mormonin Elder Price.
"Mistä on kysymys?" Thalia kysyi, sillä sai yleensä riisua rooliasunsa ilman ruoskivaa kiirettä. David vastasi huvittuneella hymyllä ja kiersi käsivartensa hellästi Caitlinin hartioiden ympärille.
"Albert, taidan tarvita bestmanin", hän totesi, ja kun uutinen rekisteröityi kuulijoissa, riemastunut onnittelevien halausten ja poskisuudelmien aalto ympäröi heidät. Fiona kosketti sydäntään ja tarttui sitten vilpittömällä lämmöllä Caitlinin käsiin.
"Olen niin onnellinen puolestanne!" Sama tunne toistui variaatioina. David kohtasi Emilyn katseen muiden päiden yli, ja nuori nainen pakotti itsensä hymyilemään järkytyksen läpi räpytellen kiivaasti, kunnes sai itsensä kerättyä niin, että saattoi liittyä onnittelujen aaltoon.

Caitlin hymyili lämpimästi tanakalle miehelle, joka toivotti heidät tervetulleeksi asuntoonsa Hän seurasi miestä peremmälle asuntoon ja heilautti kättään tervehdykseksi, kun David käänsi ystäviensä huomion heidän suuntaansa. Hän muisti kuta kuinkin jokaisen asunnolle kerääntyneen näyttelijän, mutta oli hyvä virkistää muistia miehen lyhyen esittelyn kautta. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun hän olisi sekoittanut nimiä keskenään, joten parempi kiinnittää nyt huomio siihen, että nimet järjestyisivät oikein hänen mielessään. Hän hymyili ja nyökkäili vuorollaan jokaiselle esitellyksi tulleelle, ennenkö nojautui lähemmäs miestä. Hän ei voinut kuin toivoa, että miehen ystävät ottaisivat uutiset vastaan samalla lämmöllä kuin millä olivat aina toivottaneet hänet tervetulleeksi keskuuteensa. Lähes huomaamatta pidätelty hengitys vapautui ensimmäisten onnittelujen myötä.
"Kiitos, kiitos", Caitlin vastasi kohdaten Fionan katseen säihkyvään hymyyn sulaen. Kenties hän sai säteillä onneaan ympärilleen, kun sama onni tuntui heijastuvan takaisin paikallaolijoiden kasvoilta. "En ole uskoa tätä aivan vielä todeksi", hän myönsi naurahtaen antaen katseensa kiertää onnittelijasta toiseen. Oli ollut ehdottomasti hyvä idea ehdottaa, että he viettäisivät iltaa miehen ystävien kanssa. Olisi ollut sääli jättää näin hyvässä seurassa kihlauksen juhlistaminen väliin.

"Uskomatonta", Albert huokasi ja löi Davidia käsivarteen toruen, "ja nytkö vasta kerrot?" Mies kiersi käsivartensa myös Caitlinin ympärille ja kiiruhti sitten keittiöön yhtäkkiä uutisten laadun muistaen.
"Tarvitsemme shampanjaa!"
"Miten ihana uutinen! Onneksi olkoon!" Davidia päätä lyhyempi Julian onnitteli halaten pariskuntaa vuoronperään.
"Mitä tapahtui?" Fiona tiedusteli haaveikas, romantiikasta selvästi syttyvä hehku hymyssään ja veti Caitlinin pöydän ääreen, missä Albert nosteli kaapeista shampanjalaseja ja valmistautui räjäyttämään jäähdytetyn shampanjapullon auki.
"Suo anteeksi", David kuiskasi Caitlinille koskettaen naisen olkaa, kun siirtyi vaivihkaa sivummalle keskustellakseen hetken huoneesta hiljaa kadonneen Emilyn kanssa.

Caitlin hymyili halatessaan vuorollaan jokaista onnittelijaa, eikä voinut kuin nauraa Albertin innolle. Tarmokas mies oli selkeästi päättänyt, että pizzan ääreen kokoontumisesta saataisiin tehtyä kunnon juhlat. Nainen siirtyi pöydän ääreen ja naurahti pohtiessaan, miten vastaisi Fionan kysymykseen. Miten kertoa Davidin uskomattoman ihanasta eleestä siten, että se tekisi oikeutta kokemukselle? Hän hymyili pahoittelevalle miehelle ennenkö käänsi huomionsa täysin Fionan puoleen. Peukalo hakeutui koskettamaan kauniin kihlasormuksen sileää pintaa kuin varmistaen, että sormus oli edelleen tallessa.
"Epäilemättä sanat eivät tee oikeutta tällekään tarinalle", Caitlin naurahti ja vilkaisi silmäkulmastaan shampanjan kanssa puuhailevaa miestä. Hänen pitäisi ehkä siirtyä kauemmas, tai hänen pelkkä läheisyytensä riittäisi räjäyttämään pullon tai sinkoamaan korkin jonkun otsaan.
"David oli täyttänyt asuntonsa kynttilöillä, joita sytytti sitä mukaa kun kertoi kaikesta, mistä minussa niin pitää", hän kertoi. Pelkkä tilanteen muistelu sai silmät kiiltämään liikutuksesta kosteina. "Kuulemma hän ei voinut odottaa enää kauempaa ja noh, tässä sitä ollaan", hän naurahti pehmeästi, ääni tunteesta väristen ja heilautti vasenta kättään pienessä kaaressa välttäen vain täpärästi shampanjalasin kolhaisun.

Fiona laski kätensä Caitlinin käsivarrelle kertomusta kuunnellessaan ja puristi sitä hellästi huomatessaan naisen liikutuksen.
"Olen todella, todella onnellinen puolestanne!" nainen vakuutti ja keinautti otsatukkaa pois silmiltään, "oletteko jo ehtineet sopia hääpäivästä?" Davidin tuntien mies ei turhia odottelisi. Albert räjäytti pullon korkin keittiön seinään, ohjasi kuohut tiskialtaaseen ja täytti sitten laseja. Hän vilkaisi ympärilleen tajutessaan kahden puuttuvan ja oli aikeissa huhuilla, mutta muutti mielensä. David ja Emily voisivat nostaa laseja myöhemminkin.

Caitlin hymyili kiitollisena Fionalle. Oli ihana kuulla, miten vilpittömän onnellisia Davidin ystävät olivat miehen - ja hänen - puolesta.
"Emme vielä", hän myönsi, "mutta yritämme saada kaiken järjestymään nopealla aikataululla. Eniten se on kai kiinni siitä, mistä löydämme juhlatilan." Hänellä ei ollut mitään taikauskoisia uskomuksia päivämäärien merkityksen suhteen, joten päivän voisi päättää täysin sen pohjalta, milloin sopiva tila olisi vapaana. Kaipa hääpäivänsä muistaisi ikuisesti, vaikka päivämäärä ei erikoinen olisikaan.

"Millaista juhlatilaa etsitte?" Albert kysyi ja moppasi shampanjakuohut puukuvioidulta laminaattilattialta. Mies ei ottaisi velvollisuuksiaan bestmanina kevyesti. Fiona ihaili Caitlinin sormusta ja varautuneempi Thaliakin siirtyi lähemmäs osallistuakseen paremmin keskusteluun.
"Työskentelitkö sinä hevosten parissa?" aasialaissyntyinen nainen tiedusteli.

"Emme oikein tiedä", Caitlin vastasi kääntäen katseensa touhuavan miehen suuntaan. "Sisätilaa, mielellään Lontoosta. Ei varmaankaan rajaa paljoa?" Hän naurahti kysymyksensä päätteeksi ja hymyili lähemmäs siirtyvälle naiselle.
"Kyllä", hän vahvisti oikean olettamuksen ja toivoi, ettei joutuisi arvaamaan, missä musikaalissa ja roolissa Thalia työskenteli, sillä hänen muistinsa ei riittänyt aivan niin pitkälle. "Olen kouluratsastaja sekä valmentaja", hän tarkensi hymyn kera.

"Aivan", Thalia vastasi, "olitteko muuttamassa ulkomaille ensi vuoden puolella?" Kenellekään heistä tuskin oli epäselvää kuka Caitlin oli, mitä nainen teki tai miten tärkeä tämä oli Davidille. Mies ei varsinaisesti tarinoinut rakkauselämästään, mutta hänen ei tarvinnut. Tunne välittyi heille päivänselvänä.
"No mutta sehän on täydellinen tilanne! Voin kysellä tutuiltani tietävätkö he hyvistä tiloista", Albert tarjosi ja pohti pitäisikö heidän nostaa maljoja ilman sulhasta vai aloittaa pizzalla. Pizza ja shampanja eivät ehkä kuuluneet perinteisesti yhteen. Mutta näin lyhyellä varoitusajalla oli ollut vaikeaa hankkia kovin elegantteja tarjoiluja, vaikka mies viihtyikin keittiössä erinomaisesti ja yleensä laittoi illanviettojen ruoat itse.

"Kyllä, niin olisi tarkoitus", hän vastasi nyökäten suoden vain ohikiitävän ajatuksen sille, oliko muutto kenties saanut kovinkaan innokasta vastaanottoa miehen ystäviltä. Ehkä tiiviisti yhdessä työskentelevä ja samoilla kulmilla pyörivä ystäväjoukko ei innostunut pidemmän välimatkan ajatuksesta.
"Olisin kiitollinen, jos vain suinkin viitsit, Albert. Kaikki apu on tervetullutta", Caitlin kiitti ilahtuneena. Epäilemättä Lontoossa asuvat ja täällä kenties useampiakin tuttavien häitä juhlineet tietäisivät sopivista tiloista enemmän kuin hän saisi selville, vaikka viettäisi viikon tietokoneen kirkkaan näytön edessä.

"Totta kai!" Albert vakuutti ja vilkaisi pimeän eteisen suuntaan päättäen sitten tarjota Caitlinille ensin sekä valkoista että punaista viinipulloa ja pizzalaatikkojen lämmintä tornia. Ystävän menetys toiseen maahan ei ollut kenellekään ideaali tilanne, mutta he olivat tottuneet siihen, että kommunikoivat aina välillä teknologian välityksellä; saihan välillä itse kukin roolin Broadwayltä, Pariisista tai vaikka Tokiosta. David oli kuitenkin vakuuttanut palaavansa joku päivä takaisin Lontooseen ja West Endille.
"Minne olette lähdössä?" Julian tiedusteli uteliaana ja poimi ylimmästä laatikosta toisen palan pepperonilla, jalapenolla ja paprikalla täytettyä pizzaa. Miehen amerikkalainen aksentti pisti korvaan englantilaisessa seurueessa, vaikka näyttelijä olikin yrittänyt adoptoida englantilaista nuottia.
Sillä välin David odotti kärsivällisesti, silitellen hiljaa tukahdetusta itkusta tärähtelevää selkää.
"Tämä on niin typerää", Emily moitti itseään, ääni miehen neulepaidan vaimentamana, kun nainen itki sitä vasten hämärässä eteisessä. Mies halasi nuorta ystäväänsä tuntien raastavista nyyhkäyksistä välittyvän tuskan repivän sisintään. Hän ei ollut koskaan halunnut satuttaa Emilyä. Tunteenpurkauksen vihdoin hellittäessä, David halusi tarjota naiselle edes muutaman lohdutuksen sanan, mutta Emily kielsi sen päättäväisesti pyyhkien kasvojaan; kauniit, toivon murskaavat sanat hänen onnestaan, heidän ystävyytensä merkityksestä ja siitä, ettei Saksa tarkoittanut menetystä aiheuttaisivat uuden tunteenpurkauksen. Niinpä mies vain ojensi naiselle siististi taitellun nenäliinan farkkujensa taskusta, suuteli Emilyn otsaa ja odotti, kunnes nainen oli valmis palaamaan muiden pariin.
Heidän saapuessaan takaisin keittiöön David asettui Caitlinin viereen kiertäen käsivartensa naisen ympärille ja painaen suudelman naisen poskelle, ja Emily istahti baarijakkaralle Thalian viereen toivoen, ettei näyttäisi liian punaiselta ja itkettyneeltä.
"Toivottavasti he eivät ole ehtineet pelotella sinua", mies sanoi Caitlinille ja vilkaisi merkitsevästi ystäviään saaden vastaukseksi viattomia hymyjä. Ilmeisesti vastaus oli 'ei vielä'.

Caitlin kaatoi itselleen lasillisen punaviiniä Albertin tarjouksesta ja poimi näyttävän tornin päällimäisestä laatikosta palan pizzaa. Kiitollisena pöydän tarjoamasta vapaudesta laskea viinilasi käsistään, Caitlin saattoi huoletta suunnata huomionsa ystävyksiin ympärillään. Ei hän toivon mukaan pizzaa pudottaisi syliinsä, vaikka keskittyisi muuhunkin kuin lämpimän herkun syömiseen.
"Saksaan, ei sen kauemmas", hän vastasi syötyään suunsa tyhjäksi. Toki kaukaisuus riippui perspektiivistä, mutta hänestä lähestulkoon koko Eurooppa oli lähellä. "Toivon mukaan aivan länsilaidalle." Yksityiskohdat vaatisivat vielä hiomista, mutta olihan tässä aikaa. Ehdottomasti enemmän aikaa, kuin mihin hän oli tottunut järjestellessään muuttojaan, mutta ainakin tämän ehtisi hoitaa kunnolla. Sitä ennen hänen tosin täytyisi puhua Artemiksen kanssa - mikä hurmaavan iloinen keskustelu se tulisikaan olemaan. Hän käänsi ajatuksensa nopeasti takaisin hyväntuuliseen ystäväjoukkoon ympärillään ja huuhtoi suunsa tyhjäksi rikkaalla punaviinillä. Davidin saapuminen sai naisen vilkaisemaan miestä kysyvästi. Toivottavasti kaikki oli kunnossa.
"Eivät tietenkään", nainen naurahti kääntäen huomionsa Albertista Julianin kautta Fionaan. "Eiväthän he sellaista tekisi."

"Eivät tietenkään", David vastasi pehmeästi hymyillen ja katsahti ympäröivää ystäväpiiriä dramaattisella, synkällä varoittavuudella. Mies kumartui varastamaan haukun Caitlinin pizzasta.
"Sitten, vihdoin", Albert vaati malttamattomana puheenvuoron ja kiersi ojentamassa shampanjalaseja jokaiseen käteen. Hän nosti lasinsa näyttävästi.
"Caitlinille ja Davidille", mies nosti yksinkertaisen maljan suoden pariskunnalle lämpimän, tunteikkaan katseen, johon David vastasi kiitollisella hymyllä muidenkin nostaessa lasinsa. Davidin ei tarvinnut koskaan pohtia, olivatko hänen ystävänsä oikeasti onnellisia hänen puolestaan.
"Mitä tekisimme illan kunniaksi? Caitlin, haluaisitko tehdä jotain?" illan isäntä tiedusteli lasien tyhjettyä.

Caitlin kohotti kiitollisena lasinsa ytimekkäälle maljapuheelle ja soi lämpimän hymyn jokaiselle paikallaolijalle. Hän olisi ikuisesti kiitollinen vastaanotosta, jonka teatteriperhe oli hänelle antanut. Olisi ollut helppoa jäädä ulkopuoliseksi tiukasti yhteen hioutuneen ystäväpiirin keskellä, mutta sitä tunnuttiin välttelevän aivan tietoisesti.
"Voi ei, en tosiaankaan", hän naurahti laskien tyhjän shamppanjalasin kädestään pöydälle, ettei vain onnistuisi rikkomaan kapeaa lasia. "Tässä on aivan riittämiin juhlittu jo meitä. Kiitos, kun kutsuit meidät kotiisi, Albert, ja kiitos, että tulitte kaikki paikalle", hän käänsi huomionsa isännästä muihin läsnäolijoihin. Ei hän tämän kummoisempaa juhlintaa kaivannut. He voisivat vain nauttia pizzasta, viinistä ja hyvästä seurasta. Epäilemättä ystävyksillä riittäisi kerrottavaa toisilleen, ja hauskoja sattumuksia nyt saattoi kertoa vaikka kymmeneen kertaan. Caitlin käänsi katseensa Davidiin ja kietoi toisen kätensä miehen kyljen ympärille.

David puristi Caitlinin lähemmäs ja painoi suukon punaisiin hiuksiin. Hänkin oli onnellinen siitä, miten kivuttomasti Caitlin istui hänen perheensä joukkoon.
"Hyvä on sitten", Albert rykäisi ja katsahti merkitsevästi muita keittiösaarekkeen ympärillä istuvia.
"It's a little bit funny, this feeling inside", mies aloitti teatraalisella tunteikkuudella vaivatta Your Songiksi tunnistettavan melodian muokaten sanoitusta siellä, missä se oli tarpeen. Fiona, Julian, Thalia ja Emily liittyivät kaikki mukaan vaihdellen sujuvalla improvisaatiolla vuoroa ja säestäen toisiaan keittiössä soivin harmonioin. Pariskuntaa lämpimästi katsovat esiintyjät kerääntyivät viimeisen säkeistön aikana juhlittavan kaksikon ympärille.
"I hope you don't mind, I hope you don't mind, that we put down in words
How wonderful life is while you're in the world."
Kuoro sulki heidät rakastavaan ryhmähalaukseen, ennen kuin Albert katkaisi sen ja levitti pizzalaatikkojen vuoren tasolle.
"Syökää nämä pois!" hän vetosi kuin olisi havahtunut siihen, että kello oli paljon ja hän jäisi pian yksin valtavan ruokamäärän kanssa.

Caitlin veti terävästi henkeä ja tuijotti hetken silmät suurina Albertia, ennenkö hautasi kasvonsa vasten Davidin rintakehää. Miehen ystävät olivat aivan mahdottomia! Miten tällaiseen eleeseen edes kuului reagoida? Hän ei voinut kuin rutistaa tiukasti Davidia ja hitaasti rohkaistua katsomaan jokaista laulajaa vuorollaan. Vaatisi varmasti useamman vuosikymmenen, ennenkö hän tottuisi spontaaneihin lauluesityksiin, joita ammattiesiintyjät tarjoilivat toisilleen juhlapäivien merkeissä. Hän pyyhkäisi liikutuksen kyyneleen silmäkulmastaan ja kohotti katseensa halaamansa miehen silmiin muotoillen huulillaan äänettömän rakkaudentunnustuksen. Kuoroa lieni turha kiittää sanallisesti, sillä mikään lause ei ilmaisisi kiitollisuutta riittämiin. Ehkä oli vain parempi hymyillä avoimesti jokaiselle heidät halaukseensa kietoneelle ja naurahtaa Albertin hädälle pizzojen suhteen.
"Niin, kuulitko David, syö", hän naurahti pehmeästi ja kannusti miestä noutamaan syötävää pienellä tönäisyllä.

David pudisti päätään ystäviensä spontaanille esitykselle, vastasi Caitlinille samalla, äänettömällä tunnustuksella ja rutisti sitten jokaista läsnäolijaa vuoronperään. Hän toivoi, ettei Caitlin vaivaantuisi - he eivät selvästi osanneet tehdä mitään elämässään sekoittamatta siihen musiikkia.
Hän nauroi Caitlinin kannustukselle ja poimi laatikosta palan rapeapohjaista, paksulla juustokerroksella varustettua pizzaa miettimättä sen suuremmin, mitä se sisälsi. Mies kohotti Caitlinille merkitsevästi kulmiaan kuin toistaakseen kehotuksen takaisin naiselle.
"Pitäisikö meidän siirtyä olohuoneen puolelle?" Albert pohti vilkaisten heidän takanaan hämärässä olevaa, avoimen pohjaratkaisun tilaa, jota upottavat sohvat ja nojatuolit täplittivät. Mies poimi tasolta muutaman pizzalaatikon ja viinipullon mukaansa ja siirtyi sytyttämään lisää valoja seurueen kerätessä loput ruoat ja seuratessa kiireettä. David veti Caitlinin kainaloonsa pehmeään sohvannurkkaan, ja Fiona istahti heidän viereensä. Albert vajosi nojatuoliin heidän toiselle puolelleen, ja Julian asettui mielellään kahden viehättävän, nuoren naisen väliin vastapäiselle sohvalle lasi valkoviiniä käsissään.
"Kertoisitko meille lisää itsestäsi, Caitlin. David on valitettavan salaperäinen", illan isäntä vetosi ja loi moittivan katseen tulevaan sulhaseen.

Caitlin noudatti omaa ohjettaan, jonka David niin näppärästi palautti hänelle takaisin ja poimi siivun pizzaa käteensä. Eipähän tarvitsisi pohtia, mitä syödä iltapalaksi - tai tällä tahdilla edes aamupalaksi, kun nyt tuli syötyä niin reilusti. Hän seurasi miehen rinnalla olohuoneeseen ja painautui tyytyväisenä vasten Davidia syöden kaikessa rauhassa pizzanpalaansa.
"Hyi sinua", hän käänsi päätään toruen leikillään miestä Albertin sanat kuultuaan. Vai oli David ryhtynyt salaperäiseksi hänen suhteensa? Eihän sellainen käynyt päinsä. "Mitä tahdotte tietää? Työni ei valitettavasti ole kovinkaan kuulijaystävällistä ja teatteritietämykseni sitäkin rajatumpaa", hän naurahti lämpimästi.

"Mitä tahansa!" Albert vakuutti.
"Mistä olet kotoisin? Miten tutustuitte Davidin kanssa?"

"Minulla on Irlannin passi, joten tavanomaisin kriteerein Dublinista", nainen vastasi pitäen vaivatta yllä pehmeää, lontoolaista aksenttia. Kovin vahva irkkuaksentti pian saisi aikaan sen, ettei Atlantin toiselta puolen tänne kotiutunut Julian ymmärtäisi kuin sanan sieltä ja toisen täältä hänen puheestaan, eikä se suinkaan ollut tarkoitus. "Mutta olen asunut vähän siellä sun täällä vuosikymmenten varrella", hän selitti hymyillen. Nainen vilkaisi Davidia silmäkulmastaan.
"Tutustuimme töideni kautta", hän vastasi hetken pohdittuaan, "ja Davidin työt puolestaan saivat minut kiinnostumaan teatterista muutoinkin kuin vain arkkitehtuurin näkökulmasta."

"Todellako? Onko sinulla suosikkimusikaalia?" Fiona tiedusteli uteliaana Caitlinin vierestä punaviiniä siemaillen.

"Olen valitettavan puolueellinen", nainen naurahti asiaa lainkaan häpeämättä, "joten toki vastaukseni on Oopperan Kummitus."

Vastaus sai ryhmän nauramaan.
"Kai David on päästänyt sinut katsomaan muitakin musikaaleja?" Julian tiedusteli kulmaansa dramaattisesti kohottaen.

"Minua on suorastaan patistettu katsomaan muitakin", nainen myönsi nauraen ja vilkaisi silmäkulmastaan kihlattuaan, "mutta yleensä keskustelu päättyy siihen, että istun jälleen Her Majesty's -teatterin samettipenkeillä."

David sai osakseen syyttäviä katseita ja toruvia kielennaksauksia.
"Suosittelemme", Albert vastasi teatraalisen vakavana ja kurottui taputtamaan toverillisesti Caitlinin polvea.

Caitlin päätti jättää korjaamatta, että oli hänen itsepäisyytensä tulos päätyä katsomaan samaa musikaalia illasta toiseen.
"Teen parhaani korjatakseni tämän kammottavan erheen", nainen vastasi yrittäen hakea vakavuutta ääneensä siinä lainkaan onnistumatta. Kenties hänen täytyisi hieman laajentaa musikaalien ohella, vaikka Davidin johtaman esityksen kokeminen olikin aina yhtä ihanaa.

"Hienoa", Albert vakuutti ja loi Davidiin varoittavan katseen, mihin mies vastasi huvittuneella hymyllä silitellen Caitlinin käsivartta.
"Oletko sattunut katsomaan Les Misérablesin?" musikaalia itse tähdittävä Albert jatkoi viattomalla uteliaisuudella, mikä sai Davidin nauramaan vapautuneesti.

"Luojan kiitos kysyit juuri Les Misérablesista", Caitlin virnisti. Edes yksi musikaali Kummituksen ohella, jonka hän voisi sanoa nähneensä viimeisen vuoden sisään. "Epäilemättä väärä vastaus ohjaisi minut nopeasti kohti ovea, eikö? Kyllä, kävin katsomassa sen heinäkuussa", hän naurahti. Kun oli viettänyt lähestulkoon kaksi viikkoa Davidin seurassa, oli ollut mahdollisuus irroittautua yhdeksi illaksi toista musikaalia varten. Seuraavana iltana hän tosin oli ollut jälleen tutun teatterin yleisössä katsomassa maailmanlaajuisesti tunnetun teemamusiikin tahtiin nousevaa kattokruunua.

"Loistavaa!" Albert vakuutti ja David huokasi päätään hitaasti pudistaen.
"Mitä muuta teet vapaa-ajallasi?" mies jatkoi kyselytuntiaan.

Caitlinilla ei ollut mitään kysymyksiin vastailua vastaan, erityisesti jos aiemmin heitetty syytös Davidin salamyhkäisyydestä piti lainkaan paikkaansa. Mielellään hän kertoi miehen ystäville mitä nuo vain tahtoisivat tietää. Tulisivathan he näkemään toisiaan jatkossakin.
"Luen lähinnä tietokirjoja ja opiskelen kieliä", nainen vastasi sipaisten nutturalta karanneen hiuskiekuran korvansa taakse.

"Todella? Sitten tiedän, kenet vaadin parikseni, kun pelaamme seuraavan kerran Trivial Pursuitia", Albert vastasi kulmiaan merkitsevästi kohottaen.

Caitlin nauroi miehen sanoille.
"En olekaan saanut pelata Trivial Pursuitia vuosiin. Perheeni ei ymmärrettävistä syistä suostu pelaamaan kanssani", hän naurahti lämpimästi. Eihän se nyt niin epäreilua voinut olla, että hän tiesi vastauksen kenties joka kolmanteen kysymykseen?

"Täydellistä", Albert vakuutti ja jätti huomiotta Davidilta saamansa, varoittavan katseen.
"Mikä sai teidät valitsemaan juuri Saksan?" Fiona tiedusteli tulevasta muutosta, ennen kuin ryhmän ideanikkari saisi heidät pelaamaan seuraleikkejä keskellä yötä.

"Minun työni, jälleen. Huomaatteko miten itseään toistavaksi tämä käy?" Nainen naurahti päätään pienesti pudistaen. "Saksa on hyvä maa kilparatsastajalle, eikä David laittanut vastaan. Lupaan kyllä palauttaa hänet takaisin tänne", Caitlin lisäsi huvittuneena ja vilkaisi miestä, jonka kainaloon oli asettunut. Eivät he Saksaan pysyvästi jäisi. Davidin työt ja elämä olivat täällä. Hän oli jo kovasti hokenut itselleen, miten tämä olisi viimeinen muutto ennen paluuta kotiin. Viimeinen vierailu toisessa maassa, ennenkö hän kasvattaisi juurensa Englannin vehreään maaperään.

Ryhmä nyökkäili ymmärtävään sävyyn. David puristi hellästi Caitlinin olkapäätä ja vilkaisi kelloaan. Ehkä aikuisten ihmisten olisi aika lähteä kotiin, ennen kuin naisparka kyllästyisi loputtomaan kyselytuntiin. Fionallakin odotti kotona mies ja kaksi lasta.
"Pitäisikö meidän alkaa lähteä?" hän kysyi naiselta hiljaa.

Caitlin hymyili kääntäen huomionsa Davidiin, kun tunsi hellän kosketuksen olkapäällään. Hän nyökkäsi pienesti. Kenties se olisi hyvä, sillä itse kukin olohuoneeseen asettuneista - häntä lukuunottamatta - oli tehnyt tänään pitkän työpäivän, ja tekisi saman huomennakin. Olisi vain oikein päästää jokainen kotiinsa ja yöpuulle.
"Kai meidän lienee aika lähteä kotia kohden", nainen sanoi ääneen koko joukolle pienen hymyn kera. "Oli ihana tavata teidät kaikki jälleen."

Jäähyväisten lämmöstä päätellen Davidin ystävistä oli ollut ihanaa tavata Caitlin. Joukossa vaihdettiin useampi halaus, ennen kuin mies sai kihlattunsa ulos ovesta Lontoon viilenneeseen yöhön. Fiona, Thalia ja Emily lähtivät samalla ovenavauksella, joskin vastakkaiseen suuntaan.
David kiersi käsivartensa Caitlinin vyötärölle viittoessaan heille viereiseltä kadulta mustan taksin.
"Toivottavasti et kokenut heitä liian tunkeileviksi."

"En tietenkään, älä nyt hulluja puhu", Caitlin naurahti nauttien sisällään kytevästä lämmöstä, jonka miehen ystävien seurassa oleminen oli jättänyt jälkeensä. Hän nousi taksin kyytiin varoen kerrankin päätään, sillä kuhmun hankkiminen ei kuulostanut hurmaavalta päätökseltä ihanalle illalle.
"Unohdat, että olen elänyt Espanjassa. Siellä tällaisia keskusteluja pidetään täysin sopivina pysäkillä bussia odotellessa", hän virnisti. Ehkä nyt ei aivan, mutta melkein. "Sitä paitsi, pidän ystävistäsi. He ovat kaikki todella mukavia. On ihana tietää, että sinulla on näin monta hyvää ystävää pitämässä puoliasi."

David nauroi ja kosketti hellästi naisen hiuksia asettuessaan taksin lämpöön.
"Mukavaa, jos olet sitä mieltä", hän vastasi arvellen, että Caitlin saattoi pehmentää sanojaan hänen vuokseen. Hän rakasti ystäviään hurjalla palolla, mutta ryhmä saattoi olla erikoinen kokemus ulkopuolelta siihen astuvalle.
"Jäikö sinulle nälkä?"

Hän oli ehdottomasti sitä mieltä. Miehen ystävät olivat todella mukavaa seuraa.
"Ei tosiaankaan", hän naurahti päätään pudistaen. Hän oli syönyt aivan tarpeeksi tarjolla olleista pizzoista ja vatsanpohjaa lämmittävästä tunteesta päätellen juonut juuri sopivasti viiniäkin.
"Kiitos", hän kiitti vilpittömästi miestä, vaikkei ollutkaan täysin varma, mistä tarkalleenottaen kiitti. Ehkä siitä, että oli saanut tavata miehen ystäviä, tai kenties siitä, että oli ylipäätään päässyt mukaan miehen elämään, tai ehkä siitä, miten rakastetuksi tunsi olonsa joka sekunti miehen lähellä.
"Chloe, Killian ja pojat välittivät myös onnittelunsa", hän muisti yllättäen ennen esitystä saadun puhelun, josta oli unohtanut mainita miehelle esityksen jälkeisessä hurmiossaan. "Basti tahtoi myös kovasti tietää, suostutko lähtemään uudestaan eläinmuseoon mikäli siellä on yhä dinosauruksia, kun pojat tulevat seuraavan kerran käymään. Saatoin ehkä luvata tekeväni parhaani, jotta suostuisit", Caitlin hymyili pientä syyllisyyttä suupielissään. Hän ei ollut kovinkaan lahjakas kieltämään sisarenpojiltaan yhtään mitään.

Davidkään ei tiennyt, mistä muka ansaitsi kiitoksia.
"Enköhän", hän vastasi huvittuneena Caitlinin kertoessa sisarenpoikansa toiveesta. Hän ei osannut kieltää mitään Caitlinilta, joten ajan viettäminen naisen sukulaislapsien kanssa oli itsestäänselvyys.
"Sanonko sinulle koskaan ei?" mies kohotti merkitsevästi kulmaansa, kun ojensi pankkikorttinsa taksikuskille sen pysähtyessä Rupert Streetillä. David nousi ulos tarjoten kättään koordinaatiokyvyltään rajoittuneelle kihlatulle ja avasi sitten kotitalonsa alaoven.

Nainen nousi taksista miehen avustamana hymyillen varsin tyytyväisenä.
"Basti ilahtuu kun kuulee", hän naurahti voiden jo kuulla innostuksen, joka pienen pojan ääntä värittäisi moisen lupauksen jäljiltä. Basti pian vaatisi, että pääsisi Lontooseen ennen joulua ihan vain museovierailun tähden.
"Voisit hyvin sanoa. Minulla on paljon huonoja ideoita, joihin kannattaakin sanoa ei", Caitlin huomautti astuessaan sisätiloihin vilpoisasta yöstä.

"En ole kuullut yhtäkään", David vastasi merkitsevästi taluttaessaan naisen varmuuden vuoksi ylös hämärää porraskäytävää ja sisään yksiöönsä.
"Mistä minun pitäisi kieltäytyä?" hän kysyi riisuessaan pikkutakkinsa.

"Vielä", Caitlin lisäsi miehen lauseen loppuun. David varmasti ehtisi kuulla yhden jos toisenkin idean, joista kieltäytyminen olisi paitsi sallittua, myös rohkaistavaa. Hän ei aina ajatellut loppuun asti innostuessaan jostakin. Caitlin ripusti huivinsa sekä takkinsa naulakkoon ja varvisti yltääkseen painamaan suukon miehen poskelle.
"Juuri nyt ei mistään, mutta siinä vaiheessa jos hääsuunnittelu lähtee täysin käsistä, on tehtäväsi pysäyttää minut", nainen naurahti.

"Miksi ihmeessä tekisin niin?" mies kysyi pehmeästi kiertäen käsivartensa naisen ympärille takaapäin ja nojaten poskensa vasten naisen päätä.
"Haluanhan täyttää kaikki toiveesi", David muistutti, pyyhkäisi naisen hiukset sivuun ja kumartui suutelemaan tämän kaulansyrjää.

"Toiveeni on, että ehdimme juhlia häitämme ennen kuin muutamme Saksaan, joten pysäytät minut heti, kun suunnittelu leviää käsiin", nainen naurahti ja nojasi vasten miehen lämpöä. Hän kallisti päätään sivuun antaakseen miehen huulille enemmän tilaa, vaikka se saikin ihon väreilemään miellyttävästi. Nopeasti hän tosin käänsi päätään voidakseen varastaa miehen huulet suudelmaa varten, jonka pehmeä sävy ei montaa sekuntia kestänyt. David teki tavattoman huonoja asioita hänen itsehillinnälleen.

"Voit luottaa siihen, että ehdimme", David lupasi punoen sormensa naisen hiuksiin, "olen kärsimätön mies." Hänellä ei ollut koskaan ollut ollut mainittavaa itsehillintää, mutta Caitlin vaati ankaraa työtä - varsinkin, kun nainen houkutteli esiin hänen kuumaveristä, malttamatonta puoltaan. Mies vastasi suudelmaan kiepauttaen Caitlinin ympäri käsivarsiensa suojassa ja ujutti sormensa paidan helman alta naisen selän lämpimälle iholle.

"Hyvä", Caitlin vastasi ääni vain hiukan kurkkuun takertuen. Davidin kosketus sai kylmät väreet vaeltamaan pitkin selkää. Hän kietoi tyytyväisenä kätensä miehen niskaan ja painautui tiukasti vasten miestä punoen sormensa vaaleanruskeisiin hiuksiin syventäessään suudelmaa. Hän otti hitaasti muutaman haparoivan askeleen johdattaakseen miestä kohti parvelle vieviä portaita. Missä ikinä he Saksassa asuisivatkaan, makuuhuoneen olisi paras olla ensimmäisessä kerroksessa.

Mies harvoin kaipasi sen enempää rohkaisua. David ei olisi tarvinnut parveakaan. Hän tarttui kiinni naisen paidan helmoihin ja nykäisi sen Caitlinin pään yli, ennen kuin nosti naisen jälleen syliinsä, jotta matka taittuisi nopeammin - ja turvallisemmin. Hän nojautui suutelemaan hoikkaa kaulaa imien itseensä rakastamansa naisen tuoksua ja pisamaisen ihon pehmeyttä. Sen lämpö sai hänen verensä kiehumaan, ja Davidillä oli tunne, ettei hän saisi koskaan Caitlinista tarpeekseen. Naisen tapaaminen ollut kuin uudelleensyntymä. Saattoiko häntä syyttää siitä, että hän unohti olevansa aikuinen?

Lauantai 7. tammikuuta 2017 - Hääpäivä
Mukana myös Charles Edgerly ja Bex Hale.

Vanhan kivikirkon lempeän valon jälkeen tammikuinen Lontoo pakotti räpäyttämään silmiä kerran jos toisenkin, eikä kömpelö nainen laittanut lainkaan pahakseen mahdollisuutta tukeutua Davidiin laskeutuessaan kiviset askelmat alas kirkon pihalle. Hän ei ollut kompuroinut matkalla alttarille, eikä aikonut tehdä niin nytkään. Tämä päivä olisi kompuroinneista vapaa. Nainen tunsi säteilevänsä kilpaa itse auringon kanssa, joka pilkisti valkean pilvipeiton lomasta, joskaan hän ei tuntunut edes huomaavan talvisen päivän piristystä. Hänen maailmansa tuntui rajoittuvan metriin hänen ympärillään, sillä siihen tilaan mahtui David. Peukalo hakeutui jatkuvasti nimettömän juureen pyörittelemään vihkisormusta, kuin varmistuksena siitä, että tämä oli totta.
Koko päivä oli tuntunut unelta, josta hän ei tahtoisi koskaan herätä. Nainen hymyili täynnä onnea vieraille, joiden kasvoja ei edes kunnolla nähnyt onnellisuuden kuplastaan, ja asteli kiireettä kohti odottavaa autoa, joka veisi heidät juhlapaikalle. Tammikuinen, vieno tuuli tuntui kylmältä iholla, mutta Caitlin ei edes moista huomannut. Hänen kuplaansa ei mahtunut kuin kaiken muun tieltään työntävä onnellisuus. Noustuaan vain hieman kömpelösti auton kyytiin pitkän, valkean mekkonsa helmoja keräillen, saattoi nainen hengittää vapaasti ensimmäistä kertaa tunneilta tuntuneeseen aikaan. Hän suoristi olkaimettoman, varsin yksinkertaisen häämekkonsa helmaa ja hymyili leveästi Davidille. Aviomiehelleen. Ajatus sai silmät kostumaan, mutta sitä nyt tuntui tapahtuvan jatkuvasti tämän päivän aikana.
"Me selvisimme siitä", nainen naurahti pehmeästi ja kohotti vasemman kätensä miehen poskelle. Kai hänen kuuluisi vilkuttaa vieraille auton lipuessa pehmeästi liikkeelle, mutta mitäpä moisista. Kohtahan hän näkisi vieraat juhlapaikalla. Mieluummin hän pitäisi onnen kyynelten kostuttaman katseensa Davidissa, sillä jos häneltä kysyttäisiin, ei millään muulla maailmassa olisi väliä kuin miehellä, jonka vierellä hän saattoi nyt istua.

Mies sulki naisen käden omiinsa piirtäen sormenpäillään pehmeitä kaaria sileään kämmenselkään. Vihkisormuksen koskettaminen sai hänet hymyilemään vaistomaisella epäuskolla - vihdoin he kuuluivat toisilleen. Vuodenvaihteeseen päättynyt sopimus Oopperan Kummituksessa ja lähestyvä muutto Saksaan tarkoittivat West Endin, ystävien ja kodin jättämistä, ja menetyksen tuska oli värittänyt edellisiä kuukausia. Nyt Caitlin oli kuitenkin täyttänyt hänet toiveikkuudella. David ei ollut uskonut haluavansa enää suunnitella elämäänsä, koska nykyhetkessä selviäminen oli tarpeeksi raskasta. Caitlinin vieressä istuessaan hän janosi tulevaisuutta. Hänen mielensä täyttyi asioista, joita hän halusi kokea ja nähdä rakastamansa naisen kanssa.
Naisen käsi hänen poskellaan sai miehen silmien meripihkan sulamaan, ja David painoi suudelman naisen kämmenelle. Sitten toisen ranteelle.
"Olet aivan uskomattoman kaunis", hän sanoi välittämättä siitä, että oli tainnut sanoa sen jo tusinan kertaa aikaisemminkin. Auto rullasi pehmeästi Lontoon liikenteeseen, ja David sipaisi karanneen, punaisen hiussuortuvan naisen korvan taakse. He liittyisivät vieraiden seuraan juhlapaikalla valokuvien jälkeen, ja mies mietti oliko kelvottoman kamala ihminen, kun ei malttanut odottaa mahdollisuutta olla kaksin vaimonsa kanssa.

Caitlin painoi päänsä pienen naurahduksen kera, mutta palautti nopeasti katseensa takaisin Davidiin.
"Kiitos", hän vastasi, sillä vastaanväittäminen olisi turhaa, se oli jo käynyt selväksi. Nainen koetti parhaansa mukaan olla hukkumatta onnellisiin ajatuksiinsa, sillä hän ei ollut varma, löytäisikö enää koskaan takaisin pintaan jos antaisi ajatusten viedä mennessään.
"En ole edelleenkään aivan varma, että tämä on totta", nainen myönsi pienen naurahduksen kera ja silitteli peukalollaan miehen sileää poskea. "Tämä tuntuu enemmän unelta, josta en tahdo koskaan herätä."

"Miksi meidän pitäisi koskaan herätä?" David kysyi puristaen naisen kättä omissaan. Huomenna he lähtisivät kolmen viikon häämatkalleen Venetsiaan, eikä mies kaivannut todellisuutta tai arkisia asioita. Hän jakaisi unen mielellään vaikka loppuelämänsä.

"Ei kai meidän tarvitse", Caitlin myönsi säteilevän hymyn kera ja nojautui lähemmäs voidakseen painaa kevyen suukon miehen huulille. Tämä olisi ollut jo unena parhaasta mahdollisesta päästä, mutta vielä parempaa siitä teki se, ettei tämä ollut unta, vaikka se siltä tuntuisikin. Hän oli hereillä, hän oli tässä ja hän oli juuri mennyt naimisiin rakastamansa miehen kanssa. Heillä olisi edessään upea häämatka ennen muuttoa ulkomaille ja yhteiseen elämään totuttelua. Uni ei päättyisi tänään, vaan jatkuisi lopun ikää.
"Rakastan sinua", hän lisäsi hymyn kera. Itsestäänselvää tai ei, hän ei koskaan kyllästyisi sanomaan sitä ääneen.

David hymyili ja painoi naisen hetkeksi rintaansa vasten.
"Niin minäkin sinua", mies vastasi ja kosketti hellästi punaisia hiuksia. Automatka päättyi liian pian, ja rikkoi takapenkillä vallinneen, intiimin hämärän. David nousi vastahakoisesti autosta, suoristi mustaa takkiaan ja ojensi sitten kätensä auttaakseen Caitlinin ulos. Valokuvaaja odottaisi heitä sisällä. Toisen sisäänkäynnin luona kulki tasainen virta häävieraita. Mies kiersi käsivartensa vaimonsa ympärille noustessaan ylös kivisiä portaita eikä voinut vastustaa kiusausta painaa suudelmaa tämän ohimolle.

Caitlin ei voinut mitään hymylle, joka syveni entisestään miehen sanojen myötä. Lakkaisikohan vaikutus koskaan? Hän toivoi, ettei. Häntä ei haittaisi lainkaan, vaikka vielä ikäloppunakin Davidin rakkaudentunnustus saisi vatsan heittämään kuperkeikkaa silkasta ilosta. Nainen nousi hitaasti ulos autosta, sillä hän ei aikonut pakottaa Davidia kantamaan häntä. Epäilemättä mies olisi sen tehnyt, mutta mieluummin hän kulki omilla jaloillaan, niin epävakaat kuin ne parhainakin päivinä olivat. Tänään pystyssä pysyminen olisi ollut mahdotonta ilman miehen jatkuvaa tukea.
"Valmis valokuvattavaksi?" Hän kysyi toinen suupieli hymyyn kaartuen. Hän ei ollut, mutta koskapa hän olisi salamavaloihin tottunutkaan. Onneksi hän ei joutuisi kohtaamaan valokuvaajan kyltymätöntä tarmoa ja taiteellisuutta yksin.

Mies avasi naiselle oven saliin, johon heidän taiteellinen ohjaajansa oli majoittunut ja soi Caitlinille vastaukseksi huvittuneen hymyn. Muistot hääpäivästä olisivat arvokkaita, vaikka Davidin kärsivällisyys ei ollutkaan riittää ohjelmanumeroon. Hän kätteli valokuvaajaa, torjui lujasti mutta ystävällisesti tarjoukset erinäisistä teemoista ja veti sitten Caitlinin kanssaan sopivaan valaistukseen. Hän kiersi käsivartensa naisen ympärille ja sulki vaimonsa syleilyynsä sulkien tietoisuudestaan kameran hektisen räpsähtelyn ja salaman välkähdykset. Miehen sormet punoutuivat Caitlinin käteen, ja hän antoi itsensä uppoutua katselemaan naisen vihreitä silmiä ja niiden lukemattomia vivahteita.
"Olet uskomaton", hän totesi nostaessaan naisen käden huulilleen ja välittämättä siitä pilasiko valokuvaajan vision, nojautui hetken kuluttua suutelemaan vaimoaan.
Sen tuli ja kaipaus saivat Davidin melkein unohtamaan, missä he olivat, ja mies soi synkeän katseen kurkkuaan merkitsevästi rykivälle valokuvaajalle.
"Luuletko, että saimme tarpeeksi kuvia?" hän kysyi Caitlinilta.

Kesti hetken jos toisenkin, ennenkö nainen pystyi rentoutumaan miehen syleilyssä, sillä salamavalon terävät välähdykset pyrkivät vaatimaan hänen huomiotaan. Davidin läheisyys auttoi huomattavasti, joten nainen päätti vain keskittyä katsomaan miehen meripihkaisia silmiä. Valokuvaaja tehkööt mitä tahtoi, hän voisi vain tuijottaa miestään onnesta soikeana. Caitlin naurahti pehmeästi ja painoi hetkeksi katseensa maahan miehen sanojen myötä, mutta kuten niin usein ennenkin, ei hän tälläkään kertaa voinut pitää katsettaan erossa miehestä kuin muutaman silmänräpäyksen. Hän kietoi kätensä miehen ympärille hukuttautuen suudelmaan, joka sai unohtamaan ympäröivän maailman. Kevyt puna kohosi pisamaisille poskille ja nainen naurahti pehmeästi.
"Varmasti", nainen vastasi miehelle ja kääntyi vilkaisemaan valokuvaajaa. "Kiitos." Epäilemättä he hukkuisivat kuviin palatessaan lomamatkaltaan, kun valokuvaaja lähettäisi niin kuvansa itse seremoniasta ja vastaanotolta kuin varsinaiset hääkuvatkin.

David ihaili Caitlinin ystävällisyyttä, ja vaimonsa esimerkin kannustamana kiitti omalta osaltaan aavistuksen närkästyneen oloista miestä valokuvista, ennen kuin tarttui naisen käteen ja johdatti tämän ulos salista. Häikäisevän valokuvaussession jälkeen käytävä oli melkein pimeä. Häävieraiden hyväntuulinen puheensorina kantautui valon suunnasta, ja hetken David halusi vain siepata naisen ja lähteä toiseen suuntaan. Ehkä heidän oli osallistuttava omaan hääjuhlaansa. Mies painoi suudelman naisen kämmenselälle ja johdatti tämän sitten ääntä kohti.
"Valmiina?" hän tiedusteli hiljaa pysähtyen hämärään, ennen kuin hääsali näkisi heidän saapuvan.

"En ikinä", Caitlin naurahti hiljaa ja nousi varpailleen matalista korkokengistä huolimatta, jotta saattoi painaa pikaisen suukon miehen huulille. Hän ei ollut valmis kohtaamaan juhlaväkeä, mutta samaan aikaan ei voinut odottaa, että saisi jakaa onnensa sukulaisten, ystävien ja muiden lähimmäisten kanssa. Olivathan osa vieraista saapuneet kaukaakin juhlistamaan heidän onneaan. Olisi töykeää antaa juhlaväen odottaa enää kauempaa.
Hän veti syvään henkeä, vilkaisi silmäkulmastaan miestä ja kietoi kätensä tiukasti miehen käsipuoleen, ennenkö astui muutaman askeleen eteenpäin kohti lämpimässä valossa kylpevää salia. Hyväntuulinen puheensorina ja lämminhenkinen nauru muuttuivat hetkessä suorastaan pauhaavaksi meteliksi, kun vieraat huomasivat hääparin saapuvan. Caitlin hymyili leveästi jokaiselle, jonka katseen vain tavoitti, ja vilkuili silmäkulmastaan rinnalla seisovaa miestään. Hän ei ollut lainkaan yllättynyt, kun ensimmäiset heidät saavuttaneet vieraat olivat pienempää väkeä, sillä toisin kuin aikuiset, hänen sisarenpoikansa eivät olleet malttaneet odottaa onnittelijoiden jonon muodostumista. Pahoittelevan hymyn kera Caitlin irrottautui Davidista voidakseen kumartua aavistuksen verran ollakseen innokkaiden poikien tasolla ja kietoi lapset tiukkaan syleilyyn. Pojat puhuivat kaikessa innossaan päällekäin ja kaksikielisesti, mutta Caitlinia moinen tuskin häiritsi - nainen epäili, ettei olisi muistanut sanaakaan poikien puheesta, vaikka se olisi ollut kuinka hidasta tahansa.
"Onnittelut", Milo muisti yllättäen sanoa kohteliaasti myös Davidille ja tarjosi kättään kuin kätelläkseen aikuista miestä. Caitlin ei hetkeäkään epäillyt, etteikö Chloe ollut yrittänyt terottaa poikien päähän moista käytösmallia, sillä Basti reagoi hetkessä isoveljensä esimerkistä ja toisti toivotuksen tätinsä syleilystä, ennenkö kiemurteli eroon punapäästä ja vain lyhyen harkinnan jälkeen levitti käsiään kuin pyytäen lupaa halata sulhasta. Caitlin suoristautui, sipaisi hiuskiekuran korvansa taakse ja valmistautui kohtaamaan sisarenpoikia kärsivällisempien aikuisten vieraiden muodostaman jonon onnitteluineen.

Sulhanen irrottautui suudelmasta vain aavistuksen vastahakoisesti, ennen kuin astui Caitlinin rinnalla valoihin ja nosti kätensä tervehdykseen heitä vasten iskevälle metelille. Hänen ystävänsä, jotka muodostivat myös hääorkesterin, eivät olleet koskaan olleet erityisen hillittyjä tai hienovaraisia.
David tarttui hymyillen pojan ojennettuun käteen, puristi sitä vakavaa arvokkuutta tavoitellen ja kumartui sitten halaamaan veljeksistä nuorempaa. Suoristauduttuaan hän kosketti rohkaisevasti pojan hartiaa ja tarttui sitten Caitlinin jäljessä muodostuvan jonon tarjoamiin käsiin. Miehen katse tavoitti pöydän ääressä istuvan Mein, joka seurasi häiden kulkua tulkitsemattoman hiljaisuuden naamion takaa, ja rohkeasti pukeutuneen Andromedan, joka tuntui nauttineen jo jokusen tervetulojuoman tai ämpärillisen shampanjaa. Turhaumuksensa nielaisten mies palautti huomionsa onnittelijoihin, kätteli lujasti ja hieman hämmentyneenä maan ulkoministeriä ja lapsenkokoista punapäätä, joka ei tuntunut istuvan lainkaan yhteen jäykän ja eleettömän seuralaisensa kanssa, ja suli sitten hymyyn huomatessaan Caitlinin perheen.

Caitlin soi huomionsa jokaiselle onnittelijalle vuorollaan, sulaen lämpimään hymyyn onnittelujen sateessa. Oli helppo hymyillä ja kiitellä onnitteluista, kun oli itsekin niin täynnä onnea että uhkasi haljeta. Hän naurahti yllättyneenä päätyessään halaamaan Bexiä, vaikka totuuden nimissä hänen tuskin olisi pitänyt yllättyä - pieni rämäpää tuntui aina rikkovan vallitsevia käsityksiä pelkällä olemassaolollaan. Muutamaa vierasta myöhemmin hän päätyi rutistamaan ensin nuorempaa sisartaan, jonka silmät punoittivat edelleen kaikesta itkemisestä, ja sitten Charlotten miestä.
"Olen niin onnellinen puolestasi", Charlotte vakuutteli ja pyyhkäisi ties kuinka monetta kertaa päivän mittaan kyyneliä silmäkulmastaan. Caitlin naurahti ja rutisti siskoaan uudemman kerran, ennenkö laski punapään onnittelemaan Davidia miehensä kera. Silmälasipäinen Chloe ja pitkä itävaltalaismies Kilian liittyivät onnittelijoiden joukkoon lämpimin halauksin ja ainakin Kilianin tapauksessa myös kostunein silmin, mikä tuntui huvittavan kolmea sisarusta yhtä paljon. Irlantilaiset vanhemmat olivat kenties harkitusti laskeneet nuoremmat edelleen, sillä siinä missä Caitlin oli nauranut Charlotten liikutukselle, saivat äidin kyynelsilmät naisenkin silmät kostumaan. Halauksen vain jatkuessa pudisteli Niall päätään ja astui vaimonsa sekä tyttärensä ohitse onnittelemaan ensin sulhasta.
"Pidä hyvää huolta pienestä tytöstäni", vanhempi mies toivotti lämpimästi. "Onnea, teille molemmille." Caitlin irrotti lopulta otteensa äidistään, soi vetisen hymyn lyhyemmän punapään yli isälleen ja vilkaisi Davidia, ennenkö pyyhki kyynelten jäljet kasvoiltaan ja valmistautui kohtaamaan seuraavat vieraat.

David tekisi juuri niin.
"Kunniasanalla", mies vastasi morsiamen isän kädenpuristukseen lujasti. Hän oli suonut muille O'Connorin perheenjäsenille halauksen, ja kiersi käsivartensa Caitlinin vyötärölle, kun onnittelijoiden virta vihdoin tyrehtyi. Albert kampesi itsensä orkesterin valloittamalle korokkeelle pehmeästi valaistulla lavalla ja kaappasi yleisön huomion ilmoittaakseen, että oli hääparin ensitanssin aika.
David tarttui Caitlinin käteen, kohotti naiselle hymyillen kulmiaan ja lähti johdattamaan tätä kohti tanssilavaa. Ensitanssi Caitlinin kanssa olisi varmasti hänen suosikkihetkensä häissä.

Nainen nojautui kohti Davidia ja sulki hetkeksi silmänsä onnittelijoiden loputtomalta tuntuneen jonon päätyttyä. Ajatus tanssimisesta kaikkien silmien alla sai kevyen punan kohoamaan poskille, mutta hän oli suoriutunut tanssista aiemmin miehen kanssa suorastaan kunnialla. Eiköhän David pitäisi hänet jaloillaan tälläkin kertaa - ja jos ei pitäisi, niin sitten hän kompuroisi tiensä tanssista läpi. Se tuskin yllättäisi ketään paikallaolijaa.
"Yritän olla tallomatta varpaitasi", Caitlin naurahti pehmeästi astuessaan lähemmäs miestä. Oli helppo unohtaa vieraat, salissa kiertelevä valokuvaaja ja koko muu maailma, kun musiikki täytti tilan ja hän saattoi vain keskittyä tanssimaan miehen kanssa, joka oli seissyt hänen rinnallaan alttarilla sanomassa tahdon.

Hääpari lähti liitämään pitkin unenomaisesti valaistua tanssilattiaa täsmälleen elegantin, toiveikkaan valssin tahdissa. Miten, Charles ei osannut sanoa, sillä tanssia johtava sulhanen ei tuntunut näkevän tai kuulevan maailmassa muuta kuin säteilevän morsiamensa. Miehen analyyttinen, terävä katse rekisteröi hellyyden jokaisessa pienessä eleessä: kuinka David sovitti heidän sormensa yhteen ja silitti naisen selkää tukevalla kädellä morsiamen selkää, kuinka mies syttyi yksityiseen, autuaaseen hymyyn kohdatessaan Caitlinin katseen. Charles oli onnellinen parin puolesta. Caitlin ansaitsi olla rakastettu ja onnellinen, ansaitsi säteillä näin. Haikeat, kaipaavat mietteet antoivat kalpeille silmille surumielisen sävyn, ja mies yritti hillitä kasvonsa kääntäessään katseensa eriskummalliseen seuralaiseensa. Ehkä ensitanssi antaisi hänelle hetken tarkkailla Halea. Rebeccaa. Bexiä. Bexiä.

Bex seurasi huvittuneen epäuskoinen hymy kasvoillaan hääparia. Hän oli olettanut morsiamen kompuroivan jalkoihinsa, hääpukuunsa tai lattian olemattomaan epätasaisuuteen, mutta sen sijaan säteilevä nainen pysyi jaloillaan. Maailma oli selkeästi yllätyksiä täynnä. Lyhyt nainen antoi katseensa kiertää hääparin tanssia seuraavissa vieraissa, joista osa oli tutumpaa ja osa tuntemattomampaa väkeä. Morsiamen perhe oli helppo tunnistaa punaisista hiuksista ja paljastavista silmäkulmien pyyhkäisyistä. Olisikohan hänenkin äitinsä yhtä toivottoman tunteellinen? Todennäköisesti. Se taisi olla äitien tehtävä häissä.
”Kuka olisikaan uskonut, että Caitlin osaa tanssia”, nainen huomautti hiljaa pitkälle miehelle rinnallaan, ja virnisti vinosti yläviistoon. Ehkä kunnia oli annettava ennemminkin sulhaselle, mutta niin tai näin, kömpelö punapää näytti kerrankin hallitsevan omat jäsenensä.

Charles katsoi seuralaistaan alas silmäkulmastaan ja kohotti vaaleaa kulmaa miettiessään puolustusta Caitlinille. Nainen sai hevosen kuin hevosen tanssimaan, mutta Hale - Bex - oli oikeassa. Irlantilaisvalmentajan sulokkuus tanssilattialla yllätti hänetkin, samoin kuin se, että naisella oli kaikki raajat vielä toimintakunnossa.
"Häiden taikaa, kenties", hän vastasi matalasti ja yhtyi melkein sydämellisesti taputuksiin, kun valssi päättyi ja hääpari sukelsi kadehdittavan rakastuneeseen suudelmaan. Lahjakas orkesteri jatkoi, ja nyt vieraatkin siirtyivät tanssilattialle. Charles ojensi kätensä punatukkaiselle seuralaiselleen.
"Saanko tämän tanssin?"

”Melkoista taikaa”, nainen naurahti matalasti, vaikka ääni hukkuikin taputuksiin. Ketä hän nyt piikittelisi tallilla, kun kompuroinnillaan useammat naurut tarjoillut nainen oli lähdössä jonnekin päin etelä-Eurooppaa?
”Toki”, Bex vastasi pirteästi tarttuen ojennettuun käteen. Ei edes yllättänyt, että Charles pyysi kohteliaasti tanssivuoroa, sillä mies tuntui olevan hyvien käytöstapojen ruumiillistuma. Sitä se taisi teettää, kun oli lord Mikälie.
”Luotan siihen, että osaat luovia tiesi tanssijoiden keskellä, ettemme törmäile kehenkään”, korkeilla korkokengillä lyhyyttään kompensoinut nainen virnisti puolittain. Eivätkö kaikki siniveriset muka osallistuneet ties mihin tanssiaisiin läpi elämänsä?

"Toivotaan, että olen luottamuksesi arvoinen", Charles vastasi kohottaen naisen pienen käden omassaan, ohjaten toisen olalleen ja laskien vapaan kätensä Bexin selän kaarelle. Hänen oli estettävä itseään pyörittelemästä silmiään omalle typeryydelleen: mitä syytä hänen pulssillaan oli syöksähtää hakkaamaan päässä? Mitä sitten, jos hän oli nähnyt naurettavan viktoriaanisia päiväunia vaihdetuista katseista ja viattomista kosketuksista, joita nainen ei edes huomannut, mutta jotka jättivät jälkensä häneen kuin polttorauta? Hän korjasi heidän käsiensä asentoa, siirtäen pientä kättä paremmin omassaan ja kiertäen sormensa kevyesti sen ympärille. Kasvonsa tiukasti hilliten hän veti Bexin lähemmäs, ryhdisti hartiansa ja vei heidät kieppumaan tanssivien parien sekaan. Hääparikin oli jatkanut tanssia kuin toistensa käsivarsille unohtuneena. Valssin rytmi oli vaivaton, ja mies saattoi johtaa pariaan varmoin ottein, kannatella naista käsivarsillaan kuin kehys taideteosta ja pyöräyttää naista ulos sekä takaisin, piruetilla rintaansa vasten.

”Luotan Selkieenkin, joten joudut mokaamaan melko pahasti ennenkö tarvitsee murehtia”, nainen naurahti rentoutuen miehen käsivarsilla. Siitä oli hetki, kun hän oli tanssinut näin juhlavassa ympäristössä, mutta eipä valssi ollut sen kummoisempaa häissä kuin kavereiden keskenkään. Olihan Caitlinkin selvinnyt häätanssista, joten mitäpä huolta hänellä olisikaan. Bex hymyili leveästi tanssin pyörteissä eikä vaatinut suurta rohkaisua kiepahtaakseen miehen käsivarren ali ja takaisin. Olipa elämä ottanut varsin absurdin käänteen, kun hän oli päätynyt valssaamaan kilparatsujensa omistajan kanssa kouluvalmentajansa häissä, mutta hän ei aikonut välittää. Elämästä kuului nauttia. Tanssin lomassa oli helppo hivuttautua lähemmäs miehen rintaa ihan huomaamattakin, mutta ainakaan hänen ei tarvinnut murehtia muihin tanssijoihin törmäämisestä.
”Miksen ole yllättynyt, että loistat tanssilattiallakin”, nainen virnisti vilkaisten yläviistoon pidempää miestä. ”Onko mitään, missä et ole hyvä?”

Charles soi naiselle häivähdyksen itseironista hymyä. Hän ei luottanut täysin kasvoihinsa tai itseensä tai edes omaan järkeensä. Bexin lämpö hänen rintaansa vasten, naisen hiusten tuoksu hänen nenässään. Miten hän, älykäs, looginen mies, saattoi kadottaa kaiken ajatustoiminnan naisen tähden?
"Ehkä jotakin", hän vastasi ja kieltäytyi irrottamasta seuralaisestaan, vaikka tanssi vaihtui vauhdikkaampaan quickstepiin. Hääpari näytti luovuttavan ja palaavan pöytäänsä, sulhanen tiukasti morsiamensa kädestä kiinni pidellen. Bex oli niin pieni ja kevyt, että naisen pyörittäminen tanssin nopeissa askelissa oli vaivatonta. Mies yritti kätkeä onnellisuuden häiveen kasvoiltaan siinä onnistumatta. Hän ei mielellään paljastanut maailmalle mitä ajatteli ja tunsi henkilökohtaisessa elämässään, eikä tanssin rakastaminen - varsinkaan tämän tanssiparin kanssa - ollut jotain, mitä hän halusi jakaa. Mies aurasi heille uran tanssivien parien poikki lähtemällä vauhdikkaaseen liitoon hyppyaskelsarjan jälkeen ja harkinnan ohittavassa spontaaniuden puuskassa kiepautti pariaan ilmassa.
"Niin loistat sinäkin. Oletko osallistunut moniin tanssiaisiin elämässäsi?"

Vauhdikkaampi tanssi vaati enemmän keskittymistä kuin tuttu ja turvallinen valssi, mutta Bex ei hätkähtänyt pientä haastetta. Hänhän eli moisia varten! Eihän elämässä ollut mitään järkeä, jos ei koskaan uskaltanut astua mukavuusalueensa ulkopuolelle ja ottaa riskejä, jotka saattoivat päättyä hyvin tai hyvin huonosti. Nainen nauroi ja hymyili edelleen leveästi saadessaan jälleen kannatella omaa painoaan jaloillaan.
”Vain koulun tanssiaisiin”, hän virnisti. ”Tai no, kerran kävimme kaverin kanssa kuokkimassa Glasgowssa jonkun tallin avajaistanssiaisissa”, nainen nauroi. Ei moista reissua voinut muistella nauramatta.
”Äitini pakotti minut sen jälkeen paritanssitunnille. Kai sen oli tarkoitus olla rangaistus ja samalla varmistus siitä, että tanssisin jatkossa kuokkimatta kenenkään juhlia.” Antoipa hän taas hienon kuvan itsestään työnantajalleen. No, olkoot. Johan hevosenhoitaja nautti hänen raahamisestaan kaiken loan läpi.

Mies katsahti naista yllättyneenä. Hän olisi voinut pyytää Bexiä kanssaan sille onnettomalle tanssikurssille, josta hän ei halunnut myöntää nauttineensa suunnattoman paljon.
"Minun vanhempani tekivät samoin, joskaan en ole kuokkinut paljoa elämässäni", hän vastasi.
"Ilmoitin itseni uudelle tanssikurssille sinä onnettomana iltana, kun harkintakykyni petti ja ostin saaren." Muisto onnettoman, alkoholinmakuisen illan jälkimainingeista oli onneton. Tanssin loppuessa Charles kumarsi loivasti, nosti pitelemäänsä kättä ja painoi kevyen suudelman sen kämmenselälle.
"Kiitos."

”Ei kai sinun ole tarvinnutkaan”, nainen nauroi lämpimästi. Ehkä senkin olisi voinut muotoilla paremmin, mutta milloinpa hän oli ajatellut ennenkö aukaisi suunsa.
”Olisihan sitä huonomminkin voinut käydä. Olisit voinut ostaa toisen saaren tanssikurssin sijaan”, Bex virnisti vinosti. Ei, hän ei aikonut lopettaa saaren ostamiselle nauramista. Se oli kerrassaan absurdia. Ei hänen maailmassaan kukaan ostanut saaria - paitsi selkeästi Charles.
”Kiitos itsellesi”, punapää vastasi pirteästi, vaikka miehen ritarimainen ele hämmensikin aavistuksen. Hän ei ollut tottunut kumarteluihin ja käsisuudelmiin, mutta kaipa siihen olisi pitänyt osata varautua Charlesin kanssa. Mieshän oli kuin lapsena luetuista saduista ilmestynyt prinssi.

Kalpean miehen korvat punehtuivat naisen nauraessa hänen idoottimaiselle ostokselleen. Charles kosketti niskaansa muistuttaen itseään, että hän ansaitsi naurunalaiseksi joutumisen myös jatkossa ollakseen tekemättä samanlaista virhearviointia enää koskaan.
"Ehkä sitten seuraavalla kerralla. En ole vielä ehtinyt vierailla ensimmäiselläkään", hän vastasi ja hieraisi kasvojaan viitaten naista istuutumaan heidän pöytäänsä. Mies soi asiallisen nyökkäyksen heitä uteliaasti vilkuilevaan pöytäseurueeseen ja keskitti sitten huomionsa takaisin Bexiin.
"Miten autosi on toiminut?"

”Ai, suunnittelet jo seuraavaa kertaa?” Nainen kiusasi. Ehkä hänen täytyisi antaa miehelle armoa, ennenkö Charles todella kyllästyisi hänen kiusantekoonsa, mutta tilaisuus oli aivan liian herkullinen käyttämättä jätettäväksi. Hän ei vaivautunut edes vilkaisemaan muita pöydän ääressä olijoita, sillä miehenhän kanssa hän keskustelua tällä hetkellä kävi.
”Täydellisesti, siinä ei ole pienintäkään vikaa. Paras auto mitä olen koskaan ajanut, ehdottomasti”, Bex julisti päättäväisen nyökkäyksen kera. ”Ei ole tarvinnut yhtenäkään talviaamuna pohtia, onkohan liian kylmä sää auton käynnistymiseen.”

Charles hymyili puolittain hyväksyen kiusanteon, vaikka se potki hänen ylpeyttään. Hän ei voinut uskoa omaa typeryyttään, mutta ehkä viesti uppoaisi vielä.
"Mukava kuulla. Oletko viihtynyt vielä hevosten kanssa?" hän kysyi ja potki itse itseään, sillä hänen ei ollut ollut tarkoitus vetää työtä tänne, Caitlinin häihin. Yksi katse oman pöytänsä ääressä istuvaan pariin riitti täyttämään romanttisesti valaistun hallin hänenkin kuivettunutta sydäntään koskettavalla tunnelmalla. Täydellisempää hetkeä Bexiin tutustumiseen ei ollut.

”Tietenkin!” Bex naurahti. ”Ne ovat aivan mahtavia. Pojat keksivät kepposia silloin tällöin, mutta Diana on puhdasta kultaa. Voisin tosin vannoa, että Duffy on vihdoin tajunnut löytäneensä vertaisensa luupään, sillä poikakulta on ollut suorastaan herrasmiesmäinen viime viikot”, nainen kertoi silmät loistaen ja naurua äänessään. Vaikka hän miten kutsuisi hevosia milloin milläkin enemmän tai vähemmän arvokkaalla lempinimellä, ei hän olisi luopunut yhdestäkään uljaasta ratsustaan. Mitä ihania nelijalkaisia hänen vastuulleen olikaan annettu! Hän oli todellakin voittanut onnettaren puolelleen saadessaan Charlesin hevoset kisattavakseen.

Charles hapuili mielestään epätoivoisesti jotain, mihin tarttua ja millä ohjata keskustelu luontevasti takaisin naiseen. Hän halusi tutustua Bexiin paremmin. Hän halusi tietää, mistä nainen tuli ja mitä teki, kun ei ollut tallilla.
"Sanoit kuokkineesi avajaistansseja. Oletko kuokkinut muuallakin?" hän hapuili.

Bex nauroi pirteästi miehen kääntäessä keskustelun hänen hölmöilyihinsä. Ehkä hän oli ansainnut sen, kun jaksoi edelleen kiusoitella Charlesia saaren ostamisesta.
”Turhankin monta kertaa”, nainen virnisti. ”Minua harvoin kutsuttiin mihinkään, joten improvisoin. Se oli sen arvoista, vaikka kotona sainkin huudot siinäkin tapauksessa, että juhlista oli selvitty ilman kiinnijäämistä. Nykyään ei olisi sitä ongelmaa, mutta ei tässä enää kehtaa lähteä kenenkään juhliin kutsumatta”, hän naurahti. Se jääkööt menneisyyteen. Jatkossa hän odottaisi kiltisti kutsua silloin kun tahtoisi jonnekin.

Piittaamattomuus sääntöjä ja etikettiä kohtaan kiehtoi Charlesia. Hän oli toki ollut tyly ja piittaamaton omassa nuoruudessaan, mutta Bexin elämää värittävää vapautta hän ei ollut kokenut koskaan.
"Mitä muuta nuoruuteesi mahtui kuin luvattomia juhlia?" mies kysyi, siemaisi shampanjaa ja oli laskemassa lasin pöydälle saaren muistaessaan, mutta muutti mielensä. Hän ei voisi tehdä mitään typerämpää, mitä oli jo tehnyt.

”Skeittausta, yleistä häiriköintiä ja spontaaneja matkoja milloin minnekin muutaman tunnin ajomatkan säteellä”, nainen naurahti. ”Hexhamin kirjasto suhtautuu edelleen nuivasti minuun. Olin kaukana ihanteellisesta kirjaston asiakkaasta teininä”, Bex pudisteli huvittuneena päätään. Ehkä hänen täytyisi kertoa vastapainoksi jotain järkevääkin elämästään, ennenkö mies toteaisi hänen olevan täysin vastuuton kapinallinen.
”Hevosten kanssa tuli toki seikkailtua pitkin maastoja, ja varsinkin kesäisin yön ylittävät reissut olivat tavallisia. Kaveriporukka, pari telttaa, nuotio ja kitara, eikä sitä paljoa muuta hyvään kesäyöhön vaadittu.”

Mies kurtisti kulmiaan. Skeittausta? Tarkoittiko se lajia, jossa teinipojat hyppelivät rullalaudoilla housut polvissa?
"Oletko tehnyt spontaaneja matkoja Englannin ulkopuolelle?" Charles kysyi.

”Skotlantiin”, nainen virnisti, vaikka tiesikin ettei se ollut mitä mies tarkoitti. ”Mutta en sen kauemmas. Kävimme kyllä perheeni kanssa talvisin laskettelemassa Euroopan puolella, mutta siinäpä se. Eipä niitäkään retkiä ole enää sen jälkeen tullut tehtyä, kun mursin ranteeni lumilautaillessa ja isä rikkoi polvensa liukastuessaan vuokramökin portailla. Sinulla on varmasti enemmän kokemusta spontaaneista ulkomaanmatkoista?”

"En tiedä yhdistetäänkö spontaania minuun usein, mutta matkustan paljon", Charles vastasi.
"Missä kävitte laskettelemassa?" hän jatkoi pohtien, oliko jakanut joskus matkakohteet.

”Useammassa pienessä paikassa Slovakian ja Slovenian alueilla, Espanjan Sierra Nevadassa ja yhtenä vuotena Ranskan Chamonixissa. Se oli ehdottomasti hienoin lomakohde, jossa olen koskaan ollut. Upeat puitteet laskettelijoille, mutta ne näkymät olivat kuin sadusta. Henkeäsalpaavan kaunista vuoristoa”, hän muisteli lämmöllä. ”Mutta lähinnä suosimme pienempiä keskuksia, sillä suuremmilla paikoilla saa helposti upotettua useamman satasen pelkkään rinnepassiin.”

"Pidätkö laskettelusta? Tai kenties suosit lumilautaa." Oli vaikeaa kuvitella, että olisi jotain, mitä Bex ei tehnyt. Nainen olisi varmaan laskettelija, joka hyppäisi helikopterista vuorenrinteeseen.

”Osaan kyllä laskea suksilla, mutta lauta on enemmän minun juttuni”, nainen myönsi leveän hymyn kera. ”Yllättävää kyllä, telon itseäni vähemmän laudalla, sillä suksilla tuppaan ottamaan paljon enemmän vauhtia kuin olisi turvallista, tai ainakin niin äitini aina jaksaa kiljua. Niin tai näin, laskettelu kummalla tahansa on parasta mitä tiedän heti ratsastamisen jälkeen. Skeittaus on vain halpa korvike lumilautailulle.”

Charles tiesi tarkalleen, mikä seuraava, epäsovelias lahja naiselle olisi.
"En voi sanoa olevani yllättynyt", hän kommentoi huvittuneena kuvitellessaan naisen itsesuojeluvaistoa suksilla, Se tuntui heiveröiseltä arvaamattomien, isojen hevostenkin kanssa.

”Älä nyt”, Bex nauroi. ”En ole murtanut muita luita kuin ranteeni lumilautaillessa. Pienemmät kolhut kuuluvat asiaan, ja kukapa jotain aivotärähdyksiä jaksaa laskea. Enemmän hevosten kanssa sattuu ja tapahtuu”, nainen virnisti.

"Onko sinulle sattunut paljonkin niiden kanssa?" mies kysyi kulmaansa kohottaen.

”Loputtomiin”, Bex hymähti. ”Ponini oli todellinen pirulainen, joten kymmeneen vuoteen mahtui melkoinen määrä murrettuja luita, rikottuja kypäriä ja pari putoamisen voimasta piloille mennyttä turvaliiviäkin. Äidilläni on yksi kokonainen mappi täynnä röntgenkuviani ja lääkärinlausuntoja. Olinhan minä aina se, joka päädyin testaamaan uudet opetusponit erilaisissa haastavissa tilanteissa ja nousemaan laitumelta palaavien ruutitynnyrien selkään. Yksi kylkiluistani on murtunut seitsemästä eri kohtaa vuosien varrella. Lääkäri totesi viime kerralla, ettei ollut ikinä nähnyt vastaavaa”, hän virnisti ja laski kätensä vasemman kyljen päälle. ”Voisin vannoa, että siinä voi edelleen tuntea kohdan, josta se kerran napsahti.”

Charles laski katseensa alas naisen kylkeä ja kielsi itseään edes ajattelemasta murtuneen kylkiluun tunnustelua.
"Pitäisikö minun olla huolissani?" hän kysyi ja vilkaisi pöytiin laskeutuneita lautasia. Lohi oli hyvä, elegantti valinta.

”Päinvastoin”, Bex virnisti vinosti. ”Tiedän tarkalleen, miltä murtunut kylkiluu, aivotärähdys tai pahasti venähtänyt lihas tuntuu, joten jos sanon olevani kunnossa hurjankin putoamisen jälkeen, siihen voi aina luottaa. Ei tarvitse tuhlata aikaa turhiin sairaalakäynteihin tai sairaslomiin.”

"Taidat olla todellinen optimisti", mies kommentoi voimatta olla ihailematta ominaisuutta.
"Eikö ole mitään, missä sinä et olisi hyvä?"

”Sinä sanot optimisti, minä sanon realisti, äitini sanoisi pähkähullu”, nainen hymähti huvittuneena. Hän vilkaisi hääparin pöytään eikä voinut kuin naurahtaa esitetylle kysymykselle.
”Jos morsiamelta kysyttäisiin, niin kouluratsastus olisi ehdottomasti sillä listalla”, Bex virnuili. ”Mutta täysin puolueettomana mielipiteenä, ehei, olen hyvä aivan kaikessa mihin ryhdyn”, nainen pilaili. Hän oli kerrassaan toivoton monessa asiassa, mutta onneksi hevosten kanssa puuhailu ei ollut yksi niistä.

Charles vastasi puolittaisella hymyllä toivoen, ettei kouluratsastus kuulunut todellisuudessa listalle. Hänen toiveensa hevosten menestyksestä saattaisivat karista siitä.
"Oletko jo valinnut korvaavan valmentajan nyt, kun O'Connor-- siis tuore King lähtee?"

”Ajattelin lusmuta kouluvalmennuksista kokonaan”, nainen virnisti ennenkö ehti puremaan kieltään. Kenties ei kannattaisi koetella Charlesin huumorintajua moisilla kommenteilla, tai hän huomaisi pian nousevansa jälleen Hashtagin ja kumppaneiden selkään. ”Ajattelin kiertää valmennuksia ja katsoa, kuka soveltuu parhaiten koko hevospoppoolle. Selkien kanssa valmentajan huumorintajusta ei oikein voi tinkiä.” Caitlin oli osannut nauraa pöllöilevälle hevoselle ja silti pitää huolta siitä, että he kehittyivät. Hän ei hetkeäkään epäillyt, etteikö Chambers tai joku muu tallin valmentajista pystyisi sujuvasti astumaan kömpelön irlantilaisen saappaisiin.

"Ehkä minun pitäisi käydä useammin pohjoisessa", Charles vastasi, kohotti lasin huulilleen ja vilkaisi naista huvittuneena silmäkulmastaan. Ehkä hänen pitäisi jättää virvoikkeet sikseen. Hän tuntui menettävän ajatustensa hallinnan, kun kohtasi naisen katseen.

”Tervetuloa”, Bex naurahti ja kohotti lasiaan kuin maljaksi moiselle toivotukselle. ”Täytyyhän sinun nähdä omin silmin, mitä hevosille kuuluu eikä vain luottaa siihen, että kerromme Winterin kanssa totuuden.” Hevosenhoitaja tuskin edes kykenisi valehtelemaan tai kaunistelemaan hevosten kuulumisia. Hän olisi mielellään jättänyt mainitsematta jokaisen yksityiskohdan epäonnistumisistaan.

Charles kosketti lasillaan naisen lasia. Valot himmenivät ja kohdistuivat lavalle, jonne pyöreää, luontaista komiikkaansa käyttämään oppinut bestman nousi pitämään puhetta. Virallisena ja melkein liikuttavana alkanut puhe alkoi saada kuitenkin väriä, vaikka Albert piti teatraalisen vakavuuden ja hieroi hämillisenä niskaansa.
"…Polttarit olivat ikimuistoiset. Se matka Barcelonaan saattoi tosin olla virhe. Samoin ne vuohet. Sitä ei ehkä pitänyt kertoa morsiamelle. Mutta David ei voi kiistää, etteikö viihde olisi ollut ensiluokkaista! Sääli vain, kun he paljastuivat miehiksi", Albert pohti, ja sulhanen vastasi viittoilemalla teatraalisesti miestä lopettamaan. Kun kehoitus meni ohi kuulevien korvien, David peitti Caitlinin korvat käsillään.
"Caitlin, olet lumonnut meidät kaikki. Tervetuloa teatteriperheeseen. Hääparille!" Bestman nosti lasinsa, ja sali seurasi esimerkkiä. David pudisti Albertille päätään epäuskoisella huvituksella, ja puristi morsiamensa kättä. Luoja tiesi, että joku päivä Caitlin vielä uskoisi hänen ystäviensä tarinat.

Bex ei ollut ainoa, joka nauroi raikuvasti bestmanin puheelle - miten olisi voinutkaan, kun bestman oli niin hilpeä ja morsian itse näytti esimerkkiä nauramalla vedet silmissä Albertin tarinoille. Punapää kohotti lasinsa puheen päätteeksi kääntäen katseensa hääpariin. Caitlin pyyhkäsi kyyneliä silmäkulmastaan ja kiitti nyökkäyksellä puhetta pitänyttä miestä, ennenkö käänsi katseensa Davidiin. Oli vaikea yrittää edes keskittyä muihin, kun mies oli hänen vierellään. Hän olisi oikein mielellään vain katsellut miehen meripihkaisia silmiä.
”Hyvä, ettei isäni joudu pitämään puhetta ihan heti tähän perään”, nainen totesi huvittuneena miehelle. Jotain hyvää siinäkin, että häiden aikataulua oli ollut pohtimassa useampikin henkilö eikä vain hän.
”Ystäväsi ovat kyllä omaa luokkaansa. Kuinkakohan moni vieraista pohtii nyt tarinaa vuohien taustalla”, Caitlin naurahti ja lepuutti hetken poskeaan miehen hartialla. Kai hän sai omissa häissään olla lähellä Davidia.

"Luultavasti valitettavan moni", David vastasi päätään pudistaen ja heitti vastapalvelusta lupaavan katseen Albertin suuntaan. Bestman vastasi katumattomalla hymyllä ja kohotti parille lasiaan vajotessaan takaisin pöytään.
"Mikä on sinun polttareidesi tarina?" mies kysyi hiljaa ja nojautui hipaisemaan huulillaan vaimonsa korvanlehteä. Sana sai epäuskoisen riemun väristyksen kulkemaan hänen kehonsa läpi.

”Eipähän siis lopu puheenaiheet vierailta kesken”, Caitlin totesi. Olisihan siinäkin pöytäkeskustelua tuntemattomampienkin vieraiden välille, kun yrittäisivät järkeillä kilpaa, mitä bestmanin puhe oli oikein tarkoittanut.
”Ei mitään noin jännittävää”, hän naurahti pehmeästi. ”Sisareni kierrättivät minua Dublinin tutuilla kulmilla ja valokuvien kera muistelivat lapsuutta.”

"Se kuulostaa viehättävältä", David vastasi kiertäen käsivartensa kevyesti naisen vyötärölle. Hänelle olivat riittäneet yhdet Albertin järjestämät polttarit, ja tämä taisi olla petetyn bestmanin kosto. David käänsi katseensa takaisin lavalle pahaa peläten, kun sinne nousi nyt kokonainen kuoro hänen ystäviään. He olivat kuitenkin päättäneet korvata perinteisen puheen sulavasti soljuvalla kollaasilla rakkauslauluja, joiden sanoitus toivoi parille elämää suurempaa onnea. Kokoelmaan oli valittu tarkoituksella sanoitukseltaan romanttisimpia ja sulhaselle rakkaimpia kappaleita, ja David johti aplodeita sydän pakahtumaisillaan. Hänellä oli tunne, että hänen ystävänsä halusivat saada hänet itkemään - se ei tosin ollut vaativa tehtävä, sillä hän tunsi tukehtuvansa tunteeseen vain katsoessaan Caitlinia.

Caitlin ei tiennyt, olisiko hän välttämättä valinnut juuri sitä sanaa, mutta päivä lapsuudesta tutuilla kaduilla oli kieltämättä ollut hieno tapa muistella menneitä. Nyt oli aika suunnata katse tulevaisuuteen ja uuteen elämään Davidin rinnalla, joka oli kieltämättä saanut melkoisen alun täydelliseltä tuntuneen hääpäivän myötä. Caitlin epäili, ettei koskaan tottuisi miesten ystävien tapaan tuoda musiikki tullessaan, mutta hän ei ikipäivänä väittäisi vastaan. Tälläkin kertaa hän sai pyyhkiä kyyneliä silmäkulmistaan ja kiitti korkeampaa voimaa vedenpitävästä meikistä.
”Voi ei”, nainen huokaisi hiljaa kun näki isänsä nousevan pöydän äärestä. Puoli sukua oli jo kuullut puheen, kun harmaantunut mies oli sitä harjoitellut, mutta kukaan ei ollut suostunut mainitsemaan puheen sisältöä hänelle, mikä oli ehdottomasti syy huoleen. Perinteisesti lapsuusaikoja muistelemalla alkanut puhe kääntyi nopeasti isän ylpeydeksi tyttärestään, mikä sai punan kohoamaan Caitlinin poskille ja naisen hakemaan suojaa Davidin takaa. Hän vilkuili isäänsä toivoen, että mies päättäisi lyhyeksi kuvailemansa puheen pian, ennenkö ylistysvirret saisivat hänet toivomaan kykyä muuttua näkymättömäksi.
”Olin jo melkein varma, etten koskaan saisi pitää kolmatta hääpuhetta. Kiitos Davidin, pelkoni osoittautui täysin turhaksi. Oli kunnia saada luovuttaa tyttäreni alttarilla niin hienolle miehelle. Tulkoon tie teitä vastaan, olkoon tuuli aina myötäinen, päivä poskillenne paistakoot”, morsiamen isä lopulta päätteli puheensa irlantilaiseen siunakseen. Caitlin pudisteli pienesti päätään posket helottaen, mutta taputti hymy huulillaan muiden mukana.

David kiersi käsivartensa nauraen Caitlinin harteille, jotta nainen saisi nauttia isänsä puheesta piileskelemättä. Mies vastasi siihen lämpimällä, silmät sulattavalla hymyllä ja reippailla aplodeilla. O'Connorit olivat suku, johon hän liittyi enemmän kuin mielellään.
"Nauti huomiosta", hän kehoitti huvittuneena hykertäen ja suukotti naisen korvanlehteä.

Caitlin hymyili säteilevästi miehelle. Hän nautti huomiosta mielellään silloin, kun oli hevosen selässä, mutta isä ylistämässä häntä mitä monipuolisimmin sanankääntein ei ollut lainkaan sama asia. Olihan mies sentään ylistänyt sulhastakin, mutta siitä huolimatta hän olisi ollut oikein tyytyväinen vieläkin yksinkertaisempaan puheeseen. Juontajankin virkaa hoitavan bestmanin vilkaistessa häntä merkitsevästi, nainen nyökkäsi ja pyrki jaloilleen, joskin kumartui vielä suukottamaan Davidin poskea noustessaan.
”Kun huomiosta kerran oli puhe”, hän naurahti pehmeästi Davidille ennenkö suoristautui ja käveli orkesterin sekä bestmanin luokse. Hän vaihtoi muutaman sanan Albertin kanssa ottaen ojennetun mikin vastaan pieni hymy huulillaan.
”Kiitos teille kaikille, että tulitte tänään paikalle. En ole pitämässä puhetta, älkää huoliko”, nainen naurahti mikkiin antaen katseensa kiertää nopeasti vieraiden parissa. ”Mutta joudutte silti valitettavasti hetken kuuntelemaan minua”, hän hymyili ja nyökkäsi orkesterille, joka aloitti pehmeästi soittamaan monelle tuttua kappaletta. Caitlin käänsi katseensa Davidiin tietäen tarkkaan, että mies tunnistaisi All I Ask Of Youn alkutahdit nopeammin kuin kukaan muu yllättyneistä vieraista. Hetkeksi päätään nostanut hermostuneisuus suli pois siinä samassa, kun hän kohtasi miehen meripihkaisen katseen. Sanat tuntuivat tulevan kielelle kuin itsestään, eikä nainen uhrannut ajatustakaan lukuisille musiikin ammattilaisille, joita vieraiden joukossa oli. Tämä oli hänen lahjansa Davidille, joka tuskin tarttuisi laulun teknisiin yksityiskohtiin, eikä muiden mielipiteellä olisi mitään väliä. Kertaakaan Caitlin ei irrottanut katsettaan tuoreesta aviomiehestään, vaan antoi tunteiden paitsi kuulua pehmeästä äänestään, myös näkyä avoimesti pisamaisilla kasvoillaan.
”All I want is freedom, a world with no more night and you, always beside me, to hold me and to hide me”, hän lauloi antaen laulun kertoa tunteista, joille oli mahdoton löytää sanoja. Orkesteri jatkoi sovitusti välisoittoon, jota alkuperäisessä versiossa ei kuultu, ja nainen hymyili leveästi miehelle.
”David”, hän kutsui ojentaen kättään miestä kohden. Epäilemättä mies osaisi laulun sanat eikä vaatisi suurempaan harjoittelua voidakseen laulaa viimeiset säkeistöt hänen kanssaan duettona.

Sulhanen seurasi uteliaana, kun Caitlin lähti hänen vierestään ja vapautti naisen vastahakoisesti. Hän arveli Caitlinin pitävän jonkinnäköisen kiitospuheen, joskin huolestui naisen päätyessä puheille Albertin kanssa - voisiko siitä seurata mitään hyvää? Väritetty versio vuohiepisodista?
Tyrmistys valtasi miehen kasvot, kun hän tunnisti orkesterin soittamat sävelet, ja tyrmistys suli puhtaaksi, ihmetyksensekaiseksi epäuskoksi ja ihailuksi naisen alkaessa laulaa. Tunne, jolle oli mahdotonta löytää sanoja, oli saada miehen halkeamaan liitoksissaan ja paistoi hänen kasvoiltaan. Miten toista ihmistä saattoi rakastaa niin paljon, ettei ollut saada henkeä?
David hapuili itsensä ylös ja harppoi vaimoaan kohti tarttuen sanoihin sitä varsinaisesti edes huomaamatta.
"Then say you'll share with me one love, one lifetime - let me lead you from your solitude. Say you need me with you, here beside you - anywhere you go let me go too, Caitlin, that's all I ask of you", hän vetosi ja otti naisen käden omaansa kiihkeydellä, joka ei jättänyt viestin todellisuutta epäselväksi yhdellekään läsnäolijalle.

Caitlin tunsi silmiensä kostuvan miehen vastatessa laulun sanoin. David voisi laulaa hänelle päivittäin, eikä hän koskaan kyllästyisi tai edes tottuisi miehen kykyyn saada laulu kuin laulu täyteen tunnetta. Hän joutui muistuttamaan itseään hengittämisen tärkeydestä hymyillessään säteilevänä miehelle, jonka tunteellinen vetoomus oli saada hänet unohtamaan, että hänen oli tarkoitus vastata laulun sanoin. Ääni liikutuksesta aavistuksen väristen hän selvitti laulun loppuun saakka edes näkemättä muuta yleisöä Davidin seistessä niin lähellä, eikä nainen epäröinyt hetkeäkään astuessaan lähemmäs ja kietoessaan kätensä miehen niskan taakse, jotta saattoi vetää Davidin suudelmaan laulun päätyttyä. Vieraiden taputukset tuntuivat kuuluvan jostain kaukaa, sillä hänen maailmaansa ei mahtunut kuin mies tässä hetkessä.

David tuijotti Caitlinia silmät riemusta ja ihmetyksestä hohtaen ja kaappasi naisen syleilyynsä laulun päättyessä. Hän vastasi suudelmaan varsin palavalla kiihkolla ja nosti naisen ilmaan sylissään euforian puuskassa. Hänen ystävänsä johtivat raivoisia aplodeita seisaallaan, Caitlinille ihailevasti vislaten.
Sulhanen laski morsiamensa takaisin jaloilleen ja kosketti pisamaista poskea hellästi janoten mahdollisuutta vain uppoutua naisen vivahteikkaisiin, vihreisiin silmiin. Kai he olivat velvoitettuja jäämään omiin häihinsä.
"Olet uskomaton", hän kuiskasi vaimolleen, ennen kuin nojautui suutelemaan tätä uudelleen.

Caitlin nauroi häkeltyneenä saatuaan jalat takaisin alleen ja hymyili miehelle, jonka oli tahtonut yllättää. Se oli mitä ilmeisimmin toiminut loistavasti. Hän pakottautui katkaisemaan suudelman lempeästi, vaikka olisikin paljon mieluummin vain jäänyt miehen käsivarsille. Nainen kääntyi vilkaisemaan vieraita ja heilautti kättään tarkoituksenaan saada aplodit tyyntymään. Johan tässä oli riittämiin hänelle taputeltu.
”Meidän lienee aika antaa estradi takaisin Albertille”, nainen naurahti pehmeästi miehelle, jonka kädestä ei aikonut irrottaa suunnatessaan takaisin heidän pöytäänsä. Bestman viihdyttäkööt vieraita sen hetken, että hääkakku ja muut jälkiruokabuffetin tarjoiltavat saataisiin esille.

Lavalle noussut Albert ylisti morsianta solmiotaan löysäten, ja houkutteli vieraita sitten tanssimaan, kun jälkiruokaa katettaisiin.
"Minä vaadin seuraavan tanssin morsiamen kanssa", hän lisäsi orkesterin aloittaessa modernimpaa tanssimusiikkia ja lähti harppomaan päättäväisesti kohti hääparin pöytää.

Caitlin pudisti päätään huvittuneena tanakan miehen vaatimukselle, mutta tiesi paremmin kuin alkaa väitellä asiasta.
”Omatpahan ovat varpaasi”, hän totesi hymyn kera noustessaan pöydän äärestä. Davidin kädestä irrottaminen oli suorastaan vaikeaa, mutta piankos he saisivat viikkoja nauttia vain toistensa seurasta.

David loi Albertiin varoittavan katseen vapauttaessaan morsiamensa erikoisella huumorintajulla varustetulle bestmanille, seurasi hetken Caitlinin menoa tanssilattialle ja lähti sitten hakemaan itse naisen sisarta tanssilattialle. Svengaava musiikki houkutteli suuren osan vieraista tanssilattialle, ja hetken epäröityään Charleskin pyysi seuralaistaan uudelleen tanssimaan. Mikään rokkia, jivea tai freestyleä muistuttava ei varmasti olisi hänen vahvuuksiaan, mutta ehkä se olisi sen arvoista.

Albert ei suinkaan jäänyt ainoaksi, joka vaati tanssin jos toisenkin morsiamelta, mutta Caitlin ei voinut rehellisyyden nimissä suuremmin valittaakaan. Hänellä olisi koko elinikä aikaa tanssia Davidin kanssa, joten ehkä nyt oli oikea hetki antaa niin isän, sedän kuin muidenkin vieraiden vaatia vuoroaan orkesterin siirtyessä kappaleesta toiseen. Bex tarttui reippaasti Charlesin käteen tanssimahdollisuudesta innostuneena, eikä murehtinut suotta reippaammasta musiikista. Tanssiminen ihan vain tanssimisen ilosta oli aina sen arvoista.
”Tämähän käy urheilusta”, Bex virnisti vauhdikkaamman kappaleen päätteeksi.

Myös Davidin nuorempi veli, Peter, uskaltautui pyytämään morsianta tanssiin, kun sulhasen isä taas istui jurona pöytänsä ääressä, luottamatta tanssitaitoihinsa. David tanssitti molempia Caitlinin sisaria, morsiamen äitiä, omaa sisartaan ja omaa äitiäänkin kierroksen verran. Hän vaihtoi hymyjä ja pikaisia kuulumisia ystäviensä kanssa törmätessään näihin tanssilattialla, missä ulkoministeri taskukokoisen seuralaisensakin kanssa kieppui musiikin tahdissa. Albert oli päätynyt tanssimaan omintakeisella itsevarmuudellaan sähkönsiniseen, liehuvahelmaiseen mekkoon pukeutuneen Aidan kanssa. Naisen lempeäsilmäinen, hengästynyt aviomies näytti helpottuneelta, kun sai istahtaa hetkeksi alas. Fiona näytti katuvan, että oli ottanut lapsensa mukaan yrittäessään ratkoa väkivaltaiseksi äityvää riitaa, ja Julian säesti tanssikappaletta lavalla, mutta Emilyn poissaolo väritti tiivistä ystäväpiiriä.
"Kieltämättä", Charles vastasi ja tunsi hengästyvänsä, joskaan ei voinut laittaa sitä urheilun syyksi. Naisen läsnäolo ja vaivaton läheisyys piinasivat häntä, ja silti hänen oli estettävä itseään pyytämästä Bexiä aina vain uuteen tanssiin.
"Haluaisitko lisää shampanjaa?" hän kysyi huomatessaan tarjotinta kantavan miehen liikkuvan pöytien lomassa.

Bex viihtyi hyvin tanssilattialla, vaikka kappaleiden tempo ja tyyli vaihtelivatkin. Kenties ystävien sanoissa oli totuuden siemen - tanssiminen todella oli mukavampaa, kun tunsi parinsa.
”Mielelläni”, nainen totesi. Ehkä hetken tauko vilpoisan juoman kanssa olisi vain hyväksi. Tanssia ehtisi koko yön, joten parempi säästellä jalkoja ainakin hieman. Saisi nähdä, koska pitkästä aikaa esille kaivetut korkokengät muistuttaisivat epämukavuudestaan. Onneksi hänen ei tarvitsisi huomenna kammeta itseään hevosten selkään. Hän epäili suuresti, etteivät lihakset taipuisi moiseen urheilusuoritukseen.
”No jopas”, Bex naurahti pirteästi, kun kaksi poikaa säntäsivät kappaleen vaihtuessa morsiamen ympärille ja varastivat tätinsä muiden tanssittajien edestä. ”Kukapa olisi uskonut”, hän hymähti kun morsian innostui tanssittamaan molempia sisarenpoikiaan reippaan rokin tahdissa. Hän ei selkeästi tiennyt valmentajasta paljoakaan.
”Ei sillä, että olisin moniin hääjuhliin osallistunut, mutta vaikuttaa, että he saivat melkoisen upeat juhlat”, Bex pohti ääneen siemaistessaan shampanjaa.

"Olet oikeassa. He saivat täysin näköisensä häät", Charles myönsi ja soi haikean, lämpimän katseen morsiamen suuntaan. O'Connor ansaitsi onnensa, ja nainen näytti valloittaneen täysin tuoreen aviomiehensä. Vaikka mies tanssi kenen kanssa, katse harhaili säännöllisesti morsiameen kuin magneetin vetämänä. Ainoa, joka tuntui vievän sulhasen koko huomion, oli kiinalaissyntyinen tyttö, jota mies tanssitti tuoreen isän varovaisuudella.
"Nämä ovat luultavasti miellyttävimmät, aidoimmat häät, joissa olen ollut."

”Ei kai kukaan voi sen enempää toivoakaan”, Bex pohti. Juhlat, jotka näyttivät juhlittaviltaan olivat aina parhaat. Täytyihän juhlinnan kohteena olevien viihtyä omissa juhlissaan. Oli hauska seurata tuttuja vieraita tanssilattialla, vaikka suurin osa hänen tuntemistaan vieraista olivatkin tallin henkilökuntaa.
”En ihmettele”, nainen vastasi hetken asiaa pohdittuaan. Nämä häät olivat kieltämättä hänenkin vähäisellä kokemuksellaan varsin miellyttävät. ”Ihanaa, että he saavat juhlistaa suurta päiväänsä näin.”

Charles tyhjensi shampanjalasinsa hukuttaakseen myllertävän epätoivonsa omasta hulluudestaan ja laski lasin tottuneesti ohikulkevan tarjoilijan käsiin.
"Millaisissa häissä olet ollut?" hän kysyi ja katseli, kuinka massiivinen, kaunis kakku rullattiin esiin hääparin leikattavaksi.

”Pienissä ja vaatimattomissa, ne pari kertaa kun juhlia on ollut”, Bex naurahti. Sellaisissa, joissa hän tunsi olonsa kotoisaksi. ”Suvussani ei suuremmin juhlita näyttävällä tyylillä, eikä kukaan ystävistä ole vielä uskaltautunut järjestämään häitä.”

Charles hymyili kuvaukselle laskien katseensa.
"Meidän sukumme ei harrasta mitään pientä tai vaatimatonta", hän vastasi itseironisella kyynisyydellä. Häät ja juhlat, joihin hän oli osallistunut läpi elämänsä olivat virallisia, mahtipontisia ja täynnä tärkeitä ihmisiä, jotka halusivat epätoivoisesti näyttää vielä vähän tärkeämmiltä kuin olivatkaan.
"Luulen, että pitäisin sinun kokemuksistasi enemmän."

”En ole yllättynyt”, nainen naurahti ennenkö ehti puremaan kieltään. Ehkä sitä ei olisi tarvinnut sanoa ääneen, mutta meni jo. Kyllähän se nyt oli selvää, ettei Charlesin suvussa juhlittu pienellä porukalla naapurilta vuokratussa heinäladossa.
”Nauti siis näistä juhlista, ne ovat kenties lähimpänä minun kokemuksiani kuin mitä voit päästä”, hän virnisti. Mies todennäköisesti tylsistyisi hengiltä hänen sukunsa juhlissa. Eihän siellä koskaan tapahtunut yhtään mitään. Hänelläkin oli yleensä tylsää, ja hän sentään kuului sukuun!
”Olkoonkin, etten ole eläessäni nähnyt noin suurta kakkua.”

David kiersi käsivartensa Caitlinin ympärille, kun he painoivat kakkulapion kakkuun ja kumosivat viipaleen lautaselle juhlaväen seuratessa pöydistään. Mies yritti dipata sormensa vaivihkaa kermaiseen täytteeseen ja pyyhkäistä sen Caitlinin nenänpäähän kuin onnentoivotuksena tuleville aviovuosille.

Caitlin naurahti saatuaan kermaisen nenänpään.
”Siivoa sotkusi”, hän virnisti miehelle ja viittasi vapaalla kädellään nenänpäätään kohden. Hän jätti kakkulautasen suosiolla Davidin kannettavaksi, jotta voisi keskittyä enemmän omiin jalkoihinsa. Myöhemmin voisi hyvin tulla hakemaan lisää jälkiruokapöydän tarjoiluja, mutta tässä hetkessä kakku sai riittää. Hyvä jos hän malttaisi keskittyä edes sen syömiseen. Hääparin suoriuduttua takaisin oman pöytänsä ääreen, lähtivät vieraat valumaan kaikessa rauhassa jälkiruokatarjoilujen pariin. Nuorimmat vieraat laskettiin suosiolla edelle tutkimaan herkkuja.

"Mielelläni", sulhanen vastasi ja kumartui suukottamaan kerman mukaansa naisen nenältä. Hän ei tuntenut suurta kiinnostusta kermaiseen kakkuun, sillä päivän adrenaliini ja tunnekuohu myllersivät edelleen hänen sisällään. David laski lautasen heidän eteensä pöydälle ja tarjosi Caitlinille hymyillen lusikallista. Albert oli johtanut aikuisia vieraita kakun tykö ja kohotti Davidille tietäväisesti hymyillen tuhdisti lastattua lautastaan; mies istahti pöytäänsä ja näytti härnäävän jatkuvalla dieetillä olevaa Thaliaa annoksellaan. Broadwaylta roolin napannut nainen oli lentänyt paikalle heidän häitään varten.
"Onko kaikki hyvin?" mies varmisti morsiameltaan ja laski käsivartensa tämän tuolin selkänojalle.

Caitlin hymyili pehmeästi miehelle. Kuinka onnekas hän olikaan, kun saattoi olla nyt tässä tilanteessa Davidin kanssa? Kuka olisikaan uskonut! Elämä osasi yllättää välillä parhaalla mahdollisella tavalla. Kiltisti hän aukaisi suunsa maistaakseen herkullista kakkua, jota hänelle tarjottiin.
”Kaikki on täydellistä”, nainen vakuutti vaivattoman hymyn kera, joka sai vihreät silmät tuikkimaan. ”En olisi voinut uneksiakaan mistään paremmasta.”

Liekö se oli totta, mutta David toivoi parasta. Mies nojautui painamaan suukon morsiamensa poskelle ja työnsi kakkulautasen sitten tämän eteen.
"Vieraatkin näyttävät viihtyvän", hän kommentoi katsellessaan pöytien keskustelua ja jälkiruokapöydän tasaista asiakasvirtaa. Hänen ystävänsä puhkesivat säännöllisesti nauruun, ja naiset nakkelivat Albertia lautasliinoilla. Mein vieressä istuva Andromeda silmäili kaihoisasti shampanjaa ja aikuisten pöytiä, ja hänen tyttärensä istui suoraselkäisenä tuolillaan, näykki hajamielisesti kakunpalaa ja observoi vieraita otsatukkansa alta. Davidillä ei ollut aavistustakaan miten tyttö viihtyi.
"Onko sinulla suosikkijälkiruokaa?" Charles kysyi istuutuessaan takaisin Bexin viereen ja ojentaessaan naisellekin kahvin. Hän huokasi sisäänpäin tiedustellessaan jälleen kerran pintapuolista triviaa. Hän ei ollut varma kumpi oli huolestuttavampaa: se, että hän janosi tietää jokaisen tiedonmurusen seuralaisestaan vai se, että hän halusi todellisuudessa kysyä, oliko nainen varattu, muttei uskaltanut. Hän ei halunnut kuulla, että naista odotti kotona joku, joka sai Bexin sydämen hakkaamaan, vaikka se olisi vihdoin voinut päättää hänen järjettömän haihattelunsa. Hän olisi voinut pyytää naisen tiedot sormiaan napsauttamalla, mutta seuratuksi tuleminen ei välttämättä tekisi Bexiin vaikutusta.

”Niin näyttävät”, nainen nyökkäsi hymyn kera. Hän oli erittäin tyytyväinen siihen, miten juhlien järjestelyt olivat sujuneet. Suunnitteluun oli mahtunut useampiakin kompurointeja, mutta tänään kaikki oli soljunut kuin tanssi, eikä muulla ollut väliä.
”Eipä erityisemmin”, Bex vastasi kiittäen kahvista. ”Harvoin kieltäydyin mistään, mutta perinteiset letut maistuvat aina. Jos niihin saa vielä nutellaa ja mansikoita täytteeksi, entistä parempi”, hän virnisti. ”Entä sinä?” Hän ei yllättyisi lainkaan, jos vastaus olisi jokin Ranskasta lennätettävä leivos, jonka vain kaksi ihmistä maailmassa osaisivat valmistaa - tai niin hän ainakin huvittuneena pohti.

Charlesin piti hetki miettiä, että hän muisti mitä Nutella oli. Vaikkei hän pahemmin välittänyt supermarkettien purkitetuista tuotteista, naisen kuvailema jälkiruoka ei kuulostanut hassummalta. Mies siemaisi kahviaan ja katseli naista kupin reunan yli.
"Sorbetit, joskin todellinen paheeni olisivat kai pähkinäiset leivokset", hän vastasi ja yritti olla sulhasen vanhempien tuijotusta niskassaan.
"Teetkö usein, hmm, lettuja itse?"

”Ne ovat suurinpiirtein ainoa asia, mitä osaan leipoa”, Bex myönsi huvittuneena. Äiti oli koettanut siirtää oppejaan keittiön puolelta hänelle, mutta hän oli ollut tavattoman huono oppilas. ”Lettujen kanssa ei voi epäonnistua. Muutoin ruuanlaittoni on melkoista arpapeliä.”

Charles hymyili vastaukselle ja koki parhaaksi olla toteamatta, ettei hän ollut koskaan kokannut, saati leiponut. Hänen oli tarkoitus opetella, mutta aikatauluun oli vaikeaa tehdä tilaa jollekin niin turhan tuntuiselle.
"Onko sinulla bravuuria lettujen ohella?" mies kysyi ja maistoi kokeilevan lusikallisen kakkua.

”Sämpylät, ehdottomasti”, Bex vastasi hetkeäkään epäröimättä. ”Epäilemättä äitini uskoo minun elävän nykyään pelkillä sämpylöillä ja eineksillä. Hänellä ei ole suurta uskoa kokkauksiini.” Se oli kenties tervettä itsesuojeluvaistoa, sillä hän jaksoi harvoin seurata reseptejä ja päätyi sen sijaan improvisoimaan puolet ruuanlaitostaan. Kaikki mausteet eivät aina sopineet yhteen, ja toiset pippurit olivat vahvempia kuin toiset - asia, jonka hän oli saanut oppia kantapään kautta.

Mies näytti vaikuttuneelta naisen taidosta loihtia leipää omin käsin.
"Elätkö?" Charles kohotti vaaleaa kulmaansa.

”Vain hätätilanteessa”, nainen naurahti lämpimästi. ”Vain silloin, kun kaikki muu epäonnistuu”, hän tarkensi.

"Käytkö usein ulkona syömässä?" Charles kysyi kuin huomaamattaan yrittäessään hillitä tiedonjanoaan. Lopeta, sinä säälittävä mies.

”En oikeastaan”, Bex tunnusti hymyn kera. ”En koskaan oppinut syömään ulkona jatkuvasti, eikä ravintoloissa ravaaminen itsekseen innosta. Toki silloin tällöin tulee kavereiden kanssa vietettyä päivää kaupungilla tai istuttua iltaa jossakin, mutta harvoinpa sitäkään. Aikataulut menevät herkästi ristiin”, hän hymähti huvittuneena. Kun oli viettänyt pitkän päivän tallilla treenaten aktiivisesti kilparatsujen kanssa, ei yöhön asti kukkuminen yllättäen napannut lainkaan niin paljoa kuin muutamaa vuotta aiemmin.

Mies nyökkäsi painaen vastaukset vaivihkaa mieleensä ja siemaisi kahviaan antaen katseensa pyyhkäisten salia. Katse kohtasi sulhasen veljen, ja Charles nyökkäsi kohteliaasti toivoen, että ihmiset pysyisivät pöydissään ja jättäisivät poliittiset keskustelut ja sijoituskohteiden esittelyt toiseen ajankohtaan. Ei kuulostanut siltä, että naisella olisi miesystävää tai aviomiestä. Mutta mahdollisuuden ei ollut tarkoitus merkitä hänelle mitään.
"Oletko jo ystävystynyt Winterin kanssa?" hän kysyi. Naisten aikataulut ainakin taitaisivat istua yhteen.

”En menisi aivan niin pitkälle”, Bex naurahti. Hän siemaisi kahviaan ja pudisteli päätään huvittuneena. ”Tulemme toimeen riittävän hyvin, jotta saamme molemmat hoidettua työmme parhaalla mahdollisella tavalla. Sen kutsuminen ystävyydeksi olisi melkoinen ylilyönti.” Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö hevosenhoitaja ollut innoissaan viikonlopusta itsekseen hevosten kanssa. Winter ei koskaan riemastunut hänen näkemisestään, mutta oli sitäkin tyytyväisempi nähdessään hänen lähtevän.
”Ei siis huolta, kolmas maailmansota ei ole syttymässä välillemme”, hän virnisti vinosti. Tuskinpa se miestä huoletti, mutta olihan tilaisuus liian hyvä käyttämättä jätettäväksi.

Kalpeanharmaat silmät siristyivät huvittuneina, mutta Charles koki parhaaksi olla kommentoimatta. Naisten välinen kireys ei jäänyt häneltä huomaamatta, ja hänellä oli tarpeeksi itsesuojeluvaistoa pysyäkseen siitä kaukana.
"Voisinko tuoda sinulle jotain muuta jälkiruokapöydästä?"

Bex ei uhrannut enää montaakaan ajatusta hevosenhoitajan kanssa toimeen tulemiselle. He olivat löytäneet jonkinlaisen tasapainon, joten se riittäkööt. Winter voisi rauhassa vihata häntä päästä varpaisiin jos se auttaisi hevosenhoitajaa tekemään työnsä kunnolla.
”Ei kiitos”, nainen pudisti päätään. ”Joudun pian juoksemaan puolet pidempiä lenkkejä”, hän virnisti. Ehkä siitä ei ollut tosiasiassa huolta, sillä mitäpä muutama ylimääräinen kilo haittaisivat. Kuka tiesi, ehkä Duffy uskoisi häntä paremmin, jos hän painaisi enemmän.

Charles sukaisi valkeita hiuksiaan ja katsahti seuralaistaan. Ylimääräisestä jälkiruoasta ei olisi haittaa.
"Harrastatko jotain muutakin kuin lenkkeilyä?" hän kysyi katkaisten vaarallisen suunnan ajatuksiltaan.

”Skeittausta”, Bex vastasi vinon virneen kera. Hänen äitinsä mielestä se ei ollut harrastus, mutta varsinkin Hexhamiin muutettuaan nainen oli todennut skeittilaudan varsin näppäräksi tavaksi käydä pikaisesti pyörähtämässä keskustassa.
”Ja pakkohan tässä on ollut taas alkaa käydä salilla, niin poikakullat uskovat kun käsken”, nainen naurahti. Ratsastamisen tehtävä ei ollut toimia keskivartalon lihastreeninä, vaan kouluvalmennuksista oli tarkoitus selvitä ilman lihasten armon anelua. Vielä se ei aivan toteutunut, mutta sitä varten oli jäsenyys ympärivuorokautiselle kuntosalille.
”Mutta muutoin harrastukset ovat jääneet. Entä sinä? Kai sitä jotain ehtii harrastaa töidesikin ohessa?”

Aivan, rullalautailusta oli tainnut olla puhe aikaisemminkin. Bex oli täynnä yllätyksiä.
"Ei paljoa", Charles vastasi surumielisellä hymyllä. "Hevosten ohella purjehdin, käyn teatterissa, luen ja matkustan." Hän oli tilannut sinä onnettomana yönä 14 laatikollista kirjoja Amazonista, mitä absurdeimmista aiheista, jotka olivat varmaan huvittaneet häntä sillä hetkellä. Lukeminen ei loppuisi kesken.
"Mainitsit spontaanit matkat Britannian sisällä aiemmin. Harrastatko sellaisia vielä?"

”Onhan siinä jo tekemistä töiden vastapainoksi”, nainen pohti. Hän ei ollut koskaan osannut istua aloillaan riittävän pitkään malttaakseen uppoutua kirjan maailmaan, eikä hän epäillyt teatterinkaan olevan häntä varten. Hyvä kun hän selviytyi elokuvista pomppaamatta puolessa välissä jalkeille. Ei yllättänyt, että Charles nauttisi moisista huveista.
”En. Liikaa vastuuta”, Bex vastasi suupieli nykien. ”Aiemmin sain vain huudot äidiltäni, jos sitäkään, jos myöhästyin aamutallista tai maastoletkan vetämisestä. En välttämättä haluaisi tietää, mitä Winter keksisi pääni menoksi, jos olisin viisikin minuuttia myöhässä valmennuksesta.” Puhumattakaan sitten hevosten omistajasta itsestään. Hän ei aikonut mokata mahdollisuuttaan hevosten kanssa spontaanisti päätetyn konserttiretken tähden.
”Parempi suunnitella moiset matkat ennalta, niin sopivat vapaisiin.”

"Minne lähtisit vapaillasi?" mies kysyi pohtien, nauraisiko nainen päin hänen naamaansa, jos hän tarjoaisi ratsastajalleen spontaania matkaa. Luultavasti. Hän ja spontaani tuskin olivat luonteva pari.

”Riippuu aivan siitä, mitä missäkin tapahtuisi”, Bex kohautti pienesti harteitaan. ”Keikat ovat aina hyvä syy hypätä bussiin ja matkustaa maan halki. Meinasin tosin helmikuun aikana ehtiä käydä Skotlannin puolella laskettelemassa, jos vain saan kaverit liikkeelle, että kaipa pitäisi unohtaa muut reissut ainakin hetkeksi.”

Charles nyökkäsi huvittunut hymy suupielessään. Hän olisi arvellut pähkähullua naista seikkailunhaluisemmaksi.
"Sovi menosi vapaasti Winterin kanssa", mies tarjosi.

”Siinä ei ole ollut ongelmia”, Bex nauroi, ”hän vahtii tarkasti, että pidän vapaani.” Hän oli varma, ettei taustalla ollut niinkään huoli hänen jaksamisestaan vaan tahto pitää hevosia hetken kuin omiaan, mutta mitäpä sitä ääneen sanomaan.
”Hyvä vain, kun ei tule turhaan matkusteltua nyt. Jääpähän rahaa säästöön, niin ehkä voin kesällä käydä tutustumassa Portugaliin tai ensi talvena käydä laskettelemassa vähän suuremmalla vuorella kuin Skotlannin pienillä nyppylöillä”, nainen pohti huvittuneena. Portugalista oli kavereiden kesken maalailtu sellaisia päiväunia viime aikoina, että pakkohan sinne olisi jossakin kohtaa päästä.

Olikohan nainen palkankorotuksen tarpeessa? Sitä ei kannattanut nostaa esille nyt, kun tarkoitus oli pitää työasiat poissa illasta.
"Miksi Portugaliin?" mies kysyi.

”Pari kaveria kävivät siellä juuri ja näyttivät mitä upeimpia kuvia”, Bex vastasi harteitaan kohauttaen. Milloinpa hänen päätöksilleen sen suurempia syitä olisi ollutkaan? ”Lämpöä, aurinkoa ja hiekkarantoja, ei kai sitä sen enempää tarvitse mukavaa lomaa varten. Voisihan sitä vaikka koettaa surffausta loman kunniaksi.” Ehkä hänen pitäisi pysyä kaukana kaikista aktiviteeteista, joihin sisältyi pienikin loukkaantumisen riski, mutta mitä hauskaa siinä olisi ollut?
”Onko sinulla suosikkimatkakohdetta?” Mies kerran oli maininnut matkustelevansa, joten epäilemättä Charles oli löytänyt paikan jos toisenkin, jossa viihtyi.

Charlesin standardi mukavasta lomasta sisälsi paljon muuta, kuten turistivapaan ja erityisesti amerikkalaisvapaan ympäristön. Portugali oli kuitenkin kohteena erittäin hyvä.
"Ei yhtä suosikkia. Vierailen mielelläni Euroopan vanhoissa kulttuurikaupungeissa, niistä suosikkina kenties Wien, mutta mieluiten tutkin Aasiaa. Japaniin olen matkustanut useamman kerran ja nautin sisämaan Kiinan tutkimisesta. Tällä hetkellä listallani seuraavana on kuitenkin käydä tarkastamassa saareni", mies lisäsi itseironisen hymyn kera.

Bex nyökkäsi. Se kuulosti mielenkiintoiselta seikkailulta - kenties hänkin voisi jonakin päivänä käydä Japanissa asti. Tällä hetkellä kaukaisin matka oli olympiaretki Rioon, eikä sekään ollut hänen omaa aikaansaannostaan.
”Ota paljon kuvia hurmaavasta saarestasi”, nainen virnisti. ”Kuka tietää, ehkä joku ihastuu kuviin niin että tahtoo ostaa saaren pois käsistäsi.” Ei sillä, että sekään saisi häntä lopettamaan miehen kiusoittelua saaren ostamisesta.

Mies hymyili varautuneena ja pyöritteli mietteliäänä lasia käsissään.
"Minun pitäisi myydä se, mutta huomaan olevani kykenemätön tekemään niin. Turismi tuhoaa järjestelmällisesti maailmaa, eivätkä Tyynenmeren paratiisisaaret ole säästyneet sivilisaation hampailta. Ne täyttyvät kiireellä kyhätyistä hotelleista ja huviloista, kunnes tila on lopussa. Jos voin pelastaa edes yhden palan koskematonta luontoa, ehkä minun pitäisi", Charles pohti katsahtaen naista silmäkulmastaan.

”Enpä arvannut, että sinussa olisi maailmanparantajan vikaa”, nainen naurahti yllättyneenä. ”Se on kieltämättä jalo tavoite. Luontoa tuhotaan aivan liian heiveröisin perustein. Hienoa, jos joku tahtoo pitää siitä vaihteeksi huoltakin.”

Charles naurahti.
"Tohdinko kysyä, millaisena ihmisenä pidät minua?" hän kysyi kulmaansa kohottaen. Hän ei tuntenut suurtakaan myötätuntoa ihmisiä kohtaan, mutta rakasti maataan ja maailman kauneutta.

”Kiireisenä herrasmiehenä, toki”, Bex virnisti silmääkään räpäyttämättä vastaukseksi. Ei hänellä ollut pahaa sanottavaa miehestä, joka oli paitsi kenttäratsastuksen suuria nimiä, myös antanut hänelle mahdollisuuden toteuttaa unelmiaan neljän uskomattoman lahjakkaan hevosen kanssa.
”Oletin vain, ettei luonnolla olisi suurta merkitystä sinulle. Mukava huomata, että olin väärässä.”

Mies soi naiselle puolittaisen hymyn. Hän ei mielellään jakanut maailman kanssa henkilökohtaisuuksia, mutta sijoitti vuosittain massiivisia summia sekä eläinten hyvinvointiin että luonnonsuojeluun.
"Oletko jo väsynyt tanssimiseen?" hän kysyi jonkun sulhasen tuntevista teatteritähdistä asettuessa lavalle.

”En koskaan”, Bex vastasi reippaasti. Hän ei jäänyt murehtimaan, oliko kenties onnistunut loukkaamaan miestä olettamuksellaan. Ehkä Charles oli jo oppinut, että hän harvoin ajatteli ennen kuin aukaisi suunsa, eikä siis kaikista sammakoista kannattanut pahastua.
”Voisiko tanssimiseen muka väsyä?” Hän kysyi noustessaan pöydän äärestä. Oli hienoa huomata, ettei hän suinkaan ollut ainoa, joka oli valmis palaamaan tanssilattialle, sillä vieraista yksi jos toinenkin suunnisti avointa tilaa kohden.

Charles ojensi Bexille kätensä tarttuen hetkelliseen mahdollisuuteensa tuntea nainen lähellään. Hienolla, samettisella äänellä varustettu laulajatar aloitti Etta Jamesin At Lastin. Mies kiersi sormensa pienen, lämpimän käden ympärille, laski toisen kätensä Bexin selälle ja veti naisen rintaansa vasten. Hidas, romanttinen kappale oikeutti sen, että hän saattoi tuntea kilparatsastajansa lämmön laivastonsinisen pukunsa läpi. Pehmeät, leijuvia tähtiä muistuttavat valot antoivat hämärälle tanssilattialle uneliaan tunnelman, ja pöytien kynttilät tekivät valaistuksesta elävän. Hiljaa musiikin tahtiin keinahtelu sai miehen kadottamaan ajantajunsa. Tämä saattaisi olla viimeinen tanssi, jonka hän sai naiselta varastaa, joten Charles yritti painaa mieleensä hajuveden tuoksun ja shampoon aromin. Hän katseli haikeasti kättä omassaan eikä tiennyt toivoako, että voisi muistaa illan pienimmätkin yksityiskohdat vai unohtaa kaiken heti huomenna.

Bex ei ollut varma, milloin viimeksi oli tanssinut niin monta tanssia saman henkilön kanssa, mutta turhahan tässä oli lähteä uutta paria etsimään, kun Charles oli halukas viemään hänet tanssilattialle kerrasta toiseen. Hän päätti olla kiinnittämättä huomiota muihin tanssipareihin, sillä parempi oli keskittyä nauttimaan siitä että hän saattoi itse olla tanssilattialla. Tanssiminen oli varsin vapauttavaa, kun ei tarvinnut pohtia, sisältyikö yksinkertaiseen tanssikutsuun jotain muutakin. Nainen ei turhia kainostellut, vaan painautui mielellään vasten miehen rintaa hitaan tanssin lomassa. Olihan Charles tuonut hänet häihin, joten hän saattoi hyvin suhtautua mieheen enemmän ystävänä kuin työnantajana, ainakin tänä iltana. Ehkä talliympäristössä tilanne olisi toinen, mutta nyt hän oli kaukana kotoa ja hevosista.
”Musiikki on kieltämättä ensiluokkaista”, nainen totesi hiljaa kohottaen katseensa miehen kasvoihin. Ei kai olisi muuta pitänyt odottaakaan, kun sulhanen oli musiikkiteatterin suuria nimiä, mutta olihan se silti hienoa. Bex hymyili puolittain antaessaan ajatustensa harhailla tanssin lomassa, eikä voinut olla kiinnittämättä huomiota miehen silmiin. Olivatko ne aina olleet tuon väriset? Huomasi, kuinka paljon hän yleensä kiinnitti huomiota ympäristöönsä. Hän tuskin osaisi kertoa hevosenhoitajan silmien väriä, vaikka joutui tuijotuskilpaan useita kertoja viikossa, mutta voisi luetella ulkomuistista jokaisen hevosen merkit. No, elämä oli. Kaikelle oli tärkeysjärjestyksensä.

Kun Bex kohotti katseensa, Charles joutui kamppailemaan ilmeensä hillityksi ja neutraaliksi. Hänen kuului näyttää työnantajalta, joka tanssitti kilparatsastajaansa, ei siltä, että hänen sydämensä oli särkyä kaipauksesta. Mies ei kuitenkaan voinut poistaa haikeaa surumielisyyden häivähdystä kalpeista silmistään vastatessaan naisen katseeseen ja saadessaan harvinaisen mahdollisuuden tutkia meripihkan sävyjä Bexin silmissä.
"Niin", hän vastasi hakien hetken varmuutta luottaa ääneensä ja kykyynsä valita sanansa. Kappale vaihtui toiseen, mutta Charles ei halunnut vapauttaa seuralaistaan. Toki häissä kuului tanssia. Hääparikin oli unohtunut toistensa käsivarsille keskellä hämyistä tanssilattiaa.
"Kiitos, kun lähdit seurakseni."

Bexillä ei ollut kiirettä minnekään, vaikka kappale vaihtui. Kuka sitä nyt tanssisi vain yhden kappaleen kerrallaan? Charles oli loistava tanssipari millä tahansa mittarilla mitattuna, joten sekin oli hyvä syy pitää kiinni. Muutoinhan joku toinen astuisi pian hänen tilalleen, ja hän joutuisi etsimään uuden tanssittajan.
”Kiitos kun kutsuit. Siitä on kauan, kun kukaan on tahtonut viedä minua minnekään”, nainen naurahti pehmeästi. Hyvä on, olihan tämä aivan eri asia kuin Ryanin kutsut illanviettoon tai päivälliselle, mutta silti. Ystävätkin tuntuivat olevan niin kiireisiä kuka minkäkin kanssa, että yhteisen ajan löytäminen oli työn ja tuskan takana. Oli mukava päästä ulos asunnolta ja saada kerrankin hyvä syy laittautua parhaimmilleen.

"Sitä on vaikeaa uskoa", mies vastasi, ennen kuin ehti harkita sanojaan. Hän soi naiselle hämillisen hymynhäiveen ja nosti katseensa Bexin kasvoista hääpariin. Naisen ei tarvinnut lukea hänestä, kuinka palavasti hän olisi halunnut viedä Bexin mukanaan minne tahansa - päivälliselle, kotiin, Polynesiaan. Nainen oli valovuosia siitä, mitä hänen olisi pitänyt asemassaan etsiä, mutta Bex oli kaapannut hänen mielensä kokonaisvaltaiseksi välittömyydellään, aidolla energiallaan ja vastustamattomalla tulellaan.

Bex naurahti miehen sanoille.
”Eipä oikeastaan. Vietän suurimman osan ajastani tallilla, joten mahdollisuudet ihmisten kohtaamiseen ovat varsin vähäiset”, hän hymyili toispuoleisesti. Varmastihan sitä Rosings Parkin kokoiselta, aktiiviselta kilpatallilta löytäisi mielenkiintoista seuraa, mutta hän ei ollut keskittynyt moiseen. Hänellä oli tärkeämpääkin tekemistä, kuten valikoida Duffylle eriparisia pinteleitä tai letittää Selkien harjaan silkkinauhoja ihan vain huvin vuoksi.

Jos joskus olisi ollut sopiva hetki kysyä, oliko naisella miesystävää, kihlattua tai kolmea avioliiton ulkopuolista, mutta hurmaavaa lasta, se oli nyt. Mutta Charles ei voinut tehdä niin. Mies ei halunnut rikkoa hänelle suotua hetkeä tanssilattialla. Eikä naisen rakkauselämä kuulunut hänelle millään mittapuulla. Hääpari saattaisi päättää lähteä hetkenä minä hyvänsä eikä hänellä olisi mitään syytä pidätellä seuralaistaan häissä.
"Olen onnellinen siitä, että olen saanut sinut hevosteni ratsastajaksi."

Bex häkeltyi miehen sanoista, mutta hymyili sitäkin aidommin ja kiitollisemmin Charlesille, vaikka se vaatikin yläviistoon katselua. Hyvä, ettei hevosenhoitajan nuiva suhtautuminen ollut tarttunut hevosten omistajaankin.
”Niiden ratsastaminen on kerrassaan ihanaa, joten kiitos kuuluu sinulle, kun annoit minulle tämän uskomattoman mahdollisuuden”, nainen korjasi välittömästi. Hän ei ollut vielä edes päätynyt tekemään mitään näyttävää kilpakentillä ratsujensa kanssa, mutta toivon mukaan myöhemmin keväällä alkava kausi korjaisi tilanteen. Hän oli täynnä palavaa halua todistaa niin itselleen, Winterille kuin Charlesillekin, että saisi houkuteltua hevosista esiin huippusuorituksia kilpakentillä.

Charles oli tuomittu pärjäsi nainen miten tahansa. Hän ei voisi irtisanoa ratsastajaa, vaikka tämä päätyisi viimeiseksi jokaisissa kisoissaan. Se olisi lopullinen todiste siitä, että hän oli menettänyt järkensä lopullisesti. Mies vastasi puolittaisella hymyllä ja vilkaisi pitelemäänsä kättä. Shampanja sai hänet tuntemaan olonsa turhankin kevyeksi, ja Charlesin oli kamppailtava harkintakykynsä kanssa ollakseen sanomatta mitään tyhmää, kuten miten kauniilta Bex näytti tänään. Hän ei luottanut kykyynsä välittää viestiä työnantajalle tai edes ystävälle sopivalla sävyllä. Kappale vaihtui jälleen, samoin esiintyjä, nyt eloisammaksi kai viestittääkseen, etteivät juhlat olleet vielä ohi.
David oli kuitenkin jo valmis jättämään juhlaväen jatkamaan keskenään. Hän halusi Caitlinin itselleen. Mies yritti kuitenkin löytää kärsivällisyyttä, sillä jos luoja soisi, nämä olivat naisen ainoat häät ja niiden kuului olla ikimuistoiset. Se tarkoitti juhlimista ystävien ja perheen keskellä.

Caitlin oli mielestään juhlinut jo aivan riittämiin vieraiden keskellä. Hän oli tanssinut niin, että jalat huusivat armoa, ja vaihtanut kuulumisia kaikkien läsnäolijoiden kanssa, jotka vain olivat hänen kohdalleen sattuneet. Eikö se tarkoittanut, että juhlat olivat heidän osaltaan ohitse? Vieraat voisivat jäädä juhlimaan vaikka aamuun asti hänen puolestaan, mutta hän lähtisi mielellään aviomiehensä kanssa ihmisten aikaan pois. Olihan heillä matkakin edessään.
”Kuinka paljon laitat vastaan, jos ehdotan livistämistä takaovesta?” Nainen naurahti hiljaa. Ei kai kukaan edes odottanut, että he juhlisivat aamuun asti?

"Rakastan sinua vielä vähän enemmän", David vastasi ja työnsi varovasti punaisen hiussuortuvan naisen korvan taakse.
"Tarvitseeko meidän kertoa lähdöstämme vai voimmeko vain jättää vieraat juhlimaan ja kadota ääneti yöhön?"

”Hyvä”, nainen vastasi yrittäen olla hukkumatta meripihkaisiin silmiin. Sille oli aikansa ja paikkansa, mutta jos he tahtoivat todella lähteä juhlista, ei miehen silmien tuijottaminen auttaisi asiaa.
”Minä suosisin katoamista”, Caitlin naurahti hiljaa. ”Eipähän tarvitse sanoa hyvästejä kenellekään.”

"Täydellistä", David kuiskasi naisen korvaan ja tanssitti tämän vaivihkaa tanssilattian poikki. Vieraiden ei tarvinnut päättää iltaansa tähän. Unenomainen sali katosi laidoiltaan pimeyteen, joten salaa pois lujahtaminen oli lastenleikkiä. David punoi sormensa Caitlinin sormien lomaan heidän laskeutuessaan hämäriä portaita, ylitti pimeän lattian ja raotti ovea sallien heidän lujahtaa ulos. Heille oli varattu oma auto ja Tinderissä seikkaileva kuljettaja hätkähti hereille tajutessaan hääparin sujahtavan takapenkille.
"Hotellille, kiitos", mies ohjeisti ja kääntyi Caitlinin puoleen epäuskoisen onnellinen hymy huulillaan. Hänen vaimonsa. Hänen kaunis, pisamainen, koordinointikyvytön, täydellinen vaimonsa. David ei voinut itselleen mitään, kun veti naisen suudelmaan takapenkillä auton suunnatessa myöhäisillan autioittamille kaduille.

Nainen hymyili kerätessään portaikossa pukunsa pitkää helmaa nyrkkiinsä, ettei kompuroisi siihen matkalla autolle. Hän ei voinut uskoa päivää todeksi ja odotti edelleen heräävänsä unesta hetkellä millä hyvänsä. Peukalo hapuili koskettamaan nimettömään sujautettua vihkisormusta kuin todistukseksi siitä, että tämä tosiaankin oli totta. Caitlin silitteli sormillaan miehen niskaa vastatessaan suudelmaan täynnä ihmetystä. Hän saisi tehdä näin toivottavasti koko loppuelämänsä. Se ajatus jo yksinään sai sydämen hypähtämään hallitsemattomasti.
”Pelkään koko ajan herääväni unesta”, nainen myönsi hiljaa nojaten otsaansa vasten miehen otsaa. ”Kai tämä on ihan oikeasti totta?”

"Jos ei, en suostu heräämään", David vastasi sulkien Caitlinin syliinsä ja sivellen hellävaroen naisen hiuksia. Kampauksella tuskin oli kriittistä väliä enää nyt. Auto liukui pysähdyksiin valitun, ylellisen hotellin eteen, ja mies nousi autosta suoden kuljettajalle hajamielisen kiitoksen. Hänen huomionsa oli Caitlinissa. Vastaanottovirkailija räpäytti hämillisenä hääparin pelmahtaessa melodista jazzia soittavaan, pehmeästi valaistuun aulaan ja ojensi heille avaimen sviittiin perinteisen tervetulopuheen kera, mutta David oli jo tarttunut vaimonsa käteen ja vetänyt tämän mukanaan hissiin. Hän nosti kätensä naisen poskelle, työnsi punaisia hiuksia pois kasvoilta ja veti Caitlinin suudelmaan, jonka joutui keskeyttämään vastahakoisesti heidän saavuttaessaan kerroksensa.
David hapuili sviitin oven auki malttamattomana eikä kiinnittänyt suurta huomiota mahtipontisesta antiikista henkivälle sisustukselle pimeässä huoneessa, lattialle ja hohtavan valkein lakanoin sijatulle sängylle ripotelluille ruusunterälehdille tai sille, että heidän matkalaukkunsa odottivat valmiina nurkassa. Hän ei halunnut nähdä tai kuulla muuta kuin Caitlinin. Mies laski kätensä naisen vyötärölle, kumartui jatkamaan keskeytettyä suudelmaa ja potkaisi sviitin oven kiinni takanaan.

Perjantai 5. toukokuuta 2017, iltapäivä

Kesä tuntui saapuneen Länsi-Saksaan aikaisemmin kuin Englantiin. Unelias piha ikkunan takana oli vihreä ja heidän väliaikaisen kotinsa alakerta lainehti kalpeaa auringonvaloa, joka sai Caitlinin hiukset hehkumaan punaisina. Ikkunalautaan selällään nojaava David seurasi vaimoaan katseellaan, rakastava, yksityinen huvitus suupielissä asuen ja kuunteli puolella korvalla puhelimesta vaimeana kantautuvaa sorinaa. Hän painoi älypuhelimen olkapään ja korvansa väliin, kun sekoitti teetään ja yritti saada itsensä keskittymään kuun vaihteessa koittavan, Beauty and the Beast in concert -tuotannon yksityiskohtiin. Hänen ajatuksensa harhailivat kuitenkin Caitliniin. Mies hakisi Mein myöhemmin iltapäivällä heidän luokseen, mutta sitä ennen hän halusi varastaa hetken kahden vaimonsa kanssa.
”Hei Harvey, hienoa, mutta minun täytyy mennä nyt”, hän keskeytti ja työnsi puhelimen farkkujensa takataskuun.

Caitlin siivosi keittiötä kiireettä, pysähtyen aina silloin tällöin vilkaisemaan jääkaapin oveen kiinnitettyjä lappuja. Hän nappasi yhden ohikulkeissaan mukaansa ja heitti roskakoriin, sillä muistutus Remonan kengityksen ajankohdasta oli tässä kohtaa turha, olihan tamma saanut uudet kengät jalkaansa toissapäivänä. Nainen pyyhkäisi hiuksia pois kasvoiltaan ja etsi keittiön tasolta hiuslenkkiä, jonka oli laskenut kädestään vain hetkeä aiemmin. Kumma kyllä lenkkiä ei tuntunut löytyvän enää mistään. No, olkoot. Eivät vapaana roikkuvat, suihkun jäljiltä kosteat hiukset häirinneet niin paljoa, että hän olisi jaksanut niiden tähden suunnata yläkertaan tai lähteä todenteolla etsimään hiuslenkkiä. Hän nosti viimeiset astiat tiskialtaasta tiskikoneeseen, ja käynnisti koneen muutamalla napin painalluksella. Oli se jo aivan riittävän täynnä pesuohjelman pyörittämistä varten. Hän vilkaisi miehen puoleen havahtuessaan yllättävään hiljaisuuteen, joka kieli puhelun päättymisestä.
”Joko yksityiskohdat alkavat olla selvillä?” Nainen kysäisi hymy pisamoiden valtaamilla kasvoillaan.

David suoristautui hymyillen ja otti pitkän kulauksen äänen vaalimista varten kehitellystä teestä.
”Ei aavitustakaan”, hän vastasi ja siirtyi pehmein, harkituin askelin lähemmäs. Ei hän ollut kuullut sanaakaan agentin tarinasta.
”En tiedä, mitä teen kanssasi.”

”Tsk tsk”, nainen naksautti kieltään ja pudisti pienesti päätään. ”Keskittymistä puheluihin pidetään kohteliaana”, hän naurahti. Caitlin hieraisi niskaansa päätään pyöräyttäen. Venytys tuntui miellyttävältä edelleen aavistuksen jumiutuneissa lihaksissa. Hänestä oli selkeästi tulossa vanha, kun lihakset edelleen muutaman päivän jälkeen protestoivat suunnittelematonta laskeutumista hevosen selästä.

”Sinä teet sen mahdottomaksi”, mies protestoi huvittuneena seuraten Caitlinia intensiivisellä katseella.
”Kuinka kukaan voi olettaa minun keskittyvän, kun näytät tältä?” hän kysyi ja hörppäsi teetään, ”onko niskasi kipeä?”

”Oles nyt”, nainen naurahti ja astui lähemmäs miestä tönäisten pehmeästi kädellään leveää hartiaa. Oli siinäkin hänellä mies. Hän päätyisi pian agentin mustalle listalle, kun David vaatisi samojen asioiden toistamista useaan kertaan, ennenkö mies kiinnittäisi niihin mitään huomiota.
”Hieman jumissa, edelleen. Kyllä se tästä”, hän hymähti. ”Olen vain liian vanha kierimään kentän hiekassa.”

David kurtisti kulmiaan.
”Putosit satulasta? Milloin?” hän kysyi, tyhjensi teekuppinsa ja tarttui Caitlinia kädestä johdattaen tämän viereisen olohuoneen sohvalle.
”Istu alas”, mies kehoitti ja painoi naista pehmeästi olkapäästä istuttaakseen tämän upottavalle matolle sohvan eteen, jotta voisi hieroa hetken vaimonsa hartioita. Kuluneen arkiviikon viettäminen Lontoossa tuntui vielä typerämmältä idealta: se söi heiltä arvokasta, yhteistä aikaa, mutta Caitlinilla oli myös taianomainen lahja kolhia itseään. David ei voisi suojella Caitlinia painovoimalta, mutta hän ei voisi antaa itselleen anteeksi, jos menettäisi jälleen rakastamansa naisen, kun oli kaukana poissa.

”Tiistaina? Tai keskiviikkona. En enää edes muista”, nainen naurahti pudistellen päätään miehen puuhille, mutta protestit jäivät siihen. Hän istahti alas ja risti jalkansa, rentouttaen hartiansa.
”Yksi niistä nuoremmista ruunista oli vähän säpsyllä päällä, ja päätyi kompuroimaan sen verran pahasti, että tulin alas”, Caitlin totesi sulkien silmänsä nauttiessaan suurten käsien kosketuksesta hartioillaan. ”Vannon, että Remona näytti pettyneeltä kun nousin seuraavana päivänä sen selkään niskaani hieroen.”

David hieroi naisen hartioita ja selkää eikä voinut kiusausta kumartua välillä hipaisemaan nenänpäällään naisen punaisia hiuksia tai koskettamaan huulillaan korvanlehteä.
”En ihmettele”, mies vastasi ja kumartui alas kiertäen käsivartensa Caitlinin ympärille, rutistaen naisen hetkeksi syliinsä, ”kai tiedät, etten halua menettää sinua?” Hän toivoi, ettei tasaisista pinnoista kompuroimatta selviävä nainen ottaisi turhia riskejä hengellään.
”Mitä viikkoosi on muuten mahtunut?”

Nainen nojasi tyytyväisenä vasten miehen rintakehää ja kietoi omat kätensä miehen käsivarsien ympärille.
”Tietenkin. Olen aina varovainen”, hän vastasi pehmeästi. Olihan hän alkanut käyttää kypärääkin jatkuvasti, jopa kilpailuissa, vaikka siihen totutteleminen olikin kestänyt. Hän oli hankkinut turvaliivinkin maastolenkkejä varten. Hänestähän oli kovaa kyytiä tulossa turvallisten ratsastusvälineiden puolestapuhuja.
”Ei mitään sen kummempaa. Juttelin Charlotten kanssa. Hän tahtoisi kovasti tulla kylään parin viikon päästä”, hän hymähti huvittuneena. ”Kuulemma Jasonilla on reilu viikko lomaa jo näin keväästä, ja he tahtoisivat kerrankin kiertää mantereen kaupunkeja. Saa nyt nähdä, pääsevätkö he koskaan Pariisia pidemmälle. Lupasin kuitenkin, että he saavat tulla yöksi jos sattuvat tätä kautta ajamaan”, nainen naurahti.

David nojasi kasvonsa hetkeksi Caitlinin kaulataipeeseen. Hän oli melkein unohtanut, millaista oli rakastaa toista ihmistä niin paljon, että meinasi haljeta. Hän ei voisi antaa uransa viedä häntä jatkuvasti pois vaimonsa luota. Luoja tiesi, ettei tulevaisuuden varaan voinut luottaa.
”Totta kai”, mies vastasi ja suoristautui vastahakoisesti tarpeeksi jatkaakseen kipeiden lihasten pehmentämistä.
”Miten hevosten kanssa sujuu?”

”Nuoremmat ovat varsin hitti tai huti aivan täysin päivästä riippuen, mutta Remona on huippuvireessä. Se on ehdottomasti valmis seuraaviin kilpailuihinsa”, nainen vastasi lämmöllä. ”On auttanut paljon, kun kentän laidalla on jatkuvasti ollut toiset tarkat silmät arvioimassa ja ohjaamassa. Jos emme tee tänä kesänä henkilökohtaista ennätystämme, olen todella yllättynyt.” Hänen uskonsa tammaan oli vankkumatonta. He olivat onnistuneet hiomaan aiempia heikkoja osuuksia radoista niin paljon vahvemmiksi, ettei hän uskonut sen olevan edes mahdollista. Herttainen tamma tuntui lukevan hänen ajatuksiaan suurimman osan ajasta.
”Miten Lontoossa meni?”

”Olen onnellinen puolestasi. Muistuta minua, milloin kisasi ovat, ja järjestän itseni katsomaan”, David vastasi, siirsi naisen hiuksia syrjään hellästi ja hieroi niskaa painettuaan sille vaivihkaisen suudelman.
”Työntäyteisesti. En halua viettää siellä yhtään ylimääräistä päivää, joten aikataulutan päiväni varsin tiiviiksi”, mies naurahti. Se oli lempeä ilmaisu tahdille, jolla hän juoksi tapaamisesta toiseen, harjoituksista äänitykseen ja lounaalta ystävien kanssa neuvotteluihin.
”Ikävöin sinua aina luvattoman paljon ollessani poissa.”

”Sunnuntaina 21. päivä”, nainen muisteli ulkomuistista. Lämmin hymy kohosi huulille miehen suukon myötä. Miellyttävä väristys kulki pitkin selkäpiitä. Hän ei koskaan tottuisi Davidin huomioon, mutta eipä se mitään haittaisi.
”Se tunne on molemminpuolinen”, Caitlin vakuutti pehmeän naurahduksen kera.

David suki hellästi naisen hiuksia olan yli ja palasi takaisin hieronnan pariin meinattuaan jälleen unohtaa, mitä oli tekemässä. Hän saattoi tosin unohtua välillä hipaisemaan kaulansyrjää huulillaan ja hengittämään vasten naisen ihoa. Ehkä hän oli kuin teini-ikäinen, mutta hän rakasti vaimoaan eikä hävennyt sitä, että ikävöi tätä heidän ollessaan erossa.
”Oletko menossa vielä tallille tänään?” hän kysyi liu’uttaessaan käsiään alemmas ja pyörittäessään sormiaan ristiselän lihaksilla.

Olisi ollut kerrassaan hullua närkästyä miehen huomiosta. Punapää ennemminkin kylpi hellyydessä, jota hänelle osoitettiin ja sulki silmänsä keskittyen nauttimaan läheisyydestä. Miehen poissaolo tuntui aina suurena tyhjyytenä asunnolla, jota hän oli oppinut kutsumaan kodikseen viime kuukausien aikana.
”En, ei ole mitään tarvetta. Huomenna sitten taas”, hän vastasi kääntäen päätään, jotta saattoi ohjata seuraavan niskaan suunnatun suudelman huulilleen.

Mies tarttui vaimonsa leukaan eikä mielellään vapauttanut tätä saamastaan suudelmasta.
”Minun täytyy lähteä hakemaan Mei tunnin päästä”, hän huokasi ja tunsi olevansa kehno isä. Hän oli onnellinen nähdessään tyttärensä, mutta ei olisi pahastunut hetkeä kauempaa ihan vain kaksin Caitlinin kanssa. Lapsen lähettäminen sisäoppilaitokseen ei sekään tainnut olla merkki rakastavasta vanhemmasta, mutta Mei oli itse pyytänyt sitä ja Hamiltonit olivat järjestäneet adoptoidun lapsenlapsensa Wycombe Abbeyn tyttöjen sisäoppilaitokseen, kai arvostetuimpaan maassa. Mei vakuutti viikottaisissa sähköposteissaan viihtyvänsä ja arvosti opettajiaan. Mies toivoi sen olevan myös todellisuutta.

Caitlin hymyili suudelmaan silmät suljettuina. Ajatus siitä, miten onnekas nainen hän oli, välähti mielessä jälleen kerran.
”Tahdotko että tulen mukaan?” Nainen kysäisi aukaisten silmänsä ja vilkuili alaviistosta miestä. Hän laski kätensä miehen polvelle pehmeän hymyn kera ja kääntyi paremmin miehen puoleen, ettei joutuisi kiertämään niskaansa niin paljoa. Oli kieltämättä helpottavaa, että miehen tytär suostui tulemaan kylään, eikä ainakaan näkyvästi kantanut kaunaa siitä, miten hän oli pyytänyt Davidia muuttamaan mukanaan mantereen puolelle.

”Voisinko koskaan sanoa ei sinun seurallesi?” David kysyi ja kumartui painamaan otsansa hetkeksi vasten Caitlinin otsaa, punoen sormensa naisen hiuksiin ja voimatta itselleen mitään, kun varasti toisenkin suudelman. Hän ei tiennyt, mistä naiselle olikin siunautunut niin vaivaton kyky ajaa hänet hulluksi pelkällä läsnäolollaan.

”Ei sitä tiedä”, Caitlin naurahti. Joskus hänestä tuntui, että hän varasti liikaakin miehen aikaa tyttärensä kanssa, mutta hän ei myöskään halunnut lapsen tuntevan oloaan vieraaksi tai ulkopuoliseksi omassa kodissaan. Kukaan ei ollut koskaan kertonut, miten stressaavaa lasten kanssa toimiminen osasi olla. Tai kenties Chloe oli, mutta hän oli painanut moiset puheet villaisella, sillä isosiskon pojat olivat aina hurmaavia vieraillessaan hänen luonaan.
”Kai Mei on viihtynyt hyvin koulullaan?”

”Ainakin hän kirjoittaa niin. Hän kuvailee oppituntejaan ja kehuu suurinta osaa opettajistaan. Opettajien palautteen mukaan hän on erinomainen oppilas, harvinaisen edistynyt ja älykäs ikäisekseen”, David vastasi ja tunsi syyllisyyden piston. Hän ei ollut koskaan vaivautunut tutustumaan omaan lapseensa huomatakseen sen oikeasti itse.
”Hän ei kuitenkaan puhu muista oppilaista. Ei ystävistä, ei yhteisistä lounaista tai vapaapäivien illanvietoista. Pelkään, että hän on jäänyt yksin.” Hän oli ryöstänyt tytöltä lapsuuden äidin kuoleman jälkeen eikä varmasti tehnyt mitään auttaakseen tyttöä ystävystymään tai puhumaan.
”Luulen, että hän ikävöi Andromedaa”, mies tunnusti ja painoi synkkenevän, alakuloisen katseen olohuoneen paksuun villamattoon. Hän oli erottanut lapsenhoitajan ennen heidän muuttoaan riidassa, joka rikkoi useamman astian ja hälytti naapurin, ja välillä mies mietti oliko tehnyt oikein. Nainen oli kuitenkin noussut rattiin alkoholin vaikutuksen alaisena, hänen lapsensa ollessa kyydissä.

Se kuulosti Meiltä. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö tyttö pärjäisi loistavasti koulussa, sillä lapsen mieli oli välistä pelottavankin terävä. Harmi kuitenkin, mikäli miehen aavistelu piti paikkansa ja tyttö oli jäänyt yksin. Omanikäinen seura oli tärkeää. Kukaan ei voisi viettää kaikkea vapaa-aikaansa yksin.
”Uskoisin, että hän löytää ystäviä. Ei kai sisäoppilaitoksessa voi loputtomiin muita vältellä”, nainen pohti mutristaen huuliaan. Luulisi ystävystymisen olevan niin tiiviissä porukassa helppoa.
”Varmasti huolesi on turha. Luulisi henkilökunnan kertovan, jos näyttäisi siltä, ettei Meillä ole ystäviä koulullaan.”

David ei ollut lainkaan varma. Mei oli erikoinen lapsi. Hiljainen tyttö ahmi kirjallisuutta filosofiasta, matematiikasta ja historiasta. Millainen 12-vuotias silitti vapaaehtoisesti vaatteensa? Mutta ehkä henkilökunta hälyttäisi hänet, jos tyttöä kiusattaisiin tai he huomaisivat Mein yksinäiseksi.
”Olet varmaankin oikeassa. Taas”, hän huokasi loihtien huulilleen hymyn ja sipaisi naisen punaisia hiuksia hellästi.
”Haluaisitko tehdä jotain yhdessä viikonloppuna?”

”Enkö ole aina?” Caitlin kiusoitteli voimatta antaa tilaisuuden mennä ohitse. Hän kääntyi vilkaisemaan miestä hymy huulillaan ja veti suuren käden omiensa suojiin.
”Mielelläni”, hän lisäsi ja kohotti Davidin kättä ylemmäs painaakseen suukon ranteelle. ”Tietenkin haluan viettää vaikka kaiken aikani teidän kanssa. Täytyy vain keksiä jotakin tekemistä, mikä olisi Meille mieleen. Epäilemättä lähistön museot eivät häntä kauaa innostaisi”, nainen jatkoi. Hiljaisen tytön kanssa kommunikointi tuntui aina yhtä haastavalta, mutta se ei estänyt yrittämästä. Olivathan he perhettä, vaikka itse kukin vielä hapuilikin omaa rooliaan.

David hymyili ja seurasi naisen kasvoja huulien koskettaessa rannettaan.
”Voi olla, että meidän täytyy lähteä etuajassa tai en voi pitää käsiäni irti sinusta”, hän huomautti aavistuksen käheästi ja yritti selvästi ravistautua takaisin kypsän aviomiehen rooliin, jonka täytyi hakea pian tyttärensä lentokentältä.
”Luulen, että hän jaksaa kierrellä museoja kanssasi paljon paremmin kuin minä”, mies naurahti, ”ehkä hän viihtyisi ihan vain kotonakin kanssamme. Voimme toki aina lähteä oopperaan tai ehkä minun pitäisi etsiä hänelle sopiva talli ratsastustunnille, ellet sinä tietäisi parempaa?”

"Hups", nainen virnisti, vaikkei näyttänytkään olevan lainkaan pahoillaan. Aikuisuus oli yliarvostettua.
"Aijai, museot ovat mielenkiintoisia", hän naksautti kieltään huvittuneen moitteen mukana. Ehkä mies oli jo sietänyt hän oikkujaan riittämiin, eikä hänen tulisi opettaa moisia miehen tyttärellekin.
"Voin aina kysyä töistä, josko lähistöltä löytyisi mukava talli", Caitlin ehdotti. Pakkohan paikallisten hevosihmisten olisi tietää vastaus niin yksinkertaiseen kysymykseen.

Mies nauroi päätään pudistellen ja kumartui varastamaan vielä yhden suudelman.
”Sinä teet niistä mielenkiintoisia”, David mukaili kiitollisena siitä, että nainen ymmärsi hänen tyttärensä kiinnostuksia paljon paremmin kuin hän. Hän jakoi Mein kanssa rakkauden musiikkiin, mutta teoreettiset kirjat matematiikasta tai Freudista olivat hänelle käsittämättömiä.
”Toivotaan. Hän pääsee kuulemma ratsastamaan koulussa ja on hyvin innostunut siitä. Ehkä perheessä on kohta kaksi kouluratsastajaa”, mies naurahti. Luoja häntä auttakoon.
”Ehkä meidän pitäisi lähteä.”

”En voisi väittää olevani kovinkaan pettynyt, jos niin kävisi”, Caitlin naurahti. Ratsastaminen oli kaikkea paitsi halpa harrastus, mutta hän oli aina vakaasti uskonut siihen, että se antoi enemmän kuin otti. Hevosten kanssa toimiminen opetti niin paljon, ettei sille voinut laittaa hintalappua.
”Ehkä”, hän nyökkäsi ja kampesi itsensä kömpelösti jaloilleen matolta. Nainen ojensi kättään auttaakseen Davidinkin jalkeille, vaikka mies olikin heistä se, jolle omien jalkojen käyttäminen ei tuottanut ongelmia.
”Jos Mei tahtoo käydä harjailemassa tai vaikka ratsastamassa Remonaa viikonlopun mittaan, hän saa totta kai tehdä niin. Laita vain viestiä etukäteen niin varmistan, että Remona on sisällä odottamassa, vaikka itse olisinkin sidottuna toisaalle”, punapää lisäsi hymy huulillaan. Remona oli osa perhettä, joten luonnollisesti miehen tytär oli tervetullut puuhailemaan hevosen parissa hänen työpäivänsä aikanakin.

David tarttui ojennettuun käteen ja kiersi käsivartensa hetkeksi naisen ympärille heidän suunnatessaan kohti ulko-ovea. Ovenpieleen kiinnitetty muistilappu sai miehen tarkastamaan hajamielisesti, että hän oli ottanut puhelimen, lompakon ja ajokortin mukaan, ennen kuin tuuppasi oven lukkoon heidän takanaan.
”Olet kultainen. Ei ihme, että Mei pitää sinusta niin paljon”, mies totesi, painoi suukon naisen poskelle ja avasi vaimolleen auton oven. Hiljainen, tulkitsemattomuuden salaperäisestä verhosta nauttiva tyttö harvoin ilmaisi tunteitaan sanoin, mutta David oli huomannut, miten tyttö nautti samanlaisia kiinnostuksia jakavan naisen seurasta. Mei vaikutti hienotunteisen pettyneeltä aina päätyessään viettämään aikaa vain adoptoidun isänsä kanssa.

Keskiviikko 6. joulukuuta 2017, Rosings Park, iltapäivä

Kuva Hendrixistä ja Morrisonista, heidän lepakkokorvaisista kissanpennuistaan käpertyneenä Caitlinin tyynylle oli saapunut naisen puhelimeen pian lähdön jälkeen saatesanoin ”Taitavat ikävöidä sinua, niin kuin minäkin.” Davidin oli jäätävä töihin Lontooseen, kun vanha ystävä kutsui Caitlinin vierailemaan pohjoisessa, vaihtamaan kuulumisia ja tapaamaan uutta suojattiaan.
Talvi oli saapunut Hexhamiin kylmänä ja tuskastuttavan märkänä, mikä sai Julianin harvinaisen kiitolliseksi Rosings Parkin hulppeista puitteista sekä ratsastaa että valmentaa - vaikkei hänen selkänsä ollutkaan kestää kuin satunnaista ratsastusta. Onneksi siis oli Sylvia Stirling, serkkunsa lailla hämmentävän vaalea olento, jonka Julian uskoi oikeaksi ratsastajaksi viemään hevosensa kilpakentille. Sylvian valmentaminen oli myös erittäin tervetullut harhautus oman kilpauran päättymisen pelosta sekä stressistä, jota hän tunsi kolmosia odottavan vaimonsa puolesta.
Kokomustaan pukeutunut, pitkänhuiskea kouluratsastaja - tai ehkä nykyään kouluvalmentaja - otti kookkaan, tumman, suklaanruskean Darlingin karsinasta loisteliaaseen pesutilaan ja hipaisi sen sierainten välissä olevaa, vaaleanpunaista pilkkua, kun vilkaisi kelloaan.
”Ala vain varustaa sitä”, mies sanoi Sylvialle ja arveli kuulevansa Caitlinin hyvissä ajoin naisen saapuessa.

Toisin kuin tallin käytävillä huhuttiin (tai ainakin tietty katkerahko tallityöntekijä huhusi) Sylvia osasi statuksestaan huolimatta varustaa hevosen oikein hyvin, kiitos vain. Jo isosisä oli vaatinut, että hän opettelee laittamaan Fluffyn itselleen valmiiksi sen sijaan, että olisi vain ilmoittanut tallityöntekijälle, milloin halusi lähteä ratsastamaan.
Sylvia saattoi olla hemmoteltu, mutta hevosten suhteen ei ollut koskaan tullut vastaan sellaista työtä, josta hän olisi kieltäytynyt asemaansa vedoten. Kyse oli niin paljon muustakin kuin vain siitä, että hyppäsi selkään, suoritti radan ja kipusi takaisin alas.
Alkaessaan harjata Darlingin suklaanruskeaa kylkeä puhtaaksi Sylvia hymyili väkisinkin huomatessaan, että aluksi häneen hienoisella epäluulolla suhtautunut ori ei enää tuntunut jännittävän hänen käsittelyään. Hermostuneisuuden sijaan se vaikutti lähinnä uteliaalta, taivutti päätään nähdäkseen, mitä tapahtui ja hamusi taskua kun hän seisahtui hetkeksi rapsuttelemaan sen turpaa kiertäessään toiselle kyljelle.
”Taidat alkaa viimein uskoa, etten minä ole sen kamalampi, vai mitä?” hän hyrisi.

Hän oli tottunut matkustamaan paljon niin töiden kuin huvitusten perässä, mutta vasta kulunut syksy oli opettanut hänet nauttimaan junalla matkustamisesta. Newcastlen ja Lontoon väli oli kolme tuntia, jotka hän saattoi käyttää kirjan parissa vaivattomasti. Tämäkään päivä ei ollut ollut poikkeus, kuten ei sekään, miten nainen oli lentää kumoon astuessaan ulos junasta. Hän pudisteli päätään nauraen, suoristautui ystävällisen kanssamatkustajan auttamana ja jatkoi matkaa laiturialueen päähän. Nainen sipaisi punaisia hiuksia pois kasvoiltaan, kun asteli tuulisen kadun vartta pitkin taksitolpalle ja otti suunnan suoraan Rosings Parkiin.
Taksin seuratessa alati pieneneviä hiekkateitä kohti suurta kilpakeskusta, oli hyvä lähettää ’selvisin hengissä junamatkasta’ tyyppinen viesti töihin hukkuvalle Davidille ja muistutus siitä, miten hän olisi kotona ennen kuin mies huomaisikaan. Koti oli miehen luona, vaikka Caitlin huomasi jälleen seuraavansa haikeudella, miten maalaismaisemat vaihtuivat taksin ikkunan takana. Hän kaivoi jo valmiiksi lompakkonsa esille ja valmistautui ohjaamaan taksikuskin perille saakka, mutta kuljettaja tuntui tietävän tarkalleen, minne oli menossa. Kenties hänen ohjeilleen ei siis ollut mitään tarvetta, kun kuljettajan navigaattori oli tehtäviensä tasalla.
Caitlin suoristi myrkynvihreää villakangastakkiaan, kun nousi auton kyydistä, ja hautasi pisamaiset kasvonsa luonnonvalkoisen ja ruskeankirjavan villahuivin sisään purevalta viimalta suojaan. Hän heilautti printtikuvioidun viikonloppukassinsa nahkaisen olkahihnan päänsä yli ja lähti talsimaan kohti tallia, jonka käytävillä oli tottunut kulkemaan. Julianin löytäminen ei vaatinut suurta ponnistusta - ensimmäinen vastaantulija osasi ohjata hänet oikealle tallikäytävälle, ja sen jälkeen loppu olikin helppoa. Nainen väisti käytävällä talutettua hevosta sivummalle, onnistui lyömään kyynärpäänsä hermon karsinan oven loimitankoon, ja asteli pesupaikan luokse edelleen kyynärpäätään hieroen.
”Hei vain”, Caitlin tervehti pirteästi vetäen huivia pois kasvoiltaan, jotta hänestä näkyisi enemmän kuin vain vihreät silmät ja sotkuiselle, löysälle nutturalle kerätyt punaiset hiukset. ”Ihana nähdä taas kasvotusten pitkästä aikaa”, nainen lisäsi levittäen käsiään halaukseen, jolta Julianin olisi aivan turha yrittääkään pyristellä karkuun.
”Ja sinä taidat olla Sylvia?” Punapää virnisti kääntäen huomionsa Darlingin kanssa puuhastelevan, kalpean naisen puoleen.

Paljonpuhuvan kolauksen olisi pitänyt hälyttää Julian Caitlinin saapumiseen, mutta Sylviaa Darlingin kanssa kulmat keskittyneessä kurtussa katsova hollantilainen havahtui vasta tuttuun ääneen. Mustaan, poolokalukselliseen kashmirneuleeseen pukeutunut mies pyörähti ympäri ja suli hymyyn, joka siristi kalpeansiniset silmät.
”Caitlin!” hän tervehti ja sulki naisen tiukkaan halaukseen, ennen kuin suukotti molempia, pisamaisia poskia ja vetäytyi sen verran kauemmas, että saattoi tarkastella vanhaa ystäväänsä.
”Näytät säteilevältä”, mies huomautti, poimi Caitlinin käden käteensä, painoi kevyen suudelman sen kämmenselälle ja kääntyi sitten Sylviaa kohti.
”Kyllä - Caitlin, tässä on Lady Sylvia Stirling, pelastajani ja uusi suojattini, jonka ehkä muistatkin kouluradoilta Madame Butterflyn kanssa”, Julian esitteli.
”Ja Sylvia, tässä on rakas, vanha ystäväni Caitlin O’Connor - ei, anteeksi Kinghän se on nykyään, eikö olekin? - Caitlin omistaa yhden aikamme hienoimmista kouluratsuista, Remonan. Mistä olen vain mitä pienimmissä määrin kateellinen.”

Sylvia rekisteröi kolahduksen, muttei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota vaan taputti korvat jännittyneenä äänen suuntaan kääntäneen Darlingin jännityksen tiehensä.
Ilmeisesti ori tuli siihen tulokseen, ettei kyseessä tällä kertaa ollut henkeä uhkaava vaara, vaan käänsi päätään takaisin Sylviaa kohti.
Hän rekisteröi punahiuksisen naisen, joka mitä ilmeisimmin oli Julianin tuttavia, mutta vasta kuullessaan nimensä todella havahtui tämän läsnäoloon.
Taputettuaan Darlingin lapaa hän pujahti hetkeksi käytävän puolelle tervehtiäkseen Caitliniksi esiteltyä naista. Vaikka kyllähän hän tämän tunnisti, nyt kun nimi yhdistyi kasvoihin.
”Sylvia”, hän vahvisti – ja antoi samalla siniverisen hienovaraisesti luvan olla käyttämättä titteliään, mikäli sellaiseen ylipäätään kiinnitti huomiota – ja ojensi kättään Caitlinia kohti.
”Ihastuttava tavata. Tokihan minä Remonan tiedän, aivan uskomattoman upea ratsu.”
Mikäli ’tietämisellä’ saattoi kuvailla haltioitunutta ihastusta.

Caitlin oli melko varma, että onnistui totuttamaan muutamassa päivässä kaikki ympärillään epämääräisiin kolahduksiin, tömähdyksiin, kolinaan ja uloshengityksen mukana sihistyihin iirinkielisiin kirouksiin niin, ettei kukaan enää kiinnittänyt moisiin mitään huomiota. Hänellä oli lahja - se ei tosin ollut taito hurmata tuhatpäinen yleisö teatterin lavalla, mutta lahja se oli siitä huolimatta.
”Olet aivan liian kiltti, Julian”, nainen naurahti pisamaiset kasvot lämpimään hymyyn levinneinä. Kukaan ei näyttänyt säteilevältä matkustamisen jälkeen, mutta miehen pieni valkoinen valhe sai jäädä haasteetta, tämän kerran.
”Kingpä hyvinkin”, hän naurahti tönäisten miehen käsivartta. ”Luulisi sinun jo melkein vuodessa oppineen sen.” Julian ei suinkaan ollut ainoa, joka erehtyi sukunimestä - hän oli melko varma, että yksi toimittajista oli huikannut hänen peräänsä vanhalla sukunimellä kesällä Ruotsissa.
”Mukava tavata”, nainen hymyili Sylvialle tarttuen naisen ojennettuun käteen. ”Remona on kieltämättä melkoinen tähti.” Herttainen tamma oli hänen suurin ylpeytensä aihe koko vuosikymmenten uran ajalta. Sopihan sellaista hevosta tähdeksi kutsua, eikö vain?
”Mutta eipä kullanmuruni ainoa ole. Darling on kovaa kyytiä kipuamassa tarjoamaan vastusta, eikö vain?”

”Minua on kutsuttu monella sanalla, muttei koskaan kiltiksi”, Julian vastasi vienosti hymyillen, valonarat silmät huvittuneina tuikahtaen. Caitlin oli aina säteillyt hänen silmissään, tavalla, jolla maailmassa ainutlaatuiset ihmiset säteilivät.
”Vanhat tavat istuvat tiukassa, vai miten se meni?” hän kysyi naurahtaen, ”miten David voi?”
Julian käänsi kriittisen katseen tummanrautiaaseen oriin ja rapsutti sen otsapyörrettä hevosen kurottaessa puhaltaen heitä kohti. Kraken voisi tarjota vastusta Remonalle, merihirviön tulella ja karismalla, mutta Darlingin pehmeämpi charmi tarvitsi vielä hiomista voidakseen kilpailla ruunikon tamman tanssin kanssa. Miehellä oli kuitenkin tunne, että Sylvia voisi hyvinkin voida olla avain orin potentiaalin toteuttamiseen.
”Katsotaan. Olimme matkalla treenaamaan. Kenties voit tarjota ammattimaisen mielipiteesi samalla, kun vaihdamme kuulumisia.”

Vanhat ystävät jäivät vaihtamaan kuulumisia ja Sylvia katsoi, että oli kohteliasta palata takaisin Darlingin luo. Hän ei halunnut seisotuttaa oria turhaan ja oli sitä paitsi todistettu tosiasia, ettei ystävällinen jutustelu ollut hänen vahvimpia puoliaan.
Eri asia silloin, kun jokaisella huoneesaolijalla oli nimensä lisäksi titteli, tai sukulaisen titteli, tai sukunimen tuoma arvostus, joka sääteli, kuka sai puhutella ja ketä.
Hevoset eivät sentään välittäneet sellaisesta.

”Mistäköhän se voisi johtua”, Caitlin naurahti. Julianin maine ehdottomana valmentajana oli kantanut eteläiseen osaan saarivaltiota varsin nopeasti. Kenties sitä avitti myös hänen tapansa soitella Artemikselle joka välissä, eikä irlantilainen mies säästellyt suotta sanoissaan, kun puhui Julianin valmennuksista.
”Voi, David voi oikein hyvin, mitä nyt kiirettä pitää töiden kanssa. Hän lähetti kovasti terveisiä”, nainen vakuutti pehmeä lämpö ääneen hiipien. Hänen uskomaton miehensä, joka odottaisi kotona. Se jos mikä riitti muistuttamaan, ettei hän ollut tullut tänne kuin käymään.
”Alan epäillä, että kutsuit minut tänne vain ilmaisia neuvoja varten”, punapää kiusasi kääntäen katseensa komeaan oriin. Ihan kuin Julian olisi tosissaan hänen näkemystään kaivannut onnistuakseen tuomaan hevosestaan esille sen parhaat puolet. Epäilemättä Darling oli matkalla huipulle. Julianilla ei ollut tapana tuhlata aikaansa keskinkertaisiin hevosiin.

”Kauhistuttavasta karismastani?” Julian ehdotti vinosti hymyillen, kun astui lähemmäs tummanrautiasta oria Sylvian vanavedessä ja silitti sen kaunispiirteistä päätä. Hän nauroi Caitlinin vihjatessa, että hänellä olisi ollut taka-ajatuksia: mies todella vain halusi nähdä pitkästä ystävänsä, vaikkei voinut kieltää, etteikö olisi arvostanut tämän silmää hevosten ja ratsastajien suhteen.
”Miltä avioelämä on maistunut?” hän kysyi Caitlinilta ja kumartui kiertämään tottunein sormin pinteleitä orin suklaanruskeisiin jalkoihin jättäen satuloinnin ja suitsimisen uuden ratsastajansa tehtäväksi. Sylvia oli vaikuttava olento pienestä koostaan huolimatta eikä haparoinut toimiessaan hänen oriensa kanssa.
”Varustatko sen valmiiksi?” hän varmisti Sylvialta melkein hyväntuulisesti.

”Tietenkin”, Sylvia vakuutti Julianille.
Hän uskoi alkaneensa pikku hiljaa voittaa Darlingin puolelleen siinä määrin, ettei heidän tarvinnut enää jännittää toistensa seurassa.
Kraken oli aivan omaa luokkaansa.
Sylvia ei halunnut kutsua tunnetta varsinaiseksi peloksi, mutta olihan suuri, nimensä mukaan merihirviönsieluinen ori kunnioitustaherättävä. Suuri hannover ei ollut vielä selvästikään päättänyt, hyväksyisikö se naurettavan pieneltä näyttävän olennon ratsastajakseen, totuttuaan ensin Julianin kaltaiseen huomattavasti vaikuttavampaan ratsastajaan.
Aika näyttäisi.
Satulan jälkeen vielä suitset paikoilleen, tallin juoruajien olisi pitänyt olla näkemässä, että avuton, hienosteleva lady kyllä tiesi, mitä oli tekemässä.

”Anteeksi kun näin julmasti murskaan unelmasi, mutta sinulla ei ole sellaista”, Caitlin nauroi lämpimästi. Hän seisoskeli hieman sivummalla ettei ori hermostuisi turhan moneen käteen ympärillään, mutta seurasi kouluratsun eleitä harjaantuneella silmällä siitä huolimatta. Darling oli vaikuttava ratsu, vaikka vielä tulokset eivät sitä väitettä täysin tukeneetkaan. Orin aika koittaisi epäilemättä vielä jonakin päivänä.
”Voisin kysyä samaa sinulta”, nainen virnisti, ”mutta oikein hyvältä. Hankimme juuri pari kissanpentuakin.” Lapsuuden unelma lemmikistä kotisohvalla oli kuin olikin käynyt toteen. Kissoista oli loputtomiin iloa jo nyt, vaikka välillä hän pelkäsikin eläinten puolesta. Onneksi ne olivat sentään sulokkaampia ja notkeampia liikkujia kuin hän, ja putosivat jaloilleen silloin, kun yliarvioivat omat kiipeilykykynsä.
”Hendrix ja Morrison”, punapää kertoi esitellen kuvaa kissalapsista puhelimeltaan. Heidän höperöt pienet kissansa. ”Mutta se minusta. Sen sijaan kuulin, että onnittelut ovat paikallaan”, hän virnisti vinosti. Hän oli ehtinyt vaihtamaan pikaisesti kuulumisia Deirdren kanssa tallikäytävällä viimeksi, kun oli pohjoisessa ollut.

Julian nauroi kumeasti Caitlinin piikille, taputti Darlingin lihaksikasta kaulaa ja kumartui katsomaan esiteltyä kuvaa lepakkokorvaisista, tavattoman persoonallisen näköisistä kissanpennuista.
”Hendrix ja Morrison?” hän toisti epäuskoisena ja nauroi hyväntuulisena. Deirdren ja perheenlisäyksen puheeksi ottaminen sai Julianin rinnan röyhistymään isän häikäistyneellä onnella ja ylpeydellä.
”Oh, kyllä. Deirdre odottaa kolmosia, voitko uskoa?” mies kysyi juoksuttaen sormet läpi mustasta harjastaan ja seurasi sitten Darlingia ja Sylviaa päämaneesiin, kun ori oli varustettu valmiiksi. Julian tarttui orin ohjiin, kun Sylvia pysäytti sen maneesin hiekalle ja punttasi pienen naisen sitten tottuneesti ylös tummanraudikon satulaan.
”Lämmittele se vapaasti. Painotetaan tänään siirtymisiä”, hän sanoi kohottaen katseensa Sylvian kasvoihin ja siirtyi takaisin Caitlinin vierelle, kun hevonen lähti liikkeelle.
”Mitä Remonalle kuuluu?”

Sylvia jätti Julianin ja Caitlinin keskustelemaan rauhassa ja keskittyi itse sen sijaan kuulostelemaan, millaisella mielellä Darling tänään oli.
Onneksi hän oli ehtinyt lapsuudessa alkaneen ratsastusuransa aikana tottua siihen, että melkein aina joku oli katselemassa ja arvioimassa. Muuten hän olisi saattanut pilata oman suorituksensa sillä, että kentän laidalta häntä tarkkaili nyt ei ainoastaan yksi, vaan kaksi hänen idoliaan.
Vielä kisatessaan hän oli herännyt jo aamuyöstä tarkastamaan, oliko Madame Butterflylla hyvä vai huono päivä, ja mihin kaikkeen olisi hyvä varautua ennakolta.
Oli pieni voitto, että ori oli alkanut luottaa häneen pikkuhiljaa riittävästi uskoakseen, että tilanne oli kyllä hallinnassa, sen ei tarvinnut panikoida jokaisesta äänestä, joka suuressa maneesissa kantautui.
Tänään Darling vaikutti virkeältä, ja tapansa mukaan hänen tarvitsi antaa vain hiuksenhieno apu, niin että käynti muuttui orin ihastuttavaan raviin.

”Nimeäminen jätettiin minun vastuulleni”, Caitlin naurahti huvittuneena. Ei olisi kannattanut, vaikka kaipa sitä olisi huonompiakin nimiä ollut kuin pari nykymusiikin legendaa. Tässä tosin oli syy sille, miksei hän ollut koskaan edes harkinnut hevosten kasvattamista sivutyönä. Varsaparka, jonka nimi olisi Relativity of Simultaneity.
”Eihän tässä auta kuin uskoa”, hän hymyili leveästi. Julianin onnea oli ihana päästä todistamaan näin lähietäisyydeltä. Hän kompuroi omiin jalkoihinsa matkalla maneesille, mutta se juurikin oli syy sille, miksei hän kävellyt orin rinnalla vaan säilytti etäisyytensä. Remona oli jo tottunut hänen yllättäviin sukelluksiinsa kohti maanpintaa, mutta samaa ei voinut odottaa muilta hevosilta. Nainen jäi odottelemaan, että ratsastaja pääsisi hevosen selkään, ja antoi sillä aikaa katseensa kiertää neljään jaetussa, valtavassa maneesissa. Valoisa maneesi oli ehdottomasti hintansa väärti tällaisina päivinä, kun vettä vihmoi kylmän pohjoistuulen mukana niskaan.
”Pelkkää hyvää, pelkkää hyvää”, Caitlin vakuutti. ”Se on saanut nauttia lomasta, joskin nyt tässä ollaan palaamassa takaisin tiukempaan treeniohjelmaan. Meillä on upea vapaaohjelma ensi kaudelle. En malta odottaa, että pääsemme testaamaan sitä alkuvuodesta”, hän naurahti. Tähtiin tiensä tanssinut tamma loistaisi seuraavallakin kaudella, jos se vain olisi hänen päätettävissään.
”Miten sinun hevosesi ovat voineet? Tottuneet uuteen ratsastajaansa edes auttavasti?” Nainen kysäisi kiinnittäen katseensa lämmittelyrutiiniaan aloittelevaan ratsukkoon. Ei olisi reilua arvioida ratsukkoa jo lämmittelyssä, mutta se tuntui aina antavan parhaan kuvan siitä, mitä tulevalta sopi odottaa.

”En malta odottaa, että pääsen näkemään sen”, Julian vastasi hymyillen ja kosketti Caitlinin olkaa jääden heidän valtaamansa neljäsosan keskelle naisen vierelle. Miehen katse kulki suklaanruskean hevosen mukana, vaikka hänen huomionsa olikin vanhassa ystävässä.
”Ja en tiedä ollako helpottunut siitä, etten ole kilpailemassa itse sitä vastaan”, hän lisäsi väläyttäen naiselle vinon, huvittuneen virneen, vaikka ajatus vihlaisikin kipeästi. Joku päivä hän ratsastaisi jälleen huipulla, tietenkin. Kärsivällisyys ei ollut koskaan ollut hänen vahvuuksiaan.
”Ne voivat erinomaisesti, toivon. Kraken on haastavin totuttaa uuteen ratsastajaan - oma vikani, kun olen ollut niin mustasukkainen sen satulasta - mutta Sylvialla on jo loistava ote sekä Darlingiin, Belgraviaan että Allegraan. En myöskään yhtään epäile, etteikö hän hurmaa myös Krakenia lumoihinsa.”
Julian katseli hetken tummanrautiaan liikkeitä ja Sylvian pehmeitä, eleettömiä apuja. Mies oli aina uskonut kovan työn, yrityksen ja tahdon voimaan. Sylvia todisti hänen uskonsa oikeaksi.
”En muista kerroinko, mutta valmensin häntä useamman vuoden – yksi niitä harvoja ratsastajia, joilla oikeasti on mahdollisuuksia huipulle. Oli kamala tragedia, kun hän menetti hevosensa. Kuulitko siitä?”

Darling piti kauniisti kontaktin, vaikka Sylvia saattoikin aistia sen keräämän energian muhivan pinnan alla. Hän ohjasi orin ravaamaan suurissa, rennoissa ympyröissä, joita mahtui heidän osionsa alalle yhteensä kolme. Se oli osoittautunut hyväksi keinoksi osoittaa lähes vainoharhaisuuteen saakka hermostuvalle hevoselle, ettei maneesin laadukkaaseen pohjaan ollut piilotettu ansoja sen varalle, ja ettei seiniltä syöksähtäisi mitään sen kimppuun. Kun koko työskentelyala olisi tuttu, olisi huomattavasti helpompi valaa hevoseen uskoa siitä, ettei olisi mitään syytä menettää hermojaan.
Energiasta huolimatta Sylvia piti huolen siitä, ettei Darling päässyt menettämään rytmiään.
Toistettuaan ympyräkuviota hän päästi ohjat hetkeksi pitkiksi ennen laukkaa.
Nopea vilkaisu valmentajaa kohti kertoi rennon keskustelun yhä jatkuvan.
Sylvia oli aina keskittynyt niin täysillä omaan tekemiseensä, ettei hän ollut kiinnittänyt huomiota ystävyyssuhteiden solmimiseen edes silloin, kun siihen olisi ollut mahdollisuus. Niin kuin Saksan vuosina.
Käyntiosuuden jälkeen oli vuorossa vielä laukka.

”Helpottunut, ehdottomasti”, Caitlin virnisti vinosti, ”sillä se on paras vapaaohjelma, joka minulla on koskaan ollut. Kunhan vain saamme hiottua sen Remonan kanssa täydelliseksi, muiden ennätykset ovat vaarassa.” Hänellä oli loputtomiin luottoa ruunikkoon tammaan, joka tanssi hänen kanssaan niin vaivattomasti. Remona oli hevonen, jollaisen saattoi saada kerran elämässä - jos oli onnekas. Hän ei aikonut antaa mahdollisuuden lipua sormiensa lomasta. Remona oli todistanut Ruotsissa, että tammaa ei sopinut sivuttaa.
”Toivotaan parasta”, nainen nyökkäsi. Ratsastajan vaihtaminen oli aina yhtä hankala ja pitkällinen prosessi, erityisesti kouluratsujen kanssa, kun suoritus pohjautui ratsukon harmoniaan. Esteillä taitava ratsastaja onnistui luovimaan tuntemattomalla hevosellakin radan lähdöstä maaliin, mutta kouluradalla oli turha edes kuvitella moista.
”Ohimennen, luulisin”, Caitlin vastasi kulmiaan kurtistaen. ”Virkistä muistiani?” Hän seurasi katseellaan ratsukkoa joutuen puremaan huultaan, ettei valmentajapuoli nostaisi päätään ja alkaisi ohjeistaa ratsastajaa. Selkeästi tutulla ympäristöllä oli moinen vaikutus häneen, sillä Lontoossa hän harvoin koki tarvetta puuttua kenenkään muun ratsastukseen ilman erityistä pyyntöä tehdä niin. Oli helppo nähdä Julianin kädenjälki nuoressa ratsastajassa, mutta se lieni parastakin, kun nainen oli kerran nostettu Julianin hevosten selkään. Ainakaan ratsastustyylissä ei olisi rajuja muutoksia, vaikka ratsastaja vaihtui.

Julian nauroi lämmöllä.
”Siinä tapauksessa en todella malta odottaa, että pääsen näkemään sen. Jo Ruotsi oli jättää minut täysin sanattomaksi”, mies vakuutti ja suli hymyyn, kun huomasi, miten Caitlin puraisi huultaan. Hänenkin katseensa seurasi tummanraudikkoa.
”Madame Butterfly – valitettavasti se sairastui hyvin yllättäen ja peruuttamattomasti, jotakin vatsan tai suoliston kanssa muistaakseni”, Julian muistutti ja kosketti sitten kannustaen naisen käsivartta.
”Ole hyvä vain”, hän sanoi viitaten tuoretta ratsukkoa kohti kuin antaakseen Caitlinille luvan tarttua valmentajan rooliin. Julian arvosti ystävänsä mielipidettä ja myös ulkopuolista mielipidettä.

Darling piti tahdin aluksi kuuliaisesti, mutta olisi selvästi mennyt mielellään kovempaakin, ja ilmaisi mielipiteensä turhautuneella pärskähdyksellä, kun Sylvia esti pidätteellä tämän riemun. Hän taputti orin kaulaa kiitokseksi siitä, että tämä suostui kaikesta huolimatta yhteistyöhön.
Ei tällä kertaa, rakas, mutta pääset sinä vielä irrottelemaankin, hän lupasi mielessään hevoselle samalla kun ohjasi sen viimeiselle ympyrälle, seuraten samalla huolellisesti hevosen liikkeitä. Lämpö oli alkanut siirtyä lihaksiin, ja kiitos lämmitetyn maneesin ulkona hyytävänä puhaltava tuuli ei päässyt tunkeutumaan sisään.
”Hieno poika, hienosti jaksat hidastella.”

”Minulla on sinulle yksi lause: lisätystä ravista kokonaiseen piaffepiruettiin”, nainen virnisti kierosti, ”ja mikä parasta, Remona tekee sen nyt jo virheettömästi.” Uuden kauden vapaaohjelma oli suunniteltu Yhdysvalloissa kilpailtavaa maailmanmestaruutta ajatellen, joten sen kanssa ei ollut säästelty vaikeusasteessa. Oli vaatinut paljon työtä sovittaa vaikeusaste niin, että se toisi heille mahdollisimman paljon lisäpisteitä ilman liian suurta riskiä epäonnistumiseen. Alkuvuosi näyttäisi, kuinka paljon ohjelmaa täytyisi hioa ennen syyskuun suurta koetusta. Ruotsin jälkeen he olivat lähdössä tavoittelemaan sijoitusta.
”Ah, aivan, nyt muistankin kuulleeni siitä”, Caitlin nyökkäsi pienesti. Hevosparka ja Sylviaparka. Hevosen menettäminen ei koskaan ollut helppoa, mutta vielä vähemmän silloin, kun se tapahtui näin yllättäen.
”Kadut tuota vielä, kun ratsastajasi valittaa sinulle”, nainen virnisti vinosti ja rykäisi saadakseen äänensä kantamaan vaivattomasti avoimen tilan halki ratsastajan korviin, joka teki hienoa työtä tummanrautiaan puoliverisen kanssa.
”Sylvia, ole hyvä ja pysäytä Darling”, Caitlin ohjeisti kantavalla äänellä. ”Tahdon, että nostat jalustimet ristiin kaulalle, niin pääsemme todella työskentelemään.” Hän saattoi hyvin muistaa kaikki ne turhautuneet huokaisut ja epätoivoiset valitukset, kun oli antanut samat ohjeet valmennuksissaan. Nytkin nainen oli kuulevinaan pärskähdyksen viereiseltä maneesiin rajatulta kentältä. Hän ei kääntynyt tarkistamaan, oliko kommentoinut ratsukko kenties tuttukin.
”Siirrä raville ja valmistele ratsusi huolella. Tahdon nähdä sulkutaivutusta siksakkina keskihalkaisijan molemmin puolin”, nainen lisäsi kulkien pehmeällä hiekalla lähemmäs kentän keskiosaa. Hän tahtoi nähdä suoraan edestä - ja takaa - miten Darling kulki nuoren ratsastajan kanssa, vaikka epäilemättä Julian ei antanut teknisen suorituspuolen jäädä huomiotta.

Hollantilainen vihelsi vaikuttuneena ja pudisti päätään.
”Siinä tapauksessa tulen katsomaan paikan päälle - ja saanen lisätä, olen vain hippusen enemmän kateellinen kuin aikaisemmin”, hän lisäsi hymyillen. Joskus laji näki ainutlaatuisia hevosia, sellaisia, jotka jättivät nimensä lähtemättömästi sen historiaan, ja Remona olisi epäilemättä yksi niistä.
Mies risti käsivarret kevyesti rinnalleen ja seurasi lämmöllä, kuinka Caitlin solahti vaivattomasti valmentajan rooliin ja nauroi sitten epäuskoisella, maneesissa kaikuvalla vapautuneisuudella, kun kuuli, mitä nainen pyysi Sylvialta. Onneksi perinpohjainen, kuolemalta tuntuva höykytys valmennuksessa ei ollut hänen ratsastajalleen vierasta, mutta jalustimista luopuminen oli taatusti Caitlinin tavaramerkki.
”Mukava huomata, ettet ole muuttunut”, mies kommentoi hilpeänä.

Darling tuntui jo aavistavan, mitä siltä toivottiin – ehkä se johtui kentän laidalta kuuluvasta käskystä – ja pysähtyi kuin ajatuksen jatkeena. Noinkohan se halusi esiintyä edukseen nyt, kun kentän laidalla oli joku muukin Julianin lisäksi? Niin vaivattomalta kuin pysähdys ulkopuolisen silmään näyttikin, hän ei voinut itse olla pohtimatta, että se oli tapahtunut hieman liian aikaisin, ennen kuin hän oli ehtinyt kunnolla edes pyytää.
Kalpeat kasvot kääntyivät Caitlinia kohti, ja ainoastaan silmien räpsähtys kertoi siitä, että Sylvia mietti, oliko kuullut oikein. Mutta sen enempää turhautumusta tai epäuskoa hän ei osoittanut, vaan pujotti jalkansa vapaiksi ja siirsi sitten jalustimet kuulaisesti ristiin kaulalle.
Kun valmentaja käski, Sylvia totteli, riippumatta siitä, miten hullulta pyyntö kuulosti. Hän ei koskaan inttänyt vastaan, eikä koskaan valittanut, ei edes silloin, kun treeni oli ollut niin rankka, että jälkikäteen ei voinut muuta kuin voida pahoin lihakset krampaten.
Darling hörähti hieman epäluuloisesti, tilanne oli sille uusi, mutta siirtyi silti raviin.
Sylvia tarkisti melkein vaistomaisesti keskihalkaisijan pituuden ja etsi sopivat kiintopisteet, ennen kuin ohjasi Darlingin oikeaan linjaan, vaikka ilman jalustimia tuntuma olikin hieman erilainen.

”Sietää ollakin”, nainen virnisti. Hänen ylpeytensä ei ollut tuntenut rajoja sinä hetkenä, kun hän oli pyytänyt Remonalta moista yhdistelmää ja nähnyt, että tamma todella pystyisi siihen. Hevonen, jolle piaffe ja passage tuntuivat olevan yhtä helppoja kuin harjoitusravi, ei ollut vaatinut paljoa harjoitusta moiseen kokoamiseen. Hänen ei auttanut kuin toivoa, että kilpailuympäristö ei rikkoisi hyväntuulisen tamman keskittymiskykyä kriittisellä hetkellä, mutta sitä varten heillä oli pari vapaaohjelmaluokkaa sommiteltuna keväälle.
”Anna jalkojesi roikkua pitkinä”, valmentajan rooliin astunut nainen huomautti seuratessaan tarkkaavaisena ratsukon kulkua. ”Kuvittele istuvasi hevosen rungon ympäri, etkä vain selän päällä.” Vaikka ratsastajat kiven kovaa väittivätkin hänen käskevän ratsastamaan ilman jalustimia silkkaa ilkeyttään, oli harjoitukselle ihan oikea perustakin. Hän oli huomannut, ettei mikään paljastanut epäkohtia tehokkaammin kuin ratsastajien pakottaminen mukavuusalueen ulkopuolelle, ja jalustimien poisotto toimi siinä kerrassaan loistavasti.
”Miksi muuttaa jotakin, mikä toimii hyvin?” Caitlin virnisti olkansa yli nauravalle miehelle. Epäilemättä Julian ei olisi nauranut lainkaan niin vapautuneesti, jos olisi itse istunut Darlingin selässä. Miesparka. Hänen ei auttanut kuin toivoa, että ystävä malttaisi kuntouttaa itseään kaikessa rauhassa, eikä kiirehtisi takaisin satulaan. Kenties keväällä koittava uusi rooli perheessä riittäisi antamaan Julianille muuta ajateltavaa kuin kilpailut, jotka menivät ohistse miehen kamppaillessa selkänsä kanssa.
”Hyvä. Se näytti oikein kelvolliselta. Voisit taivuttaa Darlingia rohkeammin jalkasi ympärille, erityisesti vasemmalle väistäessä, mutta ei tuo huono ollut”, hän totesi. ”Kenties seitsemän arvoinen kilparadalla.” Hän vilkaisi ratsukkoa päätään kallistaen.
”Nyt kun olemme saaneet Darlingin ajattelemaan hieman jalkojaan, katsotaan niitä siirtymisiä”, nainen myhäili. ”Ole hyvä, olen varma, että kykenet itse suunnittelemaan tehtäväsi.” Eihän ratsukkoa nyt liian helpolla saanut päästää.

Julian myhäili siirtyessään Caitlinin vierelle ja laski kädet kevyesti lantiolleen.
”Milloin sinussa on herännyt verenhimo?” hän naurahti Caitlinille ja katseli suojattiaan raudikon satulassa. Vaikka Darlingin askellus näytti liitävältä ja kevyeltä, Julian tiesi kuinka isot ja korkeat liikkeet orilla oli – ja miten kovaa työtä vatsalihaksille niissä istuminen oli.
”Älä toki käsitä väärin. Se on hyvin viehättävä ominaisuus”, mies lisäsi synkällä huvituksella. Häntä oli syytetty mielipuoleksi, sadistiksi, paholaiseksi ja psykopaatiksi valmennustensa palautteissa, mutta ratsastajat palasivat uskollisesti takaisin ja miksi? Koska hän sai aikaan tuloksia. Ja ne, jotka eivät palanneet hänen huomautettuaan tarpeesta muuttaa vatsan taikina lihaksiksi, joilla istua satulassa perunasäkin lailla heittelehtimisen sijaan, tuskin olivat matkalla huipulle kuitenkaan.
”Muista pitää se rentona. Sinä kerrot sille, mitä tehdä. Äläkä anna sen luistaa töistä käynnissä”, Julian lisäsi, hilpeys välittömästi äänestä kadoten.

Jos kaikessa muussa Sylvia tunsikin palautuvansa nopeasti entiselle tasolleen, niin hänen vuoden laiminlyödyltä kehoparaltaan veisi jonkin aikaa palautua siihen, mitä se oli kiivaimpina kilpavuosina ollut, kun hän oli noudattanut tarkkaa ruoka- ja liikuntasuunnitelmaa.
Onneksi hän oli myös oppinut jättämään huomiotta kivun, joka säteili rasittuvista lihaksista pitkin kroppaa.
Kelvollinen ei ollut riittävän hyvä, kuten ei myöskään ”mutta ei huono”. Olisi ollut hirvittävän helppo kätkeytyä sen tekosyyn taakse, että hän ja Darling olivat vielä vieraita toisilleen, mutta jos sille tielle lähtisi, paluuta ei ollut. Herkkä ja miellyttämisenhaluinen Darling oli tehnyt parhaansa, hän itse oli ollut liian epäselvä avuissaan, aiheuttanut hevoselle hämmennystä.
Siitä huolimatta Sylvia jäi hetkeksi odottamaan jatkoa: missä muussa olisi vielä parannettavaa, missä hän oli tehnyt kerta kaikkiaan typerän virheen.
Sen sijaan hän sai ohjeet alkaa harjoittaa siirtymiä, joista oli aiemmin ollut puhetta.
Julianin tuttu, ankara ääni sai olon tuntumaan kotoisalta. Kuin olisi yhtäkkiä palannut takaisin Saksaan.
Hän aloitti käynnistä, siirtyi kootusta lisättyyn ja taas takaisin, mutta heti pitkälle sivulle päästyään siirtyi työstämään ravia. Sen Darling osasi, ja siitä se saisi heti alkuun positiviista palautetta, mikä kohentaisi miellyttämisenhaluisen hevosen mielialaa vaativampia askellajeja varten.

”Voi, se on ollut pinnan alla kytemässä aina”, nainen vakuutti naurua äänessään. ”Olen vain säästänyt sen niihin hetkiin ja ratsukoihin, jotka ovat moisen arvoisia.” Oli eri asia katsoa Sylviaa Darlingin kanssa kuin vetää valmennusta ratsukoille, joista suurin osa kilpaili vain harrastetasolla. Siinä kohtaa oli aivan turha tuhlata energiaansa pikkutarkkuuden vaatimiseen, kun ratsukoille tuotti hankaluuksia saada hevonen kulkemaan kolmella uralla avotaivutuksessa. Hän oli oppinut valitsemaan taistelunsa - ja se valitettavasti tarkoitti sitä, etteivät todelliset lahjakkuudet päässeet vähällä. Onneksi Julianiin verrattuna hänen palautteensa oli aina varsin pehmeää ja hyväntuulista, tai niin nainen ainakin tahtoi uskoa.
”Myötää pehmeämmin kädellä ja nyrkit pystyyn”, nainen huomautti huvittuneisuus ääneen hiipien, kun hän seurasi ratsukon toimia askeleen pituuden kanssa pelatessa. Hän oli joskus lyönyt valmennusten välissä vetoa Chambersin kanssa siitä, kuinka kauan kestäisi, että hän huomauttaisi nyrkkien asennosta jokaiselle ratsukolle valmennuksessaan. Oli suorastaan ilo huomata, ettei hän edelleenkään osannut jättää moista sanomatta, olkoonkin, ettei Sylvia antanut käsiensä roikkua Darlingin harjassa vaakatasossa. Vaan korjaus se oli pienikin korjaus, eikö?
”Tiedätkö mitä Julian”, Caitlin kääntyi puolittain miehen puoleen kiero pilke silmäkulmassaan, ”liinaharjoitukset voisivat tehdä jatkossa hyvää. Pieni istunnan tehotreeni ei ole koskaan haitannut ketään.” Ei nyt, sillä luoja tiesi, että Sylvia joutui jo kärsimään riittämiin kahden silmäparin alla, mutta epäilemättä Julian osaisi rääkätä ratsastajaansa liinan päässä ihan itsekseenkin.

Julianin kasvot olivat jylhän ilmeettömät, kun hän katseli ratsukon siirtymistyöskentelyä: tummat kulmat painuivat, kalpeat silmät siristyivät ja suu kiristyi. Mutta toisin kuin useimpien valmennettaviensa kanssa, siristyneissä silmissä oli pehmeä, lämmin alavire hyisen haukankatseen alla. Tämä oli hänen hevosensa, hänen oma kasvattinsa, Blackbirdin valitettavan hermostunut jälkeläinen, ja Sylvia, joka oli tehnyt häneen vaikutuksen työmoraalillaan jo vuosia sitten.
”Olen vaikuttunut”, mies totesi hetken hiljaisuuden jälkeen ja kääntyi Caitlinia kohti kulmat koholla, kun nainen ehdotti liinaharjoituksia. Se todella oli verenhimoista.
”Sylvia, otetaan huomenna liinaharjoitus Krakenilla”, hän huikkasi tuikahdus hilpeyttä äänessään. Se olisi hyvä keino totuttaa ärhäkkä merihirviö uuteen ratsastajaan.
”Äläkä anna Darlingin käydä ennakoimaan”, hän haukahti perään. Sylvian pitäisi olla ehdoton johtaja hevoselle, jos halusi sen olevan rento, rauhallinen ja kuuntelevan epäröimättä ratsastajaansa sen sijaan, että ryhtyisi ajattelemaan itse ja keskittyisi liikaa ympäristöönsä.

Sylvia kärsi kotona, ei koskaan satulassa. Paitsi tietenkin fyysisesti, silloin kun lihakset huusivat epätoivoisesti armoa ja maailma melkein kieppui silmissä, mutta se oli eri asia. Silloin hän tunsi sentään elävänsä.
Jopa silloin, kun Julian ilmoitti liinaharjoituksesta Krakenilla, jonka liikkeet olivat valtavan suuret ja jolla oli uskomattomat voimat. Ja uskomaton tahtotila.
Pelkkä ajatuskin sai vatsan kouristamaan kylmästi. Tai ehkä se oli vain jokin niistä lihaksista, joiden olemassaolon hän oli vuoden aikana ehtinyt unohtaa.
Siitä huolimatta hän vain nyökäytti päätään vastaukseksi. Hän oli lähes aavemaisen hiljainen ratsastaja, avasi suunsa vain harvoin.
Hän siirtyi ravin kautta laukkatyöskentelyyn, ilahtuen aina niistä muutamasta upeasta askeleesta, jotka seurasivat luonnostaan onnistunutta vaihtoa Darlingin hienopiirteisestä ravista. Jokin maneesin toisesta päästä kantautuva kolahdus sai orin hetkeksi raiteiltaan ja ottamaan pari sivuaskelta, mutta Sylvia onnistui palauttamaan sen pian takaisin raiteilleen.
Ehkä he olivat edistyneet kaksikkona edes hieman.

Caitlin naurahti Julianin sanoille.
”Nyt sinä olet vain ilkeä”, hän pudisteli päätään naurua yhä äänessään. Kraken ei suinkaan ollut hevonen, jonka hän olisi valinnut moista harjoitusta varten. Hän epäili, ettei Sylvia pääsisi seuraavana päivänä ylös sängystä moisen treenin jälkeen, sillä Julian tuskin päästäisi ratsastajaansa vähällä. Hän olisi käyttänyt liinaa lähinnä siihen, että ratsastaja keventäisi kättään - mutta häntä nyt olikin syytetty tavoitteesta ratsastaa ilman ohjaa. Hänen teki mieli todistaa epäilijöille, että se oli täysin mahdollista. Yhdellä kädellä ratsastettu suora lopputervehdykseen tuskin riittäisi, mutta valitettavasti kouluradoilla ei rohkaistu toimimaan ilman ohjasotetta.
”Ymmärrän, miksi valitsit hänet hevostesi ratsastajaksi”, Caitlin totesi seurattuaan ratsukkoa hetken kaikessa hiljaisuudessa. Sylvia teki töitä ihailtavalla motivaatiolla, eikä kertaakaan ilmaissut epämukavuuttaan, vaikka valmentajia oli kaksin kappalein. Hän tiesi useamman huippuratsastajan, joka olisi jo kivahtanut takaisin, eikä välttämättä voinut sanoa, etteikö itsekin olisi ollut yksi niistä.
”Mutta jos kerran ammattimaista mielipidettäni tahdoit, niin sanoisin, että hänellä on vielä paljon töitä tehtävänä. Ehdottomasti hyvää treeniä hevosillesi, mutta jos kilpailuissa olisi tarkoitus menestyä, hän tarvitsee lukuisia lisätunteja hevostesi kanssa. Siihen ei auta kuin aika ja treeni, mutta epäilemättä hän onnistuu siinä. Olen positiivisesti yllättynyt. Darling ei näin sivusta seurattuna näytä olevan helpoimmasta päästä, mutta tuntuu toimivan yllättävän hyvin Sylvian kanssa. Tuskinpa kukaan muukaan olisi tässä ajassa voinut saada Darlingia tekemään parempaa yhteistyötä. Jos hän olisi minun valmennettavani, laittaisin hänet maastoilemaan hevosilla mahdollisimman usein tavanomaisen sileätyöskentelyn lisäksi, ja kannustaisin muutoinkin viettämään aikaa hevosten kanssa niin paljon kuin vain mahdollista. Eikä kuntosalijäsenyyttä kannata vielä sanoa irti”, hän naurahti lopuksi. Sylvia oli tehnyt hienosti töitä Darlingin kanssa. Kukaan ei voinut odottaa vielä toisilleen tuntemattomalta ratsukolta täydellisyyttä. Sen hiomisessa kesti vuosia, mutta ratsukko oli jo päässyt hyvään alkuun.

Julian nauroi hyväntahtoisesti ja puristi Caitlinin olkaa vilpittömänä kiitoksena.
”Kiitos Sylvia, voit siirtyä loppuverryttelyyn”, hän sanoi kohottaen ääntään, jotta Sylvia kuulisi hänet ja kääntyi sitten takaisin Caitlinin puoleen.
”Olen täsmälleen samaa mieltä”, mies vastasi ystävälleen lämpimästi ja nyökkäsi, katse tummaa raudikkoa edelleen seuraten.
”Olemme päässeet vasta alkuun – hän ei ole ratsastanut hevosiani aktiivisesti kuin muutaman viikon, jos sitäkään. Mutta hän on valmis tekemään töitä tosissaan, ja minä uskon hänen kykyihinsä.”
Ehdotus maastoilusta sai Julianin nauramaan.
”Miksi luulet, että olen vaatinut hänen varustavan itse hevosensa?” hollantilainen naurahti hyväntuulisesti. Hän oli jo asettanut suhteen rakentamisen kuhunkin ratsastettavaan hevoseen ensimmäiseksi prioriteetiksi – olisihan se, mikä erotti mestarit muista kouluradoilla. Hevosen ja ratsastajan välillä vallitseva harmonia. Sylvia tosin oli – Nortonin happamista sanoista huolimatta – harvinaislaatuisen nöyrä ja vaatimaton hevosnainen lahjoistaan ja taustastaan huolimatta, eikä olisi tarvinnut hänen vaatimustaan tehdäkseen niin.
”Mutta on mukava huomata, etten ole ainoa, joka kannustaa ratsastajiaan kuntosalille. Jostain syystä se tuntuu olevan tabu varsinkin keski-ikäisten naisten keskuudessa.”

Autuaan tietämättömänä siitä, mitä hänestä puhuttiin, Sylvia alkoi siirtyä loppuverryttelyyn. Hän otti vielä muutaman siirtymän ravissa – se jättäisi Darlingille hyvän mielen treenin päätteeksi ja toivottavasti auttaisi pikkuhiljaa lievittämään myös sen luontaista hermostuneisuutta ja päästi orin lopulta kävelemään pitkillä ohjilla. Kierrokset, joita se oli kerännyt itseensä aiemmin yllättävää ääntä säikähdettyään, olivat kadonneet, ja nyt hevonen vaikutti varsin rennolta ja tyytyväiseltä.
Kraken olisi todennäköisesti puhissut kiukkuisesti, että nythän oli vasta päästy alkuun, missä oli ylesö, jonka oli tarkoitus ihailla maata sen valtavien kavioiden alla.
Huomennahan he pääsisivät työskentelemään yhdessä.
Hän kumartui taputtamaan Darlingia reippaasti kaulalle ennen kuin pysäytti orin valmentajakaksikon lähelle ja laskeutui satulasta. Jalat eivät edes tärisseet, niin kuin Krakenin työstön jälkeen, mutta huulet näyttivät hieman kalpeilta.

”Näen hyvin, miksi”, Caitlin nyökkäsi. Julian ei ollut uskotellut itselleen mitä sattuu vain sen tähden, että tahtoi nähdä tutussa ratsastajassa jotakin. Sylvia tiesi, mitä teki hevosen selässä ja onnistuisi epäilemättä sopivan ohjeistuksen alla hiomaan kouluratsuja siihen pisteeseen, että ratsukko voisi esiintyä kelvollisena tuomareiden edessä.
”Epäilen, että siihen liittyy suuresti tapasi ilmaista asia”, punapää naurahti lämpimästi. Hänen oli vaikea kuvitella Juliania kertomaan siitä, miten ratsastuksen ei kuulunut tuntua lihaskuntotreeniltä satulassa. Hän epäili miehen käyttävän enemmän ilmaisuja, jotka vetivät huomiota lihasten puutteeseen, ja kukapa nainen moista tahtoisi kuulla.
”Minulta tupataan vain kysymään suosituksia hyvästä kuntosalista”, hän virnisti. Hän oli vihdoin löytänyt Lontoosta kuntosalin, jolla viihtyi itse, eikä yhtään liian aikaisin. Hän ei tahtoisi aloittaa kunnon treeniä Remonalla vain todetakseen, ettei oma kunto kestänyt.

”Niinkö luulet?” Julian nauroi kumeasti - Effie väitti usein samaa, samalla kun mätki häntä sanomalehdellä tai nakkeli muffinsseja häntä päin saatuaan valituksia joltakulta herkkähipiäiseltä valmennettavalta, jonka hauras ego ei kestänyt totuutta. Siinä saattoi olla perää, mutta Julian halusi kehittää ratsastajia toimimaan paremmin hevostensa kanssa, jo eläinten hyvinvoinnin tähden. Hänellä ei ollut halua tai kärsivällisyyttä silitellä yhdenkään täti-ihmisen päätä palkan toivossa.
”Kertoisitko Sylvialle saman, mitä kerroit minulle?” mies ehdotti Caitlinille, kun ratsastaja liittyi heidän seuraansa, ja astui eteenpäin ottaen Darlingin ohjat itselleen. Ehkä naiselle tekisi hyvää kuulla palautetta joltakulta muultakin kuin häneltä. Luoja tiesi, ettei Julian ollut aina hellävaraisin valmentaja, silloinkaan, kun yritti olla.
”Minä voin aloittaa Darlingin purkamisen.”

Sylvia ehti kuulla loput kuntosalikeskustelusta, ja soimasi itseään siitä, että oli päästänyt kuntonsa romahtamaan. Tieto siitä, että hänen pohjakuntonsa oli sen verran hyvä, että se olisi suhteellisen helppo rakentaa takaisin alkuperäiselle tasolleen, lohdutti vain hieman, kun jalkoja särki jo varsin helponkin treenin jäljiltä.
Pitäisi vain tehdä enemmän töitä, siinä se.
"Tulen auttamaan pian", hän lupasi hymyillen, hillitysti mutta aidosti, ja rapsutti pikaisesti Darlingin turpaa ennen kuin kääntyi odottavana Caitlinin puoleen, kysyvä ilme hermostuttavan suurissa silmissään.

”En luule, vaan tiedän”, nainen vastasi virnistäen. Miehen reaktio oli vain vahvistanut hänen olettamuksensa. Julian tarvitsisi hieman koulutusta siitä, miten puhua valmennettaville silloin, kun asia ei liittynyt suoraan hevosiin. Tai oikeastaan, mies tarvitsisi hieman koulutusta sananvalintojen kanssa, piste. Samaa hän oli koettanut takoa Artemiksenkin kalloon, mutta jotenkin nainen epäili, ettei tulos ollut kovinkaan häikäisevä. Miehet. Aina tekemässä asioista hankalampia itselleen, kuin niiden täytyi olla.
”Ratsastat hyvin”, Caitlin totesi viitaten Sylviaa liikkeelle. Kyllä hän voisi puhua ja kävellä. Ei hän aivan niin kömpelö sentään ollut - tai ainakaan puhuminen ei lainkaan lisäisi kompuroimisen todennäköisyyttä. Hän kävelisi päin seiniä, puhui samalla tai ei. ”Mutta älä nojaa siihen liikoja. Sinulla on paljon töitä tehtävänä, jos mielit kilpailla Darlingilla ja muilla hevosilla tasolla, jolle nämä hevoset kuuluvat. Tarvitset lisää aikaa niin hevosten satulassa kuin niiden seurassakin, ja suosittelin Juliania lähettämään sinua maastoon niillä. Olen yllättynyt siitä, miten hyvin Darling toimi kanssasi, ja vaikka teillä on vielä paljon hiottavaa, tämä on kerrassaan loistava alku. Epäilemättä Julian hiostaa sinua armotta teknisen taitotason kanssa, mutta älä unohda, että tämän on tarkoitus olla myös hauskaa”, punapää totesi pienesti naurahtaen. Hänellä oli monen mielestä varsin kiero käsitys siitä, mikä laskettiin hauskaksi. Hänestä ilman jalustimia ratsastaminen oli sitä, mutta harva jakoi saman käsityksen.

Naisten jäädessä taakse Julian laski kätensä Darlingin lämpimälle, lihaksikkaalle kaulalle ja antoi hevosen kävellä löysin ohjin vieressään. Se oli ollut hänelle pettymys Krakenin jälkeen arkana ja pehmeänä, mutta Julian ei ollut mies, joka luovutti – ja nyt hän oli onnellinen, ettei ollut tehnyt niin. Orista voisi tulla vielä jotain suurta. Se voisi lumota katsojansa, ei ravisuttavalla voimalla ja tulella niin kuin Kraken, mutta hienovaraisella eleganssilla ja liikkeensä liitävällä, leijuvalla vaivattomuudella.
Yhteyden rakentaminen hevosen kanssa oli vaatinut työtä: luottamus, jossa hermostuneen, kuin varmuuden vuoksi säikkyvän ja yllättävästi reagoivan orin saattoi antaa kävellä rennosti löysän ohjan päässä. Julianilla oli tunne, että Sylvia voisi löytää yhteyden pehmeään, herkkään hevoseen nopeammin kuin hän oli tehnyt.
Julian kiinnitti Darlingin samaan pesutilaan, jossa se oli varustettu ja riisui sen varusteista muutamalla tottuneella liikkeellä, rapsuttaen vaivihkaa hevosen säkää niin tehdessään.

Oli typerää tuntea levottomuutta siitä, että joku toinen hoiti varusteiden riisumisen, varsinkin kun kyseessä oli Julian, mutta Sylviasta jokainen menetetty mahdollisuus luoda sidettä hevoseen tuntui raastavalta.
Hän oli viettänyt Madamen kanssa niin paljon aikaa, että Callahan oli välillä vitsaillut olevansa mustasukkainen. Sillä olihan kyse varmasti ollut vain vitsistä, eikö niin?
”Kiitos”, hän totesi, sekä hämmentävästä kehusta että siitä, että Caitlin käytti aikaansa antamalla hänelle palautetta, vaikkei ollut edes hänen valmentajansa.
Pieni hymy häivähti kalpeilla huulilla, vaikka hämmennys säilyi yhä katseessa.
”Pidän sen mielessä. Olen hyvin kiitollinen siitä, että käytit aikaasi harjoitusteni seuraamiseen. En ole tainnut koskaan ratsastaa spontaanisti ilman jalustimia.”

”Tällä alalla tekee mitä voi muiden auttamiseksi”, Caitlin sivutti kiitokset kättä heilauttamalla. Julian oli pyytänyt hänen mielipidettään, joten hän oli antanut sen. Olihan se tarjonnut hyvän mahdollisuuden tulla pohjoiseen, jossa hän tosin tuntui ravaavan vähän väliä milloin minkäkin syyn takia. No, pysyivätpähän junayhtiöt voimissaan, kun hän kantoi rahansa niille.
”Se on erittäin hedelmällinen harjoitus. Ei kannata unohtaa sitä jatkossakaan”, punapää virnisti. ”Ratsastan itse lämmittelyni poikkeuksetta ilman jalustimia. Se antaa paljon paremman tuntuman hevoseen ja pakottaa tekemään töitä jo ensimmäisistä askelista asti kunnolla.” Hän oli käyttänyt samaa valmennuksissaan, mikä oli ansainnut hänelle varsin kiistanalaisen maineen tallilla. Vieläköhän ratsastajat muistivat, miten hänen valmennuksissaan aloitettiin aina parilla kierroksella kevyttä ravia ilman jalustimia, vai joko aika oli kullannut muistot? Täytyisi kysyä joltakulta, joka sattuisi tulemaan sopivasti vastaan. Nainen astui tallikäytävän puolelle varoen matalaa kynnystä, joka erotti tallin maneesin pehmeästä hiekasta, ja suunnisti pesupaikalle, jolla Darling oli omistajansa ja entisen kilparatsastajansa kanssa.

Julian oli ojentanut hevosen satulan, kevyesti hionneen, maitokahvin värisen satulahuovan ja laadukkaat kankisuitset Nortonille, joka hymyili hänelle hieman vähemmän flirttailevasti kuin aikaisemmin. Norton oli ilmeisesti todella nauttinut mahdollisuudesta ratsastaa hevosia hänen loukkaannuttuaan uudelleen ja tuntui pahoittaneen mielensä, kun hän oli ottanut Sylvian ratsastajakseen.
Nuori nainen lähti nenäänsä terävästi tuhauttaen varustehuoneeseen, kun sai myös pinteliröykkiön ja patjat satulan päälle.
”Sylvia, ole hyvä”, Julian sanoi Caitlinin saapuessa hänen ratsastajansa kanssa ja viittasi kohti hevosta, joka odotti pikaista huuhtelua, jalkahoitoa ja loimea selkäänsä.
”Oletko lähdössä jo tänään takaisin Lontooseen?” mies kysyi ystävältään nojaten selkänsä kevyesti pesupaikan hevospaikkoihin jakavaan kaiteeseen.
”Vai pidätkö tänään valmennuksia tallilla tai tapaat muitakin vanhoja tuttuja?”

Caitlin oli oikeassa tuntumasta. Ehkä olisi tosiaan hyvä harkita rutiinia useammin, mikäli se sopisi Julianille.
Sylvia yritti hymyillä tallityöntekijälle, joka oli ratsastanut Julianin hevosia ennen häntä ja auttoi nyt niiden hoidossa, mutta nainen vaikutti yhtä huonotuuliselta kuin aina ennenkin. Ja oliko hänellä oikeutta syyttää tätä? Olihan hän kuullut, varmaankin tarkoituksella, mitä Jemma oli puhunut siitä, kuinka hän oli vain kiilannut röyhkeästi ohi.
Ehkä hän olikin.
Sylvia puski kiukkuisesti synkät ajatukset syrjään, sillä niille ei ollut tilaa silloin, kun työskenneltiin hevosten kanssa, varsinkaan niin herkkien kuin Darling. Hymy palasi naisen kasvoille, kun hän pujahti pesukarsinaan jatkamaan siitä, mihin Julian oli jäänyt.

”Huomenna vasta”, Caitlin vastasi. ”En nauti junassa istumisesta aivan niin paljoa, että tekisin tämän matkan edestakaisin yhdessä päivässä.” Niin vaivatonta kuin junamatkustaminen olikin, siihen kului kuitenkin aikaa, eikä ensimmäinen - tai viimeinen - juna ollut liikkeellä niin varhain, että päivästä olisi saanut paljoakaan irti, jos olisi tullut vain pyörähtämään.
”En pidä varsinaisia valmennuksia, mitä nyt lupasin vilkaista hieman suosikkinorsuani Amadeusta Artemiksen kanssa”, nainen naurahti. Eihän tilaisuutta voinut jättää käyttämättäkään, kun hän oli pohjoisessa ja Artemis oli paljastanut suuren salaisuutensa Amadeuksen kehittymisestä viimeksi käydessään kylässä.
”Täytyyhän sitä varmistaa, että tammikuussa on tulijoita. Ei sopisi karkottaa potentiaalisia valmentautujia nyt, paras kun karu totuus paljastuu heille vasta tehoviikonlopun myötä”, hän virnisti leveästi. Tuskin siitä olisi pelkoa. Mitä hän oli Artemiksen kautta kuullut, tuntui yleinen mielipide olevan se, että hänen tammikuiselle tehovalmennusviikonlopulleen olisi halukkaita ratsukoita riittämiin.

”Onnea siis matkaan”, Julian nauroi ja tarjosi Darlingille hevosnamin taskustaan, kun hevonen ojensi kaunispiirteistä päätään häntä kohti suipot korvat hörössä. Pieni, vaaleanpunainen pilkku sen sierainten välissä oli melkein naurettavan suloinen, ja mies huomasi aina silittävänsä sitä sormenpäällään helliessään hevosta. Hän seurasi hyväksyvin silmin, kuinka Sylvia jatkoi hevosen hoitoa.
Hän ja Artemis olivat toki sopineet kai monenlaisesta väärinkäsityksestä johtuvat välinsä, mutta vanhat ajatusmallit eivät kytkeytyneet pois päältä automaattisesti. Julian saattoi vilpittömästi arvostaa vaimonsa kaksosen työmoraalia ja otetta hevosiin, vaikka ei vieläkään arvostanut sitä, mitä Deirdre oli joutunut kokemaan kaksosensa toiminnan tähden ja miten se vaikutti naiseen edelleen.
”En usko, että osallistujapula olisi koskaan ongelma - kuulisit, miten sinusta puhutaan tallin käytävillä. Ehkä sinun pitäisi tulla valmentamaan useammin. Muistuttamaan ihmisiä jalustimitta ratsastamisen riemuista.”

Vaikka sitkeät huhut muuta väittivätkin, Sylviaa ei todellakaan haitannut, vaikka muutama suortuva pakeni siistiltä kampaukselta, kun hän kumartui tarkastamaan Darlingin jalat, tai kun suihkutuksen yhteydessä hevosen yllättävä liikahdus sai ratsastustakin ottamaa osumaa pisaroista.
Hän rakasti jopa hevosten tuoksua, jota Callahan piti vastenmielisenä.
Kuivatessaan Darlingia Sylvia kuuli tutun nimen ja käänsi päätään Juliania ja Caitlinia kohti.
"Amadeus on todella upea hevonen, minulla oli kunnia nähdä heidän harjoittelevan", hän puuttui puheeseen, eikä antanut itsensä ajatella, mitä kaikkea muuta tilanteeseen oli liittynyt.
"Minun on vaikea uskoa, että se ostettiin ainoastaan harrasteratsuksi."

Caitlin naurahti päätään pudistaen ja sipaisi punaisen hiussuortuvan korvansa taakse.
”Minä taidan jättää väliin”, hän totesi. Tallikäytävillä liikkui varmasti vähemmän imarteleviakin tarinoita, joten hän jättäisi mielellään kaiken kuulematta. ”Remona ja David ovat Lontoossa. En voi jättää kumpaakaan jatkuvasti ravatakseni täällä”, nainen naurahti. Remonan tiukentuva treeniaikataulu tarkoittaisi, ettei hän voisi vain spontaanisti loikata junaan ja pelmahtaa tänne, sillä se kaikki heijastuisi puoliverisen liikutukseen. Ainahan hän saisi selkään jonkun toisen, mutta se olisi eri asia kuin olla itse harjoittelemassa tamman kanssa kautta varten.
”Ei sitä koskaan ostettu harrasteratsuksi”, Caitlin nauroi lämpimästi. ”Artemis yrittää kovasti väittää niin, mutta minä etsin hänelle hevosta silloin, kun hän kouluratsastuksesta kiinnostui. Vaihtoehtoina ei ollut yhtäkään harrasteratsua.” Häntä huvitti edelleen suuresti miehen väite siitä, että ratsu, jonka Artemis oli saanut esittämään oikein tasapainoisen intermediaten radan, oli mukamas harrasteratsu. Sillä logiikalla Remonakin oli vain amatöörijuniorin ensimmäinen kilpaponi.

Julian suli kalpeat silmät siristävään hymyyn. Eipä hänkään olisi valinnut Northumberlandia Lontoon sijasta, jos olisi voinut valita. Lontoosta sentään pääsi kohtuullisella vaivalla myös Hollantiin, Saksaan ja oikean kouluratsastuksen pariin.
Caitlinilla tosin taisi olla mielessään ennemmin avioliittonsa ja tähtiratsunsa kuin sivilisaatio.
”Sylvia, kun se on valmis, loimita se ja jätä karsinaan kuivattelemaan. Kannustaisin sitten viemään Allegran tai Belgravian maastoon, mikäli olet kunnossa tehdäksesi niin”, mies sanoi ja katsahti häivähdys huolta silmissään jo valmiiksi kalpeaa naista, joka tuntui välillä olevan turhankin paljon hänen kaltaisensa – työntävän itsensä yli rajojensa.
”Caitlin, onko sinulla suunnitelmia illaksi? Mikäli ei, kutsuisin sinut mielelläni päivälliselle.”

Sylvia hymyili hillitysti.
”He ovat varsin vaikuttava kaksikko”, hän myönsi, ennen kuin keskittyi taas kokonaan Darlingiin. Varmuuden ja tottumuksen vuoksi hän tarkisti jalat vielä uudelleen ja kokeili lihasten lämpötilaa, vaikka ori näyttikin varsin tyytyväiseltä oloonsa, yrittäen välillä kurkottaa päätään kohti Juliania kuin huomiota – tai makupaloja – kerjäten.
Kai se luotti häneen jo sen verran, ettei enää tarvinnut olla koko ajan varmistelemassa, oltiinko pesukarsinan puolella suunnittelemassa jotakin sen pään menoksi.
Nainen taputti Darlingin lapaa ja kiersi vielä sen toiselle puolelle, katsahtaen Juliania matkalla.
”Totta kai, se sopii oikein hyvin”, hän vakuutti hymyillen, vaikka huoli kunnossa olemisesta hämmensikin.
Ehkä Krakenin kanssa työskentelyn jälkeen tilanne olisi ollut toinen. Mokoma mörssäri.
Hän viimeisteli Darlingin ja tarkisti lämpötilan vielä kerran ennen kuin alkoi irrottaa hevosta viedäkseen sen karsinaan.

Siitä Caitlin oli aivan samaa mieltä. Artemis oli tehnyt upeasti töitä Amadeuksen kanssa ja hän oli ylpeä niin ratsastajasta kuin hevosestakin. Molemmat olivat ylittäneet hänen odotuksensa, vaikka ne eivät koskaan olleet matalalla olleetkaan.
”Ei ole”, nainen vakuutti päätään pienesti pudistaen. Hänen suunnitelmansa olivat varsin olematonta laatua - tai ainakin hyvin joustavia, jos ei mitään muuta. Mahdollisuus istua alas ja vaihtaa kuulumisia oikein pidemmän kaavan kautta ystävän kanssa oli ehdottomasti tilaisuus, jonka ei annettu luistaa sormien välistä.
”Päivällinen kuulostaa oikein hyvältä.” Ainakaan hän ei koettelisi Artemiksen vieraanvaraisuutta yösijaa enempää, jos olisi jo syönyt muualla. Pienet voitot, vai miten se menikään.
”Oli ilo seurata työskentelyäsi, Sylvia. Kaikkea hyvää jatkoon ja toivottavasti tapaamme vielä kilpakentillä”, hän toivotti kalpealle ratsastajalle hyväntuulinen hymy huulillaan.

”Hienoa. Aloitetaan huomenna yhdeksältä”, Julian sanoi ratsastajalleen ja taputti Darlingin kylkeä, kun sulavalinjainen ori lähti pesupaikalta pienen naisen mukaan. Kenties Krakenin liinaharjoituksen voisi jättää viimeiseksi. Ehkä hän selviäisi itsekin yhdestä treenistä. Voisi hieman tunnustella millä tuulella merhirviö oli ja antaa sen purkaa ylimääräisiä höyryjä.
Hollantilainen soi Caitlinille lämpimän hymyn.
”Täydellistä. Voimme mennä ulos syömään tai voin tehdä sushia”, hän sanoi ja vilkaisi kelloaan tummat kulmat kurtistuen, ”minulla on seuraavaksi kaksi valmennusta. Oletko vapaa lähtemään sen jälkeen?”

Sylvia vastasi Caitlinin hymyyn, ja luonnostaan surumielisistä silmistä huolimatta hänenkin hymynsä oli aito.
"Kiitos, sitä minäkin toivon, vaikka onhan siihen vielä paljon matkaa. Oli todella ihastuttava tavata."
Hän katsahti vielä Juliania hymyillen - kai valmentajalleen sai sentään hymyillä, vai olisiko sekin pian sopimatonta? - ennen kuin lähti johdattamaan Darlingia karsinaan kuivattelemaan ja rentoutumaan treenien jäljiltä.

”Kotitekoinen sushi kuulostaa oikeastaan siltä, ettei sitä sovi jättää väliin”, Caitlin naurahti lämpimästi. Kuka hullu nyt muka menisi kieltäytymään mahdollisuudesta syödä Julianin laittamaa ruokaa? ”Olen, etsin sinut käsiini kun valmennuksesi päättyy. Tai kuka tietää, ehkä istun koko ajan katsomossa seuraamassa”, hän virnisti. Eiköhän hän saisi aikansa kulumaan ilman, että seuraisi ystävän valmennuksen kulkua. Hänellähän oli paljon tehtävää tallilla - jos ei mitään muuta, niin pohtia hyviä harjoituksia tammikuuta varten. Kyllä ajan saisi aina kulumaan niin ripeästi, ettei hän edes huomaisi sen kulumista.
”Kuin myös”, nainen vakuutti hymyillen Sylvialle. Oli mukavaa, kun saattoi antaa kasvot ja olemuksen nimelle, jota oli vain toisteltu puheissa. Hän jäisi ehdottomasti seuraamaan mielenkiinnolla Sylvian kehitystä Julianin hevosten kanssa, eikä vain sen tähden, että mies oli hänen ystävänsä.

Julian vastasi kumealla naurulla ja veti Caitlinin vielä hetkeksi halaukseen, syleillen harvinaista mahdollisuutta tehdä niin, ja painoi mannermaiset poskisuudelmat naisen pisamaisille poskille.
”Sushia siis”, hän lupasi ja muistutti itseään laittamaan asiasta viestiä Deirdrelle. Toivottavasti hänen kovia kokenut vaimonsa olisi paremmalla mielellä tänään. Julian otti muutaman askeleen kohti yläkertaan nousevia portaita hakeakseen valmennuksiensa tiedot ja vesipullon, sillä menettäisi muuten vielä äänensä, kun pysähtyi vielä ajatuksen juolahtaessa mieleen.
”Mikäli sormiasi syyhyttää, olet aina tervetullut kokeilemaan Krakenia”, hollantilainen sanoi olkansa yli silmät huvittuneeseen hymyyn siristyen, ”sille tekisi hyvää saada perinpohjainen työsessio.”

Sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Oli luksusta, kun ei joutunut heräämään aamulla herätyskellon soittoon, vaan sai heräillä kauniiseen, lähestulkoon aurinkoiseen sunnuntaipäivään omia aikojaan. Vielä parempaa siitä teki se, ettei tarvinnut nousta ylös heti, kun havahtui ympäröivään maailmaan. Laiskat aamut olivat harvinaista herkkua, eikä Caitlin aikonut luopua tästä hetkestä - ei, vaikka peiton ulkopuolelle jääneitä varpaita paleli. Kissat nukkuivat peiton päällä, joten varpaat saivat jäätyä. Hän ei ollut herättämässä kahta pikkukissaa, jotka kasvoivat tosin silmissä.
”Huomenta”, hän käänsi sen sijaan huomionsa mieheen rinnallaan. Pehmeä hymy nyki pisamaisia kasvoja. Ei, hän ei ollut kyllästynyt heräämään miehen viereltä yli vuoden avioliiton myötäkään. Tuskin koskaan kyllästyisi.
”Nukuitko hyvin?” Caitlin uteli pehmeyttä vihreissä silmissään, kun antoi katseensa ja sormiensa seurailla Davidin kasvonpiirteitä. Hän oli ollut jo nukkumassa kun mies oli palannut illalla töistä, sillä lauantaipäivä Lontoon sykkivässä keskustassa oli osoittautunut uuvuttavammaksi kuin hän oli osannut aavistaakaan.

Vaimonsa unta raukeasti seurannut David suli hitaasti unesta pehmeät, meripihkaiset siristävään hymyyn, kun Caitlin avasi silmänsä. Mies kiersi kätensä naisen vyötärölle peiton alla vallitsevassa lämmössä, siveli sormenpäillään pehmeää ihoa häpeilemättä sitä, että lumoutui Caitlinista edelleen samoin kuin heidän tavatessaan. Väliäkö sillä, että hän alkoi olla vanha mies?
"Huomenta", hän tervehti ääni unesta painuksissa, "oikein hyvin. Näitkö hyviä unia?"
David ojensi toisen kätensä peiton alta silittämään nukkuvia kissoja, jotka puhkesivat kehräämään kosketuksesta.

"Mitä parhaimpia", nainen vakuutti hymy huulillaan. Hän oli nukkunut niin sikeästi ja tyytyväisesti, ettei muistanut yhden yhtä unta, jotka yötä olivat värittäneet. Se jos mikä riitti kertomaan, että uni oli ollut oikein levollista.
"Voi kissat", hän hymähti kehrääville otuksille ja veti varpaansa varoen takaisin peiton suojiin. Parempi.
"Miten eilinen työpäiväsi sujui?"

David katseli, kuinka makuuhuoneen ikkunasta siivilöityvä valo tarttui naisen punaisiin, tyynylle levittäytyneisiin hiuksiin ja sai ne hehkumaan lukemattomissa punaisen sävyissä.
"Hyvin, vaikka yksi ensemblen jäsen kaatui portaissa kesken shown ja mursi ranteensa. Yritti silti vetää esityksen loppuun", hän vastasi silittäen Caitlinin kylkeä hajamielisenä.
"Jäin esityksen jälkeen yksille tai ehkä viisille Albertin kanssa. Hänellä on luultavasti taas kyseenalaista videomateriaalia. Miten sinun päiväsi sujui?"

"Ai kamala", hän irvisti myötätuntoisena. Kylläpä ihmiset nyt loukkasivat itseään tai olivat muuten vain kipeänä. Tallillakin tuntui kiertävän jonkinsortin flunssa ympyrää ihmiseltä toiselle.
"Uskaltaako teitä laskea kahden enää minnekään?" Caitlin kysyi huvittuneena, toinen punaisista kulmista korkealle kohonneena. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteivätkö miehet onnistuisi järjestämään melkoista komediashowta, kun löisivät päänsä yhteen. Kunhan eivät vain tekisi sitä pubissa.
"Kävin Charlotten kanssa lounaalla ja kaupoilla. Emme tainneet ostaa mitään, mitä meidän piti, mutta saimme silti ajan hienosti kulumaan", hän hymähti. Oli ilo asua jälleen niin lähellä pikkusiskoa, että he saattoivat vain sopia lounastreffit, jotka venyivät iltapäivään saakka kestäneeksi ikkunashoppailuksi Oxford Streetin kauppakadulla.
"Pyörähdin myös pikaisesti Victorian kautta, kun Evie laittoi viestiä. Olisin jäänyt odottamaan sinua, mutta olin nukahtaa seisaalleni jo kahdeksalta", hän naurahti.

"Ei, ei uskalla", David vastasi ja veti Caitlinin syliinsä, painaen nenänsä punaisten hiusten joukkoon. Albertilla oli pelottavanlaatuista neroutta ja kyky houkutella ystävänsä mitä omituisimpiin hankkeisiin, ennen kuin nämä ymmärsivät, mistä oli kysymys.
"Kahdeksalta nukahtaminen on luultavasti sallittua meidän iässämme", mies arveli.

"Ei selvästi", hän naurahti kietoen kätensä miehen selän ympärille. Oli helppo sulkea hetkeksi silmät ja hengittää vain miehen ihon tuoksua. Voisiko viikossa olla useampi sunnuntai?
"Paras olisi. Varsinkin kaiken sen kävelyn jälkeen, mitä eilen tuli harrastettua. En tajunnutkaan, miten pitkä Oxford Street on." Lontoossa etäisyydet tuntuivat aina yhtä kummilta. Kaikki oli niin lähellä, jos tiesi minkä bussin ottaa tai millä maanalaisella kulkea, mutta kävellen etäisyyttä kertyi helposti kilometrikaupalla.

David hymyili Caitlinin hiuksia vasten, punoen sormensa niiden joukkoon. Matala, onnellinen nauru kumpusi rintakehästä.
"Ehkä sinun pitää vierailla Lontoossa useammin", hän sanoi. Sohon sydämessä asuminen oli tehnyt kaupungin keskustan hänelle tutuksi.
"Oletko menossa tallille tänään?"

"Käyn siellä aivan riittävän usein", Caitlin naurahti. Päivittäin tai vähintäänkin useasti viikossa. Eikö se riittänyt? Hänelle ainakin.
"En, hevoset viettävät vapaapäiväänsä ulkona", hän vastasi. Sunnuntai oli täydellinen päivä moista varten, sillä sunnuntaisin Davidkin oli vapaalla. Yksi yhteinen vapaapäivä edes heille, vaikka muuten työaikataulut menivätkin ristiin.

"Mitä haluaisit tehdä tänään?" David kysyi halaten vaimoaan tiukemmin, piirteän sormenpäillään kyljen kaarta ja hieraisten nenäänsä lumoavan tuoksuisiin, punaisiin hiuksiin, ennen kuin kosketti huulillaan naisen korvaa.
Yhteinen vapaa-aika oli harvinainen ylellisyys, jota hän vaali mielellään.

"Olen halunnut käydä kokeilemassa sitä juna-asemaa vastapäätä olevaa herttaista pientä kreikkalaista ravintolaa hyvän aikaa. Kenties päivällinen ulkona?" Hän ehdotti tyytyväinen hymy huulillaan, kun saattoi loikoilla miehen halauksessa. Viikkoon saisi tosiaan sopia parikin sunnuntaita, jos häneltä kysyttiin. Aamuja, kun sai nukkua pitkään eikä koko päivänä ollut sen kummempaa ohjelmaa.
"Mitä sinä tahtoisit tehdä?"

"Päivällinen herttaisessa kreikkalaisessa ravintolassa siis", David lupasi naurahtaen lämpimästi. Ulkona syöminen oli heidän suhteessaan varmastikin aina paras ja turvallisin ratkaisu. Ehkä hänen pitäisi opetella, oikeasti opetella, laittamaan ruokaa, jota voisi syödä pelkäämättä.
"Pidellä sinua sylissäni", hän vastasi, "ja ehkä jäätelöä suolaisella kinuskilla jälkiruoaksi."

Samuel oli luvannut opettaa hänelle ruoanlaiton saloja - ja vetänyt lupauksensa hyvin nopeasti takaisin, kun oli muistanut, miten kömpelö hän oli. Sitä paitsi, kuka ei kaivannut silloin tällöin muutakin ruokaa kuin vain arkista, helppoa kotiruokaa?
"Molemmat onnistuvat aivan varmasti", Caitlin naurahti pehmeästi. Se kuulosti varsin hyvältä sunnuntailta. Mukavalta, rennolta päivältä yhdessä, ilman kiirettä minnekään tai loputtoman pituista tehtävälistaa suoritettavaksi.
"Oh, muistuta minua kun lopulta nousemme, että keittiössä on sinullekin tuliaisia Evieltä", hän hymisi tyytyväisenä vasten miehen leveää rintakehää. Australiassa vanhempiensa luona kuun alussa lomailemassa käynyt nainen oli palannut paitsi kadehdittavan rusketuksen, myös tuliaisvuoren kera.

"Se oli huomaavaista häneltä", David vastasi voimatta väittää, että olisi halunnut kiirehtiä ylös – ei, kun sai vihdoin lojua sängyssä Caitlin sylissään. Hän setvi hellästi punaisia hiuksia, juoksuttaen suortuvia sormiensa lomassa.
"Täytyy kysyä jossain vaiheessa päivää Tiarnanin vointia", hän lisäsi ja tunsi onnettoman, kylmän myötätunnon vihlauksen ajatellessaan ystävänsä tilannetta.

Caitlinilla ei suinkaan ollut kiirettä nousta. Hänellä ei ollut kiirettä yhtään minnekään. Niin monina aamuina hän joutui nousemaan ennen aurinkoa, hiipimään hiljaa talon halki ja lähtemään tallille, että tällaiset laiskat, pitkiksi venyvät aamut olivat harvinaista herkkua.
"Mmhmm", hän mumisi myöntymyksensä haluttomana laskemaan ajatusta sisään. Se muistutti aina avuttomuudesta, jota hän oli tuntenut vuosia aiemmin, ja sai sormet syyhyämään tarpeesta soittaa Artemikselle.

Ehkä hän päätyisi viettämään yön tai kaksi Tiarnanin seurana seuraavalla viikolla. David ei halunnut miehen olevan yksin turhan paljoa. Vellovan ajatuksissa surmanhypyn tehneestä ja nyt keuhkokuumeen kanssa kamppailevasta Tempestistä. Jokainen ystäväpiiristä oli yhtä tyrmistynyt, sanoi samaa: minulla ei ollut aavistustakaan.
Kissat olivat aloittaneet aamupesun, joskin se vaihtui pian miehekkääseen, hampaikkaaseen painiin.
"Pitäisikö minun päästää sinut aamiaiselle?"

"Ei", Caitlin vastasi päätään pudistaen ja kiristi otettaan miehen vyötärön ympäriltä. Ei, hän ei halunnut nousta, ei aamupalaa tai suihkua tai yhtään mitään varten. Tässä oli oikein hyvä.
"Menen käymään Newcastlessa keskiviikkona", nainen muisti kertoa edellisen päivän kiireen keskellä solmituista suunnitelmista. Hän tahtoi nähdä Artemiksen, eivätkä videopuhelut enää riittäneet. "En tiedä vielä palaanko myöhään keskiviikkoiltana vai vasta torstaina aamupäivällä. Voin joka tapauksessa tulla torstaina vastaan teatterille esityksesi päätteeksi."

David veti Caitlinin paremmin syliinsä, silitti kylkeä ja painoi kaulansyrjälle suudelman. Oli houkuttelevaa antaa pään viipyä naisen kaulataipeella, sillä Caitlinin tuoksui tuntui sen iholla ihastuttavan voimakkaana.
"Nähdään siis siellä. Saatan jäädä alkuviikosta Tiarnanin luo yöksi", hän sanoi. Tiarnan oli auttanut häntä jatkamaan päivästä toiseen Lizzien kuoleman jälkeen. Nyt oli hänen oikeutensa tukea Tiarnania kohdatun tragedian kanssa.
"Sano terveisiä ystävillesi."

"Selvä", hän vastasi pienen nyökkäyksen kera. "Minä sanon." Artemis epäilemättä kysyisi kuulumisia joka tapauksessa, joten terveisten välittäminen olisi helppoa siinä samalla.
"Tule vain keskiviikkona kotiin yöksi siltä varalta etten ehdi viimeiseen junaan, niin pojat eivät joudu olemaan yötä yksin", hän lisäsi huvittuneena. Caitlin ei tahtonut edes kuvitella, millaista tuhoa kissakaksikko saisi aikaan, jos sosiaaliset otukset jäisivät kahden kesken koko yöksi.

"Huolehdin niille hoitajan, jos menen Tiarnanin luokse", David vastasi. Lemmikkien kanssa eläminen oli uudenlainen kokemus.
Vaikka kai lapsessa oli teknisesti enemmän vastuuta. Ei sillä, että Mei olisi kai koskaan ollut tyypillinen lapsi.
"Menetkö valmentamaan pohjoiseen?"

"Tai sitten niin", hän nyökkäsi. Kunhan kissoille vain olisi seuraa tarjolla. Muutakin seuraa kuin toisensa, tai heidän kodistaan ei jäisi paljoa jäljelle.
"En, haluan vain nähdä Artemista pitkästä aikaa." Miehen kasvojen näkeminen kännykän ruudulta ei ollut sama asia.

"Toivottavasti hänellä on kaikki hyvin", David sanoi tietäen, kuinka paljon ystävyys Caitlinille merkitsi.
Hendrix lätkäisi punatabbyä kasvattiveljeään käpälällä päähän, ja David ojensi toisen kätensä nostamaan sen polvitaipeeseensa, ennen kuin kissat sinkoaisivat takaa-ajoon.

"Niin hän on kovasti vakuutellut, mutta kohtahan se nähdään", hän huokaisi. Jos nähtäisiin. Hän tosin tahtoi uskoa, ettei olisi yhtä sinisilmäinen ja hyväuskoinen kuin vuosia aiemmin.
"Hyvä nähdä, että joillakin tässä taloudessa on energiaa", nainen hymähti. Hän ei suinkaan tuntenut samaa intoa säntäillä paikasta toiseen kuin kissapojat. "Miten Meillä on sujunut koulussa?"

"Hyvin, uskon", David vastasi kiertäen toisenkin kätensä takaisin Caitlinin ympärille. Syyllisyys toivottomuudesta vanhempana nakersi häntä.
"Hän on ollut pitkään niin... Aikuinen. Saa erinomaisia arvosanoja, sanoo nauttivansa opiskelusta. Aikoo johonkin huippuyliopistoon, vaikka luulen, että tässä vaiheessa lasten pitäisi keskittyä enemmän leikkimään tai tekemään virheitä."

"Se on mukava kuulla", nainen hymyili pehmeästi. Oli hienoa, että Mei viihtyi koulussaan ja opiskeli innolla uutta. "Enkä usko, että lapsille on mitään oikeaa kaavaa. Ihmisiähän hekin ovat, jokainen tekee mitä itse tahtoo. Minä en opiskellut pätkääkään hänen iässään, ainakaan perinteisellä tavalla katsottuna, mutta Basti opiskelee jo nyt enemmän kuin minä koskaan", hän naurahti. Ei hän tosin varsinaisesti ollut leikkinytkään - hän oli murtanut luita. Kipsi tai side oli pitkään vakiovaruste, eikä häntä näkynyt koskaan ilman vähintäänkin toista.

David ei voinut sanoa tietävänsä mitään lapsista. Se oli varmasti surullista mieheltä, joka oli adoptoidun tyttären isä.
"Niin, olet varmasti oikeassa, kuten yleensä", mies sanoi ja hipaisi huulillaan vaimonsa ohimoa.

"Tietenkin olen. Naiset ovat aina oikeassa", hän naurahti virne huulilla vieraillen. Eiköhän Meistä kasvaisi oikein onnellinen ja yhteiskuntakelpoinen kansalainen, joka tietäisi mitä tahtoisi tehdä elämällään eikä pelkäisi tavoitella hurjiakin unelmia.
"Luulisi sinun jo sen verran oppineen", hän tökkäsi sormellaan miehen kylkeä nauru yhä rinnassa kuplien.

David veti Caitlinin paremmin syliinsä ja hautasi kasvonsa naisen kaulataipeeseen.
"Olen kai kovin, kovin paksukalloinen", hän totesi hengittäen vaimonsa tuoksua ja hipoen ihoa huulillaan.
"Hidas oppimaan. Ja huonomuistinenkin vielä."

"Tai sitten sinusta on vain tullut vanha, mies hyvä", hän naurahti. "Eivätkö nuo kaikki ole myös vanhuuden tunnusmerkkejä?" Hyvähän hänen oli naureskella, mutta olkoot. Hänkin voisi myöntää olevansa jo vanha. Niin vanha, että oli nukahtaa ennen iltayhdeksää junan kyytiin kotimatkalla Lontoon keskustasta.

"Sekin on mahdollista", David myönsi kohottaen päänsä. Hän painoi suukon Caitlinin pisamaiselle poskelle, ennen kuin asettui iälleen sopivammin vaimonsa vierelle.
"Olisi mukavaa kutsua taas ystäviä käymään. Kun asiat ovat hieman paremmin. Täällä on tilaa aivan eri tavalla kuin Sohon asunnossani."

"Kutsu toki", Caitlin hymyili pehmeästi. "On aina mukavaa, kun koti on täynnä elämää." Kissat tosin onnistuivat siinä välillä ihan kahden keskenkin.
"Minä sovin käyväni lounaalla Evien kanssa perjantaina, ja luulen, että Charlotte suunnitteli jotakin lauantaille", hän pohti seuraavan viikon ohjelmaansa ääneen. Missä vaiheessa hänen viikkonsa oli alkanut näyttää niin täydeltä? Sitä suuremmalla syyllä oli hyvä nauttia tästä päivästä, kun ohjelmassa ei ollut yhtään mitään.
"Chloe myös tiedusteli, ottaisinko poikia pääsiäislomalla hetkeksi kylään. Haittaakohan Meitä, jos täällä vipottaa pari vallatonta poikaa?"

"Voi mennä muutama viikko", David pohti. Olisi ihana voida saada Tiarnan ja Tempest mukaan, mutta sitä tuskin tapahtuisi hyvään hetkeen. He tarvitsivat aikaa toipua.
"Eli valmistelee uutta tuotantoa, ja Aida siirtyy kuvaamaan Ranskaan", hän totesi. Mutta varmastikin kaikki löytäisivät yhden sunnuntain lähitulevaisuudesta, jona kerääntyä heidän luokseen.
"Totta kai pojat ovat tervetulleita. Voi olla, että Mei menee Hamiltonien luo lomaksi."

"Eihän sillä kiirettä. Varsinkaan teidän kiireisten aikataulujenne kanssa. Ihme, jos löydätte kaikille sopivan päivän ennen keskikesää", Caitlin hymähti huvittuneena. Tuskin sellaista päivää löytyisi, ja jos jollakin ihmeellä asia järjestyisi, epäilemättä joku päätyisi perumaan viime hetkillä. Sellaista se oli, kun koetti saada suuren joukon ihmisiä samaan tilaan, samaan aikaan.
"Hyvä on. Kerron Chloelle, että he voivat karata Kilianin kanssa muutamaksi päiväksi minne mielivät ilman poikia", hän naurahti. Olisi ilo saada Milo ja Basti kylään. Poikien vierailu ennen joulupyhiä oli ollut kerrassaan ihana tapa laskeutua joulun viettoon.

David painoi suukon Caitlinin poskelle ja ponnistautui istumaan.
"Olen aamuteen tarpeessa", hän totesi sukaisten tuuheita, vaaleanruskeita hiuksiaan taakse.
"Kenties voisin tuoda sinulle aamiaista sänkyyn?"

"Niin hurmaava kuin se ajatuksena onkin, en tahdo viettää loppupäivää lakanoita pyykäten ja patjaa pesten, kun läikytän teetä ja ties mitä sänkyyn", Caitlin naurahti päätään pudistaen. Hänen kömpelyydellään aamiainen sängyssä olisi katastrofi, jota tämä sunnuntai ei kaivannut.
"Mutta voit toki olla herttainen ja tehdä aamupalaa sillä aikaa, kun käyn pikaisesti suihkussa", nainen ehdotti hymyillen.

"Voin aina tuoda sinulle nokkamukin", David tarjosi nousten ylös ja vetäen t-paidan päänsä yli luodakseen edes illuusion siitä, ettei vanha mies kuljeskellut pitkin taloa pelkissä alusvaatteissa.
"Mutta käy toki suihkussa ja kerää rohkeutta asettuaksesi tekemäni aamiaisen ääreen."

"Nokkamuki voisi kieltämättä olla kannattava sijoitus", nainen pohti hymy huulillaan. Tai yksi niistä läikyttämissuojalla varustetuista matkamukeista. Kenties hänen pitäisi oikeasti hankkia sellainen, eikä vain naureskella Evien kahvikupille.
"Ei se nyt niin paljoa rohkeutta vaadi, ellet sitten aio koettaa jotakin kovin haastavaa", Caitlin virnisti venytellen raukeasti ennen kuin nousi peittojen alta ja totesi hetkessä, ettei asunto ollut lainkaan niin lämmin kuin hän olisi toivonut. Äkkiä suihkuun, sillä ero peittojen ja makuuhuoneen ilman välillä oli aivan liian suuri.

Ei, David ei tohtinut kokeilla 'haastavia' ruokia keittiössä. Hänen bravuurinsa olivat melko ylikypsä pasta, rapeahkot grilled cheese -leivät ja kaikki, mitä ei tarvinnut kypsentää laisinkaan. Tai mille ei tarvinnut tehdä muutenkaan kovin paljoa kulinaarisia taikoja. Hän kuitenkin erikoistui komeisiin ooppera-aarioihin valmistaessaan ylikypsää pastaa.
Mies laskeutui alakertaan pienet kissat perässään valmistamaan aamupalaksi teetä, paahtoleipää ja appelsiinilohkoja. Hän jätti kananmunat sikseen, onnistuttuaan viimeksi käyttämään kokonaisen rasian vailla yhtäkään syömäkelpoista tekelettä.

Caitlin suunnisti suihkuun lämmittelemään ja huuhtomaan edellispäivän pölyt iholtaan, kun ei ollut millään jaksanut raahautua illalla enää suihkuun. Lämmin vesi virkisti ja pyyhki viimeisen uneliaisuuden mielestä, kun hän huuhtoi hoitoaineen hiuksistaan. Eikä edes liukastellut suihkussa, vaikka hoitoaine tekikin lattiasta niin tavattoman liukkaan. Tämä päivä olisi hänen päivänsä. Hän tunsi sen luissaan saakka. Tänään hän ei hankkisi yhtäkään uutta mustelmaa koristamaan sääriä, joissa oli tälläkin hetkellä tusinan verran eri paranemisen vaiheissa olevaa mustelmaa. Hän oli elävä värikartta siitä, miltä mustelmat näyttivät tuoreina, parin päivän päästä ja viikon jälkeen. Nainen kiskoi kosteisiin jalkoihinsa mustat legginsit ja veti päälleen pitkän, pari kokoa liian suuren villapaidan, jonka oli ostanut Primarkin alerekistä jonakin niistä harvoista kerroista, kun oli erehtynyt valtavaan tavarataloon sisälle. Hän kuivasi hiuksiaan hetken hiustenkuivaajalla, etteivät ne vallan valuisi vettä selkään, mutta kiepautti ne edelleen kosteina löysälle nutturalle niskaansa. Kyllä ne kuivuisivat loppuun ihan itsekseenkin. Hän poimi puhelimen yöpöydältä mukaansa ja selasi ruudulla näkyviä viestejä. Ei mitään, mikä vaatisi reaktiota juuri nyt. Charlotte oli lähettänyt hänelle sarjatulella mitä ilmeisimmin lähemmäs parikymmentä viestiä. Sisaruksista nuorin ei koskaan viitsinyt kirjoittaa kaikkea yhteen viestiin, vaan lähetti sen sijaan lyhyen viestin toisensa perään, kunnes sai kaiken sanotuksi. Caitlin pudisti päätään huvittuneena ja suunnisti alakertaa kohden ajatukset viestien parissa askarrellen.
Ei ehkä olisi pitänyt lukea loppujakin viestejä samalla kun kulki portaita, jos tasapaino oli yhtä kehittynyt kuin hänen. Nainen astui liian pitkälle eteen ja tajusi askelman katoavan jalkansa alta, eikä ehtinyt muuta tehdä kuin kohottaa kädet päänsä suojaksi, kun kaatui eteenpäin. Puhelin lipesi otteesta ja lensi komeassa kaaressa alakerran avoimeen tilaan liukuen puisella lattialla kunnes päätti matkansa keittiön kaapistoon törmäämällä. Caitlin sen sijaan törmäsi portaita rajaavaan seinään, kun portaikko kaartui ennen muutamaa viimeistä askelta. Nainen vaikersi hiljaa ja räpytteli silmiään koettaessaan hahmottaa, miten päin maailma oikein oli. Ehkä tämä ei ollutkaan hänen päivänsä.

Davidin sydän jätti kylmän lyönnin välistä jo ennen kuin hän kuuli mitään. Ääni portaista sai hänet liikkeelle kokoon nähden vaikuttavalla vauhdilla ja ketteryydellä. Puhelin oli jäädä jalan alle, kun mies kiersi keittiöstä portaiden luo ja otti hetkeksi tukea seinästä nähdessään Caitlinin lattialla.
Nainen oli elossa.
Silti hänen sydämensä hakkasi viiltävän kipeällä voimalla ja sai olon pahoinvoivaksi.
"Caitlin, rakas?" hän kysyi pudottautuen polvilleen naisen viereen.

Caitlin oli melko varma, että ryminä olisi herättänyt puoli naapurustoa, jos ihmiset eivät olleet jo jalkeilla tähän aikaan sunnuntaista.
"Au", hän valitti järjestäen hitaasti jäseniään, kunnes saattoi nousta istumaan. Nainen saattoi tuntea, miten mustelmia muodostui ympäri kehoa. Loistavaa. Hänellä olisi varmaan mustelmia mustelmien päälläkin. "Sepäs oli epämukavaa."

David painoi käden sydämelleen ja yritti tasata hengitystään. Toisen käden hän laski Caitlinin olkapäälle, pitääkseen naisen paikallaan.
"Mihin sattuu? Löitkö pääsi?" hän kysyi kulmat huolestuneesti painuen.
"Oletko voinut murtaa jotain?"

"En, en, olen aivan kunnossa, hieman pyörällä päästäni vain", nainen vakuutti räpytellen vihreitä silmiään. Putoaminen oli lyönyt ilmaa ulos keuhkoistakin. Ei niin pahasti kuin hevoselta tömähtäminen, mutta tyhjentänyt osan keuhkokapasiteetista joka tapauksessa.
"Luuni ovat ihan yhtenä kappaleena kaikki", Caitlin rauhoitteli liikutellen sekä sormiaan että pörröisten sukkien peittämiä varpaitaan. "Katso nyt, kaikki liikkuu."

"Sinä sukelsit pää edellä alas portaita", David huomautti levottomana, käsi Caitlinin olalla leväten.
"Ja olen suhteellisen varma, että löit pääsi. Kuule, minusta tuntuu, että meidän pitäisi käydä varmuuden vuoksi sairaalassa."

"Eikä pidä käydä", nainen pudisti päätään ja laski kätensä miehen kädelle, joka oli hänen olallaan. Hän puristi sitä hellästi. "En halua tuhlata yhtä harvoista yhteisistä vapaapäivistämme sairaalan vastaanotossa istuskeluun. Minä olen ihan kunnossa. Ei kuhmun kuhmua päässä."

Davidin leukaperät kiristyivät ja kulmat painuivat alemmas.
"Sinä sukelsit alas portaita. Pää edellä. Ja löit pääsi", hän toisti tapahtumaketjun osat painokkaasti, kun Caitlin ei tuntunut sisäistävän sitä itse. Päävammat eivät olleet mitään, millä leikkiä.

"Minä tiedän tarkalleen, mitä tapahtui ja tiedän myös paremmin kuin hyvin, miltä aivotärähdys tuntuu. Voit kopeloida koko pääni läpi, mutta en kolauttanut sitä riittävän kovaa edes kuhmua varten. Ihan turha lähteä työllistämää alimiehitettyä sairaalaa tämän takia, kun sieltä sanotaan ihan samaa", nainen rauhoitteli miestä. "Tämä ei ole ensimmäinen kerta. Ei minulle viimeksikään käynyt yhtään mitään."

David ei näyttänyt vakuuttuneelta, vaan tuijotti Caitlinia leveät, lihaksikkaat hartiat jännittyneinä ja meripihkaiset silmät huolesta eläen. Nainen oli juuri sukeltanut pää edellä alas portaita.
Hänen sydämensä hakkasi edelleen kipeästi.
"Olen vain huolissani sinusta."

"Tiedän", nainen vakuutti pehmeästi, "mutta ei sinun tarvitse. Se näytti varmasti hurjemmalta kuin mitä se olikaan. Kaikki nämä vuodet hevosten kanssa ovat opettaneet putoamaan turvallisesti." Kaipa sama logiikka päti portaista putoamiseenkin. Jäsenet lähelle kehoa ja leuka rintaan. Caitlin pyöräytti harteitaan ja naksautti niskansa, ennen kuin nousi varoen jaloilleen. Maailma ei alkanut pyöriä, mihinkään ei sattunut kolotusta enempää ja mustelmatkin varmasti haalistuisivat viikon mittaan. Kaikki hyvin siis.
"Jos sitä aamupalaa sitten", hän hymyili hellästi miehelle ja sipaisi Davidin poskea sormillaan. Mies oli kultainen kun huolehti, mutta tällä kertaa sille ei ollut tarvetta. Kerrankin. Hänen täytyisi oppia olemaan varovaisempi, niin Davidin ei tarvitsisi säikkyä turhia.

David jäi hetkeksi kyykkyyn ja hautasi kasvot käsiinsä. Hän tunsi olonsa pahoinvoivaksi. Kylmyys kouristi sisällä. Caitlin olisi voinut katkaista niskansa niin kovin helposti.
Hän olisi voinut menettää rakastamansa naisen toisen kerran silmänräpäyksessä, saapua paikalle löytääkseen...
Ei. Niin ei ollut käynyt. Mies pakotti itsensä suoristautumaan, huoli edelleen ahdistuneena hehkuna silmissään. Hän nyökkäsi jäykästä ja viittasi keittiötä kohti.

Caitlin jatkoi aamupalan kattamista siitä, mihin David oli sen jättänyt sännätessään tarkistamaan, hengittikö hän yhä. Miesparka. Nainen kumartui poimimaan puhelimensa lattialta ja oli lyödä otsansa keittiötason kulmaan siinä sivussa, mutta kerrankin huomasi vaaran riittävän aikaisin pysähtyäkseen kesken liikkeen ja väistääkseen huolellisesti sivummalle. David ei kaivannut enää enempää epämääräisiä kolahduksia tähän päivään.
"Jos sää jatkuu kauniina, voisimme varmaan käydä kävelyllä siinä samalla, kun menemme syömään", nainen pohti vilkuillessaan takapihan suuntaan suurista lasiovista, jotka olivat suljettuna kylmää viimaa vastaan.

"Niin", David vastasi hajamielisesti ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan, ennen kuin hieraisi rintakehäänsä. Ehkä joku päivä hänen sydämensä kirjaimellisesti pysähtyisi, ja Caitlin jäisi yksin solmuna murtuneita raajoja.
Ehkä hänen pitäisi luottaa vaimonsa sanaan ja olla jankuttamatta. Caitlin jos kuka tiesi, miltä itsensä satuttaminen tuntui. Ja silti hänen sydämensä hakkasi levottomana. Mies nojasi kyynärpäänsä keittiötasoon ja painoi pään raskaana käsiinsä.

Nainen laski vedenkeittimen käsistään ja palasi miehen luokse. Hän painoi kätensä lapaluiden väliin hellästi ja silitti miehen selkää.
"Rakas, puhu minulle", hän vetosi hiljaa jatkaen miehen selän silittelyä. Rintaa kuristi nähdä David niin järkyttyneenä. Hän oli tainnut todella säikäyttää miehen ihan tahtomattaankin. Puhelinkin oli kuin ihmeen kaupalla selvinnyt ilmalennostaan ilman uusia säröjä näytöllä, jonka yläkulmaa koristi jo aiemmasta onnettomuudesta syntynyt hämähäkinseitti säröjä.

David hengitti syvään yrittäen kasata itseään hetken. Ei sovi suhtautua elämään niin tunteellisesti, isä oli käskyttänyt häntä pikkupojasta saakka. Mutta elämä oli ihmeellinen, tuntemisen arvoinen asia.
Hän kääntyi ympäri ja veti Caitlinin halaukseen, kiertäen käsivartensa naisen ympärille ja painaen kasvonsa punaisiin hiuksiin, ennen kuin saattoi suoristautua tarpeeksi katsoakseen pisamaisia kasvoja.
"Pelkäsin, että satutit itsesi. Että olisit saattanut kuolla."

Caitlin veti syvään henkeä miehen halauksessa ja antoi jännittyneiden lihasten rentoutua. Miesparka. Hän silitteli käsillään miehen selkään ja antoi sormiensa kietoutua paidan pehmeän kankaan ympärille, ettei David vetäytyisi halauksesta liian kauas.
"Et sinä pääse minusta eroon näin vähällä", nainen vakuutti pehmeästi, vihreiden silmien katse myötätuntoa tulvillaan. Davidin oli täytynyt todella säikähtää hänen harha-askeltaan. "Olen sieluton noita, vai mitä punapäistä aina sanotaankaan. Ei minua yksi portaikko nujerra."

Ahdistunut huoli viipyi meripihkaisissa silmissä, kun David silitti naisen poskea peukalonsyrjällään.
Mitäköhän hän tekisi, jos menettäisi myös Caitlinin yhdessä, varoituksettomassa silmänräpäyksessä?
"Liekö saisin sinut puhuttua käyttämään kypärää?" hän ehdotti punoen sormensa punaisiin hiuksiin ja vetäen Caitlinin lähemmäs.

Caitlin naurahti pehmeästi.
"Vain ratsailla", hän vastasi, "ja silloin kypärä on jo päässäni." Kauas menneisyyteen olivat jääneet ne päivät, kun hän oli huoletta heilauttanut itsensä hevosen selkään ilman kypärää. Kai hän oli jotain oppinut vielä vanhoilla päivilläänkin, vaikka vanhalle koiralle olikin vaikea opettaa uusia temppuja.
"Lupaan olla varovaisempi portaissa jatkossa", nainen lupasi nousten varpailleen, vaikka lihakset sitä protestoivatkin, ja painoi suukon miehen huulille.

David kiersi kätensä paremmin Caitlinin ympärille helpottaakseen kohlittujen lihasten työtä ja kumartui alas vastaamaan suudelmaan – mutta kevyesti, ei kaikella sisällään odottavalla intohimolla.
Vaikka Caitlin ei olisi rikkonut itseään, portaiden sukeltamisen täytyi sattua vietävästi.
"Kieltämättä olisin levollisempi, jos sinulla olisi kypärä ja ehkä polvi- ja kyynärsuojat, kun kuljet portaissa. Ja liikenteessä. Ja käsittelet teräviä esineitä. Ja kuumia laitteita..."

Caitlin suli vasten miehen kehoa suudelman myötä. Hän sukeltaisi koska tahansa portaat alas, jos se olisi ainoa keino saada pehmeä suudelma Davidilta. Onneksi se ei ollut.
"Sitten vasta kolhisinkin itseäni, kun jalkani ja käteni eivät toimisi edes sen vertaa kuin yleensä", nainen naurahti. "Älä nyt, en minä noin toivoton ole! En ole vielä kertaakaan leikannut edes pahasti sormilleni, kun olen tehnyt salaattia, tai polttanut kämmentä kunnolla paistaessani jotakin. Pieniä palovammoja ja viiltoja ei lasketa."

"Olet harvinaisen pätevä ja sulokas aikuinen, sitä en kiistä", David vakuutti lämpöä silmissään, kun silitti naisen selkää hellin sormin ja painoi tätä syliinsä. Rakas, rakas, koordinaatiorajoitteinen Caitlin.
"Joskus vain hieman huolestun turvallisuudestasi."

"Älä suotta", nainen naurahti poski vasten miehen rintakehää, "turvallisuuteni on oikein hyvissä käsissä." David piti hänestä huolta silloin kun mies oli lähettyvillä, ja no, hän oli aikuinen nainen, kyllä hän selvisi elämässä ihan itsekin! Kenties hieman kompuroiden, mustelmaisena ja polvet ruhjeilla, mutta selvisi joka tapauksessa.

"Selvästikin", David hymähti ja painoi suudelman punaisten hiusten joukkoon, kiertäen kätensä tiukemmin Caitlinin selälle ja rutistaen naisen rintaansa.
"Oletko varma, ettei sinua satu minnekään? Ei huimaa tai särje päätä?" hän kysyi levoton sykähdys vatsanpohjassaan.

"Olen, aivan varma. Lupaan kertoa heti, jos alkaa huimata tai olo on muuten outo", nainen vakuutti pehmeästi. Hän pitäisi huolen, ettei kompuroisi hetkeen Davidin nähden. Ihan vain, ettei miehen tarvitsisi säikähtää näin toistamiseen. Ei sillä, että hän koskaan varsinaisesti suunnitteli kompuroivansa tai sukeltavansa alas portaita, mutta tässä sitä oltiin. Jatkossa hän pitäisi kätensä porraskaiteella ensimmäiseltä askelmalta viimeiselle saakka.
"Kaikki on ihan hyvin. Olen tässä, olen kunnossa."

"Hyvä", David vastasi, voimatta täysin pyyhkiä huolta mielestään. Hän antoi käsiensä laskeutua selältä alas kylkiä ja pysähtyä luontevina vaimonsa lantiolle, johon oli harvinaisen kiintynyt.
"Ehkä minun pitäisi antaa sinun saada syödä aamiaista."

"Se voisi olla hyvä", nainen myöntyi, vaikka olikin kovin tyytyväinen Davidin halauksessa. Miehen rintaa vasten oli aina ilo nojailla, mutta ehkä hän voisi jatkaa sitä aamiaisen syötyään.
"Sinunkin pitää syödä", hän tosin muistutti. "Ette kuitenkaan syöneet mitään kunnollista Albertin kanssa nuoruutta jahdatessanne, vai olenko väärässä?"

David nauroi kumealla hyväntuulisuudella. Nuoruuden jahtaaminen oli herttainen ilmaisu. Kai kahden nelikymppisen omalaatuinen huumorintaju muutaman lasillisen ääressä oli siksi luokiteltavaa.
"Kieltämättä kaipaan teetäni", hän myönsi irrottaen vastahakoisesti otteensa Caitlinista ja suunnistaen täyttämään syvää kuppia ääntä ja kurkkua hellimään laaditulla juomalla.

"Niin ajattelinkin", hän naurahti. Nainen siirtyi paahtoleipien ääreen, levittäen sunnuntain kunniaksi mansikkamarmeladia parin siivun päälle. Kyllähän sitä nyt sunnuntaisin sai herkutella, eikö?
"Voisit kyllä tuoda Albertin kyläänkin. Olisin paljon turvallisemmalla mielellä jos tietäisin, että harjoitatte höperyyksiänne olohuoneessamme ettekä pubissa. Jonkun kerran joku kiivassieluinen nyrkkitappelija vielä uskoo kaikki puheenne vuohista."

David myhäili huvittuneena Caitlinin maalaamalle kuvalle ja siemaisi teetään.
"Olen kutsunut häntä kylään, mutta hän väittää meidän asuvan keskellä ei mitään. Voitko kuvitella?" hän kysyi kohottaen toista kulmaansa merkitsevästi.

"Sietäisi hävetä", nainen puhahti vihreät silmät siristyen. He asuivat erittäin mukavalla asuinalueella aivan Lontoon keskustan tuntumassa. Täältä pääsi nopeammin Victorialle kuin monelta keskustan ydinasuinalueelta, kiitos jatkuvien, nopeiden junayhteyksien.
"Hän saa joko tulla sinun kutsumanasi tai minun pakottamanani. Albertin valinta", Caitlin virnisti kierosti.

David nauroi hyväntuulisesti.
"Välitän sanasi eteenpäin – luulen, että sinun pakkosi toimisi keneen tahansa." Jopa Albertiin, joka saattoi olla jopa itsepäisempi kuin hän itse. Ja pelottavan ovela. Hänen ystävänsä sai koko ystäväpiirin toteuttamaan mitä kummallisimpia asioita, ennen kuin kukaan ehti edes harkita, oliko se järkevää.

"Paras olisi", Caitlin naurahti. "Albertia on aina mukava nähdä, mutta minä en tule tapaamaan häntä Lontoon pubeihin." Hän veti rajansa siihen, vaikka Albertin kanssa kyseessä olikin enemmän veteen piirretty viiva. Mies keksi keinoja venyttää rajoja kuin rajoja vaivattomasti.
"Mitä muuta hänelle kuuluu?"

"Ehkä saan puhuttua hänet pitämään illanvieton luonaan", David vastasi suupieli hymyyn nykien. Liekö miehen asunto olisi mieluisampi kohtaamispaikka kuin pub.
"Hyvää – hän järjestelee ensi kuuhun stand-up-iltaa, josta näyttää tulevan suosittu. Lupaili, että vierailisin useammassa tarinassa."

"Sehän kuulostaa hauskalta", nainen naurahti. "Pitäisikö sinne mennä itsekin paikalle kuulemaan, mitä hänellä on sanottavanaan? Oppia jotakin uutta sinusta?" Hän ei voinut vastustaa kiusausta. Caitlin haukkasi paahtoleipäänsä ja hieroi hajamielisenä niskaansa, kun seurasi katseellaan keittiössä pyöriviä kissoja. Missä muuallakaan kissapojat olisivat olleet kuin keittiössä, kun ihmisetkin olivat siellä.

David irvisti teemukinsa takana. Leveät hartiat värähtivät. Luoja tiesi, mitä Albert suunnitteli taruilevansa.
"En ole varma, onko se turvallista", hän nyökkäsi vakavana ja laski kätensä Caitlinin selälle, katsahtaen naista huolta silmäkulmassaan.
"Voi olla kamalan huono ajatus. Ei, parempi jättää väliin. Ehdottomasti."

"Niinkö luulet?" Nainen kysyi päätään kallistaen ja hymyili viattomuutta tavoitellen miehelle. Hän ei ollut koskaan ollut hyvä moisissa ilmeissä, kun ei tunnetta tarkoittanut.
"Sittenhän minun on aivan pakko mennä."

David huokasi lannistuneena, olkapäät teatraalisesti vajoten, kun tyhjensi teekuppinsa ja laski sen tiskipöydälle.
"Taisin hävitä tämän keskustelun", hän totesi. Tietenkin hän menisi itsekin katsomaan, jos show suinkin osuisi päivälle, jona häntä ei vaadittu teatterissa. Tai alkaisi niin myöhään, että osallistuminen onnistuisi illan näytöksen jälkeen.
"Ovatko niskasi kipeät?" hän kysyi ja hipaisi naisen niskaa sormensyrjillään.

"Niin taisit", nainen myönsi huvittuneena. Se oli ilmiselvää. Hänen iltansa olivat aina vapaita, joten olisi helppo suunnistaa katsomaan, mitä tuhoa Albert saisi aikaan suuren suunsa kanssa.
"Ei sen enempää kuin yleensäkään", Caitlin vastasi laskien paahtoleivän reunat takaisin lautaselle. Nyt kun talossa ei ollut lapsia, joille opettaa moisia pahoja tapoja, hän saattoi hyvinkin nirsoilla hieman. Sunnuntain kunniaksi, eikö? Koskakohan tekosyy kuluisi loppuun?
"Suunnittelin kyllä käyväni urheiluhierojalla tässä taas joku päivä."

"Se on varmasti hyvä ajatus", David vastasi ja pyyhkäisi sivuun punaisia hiuksia, kun painoi vaimonsa niskalle suudelman.
"Minäkin hieron sinua enemmän kuin mielelläni, vaikken ammattilainen olekaan." Hän siirtyi kaatamaan itselleen toisen kupin hunajaista teetä.

"Hierot oikein hyvin", Caitlin vakuutti hymyn kera ja sipaisi miehen kättä sormillaan.
"Kaikki tämä ratsastaminen tuntuu saavan selän jumiin aivan uudella tavalla. Siitä on niin kauan, kun olen viimeksi ratsastanut näin paljon", hän pudisteli päätään. Urheiluhierojat olivat universumin lahja hänenkaltaisilleen. Jos tallipäivät eivät jumiuttaneet lihaksia, kompurointi, törmäily ja kaatumiset ehdottomasti tekivät sen.

"Nautitko siitä? Aktiivisesta ratsastamisesta?" David kysyi nojaten selkänsä keittiötason laitaan ja puhalsi höyryä teestään, ennen kuin siemaisi sitä. Caitlinin päivät olivat hyvin fyysisesti vaativia. Ja kaikki fyysinen tuntui aiheuttavan vain hienoisia hankaluuksia Caitlinille.

"Ehdottomasti", nainen vakuutti vaivattoman hymyn kera. "On ihana työskennellä niin monen hurmaavan hevosen kanssa. Toki se on nyt vaatinut hieman enemmän veivaamista kisakalenterien kanssa, mutta en vaihtaisi hetkeäkään." Hän sai viettää päivänsä satulassa. Mitä valittamista siinä olisikaan ollut?

"Olen onnellinen", David vastasi ja soi vaimolleen silmät lämpimästi siristävän hymyn. Useampien ihmisten pitäisi saada mahdollisuus seurata ja toteuttaa unelmiaan. Oli surullista, miten moni ihminen vietti elämänsä tuntien tekevänsä jotain, mitä vihasi, odotti aina mahdollisuutta olla onnellinen. Iltaa, perjantaita, viikonloppua, kesälomaa, eläkettä.
"Kuinka Remona voi?"

"Remona voi hyvin, kerrassaan upeasti", nainen vakuutti lämmöllä. Silmät hehkuivat aivan uudella tavalla, joka oli varattu vain niihin hetkiin, kun hän puhui tähtiratsustaan.
"Se on huippuvireessä. En malta odottaa, että pääsen testaamaan vapaaohjelmaamme kilpailuympäristössä. Jos se vain onnistuu, mikään ei voi estää meitä tällä kaudella." Remona oli kehittynyt harppauksin viimeiset pari vuotta, ja nyt tamma alkoi vihdoin olla sillä tasolla, että hän saattoi itsevarman hymyn kera luvata hevosen tarjoavan haastetta tämän hetken kovimmille ratsukoille jokaisessa kilpaluokassa.

"Toivottavasti pääsen katsomaan teitä pian", David pohti ja siemaisi teetään. Remona oli kaunis hevonen, ja oli ihanaa nähdä sen tanssivan jälleen. Hevosen sydänsuru oli musertavaa katseltavaa. Nyt sillä oli uusi ihminen.
"Ehkä voit jakaa kisa-aikataulusi minulle, kun se varmistuu, ja katson minne voisin päästä paikalle."

"Totta kai", nainen lupasi. "Heti kun tiedän varmasti muutamat seuraavat kilpailut, laitan päivät jääkaapin oveen." Toimisivat hyvänä muistutuksena hänellekin siinä.
"Silläkin uhalla, että manaan koko jutun sanomalla näin, olen varma, että lähdemme syksyllä Tryoniin ja tulemme takaisin hyvän sijoituksen kanssa", Caitlin naurahti hymy pisamaisia kasvoja valaisten. Hänen luottonsa Remonaan oli vankkumaton.

"Siitä olen varma", David naurahti hyväntuulisesti. Hänenkin luottonsa Caitliniin ja Remonaan oli vankkumaton, vaikkei hän varsinaisesti voinutkaan sanoa tietävänsä paljoa ratsastuksen saloista – mutta tämän ratsukon seuraaminen lumosi hänetkin.
"Olisi hienoa voida lähteä henkiseksi tueksi."

"Olisi hienoa, jos olisit mukana", nainen vastasi hymyn kera. Tietenkin. Hän tahtoisi Davidin mukaan niin moniin kilpailuihin kuin vain mahdollista. Mikään ei ollut parempaa kuin ratsastaa rakkaiden edessä.
"Katsotaan, miten kaikki menee."

"Olen varma, että erinomaisen hyvin. Te olette uskomaton parivaljakko", David sanoi varmasti. Jos hän näki sen, varmasti näkivät ammattilaisetkin.
"Haluaisitko vielä teetä?"

"Niinhän me taidamme olla", punapää myöntyi hymy huulillaan. Ainakin nyt, kun viimeinenkin pala tuntui loksahtaneen kohdalleen.
"Ei kiitos, näin on oikein hyvä", Caitlin pudisti päätään kevyesti ja nakersi loput hillokuorrutteisesta leivästään.

David tyhjensi toisenkin teekupillisen, huuhtoi ja kuivasikin sen, kertaakaan harhautumatta ajatuksissaan askareen aikana. Hän katseli Caitlinia silmäkulmastaan, varmuuden vuoksi, jos nainen vaikuttaisi huonovointiselta tai sekavalta. Portaiden sukeltaminen alas pää edellä oli hengenvaarallista.
"Mitä haluaisit tehdä aamupäivän?"

Caitlin siivosi loput aamiaistarpeista varpaitaan kaapiston kulmiin potkien ja kyynärpäänsä hermon jääkaapin oven reunaan kolauttaen. Se sai hermopäät säkenöimään aina sormissa saakka, kun hän ravisteli kättään koettaen palauttaa tunnon sormiinsa.
"Makoilla kainalossasi", nainen vastasi hetkeäkään asiaa pohtimatta. Ei siinä ollut mitään mietittävää. Hän halusi olla Davidin lähellä nyt, kun siihen oli niin hyvä ja kiireetön mahdollisuus. Tuleva viikko ryöstäisi taas paljon heidän yhteisestä ajastaan, joten näistä hetkistä oli nautittava.

"Se kuulostaa erittäin hyvältä", David vakuutti seuraten Caitlinin värikästä liikehdintää keittiössä. Kookkaat kädet puristuivat keittiötason reunan ympärille, ettei hän syöksyisi holhoamaan aikuista naista tai ehdottaisi uudelleen kypärää tai rullaluistelusuojia.
Oli erittäin miellyttävä ajatus vain vajota takaisin sänkyyn tai sohvalle Caitlinin kanssa. Pitää nainen hetki paikallaan ja turvassa teräviltä kulmilta, portailta, tasaiselta lattialta...
David kiersi kätensä Caitlinin vyötärölle, painoi suudelman tämän poskelle ja koppasi naisen sitten kevyesti syliinsä, kantaen vaimonsa olohuoneen upottavalle kulmasohvalle.

Caitlin kiersi kätensä mielellään miehen niskan ympärille, kun tuli kannetuksi olohuoneen puolelle. Se ei kuitenkaan estänyt narisemasta hyväntuulisesti hänen kohtalostaan.
"Minulla on kaksi täydellisesti toimivaa jalkaakin, tiedätkö", nainen huomautti huvittuneena. Hän painoi suukon miehen suupieleen kiitokseksi, kun David laski hänet niin varoen sohvalle.
"Sinä olet kyllä melkoinen voimamies", hän totesi oikoen jalkansa sohvalle ja ujuttautui Davidin kainaloon. "Joku päivä rikot vielä selkäsi, kun kantelet minua ympäriinsä."

"En minä vielä niin vanha ole", David protestoi rojahtaen rennosti sohvannurkkaan ja veti Caitlinin hellästi kainaloonsa, puolittain syliinsä.
"Eikö aviomiesten oikeus ole välillä ottaa vaimo syliinsä? Tehdä joskus jotain muutakin."

"Vielä", Caitlin toisti painokkaalla äänensävyllä. Kun David vain jatkaisi tapoihinsa tottuneena, se päivä koittaisi ennemmin tai myöhemmin. Mies ei tosin tainnut kaivata muistutusta omasta iästään. Eivätköhän aamut Albertin hulluuden jälkeen muistuttanut siitä aina aivan riittämiin.
"Totta kai", hän naurahti sipaisten sormillaan miehen poskea. "Saat kannella minua ympäri taloa sielusi kyllyydestä, jos siitä tulee hyvä mieli." Morrison kiipeili sohvan selkänojalla näyttäen siltä, että suunnitteli loikkaa Hendrix-paran niskaan, joten Caitlin veti kissan mieluusti syliinsä, ennen kuin pojat päätyisivät säntäilemään ympäri olohuonetta niin, että irtaimisto olisi vaarassa.

David hymyili ja painoi suudelman Caitlinin ohimolle. Paha, paha mies. Ainoa syy, miksi hän piti itsensä kurissa ja nuhteessa, esti käsiään ujuttautumasta paidan alle, oli raju sukellus alas portaita. Caitlin-parka olisi varmasti tavallistakin kipeämmillä mustelmilla sen jälkeen.
Sen sijaan hän silitti vaimonsa selkää hellin, asiallisin vedoin.
"Tunnethan sinä minut. Tuskin tiedän mitään parempaa."

"Sinulla on kovin kummat huvit", nainen naurahti. Hän loikoili tyytyväisenä miehen sylissä, lihakset rentoina ja hymy pisamaisia kasvoja valaisten, kun ajatukset vaelsivat rauhallisina mielen syövereissä.
"Joskus minusta tuntuu, että olet kantanut liikaa vastanäyttelijöitäsi lavalla", hän virnisti vihreät silmät säihkyen. Koska sehän ehdottomasti selitti, miksi mies oli aina valmis kaappaamaan hänetkin syleilyynsä.

"Ehdottomasti", David nyökkäsi ponnekkaasti, piirtäen sormenpäillään naisen lapaluiden viehättävää linjaa.
"Ehdottomasti siksi. Jää veriin. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, etten voi pitää käsiäni erossa jumalaisen kauniista vaimostani tai sen kanssa, että olen täysin aseeton vetovoimasi edessä."

"Noh!" Caitlin naurahti ja huitaisi miehen hartiaa, vaikka eleestä puuttuikin kaikki voima. Ei hän ollut tosissaan kieltämässä Davidilta niin kauniita puheita. Mies oli elänyt aivan liian pitkään kaunopuheisten teosten maailmassa, kun löysi aina oikeat sanat.
"Käyttäydys nyt. Annat naiselle huonoja ideoita." Tai äärimmäisen hyviä ideoita, jos se pikkuseikka jätettiin huomiotta, että hänen kehonsa oli kovaa kyytiä muuttumassa sinipunertavaksi.

David nauroi kumealla hyväntuulisuudella ja painoi suudelman naisen pisamaiselle poskipäälle, taputtaen hellästi vaimonsa takapuolta.
"Vaikka tiedät, miten kertakaikkisesti jumaloin huonoja ideoitasi?" hän vetosi takaisin, vaikka halusikin säästää kovia kokevan Caitlinin kaikelta ylimääräiseltä tuskalta.

"Tänään saat jumaloida jotain muuta", nainen naurahti huitaisten miehen kättä leikillään. Näpit irti ja sitä rataa. "Huonot ideani eivät ole ihan näin mustelmankestäviä." Silloin tällöin hiekassa kieriminenkään ei jättänyt tällaisia mustelmia, sillä ratsastuskentän hiekka oli kovin pehmeää ja anteeksiantavaa portaiden askelmien kulmiin verrattuna.

David nauroi ja kiersi kätensä säädyllisemmin naisen ympärille.
"Olen edelleen sitä mieltä, että näyttäisit hyvältä kypärän kanssa. Tiedäthän, että niitä on kaikenlaisissa muodikkaissa malleissa ja kuoseissa nykyään?" hän kysyi. Se oli ehkä vitsi, mutta pelko oli todellinen. Hän oli menettänyt Lizziensä silmänräpäyksessä, saanut vain painajaisissa kummittelevan puhelun siitä, että hänen rakastamansa ihminen oli poissa. Caitlinin taipumuksella satuttaa itsensä, todennäköisyys saada uusi, samanlainen puhelu oli kauhistuttavan suuri.

"Minä en tarvitse kypärää", nainen pudisti päätään huvittuneisuus silmistä loistaen. David ja miehen tapa unelmoida hänelle ties millaista suojavarustusta kaapistojen teräviä kulmia ja oviaukkojen korkeita kynnyksiä varten.
"Olen selvinnyt vain muutamalla aivotärähdyksellä näin monta vuotta, selviän vielä toiset neljäkymmentäkin", hän naurahti. Muutamalla, muutamalla kymmenellä, mitäpä sillä niin väliä. Pää pelitti edelleen aivan riittävän hyvin.

"Toivon niin", David vastasi ja painoi nenänsä naisen punaisiin hiuksiin. Rakas, kaoottisen kömpelö Caitlin. Ehkä hänellä ei ollut varaa holhota, vaikka tasainen lattia muodosti turvallisuusriskin, kun hän oli selvinnyt yli neljäkymmentävuotta, vaikka unohti säännöllisesti mennä nukkumaan tai syödä.
"Olet hyvin pätevä aikuinen."

"Kiitos", nainen hymyili leveästi. "Minä yritän. Olen harjoitellut ahkerasti jo puolet elämästäni. Hyvä, että sen tulokset näkyvät vihdoin." Hän ei voinut kuin nauraa pehmeästi. Hän oli hienosti selvinnyt tähän päivään saakka, vaikka ei omistanut koordinaatiokykyä juuri lainkaan, ja tasapainoaistikin tuntui vain huononevan vuosi vuodelta. Kenties kaikki ne aivotärähdykset kostautuivat sittenkin sisäkorvan kanssa.

"Olet hyvin vaikuttava", David vakuutti lämpimästi. Sitä Caitlin oli, vaikkakin kenties aivan muista syistä kuin turvallisesta tavastaan liikkua ja olla aikuinen. Hän ei valehdellut sanoessaan, että oli aseeton vaimonsa viehätysvoiman edessä.

Nainen naurahti asettuen mukavammin miehen syliin. Hän lepuutti päätään tasaisesti kohoilevaa rintakehää vasten ja antoi lämmön hiipiä jäseniinsä. Miten hän oli koskaan kuvitellutkaan, että elämässä olisi mitään järkeä ilman Davidia?
"Välillä olen kyllä huolissani näistä kissoista", hän puhahti kun Morrison loikkasi valtavalla hypyllä hänen vatsaltaan Hendrixin niskaan. "Oletko aivan varma, ettemme saaneet jämäkappaleita? Niitä, jotka olivat jo juosseet päin seinää niin usein, ettei yksikään aivosolu ollut selvinnyt?" Jämäkappaleita tai eivät, kasvavat kissapojat olivat kovin rakkaita.

David nauroi huvittuneena ja katsahti kissoja. Kumpikaan ei tuntunut aivan kasvavan sisään korviinsa.
"Voit olla oikeassa", hän sanoi seuraten nuorten kollien painia.
"Mutta toisaalta, Leela ja Romana ovat aivan samanlaisia." Heilläkin hoidossa käyneet Tiarnanin ja Tempestin itämaiset olivat vähintään yhtä persoonallisia, eikä David ihmetellyt, miksi Tempest saattoi käydä kokonaisia keskusteluja kissojensa kanssa. Mielipuolisuudesta huolimatta kissojen vihreät silmät olivat huolestuttavan tietävät.
"Ehkä se on universaali ominaisuus tässä rodussa."

"Ehkä", Caitlin mutristi huuliaan asiaa pohtiessaan. Hyvinkin mahdollista ja erittäin todennäköistä. Kun kerran aikuiset kissatkin olivat yhtä höperöä väkeä, ehkä heidän nuorissa pojissaan ei ollut mitään vikaa.
"No, parempi kun riehuvat nyt eivätkä yöllä", nainen totesi hymy huulillaan. Ainakin kissat osasivat rauhoittua yöksi nukkumaan, vaikka se välillä tarkoittikin, että oma pää ei ollut mahtua tyynylle tai sai suun täydeltä karvoja, kun toinen pojista päätti käyttää kasvoja tyynynään.
"Olkoonkin, että tuo paini näyttää aina kovin hurjalta." Varsinkin hänen silmiinsä, kun oma tasapaino ei riittänyt edes ymmärtämään, miten kissat kykenivät moisiin loikkiin ja kiepahduksiin laskeutumatta pää edellä lattiaan.

Kieltämättä Morrison näytti melkein... Riivatulta purressaan kaverinsa mustaa niskaa, takajalat raivokkaasti potkien. Mutta Hendrix ei näyttänyt olevan moksiskaan hyökkäyksestä. Ehkä se todella oli juossut päin seinää, herttainen pieni poika.
"Kai se on osa kissojen henkistä elämää", David sanoi silittäen vaimonsa selkää.
"Mukava saada pojat kylään. He voivat leikittää kissat uuvuksiin."

"Ja kissat leikittävät heidät uuvuksiin", Caitlin täydensi naurahtaen. Täydellinen vaihtokauppa. Taloon laskeutuisi edes hetkeksi rauha. "Kuka olisikaan tiennyt, että salaisuus vaivattomaan tätinä toimimiseen on kaksi hyväntuulista, energistä kissaa?"

"Voisit kirjoittaa siitä menestysoppaan", David totesi nykäisten sohvatyynyä paremmin niskansa taakse. Caitlin tosin tuntui olevan luonnonlahjakkuus tätinä ilman kissojakin. Pojathan jumaloivat naista – sekä ihmiset että kissat. Miellyttävä raukeus viipyi jäsenissä. Hamilton ei vienyt hänestä voimia samalla tavalla kuin Kummitus tai Valjean, ja silti mies huomasi kaipaavansa tunnetta.

"Luulen, että jätän kirjoittamisen äidilleni", nainen naurahti. Hänellä ei ollut niinkään lahjaa sanojen kanssa, joten parempi säästää kirjoittaminen niille, joilla oli. Äiti voisi kirjoittaa oppaan lapsille siitä, miten tehdä tätien elämästä helppoa.
"Ai niin, lapsista tuli mieleen, lupasin Evielle että olen Victorian läheisyydessä parin viikon päästä, kun hän saa Elijahin kylään. Ihan vain siltä varalta, että hän joutuu hyppäämään yllättäen lavalle ja tarvitsee lapsenvahtia. Tulen siis varmaan roikkumaan pukuhuoneessasi, valitettavasti", hän hymyili leveästi. Davidin näkeminen töissä oli aina yhtä ilahduttavaa.

"Niinkö?" David kysyi ilahtuen.
"Mikä kamala, kamala sääli", hän sanoi halaten Caitlinia tiukemmin ja kallisti päänsä hamuamaan hellästi vaimonsa korvaa. Mikä kamala, kamala sääli, jos hän saisi nähdä naista arki-iltaisin hereillä, viettää tämän kanssa aikaa pukuhuoneessaan – vaikka sitten menneiden vuosisatojen kuninkaaksi pukeutuneena.

"Ajattelinkin, että sinulla olisi varmasti paljon vastaväitteitä", hän hymähti huvittuneena. David ei varmasti ajaisi häntä pois teatterilta siinäkään tapauksessa, että hän häiritsisi miehen työntekoa. David oli aivan liian kultainen.
"Toivo vain, etten joudu ottamaan Elijahia, tai sinulla on pian pieni varjo kannoillasi", Caitlin kiusasi. Ei suinkaan. Hän oli luvannut Evielle, ettei pojasta olisi mitään harmia, jos niikseen tulisi. He pysyisivät siinä tapauksessa kiltisti Evien pukuhuoneella odottamassa, että nainen voisi pestä vihreän meikin kasvoiltaan.

"Sinä tunnet minut hyvin", David vakuutti suoristaen päänsä, hengittäen punaisten hiusten tuoksua. Heidän yhteinen aikansa oli vähäistä. Ei kai häntä voisi syyttää halusta ottaa ilo irti mahdollisuudesta olla vaimonsa lähellä? Näinkin viattomasti vaimon sukellettua alas portaita.
"Olette tervetulleita minunkin pukuhuoneeseeni."

"Paras olisi", nainen puhahti, "olisi kovin ikävää todeta tässä vaiheessa, etten tunne sinua lainkaan." Se olisi enemmänkin kuin vain ikävää. Avioparien kuului tuntea toisensa.
"Luulen ettei Evie arvostaisi, jos veisin hänen vähäistä aikaa poikansa kanssa", Caitlin kallisti päätään painaen poskensa miehen rintakehää vasten. Epäilemättä nainen tahtoisi poikansa olevan ensimmäisenä vastassa, kun Evie poistuisi lavalta, joten vierailu viereiseen teatteriin tuskin tulisi kysymykseenkään. Hän tosin toivoi, naisen itsensä tähden, ettei mikään ikävä sairastapaus vaatisi Evietä lavalle. Nainen oli ansainnut aikaa lapsensa kanssa, jota ikävöi niin näkyvästi.
"Mutta minä tulen ehdottomasti, ja voin tuoda ruokaa mukanani jos vain kerrot, mitä sinä päivänä tekee mieli syödä."

David hymyili silitellen Caitlinin selkää ja hiuksia, nauttien kiireettömästä sunnuntaista.
"Sinä tiedät, miten pidän yllätyksistä – varsinkin, kun ne tulevat sinulta", mies myhäili huvittuneena ja katsahti pisamaisia kasvoja alas silmäkulmastaan.

"Omapahan oli toiveesi", nainen naurahti. Ehkä hän ei toisi mitään liian epämääräistä Davidille syötäväksi. Olihan tarkoitus pitää mies ravittuna ja kykenevänä esiintymään lavalla ruoasta saadun energian turvin, eikä suinkaan saada miestä voimaan pahoin.

"En ole vielä katunut yhtäkään toivetta, jonka olen esittänyt sinulle", David huomautti. Meripihkaiset silmät siristyivät lämmintä huvitusta silmäkulmissaan.

”Oliko tuo haaste?” Nainen kysyi ja puri alahuultaan, ettei vino virne leviäisi kasvoille. Ehkä hän toisi piloillaan kokonaisen kalan tai hyönteisiä tai jotakin vastaavaa miehelle, ihan vain nähdäkseen Davidin ilmeen, ennen kuin tarjoaisi tuttua ja turvallista kiinalaista.

"Tohtisinko minä haastaa sinut, rakas?" David kysyi toista kulmaansa merkitsevästi kohottaen. Häntä luonnehdittiin rohkeaksi mieheksi, mutta Caitlinin haastaminen voisi koitua vielä kohtaloksi.

"Hieno mies, olet oppinut paljon", hän virnisti kohottaen kätensä, jotta saattoi taputtaa miehen poskea. Hyvä vastaus.
"Kenties tämä muutamalle pojankoltiaiselle sodassa häviämisen esittäminen illasta toiseen on opettanut sinullekin jotain muuta kuin Yhdysvaltojen historiaa."

David läpsäisi kevyesti vaimonsa takapuolta.
"Noh, johan sinä heittäydyt vallan hävyttömäksi", hän totesi kieltään toruvasti naksauttaen ja halasi Caitlinia tiukemmin.

Hänkö muka hävytön? Pah!
"Sanoo mies, joka läpsii takamustani", nainen huomautti kulmaansa kohottaen.

"Aviomiehesi", David korjasi ja painoi suukon punaisiin hiuksiin.
"Sanoinhan olevani aseeton viehätysvoimasi edessä."

"Sekö tekee siitä vähemmän hävytöntä?" Caitlin naurahti ujuttaen sormensa miehen niskan ympärille. Hän silitteli peukalollaan niskan lyhyitä hiuksia hymy huulillaan.
"Sinä ja sinun aseesi. Olet viettänyt liikaa aikaa lavalla viime viikkoina", hän kiusasi.

"Se on täysin totta. Liikaa aikaa lavalla ja aivan liian vähän aikaa sinun kanssasi", David vakuutti ja tutki vaimonsa kasvoja meripihkaiset silmät lämpimästi siristyneinä, pää sivulle kallistuneena. Hän sipaisi punaisia hiuksia.
"Olen heikko mies. Liian kauan erossa sinusta ja käteni heittäytyvät hävyttömiksi."

Caitlin nauroi huvittuneena miehelle ja kurotti painamaan suukon leuan miehekkäälle linjalle.
"Muistelisin, että kätesi olivat kovin hävyttömät Venetsiassakin, vaikka vietimme kaiken aikamme yhdessä", nainen kiusasi. Häämatkallahan kaikkien kädet olivat aina visusti hallinnassa, eikö?

"Voitko syyttää minua?" David kysyi hymyillen Caitlinille lämmöllä, laski kätensä naisen poskelle ja varasti huulilta ensin hellän ja sitten tulenkatkuisemman suudelman. Kiireiset aikataulut eivät jättäneet hänelle niin paljoa aikaa yhdessä naisen kanssa kuin hän olisi toivonut, ja vielä vähemmän sijaa läheisyydelle, jota hän kaipasi.

"Enpä kai", nainen myönsi naurahtaen. Mitäpä sitä syyttelemään, kun häntä ei haitannut sitten lainkaan. Caitlin vastasi ilolla suudelmaan, joka sai varpaat kipristymään ja käden kietoutumaan tiukemmin miehen niskan ympärille. Kehtaisikin vetäytyä suudelmasta kesken kaiken.

Davidillä ei ollut laisinkaan kiirettä vetäytyä suudelmasta. Mies ei pilaillut sanoessaan jumaloivansa vaimoaan. Hän kiersi toisen kätensä lujemmin Caitlinin selälle, punoi toisen punaisiin hiuksiin ja hamusi kaivaten vielä yhtä suudelmaa, ja ehkä vielä yhtä.

Vielä yksi lisää oli Caitlinin mielestä oikein hyvä strategia. Nainen suoristautui asentoaan korjaten miehen sylissä ja antoi sormiensa sotkeutua Davidin hiusten sekaan, kun hän veti kaivaten miestä lähemmäs. Portaista pudonnut tai ei, hän ei aikonut työntää miestä pois - ei, kun janosi olla lähellä.

David kaipasi vaimoaan niin, että teki kipeää. Mahdollisuudet olla lähellä tuntuivat käyvän harvinaisiksi, mutta ehkä tämä ei ollut paras hetki – Caitlin oli sukeltanut juuri alas portaita. Olisi voinut katkaista niskansa.
Mutta oliko hänen tarkoitus olla tarpeeksi vahva mies sanoakseen ei? Davidillä oli ikävä tunne, että hän ei ollut. Hän tunsi vain verensä palavan kuumana, kun saattoi vetää Caitlinia paremmin syliinsä, punoa intohimoisia sormiaan punaisiin hiuksiin ja varastaa suudelmia naisen huulilta.

Caitlin siirtyi istumaan hajareisin miehen syliin ja sukelsi aina vain uuteen syvään, nälkäiseen suudelmaan. Davidin työt pitivät miehen kiireisenä pitkälle iltaan ja hän puolestaan nousi ennen kukonlaulua useimpina aamuina kiirehtiessään tallille liikuttamaan puolta tusinaa hevosta. Oliko se siis ihmekään, ettei hän tahtonut antaa tämän hetken lipua sormiensa lomasta?
Sitä paitsi, hän oli melko varma, että portaista putoamiseen päti sama viisaus kuin hevoselta putoamiseenkin: vasta seuraava aamu paljastaisi putoamisen todellisen vaikutuksen, kun ajatuskin itsensä kampeamisesta jalkeille olisi mahdoton.

Hänen vaimonsa koituisi luultavasti hänen kohtalokseen tavalla tai toisella. David kiersi kätensä lujemmin naisen ympärille ja tunsi ajatustensa hajaantuvan kaipauksen edestä, kun Caitlin jatkoi suudelmia, ruokki hänen nälkäänsä kuin alkoholi avotulta.
"Caitlin", hän vetosi suudelmien lomasta, punoen sormensa lujemmin punaisiin hiuksiin, "sattuuko sinua?"
Paha, paha mies.

"Ei", nainen vastasi yksiselitteisesti ja antoi huuliensa vaeltaa Davidin leukapieltä pitkin. "Olen kunnossa." Mihin häntä olisikaan voinut sattua, kun David oli siinä? Mustelmista viis, hän oli yhtenä kappaleena ja halusi nauttia miehensä läheisyydestä.

Davidistä tuntui, että hänen ei pitäisi uskoa. Ehkä hänen olisi pitänyt tarjoutua valmistamaan vaimolleen kuuma kylpy ja kuppi teetä. Hakata päätään seinään, kunnes saisi järkensä takaisin.
Mutta hän halusi Caitlinia. Kaipasi kipeästi. Ehkä hän voisi vain olla varovainen?
Mies kallisti päänsä suutelemaan vaimonsa kaulaa ja ujutti kätensä paidan alle, nostaen sitä pois Caitlinin päältä, koskettaen varovasti ollakseen satuttamatta murjottua kehoa.

Caitlin kohotti käsiään auttaakseen Davidia riisumaan paidan kokonaan. Tiellähän se vain olisi.
"Olen varmaankin sininen kuin smurffi", nainen tosin tajusi varoittaa käheää naurua äänessään. Selän puolelta ainakin, mutta ehkä vatsa oli säästynyt pahimmilta kolhuilta, kun hän oli käpertynyt pieneksi keräksi sukelluksensa yhteydessä. Ainakaan tällä kertaa hänellä ei ollut kavionkuvia missään!

David katseli ihoa huolissaan, tietämättä tunteako itsensä hirviöksi kaivatessaan naista silti, piirsi kyljen linjan sormenpäillään ja kosketti Caitlinin huulia huulillaan.
"En halua satuttaa sinua", hän muistutti levoton sävy meripihkaisissa silmissään, kun kiersi käsivarsiaan naisen vyötärölle.

"Et sinä satuta", nainen lupasi. Eihän häntä edes sattunut juuri nyt mihinkään pientä kolotusta lukuunottamatta, joten huoli oli täysin turha. Hän oli oikein hyvässä kunnossa, ja mies ei koskaan satuttaisi häntä tarkoituksella. Nainen ei hetkeäkään epäillyt, etteikö David varoisi otteitaan nyt, kun hän oli mustelmien kirjoma.
"Lupaan sanoa, jos se tilanne muuttuu."

Epäilys nakersi miestä. Varmastikin oli jokin eettinen koodi, joka sanoi 'hillitse halusi, kun vaimosi on kaatunut portaissa'. David katseli hetken Caitlinin kasvoja levottomalla epätietoisuudella, tutki kauniita, vihreitä silmiä ja silitti hellin käsin kalpeita kylkiä.
Sitten mies painoi uuden suudelman vaimonsa kaulalle, nousi ylös Caitlin sylissään ja laski naisen sitten selälleen sohvalle, nojautuen suutelemaan paljasta vatsaa, kun veti tämän housut pois jalasta.

Caitlin janosi vain vetää miehen uuteen suudelmaan, kun David näytti pohtivan niin kovin, mitä tehdä. Hän ei ollut lasista tehty, ei hän hajoaisi pientä kosketusta.
"Parempi", hän kehräsi nauraen, kun David tuli samaan lopputulokseen ja laski hänet sohvalle. "Hyvä päätös." Hän kurotti kohti miehen paitaa toivoen, että David tajuaisi nykäistä sen päänsä yli, sillä hän tahtoi tuntea lämpimän ihon pehmeän kankaan sijaan.

Davidin paita lähti taikurimaisella sulavuudella, kun mies kumartui vaimonsa ylle huolellisesti laskematta painoa kovia kokeneen kehon päälle. Hän painoi suudelman Caitlinin huulille, omisti sitten hyvän hetken pehmeälle kaulataipeelle, ennen kuin valui alemmas hellästi hamuavin, arvostavin suudelmin.
Hän voisi tehdä jotain, mikä ei varmasti satuttaisi Caitlinia, David pohti painaessaan suudelman vaimonsa alavatsalle.

Oli vaikea olla sulamatta miehen hellän huomion edessä, ja mahdoton olla täysin hiljaa tai aloillaan, kun rintakehä kohoili yhä pinnallisemmaksi käyvän hengityksen tahtiin ja varpaat kipristyivät sähköstä, joka säkenöi ihon alla.
"Oh, David", hän henkäisi upottaen sormensa vaaleanruskeisiin hiuksiin. Mies todella tiesi, miten olla hellä, kun pysähtyi asiaa ajattelemaan. Mitäpä muutamasta mustelmasta. Oli helppo unohtaa kolotus, kun saattoi uppoutua nautintoon.
Ainoa ongelma vain oli, että mies oli niin kovin kaukana. Hän tahtoi tuntea Davidin tutun, lämpimän, lihaksikkaan kehon yllään, lohdullisen painon vasten rintaansa. Caitlin veti kevyesti miehen hiuksista koettaen houkutella Davidia ylemmäs, mustelmista viis.

Hänen olisi pitänyt jättää se siihen – tai toistaa tekemänsä uudelleen. Hukuttaa Caitlin hellyyteen ja nautintoon, joka ei kohdellut kaltoin jo valmiiksi kaltoinkohdeltua kehoa. Mutta taivas miten nainen sai hänen verensä kiehumaan, nälän polttamaan sisällä ja hehkumaan meripihkaisissa silmissä.
Ja kuin se heikko mies joka oli, hän nousi ylemmäs vedosta hiuksissaan, kohottautui vaimonsa ylle ja painoi huulensa vasten pehmeää kaulataivetta, painuen lähemmäs, Caitlinin kosketusta janoten.

Oli kaikkien kannalta parempi, että David kuunteli vaimonsa tahtoa. Caitlin ei olisi pelännyt tehdä sitä huomattavan paljon selvemmäksikin, jos mies ei olisi ymmärtänyt nykäisyä hiuksissaan. Hän kietoi jalkansa miehen ympärille ja hamusi suudelmaa hyvänolontunne suonissa viipyvään tuleen sekoittuen. Sormet vaelsivat pitkin miehen lihaksikasta selkää. Tällaisina hetkinä hän oli kiitollinen siitä, miten tallielämä pakotti pitämään kynnet lyhyinä. David ei tulisi raavituksi, miesparka. Hän näykkäisi miehen alahuulta tuli vihreissä silmissä tanssien ja työnsi hiuksia sivuun kasvoiltaan, kun muutama punainen suortuva uhkasi takertua pisamaiselle poskelle.

David hengitti syvään vaimonsa ihoa vasten. Sydän hakkasi rajusti rintakehän alla.
Hän kosketti pisamaista poskea, painoi intohimoisen suudelman naisen huulille vastaten näykkäämällä takaisin ja kierähti Caitlinin viereen sohvalle, kiertäen kätensä naisen ympärille estääkseen kumpaakaan tipahtamasta sohvalta.
"Taivas, miten rakastan sinua", hän huokasi punaisiin hiuksiin ja silitti niitä hellästi pois kasvoilta, irrottaen ihoon takertuvat suortuvat.

Caitlin painautui tyytyväisenä vasten miehen rintakehää, vaikka sohvalta putoamista ei tarvinnutkaan pelätä siinä Davidin otteessa ollessa.
"Ja minä sinua", hän vastasi onnellisesti hymisten ja räpytteli vihreitä silmiään koettaessaan saada katseensa tarkentumaan Davidin kasvoihin. "Täydellinen laiska sunnuntaipäivä. Miksei viikossa ole useampaa sunnuntaita?"

"Koska maailma on julma ja epäreilu", David vastasi varmasti ja antoi kasvojensa viipyä vaimonsa punaisissa hiuksissa, täyttäen keuhkonsa niiden humalluttavalla tuoksulla. Intohimon tuli viipyi vielä suonissa ja kuumuutena iholla, vaikka sitä seurasi ihastuttava, raukea levollisuus.
"Luulen, että voisit ansaita kuuman kylvyn."

Sitä maailma ehdottomasti oli, niin monesta muustakin syystä, mutta tämä oli painava lisä alati kasvavalle listalle. Maailma tarvitsisi useamman sunnuntain, ja niin moni ongelma ratkeaisi.
"Luuletko?" Nainen naurahti pehmeästi. "Minä luulen, että se ei olisi ollenkaan hullumpi ajatus." Ehkä se voisi ehkäistä edes hieman lihasten kangistumista huomista kohden.

"Tiedän", David vakuutti, painoi suudelman Caitlinin poskelle ja irvisti sitten ähkäisten, kun kissat ylittivät sohvan ja ottivat kynsillään vauhtia hänen paljaasta reidestään.
"Käyn laittamassa sinulle kylvyn valmiiksi", hän lupasi, painoi uuden suudelman naisen huulille ja nousi ylös lähtien kylpyhuonetta kohti.

"Olet kultainen", nainen huokaisi onnellisena ja jäi hetkeksi loikoilemaan sohvalle. Mitä sitä siitä nousemaankaan, nyt kun kissat häselsivät sen verran kauempana, ettei hänen tarvinnut pelätä kynsityksi tulemista. Eipä sillä, että se olisi paljoa muutosta tehnyt jo valmiiksi runneltuun kehoon. Hän nousi istumaan sohvalla alkaen käydä järjestelmällisesti läpi jalkojensa mustelmia - ja tietenkin, kuten asiaan kuului, niiden tökkimistä. Eihän sitä muuten tiennyt, mikä oli kipeä ja mikä ei.

"Haluaisitko tulla kannetuksi?" David kysyi seisahtuen olohuoneen oviaukon pieleen kädet rennossa puuskassa, olkapäätään seinää vasten nojaten. Heidän kylpyhuoneensa amme odotti kuumana ja yltäkylläisen vaahtoisana. Mies oli jopa näpertänyt muutaman kynttilän valaisemaan tilaa pehmeällä, rauhoittavalla valolla.
"Tiedät, miten mielelläni teen niin."

Caitlin jätti puuhansa kivusta kielivä irvistys yhä kasvoillaan. Ei olisi pitänyt tökätä sitä säärtä koristavaa kämmenen kokoista mustelmaa aivan niin lujaa. Hän ei ollut edes huomannut, että David oli saapunut.
"Kanna nyt sitten, hassu mies", hän naurahti. "Vielä kun selkäsi sen kestää."

"Älä sinun minun selästäni huolehdi", David vastasi toinen kulma merkitsevästi koholla. Hän kumartui pujottamaan toisen käsivarren Caitlinin polvitaipeiden alle ja toisen selälle, ennen kuin nosti naisen vaivatta syliinsä ja kantoi turvallisin askelin yläkertaan ja heidän kylpyhuoneeseensa, jonne oli valmistellut kylvyn.
Mies laski vaimonsa istumaan kylpyammeen reunalle ja painoi suukon tämän otsalle. Mustelmat näyttivät pahoilta, ja David laski katseensa tutkimaan Caitlinin ihoa, purren kieltään halusta kysyä lääkärillä käymisestä.

Caitlin kietoi kätensä miehen niskan ympärille ja lepuutti päätään vasten miehen hartiaa. David voisi kantaa häntä koska tahansa, eikä hän valittaisi. Miehen käsivarsilla oli oikein turvallista olla.
"Kiitos rakas", hän kiitti upottaen jalkansa lämpimään veteen ja liukui hetkeä myöhemmin perästä. Vesi tuntui hetken liian kuumalta, ennen kuin iho tottui tunteeseen ja hän saattoi rentoutua kylpyyn.
"Kyllä sinäkin tänne mahdut", Caitlin naurahti pehmeästi. "Äläkä katso minua noin, olen aivan kunnossa."

David vilkaisi jokseenkin kookasta mittaansa ja sitten kylpyammetta skeptisesti. Tarkoitus oli antaa Caitlinin rentoutua ja helliä lihaksiaan ja ihoaan, ei saada naista tuntemaan oloaan purkkisardiiniksi. Ei, hän voisi käväistä pikaisessa suihkussa välikerroksessa ja palata sitten vaimonsa seuraksi. Kenties hieman asiallisemmin pukeutuneena.
"Sinä näytät siltä kuin olisin pahoinpidellyt sinua", mies vastasi takaisin, häivähdys ahdistusta silmissään. Heikko mies.
"Haluan luottaa sanaasi, mutta näytät pahalta."

"Sinä et ole", nainen vastasi häivähdys tulta silmissään ja ehdottomuutta äänessään. Davidin olisi paras lopettaa moiset typerät puheet tällä hetkellä. Mies ei ollut tehnyt mitään muuta kuin pitänyt hänestä huolta.
"Edes äitini ei kehtaisi syyttää sinua tästä. Kaikki tietävät että hankin mustelmia jatkuvasti, kun törmäilen huonekaluihin, kävelen päin seiniä ja kompuroin tyhjään ilmaankin. Sinulla ei ole mitään syytä tuntea oloasi syylliseksi. Et voi suojella minua omilta jaloiltani", Caitlin totesi ja kohotti kätensä lämpimästä vedestä voidakseen kurkottaa kohti miehen kättä. "Se näyttää pahemmalta kuin on. Saan mustelmia helposti, joten tietenkin niitä on nyt kaikkialla. Ne ovat kaikki poissa parissa viikossa."

David tarttui vaimonsa käteen ja kumartui painamaan kämmenselälle suudelman. Caitlin oli, totta kai, oikeassa, mutta naisen näkeminen kipeillä mustelmilla sattui silti.
"Hyvä on. Käväisen pikaisessa suihkussa ja palaan seuraksesi. Onko kylpy rentouttavampi ennen vai jälkeen, en voi luvata", David sanoi, painoi uuden suudelman kämmenselälle ja poistui sitten pukemaan päälleen.

"Mene", hän naurahti. "Ei mitään tarvetta kiirehtiä, minä en ole nousemassa täältä mihinkään ennen kuin vesi on kylmää." Ja siinä kestäisi. Miten ihana, ihana ajatus. Hän voisi vain loikoilla ammeessa lämpimän veden ympäröimänä ja tuntea, miten jännite poistuisi lihaksista. Huomenna se tulisi epäilemättä kaksinkerroin raivokkaampana takaisin, mutta väliäkö sillä.

David toimi silti ripeästi – vaikka kuka tiesi, ehkä Caitlin nautti kylvyn rauhasta ihan yksinkin. Hän kuitenkin sai viettää vaimonsa kanssa paljon vähemmän aikaa kuin olisi halunnut, joten kylpyrauhaa oli turhaa toivoa. Mies kävi suihkussa, pukeutui tummiin farkkuihin, valkeaan kauluspaitaan ja tummanpunaiseen neulepaitaan, ennen kuin palasi heidän kylpyhuoneeseensa ja istahti suljetulle vessanpöntölle vaaleanruskeat hiukset kosteina ja huolettomasti taakse työnnettyinä.
"Haluaisitko lasin tai kaksi viiniä? Näin... Aamupäivän kunniaksi. Tai ehkä särkylääkkeen?"

Caitlin sulki silmänsä ja nojasi päänsä vasten kylpyammeen laitaa. Oli helppo antaa ajatusten vaeltaa rauhalliseen tahtiin, kun vain makoili vedessä. Hän venytteli raukeasti, naksautti niskansa ja vajosi hieman alemmas vedessä, kunnes hartiatkin peittyivät kokonaan lämpimään kylpyveteen. Ehkä pitäisi hyödyntää kylpyammetta useamminkin. Saisi varmasti tallipäivän jälkeen jumissa olevat lihakset auki hetkessä.
Tai puolessa tunnissa, mutta hetkeltähän kaikki kylvyssä aina tuntui. Davidin saapuminen sai naisen aukaisemaan silmänsä muutamalla laiskalla räpäytyksellä.
"Ei kiitos, rakas", hän pudisti kevyesti päätään. "Näin on oikein hyvä. En usko, että viini auttaisi selviämään tästä päivästä, kun kerran olen näin kömpelö jo valmiiksi." Tai no, tavallistakin kömpelömpi. Hän oli aina kömpelö tiettyyn pisteeseen saakka.

David kätki hymyn kaulukseensa. Caitlinin... Koordinaatiorajoitteisuus oli ollut hänen mielestään aina vain hellyyttävää. Se toki sai hänet sydänkohtauksen partaalle hetkinä, jona nainen sukelsi pää edellä alas portaita ja päätyi mustelmille kuin brutaalin pahoinpitelyn uhri.
"Minne haluaisit mennä, kun meillä on seuraavan kerran mahdollisuus matkustaa yhdessä?" hän kysyi katsellen kylvyssä rentoutuvaa vaimoaan.

Caitlinin ei tarvinnut miettiä sitä.
"Amsterdamiin", hän vastasi hymyillen. Olisi ihana nähdä kaupunki kevään tai kesän aikana, kun koko kaupunki puhkeaisi varsin kirjaimellisesti kukkaan. Siitä oli sitä paitsi niin kauan, kun hän oli viimeksi käynyt Amsterdamissa. Aika korjata tilanne. Se ei edes vaatisi pitkää lomaa miehen töistä - pari päivää oli aivan riittämiin.
"Se on niin kaunis kaupunki kesäisin."

"Amsterdam on täydellinen", David vakuutti ja nojautui painamaan suukon Caitlinin päälaelle. Ehkä pitäisi olla mainitsematta asiasta Albertille tai mies ujuttaisi itsensä vielä mukaan.
"Joku päivä näkisin sinut mielelläni myös uimapuvussa."

"Kenties voimme suunnistaa Kreikkaan jossakin välissä", hän vastasi naurahtaen. Se vaatisi hieman aikataulujen pyörittelyä, jotta he voisivat molemmat olla yhtä aikaa vapaalla, mutta ei sen mahdotonta luulisi olevan. Täytyisi vain tarkistaa kisakalenteri.
"En tosin tiedä, kuinka hyvin rantaloma onnistuisi, ennen kuin opit pitämään kädet itselläsi", punapää kiusasi pisamaiset kasvot hymystä säihkyen.

"Luultavasti kamalan, kamalan huonosti", David vakuutti vakavana nyökkäillen ja nojasi kyynärvarret reisiinsä.
"Sitä päivää valitettavasti tuskin tulee. Mutta en usko, että kukaan voi syyttää minua siitä hyvällä omallatunnolla, vai mitä arvelet?"

Caitlin nauroi miehen vakavuudelle. Niinpä niin. Hänestä tuntui aina välillä, etteivät miehet koskaan kasvaneet aikuisiksi.
"Aivan varmasti voi", hän naurahti. "Sitä varten on kehitetty monta lakiakin."

David katsahti naista haikeasti.
"Vaatisitko minua todella pysyttelemään erossa sinusta?" hän kysyi koskettaen särkevää sydäntään.
"Vaikka saat ajatukseni vallan sekaisin pelkällä läsnäolollasi. Julma, julma nainen."

"Minäkö? En ikinä", nainen naurahti. "Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että sinä et kykene toimimaan kuin aikuinen. Ainakin meitä on kaksi. Minä voin kompuroida pelkkään ilmaan ja sinä haahuilla ympäriinsä turistinähtävyydeltä toiselle näkemättä yhtään mitään muuta kuin minut." Koska niinhän se juuri menisi. No, kukapa pienestä leikinlaskusta mieltään pahoittaisi.

David hymyili lämpimät, meripihkaiset silmät huvitusta tuikahtaen ja työnsi kosteita, tuuheita hiuksiaan taakse.
"Rakkaani, olen vakaasti sitä mieltä, että aikuisuus on yliarvostettua tässä maailmassa", hän sanoi. Jos aikuisuus tarkotti pidättäytymistä nauramasta, nauttimasta elämästään, osoittamatta rakkautta vaimolleen – hän ei halunnut sitä.

"Voit hyvinkin olla oikeassa", Caitlin myönsi naurahtaen ja nosti kättään kylvystä, jotta saattoi tarttua Davidin käteen. Heidän ei tarvinnut olla kovinkaan kypsiä aikuisia omassa kodissaan - senhän päivä oli jo osoittanut kerrassaan miellyttävästi.
"Ehkä voimme siis katsella, josko rantaloma järjestyisi. Jos ei, niin voimme aina käydä Brightonissa kesällä."

"Unelmoi isosti, rakkaani", David hymyili lämmöllä ja puristi vaimonsa kättä, kumartuen hipaisemaan rystysiä huulillaan.
"Mutta aloitetaan Amsterdamista. Mitä sisarillesi muuten kuuluu?"

"Amsterdamista on hyvä aloittaa", nainen myönsi naurahtaen. Olihan kaupunki ehdottomasti kohde kevääksi tai alkukesäksi, mutta ei helteiden ajalle.
"Pelkkää hyvää. Charlotte on onnistunut löytämään pienen gallerian, jossa hänen taideteoksiaan on nyt näytillä ja myytävänä, ja hän on saanut sieltä pari tilaustyötäkin, joten hän on ikionnellinen. Chloe tekee liikaa töitä kuten aina, mutta ainakin he suunnittelevat yhteisiä lomamatkoja Kilianin kanssa, joten kaikki tuntuu olevan hyvin silläkin rintamalla. Pojat ovat enkeleitä ja tekevät kiltisti koulutyönsä."

"Mukava kuulla", David vastasi. Toivottavasti Caitlinillä olisi mukavaa poikien kanssa, kun nämä tulisivat vierailulle.
Alakerrassa ryskähti kuin joku olisi murtautunut sisään, ja mies kohotti kulmaansa. Ilmeisesti kissoilla oli paini päällä.
"Jospa käyn katsomassa..." mies ehdotti, painoi suukon naisen hiuksiin ja lähti pehmein askelin alakertaan katsomaan, mitä heidän raisut poikansa olivat pistäneet kappaleiksi tällä kertaa.

"Se voisi olla hyvä", Caitlin huokaisi nähden jo mielessään, miten alakerta näyttäisi aivan pommituksen kohteeksi joutuneelta. Kissojen paini oli pelottavaa seurattavaa niin monestakin syystä, eikä vain siksi, että hän pelkäsi eläinten kaatavan vielä kirjahyllyn niskaansa. Nainen kampesi itsensä hitaasti jaloilleen, nosti tulpan kylpyammeen pohjasta ja alkoi peseytyä suihkussa miellyttävä raukeus jäsenissään. Se ei olisi läsnä enää huomenna, mutta ainakin juuri nyt putoamisen kolhimat lihakset olivat perinpohjin rentoina. Hän tökki jälleen muutamaa mustelmaansa ihan vain varmistaakseen niiden olevan edelleen kipeitä (ne olivat) ja pesi oranssinpunaiset hiuksensa tuoksuvalla shampoolla. Nainen kääriytyi pyyhkeeseen ja hipsi hiukset vettä valuen makuuhuoneelle pukemaan päälleen jo toista kertaa yhden päivän aikana. Kenties tällä kertaa vaatteet jopa pysyisivät päällä iltaan saakka. Caitlin kietoi pyyhkeen hiuksiinsa ennen kuin lähti alakertaan, pitäen tällä kertaa kätensä portaiden kaiteella jokaisella askeleella.
"Kuinka suurista vahingoista on tällä kertaa kyse?" Nainen kysyi astuessaan alas viimeiseltä askelmalta ja korjasi päähän kiedottua pyyhettä, joka oli jo ehtinyt löystymään.

"Vain yksi maljakko", David vakuutti rauhoitellen kyykkiessään kirjahyllyn vieressä lakaisemassa sirpaleita harjan ja lapion kanssa. Hendrix oli parkkeerannut itsensä isäntänsä olkapäälle, tuijottaen prosessia valtavat lepakkokorvat värähdellen.
"Ei sen suurempaa. Pojat vaan vähän innostuivat", mies sanoi ja tuuppasi Morrisonin kauemmas.

"Milloinpa ne eivät", Caitlin pudisti päätään huvittuneena ja kumartui poimimaan Morrisonin syliinsä, ennen kuin kissa satuttaisi itsensä sirpaleiden teräviin reunoihin.
"Aina kun ajattelen, että talo on vihdoin kissoilta turvassa, ne onnistuvat rikkomaan jotakin. Luulisi, että kaikki, mikä voi pudota, olisi pudonnut jo."

"Nokkelia poikia", David vastasi huvittuneena ja rapsutti kehräämään käyvän Hendrixin niskaa suoristautuessaan. Sirpaleet olivat turvallisesti lapiossa ja hetken kuluttua roskakorissa, ja mies palasi sitten rikkaimurin kanssa siivoamaan varmuuden vuoksi loputkin rikospaikasta.
"Ehkä meidän pitää alkaa suosia minimalistista sisustusta."

"Sitähän ne ovat", hän totesi antaen Morrisonin roikkua tyytyväisenä sylissään. Käsi silitteli päätä, joka tuntui olevan pelkkää korvaa. Ei sentään aivan yhtä pahasti kuin Hendrixin tapauksessa. Kissaparka ei koskaan kasvaisi korviinsa, ellei aikoisi olla valtava aikuisena.
"Mitä enemmän seuraan näiden kahden kohellusta, sitä enemmän ymmärrän, miksi Evien asunto on niin minimalistinen. Kenties olet oikeassa ja meidänkin tulisi pyrkiä siihen."

"Mutta mitä elämä olisikaan ilman jännitystä ja haasteita?" David kysyi. Mies palautti rikkaimurin siivouskaappiin ja nosti Hendrixin niskastaan, kun kissa otti kyntösillään hieman turhan innokkaasti kiinni hänen ihostaan.
"Pitäisikö meidän lähteä lounaalle?"

"Vähemmän jännittävää ja haastavaa", Caitlin vastasi virnistäen. Morrison kehräsi niin kuuluvasti että hän epäili kissan värisevän pehmeitä varpasiaan myöten.
"Se voisi olla hyvä idea", nainen nyökkäsi. "Voimme ehkä tuurilla jopa saada jotakin tänään aikaan, tai ainakin poistua hetkeksi talosta jos ei mitään muuta." Vaan eipä sunnuntaina tarvinnut paljoa saada aikaan, heidän onnekseen.

David vastasi puolittaisella hymyllä, veti polvimittaisen villakangastakin harteilleen ja tarkasti kaiken tarpeellisen tulevan sen taskuihin, ennen kuin tarjoutui auttamaan takin myös Caitlinin ylle.
"Mikä se ravintola on, mitä halusit kokeilla? Kreikkalainen?" hän kysyi astuessaan ulos ja lähtiessään kävelemään keskustan suuntaan.

Caitlin paikansi nopeasti puhelimensa, joka oli jo kokenut yhden ilmalennon päivän aikana, sekä lompakon avainten kera, ennen kuin edes harkitsi eteisen suuntaan siirtymistä. Hän kiskoi matalat kengät jalkaansa aavistellen, että pienikin korko koituisi tänään hänen kohtalokseen, ja hymyili miehelle kun ei joutunut tappelemaan takkinsa kanssa itse. Nainen kietoi paksun villahuivin kaulaansa ennen kuin seurasi Davidia ulos.
"Kreikkalainen", hän vahvisti nyökäten ja sujautti kätensä miehen käsikynkkään. "Se on näyttänyt niin kovin suloiselta aina, kun olen kiiruhtanut siitä ohitse junalle."

"Se on siis erinomainen valinta", David vahvisti pidellen vaimoaan käsikynkässä ylpeydellä, katsahtaen tätä paikoin hellästi silmäkulmastaan. Eikä vain varmistaakseen, ettei tämä ollut suistumassa kasvoilleen.
"Onko sinulla suosikkiruokaa tällä hetkellä?"

Hän ei ollut suistumassa yhtään mihinkään niin kauan kuin David pysyisi jaloillaan ja Caitlin epäili, ettei mies kaatuisi ihan vähällä. Davidilla tuntui olevan tasapainoa heidän molempien edestä.
"Ei", hän pudisti päätään punaiset hiukset vapaina hulmuten. Olisi ehkä pitänyt laittaa ne kiinni, mutta ne olivat edelleen olleet hieman kosteat lähtiessä, joten olivat saaneet jäädä auki. "En ole vielä oppinut ymmärtämään, miksi valita yksi ruoka joka olisi ylitse muiden."

Lopputalven tuuli yritti ujuttautua vaatteiden alle, ja David nosti takkinsa kaulukset pystyyn, vaikka raidallinen kaulahuivi suojasikin jo kurkkua kylmältä. Kävely keskustaan virkisti miellyttävästi. Crawleyssä oli puolensa, sillä esimerkiksi juoksumaastot olivat täällä huomattavasti monipuolisemmat kuin Lontoon keskustassa – vaikka Hyde Parkilla olikin paikka hänen sydämessään.
"Näyttää viehättävältä paikalta. En ole tainnut huomatakaan tätä aikaisemmin", mies sanoi heidän saapuessaan ravintolalle ja avasi sen oven Caitlinille.

Caitlin oli todennut viihtyvänsä Crawleyssä mainiosti. Se oli riittävän lähellä Lontoon ydinkeskustaa tuntuakseen osalta suurkaupunkia, mutta riittävän kaukana tuntuakseen rauhalliselta ja kotoisalta. Eikä se haitannut, että parkkipaikkojen takia ei tarvinnut lähteä murhaamaan ketään.
"No, nyt jouduit huomaamaan", nainen naurahti. "Niin voi käydä kun seuraa hölmön vaimon ideoita." Hän astui sisään ravintolaan ja suunnisti suoraan ikkunapöytään. Sää ei kenties ollut vielä lämmin ja keväinen, mutta se ei estänyt nauttimasta päivän kauneudesta ja hiipuvasta päivänvalosta ikkunan takaa.

David istui alas Caitlinia vastapäätä, riisui takkinsa tuolin selkänojalle ja ojensi sitten naisellekin menun.
"En ole syönyt paljoa kreikkalaista ruokaa", mies totesi silmäillessään listaa. Oli hyvä kokeilla uusia asioita, mutta hänenkin vatsansa kapasiteetti oli rajallinen.
"Onko jotain, mitä suosittelisit?"

Caitlin vilkaisi menua vain suurpiirteisesti, sillä hän oli melko varma, että mikä tahansa kreikkalainen ravintola tarjoilisi lihapataa, eikä joutunut pettymään tälläkään kertaa.
"Stifado, ehdottomasti. Tuntikausia uunissa tomaattimurskan, punaviinin ja sipuleiden kanssa haudutettua lihaa. Sen parempaa lahjaa kreikkalaiset eivät ole maailmaan antaneetkaan", nainen vannoi hymy pisamaisilla kasvoillaan.

"Stifado siis", David lupasi meripihkaiset silmät lämpimään hymyyn siristyen ja toisti sitten Caitlinin ehdottaman tilauksen tarjoilijalle, tilaten heille samalla jääveden ohella punaviiniä.
"Oletko vieraillut usein Kreikassa?"

Caitlin hymyili lämmöllä miehelle, joka hoiti tilaamisen hänenkin puolestaan. Päästyään eroon ruokalistan pitelemisestä, nainen kurotti tarttumaan Davidin suureen käteen.
"Muutaman kerran. Se on niin kaunis lomakohde. Minä nyt palaan tietenkin aina takaisin niin, että olen pelkkää pisamaa päästä varpaisiin, mutta se on sen arvoista. Kaunista luontoa, eläväisiä kaupunkeja, paljon kirkkaita värejä ja ystävällisiä ihmisiä."

"Sinun pisamasi ovat tavattoman viehättäviä", David vastasi ja kiitti tarjoilijaa hymyllä, kun he saivat juomansa. Mies siemaisi jäävettä ja katseli hetken elämää kadulla ikkunan takana.
"En ole tainnut koskaan käydä Kreikassa. Ehkä pitäisi mennä? Taidan tosin olla turhan iso sellaisen skootterin selkään, jolla mainoskuvissa aina ajellaan."

"Minun pisamillanikin on pisamia kun palaan auringon alta", Caitlin huomautti naurahtaen. Hänen pisamansa villiintyivät auringosta. Kenties oli hyvä, ettei aurinko paistanut turhan usein Englannissa kesäkuukausinakaan.
"Ehdottomasti pitäisi, Kreikka on erittäin kaunis maa kaikkine saarineen. Voimme vuokrata ihan auton, niin ei tarvitse skootterilla suihkia. Tai käyttää paikallisia kulkupelejä. Se vasta onkin seikkailu."

Ruoka saapui ilahduttavan nopeasti, ja David maistoi Caitlinin suosittelemaa annosta uteliaana. Hän ei joutunut pettymään. Sehän suorastaan suli suussa.
"Todellako? Millaisia seikkailuja sinä olet kokenut Kreikassa?"

Caitlin totesi ensimmäisen haarukallisen jälkeen, että tulisi käymään täällä hyvin usein pitkin viikkoa. Liha oli mureaa ja sopivan mausteista, eikä hän voinut olla nautiskelematta ensimmäisistä maistiaisista silmät suljettuina. Ehdottomasti uusi ravintola lukuisten suosikkien listalle.
"Vaikka mitä", hän naurahti aukaisten vihreät silmänsä. "Kreikka on täynnä seikkailuja. Ihania, elämää täynnä olevia toreja, henkeäsalpaavia maisemia, kirkasta vettä ja valkoista hiekkaa. Paikalliset ovat kamalia kuskeja, joten taksilla tai pyörätaksilla minne tahansa kulkeminen saa aina arvostamaan sitä että on edelleen elossa aivan uudella tavalla", hän pudisti päätään huvittuneena.

"Sinä voisit selvästi kirjoittaa markkinointipuheita Kreikan lomille", David naurahti lämpimästi ja siemaisi punaviiniä lasistaan, ennen kuin otti uuden haarukallisen.
"Millaisia muita lomaseikkailuja olet kokenut?"

"Luulen, että minun kokemukseni eivät ole niitä, joita valtaosa turisteista etsii", nainen naurahti. "Tiedän kovin paljon myös Kreikan terveydenhuoltojärjestelmästä sekä poliisiasemista." Kukaan ei tahtonut vierailla kummassakaan lomamatkan aikana, mutta ketään ei yllättänyt, että hän päätyi ainakin lyhyelle visiitille sairaalaan missä ikinä olikaan.
"Aivan liian laaja kysymys, eihän tuollaiseen voi vastata. Koen seikkailun kun matkustan Lontoon maanalaisella. Miten kuvittelet, että lomaseikkailut saisi rajattua yhtään sen tiiviimmin?"

David kohautti olkiaan hymyillen ja poimi haarukallisen suuhunsa. Se todella oli herkullista. Ehkä ravintolassa tulisi käytyä joskus toistekin sunnuntaina.
"Olen tainnut lomailla liian vähän", hän vastasi, "tai ainakaan en tarpeeksi seikkailullisesti."

"Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä lähteä lomalle. Lomailusta voi nauttia minkä ikäisenä tahansa", hän naurahti siemaisten punaviiniä. "Voimme suunnitella matkaa ulkomaille lomapäiviesi mukaan. Evie onnistui käymään Australiassa asti, kyllä me selviämme jostakin Euroopan maasta. Seikkailuja löytyy mistä tahansa kun vain osaa katsoa."

"Selviämme varmasti", David naurahti hyväntuulisesti ja viimeisteli annostaan. Caitlin oli tervetullut yllättämään hänet ruoalla töissä, sillä hän luotti vaimonsa makuun.
"Voimme aloittaa Amsterdamista."

"Amsterdam on täydellinen lähtöruutu", Caitlin vakuutti hymyillen. Hän lähtisi oikein mielellään katsomaan, mitä Amsterdam pitäisi sisällään. Matkustaminen oli aina avartavaa, mutta seura vaikutti hyvin paljon siihen, mitä tuli nähtyä. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö kaupunki aukeaisi aivan uudessa valossa, kun hän saisi tutkia sen katuja Davidin kanssa.
"Kenties voimme koettaa päästä kesällä käymään jossakin yhdessä Mein kanssa?"

"Kenties", David lupasi. Huono isä ei muistanut tarkalleen, miten tyttären lomat menivät, mutta ehkä suuremmaksi rajoitteeksi muodostuisi hänen työnsä. Noh, eiköhän loma järjestyisi. King Georgen understudy oli tavattoman lahjakas kaveri.
"Mikäköhän olisi hauska kohde? Hän on erikoinen lapsi, mutta te kaksi varmaan jakaisitte rakkauden museoihin ja historiallisiin rakennuksiin. Ehkä minä voin siemailla sillä välin kahvia tai viiniä katukahvilassa..."

Heillä olisi kolme aikataulua tasapainoteltavana, eikä Caitlin uskonut hetkeäkään sen olevan helppoa. Davidilla oli työnsä, hänellä omansa, ja Mei asui sisäoppilaitoksessa suurimman osan vuodesta. Siinä riitti järjesteltävää, että lomamatka sopisi kaikille.
"Sinä et siemaile yhtään mitään, vaan kierrät kiltisti vaimosi ja tyttäresi oikkujen mukaan museosta ja rakennuksesta toiseen. Sehän perheloman idea on. Että teemme asioita yhdessä."

David nauroi hyväntuulisella kumeudella ja huokasi sitten teatraalisella haikeudella.
"Niinhän se taitaa olla", hän myönsi. Hän pitäisi ylpeästi seuraa vaimolleen ja adoptoidulle tyttärelleen, vaikka luultavasti näiden jaetut kiinnostuksenkohteet menisivät täysin hänen päänsä yli.
"Haluaisitko muuten jälkiruokaa?"

"Se on. Usko minua, olen oikeassa." He matkustaisivat kaikki yhdessä, koska he voisivat ja se olisi varmasti hyväksi niin isälle kuin tyttärellekin.
"Ei kiitos, olen aivan täynnä", nainen pudisti päätään ja kosketti miehen kämmenselkää pehmeästi. "Mikä on tuomiosi kreikkalaisesta ruoasta tämän ravintolan perusteella?"

"Sinä olet huolestuttavan usein oikeassa", David myönsi nöyrästi, tuikahdus hymyä meripihkaisissa silmissään ja punoi sormensa hetkeksi Caitlinin sormien lomaan, nostaen naisen kättä ja hipaisten sen rystysiä huulillaan.
"Tämän ravintolan perusteella se on erinomaisen herkullista. Sinä tosin tunnet meistä paremmin kreikkalaisen ruoan, joten mitä sinä sanoisit?"

"Naisten etuoikeus", hän virnisti. Hymyn sävy muuttui paljon hellemmäksi miehen eleen myötä, ja hän puristi hellästi suuremman käden sormia.
"Paras kreikkalainen ravintola, jonka olen löytänyt Englannista tähän mennessä. Kuinka kätevää, että se on näin lähellä kotiakin."

David vastasi hymyyn silmät siristyen.
"Se on erinomainen etuoikeus", hän myönsi.
"Ja tämä on kätevällä paikalla, kieltämättä. Loistava valinta lounaspaikaksi", mies katsahti pimennyttä katua ikkunan takana.
"Tosin ehkä tämä oli päivällinen."

"Lounas, päivällinen, väliäkö sillä", Caitlin naurahti vapaata kättään heilauttaen. Eihän se nyt niin tarkkaa ollut. He olivat syöneet lämpimän aterian sopivassa välissä päivää, kun nälkä oli iskenyt.
"Älä ylläty, kun jääkaappiin alkaa ilmestyä tähteitä täältä", nainen virnisti. Ravintola tosiaankin oli kätevällä paikalla. Hän ei ihmettelisi, vaikka pysähtyisi silloin tällöin syömään täällä, kun olisi palaamassa Lontoosta tai menossa sinne.
"Kenties saat Albertinkin tulemaan kylään, kun lahjot häntä lupauksella herkullisesta päivällisestä."

David viittasi tarjoilijaa tuomaan laskun ja tarjoutui maksamaan sen.
"Se on erinomainen ajatus. Albertin voisi hyvinkin lahjoa hyvällä ruoalla", mies totesi ja katsahti kelloaan.
"Pitäisikö meidän lähteä kotiin vai haluaisitko käydä vielä jossain?"

"Paras olisi voida, tai minä käyn hakemassa hänet korvasta kylään", Caitlin hymähti, vaikka ei pelkäisikään toteuttaa moista uhkausta. Albertilla olisi hyvin aikaa tulla käymään heidän luonaan pubi-iltojen sijaan.
"Ei, en tarvitse mitään kaupoilta, voimme lähteä kotiin", nainen vastasi sipaisten miehen poskea sormillaan. "Minä maksan seuraavalla kerralla."

David hymyili meripihkaiset silmät siristyen ja kiersi käsivartensa Caitlinin hartioille heidän lähtiessään kävelemään kohti kotia.
"Veisitkö vanhalta mieheltä viimeisetkin ilot?" hän vetosi haikeasti ja katseli pimennyttä kotikaupunkia, jonka kadut kiiltelivät mustina katulamppujen valossa.

"Hetkeäkään häpeilemättä", Caitlin vastasi leveän hymyn kera. He olivat naimisissa. Mikä oli hänen, oli miehen, joten tietenkin hän tarjoaisi päivällisen vuorostaan seuraavalla kerralla.
"Kaipaatko sinä koskaan takaisin yksiöllesi? Sohon sydämeen?" Hän kysyi päätään kallistaen ja painautui paremmin Davidin kainaloon.

David nauroi ja halasi Caitlinin kylkeensä, painaen suukon naisen ohimolle.
"Aina silloin tällöin", hän vastasi.
"En kaipaa vaatekomeron kokoista asuntoa tai suihkua, jossa hartiani ottavat seiniin kiinni, mutta rakastan Lontoon keskustan tuntua, metron kätevyyttä ja ystävien läheisyyttä." Oli ihanaa voida viettää iltaa ystävien kanssa näytöksen jälkeen ja matkustaa metrolla kotiin muutamassa minuutissa.
"Mutta olen oppinut rakastamaan hiljaisuutta, pimeyttä ja luonnon läheisyyttä. Ehkä olen tulossa vanhaksi?"

"Elämä on paljon nautinnollisempaa vanhana", Caitlin vastasi naurahtaen. Hän ei ollut koskaan asunut suurkaupunkien sydämessä, eikä ollut koskaan viihtynytkään sellaisessa ympäristössä. Se sopi Charlottelle, joka rakasti Lontoon sykettä, mutta hän ei muistellut kovinkaan lämpimästi Sohon kaduilla aamuvarhaisella ajelevia roska-autoja, liikenteen jatkuvaa meteliä ja illanvietosta palaavien ihmisten huutoa. Oli paljon miellyttävämpää asua hieman kauempana keskustasta, jos häneltä kysyttiin.
"Olen kyllä edelleen sitä mieltä, että liioittelet etäisyyttä kotimme ja ystäviesi välillä. Tuskin puolen tunnin junamatka erottaa sinut heistä", hän naurahti.

"Noh, olen hyvin onnellinen täällä kanssasi", David protestoi Caitlinia halaten. Hän ei ollut muodostanut vakiintunutta mielipidettä siitä, mitä mieltä oli vanhenemisesta – yhdessä Caitlinin kanssa se voisi olla ihana seikkailu.
Mies nosti kauluksiaan pystyyn helmikuista tuulta vasten ja kiersi takkia paremmin ympärilleen.
"Olen muuten saanut pitkään tiedusteluja Broadwayltä. Mitä sinä ajattelisit siitä, että joskus tulevaisuudessa siirtyisin työskentelemään New Yorkiin joksikin aikaa? Voisitko kuvitella muuttavasi Yhdysvaltoihin?"

"Hyvä, koska et ole pääsemässä yhtään minnekään muualle", Caitlin totesi naurahtaen. David oli jumissa hänen kanssaan heidän kolmikerroksisessa kodissaan, joka oli perin kaunis ja niin suuri heille kahdelle. Ainakin Mei oli saanut ihan oman huoneen muuton myötä, vaikka tyttö viettikin viikkonsa sisäoppilaitoksessa.
"Minä rakastan Yhdysvaltoja", nainen hymyili ylpeästi miehelleen. Tietenkin David oli saanut tiedusteluja Broadwayltä. Kuka tahansa olisi onnekas saadessaan miehen esiintymään teatteriinsa. "Kaikki on vain kiinni ajoituksesta. Jos kyse on muutamasta kuukaudesta, se hoituu helposti. Jos puhutaan vuosista, siinä kohtaa joudun jo hieman työskentelemään kaiken eteen. Jos sinun työsi johtavat sinut Broadwaylle, minä seuraan kyllä perässä, tavalla tai toisella", hän vakuutti sipaisten sormillaan miehen poskea.

David pysähtyi, käänsi Caitlinin itseään kohti ja laski kätensä vaimonsa poskille, ennen kuin kumartui painamaan syvän, impulsiivisesta intohimosta palavan suudelman naisen huulille. Sitä seurasi toinen, ja David olisi voinut unohtua katulampun hämyisään valoon. Hän kuitenkin pakotti itsensä vetäytymään vastentahtoisesti, vaikka silittikin peukalollaan naisen pisamaista poskea.
"Rakastan sinua aivan järjettömän paljon, tiesitkö?" hän kysyi käheästi. Caitlin voisi haluta siirtää elämänsä meren toiselle puolelle yhdessä hänen kanssaan. Se oli uskomatonta ja liikutti häntä perinpohjaisesti.
"Ja kyse olisi kuukausista. En haluaisi jättää Englantia vuosiksi."

Caitlin kietoi kätensä miehen niskan ympärille vastatessaan suudelmaan. Ei hän olisi pysynyt jaloillaan, jos ei olisi voinut painautua miestä vasten ja hakea tukea Davidin niskan takaa.
"Tiesin", nainen vastasi hengästyneenä. "Sen takia menin kanssasi naimisiin, hölmö." Ei kulunut päivääkään, etteikö hän olisi saanut tietää tarkalleen, miten paljon David häntä rakasti. Se oli enemmän kuin mitä hän oli koskaan elämältään odottanut.
"Minä seuraan sinua minne ikinä työsi vievätkään", Caitlin vakuutti sipaisten sormillaan miehen sileää poskea. "En haluaisi olla erossa sinusta päivääkään."

David joutui kamppailemaan vastaan halua vetää nainen uuteen suudelmaan. Mutta jos hän ei hillitsisi itseään, he eivät pääsisi koskaan kotiin saakka.
"Sinä olet aivan uskomaton – aivan uskomaton", hän vetosi punoen sormensa hetkeksi punaisiin hiuksiin, ennen kuin veti Caitlinin kylkeensä ja saattoi jatkaa matkaa kohti kotia käsivarsi naisen ympärillä.
"Et tiedä, miten paljon tuo minulle merkitsee."

Caitlin hymyili rakastuneena miehelle, joka oli mullistanut hänen maailmansa. Joskus hänestä tuntui, ettei David tajunnut, miten mies oli ravistellut hänen maailmaansa ja kääntänyt sen ylösalaisin.
"David, sinä olet minun kotini. Tietenkin seuraan sinua minne tahansa. Jos minun olisi valittava työni ja sinun väliltä, en enää koskaan koskettaisi hevosta", nainen lausahti hiljaa, vihreät silmät vakavina mutta lämpöä täynnä. Hän tiesi, ettei mies koskaan pakottaisi häntä valitsemaan ratsastamisen ja heidän väliltä.
"Minä olin oma kotini vuosia. Ei mikään paikka, ei yksikään rakennus, mutta minä itse. Muutin jatkuvasti, joten kotini oli siellä, missä minäkin olin. Sinä muutit kaiken. Olen kotona, kun olen sinun luonasi."

David pudisti päätään, kun tunsi silmiensä kostuvan. Hän kosketti Caitlinin kasvoja ja painoi suudelman naisen hiusten joukkoon. Miehen oli kamppailtava itsehillintänsä kanssa ollakseen vetämättä vaimoaan uudelleen syleilyynsä.
"Katso nyt, saat ison miehen vielä itkemään", hän vetosi käheästi ja rutisti naista kainaloonsa.
"Minulla ei ole sanoja, joilla kertoa kuinka paljon merkitset minulle." Hän voisi vain yrittää osoittaa sen päivittäin.

Caitlin seurasi miehen ilmeistä pehmeä hymy huulillaan.
"Toivottavasti vain hyvällä tavalla", nainen vastasi käpertyen miehen kainaloon onnellisena ja niin perin tyytyväisenä. Hän ei olisi voinut toivoa elämältään enempää. Hän oli jo saanut kaiken ja enemmänkin.
"Et tarvitse sanoja", Caitlin huomautti pehmeästi ja rutisti sormillaan miehen kylkeä, kun jatkoi matkaa kohti kotia. "Sinä osoitat sen minulle päivittäin, jokaisella pienellä eleellä ja ilmeelläsi. Minä tiedän tarkalleen, miten rakas olen sinulle ilman, että sinun tarvitsee sanoa sanaakaan."

David pudisti uudelleen päätään ja painoi toisen suudelman punaisten hiusten joukkoon.
"Hyvä", hän totesi käheästi. Oli helpottavaa kuulla, ettei Caitlin epäillyt hänen rakkauttaan. Sanat tuntuivat pettävät hänet aina. Ne eivät koskaan olleet riittäneet kuvaamaan hänen tunteitaan, ja hän oli löytänyt musiikista keinon kuvata sisäistä maailmaansa.
Hän irrotti otteensa naisesta vasta heidän päästessään koti-ovelle, jonka avasi päästäen Caitlinin sisään edellään, auttoi takin vaimonsa päältä ja kiersi sitten kätensä tämän vyötärölle takaapäin, painaen suudelman kaulansyrjälle.

Caitlin hymyili pehmeästi miehelle. Hänenhän se pitäisi ilmaista kiitollisuuttaan, kun saattoi elää moisen rakkauden ympäröimänä. Hän tiesi tarkalleen, ettei jokaisen elämä näyttänyt siltä. Se oli ollut syy sille, miksi hän ei ollut koskaan tuntenut oloaan epämukavaksi Her Majesty'sin yleisössä. Hän oli istunut punaisilla satiinipenkeillä, katsonut ja kuunnellut miestä lavalla ja tiennyt tarkalleen, ettei hänellä ollut mitään syytä huoleen. David rakasti häntä, ja lavalla välittyvä tunne oli vain hahmojen välistä kemiaa. Nainen astui sisään, riisuutui takistaan miehen avittamana ja kumartui riisumaan kenkänsä pieni hymy yhä huulillaan viipyen. Miten hän saattoikin olla niin iljettävän onnellinen?
"Varo tekojasi rakas, tai saan vielä väärän idean illan ohjelmasta", nainen naurahti hiljaa miehelle ja kohotti kätensä sipaisemaan Davidin poskea. Hänen rakas, rakas aviomiehensä, joka oli vailla vertaa.

David halasi Caitlinia tiukemmin ja kosketti nenänpäällään naisen leukaperää, hengittäen ihon tuoksua syvään. Ei ollut merkitystä minkä ikäinen hän oli tai kauanko he olisivat naimisissa – hän tuntisi aina humaltuvansa Caitlinin läheisyydestä. Naisen kauniit, tärkeät sanat olivat jättäneet hänen sydämensä täydeksi.
"Mitä sinä haluaisit illan ohjelmaksi, rakas?" hän kysyi pehmeästi takaisin ja piirsi sormenpäillään vyötärön kaarta.

Hänestä oli usein tuntunut, ettei hän osannut kertoa Davidille miehen arvoa tavalla, jonka mies ymmärtäisi. Hänellä ei ollut ammattinäyttelijän karismaa eikä taitoa sanojen kanssa, joten mitä hänelle edes jäi käteen? Sanat, jotka eivät koskaan riittäneet kertomaan totuutta ja eleet, jotka jättivät aina jälkeensä kysymyksiä.
"Jos häiriköit vielä kauan niskaani, päädyn ehdottamaan, että kannat minut yläkertaan", Caitlin vastasi kääntäen päätään, jotta saattoi vilkaista silmäkulmastaan miestä. "Sinä et ymmärrä, mitä läheisyytesi tekee minulle."

"Sinä et ymmärrä, mitä läheisyytesi tekee minulle", David vastasi matalalla käheydellä ja painoi päänsä hamuamaan vaimonsa kaulataivetta, vetäen tämän rintaansa vasten. Ei, Caitlinilla ei ollut aavistustakaan. Käsien pitäminen omalla puolella oli tuskallisen itsekurin tulosta.
"Minä kantaisin sinut erittäin mielelläni yläkertaan."

Caitlin veti syvään henkeä painautuessaan miehen rintakehää vasten. Tarvitsiko hänen sanoa ei, työntää Davidia kauemmas ja muistuttaa heidän ikänsä vaatimista käytöstavoista? Ei tosiaankaan. He olivat kotonaan. Kukaan ei tuomitsisi heitä täällä.
"Kanna minut yläkertaan", nainen vastasi kääntyen miehen otteessa, jotta saattoi kietoa kätensä Davidin niskan ympärille. "En voisi toivoakaan mitään parempaa."

Pieni, toivonsa jo kauan sitten menettänyt järjen ääni huusi miehen mielessä, että Caitlin oli näyttänyt kylvyssä pahoinpitelyn uhrilta mustelmineen, joiden täytyi olla kipeitä. Nainen oli syöksynyt alas portaita pää edellä. Se luultavasti vaatisi jonkinlaista lepoa tai varovaisuutta.
Mutta Caitlin oli aikuinen nainen. Kertoisihan tämä, jos ei haluaisi tai hänen kosketuksensa sattuisi?
David nosti Caitlinin hajareisin syliinsä, painoi suudelman kaulataipeeseen ja kiipesi ylös portaita varmoin askelin, vaikka kaksi kissaa seurasivat hänen jalanjäljissään.
Hän laski vaimonsa varovasti sängylle ja kumartui sitten tämän ylle jatkamaan suudelmaa, jonka oli aloittanut kotimatkalla katulampun hämyssä.

Caitlin työntäisi pienen kivun ja epämukavuuden hetkessä mielestään, kun se tarkoittaisi Davidin läheisyyttä. Hän kiristi otettaan miehen kaulan ympäriltä, kiersi jalkansa miehen selän ympärille ja hautasi kasvonsa miehen kaulansyrjään, kun David kiipesi portaita. Sydän takoi kurkussa saakka epätasaisella, alati kiihtyvällä rytmillä, ja miehen jokainen askel kohti yläkerran makuuhuonetta tuntui lähettävän sähköisen pulssin pisamien peittämän kehon läpi. Hänen miehensä, hänen Davidinsa. Oli aamuja, kun hän tuijotti kahden sormuksen koristamaan nimetöntään uskomatta sitä todeksi. Tuntui enemmän unelta, että hän saattoi herätä rakastamansa miehen vierestä ja tuntea olonsa rakastetuksi. Hän oli olettanut, että tunne haalistuisi, haihtuisi, kun kuukaudet kuluivat, mutta niin ei ollut käynyt. Hän oli joka aamu yhtä onnellinen nimetöntään koristavista sormuksista kuin oli ollut niinä päivinä, kun David oli sujauttanut niin kihla- kuin vihkisormuksen hänen sormeensa.
"Rakastan sinua niin paljon", nainen kuiskasi hämärään makuuhuoneeseen tuntiessaan patjan selkänsä alla ja Davidin yllään. Suudelmaan oli niin helppo hukkua, ettei hän tiennyt, miten olisi koskaan voinut vastustaakaan Davidin suudelmaa. Mies onnistui viemään jalat hänen altaan niinäkin kertoina, kun ei edes yrittänyt.

"Niin minäkin sinua", David vastasi matalasti ja upotti sormensa punaisiin hiuksiin, antaen huultensa lähteä vaeltamaan pitkin leukaperää ja alas kaulaa.
Hän voisi hillitä sisällään roihuavan, kiihkeän intohimon muistaessaan, että Caitlin oli satuttanut itsensä. Hän voisi koskettaa hellyydellä, joka ei muistuttaisi naista mustelmista ja varmistaa, ettei kipu ja särky tavottaisi heitä makuuhuoneen hämärässä.
Mies kuljetti kätensä alas vaimonsa kylkiä, paidan reunan alle ja ujutti sen sitten naisen pään yli voidakseen koskettaa paljasta ihoa.

Caitlin oli valmis heittämään paitansa pois yhdellä sulavalla liikkeellä eikä jäänyt murehtimaan, minne vaatekappale päätyisi. Hän ei murehtinut mustelmiaan tai lihaksia, jotka huomenna muistuttaisivat portaiden kanssa koetusta kolahduksesta, kun sotki sormensa Davidin hiuksiin ja veti miestä ylemmäs, jotta voisi tavoitella miehen huulia omillaan. Vaati uutta syvää suudelmaa, joka saisi hänet unohtamaan nimensä ja muistuttaisi miestä siitä, miten hän ei välittänyt mistään muusta kuin Davidin läheisyydestä tässä hetkessä. Mitä muutamasta mustelmasta, kun hänellä oli David vierellään, yllään, palvomassa hänen kehoaan, jossa ei ollut mitään erityistä. Suutelemassa jokaista pisamaa kaulansyrjällä, saamassa sykkeen pomppimaan hallitsemattomana. Hän oli jo aikaa sitten luopunut toivosta, että osaisi koskaan olla tavanomaisesti miehen lähellä. Ei hänen tarvinnut. Heillä oli sormissaan yhteensopivat sormukset, jotka kertoivat koko maailmalle, miten he kuuluivat toisilleen. Hänen ei tarvinnut hillitä itseään, kun hän kietoi jalkansa miehen lantion ympärille ja juoksutti tallipäivien lyhyeksi hiomia kynsiän miehen selällä.

Davidillä oli vakaa suunnitelma keskittyä vain Caitliniin, suoda naiselle nautintoa, joka ei kolhisi kolhittua kehoa tai sumentaisi hänen järkeään kipeän nälän edessä. Mutta Caitlin veti häntä yhä syvempään suudelmaan, kiersi jalkojaan hänen ympärilleen, ja hänen oli kovin vaikeaa muistaa ajatuksiaan.
Mies punoi sormensa vaimonsa hiuksiin ja vastasi kaivaten suudelmaan, pitäen painonsa poissa kolhitun vaimonsa päältä. Hänen oli tosin nojattava painonsa vain toisen käsivarren varaan, sillä hän janosi koskettaa paljasta ihoa, kuljettaa sormiaan pitkin kylkiä ja vatsaa.

Caitlin kaipasi miehen tuttua painoa hänen yllään, sitä, miten David oli niin lähellä kuin vain oli fyysisesti mahdollista. Mitäpä muutamasta kolhitusta lihaksesta, jos hän saisi miehensä lähelleen? Nainen työnsi toisella kädellään Davidin kättä, joka tuki miestä ja kietoi toisen kätensä paremmin Davidin selän ympärille.
"Minä en mene rikki", hän lupasi miehelle suudelmien lomassa, jotka saivat horisontin pyörimään silmissä. "Älä pelkää. Minä haluan sinut lähelleni." Niin lähelle kuin vain oli mahdollista. David oli hänen kotinsa.

Caitlin koituisi vielä hänen kohtalokseen. Hänen sielunsa oli luultavasti ollut tuomittu jo kauan sitten ja sivistynyt maailma tuomitsisi hänet tästä – mutta kuinka kukaan voisi vastustaa Caitlinin kutsua?
David tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä ja hakkaavan sitten rajuna. Sähkö väreili iholla kuumana, valtasi yhä enemmän tilaa ajatuksilta, kohisi korvissa.
Hän hengitti vasten vaimonsa ihoa ja hamusi sitten uutta suudelmaa, kun siirtyi kiskomaan paidan päänsä yli ja sitten riisumaan Caitlinin housuja.

Sivistyneen maailman tuomiolla ei ollut väliä. Jos mies jättäisi hänet nyt vaille kosketusta, David joutuisi kohtaamaan jotakin paljon pelottavampaa kuin sivistyneen maailman tuomitsevat katseet - nimittäin vaimonsa punapäisestä sieluttomuudesta kumpuavan turhautumuksen. Caitlin kietoi kätensä Davidin niskan ympärille, ujutti sormensa pehmeiden hiusten sekaan ja hamusi suudelmaa toisensa perään syke korvissa takoen. Muuta maailmaa ei ollut olemassakaan. Oli vain hän ja David.
Eikä hän olisi toivonutkaan mitään sen parempaa. Nainen nosti lantiotaan irti patjasta helpottaakseen miehen työtä housujen riisumisen parissa ja koetti tasata hengitystään, joka tuntui edelleen takertuvan kurkkuun.
"Sinulla ei ole aavistustakaan, mitä teet minulle", nainen parahti ääni käheänä ja sydän rinnassa lepattaen, kun veti miestä vaativaan suudelmaan. Hän ei kenties kyennyt kuvailemaan sanoin, mitä David teki hänelle, mutta hän voisi näyttää sen nälkäisinä, kiihkeinä suudelmina ja tulisina, polttavina kosketuksina.

David pudisti päätään ja vetäytyi vastentahtoisesti suudelmasta voidakseen nykiä Caitlinin housut kokonaan pois jalasta. Sitten hän sukelsi takaisin, vastaten vaimonsa suudelmiin samanlaisella kaipaavalla nälällä.
"Sinulla ei ole aavistustakaan, mitä teet minulle", David protestoi käheästi takaisin antaen toisen kätensä punoutua punaisiin hiuksiin ja toisen valua hellänä ihoa pitkin alas, koskettamaan naisen jalkojen väliin.

"Minulla on oikein vahva aavistus", Caitlin vastasi kehräävää naurua äänessään ja kaarsi selkäänsä voidakseen painautua lähemmäs Davidia. Hän tiesi tarkalleen, millaisen reaktion herätti miehessään. Sama tuli paloi hänenkin suonissaan. Oli hänen onnensa, ettei David säpsähtänyt muutamaa mustelmaa ja jättänyt häntä kytemään itsekseen.
"Rakas, David", hän vetosi hiljaa ja levitti jalkojaan. "Tahdon sinut." Niin lähelle kuin vain mahdollista, niin pian kuin vain mahdollista. Katulampun kelmeässä hohteessa vaihdetusta suudelmasta lähtien hän oli tuntenut olevansa tulessa, eikä sitä roihua voinut sammuttaa kukaan muu kuin hänen miehensä.

Ei, edes sivistynyt maailma ei voisi tuomita häntä kyvyttömyydestä sanoa ei Caitlinille. Naisen kutsu sai sykkeen hakkaamaan korvissa kuurouttavana ja rajuna, sai iholla polttavan sähkön muuttumaan roihuksi.
Davidillä oli usein vakaa aikomus toimia pitkän kaavan kautta, koskettaa kiireettä, viipyä, olla romanttinen herrasmies. Ja sitten kaikki muu paitsi halu olla lähempänä katosi savuna, kun Caitlin kutsui.
David painoi suudelman vaimonsa kaulalle, avasi housunsa vailla kärsivällisyyttä riisua niitä ja nosti Caitlinin lantiota, painuen niin lähelle, että hetkeksi makuuhuone tuntui pimenevän.

Caitlin sulki hetkeksi silmänsä nauttiessaan vain hetkestä. Siitä, miten David oli hänen lähellään, valmis toteuttamaan hänen jokaisen pyyntönsä ilman hetkenkään epäröintiä, valmis olemaan täydellinen aviomies, joka otti hänen pyyntönsä ja tarpeensa huomioon, eikä koskaan antanut hänen tuntea oloaan tyytymättömäksi. Hän tunsi silmien pyörivän päässään ja veti vain refleksinomaisesti miestä lähemmäs, lähemmäs, aina vain lähemmäs. David ei koskaan voisi olla liian lähellä. Miehen kehon paino hänen rintaansa vasten teki hengittämisestä helpompaa, ei suinkaan vaikeampaa, ja hän hamusi suudelmaa miehen huulilta epätoivoisena, tuli suonissa polttaen. Hän oli maailman onnekkain vaimo, kun saattoi edelleen sanoa, että David herätti hänessä saman tulen kuin heidän ensimmäisillä treffeilläänkin. Hän ei olisi voinut olla onnellisempi, kun antoi nautinnon pyyhkiä ylitseen vastustamattomana voimana, joka sai lihakset säpsähtelemään vastoin mielen tahtoa.

David ei voinut vastustaa Caitlinia. Hän ajatteli vaimoaan varmasti aivan turhan usein ja varmasti aivan liian hävyttömästi, mutta hän jumaloi vaimoaan. Pisamien seuraamista huulillaan, naisen tuoksua, ihon makua, sormiensa punomista punaisiin hiuksiin, mutta ennen kaikkea hän jumaloi sitä ihmistä, jonka näki vihreissä silmissä ja hymyssä.
Naista koskettanut käsi palasi varmistamaan, ettei nautinto voisi jäädä vajaaksi. David vastasi nälkäisenä suudelmiin, pidellen Caitlinia lähellään, painuen aina vain lähemmäs. Ja vasta kun nainen ei olisi kestänyt enempää menettämättä järkeään, hän salli vapautuksen myös itselleen ja vajosi Caitlinin vierelle rintakehä kiivaasti kohoillen. David vaimonsa tiukasti syliinsä ja painoi kasvonsa punaisiin hiuksiin, antaen rajun sykkeensä tasoittua.

Caitlin oli melko varma, että oli menettänyt jo järkensä. Ei näin vanhan naisen kehoa ollut luotu kestämään näin montaa orgasmia yhden vuorokauden aikana. Hän käpertyi miehensä syliin sydän takoen ja lihakset rennompina kuin koskaan muulloin ja veti syvään henkeä. David tuoksui niin Davidilta, ettei hän olisi voinut tuntea oloaan kotoisammaksi käsivarsien syleilyssä.
"Olet kaikkeni", nainen julisti hiljaa poski vasten miehen kiivaasti kohoilevaa rintakehää painettuna. "Olet enemmän kuin mitä olisin voinut koskaan toivoa. Onnelleni ei ole sanoja."

Ehkä Caitlin olisi syy, jos hän saisi joku päivä sydänkohtauksen. Jos se tapahtuisi nautinnosta eikä säikähdyksestä, hän kuolisi hyvin onnellisena miehenä. David painoi suudelman naisen ohimolle ja setvi punaisia hiuksia hellästi sormiensa lomasta. Hän olisi voinut lainata vaimonsa sanoja, jälleen, sillä tunsi samoin. Sanat pettivät hänet.
"Sinä olet inspiraationi ja elämäni", David vetosi hiljaa takaisin, halaten Caitlinia tiukemmin syliinsä.

Caitlin asettui paremmin Davidin halaukseen, lepuutti päätään miehen kohoilevalla rintakehällä ja tasasi oman hengityksensä miehen hengityksen rytmiin. Kaikki oli enemmän kuin hyvin. Hän ei olisi voinut olla onnellisempi tässä hetkessä.
"Olen mieluusti inspiraatiosi tästä ikuisuuteen", nainen lupasi pehmeästi ja painoin suukon paljaalle iholle. Koska tahansa. Hänen ei tarvitsisi edes harkita sitä. Hän olisi Davidin inspiraatio milloin ikinä mies sitä kaipaisikaan.
"Lupaathan, että puhut minulle, jos koskaan olet onneton?" Hän vetosi hiljaa petolliset ajatukset Evien kokeman sydänsurun suuntaan valuen. Vaikka se särkisi hänen sydämensä, hän tahtoisi mieluummin kuulla etukäteen, että David ei viihtynyt enää hänen aviomiehenään.

David avasi silmänsä harkiten hetken, oliko kuullut oikein ja kurtisti kulmiaan hämmentyneenä.
"Mitä?" hän kysyi katsahtaen Caitlinia alas silmäkulmastaan ja silitti naisen paljasta selkää, nykäisten peittoa paremmin naisen päälle.
"Totta kai puhuisin, mutta rakas, minulla ei ole mitään syytä maailmassa olla onneton sinun kanssasi." Hän katsahti vaimoaan uudelleen alas silmäkulmastaan.
"Oletko sinä onneton?"

Caitlin hymyili pienesti miehelle ja kohotti sormensa hipaisemaan Davidin poskea.
"Hyvä", hän vastasi. Hän vain tahtoi tietää, että he puhuisivat asioistaan, silloinkin kun aihe ei varsinaisesti miellyttäisi kumpaakaan. Oli aina parempi puhua kuin olettaa. Sen hän oli saanut oppia viime vuosina tavattoman tehokkaasti.
"En tietenkään", nainen pudisti pienesti päätään ja painautui paremmin Davidia vasten. "Olen niin onnellinen, etten löydä sille sanoja."

David naurahti matalalla käheydellä ja halasi Caitlinin tiukemmin syliinsä. Levollinen, onnellinen raukeus painoi häntä vasten patjaa, ja makuuhuoneen sininen hämärä oli unettava. Oli haikeaa, että luultavasti veisi jälleen ainakin viikon, ennen kuin ehtisivät kunnolla viettää aikaa yhdessä, mutta ehkä näin ihanan vapaapäivän muisto kantaisi.
"Siitä olen onnellinen", mies vakuutti ja hipaisi huulillaan vaimonsa ohimoa.

Caitlin hymyili tyytyväisenä silmät suljettuina, kun tunsi huulten hipovan otsaansa. Näin oli oikein hyvä. Tässä oli oikein hyvä.
"Minäkin", hän vakuutti asettuen paremmin Davidin kainaloon. Miten hän olisi voinut olla mitään muuta kuin onnellinen, kun hänellä oli David? Rakkaus lämmitti aina mieltä, vaikka ulkona miten myrskyäisi.
"Meillä on loistava elämä käsissämme", nainen totesi ja painoi poskensa miehen rintakehälle.

"Meillä todella on", David myönsi pehmeästi ja hautasi nenänsä hetkeksi punaisten hiusten joukkoon, silittäen vaimonsa selkää hajamielisin, hellin vedoin. Elämältä tuskin saattoi saada suurempaa lahjaa kuin olla näin onnellinen – saada uuden mahdollisuuden rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Ehkä hän voisi ostaa vaimolleen kypärän varmuuden vuoksi, mies pohti liukuessaan uneen levollisella vaivattomuudella.