Sulokas kuin subjunktiivi

Syyskuu 2014 - maanantai 8.9, kello 18

Caitlin oli kierrellyt ympäri tallialuetta saavuttuaan liian aikaisin. Hänen oli ollut tarkoitus tulla kuudeksi seuraamaan, kuinka suuri valkoinen tulevaisuudenlupaus käyttäytyisi kentällä, mutta kyllästyttyään kotinsa epätoivoisiin siivousyrityksiin, hän oli lähtenyt tallille jo aiemmin. Hän oli jäänyt hetkeksi seuraamaan maanantai-iltapäivän kenttätyöskentelyä, mutta ei ollut puuttunut mihinkään, kun ei kerran ollut töissä. Punaruunikko tamma oli kiukutellut ja lähes pomppinut tasajalkaa yhdellä kentällä, tummanruunikko taas oli näyttänyt siltä, että olisi missä tahansa mieluummin kuin pienellä kentällä juoksutettavana. Kirjava irlannincob oli edes hetken näyttänyt kouluhevoselta, mutta ratsastaja oli ilmeisesti huomannut hänet ja säikähtänyt, sillä sen jälkeen hevonen näytti nukahtavan pystyyn.
Hän oli käynyt myös moikkailemassa tarhoissa olevia hevosia. Hän epäili, että hänen olisi kuulunut tunnistaa suuri osa hevosista, mutta valitettavasti vain muutama koulupuolen kilparatsu herätti mitään muistikuvia. Valkoinen andalusialainen oli helposti tunnistettavissa, samoin ruunikonkimo tamma. Sitä ei tosin ollut hetkeen näkynyt kilpakentillä. Tummanpapurikko kenttähevonenkin herätti jotakin muistikuvia. Oli hän sen jossakin nähnyt. Jokin Blue sen nimi oli. Dylan Blue? Ei… Penny Blue? Paddy Blue!
Hän palasi tallille kompuroiden vain kerran omiin jalkoihinsa, mikä taisi olla jonkin sortin ennätys. Kuluneet, aikoinaan laivastonsiniset tennarit tuskin näkyivät leveiden farkunlahkeiden alta, kun hän kulki lähes tyhjää tallikäytävää pitkin. Caitlin vilkuili nimikylttejä ovissa, kunnes löysi etsimänsä. Slippery When Wet. Nuori, energinen ja täynnä potentiaalia. Saisi nähdä, mitä he saisivat hevosesta irti. Caitlin sipaisi nutturalta karannutta, punertavaa hiussuortuvaa korvansa taakse. Vielä kun hän muistaisi, mikä oria liikuttavan kilparatsastajan nimi oli. No, ehkä kilparatsastaja tulisi hakemaan hevosensa karsinastaan. Ilman hevosta olisi vaikea tehdä koulutreeniä.

Tom Jonesin hittibiisin hyväntuulinen, värikäs viheltely kertoi ratsastajan saapumisesta. Jamie suuntasi varustehuoneesta kohti Slippersin päätykäytävällä olevaa karsinaa pitkin, kiireettömin askelin orin tummansininen harjapakki ja lampaankarvainen suojanippu käsivartensa alla, melkein käyttämättömän näköinen, tummanruskea koulusatula laivastonsinisellä huovalla toisella käsivarrellaan ja englantilaiset suitset yksinkertaisella, messinkisellä nivelkuolaimella kädessään. Yleensä hän ratsasti irlantilaisen jätin koulutreenitkin estesatulalla, sillä viihtyi siinä paremmin, mutta Corinne oli pyytänyt häntä ottamaan tänään oikeat varusteet. Nainen ei ollut perustellut miksi, ja vaikka tämä oli Alankomaissa valmentamassa, ei Jamie uskaltanut uhmata käskyä. Corinnella oli maaginen kyky onkia sellaiset asiat tietoonsa.
Slippersin karsinan edustalla seisoskeli pitkänhuiskea punapää.
"Heippa, voinko olla avuksi?" mies kysyi väläyttäen aseistariisuvimman hymynsä, nosti valkean oven mustan, metallisen satulatelineen ja laski kantamuksensa sille, ennen kuin kumartui poimimaan harjapakista kumisuan ja harjan. Hän taputti vapaalla kädellä kaltereita vasten painautuvan jättiläisen tummaa, samettista turpaa, kun se päästi orimaisen jyrähdyksen jostakin rintakehänsä uumenista.

Caitlin kääntyi kuullessaan miehen lähestymisen. Hän katsoi hetken hymyilevää nuorta miestä ja veti nopeita johtopäätöksiä nähdessään kaikki varusteet, joita toinen tasapainotteli mukanaan. Joko ratsastaja tai sitten hoitaja.
"Riippuu siitä, aiotko nousta tämän herran selkään", Caitlin vastasi hyväntuulisesti katse suureen oriin jälleen kääntyen. Hän väisti askeleen kauemmas antaakseen tilaa toiselle ja oli heti kompastua jalkoihinsa. Naurahdus karkasi huulilta, kun hän sai tasapainonsa takaisin. Punainen hiuskiekura karkasi korvan takaa.

"Se oli suunnitelmissa", Jamie vastasi hieman hämmentyneenä ja kohotti kysyvästi kulmiaan. Mies raotti karsinanovea ja pujottautui sisään. Slippersiä suositeltiin varustettavaksi käytävällä tai pesukarsinassa, mutta miksi ylimääräinen siirtely? Ori tervehti miestä tuuppimalla tätä riehakkaasti päällään, ja Jamie taputti hevosen lapaa ja työnsi sitten pään tiukasti kauemmas, kun ryhtyi harjaamaan hiekan ja saven kirjomaa, lumivalkeaa kylkeä riuskoin vedoin.

"Hyvä", Catilin vastasi tyytyväisesti. Ei siis enempää etsimistä suurella tallilla. Hän oli löytänyt henkilön, jota oli ollut etsimässäkin. "Olen Caitlin O'Connor, uusi kouluvalmentaja", hän tajusi esittäytyä. Jamien ilmeestä päätellen Corinne ei ollut kertonut ratsastajalle mitään hänen saapumisestaan.
"Ajattelin seurata työskentelyänne, jos se ei haittaa", hän vastasi puolikas virne pisamaisilla kasvoillaan. Hän pyyhkäisi jälleen punertavan hiuskiekuran sivuun. "Haluan nähdä, miten Slippers käyttäytyy kanssasi, jotta osaan paremmin lähteä hakemaan koulutussuuntaa, joka paitsi edistää hevosta, myös sopii meille kaikille."

"A…Haa", Jamie ähkäisi yllättyneenä ja pyöräytti silmiään merkitsevällä ärtymyksellä kattoa kohti. Totta kai. Corinne oli yksi kettu. Mies liikahti vaivaantuneena kouluvalmentajan läsnäolosta ja yritti ravistautua irti epämukavuudesta jatkaessaan antaumuksella piehtaroineen orin puhdistusta.
"Oletko ollut tallilla kauan?" hän tiedusteli miettien, kauanko Corinne oli piilotellut tätä seikkaa häneltä.

Ratsastajan selkeä epämukavuus sai Caitlinin nauramaan. Hän oli törmännyt samaan reaktioon ennenkin.
"En tullut tuomitsemaan vaan katsomaan, joten tee juuri niin kuin yleensäkin", Caitlin lohkaisi virne kasvoillaan vahvalla irkkuaksentillaan. Hän oli valmentaja. Tietenkin hän etsisi virheitä. Hän ei ehkä ilmoittaisi niistä, ainakaan kovin vaativaan sävyyn, mutta kyllä hän huomaisi. Myöhemmin olisi aika korjata niitä, sillä mitä hän oli hevosesta kuullut, se oli varsinainen rasavilli, joten ensimmäisenä olisi päästävä puuttumaan siihen.
"En, vasta aloittelen", hän vastasi. Vastahan hän oli Englantiinkin muuttanut. Corinne tosin oli tiennyt hänen saapumisestaan, kun hän oli tänne muuttanut töiden perässä. Hän vaihtoi maata ja vaikka koko manteretta yhtä helposti kuin muut muuttivat kaupungin sisällä.
"Mutta sinä taidat tuntea hevosen oikein hyvin?"

Tee juuri niin kuin yleensäkin. Ehkä ei. Jamie työnsi hevosen pään jälleen pois, vaihtoi harjat kaviokoukkuun ja nosti energisen hevosen jalan, jota sai pitää reisiensä välissä putsattavana, sillä ori ei olisi malttanut pitää sitä ylhäällä.
"Varsasta. Olemme olleet Corinnen palveluksessa yhtä kauan Slippersin kanssa", mies vastasi ja torui lempeästi hevosta, joka tarttui hampaillaan miehen valkean t-paidan helmaan jättäen siihen hevosenkuolaisen allekirjoituksen.

"Sehän on hyvä, sitten edes toinen meistä tietää, mitä hevoselta voi odottaa", Caitlin sanoi tyytyväisenä, vino virne yhä kasvoillaan. Hän ei oikein tiennyt, mitä muuta voisi enää tehdä ratsastajan kiperän tilanteen helpottamiseksi kuin olla oma huumorintajuinen, kömpelö itsensä.
"Olen ymmärtänyt, että hyppäät sillä myös esteitä?" Hän uteli katsellen arvioivin silmin hevosta. Se vaikutti rakenteeltaan oikein kykeneväiseltä ylittämään korkeitakin esteitä, jos vain suuresta koostaan huolimatta mahtuisi esteiden väleihin ja kääntyisi radalla. Sääli. Hän olisi niin paljon mieluummin nähnyt valkoisen jätin koulukentillä.

Jamie nyökkäsi pää alaspäin ja vastasi naisen hymyyn, joskin varautuneemmin kuin yleensä. Kouluvalmentajat eivät yleensä ihastuneet häneen, ja miehellä oli pitkä lista lannistavia kokemuksia kouluvalmennuksista, masentavaa palautetta, turhautunut ratsastaja ja raivostunut hevonen. Vielä lannistavamman kokemuksista teki se, että hevosen vastustus pikkutarkkaan työhön oli kai seurausta hänestä.
"Joo, Slippers on kenttäratsu, vaikka tarkoitus on kilpailla sillä myös esteillä", Jamie vastasi ja taputti hevosen massiivista takapuolta, kun neljä jalkaa oli tarkastettu. Hän kumartui kiinnittämään suojia sen eloisasti kohoileviin jalkoihin, ja nosti sitten satulan ovesta hevosen lihaksikkaaseen selkään.
"Sillä on todella komea hyppykyky. Tarkoitus olisi saada sitä hillitsemään vähän menoa", mies infosi. Hillitsemisellä tarkoittaen ryöstävän nelin, valtavien pukkien, akrobaattisten hyppyjen ja pystyynnousun vähentämistä.
"Koulutreeneissä olemme lähinnä yrittäneet opettaa sitä reagoimaan muihin jarruihin kuin ohjaan."

Kenttäratsu, jolla myös esteitä, eli koulu olisi kaikista laiminlyödyin osa-alue. Erittäin harmillista. Hyvällä sileätyöskentelyllä sai ihmeitä aikaan esteradoilla. Ehkä hän saisi muutettua tilannetta kouluratsastukselle suotuisampaan suuntaan. Hän nyökkäili kiinnostuneena, kun Jamie selitti enemmän hevosesta. Vauhtia siis riitti. Sen käsityksen hän oli saanut Corinnenkin puheista.
"Se on hyvä, ohjan kuuluisi olla vain apuväline, mutta ratsastus lähtee aivan muualta", Caitlin vastasi kannustavasti. Hän oli aina pitänyt Corinnen linjasta, mitä ylimääräisiin varusteisiin tuli, joten hän ei edes ollut kovin yllättynyt, kun naisen kenttäratsua koetettiin opettaa reagoimaan muihinkin apuihin kuin pelkkään ohjaan.
"Mutta kuten todettua, tee kaikki niin kuin olet aiemminkin tehnyt. Se antaa parhaan käsityksen hevosesta ja sen tämänhetkisestä koulutuksesta. Saamme molemmat enemmän irti tulevaisuutta varten", Caitlin jatkoi. Hän ei halunnut antaa ratsastajalle käsitystä, että tuolta odotettiin nyt upeaa koulutreeniä. Hän halusi vain nähdä, millainen Slippers oli hevosen hyvin tuntevan ratsastajan kanssa.

Jamie ei suhtautunut luottavaisesti tulevaan. Slippers oli vielä harvinaisen riehakkaalla päällä. Hä arvosti Corinnen linjaa ratsastamisen ja varusteiden suhteen samoin kuin Caitlin, mutta Slippersin kanssa kyse oli pakosta ennemmin kuin vain valinnasta. Ori tiesi, että oli vahvempi kuin ratsastaja ja se tiesi, että voisi vain purra kuolaimen hampaidensa väliin tai repiä ohjat ratsastajan kädestä, jos sitä käskettiin hidastamaan, kun se ei halunnut. Corinne sanoi, että ratkaisu ei ollut vaihtaa kovempaan kuolaimeen tai rajoittavampiin varusteisiin, joten hevonen piti opettaa reagoimaan ratsastajan painoon, hidastamaan vaikka ympyrälle kääntymällä, mitä tahansa, kunhan sen huomio saataisiin pois ohjaa ja kuolainta vastaan tappelemisesta. Se piti motivoida miellyttämään ratsastajaa, ja siksi Caitlin oli pyydetty tallille.
Mies pujotti suitset päällään riehakkaasti nyökyttelevän hevosen päähän ihailtavalla kärsivällisyydellä, länttäsi kypärän omaan päähänsä ja lähti sitten taluttamaan hevosta orikäytävää pitkin kohti pääkenttää vinkaten Caitlinin mukaansa.
Mies seisautti hevosen tallipihalle, odotti sen seisovan edes hetken neljällä jalalla ja heilautti itsensä sitten vikkelästi satulaan. Syyskuun päivä oli kaunis, aurinkoinen ja tuulinen. Pääkentällä työskenteli pari hevosenomistajaa hevosineen, kun Jamie ratsasti sinne sivuttain tanssivalla, korviaan kääntelevällä ja valkeaa, tuuheaa häntää viuhtovalla orilla, joka yritti jatkuvasti siirtyä raviin. Mies käänsi hevosta volteille ja mielikuvituksellisille kiemuroille lämmitellessään, jotta saisi sen keskittymään muuhun kuin kiitämiseen.

Caitlin seurasi tallikäytävältä ulos keskittyen tavallistakin enemmän jalkoihinsa ettei kompuroisi ja säikäyttäisi energista hevosta. Vihreiden silmien katse seurasi hevosen matkaa kentälle. Energiaa valkoisella orilla ainakin riitti. Caitlin pysytteli hetken katsomossa, mutta kyllästyi nopeasti erittäin rajalliseen perspektiiviinsä ja siirtyi kentän keskelle, josta saattoi paremmin seurata Slippersin kulkua. Ainakin ratsastaja teki voltteja ja kiemuroita, mikä oli ehdottomasti kehumisen arvoista. Valmentaja puri kieleensä eikä sanonut mitään. Jos hän kehuisi miestä, hänen olisi pian myös toruttava toista. Jos hän pysyisi hiljaa, hän olisi vain tarkkailija, ei valmentaja, mutta heti aukaistessaan suunsa, hänestä tulisi se, joka pyytäisi erilaisia tehtäviä ja antaisi niistä palautetta. Hän joutui muutaman kerran tekemään ihmeellisiä loikkia sotkeuduttuaan jalkoihinsa, kun kääntyi liian nopeasti katsomaan Slippersin kulkua, mistä hyvästä yksi ratsastajista loi hänelle hieman ihmetteleviä katseita. Hän ei osannut ottaa sitä itseensä. Hän oli kömpelö, aina ollut ja aina tulisi olemaan.

Yksi kentällä olevista ratsukoista laukkasi takaapäin ohi Slippersistä, joka heilautti päätään ja hyökkäsi laukalle, jonka kiihdytti parissa askeleessa voimakkaaseen, hiekkaa pöllyyttävään neliin. Jamie kietoi ohjakätensä hevosen harjaan, jotta ohja ei nykisi sitä vahingossakaan suusta ja keskittyi sitten istumaan syvälle satulaan, hengittämään liioitellun syvin, pitkin henkäyksin ja keskittämään ajatuksensa rauhalliseen käyntityösentelyyn sen sijaan, että olisi nauttinut raisusta kyydistä niin kuin oli tehnyt ennen. Orin kanssa oli turha yrittää taistella hallinnasta, sillä se tiesi voittavansa köydenvedossa. Puolen kierroksen jälkeen se käänsi korviaan ratsastajaa kohti ja vaihtoi tykityksen kolmitahtiseen, suuriaskeliseen laukkaan, jonka Jamie ohjasi ympyrälle ja sitä pienentämällä sai hevosen pudottamaan vähitellen ravin kautta käyntiin. Hän taputti hevosen kaulaa ja kehui sitä vuolaasti, mikä sai orin nyökkäilemään päällään ja ottamaan muutaman, ylpeänoloisen tanssiaskeleen. Sitten mies jatkoi yhteen Corinnen suosikkiharjoituksista: seisoisiko hevonen ohjat löysinä paikallaan, kunnes ratsastaja pyytäisi sitä liikkumaan? Se ei ollut Slippersin vahvuus, mutta kai orin kuuliaisuutta olisi paras hioa ensin käynnissä.

Caitlin oli päättänyt, että antaisi Jamielle kierroksen aikaa rauhoitella Slippersiä, ennen kuin hän puuttuisi peliin. Hän seurasi tarkkaavaisesti miehen olemusta ja työskentelyä. Ori alkoi jo hidastaa. Hienoa työtä. Hän virnisti nähdessään hevosen suhtautumisen kehuihin. Vaikutti siltä, ettei tätä hevosta olisi vaikea motivoida. Slippers oli jo nyt tarjonnut kahta erittäin hyvää motivaatiokeinoa. Hän oli välillä joutunut käyttämään kuukauden tai kaksikin löytääkseen sen, mikä motivoi jotakuta parhaiten. Pysähtymisharjoittelu oli hyvä veto Jamielta, se Caitlinin oli myönnettävä.
"Oletko koskaan koettanut ratsastaa sitä ilman jalustimia?" Caitlin päätti kysäistä. Hän oli aina herättänyt hilpeyttä valmennettavissaan (ja nuorempana valmentajissaan) vaatimalla ratsastamista ilman jalustimia. Jokaisella oli oma tyylinsä lähestyä valmentamista ja ratsastamista, ja hänen tyyliinsä kuului tämä.

"En tarkoituksella", Jamie vastasi puolittaisen, lammasmaisen hymyn kera, "olen ratsastanut sillä ilman satulaa kyllä useasti." Hän käytti liioiteltua painoapua ja keveitä puolipidätteitä houkutellessaan hevosta pysähtymään, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä vaikka ori välillä oli seisahtua, se hiipi eteenpäin heti ohjan löysätessä. Mies kiersi sillä voltteja ja pyysi peruutusta, minkä hevonen suoritti vähän niin ja näin, päätään heitellen ja takaosa seilaten, ja sai kiertää kaksi kierrosta, ennen kuin hevonen oikeasti seisoi neljällä jalalla. Hän antoi sille pohkeita välittömästi löysättyään ohjaanja taputti sitten hevosen kaulaa tietämättä oliko se nyt sitten törkeää huijaamista, mutta Slippers ei seisoisi paikallaan, ja hän tunsi menohaluisen hevosen kuumuvan allaan. Se kalisutteli kuolainta ja pälyili vauhdikkaammin liikkuvia hevosia jalat hiekasta kohoillen.
"Haluaisitko minun tekevän niin?" mies kysyi ratsastaessaan ties kuinka monennetta volttia, joka ohjaisi patoutuvan liike-energian muuhun kuin neliin valmistautumiseen.

Caitlin nyökkäsi. Hän kyllä ymmärsi senkin. Hän seurasi työskentelyä naurahtaen kun mies otti oikotien lopussa. Saattoihan sitä noinkin antaa hevoselle onnistumisen elämyksiä.
"En nyt", Caitlin vastasi. Hevonen oli energinen ja vaikka ratsastajalla olisikin hyvä tasapaino, jalustimista sai paljon tukea, jos hevonen päättäisi yllättäen ponnistaa lentoon. "Mutta joskus kannattaa ehdottomasti koettaa." Hän tarkkaili hetken hevosen energistä liikkumista.
"Koeta pysäyttää se vielä kerran, mutta haluan, että heti kun saat sen pysähtymään, pyydät sitä eteen kehuen kunnolla. Muutaman käyntiaskeleen jälkeen nostat laukan ja annat sen määrätä tahdin kierroksen ajaksi. Sen jälkeen istu syvälle satulaan ja koeta ratsastaa se jälleen raville", Caitlin ohjeisti tarkkaillessaan hevosta. Orin koko olemus huusi halua mennä lujempaa. "Luuletko, että onnistuu?"

"Kierros vain? Jaa'a" Jamie naurahti ja puhui sitten hevoselle, joka käänsi korvansa häntä kohti. Pysähtymiseen meni matkaa. Ori siirtyi kulkemaan sivuttain, ja sen liikkeeseen alkoi tulla raivoa, kun ratsastaja vain pidätteli ja vaati hiljentämään. Sen etujalat olivat jo nousta irti kentästä, kun jälleen siltä evättiin vapaus liikkua, mutta puolen kierroksen tuskallisen hiihtämisen jälkeen se seisahtui, Jamie löysäsi välittömästi ohjan ja kosketti pohkeillaan hevosen kylkiä. Hän sai hillitä sitä samantien pysymään käynnissä, jota ori malttoi ottaa kaksi nykivää käyntiaskelta, ja sitten Jamien merkistä se ampaisi laukkaan. Riehakas hevonen vaihtoi neliin ja heitteli sellaisia pukkeja, että se näytti uhmaavan painovoimaa. Ori viskasi itsensä kokonaan ilmaan, takajalat taivaissa ja näytti välillä laskeutuvan turvalleen tai lentävän selälleen. Jamie tukeutui satulaan ja hevosen harjaan tottuneena sen liikerataan, mutta ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt yrittää korjata hevosen käytöstä. Ainakaan hän ei kehunut sitä siitä. Kun irlantilaisen jalat laskeutuivat vihdoin maankamaralle, mies kehui sitä ja hoputti hieman lisää vauhtia kutkutellen päätä ylemmäs, jotta akrobatian näytös jäisi vähemmälle. Ori heilautti lihaksikasta kaulaa, korskahti kuin lohikäärme ja tykitti hiekka pöllyten eteenpäin. Jamie nousi kevyeen istuntaan jalustimille ja myötäsi liikettä. Kierros oli ohi valitettavan pian, ja hän istui takaisin satulaan pidätellen hevosta istunnalla ja painopisteellä, vaikkei kimo näyttänyt lotkauttavan niille korvaansakaan. Vasta laajan ympyrän pienentäminen sai hevosen hidastamaan vihdoin raviin ja pysymään siinä, puolitoista kierrosta myöhässä.

Caitlin seurasi hevosta tarkkaavaisesti. Ori turhautui, ei olisi jaksanut keskittyä, halusi vain mennä lujempaa. Tyypillistä. Hän ei edes halunnut kuvitella, millainen hevonen olisi esteillä. Lopulta ori pysähtyi ja hän oli tyytyväinen nähdessään, miten Jamie todella vaati hevosen ottavan ne kaksi käyntiaskelta ennen hillitöntä laukkaspurttia. Caitlin seurasi kulma koholla hevosen riehumista. Ainakaan hevonen ei ollut jäykkä tai kömpelö. Jamien alkaessa hidastaa hevosen tahtia, Caitin ei voinut virneelleen mitään. Hän oli arvannut, että hevosen pysähtymisessä kestäisi. Siksi hän oli pyytänyt vain kierroksen laukkaa. Hän uskoi vakaasti, että jonakin päivänä Jamie pystyisi pysäyttämään Slippersin täydestä vauhdista vain muutamalla askeleella.
"Sehän meni hyvin", hän naurahti Slippersin ravatessa jälleen. "Haluatko yrittää samaa uudestaan?"

"Toki", hengästynyt mies vastasi ja ratsasti ympyrän naisen ympäri pidätellen hevosta hidastamaan vauhtia, sillä sen etujalat olivat jatkuvasti laukata ja se puski keveitäkin pidätteitä vastaan sellaisella tarmolla, että huojutti Jamieta satulassa. Se oli onneksi pientä energisyyttä. Jos ori oikeasti vastusti pidätteitä, se hyppi pystyyn ja hyökki eteenpäin raivoisin loikin, kunnes pudotti ratsastajansa, repi ohjat tämän käsistä tai puri kuolaimen hampaidensa väliin.
"Oletko varma, ettet sinä halua tätä iloa?" Jamie kysyi velmulla kurittomuudella hymyillen ja yritti pidättää orin käyntiin uutta pysähtymistä varten. Se puhkui ja puhisi sieraimet suurina ja tummat silmät kiiluen eikä olisi millään halunnut siirtyä edes käyntiin.

"Teillä menee oikein mukavasti, joten jatka toki", Caitlin vastasi vino virne kasvoillaan. Hän ehtisi kyllä testata oria myöhemminkin. Ehkä vaikka loppupuolella. Hän ei halunnut kesken kaiken vaihtaa Slippersin ratsastajaa. Orihan voisi vaikka kerätä enemmän kierroksia, jos he jatkuvasti hyppelisivät alas selästä ja takaisin.
"Anna sen laukata kaksi kierrosta omalla tahdillaan, ennen kuin alat pidättää. Jatka työskentelyä laukassa kun saat sen kuulolle ja tee töitä ympyröillä. Katsotaan, jos saataisiin sitä vähän kevyemmäksi edestä", Caitlin ohjeisti käsiään pyöritellen. Hän puhui yhtä paljon käsillään kuin huulillaan, valitettavasti.

Jamie nauroi. Laukasta entisestään kuumunut hevonen ei millään halunnut hidastaa. Se hyppelehti sivuttain ja oli kaatua turvalleen temmellyksessä, kun mies piti pintansa eikä antanut sen enää kiihdyttää. Ori nakkeli päätään ja teki kipakoita takapukkeja, kun sen päässä alkoi keittää. Tummanruskeat laineet liimautuivat kiinni miehen otsaan.
"Käynti", hän toisteli pakotetun tyynellä äänensävyllä yhtä paljon itselleen kuin hevoselle, joka otti nykiviä, lyhyitä askelia välillä neljällä jalalla, välillä ristikkäisissä askellajeissa. Hevosenkin kaula kostui, kun se käytti valtavasti energiaa ratsastajan tahdolta kiemurtelemiseen. Se vain halusi juosta, helkkari! Hevonen viskoi päätään ja nousi kerran jopa takajaloilleen terävästi korskuen. Mutta vihdoin se pysähtyi hetkeksi, ja Jamie myötäsi, pyysi eteen ja kehui kärppänä, ennen kuin joutuisi aloittamaan jälleen alusta. Käyntiaskeleet olivat vielä nykivämpiä kuin edellisellä kierroksella ja niitä kertyi kymmenen, ennen kuin askellaji oli tunnistettavasti käyntiä. Sitten mies siirsi hevosen laukkaan ja nousi tällä kertaa heti jalustimille antaen orille löysempää ohjaa. Se nelisti ympäri kenttää sellaisella vauhdilla, että maisema sumentui Jamien silmissä. Kahden kierroksen jälkeen mies istui satulaan ja pyysi hevosta hiljentämään istunnallaan. Se ei halunnut, mutta pidempi laukkapätkä näytti miellyttävän sitä enemmän kuin ärsyttävän lyhyt melkein-maistiainen, ja puolen kierroksen jälkeen se käänsi korviaan miestä kohti ja suostui laukkaamaan kolmitahtisessa, rytmikkäässä askellajissa, vaikkakin sitten reipasta tahtia ja valtavin askelin. Mies ohjasi sitä erikokoisille ympyröille ja yritti saada hevosta taipumaan pohkeensa ympärille ja asettumaan hieman sisään. Se ei ollut jotain, mistä Slippers oli vähääkään kiinnostunut, mutta ori ymmärsi, mitä siltä haettiin ja näytti vihdoin hetkittäin tekevän muuta kuin vain ryöstävän tai tappelevan ratsastajaa vastaan.

Jälleen kerran hän ei saattanut kuin seurata. Hänellä olisi ollut paljon sanottavaa, sekä hyvää että huonoa, mutta hän piti suunsa supussa ja tarkkaili vain ympyröillä pyörivää hevosta. Hevonen selkeästi osasi, jos vain jaksoi keskittyä työskentelemään yhdessä ratsastajansa kanssa. Voi, hän keksisi niin monta hauskaa harjoitusta ratsukolle, mutta ne saisivat odottaa muutaman viikon.
"Tuo se pääty-ympyrälle ja pidä siinä", Caitlin huikkasi. Hevonen näytti valitettavan etupainoiselta puskiessaan sisälapaansa pohjetta vasten ympyröillä. Mutta eipä hän nuorelta hevoselta täydellisyyttä odottanutkaan. "Koeta antaa sille vähä kerrassaan pidempää ohjaa. Heti, jos se kiihdyttää vauhtiaan, käännä pienemmälle ympyrälle. Jos se säilyttää tasaisen vauhdin, anna enemmän ohjaa. Istu itse syvälle satulaan ja kuvittele, että istut hevosen takaosan päällä, ettei se kaadu turvalleen, vaikka ohjan tuki katoaa."

Muutamaa minuuttia myöhemmin

Jamie ratsasti Slippersin pääty-ympyrälle kuumissaan ja melkein yhtä turhautuneena kuin hevonen oli joutuessaan tekemään asioita, joista ei pitänyt. Mies tunsi olevansa suhteellisen hukassa eikä pitänyt tunteesta, että häntä tarkkailtiin ja arvioitiin. Hän ei ollut kouluratsastaja. Hän otti myös sileätyöskentelyn nykyisin tosissaan, mutta se ei tehnyt hänestä ammattilaista. Hevonen oli raskas ratsastaa, sillä sen kyydissä istuminen vaati voimia ja samoin heidän aikaisemmat taistelunsa olivat olleet kuluttavia. Löysä ohja sai hevosen kiihdyttämään yhä uudelleen ja uudelleen. Jamie kuvitteli istuvansa hevosen pyllyn päällä ja haki henkistä zen-tasapainoa, kun paita liimautui epämukavasti selkään, ori pukitteli välillä railakkaasti ja tuntui vähät välittävän siitä, että heitä oltiin arvostelemassa. Irlantilainen pysyi reippaassa laukassa myös löysällä ohjalla noin kahdenkymmenen ympyrän jälkeen.

"Hienosti toimittu", Caitlin kehui kun ori vihdoin laukkasi löysemmällä ohjalla koittamatta heti aloittaa riekkumista. "Kehu sitä kunnolla. Teitte molemmat upeasti töitä. Pysäytä se kun siltä tuntuu. Minä voin tulla hoitamaan loppuverryttelyt. Sinä teit todella ahkerasti töitä ja epäilemättä tauko voisi olla paikallaan", nainen sanoi katsoessaan hevosta. Se oli hikinen, mutta se oli työskennellyt hyvin. Kyllä he vielä löytäisivät keinon saada vauhdikas hevonen kuulolle. Alku oli ollut paljon lupaavampi kuin hän oli osannut odottaa. Slippers ei vaikuttanut lainkaan mahdottomalta, se oli vain vaativa. Kärsivällisyydellä he saisivat varmasti koulittua orista kelvollisen kouluratsun kenttäluokkien kouluosuuksille. Se, kauanko siihen menisi, oli kokonaan toinen kysymys. Kärsivällisyyttä. Sitä he kaikki tarvitsisivat.

Mies taputteli hevosen kaulaa ja tarjosi sille lämpimiä sanoja, vaikka niiden ulos pusertaminen oli pienen työn takana. Hän ei tiennyt, tarjoutuiko Caitlin hoitamaan loppuverryttelyt, koska halusi tehdä hänelle palveluksen vai koska ei luottanut hänen ratsastustaitoonsa. Jamie hengitti syvään ja istui mielessään satulasta läpi maahan odottaen, että hevonen saisi tarpeekseen ja hidastaisi itse. Loputtoman energiseltä irlantilaiselta väsymistä oli turha odottaa, mutta pitkäaikaiseen ratsastajaansa kiintynyt hevonen käänteli korviaan ja pudotti muutaman kierroksen jälkeen ravin kautta käyntiin, mistä Jamie kehui sitä uudelleen. Mies käänsi sen kaartoon, ja halasi hevosen kaulaa, kun se pysähtyi vain muutaman vastustavan askeleen otettuaan. Hän liukui alas satulasta orin ohjat kädessään ja tarjosi kypäräänsä naiselle.

Caitlin hymyili seuratessaan, kuinka hevonen hidasti ja lopulta pysähtyi. Ratsastajan kehut ja halaukset saivat naisen nyökkäämään hyväksyvästi. Corinne oli löytänyt hyvän ratsastajan hevosilleen. Hän pudisti päätään kypärälle. Kypärät olivat ahdistavia. Hän ei ollut enää vuosiin käyttänyt niitä muuta kuin maastoillessaan tai hypätessään esteitä. Koulukilpailuissakaan kypärää ei sallittu, joten miksi harjoitella se päässä?
"Oletan, että olet tottuneempi hyppäämään esteitä", Caitlin lausahti kysyvästi tarttuessaan pehmeästi valkeaan harjaan. Hän letitti nopeasti pienen, sormen paksuisen tupon jouhia ja sujautti taskustaan kaivaman sinisen kumilenkin letin päähän. Se oli vanha tapa. Ehkä hän oli vähän taikauskoinen.
"Ratsastat siitä huolimatta todella hyvin kouluakin", hän lausahti. Ehkä lausahduksen taustalla oli toive saada toinen suhtautumaan kouluratsastukseen suuremmalla innolla. Se vaatisi töitä, mutta kyllä hän vielä keksisi tavan, jolla saisi paatuneimmatkin hyppääjät arvostamaan sileätyöskentelyä. Hän ei suostuisi luovuttamaan.

"Ilman kypärää?" Jamie kysyi epäuskoisena. Hän oli saanut sellaisen höykytyksen Corinnelta tullessaan, kun oli kuvitellut ratsastavansa ilman kypärää, että näki siitä joskus painajaisia.
"Toivottavasti sinulla on hyvä tapaturmavakuutus." Mies seurasi hämmentyneenä, kuinka nainen letitti hevosen harjaa.
"Joo. Olen esteratsastaja", hän sanoi eikä tiennyt, miten suhtautua kehuun tai verhottuun loukkaukseen. Hän ei halveksinut kouluratsastusta, se ei vain ollut koskaan kiehtonut häntä samalla tavalla kuin vauhti, jännitys ja hurjat hypyt. Hän taputti kuolainta järsivän ja sivuaskelia ottavan hevosen lapaa ja siirtyi kypäränsä kanssa kauemmas.

"Paras mahdollinen", Caitlin virnisti vinosti. Hän oli kuullut läksytystä niin monta kertaa, ettei uskonut enää kenenkään keksivän mitään uutta sanottavaa. Hän oli tehnyt valintansa vuosia sitten. Joidenkin mielestä se oli typerää, mutta hänelle se oli selkeä, harkittu ratkaisu. Jos hän putoaisi ja halkaisisi päänsä, oma olisi virheensä.
"Pidän kiinni aiemmista sanoistani. Pärjäisit koulupuolellakin", hän totesi, siirtyi hevosen oikealle puolelle ja nousi sieltä selkään välittämättä sivuaskelista. Ori tuntui hämmentyvän väärältä puolelta selkään nousevaa naista sen verran että seisoi muutaman hetken paikoillaan, kun hän nosti jalustimet kaulalle ristiin.
"Jos putoan, tarjoan irlantilaiseen tyyliin juomat pubissa", Caitlin virnisti kannustaessaan hevosen pehmein avuin liikkeelle. Hän istui syvälle satulaan jalat rennosti roikkuen. Hänen mielestään ilman jalustimia oli helpompi päästä kunnolla mukaan hevosen liikkeisiin. Slippers tuntui edelleen energiseltä, eikä käynti ollut missään nimessä tahdiltaan puhdasta, mutta ainakin se oli käynniksi tunnistettavissa. Hän ratsasti hevosta istunnalla, antaen ohjan olla erittäin kevyellä tuntumalla orin suuhun. Hän teki muutaman voltin lähinnä testatakseen, kuinka herkkä Slippers oli istunnalle. Orilla oli paha tapa puskea sisälapa edellä ympyröissä. Siihen pitäisi alkaa kiinnittää enemmän huomiota. Hän siirsi hevosen raviin, antaen valkoisen jättiläisen hetken vain painella reippaammalla vauhdilla samalla kun hän koetti löytää yhteisen rytmin hevosen askelien kanssa. Orilla ei ollut helpoin ravi istua, missään nimessä, mutta kyllä hän tottuisi ja mukautuisi. Hän liitti raviin suuret ympyrät ja kiemurat, joilla lähinnä halusi verrytellä hienosti töitä tehnyttä hevosta. Slippers viskoi päätään ja koetti välillä laukata etujaloillaan, mutta syvä istunta tuntui rauhoittavan hevosta. Vaisto sanoi, ettei valkoinen jätti ollut vielä väsynyt.

Jamie seurasi epäuskoisena valmentajan omalaatuista menoa. Tämä vaikutti… Jokin naisessa sanoi, että tämä saattaisi ymmärtää ja tulla ymmärretyksi Effien kanssa keskustellessaan.
"Pitäisikö pitää sormet ristissä?" hän kysyi Caitlinin lupaillessa juomia, jos putoaisi ja seurasi hevosen menoa ristiriitaisin tuntein. Halusiko hän nähdä orin edistyvän valmentajan kanssa vai lyttäisikö Caitlinin välitön, vaivaton onnistuminen hevosen kanssa loputkin hänen itsetunnostaan mitä sileätyöskentelyyn tuli?

"Ihan miten haluat", Caitlin nauroi. Hän oli lunastanut lupauksensa moneen kertaan ennenkin. Hän kuukausittaiseen budjettiinsa oli laskettu putoamisten aiheuttama lovi. Slippers tanssahteli ja koetti jälleeen laukata, mutta hän istui syvälle satulaan tehden painoavuistaan erittäin selkeät. Hidasta. Hidasta. Hidasta. Slippers viskoi päätään, mutta hidasti raville. Caitlin kehui hevosta. Kyllä he vielä löytäisivät yhteisen sävelen. Hän alkoi työstää oria suurella kahdeksikolla, ratsastaen hevosta painollaan hitaaksi ja raskaaksi samalla kun naputteli sisäpohkeellaan hellästi valkeaa kylkeä. Slippers nosti laukan. Hän hidasti raville. Uusi yritys eteni samalla tavalla. Ja kolmas. Ori pärskähti turhautuneesti. Ratsastajan kasvoilla oli tyyni hymy. Kahdeksannella tai yhdeksännellä kerralla ori tuntui tajuavan sisäpohkeen tarkoittavan muutakin kuin vain laukkaa. Hevonen siirsi etuosaansa aavistuksen ulos. Naputtelu loppui saman tien ja hevonen sai paljon kehuja. Caitlin suoristi hevosen ja istuttuaan puoli kierrosta raskaasti orin selässä, hevonen siirtyi käyntiin heittelemättä päätään.
"Ei todellakaan helpoimmasta päästä", nainen totesi. "Väsyykö se koskaan?"

"Ei", Jamie vastasi vinosti hymyillen, "se ei tunne sellaista käsitettä. Todennäköisemmin se vain tuupertuu joku päivä kesken laukan."

"Niin arvelinkin", Caitlin naurahti. Hän antoi hevosen kävellä pidemmällä ohjalla. Hän luotti vaistoihinsa joka tilanteessa, ja tällä hetkellä vaisto sanoi, ettei ohjasta olisi mitään apua, vaikka hevonen päättäisi yllättäen keksiä jotakin. Niinpä hän saattoi antaa ohjaa pidemmäksi samalla kun istui vasten liikettä. Slippers venytti kaulaansa ja kiihdytti hieman käyntiään, mutta pysyi toivotussa askellajissa.
"Haluaisitko ratsastaa sitä viikottain kouluvalmennuksessani?" Caitlin kysäisi. Hän tiesi, että mies tekisi mitä Corinne käskisi, mutta ei se estänyt häntä kysymästä miehen omaa mielipidettä. "Näen teissä paljon potentiaalia."

Jamie naurahti epäuskoisena ja hieraisi niskaansa melkein vaivaantuneena kehusta. Hän oli lytännyt ja piessyt itseään kouluratsastuksen suhteen edelliset kuukaudet ja saanut kuulla tehneensä niin hyvästä syystä; oli vaikeaa nähdä loistokasta tulevaisuutta koulukentillä. Hän kohautti olkapäitään puolittain hymyillen, kun Caitlin kysyi valmennuksesta. Hän ei koskaan tiennyt, mitä Corinne juoni hänen päänsä menoksi.
"Kai se on tarkoitus. Tuletko ottamaan Corinnen kouluvalmennukset hoidettaviksesi?" hän kysyi miettien, olisiko se Corinnen suunnitelma.

Caitlin ei uskonut, että kukaan voisi pärjätä koulukentillä, jos ei ensin luottanut siihen, että pärjäsi. Niinpä hän kannusti silloin, kun se näytti tarpeelliselta. Kyllä hänellä riittäisi myös napakkaa kritiikkiä, mutta Jamie ei vaikuttanut kaipaavan sellaista juuri nyt.
"Katsotaan nyt, mitä tulevaisuus tuo tullessaan", hän vastasi hymähtäen. Hän ei ikinä tehnyt turhan tarkkoja suunnitelmia tulevaisuuttaan varten. Kun tottui vaihtamaan asuinmaatakin lähes hetken mielijohteesta, ei varmaan ollut ihmekään, ettei hän suunnitellut elämäänsä vuosia eteenpäin.
"Aloitetaan nyt siitä, että tehdään tästä herrasta yhdessä helpompi ratsastettava", Caitlin totesi taputtaen Slippersin hikistä kaulaa. Hän antoi hevosen kävellä vielä hetken ennen kuin käänsi hevosen kentän keskelle, pysäytti siihen ja odotti laski viiteen. Kolmosen kohdalla ori otti askeleen eteen. Hän korjasi ja aloitti laskemisen uudestaan. Kun hevonen seisoi viisi sekuntia paikoillaan, hän taputti sitä ja laskeutui selästä ennen kuin joutuisi aloittamaan alusta, kun hevonen lähtisi liikkeelle. Hyvin ajoitettu laskeutuminen, sillä hän oli tuskin ehtinyt ottaa askelta, kun Slippers jo lähti liikkeelle. Hän piteli tiukasti kiinni ohjista ja pysäytti hevosen, lähtien sen jälkeen vasta taluttamaan sitä eteenpäin. Hevonen tuntui edelleen olevan täynnä energiaa. Ihmeellinen tapaus.

Jamie seurasi mukana ja taputti hevosen muhkeaa takaosaa siirtyessään Caitlinin vierelle.
"Tuletko valmentamaan myös Socksia ja Chovea?"

"Se oli suunnitelma", nainen myönsi. "Ehdit vielä kyllästyä keksimiini tehtäviin", hän lupasi tuttu vino virne pisamaisille kasvoille kohoten. Hän keskittyi jalkoihinsa mukulakivetyllä tallipihalla. Tällaiset paikathan olisi kiellettävä lailla! Yrittivätkö he saada hänet lentämään naamalleen oikein tarkoituksella?

"Oletko jo tutustunut niihin?" mies kysyi pohtien, kauanko Caitlin oli ehtinyt käydä tallilla hänen tietämättään. Hän tarjoutui ottamaan hevosen heidän lähestyessään tallin ovia; hän voisi riisua sen varusteista ja hoitaa kuntoon.

"Ohimennen", Caitlin vastasi ojentaen ohjat Jamielle. Hän päästi hevosen taluttajineen ensin sisään ja seurasi vasta perästä, onnistuen siinä sivussa kävelemään osittain päin oven karmia. Tyypillistä.
"Niiden kanssa taitaa olla helpompi tehdä töitä?" Hän uteli selvittyään ovesta ja matkasta tallikäytävällä.

"Socksin kanssa on", Jamie vastasi kavaltavaa hellyyttä äänessään. Hän ei voisi sanoa pahaa sanoa ehdoitta rakastamastaan kullanrautiaasta.
"Chove on vähän haastavampi. Sen kanssa työskentely riippuu täysin siitä, kunnioittaako se sinua ja haluaako se tehdä, mitä siltä pyydät", hän kuvaili ja vilkaisi alitajuisesti päätykäytävää kuin varmistaakseen, että pelottavan älykäs, muita hevosia ja salliessa ihmisiäkin johtava täysiveritamma ei ollut kuulemassa. Hän kiinnitti Slippersin pesukarsinaan, riisui siltä nopealla rutiinilla varusteet ja ryhtyi huuhtomaan hikijälkiä valkeasta, ohuesta karvasta.

Socksin kanssa hän siis painostaisi enemmän, kun Jamie kerran piti hevosesta. Oli helppo vaatia, jos ratsastaja halusi esittää hevosen parhaassa mahdollisessa valossa.
"Emmeköhän me keksi jotakin Chovenkin kanssa", Caitlin vakuutti huolettomasti. Hän ei ollut vielä kertaakaan törmännyt mahdottomaan hevoseen. Oli vain haastavia ja vielä haastavampia, mutta kyllä kaikkien kanssa oli mahdollista tehdä töitä, kunhan vain löysi sen, mitä hevonen piti arvossa.
"Mutta sitä ennen keskittykäämme Slippersiin", hän totesi ajatukset jo raksuttaen. Hän oli miettinyt koko ajan hevosta seuratessaan ja sillä itse ratsastaessaan tapoja, jolla he saisivat pidätteet läpi. Se oli heidän ensimmäinen huolenaiheensa. "Se rakastaa vauhtia ja on varsin perso kehuille. Käytetään sitä hyödyksemme. Ei anneta sen laukata ennen kuin se on pysähtynyt. Katsotaan, kauanko menee, että se alkaa tarjota pysähdystä odottaessaan sen jälkeen koittavaa riemukasta laukkaa. Kun se keksii idean, tehdään siitä asteittain vaikeampaa, mutta nyt aluksi riittää, että se pysähtyy. Pysähdyksestä muutama askel käyntiä ja sen jälkeen laukkaa. Kaikki laukkatyöskentelykin hoidetaan samalla tavalla. Se ei saa nauttia vauhdista ellei anna jotakin vastineeksi", Caitlin selitti eläytyen puheeseensa voimakkain käsielein ja suurin ilmein. "Aina, kun se tekee oikein, kehutaan todella paljon. Ei pyydetä siltä liikaa. Pysähdyksiä ja hidastamisia. Ei ole väliä, kulkeeko se turpa taivaissa tai käyttääkö takaosaansa. Ne on kaikki asioita, jotka korjaantuvat, kun saamme hevosen keskittymään ja nauttimaan sileätyöskentelystä."

Jamie nyökkäili pyyhkiessään hevosen kylkiä riuskasti hikiviilalla. Se kuulosti järkevältä ja loogiselta - eikä liian vaativalta hänellekään. Hän voisi vaatia hevoselta pysähdyksiä ja tarjota laukkaa ja vapautta palkintona.
"Maybe", hän nappasi käytävää viilettäneen alienmaisen vaalean ja pisamaisen tytön heidän luokseen, "kuuntelepa Slipsin uuden valmentajan suunnitelma." Mies lähti viemään orin varusteita satulahuoneeseen, ja jätti hölmistyneen Mayben orin turvan viereen. Slippers pärskäyttää loiskautti hyvin märän aivastuksen päin tytön korvaa.

Caitlin oletti suunnitelman olleen riittävän yksinkertainen ja selkeä, kun kysymysten sijaan Jamie pysäytti jonkun toisen työntekijän ja kehotti kuuntelemaan suunnitelmaa.
"Olen Caitlin, kouluvalmentaja", hän päätti kertoa tytölle. Ehkä Corinne oli pitänyt tietonsa hänen saapumisestaan itsellään, tai sitten vain Jamielta. Niin tai näin, oli parempi esittäytyä.
"Ratsastat ilmeisesti Slippersiä?" Hän vielä varmisti.

Maybe räpytteli hetken silmiään, kavahti märkää ilmavirtaa korvassaan ja työnsi kikattaa nauraen Slippersin turvan kauemmas päästään.
"Oh, hei", hän tervehti hieman kauhistuneena, sillä yksikään valmentaja ei ollut tainnut vielä puhua suoraan hänelle, paitsi Corinne tietenkin.
"Aye, olen sen hoitaja ja ratsastan sitä, kun Jamie ei ehdi. Maybe Moore", tyttö ojensi reippaasti pienen, tällä hetkellä sinipunapurppuran, mutta silti selvästi pisamaisen kätensä.

Caitlin tarttui ojennettuun käteen.
"Mukava tavata", hän vastasi nyökäten. "Siinä tapauksessa sinunkin lienee syytä tietää, mitä sen kanssa on tarkoitus tehdä", nainen totesi vilkaisten jälleen valkeaa jättiläistä. "Perusajatus on se, ettet anna sen laukata ilman, että vaadit siltä jotakin ensin. Nyt on tarkoituksena vaatia sitä pysähtymään. Kun se pysähtyy, sitä kehutaan kovin ja pyydetään ottamaan muutama käyntiaskel ennen laukkapohkeita. Maastossa kannattaa ehdottomasti pyytää, että muukin letka pysähtyy. Ennen pitkää se alkaa itse tarjota pysähtymistä odottaessaan että pääsee sen jälkeen laukkaamaan."

Maybe nyökkäili. Hän toisti sanoja mielessään, jotta varmasti ymmärsi ne, ja näytti sitten helpottuneelta. Se kuulosti yksinkertaiselta ja selkeältä. Luojan kiitos!
"Okei, se kuulostaa hienolta. Teen niin", hän vakuutti ja tuuppasi hevosen pään pois, kun se tunki sitä turhan kovakouraisesti päin, "onko jotakin, mitä pitäisi tehdä, jos ja kun se lähtee viemään? Ilman lupaa siis."

Caitlin mietti nopeasti. Ilman tietoa siitä, minkä tasoinen Maybe oli ratsastajana, oli vaikea antaa täsmällisempiä ohjeita. Hän kuitenkin oletti, että toisella oli ainakin hyvä tasapaino, kun kerran ratsasti Slippersiä. Ilma-akrobatiashowsta päätellen sitä orin kanssa tarvitsi.
"Tee juoksemisesta sille epämukavaa", Caitlin vastasi. "Istu liikettä vastaan, tee jatkuvia, hellävaraisia pidätteitä ja jos on mahdollista kääntää se ympyrälle, toimi niin", hän lopulta päätyi sanomaan. Ei sillä hevosta pysäytettäisi, ainakaan ensimmäisillä askelilla, mutta ainakaan silloin hevonen ei pääsisi nauttimaan juoksemisestaan eikä voisi pitää sitä yhtä mukavana kuin palkkioksi saatu lupa riehua. "Jos se alkaa pukitella, vedä pää ylös. Se ei pysty pukittamaan kovassa vauhdissa kunnolla, jos se joutuu kannattelemaan päätään korkealla. Mutta perusajatus on istua syvälle satulaan ja vastustaa liikettä."

Tyttö nyökkäsi. Sekin kävi järkeen. Slippers oli sellainen menijä, että ensimmäinen maastolenkki sillä oli ollut säikäyttää hänetkin, vaikka moni piti häntä adrenaaliniriippuvaisena ja tyhmänrohkeana. Mutta se hetki, kun hevonen tuntui lentävän vauhdista nurin ja hänen päälleen…
"Selvä, noudatan ohjetta", hän lupasi ja taputti kärsimättömänä kumimattoa kuopivaan alkaneen hevosen kaulaa rauhoittavasti, "tarvitsetteko Slipsiä vielä vai vienkö sen karsinaan?"

"Vie se karsinaan", Caitlin vastasi, "se on jo tehnyt tänään hienosti töitä." Hänkin olisi teknisesti vapaa suuntaamaan kotiin, mutta mieluummin pyörisi vielä hetken hevosten keskellä. Hänen pitäisi ehdottomasti opetella hevosten ja omistajien nimet, tai valmennuksista ei tulisi mitään. Vaan ehkä aluksi oli ihan sallittua, ettei hän tunnistanut hevosia, ihmisistä puhumattakaan.

Maybe nyökkäsi, mutta vilkaisi vielä hevosen kaulan alta häntä rutkasi pidempää naista.
"Valmennatteko sitten muitakin Fa… herra ja rouva Fairchildin kilpahevosia?" hän kysyi hieman kangerrellen, sillä ei ollut millään tottua teitittelyyn ja herroitteluun.

"Mahdollisesti myös Socksia ja Chovea", Caitlin vastasi. "Ovatko nekin sinun vastuullasi?"

Tyttö nyökytti tarmokkaasti, hieman epävarmaa ylpeyttä olemuksessaan. Hän oli ehtinyt huolehtia niistä vasta muutaman päivän omin nokkineen, mutta taivas, kun ne olivat hienoja hevosia. Hän ei voinut olla olematta ylpeä, että ne olivat juuri hänen vastuullaan. Hän talutti Slippersin pesukarsinan käytäväseinän ympäri naapurissa olevaan karsinaan, taputti sen lautasta ja sulki oven.
"Olen lähdössä hakemaan niitä sisälle, jos haluaisittte tavata ne ihan kasvotusten?"

"Toki", hän vastasi yllättyneesti. Olihan hän päässyt hevosia ihailemaan laitumella, mutta ei se ikinä voittanut sitä, kun saattoi todella tuijottaa hevosen silmiin ja todella nähdä, millainen se oli. "Onko sinulla vastuullasi muita hevosia näiden lisäksi?"

"On, T… Herra Morlandin kilparatsut Dime A Dozen ja Pardon My French", Maybe luetteli ja toivoi, että sai nimet oikein. Ne olivat hänelle Teddy, Dime ja Minx. Omistajaa hän ei ollut varsinaisesti tavannut kasvotusten vielä. Pitäisi opetella herra Morland - kai se oli Morland - siihen mennessä. Effie pieksisi hänet vielä.
"Socks on länsilaitumella vielä, kun säät sallivat", hän jutteli ja vilkaisi olkansa yli nähdäkseen aikoiko valmentaja seurata mukana hakemaan hevosia. Varustehuoneen ovelta astuva Jamie heilautti kättään kaksikolle ja suuntasi kohti yläkerran oleskelutilaa.

Morland oli tuttu nimi, mutta hevoset eivät soittaneet mitään kelloja. Hän tosin tunsi vain naispuolisia Morlandeja, joten ehkä kouluratsastuksen kilpakumppanilla ja valmentajalla ei ollut mitään tekemistä Mayben vastuuhevosten omistajan kanssa. Ei hän sellaisella päätään vaivaisi.
"Sepäs mukavaa", Caitlin totesi. Kunnon laitumet olivat kaiken a ja o mitä hevosten hoitamiseen tuli. Hän seurasi Mayben rinnalla. Ei hän jäisi talliin odottamaan kun voisi kerran kulkea mukana ja nähdä enemmän.
"Oletko hoitanut Socksia ja muita jo kauan?" Hän uteli. Hetkeä myöhemmin hän kompuroi johonkin, todennäköisesti omiin jalkoihinsa, haki tasapainoaan heilauttamalla käsiään kuin olisi lähdössä lentoon ja nauroi vapautuneesti, kun pysyi pystyssä. Hänellä oli jo yksi mustelma polvessaan, kun hän ei ollut ollut yhtä onnekas.

"Tämä on vasta kolmas viikkoni täällä", Maybe tunnusti ja toivoi, ettei valmentaja ajattelisi hänestä vähempää sen takia. Hän oli viettänyt tehokkaasti aikaa vastuuhevostensa kanssa, vaikka kokemus niiden ratsastamisesti oli vielä hyvin pinnallista ja vähäistä. Hän oli jo tarttumassa viuhtovaan naiseen, mutta tämä löysi tasapainonsa itsekin.
"Ne siirtyivät varsinaisesti minun vastuulleni syyskuun alussa. Oletteko te olleet valmentamassa täällä kauan?"

"Onnea siis lähes uudesta työpaikasta", Caitlin toivotti hymyillen. Hän katsoi hetken, minne käveli. Uutta kompurointia ei välttämättä kaivattaisi. Tosin hänen lähellään siihen kannatti tottua. Hän käveli päin ihmisiä, kompuroi harjalaatikoihin levittäen onnistuneesti harjat ympäri käytäviä ja välistä sekosi ihan vain omien jalkojensakin kanssa.
"En, aloittelen vasta", hän myönsi virnistäen. "Slippersiä ratsastin hetken, mutta muutoin hevoset ovat minulle tuntemattomia."

"Oh, no nämä ovat maaaahtavia", Maybe vakuutti ja johdatti tietä nurmista polkua valkolakattujen puuaitojen välistä kohti laidunta. Hän vislasi kuuluvasti sitä lähestyessään merkiksi hevosille tulostaan. Joskus se sai ne kirmaamaan tulijaa vastaan eikä niitä tarvinnut metsästää jättiläislaitumen perältä.
"Socks on ihana", hän kertoi ja avasi laitumen portin vieressä olevan kannellisen saavin, josta onki orin laivastonsinisen riimun ja narun, ennen kuin pujottautui aitojen lomasta. Jytinä kertoi hevosten olevan liikkeellä, vaikka lauma olikin karsiutunut entisestään syksyn alettua. Fairchildien hevoset saivat kuitenkin olla laitumella niin kauan kuin sää salli. Syksyn myötä ne tulivat yöksi sisään. Kullanrautias ori ilmestyi loivan rinteen takaa raisussa nelissä, pukitteli ja loikki mahtavin liidoin kolme valkoista sukkaa heinikosta välkkyen ja hidasti sitten päätään heitellen, kun lähestyi ihmistä, teki kierroksen tämän ympäri ja hidasti käyntiin. Se nyökytteli päätään korvat hörössä, hörisi pehmeästi ja laski turpansa Mayben käsiin. Tyttö rapsutti sen valkoista otsapyörrettä, kun pujotti riimun hevosen päähän ja toi sen sitten portille. Se tanssahteli energisesti taluttajan vieressä kinnermittaiseksi leikattu häntä liehuen ja kaulaansa kaartaen kuin esiintyäkseen katsojalle.

Hän ei ollut kuullut muuta kuin pelkkää hyvää Socksista. Jamien äänensävy oli ollut täynnä kiintymystä, kun kullanhohtoinen rautias oli ollut puheenaiheena, ja nyt Maybe vakuutti Socksin olevan ihana. Ilmeisesti siinä oli hevonen, joka oli hurmannut yhden jos toisenkin tallilla.
"Uskon", hän naurahti nähdessään, kuinka hevonen laukkasi lähemmäs. Ainakin se oli innolla tulossa sisään. Caitlin odotti, että Socks pääsi ulos portista ennen kuin tarjosi kättään hevosen haisteltavaksi. Socks näytti energiseltä, mutta ei samalla tavalla kuin päältä kävelevä Slippers. Ori tuntui enemmänkin tanssahtelevan omaksi ja katsojien iloksi.
"Oletko sinä tallin hurmuri?" Caitlin jutteli huvittuneesti hevoselle ennen kuin asettui Mayben rinnalle kulkemaan. "Oletko viihtynyt täällä?" Hän kysäisi ihan vain mielenkiinnosta. Toinen ainakin vaikutti tyytyväiseltä ja iloiselta, joten ehkä työpaikka täytti kaikki Mayben toiveet.

Hevonen kurotti päätään uteliaana ja hamusi ojennettua kättä. Sen silmissä oli eloisa pilke, ja suipot korvat olivat terhakkaasti pystyssä. Socksia pidettiin varsin koiramaisena hevosena, mutta Corinne ei ollut erityisen ilahtunut siitä, että hevosen miellyttämisenhalua ja ihmisrakkautta oltiin sovellettu typeriin temppuihin, kuten kumartamiseen.
"Taatusti on", Maybe vastasi hevosen puolesta ja pidätteli sitä sitten merkitsevällä äänensävyllä, kun se olisi mieluummin juossut kuin kävellyt. Se ei aina tiedostanut omaa kokoaan ihmisten kanssa, mutta kunnioitti ihmisen tilaa huomattavasti enemmän kuin Slippers, joka saattoi epähuomiossa kävellä päälle tai lytätä ihmisen ovenpieleen päättäessään hyökätä aukosta ensimmäisenä.
"Olen!" hän vakuutti värikkäällä sävyllä ja pysäytti hevosen sitten huomattavasti tiukemmalla, kun se ei halunnut kuulla pyyntöä kävellä ihmisystävällisempää tahtia. Tyttö taputti sen kaulaa ja odotti, että ori kääntyi katsomaan häntä kuin lupaa odottaen, ennen kuin jatkoi matkaa sisään tallille. Hän sujautti hevosen karsinaan, missä se puhalsi ruokakuppiinsa ja tunki sitten ovelle ihmisseuraan.

Caitlin seurasi pieni virne kasvoillaan, kuinka Socks kuunteli taluttajaansa. Ainakin hevonen kunnioitti käskyjä enemmän kuin Slippers. Hän nautti nähdessään hevosia, jotka noudattivat maasta annettuja käskyjä. Sellaisen kanssa oli aina ilo työskennellä myös selästä käsin. Socks ei ollut ilmeisesti saanut tarpeekseen ihmisistä, kun tunki ovelle takaisin heti tarkistettuaan ruokakupin tilanteen.
"Se taitaa pitää rapsutuksista?" Caitlin uteli katsellessaan hevosen älykkäitä, eloisia silmiä. Hänen vaistonsa väitti Socksin olevan lempeä ja ystävällinen, avoin hevonen. Sellaisia oli helppo saada motivoitumaan työnteosta ihmisen kanssa. Ei ihme, että ori oli menestynyt kilparatsu.

"Loputtomasti", Maybe nauroi ja silitti hevosen turpaa, "ehkä voitte tehdä tuttavuutta sillä välin, kun käyn hakemassa Choven ja Moneypennyn jokilaitumelta?"

"Siinä tapauksessa rapsuttelen sitä", Caitlin naurahti. Eiköhän Maybe pärjäisi hevostensa kanssa, olihan toinen täällä töissä ja selkeästi tiesi mitä teki. Hän pujahti Socksin karsinaan, tarjosi kättään hevoselle ja silitteli sen jälkeen orin otsaa. Olipa se kaunis eläin. Hän oli aina pitänyt täysiverisistä, ja sitä verta Socksissakin kiersi. Hevonen hörisi ja töni häntä turvallaan, kun hän kävi läpi hevosen pään ja kaulan silitellen ja rapsutellen. Ihana tapaus. Jos se oli yhtä mukava ratsastaa, hän ei enää ihmetellyt, miksi siitä pidettiin niin kovin.

Maybe saapui kymmentä minuuttia myöhemmin kahdeksan kavion kopseen kera. Moneypenny hyökkäsi aina talliin kuin raipasta saaneena, ja sen taluttaminen oli tuskaa ulkonakin, mutta Choven kanssa yhdessä kulkiessaan pieni täysiverinen kulki melkein siivosti. Se otti edelleen muutaman kiirehdityn askeleen oviaukossa, mutta tuntui luottavan turvallisuutensa valtiattarensa käsiin. Pieni, tumma täysiverinen pälyili levottomasti ympärilleen korvat kääntyillen ja jatkuvassa valmiustilassa, mutta kookas, suklaisenpunaruskea ja kesän jäljiltä selvästi papurikkokuvioinen ruunikko sen vierellä ei tuntunut uskovan, että mikään tai kukaan kehtaisi uhmata sitä. Se itsensä arvokkaalla eleganssilla ja tuntui vaativan läsnäolijoita katsomaan itseään. Valossa karvaa vaaleammanruskeissa silmissä oli älykäs, haastava katse, joka tuijotti ihmistä takaisin. Maybe sujautti Moneypennyn sille kuuluvaan karsinaan käytävän päässä ja jatkoi sitten Choven kanssa päätykäytävälle, missä Fairchildien hevoset asuivat. Hän talutti tamman karsinaan, mistä se katseli ihmisiä pää ylpeästi pystyssä, alas jalopiirteistä nenäpiitään kuin kuningatar alamaisiaan.
"Ja tämä on Chove", tyttö esitteli itsestäänselvyyden.


Caitlin jätti Socksin rauhaan, kun huomasi Mayben saapuvan. Hän sulki orin karsinanoven huolella ja suuntasi ihailemaan nuorta tammaa.
"Upea", hän totesi katsoessaan hevosta pitkään. "Täysiverinen, oletan?" Hän kysäisi kiinnittäessään huomiota jaloon päähän ja silmien älykkääseen, vahvaan katseeseen. Tässä oli hevonen, joka kantoi itseään siniveristen eleganssilla. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi tämän kaunokaisen selkään. Choven katseesta näki, että siellä oli joku kotona. Hyvällä tuurilla tässä olisi hevonen, joka oppisi nopeammin kuin ratsastaja keksisi opetettavaa.

"Täysiverinen", Maybe varmisti ja jäi hänkin ihailemaan tammaa. Se oli juuri sellainen hevonen, joista hän oli haaveillut kiitäessään Chinan selässä.
"Se on kolmevuotias, kohta neljä, mutta se ratsutettiin kaksivuotiaana, joten se on jo aika edistynyt. Siitä piti tulla laukkaratsu, mutta Corinne osti sen", hän kertoi utelemaansa tietoa eteenpäin.

Caitlin ojensi kättään hevoselle, jonka ainoa reaktio tuntui olevan syvä hengenveto. Chove todella piti itseään kuninkaallisena.
"Hienoa", hän totesi kuultuaan Mayben kertomuksen. "Se olisi varmasti pärjännyt laukkaradoilla. Sillä on oikeanlainen tuli silmissään. Valitettavasti se olisi myös ollut hevonen, joka olisi juossut kilpailun loppuun vaikka jalka murtuneena, ja todennäköisesti päätynyt aikaisin vehreämmille laitumille", Caitlin jutusteli yhtä paljon Maybelle kuin Chovelle ihaillessaan hevosta. Tamman kanssa olisi mukava päästä tekemään kunnolla töitä. Hän ymmärsi, mitä Corinne oli nähnyt tammassa.
"Kiitos esittelyistä", hän kiitti Maybea.

"Kuulostaa todenmukaiselta. Effie - hän on nykyinen hallintovastaava, mutta oli vuoden Choven hoitaja - kertoi, että se suhtautuu kaikkeen kilpailuun juuri noin tosissaan. Se ei luovuta, ennen kuin se voittaa eikä se suostu kävelemään muiden perässä", Maybe jatkoi ja vilkaisi kelloaan naisen kiittäessä esittelyistä. Ehkä hän pidätteli valmentajaa.
"Eipä kestä!"

Effie, selvä. Hänen pitäisi muistaa jutella hallintovastaavalle joskus Chovesta enemmänkin. Kaikki näkökulmat olivat avuksi hevosten kanssa työskenneltäessä.
"Nähdään taas", Caitlin virnisti, kääntyi ympäri, kompastui omaan kenkäänsä ja joutui loikkaamaan eteenpäin välttyäkseen tekemästä läheisempää tuttavuutta tallikäytävän kanssa. Naurahduksen kera hän jatkoi matkaansa. Tänään oli ollut hyvä päivä. Kyllä nyt kelpasi suunnata kotiin, nukkua kunnolla ja käydä uuteen päivään entistäkin suuremmalla tarmolla.

Tammikuu 2015 - tiistai 6.1, kello 16

Caitlin oli lyönyt päänsä loimitankoon kumarrellessaan tallikäytävällä, kompuroinut portaissa matkalla hakemaan kahvia ja kaatanut puolikkaan kupillisen (onneksi jo jäähtynyttä) kahvia syliinsä. Tänään ei vain ollut hänen päivänsä. Ehkä olisi parempi juoksuttaa Remonaa tänään, tai hän päätyisi vielä putoamaan päälleen tamman selästä. Valmennuksessa hän ei sentään voisi teloa itseään, joten seuraavana koittava parituntinen ratsukoiden parissa kuulosti lähes täydelliseltä. Ulkona oli tyyni, puolipilvinen sää, joten kentällä ratsastaminen voisi olla mukavaa vaihtelua, mikäli hän ei jäätyisi seistessään kentän keskellä. No, kylmyys oli vain pukeutumiskysymys - ehkä hän voisi siirtyä tallin puolelle kyselemään, mitä ratsukot toivoisivat. Caitlin täytti termosmukinsa kuumalla kahvilla, sulki kannen huolella ja laskeutui portaat alas oikeaa jalkaansa lievästi ontuen. Säärtä kolotti edelleen aiemmasta iskusta portaan terävään reunaan. Selvittyään portaista nainen otti suunnan karsinoille.
"Joko täällä alkaa olla valmista?" Caitlin huikkasi vahvalla irkkuaksentilla leveä hymy kasvoillaan. Mitäpä pienistä kolhuista, kun pääsisi jälleen seuraamaan ratsukoita harjoittelemassa.

Päätykäytävällä kaksi valmennukseen tulevaa ratsastajaa viimeistelivät hevosiaan. Jamie leikitteli Slippersin turvan kanssa ja puhalteli naureskellen orin massiivisiksi laajeneviin, harmaisiin sieraimiin odotellessaan, että Maybe saisi Choven tummanruskeiden englantilaissuitsien hihnat kiinni. Tyttö oli niin täpinöissään, että sai hädin tuskin sormensa tottelemaan. Tamma kohotti päätään ja luimi, mutta se ei näyttänyt häiritsevän lyhyenläntää hoitajaa.
"Melkein", Jamie vastasi ja rapsutti jättiläistään niskasta niin, että se kurotti päätään silmät puoliummessa.
"Mitäs kidutusta olet suunnitellut täksi päiväksi?" hän kysyi kulmiaan merkitsevästi kohottaen.

"Hyvä", Caitlin naurahti katsellen hevosia vuoron perään. Slippers vaikutti tyytyväiseltä rapsutuksiin siinä missä Chove näytti toivovan olevansa missä tahansa muualla. Ihanat hevoset.
"Varo sanojasi, tai saat mennä koko tunnin kevyttä ravia ilman jalustimia", Caitlin varoitti pilkettä silmäkulmassa. Ei hän nyt niin julma olisi. Korkeintaan hän laittaisi Jamien keventämään pelkällä lihasvoimalla viisi kierrosta. Tai ehkä kuusi, kun kerran virnuili niin iloisena.
"Ajattelin, että voisimme keskittyä askelpituuteen", nainen totesi harteitaan kohauttaen. "Tai sitten voimme aina työstää voltteja. Täydellisen pyöreitä voltteja, joilla hevonen taipuu pehmeässä kulmassa ja asettuu oikein", valmentaja lisäsi velmusti. Se jos mikä olisi kidutusta.

Maybe oli juuri käynyt uuden happaman valmentajan estevalmennuksessa harjoittelemassa askelpituutta, mitä työstäisi mielellään Chovella - mutta hän työstäisi innolla mitä tahansa. Hän halusi epätoivoisesti todistaa olevansa kykenevä kilpailemaan Chovella ja saada tamman näyttämään kykynsä, vaikka sitten vain paikallisissa aloittelijoiden kisoissa. Hän nosti ohjat kaulalta, taputti hellästi silkkistä karvaa ja talutti näyttävästi tanssahtelevan tamman perässään maneesiin. Jamie väläytti Caitlinille kauhistuneen ilmeen ja talutti pitkin askelin harppovan Slippersin vierellään tamman perään. Chove polki maneesin pohjaa kärsimättömänä, kun Maybe tarkasti satulavyön ja Slippers pyöri jo ympyrää, kun Jamie pujotti jalkojaan jalustimiin. Mies antoi orin ravata uralle puolipitkin ohjin. Se voisi purkaa enimpiä menohaluja alkuverryttelyssä.

Caitlin naurahti Jamien ilmeelle. Selvä, ei voltteja. Ehkä he voisivat yrittää peruutuksia, siirtymisiä ja lopulta vaikka temponlisäyksiä ravissa samalla kun keskittyisivät askelpituuteen. Pitihän ratsastajille antaa haasteita.
"Lämmitelkää vain itsenäisesti", valmentaja myhäili tyytyväisenä ja hörppäsi kahviaan. Hän laski termosmukin kädestään avoimen katsomon laidalle ja kaivoi varastosta esiin tuttuja oransseja kartioita. Mitäs hän tänään niillä voisi tehdä… Hmm. Aivan. Päättäväisesti valmentaja lähti kävelemään maneesin halki, laskien kartioita vähän sinne tänne.
"Anna Slippersin mennä", Caitlin totesi kättään heilauttaen. Jamie voisi hyvin tehdä muutamat kierrokset reippaampaa alkulämppää, jos se auttaisi hevosta keskittymään sen jälkeen.
"Vaatikaa alusta asti huolellisuutta. Jos lähdette ympyrälle, ratsastakaa pyöreä ympyrä tasaisella kaarteella ja taivutuksella. Jos valmistelette siirtymisen, tehkää siirtyminen valitsemassanne kohdassa", nainen muistutti hymyillen katse Choveen kääntyen.

Jamie antoi Slippersin ravata pitkin askelin, Mayben huolellisesti pesemä, valkoinen häntä perässä hulmuten. Mies kevensi nauttien jalustimista. Maybe aloitti käynnissä ja tarkasti oman istuntansa: suoran selän, alas painetut kantapäät, satulakaaren yläpuolella olevat kädet.. Ja sitten taas leuka ylös ja katse eteen. Tamma käänteli korviaan eikä vaatinut aktivointia käyntiinsä, sillä askelsi eteenpäin jo valmiiksi kuin näkymättömälle yleisölle esiintyen. Se otti välillä sivuaskelia ja nakkeli päätään. Tyttö pyysi siltä pysähdyksiä (jotka lisäsivät prostesteja) ja peruutuksia (jotka saivat tamman narskuttamaan kuolainta) ja epäröiden voltteja, jotka Caitlin oli saanut jo kuulostamaan suurelta taiteelta ja siten mahdottomilta saada täydellisiksi.

Caitlin virnisti Choven niskan nakkeluille. Vai että sellainen päivä tänään.
"Chove liikkuu oikein hyvin. Rentoudu selässä ja pyydä vain rohkeasti voltteja ja pysähdyksiä. Voit vaikka pysähtyä aina palatessasi voltilta", Caitlin ehdotti hyväntuulisena, kääntyi katsomaan Slippersiä ja oli kompastua omiin jalkoihinsa.
"Ellis, Slippers osaa enemmän kuin ravata reippaasti. Käännä sitä ympyröille ja ratsasta vaikka pitkät sivut ravissa ja lyhyet käynnissä", valmentaja totesi tarkkaavaisena ratsukoita seuraten. Kahden tutun ratsukon valmentaminen oli varsin mukavaa vaihtelua onnettaren kokoamien valmennusryhmien jälkeen. Vaikka tuntisi jokaisen ratsukon, ei koskaan voinut tietää, miten hevosten kemiat pelaisivat yhteen uudessa porukassa.

Maybe pureskeli alahuultaan ja yritti noudattaa pyyntöä. Hän seisautti tamman sen palatessa voltilta ja ratsasti välillä maneesin poikki vaihtaen suuntaa. Chovella oli tytön mielestä luontaista tasapainoa ja upea, ylpeä tapa kantaa itseään nuoresta iästä huolimatta, varmaan alkuperäisen uran tuoman aikaisen ratsutuksen takia. Luonnettakin riitti. Kevyt pohkeen hipaisu sai täysiverisen siirtymään raviin ja loikkaamaan samalla askeleella etuviistoon sivuttain; Maybe otti ohjaa kiinni estääkseen sitä karkaamasta vauhtiin ja sai tamman viskomaan päätään ja korskumaan terävästi protestina. Seuraava pohkeen hipaisu sai tamman siirtymään raviin, jota Maybe sai pidättää pehmeästi parin askeleen välein. Slippers oli innostunut Choven pyrähdyksestä ja otti muutaman massiivisen, härkämäisen hypyn ratsastajansa ohjastuntumaa vastaan, mutta suostui pian jatkamaan ravissa ympyrälle ja siitä kahdeksikolle. Jamie lisäsi orin ravia lävistäjällä. Sen kokoamiseen, niin paljon kuin orinraakile osasi vielä itseään koota, meni seuraavat puoli kierrosta. Mutta Slips hidasti kiitoaan ja laski päätään jo puolen kierroksen jälkeen aikaisemman kymmenen sijasta. Sen käyntiin saaminen vei seuraavat puoli kierrosta, ja käynti jäi nykiväksi ja kiireiseksi. Jamie huokasi vain aavistuksen… Tympääntyneenä.

"Moore, kevyempi käsi", Caitlin huomautti. "Noin, parempi", hän rohkaisi hetkeä myöhemmin. "Valmistele sitä hiuksenhienoin pidättein, kun harkitset siirtymistä. Ratsasta enemmän istunnallasi ja käytä ohjaa vasta viimeisenä keinona. Jos se nakkelee päätään läpi kouluradan, menetätte paljon pisteitä turhasta." Valmentaja tiesi, etteivät valmennuksen ratsastajat olleet samalla tasolla, mutta hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Maybe pystyisi tekemään, mitä hän pyysi. Chove oli hieno hevonen, josta saisi upean kilparatsun. Ihan kuten Slippersistäkin, kunhan ori rauhoittuisi vielä lisää.
"Hyvä Ellis, sehän hidasti nopeasti", Caitlin lohkaisi vain aavistus huvittunutta piikittelyä äänessään. Hän muisti edelleen ensimmäisen valmennuksen, jossa käyntiin saamisessa oli kestänyt liian monta kierrosta laskettavaksi. "Pysäytä se. Valmistele sitä pienillä pidätteillä, niin pienillä, ettei se edes tunne niitä kunnolla. Herätellään Slippersiä kuuntelemaan kuolainta. Pidätä istunnallasi ja kun se on jo lähellä pysähdystä, voit hiukan puristaa käsiäsi tiukempaan nyrkkiin. Se lienee riittävä käsky pysähtyä." Hän ei aikonut antaa mitään tiettyä kohtaa, johon mennessä Slippersin pitäisi olla pysähtynyt. Hänen kokemuksensa mukaan se sai ratsastajat hätäilemään ja pysäyttämään hevosen vaikka ohjasta repimällä, kunhan vain saisivat hevosen seisomaan määrätyssä kohdassa. Caitlinille oli aivan sama, missä ratsukot pysähtyivät, kunhan pysähdys suoritettiin pienieleisesti ja kohteliaasti hevoselle, joka ratsastajaansa kantoi metallia suussaan.

Maybe vapautti alahuulensa, kun tunsi metallisen piston ja veti syvään henkeä. Jostain syystä kouluvalmentajan nenän alla ratsastaminen sai hänen tekemään aivan mitä sattuu. Hän löysäsi ohjan, kun Chove siirtyi käyntiin ja jätti sen sitten melkein pitkäksi. Hän antoi tamman kävellä uran sisäpuolella ja punoi sormillaan silkkistä, tasaiseksi leikattua harjaa. Hän pyysi tammaa pysähtymään siirtämällä painoaan asteen eteen ja istumalla syvälle satulaan.
Jamie ei näyttänyt erityisen halukkaalta leikkimään hiuksenhienoilla pidätteillä ja käyntiaskelilla. Mies tiesi, että oli aivan väärässä mielentilassa harjoittelemaan asioita, jotka nyt hänen ajatuksissaan liikkuivat termillä roska. Hän huokasi ja hieroi otsaansa. Slippers pyrki jatkuvasti uudelleen raviin, vaikka mies kuinka pyysi istunnalla toista. Jamie väläytti turhautuneen katseen Caitlinin suuntaan.

Caitlin nyökkäili tyytyväisenä, kun Maybe antoi ohjan liukua pidemmäksi. Hän ratsasti aina pitkällä ohjalla, mistä hänelle paljon huomauteltiinkin, mutta miksi suotta käyttää kuolainta, jos saattoi käyttää painoa? Istunnalla jaetut käskyt olivat tarkempia ja hellempiä kuin kuolaimen kautta välitettävät.
"Jatka pysähdyksien kanssa, Moore. Kuvittele, että kantapäissäsi on painot, jotka kiskovat sinua maata kohden. Vastusta hevosen liikettä ja pysäytä se. Mitä vähemmän käytät ohjaa, sen parempi", valmentaja sanoi. Jamien turhautuneet katseet eivät jääneet huomaamatta.
"Keskity, Ellis. Jos sinä turhaudut, Slippers turhautuu. Pyydä sitä hidastamaan, uudestaan. Heti, kun saat sen edes hitaaseen käyntiin, voit laukata hetken", Caitlin totesi katse lumivalkeassa hevosessa. Se oli upea ratsu, joskin valitettavan kärsimätön ja täynnä energiaa. "Jos saat sen pysäytettyä, voitte nelistää", nainen vielä lisäsi. Ehkä se saisi vauhtia rakastavan ratsastajan yrittämään pysäytystä tosissaan.

Maybe kuvitteli valuvansa hevosen läpi maahan ja toivoi, että olisi edustavampi, kun kerrankin ratsasti jonkun arvioivan katseen alla. Yleensä Chove tuntui liikkuvan upeasti, ja tänään se totta kai vaistosi hänen hermostuksensa ja harasi vastaan. Voihan kakka. Täysiverinen pysähtyi vastahakoisesti ja lähti uudelleen liikkeelle heti ratsastajan rentouttaessa vatsalihaksensa. Sama prosessi alusta saakka, sillä hevosen kuului liikkua vasta Mayben pyytäessä.
Jamie puri hammasta tukahduttaen henkisen jupinansa ja harasi vastaan luupäistä hevosta, jota kävellä lönkyttely ei kiinnostanut lainkaan. Mies turhautui enemmän ja vastusti halua tarttua ohjaan ja pysäyttää hevosen. Slippers ravasi etujaloillaan ja nyki takajaloillaan pää pystyssä, korvat hörössä ja häntä huiskien. Pysähdy, pysähdy, pysähdy, saamarin kilinkatin helkkari, pysähdy, mies mantrasi mielessään, mutta sillä ei ollut suurta vaikutusta.

Caitlin seurasi ratsukoita vuorotellen. Jamie näytti valmiilta rähjäämään jonkun kanssa ja Maybe näytti hermoilevan. Hänen teki mieli käskeä molemmat alas selästä ja juosta hetki hevosten rinnalla, mutta Englannissa sellaiseen ei suhtauduttaisi hyvin. Espanjalaiset ratsastajat olisivat nauraen hypänneet alas ja tehneet hullunkurisia tehtäviä maasta käsin, mutta täällä moinen koettaisiin loukkaavana. Parempi siis keksiä jotakin muuta.
"Moore, hengitä syvään ja rentoudu. Osaat kyllä, älä siis suotta jännitä. Kun jännität, puristat polvillasi satulaa ja kiristät otettasi ohjista, mikä puolestaan saa Choven hermostumaan. Oikeastaan, voisit nostaa jalustimet ristiin kaulalle", tulihan se sieltä, perinteinen käsky unohtaa turhat jalustimet ja etsiä tasapainoa ilman niitä. Ehkä se auttaisi tyttöä rentouttamaan istuntaansa. Vaan mikä avuksi Jamien kanssa? Ratsastaja vain turhautui enemmän hetki hetkeltä. Tänään ei ilmeisesti ollut Jamienkaan päivä.
"Ellis, säteilet turhautunutta energiaa. Hankkiudu siitä eroon, tai Slippers ei muuta teekään kuin sähellä omiaan. Hetimmiten, Ellis", valmentaja kehotti vaativa särmä puheeseen eksyen. Slippers oli kehittynyt niin kovin viime kuukausina. Hän ei antaisi Jamien huonon päivän ajaa hevosta suuria harppauksia taaksepäin.

Maybe kumartui nostamaan messinkiset jalustimet tamman kaulalle sen kävellessä ja antoi ohjien roikkua löysänä hevosen kaulalla. Hän jarrutti istunnallaan, ja tamma pysähtyi muutaman askeleen jälkeen, mutta lähti jälleen kävelemään ennen kuin Maybe antoi siihen luvan. Tyttö hengitti syvään ja aloitti jälleen alusta. Hän laski katseensa hevosen harjaan, johon punoi hajamielisesti lettiä saadakseen loputkin itsestään rentoutumaan ja valumaan hevosen läpi maahan. Chove seisahtui jälleen ja kuopi kärsimättömänä maneesin pohjaa, kun Maybe piti vatsalihaksensa jännittyneinä. Tyttö vilkaisi Caitlinia epäröivä katse kalpeissa silmissään: miten hän saisi tamman pysymään pysähdyksessä, kun rentouttaisi istuntansa?
Jamie huokasi syvään ja käänsi Slippersin pienenevälle voltille istunnalla ja pohkeilla. Ori kiersi lopulta etuosansa ympäri ja oli sotkeutua jalkoihinsa, mutta pysähtyi. Mies nojasi otsansa sen lihaksikkaaseen kaulaan ja silitteli lämmintä, valkeaa karvaa. Hyvä ilma sisään, huono ulos.

Caitlin seurasi Chovea tarkkaavaisena todettuaan, että Jamie pärjäisi hetken itsekseen yrittäessään ajaa turhautumisensa pois.
"Rentouta istuntasi hitaasti. Heti, jos Chove liikahtaa, tee uusi pysähdys. Jos pystyt rentoutumaan edes puoleksi sekunniksi, pyydä eteen ja kehu kovasti. Ei sen tarvitse kauaa paikoillaan seistä, sen verran vain, ettet joudu jatkuvasti pidättämään", Caitlin ohjeisti yrittäen parhaansa mukaan päästä Choven pään sisälle seuraamalla hevosen elekieltä. Pidempi ohja oli selkeästi rauhoittanut hevosen pään heittelyä ja rentoutuva ratsastaja sai tamman paremmin kuulolle. Mitä vielä? Mitä puuttui? Kaipasiko hevonen enemmän tekemistä? Sille he ainakin voisivat tehdä jotakin varsin helposti.
"Tee paljon siirtymisiä käynnin ja ravin välissä sekä lukuisia pysähdyksiä. Vaadi nopeaa reaktiota Chovelta, mutta ratsasta pienin avuin. Yritä saada siirtymisiä mahtumaan lukuisia lyhyelle sivulle. Pitkät sivut voit mennä ravissa, jossa keskityt pidentämään askelta puoleen väliin asti ja sen jälkeen lyhentämään sitä, jotta voit taas lyhyen sivun käyttää siirtymisiin", Caitlin kehitteli nopeasti tehtävän toiselle. Sen jälkeen oli sopiva hetki kääntyä Slippersin puoleen, jonka Jamie oli saanut seisahtumaan.
"Hyvä. Laukatkaa reippaasti, nelistäkää vaikka, kunhan pysytte poissa Choven lähettyviltä. Emme halua laukkakilpailuja maneesiin", Caitlin totesi. Hän luotti Jamieen ratsastajana, joten eiköhän mies saisi pidettyä vauhdikkaan orinsa eri päässä maneesia Choven kanssa.

Maybe heitti Caitlinin suuntaan hämmentyneen katseen.
"Ilman ohjaa?" hän kysyi vilkaisten tamman mustakärkisiä korvia, jotka kääntyilivät tiuhaan. Chove karkasi käyntiin ja tyttö pidätti sitä jälleen istunnallaan, kunnes se seisahtui ja sai tehdä neljä uutta yritystä, ennen kuin saattoi rentoutua ilman, että tamma ehti karata käyntiin ennen hänen pyyntöään. Tyttö kosketti pohkeellaan hieman turhan voimakkaasti halutessaan ehtiä pyytää ensin, mikä sai tamman loikkaamaan laukalle. Kasvot noloudesta hohkaen Maybe jarrutti istunnalla ja äänellä, kunnes tamma palasi käyntiin ja taputteli rakastavasti sen kaulaa. Sitten siirtymisiä. Oli vaikeaa muistaa kaikkia Caitlinin ohjeita, mutta siirtymisiä ainakin piti tehdä. Tytön tarvitsi vain ajatella ravia, ja tamma jo pyrähti eteenpäin, mutta sen valitsema vauhti oli aina enemmän kuin rauhallinen ravi, joten Mayben täytyi aloittaa aina jarruttamalla hevosta raviin. Miten hän ikinä saisi tehtyä kaiken vaaditun?
Jamie suoristautui hitaasti orin selässä, pyyhkäisi kasvojaan ja hakkasi henkisesti sisäisen mylleryksensä hiljaiseksi. Hän antoi orin lähteä kävelemään ja taputti sitä kehuen, kun se malttoi jopa kävellä ja rytmikästä, nelitahtista käyntiä. Kun mies näki hevosen elekielestä sen hinkuvan vauhtia, hän nosti laukan ennen kuin se ehti karata itse vauhtiin ja kaarsi orin suurelle pääty-ympyrälle. Slippers pärskyi tyytyväisyyttä, korvat tarmokkaassa hörössä ja silmät kirkkaina. Pelkkä toisen hevosen näkeminen sai Choven pyrkimään vauhtiin päättäväisemmin, ja Mayben oli annettava pidätteitä myös ohjalla, ettei tamma lähtenyt lentoon. Miten se käyttäytyisi ruuhkaisella lämmittelykentällä?

"Mahdollisimman vähällä ohjalla", Caitlin vastasi nyökäten. Hän halusi Mayben ratsastavan Chovea istunnan kautta, ei ohjalla. Ohja oli oikotie, hätävara, jota käytettiin vain silloin, kun muita vaihtoehtoja ei ollut.
"Hyvä, jatka samaan tapaan. Lisää siirtymisiä ja mahdollisimman tiheästi. Kun pyydät ravia, anna Choven muutaman askeleen ajan mennä reippaammin, ennen kuin alat hidastaa", valmentaja totesi. Hän ei halunnut, että tamma yhdistäisi ravaamisen pidätteisiin, ja kehittelisi raviin siirtymisestä epämiellyttävän kokemuksen itselleen.
"Hyvä Ellis, Slippers näyttää oikein tyytyväiseltä itseensä. Anna sille pidempää ohjaa, mutta älä pyydä kiihdyttämään vauhtia. Katsotaan, mitä se tekee", Caitlin kehaisi uteliaisuutta äänessään. Hän halusi nähdä, ryntäisikö Slippers heti eteenpäin, kun ohja kevenisi, vai olisiko viime kuukausien työ tehnyt tehtävänsä ja saanut hevosen edes hieman kärsivällisemmäksi ja rauhallisemmaksi. Ainakin ori oli ratsastajansa hallinnassa, mikä oli suorastaan pieni ihme.
"Pidä Chove kiireisenä siirtymisien ja vaikka volttien kanssa, niin sen ei tarvitse keskittyä Slippersin puuhiin", Caitlin muistutti pehmeästi. Choven olisi totuttava siihen, että kentällä pyöri muita ratsukoita tekemässä kuka mitäkin, tai lämmittelyistä ei tulisi mitään. Tehokas, keskittynyt lämmittelyrutiini oli avain onnistuneeseen kilpailusuoritukseen.

Mayben luottamus kykyynsä saada sähäkkä täysiverinen tekemään sujuvia siirtymisiä ja pyöreitä, taivutettuja voltteja pelkällä istunnallaan ja rauhallisessa ravissa ei ollut huipussaan. Hän sai yleensä enemmän moitteita siitä, ettei kerännyt ohjaa tarpeeksi tuntumalle. Jo pelkkä suoraan käveleminen ja käynnissä pysyminen tuntui haastavalta, kun hevonen alla sykki arvaamatonta energiaa. Se siirtyi enemmän kuin auliisti raviin ja muutamalla askeleella oli jo laukassa. Miten sen sai pidettyä ravissa ilman pidätteitä? Tyttö tyynnytti hevosta äänellä ja pidättämällä istunnallaan liikettä vastaan, mutta tunsi olevansa hukassa. Kai joku muu sai tuosta noin vain täydellisiä tuloksia.
Sillä välin Slippers laukata jymisti kookkaalla ympyrällä, ja Jamie taivutti sen hellästi pohkeensa ympäri ja asettumaan kevyesti sisällepäin. Mies pyysi oria hidastamaan istunnallaan, vaikka se oli istunnalle kuuro suurimman osan ajasta, ja löysäsi ohjaa. Ori jatkoi muutaman hämmentyneen askeleen aikaisemmassa tahdissa, heitteli sitten päätään kuin ihmetellen muutosta ja komealla riemupukilla loikkasi riehakkaampaan laukkaan, joka pöllytti maneesin pohjaa.

"Pidätä, pidätä, pidätä", Caitlin toisti muutaman kerran Choven askelten rytmissä. "Ajattele, että pidätät sitä ensin kolme kertaa istunnallasi ja kevyillä puolipidätteillä. Jos se ei hidasta, neljännellä kerralla istut niin raskaasti liikettä vastaan kuin vain pystyt ja pidätät ohjalla, kunnes saat sen haluamaasi askellajiin", valmentaja ohjeisti. Hän halusi Choven oppivan kuuntelemaan istuntaa ensin ja ohjaa vasta sen jälkeen, eikä toisinpäin, kuten Slippers tuntui tekevän. Chove oli herkkä, älykäs tamma, joka oppisi nopeasti joko kuuntelemaan tai unohtamaan painoavut. Kisataivalta varten olisi parempi, jos tamma kuuntelisi niin painoa kuin pohkeita ja ohjaa.
"Ja sitten pidätetään", Caitlin hymähti huvittuneena. No, ainakin Slippers oli miettinyt kiihdyttämistään muutaman askeleen eikä rynnännyt eteenpäin heti sillä sekunnilla, kun ohjat olivat luistaneet Jamien käsistä. Slippersin olisi totuttava siihen, etteivät ohjat aina olisi tiukalla. Joskus hypätessä ne pääsivät luisumaan pidemmäksi, eikä se tarkoittanut lupaa kiihdyttää vauhtia. "Nosta sen päätä ylös ohjalla ja pidätä istunnalla sekä kevyesti ohjalla. Kun saat sen takaisin rauhallisempaan laukkaan, kehu vuolaasti ja sen jälkeen hidasta käynnille."

Maybe huokasi syvään, vain aavistuksen lannistuneena, ja pidätti tammaa istunnallaan. Chove viskasi päätään korskahtaen kumeasti, mutta siirtyi raviin ja jatkoi siinä häntä välillä protestiksi viuhtoen. Tyttö taputti sitä helpottuneena ja käänsi voltille katseella ja painolla. Siitä tuli enemmän kananmuna, joten muutaman uralla suoraan jatketun askeleen jälkeen Maybe yritti uudelleen. Oliko hän päässyt läpi turhasta jännityksestä? Epäonnistunut jo niin perinpohjaisesti, ettei muulla ollut enää väliä? Oli kyse mistä tahansa, hän oli onnellinen. Ainakin hetken Chove oli kuunnellut häntä, kuten se teki usein itsenäisesti ratsastaessa. Hän piti pohkeensa melkein irti tamman kyljistä ja kaarsi sitä voltille katseellaan. Se oli kuin vasemmalla kädellä piirtämistä, sillä tamma oli vikkelä liikkeissään.
Jamiekin huokasi ja istui orin riehakasta liikettä vastaan: kouluratsastus oli kyllä ihmeellistä, kun veivattiin vain samaa edestakaisin.
Mies antoi orin heittää vielä pari riemupukkia ja suoristi sitä sitten melkein vaarallisesta kallistuksesta, missä se ympyrää lensi. Ori nosti päätään (ja viskeli sitä tuohtuneena), ja puolen kierroksen jälkeen jopa kokosi itseään sen verran, että paino siirtyi takaosalle. Jamie antoi sen laukata vielä kierroksen taputtaen komean ratsunsa lihaksikasta, muhkeaa kaulaa ja pidätti sitten käyntiin. Laukka muuttui hitaammaksi kierroksen ajan, kunnes lopulta hevonen laukkasi suorastaan lannistuneena paikallaan, näytti huokaavan ja pudotti käyntiin.

"Taivuta Chove sisäpohkeesi ympäri, ulkopohje kääntää", Caitlin muistutti katsellessaan voltintapaisia, joita ratsukko puuhasi. Ei niillä kouluradoilta hyviä pisteitä saisi, mutta ainakin tamma kuunteli ja kääntyi voltille. Siitä olisi hyvä jatkaa pikkutarkempaan säätöön, kunhan hevonen olisi muutoin kuulolla. "Hyvä. Tee vielä pari volttia ja jos ne sujuvat hyvin, ala työstää ravia temponlisäystä kevyessä ravissa ajatellen. Ratsasta painoa ohjalle ja valmistele Chove huolellisesti puolipidättein. Se lähtee kyllä eteen pyynnöstä, mutta on tärkeää, että tuet sitä ohjalla ja istunnalla. Tarkoitus ei ole rikkoa ravin tahtia." Vilkaisu Slippersin suuntaan paljasti, että ori oli jo hidastamassa käyntiin. Hyvää työtä, Jamie.
"Hienoa. Tehkää pysähdyksiä ja peruutuksia. Haluamme neljä askelta suoraa, tahdikasta peruutusta ja siitä siirtymistä käyntiin. Se osaa lähteä vaikka laukkaan paikoiltaan, mutta kouluradalla joudutte tekemään siirtymiset käynnin kautta, joten siitä lähdemme myös liikkeelle", Caitlin jakeli ohjeita. Hän halusi tarjota Slippersille enemmän haasteita, mutta hän ei halunnut hevosen koulutuksen ottavan takapakkia sen takia. Tänään he hioisivat yksinkertaisia ja helppoja tehtäviä orin kanssa. Ei kannattaisi edes yrittää temponlisäyksiä, jos Slippers ei kuuntelisi pidätteitä.

Chove tulkitsi pohkeen aina pyyntönä (tai lupana) lisätä vauhtia ja kiihdytti korviaan luimistaen tahtia, kun Maybe yritti käyttää pohjetta apuna voltin muodossa. Hän jarrutti istunnalla ja yritti olla turhautumatta. Hän tiesi hevosen lukevan hänen mielenliikkeitään ehkä jopa enemmän kuin apuja: ei kai se muuten tietäisi, milloin sen lentävä neli sai hänen sydämensä laulamaan ja milloin hän vain toivoi sen kulkevan asiallisesti, koska oli allapäin? Ehkä hän kuvitteli liikoja, mutta siltä se tuntui.
"Soo, ihan vain rauhassa", hän mumisi ja jännitti vatsalihaksiaan jarruttaessaan. Miten ihmeessä ratsastettiin painoa ohjalle? Eikö hänen ollut tarkoitus olla käyttämättä ohjaa? Maybe heitti epätoivoisen katseen valmentajan suuntaan. Hän kaarsi tamman uudelle voltille, kosketti sisäpohkeellaan kevyesti sen kylkeä kääntäessään katseella ja sai melkein pyöreän voltin. Se tuskin oli saavutus naiselle, joka vaati häneltä mahdottomia.
Jamie taputti Slippersin kaulaa ja jakoi hevosensa mietteet: hullujen touhua tämä tämmöinen. Kyllä hän yleensä arvosti Caitlinin työtä, mutta joskus häneltä oli vain lähteä järki edestakaisin veivaamisessa. Nopeampaa ja hitaampaa, eteenpäin ja taaksepäin, mutta koskaan ei päästy perille tai edes välietapille. Mies antoi orin kävellä ja sai valmistella ensin hyvän tovin ja sitten pysäyttää hyvin tovin, ennen kuin Slips suvaitsi oikeasti seisahtua paikoilleen: irlantilaisella oli tapana pysäyttää toinen puoli sekunnin sadasosaksi ja karata sitten jälleen liikkeelle toisella. Sen takapää seilasi herkästi sivuun, kun se ei päässyt eteenpäin. Samoin kävi peruuttaessa, kun ori käveli pienenpienen voltin takaperin. Jamie kannusti sitä uudelleen käyntiin, pysäytti ja veikkasi joutuvansa tekemään peruutuksia loput valmennuksesta, koska tämä malli ei peruuttanut suoraan.

Caitlin arvosti hevosissa omaa moottoria, mutta välillä Choven kaltaiset "hipaise kylkiäni ja lähden lentoon" hevoset koettelivat hänenkin kärsivällisyyttään. Tamma ei ollut pahimmasta päästä, ei missään nimessä, mutta sen kanssa joutuisi käymään taivuttavat avut kokonaan läpi. Suostuisikohan Corinne siihen, että hän läpiratsuttaisi tammaa viikon ajan päivittäin? Ja mikä tärkeämpää, löytäisikö hän aikaa Chovelle monta tuntia päivässä nyt kun Remonan kanssa piti harjoitella ahkerasti? Hän halusi Fairchildien tammasta kilparatsun, joka hurmaisi kaikki liikkeillään ja rohkeudellaan, mutta jos edes voltilla ei pystynyt kunnolla taivuttamaan ilman tamman rynnistystä eteenpäin, ei heillä olisi toivoakaan oppia tahdikasta pohkeenväistöä.
"Hyvä, se oli kaunis voltti. Lisää samanlaisia", Caitlin rohkaisi. "Tee kevyitä puolipidätteitä samalla kun vain ajattelet eteen. Yritetään saada Chove aktiivisemmaksi takaa ja keräämään painetta ohjan taakse sen verran, että voit vain myödätä ja hevonen onnistuu tahdikkaassa temponlisäyksessä."
"Slippers seisoi edes hetken, se on jo hyvä", valmentaja tokaisi. Se oli jo paljon verrattuna alkutaipaleen kivikkoiseen polkuun, jota he olivat kulkeneet koko syksyn. "Tue pohkeilla kun pyydät peruutusta. Siirrä kätesi selkeästi kaulan molemmille puolille. Leveämpi ohjasote auttaa hevosta pysymään suorana peruutuksenkin halki." Caitlin seurasi hetken ratsukkoa. Slippers halusi mennä lujaa, kuten aina, mutta he eivät voisi tehdä kaikista harjoituksista pelkkää laukkatyöskentelyä. Orin pitäisi oppia keskittymään pidempiä aikoja kerrallaan myös rauhalliseen käyntityöskentelyyn. Kouluradat kestivät monta minuuttia, eikä siellä saanut yllättäen ottaa muutaman kierroksen reippaita laukkoja palkinnoksi.

Maybe oli edelleen hämmentynyt ilman ohjaa ratsastamisen ja ohjan taakse jotakin jotakin keräämisen ristiriidasta, mutta yritti parhaansa. Hän kevensi pehmeästi tamman ravissa ja kaarsi sitä vuoroin suuremmille ympyröille ja vuoroin pienemmille volteille. Ne olivat selkeämmin pyöreitä, mutta tuskin Caitlinin standardin mukaisia. Tyttö saattoi käyttää kevyttä sisäpohjetta estämään tietä kaatumasta sisälle liian aikaisin. Ulkopohkeen kosketus sai kuitenkin joka kerran aikaan kiihdytyksen. Hän keräsi vaivaantuneena ohjaa, kun nyt sitä piti ilmeisesti käyttää ja teki pienenpieniä puolipidätteitä, jotka käänsivät hevosen suipot, mustakärkiset korvat ratsastajaa kohti ja saivat sen lyhentämään askeltaan.
Jamie noudatti ohjeita, mutta vaikka ori ei kurvannutkaan aina suoraan sivusuuntaan, sen takaosa seilasi aina vähintään askeleen linjasta sivuun. Mies ratsasti väliin voltteja ja suunnanmuutoksia lähinnä tasatakseen omaa kärsivällisyyttään ja yritti tunnollisesti uudelleen. Hän ei voinut ymmärtää, miksei riittänyt, että hevonen peruutti auliisti neljä askelta taaksepäin, mitä nyt vähän vinoon.

Caitlin oli tyytyväinen Choven ja Mayben tekemiin voltteihin. Hänen kilpatasollaan tuollaisille volteille naurettaisiin ja niistä saisi kaksi pistettä. Helpon C:n luokissa nuo voltit hipoisivat kahdeksikkoja. Chove kilpailisi helpoissa luokissa, joten niillä standardeilla Caitlin yritti ratsukkoa arvostella. Hän vaati hieman enemmän, mutta vain siksi, että molemmat parivaljakosta oppisivat tekemään töitä aina täysillä.
"Chove näyttää todella hyvältä. Käytät ohjaa juuri sopivasti: et ratsasta sillä, mutta säilytät riittävän tuen, jotta saat kerättyä ohjalle painetta. Seuraavalla lyhyellä sivulla keskity tekemään puolipidätteitä ravin askelten tahtiin samalla kun ajattelet eteen. Kun käännytte kulmasta pitkälle sivulle, kosketa kevyesti pohkeilla ja rauhoita käsi. Jos Chove tuntuu kiihdyttävän askeltensa tahtia, jatka jälleen puolipidätteiden kanssa. Haluamme sen liikkuvan reippaammin eteen, mutta emme halua että ravin tahti kärsii." Caitlin toivoi, että sai selitettyä haluamansa riittävän selkeästi. Kai temponlisäys ravissa oli ratsastajalle tuttu kouluradan liike? Hän uskoi niin.
"Ottakaa Slippersin kanssa laukkatyöskentelyä tähän väliin", Caitlin totesi kun peruutus näytti jo paremmalta. Ori seilasi vain hieman sivuun, ja sen saisi kyllä korjattua, kunhan ratsastaja vain pysyttelisi hevosta askeleen tai kaksi edellä ja tukisi kunnolla pohkeilla. "Tehkää paljon voltteja. Kymmenen metrin voltteja, pyöreitä ja taivutuksen kera. Kymmenen metrin voltti on Slippersin laukalla erittäin pieni, joten laukatkaa rauhallisesti." Hän ei halunnut kaatuvia hevosia valmennuksiinsa.

Jostain syystä ohje kuulosti aikapommin virittämiseltä. Tyttö oli käynyt Chinalla koulukisoissa harvemmin ja silloinkin vain ratsastanut sen suuremmin ajattelematta asiaa: Chove oli hyvin erilainen ja hyvin eri hintainen hevonen. Hän kevensi ravin tahdissa ja teki puolipidätteitä ajatellessaan eteen, mikä tuntui saavan tamman liikkumaan ylöspäin. Hän asetti kulmassa ja pitkällä sivulla kosketti pohkeillaan myödäten kevyesti ohjasta. Tamma lähti kuin ohjus. Sen etujalat kohosivat maasta, ja se hyppäsi kuin lähtöportista. Maybe istui vaistomaisesti satulaan, tarttui hevosen lyhyeen harjaan ja ollessaan tasapainossa ryhtyi pidättämään istunnalla ja pidätteillä, ennen kuin hevonen ehtisi pitkän sivun loppuun.
Sillä välin Jamie oli nostamassa laukkaa, mutta muutti mielensä nähdessään Chovemaisen syöksyn. Mies pidätteli oria, joka puski ohjaa vastaan kuin härkä, etujalat ilmassa ja kaula pyöristettynä puskuun. Hän pyöräytti sen toiseen suuntaan ja nosti ravin keventäen hevosen valtavan pitkissä askelissa, tehden puolipidätteitä ja asettaen vuoroin sisään ja ulos.

Valmentaja seurasi ratsukkoa silmä kovana. Maybe ratsasti hyvin, Chove oli kuulolla ja liikkui ylös, kuten oli toivottu. Hevonen työnsi itseään takaa eteen, juuri kuten lisäykset vaatisivat. Chovesta saisi vielä upeita keskiaskellajeja ja lisättyjä askellajeja irti, kunhan tamman koulutus saataisiin niin pitkälle. Vaan ilmeisesti tällä kertaa tehtävä oli liikaa, mikäli tamman räjähtävästä lähdöstä saattoi mitään päätellä. Voi Chove. Helpoissa luokissa lisäysten pisteet olivat ne, jotka tekivät eron sijoittumisen ja hylkäämisen välillä. Kaikki osasivat ratsastaa helpon C:n voltin, mutta temponlisäyksessä mitattiin ratsastajaa ja hevosta.
"Yritetään uudestaan. Ratsasta kierros rauhallisesti ja yritä saada ravi rennoksi mutta aktiiviseksi. Tee muutamia voltteja ja siirtymisiä, ja katsotaan, jos saisimme sen tekemään hyvän temponlisäyksen seuraavalla kerralla", Caitlin rohkaisi. Maybe oli toiminut oikein, mutta hevosen entinen elämä oli ottanut vallan. Se ei ollut Mayben eikä Choven vika, vaan pieni vastoinkäyminen, jonka he selvittäisivät yhdessä.
"Jatka volteilla Slippersin kanssa. Otetaan laukkaa vasta, kun se vähän rauhoittuu eikä yritä repiä sinua kaulansa yli alas", Caitlin totesi. Jamie pärjäisi kyllä riehakkaan orin kanssa, joten hän voisi keskittyä juuri nyt enemmän Choveen.

Muutamaa ympyrää myöhemmin Chove siirtyi käyntiin sieraimet suurina puhkuen ja jokseenkin kesytön kiilu älykkäissä silmissään. Maybe antoi sen kävellä puoli kierrosta, kunnes tunsi tamman lähtövalmiiden lihasten pehmenevän ja näki sen korvien kääntyvän jälleen hänen suuntaansa. Tyttö taputti hevosen kaulaa sille rakastavasti supattaen ja siirsi sen sitten raviin kevyellä pohkeen kosketuksella. Hän kevensi pyrkien hillitsemään ravin vauhtia omalla rytmillään, ja kun tamma hakeutui ratsastajansa tahtiin, tyttö jatkoi keventämistä tehden hiuksenhienoja puolipidätteitä. Liike patoutui jälleen ylöspäin; tamma polki maata melkein ärhäkästi ja pyöristi niskaansa. Maybe otti varmuuden vuoksi kädellisen harjaa, kun lakkasi pidättämästä pitkällä sivulla ja hipaisi pohkeellaan. Täysiverinen oli hyökätä jälleen eteenpäin, mutta tyttö kevensi liioitellusti ja pidätti ohjasta takaisin raviin. Chove viskoi päätään korskuen ja jatkoi ravissa. Tyttö pidätti jälleen sykäyksinä lyhyen sivun ja vapautti hevosta vastakkaiselle pitkälle sivulle. Nyt se pysyi ravissa.
Myös Jamie oli jatkanut ravissa. Slippersin takaosa ei olisi halunnut pysyä ympyrän kaarella, varsinkaan kun ympyrät kävivät pieniksi volteiksi, mutta miehen ulkopohje oli periksiantamaton.

Caitlin kehui Maybea, kun Chove rauhottui ja jakeli silloin tällöin huomioitaan tamman liikkeistä ja Mayben ratsastuksesta. Hänen oli myönnettävä, että tyttö oli taitava ratsastaja, jolla oli maalaisjärkeä ja vaistot kohdillaan. Valmentaja ei aina voinut ehtiä korjaamaan virheitä, mutta oli upeaa, että ratsastaja yritti korjata niitä itse.
"Kehu sitä kovasti. Tuo näytti jo hienolta temponlisäykseltä", Caitlin sanoi leveän hymyn kera. Olihan se vaatinut monta räjähtävää lähtöä ja yritystä, mutta tärkeintä oli, että nyt Chove oli malttanut säilyttää ravin. Enää tarvitsisi hioa temponlisäyksiä viikosta toiseen, kunnes tamman ensimmäinen tarjous olisi nimenomaan ravi, eikä suuri loikka ulos kuvitteellisista lähtöporteista.
"Selvä, ota laukkaa Slippersillä. Tehkää voltteja ja ympyröitä, mutta vaikka askellaji muuttuu, muista taivuttaa ja asettaa. Jos tuntuu, ettei se kuuntele, jää samalle voltille pyörimään siksi aikaa, että saat apuja edes hieman enemmän läpi. Se taipui jo hyvin ravissa ja pystyy kyllä samaan laukassakin, jos vain keskittyy", Caitlin jutteli pieni hymy huulillaan. Kyllä Slippersistä vielä kilparatsu saataisiin. Kunhan koulupuoli saataisiin kuntoon, olisi orilla hyvät mahdollisuudet pärjätä kenttäkilpailuissa.

Maybe taputteli tamman kaulaa ja antoi sen jatkaa ravissa. Hän kevensi löysäten ohjaa ja haaveili kokeilevansa temponlisäystä uudelleen, kunhan Chove ensin purkaisi yrityksistä patoutuneen latauksen. Tyttö oli vakuuttunut siitä, että tamma oli hurjan älykäs ja se oppisi vielä, mitä siltä haettiin. Slippers, niin kuin hän rakastikin luupäistä, raisua oria, ei ehkä ollut hoksottimiltaan kirkkaimpia hevosia. Chove oli kuitenkin Mayben mielestä toista maata. Hän antoi tamman venytellä kaulaansa ja ratsasti sillä muutamia voltteja, jotka saivat pyöreää muotoa jo ensimmäisestä yrityksestä. Ei kananmunia! Ratsastajan jännityksen sulaminen teki avuista välittömästi selkeämpiä ja vaikka ulkopohje ei hevosta kääntänytkään, Maybestä voltit olivat silti kehumisen arvoisia, joten hän silitteli tamman lämpimän tummanruskeaa, punertavan papurikkotäplityksen kirjomaa kaulaa mielissään.
Jamie pidätti orin käyntiin. Mies istui ensin satulaan ja jarrutti istunnallaan: hän tunsi, kun hevonen rekisteröi pyynnön ja lyhensi askeltaan hidastaen. Se ei kuitenkaan siirtynyt käyntiin, vaikka Jamie tiesi sen tuntevan avun, joten mies pidätti ohjalla ja taputti orin kosteaa kaulaa sen luovuttaessa ravihiihdon pois. Hän käveli sillä pitkän sivun, kokosi sitten uudelleen ohjan ja nosti laukan. Muutaman raisumman askeleen jälkeen hän käänsi orin ympyrälle, jolla alkoi hakea sen askeleeseen kootumpaa, rauhallista rytmiä ja muotoon taivutusta. Kun ori kaartui ratsastajan sisäpohkeen ympäri, hän otti pätkän uraa ja ryhtyi mahduttamaan hevosta volteille. Se kuvitteli olevansa aivan liian iso ja seilasi takaosallaan vasten ulkopohjetta, sähläsi jaloillaan ja pudotti jopa kerran raville. Jamie nosti uudelleen laukan, jota rytmitti pohkeillaan ja pienensi ympyrästä volttia.

Caitlin hymyili katsoessaan Choven ja Mayben yhteistyötä. Se parani hurjaa vauhtia, eikä hän tiennyt tarkasti, miksi. Ehkä tyttö oli jännittänyt, ehkä Slippersin läsnäolo oli häirinnyt Chovea tavallista enemmän. Niin tai näin, nyt näytti kuitenkin hyvältä. Lupaavalta, suorastaan.
"Hienoja voltteja, näyttää oikein hyvältä", Caitlin kehui lämpimästi. Tuollaisilla volteilla kaksikko pärjäisi helpoissa luokissa. Vielä kun lisäykset ja siirtymiset saataisiin kuntoon, voisi hän hyvillä mielin suositella Choven kilpailuttamista pienissä koululuokissa Mayben kanssa. "Tee temponlisäyksiä, voltteja ja siirtymisiä omaan tahtiisi. Chove on hyvin kuulolla, joten onnistutte varmasti", nainen sanoi tyytyväisen nyökkäyksen kera. Tamma näytti oikein hyvältä nuoreksi, kokemattomaksi hevoseksi.
"Hyvin korjattu, Ellis", Caitlin totesi kun Jamie työsti Slippersin laukkaa volteilla. "Jatka samaan tapaan. Vaadi siltä asetusta, taivutusta ja rytmikästä laukkaa. Slippers taipuu kyllä, vaikka se miten kuvittelisi muuta", valmentaja hymyili sanojen halki. Ratsukko oli tullut niin pitkälle ensimmäisestä kerrasta, jolloin Slippers oli lähinnä repinyt ohjia ja pukitellut. "Voit välillä ratsastaa pitkän sivun reippaammin, mutta hidasta ennen kulmaa ja jatka taas volttien parissa. Suorista se selkeästi uralle palatessasi, ettei se jää vahingossa taipuneeksi tai asettuneeksi sisään."

Maybe säteili kehuista, vaikkei uskonutkaan oikeasti ansaitsevansa niitä. Hän moitti itseään ankarasti siitä, että oli vain nauttinut tamman kanssa maastoilusta eikä ollut ajatellut, että tuhlasi jatkuvasti mahdollisuuksia opetella oikeasti ratsastamaan sitä. Hän halusi epätoivoisesti näyttää Fairchildeille, että oli annetun mahdollisuuden arvoinen. Tyttö oli uskomattoman kiitollinen paikasta tallilla, ja oli onnellinen vain ollessaankin hevosten kanssa, mutta välillä hän oli kaivannut enemmän. Maastossa ratsastus upeilla hevosilla oli fantastista, mutta hänestä oli tuntunut, että hänestä oli enempäänkin. Hän oli luullut olevansa hyvä ratsastaja. Todellisuus oli musertavaa, ja sai hänet tuntemaan olonsa aloittelijaksi, höperöksi tuntiratsastajaksi, joka kuvitteli itsestään liikoja. Saadessaan mahdollisuuden osallistua valmennukseen, todellisuus omasta taitotasosta oli kertakaikkisen lannistava. Hän ei voisi epäonnistua tamman kanssa - hän menettäisi vielä kaikki ratsastusoikeutensa.
He jakoivat jättiläismaneesin puoliksi Jamien kanssa, ja Maybe ratsasti omalla puolellaan kolmikaarista kiemuraa, jonka mutkiin lisäsi voltit. Hän ratsasti sitä ensin ravissa ja lisäsi sitten siirtymisiä joukkoon: osa volteista käynnissä, välillä kokonainen kaari. Chove siirtyi käyntiin istunnalla pidättäessä ja nosti ravin ajatuksen voimalla - ainakin tytöstä tuntui siltä. Telepaattinen yhteys ei ollut vielä huipussaan, mutta Maybe toivoi, että ahkeralla harjoittelulla hän voisi vielä oppia. Kaarettomalla sivulla hän lisäsi tempoa. Tamma pysyi ravissa ja pidensi hieman askeltaan, mutta Maybe tiesi sen pystyvän paljon parempaan - hän oli nähnyt sen lentävän tarhassa, liitelevän kaviot tuskin maata hipoen näkymättömälle yleisölle. Siirtyessään loppuverryttelyyn ja silitellessään tamman silkkistä kaulaa, tytön mieliala ei ollut korkealla. Hän harjottelisi. Hän ottaisi temponlisäyksiä ja siirtymisiä jokaikiselle maastolenkille ja pyytäisi lupaa harjoitella kevyesti tamman kanssa päivittäin. Seuraavan kerran, kun hän tulisi Caitlinin valmennukseen, hän ei epäonnistuisi.

Jamie ratsasti oman puolikkaansa vastakkaisille sivuille voltteja, joilla vaati vaisusti niskuroivalta hevoselta taipumista ja piti itsepäisen takaosan ruodussa vaativalla ulkopohkeella. Mies rytmitti hevosen laukkaa hiuksenhienoin pohkein, istui syvällä satulassa ja kokosi oria kevyin puolipidättein, jotta se keventäisi etuosaansa ja kasaisi massiivista runkoaan. Kahdella voltittomalla sivulla hän lisäsi Slipsin laukkaa suoristettuaan hevosen. Se sai orin kuumumaan selvästi ja välillä pidättäessä mukaan eksyi pukki tai pari, mutta kahden kierroksen työskentelyn jälkeen orin sai lyhentämään askeltaan yhden sivun jälkeen ja taipumaan volteille. Huono omatunto soimasi miestä, joka huonoina hetkinään kirosi kouluratsastuksen ja piti Caitlinin opetusta roskana - ei ollut naisen vika, että Aisling luuli heidän olevan ystäviä - kyllähän Jamie näki, millaisen eron valmentaja oli hänen hevosiinsa tehnyt. Kun Slips suoritti kokonaisen kierroksen miehen toivomalla tavalla, kaksi sivua kootummassa laukassa, volteille taipuen ja kaksi lisätyssä laukassa, jonka puhdas voima ja energia sai Mayben kadehtimaan, Jamie antoi orille löysempää ohjaa ja siirtyi loppuverryttelyihin sen hikistä kaulaa taputellen. Hevosen melkein tuohtunut puhina sai hänet hymyilemään ja samalla häpeämään sitä, miten vähällä oli päästänyt hevosen ennen. Luojan kiitos Caitlinista. Slips sai laukata pari kierrosta maneesin ympäri pitkänä ja rentona, ja siirtyi raviin niin kevyeellä pidätteellä, että Jamie hämmentyi.
"Kiitos taas avustasi", mies sanoi valmentajalleen ihailevaa, vilpitöntä lämpöä ja anteeksipyytävää katumusta silmissään, kun seisautti valkean irlantilaisen loppuverryttelyn jälkeen Caitlinin viereen.

Caitlin loisti tyytyväisyyttä katsellessaan vuorotellen molempia ratsukoita. Molemmat ratsastajat laittoivat parastaan, keskittyivät täysillä ja yrittivät kiinnittää huomiota myös pieniin muotoseikkoihin, kuten asetuksen ja taivutuksen jyrkkyyteen ja askellajien tahtiin. Upeaa, upeaa. Jos ratsastajat jatkaisivat samalla linjalla, hän voisi ylpeyttä hehkuen lähettää ratsukot kilpakentille keräämään ruusukkeita. Nainen puuttui välillä ratsastamiseen pienin vihjein ja kehuin, mutta pääasiassa vain seurasi kiemurauria, joita molemmat tekivät omissa päissään.
"Ratsastit Chovea hyvin. Olen varma, että opitte molemmat paljon uutta", Caitlin kehaisi kun Maybe näytti lopettelevan tamman kanssa. "Nyt vain jatkatte harjoittelua, niin kehitytte huimaa vauhtia", hän kannusti hymyn kera. Ei hän turhasta kehunut, sillä tamma ei tosiaankaan ollut tallin helpoin ratsastettava, ja siitä huolimatta Maybe oli saanut Choven toimimaan hyvin.
"Oleppa hyvä", valmentaja naurahti Jamien sanoille. "Slippers näytti upealta loppupuolella. Hienosti ratsastettu", hän totesi nyökytellen ja taputti valkeaa, hikistä kaulaa. Slippers oli tehnyt hienosti töitä ja kehittynyt valtavasti ensimmäisestä valmennuksestaan. Jamie oli ollut tavattoman kärsivällinen hevosen kanssa, kun oli saanut tuotua valkoisen jätin näin pitkälle.
"Olet tehnyt kovasti töitä sen kanssa. Muista palkita välillä itsesikin", valmentaja vielä totesi vino, aavistuksen velmu hymy huulillaan. Motivaatio oli kaiken a ja o, joten Jamien olisi paras pitää omansa korkealla. Vaikka sitten kaahaamalla maastoesteillä kouluratsastuspäivien välissä. Siihen hän ei puuttuisi, kunhan mies vain hoitaisi hommansa koulukentillä täsmällisesti.

Jamie naurahti kuin olisi jäänyt kiinni käsi keksipurkissa ja valui alas orin selästä. Sillä välin Slippers tutkisteli Caitlinia ja yritti käyttää naista hinkutuspuuna, johon hieroa vaahto suupielistään ja hiki otsaltaan. Maybekin oli kaartanut tamman pituushalkaisijalle ja pudottautui selästä. Caitlinin kehuista huolimatta hän oli pettynyt itseensä ja tunsi olonsa orvoksi. Hänkin kiitti valmentajaa ja lähti sitten tamman vierellä kohti tallia katse maahan luotuna. Jamie nosti jalustimet, löysäsi orin vyön ja pyöräytti sen toiselle puolelleen, jotta saattoi paremmin keskustella valmentajan kanssa.
"Onko sinulla vielä pitkä päivä?"

Caitlin yritti parhaansa mukaan pysytellä jaloillaan Slippersin tönimisen yhteydessä, mikä naisen tasapainon tuntien vaati paljon keskittymiskykyä ja nopeaa reagointia, vaan ei hän raaskinut oria poiskaan töniä, kun se oli tehnyt niin hienoa työtä. Vaatteet saisi pestyä, joten mitäpä vaahdosta ja valkeista karvoista.
"Remona odottaa liikutustaan, mutta siinä se sitten onkin, ellei joku keksi viime hetkillä vaatia valmennusta", Caitlin vastasi hymähtäen ja hieroi valkean orin otsaa. Hän ei edelleenkään ollut vakuuttunut siitä, että tänään olisi hyvä päivä kiivetä tamman selkään, kun hän oli koheltanut niin paljon ihan vain kävelemälläkin, mutta ehkä hänen kömpelyytensä katoaisi tuttuun tapaan heti kun hän pääsisi hevosen selkään. Sitä ainakin sopi toivoa, tai hän olisi pian pysyvästi rampa valmentaja.

"Toivottavasti se sujuu hyvin", Jamie toivotti lämpimästi ja houkutteli valmentajaa hellyydenpuuskassa mukiloivan jättiläisen peräänsä.
"Kiitos vielä." Joku päivä hän tarjoaisi valmentajalle illallisen tai vaikka rasian hyvää suklaata.

"Eiköhän", Caitlin vastasi positiivisella tavallaan. Mitä sitä suotta murehtimaan etukäteen. Sitten mikään ei ainakaan sujuisi. Parempi luottaa niin itseensä kuin hevoseenkin, ja ehkä hän yllättäisi molemmat.
"Kiitä itseäsi. Ei Slippers yksinään mitään oppisi, sinä sitä olet opettanut joka hetki", nainen hymähti huvittuneena Jamien jatkuville kiitoksille. Hän oli jo nyt ylpeä ratsukosta.

Syyskuu 2014 - 12.9

Kamir oli kutsunut Caitlinin tallin toimistoon syyskuun alussa.

Ja Caitlin totteli, kun kutsu kävi. Nainen kiipesi portaat yläkertaan hyväntuulisena. Hän kompuroi hieman, mutta onneksi kaiteesta sai riittämiin tukea eikä hän päätynyt naamalleen portaikkoon. Nainen hymyili vinoa hymyään koputtaessaan toimiston ovenpieleen ennen kuin astui sisään.

Arabisyntyinen mies istui hallintovastaavan normaalisti valloittaman pöydän takana ja näytti tavallistakin surumielisemmältä. Effie seisoi miehen takaviistossa kädet selän takana ja yrittäen olla näyttämättä siltä, että nyki takaisin paikalleen tietokoneen ääreen.
"Hei Caitlin, istu alas", mies pyysi haikeasti hymyillen ja viittasi upottavia, punaisia nojatuoleja vaaleapuisen pöydän edessä. Effie väläytti pikaisen hymyn valmentajalle kuin ei olisi aivan tiennyt, oliko se sopivaa.
"Tiedätkö Elizabeth Hamiltonin?" Kamir kysyi ristien kätensä pöydälle.

"Hei", valmentaja sanoi molemmille ja nyökkäsi pienesti Effielle. Hän istahti alas upottavaan nojatuoliin kallistaen päätään. Mitäköhän tämä koski? Hän ei ollut tietääkseen rikkonut mitään tallin sääntöjä, ellei kypärättä ratsastamista sellaiseksi laskettu.
"Nimi kuulostaa etäisesti tutulta. Onko hän kenties kouluratsastaja?" Caitlin kiusasi päätään koettaen keksiä, miksi nimi oli tutun kuuloinen. Hän oli varma, että oli kuullut sen joskus aiemminkin, mutta hänen muistinsa ei ollut maailman parhaita. Hyvä kun hän oli oppinut yhdistämään tallin työntekijöiden nimet oikeisiin naamoihin.

Kamir nyökkäsi ja laski katseensa.
"Hän on menestynyt viime aikoina erinomaisesti Intermediairessa. Hänen hevosensa, Remona, on täällä."

"Ah, Remona, ruunikko tanssija. Kyllähän minä heidät muistan", Caitlin totesi hyvillään. Hän muisti hevoset paljon paremmin kuin ihmiset, joten oliko se nyt ihmekään että hän muisti ihmiset hevosten kautta. Hevoset olivat paljon mieleenpainuvampia ja helpompia muistaa kuin ihmiset.

"Juuri se", mies huokasi ja unohtui hetkeksi ajatuksiinsa.
"Elizabeth Hamilton on menehtynyt muutamia päiviä sitten."

Caitlin pohdiskeli, mitä muuta muisti ratsukosta. Ei oikeastaan mitään. Ruunikko oli upea kouluhevonen, josta olisi vielä pitkälle ja ratsastaja todella tiesi, mitä teki. Vino virne haihtui huulilta, kun Kamir jatkoi puhettaan.
"Olen pahoillani", hän sanoi raskaammalla äänellä. Oli aina surullista, kun joku menehtyi. Hän ei silti ollut aivan varma, miksi Kamir kertoi tästä hänelle. Hyvä kun hän oli muistanut omistajan.

"Hevonen on meidän vastuullamme, kunnes sen tulevaisuudesta päätetään. Ajattelimme, että ehkä sinä voisit ottaa sen ratsastuksen vastuullesi."

Caitlin nyökkäili tallimestarin puheen tahtiin. Oli ymmärrettävää, että hevonen jäisi tallin vastuulle siksi aikaa että tulevaisuus selkiytyisi.
"Mielelläni", hän vastasi uudemman kerran nyökäten. Kyllä hänelle aina kelpaisi taitava kouluratsu liikutettavaksi, vaikka tilanne itsessään ei ollutkaan onnellinen. "Onko sen liikutuksesta tehty jotakin suunnitelmaa, jota olisi tarkoitus noudattaa?"

Mies pudisti päätään.
"Koko tilanne on tällä hetkellä kaoottinen, ymmärrettävästi. Luotan siihen, että ymmärrät mikä on hevosen hyvinvoinnille ja kehitykselle parasta. Olisi sääli antaa hyväkuntoisen hevosen seistä kauempaa."

Caitlin nyökkäsi.
"Totta kai", hän vahvisti. "Siinä tapauksessa teemme töitä hevosen ehdoilla." Hän kyllä keksisi ohjelmaa hevoselle ja luotti siihen, että hän saisi järjestettyä hevoselle riittävän monipuolista ja haastavaa ohjelmaa. Olihan hän ratsastanut ennenkin kilpahevosia. Nyt hän oli työnimikkeeltään valmentaja, mutta samaa työtä se oli, kun nousi hevosen selkään.

"Hienoa", Kamir hymyili surumielisesti, "ilmoitan sinulle, kun saan tietää nykyisten omistajien päätöksistä. Haluaisitko lähteä katsastamaan hevosta samantien?"

"Mielelläni", hän totesi ja nousi rauhallisesti ylös nojatuolista. Hän onnistui siitä huolimatta potkaisemaan jalkansa nojatuolin kulmaan kun astahti kauemmas tuolista, mutta tukahdutti kirouksen. Ei se niin paljoa sattunut. Vähän vain kolahti. "Kenen vastuulla hevonen on?"

Mies vilkaisi tietokoneella avoinna olevaa tiedostoa.
"Roux'n tällä hetkellä. Hänen pitäisi olla paikalla, jos kaipaat hänen apuaan."

"Selvä", Caitlin vastasi. "Enköhän pärjää itsekseni. Hyvä vain tietää, kenen puoleen kääntyä, jos ongelmia ilmenee", nainen jatkoi. Oli aina hyvä, kun paikalla oli hoitajia, jotka tiesivät hevosen tavoista enemmän. Toinen mielipide ei ikinä haitannut, jos epäili, ettei hevonen ollut kunnossa. Hän tosin toivoi, ettei sellaiseen tilanteeseen päädyttäisi. Remonan olisi paras pysyä terveenä, mutta valitettavasti hevoset eivät kuunnelleet heidän toiveitaan.

Kamir nyökkäsi nousten ylös ja siirtyen ovelle. Effie hivuttautui takaisin tuoliinsa, ja kun tallimestari jätti toimiston, pöydän takaa alkoi kuulua maanista näppäimistön naputusta.
"Katson mielelläni, miltä tamma vaikuttaa", mies totesi valmentajalle.

Caitlin poistui toimistosta rennoin askelin. Farkkujen leveissä lahkeissa oli tahroja siitä kun hän oli kahlannut ulkona sateessa ja mudassa, mutta eipä sillä kai väliä ollut. Hän pärjäsi työssään, joten ehkä pieni rähjäisyys annettiin anteeksi tällaisena päivänä.
"Tiedätkö hevosesta mitään muuta?" Caitlin kyseli laskeutuessaan portaita tallin puolelle. Hän piti tarkoin huolta askeleistaan. Alaspäin ei kannattanut kaatua, tai päätyisi vielä kierimään portaat alas. Loukkaantuminen ei kuulunut hänen suunnitelmiinsa.

"Millaista tietoa kaipaat?" mies kysyi laskeutuessaan naisen takana, ääneti valmiina tarttumaan tämän käsivarteen, jos Caitlin päättäisi sukeltaa alas portaita pää edellä.

"Mitä tahansa. Mitä sen kanssa on yleensä tehty, onko se ollut aiemmin tallin liikutuksessa, onko se tottunut liikkumaan kerran päivässä vai useammin", Caitlin luetteli ensimmäisenä mieleen nousseita kysymyksiä. Oli aina helpompi ottaa hevonen liikutettavaksi, jos siitä tiesi enemmän kuin nimen ja muutaman suorituksen kouluradoilta. Kyllä hän selviäisi ilman tietoakin, mutta olisi mukava tarjota hevoselle mahdollisuus jatkaa mahdollisimman samoilla rutiineilla kuin aiemminkin.

"Se on ollut täysihoidossa, neiti Hamilton tai rouva King, kävi päivittäin ratsastamassa sen itse. Hän ratsasti reilumman treenin vaihtelevina aikoina ja kävi usein maastossa sen lisäksi, että ratsasti kentällä. Hän hyppäsi harvemmin ja keskittyi kouluratsastukseen", Kamir pohti suunnatessaan sivuovesta ulos. Mies nosti kauluksia pystyyn tuulen vihmomaa sadetta vastaan.
"Hevonen kävi välillä myös kävelykoneessa. Sen ruokinta on pidetty samanlaisena. Voi olla, että sille on patoutunut energiaa omistajan poissaollessa."

Caitlin alkoi jo rakentaa suunnitelmaa tiedonmurusista. Pidempiä treenejä kerran päivässä, maastoilua ja koulua. Kuulosti varsin mukavalta tavalta viettää työpäiviä.
"Varmasti on", nainen totesi suupieli kohoten. Olisikohan tamma läheltä yhtä karismaattinen kuin kouluradoilla? Hänen kokemuksensa mukaan yksikään hevonen ei näyttänyt samalta treeneissä kuin kilparadoilla, mutta jos Remona säilyttäisi edes osan hyväntuulisuudestaan kotikentillä, he tulisivat hyvin toimeen.
"Onpa sää kurja. Tällaisina hetkinä kaipaan takaisin mantereen puolelle", Caitlin naurahti vinon virneen kera. Hän korjasi huivia kaulassaan suojaamaan pahimmalta sateelta ja kylmältä tuulelta.

"Onneksi meillä on maneesi", Kamir vastasi. Joskus hänkin muisteli lapsuuttaan melkein tuskallisen kuivassa ja kuumassa ilmassa keskellä hohtavia, alati muuttuvia aavikon maisemia, mutta hänen tarvitsi harvemmin viettää aikaansa ulkona.
"Suosittelisin, että hevosella olisi joitakin päiviä, joina se käy vain maastossa." Hän seisahtui oikean tarhan portille, poimi kannellisesta saavista oikean, tummanruskean ja mintunvihreän kirjavan nailonriimun ja ojensi sen Caitlinille. Mies osoitti varsin kuraisessa, vaaleansinisessä sadeloimessa tarhan peräkulmassa seisovaa ruunikkoa tammaa, joka tuijotti päättäväisesti aidan yli jonnekin kaukaisuuteen sinnikkäästi odottaen.

"Se on kieltämättä hyvä juttu", Caitlin totesi. Hän nyökkäsi tallimestarin sanoille. Niin hän oli ajatellutkin. Maastolenkit piristivät hevosia kummasti. Ne sopivat hyvin rankkojen treenien jälkeisille välipäiville.
"Emmeköhän me pääse tutustumaan maastoihin", hän lausahti ottaessaan riimun vastaan. Tamma ei näyttänyt edes kiinnittävän huomiota ihmisiin tuijottaessaan jonnekin. Caitlin aukaisi porttia sen verran että pääsi livahtamaan tarhaan. Hän tarpoi märkää, pehmeää maata pitkin tarhan kulmaan jutellen hevoselle, kun pääsi lähemmäs. Remona ei tuntunut edes huomaavan häntä, mutta antoi kiinni vaivattomasti. Caitlin taputti märkää kaulaa ja lähti taluttamaan tammaa porttia kohden. Hevonen vaikutti edelleen keskittyvän johonkin muuhun kuin taluttajaansa, mutta se ei rynninyt yli, joten Caitlin antoi tamman pysytellä omissa maailmoissaan.
"Kaunis se ainakin on", hän totesi ihaillen hevosen jaloa päätä. Hevosessa tuntui yhdistyvän vuosikymmenten jalostustyö ja vaativa treeni kerrassaan hurmaavalla tavalla. Ei ihme, että tamma oli puhdasta karismaa kilparadoilla.

Kamir myöntyi, avasi portin kaksikolle ja sulki sen näiden perässä.
"Roux'n mukaan se on erittäin hyvätapainen, joskin saattaa olla ärhäkkä kipeänä. Se on ollut poissaoleva ja etäinen omistajansa kuoleman jälkeen. Kuka tietää, ehkä hevosilla on kuudes aisti", mies pohti ja silitti lyhyttä, kastanjanruskeaa karvaa tamman kaulassa kävellessään sen toisella puolella.

"Varmasti on", Caitlin myötäili toisen sanoja. "Tai ainakin ne osaavat odottaa ihmisiä. En olisi yhtään ihmeissäni, vaikka se ikävöisi omistajaansa", hän sanoi kävellessään reipppaasti askeltavan tamman rinnalla. Hyvätapaiselta Remona todella vaikutti, mutta saisi nähdä, millainen se olisi selästä. Hän oli varma, että he löytäisivät yhteisen sävelen ennemmin tai myöhemmin. Mieluummin ennemmin, niin hevonen saisi arvoistaan liikutusta kauemmin.

Kamir seisahtui tammakäytävän pesukarsinan eteen odottaessaan, että nainen kiinnittäisi tamman siihen. Hän toivoi, ettei hänen läsnäolonsa häirinnyt naista: hän oli utelias näkemään, miten kaksikon yhteistyö alkoi. Mies silitti hellästi hevosen päätä, piirsi sormellaan säännöllisen pyrstötähden ääriviivat ja katsoi kiinteästi käytävälle tuijottaviin, tummanruskeisiin silmiin, jotka eivät tuntuneet näkevän häntä.
"Ymmärtääkseni tamma on kohtalaisen varma ratsu", hän jutteli, "ainakaan se ei koskaan palannut tallille ilman ratsastajaa."

Caitlin kiinnitti Remonan pesukarsinaan ja riisui mutaisen loimen vaivattomin liikkein. Se kaipaisi pesua. Hän katseli hetken alta paljastunutta, puhtaana pysynyttä karvaa, joka kiilsi hyvinhoidettuna pesupaikan valaistuksessa.
"Se on lohdullista tietää", nainen vastasi matalasti naurahtaen. Ei hän ajatellut pudota ensitöikseen hevoselta, jota ei tuntenut muuta kuin kilparadoilta, mutta koskaan ei voinut olla liian varma. Hyvä, jos hevosen menneisyyteen ei mahtunut rodeoesityksiä. Hän taputti hevosen kaulaa ja pujahti ketjujen ali käytävän puolelle.
"Käyn hakemassa harjat", hän totesi. Matkalla hän lykkäsi likaisen loimen vastaankävelevän Roux'n vastuulle. Eiköhän se tulisi pestyksi. Hän haki harjapakin ja palasi pesukarsinalle. Hän nappasi harjan käteensä ja testasi jäykkiä harjaksia käteensä. Loistavaa. Nainen avasi vesihanan ja alkoi suihkuttaa kädenlämpöistä vettä hevosen jaloille. Hän harjasi samalla harjalla jalkoja, jotta muta lähti helpommin irti.

"Käyn katsomassa maneesin menoa. Nähdään siellä", mies ilmoitti ja siirtyi pehmein, äänettömin askelin näkymättömiin.

"Selvä", Caitlin myhäili pestessään kuraista hevosta. Remona seisoi kuuliaisesti paikoillaan, mutta sen koko elekieli tuntui sanovan, ettei se keskittynyt siihen, mitä tuntematon nainen puuhasi sen ympärillä. Caitlin hymyili aavistuksen surumielisesti ja hieroi hetken hevosen otsaa ennen kuin palasi varustamaan ratsuaan.

Henrietta oli lopettanut työskentelyn lyhyeen päivältä, mutta maneesiin oli ilmestynyt aivan yhtä pahantuulinen Olivia säntäilevän, mustan tammansa kanssa. Silly pyöri ympyrää korvat kääntyillen ja koetteli teinitytön kärsivällisyyttä.

"Hei", Caitlin tervehti Oliviaa taluttaessaan Remonan keskelle maneesia. Hevonen ei edelleenkään tuntunut olevan aivan tässä maailmassa, mutta ehkä sekin korjautuisi, kun he pääsisivät liikkeelle.

"Hei", Olivia vastasi ja näytti melkein hämmästyvän sitä, että vastasi huomaamattaan. Täysiverinen sykki energiaa ja nytkytti eteenpäin ravinsekaisessa käynnissä. Tytön oli vaikea löytää mukavaa istuntaa liikkeestä eikä yhteistyö aivan pelannut pidätteiden kanssa, sillä ne saivat hevosen heittämään takaosansa sivuun ja löysä ohja puolestaan houkutteli sitä lisäämään vauhtia. Olivialla oli tunne, että hänen pitäisi ratsastaa hevosta useammin ja kauemmin. Tänään ei ollut ollut koulua jonkin opettajien koulutukseen liittyvän hölynpölyn takia ja kaverit olivat taas jättäneet hänet kelkasta, joten hän ei ollut keksinyt parempaakaan tekemistä.

Caitlin kiristi satulavyötä, mikä sai tamman protestoimaan korvat luimussa. Ainakin Remona seurasi sen verran ympäristöään vaikka tuntuikin odottavan jotakin. Tai ehkä kysymys oli enemmänkin siitä, ketä Remona odotti. Caitlin taputti hevosen kaulaa surumielinen hymy huulillaan. Tamman odottama henkilö ei enää koskaan tulisi ratsastamaan sitä. Valmentaja ponnisti selkään tottuneesti oikealta puolelta. Punaiset hiukset olivat nutturalla, vaikka muutama kiekura olikin itsepintaisesti karannut reunustamaan kalpeita kasvoja.
"Katsotaanpas sitten, millainen kaveri sinä olet", Caitlin jutusteli ääneen hevoselleen kannustaessaan Remonan käynnissä uran sisäpuolelle. Hevonen heilautti silloin tällöin toista korvaansa taakse kuin kuunnellen hetken ratsastajaansa, mutta suurimman osan ajasta korvat osoittivat sivuille. Caitlin tunnusteli hevosen liikkeitä, seuraten sivusilmällä toista ratsukkoa, ettei vahingossakaan ajautuisi tytön tielle. Siitä ei tosin tainnut olla huolta, sillä tytöllä näytti olevan kädet täynnä töitä hevosensa kanssa käynnissäkin.

Jättiläsimäisessä maneesissa oli yllinkyllin tilaa kahdelle ratsukolle. Olivia luovutti raskaasti huokaisten ja antoi Sillyn siirtyä kiitoraviin, jota se mennä kaahotti uraa pitkin pärskien kaula pitkällä ja korvat kääntyillen. Tyttö seurasi sivusilmällä, mitä valmentaja teki, ehkä poimiakseen ilmaisia vinkkejä. Hän unohti kaveriensa kanssa ollessaan hevoset ja myönteli niiden olevan typeriä ja haisevia, mutta tallilla hän päätyi häpeämään omaa ruosteisuuttaan. Ei sillä, että hän sitä koskaan kenellekään myöntäisi. Hän vakuutteli itselleen, ettei sillä olisi väliä, vaikka äiti myisi Sillyn. Mutta kyllä sillä olisi.

Nainen keräsi ohjat pehmeästi tuntumalle annettuaan Remonan kävellä maneesin ympäri molempiin suuntiin. Hän nosti jalustimet ristiin kaulalle ja sipaisi hiuskiekuran pois kasvoiltaan. Ehkä kypärästä olisi hyötyä. Se ainakin pitäisi hiukset poissa tieltä. No, ei voinut mitään. Hän istui jo selässä eikä tosiaankaan olisi palaamassa tallin puolelle yhden vaivaisen varusteen takia. Valmentaja käytti pieniä, lähes huomaamattomia apuja lähinnä testatakseen, kuinka herkäksi saisi Remonan käyntien aikana. Tamma tuntui kyllä kuulevan ja ymmärtävän, mutta se reagoi hitaasti ja vastahakoisesti pyyntöön hidastaa. Sama toistui liikkeellelähdössä. Caitlin siirsi hevosen raviin ja kevensi hieman liikkeen edellä. Remona kiihdytti tahtiaan. Hän taputti hevosen kaulaa kiitokseksi ja jatkoi ratsunsa tunnustelua. Hevonen ei keskittynyt kunnolla ja vaikutti varsin poissaolevalta, mutta se liikkui energisesti. Remona oli fyysisesti aivan kunnossa. Hän ei ollut aivan niin varma, mitä suurten silmien takana tapahtui.
"Hieno tyttö", hän kehui hevosta, kun se siirtyi käyntiin vain pienellä pidätteellä ohjista. Herkkä hevonen ainakin oli, vaikkei missään nimessä parhaimmillaan juuri nyt. Hän saisi tehdä töitä, jos meinaisi tänään tehdä mitään muuta kuin voltteja.

Olivia yritti tehdä juuri niitä. Tamma kaahotti niin, että oli ensin pudottaa ratsastajan kiepahtaessaan ympäri melkein paikallaan ja sen jälkeen pudota turvalleen, kun ei liikuttanut etujalkojaan tarpeeksi nopeasti. Tyttö kirosi kuin merimies ja pidätteli hevosta ehkä hieman rajummin kuin oli aikonut niin, että se oli liukua takamukselleen suuta aukoen ja jatkoi sitten jälleen kiitoravia, mutta hieman levottomammin. Tyttö piilotti kasvonsa kypärän lipan varjon alle ja yritti istua satulaan pidättääkseen hevosta, mutta se sai sen pyrähtelemään laukkaan.

Caitlin kannusti hevosen uudestaan raviin mutta tällä kertaa säästi itseltään reisitreenin, jota ilman jalustimia keventäminen kieltämättä oli. Hän istui syvälle mustaan koulusatulaan ja yritti istua satulan läpi viestejä hevoselle, joka oli välillä hyvin kuulolla ennen kuin unohtui taas omiin haavemaailmoihinsa. Hän käänsi Remonan ympyrälle, jonka aikana työsti sekä ravin tahtia, askeleen pituutta että taivutusta. Tyytyväisenä tamman työskentelyyn hän suoristi ja jatkoi uraa pitkin vilkaisten volttien kanssa ongelmissa olevaa tyttöä. Hän siirsi Remonan käyntiin.
"Laske ohjaa pidemmäksi ja ratsasta suuria ympyröitä, kunnes hevosesi rentoutuu. Sen jälkeen voit yrittää pienempiä voltteja", valmentaja sanoi pehmeällä mutta kuuluvalla äänellä. Hänen pitäisi opetella jättämään ratsukot oman onnensa nojaan silloin kun ei virallisesti valmentanut ketään. Oli töykeää puuttua kanssaratsastajan ratsastukseen. Hän siirsi Remonan raviin ja käytti seuraaan pitkän sivun siihen, että teki tarkkoja, hallittua ja sulavia siirtymisiä käynnin ja ravin välillä. Hevonen teki mitä pyydettiin, mutta siitä näki, ettei se ollut koko suurella sydämellä mukana yksinkertaisessa treenissä.

Yllättävää apua saanut tyttö ei osannut päättää kiitollisuuden ja loukkaantumisen väliltä, joten keskittyi tuijottamaan hevosen harjaa kuin ei olisi kuullutkaan. Hän kuitenkin käänsi tamman massiiviselle ympyrälle, jota määritti ulkopohkeella hevosen yrittäessä jatkaa uralle ja tunsi olevansa karusellissä Sillyn jatkaessa vauhdilla yhä uudestaan ja uudestaan ympäri. Toistuva reitti ja vähitellen kasvava varmuus siihen, että hevonen ei karannut käsistä, saivat Olivian itseluottamuksen kasvamaan vähitellen. Se rentoutti tytön istuntaa, ja sai hevosenkin hidastamaan kiitonsa vain reippaaksi raviksi, mitä tyttö saattoi säädellä, vaikka sitten kömpelösti, kun hevosella eikä ratsastajalla riittänyt taitoa samaan kuin toisella maneesin ratsukolla.

Caitlin jatkoi siirtymisiä, mutta vaihtoi käyntiin siirtymisen pysähdykseksi. Remona pysähtyi vaivatta ravista, eikä nainen löytänyt mitään moitittavaa hevosen tasapainoisesta seisonnasta. Se oli pysähtynyt täydellisesti sijoilleen. Jokainen kavio oli juuri oikeassa kohtaa. Taitava, viisas hevonen. Caitlin teki käynnissä muutaman pohkeenväistöharjoituksen ennen kuin totesi, että voisi vaatia enemmän energiseltä, joskin poissaolevalta, ratsultaan. Valmentaja vilkaisi toisen ratsukon rauhoittunutta menoa ja hymyili tyytyväisesti. Ehkä hän ei ollut ansainnut tytön vihoja niskoilleen, vaikka olikin pyytämättä tarjonnut oman näkemyksensä. Hän siirsi hevosen raviin ja jatkoi pohkeenväistössä siksakkia maneesin keskihalkaisijalla. Ruunikko tamma astui kauniisti ristiin eikä hukannut ravinsa rytmiä hetkeksikään, mutta Caitlin joutui todella tekemään töitä, jotta hevonen suoritti tehtävänsä. Hän oli varma, ettei Remona yleensä tarvinnut niin paljoa tukea yksinkertaisissa tehtävissä. Pohkeenväistö oli helppoa verrattuna siksakkia mentäviin taivutuksiin tai laukanvaihtoihin sarjoina.
"Hevosesi näyttää jo paljon paremmalta", Caitlin lausahti suoristaessaan Remonan pohkeenväistöstä. Hevonen kaarsi kaulaansa ja polki takaosallaan kunnolla alle, mutta siitä huolimatta nainen tunsi selkään, ettei hevonen keskittynyt kunnolla. Se näkyi pienistä asioista; siitä, miten hän joutui tukemaan hevosta kuin kokematonta ratsua, siitä, miten hän joutui korjaamaan sitä usein. Remonan tasoinen hevonen ei vaatinut niin paljoa tukea ratsastajalta, jos se keskittyi suoritukseensa. Poissaoleva ei tuntunut riittävän kattamaan tamman mielentilaa.

Teinityttö vilkaisi Caitlinia vaaleansiniset silmät epäluuloisina viiruina, niiskaisi nenäänsä ja nakkasi huomaamattomasti niskojaan kuin ei olisi osannut päättää, yrittikö valmentaja loukata tai holhota häntä. Ainakaan Silly ei enää uhannut kaatua, vaikkei halunnutkaan hidastaa tai pysyä käynnissä. Olivia oli vilkuillut salaa ruunikkoa ja potenut kateutta. Hänen silmiinsä toinen ratsukko oli täydellinen eikä hän tiennyt, mitä teki väärin, kun Silly ei liikkunut samalla tavalla. Peilikuvassa pitkäjalkainen, vatsasta pyöreähkö täysiverinen näytti oudolta. Se ravasi pää taivaissa ja korvat välillä ratsastajan suussa ja näytti unohtavan ottaa takajalkansa mukaan kuin olisi kaatumassa eteenpäin ja vain ohjan tuki piti sen jaloillaan. Peilien ohi ratsastaessaan Olivia yritti aina vaivihkaa saada itsensä näyttämään enemmän Caitlinilta, suoristi selkäänsä, painoi kantapäitään alemmas ja asetti kätensä lähemmäs hevosen säkää.

Caitlin kokosi hevosen ravia. Hän naputteli pehmeästi kantapäillään hevosen kylkiä ja teki huomaamattomia puolipidätteitä ohjilla ja istunnallaan. Remonan askel lyheni, mutta rytmi säilyi energisenä ja aktiivisena, kun hevonen kokosi itseään lyhyempään muotoon. Caitlin oli tyytyväinen siihen, miltä tamma näytti peilistä, mutta tiesi samalla, ettei hevonen käyttänyt puoltakaan potentiaalistaan. Hän joutui pitämään ravin tahtia yllä pienin naputteluin. Hän käytti pitkän sivun ja suurimman osan lyhyestä sivusta siihen, että valmisteli lisättyä ravia. Kulman jälkeen valmentaja käänsi ratsun lävistäjälle. Hän ratsasti painetta keränneen hevosen irti, mutta keskittyi tukemaan hevosta sen liidellessä pitkin, suorin askelin toisen päädyn vastakkaista kulmaa kohti. Ruunikko venytti etujalkojaan kauniisti eteen, mutta Caitlinin kasvoilla ei näkynyt tyytyväistä hymyä. Hevosen takaosa oli tuntunut lähes laiskalta. Hevonen oli tuntunut etuvetoiselta, eikä siltä, että se työntäisi itseään takaosalla eteen. Hän kokosi ravia ja ratsasti pitkän sivun avotaivutuksessa. Peileistä oli hyvä tarkkailla taivutusta, mutta siitä huolimatta hän ei ollut lainkaan vakuuttunut hevosen suoritukseen. Remona taisi todella odottaa omistajaansa. Hän joutui todella vaatimaan hevoselta keskittymistä, tai se lähti suorittamaan tehtävää vastahakoisena.

Olivia kuuli sateen rummutuksen vaimeana tehokkaasti eristetyn maneesin kattoa ja seiniä vasten, mutta harkitsi silti lähtevänsä maastoon. Siellä hän ei tuntenut olevansa toivottoman huono. Kastuminen ei kuitenkaan houkutellut eikä maastossa vänkääminen sähköisen hevosen kanssa. Alistuen hän jatkoi ravissa pitäen silmällä toista ratsukkoa. Silly ei tietäisi mitään hienoista taivutuksista tai askellajien lisäyksestä, oli jo saavutus saada se liikkumaan tasapainossa volteilla, ympyröillä ja kiemuroilla. Oliko hän laiminlyönyt sitä oikeasti? Tyttö puraisi huultaan. Jos se vain olisi ollut ratsastuskoululla, joku olisi aina auttamassa, kun hänellä ei olisi aikaa tulla tallille. Tyhmä Kit, jonka takia hevoset oli pakko pitää täällä, missä hän oli mitätön ja joutui vastaamaan hevosesta yksin.

Caitlin kokosi ravia ja valmisteli uutta lisäystä muutaman taivutuksen jälkeen. Remona tuntui tasapainoisemmalta, joten hän käänsi ruunikon lävistäjälle ja ratsasti ravia eteen istunnallaan. Hevonen venytti askeltaan ja ojensi etujalkoja kunnolla eteen. Takaosakin tuntui työntävän liikettä eteenpäin. Caitlin kokosi ravin juuri ennen kulmaa ja jatkoi kootussa ravissa uraa pitkin. Hän taputti kastanjansävyistä kaulaa. Hienosti tehty. Valmentaja työsti hevosta taivutuksin ja pohkeenväistöin, kunnes oli varma, että sai kaikki avut läpi pieninä ja huomaamattomina. Hän käänsi hevosen pääty-ympyrälle ja nosti laukan. Pyörivässä askellajissa oli helppo istua ilman jalustimiakin, mikä näyttävän ravin jälkeen oli mieluinen yllätys. Hän antoi hevosen laukata pääty-ympyrältä uralle ja maneesin ympäri rennosti, mutta sen jälkeen varsinainen työnteko alkoi laukan kokoamisena. Hän ei aikonut päästää hevosta vähällä, vaikka se tuntuikin varsin poissaolevalta. Töitä tänne oltiin tultu tekemään. Caitlin vilkuili silloin tällöin toista ratsukkoa tyytyväisenä siihen, että tyttö näytti hallitsevan hevosensa paremmin. Ehkä oli ollut oikein puuttua toisen ratsastamiseen.

Olivia ryhtyi vähitellen lopettelemaan. Silly hikosi nopeasti, ja ratsastaja kyllästyi ravata hölkkäämään ympyröitä. Hänen teki mieli laukata, mutta ei valmentajan silmien alla eikä vertauskohteena tämän ruunikkoon kouluratsuun. Sillyn laukannostot olivat vähän pyristeleviä ja kaoottisia lentoonlähtöjä, ja usein he vain kiisivät mutkat suorina muutaman kerran maneesin ympäri ja jättivät sikseen.  Tyttö pidätti suhteellisen kuumana käyvän, hikoilleen hevosen käyntiin, mutta ei uskaltanut antaa sille kovin pitkää ohjaa, koska se tuntui edelleen karkaavan hänen altaan. Hän kävelisi muutaman kierroksen ja sitten saisi riittää.

Caitlin vilkaisi lopettelevaa ratsukkoa. Hän ratsasti muutaman laukanvaihdon suoralla uralla ennen kuin käänsi hevosen keskelle kenttää. He tekivät viisikaarista kiemurauraa laukanvaihtoineen. Hän keskittyi erityisesti taivuttamaan ja asettamaan hevosta antamatta sen kaatua lapa edellä sisään, vaikka se useamman kerran sitä yrittikin. Hevonen ei ollut tänään parhaimmillaan. Ehkä huomenna sujuisi jo paremmin. Hän hidasti hetkeksi käyntiin miettien seuraavaa tehtävää. Jotakin pitäisi vielä tehdä, mutta hän ei halunnut yrittää mitään liian vaikeaa, kun hevonen ei kerran laittanut parastaan. Passage ei siis ollut vaihtoehto.
"Oletko omistanut hevosesi pitkään?" Caitlin kysäisi kävellessään tamman kanssa. Kai sitä sai sellaisia kysellä.

Olivian hartiat nousivat torjuvasti. Miksi valmentaja sellaista kyseli? Näyttikö hän amatööriltä?
"Puoli vuotta", hän vastasi epäluuloisesti, menetti hermonsa ja pudottautui kävelemään hevosen vierelle, vaikkei se estänyt täysiveristä pyrähtelemästä hänen ympärillään.

"Mikä sen nimi on?" Caitlin jatkoi välittämättä toisen torjuvasta asenteesta. Hän kyseli kysymyksiä, koska halusi tietää enemmän. Ratsukoista oli aina mukava tietää enemmän. Hevoset kiinnostivat häntä aina, ratsasti niitä kuka tahansa. Nainen pyyhkäisi punertavan hiuskiekuran korvansa taakse ja taputti tamman kaulaa. Hevosen askeleessa oli edelleen energiaa ja jännittyneisyyttä. Remona ei purkanut energiaansa riehumalla, mutta hän epäili, ettei hevonen yleensä tuntunut näin jännittyneeltä selkään.

"Silly. Silk Stockings", Olivia vastasi edelleen epäluuloisesti ja nykäisi tammaa ohjista, kun se oli kävellä hänen päälleen. Silly heitti korskahtaen päätään, pysähtyi ja jatkoi sitten yhtä vauhdikkain askelin tytön rinnalla.
"Se on kuusivuotias täysiverinen."

"Nätti nimi", valmentaja kommentoi laskien ohjia käsistään. Ehkä hän voisi kuitenkin lopetella tähän. Hän laski jalustimet kaulalta ja haki ne jalkoihinsa nyökäten tytölle siinä sivussa.
"Se on vielä nuori", hän totesi hymyn kera. Ei ihme, että täysiveriseltä löytyi niin paljon virtaa. Caitlin siirsi Remonan raviin. Hän ratsasti suuria ympyröitä samalla kun pyysi hevosta venyttämään kaulaansa alaspäin. "Aiotko kilpailla sen kanssa, kun se on vanhempi?"

Olivia kohautti vältellen olkiaan, ja tajusi sitten, ettei nainen näkisi sitä.
"En tiedä", hän sanoi vaisusti. Se oli ollut suunnitelma, kun hän sai Sillyn, ryhtyä kisaamaan, mutta hyvä kun mikään sujui, saati kokonainen kouluohjelma tai tarkkuutta vaativa esterata.
"Se ei pärjäisi."

Mikä tämän tallin kilparatsastajia vaivasi? Kaikki, joiden kanssa hän oli puhunut pidempään kuin muutaman hetken, tuntuivat valmiilta luovuttamaan hevostensa kanssa ensimmäisten vastoinkäymisten kohdalla.
"Et sinä sitä vielä tiedä", valmentaja sanoi. "Voi olla, että vuoden päästä se pärjää jo loistavasti kilpailuissakin. Tulevaisuudesta ei ikinä tiedä", hän rohkaisi siirtäen istunnalla Remonan käyntiin. Tamma venytti kaulaansa yhä pidemmäs ja pärskähti kerran. Ehkä se oli nauttinut mahdollisuudesta verrytellä jalkojaan, vaikka olikin tuntunut koko ajan aavistuksen poissaolevalta. Hevosparka.

Olivia ei näyttänyt vakuuttuneelta. Hän vilkaisi tammaa, joka oli retuuttaa häntä mukanaan ja tunsi tutun, kuristavan turhautumisen. Hän ei ikinä myöntäisi sitä peloksi. Ace oli ollut pomminvarma superponi, joka ennakoi ihmisen liikkeet etukäteen eikä koskaan pudottanut häntä selästään tahallaan. Myöskään ratsastuskoulun hevoset eivät olleet käyttäytyneet niin kuin Silly, jota hän ei saanut tekemään mitään järkevää. Mitään toivoa jostakin väistöistä tai kokoamisista. Se vain kaahotti minne sattui. Tyttö lopetti kävelyn, kun tamma oli puskea hänet nurin, ja talutti sen tallin puolelle pesulle.

Caitlin ratsasti vielä hetken käynnissä pitkin ohjin. Hän taputteli hevosen kaulaa ja mietti, mitä tekisi jatkossa sen kanssa. Remona oli tuntunut oikein mukavalta ratsulta. He kyllä tulisivat toimeen, kunhan hän päättäisi, mitä jatkossa tekisi. Oli selvää, ettei tamma päästäisi häntä vähällä, mutta se tuntui varsin tervetulleelta haasteelta. Olisihan se ollut tylsää, jos hän olisi saanut hevosen liikkumaan täydellisesti heti ensimmäisistä kerroista lähtien. Kehittyminen oli palkitsevaa. Valmentaja laskeutui selästä käveltyään oikein pitkät loppukäynnit tamman kanssa ja lähti taluttamaan ruunikkoa talliin ajatuksissaan jo harjoitusohjelmaa rakentaen.

Keskiviikko 26. elokuuta 2015, aamu

Caitlin ei ollut suoraan sanottuna edes yllättynyt, kun vilkaisi keittiön seinällä olevaa kelloa ja tajusi, että joutuisi ottamaan useammankin juoksuaskeleen jos haluaisi ehtiä Allendale Squaren laidalla olevalle pienelle kahvilalle ajoissa. Hän oli unohtunut puuhaamaan ties mitä muuta suihkusta tultuaan, kellon hiipiessä varkain edelle. Hän kietaisi hiuksensa huolettomalle nutturalle niskan puolelle, ujutti jalkansa kuluneisiin laivastonsinisiin converseihin ja kietaisi sinikirjavan silkkihuivin löysästi kaulaansa. Hän näytti ihmiseltä, se riittäkööt. Punapää asteli ulos asunnostaan vauhdikkaasti, oli jättää sormensa oven väliin ja onnistui napauttamaan itseään nenään kun kiskaisi sormet pois vaaravyöhykkeeltä. Ohops.
Nainen kiiruhti farkkujen leveät lahkeet osin kantapään alle painuneina kohti toriaukeaa ja suloista, pientä kahvilaa, josta sai koko Hexhamin parasta haudutettua teetä. Hän kävi täällä usein niinä aamuina kun ei lähtenyt ensitöikseen tallille, eikä yllättynyt kun tälläkin kertaa tiskin takana hääräilevä pyöreä, keski-iän ylittänyt nainen nyökkäsi hänelle tervehdykseksi leveä hymy huulillaan. Caitlin antoi katseensa vaeltaa valoisan kahvilan pöydästä toiseen etsiessään tuttua miestä. Hän ei voinut olla ehtinyt tänne ennen Davidia. Hyvä kun hän oli ehtinyt ollenkaan. Pitäisi varmaan alkaa lenkkeillä.

Ikkunan vieressä oleva nurkkapöytä oli varattu, ja selin ovelle istuva, leveäharteinen, kookas mies nojasi ristittyihin käsiin katsellen poissaolevasti Hexhamin hiljentynyttä aamua. Työliikenne oli ohi, ja aukiolla kulki vain loppuunpalaneen näköinen äiti lastenvaunujen ja kuin mykkäfilmissä huutavan taaperon kanssa sekä eläkeläispari, joka kahlasi pulujen seassa käsi kädessä. David ei voinut katsoa kumpaakaan, joten painoi surumielisen katseensa puiseen pöytään ja muhkeaan, höyryävään teekuppiin edessään hengittäen keskittyneesti syvään.

Nainen löysi etsimänsä ja asteli reippaasti nurkkapöydän luokse. Hän ei suotta kysellyt mitään ujuttautuessaan vastapäiseen tuoliin, mutta potkaisi säärensä päin pöydän metallista jalkaa eikä voinut mitään pienelle irvistykselle, joka käväisi kasvoilla. Hän oli antanut jo vuosia sitten periksi. Hän ei koskaan oppisi hahmottamaan omien raajojensa kulkureittejä, ellei istunut hevosen selässä.
"Hei", hän tervehti pirteästi. "Anteeksi että olen hieman myöhässä, unohdin katsella kelloa", hän tunnusti heti ensimmäiseksi. Parempihan moiset oli hoitaa alta pois, vaikka eipä heillä mitään sen tärkeämpääkään keskusteltavaa tainnut olla. Ainakin hän toivoi niin, sillä ainoa tärkeä keskustelunaihe, jonka hän keksi, koski Remonan tulevaisuutta eikä hän haluaisi että herttainen tamma myytäisiin ihan vielä. "Toivottavasti et joutunut odottamaan kauaa."

"Älä murehdi", David vastasi lämpimällä hymyllä, joka ei voinut poistaa meripihkaisten silmien haikeutta. Mies suoristautui tuolillaan nostaen käsivartensa pois pöydältä ja työnsi oranssin, laadukkaan kauluspaidan hihoja lähemmäs kyynärpäitään loppukesän lämpötilan yllätettyä.
"Voinko hakea sinulle jotain?" hän tarjosi pelastaakseen naiset jalat enemmiltä kolhuilta.

Caitlin hymyili miehen vakuutteluille, ettei pieni myöhästely mitään haitannut. Hyvä niin, koska hän epäili ettei tämä jäisi viimeiseksi kerraksi. Hänen pitäisi tosissaan osata suunnata keskittymisensä vain yhteen asiaan kerrallaan, niin riski ympäriinsä haahuiluun silloin kun pitäisi toimia olisi pienempi.
"Oi, kyllä kiitos", nainen myöntyi iloisen yllättyneenä. Ehkä ei olisi pitänyt yllättyä. Moni tuppasi kantamaan hänelle kuumat juomat eteen ettei hän kaataisi niitä syliinsä. "Kirsikkatee maistuisi", hän jatkoi muisteltuaan listaa. Kuumana päivänä kuului tietenkin juoda kuumia juomia, vaikka tarjolla olisi ollut ties mitä muutakin.

Mies nousi siirtäen tuoliaan ääneti taaksepäin ja ujuttautuen pehmeästi pöydän takaa. Hän palasi hetken kuluttua mukanaan Caitlinin toivoma kuppi kirsikkateetä ja intensiivisen kohtaamisen hämmentämä kahviloitsija tiskin takana.
"Ole hyvä", David laski kupin naisen eteen ja pujottautui takaisin tuolilleen. Hän pyöritteli lusikkaa hajamielisesti herkullisen oranssinpunaisessa teessään kuin sen unohtaneena.
"Mitä kuuluu?" hän kysyi tavalla, joka vaati muuta kuin olankohautuksella kuitattavan latteuden, ja haki Caitlinin katsetta.

"Kiitos", hän kiitti miehen palattua teen kera. Vahingosta viisastuneena nainen jätti kuuman juomansa hetkeksi aloilleen pöydälle, eikä yrittänyt ensitöikseen hörpätä maistiaisia. Siinä vain paloi suu ja kieli, eikä seuraavalla yrityksellä maistaisi enää mitään.
"Ihan hyvää", hän vakuutti hymyillen. Caitlin ei osannut olla varpaillaan ihmisten lähellä ja miettiä jokaista lausettaan etukäteen, joten tälläkin kertaa nainen päätyi sanomaan mitä sylki suuhun toi ilman sen suurempaa ihmettelyä. "Kävin kesän mittaan Wienissä tervehtimässä Chloeta. Voi kun sisarenpoikani olivat taas kasvaneet", hän pudisteli päätään pienesti. Hän ei ikinä tottuisi siihen, miten nopeasti lapset kasvoivat. Ei siitä nyt niin kauaa voinut olla, kun hän oli viimeksi käynyt tervehtimässä sisartaan.
"Remona on nauttinut olostaan laitumella ja töitä on ollut juuri sopivasti", hän jatkoi antaen lopulta periksi tahdolleeen maistaa kuumaa teetä. Tosin vain lusikan avustuksella ja ehdottomasti siihen ensin puhaltaen.

Lasten kasvamisen mainitseminen sai Davidin sävähtämään hienoisesti. Hän painoi katseensa teehensä ja nosti kupin huulilleen, ennen kuin tee menisi kylmäksi. Miehen oli suljettava silmänsä, kun Lizzie tunkeutui jälleen hänen ajatuksiinsa ja muisto salpasi hengityksen tuomallaan tuskalla. Lizzie oli usein kiusoitellut häntä siitä, minkä aivan turhan imartelevasti nimesi vangitsevaksi katseeksi, väitti hänen lamauttavan ihmisiä, tuijottavan suoraan näiden sieluun. Sitten naisen oma ajatus katkesi, kun he jäivät katsomaan toisiaan silmiin. Voi rakas. Miten naisella olikin lahja saada hänet tuntemaan olonsa erityislaatuiseksi. Mies veti syvään henkeä yrittäen irrottautua menneisyyden musertavasta otteesta.
"Mukava kuulla", hän vastasi vain hetken turhan myöhään ja tarjosi anteeksipyytävän hymyn, "toivottavasti en aiheuttanut ylimääräistä kiirettä pyytämällä sinua tänne tänään."

Caitlin huomasi, miten keskustelukumppani hukkui ajatuksiinsa. Miesparka. Ehkä hänen pitäisi opetella varomaan sanojaan Davidin läheisyydessä, vältellä aiheita, jotka väistämättä sysäsivät miehen menneisyyden haamujen syliin, mutta hän tunsi itsensä ja tiesi, ettei koskaan oppisi moista taitoa sulavasti. Hän ei halunnut tehdä keskusteluista väkinäisiä, varovaisia, joten parempi vain antaa miehelle aikaa ja tilaa, kun jokin hänen sanomansa sai moisen reaktion aikaan.
"Et tietenkään", hän vakuutti hymyillen ja pudisteli päätään. Pakkohan hänenkin oli välillä lähteä tallilta ihmisten ilmoille, vaikka hevosten seurassa viihtyikin niin hyvin. Sitä paitsi, Davidin kanssa oli mukava käydä kahvilla. Mies oli kohtelias ja huomaavainen kerrasta toiseen. "Mitä Lontooseen kuuluu?" Punapää kysäisi uteliaana.

David hymyili katse pöydässä ja kohautti tahattomasti toista, leveää olkapäätä.
"Paljon ihmisiä, liikennettä ja sama kiireisen elämän hellittämätön pulssi."

Caitlin naurahti pehmeästi. Niinpä tietenkin. Lontoo oli kaupunki, joka ei koskaan horrostanut. Siellä tapahtui jatkuvasti jotakin. Joskus hän kaipasi suurten kaupunkien menoa ja melskettä, mutta oli Hexhamin usvaisessa unessa jotain rauhoittavaakin.
"Eli kaikkea sitä, mitä täällä ei ole", hän virnisti kohottaessaan teekupin huulilleen.

"Totta", mies vastasi, joskin ajatteli muuta kuin katukuvaa.
"Miten sen hevosen kanssa sujuu?"

"Oikein hyvin", Caitlin vastasi. "Remona on upea hevonen", hän vakuutti pehmeästi, vaikka kaipa mies sen tiesikin jo entuudestaan. Eiköhän David ollut saanut kuulla ruunikosta tammasta tarpeeksi vaimonsa huulilta.

"Niin olen kuullut", David huokasi ja siemaisi teetään. Hevonen tuntui sopivalta keskustelunaiheelta, joten hän jatkoi siitä, "onko sinulla suunnitelmia sen kanssa?"

"Olen katsellut muutamia kilpailuja syksylle, mutta saa nyt nähdä", hän kohautti pienesti harteitaan. Remona oli valmis kilpailuihin. Tamma oli hyvässä kunnossa, osasi kaiken mitä radoilla vaadittaisiin ja antoi aina kaikkensa, kun pääsi yleisön eteen. Hän osasi ratsastaa hevosta, sai sen kuuntelemaan ja nauttimaan hetkestä. Silti hän pohti kilpailuja enemmän kuin ennen, laski matkojen kestoja ja listasi päässään hyötyjä ja haittoja. Ei Remona hetkessä kilpailuihin turtuisi ja kyllästyisi, mutta olivatko nämä kisat nyt sittenkään ne, joihin he haluaisivat mennä? Oli helpompaa kun muut määräsivät tahdin ja hänen tehtäväkseen jäi ainoastaan huolehtia siitä, että hevonen oli huippukunnossa kisapäivänään.

"Aivan", mies nyökkäsi tarjoten lämpimän hymyn, vaikkei voinut sanoa tietävänsä mitään hevosella kilpailemisesta tai kouluratsastuksesta.
"Onko jotain, mitä voin tehdä vuoksesi?"

"Ei, ei", Caitlin vakuutteli pirteästi. Hän pitäisi kyllä huolen kaikesta, mutta mihin tahtiin, se jäisi nähtäväksi. "Keskity sinä vain kaikkeen muuhun, minä katselen Remonan perään", hän vakuutti ja oli jo kurkottamassa pöydän yli puristaakseen lempeästi miehen käsivartta, mutta tarttui sittenkin teekuppiinsa. Tämä ei ollut Espanja, jossa moiset rohkaisevat eleet olivat jokapäiväisiä ja soveltuivat mihin tahansa tilanteeseen. Hän kohotti kupin huulilleen siemaistakseen jälleen kulauksen teestään.

David katsahti hiljaista aukiota ikkunan takana unohtaen taas soveliaan ystävällisen, normaalin naamion, jota käytti sosiaalisissa tilanteissa. Hän keskittyi epätoivoisesti työhönsä, mutta se ei täyttänyt valtavaa, mustaa aukkoa, jonka Lizzie oli jättänyt jälkeensä ja jota Mein aiheuttama syyllisyys porasi aina vain syvemmäksi. Hän olisi mielellään keskittynyt johonkin, mikä tempaisi hänet pois nykyisestä mustuudesta. Hän olisi mielellään vaihtanut elämää. Toisinaan hän vain toivoi lakkaavansa elämästä.
"Suo anteeksi", hän pahoitteli irrottaen lohduttoman katseensa ikkunasta ja tarjosi ontoksi jäävää hymyä, "kertoisitko minulle elämästäsi? Millainen viikkosi on ollut?"

Caitlin pudisteli päätään lempeä hymy huulillaan. Miehen oli aivan turha pahoitella, ei hän antanut moisen häiritä itseään. Jos hän olisi osannut, olisi hän mielellään auttanut enemmänkin, mutta mitä hän voisi sanoa tai tehdä, mikä auttaisi miestä, joka oli menettänyt puolet itsestään?
"Minun viikkooni ei ole mahtunut mitään ihmeellistä", Caitlin vastasi hymyillen. Hän ei ollut tehnyt mitään, mikä poikkeaisi tavanomaisesta arjesta. Paitsi hän oli selviytynyt yhdestä päivästä ilman, että oli potkinut varpaitaan tai sääriään mihinkään. Se oli saavutus, josta olisi pitänyt myöntää mitali. Hän mietti hetken, mitä hänen elämässään oli tapahtunut. Remonasta oli jo puhuttu, eikä Davidia varmasti kiinnostaisi kuulla siitä, mitä hänen valmennuksissaan oli sattunut ja tapahtunut.
"Voin toki kertoa malliesimerkin siitä, miksei kannata lähteä sokkotreffeille", hän naurahti hiljaa. Hän todennäköisesti nauraisi surkealle lauantai-illalleen vielä vuosia.

David hengitti tuskan läpi ja kohotti yllättyneenä kulmiaan, kun Caitlin mainitsi sokkotreffit.
"Kerro, ole kiltti", hän vetosi hymyillen, vaikkei se tavoittanutkaan silmien surua.

Caitlinin kasvoille kohosi toispuoleinen virne, kun nainen mietti, miten aloittaisi tarinansa.
"Alku vaikutti varsin lupaavalta, sillä ravintola oli mukava ja mies saapui ajoissa", hän hymähti huvittuneena. Hän oli kerrankin ollut useamman minuutin etuajassa, joten oli ollut mukava yllätys, ettei hän ollut joutunut odottelemaan ylimääräisiä. Siihen ne mukavat yllätykset tosin sitten jäivätkin.
"Tosin hän kutsui minua ensitöikseen neiti O'Connoriksi", Caitlin muisteli pudistaen pienesti päätään, "mutta ainakin hän uskoi kun korjasin. Siitä alamäki tosin lähti. Hän tilasi puolestani, edes kysymättä, mitä haluaisin." Se oli asia, jota hän ei koskaan ymmärtäisi. Miksi ihmeessä joku tilaisi toisen aikuisen ihmisen puolesta kysymättä, mitä kyseinen aikuinen halusi syödä? "Sen jälkeen taisin saada puheenvuoron seuravan kerran siinä kohden, kun hän kyseenalaisti miksi jätin tippiä tarjoilijalle joka ei hänen mielestään moista ansainnut."

Epäusko nousi päällimäiseksi tunteeksi miehen kasvoilla. Hän tunsi ärtymystä naisen puolesta, mutta yritti olla heijastamatta sitä, sillä ei tiennyt kuinka soveliasta se oli.
"Käsittämätöntä. Mitä teit?" hän kysyi kiinnostuneena kiittäen mielessään Caitlinia erittäin tervetulleesta harhautuksesta.

Caitlin pudisteli päätään. Niinpä niin. Käsittämätöntä. Ei sitä voinut muutoin ilmaista.
"Toivotin hyvät yöt varsin kylmällä äänensävyllä ja nousin taksiin", hän naurahti. Hän ei ollut jäänyt vääntämään kättä miehen kanssa ilmaistuaan eriävän mielipiteensä. Se olisi ollut turhaa, kun Hugo ei ollut siihenkään asti häntä kuunnellut. "Kävin tosin pari päivää myöhemmin uudelleen ravintolassa, etsin tarjoilijan käsiini ja annoin vielä lisää tippiä korvaukseksi kärsimyksestä, jonka läpi hänet oli laitettu", nainen myönsi hymyillen.

David naurahti.
"Se oli jaloa. Oletko kuullut tästä miehestä vielä uudelleen?"

"En ole, luojan kiitos", hän huokaisi helpottuneena. Hän oli toki kohtelias, mutta hänenkin kärsivällisyydellään oli rajansa, eikä hän uskonut Hugon oppineen kerrasta. "Mutta minun tuurillani seuraavan kerran kun päädyn sairaalaan, hän on päivystämässä", hän pyöräytti silmiään. "Remonan on paras olla heittämättä minua maneesin seinään", hän lisäsi naurahtaen.

Mies hymyili.
"Toivon parasta. Oletko ajatellut kokeilla toisia sokkotreffejä paremman onnen toivossa?"

Hän pudisteli päätään niin vauhdikkaasti, että punertava hiuskiekura karkasi korvan takaa.
"En todellakaan", hän naurahti huvittuneena. "Yksi kerta riitti minulle."

David laski katseensa lämpimästi hymyillen.
"On sääli, jos yksi karu kokemus tuhoaa luottamuksesi noin tarinarikkaaseen illanviettotapaan."

Caitlin nauroi niin että päätyi nostamaan kasvonsa kohti taivasta. Niinpä niin. Tarinoita näistä kokemuksista ainakin riitti.
"Kuka tietää, ehkä seuraavalla kerralla koitan jotakin nettipalvelua. Eikö nykynuoriso etsi sieltä kaiken muunkin?" Hän lausahti yhä naurua äänessään. Hänellä ei ollut aivan niin kattavia kontaktiverkostoja ympäri Newcastlea että saattaisi luottaa sokkotreffiseuran järjestymiseen puskaradion kautta enää toista tai ainakaan kolmatta kertaa.

"Luultavasti", mies vastasi pehmeästi olkiaan kohauttaen. Hän oli toiselta aikakaudelta, ja tunsi sen vahvemmin kuin koskaan katsoessaan itseään rooliasussa, vanhan oopperatalon kulisseissa. Mitä tällainen varjojen olento ymmärtäisi nykymaailmasta.

Caitlin epäili, ettei hän löytäisi moisia palveluja, puhumattakaan, että osaisi niitä käyttää. Hän oli oppinut lukemaan sähköpostinsa, etsimään uutisia ja tieteellisiä artikkelikokoelmia netistä, mutta siihen se oikeastaan jäi. Mitäpä sitä turhaan netissä roikkumaan, kun saattoi mieluummin lueskella paksuja, toinen toistaan omituisempia tietokirjoja.
"Jos tulen Lontooseen joku viikonloppu, luuletko että voisit päästää minut teatterin taustatiloihin? Luin juuri mielenkiintoisen kirjan teattereiden ja oopperatalojen arkkitehtuurista", hän naurahti. Todennäköisesti kukaan muu ei pitäisi paksua kirjaa mielenkiintoisena kuin hän, mutta hän oli innostunut tutkiessaan erilaisten rakenteellisten ratkaisujen käyttötarkoituksia ja vaikutuksia akustiikkaan ja estetiikkaan. Ei hän ollut ymmärtänyt rakenteiden kestävyyksi määrittelevistä laskutoimituksista juuri mitään, mutta se ei ollut häntä pysäyttänyt.

David naurahti.
"Totta kai", hän lupasi samaan aikaan hämmentyneenä ja ilahtuneena. Hän voisi salakuljettaa Caitlinin sisään, vaikka epäilikin, että kukaan jaksaisi hermostua vieraasta.

"Mahtavaa", Caitlin julisti riemuissaan. Hänen pitäisi löytää itselleen jokin oikea harrastus, niin hän ei hukkuisi turhaan tietomäärään, jota varastoi kotonaan kirjahyllyjen täydeltä. Tai sitten edes suunnata kiinnostuksensa vaikkapa peruskoulun oppimäärään, niin hän tietäisi enemmän oikeasti hyödyllisistä asioista.

"Kerro vain, milloin haluat tulla", mies vakuutti ja siemaisi uhkaavasti jäähtyvää teetä.

"Tutkin kalenteriani ja soittelen sitten", hän vastasi hymyillen. Hänen siskonsa pudistelisivat päätään, jos hän kertoisi miten pääsisi katselemaan teatterin taustatiloja arkkitehtuuria ihaillakseen. Todennäköisesti suurin osa maailmasta liittyisi joukkoon. Eivätkö ihmiset yleensä halunneet taustatiloihin esiintyjiin törmäämisten toivossa? Hän tukahdutti naurahduksen juomalla teetään ja hymyili koko pisamaisten kasvojensa leveydeltä miehelle.
"Milloin palaat Lontooseen?"

"Huomenna", David vastasi ja käänsi katseensa kuppiinsa kuin häveten. Mei viihtyi paljon paremmin Andromedan seurassa. Oli paljon paremmassa hoivassa. Eikö siis ollut parempi, että hän oli siellä, missä hänestä oli edes jotain hyötyä?
Mei ei tehnyt mitään kelvottomalla isähahmolla.
"Mitä sinä olet suunnitellut viikonlopuksi?"

Caitlin nyökkäsi. Miehellä riitti töitä Lontoossa, siitä hän oli varma.
"En mitään kovinkaan ihmeellistä. Pidän muutaman valmennuksen, ratsastan Remonan ja sen jälkeen varmaan syvennyn seuraavan kirjan pariin", hän naurahti lopun. Hänen elämässään ei tapahtunut ihmeitä. Viikonlopun valmennukset olivat täynnä toinen toistaan taitavampia ratsukoita, joten niissäkään tuskin olisi mitään sen ihmeellisempää. Ellei sitten tällä viikolla joku aiemmin hienosti töitä tehneistä ratsukoista päättäisi heittää koko hommaa läskiksi. Se oli aina mahdollista, kun kerättiin yhdelle kentälle koko joukko ihmisiä ja älykkäitä eläimiä.

"Se kuulostaa mukavalta", mies totesi yrittäen pitää itsensä syvyyksiin kiskovan mustuuden yläpuolella edes teehetken verran.
"Onko sinulla jo kirja mielessäsi?"

"Ostin juuri pari uutta teosta, joten joko perehdyn Intian yhteiskuntarakenteisiin tai muinaisnorjalaiseen mytologiaan", hän myönsi hymy yhä huulillaan. Hän luki mitä tahansa tietokirjallista tekstiä, minkä vuoksi aiheetkin tuntuivat risteilevän miten sattuu. Hänen kirjahyllynsä ei ollut aakkosjärjestyksessä, vaan aihepiireittäin jaoteltuna, koska muuten hänellä ei ollut toivoakaan löytää haluamaansa kirjaa.

"Todellako? Ne kuulostavat hyvin mielenkiintoisilta."

Caitlin naurahti. Hän ei jostakin kumman syystä uskonut siihen, että mies todella tarkoitti mitä sanoi. Hän oli jo tottunut siihen, ettei kukaan ymmärtänyt, miksi hän nautti tietokirjojen läpi kahlaamisesta. Ei hän kokenut oloaan yhtään sen viisaammaksi jonkin teoksen luettuaan, mutta hän nautti lukemisesta siitä huolimatta.
"Saa nähdä", hän päätyi toteamaan. "Ainakin kirjailijat ovat ennen tienneet, mihin järjestykseen laittaa sanoja, joten toivoa on." Huonosti kirjoitetut, haahuilevat tiiliskivet jäivät häneltäkin lukematta.

David hymyili huomatessaan naisen epäuskon.
"Mytologia on mielestäni tavattoman kiehtovaa."

"Oikeasti?" Hän ehti sanoa ennenkö puri kieltään. "Minä innostuin historiasta vain ja ainostaan siksi, että se tarjosi loistavan reitin perehtyä kreikkalaiseen mytologiaan. Se oli hilpeää luettavaa", hän naurahti muistellessaan hetken intoaan opiskella kotiopettajan johdolla historiaa. Opettaja oli yrittänyt aikansa johdatella opintoja muuhunkin suuntaan, mutta antanut lopulta periksi. Miksi opettaa haluttomalle nuorelle neidille sodista, kun saattoi puhua mytologiasta, joka sai vihreät silmät tuikkimaan ja Caitlinin esittämään satoja kysymyksiä. Myöhemmin hän oli tosin itsenäisesti päätynyt lueskelemaan kaikenlaisia sotakirjoja täynnä samaa intoa.
"Kelttiläinen mytologia oli sävyltään kovin toisenlaista, mutta ei lainkaan sen tylsempää lueskeltavaa."

Mies kuunteli kiinteästi lempeällä kiinnostuksella. Hän oli vain kahlannut tarinoissa, saduissa ja legendoissa, sillä häntä ei ollut luotu elämään todellisuudessa. Ollessaan täällä, valoisassa kahvilassa loppukesän keskiviikkona, hän tunsi olevansa unessa - hän hengitti elämäänsä Her Majesty's Theatren hämyisessä pimeydessä, sen majesteettisten kulissien luomassa maailmassa ja kaipasi aina sinne takaisin tullessaan Hexhamiin. Lizzie oli ollut hänen painovoimansa tässä maailmassa.
"Onko yhtään aihealuetta, johon et olisi perehtynyt?"

Caitlin hymyili leveästi miehen kysymykselle.
"Totta kai on. Jatkuvastihan tiede valtaa uusia aloja ja saa lisää tietoa vanhoista asioista", hän naurahti. "Ja minun älylläni on turha yrittää perehtyä fysiikan ilmiöihin tai kemian saloihin sen syvemmin, joten tyydyn kahlaamaan läpi vähemmän tiedepainotteisia kirjoja niistä aiheista." Ehkä hän voisi joskus ymmärtää enemmän monimutkaisista laskutoimituksista, mutta sitä varten hän tarvitsisi jonkun opettamaan niitä. Hän siemaisi teensä loppuun vilkaisten hiljaista aukiota, joka heräisi henkiin jälleen viikonlopun toripäivän myötä.
"Mutta olen tähänkin asti pärjännyt varsin hyvin vähäisillä tiedoillani monesta asiasta, joten en ole nähnyt tarvetta keskittyä vain yhteen", hän naurahti. Oli hän joskus leikitellyt idealla että valitsisi yhden aihealueen ja perehtyisi siihen niin hyvin kuin vain mahdollista, mutta se oli aina jäänyt idean tasolle, kun hän oli seuraavan kerran astellut sisään kirjakauppaan ja nähnyt uudet tietokirjat ties mistä aiheista.

"Caitlin, olet yksi älykkäimmistä ihmisistä, jonka tunnen", David vastasi, "ei kai kukaan ole saanut sinua epäilemään toisin?"

Nainen naurahti pehmeästi.
"Kiitos David", hän vastasi lämmin hymy huulillaan. "Onneksi älykkyyttä on monenlaista." Hänen isosiskonsa oli ehdottomasti suvun älykkö hänen silmissään, kun päivästä toiseen kantoi ihmishenkien raskasta vastuuta harteillaan, mutta eipä hänkään aivan toistaitoinen ollut, kun onnistui itsensä elättämään ja siinä sivussa vielä nauttimaan työstään.
"Kai tässä pitäisi pikkuhiljaa ottaa suunta kotia kohden, niin ehdin vielä käydä kaupassa. Jääkaappini on suorastaan hävettävän tyhjä", hän myönsi pienen irvistyksen kera. Vaikka eipä noutoruuan tilaamisessa päivästä toiseen mitään pahaa ollut. Kaiketi.

"Kiitos, kun suostuit tapaamaan minut", David kiitti vilpittömästi, vain aavistuksen anteeksipyytävästi ja nousi pehmeällä liikkeellä seisomaan. Hän ei ollut hyvää seuraa, ei enää. Mies astui lähemmäs ja tarjosi kättään Caitlinille auttaakseen naisen ylös.

"Tietenkin, tekee hyvää välillä poistua tallin tai tietokirjojen maailmasta", Caitlin vakuutti lämpimästi. Sitä paitsi, muutama teehetki silloin tällöin Davidin kanssa oli vähintä mitä hän saattoi tehdä, kun sai ratsastaa Remonaa päivästä toiseen kuin omaansa. Hän otti kiitollisena ojennetun käden vastaan päästäkseen jaloilleen ilman ylimääräisiä kolhuja.
"Soittelen heti kun tiedän, milloin voisin tulla käymään Lontoossa", hän vielä lisäsi pienen hymyn kera ottaessaan kaikessa rauhassa suunnan kohti ulko-ovea. Hän ei aikonut tänään potkaista pöytien tai tuolien jalkoja poistuessaan valoisasta kahvilasta.

"Odotan sitä", mies vakuutti katsoen Caitlinin perään ja vajosi sitten uudelleen penkilleen. Hän ei ollut valmis palaamaan painajaiseensa.

Torstai 28. tammikuuta 2016, iltapäivä

Luovuttaminen kävi mielessä useampaankin kertaan. Valkoinen, moderni Audi makasi edelleen hiljalleen savuten kyljellään vasten vanhaa peltoa raajaavaa, osittain sortunutta kivimuuria, mustat jarrujäljet vanhaan asfalttiin jättäneet pyörät ilmassa killuen. Tien toisella puolella kasvavasta metsästä yhtäkkiä itsetuhoisina auton eteen ilmiintynyt peuralauma oli kadonnut, paitsi yksi puskuriin törmännyt epäonnekas, jonka jalat sojottivat ojan pohjalta. Ympäröivä maaseutu oli jälleen äänetön ja uneliaan rauhallinen. Vielä kun tietäisi, missä tarkalleen oli. David oli tarjoutunut viemään Chaplinin ja Somewheren lenkille välttääkseen sekä vanhempaa leikkimisen että lastenhoitajansa kohtaamisen kiusallisten välikohtausten jälkeen. Etsiessään Andromedan värikkäiden ajo-ohjeiden perässä kuulemma kerrassaan ihanteellisia lenkkeilymaastoja hän oli ajanut itsensä eksyksiin ja sitten keskelle peurojen vaellusta. Koirat, joiden mies vakaasti uskoi olevan poltergeistin tai demonien riivaamia, olivat kuin ihmeen kaupalla vailla näkyviä vammoja. David tunsi iskun vaikutuksen kehossaan, etenkin kunnon kumauksen ottaneessa päässä, mutta pahimman kohtalon oli tainnut kokea miehen puhelin, jonka näyttö oli pirstaloitunut ja yhtä eloton kuin onneton peura. Mies keräsi koirien remmit paremmin käsiinsä niiden kieppuessa hänen ympärillään ja katsahti autiota tietä ensin suuntaan ja sitten toiseen harkiten toistamiseen mahdollisuutta vain istahtaa tienpientareelle.

Tummansininen BMW kaarsi kerrankin liikkeelle heinäladon takaa ennen pimeää, mitä sopi pitää jonkin sortin saavutuksena. Isosiskolle tehdystä lupauksesta huolimatta tämänkin vuoden puolella työpäivät olivat venyneet välillä hyvinkin pitkiksi ja työtunnit paukkuneet samoissa lukemissa lääkäriksi opiskelevien kanssa. Caitlin itse ei kokenut sen olevan lainkaan huono asia, mutta kuulemma terveydestä täytyi pitää huolta ja itselleen täytyi ottaa omaakin aikaa ja jotakin muuta vielä, mikä häneltä oli mennyt täysin ohitse siskon paasatessa puhelinlinjojen yli hänen elämäntavoistaan. Tänään hänellä ei muuta ollutkaan kuin omaa aikaa - tallillakin oli tullut käytyä pitämässä ainoastaan yksi lyhyt viimehetken yksityisvalmennus kilpailuihin viikonloppuna suuntaavalle ratsukolle. Siihen päälle oli toki tullut kahden kauniin koulutamman ratsastukset, mutta hänen päivänsä oli päättynyt huolestuttavan lyhyeen. Melkein oli tehnyt mieli tarjoutua ottamaan jonkun toisen iltapäivän valmennus ihan vain että hänellä olisi jotakin tekemistä.
No, kai sitä kotoakin jotain keksisi. Ehkä hän voisi vihdoin uppoutua siihen origamikirjaan, jonka oli ostanut kuun alkupuolella. Hänen sorminäppäryydellään tuskin taiteltaisiin origameja, mutta niiden historia sekä taustalla vaikuttava kulttuuri kiinnosti suunnattomasti. Luulisi siihen olevan mahdollista hukuttaa yksi vapaa iltapäivä ja ilta. Nainen kurkotti vaihtamaan radiokanavaa toiseen, kun studioon saapui joku kukalie kertomaan mielipiteistään, ja nautti maaseudun rauhallisista maisemista ajellessaan pikkuteitä pitkin ristiin rastiin. Kun ei ollut kiire mihinkään, tuntui typerältä valita suorin mahdollinen reitti Slaleysta Hexhamiin. Hän voisi nauttia maalaismaisemista, laiduntavista lammaslaumoista ja rauhasta, jollaista kaupungissa ei koskaan saattanut kokea. Kapeilla hiekkateillä ei olisi vastaantulijoitakaan, kun harva liikkui pääteitä pienemmillä reiteillä. Caitlin käänsi radiota hiljemmalle ja raotti ikkunaa vilpoisasta ilmavirrasta nauttien. Saarivaltion ilmastossa vain oli sitä jotakin, jota hän jäi aina kaipaamaan matkustaessaan mantereen puolelle. Klassisen musiikin tahdissa hyräillen nainen taittoi matkaansa, ennenkö havahtui näkyyn, joka rikkoi maaseudun rauhaa mitä irstaimmallal tavalla. Hän jarrutti hillityn rauhallisesti katsellessaan kyljellään olevan auton nokkaa ja räpytti muutaman kerran silmiään pysäytettyään oman autonsa. No jopas nyt. Hän oli jo mielessään sättimässä nuoria kuljettajia, jotka luottivat liikaa vähäisiin taitoihinsa nostaessaan autojensa nopeuden korkealle, ennenkö havaitsi mitä ilmeisimmin autoa ajaneen miehen. Harva nuori olisi lähtenyt koirien kanssa kaahailemaan. Caitlin sammutti autonsa moottorin muistaen juuri ja juuri nakata hätävilkut päälle (ei sillä, että täällä paljoa liikennettä olisi) ennenkö nousi kyydistä ja lähti avaimia nyrkissään puristaen kiirehtimään kohti miestä. Vasta muutaman askeleen otettuaan hän tajusi tuntevansa kuljettajan.
"Oletko kunnossa?" Hän huolehti ääntään korottaen ja vilkaisi kivimuuriin nojaavaa autoa. Se ei näyttänyt nätiltä, mutta ainakin David oli jaloillaan.

David oli yrittänyt taluttaa koiria ensin hyvän matkaa tulosuuntaan, mutta hiljaiselta tieltä ristesi jatkuvasti uusia eikä mies ollut varma siitä, miltä oli tullut eikä löytänyt edes tiennimiä. Faaraokoira ja sen valkoisenkirjava seuralainen, ibizanjotakin, solmivat itsensä remmeihin ja miehen jalkoihin; Somewhere sinkoili kaverinsa niskaan ja tonkimaan ojanpohjia kai melko jäykästi liikkuen ja villisti läähättäen, ja Chaplin näytti onnahtelevan. Mies luopui suunnitelmasta ja palasi takaisin auton suuntaan. Hän harkitsi parhaillaan lähtisikö demonikoirien kanssa kokeilemaan menosuuntaa, mutta Chaplinin vaikeaksi käyvä askellus ja hytisevä, vaaleanpunaisen ja oranssinvärinen, surkea naama vakuuttivat Davidin siitä, että auton vierellä pysyminen oli järkevin vaihtoehto. Hän kumartui rapsuttamaan koirarukkaa ja yritti pitää toisen käsivarrenmitan päässä. Hänen yllätyksekseen apu saapui nopeammin kuin hän oli odottanut - ja vielä Caitlinin muodossa.
"Caitlin", mies vastasi yllättyneenä ja suoristautui hitaasti päänsäryn vihloessa, "kyllä, ihan kunnossa." Hän viittasi kohti tieltä suistunutta autoa.
"Peuroja."

Nainen pysähtyi parin metrin päähän miehestä ja koirista, vilkaisten pikaisesti nelijalkaisia, jotka vaikuttivat olevan kunnossa, kun kerran jaloillaan seisoivat.
"Hyi kamala", hän irvisti myötätuntoisesti ajatukselle eteen hyppäävistä peuroista. Oli riittämiin, kun niitä näki hevosen selästä käsin ja sai arvuutella, lähtisikö hevonen alta omille teilleen säikähtäessään metsäneläimiä. Hän vilkaisi valkeaa autoa uudemman kerran, laittaen ensikertaa merkille ojaan päätyneen peuran. Ilmeisesti nekään eivät olleet kaikki selvinneet auton kanssa kohtaamisesta haavereitta.
"Oletko varma? Tuo ei näytä ihan pieneltä kolhulta", hän varmisti huoli ääneen hiipien autoa vilkuillessaan. Onneksi mies oli päässyt sieltä ulos omin voimin! Pitäisi soittaa virkavalta paikalle, nainen tajusi hetkeä myöhemmin ja alkoi penkoa takkinsa taskuja etsiessään puhelintaan.
"Haluatko soittaa jollekulle heti?" Caitlin kysyi puhelimen ruutua vilkaistuaan, valmiina antamaan kapineen miehelle. Ehkä Davidin pitäisi antaa jutella tyttärensä tai lastenhoitajansa kanssa ennenkö paikalle soitettaisiin poliisia ja ties ketä muuta, kun mies ei mitä ilmeisimmin ollut suuressa vaarassa juuri sillä hetkellä.

David silitti hajamielisesti reittään vasten painautuvan faaraokoiran niskaa. Hänen ajatuksensa tuntuivat soljuvan hitaalla sumeudella.
"Ei tarvitse", hän vastasi Caitlinin tarjotessa puhelintaan. Kenelle hän soittaisi? Mei oli Andromedan kanssa, ja siten paljon paremmassa turvassa kuin hänen vastuullaan, eikä mies nähnyt syytä perua huomista näytöstä, sillä hän oli aivan kunnossa.
"Luulen, että koirat tarvitsevat eläinlääkäriä", hän totesi laskien katseensa alas ja tunsi kamalan syyllisyydenpiston kerroista, jona toivoi Lizzien taloa tuhoaville, ylikasvaneille termiiteille kamaluuksia.

Caitlin nyökkäsi. Selvä, ensimmäisenä siis virkavalta paikalle. Hän epäili hätäkeskuksen lähettävän niin poliisin kuin ambulanssin, mikä kävisi hyvin. Davidin täytyisi käydä näyttäytymässä lääkäreille siinä missä koirienkin.
"Hoidetaan teidät kaikki kuntoon", hän ilmoitti kohottaessaan puhelimensa korvalleen. Voi miesparka. Hän ei halunnut edes kuvitella, mitä miehen päässä liikkui. Ajaa nyt itse kolari sen jälkeen kun oli menettänyt vaimonsa liikenteen keskellä. Caitlin vastaili rauhallisesti hätäkeskuksen virkailijan esittämiin kysymyksiin, eikä sulkenut puhelinta ennenkö sai moiseen luvan. Kunnallinen eläinlääkäri hälytettäisiin paikalle koiria varten, ambulanssi miehelle ja niin poliisit kuin palomiehet saapuisivat katsomaan autoa.
"Ei pitäisi mennä kuin reilu vartti, ja apu on täällä", hän kertoi ja ojensi puhelintaan uudemman kerran miehelle. "Varmasti on joku, kenelle kannattaisi soittaa", hän rohkaisi ja heilautti puhelintaan. Varmasti joku kaipaisi miestä pian kotiin. Kauankohan David oli edes ollut täällä?

Sumean turtuuden läpi tuntui pettymys. Kun peurat syöksyivät tielle, ja mies kurvasi refleksinomaisesti sivuun väistääkseen törmäystä, sen sekunninsadasosan hän oli ehtinyt toivoa näkevänsä jälleen vaimonsa. Auto romahti kyljelleen ojaan, ja hetkeksi maailma pimeni, mutta valkeni jälleen samana - ei Lizzietä. David yritti unohtaa toivonsa. Hänen pitäisi hävetä. Hänellä oli velvollisuus eikä oikeutta toivoa kuolemaa. Mies siirsi remmit yhteen käteen, kun Somewherekin oli lakannut kiertämästä miehen jalkoja, ja tunnusteli poissaolevana päätään.
"Missä me muuten olemme?" hän kysyi ja pakotti huulilleen hymynhäiveen.

Hiljaa huokaisten Caitlin sujautti puhelimen taskuunsa ja seurasi huolestuneena, miten mies kopeloi päätään. Kuinkakohan pahasti David oli lyönyt sen? Pitäiskö hänen kysellä enemmän miehen omasta kunnosta? Vaan mitäpä hän moisilla tiedoilla tekisi, kun ei ollut lääkäri - vaikka olikin usein terveyskeskuksissa ja sairaaloiden vastaanotoissa kolhittuaan itsensä mitä erikoisemmilla tavoilla. Sitä tuskin laskettiin ammattitaidoksi, joten parempi jättää miehen kunnon arviointi ammattilaisten vastuulle. Niin kauan kuin David keskustelisi hänen kanssaan, ei mies voisi olla kovin huonossa kunnossa.
"Ehkä seitsemisen mailia Hexhamista kaakkoon", Caitlin kohautti harteitaan. Kaikki pienet tiet näillä suunnilla tuntuivat samoilta, mutta onneksi puhelin oli auttanut sen verran, että oli välittänyt tarkat koordinaatit hätäkeskukselle. Oli kannattanut kuunnella Chloen selitystä uudesta sovelluksesta, jolla soittamalla hätäkeskus sai heti tarkan paikkatiedon.
"Maaseutu näyttää niin samalta, etten kyllä osaa tietä nimetä", hän tunnusti pehmeästi naurahtaen ja juoksutti sormensa punertavien hiustensa halki, jotka olivat kerrankin vapaana. Remona oli yrittänyt syödä aiemmin hiuksia koristaneen nutturan, joten nainen oli aukaissut hiuksensa heti tallilta lähdettyään.

"Ei kai siis ihme, etten osannut seurata Andromedan ajo-ohjeita", mies huokasi laskien kätensä ja puhaltaen huulilleen vaisun hymyn. Hänen jokseenkin värikäs lastenhoitajansa oli puhellut kivistä ja metsistä ja maatiloista maamerkkeinä, mutta David ei muuta nähnytkään eikä ollut halunnut jäädä kysymään tarkennusta. Hän ei voinut erottaa sopivuuden rajat ylittänyttä naista, koska Mei luotti jälleen johonkuhun, mutta ei voinut myöskään viettää aikaa naisen kanssa.
"Mitä sinä teet täällä?" hän kysyi, sillä seitsemän mailia Hexhamista kaakkoon ei tuntunut sopivan reiteille, joita mies oletti Caitlinin kulkevan.

Caitlin hymyili pienesti miehelle. Hän ei ainakaan uskonut, että osaisi suunnistaa täällä muutoin kuin navigaattorin opastamana. Onneksi autossa oli navigaattori, jonka hän saattoi napsauttaa päälle aina, kun kaipasi takaisin kotiin seikkailuiltaan.
"Pääsin lähtemään tallilta aikaisin", hän kohautti harteitaan, "eikä kotona ole mitään, minkä vuoksi kiirehtiä sinne. Päätin ajella ristiin rastiin maaseudun rauhasta nauttien." Hän oli melko varma, että moinen kuulosti säälittävältä elämältä, mutta hän nautti siitä. Loppuviikon tallilla olisi taas kiirettä, joten tämä pienoinen seikkailu maaseudulla jäisi viimeiseksi taas hetkeen.

"Mikä voima ajoi sinut pois tallilta?" David kysyi yrittäen ravistautua irti tieltä suistumisen ahdistavasta muistosta ja keskitti katseensa paremmin naiseen. Caitlin oli aina yhtä ihmeellistä seuraa, sillä nainen eli, oikeasti eli silloinkin, kun muut vain matkustivat. Mies toivoi, että saattaisi joku päivä pystyä jälleen samaan. Hän kaipasi elämistä pelkän selviytymisen sijaan.

"Se ettei töitä ollut", Caitlin naurahti hampaita väläyttävä hymy huulilla käyden. "En ottanut valmennuksia illaksi kun ajattelin, että vapaampi ilta voisi joskus tehdä terää." Se ei ollut ollut täysin hänen ajatuksensa, mutta mitäpä sitä mainitsemaan. Hän kuulostaisi vielä entistä työriippuvaisemmalta. Eipä sillä, hänen työnsä oli maailman parasta juuri hänelle, joten mitäpä sitä pyrkimään äkkiä töistä kotiin. Oli helppo nousta aamusta heti töihin kun tiesi, että nauttisi jokaisesta hetkestä.
"Huomenna olenkin sitten taas aamusta iltaan tallilla kun muistan, miten tylsiä vapaat illat osaavat olla." Helisevän naurun siivittämät sanat olivat liiankin totta.

Mieskin huomasi nauravansa. Somewhere läähätti edelleen levottomana, mutta Chaplin hivuttautui remmissä onnahdellen lähemmäs naista.
"Miten aiot viettää ilmeisesti harvinaisen vapaailtasi?"

"Suunnittelin lukevani origameista, tilaavani noutoruokaa ja ehkä yrittämällä itsekin paperin taittelua kukaksi", Caitlin vastasi huvittuneena. Siitä ei tulisi mitään, kun hän lähtisi taittelemaan papereita - paitsi paperihaavoja. Hän ojensi rauhallisesti kättään koiraa kohden tervehdykseksi. Tallilla pyörivien koirien kautta hänkin oli tutustunut paremmin nelijalkaisiin karvakuonoihin.
"Oletan, että olit jonnekin matkalla koirien kanssa?" Hän kysäisi vilkaisten turhankin rajun autokyydin matkustajiksi joutuneita eläimiä lempeästi. Hän ei ollut koiraihmisiä, mutta ylitsevuotava rakkaus hevosiin ulottui sen verran kaikkiin muihinkin eläimiin, ettei hän toivonut niille mitään pahaa.

"Se kuulostaa suunnitelmalta", David vastasi ja pyöräytti hitaasti jumiutuneita hartioita. Illan viettäminen eläinlääkärissä ja terveyskeskuksessa ei olisi lainkaan hullumpi suunnitelma myöskään, kun vaihtoehtona oli yrittää leikkiä isää lapselle, joka tiesi hänet kelvottomaksi työhön, ja yrittää keskustella kevyesti 24-vuotiaan kanssa teeskennellen, ettei ollut joutunut torjumaan tätä useampaan kertaan.
"Lupasin viedä ne lenkille", hän totesi katsahtaen koiria ja toivoi, ettei ollut murskannut niiden sisuskaluja ja luita yrittäessään väistää peuroja, "luultavasti viimeisen kerran."

Se kuulosti kaikelta paitsi järkevältä suunnitelmalta, mutta hän ei jaksanut välittää. Äidin jatkuvat vihjailut siitä, miten hän oli kääntymässä keski-ikään olematta edes naimisissa kaikuivat kuuroille korville, eikä Chloen lasten tapaaminen uutena vuotena ollut herättänyt mitään suurta ja vastustamatonta halua hankkia omia. Caitlin oli onnellinen elämäänsä juuri tällaisena, vaikka jatkuvasti odottelikin sitä tunnetta, joka kehottaisi siirtymään seuraavaan kaupunkiin, seuraavaan maahan ja seuraavaan uuteen alkuun, josta rakentaa elämä vuodeksi tai pariksi. Vielä sitä ei ollut kuulunut, mutta se olisi vain ajan kysymys, jos kilpamenestys Remonan kanssa jatkuisi ja toisi mukanaan työtarjouksia mantereen puolelta.
"Voi pieniä", hän huokaisi vilkaisten koiria. Raukkaparat. Toivottavasti ne tulisivat kuntoon tai eivät olisi säikähdystä kummemmin itseään satuttaneet. "Onneksi teille ei käynyt pahemmin. Autosta ei tosin enää ajettavaksi ole, mutta niitä saa aina uusia." Hänkin oli vastikään vaihtanut autoaan edellisen kenkkuiltua kylmemmillä säillä. Esineisiin kiintyminen oli typerää, kun ne kuluisivat kuitenkin ja hajoaisivat aina lopulta. Helpompaa vain vaihtaa autoa, kun edellinen ei täyttänyt tehtäviään.

David katsahti valkoista, modernia Audia, jonka oli saanut Lizzieltä 35-vuotislahjaksi. Sen näkeminen ojassa kyljellään ei helpottanut hengittämistä eikä tuskaista ikävää. Hän ei ollut nähnyt kuvia vaimonsa onnettomuuspaikalta eikä voinut estää itseään maalaamasta kauhukuvia.
"Miten Remonan kanssa sujuu?" hän jatkoi haluten harhauttaa itsensä turvallisemmille vesille.

Caitlin tarttui tarjottuun keskustelunaiheeseen varovaisesti, miettien halusiko mies oikeasti kuulla hevosesta vai olettiko vain, ettei hän haluaisi puhua muusta kuin kauniista tammasta. Tokihan hän mielellään ratsastamistaan hevosista keskusteli, mutta ei siinä kohden, jos niistä puhuminen herätti enemmän tuskaisia muistikuvia Davidin mielessä.
"Hyvin", hän vakuutti pehmeästi kiintymystä äänessään ja lämmin pilke vihreissä silmissään. Remona oli upea, ihana tamma, jota oli kunnia ratsastaa päivästä toiseen. Hän nautti hevosen kanssa työskentelemisestä mielettömästi.
"Se on valmis loistamaan huipulla, eikä mikään voi estää sitä", nainen kertoi hymy huulillaan. Hänen silmissään ruunikko trakehner oli ehdottomasti yksi kovimmista tulokkaista Grand Prix radoille, eikä hän epäillyt hevosen kykyjä tanssia voittoon vaikka taso kovenisi.

David oli saanut kyselyjä ja tarjouksia hevosesta, ja sivuuttanut ne asiaa ajattelematta. Hän ei voisi vain myydä Lizzien hevosta, ellei ehkä Caitlinille, mutta nainen tuskin oli ostoaikeissa.
"Hienoa", hän totesi hillityllä sävyllä ja yritti hallita sisällään myllertävän, raskaiden ajatusten virran, joka haarautui ja hyppeli yhdestä kivuliaasta muistosta toiseen.
"Olet vapaa jatkamaan matkaasi", mies tajusi lisätä ja tarjosi mahdollisuutta viitaten tietä kohti. Caitlin oli jo hälyttänyt hänelle apua. Naisen ei tarvitsisi käyttää harvinaista vapaailtaansa vahtimalla häntä ja värjöttelemällä tammikuisen tien poskessa.

"Höpsis", Caitlin tyrmäsi hetkeäkään epäröimättä ja heilautti kättään laajassa kaaressa vahvistamaan viestiä siitä, miten miehen ehdotus oli täysin järjetön. Ei hän voisi Davidia tänne yksinään jättää. Entä jos virkavallalla kestäisi kauan saapua? Olisi törkeää jättää ketään tänne itsekseen odottelemaan jotakin, jonka saapumisesta ei tiennyt minuutin tarkkuudella.
"Origamit eivät ole karkaamassa mihinkään", hän hymyili kokeilevasti. Mies tuntui jälleen poissaolevalta, mutta mitäpä hän Davidista olisi tiennyt - siitä puhumattakaan, että osaisi piristää miestä. Toinen oli ollut kolarissa. Eiköhän siinä ollut tarpeeksi syitä poissaolevuuteen.
"Ja noutoruokaakin saa nykyään kellon ympäri. On tämä kehitys ihmeellistä", hän jatkoi samalla valitun keveällä keskustelulinjalla. Teki kovasti mieli kysellä miehen töistä, mutta kenties niistä muistuttaminen tässä kohtaa ei ollut kovinkaan kohteliasta. Ties vaikka David joutuisi jättämään esityksiä väliin tämän välikohtauksen jäljiltä.

Mies hymyili ja tunsi syyllisyyden piston, mutta ei löytänyt itsestään voimaa vaatia Caitlinia jatkamaan illanviettoaan.
"Mitä ajattelit tilata?"

"Mietin kiinalaista", hän kohautti harteitaan liioitellun suurella liikkeellä. Hän vapautti toisen kätensä takkinsa taskusta korjatakseen sinisenkirjavaa huiviaan paremmin paikoilleen.
"Siskonpoika oli sitä mieltä, että olen surkea puikkojen kanssa, joten pakko opetella seuraavaksi kerraksi käyttämään niitä paremmin", hän naurahti ajatellessaan lämmöllä Chloen vanhempaa poikaa, joka oli nauranut hänen epätoivoisille yrityksilleen käyttää syömäpuikkoja. Saisi nähdä, koska hän näkisi lapset seuraavan kerran. Jokaisella vierailulla pojat tuntuivat kasvaneen silmissä niin, ettei heitä ollut tunnistaa.

"Missä siskonpoikasi asuivatkaan?" David tiedusteli varmana siitä, että Caitlin oli kertonut siitäkin joskus, mutta hän ei saanut tietoa päähänsä.

"Wienissä", nainen vastasi hämmentymättä hetkeksikään. Ei hän muistanut, keille kaikille oli siskonpojistaan puhunut, eikä tosiaankaan olettanut, että muut muistaisivat moisen nippelitiedon.
"Mutta he tulivat jouluksi ja uudeksi vuodeksi Glasgowhun tervehtimään isovanhempiaan, joten kävinpä sitten minäkin samalla katsomassa heitä", hän selitti hymyillen tietäen tarkalleen, että puhui aikaa kuluttaakseen. "Ja lahjomassa tieni jälleen suosikkitädiksi", hän ei voinut olla lisäämättä toispuoleinen virne kasvoillaan naurahduksen kera.

Caitlinissa oli aina aurinkoa mukana. Ei ihme, että David viihtyi niin hyvin naisen seurassa. Hän kuunteli tarinaa sukulaispojista ja tunsi lämmön kulkevan sen mukana. Hän ei ollut varma, montako siskonpoikaa tai veljentyttöä hänellä oli nykyään; hänen yhteydenpitonsa perheensä kanssa oli vähäistä, ja nuorempien sisarusten perheet tuntuivat kasvavan salakavalasti. Chaplin hytisi miehen reittä vasten, ja David pujottautui ulos takistaan kyykistyen käärimään faaraokoiran sen sisälle. Hyvä luoja. Toivottavasti hän ei ollut tappanut Andromedan koiria.
"Tiedätkö mitään koirien hoidosta?" hän kysyi pohtien, oliko Caitlinin erikoinen kirjamaku sattunut sisältämään jotakin nelijalkaisten shokista tai letaalien sisäelinvammojen oireista.

Caitlin käänsi huomionsa koiriin miehen kysymyksen myötä ja näytti hetken tuijottavan tyhjyyteen, kun penkoi päänsä sisältöä. Hän olisi voinut vannoa, että oli lukenut useammankin teoksen, jonka kannessa oli koira, mutta se nyt ei vielä pelkältään auttanut.
"En paljoa", hän myönsi päätään pudistellen. "Tiedän että ne eivät ole shokkitilassa sillä siihen liittyisi ainakin kirjan sivuilla velttoutta ja vaaleat limakalvot", hän lisäsi tuntien olonsa poikkeuksellisen hyödyttömäksi. Hevosten kanssa hän tiesi aina edes jotakin, mitä tehdä, mutta koirien kohdalla hänen tietonsa rajoittuivat kirjoista luettuihin kappaleisiin ja niistä mieleenpainuneisiin nippelitietoihin.
"Olen pahoillani, etten osaa auttaa enempää", hän huokaisi. Nainen vilkaisi autonsa suuntaan. Sen saisi ainakin lämpimäksi, jos ei mitään muuta. "Voimme nostaa ne autooni ja kääntää lämmityksen täysille, jos niillä on kylmä." Luoja, hän ei edes tiennyt milloin koira oli kylmissään. Hevosista hän osasi sanoa sen pelkkien korvien perusteella.

"Hyvä", David vastasi ja silitti koiran päätä ja kookkaita korvia. Ehkä ne eivät siis olleet kuolemassa hänen käsiinsä. Mies suoristautui pidellen takkia toisella kädellä ja harkitsi Caitlinin tarjousta, kun kuuli lähestyvät autot.
"Virkavalta taisi saapua", hän totesi vaisusti hymyillen ja katseli äänen suuntaan.

Nainen kääntyi miehen esimerkistä katselemaan tielle, jolta äänet kantautuivat toivoen tuon olevan oikeassa. Välkähtävät valot saivat helpotuksen huokauksen kohoamaan huulille. Apu oli täällä, eikä hänen tarvitsisi enää miettiä, mitä kamalaa Davidille ja tuon koiraseuralaisille voisi tapahtua.
"Hyvä niin. Pääsette hoidettaviksi", hän hymyili pienesti ja hetken mielijohteesta kurkotti miehen käsivartta kohden tarkoituksenaan puristaa kevyesti rohkaisuna. Kaikki järjestyisi kyllä.

"Kiitos avustasi", David kiitti ja kosketti Caitlinin ojentamaa kättä omallaan. Kunhan koirat saisivat luvan lähteä kotiin, hän voisi palauttaa ne omistajalleen ja ostaa junalipun Lontooseen.

"Älä nyt tästä kiittele", nainen pudisteli päätään hymy huulillaan. Hän peruutti pari askelta vilkaisten autonsa suuntaan. Kai hän voisi lähteä nyt, kun kaikenväriset vilkkuvalot pysähtelivät toiselle puolen onnettomuuspaikkaa valmiina purkautumaan ties kuinka monen ihmisen voimilla auttamaan Davidia ja koiria.
"Laita viestiä kun olet päässyt kotiin, että tiedän sinun olevan kunnossa", Caitlin vannotti päättäväisyyttä katseessaan.

David pudisteli päätään.
"Totta kai kiitän. Mene nauttimaan vapaaillastasi", mies kehoitti olkansa yli ja astui vastaan lähestyvää virkavaltaa. Hän käyttäisi illan perinpohjaiseen itsetutkiskeluun, sillä oli selvästi sen tarpeessa.

Maanantai 1. helmikuuta 2016, 15:24

Lontoo sykki elämää. Maaseudun muistoista raskas hiljaisuus ei kuulunut tänne. Hengittäminen oli helppoa täällä. Jopa unohtaminen oli mahdollista täällä. David kuunteli katujen kiivasta, elävää pulssia ja veti sisäänsä kaupungin talvista aromia odottaessaan Her Majesty's -teatterin takaoven syvennyksessä kunniavierastaan. Kauan sitten Caitlin oli kysynyt mahdollisuutta tutustua teatterin arkkitehtuuriin, ja he olivat vihdoin sopineet tutustumiskäynnin. Mies oli varannut naiselle varmuuden vuoksi lipun illan näytökseen, ja toivoi, että voisi houkutella pelkällä läsnäolollaan auringonpaistetta levittävän ystävänsä näytöksen jälkeen ulos kanssaan - tai koko castin kanssa. Kylmänkostean tuulen lyödessä tummanpunaiseen neulepaitaan, mies kiersi käsivarret ympärilleen ja katsahti kujaa. Löytäisikö Caitlin perille?

Konsultoituaan hotellin leveästi hymyilevää vastaanottovirkailijaa, oli Caitlin päätynyt jättämään autonsa hotellin parkkihalliin ja luovimaan maanalaisen monimutkaisen verkoston varassa kohti teatteria. Parkkipaikan metsästäminen täällä olisi sula mahdottomuus ja sitä paitsi, hän rakasti kaupunkien tunnelmaa. Lontoo oli ehdottomasti yksi niistä Euroopan kaupungeista, joihin hän ei koskaan väsyisi. Ei hän täällä osaisi asua, mutta ei koskaan kieltäytyisi mahdollisuudesta tulla kylään. Ajatuskin teatteriin tutustumisesta sai hymyn levenemään, kun nainen asteli reippain askelin kävelytiellä kameroiden kanssa heiluvia turisteja ja kiireisiä pukumiehiä väistellen. Hän kääntyi pienemmälle kadulle ja heilautti kättään tervehdykseksi oven luona värjöttelevälle miehelle kiirehtien askeliaan sen verran, ettei David joutuisi odottelemaan enää kauempaa. Hän oli kompastua omiin jalkoihinsa moisen tähden, mutta siinä nyt ei ollut mitään sellaista, mitä pieni naurahdus ei korjaisi.
"Unohduin ihailemaan katunäkymiä", hän tarjosi tervehdyksen sijaan ja katseli silmät tuikkien rakennusta, joka oli näyttänyt uskomattomalta pääsisäänkäyntinsä luona. Kuvat eivät tehneet teatterin ulkomuodolle oikeutta.
"Mitä kuuluu?"

David vastasi pahoitteluun rauhoittavalla hymyllä. Raikas ilma teki hyvää. Hän tarjoutui halaamaan naista kevyesti ja avasi tälle sitten teatterin takaoven.
"Ei ihmeitä. Olen onnellinen, että pääsit tulemaan", hän vastasi ja johdatti naisen teatterin kulissien takaiseen käytävien verkostoon.
"Toivon, että ehkä saisin sinut suostuteltua jäämään illan näytökseen ja lähtemään kanssani tai castin kanssa ulos sen jälkeen", mies vetosi lämpimästi hymyillen ja luovi tiensä labyrintissä varmasti - olihan hän kotona.

Caitlin ei epäröinyt vastatessaan lämpimästi halaukseen. Hän oli innoissaan mahdollisuudesta viettää laatuaikaa Lontoossa - vaikka olikin jättänyt tarkoituksella mainitsematta retkestään pikkusiskolleen, jotta Charlotte antaisi hänen olla omillaan. Hän oli kiertänyt kaikki turistikohteet siskonsa johdolla niin moneen kertaan, ettei enää halunnut käydä yhdenkään nähtävyyden lähellä Charlotten kertoessa innoissaan viimeisimmästä maalauksestaan.
"En olisi jättänyt väliin mistään hinnasta", nainen vakuutti vilpittömästi seuratessaan miestä sokkeloisiin taustatiloihin. Hän yritti kovasti keskittyä Davidin sanoihin, vaikka vihreiden silmien katse sinkoilikin sinne tänne, kun nainen yritti nähdä kaiken kerralla, vaikka eipä käytävällä paljoa näkemisen arvoista ollut. Koko rakennus tuntui hohkaavan arvokkuutta ja mystiikkaa, jonka hän yhdisti vanhan ajan iltapukugaaloihin, joissa ihmisillä oli kasvoillaan kimaltelevat, höyhenten koristamat naamiot.
"Ei minulla ollut suunnitelmia illaksi", Caitlin vastasi pirteänä. "Ja kun kerran täällä olen, niin totta kai haluan nähdä, miten valkea naamio sopii kasvoillesi." Hän tiesi edes sen verran musikaalista, jota teatterissa esitettiin. Pisteet hänelle.

David naurahti ja muutaman oven jälkeen kuljettuaan päästi Caitlinin teatterin vielä autioon eteisaulaan.
"Kerro vain, mitä kaikkea haluat nähdä", mies tarjosi antaen naiselle aikaa katsella ympärilleen ja tutkia halutessaan, ennen kuin johdattaisi tämän itse teatterin puolelle.

"Vau", nainen henkäisi aulan ihastuttamana ja kiirehti muutaman askeleen miehen edelle katsellen ympärilleen kasvot loistaen. Vanhan rakennuksen sisälleen kätkemät tuhannet tarinat tuntuivat värisevän ilmassa. Caitlinilla kesti useampi hetki tiedostaa, mitä David oli sanonut, ja vielä pidempään että hän sai irrotettua katseensa koristeellisen eteisaulan pienimmistäkin yksityiskohdista.
"Kaiken", hän naurahti tuntien olonsa pieneksi lapseksi, joka oli juuri päästetty lelukauppaan loputtoman rahavarannon kera. "Kuvat eivät tee tälle oikeutta."

Mies seurasi naisen reaktiota lempeällä huvituksella. Kieltämättä hänkin jumaloi teatteria, mutta harvoin näki yhtä syvää vaikutusta kuin nyt Caitlinin kasvoilla. David johdatti naisen mukanaan teatterisalin parvelle, kun tämä oli saanut tarpeekseen aulan yksityiskohdista. Mies liikkui teatterissa kissamaisen pehmein, äänettömin askelin ja seisahtui parven laidalle katselemaan valtakuntaansa, samettisia, punaisia penkkejä, koristeellista arkkitehtuuria ja näyttämöä nyt verhoavaa, raskasta esirippua.

Caitlin oli melko varma, ettei ollut koskaan nähnyt mitään niin upeaa koko elämänsä aikana, vaikka olikin asunut siellä täällä ja matkustanut vielä useampiin paikkoihin. Toisaalta, hän oli harvoin käynyt sisällä missään niin historiallisissa rakennuksissa kuin teatteri, joka oli toiminut näyttämönä monille merkittäville musikaaleille. Hän kompuroi parvella astellessaan, tosin tällä kertaa enemmän sen vuoksi että katsoi silmät suurina ja suu avonaisena teatterin salia, ja otti tukea kaiteesta pysähtyessään. Hän ei ollut varma, uskaltaisiko edes hengittää. Syvänpunaisten penkkien loputtomat rivistöt tuntuivat olevan jostakin aivan toisesta todellisuudesta, puhumattakaan kullanhohtoisista kaiverruksista, jotka koristivat seiniä ja kattoa.
"Vau", hän toisti kun ei saanut muitakaan sanoja kielelleen asti. Miten tätä edes voisi kuvata sanoin? Hän pudisteli ihmeissään päätään katseen vaeltaessa katon koristeista toisiin ja kääntyi hetkeksi hymyilemään miehelle.
"Aivan uskomatonta. En edelleenkään ole ihan varma, että olen hereillä", hän puri alahuultaan täynnä kunnioitusta rakennukselle, joka sai varmasti itsensä kuningattaren polvilleen. Teatteri tuntui imeneen itseensä kaikkien vuosikymmenten aikana lavalla nähtyjen esitysten taian.

"Haluatko lähteä varsinaiseen saliin ja lavalle?" David kysyi annettuaan Caitlinille aikaa imeä itseensä teatterin tunnelmaa ja kieltämättä kauniin arkkitehtuurin yksityiskohtia. Kun hän sai myöntävän vastauksen, mies johdatti naisen salitasoon ja penkkien lomasta kohti tuttua lavaa. Hän nousi sille sivussa olevaa, huomaamatonta portaikkoa ja ojensi kätensä Caitlinille muistaen, etteivät naisen jalat olleet aina täydessä koordinaatiossa. Ilta saisi ikävän sävyn, jos nainen murtaisi nenänsä.

"Saanko?" Hän kysyi yllättyneenä muttei laittanut pahakseen miehen seuraamista alempaan kerrokseen. Caitlin keskittyi edelleen enemmän ympäristöönsä kuin siihen, mihin astui, mutta kuin ihmeen kaupalla pysyi pystyssä. Hän tarttui miehen käteen kiiveten nopeasti portaat lavalle ja kääntyi katsomaan teatterisalia.
"Sinulla on ehdottomasti paras näköala työpaikaltasi", hän ei voinut olla naurahtamatta ihaillessaan teatteria tästäkin perspektiivistä. Parvien koristeelliset kaiteet pääsivät oikeuksiinsa täältä katsottuna, ja teatterin todellinen koko alkoi hitaasti hahmottua. Hän koetti kuvitella penkkirivistöt täyteen tyylikkäästi pukeutuneita ihmisiä tuijottamaan äänettömiksi mykistyneinä lavan tapahtumia.

"En väitä vastaan", mies vastasi hellällä lämmöllä katsellessaan salia ja hipoessaan sormenpäillään kultakirjailtua esirippua.
"Oletko nähnyt musikaalin tai elokuvan useasti aikaisemmin?"

Caitlin naurahti aavistuksen itsetietoisena miehen kysymyksestä. Olisi ehkä pitänyt verestää muistoja elokuvan avulla, mutta hän oli ollut niin innoissaan rakennuksesta, jota pääsisi ihailemaan, että oli keskittynyt lukemaan kaiken mahdollisen teatterin historiasta.
"Olen nähnyt sen vain kerran, mutta sekin oli lähes kaksikymmentä vuotta sitten Broadwaylla", hän myönsi nostalginen hymy huulilla käyden. Se oli ollut hauska viikonloppu, kun he olivat lähteneet tallilta tutulla porukalla sykkivään suurkaupunkiin täynnä nuoruuden intoa ja aimo annos hulluutta. "Joten muistoni ovat varsin utuiset", erityisesti kun hän muisteli keskittyneensä enemmän silmäpeliin muutaman paikan päässä istuneen harjoitusratsastajan kanssa sen sijaan että keskittyisi seuraamaan näyttävää musikaalia.

"En sitten ole varma, raaskinko esitellä lavasteita", David naurahti. Mies pujottautui esiripun lomaan ja ojensi kätensä vieraalleen. Hän voisi joka tapauksessa esitellä kulissit ja takahuoneet, kuten peruukkien ja pukujen varastot.

"Parempi että pysyn niistä kaukana. En haluaisi rikkoa mitään kompuroimalla", hän virnisti ja soi viimeisen ihailevan katseen teatterisalille, ennenkö miehen käteen tarttuen seurasi paksun samettiverhon toiselle puolen. Hän ei uskonut onneaan, kun sai näin personoidun kierroksen yhdessä maailman merkittävimmistä teattereista. Charlotte olisi katkera kun kuulisi.

Mies nauroi ja katsahti Caitlinia epäuskoista huvittuneisuutta suupielissään. Nainen ei tainnut aavistaa lainkaan, kuinka elegantilta näytti hänen silmissään. David johdatti vieraansa läpi päivälläkin hämärien kulissien ja ylös näyttämön yllä oleville silloille, joista paria Christine ja Erikkin kulkisivat illalla matkallaan Oopperan Kummituksen öiseen maailmaan. Hän jatkoi matkaansa uunin takia kuumaan peruukkivarastoon ja sieltä pukuvarastoon olettaen, että se kiehtoisi naista enemmän häikäisevän loisteliaine esiintymisasuineen. Mies tervehti lämpimästi kahta pukujen parissa työskentelevää naista, esitteli Caitlinin ja antoi tämän sitten katsoa asuja.

Caitlin hukkasi suuntavaistonsa kokonaan kaiken kiertelyn seurauksena, mutta onneksi hänellä oli mies mukanaan, joka ei varmasti eksyisi teatterin käytäville silmät suljettuinakaan. Hän ihaili ohikulkiessaan kaikkea, koettaen painaa mahdollisimman monta yksityiskohtaa mieleensä. Valokuvat eivät tehneet tälle paikalle oikeutta, joten hän ei edes vaivautunut kaivamaan puhelintaan esiin. Jos ammattilaisten ottamat koko sivun kokoiset kuvat eivät olleet onnistuneet välittämään teatterin taikaa, ei siihen pystyisi muutama vino ja epätarkka kännykkäkuvakaan.
"Voi kun ne ovat upeita", hän henkäisi käännettyään huomionsa työtään tekevistä naisista pukuihin, joita tuntui olevan loputtoman tuntuisena merenä huoneessa. "Tässähän tuntee olonsa suorastaan rääsyihin pukeutuneeksi", nainen naurahti vaikka olikin pukenut päälleen mustat suorat housut. Pitkän, avonaisena roikkuvan villakangastakin liepeiden välistä saattoi nähdä häivähdyksen valkeasta silkkipaidasta. Hän tosin epäili että iltapuvussakin olisi tuntenut olonsa kerjäläiseksi loisteliaiden esiintymisasujen keskellä.
"Uskomatonta että saatte tehdä töitä täällä päivästä toiseen", hän päivitteli lämmin, ihastunut hymy huulillaan ja kosketti varovaisesti henkarilla roikkuvan samettisen takin hihaa. "Onko sinunkin asusi täällä?"

David etsi omia, mustia smokkejaan, Phantomin hienovaraisesti kirjailtua viittaa ja aasialaishenkistä kaapua, johon oli pukeutunut hetken saatuaan Christinen omakseen. Hän esitteli myös Kummituksen ikonisen naamiaisasun voimakkaassa verenpunaisessa ja siihen liittyvän pääkallonaamion.
"Täällähän ne", hän vastasi jättäen kuvailematta asujen tarkoituksen. Ehkä Caitlin voisi nauttia näytöksestä, jos se ei olisi liian tuttu.
"Onko jotain, mitä en ole vielä esitellyt sinulle?"

Caitlin oli jo mennyt sekaisin laskuissa montako kertaa oli huokaillut ihastuneena sen iltapäivän aikana, eikä Phantomin asutkaan tuottaneet pettymystä. Kirjailtu viitta näytti olevan suoraan joltakin menneeltä aikakaudelta, mutta niin se kai kuuluikin muiden vaatekappaleiden mukana. Hän muisti punaisen puvun siltä ainoalta kerralta, kun oli saanut seurata musikaalin tarinaa silmiensä edessä. Se oli kiinnittänyt huomion kaukaa parveltakin katseltuna.
"Olen jo nähnyt enemmän kuin mitä koskaan unelmoin", nainen vakuutti hehkuen. Hän ei hetkeen unohtaisi taianomaista tunnelmaa, jonka osaksi oli päässyt. "En kai pidättele sinua mistään?" Caitlin tajusi kysyä irrottaen katseensa verenpunaisesta kankaasta ja kääntyen kokonaan miehen puoleen. Kaikkein viimeiseksi hän halusi olla vaivaksi.

"Et suinkaan! Olen onnellinen, että suostuit tulemaan", David vakuutti vilpittömällä lämmöllä.
"Toivon vain, ettei iltasi veny liian pitkäksi, jos jäät näytökseen ja lähdet vielä sen jälkeen kanssani ulos."

Caitlin nyökkäsi hymy huulillaan. Hän oli onnellinen, kun oli saanut tulla, ja ei kai kukaan nyt tällaista mahdollisuutta olisi jättänyt käyttämättäkään? Nainen oli melko varma, että oli parhaillaan elänyt läpi useammankin teatterimaailman fanin unelman. Hän ei voinut olla naurahtamatta lämpimästi miehen huolelle.
"Olen jo iso tyttö. Silloin tällöin nukkumaanmenoajoista voi luistaa", hän virnisti toispuoleisesti ja vilkaisi vielä kertaalleen ympärilleen pukujen keskellä. Olisi upeaa nähdä nämä puvut näyttelijöidensä yllä. Oli yllättävän vaikea kuvitella, miten valkea pääkallonaamio sopisi Davidin kasvoille.
"Ja onhan tämä hyvä syy pysyä jalkeilla pidempään. Elämyksille ei voi asettaa hintalappua tai aikarajoja", hän naurahti ääni omissakin korvissa helisten. Oli vaikea olla nauramatta ja hymyilemättä jatkuvasti, kun ympäristö näytti tältä.

Mies naurahti ja katsahti kelloaan.
"Ehkä malttaisit siis tulla seurakseni. Alkaa olla aika rakentaa kasvoni", hän vetosi ja lähti kohti pukuhuonettaan. Tila oli käytetty tehokkaasti hyödyksi: toisella seinustalla oli peilipöytä, toisella pesuallas ja seinät oli vuorattu valokuvilla, sekä alan tähdillä, loistokkailla hetkillä, muistoilla miehen omalta matkalta ja Lizziestä. Niin monen monta kuvaa Lizziestä. Pukuhuoneessa odotti jo nuori, vaaleat hiuksensa nutturalle kiepauttanut nainen kärsimättömän näköisenä.
"Anteeksi, anteeksi", David vetosi nostaen kätensä ilmaan pahoittelun merkkinä, "Tamsin, tässä on Caitlin, hyvä ystäväni, ja Caitlin, tässä on Tamsin, maskeeraajani." David tarjosi Caitlinille jakkaraa, veti neulepaidan päänsä yli ja otti vastaan Tamsinin tarjoaman puhdistusvaahdon, jonka hieroi kasvoilleen ja kumartui lavuaarin ylle huuhtomaan itsensä valmiiksi Erikin rujoja kasvoja varten.
"Miten viikkosi meni?" mies kysyi Caitlinilta istahtaessaan tuoliin, jonka selkä oli visusti peiliä kohti.

Caitlin seurasi miehen perässä uteliaana. Tietenkin hän haluaisi nähdä, mitä muuta esityksen valmisteluun vielä kuului. Hän epäili sen vain lisäävän varsinaisen tarinan hohtoa, kun tietäisi kulissien takaisetkin tapahtumat. Nainen istui alas jakkaralle katsellen uteliaana ympärilleen pukuhuoneessa, nyökättyään ensin tervehdyksensä naiselle, jolla taisi olla kädet täynnä töitä miehen maskeeraamisessa. Caitlin piti katseensa visusti erossa lukuisista kuvista miehen menehtyneestä vaimosta, sillä niiden tuijottaminen tuntui urkkimiselta. Parempi keskittyä pukuhuoneeseen yleisellä tasolla tai seurata mielenkiinnolla, mitä maskeeraaja tekisi.
"Siinähän se, aika samaan malliin kuin ennenkin", hän vastasi harteitaan kohauttaen. Se kaikki tuntui niin kaukaiselta nyt. Teatteri tuntui olevan aivan oma maailmansa, jonka pinnan alla kupli, eikä tallin tapahtumien tuominen tähän ympäristöön tuntunut oikealta. Hevosenhajuiset arkiaskareet eivät sopineet loisteliaan teatterin mystiikkaan.

"Kuinka usein vierailet Lontoossa?" David kysyi ja loi anteeksipyytävän katseen maskeeraajaansa, kun liikautti päätään ajatuksissaan väärään aikaan. Tamsin katsahti miestä terävästi, kostutti vaaleanruskeat hiukset ja kampasi ne tiiviiksi, jotta ne pysyisivät aisoissa kaljumaskin alla. David kieltäytyi visusti katsomasta itseään peilistä kesken maskeerauksen ja ennen kuin olisi Erikin mielentilassa. Hän toivoi, ettei hänen muodonmuutoksensa karuksi hirviöksi, jollaiseksi mies tunsi itsensä, antaisi samaa kuvaa Caitlinille. Hiukset peittyivät maskin alle ja kerros kerrokselta miehen ympärillä tarmolla työskentelevä nainen rakensi epämuodostunutta, rujoa kasvonpuolikasta.

"Liian harvoin", hän myönsi pahoittelevaan sävyyn ja seurasi uteliaana maskeeraajan puuhia miehen parissa. Hän ei koskaan ymmärtäisi, miten ihmiset kykenivät luomaan moisia taideteoksia toisten kasvoille. Hänelle riitti se, että kajaalin sai yhtä paksusti molemmille silmille.
"Täällä olisi paljon nähtävää ja siskoni tuskin laittaisi vierailuja pahakseen, mutta", Caitlin kohautti harteitaan. "Hevoset ovat pohjoisessa, joten siellä siis minäkin." Suurkaupungin sydämeen oli vaikea kuvitella kauniita, tanssahtelevia kouluratsuja. Ne kuuluivat maaseudun rauhaan eivätkä kaupungin kiivaaseen sykkeeseen.

"Jos olet Lontoossa, olet aina tervetullut luokseni", David tarjosi pitäen nyt päänsä paikallaan. Kummituksen kasvot kaikessa karmeudessaan viimeisteltäisiin ennen niiden paljastusta, ja mies sai kasvonsa, jotka istuisivat maskin ja mustan, sileän peruukin alle.
"Laulatko sinä?" hän kysyi vieraaltaan varovainen hymynhäivähdys huulillaan, sillä taiteilijan työ liikkui lähemmäs suuta.

Caitlin ei voinut kuin nauraa kysymykselle. Vastaisi hän mitä tahansa, olisi se tässä ympäristössä auttamatta väärä vastaus. Se olisi sama kuin väittäisi harrastavansa kilpauintia katsellessaan olympialaisia, kun tosiasiassa kävisi kerran tai korkeintaan kahdesti uimahallilla.
"Kävin joskus nuorempana laulutunneilla, mutta en nyt väittäisi varsinaisesti laulavani", hän naurahti lämpimästi. Hän oli ehtinyt kokeilemaan niin monia harrastuksia vuosien varrella, sillä paikasta toiseen muuttaminen ei rohkaissut jatkamaan yhtäkään harrastusta vuodesta toiseen. Oli parempi etsiä uusia harrastuksia aina uuteen kaupunkiin.

David nauroi.
"Olen varma, että kuulostat hyvältä", hän vakuutti ja kiitti naista, joka toi Kummituksen silotellut peruukin sekä kupin hunajaista teetä miehelle. David siemaisi sitä ja katsahti uudelleen kelloaan. Illan näytös lähestyi.
"Jos olet nälkäinen, tämän kadun varrella on mukava pieni kahvila, josta saa hyviä voileipiä ja salaatteja", mies tarjosi tietämättä milloin Caitlin oli viimeksi syönyt.

"Annan sinun jäädä siihen uskoon", hän virnisti huvittuneena. David tuskin osaisi arvostaa tilanteen komiikkaa, kun hän ei pysyisi nuotissa kiinni. Hän ei ainakaan voinut seurata päätöntä ratsastusta huvittuneena, vaan tunsi suoranaista myötähäpeää moisesta järjettömyydestä.
"Kiitos vinkistä, taidan käydä tutustumassa", nainen nyökkäsi aavistellen, että mies tarvitsisi aikaa rooliinsa valmistautumiseen, eikä kaipaisi yleisöä sitä varten. Hän ei joutunut omaksumaan uutta persoonaa ja elämää itselleen lähtiessään kilparadalle, ja siltikin hän suosi viimehetkien viettämistä kaksin hevosen kanssa. Kaipa sama periaate päti tähänkin, vaikka teatterimaailma olikin kaukana kilparatsastuksesta.
"Yritän olla eksymättä esityksen jälkeen", hän naurahti miettien, löytäisikö täältä itse ulos. Ehkä hän voisi nykiä ihmisiä hihoista käytävillä, kunnes joku osoittaisi ulko-oven suuntaan.

"Etsin sinut taatusti käsiini", David vetosi ja tunsi syyllisyyden piston pohtiessaan luuliko Caitlin hänen heittävän naisen ulos. Mies pyysi maskeeraajansa ojentamaan Caitlinille tämän lipun - salin akustisesti parhaimmalle paikalle - siltä varalta, etteivät ehtisi nähdä ennen näytöstä. Tamsin sovitti peruukin miehen päähän, ja ensimmäinen, mustanpuhuva pukukin saapui kohteeseensa. Miehen oli vielä avattava ja lämmiteltävä äänensä sekä astuttava rooliinsa, joka tuntui asuvan mustassa osassa hänen sieluaan. Sen tähden hän ei voinut katsoa itseään Erikinä. Joku päivä raja roolin ja todellisuuden välillä unohtuisi.
"Oikealle, alas portaita, vasemmalle, oikealle ja ulos", hän yritti auttaa parhaansa mukaan.

"Hyvä", nainen hymyili miehelle. Hän oli eksynyt tätä pienempiinkin ja vähemmän ihmisiä keränneisiin paikkoihin, joten oli varmaa, että jos hän lähtisi itsekseen vaeltelemaan esityksen päättymistä seuraavan ihmismassan mukana, eksyisi hän varmasti ja löytäisi itsensä teatterin takakujalta tai maanalaisen sisäänkäynniltä. Hän vilkaisi saamaansa lippua pikaisesti, ennenkö sujautti sen pieneen olkalaukkuunsa ja hymyili miehen ohjeistukselle.
"Oikea, alas, vasen, oikea, ulos, selväksi tuli", hän toisti miehen antamat ohjeet naurahtaen lopussa. "Katkaise jalkasi", hän toivotti muistaen, ettei onnea saanut koskaan teatterissa sanoa ja lähti suunnistamaan miehen ohjeiden perusteella kohti uloskäyntiä. Hän pysähtyi hetkeksi ihailemaan käytävällä liikkuvia työntekijöitä, jotka tiesivät tarkkaan mitä tekivät ja minne menivät, ennenkö jatkoi matkaansa vilpoisaan ulkoilmaan.

David ryhtyi avaamaan ääntään pitkällä, mielenkiinnottomalla harjoitussarjalla siemaisten välillä kurkkua hellivää teetä, kun peruukin alle sovitettiin kaksi mikrofonia ja valkoinen maski asetettiin hänen kasvoilleen. Hän jatkoi skaaloihin Tamsinin avustaessa häntä pukuunsa ja sai sitten jäädä yksin pukuhuoneeseensa, kun illan esitys alkoi olla ovella. Mies painoi suudelman kahdelle sormelle ja kosketti niillä rakastavasti Lizzien kehystettyä kuvaa, kuten oli tehnyt heidän häistään saakka, ja sysäsi sitten oman elämänsä pois mielestään. Erikin rooliin astuminen oli jo ensimmäisellä kerralla ollut luontevaa, suorastaan pelottavan helppoa, ja nyt se oli yhtä vaivatonta kuin nukahtaminen. Kun mies katsoi peiliin, vastaan tuijottava hahmo oli tummanpuhuva Kummitus oopperatalonsa kulisseissa. Koputus ovella kertoi, että oli aika, ja viittaan verhoutunut mies lähti kohti näyttämöä. Näytös oli alkanut hetki sitten huutokaupan merkeissä, ja nyt Christinen olisi aika saada hetkensä parrasvaloissa. Mies halusi seurata ensimmäisen kappaleen sumua uivista kulisseista, tutuista varjoista ja imeä itseensä pimeän teatterin mystiikkaa.

Caitlin kävi syömässä voileivän Davidin ylistämässä pienessä kahvilassa, seuraten mielenkiinnolla hitaasti teatteria kohtaan valuvia ihmismassoja. Ei mennyt kauaakaan, kun ihmisiä vaelsi kymmenittäin kohti suuria pääovia, ja kelloaan vilkaisten hän viimeisteli teensä ja nousi jalkeille lähtien kohti teatteria, joka oli valaistu illan näytöstä varten. Väkijoukon sorinan täyttäessä aiemmin hiljaisen, aution eteisaulan, tuntui koko teatteri heräävän henkiin eri tavalla kuin aiemmin. Nainen jätti takkinsa narikkaan, suoristi mustaa jakkutakkiaan ja lähti luovimaan tietään kaikessa rauhassa ihmisten lomasta kohti oikeaa sisäänkäyntiä. Avuliaat työntekijät ohjasivat häntä oikeaan suuntaan, kunnes nainen löysi numeroidun paikkansa ja saattoi istahtaa punaiseen samettituoliin täynnä odottavaa jännitystä, jonka yleensä yhdisti kilparadoille. Hän antoi katseensa kiertää täyttyvässä, valaistussa teatterisalissa ihaillen sen arkkitehtuuria vielä kertaalleen, ennenkö himmenevät valot paljastivat näytöksen alkavan. Hän käänsi katseensa näyttämölle antautuen teatteria täyttävän tunnelman hellittäväksi ja tarinan vietäväksi. Se osoittautui yllättävän helpoksi, kun nuoruudessa nähty esitys oli jo unohtunut muutamia yksityiskohtia lukuunottamatta täysin.

Christine vajosi pukeutumispöytänsä eteen hämmentyneenä kokemastaan illasta ja vanhan lapsuudenihastuksen ilmestymisestä. Se oli hetki, jona David täytti teatterin pimeyden Kummituksen pidäteltyä raivoa tihkuvalla äänellä ja säikäytti Christinen jaloilleen. Tytön katumus sai Musiikin enkelin ohjaaman huomion kohti peiliä, jonne jo näyttävä, legendaarisella puolinaamiolla verhottu Kummitus ilmestyi ja kätensä ojentaen houkutteli tytön mukaansa varjoihin. Lavalla lipuvasta sumusta nousi kynttelikköjä toisensa perään, ja takorautainen portti sulki Christinen enkelinsä maanalaiseen kammioon. Kummituksen äänen hurja, melkein raivokas voima pehmeni, kun kynttilöin valaistun pianon taakse istahtanut mies alkoi laulaa Yön musiikista. Lizzien lempikappaleessa oli sävy, joka oli saanut useamman Christinenkin unohtamaan roolinsa ja vain nojautumaan vasten samaan aikaan kiihkeästi ja varoen tyttöä koskettavan Kummituksen rintaa. Se oli rakkaudentunnustus, vilpittömin, kaunein ja puhtain, jonka Kummitus saattoi sielustaan antaa. Mies halusi palavasti koskettaa jumaloimaansa tyttöä, mutta väisti saadessaan mahdollisuuden tulla itse kosketetuksi, ja otti pyörtyvän Christinen käsivarsilleen höyhenenkeveästi peitellen tämän sitten hellävaroin tyynyillä vuorattuun sänkyyn, viipyen kuin ei haluaisi irrottaa otettaan. Täydellinen, unenomainen yö päättyi epätoivoon Christinen poistaessa hirviön piilottavan naamion, ja Kummituksen tuska sai raivoisan huudon särkymään. Se aloitti eskaloituvan kauhutarinan kaunottaresta ja hirviöstä, jolta Christine ei yrityksistään huolimatta voinut täysin sulkea sydäntään - eikä rujo, tuhottu Kummitus voinut uhkauksistaan huolimatta vaatia tyttöä omakseen saatuaan tältä niin kauan kaipaamansa suudelman. Näyttämö katosi pimeyteen Meg Giryn löytäessä vain hylätyn, valkean puolinaamion. Hetkeä myöhemmin näyttelijät kumarsivat vuorotellen yleisölle, Kummitus jälleen naamiossaan.

Caitlin huomasi kysyvänsä itseltään useasti musikaalin aikana, miksei ollut käynyt teatterissa useammin. Esityksen valtava voima veti vastustamattomalla tavalla puoleensa, eikä hän voinut ymmärtää, miten oli koskaan saattanut keskittyä vilkuilemaan muutaman penkin päässä istunutta poikaa. Hän ei saanut katsettaan irti hahmoista koko esityksen aikana, ja henkäisi terävästi muun yleisön mukana Kummituksen naamion poistuessa kasvoilta. Teatterin penkillä oli helppo unohtaa kaikki se, mikä teki hänestä hänet arjessa, ja uppoutua täysin mahtipontisten laulujen ja näyttävien eleiden maailmaan, jossa tunteet olivat hurjia, alkukantaisen raakoja ja niin vetovoimaisia. Ei ihme, että musikaali oli säilyttänyt suosionsa vuosikymmenten ajan. Hän nousi muun yleisön mukana seisaalteen ja taputti haltioituneena näyttelijöille, jotka olivat tehneet uskomatonta työtä. Hän oli täysin unohtanut Davidin olevan Kummituksen naamion takana ennen sitä hetkeä, kun mies kumarsi yleisölle. Caitlin epäili sen olevan lahjakkaan näyttelijän tunnusmerkki; kadota niin syvälle rooliin, ettei kukaan nähnyt näyttelijää hahmon takaa. Hän istui alas odottaessaan, että kiireisimmät ehtisivät poistua teatterista, ennenkö lähti seuraamaan ihmisvirtaa aulaa kohden, ajatukset edelleen suurimmaksi osaksi musikaalin luomassa maailmassa, joka oli tuntunut todellisemmalta kuin rakennuksen ulkopuolella levittäytyvä Lontoo miljoonine tarinoineen ja elämänkohtaloineen. Hän haki takkinsa narikasta ja siirtyi sivummalle takki käsivarrelle heitettynä. Katsellessaan poistuvien ihmisten virtaa hän ei voinut olla tuntematta kaipausta, kun musikaalin mystinen maailma haihtui hitaasti tehden tilaa todellisuudelle. Nainen istahti alas aulan seinää vasten olevalle penkille. Hänellä ei ollut minnekään kiire, ja Davidilla oli varmasti paljon tehtävää lavalta päästyään, ennenkö mies voisi häntä tulla noutamaan. Odottaminen ei haitannut lainkaan, sillä se tarjosi mahdollisuuden kurkottaa vielä viimeisen kerran mahtipontiseen tarinaan ja antaa laulujen välittämien tunteiden virrata lävitse. Hän ei edes huomannut hyräilevänsä tuttua Yön musiikkia. Hän ei ehkä ollut muistanut tarkalleen tarinaa, jonka musikaali kertoi vuodesta toiseen uusille yleisöille, mutta musiikin hän tunsi. Hän oli ratsastanut niiden kappaleiden tahtiin useammat freestyle-suorituksensa. Mahtipontinen musiikki oli sopinut upeasti valkean Paloman voimakkaiden lisäysten taustalle.

David kohotti Christinen kättä yleisön aplodeille kunnianosoituksena nuorta naisnäyttelijää kohtaan, irrottautui vihdoin esiripun taakse pääsevästä seurueesta niin pian kuin oli mahdollista ja harppoi pukuhuoneeseensa. Hän ei halunnut antaa Caitlinin odottaa eikä siksi jäänyt viipymään roolissa tai naamiossa, jotka antoivat hänen olla joku muu kuin vaimonsa ja elämänhalunsa menettänyt raukka, jolle jokainen päivä oli selviytymistaistelua. Vähitellen rujon epämuodostuman alta paljastuivat jälleen hänet omat kasvonsa, ja hänen omat, vaaleanruskeat hiuksensa, joita mies sukaisi sormillaan muutamaan kertaan, ennen kuin veti tummanpunaisen neuleen takaisin päälleen, otti polvipituisen, tumman villakangastakkinsa naulasta ja lähti etsimään Caitlinia teatterin aulasta, missä oletti naisen olevan.

Caitlin nousi seisomaan huomatessaan miehen lähestyvän ja kiirehti tuota vastaan silmät loistaen. Oli vaikea uskoa, että vain muutamia hetkiä sitten mies oli seissyt lavalla täydessä meikissä ja Kummitukseksi muuttuneena.
"En tiedä, miten kukaan täällä asuva voi tehdä muuta kuin käydä teatterissa", nainen naurahti yrittäessään ravistautua irti musikaalin maailmasta keskittyäkseen tähän hetkeen. "Minun tekee mieli ajaa joka viikko reilu viisi tuntia suuntaansa ihan vain jotta voisin viettää pari tuntia täällä", hän pudisteli päätään. Olisipa hänellä jotain fiksua sanottavaa miehelle, joka oli tehnyt upeaa työtä ja varmasti tottunut siihen, että musikaalia katsomaan tulleet osasivat antaa palautetta, joka ei ollut vain tyhjää sanahelinää.
"Ihan uskomatonta. Olit upea. Vau", hän naurahti ja sipaisi siistiltä nutturalta karannutta hiussuortuvaa korvansa taakse. Oli se kumma, kun ne eivät ikinä tuntuneet olevan riittävän pitkiä pysyäkseen muiden hiusten seassa niskaan sidottuina.

Mies laski katseensa hämillisenä hymyillen.
"Kiitos", hän totesi ja viittasi ovea kohti. David oli toki kuullut vuosien varrella jos jonkinlaista palautetta, jopa ylistystä, mutta tutuilta ja ystäviltä tullessa se oli edelleen vierasta.
"West End on kieltämättä suosikkipaikkani", hän lisäsi. Mies kävi mielellään teatterissa, vaikka omien esitysten runsaus teki siitä vaikeaa näytösten osuessa yleensä päällekkäin toistensa kanssa.
"Haluaisitko tulla tapaamaan castiamme vai menisitkö mieluummin kaksin?"

Caitlin lähti ovea kohti voimatta pyyhkiä typerän onnellista hymyä kasvoiltaan. Eivätköhän kaikki teatterin työntekijät olleet jo tottuneet siihen, että näytöksistä poistuttiin mitä erikoisempien ilmeiden ailahdellessa kasvoilla.
"En ihmettele", nainen kääntyi hymyilemään miehelle. Hän ei olisi koskaan lähtenyt, jos olisi saanut palkkaa sitä, että eläisi illasta toiseen moisen kaiken muun tukahduttavan tunteen keskellä. Todennäköisesti lavalla kokemus oli erilainen, mutta yleisöstä käsin esitys ei ollut ollut muuta kuin täydellinen.
"Minulle käy kummin vain. En toki haluaisi pidellä sinua ystäviesi luota, joten mikäli vähäinen teatteritietämykseni ei haittaa, en laita pahakseni heidän seuraansa", hän kohautti pienesti harteitaan napittaessaan takkiaan kiinni illan viileyttä vastaan.

"Käymme yhdessä ulkona monta kertaa viikossa, joten et suinkaan pidättele minua", David vakuutti avaten Caitlinille ulko-oven kylmänkosteaan myöhäisiltaan ja kaupungin huminaan.

"Luotan siis siihen, että tiedät minne mennä", Caitlin naurahti olkansa yli ennenkö joutui keskittymään siihen, mihin astui ettei päätyisi portaikossa naamalleen. Hän mietti hetken miehen tarjousta. Kuinka paljon hänellä olisi sanottavaa ystäväpiirissä, joka oli varmasti lukuisten esitysten myötä hioutunut tiukaksi, yhtenäiseksi joukoksi. Hän ei edes puhunut teatterin kieltä, eikä osaisi sanoa esityksestä mitään sen ihmeellisempää, jos joku siitä kysyisi.
"Jos olet aivan varma, etteivät muut jää kaipaamaan sinua, niin mielellänihän minä varastan päätähden seurakseni", hän ei voinut olla virnistämättä. Ei David ollut tähänkään mennessä häntä motannut typeristä kiusoittelusta.

Mies nauroi ja kosketti naisen selkää viitatessaan vasemmalle. Muutaman korttelin päässä oli viehättävä, tunnelmaltaan ja punasävyiseltä sisustukseltaan lämmin baari, jossa kuuli keskustella.
"Tehkäämme siis niin. Oletko nälkäinen?" David tiedusteli vilkaisten kymmenen tienoille asettunutta viisaria rannekellossaan.

Caitlin lähti ohjattuun suuntaan nauttien arki-iltaan rauhoittuneen Lontoon ilmapiiristä. Kyllähän täällä varmasti kelpasi asua. Ei ihme, että David vaikutti niin erilaiselta täällä. Kaupunki toi ihmisestä esiin toiset puolet kuin hiljainen maaseutu.
"Kävin testaamassa sitä suosittelemaasi kahvilaa. Olit oikeassa, siellä oli herkullisia voileipiä", hän tarjosi vastaukseksi. Ei hän suinkaan ollut nälkään kuolemassa, mutta ehkä lavalla hyörinyt mies oli. Hän ei tiennyt miehen rutiineista tuon taivaallista täällä.
"Joten selviän kyllä ilman, ellei sinun sitten ole nälkä", hän jatkoi tajuttuaan ettei ollut varsinaisesti vastannut esitettyyn kysymykseen.

"Ei ole", David naurahti kevyesti ja työnsi kädet takkinsa taskuihin lämpiämään heidän kävellessään, "esitys jättää jälkeensä niin vahvan adrenaliinin, etten tunne nälkää tai väsymystä tuntikausiin." Mies veti rentona sisäänsä kaupungin elävää ilmaa ja avasi naiselle tasokkaan baarin oven päästäen lämpimän tuulahduksen heitä vastaan.

Hän nyökkäsi. Niinhän se varmasti teki.
"Vähän sama kilpailujen kanssa", hän naurahti astuessaan sisälle baariin, jossa hän tiesi viihtyvänsä jo ensimmäisen vilkaisun perusteella. Likaisiin vaatteisiin pukeutuneet, kolmen päivän ryyppyputkeaan viettävät henkilöt puuttuivat tyystin, ja sen sijaan paikalla oli hyvin pukeutuneita miehiä ja naisia pienemmissä porukoissa ja yksinään.
"Mitä tahdot? Minä tarjoan", nainen kiirehti sanomaan ennenkö mies alkaisi enää yhtään enempää herrasmieheksi. Hän oli sentään saanut mahdollisuuden kierrellä ympäri teatteria ja istua loistavalla paikalla ihailemassa esitystä, jota ihmiset saapuivat katsomaan kaikkialta maailmasta. Vähintä, mitä hän saattoi tehdä, oli tarjota Davidille kurkunkostuketta.

"Älä huolehdi", mies totesi päätään puistaen. Ei Caitlin ollut hänelle mitään velkaa. David veti lompakkonsa esille.
"Anna minun tarjota, kiitoksena siitä, että suostuit viettämään illan kanssani."

Caitlinin teki mieli väittää vastaan, mutta huokaisten hän laittoi lompakkonsa takaisin olkalaukkuunsa ja hymyili miehelle.
"Saat sen kuulostamaan siltä kuin olisin luopunut jostakin merkittävästä tullakseni tänne", nainen pudisteli päätään, mutta pieni hymy pysyi yhä huulilla. Hän vilkaisi laadukkaan baarin tarjontaa pohtien, mikä täällä olisi kokeilemisen arvoista. Pienpanimosta tuotavat erikoisoluet kuulostivat mielenkiintoisilta ja joltakin, jota ei saanut jokaisen kadunkulman kapakasta, joten siihen hän päätyi miettien hetken tummemman ja vaaleamman vaihtoehdon välillä, ennenkö lausui toiveensa lähes mustasta oluesta baarimikolle.

David tilasi samanlaisen, maksoi juomat ja nyökkäsi kohti suojaisaa, lämpimän näköistä pöytänurkkausta sivummalla, josta näkisi baarin tapahtumat. Mies laski lasin alusen päälle ja istahti alas olkapäitään pyöräyttäen.
"Mitä sinulla on ohjelmassa tällä viikolla?"

Caitlin suuntasi pöydän ääreen, laski lasinsa turvallisesti alusen päälle ja alkoi vasta sen jälkeen riisua takkiaan, joka ei sopinut sisätiloihin. Jossakin muussa pubissa hän olisi tuntenut olonsa ylipukeutuneeksi, mikä jo itsessään oli harvinainen tunne hänelle, mutta tämän paikan henkeen mustat housut ja mittojen mukaan teetetty jakkutakki sopivat loistavasti. Huomenna hän olisi taas farkuissaan ja printtipaidoissaan, mutta edes hän ei ollut niin sivistymätön maalaisjuntti, että pamahtaisi teatteriin sellaiset päällään.
"Valmennuksia ja ratsastamista, niin kuin aina", Caitlin naurahti. "Elämäni on varsin yksitoikkoista, jos sitä pysähtyy ajattelemaan. Siksi en pysähdy", hän virnisti. Hevoset olivat onneksi monipuolisia eikä hän koskaan voinut etukäteen tietää, mihin päätyisi työpäivänsä aikana, mikä auttoi ehdottomasti muutoin niin rutiineihin kangistuneessa päiväohjelmassa.
"Olen jo muutaman viikon tuskaillut vapaaohjelman kanssa, jotta saisin tehtyä juuri Remonalle ja minulle sopivan ohjelman kilpakautta varten, joten varmaan jatkan sen työstämistä edelleen."

"Luulen, että suurimmalle osalle ihmisistä elämäsi kuulostaa kaikelta paitsi yksitoikkoiselta", David totesi hymyillen lasinsa yli.
"Harva saa suunnitella vapaaohjelmaa kilpahevosille tai edes tehdä mitä rakastaa."

"Ehkä", hän naurahti. "Mutta monien elämään mahtuu muutakin kuin pelkkä työ." Hänellä ei ollut muuta kuin hevoset, jotka tosin eivät tuntuneet työltä kuin harvoissa tapauksissa. Suurimman osan ajasta hän nousi hevosen selkään yhtä täynnä intoa kuin silloin, kun ensimmäisen kerran sai istua satulassa.
"Eipä siinä paljoa valittamista olekaan", hän hymähti kiintyneesti ja siemaisi lasistaan pohtien ohimennen mikä todennäköisyys sille olisi, että valkea silkkipusero selviäisi puhtaana iltaan asti.

"Työlle elämiselle", mies tarjosi lasiaan kilautusta varten. Hänen elämänsä oli työ.
"Missä muuten asut täällä ollessasi?"

Caitlin kohotti lasiaan moiselle maljalle. Se sopi hänelle paremmin kuin hyvin. Miksi elää millekään muulle, jos oli onnistunut tekemään intohimonsa kohteesta ammatin?
"Radisson Blun hotellissa", hän vastasi joutuen hetken miettimään hotelliketjun yksittäisen hotellin tarkkaa nimeä. Sitä oli mainostettu West Endin hotellina, joten sinne hän oli suunnannut. "Kenilworth", hän jatkoi muistaessaan. Oli ollut helppo mennä suuren ketjun hotelliin, sillä ne olivat aina hyvällä paikalla kaupunkiin nähden. Sieltäkin olisi voinut kävellä teatterille, mutta hän nautti maanalaisista, jotka suihkivat ristiin rastiin Lontoon alla.
"Olisihan pikkusisko ottanut sohvalleen, mutta täytyihän sitä nyt käyttää mahdollisuus hotelliyöhön hyödykseen", hän virnisti. Ihan kuin niitä ei tulisi riittämiin kisamatkoilla.

David hymyili ja kohotti kulmiaan.
"Ovatko hotelliyöt erityistä herkkua?"

"Ovat ne silloin kun seuraavana aamuna ei tarvitse nousta töihin", hän myönsi hymyillen. Nuorempana hän oli matkustanut ympäri maailmaa vanhempiensa mukana ja asunut siellä täällä, sekä käynyt lomilla paratiisirannoilla ja lumisilla vuorilla, mutta nykyään ainoat ulkomaan matkat olivat joko kisamatkoja hevosten kanssa tai Chloen luokse lentämisiä. Ehkä hänen pitäisi jossakin kohtaa varata itselleen hemmottelumatka jonnekin päin maailmaa ilman murheita hevosista.

"En siis turhaan tarjoa omaa sohvaani", mies naurahti ja siemaisi Caitlinin valikoimaa, tummaa olutta kokeillen.
"Olisitko halunnut tehdä jotain muuta?"

Caitlin pudisteli päätään. David oli aivan liian ystävällinen. Hotellissa oli oikein loistava viettää yötä.
"Olen jo nyt tehnyt enemmän kuin teen yleensä kuukauden aikana", nainen naurahti ja kurkotti pöydän yli koskettaakseen vapaalla kädellään miehen kättä.
"Älä huoli, olet ollut aivan loistava isäntä", hän vakuutti huvittuneena.

David pudisteli huvittuneena päätään ja kosketti toisella kädellään Caitlinin kättä vastavuoroisessa eleessä.
"Jos käyntisi Lontoossa ovat harvinaisia, tokihan niiden pitäisi olla sen arvoisia."

Caitlin säilytti miehen katsekontaktin hetken ajan onnellisena siitä, miten David vaikutti niin paljon tyytyväisemmältä täällä. Lontoo taisi olla Davidin todellinen koti ja teatteri elämän näyttämö.
"Tämä ainakin on", hän vakuutti ennenkö veti kätensä takaisin omalle puolelleen ja kohotti olutlasin huulilleen. "On sitä huonompienkin syiden takia ajeltu pitkiä matkoja."

"Olen imarreltu", mies naurahti ja otti toisen kulauksen lasistaan. Hän ei sallinut itsensä juoda lasillista enempää - paitsi jouluna, mitä hän ei mielellään muistellut.

Ehkä hänen pitäisi tulla useammin Lontooseen, eikä aina odottaa, että David saapuisi pohjoiseen. Oli ihana nähdä tämä puoli miehestä, joka ei kantanut koko maailman taakkaa harteillaan koko aikaa vaan laski sen hetkeksi alas.
"Onko huomenna edessä seuraava esitys?" Hän kysyi hymyillen. Sääli kun hänen visiittinsä ei voisi venyä päivätolkulla, mutta hevoset oli asetettava etusijalle. Se tuntui olevan hänen elämänsä halki kantava teema.

"Kyllä, ja joka ilta lauantaihin asti. Torstaina ja lauantaina on myös iltapäivämatinea", mies vastasi nauttien siitä, ettei joutunut kohtaamaan täällä tyhjiä, epätoivon vaaralliseksi tekemiä päiviä. Joka päivä hän sai olla joku muu, joku elämisen arvoinen ja ympäröivälle maailmalle arvokas.

"Oho, siinä riittää töitä", hän räpytteli yllättyneenä silmiään. Miten miehen ääni kesti syvältä kumpuavien, voimakkaiden laulujen soolot päivästä toiseen? Hänelle teki tiukkaa sateisena päivänä saada äänensä riittämään kolmen valmennuksen läpi.
"Sääli kun en voi jäädä seuraamaan huomistakin esitystä", hän pudisteli päätään. "Mutta seuraavalla kerralla kun olen Lontoossa, tulen varmasti yleisöön", Caitlin vannoi pehmeästi. Hän oli nauttinut olostaan samettipenkeillä satojen ja taas satojen muiden joukossa, eläessään mukana näyttelijöiden henkiin herättämässä vanhan ajan loistoa hehkuvassa tarinassa.

David kohautti olkiaan onnellisena. Luoja tiesi, että hän tarvitsi enemmänkin töitä voidakseen sulkea surunsa elämänsä ulkopuolelle. Työ verotti ääntä, mutta aktiivinen, huolellinen ja ennaltaehkäisevä huolto sekä satunnaiset lomapäivät täydessä hiljaisuudessa pitivät hänen instrumenttinsa työkykyisenä.
"Sama esityshän se on kuin tänään", mies vastasi hymyillen. Hän tosin muutti jotain jokaisessa esityksessä, mikä esti vastanäyttelijöitä turtumasta ennakointiin, mutta tarina pysyi samana.
"Tiedätkö, milloin olet tulossa jälleen Lontooseen?"

"Se oli niin upea kokemus, että olisin voinut katsoa toisen esityksen vaikka heti perään", hän naurahti. Hän ei ollut koskaan nauttinut erityisemmin elokuvien katsomisesta, sillä tarinat harvoin jaksoivat kiinnostaa eikä televisioruudulta välittynyt tunteet samaan tapaan kuin teatterin lavalta yleisön yli aaltojen lailla vyöryvät elämää suuremmat tunteet.
"En yhtään", hän huokaisi. Olisihan hän voinut suunnitella elämäänsä eteenpäin sen verran, että tietäisi aikatauluistaan edes sen verran että osaisi kertoa missä kaupungissa kulloinkin oli. "Ilmoitan heti kun tiedän."

"Olen onnellinen, jos viihdyit", mies vakuutti pyöräyttäen lasia sormissaan.

"Kuka ei viihtyisi?" Caitlin haastoi nauraen. Oli vaikea kuvitella ketään istumaan yleisöön välinpitämättömänä. Oopperan Kummituksen kaltaisen mestariteoksen katsominen sille lämpenemättä kuulosti mahdottomuudelta - vaikka varmasti kahta päivää aiemmin hän oli kuulunut juuri siihen joukkoon, joka ei ymmärtänyt nuoren Christinen ja runnotun Kummituksen viehätystä.

"En ole varma olenko koskaan kysynyt mistä olet kotoisin", David kysyi vapauttaen naisen musikaalin kehumisesta.

"Dublinista", hän vastasi hymyillen ja virnistäen vaihtoi aksenttia lennosta kotoisaan irkkuvääntöön. "Ainakin paperilla. Eikö muka puheesta erotu?" Hän siemaisi tummaa oluttaan ja hymyili lämpimästi miehelle.
"Mutta olen asunut niin monessa paikassa eri puolilla maailmaa, että käsitykseni kodista eroaa varsin merkittävästi monien muiden ajatuksista", hän jatkoi antaen vahvan aksentin hiipua. Lontoon puhetapa oli tarttuva, minkä hän oli huomannut heti hotelliin astuttuaan. Hyvä korva aksenteille oli auttanut oppimaan nopeasti uudet kielet nuoruudessa, mutta se tarkoitti myös sitä, että aksentti tarttui - niin hyvässä kuin pahassakin.

"Todellako? Missä kaikkialla olet asunut?"

Caitlin naurahti.
"Dublin, Saksan Köln, Espanjan Sevilla, Tsekin Praha, Itävallan Wien, Kentucky rapakon toisella puolella", hän luetteli pohtien oliko unohtamassa jonkin maan. Jossakin kohtaa muutot olivat alkaneet sulautua toisiinsa ja kodit muistuttaa toinen toistaan. Oliko sillä väliä, millaisessa asunnossa hän oli kulloinkin asunut?
"Aivan ja Glasgow. Näiden kaupunkien välillä tosin tuli muutettua useampaan kertaan", hän muisteli lämmöllä, jota lukuisten kotikaupunkien ajattelu aina herätti. Kaikille niin liikkuva elämä ei olisi sopinut, mutta hän oli nauttinut siitä, vaikka joskus nuorempana olikin valittanut vanhempien repiessä heidät jälleen liikkeelle.

"Siinä on kunnioitettavaa historiaa. Onko maailmassa kolkkaa, jossa et ole käynyt?"

"On", Caitlin ei epäröinyt hetkeäkään. "Maailma on niin suuri. Tuskin kaikkialle ehtisin vaikka miten yrittäisin. Ja no, tällä hetkellä on monta hyvää syytä pysyä Englannissa."

David hymyili.
"Meidän onnemme, siis."

Nainen naurahti itseironisesti. Todellinen onni. Miten Englanti pärjäisikään ilman hänen kompurointiaan? Hyvin, mikäli menneistä vuosikymmenistä sopi jotain päätellä. Eivätkö poliitikot jatkuvasti hokeneet, miten ennen oli kaikki ollut paremmin?
"Mitä yleensä teet ennen esityksiä, kun et esittele teatteria muille?" Hän kysäisi uteliaana. Miehen arki kuulosti niin kiehtovalta kaikkine käänteineen.

"Olen hiljaa", mies vastasi itseironisella hymyllä.
"Käyn yleensä juoksemassa Hyde Parkissa aamupäivisin, kuntoilen ja mikäli meillä ei ole harjoituksia, joko harjoittelen itse, hoidan ääntä tai tapaan ystäviä. Huomattavasti yksinkertaisempaa kuin sinun arkesi", David totesi.

Hän hymyili toispuoleisesti miehen kommentille. Kai se kävi järkeen, että ääntä suojeli olemalla hiljaa silloin kun ei ollut tarvetta puhua tai laulaa, niin ääntä riittäisi niihin hetkiin, kun yleisö odottaisi henkeään pidätellen Kummituksen synkkää sooloa.
"Siinä riittää puuhaa", hän nyökytteli. Hyvä, että miehellä oli ystäviä Lontoossa, joiden kanssa viettää aikaa. "Eihän se kuulosta lainkaan työlle elämiselle", hän ei voinut olla virnistämättä.

"Sitä se täsmälleen on", David hymyili laskien katseensa. Ajan kuluttamista ja työhön valmistautumista - kaikki hänen ystävänsäkin olivat jollain tavalla yhteydessä töihin.
"Mutta rakastan työtäni, joten en kai voisi pyytää enempää." Paitsi vaimonsa takaisin.

Caitlin naurahti pehmeästi. Niin kai sitten. Parempi olla väittelemättä asiasta ammattilaisen kanssa. Hän tiesi äänenkäytöstä lähinnä sen verran, että kuuma juoma palautti käheäksi painuvaa ääntä. Ei hän huvin vuoksi kantanut termosmukia mukanaan ympäri maneesia.
"Hyvä niin. Olisi ikävä tehdä työtä jos vihaisi joka hetkeä", hän myönsi nyökäten. Joskus hän oli miettinyt, mitä tekisi elämällään jos ei yllättäen voisikaan olla hevosten keskuudessa. Moiset ajatukset oli parempi työntää heti pois mielestä, sillä hän ei osannut edes kuvitellakaan toista työtä, jossa viihtyisi.
"Kai koirat muuten tulivat kuntoon?" Nainen muisti yllättäen kysyä annettuaan ajatusten vaeltaa takaisin pohjoisen maaseuduille.

"Suunnilleen, oletan", mies vastasi ja antoi katseensa vaeltaa baarin punatiiliseen seinään. Hänen oli niin helppo unohtaa pohjoisessa oleva painajainen ollessaan kotona. Muisto ojaan suistuneesta autosta, peuranraadosta ja vaarallisesta, tuskaisesta toiveesta tekivät hymyilemisen vaikeaksi.
"Ne olivat saaneet aikamoisen tällin, mutta eivät vaatineet leikkausta. Kaikella todennäköisyydellä ne ovat nyt ennallaan. Syövät Lizzien huonekalut, riipivät tapetteja ja järsivät ovenkahvoja, kun eivät löydä puutarhasta enää kaivelematonta kohtaa."

"Hyvä niin", nainen nyökkäsi, sillä olisi ollut surkea kuulla, että koirille olisi käynyt huonomminkin. Ajatus taloa tuhoavista nelijalkaisista vain riitti vakuuttamaan hänet siitä, ettei hän koskaan haluaisi lemmikkiä omaan asuntoonsa. Kun asui itsekseen asunnossa, sai sen helposti pidettyä siinä kunnossa ettei vuokranantajalla ollut valitettavaa.
"Voi sentään", hän hymähti koirien ajankäytölle. "Ehkä ne ovat olleet edellisessä elämässään remonttimiehiä."

"Ehkä", David myöntyi ja nosti lasin huulilleen.
"Sinulla ei taida olla lemmikkieläimiä?"

"Ei", Caitlin vahvisti pirteästi. "Eivät oikein sopisi jatkuvan matkustelun keskelle." Puhumattakaan kaikesta muusta harmista, mitä lemmikeistä olisi. Varmasti niistä oli iloa yksinäisiin iltoihin, mutta kun vietti kaikki päivänsä eläinten keskellä, oli rauhalliseen, tyhjään kotiin tuleminen suorastaan juhlaa. Ei tarvinnut ikinä arvuutella, mikä sotku vastassa odottaisi.

"Olen todennut saman", mies vastasi. Chaplinin ja Somewheren jälkeen erityisen vahvasti. Andromeda uskoi koiriensa kohdalla vapaaseen kasvatukseen.
"Oletko suunnitellut matkustelevasi paljon lähitulevaisuudessa?"

"Kisamatkoja lähinnä", hän kohautti pienesti harteitaan ja siemaisi lasistaan. Ne olivat toki matkustelua, mutta eivät sillä tavalla kuin moni ajatteli puhuessaan eri maahan matkustamisesta. Olivat he missä tahansa, hänen ensimmäinen prioriteettinsa oli hevosten olot, sen jälkeen se, että hän olisi täydessä terässä kilpasuoritusta varten. Vasta niiden jälkeen sai alkaa edes ajatella, mihin maahan ja kaupunkiin oli päätynyt ja olisiko siellä kenties jotakin näkemisen arvoista.
"Mutta ehkä kesällä voisin reissata johonkin ihan ilman hevosiakin."

"Onko kisoihin suotavaa toivottaa onnea?" David kysyi tietämättä mitä muuta kysyä. Hevoset olivat vieras, tuskaisten muistojen riivaama maailma, jossa hän tunsi olonsa avuttomaksi.

"Toki", Caitlin naurahti. Joku olisi voinut olla eri mieltä, mutta hänen kohdallaan taikauskoisuus ei yltänyt ratsastuskisoihin asti. Niiden taikuus oli karissut vuosien varrella. Kisat olivat mahdollisuus näyttää muillekin, miten hyvä ja taitava ratsukko oli.
"Remonan kanssa onnea ei onneksi tarvitse paljoa. Se on upea, hieno hevonen, joka tekee työnsä hyvillämielin vaikka jotakin hiukan yllättävääkin tapahtuisi", nainen vakuutti lämpöä äänessään. Remona oli kerrassaan ihana hevonen. Hän ei olisi voinut toivoa parempaa ratsua edellisten menestyjiensä jälkeen.

"Sitä Lizziekin sanoi", mies huokasi haikeasti hymyillen ja katsahti vähenevää oluttaan. Yksi lasillinen. Ajatustensa hukuttaminen päihteisiin ei ollut koskaan ollut toimiva ratkaisu. Kunhan hän pysyisi Lontoossa, hän voisi hengittää ja hän voisi kohdata jokaisen uuden päivän. Täällä hänellä oli edelleen tarkoitus.

Nainen nyökkäsi. Aivan varmasti oli sanonut. Jokainen, joka ratsasti Remonaa näki tamman erityislaatuisuuden. Monet näkivät sen jo katsomostakin. Ruunikko tamma oli tähti, joka loistaisi entistäkin kirkkaampana vuosien myötä.
"Laita viestiä kun olet seuraavan kerran pohjoisessa. Ehkä voin näyttää, mitä kaikkea Remona on oppinut", hän ehdotti seuraten miehen kasvoja tarkkaavaisena. Davidille ei voinut olla helppoa tulla tallille ja nähdä edesmenneen vaimon hieno kilparatsu, mutta olisi hienoa ratsastaa tammaa miehen silmien alla.

David vältteli pohjoiseen menemistä. Caitlinin pyyntö oli kuitenkin vaikeaa torjua, vaikka se tarkoittaisi tuskaista iltaa lapsen, jota hänelle ei olisi koskaan pitänyt antaa, ja lastenhoitajan kanssa, jonka kanssa hän ei voisi olla samassa huoneessa.
"Totta kai", hän lupasi, "kenties helmikuun loppupuolella?" Se antaisi hänelle aikaa toipua edellisestä vierailusta. Hän voisi katsoa Caitlinia Remonan selässä. Ei ollut hevosen eikä naisen syy, ettei hevosella ratsastanut enää sen oikea omistaja, ja Davidin oli järjetöntä tuntea tuskaa siitä. Mies tyhjensi olutlasinsa.

Caitlin hymyili miehelle.
"Kuulostaa hyvältä", hän vakuutti nyökäten. Hän ehtisi hioa vapaaohjelman huippuunsa siihen mennessä. Kenties hän voisi ratsastaa pienen pätkän siitä Davidin nähden. Olettaen, että hän olisi siihen mennessä löytänyt täydellisen musiikin jonka päälle rakentaa ohjelman, mikä ei ollut itsestäänselvyys hänen tavoitteillaan. Hän halusi jäädä jokaisen mieleen, kun he esittäisivät ohjelmansa jossakin päin maailmaa, eikä siihen kelvannut hyvä ohjelma. Se vaati täydellistä, taiteellista ohjelmaa. Nainen joi oluensa loput kaikessa rauhassa ennenkö laski tyhjän lasin puiselle pöydälle.
"Tahdotko toisen?" Hän kysyi valmiina kaivamaan lompakkonsa esille.

"Ei kiitos", mies torjui kohteliaasti ja soi naiselle anteeksipyytävän hymyn.
"Se ei ole minun kohdallani hyvä ajatus, mutta haluaisitko sinä toisen?"

"En", hän pudisti päätään hymyillen. Mitäpä hän täällä itsekseen olutta joisi. Yhdessä lasissa oli aivan riittämiin yhdelle illalle, vaikka hänen kohdallaan näitä iltoja ei usein ollutkaan.

"Onko jotain, mitä haluaisit tehdä Lontoossa seuraavalla vierailullasi? Mikäli suot minulle seurasi silloinkin."

"Olen vuosien varrella ehtinyt kyllä tutustua Lontooseen ihan riittämiin, ainakin mitä turistikohteisiin tulee", Caitlin naurahti. Kyllähän ne olivat olleet ensimmäisen kolmen kerran aikana upeita nähtäviä, mutta pikkuhiljaa niiden vetovoima karisi, kun samat rakennukset näki kerrasta toiseen.
"Mutta tietenkään en kieltäydy hyvistä ruokapaikoista", hän lisäsi hymyillen. Jokainen kaupunki kätki sisälleen helmiä, joista ainoastaan paikalliset tiesivät.

"Hyvä on", David vastasi. Hän ei ollut varma, mitä normaalit ihmiset tekivät vapaa-ajallaan. Kävivät elokuvissa ja keilaamassa?
"Mitä teet mieluiten vapaa-ajallasi?"

"Mitä se sellainen on?" Caitlin ei voinut olla virnistämättä. Kyllähän hänellä vapaa-aikaa oli, ainakin silloin tällöin, mutta hän tuskin käytti sitä tavoilla, joka vastasi muiden odotuksia.
"Luen tietokirjoja ja suunnittelen työpäiviä", hän vastasi kuitenkin lopulta. Sitähän hänen elämänsä lähinnä oli silloin, kun ei keksinyt muuta ylimääräistä ohjelmaa itselleen. "Joskus käyn kävelemässä tai ajelemassa ympäri lähiseutuja." Toisin sanoen hän ei tehnyt mitään viisasta niinä tunteina, kun ei ollut tallilla tai nukkumassa. Se tuskin yllätti ketään.

Mies hymyili.
"Tarkoitin vain, että jos saan sinut seurakseni Lontooseen, teen mielelläni mitä mielesi sattuu tekemään."

Caitlin ei voinut kuin nauraa. Hän oli yleensä tyytyväinen ohjelmaan oli se sitten mitä tahansa, sillä oli jo varhain päättänyt, ettei mistään voinut nauttia jos jäi liikaa pohtimaan mahdollisuuksiaan. Kun yritti kaikkea tarpeeksi avoimin mielin, voisi joku päivä löytää jotakin, jonka puuhaamisesta oikeasti piti. Muutakin kuin ratsastamisen.
"Minä olen kenties helpoin viihdytettävä vieras, kun innostun kaikesta", hän naurahti. "Mikä tahansa voittaa tyypillisen arki-iltani, joten rima ei ole kovinkaan korkealla."

"Toivon siis, että saan tavata sinut pian uudelleen."

"Aivan varmasti", Caitlin vakuutti nyökäten. Hän ei tiennyt, koska ehtisi Lontooseen, mutta voisihan mieskin tulla pohjoiseen päin kuun loppua kohden. Hän tulisi kyllä kevään mittaan vierailemaan Lontoossa uudemmankin kerran, aivan varmasti. Charlottekin arvostaisi, jos hän kävisi silloin tällöin pikkusisartaan moikkaamassa.
"Eihän matkakaan pitkä ollut. Onhan se aina vähän sumplimista hevosten ja valmennusten kanssa, että saa sopivan kolon aikaan, mutta eiköhän se onnistu uudestaankin." Veritaksen omistajat olivat nyrpistelleet nenäänsä jo nyt, kun hän oli muokannut tamman liikutusaikataulua sopimaan omiin menoihinsa, mutta ei pariskunta ainakaan vielä (hänen kuultensa) ollut asiasta sen enempää valittanut.

"Ymmärrän", David vastasi. Hänen lähtönsä Lontoosta päivänä, jona musikaali pyöri, vaati myös kiitettävän suunnittelun. Mies tunsi aina huonoa omaatuntoa, jos jätti näytöksiä välistä - etenkin saatuaan postia ulkomaisilta ihailijoilta, jotka olivat kertoneet matkustavansa Lontooseen vain nähdäkseen Oopperan Kummituksen West Endillä, ja nähdäkseen hänet. Sen takia mies halusi antaa kaikkensa jokaisessa esityksessä. Olisi kamala ajatus tuottaa pettymys jollekulle, joka oli tehnyt hurjan matkan heidän esityksensä takia.
"Olen todella onnellinen siitä, että tulit tänään", hän kiitti vielä hymyillen. Kello alkoi olla ties mitä eikä hän raaskisi valvottaa naista pitkin yötä.

"Minäkin olen", Caitlin vakuutti hymyillen. "Joten älä suotta kiittele", hän naurahti. Hän oli saanut jälleen yhden upean uuden kokemuksen elämänsä filminauhaan, joten tietenkin hän oli mielellään täällä. Päivä oli ollut kerrassaan loistava, eikä mikään saisi häntä muistelemaan tätä reissua pahalla. Jo pelkkä teatterin näkeminen sisältä oli ollut sen arvoista, puhumattakaan sitten kaikesta muusta tapahtuneesta.
"Kai tässä pitäisi lähteä pohtimaan reittiä takaisin hotellille", hän myhäili. Siinä vierähtäisi hetki, ennenkö hän onnistuisi paikallistamaan itsensä ja lyhyimmän reitin takaisin. Toisaalta, eipä tässä kiire ollut. Hän voisi hyvin seikkailla Lontoon näyttämötaiteiden hallitsemassa kaupunginosassa, kunnes löytäisi hotellinsa.

"Voin maksaa sinulle taksin", mies tarjosi kohottaen kulmiaan kysyvästi. Hän tuntisi huonoa omaatuntoa, jos lähettäisi naisen harhailemaan Lontoon yöhön ja kuulisi myöhemmin tämän eksyneen tuntikausiksi tai kohdaneen onnettomuuden. Hän asui onnekkaasti vain muutaman korttelin päässä teatteriltaan.

"Älä nyt hulluja puhu", Caitlin naurahti. "Ei sinne niin pitkä matka ole." Sitä paitsi kaupunki näyttäytyi aina erilaisena katuvalojen loisteessa jalankulkijan näkökulmasta. Taksin kyydissä välissä olisi lasinen ikkuna ja vauhtia liikaa kaupungin ihasteluun.
"Toivottavasti viikostasi tulee mielenkiintoinen", hän toivotti hymyillen tarttuessaan takkiinsa. Lieni sopivaa alkaa tehdä lähtöä, kun ei kerran mitään baarista ollut enää ostamassa ja paikkakin varmaan sulkeutuisi jossakin vaiheessa.

"Samoin sinun viikostasi", David toivotti ja seurasi naisen perässä ovelle vetäen samalla oman takkinsa päälle. Hän kiersi kaulahuivin huolellisesti paikalleen, ennen kuin avasi oven kylmänkosteaan kaupungin yöhön.

"Eiköhän siitä tule", hän hymyili miehelle siirtyessään vilpoisaan yöhön ja astahti lähemmäs kädet levällään halatakseen hyvästiksi. Hän tiesi ainakin suurin piirtein mihin suuntaan oli lähdössä, joten eiköhän hän löytäisi perille ilman liian pitkää seikkailua.

David kiersi käsivartensa Caitlinin ympärille, veti naisen rintaansa vasten toivoen hartaasti, että tämä selviäisi kunnialla hotelliinsa ja painoi kevyen suudelman tämän punaisiin hiuksiin.
"Älä eksy", hän vetosi haikeasti hymyillen, katsoi naisen menoa aikansa ja lähti sitten kohti omaa kotiaan.

Lauantai 16. huhtikuuta 2016, ilta - Sokkotreffit

Vihkisormus välkähteli ravintolan lämpimissä valoissa. Vastaanotto tuskin olisi lämmin, kun se onneton nainen huomaisi sormuksen, avioliiton pyhän tunnuksen, mutta David ei vain pystynyt ottamaan sitä sormestaan. Hän yritti jälleen, mutta luovutti tunnemyrskyn kohotessa rinnassa ja sumentaessa näkökentän. Mies ei ollut tyhmä: hän tiesi, ettei hän ollut enää naimisissa - ettei Lizzie tulisi takaisin. Ja silti sormuksen poistaminen tuntui siltä, kuin hän olisi jättänyt vaimonsa. Sitä hän ei voisi tehdä. Ehkä sormus olisi pienin illan ongelmista. David huokasi syvään ja vilkaisi peilikuvaansa tummasta lasista, jonka toisella puolella kulki Newcastlen lauantai-illan liikenne. Kyllä, kyllä, hän oli pukeutunut siististi, ajanut partansa ja kammannut vaaleanruskean tukkansa Andromedan jyrkästä painostuksesta, mutta silti hän tunsi, ettei kuulunut tänne. Mikään laittautumisen määrä ei voisi koskettaa silmiin pesiytynyttä surua. Sokkotreffit olivat tuhoontuomittu ajatus - kamala rangaistus jollekulle naisparalle - mutta David valitsi lopulta ne sen sijaan, että viettäisi illan Andromedan kanssa, kun illan ohjelman järjestänyt kotiapulainen pieksisi häntä. Nuorella naisella ei ollut enää myötätuntoa vellomiselle eikä myöskään ymmärrystä siitä, että ei tarkoitti ei. Mies tyhjensi puoli lasillista punaviiniä rohkaisuksi ja pyöritteli synkkänä rubiininpunaista, täydellistä ruusua sormissaan.

Caitlin oli melko varma, että myöhästyminen sokkotreffeiltä ei ollut lainkaan soveliasta saatikka antanut oikeaa ensivaikutelmaa, mutta nyppiessään hermostuneena mustan mekkonsa helmaa taksin kyydissä, ei hän osannut murehtia liikaa siitä, kauanko matka tarkalleen ottaen kestäisi. Sitä paitsi jos aiemmat treffikokemukset antoivat minkäänlaista osviittaa kaupungin miestarjonnasta, hän tuskin menettäisi paljoa olemalla muutaman minuutin myöhässä. Nainen suoristi mustaa jakkua päällään ja unelmoi hetken farkuista, liivistä ja paksusta huivista, jonka taakse kätkeytyä. Olisi ehkä pitänyt jättää edes hiukset auki, niin ne olisivat toimineet tarpeen vaatiessa kilpenä - vaan ei, sen sijaan hän oli käyttänyt tavallistakin kauemmin aikaa siihen, että keräsi hiukset siistille nutturalle niskaansa. Taksin hidastaessa ravintolan edessä, nainen veti syvään henkeä. Kyllä hän yhdestä illallisesta selviäisi. Alku ainakin oli lupaava, kun lompakko kävi taksin lattialla ennenkö hän sai maksettua kyytinsä, ja kuljettaja koki parhaaksi paitsi avata oven hänelle, myös taluttaa hänet aina ravintolan ovelle saakka, ettei hän vain kaatuisi muutamaa porrasta kiivetessään. Ehkä tennarit olisivat olleet parempi valinta kuin mustat nilkkurit, joiden maltillinenkin korko tuntui olevan liikaa hänen kömpelyydelleen. Caitlin vilkaisi viimeisen kerran olkansa yli, ennenkö loihti hymyn huulilleen, suoristi yksinkertaisen mekkonsa lähestulkoon polvimittaista helmaa olemattomilta rypyiltä ja astui sisään ravintolaan. Kuulemma hän tietäisi mitä etsisi kun näkisi, niin typeriltä kuin moiset ohjeet tuntuivatkin. Miten hän voisi tietää ketä oli tullut tapaamaan, kun ei ollut saanut sen tarkempia ohjeita? Juuri kun hän oli kääntymässä tarjoilijan puoleen - eivätkö monet järjestäneet tällaisia tapaamisia juuri pöytävarausten kautta? -, hän huomasi Davidin. Mitä mies teki täällä? Hän ei ollut edes tiennyt miehen olevan tällä puolen Englantia! Miten pieni maailma olikaan.
"Hei", hän tervehti jo kenties muutaman askeleen turhan kaukaa, kun ei halunnut säikäyttää miestä. "Onpa hassua törmätä sinuun täällä. Mitä kuuluu?" Jossakin mielensä perukoilla hän tiedosti, ettei tosiaankaan ollut kohteliasta odottavaa treffikumppania kohtaan suunnata ensin puhumaan toiselle miehelle, mutta mitä väliä. Hän ehtisi pahoitella myöhemmin, jos edes vaivautuisi löytämään oikeaan pöytään.

Ruusua tuijottava mies kohotti katseensa Caitlinin aurinkoisuuden läpäistessä hänen synkkyytensä. Hän räpäytti hämmästyneenä ja suli sitten vain aavistuksen haikeasävyiseen hymyyn.
"Caitlin", David tervehti ilahtuneena, sillä kauhistus siitä, että nainen pääsi todistamaan häntä tuhoamassa jonkun raasun illan, ei ollut vielä uponnut. Sen upotessa, mies koki paremmaksi kääntää keskustelun Caitliniin itseensä. Sokkotreffit olivat ajatuksensa romanttinen. Hänen kohdallaan vain traaginen. Hän ei ollut valmis eikä halukas.
"Tulitko päivälliselle?"

Hermostuneisuus suli nopeasti kasvoilta, kun hän vastasi miehen hymyyn. Jos hän joutuisi viettämään seuraavan parituntisen epämukavasti tuolillaan liikkuen ja väkinäisesti hymyillen, oli aidolle hymylle tarvetta edes etukäteen. Olipa hänestä tullut kyyninen deittailun suhteen. Jatkuvastihan ihmiset tätä tekivät, eikä se päättynyt katastrofeihin.
"Jotakin sellaista", hän vastasi naurahtaen ja heilautti vähätellen kättään. Ainahan hän jaksoi laittautua pelkkää päivällistä varten, ja vielä useammin lähti yksinään syömään lähintä kulmakuppilaa kauemmas. Tuntui typerältä myöntää, että hän oli jälleen mennyt suostumaan sokkotreffeille. Milloinka moiset mukamas olivat hänen edukseen toimineet?
"Mukava nähdä, että voit hyvin", hän hymyili pehmeästi. Caitlin vilkaisi ympärilleen ravintolassa. Kukaan ei tuntunut tuijottavan häntä yksinään pöydästä. Ehkä mystinen treffikumppani oli itsekin myöhässä, joten hänellä ei ollut mitään syytä katkaista keskustelua lyhyeen Davidin kanssa. "Olisit kertonut, että tulet pohjoiseen. Olisin järjestänyt aikaa vaikka kahvihetkeä varten." Nainen kiinnitti vasta huomiota miehen käsissä pyörivään ruusuun. Ehkä hän pidätteli Davidia jostakin - tai jonkun luota.

"Samoin", David vastasi lämpimästi todeten, että Caitlin näytti huomattavasti hyvinvoivammalta kuin hän. Nainen tunsi kokeneen varsinaisen muodonmuutoksen - ehkä Caitlin ei ollut tullut päivälliselle yksin. Mieskin vilkaisi olkansa yli pohtien, pidättelikö naista seuralaisensa luota. Hän ei antanut itsensä uppoutua katselemaan hyvin imartelevaa asuvalintaa tai kampausta, joka paljasti naisen käsittämättömän viehättävän kaulan kaaren.
"Olen pahoillani. Päätös oli hyvin… Spontaani", hän totesi tyytymätön juonne suupielessään. Andromeda oli pistänyt pystyyn todellisen näytöksen, kuvaillut Mein kuolemansairaaksi ja vaatinut häntä tulemaan paikalle. Oopperan kummitus jäi sijaisnäyttelijän haltuun, ja David ajoi pohjoiseen vain todetakseen, että tytöllä oli flunssa ja lastenvahdilla kiero suunnitelma.
"Ehkä pidättelen sinua?"

Ensimmäinen mieleen pulpahtava kysymys siitä, oliko kaikki kunnossa tuli nopeasti tyrmätyksi typeränä. Ei David olisi iltaansa viettämässä ravintolassa, jos kotona - Lontoon tai pohjoisen päässä - olisi jotakin hullusti. Olivathan ihmiset spontaaneja muistakin syistä kuin siitä, että asiat menivät mönkään.
"Älä suotta. Spontaanius on sitä paitsi hyväksi aina silloin tällöin", hän vastasi hymyillen. Eihän mies ollut hänelle tilivelvollinen menemisistään. Hän kurtisti kulmiaan katsellessaan huoliteltua miestä. Ei kai tuo ollut tullut tänne tapaamaan jotakuta, joka oli kiinnostunut ostamaan Remonan? Tuskinpa. Kai kaikki halusivat ensin nähdä hevosen, ennenkö suuntasivat ruokapöydän ääreen hiomaan yksityiskohtia. Hän ainakin olisi halunnut.
"Et ainakaan mistään kovin tärkeästä", Caitlin vakuutti nopeasti. "En ole aivan varma mitä teen täällä, joten ei oikein ole mitään, mistä voisit pidätellä." Hän naurahti pehmeästi sanojensa päätteeksi tajuttuaan, miten hölmöiltä ne kuulostivat. "Lupauduin sokkotreffeille. Taas."

Mies kohotti kulmaansa harkiten huvituksensa ilmaisemista, mutta sai epämukavan painon vatsanpohjaansa. Ei kai? Moniko pari olisi sinä lauantaina sokkotreffeillä tässä nimenomaisessa ravintolassa? David nykäisi mustan puvuntakin kaulusta levottomana.
"Todellako?" hän kysyi suu kuivuen.
"Niin minäkin."

Miehen muuttunut olemus sai Caitlinin hymyn hiipumaan. Ehkä hän oli sanonut jotain typerää ja tahtomattaan loukannut kultaista miestä, jonka koti oli satojen kilometrien päässä.
"Oh", hän henkäisi silmät suuriksi rävähtäen. Yllättäen ajatus jostakusta juntista yksinään pöydän ääressä kuulosti houkuttelevalta. Muut vaihtoehdot eivät yksinkertaisesti käyneet päinsä, vaikka vuodet olivat jo osoittaneet, että sattuma oli useammin jonkun järjestämää. Eihän hän voisi! Tämä oli David.
"Melkoinen sattuma", hän mutisi koettaen kerätä itseään. Tässäpä vasta tilanne, jollaisesta hän ei ollut koskaan kuvitellut itseään löytävänsä. Yllättäen mekon helma tuntui olevan kovasti rypyillä, kun sormet kaipasivat jälleen jotakin hermostuksen sävyttämää puuhaa.
"Tuota umm", nainen hapuili jotakin sanottavaa. Ehkä hän oli vetämässä liikaa johtopäätöksiä ja hetkellä millä hyvänsä heidän aiotut parinsa pamahtaisivat sisään ovesta. "En lainkaan ihmettele, jos tahdot lähteä mieluummin kotiin."

David naurahti juoksuttaen sormet läpi hiuksistaan. Oliko Caitlin todella hänen sokkotreffinsä? Hän ei olisi voinut toivoa parempaa päätöstä illalle - mutta Caitlin-parka. Nainen oli häikäisevä ja odottanut varmastikin oikeita treffejä, ei toivotonta ystäväänsä.
"Olen pahoillani illastasi. Andromeda pakotti minut tähän, enkä voi lähteä kotiin. Sinä olet luonnollisesti vapaa tekemään niin", mies tarjosi kömpelösti ja hetken mielijohteesta tyhjensi loputkin viinilasistaan.

Caitlin ei ollut lainkaan varma, miten päin olla. Toisaalta tämä oli parempaa kuin mikään, mitä hän oli voinut edes ajatella tullessaan paimennetuksi ihmisten keskelle, mutta toisaalta taas niin kiusallista. Hän oli ajatellut istuvansa täällä tunnin tai pari yrittäen nauttia olostaan tai ainakin ruuasta, toivottaa illan päätteeksi hyvästit eikä enää koskaan tavata toiste. Ne suunnitelmat sopi heittää roskakoriin.
"Kotona joutuisin tekemään itse ruokaa", hän kohautti harteitaan pieni hymy suupieliä nykien. "Mieluummin jään tänne. Istahdetaanko alas?"

Mies viittasi vastapäistä tuolia kohti yrittäen estää helpotusta kirkastamasta mielialaansa. Ei ollut oikein iloita siitä, että Caitlin oli joutunut tähän asemaan - mutta hän ei jaksanut vastustaa tunnetta. Luojan kiitos. Hän ei olisi voinut toivoa parempaa seuralaista illalle: Caitlin oli kerrassaan ihastuttava. Tänään häikäisevä, mikä sai miehen tuntemaan syyllisyyden piston. David pyöräytti ruusua sormissaan ja ojensi sen sitten valkean liinan yli naiselle hämillisen, anteeksipyytävän hymyn kera.
"Haluaisitko menun?"

Punapää istahti alas pieni hymy huulillaan. Hän sopeutuisi kyllä illan ottamaan täyskäännökseen muutamassa hetkessä, kunhan hämillisyys hieman haihtuisi. Eihän tämä nyt sen kummempaa ollut kuin kahvihetki Hexhamissa tai olutlasillinen Lontoossa. Vaikka nainen miten vakuutteli moista itselleen, ei hän voinut olla hymyilemättä leveästi ottaessaan kauniin kukan vastaan. Puna kohosi kaulansyrjää pitkin lämpimänä tunteena, jonka hän pyrki hukuttamaan sillä samalla hetkellä. Se nyt vielä puuttuisikin, että hän lehahtaisi punaiseksi kuin tomaatti yhden ruusun tähden - niin kaunis kuin se olikin. David oli tarkoittanut sen treffikumppanilleen, ei kömpelölle ystävälleen.
"Kyllä kiitos", hän nyökkäsi laskien ruusun käsistään pöydälle, jottei pyörittelisi sitä sormissaan koko aikaa. Hän riisui samalla jakun harteiltaan, sillä näin sisälämpötiloissa se alkoi tuntua tukalalta. Caitlin kiitti onneaan mekkonsa maltillisesta sweetheart-leikkauksesta. Se vasta olisikin ollut noloa, jos hänellä olisi ollut päällä jokin säädyttömyyden rajoja leikkauksellaan hipova vaatekappale.
"Mitä Lontooseen kuuluu? Ovatko viikon esitykset vastanneet odotuksiasi?" Hän ei ollut aivan varma oliko kysymyksessä mitään järkeä, mutta kaipa ammattiesiintyjällä oli omat kriteerinsä onnistuneen esityksen mittaamiseen. Olihan hänelläkin siihen, onnistuiko koulutreeni kuten hän odotti.

Ojennettu menu vaihtoi käsiä.
"Hyvää, kiitos. Viikko on sujunut varsin tasaisesti, yhtä hienoista katastrofia lukuun ottamatta. Christinen näyttelijä oli sairaana, ja sijaisnäyttelijä kompastui kai pukunsa helmaan otettuaan Kummituksen naamion. Hän kaatui pitkin pituuttaan ja mursi nenänsä lavaan. Urhea tyttö olisi halunnut jatkaa, mutta…" David kohautti olkiaan myötätuntoisena. Leukaa pitkin ryöpynnyt verivana oli tehnyt tilanteesta jokseenkin groteskin.
"Entä miten sinun viikkosi on mennyt? Miten hevonen voi?"

"Oi ei, kuulostaa kamalalta", nainen vastasi myötätuntoisesti. Näyttelijäparka! Kukaan ei ansainnut moista kohtaloa, varsinkaan lavalla satojen ihmisten silmien edessä.
"Hyvinhän se, melko lailla samalla kaavalla kuin aiemmatkin. Valmennuksia ja ratsastuksia vaihtelevalla menestyksellä. Remona voi hyvin, suorastaan loistavasti. Kai lähestyvä kesä piristää senkin mieltä", hän kertoi lämpimästi. Herttainen tamma oli ollut juuri niin ihana kuin vain sopi odottaa. Hän odotteli edelleen täysikäännöstä tamman mielialassa, mutta aikoi nauttia hyvästä tuulesta niin kauan kuin sitä kesti.
"Kyllähän se yhtenä päivänä oli hieman tavallista virkeämmällä tuulella, joten kävinpä sitten tutustumassa kentän hiekkaan hieman läheisemmin. En tiedä kumpi meistä yllättyi moisesta käänteestä pahemmin, mutta sen jälkeen työskentely olikin ehkä tehokkainta hetkeen."

"Mitä?" David kysyi hämmästyneenä ja yritti estää suupieliään kohoamasta. Ei varmastikaan ollut soveliasta nauraa, eikä varsinkaan tunnustaa, että seurattuaan Caitlinin koordinaatiokykyä tasaisella lattialla, hän oli joskus miettinyt, miten nainen pysyi sähäköiden hevosten satulassa.
"Miten siinä niin kävi?"

Caitlin naurahti miehen hämmennykselle. Hän oli odottanut putoavansa Remonalta huomattavan paljon useammin kuin mitä tähän mennessä oli käynyt.
"Voi kun siihen liittyisikin joku hauska tarina", nainen hymähti huvittuneena. "Vaan ei. Oli tuulinen, aurinkoinen päivä ja keskityin hiukan liikaa siihen, miten innokkaasti Remona liikkui ja liian vähän siihen, mitä ympärillä tapahtui. Tuuli puhalsi roskan kentän laidalta Remonan jalkoihin, ja hevonen päätti kiepahtaa varmuuden vuoksi ympäri, ettei vain tulisi syödyksi. Tulin sitten voltilla alas kun en ollut aivan yhtä notkeasti mukana käännöksessä. Remona palasi takaisin kun tajusi unohtaneensa minut matkalle. Vannon että se näytti yhtä hölmistyneeltä kuin miksi minä tunsin oloni", nainen naurahti. Hän ei ollut edes tilanteessa osannut hävetä hölmöä putoamistaan, jonka olisi voinut välttää keskittymällä hiukan enemmän ympäristöön, joten mitäpä sitä tässäkään kohtaa häpeää tuntemaan.

David hymyili lempeästi. Caitlin onnistui täyttämään jopa hänet lämmöllä.
"Et kai satuttanut itseäsi?"

"En, en", nainen naurahti kättään heilauttaen. "Se oli oikein hallittu humahdus." Jos nyt hevosen selästä saattoi koskaan pudota hallitusti.
"Ja kuten sanoin, saimme sen jälkeen todella tehokkaan treenin pohjalle. Remona tuntui oikein pitävän huolta siitä, ettei vahingossakaan enää katoaisi altani."

"Mukava kuulla, että yhteistyönne sujuu", mies vastasi painaen katseensa tyhjentyneeseen lasiin. Pitäisikö hänen myydä hevonen? Haluaisiko Lizzie sitä? Toimiko nykyinen järjestely? David sukaisi levottomana hiuksiaan ja soi puolittaisen hymyn teennäisen pirteälle tarjoilijalle, joka tuli hakemaan tilauksia. Mies antoi elekielellään puheenvuoron Caitlinille, mikäli nainen oli ehtinyt tutkia menuaan.

Caitlin hymyili. Se sujui niin hyvin, että hän uskalsi toivoa parempaa menestystä loppukevään kilpailuilta kuin tähän asti. Remona pääsisi vielä loistamaan. Hän vilkaisi menua viimeisen kerran tarjoilijan saapuessa, ennenkö asetti tilauksensa ankanrinnasta sesonkivihannesten kera sekä lasillisesta punaviiniä. Hän jätti tarkemman viinivalinnan tarjoilijan suositusten varaan, sillä ei ollut koskaan oppinut erottelemaan viinejä sen suuremmin. Saatuaan kätensä vapaaksi menusta, kosketti hän punaista ruusua pöydällä. Se muistutti niin kovin niistä musikaalin muistoruusuista, joita teatterin ovella oli myyty. Ehkä hänen pitäisi ujuttaa kesälle reissu Lontooseen katsomaan Davidin taidonnäytettä uudemman kerran.
"Oletko suunnitellut pitäväsi kesälomaa?"

David soi tarjoilijalle uuden hymyn tilattuaan asiaa sen kummemmin ajattelematta filet mignonin ja lisää viiniä. Hän ojensi menun odottaviin käsiin ja hillitsi halunsa raastaa uudelleen hiuksiaan. Tilanne oli omituinen - ei Caitlinin kanssa päivällisellä oleminen, vaan se, että näiden oli kai tarkoitus olla treffit. Mies ei tiennyt, ajatteliko nainen iltaa sillä tavalla - tai mitä hän itse ajatteli, ja se sai hänet levottomaksi.
"En pidä", hän pudisti päätään. Luoja tiesi, että työhön takertuminen oli ainoa asia, mikä esti häntä hukkumasta. Jos se olisi mahdollista, hän viettäisi koko kesän Lontoossa. Hän ei halunnut nähdä, kuinka Lizzien rakas koti puhkeaisi kukkaan kuin emäntänsä unohtaneena.
"Entä sinä?"

Nainen nyökkäsi yllättymättä vastauksesta. Ei kai viikosta toiseen lavalle odotetun näyttelijän ollut niin helppoa ottaa lomaa tuosta vain, puhumattakaan sitten siitä, halusiko sitä lomaa edes ylipäätään ottaa vaikka mahdollisuus tarjoutuisi.
"Enköhän lomaile ainakin pari viikkoa. Pitää käydä näyttäytymässä Wienissä, tai sisareni pian olettaa minun muuttaneen tallille lopullisesti." Hevosetkin ansaitsisivat hetken laidunlomaa, joten eiköhän sopiva tilaisuus tarjoutuisi.

Caitlin sai perhesuhteiden ylläpidon kuulostamaan rakastettavan normaalilta.
"Oliko sisarellasi lapsia? Oletko saanut heidät innostumaan hevosista?"

"On, Chloella on kaksi poikaa. En saa kuulemma viedä heitä lähellekään hevosia", nainen naurahti. Hän oli kyllä suunnitellut pyytävänsä poikia kisamatkalle mukaansa, kunhan lapset hieman kasvaisivat. Olettaen tietenkin, että hän kilpailisi edelleen vielä siinäkin kohden. "Isosiskoni oli aina hieman kauhuissaan hevostouhuistani. Kai hän olettaa, että veisin lapset heti pelaamaan pooloa tai muuten vain palaisimme luut murtuneina takaisin."

David hymyili, kiitti täydestä viinilasista ja siemaisi siitä, vaikkei ollut varma miksi. Caitlinin seurassa oli mahdotonta tuntea oloaan epämukavaksi. Syylliseksi, kyllä.
"Oletko murtanut paljonkin luita hevosten parissa?"

Caitlin kiitti omasta lasillisestaan, antaen sen jäädä hetkeksi pöydälle. Olisihan siitä tarkoitus riittää ruuan kyytipojaksikin, eikä hän totuuden nimissä vielä aivan luottanut käsiinsä niin, että haluaisi leikitellä punaviinilasilla.
"En ole laskenut sen tarkemmin. Onhan niitä tullut muutama rikottua, mutta vähemmän näin vanhemmiten. Tosin kohtahan nämä luut tästä alkavat jo haurastua", hän virnisti. Siinä vaiheessa kun hän rikkoisi luunsa hevosen hypätessä narun päässä sivuun, olisi aika siirtyä eläkkeelle.

Mies kohotti kulmaansa.
"Ehkä sisaresi varaus on oikeutettua?"

"Ehkä", Caitlin kohautti harteitaan pieni toispuoleinen virne suupieltä nykien. "Mutta minä mursin myös solisluuni kävelemällä ovenkarmiin, joten en tiedä olenko välttämättä sopiva vertauskohde kun pohditaan ratsastuksen vaaroja."

David nauroi ja yritti peittää sen nostamalla lasin huulilleen. Hän katsoi naista lämpimästi reunan yli. Taivas, Caitlin oli vastustamaton kaikessa sympaattisyydessään.
"Se on kai eräänlainen saavutus."

Nainen naurahti. Niinhän se kai oli. Hän ei ollut aivan varma miten oli onnistunut törmäämään ovenkarmiin ja kaatumaan siten, että napsautti solisluunsa kahtia, mutta jos joku siihen kykeni niin hän.
"En ajatellut kokeilla uudestaan", hän hymähti huvittuneena. "Mitä Remonakin ajattelisi, jos joutuisi vain laiduntamaan päivät pitkät kun menin murtamaan luuni."

"Onko sinulla milloin seuraavat kisat?" mies kysyi kohteliaisuudesta, vaikka tunsi olevansa huteralla pohjalla puhuessaan hevosista. Remonasta puhuminen oli myös yksi masokismin muoto. David yritti vakuuttaa itsensä, että joku päivä se lakkaisi - Lizzie haluaisi parasta hevoselleen. Vähintä, mitä mies voisi tehdä, olisi yrittää pyrkiä siihen, ja hevosen asioista perillä oleminen kai oli askel oikeaan suuntaan.

"Aika tarkalleen kahden viikon päästä. Käydään Ranskassa kääntymässä", hän vastasi nopeasti päiviä laskettuaan. Remonan kohdalla hän uskoi menestykseen, ja onneksi Veritas ei lähtisi mukaan stressaamaan. Sen kanssa tekisi hyvää kiertää pikkukisoja Englannissa vielä pariin otteeseen ennen ulkomaille suuntaamista.
"Sinä et varmaan hetkeen ole lähdössä ulkomaille, kun lomankin jätät väliin?"

Mies pudisti hymyillen päätään.
"En. Ellen sitten joskus etsiydy seuraamaan kisojasi."

"En tiedä onko niissä niin paljoa nähtävää, että kannattaisi käyttää ansaittu ulkomaanmatka sellaiseen", nainen pudisteli päätään pehmeä hymy huulillaan. Kouluratsastus ei ollut kovinkaan yleisöystävällinen laji, ellei siitä ymmärtänyt jo valmiiksi paljon.
"Mutta olet totta kai aina tervetullut, jos joskus tahdot nähdä vilauksen siitä maailmasta."

David oli käynyt aikoinaan Lizzien mukana kisoissa. Ei hän ymmärtänyt lajista paljoa, mutta rakasti sitä loistoa, mikä hänen vaimostaan säteili. Koristeelliset, höyryävän kuumat annokset laskeutuivat pöytään, ja mies poimi kiireettä aterimet käsiinsä katsellen seuralaistaan vaivihkaa.
"Miten valmennuksesi sujuvat?" hän tiedusteli.

Caitlin hymyili annokset tuovalle tarjoilijalle. Pelkkä vilkaisu lautaselle riitti vakuuttamaan siitä, että oli kannattanut jäädä tänne syömään. Mikään, mikä näytti näin hyvältä, ei voinut olla huonoa.
"Riippuu päivästä", nainen virnisti toispuoleisesti. "Yleensä hyvin. Yhtenä päivänä tuuli ujelsi maneesin rakenteissa sen verran, että herkimmät hevoset kiipeilivät seinille, mutta siitäkin saatiin riittämiin irti, jotta ratsukot saattoivat lähteä kotiin hyvillä mielin." Hän asetteli valkoisen lautasliinan syliinsä ja hymyili tyytyväisenä.
"Mutta nautin kovasti työstäni, joten niin kauan kuin valmennuksiin saapuu väkeä ja minulla on jotakin annettavaa heille, olen varsin onnellinen. Sinäkin taidat viihtyä roolissasi loistavasti?"

Caitlin oli varmasti uskomaton valmentaja, siitä David oli varma. Naisessa oli vastustamatonta, aurinkoista lämpöä, jota ei yksinkertaisesti voinut olla rakastamatta.
"Kieltämättä", hän vastasi ja sysäsi syrjään huolen siitä, että joku päivä hän katoaisi ja Kummitus ottaisi vallan.
"Milloin saan ylipuhuttua sinut jälleen Lontooseen?"

Caitlin naurahti päätään pienesti pudistaen. Hän oli ilmeisesti varsin läpinäkyvä pohdintojensa kanssa, kun nyt mies tarjoutui kutsumaan häntä jälleen eteläiseen suurkaupunkiin.
"Mietin tässä vastikään, että yrittäisin ujuttaa kesälle myös pidemmän reissun Lontooseen. Käydä moikkaamassa pikkusiskoa ja tulla ihastelemaan esitystä uudemman kerran", hän hymyili lämpimästi. "Joten et joudu paljoa ylipuhumaan."

David hymyili.
"En voisi vaatia sinua katsomaan samaa esitystä montaa kertaa, en kun West End tulvii upeita musikaaleja. Kävisin mielelläni kanssasi katsomassa useammankin."

"Eikö aina sanota, että hyvästä tarinasta saa enemmän irti seuraavilla katselukerroilla?" Nainen hymyili kohottaen viinilasia huulilleen. Hän tuskin kyllästyisi, vaikka saisi ihailla musikaalia viikosta toiseen. Olisihan sitä muutakin nähtävää, mutta ne ehtisi myöhemminkin - eihän Lontoo nyt niin kaukana täältä ollut.
"Mikä olisi suosikkisi heti omasi jälkeen?" Koska luonnollisestihan Phantom olisi jokaisen ensimmäinen valinta. Caitlin leikkasi palan ankanrinnastaan, vaikka se rikkoikin annoksen täydellisen asettelun. Onnellinen ynähdys karkasi huulilta. Ravintolaruoka oli parhaimillaan suussasulavaa, ja tämä täytti ehdottomasti hänen vaatimuksensa.

David pudisteli huvittuneena päätään naisen imartelulle, vaikka kieltämättä rakasti itsekin Oopperan Kummitusta ja myöntui naisen filosofiaan.
"En osaisi valita. Les Miserables on vaikuttava, ja sen musiikki koskettaa kovintakin sielua, mutta se on liian synkkä ja vakava minulle. Wicked ja Lion King ovat aina yhtä ihastuttavia, ja We Will Rock You sekä Spam A Lot ovat loistavia komedian näytteitä… Mikä on sinun suosikkisi?"

Nainen nyökkäili miehen arvion mukana. Hän ei ollut nähnyt riittämiin musikaaleja voidakseen todella ylpeillä tietämyksellään, mutta luotti Davidin sanaan niiden kohdalla joita ei ollut nähnyt.
"Ottaen huomioon kuinka pitkään muiden näkemisestä on, kallistuisin kyllä Oopperan Kummituksen puoleen. Lion Kingin kävin katsomassa siskonpoikien kanssa kun he lomailivat Lontoossa pieni ikuisuus sitten, ja pidin siitä kyllä kovasti. Les Miserablesista on vielä kauemmin. Charlotte, pikkusiskoni, jaksaa aina napista miten sivistymätön olen musikaalien ja teatterin saralla, vaikka kaikkeen muuhun onnistunkin aina sotkeutumaan", hän naurahti lämmöllä. "Mutta hän onkin meistä kolmesta se luova taiteilijasielu. Ei ihme, että hän on kotiutunut Lontooseen niin hyvin."

Mies soi Caitlinille hymyn ja leikkasi pihviään mietteliäänä.
"Onko sinulla useampiakin sisaruksia?"

"Ei muita kuin kaksi siskoa. Olen vielä valitettavasti se keskimmäinen", hän vastasi. Charlotte ja Chloe tuntuivat olevan toistensa täysiä vastakohtia, joten hänen tehtävänsä oli sovitella ääripäiden näkemyksiä yhteen - edelleenkin.
"Entä sinä?"

David kohautti olkiaan ja laski katseensa pienenevään annokseen.
"Minulla on pari nuorempaa sisarusta, mutta en varsinaisesti pidä yhteyttä perheeseeni", hän vastasi leikellen rikkaasti marinoituja kasviksia. Hän oli etääntynyt perheestään valittuaan uransa, ja repinyt Lizzien eroon omastaan. Nyt Meilläkin oli vain Andromeda lukemattomien isovanhempien, tätien, setien ja serkkujen sijasta.

Caitlin nyökkäsi. Sen hän saattoi ymmärtää, vaikkei itse ollutkaan moista kokenut. Heidän maailmalla matkannut perheensä oli kenties syystäkin oppinut pitämään perhesuhteet kunnossa, vaikka niitä oli ehditty koettelemaan lukuisten muuttojen myötä.
"Lähdetkö heti huomisaamusta takaisin Lontooseen?" Nainen kysyi hetken annoksestaan nautittuaan.

"Ehkä minun pitäisi viettää päivä täällä", mies vastasi huokaisten ja hieraisi kasvojaan. Sunnuntaisin ei ollut näytöksiä, ja Mei oli hänen velvollisuutensa, vaikka David olisi mieluummin paennut sitä takaisin etelään.
"Mitä sinä ajattelit tehdä huomenna?"

Caitlin kohautti pienesti harteitaan. Sitä samaa kuin aina ennenkin. Hänen elämänsä oli varsin ennalta-arvattavaa.
"Menen tallille. Jos tahdot, olet tervetullut käymään. Remonakin pitäisi siitä varmasti", hän sanoi pehmeästi. Oli aina yhtä kamalaa nähdä miehen katseessa sama väistymätön tuska, jonka ajatuskin edesmenneestä vaimosta sai sykkimään kirkkaammin.

David arveli, että hänen läsnäolonsa oli hevoselle yhdentekevää - pahimmassa tapauksessa syy odottaa Lizzietä. Caitlinin tapaaminen olisi kuitenkin jotain mitä odottaa muuten valottomalta päivältä.
"Se olisi mukavaa", hän vakuutti valkoisella valheella.
"Mitä haluaisit jälkiruoaksi?"

Nainen hymyili lämpimästi. Pitäisi käyttää hyödyksi nämä hetket, kun David oli pohjoisessa. Eihän matka Lontooseen pitkä ollut, mutta tuntui aina yhtä hankalalta hypätä auton rattiin tai nousta junaan ja lähteä eteläiseen kaupunkiin. Se tuntui antavan sen kuvan, että hän oletti miehen pudottavan elämänsä siltä seisomalta ja viihdyttävän häntä.
"Olin näkevinäni listalla jonkinmoisen hedelmäisen juustokakun", nainen myhäili laskiessaan ruokailuvälineet käsistään. "Enkä koskaan kieltäydy kahvista", hän naurahti matalasti.

Mies viittasi tarjoilijan tuomaan heille toistamiseen menut, nyt jälkiruokaa varten. Hän valitsi tuhdin kupin espressoa, sillä harvoin nukkui pohjoisessa ollessaan - hän ei kestänyt herätä sängyssään ilman Lizzietä ja empi aikansa jälkiruokien välillä. Hänen ei varsinaisesti tehnyt mieli mitään, mutta hän ei halunnut erota Caitlinista ja ajaa pimeälle, valonsa menettäneelle maalaistalolle, missä hengittäminen oli mahdotonta. Niinpä mies valikoi sorbettilajitelman.
"Onko sinulla suosikkiruokaa?"

Nainen vilkuili listaa hetken, ennenkö totesi kallistuvansa kuitenkin passionhedelmän ja mangon raikkautta tulvivaan juustokakkuun. Kahveja oli niin montaa erilaista, ettei hän ollut pysyä niissä perässä, joten espresso sai kelvata.
"Ei oikeastaan. Yleensä etsiydyn paikallisten suosimiin pikkuravintoloihin, oli maa mikä tahansa", hän hymyili muistellessaan seikkailujaan eri ruokakulttuurien keskellä. "Täällä tosin… En kai koskaan oikein oppinut arvostamaan englantilaista keittiötä. Lontoossa taitaa olla miellyttävästi valinnanvaraa?"

Se ei yllättänyt. Caitlin tuntui nähneen ja kokeneen koko maailman, ainakin mieheen verrattuna. David hymyili.
"On kyllä. Se taitaa tosin mennä hukkaan minun kohdallani, sillä yleensä yksin ollessani päädyn vain johonkin läheisistä vakiopaikoista tai syön seisaaltani teatterilla. Ehkä jos tulisit Lontooseen, voisimme tutkia yhdessä kaupungin tarjontaa?" mies ehdotti pohtien, missä vaiheessa hänen kutsunsa muuttuisivat ahdistaviksi. Ainoa asia, mitä hän ikävöi pohjoisesta, oli Caitlin.

"Ehdottomasti", nainen nyökkäsi hymy huulillaan. "Tulen aivan varmasti." Ajankohdan sovittaminen niin, ettei hän häiritsisi miehen arkea voisi osoittautua haastavammaksi, mutta ainahan jostakin välistä löytyi tunnin tai parin kolo moiselle.
"Kuka tietää, ehkä lähetän Remonan edeltä tänne ja jään itse paluumatkalla Lontooseen", Caitlin pohti päätään kallistaen. Se voisi jopa toimia, kun Lontoon halki he joutuisivat joka tapauksessa kulkemaan palatessaan yhtämatkaa Ranskasta.

David vastasi hymyllä ja siemaisi kuumaa espressoa saadessaan kupin eteensä. Hän mahduttaisi tusinan lisää iltaan ja yöhön pysyäkseen valveilla.
"Kertoisitko minulle muutaman lempiasiasi?"

Caitlin jätti kokemuksesta kuuman espressokupin rauhaan, sillä oli polttanut usein niin kätensä kuin suunsa kiirehtimällä nauttimaan kahvista.
"Johan sinä ne tiedät", nainen naurahti, muttei vastustellut sen enempää. Ehkä hän voisi keksiä jotakin hieman tavallisuudesta poikkeavaa, eikä vain luetella töitään ja hevosia. "Ensimmäinen kevätpäivä on jokavuotinen odotuksen kohteeni. On ihanaa, kun ilmassa saattaa tuntea kevään, vaikka luonto ei vielä olekaan siihen täysin herännyt. Klassinen musiikki on myös suuri rakkauteni, vaikken siitä paljoa ymmärräkään. Orkesterien kyky tehdä töitä yhdessä kuin yhtenä ainoana soittimena on henkeäsalpaavaa, mutta no, senhän sinä tiesitkin", nainen naurahti hämillisesti. Joskus oli helppo unohtaa, miten David eli musiikin ja teatterin keskellä.

Miehen meripihkan ruskeat silmät sulivat naisen vastaukselle.
"Kerro muutama lisää", hän vetosi.

Hedelmäinen juustokakku oli juuri niin hyvää, kuin menu oli lupaillutkin. Nainen hymyili pienesti pohtiessaan, mitä muuta voisi kertoa. Mikä edes kiinnostaisi Davidia?
"Tähtitaivaassa on jotakin todella kiehtovaa. Unohdun usein tuijottelemaan tähtiä talvisin, kun palaan pimeällä tallilta kotiin. Joskus en voi muuta kuin pysähtyä, sammuttaa moottorin ja siirtyä hetkeksi ulkoilmaan katselemaan niiden tuikkimista", hän myönsi pieni hymy huulillaan. Hän kuulosti aina vain oudommalta mitä enemmän sanoi, mutta eipä mies tähänkään mennessä ollut juossut karkuun. "Lisäksi rakastan kaupungeissa vaeltelua, oli kaupunki sitten suuri tai pieni. Kaikilla on omat tarinansa. On aivan ihana vain istahtaa hetkeksi kadunkulmaan ja katsoa, miten kaupunki elää ympärillä." Caitlin kohotti pienen espressokupin huulilleen, ennenkö edes tajusi hallinneensa keskustelua ties kuinka pitkään. Miesparka oli varmasti jo väsynyt hänen ääneensä.
"Mistä sinä pidät?"

David oli kaikkea paitsi väsynyt. Hän oli lumoutunut. Mies nojautui vaistomaisesti eteenpäin ja uppoutui intensiivisesti tutkimaan Caitlinin kasvoja. Miten naisen ajatukset saattoivat olla näin kauniita? Kuvaukset olivat kuin osa taideteosta. David ei halunnut lopettaa. Hän ei halunnut vastata ja murskata naisen sanojen lumousta, sillä hän ei ollut koskaan ollut hyvä pukemaan ajatuksiaan sanoiksi.
"Kaikesta, mitä olet kuvaillut. Ole kiltti ja jatka", hän vetosi.

Miehen keskittynyt katse sai naisen hämilleen. Oliko hänellä jotain hampaissaan? Ripsiväri valunut poskelle? Davidin kiltit sanat saivat hennon punan kohoamaan kalpeille poskille, joita pisamat värittivät.
"Meressä on jotakin taianomaista. Ehkä se on jäänyt kaikista vuosista aurinkorantojen täyttämissä maissa, mutta rakastan meren läheisyyttä. Espanjan rantoja enemmän minua kiehtoo Englannin jyrkät pudotukset suoraan nummilta. Ajelen usein kesäisin rannikolle ja istun pitkiä hetkiä katsomassa harmaata merta", hän kertoi pieni hymy huulillaan. Pelkkä asioista puhuminen sai onnentunteen lämmittämään rintakehää. "Myös vanhoissa kirjakaupoissa ja antikvariaateissa on tunnelmaa. En koskaan voi kävellä sellaisen ohi käymättä sisällä, ja yleensä ostan jotakin mukaani. Antiikki ylipäätään on hurmaavaa. Jokaiseen esineeseen sisältyy niin monta tarinaa, jotka ovat hukkuneet aikojen saatossa esineiden vaihtaessa omistajaa. Isoäidin sormus, joka on kiertänyt suvussa, vanha puukko jolla isoisä vuoli aikanaan leluja lapsilleen."

David kehoitti katseellaan Caitlinia jatkamaan. Hän ei ollut tuntenut vastaavaa elämänjanoa sitten viime syksyn, kun… Kun hänen elämänsä oli päättynyt. Sen jälkeen hän oli vain selviytynyt. Mutta nyt Caitlinista soljuva taianomainen elämänilo kosketti häntä. Mies oli kaivannut sitä. Millaista olisikaan voida jakaa kuvatut kokemukset?

Caitlin ei ollut tottunut saamaan moista huomiota osakseen, eikä ollut aivan varma, mitä tekisi sillä nyt kun David tuntui keskittyvän pelkästään häneen. Sanat tuntuivat kömpelöiltä ja riittämättömiltä, mutta niin kauan kuin mies katsoisi häntä näin, hän jatkaisi puhettaan, kertoisi typeriä tarinoita omituisista ajanviettotavoistaan ja pienistä ilonaiheistaan.
"Kevääseen liittyen myös lintujen laulu ensimmäisinä aamuina talven pimeyden hellittäessä otettaan on jotakin, joka saa nousemaan ennen herätyskellon soittoa hymy huulilla. Vuodenaikojen vaihtelu on vuodesta toiseen yhtä hurmaavaa. Ensimmäinen pohjoisesta saapuva kylmä tuulahdus, joka kantaa mukanaan lupausta kesän päättymisestä, tai ensimmäinen päivä kun ulkona sataa valkeaa lunta viikkojen harmaan vesisateen jälkeen. Uuden vuoden ilotulitukset, jotka saavat taivaan hetkeksi täyttymään väreistä. Keskikesän valoisat illat, kun unohtuu kulkemaan pitkin kaupungin katuja", nainen jatkoi pohdintojaan ääneen, miettien kaikkia niitä pieniä asioita, jotka tekivät elämästä niin onnellista aina hetkittäin.
"Lämmin kesäsade, joka kastelee hetkessä läpimäräksi ilman kylmyyttä on myös yksi niistä asioista, jotka on vain koettava uudestaan ja uudestaan. Kaikkialla vallitseva raikas tuoksu kunnon sateen jälkeen. Oi, tai merellä vellovan ukkosmyrskyn seuraaminen kauempaa. Salamoiden tanssi tummalla taivaalla, alla vellova vaahtopäinen meri, mustat pilvimassat, ilman sähköinen painostavuus… Ja sitä seuraava rauha, seesteisyys, kun myrsky laantuu ja taivas aukenee vaaleansinisenä, meri tyyntyy liplattamaan hiljaa, ilma on raikasta ja puhdistunutta."

Ylivoimainen tunnekuohu kohosi miehen rinnassa. Hetki tuntui siltä kuin hän olisi ollut hukkumaisillaan ja sukelsi vihdoin pintaan vetämään henkeä. David ei uskonut, että hän voisi koskaan lakata rakastamasta Lizzietä niin, että sattui, mutta ensimmäistä kertaa kuukausiin hän tunsi elävänsä - hän saattoi tuntea haluavansa jälleen asioita. Hän halusi kokea Caitlinin kuvaileman riemun elämän pienistä iloista, samoista, jotka olivat aikanaan tehneet Lizzien onnelliseksi, ja mikä tärkeintä, naista kuunnellessaan, hän tuntui myös pystyvänsä siihen joku päivä. David kurotti kätensä spontaanisti pienen pöydän yli ja yritti puristaa Caitlinin käden lujasti omaansa lämpimäksi hetkeksi.
"Kiitos", mies vetosi raastavan aidosti.

Naisen suupielet kohosivat lämpimään hymyyn eikä hän yrittänytkään vetää kättään pois miehen otteesta, sillä siihen ei tuntunut olevan mitään syytä. Davidin käsi oli pehmeä ja lämmin, eikä missään nimessä epämukava.
"Ole hyvä", hän vastasi liikuttuneena miehen reaktiosta. Ei hän nyt mitään niin ihmeellistä ollut tehnyt kertoessaan asioista, jotka saivat hänet hyvälle tuulelle. Silti miehen katseen alla hän tunsi tehneensä jotakin vaikuttavaa, jotakin, mistä sopi kiittää, joten vastaväitteet kuihtuivat huulille. Silmät tuikkien Caitlin kurkotti laskemaan vapaan kätensä miehen kämmenselän päälle pieni hymy huulillaan.
"Ehkä voin joskus näyttää sinulle jotakin kertomaani?" Hän ehdotti varovaisesti.

"Mielellään", David vastasi hymyillen ja tyhjensi espressokuppinsa. Mies vilkaisi rannekelloaan pohtien kauanko saisi pitää Caitlinin seuranaan.
"Sinua ei sattuisi kiinnostamaan iltainen, tai no öinen, kävely merenrannalla?"

Nainen hymyili aurinkoisesti miehelle. Hyvä, ettei hän ollut säikäyttänyt Davidia pois.
"Mikäli lupaat edes yrittää ottaa minut kiinni kun kompastun, niin lähden mielelläni", hän vakuutti kepeään sävyyn. Kun hän oli miettinyt illan ohjelmaansa hiuksiaan laittaessaan, oli hän suunnitellut olevansa tähän mennessä jo kotimatkalla. Muuttunut aikataulu ei haitannut lainkaan, ei kun syy oli näin hyvä. Hitaasti nainen veti kätensä omalle puolelleen pientä pöytää voidakseen siirtää lautasliinan sylistään tyhjän kakkulautasen viereen.

David viittasi tarjoilijaa tuomaan laskun ja ojensi naiselle luottokorttinsa.
"Lupaan yrittää", mies vannoi naurahtaen ja toivoi, ettei tuottaisi pettymystä antaen naisen sukeltaa vatsalleen hiekalle, aaltoihin tai jyrkänteeltä alas. Saadessaan kortin ja kuitin takaisin, hän nousi pöydästä ja tarjoutui auttamaan takin seuralaisena päälle.

Caitlin oli sukeltanut omin avuin hiekkaan niin usein, että osasi jo odottaa sitä tälläkin kerralla. Hän aukaisi pienen olkalaukkunsa tarjotakseen omaa korttiaan laskun puolitusta varten, mutta David ei moisia jäänyt odottelemaan. Vielä väitettiin, ettei herrasmiehiä löytynyt mistään.
"Se on kaikki mitä pyydän", hän vastasi naurua äänessään noustessaan rauhallisesti pöydän äärestä. Nyt ei kannattanut sukeltaa otsa edellä pöydän reunaan. Caitlin hymyili pukiessaan jakkutakkinsa ylleen miehen avustamana. Ilta oli tosiaankin ottanut varsinaisen täyskäännöksen siitä, mitä hän oli odottanut, mutta hän ei valittaisi. Hän nappasi punaisen ruusun hellästi käteensä ennenkö lähti ravintolan ovelle.
"Oliko mielessäsi jokin tiettykin paikka?"

"Ei", David vastasi hieman hämmentyneenä. Suunnitelma oli ollut niin spontaani, ettei itse suunnitelulle ollut varattu aikaa.
"Ajattelin, että ehkä itään vieviä teitä seuraamalla löytyisi sopiva. Ellei sinulla ole jotain mielessäsi?" mies kysyi niskaansa hieraisten ja avasi ravintolan oven naiselle. Hän viittasi alas katua, missä kolarissa menehtyneen auton korvannut tulokas odotteli.

Caitlin nyökkäsi. Kyllähän täällä rantaa riitti. Meri oli kaunis, katsoi sitä mistä kohdalta tahansa.
"Whitley Bayn suunnalla on herttainen nurmipuisto ja pitkä, kaunis hiekkaranta", hän kohautti pienesti harteitaan muistellessaan seikkailujaan rannikolla ja lähti uuden auton suuntaan. Kunhan mies sai aukaistua ovet lukosta, saattoi hän kiivetä pelkääjän paikalle.

"Se kuulostaa hyvältä. Kerro vain minne ajan", David vastasi ja pujotteli kookkaan massansa ratin taakse. Auto hyrähti pehmeästi käyntiin ja kaarsi hiljentyneeseen liikenteeseen. Kun Newcastlen keskustan valot jäivät taakse, autolla ajamista vierastava mies tunsi olonsa kumman kotoisaksi. Radio hyräili hiljaa musikaaleista tuttuja kappaleita vain kojelaudan himmeästi valaisemassa, lämpimässä autossa.

"Totta kai", Caitlin lupasi nyökäten. Onneksi kaupunginosaan oli opasteet ihan omastakin takaa, ja sen jälkeen täytyisi vain muistella, mitä tietä pitkin pääsi rantatielle. Ei se kovin vaikeaa voisi olla. Hän nojasi rennosti selkänojaan ristien kädet syliinsä, ruusua sormissaan pyöritellen. Osa radion soittamista kappaleista oli tuttuja, osa ei niinkään, mutta hän toivotti musiikin tervetulleeksi, rikkoen sen rytmiä vain satunnaisilla ajo-ohjeilla. Kuten hän oli epäillytkin, ei rantaa seurailevan tien löytäminen ollut vaikeaa, ja parkkipaikkojakin oli tarjolla reilusti. Hän saattoi jo kuvitella kuulevansa meren tasaisen kohinan, kun aallot löisivät rantaan.

Mies nousi autosta ja poimi hetken mielijohteesta polvimittaisen villakangastakkinsa mukaan. Hänen ei ollut kylmä - tai no, hän ei piitannut siitä, jos oli, sillä nautti vain jonkin tuntemisesta - mutta David arveli, että jos Caitlin suostuisi viettämään iltaa hänen kanssaan pidemmällekin, niin kuin mies toivoi, nainen saattaisi käydä vielä palelemaan tuulisella rannalla. Mies antoi silmiensä tottua hämärään, hengitti meren suolaa ja tarjosi Caitlinille käsivarttaan. Ehkä oli parempi varautua yllättäviin tasapainon menetyksiin ajoissa.

Caitlin kolautti päänsä pehmeästi auton katonreunaan noustessaan kyydistä, mutta moista pikkujuttua lukuunottamatta selviytyi hienosti kävelytielle asti kompuroimatta. Hän ujutti kätensä tarjottuun käsivarteen tyytyväisenä, vaikka aikoikin olla tarkka askeltensa kanssa. Ei ollut tarkoitus roikkua Davidissa vain koska omat jalat eivät kantaneet.
"Siitä on hetki kun viimeksi kävin täällä", nainen huokaisi lähtiessään astelemaan katua pitkin kohti puiston sisäänkäyntiä. Sieltä hän oli viimeksikin löytänyt hyvän reitin rannan hiekalle ja aina aaltoihin asti. Kevätillan suolainen tuuli ei tuntunut liian voimakkaalta ollakseen epämukava, mutta koskapa rannalla tyyntä päivää olisikaan. Meren kohina kuului hiljaisena tuulen huminan yli, mikä sai naisen hymyilemään entistä autuaampana.

David kulki kiireettä Caitlinin osoittamaan suuntaan ja katseli naista sivusilmällä. Ilta oli saanut aivan erilaisen suunnan kuin mies oli odottanut. Sokkotreffit ajatuksena olivat puhdasta painajaista, sillä vaikka mies olikin intohimoinen romantikko, ei hän ollut kokenut olevansa laisinkaan oikea ihminen aktiviteettiin - eikö kuolleen vaimon vihkisormus sormessa jo kertonut sen. Mutta nyt hän tunsi olevansa jotain onnellisuutta hipovaa. Se oli yllättävää. Mies antoi katseensa seurata navakan tuulen tempomia, tulenpunaisia hiussuortuvia, aurinkoista hymyä ja tapaa, jolla yön pehmeä, sininen valo liikkui naisen kasvoilla. Lämpö levisi häneen naisen läsnäolosta. Olivatko he treffeillä? Olisiko se paha asia? David käänsi vastahakoisesti katseensa eteen, ennen kuin tekisi Caitlinin olon epämukavaksi, ja katkaisi ajatusketjunsa, ennen kuin se kallistusi syyllisyyteen. Hän sallisi itsensä elää hetkessä nyt, kun vihdoin tunsi elävänsä edes hetken verran.

Nainen ei edes huomannut vanginneensa miehen katsetta keskittyessään seuraamaan ympäristöä ja eritoten katukiveystä, ettei kompuroisi olemattomaan. Se oli toisaalta ihan hyvä niin, sillä jo ravintolan valossa hentona poskille kohonnut puna olisi varmasti lehahtanut ilmiliekkeihin moisen katseen tiedostamisen jälkeen. Caitlin hengitti syvään suolaista meri-ilmaa nauttien niin kylkeä kutittelevasta viileästä tuulesta kuin Davidin lämmöstä suunnistaessaan rauhallisesti nurmipuiston kulkureiteillä kohti merta.
"Onpa meri kaunis", hän huokaisi ihastuneena jo ennenkö edes ehti laskeutua muutamaa porrasaskelmaa rannan pehmeälle hiekalle. Rantaan lyövät vaahtopäiset aallot tuntuivat kimaltavan yön kelmeässä valossa. Oli ehdottomasti ollut hyvä idea tulla tänne. Kuin moisen ajatuksen varmistaakseen hän vilkaisi miestä. Kai Davidkin nautti olostaan, eikä hän ollut raahannut miestä mukaansa vilpoisalle kävelylenkille vastoin tuon tahtoa?

Yön sininen, pehmeä pimeys kietoi sisäänsä kuin peitto, ja meren rytmi oli hypnoottisen levollista - totta kai David nautti olostaan. Mies tunsi olevansa rauhassa, kiireetön, pitkästä aikaa ja katseli ääneti rantaan vyöryviä aaltoja. Hän lähti kulkemaan rantaa pitkin ja askelten rytmissä päätti käsikynkän sijasta punoa Caitlinin käden omaansa. Se tuntui kuuluvan iltaan ja tänne, samettiseen yöhön. David katseli tummaa taivasta kävellessään toivoen näkevänsä tähtiä edes hetkellisesti pilviverhon lomasta Caitlinin kuvailtua niitä niin vastustamattomasti aikaisemmin.

Nainen hymyili onnellisena astellessaan käsi kädessä upottavalla hiekalla. Hän joutui kenties keskittymään rauhallisiin askeleihinsa tavallista enemmän pysyäkseen pystyssä, mutta se oli sen arvoista. Meren kohina ja Davidin läheisyys tuntuivat olevan kaikki, mitä täydelliseltä illalta vaadittiin. Ei tarvinnut sanoja, ei lauseita, ei selityksiä. Vain meren ääni, yön pimeys ja miehen hurmaava seura riittivät täyttämään kaiken. Oli pelottavan helppo hukkua hetkeen ja unohtaa ympärillä sykkivä kaupunki ja arki, joka koittaisi jälleen aamun valjetessa. Caitlin vilkuili silmäkulmastaan rinnalla kulkevaa komeaa miestä tietämättä mitä ajatella. David oli hänen ystävänsä, mutta voisiko mies olla enemmän? Vastaus löytyi aivan liian nopeasti, joten nainen käänsi ajatuksensa muualle. Moisia ehtisi pohtia myöhemminkin, jos tarvetta ilmenisi. Parempi keskittyä nauttimaan tästä hetkestä niin kauan kuin sitä kestäisi.

Matka taittui kuin huomaamatta. David sai nähdä kaistaleita säkenöivää taivasta pilvien lomasta ja pohti olisiko sopivaa pyytää naista istahtamaan alas. Jos he jatkaisivat kävelyä, he päätyisivät vielä turhan kauas paluumatkaa ajatellen eikä mies halunnut ajatella takaisin lähtemistä - se päättäisi illan aivan liian nopeasti.
"Haluaisitko istahtaa alas?" mies kysyi hiljaa kuin vastahakoisena rikkomaan lempeää hiljaisuutta. Hän voisi aina tarjota takkinsa istuimeksi tai kääriä naisen siihen, jos tämä palelisi.

Nainen havahtui tyytyväisistä, sinne tänne rauhallisesti risteilevistä ajatuksistaan miehen esittäessä kysymyksen. Hän vilkaisi rantaa, ennenkö nyökkäsi hymyillen.
"Mielelläni", hän vahvisti vielä sanallisesti, vaikka silmät olivatkin jo tottuneet yön sinertävään pimeyteen. Caitlin ei murehtinut mekkonsa kohtaloa istahtaessaan alas rantahiekalle. Vaatteet saisi aina pestyä. Teki mieli onnitella itseä, kun istahtaminenkin onnistui ilman kaatumista, mutta toisaalta, se taisi olla perusolettamus suurimmalle osalle väestöstä eikä minkäänlainen saavutus. Oli helppo ujuttautua lähemmäs miehen kutsuvaa lämpöä.
"Sääli kun on niin pilvistä. En voi kertoa sinulle tähtikuvioista", nainen hymyili puolittain lempeästi lausuttujen sanojensa yli. Eipä niissä paljoa mielenkiintoista kerrottavaa olisi ollutkaan.

David vajosi naisen viereen ja päätyi kippaamaan hiekan ulos punaruskeista nahkakengistään, ennen kuin pujotti ne takaisin jalkaansa ja nojasi kevyesti rennosti koukistettuihin jalkoihinsa. Hän kietaisi miedosti partavedeltä tuoksuvan villakangastakin Caitlinin huomattavasti pienempien harteiden ympärille, koska ei uskaltanut vetää naista kainaloonsa. Hänellä ei ollut oikeutta sotkea naista mukaan elämänraunioihinsa.
"Kerro silti", mies vetosi katsellen vierellään istuvaa naista.

Hän hymyili kiitollisena miehelle saatuaan lämpimän takin ympärilleen. Ei täällä varsinaisesti kylmä ollut, mutta vilpoisaa kylläkin, kun päällä ei ollut sen enempää. Hän naurahti pehmeästi.
"Ei niissä ole kerrottavaa, ellei niitä näe samalla", nainen vastusti. Ehkä hän voisi kertoa tähdistä ja niiden nimetyistä muodostelmista jonakin toisena iltana, kun taivas ei olisi pilvessä. Olettaen tietenkin, että mies haluaisi tehdä tämän toistekin, eikä hän ollut tulkinnut tilannetta aivan väärin.

Mies hymyili. Se ei ollut koskaan estänyt häntä, sillä David oli satuillut tarinoita lohikäärmeistä ja salatuista maailmoista kouluesseisiinsä. Hänellä ei ollut kärsivällisyyttä tai mielenkiintoa faktoille, kun maailman saattoi täyttää jollain taianomaisella vuosilukujen sijaan.
"Hyvä on", hän myöntyi ja piirsi sormenpäillään aavistuksen kylmänkosteaan hiekkaan luoden toisen, vetoavan katseen seuralaiseensa, "kerro minulle jotain muuta."

Caitlin naurahti epäuskoisena. Vieläkö mies haluaisi kuulla hänen ääntään? Johan hän oli ollut äänessä koko illan!
"Oletko aivan varma, ettet mieluummin haluaisi kertoa jotakin minulle? En soisi sinun kyllästyvän ääneeni aivan vielä", nainen kiusoitteli pehmeästi.

"Se on mahdotonta", David vakuutti haluttomana rikkomaan iltaa kömpelöillä, sisällöttömillä sanoillaan. Caitlinilla oli kyky lumota kuulijansa, ja mies oli varma, ettei yksinkertaisesti voisi väsyä kuuntelemaan naista.
"Jatka vain", hän kannusti lämpimästi ja kosketti naisen kättä.

"Valmennettavani olisivat eri mieltä", nainen hymähti huvittuneena. No, kaipa hän jotakin sanottavaa keksisi, kun ei David ollut rajannut aihetta sen tarkemmin. Se, kuinka järkevää ja mielenkiintoista moinen jutustelu olisi, olisi tyystin toinen tarina. Ehkä hän voisi kertoa jotakin itsestään, elämästään, jotakin, mitä mies ei vielä tiennyt. Eivätkö ne olleet aiheita, joita treffeillä käytiin läpi? Oli yllättävän vaikea yrittää keksiä jotakin sellaista sanottavaa, kun oli ollut äänessä suurimman osan illasta. Hiljaisuus tuntui venyvän liiankin pitkäksi -eihän puheenaiheen keksiminen voinut vaikeaa olla!-, joten nainen päätyi aloittamaan ensimmäisestä mieleen juolahtavasta aiheesta.
"Aloin vihdoin kerätä listaa klassikkokirjoista, joita en ole koskaan lukenut. Luulisi, ettei niiden lukeminen eroa paljoa tietokirjoista, mutta... Saa nähdä kuinka pitkälle pääsen tällä kertaa ennenkö kiinnostus lopahtaa. Yritin joskus nuorempana lukea Kuin surmaisi satakielen, mutta en tainnut päästä ensimmäistä lukua pidemmälle. Ehkä tällä kertaa on parempi tuuri", nainen naurahti pehmeästi. "Tosin ajattelin aloittaa Kultahatusta, sitä kun suositeltiin kirjakaupan myyjän toimesta niin innokkaasti. Ellei sinulla ole parempaa suositusta?"

David katseli Caitlinia kiireettä myöhäisillan pimeässä ja hymyili kysymykselle.
"En ole valitettavasti koskaan ollut aktiivinen lukija. Mikä sinua on houkutellut tietokirjoissa fiktion sijasta?"

Nainen naurahti pehmeästi. Lukeminen ei ollut kaikkia varten, ja Davidilla oli varmasti ollut parempaakin tekemistä kuin uppoutua kirjojen maailmaan päivästä toiseen. Hän ei ollut muuta tehnytkään, kunhan fiktio oli vaihdettu kylmiin faktoihin.
"Kai vain se, miten ne ovat totta", hän kohautti pienesti harteitaan. Kuulostipa se tylsältä ja kuivalta. "Tietokirjojen kirjoitustyylikin on niin erilainen, kun ei ole hahmoja tai juonenkäänteitä, joiden avulla kertoa tarinaa. En oikein koskaan joutunut istumaan koulunpenkillä niin pitkään, että olisin ehtinyt turtua tietomäärään."

Mies nauroi. Hänen ongelmansa oli ollut vastakkainen.
"Sinua ei kiehdo satujen ja fantasian maailma?"

"Lasketaanko mytologia, vanhat uskomukset ja skandinaaviset jumalkertomukset?" Nainen naurahti. Olivathan nekin tavallaan satua, joskin hyvin vanhoja sellaisia. Tai mistä sitä tiesi, ehkä viikingit olivat tosissaan tavanneet jumalia eri ulottuvuuksista.
"Huomaan usein eksyväni aiheesta, kun yritän lukea jotakin fiktiivistä. Luin siskonpojilleni ääneen Harry Potteria kun he olivat pieniä, mutta pohdin koko tarinan ajan, miten kirjan yhteiskunta on rakentunut niin, mistä uskomukset ovat saaneet alkunsa ja kuinka suuri merkitys milläkin historian käännekohdalla on ollut kirjan maailmassa. Ei ehkä se, mihin pitäisi keskittyä nerokkaan sadun parissa", hän selitti itsetietoinen hymy suupieliä nykien.

"Se on mielenkiintoista. Sinulla on harvinaislaatuinen mieli", David vastasi katsellen naista ihaillen.
"Oletko opiskellut yliopistossa?"

Oli typerää punastua moisista kehuista enää tässä kohden elämää, ja silti Caitlin tunsi lämmön poskillaan. Hän olisi kuvaillut mieltään enemmänkin oudoksi ja nyrjähtäneeksi. Miehen kysymys sai helisevän naurun karkaamaan huulilta, ennenkö Caitlin tajusi Davidin kysyneen sitä aivan tosissaan.
"Minulla on epäilys, etten ole edes virallisesti suorittanut peruskoulua loppuun. Sain kyllä todistuksen jossakin kohden, mutta ilmeisesti kolmen eri maan näkemys suoritetusta oppivelvollisuudesta eroaa merkittävästi toisistaan", hän naurahti. Siitäkin tuntui olevan jo eliniän verran aikaa. "Luin kyllä vuoden verran yhtäjaksoisesti historiaa kotiopettajan johdolla, mutta ei sitä yliopistoon voi verrata parhaalla tahdollakaan. Valitettavasti sinä olet tässä seurassa ainoa, joka on oikeasti opiskellut." Nuorempana rikkonainen opintopolku oli hävettänyt, mutta nykyään hänellä oli muita asioita, joiden avulla mitata menestystään, eikä opintojen puutteesta puhuminen ollut sen vaikeampaa kuin säätilasta keskustelu.

David olisi voinut kuvitella Caitlinin yliopistoon; hän näki naisen niin huikaisevan älykkäänä, että tieteen maailma oli menettänyt jalokiven.
"En väittäisi opiskelleeni perinteisessä mielessä. En ole koskaan pärjännyt koulussa tai osannut oppia kirjasta", mies kohautti olkiaan. Hän ei voinut parhaalla tahdollakaan väittää itseään akateemiseksi tai älyköksi.

"Koulussa pärjääminen ei kerro mitään", Caitlin vastasi kääntyen paremmin Davidin puoleen. Miehen takki lämmitti mukavasti vilpoisassa illassa, mutta olikohan mies kylmissään kun oli joutunut siitä luopumaan?
"Olet älykäs kaikilla niillä tavoilla, joita koulussa tuskin huomataan. Voisin väittää, että monet koulussa loistaneista ottaisivat mielellään sinun lahjasi vaihtokaupassa koulumenestyksestään", nainen hymähti pehmeästi. Hänen siskonsa olisi antanut varmasti toisen kätensä siitä, mikä tuli Davidille luonnostaan.
"Elämä on niin paljon enemmän kuin ulkoa opitut faktat."

Mies tarjosi naiselle huvittuneen hymyn ja hieraisi hieman vaivaatuneena niskaansa. Hän hillitsi viime hetkellä halunsa koskettaa Caitlinin poskea tai navakassa merituulessa tempoilevaa, punaista hiussuortuvaa.
"Oletko jo ryhtynyt lukemaan romaaneja?"

"En vielä. Ostin Kultahatun matkaani toissapäivänä, joten toivottavasti pääsen sen pariin piakkoin", hän vastasi. Jos hän löytäisi lisää mielenkiintoisia tietokirjoja täyttämään iltojaan, voisivat klassikkoteokset joutua odottamaan pitkäänkin. Eivät ne mihinkään menisi, joten jossakin vaiheessa hän pääsisi koettamaan romaanin lukua.
"Jos saan sen koskaan luettua, ja se on edes puoliksi niin hyvä kuin vakuuteltiin, voin tuoda sen sinulle seuraavaksi", nainen lisäsi kurkottaen koskettamaan miehen kättä.

David hymyili ja avasi kätensä sulkeakseen Caitlinin sormet omiensa lomaan.
"Onko sinun kylmä?" hän tiedusteli.

Nainen hymyili lämpimästi miehelle.
"Ei, takkisi on mukavan lämmin. Ethän sinä jäädy?" Se nyt vielä puuttuisikin, että hän vilustuttaisi West Endin tähden ja pakottaisi miehen pysyttelemään poissa lavalta pidempään. Hän saattoi vetää valmennuksensa puolikuntoisenakin, mutta Davidilla ei ollut moista mahdollisuutta.

Mies pudisti naurahtaen päätään. Hänellä oli harvoin kylmä. Lizzie oli arvellut, että hänessä roihusi liekki, joka piti kylmän poissa. Caitlinin seura sai adrenaliinin virtaamaan, kun David vastusti ajatuksia, jotka voisivat päättää illan - ja jopa ystävyyden katastrofaalisella nuotilla. Mies laski katseensa ja puristi hellästi Caitlinin kättä.

Davidin naurua oli ilo kuulla. Hän olisi voinut vain istua siinä, henkeään pidätellen, ja kuunnella kuinka miehen nauru kupli syvältä rintakehästä. Hänen täytyisi ehdottomasti matkustaa Lontooseen niin pian kuin vain töiltään pääsisi, jotta voisi kuunnella miehen naurua pidempään. Oli ihana nähdä mies niin rentona, vaikka ympäristö ei ollutkaan sykkivä suurkaupunki. Ainoa asia, joka iltaa tuntui varjostavan, oli mieltä kaihertava epävarmuus. Caitlin soi miehelle lämpimän hymyn ja puristi kevyesti takaisin, katse hetkeksi yhteenpunottuihin sormiin valuen, ennenkö käänsi kasvonsa täysin Davidin puoleen. Ehkä hän oli vain typerä kun ei ymmärtänyt kysymättä, mutta hän ei ollut käynyt treffeillä ikuisuuteen - ja viimeisistä treffeistä, joilla hän oli nauttinut olostaan, oli sitäkin kauemmin. Syteen tai saveen, mutta hän ei voisi päättää iltaa tietämättä mitä mies ajatteli, silläkin riskillä että pilaisi ihanan illan tai kuulostaisi täysin keskenkasvuiselta.
"David", hän aloitti pehmeästi, "jos olisin pyytänyt sinua ulos, olisitko lähtenyt kanssani?"

Mitä hän voisi sanoa? Totta kai? Milloin tahansa? Oliko hänellä oikeutta tehdä niin, kun hän ei pystynyt edes ottamaan vihkisormusta sormestaan? David nosti katseensa ja antoi sen hyväillä Caitlinin kasvoja. Tuhoaisiko hän tärkeän ystävyyden? Satuttaisiko hän naista turhaan?
"Olisin", mies vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen ja yritti työntää hellästi tuulessa tempoilevan hiussuortuvan naisen korvan taakse. Hänen kätensä jäi Caitlinin leukaperälle, peukalo hipaisi naisen alahuulta ja David nojautui lähemmäs.

Nainen odotti rauhallisesti vastausta, vaikka sydän takoikin kiivaasti rinnassa. Ehkä hänen olisi pitänyt muotoilla kysymyksensä paremmin, mutta se oli tuntunut kaikista yksinkertaisimmalta tavalta udella, oliko David jäänyt jatkamaan iltaa silkasta kohteliaisuudesta treffikumppanin paljastuttua kömpelöksi irlantilaiseksi. Hän olisi pyytänyt miehen kanssaan illalliselle sellaisena kuin tuon tunsi, vihkisormuksineen ja surullisine katseineen, odottamatta enempää, jos nyt ylipäätään koskaan olisi tajunnut ja rohjennut pyytää. Hymy kirkasti kasvot, kun mies vastasi myöntävästi. Hän ei ollut lukenut tilannetta aivan väärin, kaiketi.
"Sääli etten siis pyytänyt", Caitlin vastasi kallistaen päätään, jotta saattoi kevyesti nojata vasten miehen lämmintä kämmentä. Katse valui miehen huulille tahtomattakin, kun hän nojautui lähemmäs, pysähtyen vain hetkeksi epäröimään ennenkö kurkotti välimatkan umpeen painaakseen kevyen suukon miehen huulille.

David hengitti syvään Caitlinin tuoksua ja yritti hillitä itsensä. Hän, aina liian suuri ja liian paljon todelliseen maailmaan, ei ollut lahjakas keveissä, hallituissa ja maltillisissa eleissä. Mies painoi huulensa hellästi vasten Caitlinin huulia ja oli melkein vetäytymässä pois, kuten järkevä mies olisi tehnyt. Lizzien kuoleman jälkeen häntä vainonnut tuska, epätoivo ja yksinäisyys saattoivat hetkeksi unohtua. David veti Caitlinin uuteen suudelmaan, nyt intohimossaan melkein rajuun.

Läheisyys tuntui huumaavalta, kun oli elänyt pitkään sitä vailla. Hän tarvitsisi selkeästi enemmän ystäviä, jotka pitivät lämmintä halausta tervehdyksenä ja hyvästinä, niin ehkä pelkkä Davidista hohkaava lämpö ei saisi häntä hivuttautumaan lähemmäs. Hän ei saisi, eikä mitenkään voisi vaatia mieheltä enempää. Valitettavasti hillitty harvoin oli sana joka häneen yhdistettiin, kun ilmeet olivat voimakkaita ja eleet suuria silloinkin kun ympäristö rohkaisi hiljaisuuteen. Parempi nainen olisi katkaissut lempeästi suudelman ja nojautunut kauemmas, ei kietonut vapaata kättään miehen niskaan ja vastannut nälkäisenä suudelmaan. Hän ei ollut parempi nainen.

Mies saattoi lopettaa vasta hengästyessään. Silloinkin hän painoi otsansa naisen otsaa vasten, käsi edelleen tämän niskalla ja hengitti hetken syvään. David tunsi olonsa kuumeiseksi: pulssi hakkasi ja päässä suhisi kuurouttavasti. Hänen oli kamppailtava itsensä kanssa, jotta hän saattoi vetäytyä hetken kuluttua omalle puolelleen. Hän oli ollut niin onneton, että Caitlinin läheisyys oli kuin hengenveto hukkuvalle. Hän olisi voinut viettää yön naisen kanssa edes huomaamatta pimeää rantaa, kylmää, vihaista tuulta, pauhaavaa, kosteaa merta ja sen suolaista tuoksua. Caitlin kuitenkin ansaitsi paljon enemmän ja paljon parempaa. David raastoi hiuksia sormillaan, hieraisi kasvojaan ja saattoi sitten katsoa naista kuin nähdäkseen oliko säikäyttänyt tämän.

Caitlin haukkoi henkeään nojatessaan otsaansa miestä vasten. Hän ei ollut aikoihin tuntenut elävänsä kuten juuri nyt, kun veren kohina täytti korvat ja sydän takoi kuin olisi lentämässä ulos rinnasta. Nainen olisi mielellään sukeltanut uudestaan Davidin läheisyyteen, painautunut vasten ja unohtanut ympäröivän maailman kokonaan. David tuntui tarjoavan vaihtoehtoisen todellisuuden, jossa ei ollut tämän elämän vastuuta ja velvollisuuksia, oli vain mies ja hän. Hän joutui todella pinnistelemään, ettei nojautunut lähemmäs miestä, vaan hengitti suolaista meri-ilmaa miehen sijaan. Caitlin kostutti huuliaan etsiessään sanoja. Mitä tässä kohden enää voisi sanoa, kun koko keho tuntui pettäneen aivojen antamat käskyt käyttäytyä kuin aikuinen.
"Siitä on kieltämättä aikaa, kun olen viimeksi deittaillut, mutta uskoin tämän olevan vasta kolmansien treffien ohjelmassa", hän vitsaili ontuvasti yrittäen olla olematta niin epätoivoinen miehen läheisyydestä kuin millaiseksi itsensä tunsi.

David hymyili vaisusti, meripihkanväriset silmät edelleen kuumeisina hohkaen.
"Olen pahoillani", hän vetosi tietämättä mitä muutakaan sanoa. Mies vilkaisi tummaa taivasta, jonka tähdet raskaat pilvet olivat nielaisseet. Hän ei halunnut päättää iltaa. Mies piirsi sormenpäillään kylmään hiekkaan yrittäen miettiä jotakin sanottavaa, vaikka hän olisi halunnut vain suudella Caitlinia uudelleen. Vesipisara laskeutui hänen nenälleen. Sitten toinen ja hetken kuluttua kokonainen parvi.
"Pitäisikö meidän…?" hän ehdotti nousten jaloilleen ja ojentaen kätensä auttaakseen naisen ylös. Navakka tuuli vihmoi uhkaavasti voimistuvaa sadetta.

"Älä", nainen kielsi heti koskettaen hellästi miehen poskea. Ei Davidin kuulunut olla pahoillaan. Hänen korkeintaan, jos sitäkään. Hän halusi tehdä tämän kaiken uudestaan jonakin toisena päivänä. David tuntui kirkastaneen maailman väriloiston.
"Varmaan", hän myöntyi ja tarttui ojennettuun käteen päästäkseen jalkeille hiekasta. Caitlin pudisteli muutamalla rivakalla vedolla pahimmat hiekat Davidin takista ennenkö ojensi vaatekappaletta takaisin miehelle. Hän tarkenisi kyllä matkan autolle, eikä olisi oikein vaatia miestä kastumaan yltyvässä sateessa. Hän soi vain puolikkaan ajatuksen tasapainolleen, joka tuntui entistä huterammalta illan saaman käänteen jäljiltä, ja astui lähemmäs miestä. David oli luvannut aiemminkin, että tekisi parhaansa pitääkseen hänet jaloillaan. Juuri nyt se tuntui lähinnä ironiselta, kun mies oli syy sille, ettei hän luottanut jalkoihinsa sitäkään vähää kuin yleensä.

David olisi mielellään käärinyt naisen uudelleen takkiin suojellakseen tätä sateelta, mutta monta numeroa liian iso miesten takki ei ehkä auttaisi Caitlinin tasapainoa. Mies sujautti sen päälleen, tarttui tiukasti naisen käteen ja lähti harppomaan rantaa takaisin päin. Hän siristi silmiään vihmovassa sateessa ja vilkuili Caitlinia varmistaakseen, ettei tempaisisi naista kumoon. Hänen olisi vain vietävä Caitlin takaisin tämän auton luo. Ei ollut vaihtoehtoja.

Caitlin luotti Davidin tarjoamaan tukeen harppoessaan miehen rinnalla niin vauhdikkaasti kuin vain kykeni. Jokainen sadepisara oli kuin jäinen piikki iholla, joka tuntui olevan tulessa, ja nainen kiitti onneaan, kun oli valinnut illan asua täydentämään mustan jakun. Se suojasi käsivarsia sateen ja tuulen pahimmalta terältä. Hän vilkaisi taivasta unelmoiden edes muutamasta salamasta, kun kerran kastumiselta ei onnistuisi välttymään, mutta taivas näytti yhtä tasaisen tummalta kuin aiemminkin. Kaistaleina näkyneet tähtirykelmät olivat paksun pilvimassan peitossa paluumatkalla. Hän painoi päänsä suojatakseen kasvonsa vihmovalta sateelta, eikä murehtinut kenkiään, joihin kostea hiekka tarttui. Ne hän saisi puhdistettua kotona vaivattomasti. Enemmän hän sääli miehen autoa, jonne hän pudistelisi hiekkaa matkan aikana. Oli vaikea kuvitella, että David suostuisi jättämään hänet aution rantatien varteen taksia odottamaan. Mies oli aivan liian kohtelias sellaiseen.
"Olisi pitänyt seurata säätä", nainen hymähti huvittuneena siitä huolimatta, miten nutturalta illan mittaan karanneet hiuskiekurat liimautuivat kosteina vasten poskia ja kajaali todennäköisesti levisi omia aikojaan. Ei pieni sade mitään lopullista tuhoa saisi aikaan, sillä meikit tulisi kuitenkin pestä pois kotona ja vaatteet kuivuisivat aamuun mennessä.

"Mitä pienestä sateesta", David vastasi naurahtaen ja joutui korottamaan ääntään saadakseen sen kuuluvaan sateen jylinän ja meren pauhun yli. Onneksi parkkipaikka oli jo näkyvissä, vaikkei heissä tainnut pahemmin kastuttavaa tainnut enää olla jäljellä. Mies avasi auton oven Caitlinille, ravisti vettä hiuksistaan kiertäessään omalle puolelleen ja sukelsi sisään.
"Vienkö sinut autollesi?"

Nainen naurahti miehen mukana. Niinpä. Sateessa tanssimisestahan hänkin oli puhunut ruokapöydän yli, joten turha nyt valittaa. Hän hymyili lämpimästi kiitokseksi, kun ovi avattiin ja istahti kyytiin koettaen ravistella pahimmat hiekat kengistään auton ulkopuolelle. Eipä sillä kai suurta merkitystä ollut, kun hän päätyisi joka tapauksessa kastelemaan miehen auton vaatteillaan.
"Tulin taksilla, joten pääsen kyllä mistä tahansa kotiin", nainen vakuutti koskettaen hellästi miehen käsivartta. Hän vältteli vilkaisemastakaan kasvojaan peilistä, mutta yritti edes siirtää märät hiuskiekurat korvansa taakse, pois kasvoilta.

"Aivan. Sitten ajan sinut kotiin. Missä asut?" David kysyi helpottuneena siitä, että molemmat olivat uitettuja. Se pakottaisi hänet luovuttamaan Caitlinin vapaalle, jottei nainen saisi keuhkokuumetta.

"Aivan Hexhamin keskustassa. Mutta olen tosissani, pääsen kyllä taksillakin, jos siitä tulee kiertoa sinulle", hän vakuutti muistamatta tarkalleen, missä David asui pohjoisessa ollessaan. Oli siitä joskus varmasti puhetta ollut, mutta hänellä oli parempaakin pohdittavaa juuri nyt kuin se, mikä miehen osoite olikaan. Hän lomitti sormensa keskenään laskien kätensä syliinsä estääkseen itseään kurkottamasta miehen puoleen ja silittämästä karheaa poskea. David ansaitsi rauhan ratin takana, eikä hän voisi käyttäytyä kuin takiainen vain siksi, että miehen läheisyys tuntui herättäneen tukahdetun kaipuun sisällä.

"Totta kai vien sinut kotiin", mies protestoi. Hän olisi ajanut Caitlinin kotiin, vaikka se olisi vienyt yön; mikä tahansa syy pitkittää paluuta Lizzien taloon. Hän ei halunnut antaa illan kohdata talon muistoja. Valitettavasti hän asui Hexhamin ulkopuolella. Ellei hän voisi ajaa samana yönä Lontooseen.
"Lähdetkö kanssani ulos uudelleen?" David kysyi ennen kuin ehti antaa itsensä ajatella asiaa.

Caitlin hymyili yllättämättä miehen vastustuksesta. Herrasmiehiä ei kasvanut puissa, mutta David kuului ehdottomasti siihen kategoriaan, joka pitäisi seuralaisestaan huolta alusta loppuun. Katse kääntyi takaisin mieheen, kun tuo aukaisi suunsa.
"Mielelläni", hän vastasi edes osaamatta hävetä, miten nopeasti vastaus oli tullut. Ainakaan mies ei ollut joutunut viettämään pitkiä sekunteja arvuutellen hänen vastaustaan, joten kai tuskin miehen kysymyksen päätyttyä annetussa vastauksessa oli puolensa.

David hieraisi kasvojaan osin kätkeäkseen hymynhäiveen, joka aiheutti syyllisyyden pistoja. Mies vakavoitti itsensä, suoristi hartioitaan ja katsoi viuhtovia tuulilasinpyyhkijöitä.
"Milloin?"

Caitlin sulki hetkeksi silmänsä tasatakseen sykkeensä, joka tuntui hyppivän hallitsemattomasti sinne tänne. Hän koetti palauttaa kalenteriaan mieleensä. Olisiko hänen mahdollista lähteä Lontooseen? Ja ennen kaikkea, kuinka kauan siinä kestäisi? Ei hän voisi vaatia miestä saapumaan pohjoiseen yhtä iltaa varten tuntematta oloaan vääräksi. Miehen elämä oli Lontoossa, eikä ollut hänen vallassaan repiä miestä sieltä pohjoiseen hänen luokseen.
"Voisin ehkä saada toukokuun puolivälissä muutaman päivän vapaaksi niin, että voisin tulla käymään", nainen pohti koettaen vaimentaa tyytymättömyyden, jonka pitkä aikaväli toi esiin. Hän olisi kuunvaihteen Ranskassa kilpailemassa, eikä ennen sitä voisi mitenkään sotkea valmennusaikatauluja mahduttaakseen matkan eteläiseen kaupunkiin. Sen jälkeen kestäisi hetken, että elämä palaisi urilleen, mutta siinä vaiheessa Lontoo olisi jo mahdollisuus.

Sopivampi ajankohta olisi ollut seuraava päivä, ei kuukausi myöhemmin. Mutta Caitlin oli kiireinen eikä David voinut vaatia naista hylkäämään töitään vain nähdäkseen häntä.
"Toivottavasti näemme siis silloin", mies vastasi lämpimällä hymyllä ja katsahti naista, ennen kuin keskittyi jälleen hiljaiseen, sateiseen maantiehen.

"Minä ilmoitan heti, kun saan päivämäärät selväksi", nainen vakuutti vilkaisten silmäkulmastaan miestä. Hän puri alahuultaan. Miten hän oli saattanut unohtaa, kuinka hankalaa tapaamisten sopiminen osasi olla? Hän olisi mielellään vain ilmoittanut tallille, ettei saapuisi muutamaan päivään pitämään valmennuksiaan, antanut ohjeet ratsuttajille hevosten liikuttamisesta ja pyytänyt Davidia ajamaan suoraan Lontooseen. Se oli kaunis fantasia, mutta loppupelissä se ei koskaan voisi olla mitään muuta. Hän ei voisi tehdä moista valmennettavilleen eikä kilparatsuilleen, ei näin lyhyellä varoitusajalla.
"Aiotko viettää huomisen täällä, vai lähdetkö jo takaisin Lontooseen?"

"Luultavasti ajan suoraan Lontooseen", David vastasi sukaisten kosteita hiuksiaan. Hän ei halunnut viettää yötä Lizzien makuuhuoneessa, ei varsinkaan, kun saattoi edelleen maistaa Caitlinin huulillaan. Hän ei myöskään halunnut törmätä Andromedaan aamiaisella ja selvittää raporttia illasta.
"Mitä sinä teet huomenna?"

"Yötä vasten?" Nainen kysyi kulmaansa kohottaen. Yöllä ei ollut mukava ajaa, kun pimeys verhosi ympäristön niin, ettei nähnyt muuta kuin auton valokeilojen rajaaman tienkaistaleen. Hän ei voisi pyytää Davidia jäämään kokonaiseksi päiväksi pohjoiseen vain jotta hän voisi viettää tunnin tai pari työpäivänsä päätteeksi miehen seurassa, sillä se jos mikä olisi itsekästä.
"Ratsastan aamusta ja valmennan illasta", hän vastasi suutaan mutristaen. Perinteinen työpäivä, siis. Jos hän olisi tiennyt miten ilta sujuisi (ja kenen kanssa sitä päätyisi viettämään), olisi hän viettänyt vapaapäivän, tai ainakin jättänyt pois jokaisen valmennuksen jonka vain suinkin kykenisi. Nyt tilanne oli se, että hän oli lupautunut tekemään täyden päivän kentän keskeltä ohjeita jaellen, mikä ei ollut lainkaan niin innostava ajatus kuin yleensä.

"Olen tottunut ajamaan öisin", David vastasi ja karkotti muiston. Hän oli ajanut yöt voidakseen nähdä Lizzietä ja luoda silti uraa Lontoossa.
"Päiväsi kuulostaa mukavalta", mies kommentoi hieman haikeaan sävyyn, sillä auto mateli kohti naisen kotiosoitetta.

Caitlin nyökkäsi. Kunhan mies ajaisi varovasti, ei kai vuorokauden ajalla väliä olisi. Ainakin liikennettä olisi vähemmän tähän aikaan.
"Jos päädyt ajamaan Lontooseen saakka tänä yönä, laita viestiä kun olet perillä", hän pyysi siitä huolimatta. Ajatus miehestä auton ratissa vaivaisi kuitenkin, ja olisi helpottavaa tietää, kun tuo olisi päässyt kotiinsa. Nainen vilkaisi ympärilleen hiljaisessa pikkukaupungissa, toivoen kenties ensimmäistä kertaa, että etäisyys Hexhamin ja rannikon Newcastlen välillä olisi suurempi. Oli surullista, että ilta oli jo saavuttanut päätöksensä, sillä hän ei voisi pyytää mieheltä enempää, vaikka ihoa kihelmöi.
"Tähän on ihan hyvä", hän vakuutti vilkaistessaan tuttuja vieri vieressä kohoavia taloja, jotka olivat erottamaton osa Britannian arkkitehtuuria.

David peitti huokauksen pysähtyessään ja puristi rattia. Hän oli tehnyt tarpeeksi.
"Jos niin haluat", hän hymyili puolittain.
"Olen onnellinen, että se olit sinä tänä iltana."

"Niin minäkin", nainen myönsi hymyn kera. Hän oli lähtenyt kotoaan tunteja aiemmin valmiina kokemaan karvaan pettymyksen, vaan toisin oli käynyt. Elämä osasi yllättää silloin kun siltä ei odottanut mitään. Hän vilkaisi tummansinistä kotioveaan haluttomana poistumaan auton lämmöstä. Kun hän astuisi ulos kylmään ilmaan, David olisi jälleen kaukana, eikä mikään vakuuttaisi häntä siitä, että ilta oli ollut totta eikä vain eläväisen mielikuvituksen tuotetta. Hän poimi kojelaudalle laskemansa punaisen ruusun pyöritellen sitä sormissaan tukahduttaen sanat, jotka pyrkivät karkuun kieleltä. Hän ei voisi pyytää Davidia kotiinsa, se ei olisi oikein miestä kohtaan. Siitä huolimatta sanat polttelivat kielellä, eikä hän luottanut itsehillintäänsä pitääkseen ne sisällään. Oli parempi nojautua lähemmäs miestä hellää suudelmaa varten, sillä se estäisi kieltä kavaltamasta hänen itsekkyyttään.

David nosti kätensä naisen niskalle vastaten suudelmaan, jota hänen oli vaikea estää karkaamasta kevyestä tuliseksi. Hän ei saisi sammuttaa auton moottoria. Hän ei saisi nousta ulos autosta. Vaikka Caitlin pyytäisi häntä sisään, hän ei saisi suostua. Hänen oli ajettava pois. Vaikka se olisi kuinka vaikeaa tahansa, hänen olisi ajettava pois.

Caitlin halusi painautua miestä vasten, antaa lämmön levitä koko kehoonsa ja unohtaa kaiken muun paitsi sen, miltä miehen huulet tuntuivat omia vasten. Hän olisi mielellään sulkenut muun maailman ympäriltään, sillä mitäpä töistä, velvollisuuksista tai vastuusta, kun hän voisi vain olla Davidin lähellä. Mies tuntui rauhoittavan mielen, joka työskenteli päivästä toiseen tauotta milloin valmennusohjelmien, milloin tietokirjan sisällön parissa. Vastentahtoisesti hän katkaisi suudelman, ennenkö menettäisi itsehillinnän rippeensäkin ja vetäytyi kauemmas hengitys pinnallisena.
"Laita viesti kun olet kotona", hän pyysi vielä uudestaan hapuillessaan ovenkahvaa käteensä. "Hyvää yötä, David. Kiitos tästä illasta." Autonoven aukaiseminen ei ollut aikoihin tuntunut niin työläältä kuin nyt, kun hän laski kylmän ilman sisään ja siirtyi auton lämmöstä yön varjoihin. Nainen kietoi kädet ympärilleen heti kun sai autonoven suljettua ja siirtyi jalkakäytävällä kohti kotioveaan, mutta kääntyi vielä portaiden juurella vilkaisemaan taakseen. Hän kohotti kätensä vaisuun tervehdykseen, ennenkö penkoi avaimet laukustaan ja siirtyi sisään pimeään eteiseen. Korkokengät hän potkaisi heti pois jalasta, ja laski kantamuksensa lipaston päälle ruusua lukuunottamatta, sillä siitä irrottaminen tuntui mahdottomalta. Niin kauan kuin hän pitelisi kaunista kukkaa käsissään, olisi hänellä jotakin konkreettista, jolla muistella iltaa.

David vapautti Caitlinin vastentahtoisesti. Hän nojautui taakse penkillään hieraisten kasvojaan melkein säikähtäneenä omasta ajattelemattomuudestaan.
"Hyvää yötä, Caitlin", hän vastasi, heilautti kättään takaisin ja odotti, että nainen astui turvallisesti sisään, ennen kuin kiihdytti yöhön. Hänellä oli onneksi viiden tunnin ajomatka aikaa selvittää ajatuksiaan ja hillitä kiehuvaa vertaan. Kuukausi. Ei se olisi niin pitkä aika.

Perjantai 17. kesäkuuta 2016, lounasaika

Pieni, parvella laajennettu asunto Sohon sydämessä, kivenheiton päässä teatterikorttelilta oli harvoin ollut näin siisti. Vinoissa seinissä olevista ikkunoista tulviva päivänvalo sai valkeat seinät ja valkeat kalusteet heijastamaan ja putipuhtaaksi kuuratun lautalattian kiiltelemään. David tunsi olonsa suureksi ja kömpelöksi pienessä, viehättävässä tilassa ja hillitsi halunsa kurkkia Caitlinia olkansa yli. Mies veti pienen, modernin keittiönurkkauksen kaapeista neliönmuotoiset lautaset, ottimet ja lasit. Hetki sitten saapunut noutoruoka höyrysi kahden hengen pöydällä, ja tasapainotellen astiat toiselle käsivarrelleen, David täytti vesikannun ja poimi tasolta pullon punaviiniä varmuuden vuoksi mukaansa. Kai se sopi yhteen thaimaalaisen kanssa? He olisivat voineet mennä ulos syömään, mutta mies kaipasi mahdollisuutta olla ihan vain kaksin Caitlinin kanssa. Hänen iltansa menisi joka tapauksessa teatterilla eikä hän ollut varma saisiko naisen ylipuhuttua viettämään yön asunnollaan esiliinan luo karkaamisen sijasta.
"Ota vain tästä", hän kehotti sukaisten vaaleanruskeaa tukkaansa levottomasti. Miksei hän ollut ennakoinut ja joko kokannut tai kattanut ruokia edes kauniimmin? David onki kuumia pahvirasioita pussista pöydälle ojentaen samalla lautasta Caitlinille.

Caitlin oli nopeasti tullut siihen tulokseen, että pöydän ääressä istuminen oli parempi ratkaisu kuin miehen auttaminen astioiden kanssa, sillä pieni asunto ei antanut armoa kömpelölle naiselle. Hän törmäilisi auttamatta huonekaluihin, kompuroisi kynnyksiin ja kävelisi päin seiniä, joten oli parempi istahtaa alas ja ihailla asuntoa sen hetken, jonka David vietti astioita keräillen. Ehkä hän voisi jättää uusimatta oman vuokrasopimuksensa ja etsiä jonkun pienemmän asunnon seuraavaksi syksyksi. David ainakin näytti pitävän pienen asuntonsa vaivatta siistinä. Punapää hymyili miehen palatessa keittiönurkkaukselta ja otti vastaan ojennetun lautasen. Mikroaterioihin tallilla tottunut nainen ei edes ajatellut, että noutoruokaa olisi voinut tarjoilla jotenkin tätä hienommin. Lautasten kattaminen oli jo askel, jonka hän jätti usein väliin napatessaan kotiin palatessaan ruokaa matkaansa.
"Oi kuinka hyvä tuoksu", nainen myhäili aukaistessaan pöydälle katettuja pahvirasioita. Oli helppo kasata thaimaalaisesta noutoruuasta annos omalle lautaselle, ja kieltämättä se näytti vähemmän säälittävältä kuin pahvirasiasta suoraan syöminen sohvalla lojuessa. Ehkä hänen pitäsi alkaa toimia näin kotonakin, joskaan siellä ei ollut Davidin hurmaavaa seuraa.

Mies vilkaisi epäröiden hiilenharmaata, melkein koko seinän mittaista, upottavaa sohvaa, mutta istahti sitten pienen ruokapöytänsä ääreen. Caitlinin täytettyä lautasensa, David teki samoin täyttäen omansa samettisella cashewkanalla ja nosti turhiksi jääneet ruokarasiat valkopuiselle sohvapöydälle vapauttaakseen tilan heidän ruokailulleen.
"Saisiko olla vettä tai viiniä?" hän tarjosi.
"Miten matkasi sujui?"

"Kai sitä nyt lasillisen viiniä voi ruuan kanssa juoda, vaikka kello näyttäisi mitä", nainen naurahti pehmeästi. Se sopisi hyvin huuhtomaan ruokaa alas, siitä hän oli varma. Joku ruoka-alan ammattilainen olisi saattanut olla eri mieltä, mutta hän ei ollut niin tarkka omista syömisistään. Pitäisi ehkä, mutta oli niin paljon mielenkiintoisempaakin puuhaa.
"Hyvinhän se", Caitlin vakuutti. Vajaa kolmituntinen junamatka King's Crossille oli taittunut yhdessä hujauksessa, eikä matkakortin lataamisessakaan ollut ollut ongelmia vilkkaalla asemalla. "Käytin ajan töitä tehden, joten siinähän se vierähti." Juna oli nopea kulkuväline matkalle, se hänen oli myönnettävä, eikä junassa ollut mitään suurta vikaa. Mukavampi se oli kuin kuuma, ahdas bussi, joka jumittui ruuhkaan Lontoon päässä.
"Mutta eipähän jäänyt mitään roikkumaan. Maanantaihin mennessä hommia on kuitenkin ehtinyt kertyä." Hän oli sentään päättänyt, ettei lukisi yhtäkään töihin viittaavaa sähköpostia viikonlopun aikana, vaikka Veritaksen ranskalaisomistajat niitä miten lähettelisivät.

David soi naiselle lämpimän, meripihkaiset silmät siristävän hymyn avatessaan viinipullon ja täyttäessään kaksi tilavaa viinilasia.
"Mukava kuulla. Haluaisitko lipun johonkin toiseen West End -näytökseen täksi illaksi kuin Kummitukseen? Ehkä myös siskollesi?" mies kysyi upottaen haarukkansa valkoiseen jasmiiniriisiin.

"En, en, älä murehdi minusta", nainen vakuutti kiireesti. Hän järjestäisi kyllä itselleen ohjelmaa. Mies saisi tehdä työnsä kaikessa rauhassa. "Lupauduin lähtemään Charlotten seuraksi jonkin pienen taidegallerian avajaisiin illaksi", Caitlin huokaisi pahoitteleva hymy huulillaan. Enemmänkin hänet oli pakotettu mukaan. Oli ehkä kuitenkin ollut virhe kertoa pikkusiskolle, että hän oli jälleen tulossa Lontooseen. Charlotte tuntui ottaneen sen haasteena keksiä toinen toistaan tärkeämpiä kissanristiäisiä, joilla täyttää hänen aikansa, eikä hän viitsinyt kieltäytyä aivan kaikesta. Suurimmasta osasta vain.
"En kyllä tiedä, mitä teen taiteilijoiden ja taiteesta kiinnostuneiden keskellä, mutta", hän kohautti harteitaan. Elämä oli joskus sellaista. Sen luulisi tyynnyttävän Charlotten tahtoa keksiä menoa heille kahdelle sisaruussuhteen vahvistamisen merkeissä (ihan kuin sille olisi nyt näin yllättäen minkäänlaista tarvetta) ja hän saisi viettää lopun lyhyestä lomastaan oman aikataulunsa mukaan, jonka luonnollisesti sovittaisi Davidin aikataulun ympärille.
"Mutta mikäli siitä ei ole liikaa vaivaa, voisin tulla katsomaan Kummitusta huomisiltana", hän pohti. Kai hän olisi vain voinut avata lipunmyynnin puhelimeltaan ja ostaa parhaan jäljellä olevan paikan, mutta todennäköisesti kaikista parhaita paikkoja ei olisi nettimyynnissä.

Miehen suupieli nytkähti.
"Pitäkää hauskaa", hän kehoitti tosin vilpittömästi toivoen, että taidegalleriassa olisi hauskaa.
"Sinusta ei voisi koskaan olla vaivaa", David protestoi päätään pudistaen ja nosti viinilasin huulilleen, "etkö ala jo kyllästyä Kummitukseen?"

Charlotte nauttisi olostaan, siitä hän oli varma, mutta hän olisi keksinyt mielekkäämpääkin sisältöä illalleen kuin tuntemattoman maalarin taideteosten keskellä pyörimisen. Ainakin tämän jälkeen hän voisi hyvällä omatunnolla ampua alas seuraavat kymmenen ehdotusta, jotka sisko tekisi. Caitlin söi herkullista annostaan kaikessa rauhassa nauttien siitä, miten Lontoo tuntui jälleen kerran pyyhkivän pois mielestä kaiken, mikä odotti pohjoisessa. Ei tarvinnut murehtia hevosia, suunnitella valmennuksia tai stressata stressaamasta päästyäänkin hevosten kunnosta, kun milloin poljettiin kenkiä irti ja milloin muuten vain oltiin jumissa selästä.
"Kyllästytkö sinä esiintymään siinä?" Nainen kallisti päätään huvittunut hymy huulillaan. Hän tiesi vastauksen, mikä olikin ainoa syy, miksi oli vastannut kysymyksellä kysymykseen. "Usko pois, sen näkemiseen ei voi kyllästyä."

David hymyili huvittuneena.
"Hyvä on", hän luovutti nostaen käsiään kuitenkaan aivan vakuuttumatta, ettei Caitlin joku kerta torkahtaisi teatteriin.
"Mitä hevosillesi kuuluu?"

Nainen siemaisi viinilasistaan, ollen tavallistakin tarkempi sen kanssa, miten laski lasin takaisin pöydälle. Hän ei halunnut kaataa viiniä pitkin pöytiä omaa huolimattomuuttaan, joten parempi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan.
"Ei mitään sen kummempaa. Hyvinhän ne voivat ja tyytyväisiä ovat. Treenit sujuvat vaihtelevalla menestyksellä, kuten sopii odottaakin, mutta suuremmilta takaiskuilta on vältytty. Suhtaudun seuraaviin kisoihin jo varovaisella optimismilla", hän kertoi. Saisi nähdä, mitä moinen usko toisi tullessaan. Monet alkoivat jo valmistautua olympialaisiin, ja ratsastivat kesän kisoissa tarkoituksenaan hioa suorituksista viimeisetkin särmät pois. Hänen ei tarvinnut murehtia moisista, ja Remona oli jo häikäisevässä terässä. Kunhan hän ei tekisi mitään typerää, rikkoisi Remona varmasti tämän kauden oman ennätyksensä.

"Milloin seuraavat kilpailusi ovat?" David kysyi ja nosti seuraavan haarukallisen suuhunsa. Hän yritti syödä edes lähestulkoon samaa tahtia naisen kanssa eikä ahmaista ruokaansa niin kuin normaalisti.

"Veritaksen kanssa kuun vaihteessa Cheshiressa", Caitlin vastasi päivämääriä mietittyään. Hän ei koskaan ymmärtäisi, miten monet pysyivät kartalla lukuisien kilparatsujensa liikkeistä. Hän tarvitsi kalenterin jo kahta varten. "Remonan kanssa vasta reilusti heinäkuun puolella." Sen jälkeen hän saisikin jännittää muiden mukana elokuun olympialaisia.
"Miten sinun viikkosi on sujunut?"

Mies nyökkäsi. Ehkä hän pääsisi joskus katsomaan Caitlinia kilparadoille. Hän kestäisi kyllä nähdä Remonan ja Caitlinin menestyvän - sitähän Lizziekin haluaisi.
"Hyvin. Viikkorutiinini tuppaavat olemaan aika samanlaisia", David kohautti olkiaan. Kahdeksan näytöstä, joka-aamuinen juoksulenkki ja vaihtelevat tapaamiset ystävien kanssa ei ollut se mielenkiintoisin tarina.
"Entä sinun? Onko tallilla tapahtunut jotain mielenkiintoista?"

Se oli rutiinien tarkoitus. Hänkin seurasi niitä mielellään, mutta usein hevosten kanssa ei jäänyt vaihtoehtoja. Täytyi joustaa ja reagoida nopeasti, jos aikoi saada mitään aikaiseksi.
"Se on mukavaa", nainen vakuutti. Hyvä, ettei miehen viikkoon ollut mahtunut sen suurempia vastoinkäymisiä. Esityksetkin olivat mitä ilmeisimmin sujuneet suunnitelmien mukaan, kun David ei kokenut tarvetta kertoa niistä sen tarkemmin.
"Eipä oikeastaan", Caitlin hymähti. Tapahtuihan tallilla jatkuvasti, mutta suurin osa niistä tarinoista ei ollut hauskoja, ellei tuntenut tarinassa olevia henkilöitä edes auttavasti. "Hyvä vain, kun arki on seurannut rutiineita. Oletko suunnitellut mitään erityistä ohjelmaa loppukesälle?"

"Yhdellä vapaapäivällä viikossa ei ehdi kovin kauas. Voi olla, että otan jossakin välissä viikon loman. Andromeda hiillostaa minua viemään Mein jonnekin", David sanoi ja raastoi sormet läpi hiuksistaan, kun asiasta puhuminenkin alkoi ahdistaa. Hän tunsi kylmän hien nousevan pintaan ajatellessaan itseään kaksin aurinkorannalla mustan otsatukan alta ääneti tuijottavan, vihamielisen tytön kanssa.
"Entä sinä?" mies kysyi haluten siirtää nopeasti keskustelun takaisin Caitliniin.

"Pidä nyt ihmeessä lomaa, hyvä mies", Caitlin naurahti pirteästi. Ei kai kukaan jaksaisi ilman lomaa loputtomiin, ja varmasti viikon suhteellinen hiljaisuus ja lepo tekisi hyvää Davidin äänellekin. Hän kallisti päätään ajatellessaan lapsenvahdin kanssa pohjoisessa asuvaa tytärtä ja mutristi huuliaan. Lapsiparka, Davidparka. Perhettä oli koeteltu aivan riittämiin.
"Lomailen heinä-elokuussa, kun kaikki valmistautuvat olympialaisiin. Hevosetkaan tuskin pahastuvat muutaman viikon laidunlomasta." Tarkat päivämäärät täytyisi varmaan lyödä lukkoon piakkoin, ennenkö tallin hallintovastaava repisi viimeisetkin punaiset suortuvat päästään. "Pitääkin alkaa katsella lentoja Wieniin. Chloe uhkaa kovasti heittäytyä mustasukkaiseksi, kun vietän niin paljon enemmän aikaa Charlotten kanssa." Eihän isosisko tosissaan ollut valittaessaan moisesta, mutta kaiken pilailun taakse kätkeytyi aina pieni siemen totuutta.
"Ajattelin kyllä, että lähtisin käymään jossakin kauempana ihan vain matkustamisen ilosta, mutta saa nyt nähdä miten käy."

"Sehän kuulostaa hyvältä. Tapaatteko usein kaikki kolme?" mies kysyi tarkoittaen kolmea sisarusta.

"Harvemmin kuin tahtoisimme", nainen myönsi, "mutta kolmen aikataulun yhteensovittaminen on aina melkoinen palapeli." Charlotte kun oli heistä ainoa, joka saattoi pudottaa kaiken siltä seisomalta ja lähteä minne tuuli kulloinkin puhalsi. Hän ja Chloe tarvitsivat aikaa järjestelläkseen työnsä niin, että voisivat matkustaa muita tapaamaan, Chloe vielä enemmän kuin hän. Sen tähden suurin osa tapaamisista tuntui suuntautuvan Wieniin, tai jouluisin vanhempien pöytään Glasgowssa.
"Olemme nyt neljä vuotta suunnitelleet yhteistä lomaa vain meidän kolmen kesken, mutta no, tuskinpa se vieläkään toteutuu. Kertonee riittämiin", Caitlin naurahti.

David hymyili myötätuntoisesti. Aikataulujen sovittaminen osasi olla haastavaa kotimaassakin, jopa heille kahdelle.
"Mitä Chloe tekikään?"

"Hän on lääkäri", nainen kertoi huvittuneena. "Ainoa kunnon ammatin hankkinut, kuten vanhempamme jaksavat aina veistellä." Se tuntui olevan koko perheen sisäinen vitsi, josta riitti naurunaihetta vuodesta toiseen. Hän sentään elätti itse itsensä. Samaa ei voinut sanoa Charlottesta.
"Vietätkö huomenna koko päivän teatterilla?" Caitlin käänsi puheensa pois perheestään, sillä rajansa silläkin, kauanko David jaksaisi kuunnella hänen omituisen perhedynamiikkansa kulloisiakin käänteitä.

David oli pettynyt, kun ei kuullut enempää Caitlinin perheestä. Hän oli hieman turhankin kiinnostunut Caitlinista, ja tämän perhe oli vain yksi asioista, joista mies halusi tietää enemmän.
"Valitettavasti melkein koko päivän. Jos tylsistyt, voin aina hankkia sinulle lippuja hyviin musikaaleihin", mies houkutteli.
"Myös Charlottelle, jos häntä kiinnostaa."

"Älä sinä minusta murehdi. Saan kyllä aikani kulumaan", nainen vakuutti kurkottaen pöydän yli koskettamaan miehen käsivartta. Hän sai aikansa kulumaan pienessä Hexhamissakin. Siihen verrattuna Lontoon kaltaisessa suurkaupungissa ei tarvinnut edes yrittää ja aika kului silti kuin siivillä.
"Yksi lippu Kummituksen iltanäytökseen riittää", Caitlin lupasi hymyillen. "Päiväksi keksin jotain muuta. Ei täällä voi tekeminen kesken loppua."

Caitlinin kosketus hänen käsivarrellaan sai Davidin itsehillinnän rakoilemaan. Hän korjasi tyhjällä lautasellaan lepäävää haarukkaa paremmin välttääkseen tarttumasta naisen käteen.
"Hyvä on. Haluaisitko tehdä nyt jotain? Syödä vaikka jälkiruokaa?" mies tarjosi hieraisten kasvojaan.

Nainen veti kätensä takaisin omalle puolelleen tarttuakseen viinilasiinsa. Hän pohti hetken, mitä vastata. Jälkiruoka olisi turvallinen valinta, kai, mutta toisaalta kaupungin vilkastuva kuhina veti puoleensa. Kenties ne voisi yhdistää.
"Miten olisi kuppi kahvia jonkin mukavan pienen kahvilan terassilla tai ikkunapöydässä?"

"Toki", David hymyili, nousi ja mikäli Caitlin oli syönyt, keräsi lautaset ja ruoat keittiöön. Oli ihan hyvä idea lähteä ihmisten ilmoille. Raikas ilma voisi selventää hänen päätään ja saada unohtamaan halun haudata nenä Caitlinin hiuksiin, kiertää käsivarret tämän vyötärölle ja suudella naisen kaulaa. Mies ei halunnut säikyttää naista luotaan, vaikka jos hänellä olisi hiukkaakaan moraalista kompassia, hänen pitäisi tehdä juuri niin.
"Maistuisiko myös jäätelö?" mies tiedusteli palaten pöytään ja tyhjentäen viinilasinsa isolla, levottomalla kulauksella.

Nainen hillitsi jälleen kerran halunsa olla avuksi, sillä epäili olevansa enemmän tiellä kuin avuksi keittiössä, jota ei tuntenut. Hän hörppi kaikessa rauhassa viininsä loppuun ja hymyili miehelle.
"Mikä ettei", hän myöntyi hyväntuulisesti ja nousi pöydän äärestä kantaakseen oman lasinsa tiskialtaalle. "Oliko mielessäsi jo jokin tietty paikka?"

Mies pudisti päätään kamppaillen itsehillintänsä kanssa. Hyvä luoja. David työnsi puhelimen, lompakon ja avaimet taskuihinsa ja tempaisi vaaleanruskean puvuntakin nojatuolin selkänojalta mukaansa.
"Mennäänkö?" hän kysyi ja avasi asuntonsa oven toivoen, että ulkoilma helpottaisi hänen haluaan koskettaa Caitlinia. Korttelin päässä oleva kahvila tarjoili sekä jäätelöä että leivoksia kahvin lisäksi. Se olisi hyvä määränpää.

Caitlin nappasi eteiseen laskemansa huivin mukaansa ja tarkisti pienen olkalaukkunsa sisältävän edelleen puhelimen ja lompakon. Ilman muuta omaisuutta pärjäisi, mutta ne kaksi täytyi olla matkassa. Hän kietoi sinisenkirjavan tuubihuivin löysästi kaulaansa ja kiskoi valkoiset tennarit jalkaansa nyökäten miehelle. Hän oli kompuroida heti ensimmäisillä askelilla, mutta onneksi seinä oli lähellä ja tarjosi kaivattua tukea. Naurahtaen hän astui kynnyksen yli ja vilkaisi muutamaa askelta myöhemmin, että David seurasi mukana.
"Sain muuten vihdoin luettua Kultahatun loppuun", nainen virnisti astuessaan kadulle. Hän vilkuili heti ympärilleen varmana siitä, ettei koskaan kyllästyisi ihailemaan Lontoon eri kaupunginosien arkkitehtuuria. "Koen nyt olevani huomattavan paljon sivistyneempi", hän vitsaili. Ihan kuin yhden klassikkoteoksen lukeminen vielä sitä takaisi.

"Sehän on hienoa", David nauroi ja hipoi käsivarrellaan Caitlinin käsivartta heidän kävellessään, ennen kuin kokeili antaisiko nainen hänen punoa heidän sormensa yhteen.
"Mitä pidit siitä?"

Caitlin puristi kevyesti miehen kättä, kun sormet punoutuivat yhteen. Järki sanoi hänen olevan kerrassaan idiootti, kun hiipi varpaisillaan viehätyksen ympärillä, jota ei olisi pystynyt edes kieltämään. Johan hän oli pelannut korttinsa, eikä varovaisuus enää tässä kohden auttaisi lainkaan. Valitettavasti hän oli huono kuuntelemaan järkeään.
"Se oli kovin erilainen kuin odotin. Traagisempi, kenties", hän myönsi. "Mutta ei se nyt huono ollut. Eikä ainakaan estä minua lukemasta seuraavaa teosta loputtoman pitkältä listaltani. Yllätin jopa itseni lukemalla viimeiset luvut niin suurella mielenkiinnolla, etten saanut laskettua kirjaa käsistäni ennen loppua."

Mies katseli naista alas silmäkulmastaan lempeällä lämmöllä. Hän varoi rusentamasta Caitlinin arvokkaita sormia nauttiessaan polttavasta sensaatiosta, jota näinkin viaton ihon kosketus sai aikaan.
"Intosi on vastustamatonta. Mitä luet nyt?"

Caitlin nauroi epäuskoisena. Hänen innossaan ei ollut mitään vastustamatonta, vaan enemmänkin lapsellista. Ei aikuisen ihmisen kuulunut innostua kaikesta niin, että oli vaikea keskittyä mihinkään muuhun.
"Tarkoitukseni oli lukea Kuin surmaisi satakielen, mutta kirjakaupassa pidettiin niin vakuuttava mainostus Monte-Criston kreivistä, että se odottaa nyt yöpöydälläni", hän vastasi naurua yhä äänessään. Hän ei selkeästi osannut pysytellä vain yhdessä genressä fiktionkaan kohdalla, kun hyppi yhdestä klassikosta toiseen sen pahemmin asiaa miettimättä.

"Sehän kuulostaa hyvältä", David kommentoi malttamatta irrottaa katsettaan Caitlinista edes avatessaan kahvilan oven. Viheristutuksin sisustettu, pieni terassi kylpi aikaisen iltapäivän auringonpaisteessa. Ehkä he voisivat tilata ja palata sitten ulos.
"En valitettavasti ole nähnyt kuin elokuvan", mies myönsi. Ehkä hänen pitäisi yrittää kehittää itseään lukemalla, mutta tekstiin keskittyminen oli tavattoman vaikeaa.

"Minä en sitäkään, joten tiedät enemmän kuin minä", Caitlin naurahti. Hän astui sisään kahvilaan miehen edellä ja vilkuili ympärilleen uteliaana. Hänen pitäisi oppia huomioimaan ympäristöään vähemmän. Ei aina tarvinnut ihastella kaikkea. Joskus saattoi vain kävellä sisään, tilata kahvin ja istahtaa alas ilman sen suurempaa tutkimusta.
"Mitä tahdot? Minä tarjoan tällä kertaa", nainen ilmoitti kaivaen jo valmiiksi lompakkonsa esiin. David oli tarjonnut kaiken niin usein että tämä oli vähintä, mitä hän saattoi tehdä. Hetken listaa tutkittuaan nainen tilasi karamellisiirapilla maustetun latten ja minttusuklaajäätelön, ja jäi odottamaan Davidin tilausta ennenkö tarjoaisi käteistä kassaneidille.

David aikoi protestoida, mutta luovutti sitten tilaten espresson ja nougatjäätelöpallon. Mies nyökkäsi kohti pientä terassia ja laski sitten jälkiruokansa pöydälle istahtaen takoraudasta taiteillulle tuolille toivoen, ettei se pettäisi hänen altaan. David tiesi, ettei ollut lihava, ei edes normaalipainon yläpäässä, mutta hän oli pitkä, leveäharteinen ja isoluinen, ja siro tuoli näytti heiveröiseltä.
"Miltä maistuu?" hän kysyi antaen pähkinäiseltä maistuvan jäätelön sulaa kielelleen.

Caitlin maksoi molempien tilaukset ennenkö otti vastaan kahvinsa ja jäätelönsä suunnistaen miehen perässä terassille. Siitä näki hyvin kadulle, joka kuhisi elämää. Suuri katu, jonka varrella monet teatterit olivat, oli varmasti täynnä ihmisiä vuorokaudenajasta riippumatta. Kesäinen aurinko oli houkutellut väkeä ulos entistäkin enemmän, eikä Caitlin voinut syyttää ketään. Auringosta täytyi nauttia silloin kun se sateiseen saarivaltioon uskaltautui kurkistamaan.
"Herkulliselta", nainen vakuutti noukkien hampaillaan suklaanpaloja minttujäätelön seasta. "Entä sinun?" Tuskinpa perinteisten jäätelömakujen kohdalla edes voisi mennä pahasti metsään. Hän nuolaisi suupielestään vihertävää jäätelöä ja hymyili kääntäen kasvonsa aavistuksen viistoon Davidista voidakseen nauttia auringonlämmöstä. Pisamat olivat innostuneet jo kuukautta aiemmin kesän koitosta, mutta kokemus kertoi niiden räjähtävän käsiin seuraavien viikkojen aikana.

"Ihastuttavalta", David vastasi katsellen auringosta nauttivaa naista tutkaillen kasvonpiirteitä ja ihoa kirjoavia pisamia. Ehkä hänen pitäisi yrittää lähteä pohjoiseen vieläkin useammin.
"Voinko ylipuhua sinut viettämään yön luonani? Saisit parveni", mies vetosi.

Ihastuttava ei kuulostanut adjektiivilta, jota käytettiin kuvailemaan jäätelön makua, mutta nainen ei kysellyt sen enempää. Kai jäätelö saattoi olla ihastuttavaa siinä missä mitä tahansa muutakin. Miehen vetoava kysymys sai hänet kääntämään kasvonsa Davidin puoleen. Hetken hän vain katseli komeita kasvoja tietäen että hukkuisi meripihkaisiin silmiin jos jäisi katsomaan liian pitkäksi aikaa.
"Et tänäyönä", hän huokaisi pudistaen pienesti päätään. "En tiedä, kuinka pitkään Charlotte aikoo viipyä gallerian avajaisissa, enkä tahdo olla häiriöksi. Sinulla on pitkä työpäivä huomenna edessä. Tarvitset unta."

Mies hymyili surumieliseen, ymmärtävään sävyyn ja irroitti sitten katseensa naisesta ihmisvirtaan.
"Hyvä on", hän luovutti. Ei hänellä ollut oikeutta vaatia Caitlinilta mitään. Ehkä Caitlin tiesi, miten vaikeaa hänen oli pitää etäisyyttä naisesta eikä halunnut siihen tilanteeseen.
"Toivottavasti iltasi Charlotten kanssa on viihtyisä."

Tuntui ikävältä kieltäytyä miehen vieraanvaraisuudesta kerran toisensa jälkeen, mutta hän tunsi itsensä. Jos hän jäisi yöksi, hän heräisi miehen vierestä, eikä se olisi oikein Davidia kohtaan. Hänestä ei ollut parisuhteisiin, sen eletty elämä oli osoittanut todeksi kerrasta toiseen.
"Toivotaan", nainen vastasi maistellen varoen kuumaa kahviaan. Oli luvattoman helppoa hukkua tilanteen tavallisuuteen - nauttia auringon lämmöstä, ihmisvirrasta, kaupungin eloisasta yleisilmeestä ja miehen seurasta. Vielä helpompaa oli toivoa, että näistä hetkistä tulisi kestävä osa elämää.
"Mutta ainakin voin kieltäytyä hyvällä omatunnolla kaikesta muusta, mitä hän jatkossa keksii", Caitlin hymähti kääntäen kasvonsa jälleen auringon hyväiltäväksi. "Joko Little Venice on kaunis tähän aikaan vuodesta?" Hän kysyi silmät suljettuna muistellen kaupunginosaa hieman etäämmällä suurkaupungin sykkivästä sydämestä.

"Eikö se ole aina omalla tavallaan?" David kysyi maistellen jäätelöään ja käänsi katseensa kadun elämään. Hänen ei tarvinnut tuijottaa Caitlinia jatkuvasti. Nainen ahdistuisi vielä hänen seurastaan.
"Aiotko sinne vierailusi aikana?"

"En tiedä, olen käynyt siellä vain kerran. Se oli muistaakseni alkukevättä, joten olihan se ihan kaunis, mutta kuuleman mukaan nähnyt parempiakin aikoja", Caitlin pohdiskeli. Hän nuolaisi jäätelöään ennenkö se sulaisi käsille.
"Jos en muuta huomiselle keksi, niin varmaankin", hän vastasi. "Ellet sitten tiedä jotakin muuta paikkaa, joka on nähtävä?"

"Luulen, että tunnet Lontoota jopa paremmin kuin minä. Vierailen lähinnä teattereissa, ravintoloissa ja puistoissa", David totesi pahoitellen.
"Oletko kysynyt Charlottelta? Mitä hän muuten tekee?"

"Ne ovat hyviä vierailukohteita. Mikä on suosikkipuistosi?" Caitlin kysyi uteliaana. Eihän hänkään olisi osannut Newcastlea esitellä kenellekään, joten turha odottaa samaa Lontoon kohdalla Davidiltakaan. Kun elämä rajoittui työpaikalle, jäi paljon muuta näkemättä.
"Charlotte on taitava kutsumaan itsensä mukaan kaikkialle. Niin rakas kuin siskoni onkin, on välillä mukava kiertää kaupunkia ilman hänen jatkuvaa läsnäoloaan. Lisäksi hän on taidemaalari, joten mielenkiinnon kohteemme menevät usein ristiin. Hän ei jaksaisi pysähtyä jokaiseen kadunkulmaan ihastelemaan kukkaistutuksia, rakennusten yksityiskohtia tai kaupunginosan arkkitehtuuria, mikä tosin on varsin ymmärrettävää", Caitlin naurahti itsetietoisesti lauseensa lopun. Ei ollut yllättävää, ettei sisko (tai kukaan muukaan) jaksanut pysähtyä katselemaan talojen seiniä.

"Varmaankin Hyde Park. En tosin ole hyvä perustelemaan. Seuraan vain intuitiota", David kohautti puolittain hymyillen olkiaan. Hänen elämänsä kulki sen mukaan, mitä mies kulloinkin tunsi. Valitettavasti hän harvoin tunsi laskujen maksamista tai byrokratian hoitoa tai kellon katsomista eikä muistanut aina syödäkään. Hexhamissa hänen oli ollut tapana eristäytyä musiikkihuoneeseensa tuntikausiksi kerrallaan.
"Oletko sinä löytänyt suosikkipaikkaa?"

"Se on vallan kelpo perustelu", nainen vakuutti. Hyde Park ei edes vaatinut sen suurempaa perustelua. Suuri, upeasti hoidettu puisto puhui itse puolestaan.
"Piccadilly Circus. Istun mielelläni lukuisten muiden tavoin suihkulähteen reunalla. Siellä riittää aina elämää, niin turisteja kuin paikallisia, eikä kukaan tunnu edes näkevän toisiaan. On kiehtovaa seurata sitä."

David hymyili huvittuneena.
"Olet täynnä yllätyksiä. Haluaisitko tehdä jotain huomenaamuna?"

Muut sanoivat suoraan hänen olevan outo, mutta Davidin kaunisteltu ilmaisu kuulosti mukavammalta.
"Mielelläni, mikäli se ei sotke aikataulujasi", nainen vakuutti hyväntuulisesti ja käänsi kasvonsa miehen puoleen. "Kenties voit näyttää minulle suosikkipaikkasi Hyde Parkissa, mikäli sää suosii?"

Mies naurahti. Ehkä hänen pitäisi valita suosikkipaikka.
"Totta kai", hän vakuutti eikä pahastuisi huonoakaan säätä, "lähtisitikö huomisen iltanäytöksen jälkeen kanssani mukaan Christinen näyttelijän syntymäpäiville?"

Caitlin oli varma, ettei koskaan kyllästyisi Davidin nauruun, eikä miehen hymykään hetkessä menettäisi lumoaan. Hän kurtisti punertavia kulmiaan ja puri alahuultaan. Olisiko hän edes tervetullut syntymäpäiville, joiden juhlakalusta ei tiennyt muuta kuin tuon näyttelemän hahmon lavalta?
"Oletko varma sen olevan hyvä idea? Etten tunkeile? Ne ovat kuitenkin syntymäpäivät", hän kysyi. Illanvietto Davidin kanssa kelpaisi koska tahansa, mutta… Hän ei kuulunut teatteriväen keskelle. Hän ei edes tiennyt muita kuin Davidin ja ohimennen miehen maskeeraajan sekä puvustajia, joskin heidänkin nimensä olivat vaipuneet unholaan. Olisi ikävää latistaa syntymäpäivien tunnelma ilmestymällä kutsumatta paikalle.

Mies hymyili ja kurottui puristamaan Caitlinin kättä pöydän yli.
"Totta kai olet tervetullut. Emily toivoi, että toisin sinutkin", David vakuutti vetoavasti.

Caitlin painoi hetkeksi katseensa miehen käteen, joka tuntui polttavan kuumalta iholla. Hän kohotti katseensa hymyillen miehen silmiin.
"Siinä tapauksessa tulen mielelläni", nainen vakuutti. Täytyisi etsiä huomispäivän aikana jotakin pientä lahjaksi, mutta Lontoosta nyt löytyisi mitä tahansa. Jos ei muuta keksisi niin lahjakortti oli aina turvallinen valinta.

"Hyvä", David vastasi silmät siristyen, puristi vielä naisen kättä ja veti sitten kiltisti kätensä takaisin omalle puolelleen. Mies kaapaisi loput jäätelöpallostaan.
"Milloin sinun syntymäpäiväsi on? Olen varma, että olet kertonut jo, mutten varsinaisesti loista numeroiden kanssa."

Hän kaipasi miehen suurta kättä heti, kun David veti kätensä pois, muttei kehdannut kurkottaa perään. Ehkä pieni etäisyys olisi vain hyväksi, auttaisi häntä keskittymään muuhunkin kuin vain siihen, miten paljon hän tahtoi tehdä oharit siskolleen ja livahtaa teatteriin illaksi unohtamaan kokonaan niin itsensä kuin ympäröivän maailman uppoutuessaan musikaalin luomaan todellisuuteen.
"Toukokuun viimeinen", nainen naurahti, "mutta mitäpä sitä enää tässä iässä juhlimaan."

"Et voi olla tosissasi. Ja se meni minulta ohi?" David huokasi kauhistuneena sukaisten hiuksiaan.
"Voi Caitlin. Meidän pitää juhlistaa sinua."

"Jos se yhtään lohduttaa, niin se meni kaikilta muiltakin ohi", nainen nauroi lämpimästi. Hän ei ollut pitänyt suurta meteliä syntymäpäivästään, eikä järjestänyt minkään sortin tapaamista yhtään kenenkään kanssa. Vanhemmat ja Chloe olivat soittaneet päivän mittaan, Charlotte päivän myöhässä, ja siinä onnittelut olivat oikeastaan olleet ellei niitä muutamaa satunnaista tallilla työskentelevää laskettu, joilla oli tavattoman tarkka muisti.
"En ole juhlinut syntymäpäiviäni sen kummemmin viimeiseen vuosikymmeneen. Ei ole mitään tarvetta aloittaa nyt", Caitlin myhäili huvittuneena.

"Syntymäpäivä on harvinaisen hyvä syy juhlia", David protestoi ja katseli naista huvittuneella lempeydellä juhlien.
"Onko jotain, mitä olet aina halunnut tehdä?"

Caitlin pudisteli päätään leveä hymy huulillaan. Niin kai sitten. Hänelle syntymäpäivä oli jo vuosia ollut vain yksi päivä muiden joukossa, joka kului tallilla, hevosen selässä tai kilpailuissa.
"En tiedä, ei tule nyt mitään mieleen", nainen naurahti. Hän pyrki aina tekemään kaiken mitä mieli teki tilaisuuden tarjoutuessa, joten varsinaisesti hampaankoloon ei ollut jäänyt mitään. "Mutta olen tosissani, syntymäpäiväni on vain yksi päivä muiden joukossa."

Mies huokasi ja katsoi naista toista kulmaansa kohottaen. Vai niin. Hän löytäisi vielä jonkin tavan ilahduttaa Caitlinia ja soimasi itseään syntymäpäivän ohittamisesta.
"Ajattelitko samoin myös lapsena?"

"Toisen muuttomme jälkeen kyllä", nainen naurahti. Ennen sitä lahjat olivat totta kai kelvanneet ja luokkakaverit oli kutsuttu juhliin, mutta kun kaverit alkoivat olla hajallaan ympäri maailmaa ja uusia sai koko ajan etsiä, kiinnostus syntymäpäivän juhlimiseen laski. Perheen kesken oli toki muistettu syntymäpäiviä milloin mitenkin.
"Olen aina mieluummin juhlinut saavutuksia kuin sitä, että ikään saa taas lisätä vuoden enemmän", hän tunnusti naurahtaen. Sisaret eivät edelleenkään ymmärtäneet keskimmäisen lapsen omituista järjenjuoksua.

"Pitäisikö meidän sitten juhlistaa saavutuksiasi?" David tarjosi.

"Niitä ei ole hetkeen näkynyt", Caitlin nauroi lämpimästi ja kurkotti pöydän yli tarttuakseen miehen käteen. "Mitä jos vain olemme, emmekä juhlista yhtään mitään?"

David pujotti sormensa Caitlinien sormien lomaan ja lukitsi heidän kätensä yhteen katsoen naista pöydän yli.
"Jos niin vaadit", hän huokasi puolittain hymyillen.

"Vaadin", hän nyökkäsi päättäväisesti hymy huulillaan ja pyyhkäisi peukalollaan miehen kättä. Hän ei halunnut Davidin potevan syyllisyyttä jostakin niin toisarvoisesta kuin yhdestä syntymäpäivästä, eikä odottanut mieheltä mitään suurta vaivannäköä moisen triviaalin asian juhlistamisesta.

Mies tyhjensi espressokuppinsa tietäen, että joisi vielä useamman päivän aikana.
"Haluatko tehdä vielä jotain ennen illan näytöstä?" David kysyi vailla kiirettä raahata naista ylös terassin aurinkoisesta pöydästä.

Caitlin katseli miehen kasvoja lämpöä silmissään. Oli ollut suorastaan pelottavaa huomata, miten saattoi ikävöidä miestä heti, kun palasi takaisin pohjoiseen. Voisipa hän vain tehdä samoin kuin Charlotte aikanaan ja pudottaa koko elämänsä, muuttaa Lontooseen ja katsoa, mitä tästä tulisi. Tulisiko yhtään mitään. Ainakin sen jälkeen voisi sanoa eläneensä. Olisi yrittänyt, erehtynyt ja jatkanut eteenpäin.
"Kenties voimme kävellä Piccadilly Circukselle?" Hän ehdotti hymyillen. "Ellei se sitten ole jo menettänyt kaikkea hohtoaan, kun osuu työmatkallesi?"

David nauroi.
"Totta kai. Se saa aivan uuden hohdon, kun sinä olet mukana", mies vakuutti nousten ylös ja tarjoutui nostamaan myös Caitlinin turvallisesti jaloilleen. Naisen hellyyttävä kömpelyys oli hyvä syy jatkaa käsi kädessä kävelemistä, sillä se antoi Davidin varmistaa, ettei Caitlin kompastuisi kasvoilleen kiveykseen.

"Jos niin väität", nainen naurahti ja otti kiitollisena tarjotun avun vastaan. Se säästi hänen säärensä ylimääräisiltä kolhuilta ja mustelmilta, jotka eivät näyttäisi kovinkaan hohdokkailta mekko päällä. Caitlin piti miehen kädestä kiinni astellessaan kiireettömästi mukulakivikatua pitkin. Mikä siinä olikin, että englantilaiset rakastivat röpelöisiä kivikatujaan? Niinkö kovasti hänestä tahdottiin eroon?
"Mikä olisi sopiva lahja Emilylle? Onko hänellä suosikkikauppaa tai jotakin?" Punapää uteli kääntyen katsomaan Davidia. Se tosin tarkoitti ettei hän seurannut tietä ja sitä, minne jalkansa laski, mutta suuren miehen rinnalla kulkiessa oli vaikea pelätä rähmälleen kaatumista.

"Ei sinun tarvitse hankkia hänelle mitään", David vakuutti katsellen Caitlinia lämmöllä alas silmäkulmastaan.

"Älä nyt hulluja puhu", nainen naurahti. "Syntymäpäiväjuhliin kuuluvat lahjat, sen verran minäkin tiedän."

Mies pudisti päätään huvittuneena.
"Jos välttämättä haluat hankkia jotain, Emily pitää ainakin suklaasta. Mitäs sinä siis haluaisit syntymäpäivälahjaksi?"

Suklaasta, selvä. Oli aina mukavampi mennä juhliin tuomisten kera.
"Emmekö puhuneet tästä jo?" Caitlin nauroi lämpimästi ja pudisteli päätään. "En tarvitse yhtään mitään."

David huokasi alistuneesti ja katsahti naista surumielisesti.
"Jos niin ehdottomasti vaadit", hän totesi ja piti silmällä vilkkaita katuja heidän kävellessään, ettei Caitlin jäisi pyöräilijän tai bussin alle.

"Älä näytä niin surkealta", nainen kiusasi pehmeästi ennenkö käänsi katseensa katuun välttääkseen turhat kompuroinnit. Hän hidasti heti tahtiaan kun huomion varasti liikenteen seasta erottuva punainen kaksikerroksinen bussi. Ne olivat tuttu näky Lontoossa, mutta se ei estänyt häntä vilkuilemasta liikennevälinettä siitä huolimatta. Se olisi näyttänyt kerrassaan sopimattomalta Hexhamin kaduilla.
"Asut kyllä kerrassaan uskomattomassa kaupungissa", hän huokaisi ihastuneena vilkaisten miestä, ennenkö palautti katseensa katua reunustaviin rakennuksiin.

"Mukavaa, että olet sitä mieltä", David naurahti, "mikä on lempiasiasi Lontoossa?"

"Maanalaiset, ehdottomasti", nainen vastasi hetkeäkään epäröimättä ja naurahti päälle. "Se taitaa kaivata hieman selittelyä?" Kuka hullu nyt nauttisi ruuhkaisista, rämisevistä maanalaisista, kun ympärillä oli hurmaava, sykkivä suurkaupunki kauniine nähtävyyksineen? Hän. Hän oli juuri niin tärähtänyt.

"Maanalaiset?" David nauroi vapautuneella epäuskolla.
"Hieman selittelyä, kyllä."

Caitlin soi vinon virneen miehelle.
"Olen aina pitänyt suurkaupungeista niiden jatkuvan liikkeen ja suurten ihmismäärien tähden, eikä mikään kerää lontoolaisia yhteen kuten maanalaiset. Niillä kulkeminen on aina suuri seikkailu, kun saa vaihtaa lennosta junaa asemalla, kiipeillä kerroksia ylös tai alas, ja lopulta kun nousee jälleen päivänvaloon, on aivan eri puolella kaupunkia kuin aiemmin. Mutta kenties sitäkin enemmän nautin siitä, miten juna kerää ihmiset yhteen. Olen käynyt monia silmiä avartavia keskusteluja juuri maanalaisissa. Parissa pysäkinvälissä ehtii sanoa yllättävän paljon."

Mies ei voinut itselleen mitään, vaan yritti tarttua naista leuasta ja painaa spontaanin, nopean suudelman tämän huulille.

Tasapainonsa puutteesta tutuksi tullut nainen pysyi yllättävän hyvin pystyssä yllätyksestään huolimatta kääntäessään kasvonsa miestä kohden. Hän hymyili vasten Davidin huulia. Caitlin ei uskonut tottuvansa koskaan miehen huomioon ja läheisyyteen, eikä varsinkaan keskellä katua. Ajatusketju katkesi täysin, eikä hän hetkeen keksinyt mitä oli juuri sanonut. Maanalaiset. Aivan.
"Ja sen tähden nautin maanalaisista." Varsin antiklimaattinen lopetus tarinalle, mutta ainakin hän oli saanut ajatuksensa takaisin raiteilleen.

David vain hymyili ja silitti hetken naisen poskea peukalollaan, ennen kuin vetäytyi omaan ilmatilaansa, vaikkei vapauttanutkaan naisen kättä omastaan.
"Olet hämmästyttävä", mies kommentoi turhautuneena siihen, ettei hän löytänyt oikeita sanoja kuvatakseen Caitlinia.

"Imartelet minua aivan liikaa", nainen protestoi huvittuneena. Hyvä kun hän tunnisti itsensä Davidin puheista. Mies maalaili kuvia jostakusta aivan toisesta sanoillaan. Jostakusta, joka oli miehen huomion ja ajan arvoinen.

"En pysty kuvailemaan sanoin, mitä ajattelen. Olet niin häikäisevän kaunis. Mielesi on. Tapa, jolla katsot maailmaa. Se on vastustamaton", David vastasi puristaen naisen kättä.

"Voi David", hän pudisteli päätään silmät suurina. Mitä hän voisi tuohon enää sanoa? Mies näki hänet aivan eri valossa kuin olisi ollut aihetta, eikä hän totuuden nimissä halunnut muuttaa tilannetta. "En tiedä mitä sanoa." Sanat tuntuivat pettävän hänet todella usein miehen seurassa, mutta onneksi hän saattoi sentään puristaa miehen kättä vastaukseksi.

Mies hymyili surumielisesti. Sanat pettivät hänet joka kerta.
"Ei sinun tarvitse sanoa mitään", hän vastasi ja jatkoi kiireetöntä askellusta kohti Piccadilly Circusta.

Tarvitsi, tietenkin hänen tarvitsi. Mies kehui häntä niin kauniisti, että se ansaitsi vähintäänkin yhtä kauniin vastauksen. Hänellä ei vain ollut sellaista, ei kun miehen vilkaiseminenkin teki hengittämisestä vaikeaa. Ehkä oli turvallisempaa vain pitää kiinni miehen kädestä ja ihailla kaupunkia, joka näytti niin erilaiselta Davidin rinnalta katseltuna.

Caitlin olisi ansainnut paljon kauniimman kuvauksen, mutta David ei ollut koskaan osannut pukea ajatuksiaan sanoiksi - saati elämää suurempia tunteitaan. Ei kai ollut ihme, ettei hän ollut koskaan menestynyt koulutuksessa muualla kuin musiikissa ja draamassa.
"Haluatko istua suihkulähteen reunalle?" mies kysyi lempeästi huvittuneena heidän saapuessaan Piccadilly Circukselle.

"Vain jos istut kanssani", nainen vastasi hymyillen miehelle, joka oli muistanut hänen turhanpäiväisestä hölötyksestään moisen yksityiskohdan. Suurten teiden risteys oli vilkas niin ajoneuvojen kuin suihkulähteen ja maanalaisen sisäänkäynnin luokse kerääntyneiden ihmisten tähden. Osa kulki vauhdikkaasti risteyksen halki, osa taas vaelsi vailla pienintäkään kiirettä minnekään. Hän hymyili ihaillessaan vanhoja, hyvässä kunnossa pidettyjä rakennuksia, jotka olivat päätyneet osaksi miljoonia matkakuvia.

Totta kai David istuisi naisen kanssa. Mies hätisti hellästi muutaman pulun pois reunalta, jolle aikoi istua ja vapautti naisen käden hetkeksi, aavistuksen vastentahtoisesti.
"Harrastatko tätä myös Hexhamissa?"

Nainen istahti alas miehen vierelle ja laski kätensä kylmälle kivelle, jota aurinko ei ollut vielä lämmittänyt.
"Siellä harvoin on näin vilkasta", Caitlin vastasi, "mutta kyllä, istahdan sielläkin aina silloin tällöin alas seuraamaan kaupungin elämää. Puisto on hyvä valinta viikonloppuisin, jos sää vain suosii, kun perheet lähtevät ulkoilemaan ja koiranomistajat kävelylle."

"Se on mielenkiintoinen harrastus", mies myönsi katsellen kieltämättä itsekin silloin tällöin ihmisiä.
"Mitä muuta teet lukemisen ja hevosten lisäksi?"

"En paljoakaan, totta puhuen", nainen myönsi. "Niihin saa tuhlattua loputtomiin aikaa." Tai ainakin hän sai. Päivät tallilla venyivät helpolla kaksitoista tuntisiksi, ellei pitänyt varaansa, ja sen jälkeen harvoin tuli enää tehtyä muuta kuin syötyä, käytyä suihkussa ja uppouduttua sen hetkisen luku-urakan pariin.
"Mutta silloin kun aikaa on, käyn usein pitkillä kävelylenkeillä tai lähden ajelemaan ympäri maaseutua. Tulee nähtyä muutakin kuin maneesin seinät", hän virnisti.

"Se kuulostaa hyvältä", David vakuutti. Enemmän Caitlin teki kuin hän, ja luultavasti tuijotti maneesin seiniä vähemmän kuin hän vietti aikaa teatterissaan. Puoleellisesti sanottuna, hänen teatterinsa tosin oli niin viehättävä, että siellä kelpasi viettää aikaa.
"Oletko kohdannut mitään eriskummallista lenkeilläsi?"

Eriskummallista? Ei. Mieleenpainuvaa? Ehdottomasti.
"Kerran löysin vanhan tammipuun, jonka runkoon joku oli kaivertanut kokonaisen runon", Caitlin naurahti pehmeästi. Eikö runkoihin yleensä kaiverrettu suurella vaivalla sydämiä ja nimikirjaimia, ei kokonaisia lauseita? Jollakulla oli ollut aikaa ja palava tahto saada sanansa näkyviin pysyvästi.

"Todellako? Mistä se kertoi?" mies kysyi kiinnostuneena.

"Rakkaudesta", Caitlin vastasi hymy suupieliä taivasta kohti kääntäen. Eivätkö kaikki tunnetuimmat runot kertoneet juurikin rakkaudesta, sen traagisista käänteistä tai mielettömästä onnesta?
"Tosin se taisi olla varsin yksipuolinen tunne", hän pohti. "Ainakin runo kuulosti epätoivoiselta."

"Ehkä se auttoi kirjoittajaansa", David, ikuinen romantikko, toivoi.
"Pidätkö runoudesta?"

"Varmasti. Ei kai kukaan muutoin jaksaisi kaivertaa pitkää tekstiä puunrunkoon", Caitlin pohti. Hän kohautti pienesti harteitaan. Ei hän voinut sanoa nauttivansa runoudesta, mutta ei hän sitä inhonnutkaan. "Silloin tällöin. Muutama runo on jäänyt mieleen vuosien varrelta, mutta harvemmin runoja varsinaisesti tulee luettua. Entä sinä? Vai kuuluvatko runot samaan kastiin kuin kaikki muukin kirjallisuus?"

"Minulle musiikki ja runous ovat paljolti toistensa kaltaisia. Sanoitukset ovat kuin runoja. En ole koskaan ollut innokas lukemaan, mutta arvostan kykyä ilmaista koskettavia, valtavan voimakkaita tunteita ja kauniita ajatuksia niin vähin sanoin", David sanoi hieraisten peukaloaan mietteliäänä.

Caitlin nyökytteli miehen puheen tahdissa. Se kävi järkeen. Hän ei ollut koskaan ajatellut asiaa niin, mutta nyt kun David sen mainitsi, oli totta että monet sanoitukset lauluissa kuulostivat runoilta. Kuka tiesi, ehkä ne olivat aikanaan sitä olleet, ennenkö joku oli keksinyt yhteensopivan melodian.
"Ehkä voit joskus lukea minulle jonkin runon", hän ehdotti lempeän hymyn kera. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö miehen ääni sopisi runon lukemiseen siinä missä laulamiseenkin.

David nauroi.
"En ole suuri lausuja enkä edes perehtynyt runouteen, valitettavasti. Tuot kyllä mieleeni useammankin kauniin kappaleen", mies sanoi anteeksipyytävästi. Kerran kun Caitlin häneltä jotain pyysi.

"En minäkään, joten en osaa odottaa mitään sen suurempaa", Caitlin naurahti ja pyyhkäisi punertavan hiussuortuvan korvansa taakse. Hän laski kätensä miehen kädelle ja silitteli peukalollaan miehen kämmenselkää pieni hymy huulillaan. "Kenties voit siis joskus laulaa minulle?"

Mies katseli naisen kättä ja hillitsi halunsa sulkea se välittömästi omien käsiensä väliin. Hän soi Caitlinille sivuttaisen, hämillisen hymyn. Olisiko se liian siirappista jopa hänelle?
"Jos niin haluat", hän kuitenkin tarjosi. Teatterilla olisi flyygeli, mikäli nainen oikeasti haluaisi serenadin.

Hän odotti enemmänkin karaokeillan tiimoilta hänelle osoitettua, loppuunkulutettua ikiklassikkoa, ei tunteellista serenadia mahtipontisessa ympäristössä. Eihän sellaisia kukaan järjestänyt oikeassa elämässä.
"Totta kai. Tahdon kuulla, miltä äänesi kuulostaa kun et laula Kummituksena", nainen vastasi hymyillen. Davidilla oli upea ääni, sen hän tiesi jo valmiiksi. Ei pieni radion tahdissa hyräilty pätkä sen hetken pophittiä muuttaisi tilannetta.

David nauroi jälleen ja hieraisi niskaansa.
"Toivottavasti en tuota pettymystä", hän vastasi ja vilkaisi varmuuden vuoksi kelloaan, ettei myöhästyisi maskeerauksesta. Hänen ajantajunsa ei ollut luotettava parhaanakaan päivänä, ja se katosi täysin Caitlinin kanssa.

"Se ei ole mahdollista", nainen vakuutti luottavaisin mielin. David ei voisi tuottaa pettymystä, ei sitten mitenkään. Hänestä ei olisi arvioimaan kriittisesti mitään, mitä mies hänelle esittäisi. Eihän hän osannut katsella Kummitustakaan puolueettomana, vaikka David katosikin roolihahmonsa taakse niin täysin, ettei lavalle vilkaistessa muistanut tuntevansa päätähteä.
"Voin kävellä kanssasi teatterille, jos sinun on jo mentävä", Caitlin sanoi huomatessaan miehen vilkaisun kellonsa suuntaan. Se nyt vielä puuttuisikin, että David myöhästyisi töistään sen tähden, että istuskeli hänen seurassaan Piccadilly Circuksen suihkulähteellä.

"Vielä ei ole varsinaisesti kiire, mutta voimme mennä. Sisaresikin saa sitten nauttia seurastasi", David tarjosi potien syyllisyyttä halustaan omia Caitlin kokonaan itselleen naisen saapuessa Lontooseen. Mies nousi ja ojensi taas kätensä tasapainollisesti rajoittuneelle seuralaiselleen.

Caitlin hymyili miehelle. Hän ei viitsinyt huomauttaa, ettei Charlottella ollut niin suurta väliä, kun oli kerran mennyt sisarensa seuraksi lupautumaan. Olisi vain pitänyt pitää kiinni suunnitelmista ja kieltäytyä samantien, kun Charlotte moista ehdotti. Se tosin olisi johtanut epämukaviin kysymyksiin, joihin hän ei olisi osannut vastata kun valehteleminen ei yksinkertaisesti häneltä luonnistunut.
"Sääli kun en näe esitystä tänään. Toivottavasti olette kaikki huomenna loistavassa vireessä", hän lausahti ja tarttui miehen käteen. Hän ei laskenut irti edes päästyään ylös. Parempi pitää kiinni Davidin kädestä niin kauan kuin hänen täytyisi liikkua, eikö vain? Ainakin se oli hyvä selitys tahdolle pysytellä miehen rinnalla askeleesta toiseen.

"Älä huolehdi. Olen vannottanut ryhmää pistämään kaikkensa peliin näytökseen, jota olet katsomassa", mies hymyili lammasmaisesti.

Caitlin nauroi raikuvasti, ennenkö vilkaisi miestä epäillen. Kai tuo oli vitsaillut? Hän päätti tulkita sanat niin, ja hymyili leveästi miehelle.
"Minä ja yli tuhat muuta katsojaa kiitämme panoksestanne", hän naurahti pehmeästi. Hän epäili ettei esitys koskaan ollut huono, ei kun lavalla oli rautaisia ammattilaisia, joiden taidot ja kyvyt oli todistettu jo moneen kertaan, mutta varmasti osa esityksistä oli parempia kuin toiset. Eipä sillä, että hän olisi eroa huomannut.

"On ihana kuulla nauruasi", David vastasi katsahtaen naista lämmöllä. Oli ihanaa, kun Caitlin oli täällä. Mies tunsi olonsa kevyeksi ja huolettomaksi voidessaan kävellä pitkin aurinkoisia kaupungin katuja käsi kädessä naisen kanssa, joka tuntui säteilevän päivänvaloa itsekin.

"Ajattelin aivan samaa hetkeä aiemmin", nainen naurahti. Hän jäisi kaipaamaan miehen naurua ja äänestä kuultavaa lämpöä heti, kun palaisi takaisin pohjoiseen. Maailma tuntui niin paljon kylmemmältä ja tyhjemmältä ilman Davidia, joka onnistui täyttämään jokaisen tilan lämpimällä läsnäolollaan vaivattoman oloisesti.
"Nauti esityksestä. Olen varma, että hurmaat jälleen sadoittain katsojia heti ensihetkistä alkaen", Caitlin toivotti lämpimästi teatterin lähestyessä. Oli vaikea kuvitella Davidin tekevän mitään muuta kuin nauttivan olostaan lavalla. Se välittyi katsomoon saakka koko kokoonpanon toiminnasta. Jokainen lavalla käyvä näyttelijä tahtoi olla siellä.

Mies hymyili vaatimattomasti. Hän tiedosti lahjansa, muttei ottanut sitä itsestäänselvyytenä, saati kykyä hurmata yleisö. Se vaati työtä ja panostusta.
"Kiitos. Nauti sinäkin illastasi - ellet halua serenadiasi nyt", hän naurahti itseironisesti.

Caitlin naurahti pirteästi.
"Säästä äänesi esitystä varten. Minä voin odottaa", hän vakuutti ja astahti lähemmäs painaakseen suukon miehen poskelle. "Nähdään huomenna. Laita vaikka viestiä kun olet jalkeilla, niin voit esitellä Hyde Parkia minulle."

David kiersi kätensä naisen selän ympärille ja painoi tämän rintaansa vasten siksi pieneksi hetkeksi, kun sai pitää Caitlinin lähellään. Hän hymyili naiselle vain aavistuksen haikeana tietäessään menettävänsä Caitlinin loppuillaksi ja irrotti otteensa vastahakoisesti.
"Nähdään huomenna", hän huokasi, "vietä hauska ilta." Mies katseli naisen menoa teatterin ovella ja astui sisään vasta, kun ei enää voinut nähdä seuralaistaan.

Lauantai 18. kesäkuuta 2016, ilta

Aamupäivän puistokävelyn kasvoille kohottama hymy ei ollut hyytynyt päivän mittaan, vaikka hymyn aiheuttaja olikin töissä. Caitlin oli viettänyt päivänsä kaupungin parhaista puolista nauttien, syönyt hyvin ja keventänyt lompakkoaan lukuisissa liikkeissä. Viime hetkillä päätetty vierailu Harrodsiin takasi sen, ettei hänelle jäänyt ylimääräistä aikaa ennen esitystä. Onneksi maanalaiset kulkivat näppärästi eikä Charlotte asunut kaukana lähimmältä asemalta. Hän kävi sisarensa luona vaihtamassa vaatteet, sillä farkut ja päivän mittaan sotkuneet tennarit tuskin täyttäisivät minkäänlaisia kriteereitä juhla-asusta. Punapää kietaisi hiuksensa siistille, tiukalle nutturalle ja nappasi tulppaanikimpun kantoonsa suunnatessaan takaisin maanalaisten mutkittelevaan maailmaan. Piccadilly Circuksen asemalta ei ollut kuin kivenheiton matka teatterille, eikä hänellä ollut vielä kiirettä, joten nainen saattoi kaikessa rauhassa ihailla teattereihin suuntaavien naisten ja miesten vilkastuttamaa pääkatua luoviessaan kaikessa rauhassa tietään toiselle puolen risteysaluetta. Kokemus oli opettanut, ettei korkokengillä kannattanut kiirehtiä, vaikka niin itsensä kuin muidenkin turvallisuuden tähden korot olivat varsin maltilliset. Mustan mekon helma liehui vienossa tuulessa Caitlinin ihastellessa iltaisen Lontoon värikkäitä mainostauluja, jotka kutsuivat teatteriväkeä luokseen vastustamattomasti. Hän kävi noutamassa pääsylippunsa tiskiltä tahtomatta häiritä Davidia näin lähellä esitystä muutoin kuin laittamalla pikaisen kehotuksen nauttia esityksestä tekstiviestillä, ja antoi ihmisvirran ohjata häntä kaikessa rauhassa kohti portaikkoa ja loputtomia rivistöjä punaisia samettituoleja.
Kuten aina ennenkin, myös tällä kerralla muu maailma unohtui uppoutuessa tarinaan, joka ei koskaan menettäisi merkitystään. Vasta noustessaan muiden mukana seisomaan taputtaakseen upean työn tehneille näyttelijöille, tajusi Caitlin poskilleen valuvat kyyneleet. Hän naurahti hämmentyneesti ja pyyhki liikutuksensa jäljet pois muiden nähtäviltä, liimaten katseensa näyttelijöistä tutuimpaan, joka oli jälleen kerran osoittanut taitonsa. Davidin huoli hänen pitkästymisestään oli kerrassaan käsittämätön. Ei hän voisi pitkästyä esityksessä, joka sai hengen salpautumaan kerrasta toiseen. Tällä kertaa intohimoinen rakkaustarina tuntui kolahtavan vielä pahemmin kuin ensimmäisellä kerralla. Hän ei lainkaan ihmetellyt, miten ihmiset kävelivät ulos teatterista ihastuneesti huokaillen. Hän ymmärsi täysin. Kenties liiankin hyvin.
Hän kävi kiittämässä kapellimestaria ja orkesteria hienosta esityksestä, ennenkö suunnisti portaat ylös ihmismassan hännillä. Caitlin asteli aina vilpoisaan ulkoilmaan saakka todetessaan, ettei pystynyt hengittämään teatterin sisätiloissa. Pieni osa katsojista erkani Piccadilly Circukselle suuntaavasta väkijoukosta ja jäi notkumaan henkilökunnan sisäänkäynnille näyttelijöiden saapumista odotellen. Caitlin katseli etäämmältä ihmisiä, nojaillen kaikessa rauhassa teatterin seinään. Hänen täytyisi rauhoitella sykkivää sydäntään, tai ei saisi pian sanotuksi mitään, kun David vapautuisi töistään, eikä hän uskonut miehen arvostavan jos hän vain kapsahtaisi tuon kaulaan kuin mikäkin teinityttö. Ehkä mies oli oikeassa. Hänen täytyisi käydä katsomassa muitakin musikaaleja, niin Her Majesty's Theatren tarjoilema intohimoinen rakkaustarina ei saisi häntä aivan järjiltään. Hän puristi olkalaukkunsa hihnaa käsi täristen ja vastusti halua tarkistaa puhelimen kameran avustuksella, kuinka punaiselta näytti. Poskia ainakin kuumotti siihen malliin, että hän saattoi vain toivoa illan hämyn suojelevan häntä. Luoja miten säälittävä hänestä oli tullut. Saihan esityksestä olla haltioissaan, mutta jokin raha sentään. Hän oli aikuinen nainen, ei ihastunut teinityttö.

Näyttelijät purkautuivat takaovesta arvostavien ihailijoidensa syliin. David tähysi eloisan seurueen päiden yli Caitlinia, tarjosi muutaman halauksen, valokuvan ja nimensä tarjottuihin kortteihin, ennen kuin sai aurattua tiensä naisen luo. Hän oli vannottanut seuruetta antamaan kaikkensa tänään, ja se tuntui omissakin jäsenissä. Kummitus oli taistellut tosissaan Christinestä, joka lähti nyt punaposkisena valmistautumaan syntymäpäivillensä.
"Hei", mies tervehti Caitlinia ja kumartui painamaan kevyen suudelman tämän poskelle, "toivottavasti et joutunut odottamaan kauaa."

Oli ilo seurata näyttelijöiden vuorovaikutusta odottamaan jääneiden katsojien kanssa. Caitlin ei epäillyt hetkeäkään, etteikö moni muistaisi tämän illan vielä kymmenen vuodenkin päästä. Tarinan yksityiskohdat painuisivat unholaan, mutta tunnelma kantaisi läpi muistoissa - puhumattakaan sitten siitä, kun voisi kertoa tavanneensa näyttelijät, jotka toivat roolihahmot eloon ja loivat koko musikaalia kannattelevan tunnelman lavalta käsin.
"En", hän vastasi päätään pudistaen ja hymyili miehelle, joka ei tainnut edes tajuta, millainen vaikutus pelkällä tervehdyksellä oli. Hän tahtoi syyttää musikaalin käsittelemiä suuria tunteita omasta tunnevyörystään kietoessaan kätensä miehen selän ympärille. "Olit hämmästyttävä, kuten aina."

David painoi Caitlinin rintaansa vasten ja antoi itsensä hengittää tämän hiusten tuoksua vain pienen hetken.
"Oletko nälkäinen?" hän kysyi silitellen viattomasti naisen selkää ja lähtien taluttamaan tätä käsivartensa alla kohti pääkatua.

Hän olisi voinut jäädä siihen, miehen halaukseen koko loppuillaksi, eikä suoda pienintäkään ajatusta ympäröivälle maailmalle.
"En oikeastaan", nainen naurahti pehmeästi ja nojasi kevyesti vasten miehen kylkeä kulkiessaan tuon rinnalla. Esitys oli vienyt niin mukanaan, ettei nälälle tai muulle toisarvoiselle ollut jäänyt mitään sijaa.

"Pitäisikö meidän jatkaa matkaa suoraan Emilyn juhliin?" mies kysyi, vaikka olisikin mielellään ollut ihan vain kahden kesken Caitlinin kanssa. Aika hujahti heidän nähdessään eikä riittänyt laisinkaan.

"Mikä ettei", nainen myöntyi, "mikäli sinä et ole nälkäinen tai kaipaa hetken taukoa kotonasi." Hän nosti laukkunsa hihnaa paremmin olalleen ja vilkaisi päällimmäiseksi aseteltua tulppaanikimppua, jonka oli hankkinut Emilyä varten. David voisi vakuuttaa vakuuttamasta päästyäänkin, ettei lahjoja tarvinnut viedä, mutta hän ei ottaisi moista kuuleviin korviinsakaan.

"Mennään vain", David vastasi suostumatta vapauttamaan Caitlinia otteestaan. Naisen lämpö veti häntä vastustamattomasti puoleensa, vaikka miehen omakin veri paloi. Hän johdatti naisen kohti Sohon sydämessä sijaitsevaa pubia, joka oli vuokrattu iltaa varten.
"Emily ilahtuu varmasti kukista", mies kommentoi nyökäten kimppua kohti.

"Toivottavasti", Caitlin vastasi häivähdys epäilyä äänessään. Hän oli yrittänyt etsiä mahdollisimman pirteän ja iloisen kukkakimpun, ja siihen tulppaanit olivat sopineet täydellisesti. Oranssihtava väri oli vetänyt puoleensa pirteydellään.
"Mutta kävin myös varmuuden vuoksi hakemassa Harrodsilta suklaata ja lahjakortin", nainen tunnusti naurahtaen. Harrods oli kerrasta toiseen yhtä henkeäsalpaava kokemus. Hän ei lainkaan ihmetellyt, miksi se tuntui kuhisevan turisteja ympäri vuoden.

David nauroi ja kumartui suukottamaan naisen poskea.
"Oletpa sinä hyvin varustautunut", hän totesi pujotellen lauantai-illan vilskeessä. David osoitti nyökkäyksellä heidän määränpäätään kohti ja avasi Caitlinille oven. 26 vuotta täyttävän Emily Rossin syntymäpäivät pidettiin tunnelmallisessa, lämpimän hämyisessä pubissa, jonka pöydät oli sijoitettu tilan seinustoille tanssilattian luomiseksi. Paikalla oli useampi kymmen ihmistä, joista ehdoton valtaosa oli West Endin tähtiä päivänsankarin ja Davidin tavoin. Heidän tullessaan sisään mies vaihtoi lämminhenkisiä tervehdyksiä, halauksia ja poskisuudelmia muiden vieraiden kanssa, ennen kuin johdatti Caitlininkin tervehtimään hoikkaa, eleganttiin, luonnonvalkeaan mekkoon pukeutunutta päivänsankaria, joka oli laittanut paksun, pitkän mantelinruskean tukkansa huolettomille korkkiruuvikiharoille. Puolillaan olevaa shampanjalasia pitelevä nainen kiiruhti halaamaan molempia tulijoita hilpeää hyväntuulisuutta säteillen.

"Et antanut aikaa varustautua kunnolla. Tämä oli vain viimehetken hätäilyä", nainen virnisti silmät tuikkien. Tuskinpa hän olisi sen parempaa lahjaa tuntemattomalle näyttelijälle keksinyt vaikka olisi saanut kuukauden aikaa suunnitella ja pohtia, joten tämä sai riittää. Hän astui sisään pubiin, jonka tunnelma oli varmasti yhtä paljon rakennuksen kuin karismaattisten vieraiden aikaansaamaa. Caitlin antoi Davidin rauhassa tervehtiä tuttaviaan käyttäen sen ajan yleiskatsauksen muodostamiseen tilasta ja henkilöistä. Väkeä riitti, mutta hän sentään tunnisti päivänsankarin ennen Davidin ohjaustakin. Ilman vahvaa näyttämömeikkiä Emily erosi selkeästi roolihahmostaan. Caitlin vastasi yllättyneenä mutta sitäkin lämpimämmin halaukseen ja tarjosi siitä vapauduttuaan päivänsankarille kukkakimppua sekä käsintehtyjen suklaakonvehtien rasiaa, jonka punaiseen silkkinauhaan oli sitonut kiinni Harrodsin lahjakortin.
"Lämpimät onnittelut", hän vielä toivotti hakeutuen lähemmäs Davidin lämmintä kylkeä. "Ja kiitoksia kutsusta."

"Oi kiitos, kiitos! Ei olisi tarvinnut", Emily vetosi sydämellisesti rutistaen Caitlinia ja sitten Davidia, jolta sai viuhkan lippuja West Endin tuotantoihin. Huvittunut David kiersi käsivartensa jälleen Caitlinin hartioiden ympärille ja lähetti päivänsankarin tervehtimään seuraavia vieraita. Caitlinin hän johdatti kohti hyvinvarusteltua, itsepalvelulla toimivaa baaritiskiä.
"Haluaisitko jotain juotavaa?"

Caitlin naurahti lämpimästi ja pudisteli päätään pienesti. Totta kai hän oli tahtonut hankkia jotakin, millä muistaa synttärisankaria. Se nyt oli vähintä, mitä hän oli saattanut tehdä. Hän käänsi kasvonsa miehen puoleen ja hymyili aurinkoisesti. Emily vaikutti mukavalta nuorelta naiselta, jolla olisi varmasti uskomaton ura edessään teatterimaailmassa.
"Mielelläni, kiitos", nainen vastasi suomatta ajatustakaan tarjonnalle. "Oletko sinäkin juhlinut syntymäpäiviäsi tähän tapaan?" Hän kysyi uteliaana vilkaisten ympärilleen tunnelmallisessa pubissa. Hän ei voinut kuvitellakaan, että saisi kerättyä näin monta tuttavaa samaan tilaan syntymäpäivien tähden. Se oli hinta, joka täytyi maksaa kansainvälisestä tuttavaverkostosta.

"Silloin, kun ystäväni ovat sitä vaatineet", David vastasi lammasmaisella hymyllä ja vapautti Caitlinin käsivartensa alla, kun poimi tiskin alta parin laseja.
"Mitä haluaisit?" hän kysyi Caitlinilta. Itselleen hän laskisi perinteisen tuopillisen.

Nainen naurahti. Nähtävästi David ei, kaikista puheistaan huolimatta, ollut itse järjestämässä suuria juhlia omalle syntymäpäivälleen. Hän vilkaisi kysymyksen myötä pubin kullanhohtoisia hanoja koristavia merkkejä. Olutta ja siideriä sai aina laskettua suoraan hanasta, joten jompikumpi olisi hyvä valinta.
"Omenasiideriä", hän lopulta valitsi todettuaan ilokseen siiderin olevan irlantilaista Magnersia. "Ovatko lähestulkoon kaikki täällä West Endin tähtiä eri musikaaleista?" Caitlin kysyi huvittuneena vilkaistessaan muodostuvia seurueita. Ihmiset vaeltelivat pöydän äärestä toisen luokse vaihtaessaan kuulumisia ja jutellessaan joutavia, mutta lämminhenkinen puheensorina sopi täydellisesti pubin tunnelmaan.

David ojensi Caitlinille pyydetyn siiderin, laski itselleen tuoppinsa ja nyökkäsi kohti yhtä seinustalla olevista pöydistä, jonka ympärillä oli muutama mukava baarijakkara.
"Heitä ja heidän ystäviään ja perhettään sekä muita West Endin työntekijöitä. Kummasti päädymme ystävystymään toistemme kanssa", mies kohautti olkiaan ja laski tuoppinsa tummapuiselle pöydälle hörpättyään siitä.
"Miten iltapäiväsi sujui?"

Nainen piteli kaksin käsin kiinni tuopistaan ettei vain pudottaisi sitä. Hän oli keneen tahansa verrattuna kömpelö, mutta ammatikseen tanssivien, laulavien ja näyttelevien henkilöiden keskellä se tuntui vain korostuvan. Caitlin suunnisti kaikessa rauhassa pöydän ääreen.
"Te siis tosiaankin olette kuin yhtä suurta perhettä", nainen naurahti pehmeästi. Sen täytyi olla mukava tunne. Kuulua suureen tuttavapiiriin, joka työskenteli samalla alueella ja oli vapaalla samoihin aikoihin kuin itsekin.
"Hyvin, hyvin", hän vakuutteli nyökytellen. "Matkustelin maanalaisilla ympäriinsä ja ostin milloin mitäkin liikkeitä ohittaessani. Oxford Street on petollinen paikka", nainen naurahti. Ostoskadulla oli tosiaankin riittänyt ikkunoita, joissa esiteltyjä tuotteita sopi pysähtyä ihailemaan. Charlotte oli pudistellut päätään nähdessään kantamukset, jotka hän oli varsin koruttomasti hylännyt siskon asunnon ylimääräiseen makuuhuoneeseen.

Mies nauroi. Ajatus Caitlinista Lontoossa eniten rakastamissaan maanalaisissa oli tavattoman hellyyttävä.
"Ihanaa, että päiväsi oli siis onnistunut. Mitä kaikkea päädyit ostamaan?"

"Parempi kysymys olisi, mitä en päätynyt ostamaan", nainen nauroi. Hän oli ostanut aivan liikaa, jos totta puhuttiin. "Ostin syntymäpäivälahjat Chloen pojille jo näin hyvissä ajoin, sekä useamman avaimenperän, postikortin ja muuta turisteille tarkoitettua pikkutavaraa, sillä lapset jaksavat aina innostua punaisista busseista ja puhelinkopeista", hän kertoi hyväntuulisesti. Charlotte ei kuitenkaan suostuisi astumaan jalallaankaan moisiin turistikauppoihin, joten parempi hänen oli hankkia moista pikkukrääsää lapsille.
"Saattoihan sitä mukaan tarttua muutama vaatekin, vaikka tuskinpa niille paljoa käyttöä on kun asun kuitenkin tallilla", nainen kätki itseironisen hymynsä siiderituoppinsa taakse ja nautti kylmästä juomasta pienen kulauksen jos toisenkin. "Oletan, että matinee sujui yhtä hyvin kuin iltanäytöskin?"

"Ehkä minun pitäisi viedä sinua ulos useammin", David pohti siemaisten tuopistaan ja vilkaisi kelloaan.
"Ja kyllä, se sujui harvinaisen mieluisasti, kun tiesin, että näkisin sinut illalla", mies vastasi. Hyväntuulinen, vaimea puheensorina pysähtyi, kun Leijonakuninkaasta tutun Circle of Lifen ikoninen alkusanoitus kajahti pöydistä. David puristi Caitlinin kättä tarjoten naiselle anteeksipyytävän hymyn, ennen kuin nousi ja yhdessä parinkymmenen muun vieraan kanssa muodosti West Endin tähdistä koostuvan kuoron tanssilattiaa kohti tuolissaan kiepautetun päivänsankarin eteen. Pöydistä nousi nelihenkinen orkesteri tukemaan rytmikkäästi kappaleen melodiaa taputuksin ja tömistyksin soittavaa kuoroa, joka oli jättänyt päivänsankarin sanattomaksi, kädet suun edessä ja jalat innoissaan lattiaa polkien. Muutamalla sujuvalla nuotilla Circle of Life vaihtui kahden tähden kirpeäksi kamppailuksi Anything You Can Do, I Can Do Better musikaalista Annie Get Your Gun ja ovikellon soitolla Book of Mormonista tuttuun kappaleeseen Hello, joka sai Emilyn kikattamaan ja pudistelemaan päätään epäuskoisena. Hello soljui Wickedistä napattuun Populariin ja We Will Rock Yousta tuttuun Queenin kappaleeseen Somebody To Love. David astui soolorooliin kuorosta, kun melodia vaihtui kappaleeseen A Song That Goes Like This, Monty Pythonin musikaalista Spamalot.

"Once in every show, there comes a song like this.
It starts off soft and low, and ends up with a kiss.
Oh where is the song that goes like this?" mies lauloi melkein runollisella vakavuudella, ja kun Raoulia Kummituksessa näyttelevä Simon harppasi kuorosta ja painautui Davidin rintaa vasten kuin Lady of the Lake, Emily repesi tuolillaan raikuvaan nauruun, joka jätti naisen retkottamaan hervottomana tuolinsa selkänojalle henkeä avuttomasti haukkoen.
"A sentimental song, it casts a magic spell,
They all will hum along, we'll overact like hell,
Oh this is the song that goes like this.
Yes it is, yes it is, yes it is!
I'm feeling very proud!
You're singing far too loud,
That's the way that this song goes,
You're standing on my toes,
Singing our song that goes like this", ilmeikkäät miehet lauloivat teatraalisesti toisiinsa takertuen, ennen kuin palasivat kuoron joukkoon ja toinen esiintyjä otti paikan Book of Mormonin kappaleella I Believe. Se pehmeni Les Miserablesin On My Owniksi ja One Day Moreksi, ennen kuin tunnelmaa nostatti entisestään Wickedin Defying Gravity. Sen jalanjäljissä David esitti voimakkaana soolona loppusäkeistön Chess-musikaalin kappaleesta Anthem, joka liikutti lahjastaan sydämistyneen päivänsankarin kyynelten partaalle. Emily nauroi kyyneltensä läpi, kun tunnisti seuraavan kappaleen Catsin legendaariseksi Memoryksi ja tarttui tuolinsa kiertävän Davidin käteen miehen tarjotessa Christinelleen kaksi selkäpiitä hivelevää säkeistöä Music of the Nightia.

Yön musiikin hiipuessa viulut johdattivat kuoron Rentin kappaleeseen Seasons of Love, joka sai Emilyn vihdoin itkemään tosissaan. Reilun parinkymmenen minuutin syntymäpäivälahja päättyi Les Miserablesin ikoniseen kappaleeseen Do You Hear The People Sing, jota David johti yhdessä kolmen muun esiintyjän kanssa. Solistien palava intohimo houkutteli suurimman osan syntymäpäivävieraista liittymään lauluun - päivänsankarin mukaan lukien - ja lopulta useamman kymmenen ihmisen laulaessa, musiikki täytti jylyllään koko tilan. Sen päättyessä kuoro hautasi Emilyn halauksiin ja suudelmiin.
"Ihanaa syntymäpäivää, Em", David halasi työkaveriaan yhdellä käsivarrella ja painoi suukon tämän päälaelle, ennen kuin luovi tiensä takaisin Caitlinin luo pahoillaan siitä, että oli hylännyt seuralaisensa.

Caitlin ei voinut kuin nauraa. Jos hän ei osannut lähteä itse ruokakauppaa kauemmas, olisi väärin pyytää miestä tekemään sen enempää hänen eteensä. Ehkä hänen pitäisi tulla useammin Lontooseen, niin vaatteille olisi hyvää käyttöä suurkaupungin katuja tallaillessa. Hän lähetti miehen leveän hymyn kera liittymään kuoroon, joka tiesi mitä teki vaikkei lavalla ollutkaan. Nainen ihaili muun yleisön joukossa mieletöntä syntymäpäivälahjaa, joka Emilylle oli tarjottu, nauttien täysin siemauksin kappaleesta toiseen saumattomasti vaihtuvasta potpurista. Hän ei tuntenut jokaista kappaletta, mutta hän tiesi riittämiin osatakseen yhdistää suurimman osan musikaaleihin. Taidokkaan kuoron joukosta oli vaikea erottaa yksittäisiä laulajia, mutta hän vannoi tunnistavansa Davidin äänen muiden joukosta. Miehen soolopätkät riittivät vakuuttamaan hänet siitä, mitä hän oli koko ajan epäillytkin: antoi Davidille minkä kappaleen tahansa, tuo teki sille kunniaa lämpimällä äänellään. Päivänsankarin tunteellinen reaktio ei tainnut tulla kenellekään yllätyksenä, ja Caitlin olisi voinut vannoa useamman yleisöönkin jääneen sipaisseen silmäkulmaansa ennen loppuhuipennusta. Kuten niin moni muukin, rohkeni myös irlantilaisnainen yhtymään lauluun, joka pauhasi pienessä pubissa yhtä vaikuttavana kuin suurella lavallakin. Nämä olivat ehdottomasti ainutlaatuisimmat syntymäpäivät, joilla hän oli koskaan ollut. Nainen taputti muiden mukana ja nousi seisomaan nähdessään Davidin erkaantuvan synttärisankarin ympärillä pyörivästä väkijoukosta.
"Olette aivan uskomattomia", Caitlin julisti aurinkoisesti ja kietoi kätensä miehen ympärille. "Uskaltaisin väittää, ettei Emily saa enää koskaan parempaa syntymäpäivälahjaa." Esityksen nostattama tunnelma ei hiipunut, vaikka laulu olikin vaiennut, vaan tuntui väreilevän ihmisestä toiseen, kun väki vaelsi pöydän äärestä toisen luokse.

David nauroi Caitlinin kehuille ja hörppäsi tuopistaan istahtaen baarijakkaralle. Ääni oli koetuksella, kun lauloi kolme esitystä päivässä.
"Kiitos. Hyvä, jos et ehtinyt tylsistyä", mies vastasi kurottuen puristamaan jälleen naisen kättä.

"Jos tuon aikana kykenisi tylsistymään, olisi ihmisessä jotakin pahasti vialla", nainen vakuutti istahtaessaan omalle jakkaralleen. Oli turvallisempaa istua ja hörppiä siideriä kuin heilua pystyasennossa, sen eletyt vuodet olivat opettaneet.
"Ja sain vielä kaiken huipuksi kuulla sinun laulavan muutakin kuin Kummituksen aatteita. Kiitos", hän kiitti aidosti onnellisena. Emilyn esitys oli ollut häkellyttävä satunnaisen kuulijankin korviin, joten hän ei halunnut edes ajatella, miltä sen oli täytynyt tuntua nuoresta naisesta, jota varten koko spektaakkeli oli valmisteltu.

Mies pudisteli huvittuneena päätään.
"Ansaitsisit kyllä ihan omankin kappaleen", David protestoi.

Hän painoi katseensa tummapuisen pöydän pintaan häkeltynyt hymy huulillaan. Davidin aidot, vilpittömät kehut tuntuivat sekoittavan hänen päänsä varsin tehokkaasti, kun sanoja ei vain yksinkertaisesti löytynyt vastausta varten. Parempi siis etsiä vastausta pöydän pinnasta ja lasin pohjilta.
"Oletteko suunnitelleet muita yllätyksiä, joilla itkettää koko juhlaväkeä?" Hän virnisti vilkaisten päivänsankarin suuntaan. Vähemmästäkin liikuttui kyyneliin, johan hän oli sen todistanut illan musikaalinäytöstä seuratessaan.

"Emme valitettavasti", David huokasi ja tyhjensi tuoppinsa.
"Ellei sinulla sitten olisi ideoita?"

"Ehei", nainen naurahti. "Enemmän pohdin sitä, saako tässä lähteä hakemaan nenäliinoja." Nähtävästi niitä saisi kantaa tästä eteenpäin mukana ainakin Kummituksen näytöksiin, ehkä varmuuden vuoksi muuallekin.

David nauroi ja pyyhkäisi vaaleanruskeaa tukkaa pois otsaltaan. Takaa ilmestynyt Simon, kolmekymppinen, kasvonpiirteiltään ennemmin kaunis mies, läimäisi Davidia olalle liittyen kaksikon seuraan olutpullo kädessään.
"Simon, tässä on Caitlin - Caitlin, tässä on Simon, hän esittää Raoulia Kummituksessa", mies esitteli vain aavistuksen väsyneesti. Ehkä hän oli niin syvällä luonneroolissaan, ettei pystynyt aivan vilpittömästi pitämään Raoulia esittävästä miehestä.
"Ai Caitlin! Sinähän olet jo aivan legenda meidän castimme keskuudessa", esitelty mies totesi leveästi hymyillen.

Nainen käänsi huomionsa saapuvaan mieheen ja hymyili saatuaan varmistuksen sille, kuka mies oikeastaan oli. Simon, selvä. Hänen täytyisi opetella näyttelijöiden nimet eikä viitata heihin mielessään roolihahmoina. Simonin tokaisu sai hänet räpyttämään silmiään yllättyneenä ja vilkaisemaan kulmat koholla Davidia. Vai että legenda.
"Toivottavasti vain hyvällä tavalla", nainen naurahti hämillisenä. "Mukava tavata, Simon."

"Totta tosiaan. David ei liioitellut kauneuttasi", muutaman oluen nauttinut mies kehui, ja David katsahti kolleegaansa vain aavistuksen mustanpuhuvasti. Aika Caitlinin kanssa oli armottoman kallisarvoista.
"Toivottavasti sinua näkee useamminkin", Simon totesi hilpeästi ja oli aikeissa vetää jakkaran, mutta David nousi ja kohosi hennomman miehen yläpuolelle siirtäen tämän seuraavaan pöytään katseellaan. Hän räpäytti muutaman kerran haudatakseen Kummituksen takaisin sisälleen, kun hymyili melkein surumielisesti ja ojensi Caitlinille kätensä.
"Tanssi kanssani."

Caitlin nauroi hämillisenä ja vilkaisi Davidia huvittuneena. Oli vaikea kuvitella mies kertomassa työtovereilleen hänestä, puhumattakaan sitten siitä, että mies kehuisi hänen kauneuttaan. Simon oli tainnut juoda oluttaan turhan reippaasti, mutta sen sanominen ääneen tuskin olisi ollut sopivaa, olivathan he vasta tavanneet.
"Kuin myös", nainen toivotti. Hän toivoi itsekin, että voisi tulla Lontooseen Davidin luokse useammin. Oli turha väittää, että mikään muu häntä enää suurkaupunkiin kiskoi kuin mies surullisine katseineen. Epäusko sai aivan uudet mittasuhteet miehen pyynnön myötä.
"Minulla on kaksi vasenta jalkaa, jotka on veistetty puusta, David", nainen naurahti silmät suurina päätään pudistellen. Hän ei tanssinut. Hänellä oli rytmitajua, se auttoi kieltenkin oppimisen kanssa, mutta pelkkä ymmärrys musiikista ei auttanut tanssimaan kun jalat eivät pitäneet häntä pystyssä tasamaallakaan.

Mies vain pudisti päätään. Sillä ei ollut mitään merkitystä.
"Tanssi kanssani", David toisti valmiina tarttumaan naisen käteen.

Hän tuijotti hiljaisena miestä epäusko kasvoilta loistaen. David ei voinut olla tosissaan. Vaan nähtävästi oli, joten päätään pudistaen nainen ojensi kättään ja nousi pöydän äärestä. Tämä olisi katastrofi, mutta olisiko sillä suurtakaan väliä.
"En ole tanssinut vuosiin", hän koki kuitenkin parhaaksi varoittaa, "joten lupaukseni olla astumatta varpaillesi on varmaankin yhtä tyhjän kanssa."

David veti Caitlinin hämyiselle tanssilattialle, nosti naisen kättä ja punoi hitaasti sormensa naisen sormien lomaan. Hän katseli vaitonaisena pariaan, kuljetti toisen kätensä vahvana ja ohjaavana tämän selälle ja painoi naisen kevyesti rintaansa vasten. Vetäen sisäänsä naisen tuoksua, David nosti katseensa vihreisiin silmiin ja johti Caitlinin keinahtelemaan kiireettä Dream A Little Dream Of Men tahdissa.

Hän oli aina ajatellut tanssimisen parhaimman puolen olevan se, miten siinä oli pakko keskittyä omaan tanssipariin ympäristön sijaan, mutta nyt hän huomasi harkitsevansa kantaansa uudestaan. Oli luvattoman helppo painautua vasten miehen rintaa, sulkea hetkeksi silmät ja luottaa siihen, että David johdattaisi heitä tanssilattialla ongelmitta. Olisi ollut parempi, jos hän ei olisi keskittynyt mieheen niin täydellisesti, mutta kuin tahtomattakin katse etsi miehen meripihkansävyiset, lämpimät silmät. Pehmeä musiikki vaipui taustalle kuin kupla olisi muodostunut heidän ympärilleen. Eihän millään muulla ollut väliä kuin Davidilla, joka oli niin lähellä etteivät ajatukset pysyneet koossa askelta tai kahta kauempaa, ja vei varmasti tanssin pyörteissä.

David nojautui lähemmäs, jotta saattoi painaa päänsä vasten Caitlinin päätä, hengittää tämän hiusten tuoksua ja hipoa huulillaan naisen korvaa. Sitten hän suoristautui jälleen, painoi naisen lujasti rintaansa vasten käytännössä nostaen tämän ilmaan ja pyöritti heitä muutaman kierroksen musiikin tahdissa, ennen kuin saattoi jälleen sallia itsensä kumartua lähemmäs, kiusata itseään kevein kosketuksin.

Hän olisi voinut haudata kasvonsa miehen kaulansyrjään niin helposti, hengittää syvään miehen tuoksua ja sulaa vasten suurta rintakehää. Tällaisina hetkinä hän ei millään saanut palautettua mieleensä, miksi oli järkeillyt siskon luona yöpymisen olevan parempi vaihtoehto. Varjelkoon, tällaisina hetkinä hän olisi luvannut ihan mitä tahansa voidakseen nauttia Davidin seurasta hetken pidempään. Caitlin nauroi sydämellisesti tullessaan pyöritetyksi ja joutui muutaman askeleen ajan hakemaan tasapainoaan kannatellessaan jälleen omaa painoaan. Polvet tuntuivat tavallistakin haluttomammilta yhteistyöhön, mistä hän oli valmis syyttämään miestä ilman pienintäkään syyllisyyttä. Miehen hartialla lepäävä käsi löysi tiensä lähemmäs niskaa, kunnes hän saattoi ujuttaa sormensa vaaleanruskeiden hiusten lomaan. Olisi ollut niin helppo vetää mies lähemmäs ja painaa suudelma huulille, jotka tuntuivat ilkkuvan häntä olemalla niin lähellä ja silti aivan liian kaukana.

Davidiä ei häirinnyt, että ympärillä oli kymmeniä ihmisiä tai että hän oli kävelevä junaturma, joka pahimmassa tapauksessa suistaisi vielä Caitlininkin elämän raiteiltaan. Hän nojautui eteenpäin ja haki naisen huulia omillaan.

Caitlin hymyili vastatessaan suudelmaan ja painautui lähemmäs miestä luottamatta siihen, että omat jalat kantaisivat häntä tanssilattialla kun ajatukset kaikkosivat täysin miehen huulien kosketuksen myötä. Maailma tuntui pyörivän, tai ehkä he pyörivät, mutta mitä väliä sillä oikeastaan oli. David oli tässä, kosketusetäisyydellä, eikä hän voisi parhaimmalla tahdollakaan väittää, etteikö nauttisi olostaan juuri siinä. Vastentahtoisesti hän kuitenkin katkaisi suudelman ja hymyili häkeltyneenä miehelle, joka tuntui varastavan sanat läsnäolollaan.

Caitlinin vetäytyessä David teki - vastahakoisesti samoin - ja katseli naista kysyvästi heidän keinahdellessaan edelleen tanssilattian pyörteessä.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi hiljaa ja silitti naisen selkää sitä tukevalla kädellään.

"On", nainen vakuutti nopeasti ja sipaisi peukalollaan miehen niskaa. "Kaikki on todella hyvin." Liiankin hyvin. Hän ei saisi nauttia Davidin seurasta näin paljoa. Se ei päättyisi hyvin, sen vuodet olivat osoittaneet kerran toisensa jälkeen kun hän oli kieltäytynyt oppimasta virheistään, mutta hän ei osannut astua kauemmas ja palata takaisin elämäänsä, joka tuntui niin kolkolta ja tyhjältä ilman Davidia.
"Olen niin onnellinen, että kutsuit minut tänne", Caitlin sanoi hiljaa ja kurkotti suukottamaan miehen poskea. Vaikka hän olisi miten toivoton tahansa ja sotkisi kaiken, ainakin hänelle jäisi kaunis muisto tästä illasta.

"Olen onnellinen, että tulit", David vastasi vakuuttumatta siitä, että kaikki oli hyvin.
"Haluatko haukata hieman happea?" mies kysyi pohtien olisiko vihdoin käytävä käsiksi pelottavaan keskusteluun, joka voisi riistää Caitlinin häneltä.

"Kyllä kiitos", nainen huokaisi ja vastentahtoisesti peruutti kauemmas miehestä pudottaen kätensä, joka oli levännyt miehen hartialla. Ehkä raitis ilma auttaisi selvittämään päätä, eikä hän tekisi mitään hätiköityä ja niin tavattoman typerää. Caitlin pujotteli kiireettä tanssilattian halki ulko-ovelle suoden pienen hymyn oven luona notkuvalle seurueelle. Kesäyön viileys tuntui voimakkaammin iholla, joka tuntui hohkaavan miehen kosketuksen jäljiltä. Hän sulki silmänsä nauttien kaupungin erilaisesta äänimaailmasta päivään verrattuna.
"Ei sinun tarvitse koko iltaa kanssani viettää, David. Pärjään kyllä itsekseni, jos tahdot vaihtaa kuulumisia ystäviesi kanssa", nainen vakuutti lempeästi ja vilkaisi miestä silmäkulmastaan.

David seurasi naista ja seisahtui syrjemmälle oven luona notkuvasta seurueesta. Hän nojasi selkänsä kevyesti tiiliseinään ja katseli Caitlinia mietteliäin, haikein silmin.
"Caitlin, olen niin onnellinen siitä, että olet täällä, että tuntuu kamalalta jakaa sinut muiden kanssa", mies korjasi.
"Onko sinulla kaikki hyvin?"

Nainen kääntyi katsomaan miestä päätään huvittuneesti pudistellen. Voi David. Miehen täytyisi lopettaa moiset puheet, tai hän todella tarvitsisi seinän tukea pysyäkseen pystyssä.
"Tietenkin on, miksi ei olisi? Olen nauttinut illasta kanssasi suunnattomasti", hän vakuutti lämpimästi ja astahti lähemmäs voidakseen koskettaa pehmeästi miehen käsivartta.

David tarttui naisen käteen irrottamatta katsettaan.
"Caitlin. Onko sille jokin syy, mikset suostu yöpymään luonani? Pelkäätkö, että… Pelkäätkö, että käyttäyisin epäherrasmiesmäisesti?" mies kysyi kurtistaen kulmiaan ahdistuneena.

Hän naurahti surumielisesti ja pudisti päätään.
"Voi David, en. En tosiaankaan", hän vakuutti ja laski vapaan kätensä miehen ja oman kätensä päälle. "Sinä olet herrasmies, tiedän sen. Mutta tunnen itseni ja tiedän, etten minä osaisi toimia oikein sinua kohtaan."

Mies puristi naisen kättä ja hymyili hämillisesti.
"En ymmärrä. Mitä tarkoitat? Mikä on oikein minua kohtaan?"

"Sinä ansaitset onnen", nainen vastasi epäröimättä. David oli jo kestänyt enemmän surua kuin kenenkään koskaan kuuluisi. Mies ansaitsisi kestävän onnen tasapainottamaan vaakaa. Hänestä ei olisi siihen. Hän osasi ainoastaan muuttaa pois maasta ja aloittaa elämänsä uudestaan jossakin toisaalla aina muutaman vuoden välein taakseen katsomatta. Siinä hän oli tavattoman taitava.
"Joten on parempi, etten jää yöksi." Parempi kenties, mutta se ei tarkoittanut etteikö hän olisi halunnut. Juuri se ihon alla kihelmöivä palo päästä lähemmäs miestä oli syy, jonka tähden hänen pitäisi säilyttää etäisyytensä, niin pieneksi kuin se olikin kuukausien aikana kulunut.

"Siitä voi olla montaa mieltä", David kommentoi kuivaan sävyyn, varjo kasvoilla häilähtäen, "ja etkö sinä ansaitse onnea?" Hän oli saanut onnen, jota ei ansainnut, tuhonnut Lizzien elämän ja sitten menettänyt rakastamansa. Hän ei odottanut onnea. Hän ei ollut odottanut edes enää koskaan tuntevansa halua elää, mutta Caitlin oli muuttanut hänen onton selviytymisensä takaisin elämänjanoksi. Oli hyvin totta, ettei hän olisi ratkaisu Caitlinin onneen. Hän oli onneton mies, joka ei kyennyt poistamaan kuolleen vaimonsa vihkisormusta sormestaan.
"En silti ymmärrä, mitä tarkoitat. Miksi sinä tekisit jotenkin väärin minua kohtaan?"

Ei, siitä ei voinut olla montaa mieltä. Jokaisella oli oikeus onneen. Hän vain pudisti pienesti päätään miehelle. Hän löytäisi onnensa muualta. Niin hän oli tehnyt koko elämänsä. Hän oli ottanut vastaan mitä tarjottiin ja luopunut paljosta saadakseen enemmän - tai joskus vähemmän. Onni oli subjektiivista.
"Koska en osaa tehdä mitään vain puoliksi, David. Jos jään yöksi, jään viikonlopuksi. Viikoiksi", hän huokaisi surumielinen hymynhäive huulilla vieraillen. "Mutta en voi jäädä. Olen elänyt koko elämäni muutaman vuoden pätkissä, aloittanut alusta uudessa maassa vieraiden keskellä. Se on ainoa tapa, jolla osaan elää. On helpompi lähteä, kun ei tarvitse jättää mitään tai ketään jälkeen." Elämän oli mahduttava muutamaan pahvilaatikkoon, jotka lähettää uuteen osoitteeseen. Hänen olisi täytynyt muistuttaa itseään siitä jo heti sokkotreffien jälkeen. Hänellä ei ollut varaa kuunnella sydäntään, ei kun pelissä oli niin paljon muutakin. Remona oli jo menetetty tapaus, mutta hän voisi edelleen suojella miestä rakkaudeltaan, joka repi riekaleiksi ennemmin tai myöhemmin.
"Eikä se ole oikein sinua kohtaan. Ketään kohtaan. Minulla ei ole oikeutta rakastaa ennenkö opin olemaan aloillani."

David katseli naista surumielisesti kieltäytyen irrottamasta otettaan tämän kädestä.
"Minä en välitä. Minä menetin itseni ja elämäni Lizzien kuollessa", hän sanoi joutuen sulkemaan silmänsä kuin naisen ajatteleminen olisi viiltävän tuskallista, "olin alistunut juuri ja juuri selviytymään hengissä, mutta sinä annoit minulle elämäni takaisin. Olin hukkumaisillani, ja sinä olit paluu pinnalle. En kykene enää katsomaan tulevaisuutta. Olen vain kiitollinen nykyhetkestä. Ja ehkä huomisesta. Sinä ansaitset jonkun ehjän, joka voi tarjota sinulle jotain. Silti en kävele pois, niin kuin minun pitäisi. Koska sinä teet nykyhetkestäni elämisen arvoisen."

Caitlin pudisti pienesti päätään. Ei. Miehen kauniit sanat eivät muuttaisi tilannetta. Hän oli jättänyt jälkeensä liian monta särkynyttä sydäntä, niin omansa kuin muiden, jotta voisi unohtaa kantapään kautta opitun läksyn. Rakkaus ei ollut reissaajaa varten.
"Ei, David. En voi olla pelastusrenkaasi, en kun pysyn vain hädin tuskin itsekin pinnalla", hän pahoitteli surumielisenä. Tämä oli jälleen kerran malliesimerkki siitä, miksi hänen kuului pysyä kaukana kaikesta etäisestikin ihmissuhteita muistuttavasta.
"Hetkessä eläminen ei ole seurausten arvoista. Ei minun kohdallani."

"Hyvä on", mies totesi ja ääneti huoahtaen vapautti Caitlinin käden. Caitlin oli ollut liian hyvää ollakseen totta, ja David oli pelännyt menettävänsä tärkeimmän ystävyytensä janoamalla enemmän - nyt hän saattoi tehdä juuri niin.

Nainen kietoi kätensä ympärilleen ja nielaisi palaa kurkustaan. Tätä Chloe oli tarkoittanut varoittaessaan häntä, vaan oliko hän kuunnellut? Ei. Hän oli antanut itsensä unohtaa, miksi viihtyi yksin. Miksi oli oppinut viihtymään yksin.
"Olen pahoillani", hän huokaisi hiljaa. Oli ollut niin väärin, niin itsekästä vetää David mukaan sotkuun, josta hänen elämänsä muodostui. Vielä julmempaa oli viheltää peli poikki vain yhden oven erottaessa miehen juhlivista ystävistään.

"Ei sinulla ole mitään anteeksipyydettävää", David vastasi haikealla hymyllä selkä tukevasti seinää vasten.
"Arvostan ystävyyttäsi."

Totta kai hänellä oli. Hän ei ollut antanut heille edes mahdollisuutta nähdä, mitä voisi tapahtua. Ei kun hän uskoi tietävänsä tarinan päätöksen. Miksi lukea koko kirjaa, jos loppuratkaisu oli jo selvillä?
"Kuin myös", hän vakuutti kömpelösti. Hän arvosti ystävyyttä, se oli totta, mutta oli vaikea ellei jopa mahdoton kuvitella paluuta entiseen. Hän ei osannut ottaa askelia taaksepäin kiireessään jatkaa eteenpäin. Kuka tiesi, ehkä aika ja etäisyys auttaisivat. Ehkä eivät. Ehkä hän löytäisi itsensä pakkaamasta omaisuuttaan pahvilaatikoihin jo kesän vaihtuessa syksyyn. Ehkä hän kulkisi edelleen Hexhamin kaduilla vuoden päästä. Hän ei tiennyt, mitä elämä toisi tullessaan, mutta hän tiesi ettei ollut oikein retuuttaa Davidia mukana.

Mies katseli poissaolevasti öistä, katuvaloissa kellertävää katua ja tunsi tutun, turran lohduttomuuden nousevan sisältään. Caitlin oli osoittanut hänelle, että hän kykeni edelleen nauttimaan elämästä, suorastaan janoamaan sitä. Hän voisi löytää saman tunteen uudelleen, joskus. Nyt hän kaipasi kuitenkin vain vahvaa paukkua.
"Haluatko palata sisälle vai toivotatko hyvää yötä?" hän kysyi katsahtaen naista väsyneenä.

"He ovat sinun ystäviäsi", nainen vastasi vilkaisten pubin ovea. Hänellä ei olisi oikeutta mennä sisään. Ei, kun tunnelmallinen pubi oli täynnä ystäviä ja perheenjäseniä juhlistamassa syntymäpäiviä. Hänen olisi parempi lähteä kotiin, tai edes Charlotten luokse. Junamatka yöllä ei houkutellut tippaakaan. Kenties sisko saisi käännettyä ajatukset muualle kertoessaan maalauksistaan, jotka toivoi jonakin päivänä saavansa näytille asuntonsa ulkopuolellekin.
"Hyvää yötä, David", Caitlin toivotti pehmeästi, mutta siitä huolimatta ne kuulostivat liikaa hyvästeiltä hänen korviinsa. Hän ei ollut koskaan ollut hyvä hyvästien kanssa. Hän oli vain pakannut tavaransa ja häipynyt vähin äänin. Öinen Lontoo ei näyttänyt lainkaan kutsuvalta pubista kantautuvaan nauruun verrattuna, mutta hän oli pelannut korttinsa näin. Ei auttanut kuin myöntää häviö, kiittää pelistä ja siirtyä seuraavan pöydän ääreen toivoen parempaa tuuria korttien jakamiseen.

Davidin teki mieli kysyä tarkoittiko se, etteivät he olleet enää ystäviä, mutta hän ei halunnut kuulla vastausta. Mies suoristautui seinustalta ja katseli naista uupuneella onttoudella. Suupielet kohosivat vaisuun hymyyn, joka ei tavoittanut silmiä.
"Hyvää yötä, Caitlin", mies toivotti ja odotti ulkona, kunnes ei enää nähnyt naista. Sitten hän saattoi palata sisään toivottamaan päivänsankarille etäältä hyvää illanjatkoa. Vaikka hän janosi turruttavaa lasillista, hän ei voinut sallia itselleen sitä, ei täällä ainakaan. Hän ei myöskään voinut jäädä tai sallia humaltuneen Emilyn päästä lähelleen. West Endillä kasvanut nuori nainen ei parhaanakaan päivänä pitänyt salaisuutena sitä, miten suuresti ihaili Kummitustaan eikä David halunnut testata luonteensa lujuutta tällaisessa mielentilassa. Hän menisi vain suoraan kotiin.

Sunnuntai 10. heinäkuuta 2016, iltapäivä

Yhteydenpito oli alkanut hiipua. David ei halunnut suostua siihen. Hän kunnioitti Caitlinin päätöstä olla haluamatta ystävyyttä enempää, mutta mies ei halunnut menettää naisen ystävyyttäkin. Hän viestitteli naiselle sinnikkäästi vähintään kerran viikossa, vaikka yhteydenpito Caitlinin puolelta tuntui enemmän kohteliaisuudelta kuin halulta puhua hänen kanssaan. Hän ei voinut luovuttaa. Hän todistaisi naiselle, että he voisivat olla edelleen ystäviä - että vaikka hän oli ylittänyt rajan ja melkein tuhonnut välinsä naiseen, hän voisi myös korjata tilanteen. Hän voisi olla naiselle hyvä ystävä. David ei enää vetäisi Caitlinia mukanaan syvyyksiin.
Tyttärensä Hexhamiin palauttanut mies oli pyytänyt naista kahville ja odotti nyt kymmenen minuuttia etuajassa hiljaisen kahvilan ikkunapöydässä. He olivat tavanneet täällä joskus aikaisemminkin. Sunnuntain uninen rauha ja laiska tihkusade olivat tyhjentäneet kahvilan viereisen, viheristutuksin somistetun aukion eikä alakuloisessa kahvilassakaan riittänyt asiakkaita muutamaa enempää. Poissaolevan, virttyneen näköinen perheenäiti puristi höyryävää kahvikuppia käsissään nurkkapöydässä, avoin naistenlehti edessään, kai yrittäen epätoivoisesti nauttia omasta ajasta. Teinipari tilasi leivoksia hiljaisesti mumisten ja vaivaantuneesta tunnelmasta päätellen oli ensitreffeillään. Tyttö piiloutui otsatukkansa alle, ja hontelo, korviinsa vielä kasvava poika tarjoutui kömpelösti tarjoamaan kaivellen taskuistaan ryttyisiä seteleitä. David irrotti katseensa nuorista ja laski sen puisella pöydällä lepääviin käsiinsä. Hän esiintyi valtavien ihmisjoukkojen edessä. Hänen ei tarvinnut jännittää tätä. Silti hän tunsi pelkäävänsä tulevaa kohtaamista. Tapaisiko hän Caitlinin? Vai naisen, joka kertoi selvästi, ettei halunnut häntä enää elämäänsä?

Caitlin ei ollut varma, miksi oli suostunut kahvihetkeen pienessä kahvilassa kotikulmillaan. Pikkusisko Charlotte, ikuinen romantikko, olisi varmasti sepittänyt pitkän ja polveilevan sadun siitä, miten hän ei vain voinut vastustaa prinssinsä vetovoimaa. Hän uskoi enemmänkin siihen, että oli suostunut silkasta itsekkäästä kaipuusta. Hän tahtoi nähdä Davidin, vaikka juurikin päiviä ja viikkoja värittäneen kaipauksen tähden olisi ollut parempi säilyttää etäisyys. Antaa tietokirjojen parissa viihtyvälle mielelle aikaa unohtaa kaikki ne upeat hetket Lontoossa tai kaikki ne kerrat kun mies oli tullut pohjoiseen pitkin kevättä ja alkukesää. Vaan ei, sen sijaan hän seisoi asuntonsa ainoan kokovartalopeilin edessä ja tuijotti kriittisenä vaatevalintojaan. Oliko tummansininen hihaton printtipaita liian lapsellinen? Entäpä farkut, olivatko ne liian istuvat? Sopiko kesäinen valkoisen ja taivaansinisen kirjava huivi lainkaan yhteen muiden vaatteiden kanssa? Oliko huolettomasti sipaistu ripsiväri liikaa vai liian vähän? Olisiko parempi peittää otsaa oikean silmän yläpuolella halkova muutaman sentin mittainen rupi laastarilla, vai herättäisikö se vain enemmän kysymyksiä? Näyttikö hän siltä että yritti liikaa, vai siltä ettei yrittänyt tarpeeksi? Sadat kysymykset risteilivät mielessä hänen tuijottaessaan kuvajaistaan. Ei tämän pitänyt olla niin hankalaa. Tätä menoa hän olisi myöhässä, kun vaihtaisi jälleen koko asukokonaisuutensa, viettäisi seuraavan vartin repien sitä kappaleiksi armottomalla kritiikillä ja etsisi jälleen uutta päällepantavaa. Parempi kai lähteä. Hän korjasi niskaan valahtanutta löysää nutturaansa, mutta moinen taisi olla täysin turhaa kun ulkona tuuli irrotti joka tapauksessa muutaman lyhyemmän hiuskiekuran reunustamaan pisamaisia kasvoja.
Hento sade ei ehtinyt kastella lyhyellä kävelymatkalla muuta kuin farkkujen leveät lahkeet, mutta siitä huolimatta hän oli onnellinen päästessään sisätiloihin. Tyhjästä kahvilasta ei kauaa tarvinnut etsiä miestä, joka erottuisi ainakin hänen silmissään suuresta väkijoukostakin vaivatta. Siitä huolimatta sydän jätti lyönnin välistä kun katse osui mieheen ja hän hymyili ihan tahtomattaankin suunnatessaan ikkunapöydän luokse.
"Toivottavasti et joutunut odottamaan kauaa", hän pahoitteli heti ensitöikseen. "Ihana nähdä. Mitä sinulle kuuluu?"

Caitlinilla oli hätkähdyttävä vaikutus häneen. Pelko, alakulo ja masennus sulivat pois, kun David näki vihdoin jälleen naisen eikä hän voinut kuin hymyillä syvältä kumpuavalla, perusteellisella aitoudella. Luoja, miten hän oli ikävöinyt naista. Mies nousi pöydän takaa ja katkaistusta eleestä päätellen oli aikonut vetää Caitlinin halaukseen, mutta ojensikin sen sijaan kätensä. Sekin olisi mahdollisuus koskettaa naista.
"Ihana nähdä sinua", hän vastasi lempeästi, silmät haikeina ja omien kuulumisiensa sijaan kiinnitti katseensa ruhjeeseen naisen otsalla. David vuoroin kurtisti ja kohotti kulmiaan nyökäten sitten julmaa jälkeä kohti.
"Oletko sinä kunnossa?"

Jos kukaan kysyisi, hän kolautti säärensä ohittamansa tuolin metalliseen jalkaan ihan vain omaa kömpelyyttään eikä suinkaan siksi, miten miehen hymy häikäisi ja sai hetkeksi unohtamaan kokonaan, miten omat raajat toimivat. Hän olisi mielellään halannut miestä, mutta ehkä juuri se oli hyvä syy tyytyä vain kättelemään. Hän ei tunnetusti tehnyt hyviä ratkaisuja miehen läheisyyden huumaamana.
"Olen", hän vakuutti itsetietoisesti naurahtaen ja hieraisi niskaansa. "Veritas oli säpsyllä päällä, joten tein tuttavuutta kentänpohjan kanssa alkuviikosta." Tuttavuus maneesin seinän kanssa lieni parempi jättää pois puheesta, sillä se kuulosti aina hurjemmalta kuin pelkkä kosketus pehmeään hiekkaan.

Mies hillitsi kommenttinsa. Hänellä ei ollut oikeutta holhota eikä Caitlin kaipaisi hänen huolenpitoaankaan, mutta se ei estänyt Davidia tuntemasta epämukavaa, kylmää pistoa rinnassaan. Onneksi nainen oli kunnossa - ja toivottavasti tällä oli ollut tällä kertaa kypärä.
"Mukava kuulla", hän tyytyi sanomaan ja nyökkäsi tiskiä kohti, "saisinko tarjota sinulle jotain?"

Hän punnitsi hetken vaihtoehtojaan. David ei ollut aiemminkaan uskonut kerrasta, ettei hänelle tarvinnut tarjota yhtään mitään, joten miksi mies uskoisi nytkään? Voisi vain olla helpompi suostua siihen, että mies tarjoaisi kahvit. Hän tarjoaisi sitten seuraavalla kerralla - jos sitä koskaan tulisi.
"Ihan perinteinen kahvi kelpaisi", nainen myöntyi edes listoja tai tarjolla olevia leivoksia vilkaisematta. Mustaa kahvia sai kaikkialta.

Huoahtaen David siirtyi kahdella pitkällä askeleella kahvilan poikki, tilasi espresson, halutun perinteisen kahvin ja palan sekä pähkinäistä mokkakakkua että tuorein marjoin koristeltua vadelmakermakakkua. Hän laski tuomisensa pöytään, suoristi beigen pikkutakin alta pilkottavaa, valkoista kaulusta ja ojensi Caitlinille lusikan sekä kahvin. Ehkä naiselle maistuisi makea kuitenkin. David pujottautui takaisin istumaan ja salli itsensä katsella naista.
"Mitä sinulle kuuluu, Caitlin?"

Nainen istahti pöydän ääreen epäillen, ettei hänestä olisi apua kahvien kantamisessa kun omilla jaloillakin pysyminen tuotti hankaluuksia. Hän hymyili päätään pienesti pudistaen miehen palatessa kakkujenkin kera. David oli mahdoton. Hän vilkaisi höyryävän kuumaa kahviaan pohtiessaan vastaustaan. Hänen surkea kykynsä valehdella pienimmistäkin asioista oli opettanut harkitsemaan sananvalintoja tällaisissa tilanteissa.
"Lähinnä kiirettä", hän päätyi lopulta sanomaan. Se oli totta, sillä lähestyvät kisat lisäsivät kummasti tekemistä tammojen kanssa, kun yritti saada ratsuja - ja rehellisyyden nimissä itseäänkin - hiottua parhaimmilleen viikonloppua varten. "Odotamme jo kovasti kotikisoja hevosten kanssa. Mitäs sinulle?"

"Toivon, että ne sujuvat hyvin", David totesi lämpimästi. Milloinkohan kisat olivat? Hänen olisi tehnyt mieli tulla katsomaan. Jos Caitlin olisi halunnut hänet paikalle, nainen olisi kutsunut hänet, eikö? Mutta ehkä hän voisi vain ujuttautua katsomon perälle.
"Minun arkeni pysyy paljolti samanlaisena. Samat esitysajat, sama paikka", mies totesi pyöritellen pientä espressokuppia hajamielisesti käsissään. Se tuntui miniatyyriltä. Lähinnä hänen arkeaan väritti ikävä. Caitlin oli repäissyt poissaolollaan kipeän reiän hänen elämäänsä.
"Mitä hevosillesi kuuluu?"

Hän nyökkäsi toivoen aivan samaa. Se näytti tämän viikon valossa varsin turhalta toivolta, mutta ehkä kilpailuissa terästäytyminen onnistuisi. Edes sen verran, ettei hänen tarvitsisi hävetä silmiä päästään ja anella ihmisiä valmennuksiinsa.
"Hyväähän niille", nainen vastasi kun ei tiennyt, mitä sanoa miehen arjesta. Tuntui typerältä esittää kysymyksiä rutiineista jotka hän tiesi - tai yrittää kaivella tarkempia tarinoita esitysten kulusta. Ei hänellä ollut oikeutta vaatia enempää mieheltä kuin mitä tuo tahtoi kertoa ihan ilman kysymysten sarjatulta.
"Remona on ollut kerrassaan uskomaton", hän myönsi lämpimästi. Hän ei ollut parhaimmillaan, ei lähelläkään, mutta tamma loisti siitä huolimatta. "Se hurmaa varmasti yleisön viikon päästä."

Remona ei olisi ainoa, joka hurmaisi yleisön, David ajatteli.
"Olen onnellinen, että pidät siitä. Ovatko kisanne ensi sunnuntaina?" hän kysyi.

"Rakastan sitä", nainen vastasi ennenkö ehti ajatella sen pidemmälle. Hän naurahti hämillisenä. "Kyllä. Rosings Parkissa järjestetään suuret kilpailut, joten siellähän mekin." Oli mukavaa, kun ei tarvinnut matkustaa pitkää matkaa autossa ennen kilpasuoritusta. Se tarjosi huomattavan edun ratsukoille, kun hevoset olivat tutulla kotikentällään eivätkä ehtineet väsähtää matkustamisesta.
"Remonalta uskallan odottaakin kiitettävää suoritusta. Veritaksen kohdalla tämän hetkinen tavoite taitaa olla hyväksytty tulos." Tietenkin hän voisi pilata Remonan mahdollisuudet täysin, jos ei pystyisi keskittymään kauniiseen ruunikkoon.

Naisen vastaus sai Davidin hymyilemään lämpimästi. Lizzie olisi varmasti tyytyväinen Remonan uuteen omistajaan; mies ei osannut ajatella itseään hevosen omistajana. Hevonenkin oli ottanut Caitlinin ihmisekseen.
"Voiko sinua tulla kannustamaan?" hän kysyi tyhjentäen espressokuppinsa ja harkitsi toisen tilaamista. Aamun pitkä ajo yhdessä jännittävän, epätavallisen viikon kanssa saivat hänen olonsa uupuneeksi. Hän ajaisi vielä myöhemmin iltapäivällä takaisin Lontooseen.

"Totta kai Remonaa saa tulla katsomaan", hän vakuutti siemaisten kahviaan. Remonan ilon todistaminen yleisön edessä esiintymisestä olisi varmasti pitkän ajomatkan arvoista. Remona oli uskomaton tamma, jonka ratsastaminen oli etuoikeus. Hänen täytyisi tsempata seuraavan viikon aikana ja hioa takunneet kohdat täydellisiksi, jotta Grand Prix rataa seuraamaan tullut yleisö näkisi Remonan täydessä loistossaan.

Ei Davidia hevonen kiinnostanut. Hän halusi nähdä Caitlinin, ja mies laski katseensa välttääkseen viestin sähköttämistä. Hän lohkaisi hajamielisesti mokkakakusta palan lusikallaan.
"Yritän siis päästä ihailemaan teitä", hän totesi haikealla hymyllä.

Caitlin hymyili miehelle. Saisi nähdä, keskittyisikö hän paremmin tietäessään miehen olevan katsomossa, vai olisiko se syy ratsastaa entistä surkeampi rata.
"Mutta kerro nyt jotakin viikostasi. Olen varma, että Lontoossa ei ole hiljaista päivää, kokonaisesta viikosta puhumattakaan", nainen uteli pehmeästi. Olivatko esitykset olleet palkitsevia, oliko David loistanut lavalla, löytänyt uuden ravintolan? Oliko mies ajatellut häntä yhtä paljon kuin hän ajatteli miestä? Ei, hän ei oikeastaan edes tahtonut tietää sitä. Kumpikaan vastaus ei auttaisi.

David hymyili hämillisesti ja tuijotti tyhjää kuppiaan. Hän ei tiennyt, miten puhua tyttärestään - ei, kun oli niin kelvoton vanhempi, ettei ansainnut isän asemaa.
"Otin Mein mukaani Lontooseen täksi viikoksi", hän tunnusti hetken hiljaisuuden jälkeen. Se oli ollut yllättävän kivutonta. Se oli myös antanut hänelle syyn kerätä itsensä. Caitlinin lähtöä seuraava viikko oli ollut pelottavan pimeä. Mei oli syy ryhdistäytyä.
"Vein hänet Lion Kingin kenraaliharjoituksiin ja taisin ostaa hänelle viimeisen 12 syntymäpäivän edestä tavaraa", mies huokasi hieraisten kasvojaan. Hän soi Caitlinille puolittaisen hymyn.
"Mutta entä sinun viikkosi? Mitä luet tällä hetkellä? Oletko jatkanut klassikkojen parissa?"

Caitlin peitti yllätyksensä kahvikupin taakse ja laskiessaan valkean posliinikupin pöydälle, hymyili hän lämpimästi miehelle. Mei oli varmasti nauttinut olostaan isänsä kanssa Lontoossa. Olihan se suuri muutos maaseudun keskellä asumiseen, mutta luulisi sen ainakin olevan mieleistä lapselle.
"Se kuulostaa mukavalta. Sen täytyi tuntua hänestä kuin lomalta", nainen naurahti pehmeästi. Hänestäkin Lontoossa käyminen oli tuntunut enemmän lomalta kuin tavalliselta viikonlopulta. Charlotte oli piinannut häntä kutsuilla tulla Lontooseen, mutta juuri nyt ajatus pääkaupunkiin lähtemisestä tuntui lähinnä suolan hieromiselta edelleen verestäviin haavoihin.
"Jatkoin klassikoita", hän myönsi. "Luin Monte Criston kreiviä, mutta se jäi kesken." Täytyisi keksiä uutta luettavaa, niin illat sujuisivat kivuttomammin. Tai keksiä joku aivan uusi harrastus, joka pakottaisi hänet ulos asunnostaan muutenkin kuin töitä varten.

Mies peitti ahdistuksensa vaisulla hymyllä. Hän oli niin arvoton isä, ettei uskaltanut puhua lapsesta enempää murtumatta. Hän oli raahannut tytön Lontooseen lähinnä omista itsekkäistä syistään ja hylännyt sielläkin tytön norkoilemaan asunnolleen illoiksi, mitä yritti paikata ostamalla lapselle tavaroita.
"Miksi jätit sen kesken? Eikö tarina ole mukaansatempaava?"

"Olihan se", hän myönsi. Liiankin. Kun oli tajunnut surevansa Edmondin menetettyä elämää ja rakkautta kyyneleet silmissä, oli ollut aika sulkea kirja. "Kenties luen sen joskus loppuun. Ajattelin sen sijaan koettaa jotain ohuempaa tähän väliin. Ehkä Eläinten vallankumous voisi sopia", hän pohti. Orwellin kirjasta ainakin puhuttiin paljon, eikä se sisältänyt romantiikkaa samaan tapaan kuin kreivin särjetyn sydämen lietsoma kostoretki Pariisiin.

"Sehän on… Pirteä vaihtoehto", David pohti kulmiaan kurtistaen. Eikö se ollut ahdistava kuvaus yhteiskunnasta? Ehkä hän oli vain toivoton romantikko, kun olisi mieluummin jatkanut Monte Criston kreivin tarinaa.

Caitlin naurahti. Sitä Orwellin kirja ei tosiaankaan ollut, mutta eipä ollut moni muukaan klassikoista. Kaikki tuntuivat olevan synkkiä tavalla tai toisella.
"Sopii hyvin tähän poliittiseen ilmapiiriin", hän hymähti kuivasti. Hän oli jo kyllästynyt seuraamaan miten yksi toisensa jälkeen poliitikot hylkäsivät uppoavan laivansa. Hän hörppäsi kahvinsa loppuun ja vilkaisi kakkuja, jotka mies oli kantanut pöytään. Ehkä hän voisi maistaa vadelmaista kakkua lusikallisen verran.
"Voinko lainata West Endin tuntemustasi hetken? Chloe tulee käymään perheineen. Tarvitsisin siis kymmenen ja 12-vuotiaille pojille sopivan musikaalin. He ovat jo nähneet Lion Kingin ja Wickedin, joten veisin heidät mielelläni katsomaan jotakin heille uutta", hän kertoi pieni hymy huulillaan. Suurin osa perheen lomasta kuluisi Glasgowssa poikien isovanhempien luona, mutta aina ennenkin he olivat viettäneet muutaman päivän Lontoossa - ja olihan se jo perinne, että kömpelö täti vei siskonpoikansa tekemään jotakin hauskaa, oli se sitten tivoli, musikaali tai dinosaurusnäyttely jotta vanhemmat saattoivat viettää yhden päivän keskenään Lontoossa.

David nyökkäsi. Koko maailma oli tullut hulluksi. Hän kiitti onneaan, että sai eläytyä samaan, muuttumattomaan ja läpi vuosikymmenien rakastettuun tarinaan. Se tarjosi hetken hengähdystauon todellisuudesta ja jatkuvista huonoista uutisista.
"Kummitus?" hän ehdotti kulmaansa kohottaen, mutta pudisti sitten huonolle vitsille päätään.
"En voi sanoa ymmärtäväni lapsia, mutta Matilda the Musical on kai ansiokas, samoin kuin Billy Elliot."

Caitlin nauroi lämpimästi ehdotukselle.
"Valitettavasti Basti pelkäisi varmasti Kummitusta, kun Wickedin Velhonkin suuri kultainen irtopää pelotti häntä kuollakseen", hän pudisteli päätään. Lisäksi tarina menisi epäilemättä lasten päiden yli. Kenties kymmenen vuoden kuluttua tilanne olisi toinen.
"Matilda ja Billy Elliot. Selvä", hän nyökkäsi painaen ehdotukset mieleensä. Pojat saisivat päättää, mitä tahtoisivat nähdä, mutta oli aina hyvä olla muutama vaihtoehto mielessä. "Kiitos."

"Ja Charlie and the Chocolate Factory pyörii myös edelleen", David lisäsi. Olikohan Mei saanut painajaisia Kummituksesta? Hän ei ollut edes ajatellut asiaa ottaessaan tytön teatteriin ja istuttaessaan katsomoon. Ei lapsi ollut vaikuttanut traumatisoituneelta, mutta mitenpä sitä Meistä kertoisi.

"Kiitos kovasti, David. Eiköhän siinä ole riittämiin vaihtoehtoja pojille", hän hymyili. Kuka tiesi, vaikka pojat mieluummin viettäisivät päivän jäätelöä syöden ja ympäri kaupunkia vaellellen. Hän epäili sitä suuresti, mutta poikien kohdalla kaikki oli mahdollista.
"Ei saa liikaakaan ehdottaa, tai he eivät pian osaa enää valita", nainen naurahti. Se tuntui olevan muidenkin ongelma kuin vain pienten lasten.

"Voin myös hankkia teille liput, jos haluatte", mies tarjosi. Hän tunsi niin paljon ihmisiä West Endillä, ettei niin pienten palvelusten kuin lippujen hankkiminen ollut koskaan ongelma.

"Voi ei, ei sinun tarvitse", Caitlin kiirehti vakuuttamaan. Saisihan liput ostettua vaikka puhelimitse, jos nettimyynti näytti monimutkaiselta. Turha sillä oli miestä työllistää.

David työllistäisi mielellään itsensä Caitlinin takia, muttei halunnut painostaa. Hän ei tiennyt missä määrin oli tervetullut naisen elämään eikä halunnut rikkoa rajoja uudelleen.
"Mokkakakku on erinomaista. Etkö maistaisi sitä?" mies kysyi nyökäten kohti kakkupalaa, jonka laidasta oli lohkaissut palasen.

Nainen vilkaisi tarjottua kakkua ja mutristi huuliaan. Se näytti kieltämättä herkulliselta. Hän lohkaisi pienen palan lusikallaan hymyillen miehelle.
"Olet oikeassa, se on erinomaista", hän myönsi nielaistuaan suunsa tyhjäksi. Oliko se nyt toisaalta ihmekään, että kahvilan tarjonta oli erinomaista. Tuskinpa pienellä kahvilalla olisi suurta asiakaskuntaa ollutkaan, ellei tarjonta vastannut odotuksia.
"Oletko palaamassa jo tänään Lontooseen, vai lähdetkö huomenna aamusta?" Hän kysäisi, sillä oli helpompi keskittyä keskusteluun kuin seuraamaan miehen komeiden kasvojen pienintäkin liikahdusta. Ehkä oli ollut virhe tulla tapaamaan miestä, sillä nyt kun David oli tässä, sai Caitlin todella keskittyä pitääkseen kätensä vakaina.

"Hyvä", David naurahti eikä voinut estää itseään katselemasta naista. Hänen oli tallennettava pisamaisten kasvojen piirteet mieleensä, punaisten hiusten sävy ja hurmaava tapa, jolla vallattomat hiussuortuvat kehystivät naisen kasvoja. Muistikuvat eivät koskaan tehneet oikeutta Caitlinin ilmeikkyydelle ja valolle.
"En ole varma", hän sanoi ja moitti itseään toiveesta saada viettää aikaa Caitlinin kanssa enemmänkin kuin hetki kahvilassa, "se riippuu lähinnä illan ohjelmasta."

Hän oli kaivannut miehen naurua, sen lämpöä ja tunnetta jonka niinkin pieni naurahdus välitti kuulijalle. Hän oli kaivannut kaikkea, jos totta puhuttiin. Nainen nielaisi palaa kurkustaan ja painoi katseensa kakkuihin. Hän ei voisi, ei saisi, sanoa mitään petollisista ajatuksista, jotka pyrkivät kielelle. Uusi lusikallinen mokkakakkua ei täysin auttanut huuhtomaan sanoja pois.
"Oletko suunnitellut jotakin Mein kanssa?" Hän kysyi palauttaen katseensa mieheen. Ei hän voisi tuijotella pöydänpintaakaan loputtomiin, vaikka se ei pettäisikään häntä kotiutumalla ajatuksiin ilman kutsumistakin.

"Luulen, että hän sai tarpeeksi ison annoksen minua viikon aikana", David huokasi itseironisesti hymyillen ja laski hetkeksi katseensa jäljelläoleviin kakunpalasiin, joita työnsi hienovaraisesti lähemmäs Caitlinia. Hän ei halunnut tehdä naisen oloa epämukavaksi. Jos hän kertoisi, kuinka paljon ikävöi tätä, hän luultavasti tekisi juuri niin.
"Miten sinä aiot viettää iltasi? Pidätkö valmennuksia?" hän kysyi tarjoten naiselle mahdollisuuden sanoa olevansa kiireinen.

Caitlin hymyili toispuoleisesti. Oli vaikea kuvitella, että lapsi kyllästyisi isänsä seuraan niin nopeasti, mutta mitäpä hän olisi Meistä tai Davidista isänä tiennyt. Eiköhän mies tiennyt itse paremmin, mistä tytär piti ja mitä tarvitsi.
"En, tämä viikonloppu on ollut niistä vapaana kun Rosings on täynnä kansainvälisiä kenttäratsastajia", nainen vastasi. Hän oli toivottanut pienen tauon tervetulleeksi, vaikka se tarkoittikin enemmän aikaa hiljaisella, tyhjällä asunnolla. "Todennäköisesti siis kertaan ensiviikon aikataulut ja uppoudun johonkin kirjaan." Tai ravaisi ympyrää asunnollaan sotkien kaiken, minkä oli saanut edellisenä iltana siivottua.

David hymyili haikeasti. Hänen ajatuksensa etsivät epätoivoisesti keinoa saada lisää aikaa yhdessä. Syömään? Elokuviin? Rannalle? Kävelylle? Mutta nainen, joka oli sanonut, ettei halunnut mitään ystävyyttä enempää ja omalta osaltaan tuntui etäännyttävän heitä ystävinäkin toisistaan, tuskin haluaisi viettää iltaakin hänen kanssaan. Miehen pitäisi olla onnellinen siitä, että Caitlin oli tullut nyt.
"Se kuulostaa hyvältä", hän pakotti itsensä toteamaan surumielisesti. Älä ahnehdi.

Haikeus ei sopinut Davidin kasvoille. Caitlinin teki mieli kurkottaa pyödän yli pyyhkiäkseen moisen pois komeilta kasvoilta, mutta sen sijaan hän laski kätensä pöydälle estääkseen itseään tekemästä mitään typerää. Moiset ristiriitaiset viestit eivät auttaisi ketään. Oli vain vaikea yrittää olla hyvä ystävä, kun tahtoi olla enemmän siitä huolimatta, miten itsekäs moinen toive oli.
"Se kuulostaa tavalliselta", nainen naurahti itseironisesti. Hänen elämäänsä ei paljoa muuta mahtunut kuin työt. Uudelle harrastukselle olisi kipeästi tarvetta, mutta mitäpä näin vanhana enää tulisi aloitettua.

Mies kiepautti tyhjää kahvikuppiaan mietteliäänä. Hän ei ollut koskaan ollut lahjakas itsekurissa. Hän ei ollut harkitseva ja rauhallinen, vaan kaoottinen ja kärsimätön. Pelästyttäisikö kutsu Caitlinin? Taas. Ehkä ahnehtiminen tekisi tästä heidän viimeisen tapaamisensa.
"Et sattuisi olemaan vapaa päivälliselle?"

Hän puri huultaan. Ainoa oikea vastaus oli kieltäytyä kohteliaasti ja kiittää tästä jaetusta hetkestä kahvilassa, mutta sanat takertuivat kurkkuun. Jo tämä lyhyt tapaaminen oli riittänyt muistuttamaan, miksei hän voinut pitää yhteyttä Davidiin päivittäin. Ei, kun miehen näkeminenkin riitti sotkemaan sydämen sykkeen. Hän nielaisi katse pöydän pintaan painuen. Hän ei saisi, mutta hän tahtoi. Tahtoi niin, että hengittäminen oli vaikeaa kurkkua tukkivan palan ympäriltä.
"Onko se hyvä idea, David?" Hän kysyi surumielisen hymyn kera. Kenties ensimmäistä kertaa hän ymmärsi, miksi Christine seurasi peilinsä läpi varjoissa viihtyvää Kummitusta kynttilöiden keskelle, vaikka ei voinut olla tietämättä sen olevan huono idea. Hänkin tahtoi vain seurata sydäntään, joka kiskoi kohti Davidia, vaikka oli selvää, ettei se päättyisi hyvin.

David vastasi surumieliseen hymyyn.
"Ei kai. Olen pahoillani", hän totesi ja veti henkeä hymy vaistomaisesti lämmeten.
"Minä vain… Minä ikävöin sinua. Vain sinua. Ikävöin kanssasi puhumista, ja äänesi kuulemista. Ikävöin kasvojesi näkemistä, ja ikävöin maailman näkemistä sinun silmiesi kautta. Sinä teet maailmasta kauniin ja taianomaisen ja hyvän. Ikävöin ystävyyttäsi."

Ei miehen tarvinnut pahoitella. Caitlinhan tässä oli se, joka ei osannut olla. Joku toinen olisi varmasti pystynyt sullomaan ylimääräiset tunteensa pieneen laatikkoon ja jatkanut ystävinä miehen kanssa siitä, mihin he olivat jääneet. Hän ei osannut tehdä niin. Naisen vihreät silmät kostuivat miehen sanojen myötä, eikä hän voinut olla kurkottamatta pöydän yli sokkona Davidin kättä tavoitellen. David ei saisi puhua hänestä niin kauniisti. Hän ei voinut muistaa, oliko kukaan sanonut niin kauniisti hänestä. Yksinäinen kyynel valui poskelle.
"Minullakin on ollut ikävä sinua", hän myönsi ääni liikutuksesta väristen. Ei hän tiennyt, mitä muutakaan voisi enää sanoa. Davidin sanojen jälkeen kaikki muu tuntui merkityksettömältä ja hän kerrassaan kyvyttömältä muodostamaan sanoja.

David puristi Caitlinin kädet hellästi omiinsa. Ei hänen ollut tarkoitus saada naista itkemään. Mies kurotti pöydän yli pyyhkäistäkseen kyyneleen varovasti pois naisen poskelta. Hän hymyili vastaukselle ja tunsi toivon pilkahduksen.
"Caitlin", hän vetosi, "kerro minulle uudelleen, miksi päivällinen ei ole hyvä ajatus."

Caitlin kallisti päätään miehen käden puoleen. Juuri tämän tähden hänen ei olisi pitänyt koskaan suostua tulemaan paikalle. Mitä hän oli oikein kuvitellut ajatellessaan, että pystyisi tapaamaan miestä kuin ystävää? Aiemmin hän oli välttynyt näiltä kokemuksilta muuttaessaan vauhdikkaasti maasta toiseen. Ei tullut törmättyä entisiin enää eron jälkeen, kun vaihtoi asunnon lisäksi kaupunkia ja maata.
"En pysty kävelemään luotasi pois toiste, David", hän vastasi pieni surumielinen hymy huulilla vieraillen. "Enkä osaa olla ystäväsi niin kauan kuin… vielä", hän korjasi nielaisten.

"Ja olet sitä mieltä, että sinun on käveltävä pois luotani?" David kysyi silittäen sormillaan Caitlinin kämmenselkää.

"Se on välttämätöntä", hän huokaisi muttei kyennyt vetämään käsiään pois miehen otteesta. Ei, kun kosketus tuntui niin hyvältä. "Mikään muu ei olisi oikein sinua kohtaan. En voi vaatia sinua rakastamaan minua vain jotta voin kadota jonakin sateisena aamuna."

"Caitlin. Rakastan sinua halusit tai et, enkä ansaitsisi edes ystävyyttäsi", mies protestoi kulmiaan kurtistaen. Oikein häntä kohtaan? Se oli absurdi ajatus.
"Kumpi tahansa meistä voi kadota milloin tahansa. Jokainen kerta auton ratissa on kuin venäläistä rulettia. Portaiden käveleminen - sinulle varsinkin - on hengellään leikkimistä. Sinä ratsastat isoja, arvaamattomia hevosia, ja seuraava putoaminen voi katkaista niskasi. Onko oikea tapa elää todella kävellä pois vain sen takia, että jotain pahaa voi tapahtua joskus?"

Hän tukahdutti itkuisen naurahduksen, mikä sai äänen kuulostamaan lähinnä siltä että hän oli tukehtumassa hengittämäänsä ilmaan. Häntä ei kannattanut rakastaa, eikä hänen ystävyydessään ollut mitään ansaitsemisen arvoista. Miehellä oli kuitenkin hyvä pointti elämän arvaamattomuudesta. Mikään ei koskaan mennyt suunnitelmien mukaan, eikä kukaan tiennyt huomispäivästä. Mikä tahansa hetki voisi jäädä viimeiseksi, kun huono tuuri osuisi kohdalle. Mutta se oli eri asia kuin kävellä pois tietäen, mitä jätti taakseen. Oli eri asia kuolla kuin muuttaa pois. Harvoin kukaan valitsi omaa kuolemaansa.
"Ei", hän huokaisi. Elämässä piti elää hetkessä ja nauttia siitä mitä sai osakseen. Niin hän oli aina itselleen hokenut, ja sen mukaan elänyt, paitsi nyt.

"Minä menetin Lizzien sekunneissa", David sanoi tuska ääntä särkien eikä piitannut siitä, että hänen intohimossaan melkein raivokas puheensa oli hiljentänyt kahvilan harvan asiakaskunnan.
"Hän oli vain ajamassa kotiin, ja seuraavassa hetkessä hän oli poissa. Luulin, että myös minun elämäni päättyi siinä ja silloin. Mutta se olit sinä, joka muistutit minua, ettei niin ollut. Että minä olin edelleen elossa, että minä saatoin edelleen nauttia elämästä ja minä saatoin edelleen haluta tuntea eläväni. Minä en välitä siitä, että kävelet ehkä joku päivä pois. Minä voin kadota seuraavalla kerralla ajaessani moottoritiellä. Olet oikeassa, ehkä meistä seuraisi jotain kamalaa. Katsot mitä tahansa tarpeeksi pitkälle, näet myrskyn taivaanrannassa. Meistä voi seurata jotain kamalaa. Mutta sinä et voi kieltää, etteikö meistä voisi yhtä hyvin seurata jotain ihanaa."

Miehen puhetta värittävä tuska olisi riittänyt itkettämään vähemmästäkin, eikä jo valmiiksi kyynelten partaalla ollut Caitlin yllättynyt tuntiessaan kyyneleiden valuvan poskilleen. Ajatuskin siitä, mitä mies oli menettänyt riitti salpaamaan hengityksen. David oli kärsinyt rakkauden tähden enemmän kuin kenenkään koskaan kuuluisi. Hän veti värähtäen henkeä. Davidilla oli taito hiljentää hänet sanattomaksi kerrasta toiseen.
"Hyvä on", hän myöntyi ääni värähtäen. "Hyvä on. Elämä on arvaamatonta, eikä tulevaisuudesta tiedä ennen kuin sen elää." Hän ei siltikään nähnyt, miksi David haluaisi ottaa sen riskin hänen kanssaan. Hänellä ei ollut mitään tarjottavaa. Hän eli töilleen. Se oli ainoa asia, joka oli pysynyt vuodesta toiseen muuttumattomana. Mutta ehkä nämä olivat niitä asioita, joista miehen täytyi päättää itse eikä hänellä ollut oikeutta sanoa mitään suuntana tai toiseen.
"Vieläkö tahdot päivälliselle?" Caitlin kysyi vetisesti naurahtaen ja vapautti toisen kätensä pyyhkiäkseen kyyneleet kasvoiltaan.

"Haluan päivälliselle kanssasi joka päivä", David vastasi puristaen naisen kättä kesytön, raju tuli edelleen silmissään. Se kuitenkin pehmeni, kun mies suli hymyyn.
"Caitlin. Sinä näet kauneuden Lontoon metrossa", hän totesi kuin selityksenä, päätään hienovaraisella epäuskolla pudistellen.

"Aloitetaan siis tästä päivästä", hän vastasi suoristautuen miehen katseen alla. Nyt kun he olivat samassa kaupungissa, olisi turha odottaa pidempään päivällisen kanssa. Huomisesta ehtisi huolehtia myöhemminkin. Caitlin nauroi miehelle lämpimästi ja puristi suurempaa kättä lempeästi. Tietenkin hän näki. Lontoon metro ja koko kaupunki oli täynnä kauneutta, jos oli niin tärähtänyt kuin hän.
"Lontoon metro onkin hurmaava", hän vakuutti naurua äänessään.

David nauroi ja painoi suudelman naisen kämmenselälle, koska ei kehdannut heittää pöytää syrjään ja vetää naista syliinsä.
"Et taida lainkaan käsittää, kuinka kaunis olet", hän totesi ja yritti hillitä hieman rajusti kuplivaa, ulos haluavaa, epäuskoista onnen tunnetta sisällään.
"Mitä haluaisit syödä?" mies kysyi rykäisten ja vetäisi kauluspaitaansa kuin olisi kokenut sen kuristavan.

Hän hymyili leveästi miehelle ja naurahtaen painoi katseensa pöytään siirtäen vapaalla kädellään hiuskiekuran korvansa taakse. Ei, hän ei käsittänyt, mutta ei kai hänen tarvinnutkaan, kun David katsoi häntä näin. Hän voisi hukkua miehen katseeseen.
"Ei sillä ole mitään väliä", Caitlin naurahti puristaen miehen kättä. Hän epäili ettei kuitenkaan pystyisi keskittymään ruokaan tuijottaessaan miestä epäuskoisena ja täynnä onnea. "Kunhan vain olet kanssani."

Mies pudisteli päätään. Hän ei ollut odottanut tätä. Hän oli toivonut saavansa olla varjo Caitlinin elämän laidalla, ehkä myös kohteliaisuudesta annettuja vastauksia viesteihin. Ehkä kyseessä oli yksi todentuntuisista unista, jotka olivat vuoroin siunaus ja kirous. Vaikka hän heräisi kohta, hän ei välittäisi.
"Hyvä on. Voimme improvisoida", David totesi tavoitellen asiallista, julkisten paikkojen odottamaa itsehillintää, vaikkei voinutkaan irrottaa otetaan naisen kädestä. He voisivat avata listan alueen ravintoloista ja arpoa sokkona yhden.

Se kuulosti hyvältä suunnitelmalta, kun mitään muutakaan ei ollut tarjolla. Kyllähän täällä ruokapaikkoja riitti, kunhan vain saisi sen verran kiinni ajatuksistaan että pystyisi miettimään niistä yhdenkään nimeä. Hyvä kun hän muisti hengittää Davidin läheisyydessä.
"Mennäänkö?" Hän ehdotti epäillen, että he olivat jo herättäneet riittämiin huomiota pienen kahvilan vähäisessä asiakaskunnassa.

David nyökkäsi, kasasi heidän astiansa lautaselle ja palautti sen hymyillen heitä häpeilemättömän uteliaasti katselevalle myyjälle. Sitten hän tarttui Caitlinin käteen ja avasi kahvilan lasisen oven naiselle.
"Oletko jo nälkäinen?" hän kysyi tietämättä paljonko kello oli tai kauanko he olivat viettäneet kahvilassa.

Caitlin piti tavallista tarkemmin huolta omasta kulkemisestaan, sillä nyt ei ollut sopiva hetki halkaista otsaa uudestaan. Hän hymyili miehelle puristaen kevyesti tuon kättä ja asteli kosteaan ulkoilmaan, jossa sade oli laantunut jättäen jälkeensä piristävän raikkauden.
"Mitä jos kävelemme hetken?" Hän ehdotti vilkaisten pidempää miestä leveä hymy huulillaan. Caitlin olisi mielellään tuijottanut Davidia, mutta hänen tasapainollaan siitä ei voinut edes unelmoida. "Ehkä löydämme jonkun mukavalta näyttävän paikan siinä sivussa."

"Tehdään niin", mies vastasi ja kumartui painamaan suudelman naisen punaisiin hiuksiin. Hän lähti seuramaan Caitlinia pidellen huolellisesti kiinni kädestä, jonka avulla voisi estää naista kaatumasta nurin.
"Onko sinulla suosikkipaikkaa Hexhamissa?" hän tiedusteli. Täällä ei tainnut olla metroa.

Nainen naurahti.
"Totta kai", hän myönsi. "Joskaan ei mitään niin mielenkiintoista kuin Lontoossa. Hexhamin puisto on kuitenkin ihana vanhoine lehtipuineen ja hoidettuine nurmialueineen. Kesäpäivinä on ihana istuskella joen törmällä ja katsella rauhallisesti liplattavaa vettä." Se kävi jo ehkä hieman enemmän järkeenkin kuin rämisevät maanalaiset.

"Haluatko kävellä sinne? Vai kokeilla vierasta katua? Jos täällä vielä on paikkoja, joita et ole jo tutkinut", David kysyi katsellen naista silmäkulmastaan. Caitlinin käsi hänen omassaan tuntui sähköistävän hänen ihonsa, ja naisen läsnäolo veti häntä puoleensa. Se, ettei hänen välttämättä tarvitsisi enää taistella kaipausta vastaan, tuntui epätodelliselta.

"Uskaltaisin väittää, että olen ehtinyt jo tutkia keskustan kaikki kadut", nainen naurahti. Hän vilkaisi harmaan pilvipeiton verhoamaa taivasta arvioiden säätilaa. Eiväthän he sokerista olleet, mutta kastuminen ei siltikään houkutellut kesäisen päivän lämmöstä huolimatta, erityisesti jos tarkoitus oli käydä syömässä ulkona.
"Mutta voisi olla parempi pysytellä täällä. Puistossa ei saa suojaa sateelta, jos taivas päättää revetä uudestaan."

David vilkaisi taivasta. Hän ei välittäisi, jos kastuisi.
"En ylläty", hän hymyili Caitlinin arvioidessa tuntevansa pienen kaupungin. He voisivat pysytellä keskustan kaduilla.
"Mikä on lempiruokaasi?"

"Voi, en millään pysty valitsemaan", hän naurahti astellessaan rauhallisesti pitkin katua. "On niin paljon herkullisia ruokia ympäri maailmaa, ettei niistä voi valita vain yhtä kun ei ole edes puolia päässyt maistamaan. Löysin vastikään aivan ihanan lounaspaikan täältä. Samettista tomaattikeittoa ja tuoretta basilikaleipää", hän kertoi haaveillen. Niin herkullisen lounaan jälkeen oli ollut ilo mennä töihin.

Mies nauroi ja painoi toisenkin suukon Caitlinin hiuksiin, koska ei voinut muutakaan.
"Onko ruokaa, josta et pidä?"

"En ole koskaan ymmärtänyt ananasta pizzassa", nainen virnisti vinosti. Kyllähän sitäkin söi, mutta hän ei ikipäivänä tilaisi itselleen pizzaa ananaksen kera. "Entä sinä? Onko jotain mihin et suostu koskemaan pitkällä tikullakaan?"

David hymyili. Vain ananas pizzassa? Caitlinin avoin, yltiöpositiivinen maailmankuva selitti hyvin tämänkin.
"Kehitin aika korkean toleranssin epämääräisellekin ruoalle avioliittoni aikana. Mutta en voi syödä mitään, millä on vielä silmät. Enkä voi sanoa pitäväni äyriäisistä tai vastaavista… Otuksista. Enkä haluaisi edes maistaa paistettua torakkaa. Maistaisitko sinä?"

Ei silmällisiä ruokia tai äyriäisiä. Se kuulosti varsin ymmärrettävälle. Kaikki eivät pitäneet kaikesta, ja niin sen kuuluikin olla. Jokaisella maalla oli omat ruokailukulttuurinsa.
"Eikö edes kokonainen kala kelpaisi? Sillähän on vielä silmät", nainen virnisti. "Mutta ei, torakkaa en minäkään maistaisi." Ellei sitä sitten onnistuttaisi myymään todella hyvällä myyntipuheella. Olihan hän maistanut monia muitakin asioita, joita ei ollut koskaan kuvitellutkaan syövänsä. Onneksi Euroopan sisällä ruokailutottumukset menivät melko hyvin yksiin, eikä muuttojen lomassa ollut tarjoiltu apinan aivoja tai jotakin muuta yhtä… erikoista.

"Lizzien mieliksi söin joskus sellaisenkin", David vastasi puolittaisella hymyllä, "ja sain kolme ruokamyrkytystä vuosien aikana." Mies oli varsin helpottunut, että muuten häntä varmasti avoimempi ja rohkeampi Caitlinkin vetäisi sentään rajaa hyönteisiin. Hän oli tavattoman huono sanomaan ei rakastamilleen ihmisille eikä David halunnut valita naisen mielen pahoittamisen ja torakan syömisen väliltä.

"Voi ei", Caitlin naurahti. Ruokamyrkytykset eivät tosiaankaan kannustaneet kokeilemaan uudestaan erikoisempia ruokia. Ne eivät oikeastaan hetkeen kannustaneet kokeilemaan yhtään mitään muuta kuin sitä tuttua ja turvallista vakipaikan annosta.
"Voimme pysytellä kaukana kaikista ravintoloista, joiden menut painottuvat silmällisiin tai äyriäisiin", nainen vannoi huvittuneena. Se ei rajaisi mahdollisuuksia juuri lainkaan, joten lupaus oli helppo antaa.

David nauroi.
"Kiitos", hän totesi samalla huvittuneisuudella. Ehkä hänen pitäisi yrittää osoittaa enemmän seikkailunhenkisyyttä. Ehkä hän voisi osoittaa sitä muiden asioiden suhteen.
"Oletko kokeillut tuota?" mies nyökkäsi kohti kadunkulmassa olevaa ravintolaa erottamatta vielä muuta kuin sateessa kastuneet ruokapöydät punaisen tiiliseinän vieressä.

Oli edelleen vaikea irrottaa katsetta Davidista, vaikka kadulla kulkeminen sitä vaatikin. Aivan kuin mies katoaisi heti, jos hän ei pitäisi tuota näköpiirissään. Caitlin kääntyi sanojen rohkaisemana katsomaan osoitettua ravintolaa ja siristi silmiään pohtiessaan.
"Ei näytä tutulta", hän vastasi pikaisen muistelun jälkeen. Hän oli kävellyt tästä ohitse useasti, muttei muistanut koskaan astelleensa sisään ravintolaan. "Mennäänkö katsomaan, olisiko listalla jotakin syömiskelpoista?" Vaikka harvapa ravintola täällä rajoitti tarjontansa pelkkiin mereneläviin.

Mies veti syvään henkeä kuin rohkeutta keräten.
"Mennään", hän vastasi ja talutti Caitlinin pöytien lomasta sisään. Ainakin paikalla oli jokunen ruokailija, joten taso ei voinut olla syömäkelvoton. Sisustuksen perusteella kyse ei ollut fine diningista eikä edes tähtiä ansainneesta ravintolasta, mutta keittiöstä leijaileva tuoksu ei ollut paha. David hymyili luultavasti teini-ikäiselle tarjoilijalle, osoitti Caitlinille ikkunapöytää ja tarjoutui vetämään naiselle tuolin, ennen kuin istui itse alas ja avasi ravintolan menun.
"Miltä näyttää?"

Nainen oli ollut huonommassakin ravintolassa, mutta ehdottomasti paremmassakin. Tämä tuntui kuitenkin kodikkaalta ja lämminhenkiseltä paikalta, jonne hänkin sopi varsin rennoissa vaatteissaan. Caitlin hymyili Davidin huomaavaisuudelle istahtaessaan alas ikkunapöydän ääreen.
"Siltä, että täältä löytyy syötävää ilman silmiä", nainen virnisti kaivaten miehen kosketusta. Ei voinut olla niin vaikeaa käyttäytyä hetken, mutta saattoiko häntä todella syyttää? Hän oli kaivannut Davidia niin kovin viime viikkoina.

David nauroi ja hillitsi halunsa kurottua pöydän yli. Hänen ei tarvinnut olla naisessa kiinni koko aikaa. Aikuinen mies.
"Tiedätkö mitä haluaisit?" hän kysyi yrittäen pakottaa itsensä asialliseksi aikuiseksi.

Caitlin vilkaisi listaa uudemman kerran.
"Ulkofile kasvisten kera kuulostaa hyvältä", hän totesi hymyillen. Oli vaikea irrottaa katsetta miehestä siksi hetkeksi, että voisi kääntyä tarjoilijan puoleen välittämään tilauksen, kun hän olisi niin paljon mieluummin keskittynyt painamaan Davidin jokaisen kasvonpiirteen mieleensä.

Mies viittasi nykerönenäisen tarjoilijan ottamaan tilausta.
"Sopiiko sinulle punaviini?" hän kysyi Caitlinilta, ennen kuin tilasi sellaista veden lisäksi ja itselleen marinoidun sisäfileen. Caitlinin annos kuulosti myös tilaamisen arvoiselta, mutta toinen annos tarjoaisi lisää makuja maisteltavaksi. Tarjoilijan kadottua, hän saattoi keskittää täyden huomionsa takaisin Caitliniin. Innostus säteili sormenpäissä saakka. Sillä ei ollut väliä kauanko hän saisi pitää naisen. Hän oli onnellinen nykyhetkestä.
"Onko sinulla lempijälkiruokaa?" mies pohti jatkaen aikaisempaa keskustelua ruoasta.

"Kyllä kiitos", nainen nyökkäsi hymyillen. Punaviini kelpasi ruuan kanssa aina. Hän naurahti ja käänsi kasvojaan niskaansa hämillisenä hieraisten Davidin katseen alla. Hän ei varmasti koskaan tottuisi tapaan, jolla mies häntä katsoi.
"Mikä tahansa hedelmäinen", Caitlin myönsi huvittuneena. "Oli se sitten tuoreista hedelmistä tehtyä salaattia, juustokakku, sorbetti, kaikki missä on aitoa hedelmää maistuu."

"Kuulostaa herkulliselta", David myötäili keksimättä itsekään mitään parempaa. Ehkä marjat voisi lisätä joukkoon.
"Olisipa minusta tekemään muuta kuin keittämään vettä keittiössä, niin voisin yllättää sinut jollain muulla kuin ruokamyrkytyksellä."

"Älä huoli, en minäkään ole mikään ihme keittiössä. Paitsi siinä, miten suuren sotkun saan aikaan", nainen nauroi lämpimästi. Hän oli opetellut pakon edessä tekemään helppoja ja yksinkertaisia arkiruokia, jotka onnistuivat varmasti vaikka silmät sidottuna, mutta kaikki muu oli - lukuisten tietokirjojen ja reseptioppaidenkin jälkeen - täyttä hepreaa hänelle.
"Erityisesti leipominen. En ole tainnut leipoa sitten sen jälkeen kun onnistuin heittämään jauhopussin pitkin lattioita. Sitä sai siivota muutaman tunnin", hän virnisti.

David nauroi ja kurottui koskettamaan naisen kättä pöydän yli. Hän vapautti sen tarjoilijan tuodessa sekä veden että punaviinin laseineen. Mies tarjoutui täyttämään lasit.
"Leipominen on kieltämättä täysin käsittämätön lahja", hän myönsi. Hän ei ollut edes yrittänyt, vaan keskittynyt lohduttamaan Lizzietä avioliiton alussa, kun nainen oli yrittänyt ilahduttaa häntä olemattomilla taidoilla keittiössä ja itkenyt turhaumusta vetisen marengin ja munankuorilla maustetun, palaneen kakun äärellä.
"Myöskään taloudenhoitajani ei ole varsinaisesti taitava keittiössä, joten voi olla, ettei Meikään tule perimään kulinaristisia lahjoja."

Caitlin hymyili nauttien miehen hellästä kosketuksesta. Oli naurettavaa, miten niinkin pieni ele sai ihon sähköistymään ja perhoset lentämään vatsassa. Hän hymyili saapuvalle tarjoilijalle.
"Se on", hän nyökkäsi. Leipominen vaati niin paljon kärsivällisyyttä, taitoa ja todennäköisesti jonkinlaisen uhrauksen korkeammalle voimalle, jotta lopputulos vastaisi reseptien taiteellisia kuvia. Hän hymyili ajatukselle taloudenhoitajasta säheltämässä keittiössä.
"No, ilman niitäkin pärjää, eivätkä ne aina siirry niin suoraan. Äitini ainakin oli todellinen velho keittiössä, mutta minulle ei jäänyt siitä mitään käteen", nainen kertoi huvittuneena. Äiti oli turhaan yrittänyt opettaa hänelle vuosikaudet kuivakakkunsa salaista reseptiä. Kakku lösähti hänen tekemänään kerrasta toiseen - tai sitten oli niin kuivaa, että ropisi kosketuksesta pieniksi muruiksi. "Syytän siitä kyllä Chloea. Chloe sai ruuanlaittolahjoja meidän muidenkin edestä."

"Mistäpä ravintolat saisivat asiakkaansa ilman meitä", David huokasi viitaten ruoanlaittotaidottomien onnettomaan joukkoon.
"Mitä sisarillesi muuten kuuluu? Ja veljenpojillesi?"

"Niinpä", Caitlin naurahti. "Pidämme koko Britannian taloutta pystyssä ja tarjoamme opiskelijoille paljon vuorotyötä opintojen sivuun." Ravintoloissa syöminen oli sitä paitsi niin ihanan vaivatonta, kun ei tarvinnut siivota sen jälkeen omaa keittiötä ja tiskata likaisia astioita.
"Hyväähän heille kaikille. Pojat odottavat jo innolla vierailuaan isovanhempiensa luona. Minua on myös kovasti vannotettu järjestämään loma heidän kanssa yhtä aikaa, jotta voimme käydä yhdessä sekä Glasgowssa että Lontoossa. Chloe unelmoi ulkomaanmatkasta jonnekin aurinkorannoille ilman poikia, mutta heidän lomansa menevät aika lailla ristiin hänen aviomiehensä kanssa. Charlotte sen sijaan on suunnitellut kiertävänsä koko Euroopan kesän aikana, mutta ottaen huomioon kuinka pitkällä heinäkuuta jo olemme eikä hän ole vielä poistunut Lontoosta, epäilen suuresti suunnitelmien toteutumista. Eli aika lailla samaa kuin aina ennenkin."

"Oletko jo järjestänyt lomasi?" David tiedusteli kiinnostuneena ja soi lautaset tuovalle tytölle hymyn.
"Tai suunnitellut ulkomaanmatkoja?"

"Osittain. Jään pariksi viikoksi lomalle heti näiden kisojen jälkeen", Caitlin kertoi, "mutta ulkomaanmatkoja en ole suunnitellut. Pojat ja Chloe tulevat silloin tännepäin, joskin he viettävät ensimmäisen viikon Glasgowssa. Käyn ehkä pyörähtämässä siellä, mutta lähinnä suunnittelin liittyväni heidän seuraansa sitten heinäkuun viimeisellä viikolla Lontoossa, kun poikien isäkin pääsee lomalle." Hän vilkaisi eteen kannettua annosta varsin tyytyväisenä paikan tasoon. Ainakin ruoka näytti hyvältä, ja se oli usein jo varsin hyvä merkki.
"Entä sinä?"

Parin viikon loma kuulosti hyvältä, samoin kuin Lontooseen tulo - vaikka Caitlin omistaisikin aikansa perheelleen. Naista olisi kuitenkin ainakin teoriassa mahdollista nähdä hieman useammin.
"En vielä", David pudisti päätään, "kai minun olisi jonnekin mentävä. Ei satu olemaan suosituksia?"

"Riippuu täysin siitä, mitä tahdot tehdä lomallasi", Caitlin vastasi leikaten ulkofilettään terävällä pihviveitsellä, joka annoksen mukana oli tuotu. "Mikäli kaipaat vain lämpöä ja aurinkoa ilman sen suurempaa ohjelmaa, joku aurinkoranta on varmasti loistava kohde." Hän suosittelisi aina Espanjaa, mutta hän oli varsin puolueellinen asuttuaan maassa niin monta vuotta.

"Kuulemma, minun pitäisi viedä Mei jonnekin", David vastasi tutkaillen annostaan.
"Ja olen luultavasti armoton pelkuri kelvottoman isän lisäksi, mutta odotan sitä kauhulla."

"Etkä ole", Caitlin protestoi hyläten veitsen siksi hetkeksi että saattoi kurkottaa pöydän yli koskettamaan miehen kättä. "Pitääkö Mei eläimistä? Espanjassa ainakin on aivan ihania lomatiloja, joilla pääsee puuhailemaan eläinten kanssa rannalla loikoilun ja uima-altailla polskimisen lisäksi. Tai sitten on tietenkin Pariisin Disneyland. Sitä tuskin voi kukaan vastustaa", hän tarjosi hymyillen.

David hymyili puristaen Caitlinin kättä lämmöllä.
"En tiedä olenko koskaan kertonut, että Mei ei puhu. Minulle ainakaan. Hänen mieluisin kommunikoinnin muotonsa on ollut lähinnä teeskennellä, etten ole olemassa. En tiedä, mistä hän pitää. En tiedä mitään 12-vuotiaista tytöistä enkä tiedä mitä he tarvitsevat. Mutta ehkä Disneyland olisi kenelle vain mieluisa", mies huokasi hieraisten kasvojaan. Hänen ei ollut tarkoitus kaataa ongelmiaan naisen niskaan.

"Et ole", hän myönsi yllättyneenä. "Olen pahoillani." Miten kommunikoida lapsen kanssa, joka ei kertonut mitään sanallisesti? Hän oli usein hukassa Chloen poikienkin kanssa, vaikka Maximilian sanoi suoraan sen mitä ajatteli ja Bastista sai irti hetken suostuttelun jälkeen mitä tahansa.
"Osaisiko taloudenhoitajasi antaa minkäänlaista vihjettä siitä, mistä Mei voisi pitää lomallaan?" Pakkohan taloudenhoitajan, joka hänen ymmärryksensä mukaan asui Mein kanssa, oli ollut huomata jotakin, mistä tyttö piti. Jokin televisio-ohjelma, joka kiehtoi lasta tai lelut, joilla tuli leikittyä kaikista useimmin. "Mutta Disneylandissa luulisi viihtyvän kenen tahansa. Olen pahoillani etten osaa auttaa enempää."

"En kehtaisi edes kysyä apuasi", David vakuutti pahoillaan, että oli edes ottanut tytön puheeksi.
"Olet oikeassa, täytyy luottaa Andromedan mielipiteeseen. Miltä annoksesi maistuu?"

"Tietenkin kehtaat. En vanno että osaan auttaa, mutta yritän aina", nainen vakuutti vetäen kätensä omalle puolelle jatkaakseen annoksensa syömistä. Taloudenhoitajalta kysyminen olisi varmasti Davidin paras veto. Andromeda tunsi tytön hyvin, kenties kaikista parhaiten.
"Hyvältä", Caitlin vakuutti. "Tahdotko maistaa?" Hän työnsi lautastaan hieman lähemmäs miestä. Kauden kasvikset raikkaassa sitruunamarinadissa sopivat hyvin pihvin kylkeen.

David hymyili ja esti itseään jatkamasta aiheesta. Hän oli tuhonnut suhteensa lapseen aivan itse. Hän ei ansainnut kenenkään apua. Mies poimi annoksen laidalta pienen suullisen ja tarjosi Caitlinille vastavuoroisesti omaa, medium rareksi kypsennettyä sisäfilettään punaviinissä marinoituna.
"Kieltämättä", hän myönsi saatuaan suunsa tyhjäksi.

Nainen maistoi miehen sisäfilettä ja nyökkäsi tyytyväisenä. Se oli herkullista.
"Ei hullumpi paikka", hän huomautti vilkaisten ympärilleen lämminhenkisessä ravintolassa. Ei kenties sellainen paikka, johon varta vasten toisi ketään päivälliselle, mutta sitäkin loistavampi spontaaneille suunnitelmille. Tänne tuskin joutuisi koskaan tekemään pöytävarausta.

"Ei, hyvä valinta. Eikä silmän silmää annoksessa", mies vastasi puolittain hymyillen ja nosti viinilasin huulilleen.

"Se on aina voitto", nainen naurahti pehmeästi. Hän ei ainakaan löytänyt mitään valitettavaa ruuastaan tai paikasta, johon he olivat astuneet sattumalta sisään. Hän oli ollut ennalta suunnitelluilla treffeilläkin huonommissa ravintoloissa syömässä.
"Oletko suunnitellut ensi viikoksi mitään erikoista?" Caitlin kysyi. Tuskin Mei tulisi heti uudestaan kylään, mutta eihän sitä ikinä tiennyt vaikka Davidille mahtuisi töiden lomaan yhtä jos toista tavallisuudesta poikkeavaa ohjelmaa.

David pudisti päätään.
"En vielä - muuta kuin tulla katsomaan kisojasi sunnuntaina. Miten sinun viikkosi menee?" hän kysyi leikaten mureasta pihvistä palan.

"Kisoihin valmistautuessa", hän myönsi huvittuneena. Siihen ei paljoa muuta mahtuisi, mitä nyt muutama viime hetken valmennus kilpailuihin osallistuville valmennettaville. "Täytyy saada niin hevoset kuin itsenikin oikeaan mielentilaan kilpailuja varten."

"Totta kai", mies nyökkäsi. Hän tyytyisi sunnuntaihin. Hän ei yrittäisi ahtaa itseään keskelle naisen kiireistä, tärkeää viikkoa voidakseen saapua yöllä, sanoa hei aamulla ja lähteä hetkeä myöhemmin takaisin.
"On hienoa nähdä sinut vihdoin tositoimissa."

"Enpä tiedä, kuinka hienolta se tulee näyttämään", hän naurahti, "mutta Remona on varmasti uskomaton. Se on sitä aina." Silloinkin kun hän oli hukassa ja keskittyi enemmän kaipaamaan miestä kuin ratsastamaan herkkää, tanssivaa kouluratsuaan.
"Ehkä voin tulla lomallani tervehtimään", hän ehdotti. Luoja tiesi, että Charlotten asunto kävisi ahtaaksi mikäli myös Chloe perheineen yöpyisi siellä, minkä he usein tekivät jotta pojilla oli mahdollisuus viettää edes hetki aikaa maalaritätinsä kanssa. Kukaan ei jäisi kaipaamaan häntä kiireisissä illoissa ja kaoottisissa aamuissa.

"Olet enemmän kuin tervetullut milloin vain haluat", David vakuutti vilpittömästi ja kurotti koskettamaan naisen kättä. Hänen lautasensa alkoi olla tyhjä.
"Haluaisitko jotain jälkiruokaa?"

Caitlin hymyili aurinkoisesti. Se oli hyvä tietää. Jos hänen lomansa ensimmäinen viikko kävisi pitkäksi pohjoisessa, hän tietäisi minne suunnata.
"Luulen että päivittäinen kofeiiniannokseni on jo tullut täyteen", nainen naurahti pehmeästi. Kakkuakin oli tullut jo syötyä ennen päivällistä - mikä loistava, kaikkien sääntöjen mukainen järjestys. "Ellet sitten ehdottomasti tahdo kokeilla jotakin, mitä he tarjoavat täällä?"

David pudisti päätään hymyillen. Hänen kiintiönsä makealle oli pieni. Espressoja tosin saattoi upota tusina päivässä. Hän viittasi tarjoilijaa tuomaan laskun, jonka tarjoutuisi luonnollisesti maksamaan.
"Saanko varastaa vielä vähän lisää aikaasi?" mies kysyi.

"Totta kai", nainen vakuutti hetkeäkään epäröimättä. "Ei minulla ole kiirettä mihinkään. Kävin heti aamusta tallilla, ja kaikki muu voi odottaa." Ei olisi mitään järkeä vaihtaa Davidin seuraa klassikkoteoksiin tai turhaan aikataulujen läpikäymiseen.

Se oli ehdottomasti mukava kuulla. Mies ojensi korttinsa tarjoilijalle ja saatuaan sen takaisin tarjoutui auttamaan Caitlinin ylös ihan vain saadakseen tarttua naisen käteen jälleen.
"Mitä haluaisit tehdä?" hän kysyi avaten Caitlinille ravintolan oven.

Hän ei olisi tarvinnut apua, mutta ei aikonut kieltäytyä siitä kun se tarjosi hyvän mahdollisuuden pysytellä Davidin lähellä.
"Kuinka teiniltä kuulostan, jos vastaan minkä tahansa käyvän niin kauan kuin saan olla seurassasi?" Caitlin vastasi vino virne oikeaa suupieltä kohottaen. Hän olisi mielellään pitänyt miehen omanaan koko illan ja miksei vaikka yönkin, mutta se ei olisi reilua pitkän ajomatkan tehnyttä Davidia kohtaan. Miehen olisi palattava Lontooseen töiden tähden.

"Selvästi samanikäiseltä kuin minä", David vastasi, sillä ajatteli itse samoin. Hän olisi viettänyt enemmän kuin mielellään sekä illan että yön Caitlinin kanssa - hän ehtisi ajaa Lontooseen huomennakin, ennen illan näytöstä.
"Mitä siis?" mies kysyi vetäen naisen lähemmäs ja työntäen hellävaroin kurittoman hiussuortuvan tämän korvan taakse. Kosketus sai hänen ihonsa palamaan. Hän taisi olla heistä se teini-ikäinen, voidessaan hädintuskin pitää kätensä erossa.

Se oli helpotus kuulla. Kenties hän ei ollut niin keskenkasvuinen kuin millaiseksi tunsi olonsa painautuessaan lähemmäs miehen lämmintä kylkeä. Perhoset kutittelivat vatsassa sydämen takoessa vauhdikkaammin, mutta hän sentään pysyi jaloillaan. Tavallisestikin surkean tasapainon huomioonottaen se oli melkoinen saavutus. Oli kerrassaan aliarviointia sanoa, että miehen läheisyys sai hänen polvensa heikoiksi.
"Haluatko tulla asunnolleni?" Hän ehdotti vilkaisten yläviistoon pidemmän miehen kasvoja. "Se jopa näyttää asunnolta eikä varastolta tällä hetkellä." Jotakin hyötyä oli vähäisistä viikonloppuvalmennuksista, kun ehti siivota asuntoa kyllästyessään istumaan sohvalla kirjan parissa.

"Mielelläni", David vastasi epäröimättä, voimatta irrottaa katsettaan Caitlinin kasvoista. Hän todella oli toivoton, mutta tunne oli niin voimakas, että miksi vaivautua edes taistelemaan sitä vastaan? Mies kumartui painamaan kevyen suudelman naisen huulille ja kuin itseään rankaisten vetäytyi säädyllisesti kauemmas sen sijaan, että olisi repäissyt Caitlinin siihen suudelmaan, jota janosi.
"Pelkään, että minun Hexhamin taloni on päivä päivältä syödympi", hän totesi harhauttaakseen itseään.

Hän olisi mielellään kietonut kätensä miehen niskaan ja kiskonut tuon kunnon suudelmaan, mutta sitä tuskin katsottaisiin hyvällä kahdelta aikuiselta keskellä pientä kaupunkia. Sääli kun teinit pääsivät kuin koirat veräjästä moisten eleiden kanssa aina silloin tällöin.
"Voi ei", nainen huokaisi kiitollisena harhautuksesta, joka antoi mahdollisuuden siirtyä sen verran kauemmas Davidista että ajattelu onnistui - edes auttavasti. Hän lähti johdattamaan heitä tuttuja katuja pitkin kohti asuntoaan vailla varsinaista kiirettä. Nyt kun David oli tässä, oli vaikea kiirehtiä mihinkään. "Koirat eivät ole vielä oppineet tavoille?"

Davidia ei yleensä haitannut, vaikka kuka tuijottaisi, mutta hän ei halunnut säikyttää Caitlinia. Hän voisi olla hillitty, aikuinen ja kärsivällinen. Hän ei ollut Kummitus. Hän voisi odottaa. Kyllä voisi.
"Eivät ole. Ei niillä ole opettajaakaan. Andromeda on melko vapaamielinen, herkästi harhautettava taloudenhoitaja", mies vastasi. Se oli kauniisti ilmaistu. Naisella ei ollut motivaatiota siivota, kykyä laittaa ruokaa tai muitakaan taloudenpidollisia lahjoja. Hän ei olisi uskonut palkanneensa taloudenhoitajaa, ellei maksaisi tämän palkkaa kuukausittain. Mutta David katsoi sitä läpi sormien, sillä nainen oli siellä Meitä varten ja ansainnut tytön luottamuksen.

"Voi ei", hän naurahti pehmeästi. Taloudenhoitaja kuulosti Davidin kertomuksien pohjalta varsin mielenkiintoiselta persoonalta, jonka alanvalinta oli vähintäänkin kyseenalainen, puhumattakaan sitten koirien kasvatusmetodeista. No, eipä sillä kai niin väliä, kunhan nainen viihtyi työssään ja tuli toimeen niin Mein kuin Davidin kanssa.
"Mutta voisihan sitä huonomminkin olla", Caitlin sanoi hymyillen. Ainakin miehellä oli taloudenhoitaja katsomassa tyttären perään, eikä lapsi joutunut siis viettämään ikuisuuksia yksinään. Moni ei ollut niin onnekas - varsinkaan jos vanhemmat tekivät iltaan painottuvaa työtä.

"Voisi", mies myönsi ja katsoi naista lämpimästi hymyillen. Asiat todella voisivat olla paljon huonommin. Hän yritti olla keskittymättä polttaviin sähköiskuihin, joiden tunsi sykkivän käsivarressaan aina sen hipaistua puolivahingossa vierellä kävelevää naista.
"Oletko viihtynyt asunnossasi?" David kysyi tavoitellen tyyntä, aikuista keskustelua.

"Sen vähän mitä siellä oleilen niin kyllä", Caitlin vastasi keskittyen siirtämään jalkojaan vuorotellen. Se oli parempi kuin keskittyä vierellä kulkevaan mieheen, jonka läheisyys sekoitti pään. Hän ei ollut osannut varautua lainkaan siihen, että noh, mikään menisi näin. Kenties se myös selitti sitä, miten hän ei nyt pystynyt keskittymään muuhun kuin viikkoja ikävöimäänsä mieheen, joka oli vihdoin taas hänen rinnallaan.
"Suurin osa päivästäni kuluu tallilla, joten asunto näyttää aika lailla samalta kuin kaksi vuotta sitten, kun siihen muutin. Olen korkeintaan täydentänyt kirjahyllyä ja rikkonut muutaman astian."

David nauroi käheästi kuvaukselle rikotuista astioista ja puristi naisen kättä.
"Oletko harkinnut muovisia?" hän kysyi. Hän rikkoi paljonkin astioita, mutta purkaakseen raivoa. Ei hellyyttävästä kömpelyydestä.

"Olen", Caitlin tunnusti huvittuneena. "Mutta päätin, etten suostu vielä vajoamaan niin alas. Jos Milo ja Basti pystyvät syömään posliinilautasilta ja juomaan laseista, minunkin täytyy pystyä." Sääli ettei se ollut aivan niin yksinkertaista, kun hän kompuroi milloin mihinkin avarassa asunnossaan. Sille oli syynsä, ettei hänen lattioillaan ollut koskaan mattoja - ja nykyisen asunnon pehmeä kokolattiamatto teki matot turhiksi. Hän tosin saisi kustantaa tehopesun kokolattiamatolle ennenkö muuttaisi asunnoltaan kaikkien lattialle läikkyneiden juomien ja pudonneiden ruuantähteiden tähden.

Mies kiersi käsivartensa naisen harteille ja painoi suudelman tämän ohimolle.
"Olet kertakaikkisen ihastuttava."

Hän ei voinut kuin nauraa Davidin julistukselle. Hänen kömpelyydessään ei ollut mitään ihastuttavaa. Ennen pitkää se kävisi kenen tahansa hermoille - tai sitten hän sukeltaisi pää edellä portaikkoon, kuten kaikki tuntuivat maalailevan hänen tulevaisuudenkuvakseen.
"Ei sinussakaan vikaa ole", hän ilmoitti kietoen kätensä miehen vyötärön ympäri sillä verukkeella, että se tarjosi enemmän tukea jos, tai siis kun, hän kompuroisi. Hän kääntyi tutusta kadunkulmasta ja vilkaisi talojen rivistöjä, joiden asukkaisiin hän ei ollut vieläkään tutustunut. Melkoinen naapuri hänkin oli, kun tunsi tasan seinänaapurinsa muutaman ohikulkeissa vaihdetun tervehdyksen kautta. Avaimen kaivaminen pienestä olkalaukusta oli yllättävän hankalaa kun sormut tuntuivat tavallistakin kankeammilta. Naapurit tosin olettivat hänen jo valmiiksi kulkevan asunnolleen useammin päissään kuin selvänä, kun otti huomioon kaiken kompuroinnin ja hankaluudet lukon kanssa, ettei tämäkään yllättäisi ketään verhojensa lomasta kuikuilevaa uteliasta sielua.
"Asuntoni ei valitettavasti ole kovinkaan asuttu", hän varoitti aukaistessaan ulko-oven. Kapea asunto oli englantilaisen arkkitehtuurin tarjoamien haasteiden tähden varsin hämärä ulkoilman valoisuudesta huolimatta, mutta eipä hän montaa valoisaa tuntia siellä viettänytkään. Eteisestä astuttiin suoraan avarasti sisustettuun olohuoneeseen, jonka kauimmaisessa nurkassa häämötti avoin keittiö ja sen vieressä avoinna oleva ovi makuuhuoneeseen. Luojan kiitos hän oli siivonnut edellisenä päivänä, vaikka nyt asunto näyttikin entistä koskemattomammalta, kun elämisen jälkiä ei näkynyt puolipitoisten vaatteiden ja levällään olevien papereiden ja lehtien muodossa.

"Ei ole minunkaan", David totesi astuttuaan sisään naisen perässä. Hän työnsi oven perässään kiinni ja joutui hetken kokoamaan ajatuksiaan seistessään hämärässä eteisessä, niin lähellä Caitlinia, että saattoi haistaa tämän shampoon tuoksun ja kumartuessaan voisi koskettaa huulillaan naisen kaulaa. Odota.
"Mutta tämä on viehättävä. Juuri kuten sinäkin", hän sanoi haettuaan sanoja hetken katsellessaan naisen niskan kaarta ja kasvojen profiilia.

Mutta valoisa yksiö Sohon sydämessä tuntui sykkivän elämää, toisin kuin hiljainen harmaakivisten talojen rivistö pienen kaupungin keskustan tuntumassa.
"Imartelet minua aivan liikaa", nainen torui potkaisten tennarinsa kenkätelineen suuntaan. Hän kompastuisi niihin aamulla, mutta se olisi aamun murhe. Hän kääntyi katsomaan olkansa yli miestä astellessaan olohuoneen puolelle. Caitlin ojensi kättään miehen suuntaan kutsuen tuota luokseen.
"Eihän tämä kummoinen ole, mutta kyllä täällä yönsä nukkuu", hän naurahti heilauttaen kättään kaarella olohuoneessa. Tilava sisustus sentään takasi sen, ettei lattialla ollut montaa asiaa mihin törmätä. Olohuoneessakaan ei ollut seinän vierellä kulkevaa kirjahyllyä lukuunottamatta muuta kuin sohva, johon voisi ohikulkeissaan potkaista varpaansa. Hän oli tehnyt sen usein.

David kumartui avaamaan ruskeiden, nahkaisten nauhakenkien nauhat ja seurasi sitten naista tarttuen ojennettuun käteen. Hänen oli ollut vaikea hallita ajatuksiaan avarissa, julkisissa tiloissa ja ulkoilmassa. Nyt hänen oli vaikeaa ajatella mitään muuta kuin Caitlinia. Suljettu, hiljainen, hämyinen tila sai hänet melkein tuskallisen tietoiseksi naisen läsnäolosta.
"Tämä on ihastuttava asunto", mies vakuutti hakien hetken ääntään ja repi katseensa irti Caitlinista.
"Pidän avarasta tilasta." Hän tunsi olonsa joskus suorastaan klaustrofobiseksi yksiössään.

Hän naurahti miehen vakuutteluille. Hän oli asunut paljon ihastuttavammissakin asunnoissa vuosien varrella, mutta ei tässäkään ollut mitään vikaa. Hän veti miehen lähemmäs heti saatuaan otteen suuremmasta kädestä. Omassa asunnossa ei tarvinnut miettiä, kuka näkisi heidät.
"Minulle se on elinehto, mikäli haluan säilyttää tunnon varpaissani", nainen vakuutti huvittuneena ja nousi varpailleen voidakseen kietoa kätensä miehen niskaan. Pitkät sormet ujuttautuivat vaaleanruskeiden hiusten sekaan kun Caitlin veti miestä kevyesti alaspäin yltääkseen suutelemaan huulia, jotka olivat pyörineet hänen ajatuksissaan hävettävänkin paljon.

Mies veti syvään henkeä tuntiessaan Caitlinin vetävän häntä lähemmäs. Hän keräsi itsehillintänsä rippeitä salliessaan itsensä kiertää käsivartensa naisen vyötärölle ja painaessaan tämän lähemmäs rintaansa. David antoi itsensä upota hetkeksi naisen vivahteikkaan vihreisiin silmiin, ennen kuin nojautui suudelmaan. Miehen oli taisteltava itseään vastaan, jottei hän olisi takertunut Caitliniin sillä melkein raivokkaalla intohimolla, joka kuohui suonissa. Hän oli ikävöinyt naista niin, että sattui. Hän oli kaivannut tätä kuukausia. Eikä tällä, kipeällä ikävällä ollut mitään tekemistä häntä piinanneen onnettoman yksinäisyyden kanssa. Hän halusi Caitlinin vain naisen itsensä tähden. Miehen kädet nousivat naisen selkää pitkin tämän hiuksiin, ja David veti naisen suudelmaan, josta irrottautuessaan mies joutuisi haukkomaan henkeään. Hänestä ei yksinkertaisesti ollut hillityksi ja järkeväksi.

Jos hän olisi tahtonut hillittyä ja järkevää, hän ei olisi ollut siinä. Davidia vasten oli luvattoman helppo painautua, jotta hän sai säilytettyä tasapainonsa varpaillaan kurkottelun lomassakin. Kun unohti oman nimensäkin suudelman lomassa, ei tarvinnut kauaa miettiä missä tahtoi olla. Hän oli aina ollut suurten eleiden ystävä. Mitä sitten, jos polvet tuntuivat pettävän alta, veri kohisi korvissa ja keuhkoja poltteli hapen puute? Se oli täysin toisarvoista verrattuna suonissa virtaavaan tuleen, joka nosti punan pisamaisille poskille. Caitlin laskeutui varpailtaan sillä kokemus oli opettanut, ettei hänestä ollut hiipimään varpaillaan takaperin ympäri tuttuakaan asuntoa, ja silmät loistaen hän lähti johdattamaan miestä olohuoneen halki makuuhuonetta kohden. Se tosin oli varsin hidasta ja vaivalloista, kun hän ei tahtonut irrottautua Davidista tai katkaista suudelmia, joiden välissä haukkoi henkeään.

Kun Caitlinin johdattama suunta rekisteröityi myös miehen päässä, hänen oli taisteltava totisesti vaistojaan vastaan. Ei, David. Et revi Caitlinin vaatteita. Tämän ei tarvitse johtaa huonekalujen hajoamiseen. Kiivas syke hakkasi päässä kuurouttavasti. Hädintuskin pidätelty voima, melkein nälkäinen intohimo tuntui käsissä, jotka kulkivat naisen selän kaarella ja painoivat tätä miehen rintaa vasten. Hän vastasi naisen suudelmiin tuntien olonsa melkein hengästyneeksi, kuin häntä huimaisi, ja kamppaili vastaan halua vain tempaista nainen ilmaan ja ylittää matkalta puuttuvat askeleet. Heillä olisi koko yö.

Caitlin oli varma, että makuuhuone oli omin lupinensa siirtynyt kauemmaksi, sillä oviaukko tuntui saavuttamattomalta. Ei se ollut ollut noin kaukana aamulla, eikä edes raskaan päivän päätteeksi. Kädet valuivat miehen selälle ja ujuttautuivat paidan helman ali lämpimälle iholle. Hän oli melko varma, että ainoastaan David piti heitä enää pystyssä, sillä omat jalat tuntuivat hyödyttömältä täyttämään tehtäväänsä. Hän kompuroi makuuhuoneen matalaan kynnykseen hakien tukea oven karmista toisella kädellään ja naurahti suudelmien välissä etsiessään kadonnutta tasapainoaan. Hän oli kaivannut miestä niin, ettei ollut uskoa tämän olevan totta. Se oli yhtä hyvä syy kuin mikä tahansa muukin painautua lähemmäs miestä, vaikka hän yrittikin muistuttaa itselleen, ettei heillä ollut kiire mihinkään. Sen uskominen vain oli vaikeaa, kun koko keho oli tulessa.

Caitlinin kädet hänen ihollaan saivat Davidin itsehillinnän haparoimaan. Hänen sormensa siirtyivät hapuilemaan naisen paitaa. Ne etsivät tunnollisesti nappeja yrittäessään olla vain repäisemättä vaatekappaletta tieltä, ja mikäli sellaisia ei löytynyt, tarttuivat vain helmaan ja nykäisivät paidan naisen pään yli. Mies kumartui suutelemaan naisen kaulansyrjää huulet polttaen ja päässä kohisten. Hän tunsi itsensä heikkopäiseksi paljaan ihon edessä, ja kosketti kuin ihaillen Caitlinin vatsan ihoa.

Hänen itsehillintänsä oli jo mennyttä, kun sormet sivelivät paidan alla selän paljasta ihoa. Mitäpä sellaisella edes teki? Vastahakoisesti hän laski irti Davidista nostaakseen kätensä ylös paidan riisumista varten. Hän ei ollut pukeutunut tätä varten, mutta ehkä sillä ei ollut mitään merkitystä miehelle. Kun vietti kaikki päivänsä tallilla oppi arvostamaan käytännöllisyyttä kalliita pitsiunelmaliivejä enemmän. Iho nousi kananlihalle miehen kosketuksen myötä ja selkäpiitä pitkin kulkevat kylmät väreet saivat hänet painumaan lähemmäs miestä. Caitlin ei parhaimmillaankaan ollut näppärä käsistään, mutta onnistui sentään aukomaan miehen kauluspaidan nappeja iholle painuvien lämpimien suudelmien häiriöistä huolimatta. Kenen idea pienen pienet napit olivat edes aikanaan olleet? Ne tuntuivat ilkkuvan hänelle, kun eteneminen oli niin hidasta. Hän painoi huulensa miehen solisluulle taiteillessaan viimeisenkin napin auki ja juoksutti sormensa ihaillen aina miehen hartioille asti työntääkseen avonaisen paidan pois Davidin leveiltä harteilta.

Kärsimättömyys poltteli miehen sormenpäissä. Hän painoi suudelmien helminauhan Caitlinin korvanlehdeltä alas solisluulle, ja alemmas; hän kuljetti käsiään pitkin naisen selän viehättävää kaarta ja veti tätä lähemmäs. David olisi surutta repinyt paitansa napit, malttaen juuri ja juuri odottaa naisen avaavan ne ja ravistautui sitten malttamattomana irti hartioilta työnnetystä kauluspaidastaan paiskaten sen käsistään toiselle puolelle huonetta. Mies nojautui suutelemaan naista uudelleen ja vain aavistuksen epäröiden siirtyi avaamaan Caitlinin farkkuja kuin odottaen heräävänsä hetkenä minä hyvänsä. Ehkä samassa pelossa hän heilautti naisen hajareisin syliinsä ja laski tämän selälleen sängylle. Jokainen solu hänessä janosi lähemmäs Caitlinia, ja David kumartui suutelemaan naisen vatsan ihoa, ennen kuin nykäisi farkut naisen jalasta yhdellä, napakalla liikkeellä.

Oli mahdoton päästä riittävän lähelle. Hän painautui vasten miehen lämmintä kehoa. Ihoa tuntui polttavan kosketus eikä hän tiennyt miten seisoi edelleen jaloillaan. Mies onneksi korjasi sen puutteen vaivattomasti kuin hän ei painaisi höyhentä enempää. Kädet kiertyivät niskan ympärille ja huulet löysivät tiensä takaisin miehen huulille vaatien uutta suudelmaa nälkäisinä. Hyvä kun hän edes huomasi tulleensa lasketuksi sängylleen ja päässeensä eroon farkuistaan, jotka olivat vain tiellä. Tähän hetkeen jokainen vaatekappale oli turha. Hän kurotti aukaisemaan miehen housut ennenkö veti Davidin uuteen intohimoiseen suudelmaan. Hän oli odottanut tätä niin pitkään, että parhaista muistutteluista huolimatta kiire puski pintaan.

Ehkä hänen ei tarvinnut pidätellä ja rangaista itseään. Ehkä Caitlin tunsi tismalleen samaa nälkää kuin hän. David tunsi hengittävänsä tulta. Hän nojautui naisen ylle käsivarsiensa varaan välttäen murskaamasta tätä ja vastasi suudelmaan kaiken muun unohtaneena. Hengittäminenkin oli vain välttämätön paha. Hänen ihonsa paloi. Hänen silmissään hohkasi kuumeinen jano. Hän tunsi Kummituksen sisällään: hän jakoi varjojen olennon hurjan intohimon. Hän voisi vetää Caitlinin mukanaan edes hetkeksi epätodelliseen yön maailmaansa, johon karu päivänvalo ei päässyt. Melkein ärhäkästi mies vapautti heidät viimeisistäkin, tielle jääneistä vaatekappaleista. Yö olisi vain heidän.

Maanantai 11. heinäkuuta 2016, aamuvarhainen

Aamun kalpea valo livahti verhojen lomasta makuuhuoneeseen, joka muistutti sinne tänne unohtuneiden vaatekappaleiden kera enemmän sitä, millaisena Caitlin oli asuntonsa tottunut näkemään. Tässä aamussa oli kuitenkin jotain erilaista, sillä vallitsevan epäjärjestyksen syynä ei ollut hänen heikonlaiset kodinhoitotaitonsa vaan edellisilta. Hän avasi hitaasti silmänsä räpytellen vasten heikkoa valoa, joka itsepintaisesti puski niin harmaan pilvipeiton kuin kangaskuituisten verhojen läpi ja venytteli raukeasti. Lyhyeksi jääneistä yöunista huolimatta hän tunsi olonsa varsin levänneeksi. Unissaan yön aikana kauemmas miehestä kierähtänyt nainen kääntyi nyt selän kautta toiselle kyljelleen henkeä pidätellen. Viimeyö tuntui enemmän unelta kuin todelta, eikä hän tiennyt uskaltaisiko luottaa muistikuviinsa. Ehkä kaikki oli vain ollut mielikuvituksen tuotetta. Katse osui yöpöydällä olevan herätyskellon digitaaliseen näyttöön, joka vakuutti hänet siitä ettei ollut kiirettä mihinkään. Hän kurkotti sammuttamaan herätyksen luottaen siihen, ettei enää nukahtaisi. Hiljainen aamu ei kaivannut pirinää rikkomaan rauhaansa. Hän hymyili raukeasti siirtyessään lähemmäs miestä ja sipaisi miehen vaaleanruskeita hiuksia sivuun otsalta hellästi.

Nukahtaminen ei ollut ollut helppoa. Sydän oli moukaroinut pitkään kylkiluita vasten sekä jumalaisen yön tähden että pelosta sulkea silmänsä - jos hän heräisikin vain kylmään, värittömään todellisuuteen niin tehdessään. Mutta Caitlinin levollisen hengityksen kuunteleminen pehmeässä pimeydessä, naisen ihon lämpö edelleen huulilla, vakuutti Davidin lopulta siitä, ettei hänen mielikuvituksensa pystyisi luomaan tätä. Hän ei olisi voinut kuvitella Caitlinia syliinsä. Hän ei olisi voinut kuvitella naisen kosketusta. Levolliseen, raukean onnelliseen uneen vihdoin vajonnut mies avasi silmänsä tuntiessaan hellän kosketuksen otsallaan ja suli hymyyn. Epätodellinen keveys levisi hänen jäseniinsä. Hän veti naisen käsivarsiensa suojaan ja hautasi kasvonsa punaisiin hiuksiin.
"Huomenta", hän mumisi unen käheyttämänä ja painoi suudelman naisen ohimolle.

Oli helppo hymyillä, kun sai herätä kiireettä Davidin vierestä, ja vielä helpompaa se oli, kun saattoi tulla vedetyksi miehen syleilyyn. Hän naurahti pehmeästi saamalleen hellälle huomiolle. Siihen voisi tottua.
"Huomenta", hän vastasi ujuttaen toisen kätensä miehen poskelle silittämään pehmeää ihoa.
"Saitko nukutuksi?" Hän kysyi tietäen tarkalleen, ettei ollut levollisimpia nukkujia totuttuaan siihen, ettei sänkyä tarvinnut jakaa kenenkään kanssa. Siskotkin kehtasivat aina muistuttaa, miten hän oli lapsena pyörinyt sängyssä kuin mikäkin väkkärä ja potkinut kaikkea liikkuvaa.

"Tarpeeksi", David vastasi naisen hiuksiin huvittuneesti hymyillen. Hän ottaisi vaikka jokaöisen selkäsaunan, jos vain saisi viettää öitään Caitlinin vieressä.
"Entä sinä?"

"Nukuin todella hyvin", nainen vakuutti naurahtaen. Käsi valui alemmas poskelta, jotta hän saattoi kietoa sen rennosti miehen ympärille ja painaa poskensa vasten Davidin rintakehää. Siinä oli niin hyvä olla, että teki mieli kehrätä kuin kissa.

David vastasi eleeseen painamalla naisen lujemmin syliinsä. Hän olisi mieluiten pitänyt Caitlinin siinä eikä suonut ajatustakaan sille, että hänen oli lähdettävä takaisin Lontooseen ennen yhtätoista. Näkisivätkö he vasta viikon päästä? Vaikka se hujahtaisi hetkessä kahden kiireisen uran parissa, sillä hetkellä aika tuntui ikuisuudelta. Hän saisi kuitenkin kuulla naisen äänen ja Caitlinin ajatusten kautta välittyvän kauneuden.
"Mukava kuulla", mies vastasi silitellen naisen käsivarsia, selkää ja kylkiä ja jatkoi sitten vastentahtoisesti, "tiedätkö paljonko kello on?" Hän ei olisi halunnut tuoda tosielämän realiteetteja mukaan aamuun, joka oli hänen elämänsä ihanimpia.

Hän sulki silmänsä tyytyväisesti ynähtäen ja nautti miehen läheisyydestä. Oli ihana vain olla Davidin syleilyssä, ilman huolta ja murhetta huomisesta tai edes päivästä, johon he olivat yhdessä heränneet.
"Muutamaa minuuttia vaille kahdeksan", hän mumisi vasten miehen ihoa silmät suljettuina, mutta hiljaa huokaisten käänsi päätään voidakseen vilkuilla Davidia.
"Joko sinun on mentävä?" Hän ei tahtonut päästää miestä ylös, ei vaikka hevoset kaipaisivat häntä kymmeneen mennessä tallille, jos hän mielisi ratsastaa tammakaksikon ennen valmennuksiaan. Hevoset voisivat odottaa. David ei.

"Ei vielä", mies saattoi vastata helpotuksekseen, haluttomana nousemaan ylös. Hän veti nenänsä punaisista hiuksista naisen kääntäessä päätään ja vastasi katseeseen pohjattomalla lämmöllä. David kosketti pisamaista poskea ja suli tahdottomaan hymyyn, koska ei voinut mahduttaa tuntemaansa onnea sisälleen. Hän ei voinut käsittää, että oli siinä; että hän todella tunsi olevansa elossa jokaista hermonpäätään myöten; että hän sai pidellä niin uskomattoman kaunista olentoa sylissään. Mies nojautui painamaan suudelman naisen otsalle.

Caitlin olisi ollut varsin eri mieltä kauneudestaan aamuvarhaisella hiukset sekaisin ja edellisen päivän ripsivärit poskillaan. Hän ei edes yrittänyt estää huuliaan kaartumasta lämpimään hymyyn miehelle vastaukseksi. Davidin hymy sai kerrasta toiseen saman lämmön leviämään hänen sisuksiinsa. Hän voisi paistatella miehen huomiossa eliniän kertaakaan kyllästymättä.
"Hyvä", hän vastasi erittäin, erittäin pitkällä viiveellä, vaan saattoiko häntä syyttää ajatusten hitaasta matelusta kaiken huomioonottaen? Viikko tuntui tavattoman pitkältä ajalta kaivata Davidia, joten oli parempi keskittyä nauttimaan tästä hetkestä koko viikon edestä.
"Sano vain, kun tahdot nousta." Hän ei tahtonut, ehei, hän voisi jäädä tähän siihen hetkeen asti, että todellisuus repisi heidät julmasti erilleen vastuun ja velvollisuuksien kautta.

Davidin sormenpäät sivelivät naisen leukaperiä, solisluita ja olkavartta. Mies kohotti kulmaansa naiselle huvittunut tuikahdus meripihkaisissa silmissä.
"Mistä päättelet, että haluaisin nousta?" hän kysyi pehmeästi ja kallisti päätään voidakseen suudella Caitlinin korvanlehteä. Ei, hän ei irrottaisi otettaan naisesta, ennen kuin hänen olisi pakko.

"Ihmiset usein tahtovat nousta herättyään", Caitlin naurahti pehmeästi. Miellyttävä väristys kulki pitkin selkää kun hän tunsi lämpimät huulet korvanlehdellään ja nainen kietoi kätensä paremmin miehen ympärille, vaikka David ei tuntunutkaan sen halukkaammalta nousemaan kuin hänkään. Ei mies ollut mihinkään katoamassa, mutta kai hän silti sai pitää kiinni? Ihan vain varmuuden vuoksi. Nainen käänsi päätään painaakseen suukon miehen leukaperälle ja potki peittoa jaloistaan voidakseen ujuttaa koipensa Davidin omien lomaan.

Mies nauraa hyrähti naisen korvanjuureen ja veti sormiaan hellästi läpi naisen hiuksista.
"Noh, darling, en varsinaisesti halua erota sinusta", David huomautti painaen Caitlinin paremmin rintaansa vasten ja solmi jalkansa naisen jalkoihin, ennen kuin silitti hiuksia syrjään naisen kaulalta, jotta saattoi suudella sitä.

"Se on hyvä", nainen vastasi, "koska en millään soisi sinun nousevan vielä." Oli helppo painautua vasten miestä ja antautua suonissa virtaavalle hyvänolontunteelle, jota mikään ei hetkeen voisi poistaa, siitä hän oli aivan varma. Hän voisi jopa valmentaa sitä Steichenin ylimielistä kakaraa leveästi hymyillen.
"Jos tulet sunnuntaina seuraamaan kisoja, voithan jäädä yöksi?" Hän varmisti piirrellen sormillaan kiekuroita miehen selkään. Ehkä hän voisi ottaa varaslähdön omalle lomalleen ja seurata kisojen jälkeen miestä Lontooseen pariksi päiväksi. Äkkiäkös sieltä palaisi junalla tänne pyörähtämään ennen viikkoa Chloen perheen seurassa.

"Totta kai", David vastasi hengittäen naisen tuoksua, huulet tämän ihoa hipoen. Hän yritti unohtaa lähestyvän aikarajan. Hän ei halunnut lähteä! Hän oli selvinnyt elämästä Lontoossa ja Hexhamissa ennenkin, mies muistutti itseään. He pärjäisivät kyllä. Tällä hetkellä lähtö vain tuntui… Mahdottomalta.
"Mihin aikaan kisasi ovat?" hän kysyi estääkseen itseään jatkamasta viime yötä.

Miehen lupaus lämmitti mieltä. Ehkä sen voimin viikko tuntuisi kuluvan nopeammin - tai sitten päinvastainen tapahtuisi, ja viikko tuntuisi laahaavan eteenpäin mahdottoman hitaasti. Niin tai näin, sunnuntaina hän näkisi jälleen Davidin.
"Luokka alkaa kolmelta", hän vastasi muisteltuaan aikatauluja. "Mutta tuskin sinun tarvitsee niin ajoissa tulla meidät nähdäksesi. Voin ilmoittaa tarkemman ajan kun lähtölista julkaistaan tämän viikon aikana", nainen vakuutti. David saisi rauhassa nukkua pitkän työrupeamansa päätteeksi ennenkö ajaisi pohjoiseen tapaamaan häntä - ja tytärtään, toivottavasti. Ei hän voisi omia puhumasta kieltäytyvän tytön isää täysin niinä kertoina, kun David pohjoiseen tulisi.

"Kolmekin kuulostaa hyvältä", mies totesi. Hän ajaisi pohjoiseen jo lauantaiyönä tutuksi käyneellä rutiinilla; hän voisi viettää aamun ja aamupäivän yrittämällä kömpelösti paikata suhdettaan lapseen ja omistaa sitten illan ja yön Caitlinille. Tunnit kävivät vähäisiksi monelle rakkaalle ihmiselle jaettuna, mutta hän saisi sen toimimaan. Ehkä hän voisi jopa pyytää Andromedaa lähettämään Mein junalla viikolla hänen luokseen.
"Jännittääkö sinua?" hän kysyi katsellen sormiensa välistä lipuvia, hurmaavan punaisia hiussuortuvia.

Nainen hymyili. Hän ilmoittaisi tarkemman ajan siitä huolimatta, sillä luokalle oli varattu useampi tunti aikaa eikä hän suinkaan olettanut, että mies tahtoisi pyöriä koko sen ajan tallilla.
"Ei oikeastaan", hän myönsi huvittuneena. "Voi olla että tilanne on eri sunnuntaina kun tiedän sinun olevan katsomossa, mutta olen luopunut turhasta jännittämisestä vuosia sitten. Jännitys tekee teräväksi, eikä se sovi kouluohjelmaan." Ei ainakaan hänen ratsastustyylillään tai Remonan valloittavalla elämänilolla. Tamma hurmasi juurikin pehmeydellään ja silkalla ilolla, jolla työnsä teki. Harmonian tuhoaisi helposti istumalla selässä jännityksestä kankeana.

David nauroi ja kosketti Caitlinin poskea naisen jälleen aiheuttamassa hellyydenpuuskassa.
"Enkö minä ole ihanteellinen katsoja? Minulle näytät upealta hevosen selässä, vaikka ratsastaisit väärän radan", mies vetosi. Hän ei ymmärtänyt laisinkaan tarpeeksi ratsastuksesta osatakseen arvioida sen teknistä puolta. Hänelle riitti se, että Caitlin kuului satulaan. Caitlin lumosi hevoset samoin kuin oli lumonnut hänetkin ja sai ne tanssimaan kanssaan - aivan kuten Lizziekin - joutumatta turvautumaan pakottamiseen tai varusteiden paineeseen.

"Et", hän naurahti lämmin hymy huulillaan. Miehen jatkuvasti jakelemat pienet hellyydenosoitukset olivat enemmän kuin tervetulleita. Ne saivat unohtamaan kaiken muun. Tuntui kuin koko maailma rajoittuisi pelkästään tähän huoneeseen.
"Häiritset keskittymistäni niin, etten yllättyisi vaikka päätyisin väärälle radalle", hän kiusoitteli suukottaen miehen ranteen sisäsyrjää. Se oli kyllä tottakin. David käänsi hänen ajatuksensa pois kaikesta muusta, oli se sitten turhaa tai ei. Hän vain toivoi, että kisojen ajaksi osaisi sulkea miehen ajatustensa ulkopuolelle. Ei se voisi olla niin vaikeaa. Eihän ratakaan kestänyt kuin muutaman minuutin.

"Voi ei. Tarkoittaako se, ettei minun pitäisi tulla?" David kysyi hymyillen Caitlinin suudelmalle. Hän veti naisen vielä hieman lähemmäs itseään ja muisteli käsillään tämän vyötärön kaarta. Vain viikko. Vain viikko. Aikuinen mies, maltat olla erossa viikon.

"Ei tietenkään", hän vastasi nauru syvältä rintakehästä kummuten. "Keskittymiskykyni on aavistuksen parempi kuin tasapainoni, joten onnistunen keskittymään vaikka istuisit katsomossa." Tai jos hän huomaisi tekevänsä typeriä virheitä, ainakin hän tietäisi seuraavalla kerralla ettei saisi tietää Davidin saapumisesta.

"Jos niin sanot", mies totesi rakastavalla huvittuneisuudella ja suukotti naisen korvanlehteä. Hänen katseensa osui kelloon naisen yöpöydällä, ja se muistutti ikävästi lähestyvästä todellisuudesta, joka repisi heidät erilleen.

"Sanon", hän vakuutti päättäväisesti. Hän tahtoisi Davidin yleisöön, vaikka olisikin ennen omaa suoritustaan sidottuna Remonaan. Radan jälkeen hän ehtisi etsiä miehen käsiinsä. Caitlin seurasi miehen katsetta ja huokaisi hiljaa. Eikö aika voisi vain pysähtyä? Hän jäisi mielellään tähän hetkeen vielä pieneksi ikuisuudeksi.
"Ehkä meidän täytyisi alkaa nousta", hän huokaisi kääntyen takaisin miehen puoleen. Oliko pakko jos ei tahtonut? Oli. Elämä ei aina ollut reilua. Viikko. Vain yksi viikko. Se menisi nopeasti. Sen olisi pakko.

David huokasi raskaasti ja kierähti selälleen kattoa tuijottaen. Hän ei halunnut nousta.
"Hyvä on", hän myöntyi luoden naiseen surumielisen katseen, hipaisi peukalollaan tämän poskea ja kohotti itsensä istumaan. Mies keinautti jalkansa sängyn reunan yli ja pukeutui sitä mukaa, kun paikallisti vaatteitaan pitkin huoneen lattiaa.

Caitlin potkaisi varpaansa sängynpäätyyn heti ensitöikseen, mutta selvisi sentään ilman sen suurempia onnettomuuksia vaatekaapilleen. Omien kasvojen tuijottaminen suuresta peilistä sai hänet naurahtamaan ja pudistelemaan päätään. Onneksi Chloe ei nähnyt häntä nyt. Hän ei ikinä kuulisi loppua räjähtäneestä olemuksestaan. Nainen pukeutui ripeästi ja soi lämpimän hymyn miehelle ennenkö suunnisti paljain jaloin kylpyhuoneeseen pesemään kasvonsa ja hampaansa. Edellispäivän levinneet ripsivärit eivät tosiaankaan näyttäneet hurmaavilta. Hän palasi makuuhuoneen puolelle.
"Minulla ei valitettavasti ole ylimääräistä hammasharjaa, mutta jätin suuvettä tasolle", hän pahoitteli. Ylimääräisille hammasharjoille ei ollut ollut tarvetta vuosikausiin, joten oliko se ihmekään, ettei niitä lojunut kaapeissa odottamassa tällaisia aamuja. Nainen potkaisi varpaansa makuuhuoneen ovenpieleen ja horjahti hartia edellä päin ovenkarmia, mutta moinen tuntui kuuluvan hänen aamuihinsa yhtä erottamattomasti kuin kahvikin.
"Mitä tahdot syödä?" Hän kysyi jääden nojaamaan ovenkarmiin, kun kerran siihen oli jo osunut.

David katseli naisen pukeutumista melkein pettyneenä - mikä sääli.
"En sellaista odottaisikaan", mies vastasi hymyillen. Hän jätti valkoisen kauluspaitansa ylimmät napit auki, veti beigen pikkutakin päälleen ja löysi puuttuvan sukan naisen sängyn alta; hän hyödynsi sormeaan hammasharjana ja päätti samalla ostaa kokonaisen sateenkaaren kirjon hammasharjoja Sohoon Caitlinia varten. Nainen voisi valita suosikkivärinsä.
"Voin ottaa kupin teetä tai kahvia, jos sinulla on", David ehdotti palatessaan keittiöön ja hymyili epäuskoisella, palavalla lämmöllä seuratessaan Caitlinin kolhiintumista. Voisiko hän ehdottaa jääkiekkomaalivahdin varusteita kuulostamatta holhoavalta aasilta?

Hän naurahti huvittuneena. Mikä kysymys se nyt oli olevinaan?
"Elän kahvilla", nainen huomautti vino virne huulillaan kiepahtaessaan kannoillaan voidakseen käydä naksauttamassa keittimen päälle. Hän kiersi huolellisesti tuolit, joiden jalkoihin oli kompuroinut niin usein etteivät vanhat mustelmat edes ehtineet haalistua ennen uusien syntymisiä ja laittoi kahvin tottuneesti tippumaan. Kahvinkeitin tuntui olevan aivan eri tasoa kuin muuten niin perusvarusteltu keittiö, mutta hän oli tahtonut nopean ja hyvän keittimen. Se helpotti kummasti työpäivien aloituksia, kun jo kotoa sai kupillisen tai kaksi kuumaa kahvia. Odotellessaan kahvia tippuvaksi hän keräsi hiuksensa löysälle nutturalle, sillä muuten ne päätyisivät vain huimaan kahvikupissa.
"Minun on ikävä sinua jo nyt", nainen julisti huultaan purren ja asteli miehen luokse - unohtaen toki kiertää tuolit tällä kertaa kaukaa. Tuolinjalkaan kolahtava sääriluu sai naisen irvistämään, mutta moinen unohtui heti kun hän pääsi Davidin luokse ja saattoi kietoa kätensä miehen niskan ympärille.

Vastaan harppaava David rutisti naisen syliinsä ja painoi nenänsä punaisiin hiuksiin. Viikko tuntui jälleen kammottavan pitkältä ajalta.
"Niin minunkin sinua. Yritän keksiä syytä olla palaamatta Lontooseen", mies huokasi suukottaen naisen päälakea. Flunssa? Perhekriisi? Talon päälle pudonnut asteroidi? Syyllisyys itsekkäästä halusta pisti häntä muistutellen, että sille oli syynsä, miksi hän antoi kaikkensa esityksissä ja teki parhaansa ollakseen paikalla. Viikko - aikuinen mies, viikko ei olisi maailmanloppu.

Caitlin naurahti pehmeästi. Ei hän voisi pyytää sitä Davidilta. Miestä tarvittaisiin Lontoossa. Ei esitys olisi sama, jos yksi näyttelijä vaihdettaisiin toiseen - varsinkin niin merkittävän roolihahmon näyttelijä kuin David oli.
"Kenties voin aloittaa lomani tulemalla kanssasi Lontooseen", nainen ehdotti. Eiköhän mies tiennyt itsekin, ettei voinut jättäytyä pois omasta esityksestään. David kaipaisi lavalle ja teatterin varjoihin enemmin tai myöhemmin ja potisi varmasti syyllisyyttä katsojista, joiden odotukset oli pettänyt jättämällä esiintymättä. Hän punoi sormensa miehen hiusten lomaan ja kurotti painamaan suukon huulille. Viikko ei olisi mahdoton. Olivathan he olleet erossa pidempiäkin aikoja - vaan nyt se tuntui erilaiselta, kun he olivat saaneet olla niin lähekkäin.

"Aloita", David vetosi voimatta hellittää otettaan naisesta. Miten tämä saattoi olla näin vaikeaa? Hyvä luoja. Hän kumartui vastaamaan suudelmaan ja nosti kätensä naisen leukaperille. Miehen oli potkittava itseään, ennen kuin hän saattoi irrottautua ja vetää henkeä.
"Sääli, kun Remonaa ja Veritasta ei kai oikein voi parkkeerata Sohoon," hän huokasi.

Hän nyökkäsi pienesti. Hän aloittaisi. Täytyisi vain varmistaa, että hevosista pidettäisiin huolta heti maanantaista lähtien. Lomalle oli vaikeampi kuvitella parempaa aloitusta kuin miehen seura. Caitlin olisi voinut hukkua suudelmaan, mutta se ei palvelisi kenenkään etua tässä kohtaa. Viikko. Se tuntui olevan sana, joka palasi mieleen kerrasta toiseen.
"Niinpä", hän vastasi ja silitteli peukaloillaan miehen niskaa. "Mutta onneksi ne viihtyvät nyt kesällä laitumella." Loma tekisi hyvää tammoillekin. Ainakin hän tahtoi uskoa siihen. Hevonen tarvitsi aikaa olla ihan vain hevonen, eikä pelkästään huipputason ratsu.

David nauroi. Luojalle kiitos kesälaitumista. Hän koppasi naisen vaivatta käsivarsilleen ja kantoi tämän takaisin valmiilta näyttävän kahvinkeittimen luo suojellakseen Caitlinin kovia kokeneita jalkoja.
"Onneksi", hän vastasi laskiessaan naisen istumaan keittiötasolle, ennen kuin nojautui suutelemaan tätä uudelleen. Mies laski kätensä naisen niskalle ja näykkäisi kevyesti Caitlinin alahuulta ennen vetäytymistään.
"Missä kahvikuppisi ovat?"

Hän ei voinut kuin nauraa tullessaan kannetuksi. David oli kieltämättä hyvässä kunnossa kun nosteli häntä jatkuvasti ilman pienintäkään ongelmaa. Hän harkitsi hyppäävänsä alas keittiötasolta, mutta miehen suudelma pyyhki moiset suunnitelmat mielestä. Oikeastaan siinä oli todella hyvä istua ja antautua suudelmaan. Sanattomaksi vaimennettuna hän vain osoitti sormellaan oikeaa yläkaappia koettaen saada oikosulkuun päätyneitä aivojaan jälleen toimintakykyisiksi. Davidin täytyisi lopettaa hänen päänsä sekottaminen, tai sitten jatkaa sitä tästä hetkestä ikuisuuteen.

Mies oli vain tyytyväinen, kun Caitlin pysyi tasolla eikä yrittänyt murtaa sääriluutaan. David poimi kaapista parin kahvikuppeja ja täytti ne valmiiksi kiehuneella kahvilla.
"Käytätkö maitoa tai sokeria?" hän tajusi kysyä ojentaessaan toista kupeista tasolle jättämälleen naiselle.

"En, juon kahvini ihan mustana", hän vastasi ojentaen kätensä vastaanottaakseen kahvikupin. Tarkemmin harkittuna olisi kannattanut ensin hypätä alas keittiötasolta ja vasta sitten ottaa kuppi käteen, mutta ehkä hän voisi vielä hetken käyttää keittiötasoa tuolinaan.
"Mutta kaapista kyllä löytyy, mikäli itse käytät", Caitlin jatkoi heilauttaen vapaata kättään suurpiirteisesti jääkaapin suuntaan. Sen jälkeen oli parempi keskittyä höyryävän kuumaan kupilliseen, ennenkö hän läikyttäisi sen syliinsä.

Ei, mitä tujumpaa, sen parempaa oli Davidin filosofia kahvin suhteen. Mies pudisti naiselle päätään ja siemaisi kuumaa kahvia. Teetä hän joi äiteläisellä hunajalla vain hoitaakseen kurkkuaan. David astui kauemmas Caitlinista käyttäytyäkseen asiallisesti edes hetken ja katseli naisen kettiötä sen sijaan. Hän ei halunnut kuvitella, miltä Lizzien talon keittiö näyttäisi tänäänkin.
"Mitä yleensä syöt aamiaiseksi?" hän kysyi katsoen naista olkansa yli.

Caitlin olisi mielellään vetänyt miehen lähelleen, mutta kuuma kahvikuppi kädessä se tuskin oli hyvä idea. Hänen koordinaatiokykynsä kun oli muutenkin rajoittunut.
"Kahvia", nainen virnisti kuppinsa takaa. Kahvi oli hänen mielestään aivan riittävä aamupala, mutta isosiskoa moinen kauhistutti kerrasta toiseen. Ehkä hänen täytyisi joskus kuunnella Chloea. Kaikki päivittäiset suositukset ylittävästä kahvinlipityksestään hän ei tosin luopuisi.
"Joskus poikkean leipomon kautta matkalla tallille. Täytetty lämmin bageli kelpaa aina kahvin kyytipojaksi", hän lisäsi kuulostaakseen edes hieman terveellisemmin elävältä kuin aluksi. "Toivorikkaasti aina täytän kaappini aamiaistarpeilla, mutta yleensä ne sinne unohtuvat."

David nauroi.
"Eikö ratsastus ole raskasta urheilua?" hän kysyi pohtien mistä nainen sai energian. Hän ei ollut sen parempi juodessaan vain hunajalla ja inkiväärillä höystettyä sitruuna- tai kamomillateetä aamupalaksi, mutta toisaalta hänen päivänsä alkoikin virallisesti vasta myöhemmin iltapäivällä.

"Onhan se", Caitlin myönsi pirteästi. Olisi varmasti ollut järkevämpää syödä terveellisesti ja säännöllisesti. Hän oli yrittänyt sitä nuorempana, mutta yritykset olivat kaatuneet omaan mahdottomuuteensa kerran toisensa jälkeen aina muutamaa viikkoa aloittamisesta. Hän oli edelleen hengissä, joten ehkä nykyinenkin systeemi toimi.
"Sen tähden syönkin sitten pitkin päivää", hän virnisti. Silloin kun unohtui ostaa ruokaa mukaan tallille (mikä kävi varsin usein), olivat erinäiset kuljetuspalvelut päivän pelastus. Hän epäili ruokapaikkojen tuntevan reitin Rosings Parkiin jo vähintäänkin yhtä hyvin kuin kotimatkansa kaikkien sinne tilattujen aterioiden jälkeen.

Miehen hymy hyytyi, kun hän vilkaisi puhelimensa kelloa epämukavan tunteen hiipiessä pitkin selkää. Hitto vie.
"Minun pitää varmaan alkaa lähteä", hän huokasi naista lannistuneena katsoen. Hänen olisi käytävä vielä Lizzien talolla, ennen Lontooseen ajamista. Jos naisen ei olisi ollut ehdottoman tärkeää valmistautua viikonlopun kisoihin, David olisi harkinnut tämän kaappaamista mukaansa. Viikko, hän antoi itselleen henkisen läimäisyn. Heidän eronsa oli vain viikon.

Caitlin huokaisi ja laski kahvikupin kädestään keittiötasolle liukuakseen alas ja omille jaloilleen. Hän hymyili pienesti miehelle kietoessaan kätensä tuon ympärille tiukkaa rutistusta varten. Vain viikko. Se ei ollut kuin seitsemän päivää. Hän selviäisi kyllä. Sen jälkeen hän voisi lähteä Davidin mukana Lontooseen. Välimatka kutistuisi huomattavasti, kunhan tästä viikosta selvittäisiin.
"Laita viestiä, kun olet kotona", nainen vannotti nousten varpailleen, jotta yltäisi suutelemaan miestä. "Ajele varovasti."

David veti naisen itseään vasten viimeistä, polttelevaa suudelmaa varten. Vain viikko. Vain viikko! Raskaasti huokaisten mies vihdoin irrotti otteensa Caitlinista vain painaakseen vielä vihoviimeisen, kevyen kosketuksen tämän huulille, ennen kuin perääntyi.
"Soitan sinulle illalla", hän lupasi. Ehkä Caitlin ei olisi nukkumassa vielä Kummituksen esityksen päättyessä. Ovelle lähtiessään Davidin piti vetää raskaasti henkeä, sillä pois käveleminen tuntui melkein mahdottomalta. Hän pakotti itsensä ulos ulko-ovesta, tarjosi lämpimän hymyn hämmästyneelle naapurille ja lähti harppomaan pitkin askelin kohti kahvilaa, jonka viereiselle parkkipaikalle oli jättänyt valkoisen Audinsa. Hän ei ollut suonut ajatustakaan pysäköintimaksuille. Väliäkö sillä.

Keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Kuulopuheiden perusteella aurinkoiset aamupäivät olivat harvinaista herkkua Lontoossa, joten sellaisen saapuessa oli siitä pitänyt ottaa kaikki ilo irti. Aamupalan aikana oli ollut hyvä suunnitella, miten moinen käytännössä toteutettaisiin, sekä toki ihailla sitä, miten lämpötila kipusi kesäisiin lukemiin paljolti edellispäivän tapaan. Caitlin oli tahtonut satojen, ellei jopa tuhansien, muiden tapaan Hyde Parkiin viettämään niin ihanaa päivää, ja totta kai puhunut maanalaisilla matkustamisen puolesta vaikkei kävelymatka puistoonkaan olisi liian pitkä ollut. Hän oli pujotellut tottuneesti aseman käytävillä portaita vuoroin ylös, vuoroin alas, ja heittänyt kolikon tai pari katusoittajan kitarakoteloon ennen laiturille siirtymistä. Hiostava, ukkosta illaksi lupaileva ilma tuntui entistä painostavammalta ruuhkaisessa maanalaisessa, mutta rämisevää kulkumuotoa suorastaan palvova nainen ei edes moista huomannut. Se hänen täytyi tosin myöntää, että raitis ilma ja edes pieni, lempeä tuulenvire olivat varsin mukavat, kun he nousivat takaisin maanpinnalle väkijoukon mukana.
Hyde Park näytti yhtä hurmaavalta ja valtavalta kuin hän muistikin, kun he kävelivät kiireettä pitkin puiston halki risteileviä, hyvin hoidettuja hiekkateitä. Caitlin hymyili aurinkoisesti katsellessaan ympäri puistoa levittäytyneitä lontoolaisia. Nurmialueita täplittivät kaikenkirjavat viltit, eikä hiljaista hetkeä tuntunut olevankaan, kun lapset nauroivat juostessaan ruokkimaan oravia ja piknikseurueet soittivat omaa musiikkiaan tasaisella äänenvoimakkuudella. Serpentine-järven rantaa seurailevalla päällystetyllä kulkureitillä parveili satoja lintuja vaatimassa osaansa lasten heittelemistä siemenistä ja pähkinöistä.
"Istahdetaanko alas?" Nainen kysäisi rinnallaan kulkevalta mieheltä ja nyökkäsi kohti vapaata puistonpenkkiä, joka tarjosi mahdollisuuden ihailla puiston keskipisteeksi muodostunutta järveä. Jotkut uhkarohkeat olivat vuokranneet rannasta polkuveneitä, mutta niitä lukuunottamatta järven pinnan tyyneyttä halkoivat ainoastaan kiireettömästi uiskentelevat linnut. Valkea joutsenpari laskeutui veteen äänekkäästi kaakattaen kuin julistaen, että puiston valtiaat olivat saapuneet. Pienemmät vesilinnut tekivät tilaa rantaan pyrkiville jättiläisille, kun pitkäkaulaiset eläimet vaativat kohteliaasti omaa osaansa lasten heittelemistä herkuista. Caitlin hymyili sipaisten hiuskiekuran korvan taakse. Puiston tasainen, taustalle vaipuva hälinä oli omiaan kohottamaan suupielet vaivattomaan hymyyn, mutta sitäkin tyytyväisempi hän oli lomansa aloitukseen. Lontooseen tuleminen oli ollut ehdottomasti ainoa oikea ratkaisu.
"Vaikea kuvitella, mistä ne kaikki tarinat harmaasta ja ankeasta Lontoosta saavat alkunsa", nainen virnisti vilkaisten silmäkulmastaan Davidia. Turistiryhmä vaelsi karttansa kera järven rantaa etsiessään seuraavaa nähtävyyttä, joita puisto tuntui olevan pullollaan. "Parempi sää täällä on ollut kuin pohjoisessa hetkeen." Tai siltä se ainakin oli tuntunut, mutta mikäpä ei olisi paremmin pääkaupungissa, jossa hän saattoi viettää aikaansa Davidin kanssa.

Lontoo oli harmaa ja ankea verrattuna Northumberlandin kesän vihreään hehkuun, mutta Davidinkin oli vaikeaa huomata sitä. Hän oli saanut pitää Caitlinin luonaan sunnuntaista saakka. Se sai kaiken arkipäiväisen ja turhan unohtumaan. Hyvä kun hän muisti vuorosanansa lavalla. Mies oli unohtanut puhelimensa kolmesti ja sitten pessyt sen pesukoneessa - koska mitä merkitystä sillä oli, kun ainoa ihminen, jolle hän janosi puhua, oli tässä hänen kanssaan. Ainoa syy muistaa ruokailun tarve oli Caitlin. David kulki kiireettä naisen vierellä tutun puiston teitä ja nautti auringon kosketuksesta käsivarsillaan sekä naisen kädestä omassaan. Ympäristöstä melkein tiedoton mies katseli naista silmäkulmastaan lämmöllä. Heidän yhteiset päivänsä olivat tehneet hänestä käsittämättömän onnellisen.
"Istutaan vain", mies myöntyi ja vajosi penkille pakottaen itsensä huomioimaan ympärillä vallitsevan idyllin sekä irrottamaan otteensa naisesta edes hetkeksi.
"Mitä haluaisit tehdä tänään?" hän kysyi yrittäen seurata katseellaan järven lintuja Caitlinin tuulessa keinuvien hiussuortuvien sijasta.

Caitlin hymyili kääntäessään katseensa kaikessa rauhassa järven hallitsemasta maisemasta Davidiin. Hän olisi voinut katsella miestä kaiken aikaa, minkä tähden oli hyvä, että ympäristössä oli niin paljon nähtävää. Muuten olisi kerrassaan toivotonta yrittää repiä katsetta irti miehestä.
"Nauttia auringosta", hän virnisti vastaukseksi ja nojasi lähemmäs miestä. Oli vaikea yrittää säilyttää edes pieni välimatka, kun paljon mieluummin hän olisi pidellyt miehen kädestä jatkuvasti kiinni tai muuten vain käpertynyt Davidin kainaloon.
"Kuten nähtävästi puoli Lontootakin", Caitlin lisäsi naurahtaen. Ei hän voinut ketään siitä syyttää. Näin lämpimiä päiviä ei mahtunut vuoteen montaakaan kappaletta. Eilen oli rikottu jo tämän vuoden lämpöennätys. Helleaalto oli ajanut itse kunkin ulkoilmoihin - samoin kuin jokin uusi kännykkäpeli, josta hän ei ymmärtänyt muuta kuin sen, että ihmiset kulkivat puhelimet kourissa ympäri katuja. Maximilian oli koettanut ystävällisesti saada hänet mukaan ajan hermolle, mutta sisarenpojan selitykset olivat menneet kovaa ja korkealta yli. Epäilemättä poika yrittäisi uudestaan kunhan he olisivat kasvokkain.
"Voisin tulla illalla teatterille, jos läsnäoloni ei häiritse liikoja", Caitlin pohti päätään kallistaen. Hän oli viihdyttänyt itseään jo käymällä katsomassa lähestulkoon Kummituksen veroiseksi legendaksi kohonneen Les Miserablesin edellisenä iltana, mutta hänen puolueellisen mielipiteensä mukaan mikään ei vetänyt vertoja Davidin johtamalle musikaalille.

David veti Caitlinin kevyesti kainaloonsa enemmän kuin mielellään. Valkoiseen, hyvinistuvaan t-paitaan pukeutunut mies laski käsivartensa naisen hartioille, mutta ei pusertanut naista itseään vasten päivän lämmön tähden, vaan keskittyi piirtelemään tämän olkavarteen sormenpäillään.
"Olet aina tervetullut", mies vakuutti ja kumartui painamaan suukon naisen punaisiin hiuksiin, "haluatko paikan katsomosta vai tutkitko mieluummin kulisseja?"

Nainen hymyili tyytyväisenä päästyään miehen kainaloon. Näin oli oikein hyvä. Miten hänellä olikin kestänyt niin kauan tajuta se?
"Luulen että on kaikkien kannalta turvallisempaa, jos istun kiltisti katsomossa", Caitlin naurahti pehmeästi. "Sitä paitsi, sieltähän esityksen parhaiten näkee. Voin tulla huomenna matineen jälkeen pyörimään riesoiksesi kulisseihin", nainen lupasi huvittunut hymy suupieltä nykien. Alunperin hän oli suunnitellut lähtevänsä torstaina kotiin valmistautuakseen seuraavaan viikkoon sisaren perheen kanssa, mutta nyt moinen tuntui kerrassaan typerältä idealta. Ei hänen tarvitsisi kuin käydä pyörähtämässä kotonaan. Siihen riittäisi ihan hyvin pelkkä sunnuntai. Tai maanantai. Tai ehkä sen voisi jättää kokonaan välistä, niin hänen ei tarvitsisi hyvästellä Davidia edes päiväksi tai kahdeksi.

Mies nauroi hyväntuulisesti ja suukotti nyt Caitlinin korvanlehteä. Luoja miten hän rakastikaan katastrofialtista naista.
"Olet tervetullut minne tahansa ja totta kai haluan sinut seurakseni kulisseihin", David vakuutti. Hän oli harkinnut järjestävänsä Caitlinille mahdollisuuden olla osa näytöstä, mutta totta puhuen hän ei halunnut Caitlinin kohtaavan häntä Kummituksena. Nainenkin voisi nähdä samankaltaisuuden roolissa ja esittäjässä ja todeta, ettei ollut valmis hänen pimeyteensä.
"Haluaisitko tehdä jotain vielä ennen näytöstä?" mies kysyi.

"Voit olla eri mieltä tuosta kun olen kaatanut kahvit syliisi ja sotkenut pukuhuoneesi", nainen huomautti naurua äänessään. Ei hän niin tekisi. Hän olisi äärimmäisen varovainen miehen työpaikalla. Omallaan hän saattoi törmäillä asiakkaisiin ja kompuroida portaissa, mutta Davidin työpaikalla moinen käytös olisi kerrassaan sopimatonta.
"Sinun täytyy syödä", nainen huomautti, "kun et kuitenkaan tahdo syödä mitään heti esityksen päätteeksi. Joten etsitään jokin kiva ravintola jossakin vaiheessa." Juuri nyt hän mielellään vain nauttisi puiston rennosta ja iloisesta tunnelmasta.

"Rakastaisin sinua vain enemmän", David vakuutti huvittuneena hymyillen ja silitti naisen käsivartta. Mies nauroi naisen huolenpidolle. Caitlin oli oikeassa. Esityksen jälkeen häntä ei kiinnostanut ruoka, vaan Caitlin.
"Täytyykö? Mutta etsitään vain. Millaista ruokaa sinun tekisi tänään mieli?"

"Täytyy", nainen nyökkäsi päättäväisesti. "Olen joutunut kuuntelemaan saarnaa säännöllisestä ruokailurytmistä aivan liian monta vuotta antaakseni sinun kiivetä lavalle syömättä muuta kuin aamupalan." Hän oli tosin jättänyt monesti moiset puheet täysin omaan arvoonsa. Ei tallilla muistanut syödä muutaman tunnin välein. Kahvia muisti sentään aina hakea, ja eikö se nyt käynyt ruuasta ihan riittämiin?
"Voisin vaihteeksi syödä jotakin, missä olisi kalaa", Caitlin pohti. Hän oli syönyt niin paljon punaista lihaa viime aikoina, että vaihtelu virkistäisi. "Ilman silmiä, tosin", hän ei voinut olla lisäämättä huultaan purren.

"Hyvä on", mies myhäili huvittuneena. Caitlinin lisäys silmistä kieltämättä teki kalaruoasta paremman kuuloisen vaihtoehdon.
"Sohossa pitäisi olla parikin hyvää seafood-ravintolaa."

"Luotan siihen", hän naurahti. "Sohossa on niin paljon ravintoloita että olisihan se nyt ihme, jos sieltä ei löytyisi hyvää kalaruokaakin. Muutakin kuin fish 'n' chipsiä." Caitlin jäi katselemaan hetkeksi ohilipuvaa joutsenpariskuntaa, jolla ei tuntunut olevan kiire enää minnekään nyt, kun lasten heittelemät siemenet olivat loppuneet. Hänkin oli nauttinut viime päivien rauhallisesta oleilusta Davidin kanssa niin tavattoman paljon ettei tahtonut kiirehtiä mihinkään.
"Voisimme kenties käydä palatessamme Dianan muistolähteen kautta?" Caitlin ehdotti katsellessaan järven vastarannalla olevan soikion muotoisen lähteen suuntaan. Hän muisti käyneensä siellä silloin, kun lähde oli vastikään avattu. Virtaavassa vedessä kahlaaminen oli ollut mukavaa silloinkin, joten tällaisena hellepäivänä muistolähteen luulisi kuhisevan ihmisiä.

"Totta kai", David lupasi. Hän kiertäisi vaikka kaikki Lontoon nähtävyydet, jos Caitlin pyytäisi.
"Onko sinulla jo nälkä?"

Caitlin hymyili aurinkoisesti miehelle. Hän vilkaisi heidän tulosuuntaansa varjostaen kädellään hetken silmiään, jotta aurinko ei häikäisisi aivan niin pahasti. Olisi pitänyt ostaa ne aurinkolasit, joita Piccadilly Circuksella oli kaupattu kadulla.
"Ei vielä, ellet sitten tahdo jo syömään?" Hän vastasi kysyvästi. Ehkä David tahtoisi syödä jo reilusti ennen iltaa. Caitlin laski kätensä miehen polvelle nojaten hetken lähemmäs Davidia. Hän ei tuntunut saavan tarpeekseen miehen läheisyydestä. Viikko kisoihin valmistautuessa oli tuntunut tuskastuttavan pitkältä, kun oli tiennyt miehen olevan toisessa kaupungissa ilman mahdollisuutta nähdä ennen viikonloppua.

"Ei, minulla ei ole kiire", David vakuutti. Hän ei edes muistanut rekisteröidä nälän tunnetta, kun oli onnellinen. Mies laski kätensä polvelleen laskeutuneen käden päälle ja hillitsi halunsa suudella Caitlinia. Hän ei koskaan tuntenut häpeän tunnetta julkisista hellyydenosoituksista, mutta Caitlin saattaisi. Niinpä David vain painoi nenänsä punaisiin hiuksiin.
"On ihanaa, kun olet täällä."

Caitlin hymyili ja sulki silmänsä nauttiessaan miehen läheisyydestä ja auringon lämmöstä pisamaisella ihollaan. Kesä oli tehnyt tehtävänsä levittäessään pisamat kasvoilta käsivarsille saakka. Se joka väitti ettei Iso-Britannia koskaan nähnyt aurinkoa, ei ollut ainakaan punapää pisamoiden kera.
"On ihanaa olla täällä", nainen vastasi pakottaen silmänsä auki, ennenkö vallan vajoaisi onnelliseen raukeuteen istuskellessaan rentona miehen kainalossa. "Mietin juuri hetki sitten, voisinko vain jättää käymättä Hexhamissa ollenkaan tässä välissä. Olisin paljon mieluummin kanssasi täällä siihen asti, että Chloe perheineen saapuu", Caitlin hymisi hyväntuulisena. Pohjoisessa ei tuntunut olevan mitään, mikä odottaisi häntä. Ei nyt kun hevoset viettivät ansaittua kesälomaa.

"Kyllä. Kyllä voit", David vakuutti epäröimättä, melkein totisella kiireellä ja painoi naisen hetkeksi paremmin itseään vasten. Kyllä, ehdottomasti Caitlin voisi jättää käymättä Hexhamissa välissä. Ajatus päivistä ilman Caitlinia tuntui absurdilta, vaikkei niitä olisi montaa viikossakaan ja ne kuluisivat nopeasti töissä. Nyt kun naista oli saanut pitää luonaan, Caitlinin läsnäolosta oli tullut kuin osa häntä. David ei mielellään luopuisi siitä.

Nainen naurahti. Hän oli ajatellut aivan samoin. Miehen halu pitää häntä luonaan lämmitti syvältä sisimmästä. Oli mukava tietää, ettei hän ollut ainoa joka ajatteli vastenmielisyydellä parinkin päivän eroa.
"Siinä tapauksessa taidan käydä huomenna Oxford Streetillä luottokortteineni", nainen naurahti punoessaan sormensa miehen omien lomaan. Hän voisi ostaa muutaman siistimmän vaatekerran mukanaan tuomiensa vaatteiden lisäksi, ja pärjäisi kerrassaan loistavasti vaikka sisarukset keksisivät mitä tahansa ohjelmaa.

"Hienoa", mies vastasi pehmeällä muminalla, sillä painoi huulensa vasten naisen poskipäätä. Oli kai naurettavaa, ettei hän saanut Caitlinista tarpeekseen, vaikka nukkuminenkin jäisi vähäiseksi ja aamut pitkittyisivät. Mutta hän ei välittänyt.
"Se on erittäin hyvä valinta", David vakuutti pakottaen itsensä vetäytymään säädyllisen etäisyyden päähän, käsivarsi tosin edelleen naisen hartioiden ympärillä.

Miellyttävät väreet kulkivat pitkin selkää miehen hellän huomion edessä. Hän olisi niin mielellään kääntänyt päätään aavistuksen sivuun ja painanut suukon tai parikin Davidin huulille, mutta hän ei luottanut riittämiin itsehillintäänsä tehdäkseen niin. Se ei pian jäisi vain kevyeen suukkoon, eikä teinimäistä käytöstä varmasti katsottaisi hyvällä muiden puistossaolijoiden toimesta.
"Niin minäkin järkeilin", hän myönsi, "hyvä, että olemme samalla aaltopituudella." Caitlin ei edes halunnut ajatella tilannetta, kun joutuisi lähtemään töiden tähden takaisin Northumberlandiin. Oli paljon miellyttävämpää keskittyä tähän hetkeen, kun hän voisi kiireettä oleilla elämää sykkivässä suurkaupungissa Davidin välittömässä läheisyydessä.
"Pitäisikö meidän lähteä siirtymään toiselle puolen järveä?" Nainen kysäisi nyökäten kohti kauempaa kulkevaa siltaa, joka veisi heidät näppärästi aivan Dianan muistolähteen luokse. Jos vanhat merkit pitivät paikkansa, hän tuskin osaisi poistua ovaalinmuotoiselta vesirinkulalta hetkessä, kun innostuisi kahlailemaan kirkkaassa vedessä, ja Davidin olisi saatava syödä ennen illan esitystään.

"Mennään vain", David myöntyi, vaikka olisi mielellään viettänyt hieman pidemmänkin hetken Caitlin kainalossaan. Mies tarjosi naiselle kättään suorastaan helpottuneena siitä, että tasaisetkin pinnat olivat naiselle vaarallisia, sillä se antoi hyvän syyn kulkea käsi kädessä.
"Pidätkö muuten uimisesta?" mies kysyi pohtien houkuttelisiko kannattava, pehmeästi keinuva vesi Caitlinia.

Caitlin tarttui mielellään miehen käteen, eikä se johtunut vain hänen surkeasta tasapainostaan. Davidin kädestä oli aina hyvä pitää kiinni. Hän olisi mielellään liikkunut minne tahansa Davidin käsipuolessa, mutta valitettavasti moinen ei kuulunut aikuisten elämään. Miksi teineillä oli niin paljon mukavampaa?
"Pysyn pinnalla", nainen naurahti. "Mutta Englannin vesistöt ovat kovin kylmiä kun on tottunut uimaan Espanjan aurinkorannoilla", Caitlin lisäsi huvittuneena. Oli aina parempi vedota auringon alla etelässä vietettyihin vuosiin kuin sanoa vain suoraan, että hän muuttui siniseksi kylmässä vedessä polskiessaan.

"Voin kuvitella", mies naurahti. Hän harvoin tunsi kylmää uskaltautuessaan veteen, sillä oli seurannut aaltoihin rakkaan naisen perässä.
"Uimahallit eivät siis vedä sinua puoleensa?"

"Viihdyn paremmin luonnonvesistöissä", nainen myönsi hyväntuulisena astellessaan kiireettä järven rantaa seurailevaa kävelytietä pitkin. "Uimahallit tuntuvat niin samanlaisilta. Kun on nähnyt yhden, on nähnyt kaikki", hän selitti kääntyen katsomaan pidempää miestä. Se oli kenties huono idea kun otti huomioon Caitlinin kerrassaan uskomattoman tasapainon, mutta hän pysyi jaloillaan ne muutamat askeleet ennenkö palautti katseensa kulkusuuntaan.
"Mutta kylpylät sen sijaan ovat aivan toinen tarina", hän virnisti, "sillä mikään ei voita kuumassa porealtaassa loikoilua tai hurjapäistä syöksyä syvään altaaseen jyrkästä liukumäestä."

David nauroi kumeasti Caitlinin vastaukselle.
"Olet täynnä yllätyksiä. Minäkin pidän luonnonvesistöistä, mutta en ole kyllä koskaan kokeillut liukumäkeä. Olenkohan jäänyt paitsi hienosta kokemuksesta?"

"Olet", Caitlin vastasi nauraen. Miehen nauru sai hänen vatsansa muljahtamaan mukavasti. Hän ei koskaan väsyisi kuulemaan sitä. Hän voisi ottaa loppuviikon tavoitteekseen houkutella Davidista irti niin paljon naurua kuin vain suinkin mahdollista.
"Parhaat liukumäet ovat kuin huvipuistolaitteita ja tarjoavat uskomattomia kokemuksia."

"Onko sinulla paljonkin kokemusta huvipuistoista?" David tiedusteli huvittuneena. Ehkä heidän pitäisi mennä joskus kylpylään. Hän haluaisi nähdä Caitlinin nauttimassa liukumäestä.

"Määrittele paljon", Caitlin vastasi hymy huulillaan. "En pysty laskemaan enää sormillani kaikkia huvipuistoja, joissa olen käynyt." Sillä niitähän riitti, kun jokaisessa uudessa kotimaassa oli täytynyt kinuta matka huvipuistoon - tai useampaan, jos maasta niitä löytyi monen monta kappaletta.
"Vietin kerran kilpailujen välipäivän Kööpenhaminan tivolissa. Ei ehkä ollut paras mahdollinen idea kieppua koko päivää hurjimmissa laitteissa, kun illalla sänkykin tuntui pyörivän. Ratsastin kyllä silloisen ennätysratani seuraavana päivänä, että ei se sentään kisasuoritukseen vaikuttanut", nainen nauroi.

Mies nauroi jälleen päätään pudistellen ja kumartui suukottamaan naisen poskea.
"Sinä todella olet täynnä yllätyksiä. Käytkö kotimaassakin huvipuistoissa? Jos Englannissa on sellaisia." David ei voinut sanoa vierailleensa huvipuistoissa sen jälkeen, kun oli ollut alakoulussa.

"Onhan täällä", nainen vakuutti. "Ja kyllä ne on tullut kierrettyä jo lapsena, ja parhaissa vielä monta kertaa sen jälkeenkin." Hän oli aina viihtynyt huvipuistoissa päivän tai joskus parikin, sillä se tarjosi mukavasti jännitystä elämään.
"Chloen mukaan en koskaan kasvanut lapsena ulos huvipuistoista. Sen tähden poikien huvipuistokäynnit ovat nykyään minun vastuullani, kun Chloea ei saa lähellekään laitteita", Caitlin naurahti lämpimästi. Mitä sitten, jos hän nautti vauhdista, pudotuksista ja jyrkistä syöksyistä vuoristoradoilla? Olisi sitä voinut huonomminkin aikaansa käyttää.
"Mutta vesipuistoja ja kylpylöitä olen alkanut arvostaa nyt paljon enemmän kuin nuorempana. Mikään rentouta ratsastuksen jumiuttamia lihaksia kuin porealtaassa loikoilu."

David hymyili lämpimästi naisen vastaukselle. Hän saattoi hyvin kuvitella, miten rakastettu Caitlin olisi sukulaislastensa keskuudessa. Voisipa hän antaa Meinkin mukaan huvipuistovierailulle, mutta miehestä tuntui, että hänen kelvottoman vanhemmuutensa todistaminen lähietäisyydeltä olisi melkein yhtä vahingollista kuin hänen sisäisen pimeytensä.
"Voin kuvitella. Lähdetkö kaikkiin huvipuistojen laitteisiin?"

Oli helppoa olla rakastettu täti, kun suurimmat kiellot koskivat sitä, että pojat eivät saaneet puhua saksaa hänelle tai keskenään ollessaan hänen seurassaan, ja siitäkin säännöstä hän jousti heti kun Chloe ei ollut näköpiirissä. Pojat puhuivat aivan riittävän hyvää englantia ilmankin. Chloen huoli oli kerrassaan turhaa.
"Vielä ei ole tullut vastaan laitetta, johon en olisi suostunut", Caitlin vastasi hymyillen. Taivaalle katapultin lailla ammuttu kuula oli kenties laite, jota hän ei kokeilisi uudestaan, mutta siinäkin oli täytynyt käydä kerran. "Mutta poikien ehdoilla sitä nykyään lähinnä mennään. Milo on hurjapäinen ja tahtoo mennä niihinkin laitteisiin, mihin pituus ei riittäisi, ja Basti taas pysyttelisi mielellään karuselleissa. Vuorottelen siis niiden laitteiden välillä."

"Olen todella tainnut jäädä paitsi useammastakin hienosta kokemuksesta", mies naurahti puristaen Caitlinin kättä.
"Sisarenpoikasi kuulostavat hurmaavilta."

Caitlin nauroi miehen sanoille. Ehkä, mutta hän uskoi Davidin keränneen koko joukon muita hienoja kokemuksia, jollaisista hän saattaisi vain unelmoida. Hän nyökkäsi vahvistaakseen miehen oletuksen, sillä pojat tosiaan olivat hurmaava kaksikko.
"Olen kuulemma liiankin ylpeä heistä kun ottaa huomioon, miten vähän olen ollut mukana heidän elämässään", Caitlin myönsi huvittunut sävy sanoissaan. Hän oli ollut mukana sen mitä oli pystynyt. Joskus hän oli sotkenut elämän prioriteetit, mutta viime vuosina hän oli pyrkinyt korjaamaan moisia erehdyksiä viettämällä entistä enemmän aikaa poikien kanssa samassa maassa tai edes keskusteluyhteydessä netin tai puhelimen kautta.
"Mutta he ovat aivan ihania sydäntenvalloittajia. Bastin hymy pelastaa päivän kuin päivän, ja Milon raikuva nauru tuo valoa synkimpäänkin yöhön", nainen huokaisi. Chloe oli niin onnekas, kun sai elää poikien kanssa. Hän olisi aina silloin tällöin ollut valmis antamaan paljonkin mahdollisuudesta hengittää sisään lasten lämpöä.

David hymyili painaen katseensa hetkeksi hiekkaiseen käytävään, jota pitkin he kävelivät. Caitlinkin oli paremmin mukana sisarenpoikiensa elämässä kuin hän oman tyttärensä.
"Puhut heistä todella kauniisti", hän vastasi lämmöllä. Hän kuvaisi Meitä lähinnä kauhistuttavaksi. Mies ei ollut koskaan tavannut tytön kaltaista lasta eikä lapsen äänettömyydellä ollut mitään tekemistä asian kanssa.

Nainen puristi pehmeästi miehen kättä pohtien, oliko osunut arkaan paikkaan jaarittelemalla sisarenpojistaan niin pitkään. Ehkä se sai Davidin ikävöimään tytärtään.
"Se käy kuin itsestään, kun he ovat niin ihania", Caitlin vastasi lämpimän hymyn kera. Poikien ajatteleminenkin piristi hänen päiväänsä - paitsi silloin, kun hän tiesi tuottaneensa suuren pettymyksen lapsille. Niitä kertoja oli mahtunut vuosien varrelle liiankin monta laskettavaksi.
"Olen varma, että he tapaisivat sinut mielellään, jos vain tahdot. Lupasin jo tarjota Chloelle ja Kilianille päivän ja illan ihan vain kahden kesken, joten vaellamme varmaankin ympäri Lontoota joka tapauksessa poikien kanssa", hän ehdotti. "Mutta ymmärrän kyllä, ettei unelmien aamupäiväsi sisällä kahta jaloissa pyörivää lasta, jotka haluavat nähdä kaiken heti nyt."

Mies nauroi aavistuksen hämillisenä. Hän ei todellakaan voinut sanoa olevansa lahjakas lasten kanssa - Mei oli siitä loistava esimerkki.
"Jos haluaisit esitellä minut heille, totta kai tapaan sisarenpoikasi enemmän kuin mielelläni", David vakuutti. Hän tapaisi myös poikien vanhemmat, jos Caitlin niin halusi.

Caitlin suli lämpimään, aurinkoiseen hymyyn miehen vastaukselle.
"Totta kai tahdon esitellä sinut heille", hän vakuutti puristaen miehen kättä. "Epäilemättä he juoruavat kaiken eteenpäin Chloelle, mutta kun ottaa huomioon kuinka monta kertaa olen lahjonut heidät puolelleni jäätelöllä, se tuskin on ongelma", Caitlin lisäsi nauraen. Lasten uskollisuus vanhemmilleen oli ihailtavaa. Hän epäili, ettei monikaan hänen ja lasten välisistä salaisuuksista ollut pysynyt salaisuutena viikkoa pidempään.
"Ja mikäli tahdot, olet toki tervetullut tapaamaan myös niin Chloen kuin Charlottenkin."

Huh. Mitäköhän siitä tulisi. Davidin kokemuksella perheet eivät varsinaisesti rakastaneet häntä. Hän oli toki tapaillut koulussa jokusta tyttöä kuten kuka tahansa teinipoika, mutta opiskellessa hän oli seurustellut parinkin tytön kanssa, joidenka vanhemmat suhtautuivat uravalintaan vähintään yhtä negatiivisesti kuin hänen omansa ja Hamiltoneille hän oli ollut pahin painajainen. Eikä mies voinut syyttää siniveristä sukua.
"Tapaan kenet vain haluat", mies lupasi toivoen, että voisi tehdä paremman vaikutuksen tällä kertaa.

Caitlin kääntyi katsomaan miestä silläkin uhalla, että päätyisi sukeltamaan naamalleen kävelytielle, joka kohosi loivasti kohti siltaa, joka ylitti järven.
"En tahdo painostaa sinua mihinkään", nainen huolehti kulmiaan kurtistaen. "Joten olet vapaa sanomaan ei koska tahansa. Sisareni eivät ole menossa minnekään." Hän kestäisi kyllä piikittelyn kahdelta muulta punapäältä, jos kieltäytyisi esittelemästä noita Davidille, josta molemmat olivat kuulleet jo aivan riittämiin osatakseen muodostaa varsin kattavan kokonaiskuvan.

"Caitlin, et tietenkään painosta", mies vakuutti puristaen naisen kättä. Luoja tiesi, että hän osasi sanoa ei. Hän oli sanonut sitä Lizzielle niin usein, ettei varmaan koskaan pääsisi täysin eroon syyllisyyden tunteesta. Hän oli repinyt naisen pois perheensä luota ja sitten kieltäytynyt kamalista, jäykistä joulupäivällisistä ja sukutapaamisista, jotka päättyivät aina vain mojovaan riitaan. Hän yrittäisi olla tekemättä samaa virhettä uudelleen.
"Totta kai tapaan perheesi, jos haluaisit meidän tapaavan."

Hän ei ollut siitä niin varma. Tulihan se varsin nopeasti, mutta sitä ei tietäisi, koska Chloe olisi seuraavan kerran Englannissa. Nyt olisi oiva tilaisuus esitellä mies molemmille siskoille samalla kertaa, niin hänen ei tarvitsisi kuunnella naljailua suosikeiden valitsemisesta.
"Haluaisin", hän kuitenkin vastasi. Hän oli tottunut puhumaan kaikesta siskojensa kanssa, jotka tuntuivat olevan enemmänkin parhaita ystäviä jo tässä kohden elämää, joten luonnollisesti hän tahtoi jakaa onnensa esittelemällä sen lähteen sisaruksilleen.

David hymyili nielaisten hermostuksensa. Hän ei ollut tottunut tuntemaan hermostusta. Hän oli selvinnyt herttuasta, joka vihasi häntä hurjalla vimmalla. Hän voisi kohdata Caitlinin siskot ja sisarenpojat.
"Tehdään siis niin. Milloin haluaisit järjestää tällaisen tapaamisen?"

Nainen hymyili ja pysähtyi hyödyntääkseen mäen tarjoamaa tasausta pituuserolle. Hän painoi suukon miehen poskelle tuttu aurinkoinen hymy pisamaisia kasvoja valaisten.
"Minun täytyy kysyä heidän aikatauluistaan, mutta ensi viikon he ovat joka tapauksessa täällä. Eiköhän jollekin päivälle onnistu järjestää sopiva kolo", Caitlin pohti ääneen. Epäilemättä siskot tyhjentäisivät vaikka koko kalenterinsa, jos se sitä vaatisi.

David hymyili Caitlinille suukolle ja nyökkäsi vastaukseksi. Dianan muistolähde lähestyi, ja mies vilkaisi naista kysyvästi: oliko Caitlinilla muutakin mielessään kuin katselu? Villistä, vesiliukumäkiä ja huvipuistolaitteita harrastavasta ratsastajasta se olisi helppo uskoa.
"Tulisiko minun valmistautua jotenkin perheesi kohtaamiseen?"

Totta kai naisella oli, kuten niillä muutamalla kymmenellä muullakin, jotka olivat asettuneet ovaalin muotoisen, suuren renkaan varrelle. Nainen hymyili seisahtuessaan pehmeälle nurmelle ja kumartui aukaisemaan kenkiensä nauhat. Hän sulloi sukat kenkiinsä, kääri farkkujensa lahkeet ylös ja nappasi kengät kantoonsa suunnatessaan lähemmäs matalaa virtaa, joka seuraili kivistä uraansa.
"Ei tarvitse, älä huoli. He pitävät sinusta jo valmiiksi", nainen vakuutti koskettaen vilpoisaa vettä varpaallaan. Hetkeä myöhemmin hän astui kokonaan rauhallisesti virtaavaan veteen ja hymyili miehelle houkutellen tuota perässään lähteeseen.
"Charlotte on myyty sillä sekunnilla, kun ammattisi käy ilmi. Chloe saattaa leikkiä ylisuojelevaa isosiskoa, mutta se tuskin kestää kolmea minuuttia pidempään. Sen jälkeen hän kertoo kaikki noloimmat tarinat minusta mitä vain ikinä muistaa."

David nauroi epäuskoisesti, luopui hänkin nauhallisista nahkakengistään ja seurasi naisen perässä lähteen veteen kengät käsissään. Caitlin puheissa naisen perhe kuulosti aina lumoavalta. Hänen perheensä oli kuivia päivällisiä ja vallitseva puheenaihe oli isän rakentama yritys, jonka parissa kaksi nuorempaa sisarusta työskentelivät. Yksikään perheenjäsen ei tuntunut osaavan puhua hänelle luontevasti.
"Noloja tarinoita? Tuskin maltan odottaa", mies hymyili lämpimällä huvituksella. Hän haluasi kuulla kaikki tarinat Caitlinista.

Hän tarttui vapaalla kädellään Davidin käteen kahlatessaan varsin kiireettömästi vilpoisassa vedessä. Muutamat lapset leikkivät edessäpäin kiviuoman varrella roiskien innolla vettä toistensa päälle. Caitlininkin oli myönnettävä, miten lähde teki kunniaa nimikkohenkilölleen kutsumalla ihmisiä vaivattomasti luokseen.
"En minäkään", nainen huokaisi silmiään pyöräyttäen. "Aina kun kuvittelen kuulleeni jo kaiken, Chloe kaivaa jostakin esille uuden tarinan. Epäilen, että hän tekee yhteistyötä vanhempiemme kanssa", Caitlin myhäili. Hänen täytyisi puhutella hieman siskojaan, erityisesti kaikista vanhinta etukäteen. Rajansa kaikella sisarellisella kiusanteollakin. Hän mielellään soisi Davidin kykenevän katsomaan häntä silmiin sisarten tapaamisen jälkeenkin.
"Mutta sentään Milo ja Basti osaavat käyttäytyä."

"Minusta se kuulostaa hellyyttävältä", David protestoi ja nosti naisen kättä suukottaakseen tämän kämmenselkää. Se kuulosti perheeltä, jonka jäsenet rakastivat toisiaan hyvin paljon. Mies ei uskonut, että voisi kuulla mitään negatiivista Caitlinista - yllättävää päivittäin, toki.

"Mielesi muuttuu kun tapaat heidät", Caitlin lupasi naurua äänessään. Hän tuskin saisi ojennettua sisariaan riittämiin, jotta nuo käyttäytyisivät kunnolla, mutta ehkä hän voisi onnistua pudottamaan muutaman Chloen suosikkitarinoista pois ohjelmasta. Sekin auttaisi jo paljon.
"Kai saan houkuteltua sinut maanalaisiin kotimatkaakin varten?" Nainen kysäisi virnistäen. Kyllähän Sohoon pääsisi bussillakin aivan puiston kulmalta, mutta se nyt olisi kerrassaan huijausta. Rämisevä maanalainen oli ainoa oikea kulkumuoto Lontoossa.

"Etköhän", mies lupasi. Hyde Parkista olisi kävellytkin hänen asunnolleen - hän lenkkeili puiston ja Rupert Streetin väliä yleensä päivittäin, mutta tietäessään kuinka paljon Caitlin nautti Lontoon maanalaisesta, ei miehellä ollut sydäntä ehdottaa muuta.
"Oletko jo nälkäinen?" David kysyi vilkaisten vaivihkaa kelloaan.

"Loistavaa", nainen naurahti. Hän voisi kulkea koko päivän ristiin rastiin maanalaisilla kertaakaan tylsistymättä.
"Eiköhän nälkä muistuta olemassaolostaan viimeistään siinä kohden, kun ravintolaan pääsee", Caitlin vastasi. Hän kipristeli varpaitaan vilpoisassa vedessä ennenkö suunnisti nurmikon puolelle. Vehreä nurmi kutitteli paljaita jalkapohjia. Se se vasta olikin kesän varma merkki.
"Olet niin onnekas, kun tämä on käytännössä takapihasi", Caitlin ihasteli vapauttaen kätensä, jotta saattoi kiskoa sukat kosteisiin jalkoihin ja sitoa tennareiden narut tiukasti kiinni. Ei auttaisi kompuroida niihin, kun jo tasamaakin tuotti hankaluuksia.

David seurasi naista kuivalle maalle ja antoi auringon kuivattaa hetken nurmikon kutittelemia varpaita, ennen kuin veti sensaatiota inhoten sukat märkiin jalkoihin.
"Olet tervetullut jakamaan sen", mies hymyili ja kyykistyi sitomaan nahkakenkiensä nauhat. Hän viittasi kohti metron sisäänkäynnin suuntaa, kun Caitlinin kengät eivät aiheuttaneet tavallista suurempaa riskiä suistua nurin.
"Oletko miettinyt jo, mitä haluaisit tehdä huomenna?"

"Niinhän olen tämän viikon tehnyt", nainen naurahti vastaukseksi. Davidin luona oli hyvä olla. Niin hyvä, ettei hän tahtonut ajatellakaan paluuta töihin ja hämyisään paritaloon, jossa häntä olisi vastassa ainoastaan itseaiheutettu sotku.
"Shoppailua lähinnä, mutta en mitään sen kummempaa. Lupaan seurata kelloa sen verran, että ehdin näytösten välillä teatterille", Caitlin vannoi. Ajatuskin koko päivän viettämisestä ilman vilaustakaan Davidista sai suun mutristumaan tyytymättömänä. Ehei, hän pitäisi huolta ajankulusta viettääkseen jokaisen vapaan hetken miehen seurassa.

Mies johdatti naisen alas maanalaiseen ja astui jokseenkin ruuhkaiseen metrovaunuun yrittäen nähdä saman ihanuuden, jonka Caitlin koki löytävänsä maanalaisen ihmeestä. Hän vietti lyhyen, humisevan matkan katselemalla naista hiljaisella lämmöllä, käsivarsi vaivihkaa Caitlinin vyötäröllä. David ihaili naisen kasvojen piirteitä, niskan kaarta, kurittomia, punaisia hiussuortuvia ja auringon villitsemiä pisamia eikä suostunut suomaan ajatustakaan sille, että he asuivat eri puolilla maata. Sillä ei olisi mitään merkitystä. Oikealla pysäkillä mies ojensi naiselle kätensä ja kiipesi ihmismassan mukana takaisin päivänvaloon, nyt Sohossa. Mies viittasi suuntaan, jossa tiesi kalaruokia tarjoilevan ravintolan sijaitsevan.
"Oletko aktiivinen shoppailija?" hän kysyi.

Caitlin kompuroi kiivetessään kapean maanalaisen kyytiin, mutta onneksi oviaukon kapeus tarkoitti myös mahdollisuutta ottaa kiinni seinästä. Hän hymyili antaessaan katseensa kiertää matkustajasta toiseen, kun maanalainen rämisi pitkin vanhoja tunneleita kohti oikeaa pysäkkiä aivan Sohon sydämessä. Hän ei jäänyt kuuntelemaan keskusteluja, joita ympäri vaunua käytiin, mutta kiinnitti ilolla huomiota jokaiseen, joka puhui muuta kieltä kuin englantia. Hän olisi voinut vannoa yhden puhuvan puhelimeensa kymriä, mutta tarkempi tutkiminen sai jäädä maanalaisen liukuessa pysähdyksiin Piccadilly Circuksella. Ihmismassaa oli vaivaton seurailla takaisin maanpinnalle, joskin hän sai tehdä hieman töitä pysyäkseen jaloillaan väkijoukon määräämässä tahdissa.
"En tosiaankaan", Caitlin naurahti päätään pudistaen. Häntä ei saanut kaupoille kiertelemään kuin pakon edessä - tai silloin, kun kaupoissa käyminen oli pienempi paha kahdesta vaihtoehdosta, kuten nyt. Jos hän kävisi vaatekaupoilla, hän voisi jäädä viikonlopuksikin Davidin luokse sen sijaan että lähtisi jo huomisaamuna takaisin Hexhamiin.
"Minulla tosin kestää pieni ikuisuus saada mitään ostetuksi, kun harhaudun tekemään kaikkea muuta paitsi ostamaan sitä, mitä lähdin hakemaan", nainen hymähti punoen sormensa miehen omien lomaan.

"Sehän kuulostaa hyvältä tavalta käydä ostoksilla", David kommentoi puristaen hellästi naisen kättä.
"Minäkään en kuulemma ole erityisen lahjakas tai keskittynyt ostoksilla kävijä." Se oli vähättelyä, sillä hänellä oli taipumusta unohtaa puolet kauppalistasta, harhautua väärään kauppaan ja palata väärien tuotteiden kanssa. Mies avasi naiselle kauniin päivän aktivoittaman ravintolan oven, mutta muutti mielensä ja nyökkäsikin kohti ulkona olevaa, vapaata pöytää.

Hyvästä hän ei mennyt vannomaan, mutta sitäkin hauskempi tapa se ehdottomasti oli. Mitä nyt joskus jäi hankkimatta se tärkein tai edellisestä kaupasta hankitut ostokset jäivät seuraavaan, mutta ainakin niistä retkistä riitti tarinoita, joille naureskella vielä vuosia myöhemminkin.
"Hyvä siis, että täällä on muutakin tekemistä kuin ravata kaupoilla", Caitlin totesi suunnaten osoitettua pöytää kohden. Hän istahti alas hymyillen lämpimästi Davidille, joka tuntui jälleen kerran vangitsevan katseen niin, ettei häntä edes kiinnostanut, mitä ympäröivässä katumaisemassa tapahtui.
"Oletko suunnitellut hakevasi Mein taas joksikin viikoksi kylään?" Nainen kysäisi. Toivottavasti hän ei ainakaan ollut syy sille, ettei mies viettänyt tätäkin viikkoa tyttärensä kanssa.

David vastasi hymyillen katseeseen, siristäen auringon kullanvärisiksi vaalentamia silmiään kirkkaassa valossa ja ojensi naiselle menun. Mies laski katseensa omaan menuunsa, kun Caitlin kysyi Meistä.
"Varmaan. Joksikin viikoksi", mies totesi. Ajatus sai hänet levottomaksi. Toki tytön Lontoossa viettämä viikko ja myös Caitlinin tuloa edeltävät päivät olivat olleet mukavia ja onnistuneita, mutta David koki suhteensa lapseen vaikeana. Hän oli lahjakas olemaan kelvoton isä ja hän oli lahjakas olemaan kelvottomuuttaan lahjoin ja hemmotteluin paikkaava mies, mutta nyt Mei tuntui antavan hänelle uuden mahdollisuuden. Hän pelkäsi kuollakseen tuhoavansa välinsä tyttäreensä lopullisesti.
"Minun pitäisi kai ottaa se lomaviikkokin."

Caitlin vilkaisi ojennetun menun yli miestä. Ei hän ollut yllättynyt, ettei David ollut lyönyt minkäänlaisia suunnitelmia lukkoon, mutta toivoi kuulevansa jos ja kun mies hakisi tyttärensä seurakseen. Hän ei tahtonut viedä entisestään vähäistä aikaa, jonka David saattoi viettää Mein kanssa tuppautumalla seuraksi.
"Kannattaisi", nainen kommentoi huvittuneena. "Lomailu aina silloin tällöin on vain hyväksi, kun voi hetkeksi irrottautua arjesta. Se tekisi varmasti myös äänellesi hyvää. Ei voi olla helppoa esiintyä kahdeksaa kertaa viikossa." Hän syventyi hetkeksi tutkimaan listaa, joka lupaili varsin monipuolisia herkkuja merenelävistä.

Caitlin ei koskaan voisi viedä miehen aikaa joltakin naista tärkeämmältä. David harkitsi jälleen pitäisikö hänen pyytää naista tapaamaan tyttö, mutta ajatus kylmäsi häntä. Hänen elämänsä oli katastrofaalinen sotku eikä David halunnut sysätä Caitlinia sen pyörteisiin.
"Totta. Pidän tosin joka tapauksessa tauon, kun nykyinen sopimukseni loppuu", mies totesi puolittain hymyillen ja tilasi sitten tarjoilijalta valkoviiniä sekä lohta, joka tuntui turvalliselta valinnalta.

"Milloin sopimuksesi loppuu?" Caitlin kysyi yllättyneenä. Hän ei ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan, etteivät näyttelijät varmastikaan hypänneet roolista toiseen ilman pidempää taukoa välissä. Eihän roolejakaan voinut olla loputtomiin, kun teattereita ja niissä pyöriviä musikaaleja oli vain rajallinen määrä. Hän tilasi lohi-katkarapupastan sekä miehen esimerkin mukaan lasillisen valkoviiniä. Se sopisi hyvin merenelävien kyytipojaksi.

"Se on neuvoteltavissa. Joko vuodenvaihteessa tai keväällä 2017", David vastasi. Hän rakasti rooliaan, mutta odotti jo taukoa - eikä vain voidakseen viettää enemmän aikaa Caitlinin kanssa. Esitystä oli vaikeaa pitää tuoreena ja intohimoisena kovin montaa kuukautta, saati vuotta putkeen.

"Pidä nyt silti lomasikin", nainen naurahti ja kurkotti pöydän yli tarttuakseen miehen käteen. Kaikki oli aina paremmin, kun saattoi koskettaa Davidia. "Minun täytyy siis pitää huolta, että ehdin nähdä esityksesi vielä monen monta kertaa tämän vuoden aikana."

David nauroi ja puristi jälleen Caitlinin kättä.
"Aion palata Kummituksen rooliin vielä, toivottavasti useammankin kerran", mies vakuutti ja kiitti heidän annoksensa tuovaa tarjoilijaa.

"Ei se estä minua nauttimasta esityksestä loppuvuotta", nainen huomautti naurahtaen. Hän tuskin koskaan voisi kyllästyä sukeltamaan oopperatalon syvyyksiin Kummituksen johdattelemana. Intohimoinen tarina osui ja upposi kerrasta toiseen.
"Oletko jo suunnitellut, mitä aiot tehdä kun kalenterisi tyhjenee?" Hän kysäisi hymyiltyään kiitokseksi tarjoilijalle.

Mies hymyili päätään pudistellen ja maistoi lohtaan. Hän oli onnellinen siitä, että Caitlin tuntui aidosti nauttivan musikaalista ja jaksoi tulla katsomaan häntä lavalla.
"En. Lepuutan ääntäni, kenties matkustelen - ja toivon mukaan saan nähdä sinua enemmän", David vastasi puolittaisella hymyllä.

Musikaalista nauttiminen oli lievä ilmaisu sille tunteiden skaalalle, jonka hän sai kokea joka kerta istahtaessaan satojen muiden katsojien joukossa punaisille samettituoleille.
"Se kuulostaa hyvältä suunnitelmalta", Caitlin vastasi maistettuaan kermaista pastaansa. "Voin opetella pitämään työpäivät siedettävän pituisina." Ei parempaa syytä kuin Davidin tapaaminen voisi ollakaan sille, että vihdoin oppisi lähtemään tallilta ennen yön pimeyttä.

David nauroi.
"Se on aina hyvä taito", hän vastasi. Hän ei kuitenkaan vaatisi Caitlinia irrottautumaan töistään hänen takiaan. Hän kunnioitti naisen uraa ja rakkautta sitä kohtaan. Mies haaveili itsekin matkustelusta, kun siihen olisi jälleen mahdollisuus; hänen teki mieli tarjota Meillekin upeita elämyksiä.
"Odotan taukoa melko innoissani. Nautin vapauden ja lukemattomien mahdollisuuksien tunteesta."

Sitä se varmasti olisi, mutta hän ei moista omannut. Ei ollut koskaan ollut parempaakaan tekemistä kuin olla tallilla hevosten ja ratsastajien keskellä, muutamia yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta. Ehkä tästä voisi alkaa uusi, tasapainoisempi elämä. Kuulemma ei ollut terveellistä tehdä töitä aamusta iltaan seitsemänä päivänä viikossa lähestulkoon vuoden ympäri.
"Kukapa ei", hän huokaisi. "Tässähän melkein voi tuntea kateuden nostavan päätään", nainen vitsaili. Kyllä hän onnistuisi aina järjestämään viikon tai puolitoista vapaaksi, jos todella tahtoisi lähteä matkustamaan ilman hevosia. Muutoin matkat ulkomaille voisivat taittua kilpailujen merkeissä. Remonan kuljettaminen ympäri Eurooppaa kilpailuista toisiin olisi ehdottomasti mielekästä ja palkitsevaa tekemistä.

Mies hymyili ja leikkasi haarukallisen kalaa.
"On mukavaa, kun voi pitkästä aikaa sairastaa flunssan", David kommentoi siemaisten valkoviiniä.

"Varmasti", Caitlin vastasi lämmöllä. Teatteri vaati työntekijöiltään uskomattoman paljon, joten David oli enemmän kuin ansainnut pidemmän tauon roolista, jota oli esittänyt palavalla intohimolla kahdeksan kertaa viikossa.
"Toivottavasti tosin ehdit tehdä muutakin kuin vain sairastaa koko vuoden edestä. Vaikka niinhän se aina menee, että lomilla ollaan kipeänä."

David nauroi.
"Toivotaan. Täytyy ainakin pysytellä terveenä kesälomani ajan", mies totesi. Viikko luultavasti lyhenisi neljään päivään, mutta se olisi varmasti tarpeeksi aikaa ensimmäiseen kaksin tehtyyn ulkomaanmatkaan Mein kanssa. Caitlinin ehdotus Disneyworldista toimisi varmasti upeasti keneen tahansa normaaliin lapseen, mutta David joutui harkitsemaan matkakohdetta edelleen. Mei ei ollut koskaan ollut normaali lapsi.
"Miltä annoksesi maistuu?"

"Pidän peukkuja pystyssä", nainen lupasi naurahtaen. Ei kai sen enempää voinutkaan tehdä, kuin toivoa parasta, jotta miehen loma olisi mieluisa. Hän siemaisi valkoviiniä varsin tyytyväisenä sekä juomaan että ruokaansa. Sanoi David mitä tahansa, mies selkeästi tunsi alueen ravintolta, tai sitten tuolla oli vain uskomaton tuuri osua aina sattumalta hyvän paikan pöytään.
"Hyvältä", Caitlin hymyili. "Olet toki vapaa maistamaan, jos katkaravut eivät säikäytä." Hänestä ne sopivat sitruunalla raikastetun kermaisen pastakastikkeen sekaan kerrassaan loistavasti siinä missä maukkaat lohenpalatkin.

David pudisti hymyillen päätään ja tarjosi vastavuoroisesti omaa lohifilettään naiselle.
"Milloin sinulla on seuraavat kisat?" hän kysyi. Katsomossa istuminen edellisten aikana oli ollut hieno kokemus, varsinkin Caitlinin ratsastaessa Remonan upeaan voittoon.

Caitlin maistoi miehen tarjoamaa lohifilettä. Sekin oli varsin hyvä valinta. Jokaiselta ruokalistalta löytyi aina vähintäänkin yksi surkea annos, mutta ainakaan tällä kertaa he eivät olleet kumpikaan osuneet siihen.
"Vasta syyskuun lopussa", nainen muisteli. "Veritaksella nekin. Remonan kanssa palaamme radoille lokakuussa." Ellei nyt mitään yllättävää tapahtuisi. Hevosista ei koskaan voinut mennä vannomaan. Hän oli mieluummin pelannut varman päälle ja tarjonnut Remonalle tähän väliin pidemmän loman sillä yrittäisi kiristää kilpailuohjelmaa talvikauden aikana. Vuodenaika ei rajoittaisi heidän harjoitteluaan lainkaan, kiitos Rosingsin upeiden puitteiden, joten talvi tarjoaisi hyvän tilaisuuden kokeilla, kuinka tiivistä aikataulua kilpailujen suhteen Remona jaksaisi. Tähän asti tamma oli osallistunut jokaiseen kilpailuunsa täynnä intoa, joten oli aika katsoa, kuinka pitkälle sitä riittäisi. Remona osasi kaiken, mitä ohjelmissa kysyttäisiin.

Mies nyökkäsi.
"Kuinka usein kouluratsuilla yleensä kilpaillaan?" hän kysyi muistuttaen itseään lupauksesta oppia enemmän Lizzien ja Caitlinin jakamasta rakkaudesta hevosiin ja ratsastukseen.

"Riippuu täysin hevosesta", nainen vastasi hetken pohdittuaan. "Aiempi kilparatsuni Paloma oli parhaimmillaan, kun kilpailujen väliin jäi kuukausia. Osallistuimme aina pariin luokkaan joka kisamatkalla, joita teimme välillä vain neljä vuodessa. Admiral taas vaati tasaisempaa, oikeastaan kuukausittaista kilpailutusta ollakseen terävimmässä vireessä. Sen kanssa saatoimme aloittaa kauden vasta kesällä, jotta se olisi loppuvuotta kohden parhaimmillaan, ja silti ehtiä kisata yhtä paljon kuin jo tammikuusta kilpailleet." Hän epäili, että joku toinen olisi vastannut yksinkertaiseen kysymykseen paljon johdonmukaisemmin kuin hän, mutta hän oli tottunut rakentamaan oman aikataulunsa hevosten ympärille. Kenties juuri sen tähden niin Paloma kuin Admiral olivat loistaneet hänen kanssaan.
"Aion koittaa Remonan kanssa tiiviimpää aikataulua talvikauden. Katsoa, josko se parantaisi kilpailusta toiseen, jos saan sijoitettua luokat kuukausittain. Jos ei, annan sille keväästä pidemmän loman ja suunnittelen loppuvuoden ohjelman harvemmilla kisoilla." Tärkeämpää oli laatu kuin määrä, sen vuodet olivat opettaneet. Kunhan he löytäisivät Remonan kanssa parhaan tavan hyödyntää tamman potentiaalia kilpailuissa, mikään ei estäisi heitä hallitsemasta huippua, jolle Remona oli kohonnut tasaiseen tahtiin.

"Se kuulostaa järkevältä", David vastasi moittien itseään siitä, ettei ollut panostanut enemmän alan opiskeluun.
"Entä se toinen ratsusi? Veritas?"

Hän hymyili huvittuneesti.
"Veritas on enemmän koulutusvaiheessa kuin varsinaisesti kisakunnossa. Remona on oppinut viimeisen vuoden aikana kaiken, mitä radoilla kysytään, joten sen kanssa ei tarvitse enää harjoitella mitään uutta. Keskitymme vain hiomaan liikkeitä täydellisyyteen. Veritaksella on sen sijaan edelleen paljon opittavaa omallekin tasolleen, edistymisestä puhumattakaan. Jos nyt edes olettaisi, että se oppisi rentoutumaan myös kilparadoilla. Näin ollen sen kisa-aikatauluihin on laskettu tilaa varsinaista harjoittelua varten. Edes viikkoa ennen kisoja on tuhoon tuomittua yrittää opetella enää mitään uutta tai vaikeaa. Siinä ei saa muuta aikaan kuin sen, että hevonen on kisapäivänä varma epäonnistumisestaan, vaikka luokkaa ei ole edes kisattu. Erityisesti Veritaksen kanssa, joka tarvitsisi suuren annoksen itseluottamusta", nainen jutusteli menemään. Ehkä hänen pitäisi opetella selittämään asiat lyhyemmin, niin Davidin ei tarvitsisi kuunnella sinne tänne polveilevaa selitystä yksinkertaisen kysymyksen tähden.

Onneksi Davidistä oli ihanaa kuunnella Caitlinin juttelua. Mies nyökkäili kiinnostuneena ja viimeisteli samalla annoksensa.
"Tämä on se ratsu, joka pudotti sinut?" mies varmisti muistaen naisen aikaisemmin paketoidun pään.

"Se juuri", Caitlin vahvisti siemaisten kiireettä viinilasistaan. Hän asetteli käyttämänsä veitsen ja haarukan siististi lautaselle ja hymyili Davidille. "Tosin Veritaksen puolustukseksi lienee tarpeellista mainita, että itse naljailin jotakin olkani yli enkä keskittynyt hevoseen."

David nauroi.
"Sehän on helpottavaa kuulla? Haluaisitko jotain jälkiruokaa?"

"Opin kerrasta", Caitlin vakuutti nauraen. Tuskinpa oli oppinut, mutta ainakaan hän ei ollut pudonnut selästä sen jälkeen. "Minä tulin kyllä sen verran täyteen, ettei jälkiruoka erityisemmin houkuttele", nainen myönsi hymy huulillaan. Pasta-annos oli ollut varsin täyttävä.

"Hyvä on", mies vastasi huvittuneella hymyllä. He voisivat syödä jälkiruokaa vaikka illan esityksen jälkeen. David viittasi tarjoilijaa tuomaan laskun ja tarjoaisi sitten tutulla rutiinilla pankkikorttiaan.
"Minun taitaa olla aika lähteä vähitellen teatterille. Sinun ei tietenkään tarvitse viettää siellä koko iltaa."

Hänen täytyisi puhua Davidille joskus miehen tavasta tarjota kaikki ravintolareissut, ellei hän ehdoin tahdoin tunkenut korttiaan ensimmäisenä tarjoilijan kouraan, mutta se keskustelu lienisi parempi käydä muualla kuin ravintolan pöydässä.
"Lupaan saapua hyvissä ajoin ennen esitystä", nainen vakuutti noustessaan pöydästä, kun tarjoilija oli palauttanut miehen pankkikortin. Hän asteli rauhallisesti pois terassialueelta, ennenkö kietoi kätensä Davidin ympärille ja nousi varpailleen painaakseen suudelman miehen huulille. Ihan sama, jos joku katselisi. Hän sai hyvästellä miehen (muutamaksi tunniksi) juuri niin kuin näki parhaaksi.

David kiersi käsivartensa naisen vyötärölle ja rutisti tämän itseään varten suudelmaan vastaten. Mies antoi käsiensä nousta naisen selkää pitkin, kunnes saattoi punoa ne naisen hiuksiin ja syventää suudelmaa. Hän ei ollut koskaan piitannut siitä, kuka tuijotti eikä tehnyt niin nytkään, kun vihdoin irroittautui vain aavistuksen hengästyneenä.
"Nähdään myöhemmin", mies sanoi, kosketti naisen poskea ja lähti sitten kävelemään Her Majesty's -teatterille, ennen kuin tuntisi vastustamatonta halua suudella Caitlinia uudelleen.

Tiistai 26. heinäkuuta 2016, aamupäivä

Pyöriteltyään ideoita päässään koko edellisen viikon, oli nainen lopulta päätynyt ehdottamaan tapaamista Natural History Museumin edessä yhdeltätoista. Dinosauruksia ja luonnonihmeitä esittelevä museo tarjoaisi Chloen pojille riittämiin tekemistä, jotta lapset eivät kyllästyisi, ja antaisi aikuisille mahdollisuuden vaellella rauhalliseen tahtiin pitkin valaistuja käytäviä rennosti keskustellen. Tai niin hän ainakin toivoi. Luulisi tällaisen ympäristön estävän tunnelmaa muodostumasta liian kireäksi. Hän oli pitänyt tiukan puhuttelun molemmille siskoilleen maanantai-iltana Davidin ollessa töissä, mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen.
Noustessaan väkijoukon mukana ylös portaita maanalaisesta suoraan museon pihamaalle, Caitlin tunsi jännityksen kiertävän sisuskalujaan solmuun. Hän puristi pehmeästi Davidin kättä ja hymyili miehelle, ennenkö keskittyi etsimään pääsisäänkäynnin lähettyviltä sisariaan perheineen. Charlotten mies oli kunnon kansalaisten tapaan töissä, mutta muutoin kaikki olivat luvanneet saapua paikalle. Caitlin pysähtyi seisoskelemaan portaille ovien vierustalla. Hän ei ollut yllättynyt, että lasten kanssa saapuvat siskokset olivat myöhässä. Eivät tosin niinkään lasten tähden, sillä Maximilian ja Sebastian olivat aina reippaita ja täsmällisiä, mutta Charlottesta ei voinut sanoa samaa. Charlotten ajantaju tuntui heittävän välillä varsin, no, räikeästi.
"Olisimme hyvin voineet tulla vasta seuraavalla maanalaisella", nainen mutisi koettaen kätkeä hermostuneisuutensa. Eihän aamusta kiireistä ollut näinkään tullut, mutta hän ei olisi pannut pahakseen muutamaa hetkeä pidempään miehen valoisalla asunnolla kaupungin sydämessä.

David puristi hellästi Caitlinin kättä. Hän oli saanut ravistauduttua irti omasta hermostuksestaan, mutta miehen nähdessä, miten hermostuneelta nainen vaikutti, hän tunsi oman varmuutensa haparoivan. Ehkä Caitlin tiesi, ettei kohtaaminen voisi sujua hyvin. No, siinähän hän oli suoranainen asiantuntija. Siistiin pikkutakkiin ja vaaleaan kauluspaitaan pukeutunut mies seisahtui naisen vierelle ja tähyili väkijoukon päiden yli naisia, jotka voisivat olla Caitlinin sisaria.
"Ei odottelu haittaa", mies vakuutti ja nojautui hipaisemaan huulillaan naisen ohimoa, "mikä sinua hermostuttaa?"

"En lainkaan luota siihen, että sisareni osaavat käyttäytyä", nainen vastasi kuin pahoitellen. Hän oli tehnyt parhaansa uhkaillessaan tiukkaan sävyyn siskojaan, mutta ne puheet voisivat olla jo painuneet unohduksiin yön aikana. Caitlin veti syvään henkeä nauttien Davidin seurasta. No, jos siskot olisivat kamalia, he voisivat aina livahtaa omille teilleen jostakin museon lukuisista uloskäynneistä.
Caitlinin huomio kääntyi maanalaiselta lähestyviin perheisiin, kun ihmismassasta erkani kaksi vauhdikkaasti lähestyvää poikaa. Taaempaa tutulla äänellä huudettu kuuluva käsky hidastaa ja odottaa kaikui kuin kuuroille korville, kun nauravat lapset näkivät tätinsä.
"Täti!" Tummahiuksinen Maximilian huusi ja vilkutti iloisesti, ennenkö nykäisi punapäistä pikkuveljeään vauhdikkaampaan juoksuun. Yhdessä pojat ryntäsivät viimeiset askeleet pihan halki ja ylös portaita, kunnes kokemuksen opettamina hidastivat ennenkö kietoivat kätensä Caitlinin ympärille tiukkaan rutistukseen. Naista päin ei kannattanut juosta lujaa, jos aikoi pysyä pystyssä.
"Terve pojat", nainen tervehti sisarenpoikiaan lämmintä naurua äänessään ja suukotti molempien poskia. Maximilian protestoi äänekkäästi moista huomiota ja vetäytyi halauksesta kääntäen huomionsa Davidin puoleen. Poika räpytti hetken typeränä silmiään ja suoristi siniruutuisen kauluspaitansa helmaa, ennenkö ojensi päättäväisesti kättään.
"Olen Maximilian", tummatukkainen poika esittäytyi reippaasti. Caitlin hymyili kumarasta asennostaan pidellessään edelleen tiukasti kiinni nuoremmasta pojasta, joka oli haudannut pisamaiset kasvonsa hänen hartiaansa.
"Sanoin että odottakaa", silmälasipäinen Chloe moitti poikiaan portaiden juurelta. Nainen pyyhkäisi mansikkablondia polkkatukkaa korvansa taakse ja soi terävän katseen jälkikasvulleen lähtiessään kiipeämään portaita. Kumpikaan pojista ei edes yrittänyt näyttää katuvalta, joskin Sebastian irrotti sen verran Caitlinista, että Chloe pääsi halaamaan pikkusiskoaan, mutta mikään mahti maailmassa ei olisi saanut poikaa irrottamaan otettaan Caitlinin kädestä.
"Löysitte kuitenkin lopulta paikalle", Caitlin naurahti siirtyessään halaamaan Charlottea, jonka tummat, kastanjaan taittavat punaiset kiekurat oli kerätty taidokkaalle letille. Hän halasi vielä viimeisenä saapunutta pitkää, kasvoiltaan varsin karua itävaltalaismiestä, jonka tummat hiukset olivat paljon pidemmät kuin viime näkemällä.
"David, tässä on Chloe, hänen miehensä Kilian sekä Charlotte", nainen viittasi vuorollaan jokaisen aikuisen suuntaan. "Milo esittäytyikin jo itse. Basti, sanotko moi?" Poika pudisti kauhuissaan päätään piiloutuessaan Caitlinin taakse. Chloe mutristi huuliaan, mutta Kilianin hiljainen päänpudistus esti pojan äitiä sanomasta mitään.
"Mukava vihdoin tavata", Charlotte sanoi Davidille laskiessaan kätensä Maximilianin hartialle. Poika ravisti toisen tätinsä otteen hetkessä harteiltaan mutisten jotakin siitä, miten oli jo iso poika. Sinisten silmien utelias katse ei hetkeksikään irronnut Davidista, kun lapsi ihmetteli uutta lisäystä tuttuun joukkoon.

David nauroi Caitlinin vastaukselle ja rutisti naisen hetkeksi halaukseensa. Hän oli varma, että tekisivät O'Connorin sisarukset mitä tahansa, he olisivat silti hurmaavampia kuin Hamiltonit. Ja sieltä perhe saapui kuin pyörremyrsky. Mies suli lämpimään hymyyn nähdessään luontevan rakkauden, jolla Caitlin tervehti sukulaispoikiaan, ja tarttui pojan ojentamaan käteen.
"Hauska tavata, Maximilian. Olen David", mies vastasi reippaasti esittäytyneelle pojalle ja antoi kohteliaan kiinnostuneen katseen kiertää paikalle ehtineiden aikuistenkin kasvoissa.
"Kiitos samoin. Caitlin on puhunut teistä paljon", David vastasi Charlottelle hymyllä ja antoi lämpimän katseen laskeutua vastaamaan lapsen uteliaaseen tuijotukseen.

Maximilian näytti tavattoman ylpeältä itsestään onnistuttuaan esittäytymään kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Chloekin näytti tyytyväiseltä kaksitoistavuotiaaseen poikaansa.
"Todennäköisesti mikään niistä puheista ei pidä paikkaansa", Charlotte vastasi raikuvasti nauraen. Caitlin veti syvään henkeä. Tästä se sitten lähtisi. Varovainen paidan nykiminen sai naisen kääntämään huomionsa punapäiseen poikaan, joka viittoi häntä kumartumaan. Lapsi kuiskasi hiljaa kysymyksen, mikä sai naisen hymyilemään lämpimästi.
"Siirrytäänkö sisään? Jotakuta kiinnostaisi kovasti nähdä dinosauruksia", Caitlin naurahti pehmeästi. Sebastian hautasi kapeat kasvonsa naisen pisamaisen käsivarren taakse. Ujo poika oli selkeästi hämillään uudesta tuttavuudesta, eikä osannut päättää, miten päin olisi. Chloe tarttui Milon hartiaan paimentaakseen Davidia tuijottavan pojan edellään sisään. Lapsi hymyili leveästi olkansa yli Davidille.
"Sebastian on valitettavan ujo", Kilian sanoi Davidille matalasti vahva saksalaisaksentti kuuluvana puheessaan Caitlinin johdatellessa lasta Charlotten rinnalla sisälle museoon. Ensimmäisenä kulkeva Maximilian olisi jo ehtinyt ties kuinka pitkälle, ellei Chloe olisi pitänyt tiukasti kiinni poikansa hartiasta.
"Mutta luulisi hänen laskevan Caitlinista irti, kunhan dinosaurukset vievät mennessään."

David vastasi Charlotten nauruun ja loi Caitliniin hellän katseen. Tapa, jolla Caitlin puhui perheestään, kuvasti hänelle pelkkää rakkautta ja lämpöä ja sai sisaret perheineen kuulostamaan hurmaavilta kaikkine oikkuineenkin. Mies antoi lasten mennä edeltä Caitlin mukanaan ja jäi kävelemään Kilianin vierelle. Saksalainen aksentti toi mieleen kotoisia muistoja opiskeluajasta ja oopperoista.
"Se on ihan ymmärrettävää", mies vakuutti, "en ihmettele, että pojat viihtyvät tätinsä seurassa."

Kilian naurahti matalasti.
"Luulen, että he viihtyvät kenen tahansa seurassa, joka tarjoaa heille jäätelöä ja jaksaa innostua säntäilemään lasten oikkujen mukaan ympäri kaupunkia", mies huomautti huvittuneena, mutta äänestä kuultava lämpö kertoi muuta. Hän oli moneen kertaan kiittänyt mielessään luojaa tai mitä tahansa korkeampaa voimaa pojille siunaantuneesta tädistä, joka tarjosi heille vanhemmille lomamatkoilla mahdollisuuden viettää edes hetken kahden kesken ilman lasten jatkuvaa huomiontarvetta.
"Basti, tule nyt!" Milo mankui edempänä ja palasi repimään niin Caitlinia kuin naisen käteen takertunutta poikaa vauhdikkaammin kohti dinosaurusnäyttelyn valtaamaa siipeä, johon suuret kyltit ohjasivat. Chloe huokaisi pudottautuessaan miehensä rinnalle.
"Sinä istut lasten vieressä lounaalla", nainen ilmoitti miehelleen ennenkö käänsi katseensa Davidiin. "Pahoittelen lasteni käytöstä. He eivät aina innostuksissaan muista, mitä heille on opetettu." Pieni hymy nyki sinisilmäisen naisen suupieltä. Kilian huokaisi hiljaa tietäen tarkalleen ilmeen, joka vaimon kasvoilla vieraili. Olisi pitänyt mennä lasten mukana. "Sinä olet siis kuuluisa David, jonka tähden istuimme eilen ahtaan keittiön pöydän ääressä kuuntelemassa saarnaa."

David katsahti naurahtaen etääntyvän, lapsenmielisen kolmikon perään. Ei, Caitlin oli varmasti ainutlaatuinen myös lasten mielestä.
"He olivat hurmaavia", mies vakuutti vilpittömästi ylisuojelevaksi, pelottavaksi isosiskoksi leimatun Chloen avatessa keskusteluyhteyden ja tarjosi naiselle huvittuneen, anteeksipyytävän hymyn.
"Olen pahoillani."

"Älä ole", Kilian vastasi ennenkö Chloe sai suutaan auki. "Nämä ansaitsivat sen." Naisen mulkaisu sai miehen hymyilemään mutta tukahdutti muut vastaväitteet. Kaipa Chloe tiesi mitä teki, eikä tarkoituksella yrittäisi torpedoida siskonsa elämää. Ei kannattaisi, kun Caitlin oli luvannut katsoa poikien perään torstaina, jotta he pääsisivät syömään hienoon ravintolaan ja nauttimaan Lontoon illasta aivan kahden kesken.
"Minua kiellettiin pitämästä minkäänlaisia puheita, joten luotan isämme hoitavan sen puolen", Chloe totesi siitä huolimatta, miten Kilian huokaisi naisen rinnalla. "Mutta olisin kerrassaan surkea isosisko, ellen pitäisi sinua silmällä."
"Mitä teitkään työksesi, David? Se meni minulta täysin ohitse. Nämä kolme puhuvat keskenään kerrassaan käsittämätöntä englantia", Kilian käänsi sulavasti keskustelun toisaalle ennenkö Chloe pääsisi kunnolla vauhtiin oman versionsa kanssa legendaarisesta shovel talkista.

David hillitsi halunsa nauraa sympaattiselta vaikuttavan Kilianin kommentille ja tyytyi hymynhäiveeseen. Hän voisi edes yrittää tulla toimeen edes yhden perheen kanssa elämässään. Chloe ei olisi se perheenjäsen, jota vastaan kannatti asettua heti ensitapaamisella. Mies soi naiselle hymyn pohtien, millaisen puheen nainen olisi halunnut pitää hänelle - ja millaista hänen tuli odottaa naisten isältä.
"Ymmärrän paremmin kuin hyvin", hän vakuutti ja käänsi sitten huomionsa takaisin Kilianiin.
"Olen West Endillä", mies vastasi, "entä mitä te teette?"

Chloe siristi silmiään ja vilkaisi Davidia silmälasiensa sankojen yli. Hän antoi miehensä johdatella keskustelun muualle. Kenties se tarjoaisi uuden mahdollisuuden kovistella miestä, josta Caitlin oli puhunut paljon. Niin paljon, että isosisko oli vuoroin huokaillut silmiään pyöräytellen ja vuoroin nauranut naiselle, joka ei tuntunut edes itse ymmärtävän, kuinka monessa lauseessa sai Davidin mainittua.
"Mielenkiintoista, perin mielenkiintoista", Kilian myhäili. "Olemme molemmat lääkäreitä."
"Mikäli et tahdo Charlottea riesoiksesi, lienee parasta pitää pientä ääntä ammatistasi", Chloe ehdotti avuliaasti varsin samanlainen vino virne huulillaan kuin nuoremmalla sisarellaankin.

David nauroi ja välitti salaliittolaisen nyökkäyksellä viestin menneen perille. Hän tosin tutustuisi mielellään myös kolmanteen sisarukseen.
"Se on vaikuttava uravalinta", mies kommentoi toivoen, että olisi muistanut paremmin, mitä Caitlin oli sanonut pariskunnan ammatista.
"Asuitteko Wienissä?"

Kilian nauroi. Hän ei tiennyt vaikuttavasta, mutta heille kahdelle se työ oli oikea. Enemmän kai saattoi puhua kutsumuksesta kuin tahdosta todistaa mitään kenellekään - jos hän olisi tahtonut tehdä vaikutuksen, olisi hän erikoistunut johonkin näyttävään ja vaikuttavaan, eikä alkanut lastenlääkäriksi.
"Asumme", mies nyökkäsi. "Minä olen sieltä kotoisinkin, toisin kuin nämä maailmanmatkaajat."
"Minä olen asunut suurimman osan elämästäni Wienissä", Chloe napautti heti takaisin.
"Wienin tapaturmapotilaat kiittävät siitä lämpimästi", Kilian vastasi ja soi varsin ylpeän hymyn Davidille. "Chloe on traumapuolen lääkäreitä. Minä vain rauhoittelen lapsensa flunssasta säikähtäneitä vanhempia."
"Ei siis mitään niin mielenkiintoista kuin ala teatterin lavalla", Chloe lisäsi suupieli nykien.

"Todellako?" David kohotti yllättyneenä kulmiaan, kun kuuli Chloen erikoistumisesta ja hymyili päätään pudistellen.
"Arvostan valtavasti lääkäreitä. Minulla ei ole ollut hippustakaan lahjakkuutta luonnontieteissä tai missään muussakaan akateemisessa aineessa, joten vaihtoehtoja ei jäänyt kovin montaa."

Chloe nauroi lämpimästi, eikä Killiankaan pidätellyt leveää hymyään, joka paljasti valkean hammasrivistön.
"Hyvä vastaus", mies onnitteli naurahtaen ja laski kätensä lempeästi vaimonsa hartialle. "Vaimoni on varsin perso älykkyyttä ylistäville kehuille." Nainen tönäisi kyynärpäällään Kilianin kauemmas.
"Mene katsomaan lasten perään niin voit olla hyödyksi", Chloe totesi. Kilian hymyili Davidille ennenkö pienen, kaiketi nöyrää naurusta huolimatta tavoittelevan nyökkäyksen kera suunnisti etsimään edelle ehtineitä lapsia. "Kun kerran olen jo valmiiksi ongelmissa Caitlinin kanssa, niin voin yhtä hyvin ampua kunnolla yli. Olisiko sinun mitenkään mahdollista hankkia kahta lippua Oopperan Kummituksen torstaiseen iltanäytökseen? Vietämme enemmän tai vähemmän virallisesti hääpäiväämme ja tahtoisin tänä vuonna yllättää Kilianin. Maksan toki lipuista, mutta jostakin syystä nettisivusto ei hyväksynyt pankkikorttiani enkä usko pääseväni livahtamaan teatterille lippuja hankkimaan ilman, että joku kelvottomasta perheestäni lavertelee Kilianille."

David tunsi helpotuksen aallon sekä saadessaan pariskunnalta siihen mennessä positiivisimman vastauksen että kuullessaan Chloen pyynnön. Sentään tämä oli huomattavasti parempi alku kuin Hamiltonien kanssa.
"Totta kai! Se kuulostaa ihastuttavalta suunnitelmalta", mies vakuutti lämpimästi, "varaan teille mielelläni akustisesti parhaan aition ja tarjoan sen myös enemmän kuin mielelläni. Kummitus saa tiettyjä etuoikeuksia omassa musikaalissaan."

"Sitä toivon sen olevan", Chloe myönsi hymy huulillaan. Caitlinin ennustus oli osunut varsin oikeaan. Ei pirteä nainen osannut leikkiä etäistä ja tiukkaa hetkeä kauempaa, ellei sille annettu kunnon syytä. "En voisi mitenkään pyytää sitä", nainen ehätti kuitenkin protestoimaan.

Davidkin toivoi sitä. Hänen olisi motivoitava teatteriperheensä antamaan kaikkensa torstaina, sillä mies ei haluaisi musikaalinsa tuottavan pettymystä.
"Se olisi minun iloni ja etuoikeuteni", mies vakuutti koskettaen kevyesti Chloen käsivartta. Aition lunastaminen pariskunnan hääpäivää varten olisi vähintä, mitä hän voisi tehdä.

"Hyvä on", Chloe myöntyi. Hän tunnisti toivottoman taistelun sellaisen nähdessään, sillä oli tottunut vääntämään kättä molempien sisartensa kanssa. "Mutta syytän häpeilemättä sinua, kun Caitlin eittämättä tulee huutamaan minulle." Siskon säännöt olivat olleet varsin yksinkertaiset. Davidilta ei pyydetty palveluksia, ja tässä hän oli. Hopsista. Uskoisikohan Caitlin, jos hän väittäisi keskustelun lähteneen näille urille aivan vahingossa?
"Äiti, äiti, tule katsomaan!" Maximilian hihkui tunkien ihmisten lomasta lähemmäs aikuisia. "Täällä on liikkuva tyrannosaurus!"
"Hyvä on", Chloe taipui poikansa innosta loistavien kasvojen edessä ja hymyili pahoitellen Davidille. Dinosauruksen säikäyttämä Basti kiskoi Caitlinia kovaa kyytiä takaisinpäin. Caitlin vilkaisi epäluuloisena siskoaan, ja ohjasi lempeästi poikaa Davidia kohti.
"Olen jo valmiiksi pahoillani Chloesta, mitä ikinä hän tekikään", nainen ilmoitti kietoen kätensä vaivattomasti Davidin selän ympärille. Toisella kädellään hän painoi lasta vasten kylkeään. "Basti säikähti dinosaurusta", Caitlin selitti silittäen pojan selkää rohkaisevasti.
"Se liikkui ja karjui", poika kertoi hiljaisella äänellä katsellen varovaisesti punaisten kulmiensa alta Davidia. Lapsen äänessä oli vahva irlantilainen aksentti, mikä huvitti Caitlinia kerrasta toiseen. Milo puhui pehmeämmällä, eurooppalaista puhetyyliä mukailevalla aksentilla, mutta Basti oli ottanut omakseen aksentin, jonka alkuperäisellä esiintymisalueella ei ollut koskaan edes käynyt. "Pidätkö sinä dinosauruksista?" Poika kysyi Davidilta.

David nauroi hyväntuulisesti.
"Syytä vapaasti!" mies kannusti. Jos hän olisi tiennyt, mitä Caitlin oli sisariltaan vaatinut, hän olisi kumonnut moisen hölynpölyn. Jos hän saattoi tehdä niinkin pienen palveluksen kuin hankkia teatterilippuja, mies teki sen enemmän kuin mielellään.
David kiersi käsivartensa vastavuoroisesti Caitlinin hartioiden ympärille ja hymyili naiselle lämpimästi.
"Sisaresi on kerrassaan hurmaava", mies vakuutti ja kumarsi päätään nähdäkseen paremmin ujon pojan.
"Pidän kyllä. Mikä sinun lempidinosauruksesi on?"

David ei vaikuttanut huonovointiselta tai kalpealta, mikä helpotti naisen mielialaa suuresti. Ehkä Chloe oli osannut käyttäytyä. Hän oli tehnyt parhaansa pitääkseen Charlotten jatkuvasti näköpiirissään, sillä sisaruksista nuorin oli myös arvaamattomin.
"Sitä en usko", Caitlin naurahti, ennenkö hymyili rohkaisevasti Bastille, joka tuntui hiljaa rohkaistuvan Davidinkin seurassa. Ennen tyrannosauruksen robottimallin näkemistä poika oli jo juossut Milon mukana lasilta toiselle ihastelemassa esille asetettuja kipsimalleja dinosaurusten jalanjäljistä.
"Apatosaurus. Ne ovat niin isoja ja kiltin näköisiä", Basti kertoi. "Milon mielestä ne ovat tylsiä. Milo pitää raptoreista."

"Usko pois", David vastasi, "koko perheesi on todella mukava."
Miehellä ei ollut aavistustakaan mikä oli apatosaurus, mutta heidän ympärillään oleva dinosaurusnäyttely pelasti hänet juuri sopivasti. Tietenkin, olihan hän pitkäkaulaisia, kasveja syöviä jättejä nähnyt kuvissa ja elokuvissa ennenkin.
"Ne ovat juuri sen näköisiä", David vakuutti, "minäkin valitsisin mieluummin kasvinsyöjän."

Basti hymyili varovaisesti miehelle.
"Kasvinsyöjädinot on paljon kivempia", poika kertoi varmuudella. Raptorit olivat pelottavia ja tyrannosaurus kerrassaan painajaismainen. Hän piti aina silmät kiinni, kun Milo tahtoi ehdottomasti katsoa Jurassic Parkiin sijoittuvaa elokuvakokoelmaa.
"Seeprat ja antiloopitkin on paljon mukavampia kuin leijonat ja krokotiilit", Basti jatkoi vilkaisten Caitlinia varmistukseksi. Nainen nyökkäsi pienesti lapselle, joka hymyili heti leveämmin.

"Se on totta. Pidätkö myös hevosista?" David kysyi Bastilta vilkaisten Caitlinia. Ehkä nainen oli jo alkanut muovata pojasta ratsastajaa.

"Jos ne ovat kilttejä", Basti vastasi. Caitlin hymyili. Se oli varsin järkevä vastaus hänen mielestään. Kiltit hevoset olivat ehdottomasti herttaisempia kuin ne, joiden lähellä sai aina varoa hampaita ja kavioita. "Mutta äiti pelkää että niiden kanssa sattuu jotain."
"Se saattaa olla minun syytäni", Caitlin naurahti pehmeästi ja rutisti lapsen hartioita.
"Tiedän", poika väläytti leveän, aurinkoisen hymyn ylöspäin molemmille aikuisille. "Sinulle sattuu aina. Et kai sinä satuta itseäsi usein?" Basti kysyi Davidilta.

David nauroi. Mies kohotti kulmaansa merkitsevästi Caitlinille.
"En satuta. Teen myös parhaani, ettei tätisikään kolhisi itseään niin paljoa."

Basti nauroi miehen vastaukselle, ennenkö kääntyi katsomaan siniset silmät loistaen tätiään.
"Pidän Davidista", hän ilmoitti lapsen vakavuudella ennenkö hymyili leveästi miehelle. "Se olisi kiva. Täti kyselee aina liikaa joutuessaan olemaan kotona kun on satuttanut itsensä. Äiti sanoo että pitää vastailla kiltisti, koska tädillä on tylsää." Caitlin nauroi pojalle, jonka hartioita rutisti kiintyneesti. Basti oli suuri lahja ihmiskunnalle, tai ainakin hänelle.

Mieskin nauroi lämpimällä epäuskolla. Mikä perhe!
"Äitisi on ihan oikeassa. Caitlinin kaltaiselle tädille kannattaa aina vastailla kiltisti", David vakuutti ja hillitsi halunsa suukottaa naisen poskea.

"Noh, noh", Caitlin toppuutteli kevyt puna poskille kohoten.
"Haluatko tulla katsomaan apatosauruksen jalanjälkeä?" Basti kysyi Davidilta irrottautuen Caitlinin kyljestä. Nainen tosin nappasi saman tien kymmenvuotiaan pojan kädestä kiinni, ennenkö ujo lapsi katoaisi väkijoukkoon. Caitlin tähyili ympärilleen etsiessään muuta seuruetta, mutta epäili Milon viihtyvän liikkuvan tyrannosauruksen luona pitkäänkin, joten sieltä varmaan muutkin löytyisivät.

"Totta kai", David myöntyi Bastin pyyntöön puristaen Caitlinin hartioita hellästi. Naisen suhde sisarenpoikiinsa oli kadehdittavan vaivaton.
"Missä sellainen on?" mies kysyi pojalta.

"Täällä", poika julisti päättäväisesti ja hetken epäröityään tarjosi toista kättään Davidille voidakseen johdattaa miehen oikealle kohdalle. Kipsimallista valettu suuri jalanjälki aidatulla alueella lattialla oli pojasta kerrassaan vaikuttava. Caitlin katseli lämmöllä lapsen innosta loistavia kasvoja kiinnittäen vain ohimennen huomiota jalanjälkeen, jota he olivat tulleet ihailemaan.
"Ne ovat olleet ihan valtavan kokoisia", Basti kertoi ihastuneena. "Paljon suurempia kuin elefantit."

David tarttui ojennettuun, pieneen käteen tuntien olonsa melkein liikuttuneeksi lapsen luottamuksen eleestä. Hän seurasi Bastin perässä ihailun kohteen luo voimatta olla seuraamatta Caitlinin ilmeitä katseellaan.
"Totta. Dinosaurukset olivat hyvin vaikuttavia eläimiä", mies myönsi ja pohti, pitäisikö hänen yrittää opiskella hieman lisää niistäkin. Jurassic Park -elokuvien katsominen tuskin tarjosi kovin kattavaa tietokantaa.

Basti nyökkäsi innokkaasti olevansa samaa mieltä. Dinosaurukset olivat kerrassaan upeita. Sääli kun niitä ei enää ollut, tai siis kasvinsyöjiä. Elämä oli paljon parempaa ilman raptoreita, sanoi Milo mitä tahansa.
"Hän todella pitää sinusta", Caitlin sanoi hiljaa lapsen syventyessä tuijottamaan jalanjälkeä keskittyneenä. "Kiitos kun suostuit tapaamaan heidät, vaikka he ovatkin hieman kaoottisia." Eivät sen enempää kuin hänkään, mutta häntä oli vain yksi, jolloin kaoottinen vaikutus ympäristöön jäi paljon pienemmäksi.

Basti oli siis varmasti ensimmäinen lapsi, joka suhtautuisi häneen niin, vaikka David arvelikin Caitlinin liioittelevan.
"Totta kai halusin tavata perheesi", mies vakuutti hymyillen, "ja minä pidän kaaoksesta." Caitlinin kaaos oli lämmintä, kaunista ja rakastavaa.
"Mistä muista dinosauruksista pidät?" David kumartui kysymään Bastilta.

"Hyvä niin, sillä sitä tulee riittämään", Caitlin naurahti lämpimästi. Kaaos kulki heidän suvussaan. Basti kääntyi katsomaan kirkkain silmin puoleensa kumartunutta miestä ja harkitsi hetken vastaustaan.
"Triceratopseista. Niillä on hauskat sarvet naamallaan. Vähän kuin dinosaurusten aikaiset sarvikuonot", poika pohti. "Stegosaurus on myös kiva. Tuo tuollainen", Basti jatkoi ja osoitti selässään piikkimäisiä kilpiä kantavan dinosauruksen kuvaa seinällä.

"Hyviä valintoja", David vakuutti pojalle lempeästi hymyillen. Hänkin olisi valinnut vastaavia, vaikkei tiennytkään dinosaurusten oikeita nimiä.
"Sain muuten kuulla olevani syy saarnaan. Mitä se koski?" hän kysyi huvittuneena Caitlinilta.

Pieni poika suorastaan paisui ylpeydestä Davidin sanojen myötä. Milo voisi sanoa mitä tahansa, mutta David piti hänen valitsemistaan dinosauruksista. David oli aikuinen ja siten paljon fiksumpi kuin Milo, joten hän oli valinnut hyvät dinosaurukset kun mies kerran niin sanoi.
"Yleisiä käytöstapoja", Caitlin vastasi hieraisten niskaansa. Se ei ollut vale, mutta siitä eteenpäin jatkaminen vaatisi hieman sanojen tarkkaa asettelua, jotta hän ei valheisiin päätyisikään. "Halusin vain varmistaa, että sisareni käyttäytyisivät tänään hyvin. Heitä on joskus aiemmin kuvattu raadon yllä kaarteleviksi korppikotkiksi", hän hymähti. Itse asiassa nyt kun hän sitä mietti, se taisi olla Charlotten antama kuvaus hänestä ja Chloesta, kun sisaruksista nuorin oli esitellyt miehensä heille. No, ei se niin tarkkaa ollut. Sama periaate päti tähänkin.
"Äiti sanoi, että olit ihan tyhmä ja kielsit kaiken kivan", Basti lisäsi avuliaasti. Caitlin nauroi ja pörrötti punertavia hiuksia.
"Vain koska äitisi käsitys kivasta on välillä varsin höperö. Etsitäänpäs muut, niin pääsemme katsomaan muutakin", hän ehdotti. Basti näytti varsin haluttomalta lähtemään jalanjäljen luota, mutta huokaisten kääntyi ympäri.
"Voinko kävellä kanssasi?" Poika kysyi Davidilta varovaisesti. Oli eri asia esitellä jalanjälkeä kuin pyytää saada kulkea miehen rinnalla, kaiketi. Ainakin lapsen logiikalla siinä oli suuri ero.

"Totta kai voit", David vakuutti ja tarjosi Caitlinin esimerkin mukaan lapselle kättään, ettei poika katoaisi väkijoukkoon. Mies kohotti kulmiaan merkitsevästi Caitlinille.
"Minkä kivan sinä olet kieltänyt?" hän kysyi matalasti.

Bastin aurinkoinen hymy riitti valaisemaan koko hämärän huoneen, siitä Caitlin oli aivan varma katsoessaan pojan intoa, kun lapsi tarttui miehen suureen käteen.
"Luulen Chloen viitanneen siihen, kun kielsin heitä pitämästä minkäänlaisia muunnelmia tutusta 'itketä häntä ja me annamme sinulle syyn itkeä muotoilemalla naamasi uudestaan' puheesta", nainen vastasi hiljaa lapsen pään yli. Basti keskittyi etsimään veljeään sekä vanhempiaan ja puuttuvaa tätiään, joten poika tuskin kuuntelisi - ja vaikka kuuntelisi, niin eipä maailma siihen kaatuisi. Chloe saisi korkeintaan vastata muutamaan kiperään kysymykseen, mutta sellaista se äidin elämä kuulemma oli.

David nauroi ääni museon kiviseinistä kaikuen.
"Mutta minähän ansaitsen sellaisen puheen", mies vakuutti kiertäen vapaan käsivartensa uudelleen naisen hartioiden ympäri.
"En halua muuta kuin tehdä sinut onnelliseksi. Ansaitsen jonkun muotoilemaan naamani uudelleen, jos itketän sinua."

"Etkä ansaitse", Caitlin nauroi nojaten päätään vasten miehen hartiaa. "Et ainakaan sillä intensiivisyydellä, jolla sisareni olisivat kimppuusi käyneet." Hän tosin epäili, että Chloe ei ainakaan ollut luovuttanut niin helpolla. Se olisi ollut perin omituista, sillä Chloe oli vähintään yhtä härkäpäinen kuin heidän isänsä jotakin päättäessään.
"Charlotte-täti on tuolla", Basti ilmoitti pirteästi ja osoitti kohti kipsistä valetun luurangon edessä seisoskelevaa naista.
"Sinulla on tarkat silmät", Caitlin sanoi pojalle ottaen suunnan kaikessa rauhassa sisartaan kohden. "Sitä paitsi uskon siihen, ettet yritä itkettää minua", nainen lisäsi Davidille.
"Milo ihastui ikihyviksi liikkuviin raptoreihin, eikä suostu lähtemään niiden luota. Chloe joutui jo raahaamaan hänet väkipakolla pois tyrannosauruksen edestä", Charlotte antoi tilannepäivityksen kysymättäkin. "Toivottavasti ette ole kyllästyneet dinosauruksiin, sillä taidamme olla täällä vielä hetken." Nainen katseli varsin häpeilemättä pariskuntaa, mutta Caitlin ei jaksanut välittää moisesta nojatessaan kevyesti päätään miehen hartiaan.

David puristi naisen kylkeään vasten ja painoi hellän suudelman tämän punaisiin hiuksiin häpeilemättä myös Charlotten katseen alla.
"Minulla ei ole kiirettä", mies vastasi hilliten halunsa puhua heistä pariskuntana; ehkä ei ollut hänen oikeutensa puhua Caitlinin puolesta.
"Poikien innostus dinosauruksista on varsin tarttuvaa laatua", hän lisäsi hymyillen.

"Hyvä", Charlotte vastasi pirteästi ja vilkaisi poikaa, jonka katse tuntui liimautuneen valtavaan luurankoon naisen takana. Nainen siirtyi hieman sivummalle, mutta Basti ei liikahtanut Davidin vierestä lainkaan katsellessaan tyytyväisenä luurankoa siltä etäisyydeltä.
"Varo vain, tai huomaat pian opiskelevasi dinosaurusten alalajikkeiden latinankielisiä nimiä sekä eri tapoja, joilla ne lajitellaan alaluokkiin", Charlotte naurahti pirteästi. "Caitlin teki sen jo kerran. Hän viljeli latinankielisiä sanoja seuraavan kuukauden kaikessa puheessaan. Vähemmästäkin tuli hulluksi." Caitlin pyöräytti silmiään. Hän oli kyllästynyt siihen, ettei ymmärtänyt puoliakaan poikien puheista. Ehkä hän oli mennyt aavistuksen liian pitkälle, mutta tutkimusalana dinosaurukset olivat olleet varsin mielenkiintoisia.

David nauroi ja katsahti Caitlinia ihaillen. Nainen oli täynnä yllätyksiä.
"Olen varma, että aikansa voisi käyttää huonomminkin", hän totesi. Hän oppisi mielellään jotain uutta ja jakaisi edes murto-osan Caitlinin käsittämättömästä tietomäärästä ja mielenkiinnonkohteiden merestä.

"Sen voisi myös käyttää huomattavan paljon paremmin", Charlotte väitti vastaan päätään pudistellen. Caitlinin tietokirjojen kahlailu ei koskaan lakkaisi hämmästyttämästä häntä. Kuka luki vapaasta tahdostaan tappavan tylsiä, tiiliskiveä muistuttavia teoksia maailman järjestyksestä?
"Kaikki ne maalihöyryt ovat pehmentäneet aivosi, siskokulta", Caitlin vastasi petollisen viattomalla äänensävyllä. Charlotte nauroi raikuvasti.
"Sanoo hän, joka hankkii aivotärähdyksiä työkseen."
"David lupasi katsoa, ettei tätiin sattuisi enää", Basti liittyi keskusteluun lapsellisella viattomuudella. Caitlin nauroi Charlotten pöllämystyneelle ilmeelle.
"Vai niin", lontoolainen keräsi itsensä. "Siinä lupauksessa onkin pitämistä."

David silitti hellästi Caitlinin käsivartta. Sisarusten sananvaihtoa oli mielenkiintoista kuunnella. Se sai miehen toivomaan, että hän olisi läheisemmissä väleissä omiin sisaruksiinsa.
"Ainakin yritys on todella kova", mies vakuutti pojalle.

Basti hymyili leveästi Davidille, ennenkö dinosauruksen luuranko varasti pojan varsin rajallisen keskittymiskyvyn täysin. Caitlin hymyili ja kietoi toisen kätensä paremmin miehen selän ympärille.
"Kukaan tuskin yllättyy, kun epäonnistut", Charlotten huomautus sai Caitlinin nyrpistämään nenäänsä. Hän oli protestoimassa ääneen, mutta se olisi vaatinut siskoa lähemmäs astumista, jotta sanoilla olisi ollut haluttu efekti, eikä hän tahtonut irrottaa Davidista.

David hymyili ja katsahti Caitlinia. Charlotte oli luultavasti oikeassa, sillä Caitlin veti magneetin lailla onnettomuuksia puoleensa. Hän voisi kuitenkin yrittää suojella naista edes omalta toiminnaltaan ja ehkä pitää naista kädestä portaita kävellessä.
"Toivotaan kuitenkin parasta."

Charlotte nyökkäsi hyväksyen. Se oli varsin hyvä ja suorastaan jalo tavoite onnettomuusalttiin kömpelyksen kanssa.
"Toivotaan", hän vastasi hymyillen. "Huomaan, että olet jo voittanut Bastin puolellesi. Olen suorastaan pettynyt", Charlotte huokaisi Davidille. Caitlin naurahti.
"Pääset siitä yli", hän vakuutti nuoremmalleen tyytyväisenä. Aamua värittänyt hermostus oli sulanut täysin pois, kun siskot tuntuivat todella olevan parhaalla käytöksellään.
"Ehkä", Charlotte huokaisi ylilyövällä dramatiikalla. "Mutta olisin niin mielelläni tahtonut kuulla isän puheen."
"Isämme pitää kaikista, joista hänen lapsenlapsensa pitävät", Caitlin tarjosi selitykseksi Davidille. Charlotte huokaisi uudestaan. Mikä upea menetetty mahdollisuus siinä olikaan! Hänen miehensä näytti edelleen asteen tai kaksikin tavallista kalpeammalta istuessaan joulupöytään Glasgowssa.

Mies nauroi epäuskoisesti. Perhe oli kerrassaan lumoava.
"En tiedä ollako helpottunut vai pettynyt. Tämä puhe alkaa kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta", David vastasi kohottaen kulmiaan Caitlinille. Ehkä nainen voisi välittää sen hänelle joka tapauksessa.

Caitlin naurauhti varsin epäuskoiseen sävyyn. Helpottunut, ehdottomasti. Hän ainakin oli, sillä säästyisi yhdeltä nöyryyttävältä kokemukselta kun ei joutuisi kuuntelemaan vierestä isänsä läksytystä. Sellaisia puheita sai pitää teineille, ei aikuisille.
"Mikäli todella tahdot tietää ja isämme säästää sinut tältä itsetuntoa hivelevältä kokemukselta, voi mieheni varmasti kertoa sinulle yhteenvedon. Hän taitaa edelleen nähdä painajaisia siitä", Charlotte vitsaili huvittuneesti.

"Se kuulostaa tärkeältä kokemukselta", David vastasi hymyillen. Hän koki myös ansaitsevansa hieman lyttäystä siitä hyvästä, että sotki Caitlinin mukaan elämänsä raunioihin. Ei hän pahastuisi, jos saisi naisen isältä puhuttelun. Ehkä se olisi riitti, jonka avulla voisi ansaita oikeuden perheen hyväksyntään.
"Caitlin sanoi miehesi olevan töissä. Mitä hän tekee?" mies tiedusteli Charlottelta.

"Nöyryyttävältä enemmänkin", Caitlin mutisi vastaukseksi Charlotten nauraessa. Juuri tämän tähden hän oli kieltänyt sisariaan olemasta tyypillisiä perheenjäseniä. Hän ei kaivannut ketään kovistelemaan Davidia. Ei edes puolivitsillä, kuten Charlotte asiaan suhtautui.
"Jason on asianajaja. Suuren firman leivissä sopimuksia kyhäilemässä", nuorempi nainen vastasi. "Hän olisi mielellään pitänyt aamupäivänsä vapaana, mutta kuulemma työt eivät odota." No, mikäpä siinä kun mies viihtyi töissään niin hyvin.

David nyökkäsi. O'Connoreilla taisi olla yltäkylläisesti sekä kunnianhimoa että lahjoja akateemisesti arvostetuille aloille - hänen vanhempansa olisivat riemuissaan.
"Älä murehdi", mies vetosi matalasti Caitlinille ja painoi suukon naisen poskelle. Harva asia sai hänet nolostumaan.

Caitlin huokaisi hiljaa. Hän yrittäisi, vaikka se olisi vaikeaa nyt kun siskot olivat muistuttaneet vanhemmista.
"Basti, tuolla oli raptoreita!" Milon kirkas ääni ravisteli naista eroon ajatuksistaan, kun pojista pari vuotta vanhempi säntäsi Bastin luokse vanhemmat kintereillään.
"Me katsottiin mieluummin apatosauruksen jalanjälkeä", punapäinen lapsi vastasi.
"Tylsää", Milo puhahti.
"Eikä ollut. Davidinkin mielestä apatosaurukset on kivoja", Basti puolustautui nopeasti ja vilkaisi miestä, jonka vierelle oli asettunut. Milo mittaili hetken Davidia katseellaan, mutta suli nopeasti leveään hymyyn.
"Jokohan voisimme suunnata muualle?" Kilian ehdotti käsi vaimonsa hartialla. Molemmat pojat yltyivät protestoimaan äänekkäästi englannin ja saksan sekaisella puheella, mikä sai Chloen nyrpistämään nenäänsä.
"Katselkaa nyt sitten vielä hetki", äiti kuitenkin taipui. Milo tarttui Bastin käteen, ja pieni poika hymyili varovaisesti Davidille, ennenkö laski irti miehen kädestä voidakseen seurata isoveljeään, joka oli nähnyt jotakin mielenkiintoista edessäpäin. Kilian suunnisti poikiensa perään hiljaista huvittuneisuutta tulvillaan. Miehen ei kävisi lainkaan kateeksi Caitlinia, joka saisi paimentaa lapsia koko torstain.
"Cat, et tahtoisi mennä kompuroimaan jonnekin hieman kauemmas?" Chloe kysyi hymy suupieliä nykien.
"Kun noin kauniisti kysyit niin ei, enpä taida", Caitlin vastasi irvistäen ja painautui lähemmäs Davidia. Miehen jättäminen kahden punapään armoille olisi parhaimmillaankin leikkimistä tulella.
"Olet kerrassaan tylsä", Chloe huokaisi. "Miksi aina odotat pahinta? Olisimme vain tahtoneet onnitella Davidia."

Perheen kanssakäymisen seuraaminen oli miehestä tavattoman mielenkiintoista. Pojat katosivat isänsä kanssa, ja Davidin suupieli nyki hänen kuunnellessaan sisarusten sananvaihtoa. Ilmeisesti Caitlin-paran kömpelyys oli perheensisäinen vitsi. Ehkä hänen pitäisi olla vastapainoisesti enää kiinnittämättä siihen huomiota.
"Mene vain", hän kannusti nauraen Caitlinia, vaikka arvelikin, että onnitteluiden sijaan voisi saada dueton varoittavasta itketyspuheesta.

Caitlin vilkaisi silmiään siristäen siskojaan.
"Katsokaa nyt mitä teitte", hän valitti mutta huokaisten irrotti otteensa Davidista. Hän painoi suukon miehen poskelle ennenkö soi viimeisen tiukan katseen ja saksankielisen terävän varoituksen naisille, ja lähti suuntaan johon pojat olivat sännänneet.
"Vihaan sitä kun teette noin", Charlotte valitti Chloen nauraessa Caitlinin katoavalle selälle. "Kai sinä sentään puhut vain englantia?" Sisaruksista nuorin kysyi Davidilta. Hän ei ollut koskaan oppinut kuin alkeet paikallisista kielistä ja valitettavasti unohtanut niistäkin suurimman osan, joten sisarten tapa vaihdella kielten välillä ärsytti.

David naurahti ja katsahti Caitlinin perään.
"Muu kielitaitoni rajoittuu pääasiassa oopperoihin", mies vakuutti Charlottelle huvittuneena hymyillen. Hän ymmärsi saksaa, italiaa ja ranskaa, mutta oma tuottaminen rajoittui lähinnä vuorosanoihin.

"Hyvä", Charlotte huokaisi helpottuneena. "Olen kyllästynyt olemaan ainoa, joka ei ymmärrä mistä puhutaan. Olet siis oopperan ystävä?" Charlotten huomio kääntyi nopeasti hykertelevään isosiskoon, joka ilmeisesti näki tilanteessa jotain paljon huvittavampaa kuin hän. Lontooseen kotiutunut taidemaalari pyöräytti silmiään ja päätti jättää Chloen omaan arvoonsa. Ei kai siinä ollut mitään yllättävää, että lasten kanssa lomaileminen sai aivot nyrjähtämään.

"Olen kyllä", David vastasi hymyillen.
"Caitlin kertoi sinun olevan taidemaalari?" mies kysyi toivoen muistaneensa oikein.

"Upeaa. Ihmisissä, jotka eivät ymmärrä oopperan hienoutta, on jotakin todella pahasti vialla", Charlotte julisti. Chloe puri huultaan estääkseen itseään nauramasta ääneen. Siskon suhtautuminen oopperoihin ja ylipäätään esittävään taiteeseen oli muuttunut kummasti Jasonin tapaamisen myötä.
"En tiennytkään, että työttömyyttä kutsutaan nykyään siksi", Chloe puuttui keskusteluun velmusti.
"Kyllä", Charlotte sen sijaan vahvisti jättäen isosiskonsa kommentin täysin huomiotta. "Niin monia asioita on helpompi ilmaista väreillä kankaalle kuin koettaa pukea sanoiksi."

David myöntyi huvittuneena nyökkäillen. Hän ei ehkä olisi ilmaissut asiaa aivan noin voimakkaasti, mutta mies rakasti oopperan kuuntelua. Niissä esiintymisen hän oli jättänyt pääasiassa opiskeluaikaansa ja valmistumisen jälkeisiin hetkiin. Miehen suupieli nytkähti Chloen kommentista, ja David hallitsi kasvonsa nopeasti lämpimään hymyyn.
"Olisi hienoa nähdä joku päivä töitäsi."

"Esittelisin niitä mielelläni", Charlotte vakuutti välittämättä Chloen tyrskähdyksestä. Isosiskon mielipiteet saivat jäädä omaan arvoonsa.
"Ja niitähän riittää, joten siihen kannattaa suosiolla varata koko päivä", Chloe piikitteli nuorempaansa lämmöllä. Charlotte pyöräytti silmiään.
"Onneksi asut niin kaukana", nuorempi hymähti. Charlotte hymyili miehelle. "Että tervetuloa vain tähän hullunmyllyyn, David."

Mies nauroi.
"Kiitos, ja löydän kyllä aikaa taiteelle", David vakuutti. Caitlin oli niin lahjakas, ettei hän olisi hämmästynyt, vaikka Charlotte olisi 2010-luvun Michelangelo.

"Ei kannata olla liian kiitollinen", Chloe huomautti naurahtaen. "Odota ensin, että olet istunut samassa pöydässä koko perheen kanssa." Ne ateriat olivat kerrasta toiseen yhtä kaoottisia, mutta jostakin kumman syystä kukaan ei edes muuta odottanut istahtaessaan alas. Chloe vilkaisi merkitsevästi Charlottea, joka huokaisi hiljaa ja suoristi selkänsä.
"Meitä kiellettiin varsin painokkain sanoin kohtelemasta sinua liian kovakouraisesti, mutta silloin tällöin sisarrakkauteen kuuluu pieni sääntöjen venyttely", Charlotte aloitti sulavasti. Chloe ei viitsinyt huomauttaa sanoneensa jo saman hieman eri ilmaisuin, kun Charlotte näytti suunnitelleen puheensa sanasta sanaan. "Emme toki ole kohtuuttomia, vaikka Caitlin muuta väittäisikin."
"Emme tosiaankaan", Chloe vakuutti. "Mutta meillä on muutama ehdoton sääntö, jotka lienee parasta käydä läpi heti alkajaisiksi."

Davidista perheen kaaos kuulosti hetki hetkeltä viehättävämmältä. Verrattuna Kingien kuivaan vaivaantuneisuuteen ja Hamiltonien kylmään vihamielisyyteen O'Connorit olivat lämpimiä ja puoleensavetäviä.
"Hyvä on", mies vastasi asiallisesti nyökäten ja viittasi naisia aloittamaan listan.

"Vaikutat kunnon mieheltä, joten voinemme jättää väliin muistutukset siitä, miten ikäviä osaamme olla, jos saamme kuulla sinun satuttaneen siskoamme", Charlotte totesi vilkaisten sisartaan, joka nyökkäsi hyväksyntänsä. "Mutta varoituksena mainittakoot, että Chloe tietää tarkalleen miltä onnettomuudet näyttävät, ja minulla on lukuisia muovipressuja asunnossani." Chloe virnisti toispuoleisesti. Ei se aivan vetänyt vertoja isän tavalle viittoa maaseudun metsiä kohden lapio olallaan, mutta Charlotte oli keksinyt varsin näppärän vastineen.
"Me pidämme lähinnä yhteyttä videopuheluiden välityksellä. Sen kerran kun taustalta kuuluu valitusta ja kehoitus sulkea puhelu, se oli sitten siinä", Chloe jatkoi siitä mihin Charlotte oli lopettanut. "Caitlin on tottunut muuttamaan. Ei kannata laskea sen varaan, ettemmekö saisi houkuteltua häntä tekemään sen uudestaan vaikkapa Wienin suuntaan, jos yhteydenpito ei muuten onnistu."

"Se kuulostaa kohtuulliselta", David vastasi kätkien huvittuneisuutensa vakavan asiallisuuden taakse. Hän ei odottaisi yhtään vähempää toisiaan niin selvästi rakastavilta sisaruksilta.

"Hyvä, että olet sitä mieltä", Chloe vastasi, "sillä mikään ei tee miehestä entistä nopeammin kuin meidän kolmen väliimme tuleminen." Kenties se oli hieman liioittelua, mutta asiat tuntuivat menevän paremmin perille, kun niitä väritti hieman räväkämmin ilmaisuin.
"Yhteydenpidon ohella vaadimme ehdottomasti, että meidät jätetään ulos kaikista riidoista puolin ja toisin. Olemme vannoneet puolueettomuutta kuunnellessamme toistemme valituksia, emmekä siis salli sitä, että meitä käytetään riidoissa edes sivuhuomautuksena", Charlotte lisäsi. Puolueettomuus oli varsin lipsuva käsite, mutta ainakin he yrittivät kovin. Se oli helpompaa niin kuin valita puolia, kun molemmille puolille jäi läheinen ihminen - erityisesti, kun miehet tuntuivat pitävän toistensa puolia heti tilaisuuden tarjoutuessa. Oli jo vuosia sitten käynyt selväksi ettei siitä tullut mitään, jos Charlotten ja Jasonin sanaharkka levisi mantereen puolelle potkimaan toisen avioparista sohvalle yöksi.
"Mutta siihen liittyen on hyvä muistaa, että me todennäköisesti tiedämme ainakin melkein kaiken. Jos siis koskaan tekee mieli kiittää luojaa tai muuta korkeampaa voimaa siitä, että kolmen kuukauden kädenväännön jälkeen jokin asia vihdoin upposi Caitlinin paksuun kalloon, voit suoraan suunnata kiitoksen meille", Chloe jatkoi suupielet pieneen hymyyn kääntyen.
"Vaan kuten sanottua, emme ole kohtuuttomia. Tahdomme vain nähdä siskomme onnellisena, ja niin kauan kuin pyrkimyksesi osuvat sen kanssa yhteen, tulemme loistavasti toimeen keskenämme", Charlotte päätteli puheen hymy huulillaan. Miten hän olikaan odottanut, että pääsisi tekemään tämän, jouduttuaan seuraamaan niin usein vierestä kuinka Caitlin ja Chloe höykyttivät Jasonia. "Sepäs oli hilpeää", Charlotte virnisti saaden Chloen naurahtamaan.

David nyökkäili totisena ymmärryksen merkiksi.
"Se oli hieno puhe", mies vakuutti hymynhäive meripihkanvärisiin silmiin hiipien.

"Toivottavasti emme joudu ottamaan sitä uusiksi", Chloe vastasi naurua äänessään. Charlotte nyökkäsi olevansa samaa mieltä.
"Olemme todennäköisesti ajaneet Caitlinin jo pitkin seiniä, joten ehkä lienee parempi jos etsimme muut ennenkö hän vakuuttuu siitä, että hautasimme sinut dinosaurusten jäännösten sekaan", Charlotte pohti hymy huulillaan lähtien kaikessa rauhassa luovimaan tietään näyttelyn halki. Kai pojat kuulisi jo kaukaa? Jos ei, niin Caitlinin kompurointi viimeistään kiinnittäisi katseen.
"Vietätkö aamupäiviäsi usein museoissa?" Chloe kysyi huvittuneena Davidilta pohtiessaan, oliko sisaren nyrjähtänyt tiedonjano kenties yhdistävä tekijä.

Mies hymyili toivoen samaa. Hän olisi voinut pitää sisarille oman versionsa puheesta, kertoa miten paljon Caitlin hänelle merkitsi ja miten paljon hän värit elämäänsä palauttanutta naista rakasti, mutta Davidilla oli tunne, että hänen intensiivisyytensä voisi olla naisille liikaa. Hän ei halunnut tuhota lupaavasti alkanutta tapaamista leimautumalla ensimmäisen tunnin aikana Kummituksen veroiseksi mielipuoleksi.
"En, valitettavasti", David vastasi, "en ole omaa opiskeluaikaani lukuun ottamatta ollut koskaan kovin kunnostautunut oppilas."

"Ei kaikkien tarvitse olla", Charlotte hymähti huvittuneena. Hän oli ollut kaukana hyvästä oppilaasta koko koulutaipaleensa ajan. Vasta yliopisto mielenkiintoisine aiheineen oli millään tasolla auttanut opiskelumotivaation kanssa. Chloe kohotti toista kulmaansa merkitsevästi. "Tiedän, tiedän, en sano sitä poikien kuullen."
"Lienee vain hyvä, jos joku aina silloin tällöin sanoo Caitlinille, ettei jokaiseen museoon tarvitse päästä tai jokaista kadunkulmaa pysähtyä ihailemaan", Chloe virnisti.

David nauroi.
"En tiedä olenko oikea ihminen siihen, sillä rakastan Caitlinin tapaa katsoa maailmaa", mies huomautti hymyillen ja haki naista katseellaan väkijoukosta.

Siskokset nauroivat vilkaistessaan toisiaan.
"Mahdotonta, kerrassaan mahdotonta", Chloe päivitteli huvittuneena. Nainen näki käsi kädessä ihmisjoukkoon sujahtavat pojat, kun lapset ujuttautuivat lähemmäs mitä ikinä lasivitriinissä sitten olikaan, ja hetkeä myöhemmin tunnisti myös aviomiehensä sivuprofiilin hieman sivummalla Caitlinin kera.
"Ettekö vieläkään ole saaneet lapsia rauhoittumaan?" Charlotte huokaisi raskaasti. Kukaan ei ottanut naisen valitusta tosissaan.
"He eivät suostuneet liikkumaan pesän mallin luota ennenkö Caitlin muistutti että he voivat tulla torstaina uudestaan", Kilian naurahti vilkuillen pitkänä miehenä väkijoukon päiden yli, minne lapset olivat livahtaneet.
"Dinosaurukset ovat selkeästi taas muodissa", Caitlin vastasi luoden kysyvän katseen Davidiin. Ainakaan David ei näyttänyt kalpealta ja kauluspaitansa kaulukseen kuristuvalta, joten ehkä hänen huolensa oli ollut turhaa. Kilian oli kovasti vakuutellut sitä paimentaessaan poikiaan. Nainen siirtyi mielellään Davidin rinnalle punoen sormensa miehen omien lomaan hymy huulillaan. Niin kaoottinen kuin heidän perheensä olikin, oli hän varsin onnellinen siitä, että he olivat voineet viettää aamupäivää yhdessä.

Mies pudisti hymyillen päätään, mutta ei käynyt inttämään heidän saavuttaessaan loput seurueesta. David tarttui Caitlinin käteen, soi naiselle rauhoittavan katseen ja painoi kevyen suukon naisen hiuksiin: sanoivat O'Connorit mitä tahansa, hänelle nainen oli uskomaton.
"Toivottavasti teillä on torstaina mahtava päivä", mies toivoi katsellen naista alas silmäkulmastaan.

"Aivan varmasti on", Caitlin vakuutti hymyillen. Oli vaikea kuvitella mitään muuta, kun viettäisi päivää poikien kanssa. Niin lapset kuin hänkin jaksoivat aina innostua mistä tahansa, joten ohjelman suunnittelu olisi varsin vaivatonta. Kaikki voittaisivat.
"Caitlin on epäilemättä taantunut kymmenvuotiaan tasolle iltaan mennessä", Kilian huomautti vaimonsa pään ylitse. Chloe virnisti aikomattakaan ojentaa miestään. Isosiskon ajatukset olivat kulkeneet varsin samanlaisilla poluilla.

David vastasi hymyllä. Hän arveli vain rakastavansa naista sitä enemmän, mitä vilpittömämmällä innolla tämä kertoisi hänelle päivästään ja kokemastaan.
"Oletko jo päättänyt, mitä aiotte tehdä?"

"Aloitamme varmaan täältä", Caitlin naurahti. "Loppupäivän ohjelma riippuu täysin siitä, kauanko pojat jaksavat intoilla dinosauruksista. Ripley'sin museota olin suunnitellut iltapäivälle, mutta voi olla että vaihdamme sen Aladdiniin jos pojat väsyvät kävelemään", nainen pohti. Pojat saisivat päättää vapaasti, tahtoisivatko nähdä Disneyn hittielokuvaan perustuvan musikaalin vai ihmetellä Usko tai älä -museon tarjontaa. Tai ehdottaa jotakin muuta, jos lapsia kiinnostaisikin enemmän käydä vaikka tutustumassa Tower of Londoniin.
"Hemmottelet heidät piloille", Chloe protestoi puolitosissaan lähtiessään noutamaan lapsiaan, jotka eivät seuranneet ihmisjoukon hidasta kulkua näyttelyn loppuun, vaan olivat pysähtyneet lasivitriinin eteen. Nainen palasi pojat molemmissa käsissään roikkuen. Milo hyppelehti innoissaan ja osoitteli milloin mitäkin, eikä Basti ollut paljoakaan sen rauhallisempi kiskoessaan Chloea toiseen suuntaan.
"Mitä jos kävisimme jäätelöllä?" Kilian ehdotti yrittäessään kääntää poikien huomion itseensä. Se toimi, sillä molemmat lapset terästäytyivät heti, eikä Chloen tarvinnut edes uhata jäätelön menettämisellä jos käytöstapoja ei löytyisi.
"Kai Davidkin tulee?" Basti huolehti kääntyen muiden aikuisten puoleen. Caitlin vilkaisi miestä jakaen lapsen esittämän toiveen.

"Sehän kuulostaa hienolta", mies kannusti ja toivoi samalla, että voisi hemmotella Caitlinia enemmän. Ehkä hän voisi kysyä naisen sisarilta joku päivä vinkkejä siihen.
"Totta kai. En koskaan kieltäytyisi jäätelöstä", David vakuutti ja puristi Caitlinin kättä.

"Hyvä", Basti nyökkäsi pirteästi ja karkasi Chloen rinnalta päästäkseen Caitlinin luokse, joka tarjosi vapaata kättään lapselle hetkeäkään epäröimättä. Chloe ja Milo lähtivät luovimaan tietä edellä ihmisjoukkojen läpi kohti valtavankokoisen museon sisäänkäyntiä. He olivat tuskin nähneet murto-osaakaan museosta keskittyessään dinosaurusten valtaamaan siipeen, mutta poikia ei tuntunut kiinnostavan sapelihammaskissat tai täytetyt linnut sitten lainkaan dinosauruksiin verrattuna. Caitlin ei voinut syyttää poikia siitä, sillä olihan dinosaurusten lumo aivan omaa luokkaansa.
"Opitko jotakin uutta dinosauruksista?" Caitlin kysyi nauruaan varsin huonosti peitellen Davidilta, kun he saattoivat vihdoin astua ulkoilmaan. Pilvinen päivä näytti varsin kirkkaalta museon hämärän näyttelyn jäljiltä.

"Toivotaan parasta", David vastasi päätään huvittuneena puistellen ja lisäsi ääntään madaltaen, "mutta opin ainakin, etten koskaan halua suututtaa siskojasi."

"He ovat aivan mahdottomia", Caitlin huokaisi päätään pudistaen ja puristi hellästi miehen kättä. Toivon mukaan sisaret olivat nyt saaneet kaiken uhkailun ja pelottelun ulos elimistöstään.

"He ovat ihastuttavia", David korjasi, "kuten sinäkin. Missä haluatte käydä jäätelöllä?"

Nainen hymyili. David oli kerrassaan hurmaava.
"Luulen, että he astuvat sisään ensimmäiseen sopivalta näyttävään paikkaan", Caitlin ennusti vilkaistessaan edelläkulkevien selkiä. "Pojille on nyt luvattu jäätelöä, eivätkä he malta kauaa odottaa lupauksen täyttymistä." Se osui harvinaisen lähelle totuutta, sillä Kilian aukaisi heti ensimmäisen kadunvarteen perustetun kahvilan oven laskien koko joukon sisälle edellään. Basti lipesi tätinsä otteesta sännätessään Milon vierelle tuijottelemaan vaihtoehtoja. Chloella oli täysi työ yrittää puhua lapset eroon kolmen pallon annoksesta, jonka mainos oli kiinnittänyt pienimpien huomion hetimmiten. Järkipuhe siitä, miten lapset eivät kuitenkaan moista jaksaisi kaikui kuuroille korville, mutta lopulta kompromissiksi muodostui annoksen jakaminen lasten kesken. Kilian suunnisti valtaamaan kahta vierekkäistä pöytää tietäen tarkalleen, ettei lapsista olisi kävelemään edes tikkujäätelön kanssa. Caitlin seurasi hälinää huvittuneena, ennenkö jätti oman tilauksensa lattekahvista ja pistaasijäätelöpallosta työntekijälle, joka kirjasi tilauksia vauhdilla ylös muistaakseen kaiken.

Mies kirjasi mieleensä vanhemmuusvinkkejä, joskaan ei tiennyt saisiko koskaan käyttää niitä. Milo ja Basti vaikuttivat herttaisilta, oikeilta lapsilta, joita voisi ilahduttaa jäätelöllä tai dinosauruksilla. Mei tuijotti häntä yleensä mustan otsatukkansa alta kuin idioottia ja palasi takaisin Plathin tai Dostoyevskyn pariin. Davidilla oli kasvava tunne siitä, että tyttö todella oli erilainen kuin muut kuin 12-vuotiaat.
David tilasi itselleen pallon mangosorbettia ja tuttuun tapaansa espresson seuraten sitten varattujen pöytien ääreen. Hän veti Caitlinille tuolin, ennen kuin istui itse alas.
"Kuinka usein vierailette Lontoossa?" mies tiedusteli seurueelta siemaisten vahvaa kahvia.

Kaiken saaminen pöytään, jossa pojat jo istuskelivat vaati hieman tasapainottelua, mutta lopulta jokainen oli löytänyt paikkansa pöytien äärestä. Tuoleja oli käännelty miten sattuu, jotta keskustelu sujui helpommin. Lapset kaivautuivat innolla kermavaahdolla ja strösseleillä koristellun annoksensa kimppuun lusikoineen. Ei kestänyt kauaakaan, kun suklaakastiketta oli jo pitkin poskia.
"Muutaman kerran vuodessa", Chloe vastasi valvoen lastensa syömistä silmäkulmastaan. "Kuljemme yleensä tätä kautta, kun käymme Glasgowssa poikien isovanhempien luona."

"Aivan", David nyökkäsi. Caitlin oli tainnut puhuakin siitä. Mies manasi kykyään muistaa tasan sanoituksia ja vuorosanoja.
"Toivottavasti matkanne on onnistunut."

"Se on ollut tähän asti", Chloe vakuutti. "Vaikea kuvitella, ettei tämäkin viikko sujuisi samoin. Pojat jaksavat aina intoilla Lontoosta kuin tämä olisi jokin suurikin ulkomaanmatka", nainen naurahti hörpäten teetään. Olihan se nyt ymmärrettävää, että pojat innostuivat enemmän ajastaan täällä kuin edellisviikostaan isovanhempien luona, mutta huvitusta se siitä huolimatta herätti.

David hymyili huvittuneena työntäessään lusikallisen hehkuvan raikasta sorbettia suuhunsa. Hänkin piti Lontoosta ja nautti kaupungin pulssista aina palatessaan Hexhamista, joskin huomattavasti vähemmän silloin, kun Caitlin jäi Hexhamiin.
"Mistä pojat pitävät eniten Lontoossa?" mies kysyi suunnaten kysymyksen myös jäätelöstä riehaantuneelle kaksikolle.

Chloe vilkaisi merkitsevästi lapsiaan, joille jäätelöstä luopuminen edes siksi hetkeksi, että pojat saisivat vastattua esitettyyn kysymykseen näytti vaikealta.
"Siitä kun pääsee tekemään kaikkea hauskaa", Milo vastasi nopeasti ja Basti nyökkäsi vahvistuksensa, ennenkö pojat sulloivat jälleen suun täyteen maukasta jäätelöään.
"Luulen, että he pitävät reissuista Lontooseen siksi niin paljon, kun se tarkoittaa samalla aikaa sekä Charlotten että Caitlinin kanssa", Chloe hymähti huvittuneena. Olisihan se pitänyt arvata, ettei lapsista saisi montaa sanaa irti nyt, kun eteen oli annettu pientä vuorta muistuttava annos jäätelöä. "Ja he pääsevät täällä näkemään aina jotakin uutta."

David katsahti sivusilmällä Caitlinia. Hän ei lainkaan ihmetellyt, miksi pojat halusivat viettää aikaa tätinsä kanssa.
"Ymmärrän. Onko teillä suunnitelmia ajallenne Lontoossa?"

"Ei sen erityisemmin. Mikäli sää vain sallii, käymme huomenna eläintarhassa. Jos ei, pojat varmaan aiheuttavat tuhoa Charlotten maalausvälineillä", Chloe naurahti. Charlotte ei näyttänyt moisesta lainkaan niin innostuneelta, mutta oli oppinut piilottamaan parhaat siveltimensä ja arvokkaimmat maalinsa jo ennen lasten saapumista.
"Lähinnä pyrimme viettämään aikaa yhdessä."

Mies nyökkäili ihmettelemättä lainkaan, että maailmalle levittäytynyt perhe halusi viettää aikaa yhdessä. Hän voisi luovuttaa Caitlininkin sisarenpojille siksi ajaksi, kun nämä olivat kaupungissa. Aika hujahtaisi kyllä töissä. David vilkaisi varmuuden vuoksi rannekelloaan, jottei myöhästyisi menetettyään taas kerran ajantajunsa.

Jäätelöt hupenivat enemmän tai vähemmän siististi, eikä Kilian edes koettanut pyyhkiä poikiensa kasvoja välissä. Lapset onnistuivat sentään varomaan vaatteitaan, vaikka kermavaahtoa löytyi nenänpäästäkin.
"Joko sinua kaivataan töissä?" Caitlin kysäisi kurkottaen koskettamaan Davidin käsivartta. Hän saattaisi mielellään miehen teatterille, ennenkö palaisi illaksi sisartensa joukkoon. Bastin luopuessa lusikastaan, Chloe kostutti lautasliinaa vesipullon suusta ja kääntyi puhdistamaan lapsen kasvoja tahmeasta suklaakastikkeesta. Joitakin ruokia ei ilmeisesti pystynyt syömään siististi, vaikka miten olisi kasvanut ulos pahimmasta sotkuvaiheesta.

David hymyili ja pudisti päätään.
"Ei vielä. Maskeeraajani arvostaa myös kovasti, kun annan hänen harjoitella nopeuttaan", mies vastasi ironisesti hymyillen ja kosketti Caitlinin reittä pöydän alla. Hän voisi kyllä vapauttaa tädin sisarenpojille, jos tämä niin toivoi.

Caitlin naurahti. Maskeeraajan vastaus olisi voinut olla erilainen sen perusteella mitä hän Davidin maskeeraajasta tiesi. Basti kääntyi veljensä puoleen kysyen hiljaa saksaksi mitä tämä kumma englanninkielinen maskeeraaja-sana oikein tarkoitti. Milo käänsi pikkuveljelle hankaluuksia tuottaneen sanan näppärästi saksaksi, mikä selvensi asian nuorimmallekin ja sai poikien vanhemmat näyttämään varsin ylpeiltä lapsistaan.
"Mitä jos siis kävelisimme vaikka Hyde Parkiin? Sehän on aivan tässä lähellä, jos oikein muistelen", Kilian ehdotti. Charlotte vahvisti välimatkan nopealla nyökkäyksellä. Chloe pyyhki Milon kasvot ennenkö antoi poikien nousta pöydän äärestä.
"Voidaanko ostaa siemeniä linnuille? Niiden syöttäminen oli viimeksikin niin kivaa tädin kanssa!" Milo kysyi innoissaan, eikä Basti vaatinut sen enempää liittyäkseen kauppareissua anelevaan joukkoon. Charlotte ratkesi nauruun Chloen kääntyessä katsomaan Caitlinia varsin syyttävänä.
"Pojat, sen piti olla salaisuus", Caitlin huokaisi leveästi hymyillen.
"Hups", lapset pahoittelivat, mutta into ei laantunut ennenkö Kilian johdatti lapset ulos kahvilasta ja tien toiselle puolen, jolla pienen kioskin mainoskyltti roikkui.
"Mitäköhän kaikkea muuta olet tehnyt lasteni kanssa, jonka vain olet unohtanut mainita", Chloe mutisi pysähtyessään kadulle odottamaan, että kioskiin sännännyt joukkio pääsisi takaisin ulos.
"Et tahdo tietää", Charlotte vakuutti nauraen ja taputti isosiskon selkää. Caitlin koki parhaaksi pitää Davidin kilpenä itsensä ja Chloen välissä. Miestä sisko tuskin menisi tökkimään, mutta hänen kylkiään ei Chloe säälisi.

Mies seurasi perhettä ja sen värikästä kanssakäymistä hyväntuulisella huvituksella. Chloe luultavasti haluaisi pitää lapsensa kaukana hänestä, jos tietäisi miten hän oli kasvattanut tytärtään tämän vieraillessa Lontoossa. David antautui Caitlinin kilveksi, vaikka nauttikin sisarusten välisestä leikinlaskusta.
"Olet sinä aikamoinen kapinallinen", mies kuiskasi hymyillen Caitlinille. Chloen sääntöjen rikkominen vaati rohkeutta.

Caitlin nauroi miehelle lämpimästi.
"Aina silloin tällöin", nainen kuiskasi vastaukseksi ja asettui paremmin Davidia vasten. Lasten valitessa kiireesti kioskin pienestä tarjonnasta herkkuja linnuille - ja todennäköisesti itselleenkin, kun Chloe ei ollut vahtimassa -, hän saattoi hyvin nousta varpailleen painaakseen suukon miehen huulille.
"Rakastat minua silti", hän muistutti hiljaa hymy huulillaan. Lasten saapuminen pakotti astahtamaan hieman kauemmas miehestä, jotta he voisivat jatkaa matkaa kohti suurta puistoa. Davidin kädestä Caitlin ei kuitenkaan suostunut irrottamaan, vaikka isänsä luota pakenevat pojat tulivatkin hakemaan tädistään turvaa, kun Chloe ilmaisi tyytymättömyytensä lapsille ostettuihin pieniin sipsipusseihin.

"Päivä päivältä enemmän", David vakuutti ja vastasi pikaiseen suudelmaan naisen poskea koskettaen. Hän katseli naista edelleen lämmöllä, vaikka joutui pitämään säädyllisen etäisyyden heidän kävellessään tuttua puistoa kohti.
"Missä päin Lontoota sinä asut, Charlotte?" mies tiedusteli.

Tieto lämmitti sydäntä varsin merkittävästi ja sai aurinkoisen hymyn leviämään naisen kasvoille. Davidin tapa rakastaa jätti hänet useinkin muistelemaan, miten jalat toimivat tai henki kulki keuhkoihin.
"Aivan Hyde Parkin toisella laidalla, Bayswaterin kaupunginosassa", Charlotte vastasi. "Tosin saa nähdä kuinka pitkään, kun Jasonilla olisi kova hinku muuttaa lähemmäs Thamesia, mitä en vain voi käsittää. Miksi vaihtaa kaunis puistonäkymä laivoja kuhisevaan, likaiseen jokeen?"

David nauroi.
"Bayswater on todella viehättävä kaupunginosa - minä en vaihtaisi pois. Ellei nykyinen asuntoni olisi niin lähellä teatteria, minäkin muuttaisin sinne mielelläni", mies vastasi silitellen sormillaan Caitlinin kämmenselkää.

"Niinpä", Charlotte huokaisi liioitellun raskaasti. Hän nautti nykyisestä naapurustostaan kovin, eikä tahtoisi vaihtaa sitä mihinkään. Vielä kun Jasonkin ymmärtäisi saman. "Mitä sanoitkaan tekeväsi työksesi, David?" Charlotte kysyi teatterin maininnasta valpastuneena. Caitlin tukahdutti naurunsa kääntämällä kasvonsa miehen olkavartta vasten, mutta kääntyi nopeasti takaisin siskonsa puoleen harkittuaan asiaa uudestaan. Hän tahtoisi nähdä Charlotten ilmeen kun nainen tajuaisi pitäneensä puhuttelua rakastetulle Kummitukselle.

Davidilla oli tunne, että häntä oli varoitettu paljastamatta ammattiaan kolmannelle sisarelle, mutta mies ei halunnut valehdella. Ehkä oopperaa ihaileva nainen ei sietänyt musikaaleja.
"Olen West Endillä", mies vastasi vilkaisten kulmaansa kohottaen Caitlinin reaktiota, "esitän Kummitusta Oopperan Kummituksessa Her Majesty's -teatterissa."

Charlotten silmät laajentuivat yllätyksestä niin, ettei Caitlin voinut kuin purskahtaa uudestaan nauruun. Charlotte näytti hetkeksi hukanneen kaikki sanat aukoessaan typeränä suutaan, mutta siskon naurun havahduttamana hän huitaisi Caitlinin hartiaa.
"Sinä ruoja!" Hän syytti pälyillen vuoroin siskoaan ja Davidia. Caitlin ei naurultaan edes yrittänyt puolustella itseään. "Se on yksi suosikkimusikaaleistani kautta aikojen", Charlotte käänsi huomionsa Davidiin. "Käymme Jasonin kanssa paljon teatterissa. Silloin kun mitään muuta mielenkiintoista ei pyöri, tulemme katsomaan Oopperan Kummitusta." Ja hänen kelvoton sisarensa oli jättänyt mainitsematta moisen tärkeän tiedon Davidista!

David seurasi varautuneena Charlotten purkautuvaa reaktiota pohtien pitäisikö hänen yrittää suojella Caitlinia tai omia kasvojaan. Ilmeisesti uutinen oli kuitenkin positiivinen.
"Mukava kuulla, että nautit musikaalista. Se on minunkin suosikkejani", mies vastasi naurahtaen ja niskaansa hieraisten.

Caitlin koetti kasata itseään, mutta Charlotten häneen suuntaamat mustat mulkaisut eivät erityisemmin rauhoittaneet. Pojatkin kääntyivät katsomaan, mikä nyt niin nauratti.
"En voi uskoa, ettei Caitlin kertonut. Hän on kyllä yksi käärme sisareksi", Charlotte puuskahti. "Missä muissa rooleissa sinua on voinut nähdä?"

David yritti pitää itsensä asiallisen tyynenä, vaikka Caitlinin nauru houkutteli häntäkin poikkeuksetta nauramaan. Jos nainen ei ollut kertonut hänen ammatistaan, ehkä hänenkään ei olisi pitänyt sitä paljastaa. Miehen täytyi hetki muistella uraansa.
"Tunnetuimpia roolejani ovat olleet kai Hirviö Kaunottaressa ja Hirviössä - hyvin kauan sitten - Marius, Javert ja Valjean Les Misérablesissa sekä Oopperan Kummitus, jossa olen ollut suurimman osan urastani", mies vastasi.

"Hienoja rooleja ja musikaaleja jokainen", Charlotte vastasi nyökytellen. Nainen ei edes tiedostanut katumaiseman vaihtuvan puistoksi, kun keskittyi niin sulattelemaan saamaansa tietoa. "Javertilla on toinen toistaan upeampia kappaleita. Erityisesti Soliloquy on uskomattoman vetoava", Charlotte jakoi oman mielipiteensä. Caitlin veti syvään henkeä suoristautuessaan Davidin rinnalla. Hän pian tukehtuisi nauruunsa tai kaatuisi kasvoilleen hiekkatielle.

"Se on totta", David nyökkäsi ja lisäsi hymyillen, "Javertin roolissa suosikkini taitaa tosin olla Stars." Les Misérables ei ollut miehen suosikkimusikaaleja synkkyytensä tähden, vaikka musiikki olikin kuin jumalten kirjoittamaa. Siksi ei ollut myöskään yllättävää, ettei hahmon itsemurhaan villinnyt vaikuttava itsepuhelu ollut miehen suosikkeja.
"Mitkä ovat sinun suosikkimusikaalejasi?"

Charlotte nyökkäsi.
"Se on hieno kappale", hän myönsi. Toisaalta, mikäpä musikaalissa ei olisi ollut? Ei huonolla musiikilla varusteltu musikaali pärjännyt kauaakaan teatterin lavoilla, ja Les Misérables oli jo pyörinyt vaatimattomasti yli kolmekymmentä vuotta. "Suosikkini on ehdottomasti We Will Rock You, mutta niin Oopperan Kummitus kuin Les Misérables ovat kärkijoukoissa. Chicago ja Mamma Mia ovat myös todellisia taideteoksia." Sääli kun niin monet hänen suosikeistaan eivät enää pyörineet viikottain. No, olipahan aina jotain mitä odottaa, kun musikaalit palasivat satunnaisesti kiertueina takaisin kuvioihin.

David nauroi raikuen.
"We Will Rock You oli uskomaton mestariteos! Kävin katsomassa sen useamman kerran", mies vastasi. Hän oli harkinnut yrittävänsä hakea musikaalin lavallekin, mutta hänen vahvuutensa tuntui olevan romanttisessa, varjoisassa intensiivisyydessä komedian sijasta.

"Sitä se tosiaankin oli", Charlotte huokaisi ihastuneena. Ajatuskin musikaalista sai väistämättä hymyn huulille. "Se musikaali sai minut kiinnostumaan muistakin. Olen paljosta velkaa", Charlotte julisti varsin mahtipontiseen sävyyn, mikä sai Caitlinin naurahtamaan.
"Hän tapasi miehensä odottaessaan näyttelijöitä henkilökunnan sisäänkäynnillä esityksen jälkeen. Charlotten talossa mikään ei taida olla niin varjeltua kuin se ohjelma, johon hän sai kerättyä useamman nimikirjoituksen ja Jasonin puhelinnumeron", Caitlin virnisti Davidin kainalosta. Charlotte mulkaisi siskoaan jälleen kerran.
"Ei sinulla sattuisi olemaan sisäpiirin tietoa siitä, aiotaanko We Will Rock You herättää henkiin kenties kiertueen merkeissä lähivuosina?" Charlotte koki jälleen parhaaksi jättää sisarensa virnuilut omaan arvoonsa ja suunnata huomionsa Davidiin.

Mies kohotti Caitlinille huvittuneena kulmiaan. Mikä olisi romanttisempi tapa tavata?
"Ei valitettavasti", David pahoitteli Charlottelle. Hän tunsi suurimman osan West Endin tähdistä ja muustakin esiintyjäkaartista, mutta loistavan komedian paluusta hän ei valitettavasti tiennyt mitään.
"Onko miehesikin innokas teatterissa kävijä?"

Charlotte huokaisi. Ei siis auttaisi kuin odottaa muiden fanien tavoin, josko pian facebook-sivuille tai twitteriin päivittyisi kauan odotettuja uutisia. Caitlin virnisti.
"On", Charlotte vakuutti, "Jason on kasvanut teatteria rakastaen. Hän on nähnyt vähintään kerran todennäköisesti kaiken, mikä Lontoossa on pyörinyt viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana." Juuri se oli syy kahden muun sisaruksen huvitukseen Charlotten yllättäen syttyneestä rakkaudesta teatteria kohtaan.

"Todellako? En voi muuta kuin arvostaa hänen kiinnostuksenkohteitaan", David vastasi hymyillen ja veti Caitlinin kainaloonsa heidän kävellessään.

"Et tahdo jäädä kahden heidän kanssaan", Caitlin huomautti tyytyväisenä paikkaansa miehen kainalossa. "Kädestäsi katoaisi kokonaan tunto kaikkien nimikirjoitusten jälkeen." Charlotte näytti harkitsevan sisarensa huitaisemista uudemman kerran, mutta antoi olla siltä varalta että osuisikin vahingossa Davidiin - tai kömpelö sisko kaataisi miehen yrittäessään väistää.

David puisteli päätään hymyillen - hän ei uskonut pariskunnan kaipaavan nimikirjoitusta muun kuin ehkä kohteliaisuuden tähden.
"Tapaisin Jasonin mielelläni", mies vakuutti, "ja jos kaipaatte koskaan lippuja tai kulissipasseja, järjestän teille sellaisia."

Charlotten ruskeat silmät tuntuivat suorastaan syttyvän moisesta lupauksesta ja epäilemättä nainen oli jo sanomassa jotakin, kunnes sattui vilkaisemaan sisartaan, joka tuijotti varsin merkitsevästi takaisin.
"Kiitos tarjouksesta, David, se olisi todella hienoa", Charlotte päätyi vakuuttamaan. "Jason pettyy pahasti, kun kuulee mistä kaikesta jäi paitsi ollessaan tänään töissä."
"Hän suree eniten dinosauruksia", Caitlin virnisti kiusallaan. Lasten nauru sai naisen kääntämään katseensa sivummalle. Milo ja Basti seisoivat melkoisen lintuparven ympäröimänä keskellä nurmialuetta ja heittelivät auringonkukansiemeniä ympärilleen nauraen. Chloe ja Kilian seurasivat tilannetta sivummalla päätään pudistellen, joskin Chloe peruutti heti kun yksikin linnuista erehtyi naista lähestymään.

David katsahti Caitlinia pohtien ylittikö rajansa. Teatteriliput ja ehkä suosikkinäyttelijöiden tapaaminen olivat ainoita asioita, jotka mies koki voivansa tarjota naisen perheelle. Lasten naurun kuullessaan hänkin kääntyi katsomaan idyllisen näköisen perheen suuntaan.
"Sisarenpoikasi todella ovat hurmaavia", mies totesi Caitlinille.

Caitlin murehti enemmän sitä, kuinka häpeilemättömästi Charlotte voisi moista tarjousta hyödyntää kerrasta toiseen. Toisin kuin he muut, Charlotte ei itse ansainnut oikeastaan mitään, ja eli täysin Jasonin rahoilla.
"Tiedän", Caitlin hymyili lämpimästi Davidille kietoen kätensä paremmin miehen ympärille. "Mutta olen iloinen, että ajattelet niin."

David vastasi eleeseen puristamalla naisen kylkeään vasten ja painamalla suukon tämän hiuksiin. Voisikohan Caitlin pitää Meitä hurmaavana? Vai pelottaisiko tyttö naista samalla tavalla kuin häntä aina silloin tällöin.
"Kuinka voisin olla ajattelematta? Oliko Milo 12 ja Basti..?"

"He ovat välillä hieman… paljon sisäistettäväksi", nainen naurahti epäonnistuttuaan paremman sanan hakemissa. Pojilla oli loputtomiin energiaa näillä lomamatkoilla. Kotonaan Wienissä lapset olivat rauhallisempia - tai ainakin sen kuvan hän oli saanut lukuisista videopuheluista lasten kanssa. Kun hän saapui, oli intoa vaikka muille jakaa parin päivän ajan.
"Basti on kymmenen", Caitlin täydensi nyökäten. Milon iän David olikin muistanut vaivatta oikein.

Mies kuunteli nyökkäillen. Milon ikä oli helppo muistaa, sillä reipas poika oli samanikäinen kuin hänen tyttärensä, vaikka lapset erosivatkin toisistaan räikeästi.
"Aivan. On ihana nähdä, millainen suhde teillä on."

Caitlin hymyili pehmeästi ja vilkaisi lapsia. Hän ei olisi voinut enää edes kuvitella elämäänsä ilman poikien kanssa keskustelua ja satunnaisia vierailuja. Hän kieltäytyi aina pitämästä lapsia päivää pidempään vastuullaan, mutta ne päivät olivat kerrasta toiseen täynnä naurua ja iloa, joka lämmitti vielä kuukausienkin päästä.
"Siitä sopii kiittäminen heitä", nainen vastasi ääni lämpöä täynnä. Hän ei ollut aina ansainnut tädin nimeä puhumattakaan siitä rakkaudesta, jota lapset auliisti hänelle jakoivat, mutta onneksi Chloen pojat eivät kantaneet kaunaa.

David vastasi hymyllä ja silitti naisen olkavartta lapsia katsellen. Olikohan Caitlin halunnut omia lapsia? Nainen näytti tulevan niin vaivattomasti toimeen sukulaislastensa kanssa ja rakastavan näitä niin tosissaan, ettei mies voinut olla miettimättä.

Caitlin nojasi päätään miehen hartiaan tyytyväisenä oloonsa juuri siinä. Niin ihanaa kuin päivän viettäminen perheen kanssa olikin, teki Davidin läsnäolo kaikesta entistäkin parempaa. Sisaruksetkin näyttivät hyväksyneen miehen joukon jatkoksi sen suurempaa showta pitämättä, mistä hän oli varsin kiitollinen. Jasonraukka ei ollut päässyt lainkaan niin helpolla.
"Sano vain, kun tahdot lähteä teatterille. Saatan sinut mielelläni", nainen lausahti auringon kurkistaessa taivaankantta peittävän pilviverhon kolosta. Kenties iltaa kohden taivas aukenisi täysin ja yöstä tulisi selkeä.

Mies vilkaisi kelloaan ja huokasi. Ehkä oli parempi lähteä valumaan, ennen kuin Tamsin puukottaisi häntä meikkisiveltimellä. Nainen ei tuntunut arvostavan lempeää patistusta maskeerauksen nopeuttamiseksi.
"Hyvä on. Milloin näen sinut seuraavan kerran?" David kysyi vapauttaen naisen käsivartensa alta. Caitlin haluaisi varmasti viettää aikaa perheensä kanssa näiden ollessa paikalla, joten mies ei kehdannut olettaa, että saisi naisen luokseen.

Caitlin oli varsin haluton siirtymään kauemmas miehestä, mutta liikkuminen helpottuisi kovin kun hänen ei tarvitsisi varoa Davidin varpaille astumista.
"Tulen esityksen päätyttyä asunnollesi, ellet sitten ole jatkamassa iltaa työkavereidesi kanssa", nainen vastasi. Lapset nukahtaisivat kuitenkin aikaisin toiminnantäytteisen päivän päätteeksi, eikä ajatus Charlotten täyteen ängetyssä asunnossa yöpymisestä viehättänyt. Kyllähän sitä lattialla nukkui kun oli pakko, mutta miksi ihmeessä sitä nyt tekisi niin, kun Davidin luona oli hyvä sänky?

David suli hymyyn.
"Täydellistä", mies vastasi, vilkaisi varmuuden vuoksi poikien suuntaan ja nojautui painamaan pikaisen suukon naisen huulille. Hän ei taatusti liikahtaisi asunnostaan, jos olisi pienikin mahdollisuus saada jakaa se Caitlinin kanssa.
"Olisi varmaan kohteliasta hyvästellä perheesi ennen lähtöä?" hän totesi tarttuen naisen käteen ja lähti kävelemään lähemmäs lintuihin keskittynyttä perhettä.

Nainen hymyili vasten miehen huulia. Täydellistä oli ehdottomasti sana, jota hänkin olisi käyttänyt.
"Kenties", hän myönsi seuraten miehen rinnalla kohti kolmea aikuista, jotka katselivat lasten puuhia lintuparven keskellä.
"Käyn saattamassa Davidin", Caitlin lausahti kääntääkseen aikuisten huomion hetkeksi eroon lapsista.
"Oli todella mukava tutustua", Chloe vastasi kääntäessään selkänsä lapsilleen. "Toivottavasti tapaamme vielä." Kilian nyökkäsi omat hyvästinsä pitäen jatkuvasti lapset näköpiirissään. Aikuisten liikehdintä herätti poikienkin huomion, ja lapset lähtivät ujuttautumaan lintuparven halki hitaasti heitä kohden. Auringonkukansiemet katosivat rapisevine pusseineen housujen taskuihin, jotta linnut jättivät heidät rauhaan.
"Olet aina tervetullut katsomaan maalauksiani", Charlotte vakuutti hymyillen. Basti juoksi viimeiset askeleet pysähtyen Chloen rinnalle.
"Joko David lähtee?" Poika murehti katse aikuisesta toiseen hyppien pääteltyään aikuisten vaihtavan hyvästejä.

"Kiitos samoin", David vastasi vilpittömästi Chloelle ja soi Charlottelle hymyn, "teen niin mielelläni." Bastin saapuessa rivistöön mies laski katseensa poikaan.
"Minun täytyy lähteä töihin, mutta ehkä me näemme vielä ennen kuin te lähdette", mies ehdotti.

Bastin pienet kasvot venähtivät ja ennenkö Chloe ehti tarttua lapsensa hartiaan, oli poika singonnut itsensä Davidin jalkoihin rutistaen tiukasti miehen vyötäröä pienillä käsillään. Viimeisenä saapunut Milo katsoi hetken pikkuveljensä puuhia ennenkö astui itsekin edemmäs rivistöstä tarjoutuen halaamaan hyvästit Davidille.
"Noh noh, näette Davidia vielä", Caitlin naurahti pehmeästi lapsille ja hymyili rohkaisevasti Bastille, joka irrottautui varovaisesti halauksesta muttei tahtonut lähteä mihinkään Davidin lähettyviltä.
"Varmasti?" Poika suuntasi kysymyksensä Davidille.
"Laittakaa viestiä jos menettekin muualle kuin Charlotten luokse", Caitlin suuntasi sanansa aikuisille. Saatuaan nyökkäykset vastaukseksi hän vilkaisi Davidia valmiina lähtemään puiston halki kohti miehen työpaikkaa.

David hämmästyi lapsen kiintymystä ja silitti varovasti vyötäröönsä takertuneen kymmenvuotiaan selkää lämpimästi hymyillen. Hän tarjosi käsivarren myös Milolle, jolla saattoi rutistaa isoveljen hetkeksi kylkeään vasten.
"Aivan varmasti", David vastasi vannoen itselleen, ettei pettäisi lupausta, ja pojan irrottauduttua mies soi hymyn myös aikuisille.
"Oli mukava tavata teidät kaikki", mies lisäsi hyvästiksi, ennen kuin lähti Caitlinin rinnalla kohti Sohon teatterikortteleita kietaisten käsivartensa uudelleen naisen hartioiden ympärille.

Lupaus tuntui rauhoittavan Bastin mieltä, sillä poika nyökkäsi päättäväisesti ja peruutti vanhempiensa jalkoihin. Milo heilutti iloisesti kättään vielä hyvästiksi. Caitlin heilautti omaa kättään ennenkö keskittyi katsomaan kulkusuuntaansa välttyäkseen kaatumiselta.
"Nyt kun olet hurmannut koko perheeni, lienee helppoa hurmata teatterillinen katsojia", Caitlin naurahti lämpimästi. Oli vaikea kuvitella mitään muuta esityksestä, jonka tähti David oli. Hän hymyili kietoessaan kätensä miehen selän ympärille kulkiessaan kylki kyljessä miehen kanssa. Voisipa arki olla tällaista päivästä toiseen.

"Olenko?" David nauroi ja painoi vapautuneen suudelman naisen hiuksiin nyt, kun ei ollut enää suojelevien siskojen tuiman katseen alla.
"Perheesi on kieltämättä hurmannut minut."

"Epäilemättä", nainen vakuutti. Oli vaikea kuvitella mitään muuta, kun oli saanut seurata perheen lämmintä välittömyyttä Davidin läheisyydessä. Sebastian ei ollut ainoa, joka oli tykästynyt Davidiin, vaikka osoittikin sen selkeimmin. Hän naurahti. "Kenties hyvä niinkin päin. Olisi ikävää, jos et lainkaan viihtyisi heidän seurassaan." Vaikka olisihan hän mielellään pitänyt miehen aivan omanaan.

"Toivotaan parasta", mies vastasi hymyllä. Hän ei halunnut pakottaa Caitlinia Lizzien asemaan, valitsemaan hänen ja perheensä väliltä. Naisen ei ainakaan tarvitsisi huolehtia siitä, ettei hän haluaisi viettää aikaa O'Connorien kanssa. Käveltyään hetken hiljaisuudessa ja tuskailtuaan ajatuksen kanssa David uskaltautui esittämään mieltään riivanneen kysymyksen.
"Caitlin, haluatko sinä tavata Mein?" Nainen oli esitellyt hänet perheelleen. Olisi outoa, ellei hän edes tarjoutuisi tekemään samoin.

Caitlin huomasi odottavansa seuraavaa viikkoa hiljaisella kauhulla. Hän ei tahtonut palata takaisin elämäänsä pohjoisessa. Hän tahtoi jäädä Lontooseen Davidin luokse. Hevoset eivät ymmärtäneet ajan käsitettä. Remona osaisi kenties ikävöidä häntä ellei laiduntaminen veisi tamman ajatuksia kokonaan, mutta Veritas tuskin edes huomaisi eroa. Miehen kysymys auttoi hylkäämään ajatukset päivä päivältä lähestyvästä kotiinpaluusta.
"Mikäli tahdot esitellä minut hänelle", nainen vastasi yllättyneenä. Hän ei kokenut olevansa millään tavalla taitava lasten kanssa lukuunottamatta kenties Chloen poikia, mutta ei kai hän Mein tapaamista voisi loputtomiin vältellä. "Mutta ei sillä ole mitään kiirettä, David." Olihan oman tyttären esitteleminen eri asia kuin siskonpoikien.

Mies tarjosi naiselle hermostuneen hymyn. Ehkä se oli vain hyvä. Sillä ei olisi kiirettä.
"Mitä aiotte tehdä sisartesi kanssa tänään?" David kysyi vaihtaen aihetta turvallisemmille vesille.

Caitlin rutisti hellästi miehen kylkeä. Ei ollut mitään syytä hermoilla siitä nyt. Hän voisi odottaa siihen asti että niin Mei kuin David olisivat valmiita. Kenties hän voisi yrittää opetella luontevammaksi lasten kanssa sillä aikaa.
"Luulen että laitamme kaikki yhdessä ruokaa ja sen jälkeen varmaan pelaamme lautapelejä poikien kanssa", Caitlin pohti. "Elleivät pojat sitten ehdottomasti tahdo vielä lähteä käymään jossakin." Heidän yhteinen ruuanlaittonsa tosin tarkoitti lähinnä sitä, että Chloe ajoi muut ulos keittiöstä Kiliania lukuunottamatta, joka kuulemma osasi pysytellä poissa jaloista sekä auttaa siinä sivussa.
"Uskoisin tosin, että tämän päivän intoilu on väsyttänyt heidät tehokkaasti."

"Sehän kuulostaa ihanalta", David vastasi ja huokasi heidän kääntyessään tutusta kulmasta teatterille. Tamsin voisi opetella hieman nopeammaksi, jotta hänen ei tarvitsisi olla töissä niin aikaisin; se jättäisi hänelle enemmän aikaa Caitlinin kanssa.
"Näemme siis varmaan myöhemmin illalla?" mies kysyi ja ajatuksen muistaen kaivoi taskusta avaimensa irrottaen renkaasta yhden, jonka ojensi naiselle.
"Jotta pääset asuntooni halutessasi."

Nainen nyökkäsi hymy huulillaan. Sitä se toivottavasti olisikin, vaikka Charlotten asunto kävisi nopeasti ahtaaksi. Kyllä sitä aina viikon selvisi, kun suurin osa päivistä vietettiin kuitenkin Lontoon salaisuuksia tutkien.
"Näemme", Caitlin vahvisti. Hän lähtisi sopivasti ehtiäkseen miehen luokse ennen yötä, kunhan David olisi vain päässyt itse kotiin. Hän suli lämpimään hymyyn miehen tarjotessa avaintaan. Nainen vilkaisi avainta ennenkö laittoi sen taskuunsa välttääkseen avaimen pudottamisen tai hukkaamisen heti ensitöikseen.
"Tulen yöksi luoksesi", hän vielä vakuutti astahtaen lähemmäs voidakseen kurottaa painamaan suudelman miehen huulille. Ilta saapuisi nopeammin kuin he huomaisivatkaan, kun David uppoutuisi töihinsä ja hän viettäisi aikaa perheensä kanssa.

David veti naisen hetkeksi syliinsä ja jäähyyväissuudelmaan. Lizzien menetys oli opettanut miehelle, että jäähyväissuudelmasta kannatti aina tehdä viimeisen suudelman arvoinen.
"Nähdään", hän toivotti vapauttaessaan Caitlinin ja toivoi naisen käyttävän avainta halutessaan. Caitlinin ei tarvitsisi odotella hänen kotiintuloaan.