[P] It's a conversation I can't have tonight

Torstai 20. syyskuuta 2018 - iltapäivä, Rosings Park

Amanda ei voinut sanoa ettei häntä ahdistanut. Häntä ahdisti sadasta eri syystä, mutta lupaus Natashalle oli lunastettava. Ehkä hän sitten myöhemmin puhui enolleenkin, kunhan vain kykenisi. Amanda kulki siviilivaatteissa käytävillä vauhdikkain askelin, tavoittaen etsimänsä nuoren Rean karsinalta. 
"... Larissa?" Hän aloitti varovasti. 
"Voisimmeko me... puhua?" Hän pyysi hiljaa. 

Päivien ajalle venynyt matkustaminen takaisin kotiin hevosten kanssa oli vaatinut veronsa aina niin energisestä tytöstäkin. Larissa ei ollut edes jaksanut ajatella meikkaamista, kun oli lopulta noussut sängystä ja suunnistanut tallille käymään hevosia läpi. Ei hän viipyisi kuin pari tuntia, sen verran että saisi kaikki harjattua ja hellittyä hyvälle tuulelle. Kipeän tuttu ääni sai tytön pysähtymään kesken harjanvedon, ja vain tuurilla pölyharja pysyi kädessä.
"Ei täällä", Larissa vastasi päätään vauhdikkaasti pudistaen. Ei tosiaankaan täällä, kun ympärillä oli herkkiä hevosia. Hän astui ulos karsinasta ja sulki sen perässään, sujauttaen harjan Rean pakkiin. "Mennään ulos." Ainakaan siellä ei olisi hevosia, joita hermostuttaa, eikä näin montaa uteliasta silmäparia seuraamassa, mitä tapahtui.

Amanda nielaisi tyhjää. Hän olisi halunnut tarttua tuota kädestä, halata ja suudella, mutta se oikeus oli menetetty ajat sitten. Hän seurasi Larissaa ulos nieleskellen, kauemmas kaikesta. Ei muidenkaan tarvitsisi kuulla. 
"... Olen pahoillani kaikesta."

Larissa koetti miettiä koko kävelymatkan ulos tallista, mitä sanoisi. Mitä hän edes tahtoi sanoa. Oli vaikea katsoa Amandaa, ja vielä vaikeampi puhua tytölle. Suurin osa hänen ajatuksistaan ei sopinut sanottavaksi ääneen.
"Hyvä", tyttö sanoi nielaisten palaa kurkustaan, joka oli kohonnut sinne ihan omia aikojaan. "Millaista on olla taas kotona?" Ei hän tiennyt, mitä muutakaan sanoa.

Amanda näpersi hermostuneena sormiaan, purren huultaan. 
"... Outoa." Outoa, koska kaikki oli aivan erilailla, eikä hän voinut olla katumatta tekoaan useampaa kertaa päivässä. 
"K... kaipasin sinua." 

Larissa nyökkäsi. Hän oli kuvitellut, että Amandan näkeminen kasvokkain tekisi kaikesta helpompaa. Että hän tietäisi heti, mitä sanoa ja tehdä ja kaikki olisi kuin ennen, mutta sekavat tunteet eivät todellakaan tuoneet moista tullessaan.
"Et olisi lähtenyt", tyttö totesi itsestäänselvän asian. Hän oli ollut täällä. Päivästä toiseen, toivoen vain, että saisi kuulla Amandasta, eivätkä uutiset tulisi kännykän uutisvahdin hälytyksenä löydetystä ruumiista tai autokolarista. "Minä olin täällä."

Amanda nielaisi tyhjää. 
"Ei olisi pitänyt." Hän myönsi, uskaltamatta kohdata Larissan katsetta ihan vielä. 
"En olisi saanut." Ei tosiaan. Olisi pitänyt puhua, jäädä. 
"R..." Hän takelteli sanojen kanssa, peläten niiden sanomista. 
"Rakastan sinua. Todella."

Amandan olisi pitänyt jäädä. Puhua hänelle, perheelleen, terapeutilleen, ihan kenelle tahansa, mutta ei paeta kaikkea ja piiloutua maailmalta. Hän halusi olla myötätuntoinen ja koettaa ymmärtää, mikä oli ajanut Amandan liikkeelle, mutta edes hänen empatiakykynsä ei riittänyt moiseen. Ei, kun hän oli viettänyt kuukautensa itkien, peläten ja valvoen, odottaen vain tietoa siitä, mistä ojan pohjalta tyttö löytyisi.
"Ei", Larissa sanoi päätään pudistellen. "Et todellakaan sano tuota nyt. Ei." Hän ei tahtonut kuulla valheelliselta tuntuvaa väitettä siitä, miten Amanda rakasti, kun kulunut kuukausi oli osoittanut päinvastaista todeksi.

Amanda ei ollut ikinä sanonut sitä. Nyt kun hän tarkoitti sitä todella, enemmän kuin koskaan, se tuli ammutuksi alas. Vain juuri ja juuri hän sai pidettyä kyyneleet sisällään. 
"Ei?"

"Ei", Larissa vahvisti päätään ravistaen. "Et voi vain tulla takaisin ja lähettää kukkia ja sanoa rakastavasi ja kuvitella, että kaikki korjaantuu sillä!"

"En kuvittele." Ei hän kuvitellut saavuttavansa sillä mitään. Larissa oli vihannut niitä kukkiakin. Mahtavaa. 
"Minä... toivon että voisin korjata kaiken jotenkin, en kuvittele että se korjaantuu sillä."

Larissa pudisti päätään purren huultaan ettei alkaisi itkeä. Hän oli itkenyt jo aivan liikaa Amandan tähden, mutta tunteet eivät kuunnelleet hänen tahtoaan.
"Minä en tiedä, miten", tyttö tunnusti kyyneleet poskille valuen. "Sinä vain lähdit."

Amanda olisi halunnut halata Sen näki miten hän taisteli refleksiä vastaan. 
"En koska olisin halunnut hylätä sinut. Minä... pelkäsin että romahdan jos en..." Hän oli tarvinnut aikaa hengittää. Sitten oli hävettänyt palata.

"Olisit puhunut siitä", tyttö vastasi halaten itseään tiukasti. Ehkä se auttaisi hengittämään kyyneltenkin läpi ilman nyyhkyttämistä. "Tai sanonut, että haluat hetken aikaa ja tilaa."

"En... en halunnut aikaa ja tilaa muilta. Tai... halusin paeta itseäni." Se ei onnistunut jos oli kotona.

"Pakenit siinä sivussa minuakin", Larissa huomautti surkeana. Ei, Amandan näkeminen ei ollut korjannut kaikkea. Ehkä jos hän olisi vain törmännyt tyttöön tietämättä, että Amanda oli palannut, hän olisi ollut vain helpottunut. Nyt hänellä oli ollut aikaa kuulla, että Amanda oli kotona ja kunnossa, hän ei voinut peitellä pettymystään ja vihaansa.

Amanda keinui päkiöiltä kantapäille ja takaisin. 
"Minun ei ollut tarkoitus. Minä... Larissa, en tiedä miten korjaisin kaiken, teen mitä tahansa haluat."

"En halua yhtään mitään!" Larissa vastasi terävämmin kuin tarkoittikaan. Hän ei ollut tahtonut sen enempää, kuin mitä heillä oli jo ollut, mutta nyt hän oli menettänyt senkin.
"En koskaan pyytänyt sinulta paljoa, mutta sekin oli liikaa", hän pudisti päätään. "Mikä saa sinut luulemaan, että nyt pystyisit tekemään yhtään mitään muuta?"

Amanda kohotti katseen varpaistaan. 
"Uskon että voisin. Minä... todella tahtoisin olla arvoisesi."

"Siihen asti, että tahdot taas seuraavan jälkeen paeta jotakin", Larissa pudisti päätään. "En voi käydä tätä läpi uudestaan. Tajuatko yhtään, miten paljon pelkäsin, että sinulle on käynyt jotain?"

"En ole menossa. Opin virheestäni." Amanda mutisi hiljaa. 
"Tajuan. Olen pahoillani siit, todella olen."

"Sinun pahoittelusi eivät poista sitä, että pelkäsin yli kuukauden, että sinut löydettäisiin jonkin ojan pohjalta", Larissa ravisti jälleen päätään ja pyyhki raivokkaasti silmiään. Hänen täytyisi lopettaa itkeminen. Hän oli itkenyt viimeisen muutaman viikon aikana enemmän kuin koko vuodessa ennen sitä.

"Haluaisin voida tehdä asialle jotakin." Amanda pyyhkäisi omia silmiään. 

"Tarvitsen aikaa", Larissa myönsi. Aikaa selvitellä, mitä hän tahtoi tehdä. Mitä hän tunsi, ja miten käsitellä kaikki sekavat tunteet, jotka saivat olon lähinnä huonovointiseksi.

Amanda otti askeleen taaksepäin. Hän kietoi kädet itsensä ympärille, estäen kyyneliä nousemasta. 
"Jos se on se mitä haluat." Larissa saisi kaiken ajan maailmassa. 

"Minä en halunnut tästä mitään!" Tyttö kivahti ja astahti lähemmäs Amandaa. "Minä halusin vain sinut!"

"Ja sinä saat minut, jos vain vielä huolit!" Hän huusi takaisin. 
"J-jos vain huolit."

"Joo, siihen hetkeen asti, että seuraava asia menee mönkään. En jaksa olla tärkeysjärjestyksesi hännillä koko ajan", Larissa pudisti päätään. Hän ei voisi olla. Se sattui aivan liikaa.

"Sinä olet ensimmäinen!" Amanda huusi Larissalle, pyyhkien raivokkaasti silmiään.

"Siltähän se onkin tuntunut", Larissa puhahti. "Jos kohtelet näin ihmisiä, joita pidät tärkeinä, en tahdo tietää, miten kohtelet ketään muuta."

"Miksi et vain sano ettet halua enää? Jos olen kamala? Ei, en kerjää sääliä. Minä haluaisin yrittää todistaa olevani erilainen!" Ei huutaminen varmasti auttanut. 

"Minä en tiedä, mitä minä tahdon!" Larissa huusi takaisin. Hän ei tiennyt, mitä hän halusi. Aiemmin se oli ollut niin selvää, mutta Amandan lähdettyä kaikki tuntui menneen sekaisin.

"Minä odotan. Niin kauan kuin haluat." Amanda lupasi hiljaa. 
"Halusit mitä vain."

"Selvä", Larissa nyökkäsi. Hän palaisi asiaan kun tietäisi, mitä tahtoi. Ehkä kiihtyneenä ei pitänyt puhua yhtään mitään, tai sanoisi vain asioita, joita ei tarkoittanut.
"Minulla on jotain sinun tavaroitasi. Tule hakemaan ne?"

Amanda tunsi että sydämestä murtui palanen. Ehkä se hajosi sittenkin kokonaan. Hän nyökkäsi hiljaisena. Hän siivoaisi itsensä Larissan elämästä. 

Larissa kääntyi kannoillaan lähteäkseen kävelemään kohti kartanoa, jonka varjossa hän asui. Amandan syntymäpäivälahja tuntui ilkkuvan hänelle joka kerta, kun katse osui siihen vaatekaapin perukoilla. Hänen täytyi päästä siitä eroon.
"Kiitos kukista", tyttö sanoi jäykästi. Kai niistä kuului kiittää, vaikka hän ei ollutkaan ollut ihan varma, mitä ajatella niistä.

Amanda asteli jäykin askelin Larissan perässä. 
”... ole hyvä.” larissa tuskin vakavissaan kiitti kukista.

Hän kiitti niin vakavissaan kuin osasi. Ehkä hän ei ollut ollut ihastunut saadessaan kukkia, mutta kyllä niistä silti kuului kiittää. Ei Amanda ollut tarkoittanut niillä mitään pahaa, ja kimppu oli piristänyt mökin yleisilmettä useita päiviä. Hiljaisuus tuntui painostavalta, kun he kävelivät nurmimäkeä ylös, mutta hän ei tiennyt, miten rikkoakaan se.
"Asutko tädilläsi?" Larissa kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Amanda ei uskaltanut puhua.
”Asun.” Hän vahvisti hiljaa. Ei ollut menossa mihinkään Bean luota.

"Okei", tyttö totesi. Kai se oli ihan hyvä tietää, missä tyttöystävä tai ystävä tai jokin asui. Hän ei tiennyt, mitä he enää olivat, mitä hän tahtoisi heidän olevan jatkossa tai yhtään mistään mitään. Larissa kaivoi avaimensa taskusta ja aukaisi oven miettimättä turhia sitä, miltä asunto näytti. Hänen huoneensa oli likapyykkien sekasotku, sillä tyttö oli eilen vain kumonnut laukkujensa sisällön lattialle ennen kaatumistaan sänkyyn. Hän asteli sotkun läpi vaatekaapille noutamaan muovipussissa olevaa neulepaitaa ja pientä puista, hevoskaiverruksella koristeltua korurasiaa, jonka sisällä oli Etsystä tilattu sydänmedaljonki. Personoitua rasiaa ja korua, johon oli kaiverrettu Huzzle ja sisälle ujutettu kuva Amandasta hevosensa kanssa, ei ollut yllättäen voinut palauttaa.
"Hyvää myöhäistä syntymäpäivää", Larissa sanoi ojentaen muovipussia Amandalle. "Niitä ei ole paketoitu, anteeksi."

Hyvä on, aiemmin sydämestä oli mennyt vain pala. Nyt se musertui täysin. Amanda nieleskeli surkeana, katsoen lahjaansa. 
”... Kiitos.” Ei siihen voinut sanoa muuta. 

"Ole hyvä. Toivottavasti syntymäpäiväsi oli mukava", Larissa sanoi. Ei hän viitsinyt sanoa mitään siitä, miten oli palauttanut kaikki muut lahjat, mutta näitä ei ollut voinut palauttaa. Hän ei ollut löytänyt neuleen kuittia, joten se oli saanut jäädä korun kaveriksi.
"Sori, huoneeni on ihan katastrofi. En tiedä onko täällä muuta sinun tavaraasi", tyttö heilautti kättään toivottoman sotkun keskellä.

Amanda mietti hetken, ottaen ne muutamat mitä näki. 
”Ei se mitään. Jos... jos löydät muuta, tee mitä haluat.”

"Okei", Larissa nyökkäsi. Hän tuskin tekisi tavaroille yhtään mitään muuta kuin keräisi ne pois näkyviltä. "Nähdään taas." Jossain. Kyllä he törmäilisivät, vaikka hän muuta yrittäisi.

Amanda puri huultaan. 
”Nähdään.” Hän totesi ääni särkyen, lähtien äkkiä pois. Hän ei kestänyt tätä, vaikka tiesi tämän olevan oma virhe.

Maanantai 24. syyskuuta 2018 - iltapäivä

Larissa oli viettänyt viikonloppunsa suurimmalta osin vapaalla pitkän ja rankan kisamatkan jälkeen. Nyt oli hyvä hetki ottaa hieman kevyemmin, ennen kuin Emily lähtisi lomalleen ja hevosten liikuttaminen jäisi täysin hänen ja Zoen vastuulle, ja sen jälkeen seuraava matka kolkuttelisi jo ovella. Maanantai oli tuonut mukanaan paluun tuttuihin rutiineihin, eikä aikaerokaan enää painanut harteilla. Hän oli saapunut tallille varhain ja nauttinut lähinnä käynnissä kuljetusta maastolenkistä Gigglesin kanssa, ja sen jälkeen viettänyt suuren osan päivästä varusteita pesten ja puunaten. Olihan väliin mahtunut hevosten varustamista, lämmittelyä ja purkuakin, mutta satulasaippuan tuoksu oli tullut äärimmäisen tutuksi.
Ei hän tosin laittanut sitä varsinaisesti pahakseen. Ainoa huono asia tässä oli se, miten paljon aikaa ajatella hänellä oli, kun satula ei ollut karkaamassa minnekään, eivätkä suitset solmineet itse itseään heti kun hän silmiä räpäytti. Mekaaninen työskentely antoi aivoille vapauden palata pohtimaan viikonlopun mielessä pyörineitä ajatuksia, jotka Larissa olisi paljon mieluummin työntänyt sivuun. Hän ei tahtonut ikävöidä Amandaa, joka oli vihdoin vain puhelinsoiton päässä. Hän tahtoi olla vihainen, koska hänen kuului olla vihainen. Eikö kuulunutkin? Amanda oli jättänyt hänet, kadonnut kuukaudeksi. Viha oli ymmärrettävää, odotettuakin jopa.
Silti tyttö huomasi vähän väliä vilkuilevansa puhelintaan, jonka oli laskenut penkille viereensä satulahuoneen nurkassa, johon oli pestävien varusteiden kanssa linnoittunut. Olisi ollut niin helppoa laittaa viesti, mutta itsepäisesti hän puri huultaan ja palautti huomionsa Ticon koulusatulaan, jota kiillotti tahrattomaksi. Hän voisi leikkiä, että vilkuili puhelintaan vaihdellakseen musiikkia, jota kuunteli kuulokkeillaan. Eipä sillä, että kukaan kyselisi, mitä hän omalla puhelimellaan teki.

Samaan syssyyn kaikki, eikö? Juteltuaan Larissan kanssa, Amanda oli käynyt puhumassa enonsakin kanssa. Pettymys oli raastanut häntä useamman päivän ja lopulta ajanut Amandan tallille. Hän oli pitkän tovin vain rapsutellut Bitsiä, Tallilla oli ollut vaikeaa tulla, mutta nyt hän ei olisi halunnut lähteä. Beatrix toivoi hänen nousevan takaisin satulaan. Hän puri huultaan, rapsutti nuorta oria vielä kerran, ennen kuin asteli satulahuoneeseen. Hän jäätyi ovelle, selvästi miettien halusiko ratsastaa niin paljon, että astelisi samaan tilaan Larissan kanssa. Nieleskellen hän otti askelia kohti oikeita varusteita. Pitikö sanoa jotain, saiko hän sanoa mitään? Edes katsoa Larissaa?

Larissa ei ollut kiinnittänyt erityisemmin huomiota varustehuoneessa ravaaviin ihmisiin. Ovi kävi jatkuvasti, joten mitäpä sitä aina vilkaisemaan, kuka tuli sisään, mutta nyt moista ei seurannut määrätietoinen harppominen harjapakkien rivistölle tai kaapin oven kolahdus, kun moinen aukaistiin. Se sai tytön kohottamaan katseensa ylös nahkasatulasta ja hetken epäröinnin jälkeen hapuilemaan nappikuulokkeita korvistaan. Ei hän voisi vain jättää Amandaa huomiotta, jos he aikoisivat olla edes ystäviä jatkossa.
"Hei", tyttö tervehti, vaikka hymy ei kohonnutkaan huulille. "En tiennyt, että olet tänään tallilla. Tulitko ratsastamaan?"

Amanda ei tiennyt pystyisikö. Ei siksi että se olisi Larissan syy. Hän vain ei voisi ikinä katsoa tuota toisen kanssa, ei ikinä. 
”... Hei.” Hän hipaidi varoen Bitsin mustaa koulusatulaa. Siitä oli aikaa.
”En tiennyt itsekään. Jotain sellaista.”

Jotakin sellaista ei kuulostanut Amandan tavalta ratsastaa tai edes olla hevosten kanssa. Tyttö tiesi aina, mitä oli tekemässä.
"No mutta sehän on kiva", Larissa sanoi. Varmasti Amanda oli innoissaan nousemassa hevosen selkään näin pitkän tauon jälkeen. "Pidä hauskaa."

Kauhuissaan, enemmänkin. Amanda yritti hymyillä, mutta eihän se onnistunut. 
”... pidän.” Hän otti Bitsin varusteet telineestä. 
”Hyvää työpäivää.” Hän mutisi vielä, lähtien satuloimaan oria.

"Kiitos", Larissa vastasi palaten pyyhkimään satulan puhtaaksi. Ehkä hän voisi pitää taukoa tässä välissä, käydä hakemassa kahvin ja vähän venytellä jalkojaan, ennen kuin ne kramppaisivat kaikesta paikoillaan istumisesta varusteiden ääressä.
Tai sitten hän voisi purkaa Emilyn ratsuna olleen Rean nopeasti ennen kuin suunnistaisi kahvin perässä yläkertaan. Rea oli aina nopea pestävä, joten äkkiäkös se hoituisi, vaikka hän joutuisikin hetken olemaan Amandan lähettyvillä pesupaikoilla. Hän voisi täyttää hiljaisuuden puhumalla nuorelle hevoselle, niin ehkä tilanne ei tuntuisi niin käsittämättömän oudolta.

Amanda oli tosiaan hollantilaisen kanssa pesupaikalla. Pian siihen pysähtyi tosin joku muukin - Prideilta tuttu blondi. Frida muisti brasilialaisen ja kuulleensa jotain Ivorilta että tuo olisi nykyään sinkku. Siis miksi ei? 
”hei, Frida tässä, muistatko? Oletko sattunut näkemään Marigoldia? Blondi, jenkki, valtava hymy?” 

"Totta kai", Larissa vakuutti hymy huulille kohoten, vaikka se ei saanutkaan silmiä enää siristymään samaan tapaan kuin ennen. Yksikään hymy ei tuntunut yltävän silmiin saakka, mutta kyllähän hän Fridan muisti.
"En voi väittää nähneeni hetkeen", tyttö pohti koettaen palauttaa mieleensä Fridan kuvaileman naisen. Ei, Marigoldia ei ollut näkynyt juuri nyt. "Olen tosin ollut pitkään varustehuoneen nurkassa, että sieltä ei ole ollut paljoa mahdollisuutta seurata tallin menoa."

Frida naurahti ja vilkaisi ympärilleen. 
”Ehkä siis voin jäädä tähän etten eksy ja toivoa että hän kävelee tästä ohi?” Ja vaikka jutella tälle nätille brasilialaiselle. Liian nuori, mutta oli aikuinen kuitenkin.

"Kaikki kulkevat tästä ohi ennemmin tai myöhemmin", Larissa vakuutti naurahtaen. Pääkäytävää pitkin pääsi minne tahansa, joten kaikki kävelivät väistämättä pesupaikkojen lähettyviltä. Fridan suunnitelma oli oikein vedenpitävä.
"Mitä kuuluu?" Tyttö kysäisi. "Vieläkö hoidat tiikereitä?" Kyllähän moinen tiedonmurunen jäi mieleen, kun sitä oli havainnollistettu oikein vaanimisnäytökselläkin!

Frida oli oikein ylpeä näytöksestä. 
”Hyvää, oikein hyvää. Ja tietenkin hoidan, ne ovat oikeita muruja.” Nainen vakuutti nauraen hyväntuulisesti. 

"Mahtavaa", Larissa nyökkäsi hymyillen. Ainakin olo oli vähemmän kiusallinen Amandan lähettyvillä, kun hänellä oli joku toinen, jonka kanssa käydä keskustelua - ja joka jopa vastasi jutteluun sanallisesti, mitä Rea ei vielä ainakaan ollut tehnyt.
"Ne kuulostavat aika hurjilta muruilta", tyttö pohti huvittuneena. Tiikerit eivät vaikuttaneet herttaisilta halikavereilta.

Frida naurahti ja etsi kuvaa puhelimestaan. Se näytti siltä kuin tassut olkapäille heittänyt tiikeri olisi halannut häntä. 
”Thalia on oikea muru.” Nainen vahvisti. 
”Antavatpahan pohjaa vähän tulisempien murujen käsittelyyn.” 

Larissa nauroi ihastuneena, kun katseli esiteltyä kuvaa tiikeristä. Hyvä on, Fridan sanoissa oli perää, eläin näytti oikein murulta kuvassa.
"Tärkeitä elämäntaitoja sekin", tyttö naurahti huvittuneena. "Etpähän tule enää yllätetyksi."

Kissamainen hymy nousi naisen kasvoille. 
”Mmmm. Harva asia minua yllättää.” Hänen äänensä kehräsi hieman. 
”Mutta minua ei haittaisi tulla yllätetyksi.”

Larissaa nauratti Fridan flirttailu. Mitä hän naisesta Prideilta muisti, tämä tuntui olevan Fridalle yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Turha siitä oli siis tehdä suurempaa numeroa, tai torua naista moisista puheista. Jokainen tyylillään, eikö sitä aina niin hoettu?
"Varo mitä toivot", tyttö virnisti toispuoleisesti. "Joku vielä tarttuu sanoihisi kirjaimellisesti."

Kevyesti toinen muotoiltu kulma kohosi ylöspäin.
”Eikö se oli tarkoituskin?” Niin hän oli kuvitellut.

"Olet eri mieltä sen jälkeen, kun ihmiset alkavat hyppiä kulman takaa ja säikytellä sinua", Larissa virnisti. Se olisi varmasti jotakin, mikä osuisi yksiin jonkun huumorintajun kanssa - Bexin nyt ainakin, mutta pieni kenttäratsastaja ei tainnut erityisemmin tulla toimeen Fridan kanssa.

Ei tosiaan ja Frida ei ihan käsittänyt miksi.
”Vahvistaisi hermoja.” Frida naurahti vähätellen, miettien hetken. 
”Olen kuullut että hevosihmiset rakastavat kahvia. Kuulutko sinä niihin ihmisiin?” Pesukarsinoiden väliseinän takana Amanda halusi tappaa saksalaisen.

"Epäilemättä, mutta ei kai hermoissasi voi paljoa vikaa olla, kun työskentelet jo tiikerin kanssa", Larissa pohti ääneen. Sen jos minkä luulisi vaativan rautaisia hermoja.
"Kuulun, tietenkin. Olen unelmoinut oikein siirappisesta kasvista pienen ikuisuuden", Larissa naurahti. Hänen kahvinsa olivat niin makusiirapeilla kyllästettyjä, että hän joi enemmänkin sokeria kahvilla kuin toisinpäin. "Täytyy vain saada tämä pieni kullanmuru karsinaansa. Ei Rea minua sentään syö, jos se on nälkäinen, mutta ei sitä silti sovi nälässä pitää", tyttö virnisti. Ehkä Thaliakaan ei söisi Fridaa ensitöikseen, vaikka ruoka-ajasta myöhästyttäisiin. Toivoa ainakin sopi.

Thalia ei tosiaan osoittanut (vielä) taipumuksia ihmissyöntiin. Fridan silmissä pilkahti. 
”millaiset siirapit kuuluvat kahviisi?”

"Suklaa, karamelli, vanilja, minttu, hasselpähkinä, mitä nyt ikinä sattuukaan olemaan tarjolla", tyttö naurahti. Hän ei tosiaankaan ollut nirso makusiirappiensa kanssa - kunhan ne olivat makeita ja maistuivat kahvissa, kaikki oli enemmän kuin loistavasti. "Niistä saa myös mitä hauskempia yhdistelmiä." Hän oli haastanut Natashan joskus keksimään yhdistelmän, jota hän ei ollut vielä kokeillut. Tähän mennessä venäläinen ei ollut siinä onnistunut.

”Ehkä käyn katsomassa mitä kahvilasta löytyisi.” Frida naurahti, kadoten hetkeksi ylös. Bitsin pitämä kolina sentään peitti Amandan niiskauksen allensa. Hän ei kestäisi tätä.

"Onnea makumatkalle", Larissa toivotti nauraen ja palautti huomionsa takaisin hevoseen, joka hänen oli tarkoitus pestä ja loimittaa karsinaansa. Tyttö varoi roiskimasta vettä Bitsin suuntaan, kun aukaisi hanan ja laski letkusta vettä Rean päälle. Nopeasti hevonen märäksi, ja sitten hikiviilalla ylimääräiset pois. Loimi selkään ja suukko hevosen poskelle, ja Rea oli valmis nauttimaan hetken rauhasta karsinassaan ennen päiväruoan saamista.

Amanda koetti saada vauhdilla Bitsiä kuntoon, mutta tietty nuori ori oli tänään poikkeuksellisen likainen. Frida palasi pian alas, hymyillen leveästi. 
"Karamelli, hasselpähkinä ole hyvä." Hän ojensi Larissalle valtavaa mukia, siinä missä hänellä oli vain mustaa kahvia.

”Eikä, olet kultainen! Kiitos kauheasti”, Larissa kiitti lämmöllä ottaessaan ojennetun kahvin vastaan. Ei hän ollut ajatellut Fridan tuovan kuppia hänellekin, mutta tämä oli ehdottomasti ihana yllätys.
”Ah, tämä on taivaallista”, tyttö huokaisi ihastuneena. Herkkukahvit olivat töiden paras puoli heti hevosten kanssa olemisen jälkeen.

Frida nojasi olkavartensa seinään ja hymyili velmusti. 
"Ilahduit kahvikupillisesta niin että mitä tapahtuisikaan illallisesta?" Äänensävystä oli vaikea sanoa kiusasiko hän vai flirttailiko.

Larissa nauroi naiselle. Siinäpähän kiusasi, hänellä oli paksu nahka. Sitä paitsi, kahvista kuului olla onnellinen. Kahvi oli elämän suola. Tai sokeri, hänen tapauksessaan ehkä. Hevoset olivat suola.
"Ilahtuisin toki siitäkin. Eihän ruoasta sovi koskaan kieltäytyä", tyttö naurahti.

Amanda tunsi miten suuhun tulvahti verta huulesta jota hän puri. Hän heitti satulan selkään ja koetti kiirehtiä. Larissa oli näemmä päättänyt mitä oli tekemässä. 
"Saisiko sinulle tarjota sellaisen?"

Larissa naurahti häkeltyneenä ja vilkaisi Fridaa kunnolla. Eihän nainen voinut olla tosissaan? Frida oli niin kovin aikuinen! Ja varmasti nainen tiesi, että hän tapaili Amandaa. Ei sitä ollut tullut Prideilla peiteltyä. Brasilialainen vilkaisi hevosen suuntaan, jonka kanssa tiesi Amandan työskentelevän.
"Olen otettu, mutta ei tällä kertaa", tyttö naurahti. Eiköhän se ollut sopivan kepeä vastaus, vitsaili Frida tai ei.

Frida oli vain kuullut ettei asia ehkä ollut enää niin. 
"Kannatti kysyä." Nainen virnisti toispuoleisesti. 
"Saat silti pitää kahvisi." Hän lisäsi hymyillen. Pian suurehko hollantilaisori lähti viereisestä paikasta. Amandan kypärän alta saattoi nähdä levinnyttä meikkiä, jos katsoi. Frida ei vaivautunut, Larissa oli enemmän hänen tyyppiään.

"Aina kannattaa kysyä", Larissa vakuutti naurahtaen. Se oli ihan hyvä elämänasenne. Hänkin oli seurannut sitä monen asian suhteen elämässään. Kysymällä pääsi pitkälle, ja ajoittaisista epäonnistumisista pääsi aina yli.
"Kiitos", tyttö nauroi kohottaen kahvikuppiaan. "Arvostan sitä. Olisi ikävää tapella kahvista kanssasi, kun painit tiikerienkin kanssa." Mutta eihän sitä nyt kahvista voinut ilman tappeluakaan luopua. Tytön kulmat kurtistuivat, kun hän vilkaisi poistuvaa Amandaa, mutta Larissa jätti juoksematta perään. Ei ollut enää hänen asiansa, mille Amanda itki, eihän?

Amanda talutti Bitsin pienempään maneesiin, jossa ei sattunut olemaan ketään. Tyttö oli päättänyt rääkätä itseään kunnon koulusessiolla, jalustimitta. Olisi Caitlin ylpeä. 
"En harrasta kuin vähän toisenlaista painia sinunlaistesi tiikerien kanssa." Frida lupasi hymyillen, kääntäen katsettaan. 
"Heippa! Goldie, ne avaimet!" Saksalainen katosi nopeasti näköpiiristä.

"Heippa", Larissa nauraa kehräsi päätään pudistellen. Frida oli kyllä melkoinen tuttavuus. Hän ei voinut olla nauramatta naiselle, joka oli niin... Frida.
Vihellys varoitti maneesin oven aukeamisesta, ennen kuin Natasha ratsasti Rhatanin sisään. Herkkä hevonen oli kerännyt kierroksia päämaneesin hälinästä, joten hän oli ajatellut hiljaisemman, pienemmän maneesin auttavan.
"Moi", tyttö tervehti Amandaa. "Kiva nähdä sinua ratsailla. Haittaako jos tulemme Rhatanin kanssa treenaamaan väistöjä?"

Amanda hätkähti vihellystä. Bits ei välittänyt onneksi yhtään. 
”Hei, ei haittaa.” Äänestä kuului itku.

Natasha sulki maneesin oven perässään ja käänsi Rhatanin pois ovelta ratsastaen hevosen keskemmälle maneesia.
"Onko kaikki kunnossa?" Tyttö kysyi aavistuksen epävarmana. Amanda kuulosti kovin itkuiselta, eikä näyttänyt kovin paljoa paremmalta, mutta tuntui ilkeältä olettaa jonkin olevan pielessä.

Amanda kohautti olkiaan. 
”Ei, mutta oma syyni, joten ei siitä saa säälipisteitä.”

"Selvä, ei säälipisteitä", Natasha nyökkäsi. "Tahdotko silti puhua siitä?" Ehkä hän voisi edes tarjota kuulevaa korvaa, vaikka ystävä tuntui päättäneen että oli ansainnut mitä ikinä se olikaan, joka nyt satutti Amandaa näin.

Hän pyyhkäisi silmiään. 
”Joku flirttaili Larissalle ja minä... halusin vain nylkeä hänet.”

Enää ei ihmettänyt, että Amanda itki. Oli tyttö tehnyt mitä tahansa, tällaisen todistaminen ei varmasti tuntunut mukavalta.
"Voi ei", Natasha huokaisi myötätuntoa tavoitellen. Amanda oli tehnyt typerästi lähtiessään, mutta oli ihan ymmärrettävää, miten tämä oli saanut Amandan tolaltaan. "Ihan tyhmää, että jouduit kuulemaan sellaista."

”En kestä. Mietin jo että jos... kun Larissa ei halua enää mitään, minä...” Amanda siirsi nuoren orin siivoon raviin, lähtien kokoamaan sitä. Hän oli kehittynyt alkuvuodesta roimasti. 
”Lähtisin Den Houtiin.”

"Se on kaukana", Natasha sanoi turhaan itsestäänselvyyden. Olisi ikävää, jos ystävä muuttaisi niin kauas, mutta ehkä se olisi sitä, mitä Amanda tarvitsisi. Maisemanvaihdoksen ilman kipeitä muistutuksia entisestä ja ihan oikean mahdollisuuden ratsastaa työkseen.
"Älä jooko varaa matkoja vielä minnekään? Ei ennen kuin olet ihan varma."

Amanda nyökkäsi. 
”En, minun pitäisi kysyä Elleniltä sopiiko se.” Hänellä oli poikkeuksellinen mahdollisuus jo nyt. 
”Onhan se mutta en... en voisi katsoa häntä..” Hän siirsi orin käyntiin ja antoi hartioiden nytkyä itkun tahdissa. 
”Muiden kanssa.”

Natasha kannusti Rhatanin käynnissä nuoren orin rinnalle ja vilkaisi pehmeästi ystävää, kurottaen hetken arvottuaan koskettamaan kädellään Amandan reittä.
"Ei sinun tarvitse katsoa häntä", tyttö lupasi. Ei kai Larissa alkaisi niin kostonhimoiseksi, että väläyttelisi yksityiselämäänsä jatkuvasti Amandan edessä? Tähänkin asti tyttö oli pitänyt varsin hiljaisena sen, että edes oli Amandan kanssa yhdessä. Oli vaikea kuvitella sen muuttuvan, jos tytöt eroaisivat. Olivat eronneet jo? Hän ei ollut aivan varma, kummasta tässä oli kyse.

Amanda kohautti olkiaan. 
”Hain tavarani ja en vain... osaa uskoa että hän...” Amanda purskahti rumaan, räkäiseen itkuun. 
”P-pian hän lähtee Australiaan ja asioita on mahdoton selvittää...”

"Mikään ei ole mahdotonta", Natasha päätti. Ei, mikään ei olisi mahdotonta. Amandan olisi voitava selvittää välinsä Larissan kanssa. Ehkä kaikki ei koskaan olisi kuin ennen, mutta eivät hiertävät välit voisi satuttaa Amandaa jatkossa näin.
"Teillä on aikaa. Kyllä se siitä", tyttö lohdutti kömpelösti.

”Hyvin vähän.” Amanda niiskaisi. 
”Hänen piti tulla jouluksi Den Houtiin ja... ostin... h-hänelle sieltä liput kotiin.” Amanda nieleskeli. 
”E-että hän voisi käydä Brasiliassa.”

Natasha oli jo sanomassa, että oli ihan positiivista, että Amanda oli varmistanut Larissan pääsevän Alankomaista takaisin Englantiin, mutta ei ehtinyt ennen tytön tarkennusta. Se sai Natashan henkäisemään hiljaa. Liput Brasiliaan eivät varmasti olleet olleet halvat, ja Larissa olisi varmasti onnellinen, jos voisi käydä perheensä luona. Tyttö puhui perheestään aina niin lämpimästi, että oli selvää, miten rakkaita kaukana asuvat sukulaiset olivat.
"Se on todella kaunis ajatus, Amanda", tyttö sanoi hiljaa painaen katseensa Rhatanin harvaan harjaan. Miten hän toivoikaan, että tilanne olisi ollut toinen. "Mutta ehkä nyt ei ole... hyvä hetki lahjoille."

Amanda tiesi sen. Ei Larissa ottaisi lippuja. Samalla hän tiesi miten onnellinen Larissa olisi niistä ollut. Bits alkoi kolistella kuolainta mikä herätti ratsastajan. 
”Joo, tehdään töitä muru.” Hän keräsi ohjat, hakien nuorelle hevoselle hyvän muodon. Sanoi hän mitä tahansa, hänestä kuultaisiin koulupuolella vielä. 

Natasha herätteli Rhataniakin kuulolle, ennen kuin hevonen alkaisi nähdä mörköjä, kun ei enää saanut henkistä tukea kouluratsusta rinnallaan. Oli kamala todistaa, miten surkeaa Amandalla oli. Hän oli ollut vihainen, kun tyttö oli palannut, mutta ei hän toivonut Amandan kärsivän vielä lisää. Ei tyttö ollut lähtenyt vain koska sattui huvittamaan.
"Olen varma että saatte asiat selvitettyä, kunhan vain puhutte", Natasha koetti lohduttaa Amandaa. Kyllä Larissakin antaisi anteeksi. Brasilialainen antoi aina.

Amanda kohautti olkiaan hollantilaisen selästä, työstäen oria kunnolla ravissa ennen laukkaa. Lopettaessaan hän nyrpisti nenäänsä. 
”Lieke on pilannut sen ja minä en osaa enää ratsastaa.”

Natasha naurahti epäuskoisena.
"Sehän näytti oikein hyvältä", tyttö protestoi. Ei kukaan ollut pilannut Bitsiä, ja Amanda osasi ehdottomasti ratsastaa. "Ei ratsastamista unohda kuukaudessa."

”Se jyrää liikaa.” Amanda huomautti. 
”Se oli jo kevyt edestä.”

"Ja sinä saat sen ratsastettua kevyeksi edestä toistamiseenkin", tyttö totesi. "Älä ole niin ehdoton. Ei mikään ole muuttunut niin, etteikö sitä voisi muuttaa takaisin."

"Halusin tammikuussa kansainvälisiin uorten hevosten luokkiin." Kunnianhimoinen Amanda. 
"Se ei onnistu jos Bits painaa kuolaimelle."

"Ala siis työskennellä sen kanssa päivittäin, ja ehkä se ei enää kuukauden päästä paina kuolaimelle", Natasha vastasi. Ehkä se saisi Amandan pysymään täällä edes hetken pidempään ja antamaan Larissalle mahdollisuuden. Tai odottamaan, että Larissa antaisi moisen tytölle, kummin päin tahansa.
"Jos sinulla ei olisi niin paljon kiirettä omien ratsujesi kanssa, pyytäisi sinua ratsastamaan Rhatania aina välillä. Sille tekisi hyvää, kun joku laittaisi sen välillä kunnolla töihin koulun kanssa, eikä minusta oikein ole siihen." Ei, ellei hän käynyt valmennuksessa, jossa joku kertoi, miten korjata hevosta. Hän ei osannut tehdä sitä itse, mikä tuntui tulevan niin luonnostaan ystävälle. Hän tiesi, mitä tehdä esteillä, kun hevonen ei toiminut halutulla tavalla, mutta harjoitusten keksiminen sileälle oli työn ja tuskan takana. Yleensä hän vain toisti valmennuksissa käytettyjä tehtäviä, mutta nekin onnistuivat vain puolittain, kun hän ei osannut itse korjata, kun hevonen ei tarjonnut tasapainoista, kaunista sulkutaivutusta tai kaatui lapa edellä pohkeenväistöön. Hyvä jos hän edes huomasi moiset virheet selkään.

Amanda oli viettänyt lapsuudessa tunteja maneesissa katsellen Juliania ja Beaa. Siinä se tuli luonnostaan. 
”Kyllä minä ehtisin. Ei ole kuin Zaza ja Bits.”

"Oikeasti?" Natasha varmisti. "Kai tajuat, etten voi maksaa siitä sinulle mitään?" Hän ei todellakaan tienannut kilparatsastuksella edes sen vertaa, että sillä saisi hevosten kulut korvattua, vielä vähemmän mihinkään ylimääräiseen.

Amanda vilkaisi Natasaa kypäränsä alta. 
”Se on vain minulle harjoitusta.” Hän huomautti. Harjoitusta oikeita ratsuja varten.

"No, jos tahdot niin Rhatanin kanssa saa harjoitella koska vaan. Ei tarvitse ottaa mitään paineita, kun ratsastat sitä kuitenkin paremmin kuin minä sileällä", tyttö hymyili pienesti. Hänen lahjansa olivat esteillä, sen vähän mitä niitä edes oli.

”Minä harjoittelen. Jotain erityistä?” Oli hyvä kysyä jos Natashalla oli jotakin mielessäänz

"Mikä tahansa auttaa", tyttö vannoi, "mutta tietenkin kaikki sivuttaisliikkeet olisivat erityisesti avuksi. Minä en osaa sanoa ilman peilejä, meneekö se sulkutaivutusta vai pohkeenväistöä, puhumattakaan siitä, onko sen asento hyvä, astuuko se kunnolla ristiin vai kaatuu lapa edellä tai oikeastaan yhtään mitään."

”Sivuttaisliikkeitä, selvä.” Amanda painoi sen muistiinsa, taputtaen hollantilaisorin kaulaa. 
”Minä taidan mennä. Laita viestiä milloin Rhatanilla on sopivia aukkoja muilta treeneiltä.”

"Minä laitan", tyttö lupasi. Hän vilkaisi ystävää, tuntien jälleen kerran hapuilevansa kovin vieraalla maaperällä. Heidän ystävyytensä ei ollut koskaan ollut halausten, rakkaudentunnustusten ja tunteellisen pohdinnan kotimaata.
"Toivottavasti sinun päiväsi paranee nopeasti. On ihanaa, että olet taas täällä. Minunkin oli ikävä sinua."

Se oli ehkä asia joka yhdisti heitä, sai ymmärtämään toisiaan. 
”Sinun myös.” Amanda totesi kun ei muuta keksinyt. Hän talutti orin takaisin pesupaikalle ja alkoi riisua sitä.

Siinä missä venäläiselle tytölle edes ikävöimisen tunnustaminen oli vaikeaa, samaa ei voinut sanoa Larissasta, joka varusti pahantuulista Rubyä päivän viimeiseksi ratsuksi Emilylle. Tyttö vilkaisi Amandaa alahuultaan purren. Hän ei ehkä tahtonut välittää siitä, miten olisi voinut vannoa Amandan näyttäneen itkevältä, kun tyttö oli lähtenyt Bitsin kanssa, mutta ei hän voinut kieltää, etteikö välittänyt.
"Onko kaikki hyvin?" Larissa kysyi kätkeytyen Rubyn kyljen taakse. Jos hänen ei tarvitsisi katsoa Amandaa, ehkä puhuminen olisi helpompaa.

Amanda laittoi orin kiinni pesupaikalle ja hätkähti kysymystä. 
”Ei.” Ei kiertelyä, ei mitään. Suora vastaus.

Larissa oli yllättynyt siitä, miten Amanda tunnusti moisen. Kun he olivat olleet yhdessä - he olivat edelleen, tyttö muistutti itseään - Amandasta oli saanut kaivaa kaiken irti lapiolla ja sorkkaraudalla. Nyt tyttö vain myönsi suoraan, etteivät asiat olleet kunnossa.
"Ai", hän äännähti hapuillen hetken sanoja, jotka sopisivat tilanteeseen. "Harmi. Mitään, mitä... tuota... minä voin tehdä?" Milloin puhumisesta Amandalle oli tullut niin vaikeaa? Hän tahtoi vain halata tyttöä, joka tuntui kaipaavan piristystä, mutta ehkä hänen ei pitäisi. Hänen piti olla vihainen, tyttö koetti muistuttaa itseään. Hänet oli hylätty yli kuukaudeksi.

Amanda oli oppinut jotakin yksinäisyydestään ja puhutellut itseään. Ei enää tunteiden piilottelua. 
”Ei, huomaavaista että kysyit.” Hän näytti märältä rätiltä. Yhtä surkealta.

Larissa puristi harjaa tiukasti kädessään. Amanda tuntui niin kaukaiselta, vaikka tyttö oli ihan siinä. Kaikkien viikkojen jälkeen vihdoin hänen ulottuvillaan, ja mitä hän teki? Piiloutui kiukkuisen tamman taakse, jotta ei joutuisi katsomaan tyttöä. Larissa kiersi tamman ympäri ja siirtyi lähemmäs Bitsiä, jotta voisi katsoa Amandaa kunnolla.
"Minä...", tyttö aloitti, mutta lause hyytyi heti alkuunsa, kun hän ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei ollut pahoillaan, ettei voinut auttaa, tai oli, mutta ei hän voinut sitä sanoa. Se kuulostaisi siltä, että hän syytti Amandaa, ja ehkä hänen olisi kuulunut tehdä niin, mutta hän ei tehnyt. Kaikki oli niin solmussa, eikä hän tiennyt, mitä tehdä.
"Anteeksi, etten voi auttaa." Sanat karkasivat siitä huolimatta, miten hän oli jo päättänyt, ettei niistä olisi apua. Samapa sillä enää oli, joten tyttö kiirehti nopeasti jatkamaan: "En halua, että sinuun sattuu. Haluaisin auttaa, mutten tiedä miten. Mikään ei käy enää järkeen."

Amanda nieli sen kiltisti. Väittämättä vastaan, kuunteli hiljaa Larissan sanat loppuun. 
”Oli huomaavaista kysyä. Se oli tarpeeksi.” Ei Larissan tarvitsisi kyetä enempääm.

Larissa kurtisti kulmiaan ja pujahti ketjun alta Bitsin rinnalle, jotta voisi astua lähemmäs Amandaa.
"Ei se ole, kun sinuun sattuu", tyttö sanoi. Ei siinä ollut mitään riittävää, jos siitä huolimatta Amandaan sattui näin. Tyttö, joka ei koskaan myöntänyt minkään olevan vialla, oli sanonut sen heti ensimmäiseksi, vaikka he eivät edes olleet puheväleissä. Tai ainakaan samaan tapaan kuin olivat olleet ennen, kun hän oli ajatellut voivansa puhua mistä tahansa Amandalle, ja oli puhunutkin. Perheestään, elämästään, töistään. Kaikesta, millä oli väliä ja kaikesta, millä ei ollut väliä.
"Ei ole kiva nähdä, että sinun on paha olla. En koskaan halunnut sitä, enkä halua edelleenkään." Vaikka kaikki muu oli solmussa, sen hän tiesi edes todeksi.

Amanda veti terävästi henkeä vain Larissasta kahden metrin säteellä itsestään. 
”on se. Kysyit ja et voi korjata sitä, joten se on kaikki mitä voit tehdä. Ja enemmän kuin kukaan olettaa.”

Larissa painoi päänsä. Ehkä hän oli tehnyt turhankin selväksi, että tahtoi etäisyyttä Amandasta, ja tässä oli lopputulos. Hänen pitäisi tietää, mitä hän tahtoisi. Ei olisi reilua vaatia Amandalta mitään ennen sitä.
"Okei", tyttö sanoi hiljaa ja peruutti pari askelta sujahtaen ketjujen ali. "Ikävää, etten voi tehdä sille mitään."

Amanda vain halusi kunnioittaa sitä tilaa. Olla vaatimatta enempää itselleen. 
”ei ole syytä olla pahoillasi.”

Larissa kääntyi Rubyn puoleen, ollen hetken hiljaa kun harjasi pahantuulista tammaa puhtaaksi. Hän puri alahuultaan ajatellessaan jälleen kerran samoja asioita, jotka olivat pyörineet mielessä koko viikonlopun.
"On minulla", tyttö sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Aina oli syytä olla pahoillaan. "Minä en vastannut, kun soitit, tai lähettänyt edes kiitosviestiä kukista, ja olen kai vain kostanut sinulle, miten pahalta minusta tuntui kun lähdit."

Amanda aukoi satulavyön ja alkoi huuhdella töistä hikistä hevosta.
”Sinulla oli oikeus siihen kaikkeen. Kuten sanoit, minä lähdin ja satutin.”

Oikeus ehkä, mutta se oli eri asia kuin se, tekikö moisen asian tekeminen hänestä hyvän ihmisen. Tai edes kelvollisen ihmisen.
"Mutta sinä tulit myös takaisin", Larissa huomautti hiljaa. "Ja pyysit anteeksi." Silloin kun pyydettiin anteeksi, piti antaa anteeksi, eikö vain? Niin hänelle oli aina opetettu.

Larissa oli aina Amandan kirjoissa hyvä ihminen. 
”Annoit anteeksi sen mitä voit. Kukaan ei voi vaatia enempää.”

"Ei se ole anteeksiantoa, jos se on ehdollista. Tai osittaista. Tai jotain", tyttö vastasi kulmiaan kurtistaen. Se ei edes ollut anteeksianto, jos asioita nosti vielä sen jälkeen pintaan ja heitti vasten toisen kasvoja.
"Minä en vain tiedä, mitä tehdä", tyttö huokaisi hiljaa katse kengänkärkiin painuen. "Haluan vain, että kaikki olisi kuin ennen, tai paremmin kuin ennen, tai jotakin, mutta en tiedä miten."

”Sinä mietit rauhassa mitä haluat tehdä.” Amands myötäsi hiljaa. 
”Ja kun tiedot, klerro.”

"Entä jos en koskaan tiedä?" Larissa kysyi kohottaen katseensa hetkeksi tyttöön, joka oli ennen ollut halattavissa tällaisina hetkinä. Nyt Amanda olisi yhtä hyvin voinut olla edelleen matkallaan, ja etäisyys olisi tuntunut aivan samalta.

Amandan sydän särkyi pieniin palasiin.
”Sitten sinun on oltava vapaa ja löydettävä jotain mikä tekee sinut onnelliseksi.”

Larissan katse painui kengänkärkiin uudestaan. Kaikki huulille pyrkivät sanat tuntuivat liian painavilta, liian merkittäviltä, liian joltakin. Hän ei voisi sanoa niitä ääneen, sillä niitä ei voisi ottaa enää takaisin.
"Selvä", tyttö sanoi hiljaa. Ehkä hän koettaisi etsiä jotakin, mikä tekisi hänet onnelliseksi. Jotakin muuta kuin ilmiselvän vastauksen, joka seisoi vihdoin, kuukausien pelon ja kaipuun ja odottamisen jälkeen, hänen edessään.

Amanda liikahti levottomasti. 
”Toki olisin onnellinen jos saisin pitää sinut, mutta minä loukkasin sinua rumasti. Tavalla jota ei pidä antaa anteeksi jos ei todell äa halua. ” olipa hän aikuinen nyt.

"Sitä kaikki sanovat", Larissa vastasi hetken sanoja mielessään pyöriteltyään. "Että minun ei pitäisi antaa anteeksi, että minun pitäisi arvostaa itseäni enemmän, että minun pitäisi olla enemmän sitä tai tätä tai tuota." Mutta mikään siitä ei tuntunut istuvan oikein hänen rinnassaan, ei sopivan hänen suuhunsa. Hän antoi anteeksi, hän ei kantanut kaunaa, hän ei laskenut mahdollisuuksia, joita antoi muille. Hän vain teki, mitä sydän käski ja murehti asioita myöhemmin, jos niikseen tuli.
"Mutta minä en tiedä, mitä minä haluan tehdä. En halua kuunnella muita." Tämä oli aivan liian suuri asia, liian merkittävä päätös, jätettäväksi muiden käsiin.

Se vihlaisi. Tietenkin muut halusivat Larissalle parempaa ja vähemmän sydänsuruja. Häntä ahdisti ja pelotti niin paljon että kaikki olisi ollut tässä, että hän olisi todella pilannut kaiken typeryydellään. 
”Eivät muut sitä voi päättää. Se on sinun päätöksesi.”

”Tiedän”, Larissa sanoi. Hän tiesi, että päätös oli yksin hänen, mutta hän ei tiennyt, mitä hän tahtoi. Kaikki oli niin sekavaa. Hän tahtoi olla Amandan kanssa, mutta hän tahtoi myös olla vihainen ja loukkaantunut, eivätkä ne kulkeneet käsi kädessä.
”Minä kerron, kun tiedän.”

Amanda sai pitää todenteolla kätensä kurissa, ettei olisi koettanut halata tai ottaa kädestä kiinni. 
"Minä odotan." Olen täällä kuulosti väärältä, kun kaikki johtui siitä ettei hän ollut.

Larissa nyökkäsi. Ei kai siihen voinut muuta sanoa. Hän koettaisi olla ripeä, ettei Amanda joutuisi odottamaan kauaa. Epätietoisuudessa oleminen oli kamalinta, sen hän saattoi vahvistaa viimeisen kuukauden jäljiltä.
”Minä menen”, tyttö sanoi saatuaan Rubyn valmiiksi, ”nähdään.” Oli vaikea löytää sanoja, jotka olivat riittävän neutraalit, mutta ei hän voinut vain kadotakaan kiukkuisen tamman kanssa.

Amanda koki ansainneensa sen. Hän nyökkäsi ja jatkoi Bitsin riisumista varusteista. Pelkkä ajatus Fridasta flirttailemassa Larissalle sai tärisemään raivosta. 

Lexa oli tullut hakemaan viimeisiä tavaroitaan vanhalta työpaikalta ennen lomaa paratiisiin, jonka jälkeen hän aloittaisi työt uudessa osoitteessa. Teemaravintolassa. Ajatuskin sai naisen nyrpistämään nenäänsä, mutta vaihtoehtoja ei ollut ollut montaakaan valittavaksi. Nainen pysähtyi tunnistaessaan tytön kouluratsun parissa.
”Hei Amanda”, nainen tervehti pieni hymy huulillaan. ”Onhan kaikki hyvin? Näytät vähän... jännittyneeltä”, Lexa sanoi kun ei parempaakaan sanaa keksinyt.

Amanda nieleskeli tyhjää, säpsähtäen Lexan sanoja. 
"Ei." Ei hän ollut ikinä ollut niin suora tunteidensa kanssa. 
"Frida flirttaili Larissalle ja haluan tappaa jonkun."

”Oh”, Lexa henkäisi hiljaa. No ei ihme, että tyttö oli näyttänyt raivosta kalpealta. ”Mitä jos tarjoaisin kahvin yläkerrassa ja voit vartin vain suunnitella, miten hankkiutua ruumiista eroon?” Oli helppo kuvitella, ettei monikaan ainakaan Larissan ja Amandan yhteisistä ystävistä ollut ollut ilolla toivottamassa Amandaa takaisin. Emily oli ollut kuin ylisuojeleva äitikarhu koko Tryonin matkan ajan, eikä Zoe ollut ollut kovin kaukana perässä.

Amanda pudisteli päätään. 
"Ajattelin mennä ratsastamaan Zazalla kunnon treenin jos se auttaisi. Hevosten kanssa ei voi olla vihainen." 

Lexa nyökkäsi. Sekin kuulosti suunnitelmalta.
”Toivottavasti sinulla on hauska treenihetki sen kanssa”, nainen toivotti pieni hymy huulilla vieraillen. Hän vilkaisi ympärilleen ja madalsi aavistuksen ääntään, ennen kuin jatkoi: ”Kaikki järjestyy kyllä. Larissa palaa luoksesi ja tämä kaikki tuntuu yhtä kaukaiselta kuin paha uni heräämisen jälkeen.”

Amanda vilkaisi Lexaa surkeana. 
"... Hain jo tavarani. Hän pyysi." Ei, se ei tuntunut siltä että mikään selviäisi. 
"Voi olla että... jään jouluna Den Houtiin jos... jos niin käy."

Hyvä on, se ei ollut hyvä merkki, mutta huonommistakin oli selvitty.
”Jos hän ei tahtoisi olla kanssasi, hän olisi sanonut sen heti”, Lexa sanoi hiljaa ja kohotti kätensä puristamaan hellästi Amandan hartiaa. ”Se on helppo sanoa. Paljon vaikeampaa on sanoa, että tahtoo yrittää uudestaan.”

Amanda niiskaisi. Ei hän olisi kunnossa uuteen ratsastukseen. Taisi olla aika mennä kotiin. 
"Ehkä sinun ei ole hyvä kaveerata kanssani. Oli kuitenkin kiva tuntea." Lexan naisystävä tappaisi tuon jos näkisi. 

Lexa pudisti päätään niin selville hyvästeille. Ehei.
”Älä huoli siitä”, nainen vakuutti kättään heilauttaen. ”Luulen, että sinulle on jo huudettu enemmän kuin tarpeeksi. Sitä paitsi, olisi todella tekopyhää minulta huutaa sinulle.”

Amanda kohautti laiskasti olkiaan. 
"Emily tappaa sinut." Hän huomautti surkeana. Ehkä pitäisi jutella tädin kanssa.

”Sekään ei ole sinun murheesi”, Lexa vakuutti puristaen toistamiseen tytön hartiaa. ”Millie on vain suojelevainen. Ei hän sinua vihaa. Minä säikäytin hänet aika pahasti, joten hän tietää, miltä Larissasta tuntuu.”

Amanda kohotti kulmaansa. 
"Et selvästi kuullut sitä puhelua." Emily vihasi häntä, todellakin. Se ei ollut epäselvää. 

”Kuulin siitä jälkikäteen”, Lexa myönsi. Hän oli ollut jo Yhdysvalloissa, kun Emily oli huutanut Amandalle, mikä oli ehkä ihan hyväkin. Hän ei olisi tahtonut kuulla sitä vierestä. Oli riittänyt, kun Emily oli vaahdonnut asiasta hänelle puhelimessa.
”Hän antoi minulle anteeksi, kun lähdin sanaakaan sanomatta päiväksi. Sinäkin saat vielä anteeksi.” Sekä Emilyltä että Larissalta, joskin hän epäili, että vain jälkimmäisellä oli todella väliä tytölle.

”Päivässä ja kuukaudessa on iso ero.” Amanda huokaisi hiljaa. 
”Minä... minun pitäisi mennä kotiin.” Tuntui siltä että hän halusi pukea sen vienosti Larissan vaatekaapilta tuoksuvan paidan tyynyn päälle ja itkeä siihen. Tai jotain muuta yhtä tervettä.

”Niin on”, Lexa myönsi. Ei sitä käynyt kieltäminenkään, sillä Amanda oli aivan oikeassa.
”Koeta pärjätä, Amanda. Tämä kestää vain hetken. Asiat järjestyvät aina jotenkin.” Joskus siinä meni vuosia, mutta se ei ollut asia, jota hän tahtoi tytölle sanoa. Parempi antaa hieman turhaa toivoa kuin viedä viimeinenkin ripaus pois.

Amanda oli jo itse kahlannut siihen toivottomuuteen. Hän palautti Bitsin karsinaansa ja asteli autolle. Ei hän kyllä päässyt pihasta mihinkään, kun painoi päänsä rattiin. Ihan pieni romahdus ja sitten kotiin. Ihan hetki.

Larissa oli ollut suunnistamassa parkkipaikan ohi kotiin, kun tuttu auto pisti silmään. Mitä kauemmin hän katsoi, sitä enemmän hän tahtoi astella autolle, koputtaa lasiin ja vetää Amandan halaukseensa. Miten kukaan voisi olla antamatta anteeksi, kun hänen epäröintinsä satutti Amandaa näin? Ja se satutti puolestaan häntä, kun hän näki tytön näin surkeana. Larissa asteli epävarmasti autolle ja koputti rystysillään ikkunaa saadakseen Amandan huomion. Jos hän menisi kotiin edes kysymättä, miksi Amanda itki, hän viettäisi loppupäivän levottomasti huoneessaan kehää kiertäen ja tytöstä murehtien.

Hyvä on, pieni hetki oli ehkä venähtänyt hieman. Hän kuitenkin koki olonsa totaalisen hirveäksi. Niin moni asia olisi pitänyt jättää tekemättä ja niin moni asia olisi pitänyt tehdä aiemmin. Hän hätkähti koputusta ja ikkunan sijaan avasi oven pienenstä, valkoisesta ja taloudellisesta autosta. 
”Hei.” 

Larissa empi hetken vaihtaen painoa jalalta toiselle. Hän ei ollut suunnitellut tätä loppuun, kuten ei yleensäkään suunnitellut mitään elämässään. Hän vain meni minne virta vei.
”Voinko halata sinua?” Tyttö kysyi katsellen Amandaa epävarmana. Hän vain halusi lohduttaa, mutta ehkä hänen läsnäolonsa oli juuri se, mikä tyttöä satutti.

Amanda halusi sanoa samaan aikaan kyllä ja ei. Se oli paras idea ja huonoin idea hänen elämässään. 
”En tiedä onko se hyvä idea.” Hän myönsi hiljaa. Siksi hän itki, koska oli varma ettei saisi kokea sitä enää. Olisi typerää takertua yhteen mahdollisuuteen, vain rikkoakseen itseään lisää.

”Okei”, Larissa vastasi pää painuen. Torjunta satutti, vaikka itsepä hän oli sanonut, että tahtoi aikaa ja työntänyt Amandan kauemmas, kun tyttö oli palannut.
”En koskaan halunnut, että sinuun sattuisi”, tyttö sanoi peruuttaen askeleen autolta. Hänen pitäisi vain oppia antamaan Amandalle tilaa. Jos hän vaati sitä tytöltä, hänen olisi itsekin tehtävä samoin.

Larissan peruuttaminen sai Amandan nousemaan autosta. Ja vitut, tuo oli itse tarjonnut halausta. Pitkähkö tyttö ei kysellyt kun koppasi brasilialaisen hetkeksi halaukseensa. Se ei auttaisi mihinkään, mutta muutaman sekunnin hän voisi valehdella itselleen että kaikki oli hyvin 
”Olet aivan liian hyvä ihminen.” Hän totesi hiljaa, päästäessään vastentahtoisesti irti. 
”minä pärjääm. En hyvin, mutta pärjään.”

Larissa painui halaukseen kietoen kätensä tiukasti Amandan ympärille. Miksei hän ollut tehnyt tätä heti, kun tyttö oli palannut reissultaan? Hän olisi voinut halata Amandaa jo niin paljon aiemmin, kun ei vain olisi pitänyt kiinni pelostaan ja kaikista muista negatiivisista tunteista, joita sisällä oli vellonut.
”Ei se ole reilua”, Larissa vastasi kieltäytyen laskemasta irti, vaikka Amanda niin selvästi oli vetäytymässä halauksesta. ”Sinun pitäisi tehdä paljon enemmän kuin vain pärjätä.”

Hän räpäytti silmiään hämmentyneenä kun ei saanutkaan paeta. Hän nielaisi ja kietoi kädet takaisin Larissan ympärille. 
”Oma syyni. Ilman sinua minä pärjään.” Ei olisi pitänyt haistaa tummia kiharoita. Juuri niitä asioita joita ei tehty

Larissa tiesi, että hänen pitäisi laskea irti, mutta hän ei tahtonut. Hän vain tahtoi halata Amandaa ja antaa tutun lämmön täyttää sisuksensa. Se työnsi pelon, kiukun ja epätoivon pois tieltään yhtä tehokkaasti kuin nuotio halkoi pimeyttä.
”Minä... pelkäsin niin paljon, että sinulle oli käynyt jotain”, tyttö niiskaisi. Ei ollut käynyt, kun Amanda oli nyt tässä, hyvissä voimissa ja ainakin fyysisesti kunnossa, mitä nyt kenties henkisesti vereslihalla. Ja sen sijaan että hän olisi iloinnut siitä, miten Amanda oli palannut, hän oli vain siirtynyt itse kauemmas.

Kuten sanottu, moni asia olisi pitänyt tehdä paljon aiemmin. Jos tämä olisi viimeinen kerta kun hän saisi Larissan lähelleen, hän ei ikinä katuisi sitä että haistoi tuon hiuksia. Tuttu tuoksi lievitti tuskaa vähäsen, hetkeksi. 
”minun olisi pitänyt tehdä monta asiaa toisin.”

Larissa halasi Amandaa tiukemmin, kun ei tiennyt, mitä hän voisi sanoa. Ei hänellä ollut mitään sanoja tilanteeseen. He eivät olleet muuta tehneetkään kuin puhuneet, ja jokainen sana oli tuntunut vain viiltävän entistä pahemman haavan sydämeen.
”Älä enää ikinä tee näin”, tyttö vannotti painaen kasvonsa vasten Amandan vaatteita ja puristi kangasta nyrkeissään tytön selällä. Hän ei tahtonut laskea irti, ettei Amanda vain lipuisi toistamiseen hänen ulottumattomiinsa.

Hän ei edes uskaltanut toivoa, vaikka Larissan sanoista olisi voinut saada sellaisen mielikuvan. Hän silitti tuon selkää hellin liikkein. 
”En ikinä.” Sen Amanda saattoi luvata. Hän ei ikinä enää katoaisi.

”Hyvä”, tyttö niiskaisi ja vetäytyi sen verran halauksesta, että saattoi katsoa Amandan kasvoja.
”Minun oli sinua niin kova ikävä”, Larissa tunnusti laskematta irti takinselkämyksestä, jota puristi kaksin käsin. ”Olin niin yksinäinen.”

Suudelma olisi venyttänyt rajoja jo aivan liikaa, sen hän tiesi. 
”Olen niin pahoillani.” Sitä Amanda todella oli. 
”Ei mennyt päivääkään etten olisi miettinyt sinua.”

”Älä vain ikinä, ikinä katoa uudestaan”, Larissa vannotti. Hän ei tahtoisi enää koskaan tuntea oloaan niin yksinäiseksi ja toivottomaksi kuin kuluneen kuukauden aikana.
”Voimmeko vain palata hitaasti taas entiseen?” Tyttö kysyi nikotellen.

Amanda nielaisi hiljaa. Hitaasti. Se olisi silti parempi kuin ei mitään. 
”Voimme.”

Hän ei tiennyt, miten muutenkaan he voisivat palata takaisin entiseen, jos eivät tekisi sitä rauhallisesti. Eivät he voisi näinkään jatkaa, mutta hän ei ollut varma, oliko valmis vain jatkamaan, kuin viimeistä puoltatoista kuukautta ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
"Hyvä", Larissa sanoi hiljaa. "Ehkä voitaisiin mennä vaikka leffaan joku päivä?"

Leffaan. Se tuntui ajatuksena niin surkealta, mutta silti hän takertuisi siihen mielellään. 
"Milloin sinulle sopisi?"

"En ole ihan varma", tyttö tunnusti. Emilyn loma tarkoittaisi muutosta tuttuihin rutiineihin hänelle, kun ratsastaja ei olisikaan liikuttamassa hevosia itse. "Laitan viestiä?" Larissa ehdotti vetäytyen vihdoin pitkäksi venyneestä halauksesta.

Amanda päästi vastentahtoisesti irti Larissasta. 
"Laita viestiä. Minä järjestän aikataulut sitten." 

"Joo", tyttö nyökkäsi pienesti. "Minä laitan." Kunhan hän vain tietäisi, milloin olisi sopivasti vapaalla ja tahtoisi lähteä elokuviin tai kaupungille tai yhtään minnekään. Leffassa käyminen vain oli ollut ensimmäinen asia, joka hänelle oli juolahtanut mieleensä.
"Aja varovasti", Larissa toivotti.

Amanda nyökkäsi uudelleen. Kuin odottaisi luotia päähän. 
"Minä ajan. Heippa." Hän heilautti kättään ja istui autoonsa. Nyt pois, vaikka miten itkisi matkalla. 

Keskiviikko 26. syyskuuta 2018 - alkuilta, Newcastle

Amanda ei ollut varma siitä oliko tämä hyvä idea. Hän oli saanut luvan viedä Larissan "vaikka elokuviin ja hampurilaiselle", tai no, he menisivät. Se oli ollut sanamuoto. Larissa oli saanut ohjeen pukeutua nätisti. Hän odotteli peloissaan suoriin housuihin, vaaleanvihreään sifonkipaitaan ja mustaan bleiseriin pukeutuneena. Ei, he eivät olleet menossa elokuviin tai hampurilaiselle. Amanda oli käyttänyt tätinsä suhteita ja varannut pöydän eräästä hienommasta ravintolasta Newcastlessa. 

Ohjeet vaatetuksen suhteen olivat saaneet Larissan epäilemään, etteivät he olleet suinkaan menossa syömään hampurilaisia ja istumaan hämyisään elokuvateatteriin, mutta uteliaisuus oli voittanut mieltä kaihertavan epäilyksen. Voisihan hän aina lähteä ajoissa kotiin, jos ilta osoittautuisi ihan katastrofiksi. Hetken vaatteiden kanssa epäröityään, tyttö oli päättänyt pukeutua keltaiseen, polven alle yltävään mekkoon, jonka oli ostanut kesällä pitkällisen etsinnän tuloksena Bean häitä varten. Eipä ollut tullut käyttöä sillekään mekolle.
Mutta siihen oli uponnut rahaa, joten ei kai mekon ulkoiluttamisesta tässä kohtaa mitään harmia olisi. Musta neulebolero piti syksyistä viimaa loitolla ihan tarpeeksi, jotta hän oli uskaltautunut liikkeelle ilman paksumpaa takkia. Ehkä hän katuisi sitä myöhemmin, mutta ainakin olisi helppo selitys mihin vedota, jos hän tahtoisi karata ajoissa kotiin.
"Hei", Larissa tervehti Amandaa. Hän oli ajatellut, että olisi helpompaa, jos he koettaisivat palata entiseen hitaasti, mutta nyt se tuntui lähinnä siltä, että he olivat palanneet takaisin aivan alkuun. Siihen epävarmuuden täyttämään aikaan, kun hän ei ollut koskaan tiennyt, mitä saisi sanoa tai tehdä Amandan lähettyvillä. "Näytät nätiltä."

Amanda vihasi sitä epävarmaa tilaa. Kun he eivät tienneet mitään mistään ja kaikki oli ohuella jäällä tanssimista. 
"Hei, kiitos. Olet..." Amanda mietti mitä voisi sanoa. 
"Tyrmäävä." Hän myönsi lopulta. Hän vilkaisi takana olevaa ravintolaa ja avasi oven Larissalle. 

"Kiitos", Larissa vastasi puolestaan. Hän asteli hieman epävarmana sisään ravintolaan, joka näytti jo yhdellä vilkaisulla aivan liian hienolta hänelle, vaikka hän olisi laittautunut miten hyvin tahansa.
"Tämä ei ole ihan sitä, mitä sovimme", tyttö huomautti hiljaa.

Amanda nielaisi, kertoen nimen tarjoilijalle joka ohjasi heidät pöytään. 
"Minun olisi pitänyt tehdä monia asioita aiemmin ja tämä oli yksi niistä." Amanda totesi suoraan. Pelottavan suoraan ollakseen Amanda. 

Larissa seurasi tarjoilijaa pöytään vilkuillen uteliaana ympärilleen, vaikkakin tunnetta kaihersi epävarmuus, joka velloi rintakehässä.
"Mutta ei tämä ole", tyttö pudisti päätään tietämättä, miten jatkaa. Amanda yritti. Hänenkin pitäisi, vaikka se tuntui oudolta eikä hän tiennyt, miten olisi ollut tytön lähettyvillä. "Kiitos. Tämä on... suloista."

Amanda istui alas ja puri melko valjulla värillä maalattua huultaan. 
"Tiedän. Ja jos sinusta tuntuu epämukavalta, voit aina lähteä." Ei hän pakottaisi jäämään. 
"En arvostanut sinua aiemmin tarpeeksi, joten haluaisin yrittää nyt."

Larissa vilkaisi kummissaan tyttöä. Ei, se ei ollut arvostamista, että katosi sanaakaan sanomatta, mutta ei hänellä muutoin ollut ollut mitään valitettavaa.
"En minä koskaan halunnut mitään... tällaista", tyttö viittasi kädellään ympärilleen. Hän oli ollut ihan onnellinen siitä, kun he olivat istuneet hänen sängyllään syöden noutoruokaa suoraan pahvipurkeista ja nauraneet huonolle elokuvalle.

Hienoa Amanda. Et tuntenut tyttöystävääsi senkään vertaa. Entistä? Nykyistä? Helvetti. 
”Tiedän. Mutta kuka sinua hemmottelee jos en minä? Et sinä itse ainakaan.” Sen hän sanoi rakkaudella ja huumorilla.

Larissa puri huultaan, ettei sanoisi ensimmäisenä mieleen juolahtanutta asiaa siitä, miten hyvin Amanda olikaan häntä hemmotellut katoamalla maisemista. Hän oli sanonut, että antaisi Amandalle anteeksi, tai ainakin yrittäisi tehdä niin. Sitä ei edesauttaisi huomautukset siitä, miten tyttö oli kadonnut.
"En tarvitse hemmottelua", tyttö sanoi sen sijaan näpertäen boleronsa hihaa hermostuneena. Hän ei muistanut milloin viimeksi oli tuntenut olonsa niin hermostuneeksi Amandan seurassa, jos oli koskaan.
"Mutta se on silti kaunis ajatus. Kiitos siitä."

Se olisi ollut vähän julmaa. 
”Voimme mennä muuallekin.” Ehkä hän ei enää ikinä ajattelisi. Olisi pitänyt tietää paremmin. Idiootti.

"Ei", tyttö pudisti päätään joutumatta edes miettimään sitä. Amanda oli tahtonut tulla tänne, joten täällä he olisivat. Ruoassa tuskin olisi valittamista, vaikka harvoinpahan hän syötävästään valitti.
"Jäädään vain. Tämä on vain vähän outoa, siinä kaikki." Eikä outoudesta voinut edes täysin syyttää ravintolaa. He olisivat voineet istua McDonaldsissa, ja outous olisi silti säilynyt.

Sekin oli totta. Mikään ei veisi muuria pois. 
”Joten... mitä sinulle kuuluu?” Se oli paras mihin hän pystyi. Hetken keskeytti sentään listan tuova tarjoilija.

Heidän olisi purettava se tiili kerrallaan, kunnes muurista olisi jäljellä vain kasa tiiliä.
"Ei mitään kovin ihmeellistä", Larissa kohautti pienesti harteitaan. "Töitä lähinnä."

Amanda halusi mennä vessaan itkemään. Hän oli pilannut kaiken. 
”Ilmeisesti viihdyt edelleen?”

"Rakastan sitä", Larissa vastasi pieni hymy huulilla vieraillen. Se taisi olla ensimmäinen aito hymy, joka oli käynyt hänen kasvoillaan koko iltana. "Emilyllä on ihana olla töissä. Hevoset ovat mukavia, työ mielekästä ja kisamatkoja riittää. Pääsin maailmanmestaruuksiinkin mukaan."

Se sai Amandan sydämen villiintymään. Se ei ollut Larissan leveä hymy, mutta se oli hymy. Ihana sellainen. 
”Oliko siellä sellaista kuin ajattelit?”

"Ei", tyttö pudisti päätään. Tryon oli ollut niin paljon enemmän, kuin mitä hän oli villeimmissäkään unelmissaan ajatellut. "Kaikki oli kauhean suurta. En viitsisi edes arvata, kuinka monta sataa hevosta siellä oli." Badminton ja Burghley olivat tuntuneet valtavilta kesän mittaan, mutta Tryonissa ne olivat olleet vain yksi laji lukuisista, joita kilpailtiin yhtä aikaa.

Amanda hymyili pehmeästi. 
”Ihanaa että sait kokea sen.” Sitä hän toivoi. Että Larissa viihtyisi työssään.

"Se oli ihan kiva", tyttö nyökkäsi vilkaisten tarjoilijan tuomaa listaa, kun ei tiennyt, mitä sanoa. Ainakin se antoi hetkeksi aikaa koettaa hapuilla jotakin puheenaihetta.
"Mutta eipä täällä oikein muuten mitään kummia. Kävin tosin kaupoilla yksi päivä ja joulujuttuja on jo myynnissä. Eihän vielä ole edes lokakuu", Larissa pudisti päätään. Se jos mikä oli kummaa.

Amanda hymähti hiljaa. 
”Se on kamalaa. Kohta alkaa joululaulut soida. Eikä niitä pääse karkuun.”

"Sekin vielä", tyttö värähti. Joululaulut olivat ihania, mutta eivät kolmea kuukautta putkeen. "Mitä perheellesi kuuluu?" Hänellä oli hieman syyllinen olo siitä, miten hän ei ollut edes onnitellut vastavihittyä paria, mutta totuuden nimissä hän oli ollut tien päällä ja alkoi vasta nyt saada taas kiinni kotipuolen asioista.

Amanda hymähti. Se oli totta? Perheelle? 
”No... asiat ovat vähän sekaisin. Häissä oli jotain säätöä ja ilmeisesti Jonathanin sisko yritti tappaa itsensä yliannostuksella vähän häiden jälkeen. Hän on vähän outo ja kaikki vähän sekaisin. Julianista en oikein tiedä. Kai hän on suruissaan ystävänsä puolesta ja huolissaan toisesta. Onnellinen kolmosista.”

Larissa kuunteli hiljaisena. Ehkä oli hyvä, ettei hän ollut onnitellut yhtään ketään, kun kerran tilanne oli niin sekava ja raskas kaikille. Parempi vain, kun hän oli pysynyt siitä kaukana ja antanut perheen selvittää itse omia asioitaan.
"Sepä ikävää", tyttö kuitenkin sanoi hiljaa. Se ei tosiaankaan kuulostanut tilanteelta, jossa kenenkään olisi hyvä olla.

Amanda kohautti olkiaan. Se ei sinänsä koskettanut häntä, mutta tädin mies oli selvästi sekaisin. Kamalaa katsoa sitä vierestä. 
”Se on. Vaikka ei sille mitään voi.”

"Joo", tyttö myönsi nyökäten. Niin paljon kuin joskus tahtoikin auttaa, ei aina voinut tehdä yhtään mitään. Se oli julmaa, mutta se oli elämää.
"Mitä sinä aiot tehdä nyt?"

Mitä hän aikoi tehdä? Kysymys jota hän kammosi kerrasta toiseen yhtä paljon. 
”Jatkan ratsastamista, ei mikään muu tunnu oikealta.”

Larissa nyökkäsi. Se oli hyvä. Kai? Eikö sen kuulunut aina olla hyvä asia, jos oli löytänyt oman juttunsa?
"Bits on varmasti tyytyväinen, kun pääsee työskentelemään sinun kanssasi jatkuvasti."

”Epäilen, se on saanut selvästi asioita periksi. Se painaa taas kuolaimelle todella raskaana, vaikka minun syyni se on.” Kuten kaikki muukin maailmassa. Aivan kaikki.

"Et sinä ole ollut sitä ratsastamassa, joten miten se olisi sinun syytäsi?" Larissa kysyi kulmat kurtistuen. Jos hänen hoidossaan olevat hevoset olisivat toispuoleisia Emilyn loman jälkeen, hän olisi ainoa, jota siitä voisi syyttää. Täytyisi toivoa, etteivät ne olisi. Zoe tosin oli jo lupautunut ratsastamaan koulutreenejä kentällä, joten ehkä hän ei onnistuisi pilaamaan hevosia maastossa.

Juuri siksi se oli hänen syynsä. Koska hän oli ollut poissa. 
”... juuri siksi se on minun syyni.” Tarjoilijan tulo pelasti hänet hetkeksi. Amanda tilasi itselleen rapupastaa, kuin ei muutakaan keksinyt.

Larissa tunsi olonsa todella tylsäksi ja sivistymättömäksi, kun tilasi pasta carbonaraa. Kai näin hienossa paikassa olisi pitänyt tilata jotain aikuisempaa tai muuten vain hienommalta kuulostavaa?
"Jos olisit murtanut kätesi ja ollut sen tähden poissa satulasta, ei kukaan olisi syyttänyt sinua, jos Bits olisi sillä aikaa oppinut etupainoiseksi", Larissa palasi takaisin keskustelunaiheeseen, kun tarjoilija oli lähtenyt.

”Se olisi ollut eri asia.” Asia johon hän ei olisi voinut vaikuttaa. Tähän hän oli voinut vaikuttaa.
”... Saisinko pyytää yhtä asiaa?”

Kukapa hän oli siitä väittelemään Amandan kanssa. Jos tyttö tahtoi syyttää itseään Bitsistä, niin hän tuskin voisi tehdä asialle yhtään mitään.
"Tietenkin", Larissa lupasi nyökäten, jääden odottamaan jatkoa.

Amanda puri huultaan ja katseli käsiään. 
”... jos flirttailet jonkun kanssa, älä tee sitä niin että kuulen.” 

Larissan kulmat kurtistuivat, kun hän pohti, mistä tässä oli kyse. Eihän hän ollut flirttaillut yhtään kenenkään kanssa! Eikä varsinkaan Amandan edessä.
"En tietenkään?" Tyttö sanoi kummastuneena. "Miksi edes flirttailisin kenellekään?"

Amanda puraisi huultaan. 
”... Frida.” Hän oli ollut hyvin lähellä kuolemaa sillä hetkellä.

"En minä flirttaillut hänelle!" Larissa puolustautui. Eikä Fridaa laskettu, kun moinen tuntui olevan Fridalle yhtä tavallista kuin hengittäminen. Hän ei ollut koskaan kuullut kuin muutaman sanan naisen huulilta, joita ei voisi pitää flirttailuna.
"Ei minulla ole mitään kiinnostusta häntä kohtaan."

Amanda räpäytti silmiään. 
”... anteeksi. Halusin vain... nylkeä hänet sen jälkeen.” Vaikka ei hänellä ollut oikeutta olla mustasukkainen.

"En minä flirttaile muille, kun olen sinun kanssasi", Larissa vastasi kulmat kurtistuen. Hän pyöritteli jälleen hetken mustaa hihaa sormissaan. "Mehän olemme yhdessä, emmekö olekin?" Hän kysyi varovasti. Kaikki tuntui niin sekavalta, ettei hän ollut varma, voisiko luottaa edes siihen.

Se sai katseen nousemaan Larissaan. 
”Sinä sen päätät olemmeko.” Varoen hän koetti ottaa kiinni hihaa nyppivästä kädestä. 
”Minä vain toivon että olemme yhdessä ja että saan pitää sinut.”

"Ei se ole vain minun päätökseni, se on yhteinen päätös", tyttö vastasi vetämättä kättään pois Amandan otteesta. Hän mietti hetken, punniten seuraavia sanojaan tarkasti. Amanda oli sanonut toivovansa, että he olivat yhdessä. Eikö se tarkoittanut, että tytön mielestä he olivat?
"Tietenkin olemme yhdessä. Emme me koskaan eronneet", Larissa sanoi puristaen hyvin varovasti Amandan kättä.

Amanda oli kuvitellut että Larissa oli eronnut omasta päätöksestään. Se olisi ollut ymmärrettävää. 
”Niin on. Minulla ei vain olisi ollut oikeutta pyytää sitä.” Helpottunut hymy nousi varkain tytön kasvoille. Ennen kuin hän ehti estää itseään, hän suukotti Larissan kättä.

Ei hän ollut voinut, kun oli koko ajan elätellyt toivoa siitä, että Amanda palaisi kotiin ja kaikki olisi kuin ennen. Ei se olisi ollut mahdollista, jos hän olisi päättänyt, että he olivat eronneet sillä aikaa. Eikä kaikki ollut vieläkään normaalia, mutta ehkä he olivat oikealla tiellä. Tyttö hymyili suukon myötä ja punoi sormensa Amandan sormien lomaan.
"Mitä kaikkea teit sillä aikaa kun olit muualla?"

Amanda ei olisi mielellään puhunut siitä. Ei se ollut mitään ihmeellistä, mutta silti. Hän puristi Larissan kättä hellästi. 
”Ajoin ympäri Skotlantia. Kävin kansallispuistoissa ja kävin nähtävyyksillä. Tavoittelin rauhaa ja hiljaisuutta.”

"Se kuulostaa kivalta", tyttö sanoi. Ainakin Amanda oli viettänyt kuukautensa mukavammin kuin kukaan, joka tytöstä oli murehtinut. "Minä en ole koskaan edes käynyt Skotlannissa. Oliko siellä kaunista?"

”En minäkään tätä ennen.” Amanda myönsi. Se oli tuntunut hyvältä paikalta hakea rauhaa. 
”Oli. Toivon että pääset käymään siellä.”

"Ehkä joskus", Larissa vastasi. Kuka tiesi, mitä elämä vielä toisi tullessaan. Ehkä hänellä olisi joskus aikaa lähteä ihan kunnon lomalle, joka viettää Skotlannissa.
"Nautin nyt tästä hetkestä, kun olen Englannissa." Kohta he lähtisivät Australiaan, mikä olisi aivan uudenlainen seikkailu.

Amanda  naurahti pehmeästi. 
”Sinä se et ehdi olla aloillasi.” Larissa oli syksyn kokoajan liikkeessä.

”En niin”, Larissa myönsi. Hän ei ollut odottanut näin montaa pitkää kilpailua syksylle, mutta tämä oli oikein tervetullut muutos.
”Mutta pääsen näkemään Australiaa, joten en valita.” Ihan kuin hän muutenkaan olisi valittanut kisamatkoista koskaan. Se oli enemmän Zoen heiniä.

Se ei tosiaan ollut huono asia. 
”Ei siitä voisi valittaa. Etenkin kun sinulla on mukavaa seuraa.”

”Ei voikaan”, Larissa myönsi. Zoea ei laskettu, sillä nainen keksi valitettavaa kaikesta. ”On mukava kiertää kisoja tällä porukalla. Meillä on hauskaa ja opin jatkuvasti niin paljon.”

”Se on ihanaa että on hauskaa. Olen niin iloinen että työnantajasi on mukava sinulle.” Kohteli kuin ihmistä. Suojelikin aika rajusti.

”Emily on loistava”, Larissa vahvisti nyökäten. Hän ei olisi voinut olla tyytyväisempi siitä, että oli kenttäratsastajalla töissä. ”Siitä tulee aina hauska reissu, kun olemme kaikki yhdessä liikkeellä.”

”Varmasti. Et kannustusjoukkonakaan joudu pettymään kun hän pärjää hyvin.” Sen verran hän oli tuloksia seurannut.

”En voisi koskaan pettyä”, Larissa tunnusti hymyillen. Emilyn viimeaikaiset tulokset eivät mahdollistaneet moista ja ylipäätään, hän olisi aina ylpeä ratsukosta, kun maalilinja ylittyisi viimeisenäkin päivänä. Oli sija mikä tahansa, hän olisi ylpeä silti.

”Sekin on totta, mutta nyt hän tuntuu olevan pidättelemätön.” Amanda nielaisi pehmeästi. 
”Olit kaunis Tryonissa. Vilahdit muutamaan otteeseen lähetyksissä Ticon kanssa.”

”Hän on”, Larissa myönsi leveämpi hymy huulilla vieraillen. Hän oli niin ylpeä ratsastajasta ja hevosista, jotka olivat tuoneet huipputuloksia roppakaupalla tällä kaudella.
”Ai, kiitos”, tyttö sanoi yllättyneenä. Ei hän ollut ajatellut Amandan seuraavan lähetyksiä kenttäratsastuksesta, ja vielä vähemmän kiinnittävän huomiota siihen, näkyikö hän ruudulla sekunnin tai pari ottamassa vastaan radalta palannutta ratsukkoa.
”Tico se oli hieno poika.”

Oli helppo kiinnittää huomiota kun valkoinen ori erottui joukosta yleensä helposti. 
”Ja taisit olla ainoa joka ei näyttänyt kärsivän lämpöhalvauksesta. Se on hieno hevonen ja näytti tietävän sen.”

”Ei siellä ollut niin kuuma”, Larissa vastasi naurahtaen. Hänestä tuntui, että hän oli sanonut samaa koko viikon trooppisen myrskyn runtelemalla alueella.
”Vähän lämmintä, mutta ei todellakaan niin paha kuin annettiin uskoa.”

”Sinulle.” Amanda vastasi nauraen.
”Lieke valitti siitä säästä koko viikonlopun kun palasi töihin.”

”Niinpä niin”, Larissa hymähti. Paikan päälläkin jatkuva keskustelu oli ollut sen hetkinen sää, tulevan päivän sää ja edellisen päivän sää. Kaikki oli ollut pelkkää puhetta säästä, jos oli sattunut vaihtamaan sanan kojun myyjän tai vapaaehtoisen avustajan kanssa.
”Toivottavasti jokainen valittaja nauttii nyt kylmästä, koleasta ja sateisen harmaasta Englannista.”

”Ei hän nauti siitäkään. Tosin hän on ollut omituisen hyvällä tuulella.” Amanda totesi olkiaan kohauttaen. 
”Varmaan löysi oikeat lääkkeet.”

”Ei, vaan hän löysi oikean miehen”, Larissa korjasi huvittuneen hymyn kera muistellessaan mökissä käytyä keskustelua. Kaikkea sitä kuulikin, kun asui yhdessä kisapaikalla, jossa olivat kaikkien lajien edustajat paikalla. Viikon mittaan monet tuttavat olivat pyörähtäneet mökin kautta vaihtamassa kuulumisia.

”Mitä?” Amanda ei edes heti ymmärtänyt sulkea suutaan. 
”Kuka sen muka...”

”Joku rikas skotti, jolla oli ilmeisesti jumalaiset vatsalihakset”, Larissa naurahti. ”Näin minulle ainakin miestä kuvailtiin, mutta en tiedä, tämä on kaikki useamman käden kautta tullutta tietoa.”

Amanda kohotti kulmiaan. 
”No se selittää, lompakko sitä viehättää.” Amanda vaikeni kun ruoka tuotiin heille.

Larissa vain hymähti tytön sanoille. Ei hän tiennyt siitä sen enempää, joten paras olla ottamatta turhan vahvasti kantaa.
"Hyvää ruokahalua", tyttö toivotti Amandalle vetäen vastahakoisesti kätensä tytön otteesta. Yhdellä kädellä olisi kovin vaikea syödä.

Amanda päästi Larissasta irti vähintään yhtä vastahakoisesti. 
”Hyvää ruokahalua.” Ehkä jotain voisi vielä pelastaa.

Kaiken voisi vielä pelastaa, jos Larissalta kysyttiin. Hetkeksi, kun he olivat puhuneet kilpailuista ja hevosista, hän oli kokonaan unohtanut muurin, joka tuntui ilmestyneen tyhjästä heidän väliinsä.
"Tämä on ihan liian hyvää", tyttö valitti muutaman haarukallisen jälkeen.

Amanda hymyili Larissan sanoille. 
"Hyvä että pidät siitä. Olisi masentavaa jos kaipaisit silti hampurilaiselle."

"En kaipaa", tyttö lupasi päätään pudistaen. Pastalla tulisi kyllä vatsa täyteen, ja hampurilaisia ehtisi syödä toistekin.
"Mutta oli kyllä ilkeää, että huijasit minut tänne. Entä jos olisinkin pukeutunut farkkuihin ja huppariin?" Hän olisi erottunut ravintolan väestä kipeästi.

"Sitten minä olisin tullut jakussa hampurilaiselle." Amanda lupasi hymyillen. Ei pöytävaraus mitään maksanut.

"Sinun suunnitelmasi oli paljon parempi", Larissa myönsi. Olihan se nyt hauska syödä silloin tällöin paremmin kuin hampurilaisia tai muuta pikaruokaa.

"Mutta se olisi ollut noloa sinulle ja en tosiaankaan haluaisi sellaista." Ei. Hän olisi mennyt jakkupuvussa hampurilaselle.

"Minä olen tottunut erottumaan joukosta, ei sillä ole väliä", Larissa sanoi päätään pienesti pudistaen. Sitä paitsi, hän oli noudattanut Amandan ohjeita ja pukeutunut nätisti, joten ongelmatilanteelta oli vältytty.
"Kiitos kun toit minut tänne."

"Sinä erotut aina, vain eduksesi." Amanda huomautti hymyillen leveästi. 
"Ei sinun tarvitse kiittää. Halusin."

Se piti hyvin harvoin paikkaansa, mutta Larissa otti kehun vastaan hymyillen. Miten hän olisi voinut olla hymyilemättä, kun Amandakin hymyili niin kauniisti?
"Kiitän silti", tyttö totesi. "Tämä on tosi hieno ravintola."

Ainakin hän osasi edelleen hymyillä. 
"Halusin että saisit jotain erityistä mitä ansaitset."

"No tämä on ehdottomasti erityistä", Larissa myönsi. Ei hän ollut syönyt näin hienosti, no, koskaan elämässään. Hän oli pikaruokaketjujen vakiovieras.
"Onnistuit siis tavoitteessasi oikein hyvin."

Amanda nielaisi tyhjää. 
"Edes kerran." Hän totesi hiljaa, työntäen pastaa suuhunsa.

Larissan hymy hiipui.
"Hei, olet sinä ennenkin onnistunut", tyttö muistutti hiljaa. Amanda näytti niin kovin vaisulta näin. "Minä olen ollut tosi onnellinen kanssasi."

Avainsana siinä oli mennyt aikamuoto. 
"Ja halusin onnistua uudelleen." Menneessä hän oli tehnyt paljon virheitä.

"Sinä teit niin", Larissa vakuutti kurottaen pöydän yli sipaisemaan Amandan poskea. "Älä ota paineita. Kaikki on ihan riittävän hyvin. On aina ollutkin."

Riittävän hyvin. Se ei ollut asteikko jolla hän halusi tyttöystävänä olla. 
"Larissa." Amanda haki tytön katsetta, laskien haarukan kädestään lautasen reunalle. 
"Minä tarkoitin sitä." 

Larissa hymyili kohdatessaan Amandan katseen.
"Tiedän. Yritän vain sanoa, ettei sinun tarvitse asettaa itsellesi niin korkeita tavoitteita, että niiden täyttäminen itsessään alkaa jo tuntua työltä", hän sanoi.

Amanda nielaisi, hakien nyt otetta Larissan kädestä. 
"En vain sitä." Hän puri kevyesti  huultaan. Ei se ollut sopiva heti. 
"... haluatko jälkiruokaa?"

"Oh", Larissa henkäisi tajutessaan, mitä Amanda haki takaa. "Tiedän senkin." Ei Amanda olisi varmasti moista sanonut, jos ei olisi tarkoittanut joka sanaa. Tyttö painoi katseensa muistaessaan, miten tylysti oli ottanut rakkaudentunnustuksen vastaan. Oli tilanne ollut miten monimutkainen tahansa, sen olisi voinut hoitaa niin paljon tyylikkäämminkin.
"Ei kiitos", Larissa pudisti päätään. Kerta se oli kai ensimmäinenkin, kun hän kieltäytyi jälkiruoasta. "Ei tee mieli."

Se ei ollut se hetki jolla hän halusi toistaa sen. Vatsa putosi metrejä kun Larissa kieltäytyi. Hän pyysi varovasti laskun, purren huultaan. 
"Haluatko kyydin kotiin?"

"Siitä tulee aivan hirveästi ylimääräistä ajamista sinulle", Larissa murehti. Amanda joutuisi ajamaan ihan turhaan koko matkan Rosingsiin saakka vain pudottaakseen hänet kotiin, ja sen jälkeen lähestulkoon koko matkan takaisin. Ennen sitä ei ollut tullut edes ajatelleeksi, kun hän oli vain aina pyytänyt Amandan luokseen yöksi.

"Mutta ajan Hexhamiin joka tapauksessa. Ei se ole niin pitkä matka." Amanda lupasi. Kun asui Bealla, se oli etu.

Se oli kuitenkin vähintään puolituntia lisää ajomatkaa pimeillä teillä, eikä ajatus Amandasta itsekseen ajelemassa maaseudun halki rauhoittanut mieltä.
"Jos saan kyydin Hexhamiin, se on ihan tarpeeksi", tyttö vannoi. Hän säästäisi jo siinä paljon, kun ei joutuisi ottamaan taksia täältä saakka.

Amanda olisi halunnut vängätä asiasta. 
"... anna minun edes maksaa se. Olisimme voineet mennä syömään myös Hexhamiin." 

"Ei se ole sinun murheesi", Larissa vakuutti kurottaen tarttumaan Amandan käteen. Hänen ongelmansa se oli, ettei hänellä ollut autoa. "Oli oikein kiva tulla syömään tänne."

Amanda mietti hetken. Hän ei mitenkään olisi halunnut pistää Larissaa käyttämään rahaa taksiin. 
”... voisit myös nukkua huoneessani ja voisin mennä vierashuoneeseen tai sohvalle.”

"En minä nyt sinua omasta sängystäsi häädä!" Larissa parahti hiljaisella äänellä. Amanda teki tästä nyt aivan liian ison asian. Tai ehkä hän teki, kun ei ollut antanut tytön viedä häntä kotiin saakka. Hän ei vain tahtonut Amandaa ajelemaan pimeille, liukkaille maanteille itsekseen turhan tähden.
"Ole kiltti. En halua että sinulle käy mitään."

”Minulle ei satu mitään jos vaikka jäät yöksi. Ja ei se ole häätö kum siirryn itse.” Amanda lupasi hymyillen.

"On se", tyttö vastasi. "Luopuisit yöstä mukavassa sängyssäsi. Et voi ratsastaa, jos hartiasi ovat jumissa sohvalla nukkumisen jälkeen."

”Johnnylla on vierashuone.” Amanda muistutti. Hän voisi mennä sinne.
”Saisit aamupalan ja kyydin kotiin.”

"En voi", tyttö pudisti päätään. "Teilläkin on niin paljon kaikkea muuta nyt. En tahdo tuppautua ylimääräiseksi. Otan taksin kotiin, ei se niin paljoa maksa."

Amanda nyökkäsi luovuttaen asian kanssa. Larissalla oli tietenkin oikeus mennä kotiin. Hän hoiti molempien laskun, nieleskellen. 
”mennäänkö?”

"Mennään", tyttö nyökkäsi kietoen boleroaan tiukemmin päälleen, kun valmistautui jo henkisesti vilpoisaan iltaan. Larissa sujautti sen kummempi asiaa ajattelematta kätensä Amandan käsikynkkään.
"Kiitos kun tarjosit illallisen. Se oli todella kultaista", tyttö kiitti nousten hetkeksi varpailleen, jotta saattoi painaa pusun Amandan poskelle.

Ja taas hän tunsi olevansa paljon pahemmin vereslihalla henkisesti kuin oli ajatellutkaan. Hän vilkaisi Larissan boleroa. 
"Tarvitsetko takkia? Minulla on pitkähihainen." Hän hymyili pienesti Larissalle. 
"Tietenkin tarjosin." Pusu sai kasvot punastumaan ja Amandan valtasi halu suudella Larissaa ikävän ja kaipuun ansaitsemalla tavalla. Ei.

"En, pärjään kyllä", tyttö lupasi. Ei Amandan autolle kuitenkaan niin pitkä matka olisi, että hän ehtisi jäätyä. Hän oli ajatellut joutuvansa seisomaan taksitolpalla ja odottamaan, joten tämä oli vain pientä.
"Mutta tarjosit ihan oikean illallisen, mitä sinun ei olisi tarvinnut", Larissa intti. Hän ei ollut edes uskaltanut vilkaista laskua epäillessään, ettei pystyisi edes maksamaan omaa osaansa irvistämättä.

Amanda ei olisi antanut Larissan katsoa. Hän oli valinnut sellaisen paikan, hän maksoi. 
"Ole hyvä." Ei hän osannut muutakan sanoa, Larissa oli kiittänyt jo aiemmin. Käsikynkässä kävely tuntui oudolta. Olisiko kovin väärin hiipiä tädin viereen itkemään omaa typeryyttä jos Johnny olisi taas nukahtanut sohvalle iltauutisten aikana?

Se tuntui oudolta, mutta Larissa ei osannut aivan sanoa, miksi. Hiljaisuuskin oli erilaista kuin yleensä heidän välillään. Kaikki tuntui liikahtaneen hieman pois paikoiltaan, ja nyt he törmäilivät pimeässä miten sattuu.
"Onko ihan kauhean väärin sanoa että toivoisin, että voisimme vain mennä yhdessä minun luokseni ja käydä nukkumaan rinnakkain?" Tyttö kysyi hiljaa, kun tahtoi rikkoa hiljaisuuden edes jotenkin. Ehkä hiljaisuus olisi ollut parempi kuin moinen pohdinta ääneen, mutta sanoja oli mahdoton vetää takaisin.

Amanda ei osannut odottaa sitä. Ei helvetissä. Tarkasti meikattu tyttö näytti säikähtäneeltä jopa meikatun maskinsa takaa. 
"Ei se ole." Hän totesi rehellisesti. Viisasta se tuskin olisi mutta ei väärin. 

"Hyvä", Larissa sanoi nyökäten. Ei se olisi jotain, mitä he tänä yönä tekisivät, mutta jonakin iltana vielä. Hän voisi käpertyä Amandan viereen nukkumaan, ihan niin kuin ennenkin.
"Seuraavalla kerralla minä päätän, mitä teemme", tyttö totesi. Eipähän olisi tylsää hevosten kanssa puuhaillessa, kun hän voisi suunnitella heidän seuraavia treffejään.

Mitä hän olisikaan antanut siitä että olisi voinut tehdä niin. Amanda olisi antanut vaikka toisen keuhkonsa siitä. 
"Selvä, sinä päätät." Hän lupasi pehmeästi, kipeä pala kurkussaan. Se neulekaan ei tuoksunut enää Larissan vaatekaapilta. 

Hän oli odottanut, että tyttö kuulostaisi innostuneemmalta ajatuksesta, että hän suunnittelisi seuraavat treffit. Larissa vilkaisi Amandaa tutkivasti.
"Kaikki okei?" Tyttö kysyi. Ehkä Amanda ei ollut yhtään niin innoissaan toisestakin illasta ulkona jostain ihan muusta syystä, mutta hän ei voinut olla varmistamatta.

Hetken hän halusi sanoa kaiken olevan hyvin, kuten olisi ennen tehnyt. Ei, hän oli luvannut jotakin itselleen kun oli tajunnut viiltävänsä rannettaan auki hotellin kylpyhuoneessa. 
"Ei. Minä kaipaan sinua ja antaisin vaikka toisen keuhkoni tai silmäni siitä että voisin käydä viereesi nukkumaan. Olet niin suloinen tuhistessasi ja lämmin vieressä. Puhumattakaan siitä että tuoksut hyvältä." 

Larissa oli pitkään hiljaa Amandan sanojen jälkeen. Ehkä tämä oli kaikki vain yhtä suurta virhettä. Ehkä hänen olisi pitänyt vain jatkaa matkaansa kotiin, eikä käydä lohduttamassa Amandaa autolla alkuviikosta. Ehkä hänen olisi pitänyt odottaa kauemmin, ennen kuin hän oli lähestynyt tyttöä. Siihen asti, että he olisivat vain voineet palata entiseen, kuten Amanda tuntui tahtovan tehdä. Hän vain roikotti tyttöä löysässä hirressä kun ei osannut kävellä täysin pois tai sukeltaa pää edellä syvyyksiin.
"Se olisi ihanaa", tyttö sanoi lopulta, "mutta minä en voi luottaa siihen, että olisit siinä aamullakin kun herään."

Se sattui, mutta se oli totta. Totuus sattui, niin sitä aina sanottiin. Alkoi huimata. Harha-askel väänsi nilkkaa inhottavasti. 
"Larissa, jos minä... Minä maksan taksisi Hexhamiin asti, en uskalla ajaa nyt. Soitan Bean hakemaan."

Larissa tarttui kaksin käsin Amandaan, kun tyttö tuntui hoipertelevan.
"Hei, ei mitään hätää", tyttö sanoi. Väliäkö taksilla oli, kun tyttö ei selvästi voinut hyvin. "Sattuuko johonkin?" Larissa huolehti hakien katseellaan penkkiä tai edes porrasta, jolle voisi auttaa Amandan istumaan.

Amanda pudisteli päätään, hakien vain hetken tasapainoaan. Totuus oli todella kaikkein kivuliainta. 
"Ei satu. Pyörrytti vain. Mennään tolpalle ja otetaan sinulle taksi että pääset kotiin."

"Amanda, minullakin on ajokortti", tyttö muistutti. "Voin ajaa sinut kotiin, niin autosikin on aamulla valmiina siellä, kun tahdot lähteä tallille." Hän vilkuili huolissaan Amandaa, joka ei tuntunut olevan kunnossa sitten millään mittapuulla.

Ja Amanda syytti siitä itseään. Hänellä olisi ollut kaikki hyvin jos hän ei olisi lähtenyt. Käsi täristen hän etsi auton avaimet mustasta pikkulaukusta ja ojensi auton avaimet Larissalle. Avaimenperänä oli monien muiden seassa koukeroinen L, johon oli kaiverrettu pieni sydän. Ei hän edes muistanut miten se oli päätynyt siihen, muiden toveriksi. 
"Kiitos."

Larissa otti avaimet vastaan saattaen tytön huolissaan tutulle, pienelle autolle. Oli pelottavaa, että Amandaa huimasi näin. Ei kai näin hienossa ravintolassa tarvinnut pelätä ruokamyrkytystä?
"Sinulla on suloisia avaimenperiä", tyttö sanoi hiljaa sujauttaessaan auton avaimen virtalukkoon. Sormet juoksivat hetken pitkin koukeroista L-kirjainta, ennen kuin tyttö pakotti itsensä keskittymään penkin ja peilien säätöihin.
"Lupaan olla kolaroimatta autoasi", Larissa lupasi.

Amanda tiesi että häntä huimasi vain koska keho ei enää keksinyt muuta tapaa käsitellä stressiä. 
”Tiedän ettet kolaroi muruani.”

Larissa nyökkäsi käynnistäen auton ja lähti varoen liikkeelle totutellessaan tuntumaan vieraalla autolla. Hän harvoin ajoi muuta kuin Rosings Parkin pientä kirppua, jolla oli näppärä suihkia Hexhamiin ruokakaupoille ja takaisin.
"Olen pahoillani, luulen että sanoin aiemmin vähän ilkeästi", tyttö pohti kulmat kurtistuen. "En tarkoittanut, etten luottaisi sinuun."

Eipä Amandankaan auto sen isompi ollut. Julian ei ollut halunnut ostaa siskontytölle mitään mikä kannustaisi ajamaan vastuuttomasti. 
”Ei se ollut ilkeää. Se oli totta.” 

"Ei se ollut sitäkään", Larissa pudisti pienesti päätään uskaltamatta irrottaa katsettaan tiestä. "En minä pelkää, että lähdet uudestaan."

”Larissa, se ei ollut ilkeästi sanottu.” Amanda hieroi kevyesti ohimoaan ja lepuutti päätä ikkunasn. Se tärisi inhottavasti, mutta sitä sieti. 
”Sinulla on oikeus pelätä.”

"Mutta en pelkää", tyttö väitti vastaan. "Joten oli ihan turhaa minulta sanoa moista." Se oli ollut siis ilkeää, eikä yhtään mitään muuta. Eipä se asiasta vänkäämällä mihinkään muuttuisi, mutta hän toivoi kovin, ettei olisi sanonut sitä.
"En tajua miksi vain jatkan rankaisemistasi. Luulin, että annoin jo anteeksi."

Siniset silmät painuivat hetkeksi kiinni ja hän veti syvään henkeä. 
”Et sinä rankaise minua. Ainakaan aiheetta.”

"Mutta ei anteeksianto toimi niin, että heitän tätä kasvoillesi aina kun siltä tuntuu", Larissa jatkoi päätään pudistellen. Miksei hän vain osannut laskea irti? Hän oli aina ollut niin hyvä siinä antaessaan ihmisille toisia ja kolmansia ja ties kuinka monensia mahdollisuuksia.
"Sinä tulit takaisin. Se on kaikista tärkeintä."

”Larissa.” Amanda lausui nimen pehmeästi, ilman kireyttä. 
”Aina se ei ole niin yksinkertaista.”

"No ei, mutta jos sen osaa antaa anteeksi, ei tässä ole enää mitään järkeä", tyttö puhahti heilauttaen kättään. Eivät he voisi koskaan olla yhdessä kuten ennen, jos hän jäisi kantamaan kaunaa Amandalle.

Larissa olisi samalla vaivalla voinut lyödä häntä palleaan. Se olisi ehkä ollut miellyttävämpi kokemus. 
”Sitten siinä ei ole ja meidän pitää vain myöntää se. Mutta se ei ole väärin sinulta.”

"Vitut pitää", Larissa tuhahti. Hän ei suostuisi myöntämään tappiota, helvetti soikoon. Hän oppisi antamaan anteeksi, vaikka se vaatisi millaista ihmettä tahansa. Tai ehkä se vaati vain aikaa. Hän ei tiennyt, mutta niin tai näin, se tapahtuisi kuitenkin lopulta.

Amanda piti edelleen silmiä kiinni. Päässä kohisi. 
”se on vain inhimillistä olla vihainen.”

Larissan teki mieli vain huutaa maaseudun pimeyteen, jos se auttaisi. Hetkittäin kaikki oli kuten ennen, he nauroivat ja puhuivat ja hän oli onnellinen, ja sitten toisina hetkinä hän sanoi jotakin ilkeää ihan vain satuttaakseen Amandaa.
"Ihan sama. En halua olla vihainen."

”Larissa, kiltti. Tunteiden tukahduttaminen ei auta. Uskoisit minua.” Hän oli tehnyt sitä koko elämänsä. 
”Saat olla vihainen ja minä kestän sen.”

”Mutta en halua olla vihainen”, Larissa toisti. Hän ei tuntenut tunnetta, joka tuntui pesiytyneen vatsanpohjalle. Hän tahtoi siitä eroon, koska se ei tehnyt yhtään mitään hyvää hänelle.
”Enkä halua, että sinun tarvitsee kestää yhtään mitään.”

Amanda sulki taas silmänsä. Huimaus ei halunnut mennä pois.
”Minä ansaitsem sen ja sinä taas ansaitset aikaa.”

"Et ansaitse", Larissa vastasi päätään pudistaen. "Ei ole minun tehtäväni rankaista sinua."

Mutta silti Larissa ei voinut luottaa että hän olisi siinä. Niin. 
”Mutta sinulla on oikeus.”

Larissa vain pudisti päätään sanomatta sanaakaan. Väittely ei etenisi yhtään mihinkään, joten olisi paljon parempi olla hiljaa, kun hän ajoi Newcastlesta kohti pienempää Hexhamin kaupunkia.
"Näenkö sinua tallilla?" Tyttö kysyi pimeän maantien vaihtuessa valaistuiksi kaduiksi Hexhamin lähiöissä.

Amanda nyökkäsi pehmeästi. 
”Näet, minä käyn ratsastamassa omani ja Rhatania välillä.”

"Okei", Larissa nyökkäsi. Se oli edes helpottava tieto. Ainakin hän näkisi Amandaa tallilla lähestulkoon päivittäin. Hän parkkeerasi pienen auton siivosti ja nousi kyydistä tarjoten avaimia takaisin Amandalle. "Toivottavasti olosi paranee pian. Kiitos tästä illasta, minulla oli ihan kivaa."

Amanda nousi varoen autosta, ottaen avaimet vastaan hiljaisena. Ihan kivaa. Hän oli pilannut heidän suhteensa ja nyt sai todella maksaa siitä. 
”Eiköhän. Oli... ihana nähdä.” 

Larissa ei edes tajunnut, miten negatiivisena lausahdusta saattoi pitää. Hänestä se oli vain kuvannut hyvin sitä, miten hänellä oli ollut todella kivaa aina välillä, ja toisaalta silloin tällöin vieras outous oli hiipinyt heidän väliinsä varjostamaan iltaa.
"Niin oli", tyttö vakuutti nyökäten ja astahti lähemmäs voidakseen halata hyvästiksi. Ja painaa suukon Amandan poskelle, koska se tuntui sopivalta tavalta kiittää illasta.

Amanda tunsi kätensä tärisevän kun halasi Larissaa takaisin. Ei siksi että olisi heikottanut, vaan hän todella sai tehdä töitä ettei vienyt kättä kiharoiden sekaan ja varastanut suukon sijaan suudelmaa. 
”Hyvää yötä.” Ja vain pikainen suukko poskelle, kuten sopivaa oli. Vaikka se miten raastoikin sydäntä.

"Öitä", Larissa toivotti vetäytyen halauksesta ja heilautti kättään. Hän soitti taksin siinä katua pitkin kävellessään, eikä voinut olla potkimatta pieniä kiviä mennessään. Hän oli ajatellut aiemmin, että palaisi kotiin onnesta soikeana, leveä hymy huulillaan eikä malttaisi edes nukahtaa tunteihin, kun tahtoisi vain muistella miten ihanaa Amandan kanssa oli ollut. Nyt se tuntui kovin kaukaiselta haaveelta.

Lauantai 29. syyskuuta 2018 - ilta

Tieto siitä, että hän olisi ensi viikolla jo hevosten kanssa Lontoon kupeessa karanteenioloissa oli saanut Larissaan liikettä. Niin paljon kuin hän olisikin tahtonut odottaa keskiviikkoisten treffien jälkeen ja vain ajatella asioita, hänellä ei ollut ajan suomaa luksusta puolellaan. Hän ei tahtonut odottaa siihen asti, että palaisi Australiasta marraskuun loppupuolella.
Joten tyttö oli purrut hammasta ja laittanut Amandalle viestiä, pyytäen tyttöä kylään. Katsomaan leffaa. Ihan niin kuin aina ennen, paitsi ettei mikään ollut kuten ennen. Hän ei olisi koskaan ennen viettänyt niin pitkään viestiä hioen kuin mitä oli tänä aamuna tehnyt, eikä olisi odottanut vastausta sydän kurkussa. Mutta Amanda oli luvannut tulla, ja hän oli käynyt suihkussa tallipäivän päätteeksi ennen kuin oli vaihtanut mukavampiin vaatteisiin, ja kaikki olisi ihan okei. Larissa juoksutti sormiaan hiustensa seassa harkiten jälleen kerran, oliko hänellä aavistustakaan siitä, mitä hän teki. Vastaus oli joka kerta sama, ihan sama miten paljon hän sitä mietti, joten ehkä sen ajatteleminen oli turhaa.
”Moi”, tyttö tervehti pirteästi, kun saapui avaamaan ulko-ovea Amandalle ja nousi varpailleen voidakseen painaa pikaisen suukon Amandan poskelle. ”Miten päiväsi meni?”

Amanda oli ollut sydän kurkussa aamulla aina siihen asti kun kävi ratsastuksien jälkeen suihkussa. Hän palasi takaisin Rosings Parkiin myöhemmin, astellen nyt tallin sijaan tutulle sivuovelle. 
”Hei. Hyvin, ratsastin kaikki läpi.” Ahdistus oli toissijainen tunne. 
”Entä sinun?”

"Siinähän se, yritimme Zoen kanssa tarkistaa ties kuinka monennen kerran, että olemme ottaneet kaiken huomioon karanteenitavaroiden suhteen", Larissa huokaisi. Hänestä tuntui, ettei työ loppunut koskaan, mutta hän ei voinut sanoa tämän olevan varsinaisesti sitä työtä, mistä hän nautti. Loputtomia listoja, papereita, sääntöjä ja asioita, jotka täytyi ottaa huomioon. Zoe oli useaan kertaan näyttänyt valmiilta kiroamaan kaiken, millä oli mitään tekemistäkään koittavan kisamatkan kanssa. Tyttö johdatti heidät hänen huoneeseensa, jonka pedatulla sängyllä kolhiintunut läppäri jo odotti. Ehkä hieman turhan toiveikkaana, jos läppäriä nyt koskaan saattoi moisena pitää, sillä hän tahtoi puhua ennen ajatustakaan elokuvasta.
"Istu alas. Haluatko juotavaa? Teetä tai limua tai jotain?" Larissa kysyi sulloen kätensä lökäreiden takataskuihin.

”Voi ei. Te selviätte siitä kyllä, supertiimi.” Amanda lupasi hymyillen ja hieraisi nenäänsä. 
”Ei kiitos.” Hän istui hieman jäykästi alas. Saattoi olla että Bits oli tuupannut hänet takamuksella seinää vasten innostuttuaan lahjastaan.

"Ei ole vaihtoehtoja", Larissa naurahti pienesti. Heidän oli selvittävä, tai muuten hevoset lennätettäisiin turhaan Australiaan.
"Okei", tyttö totesi ja istahti itsekin alas sängylleen. "Kaikki hyvin? Et ole pudonnut tai mitään?"

Amanda pudisteli päätään. 
”En, Bits innostui vain lahjastaan ja unohti ettei ihmisiä tuupita seinää vasten takalistolla.”

"Voi ei", Larissa naurahti. "Ei niin saa tehdä, paha Bits! Millä oikein lahjoit hevostasi?"

”Annoin sille vinkuvan kanan.” Amanda myönsi vinosti hymyillen.

"Eikö niitä yleensä anneta koirille?" Larissa kysyi epäuskoisena. Mikähän järki moisessa lahjassa oli ollut, ja mistä Amanda oli moisen idean repäissyt?

”Koirien lelu se onkin.” Amanda etsi videon puhelimestaan. Videolla tummanpunaruunikko ori viskeli päätään ja vingutti uutta aarrettaan äärimmäisen onnellisena. 
”Katso miten iloinen se on!”

Larissa ei voinut kuin nauraa Bitsille, joka tuntui todella nauttivan uudesta ja kummallisesta lelustaan.
"Luulen, että Bits on ainoa, joka on tästä innoissaan. Kukaan muu tallissa ei varmasti nauti tuosta vinkunasta", tyttö naurahti. Hän saattoi jo kuvitella, miten nopeasti se kävisi työntekijöiden hermoille, herkemmistä hevosista puhumattakaan.

”Se on harjapakissa takavarikossa.” Ei hän tosiaan ollut jättänyt lelua hevosen ulottuville.

"Bits vielä oppii avaamaan harjapakkinsa ihan vain että pääsee leluun käsiksi mahdollisimman usein", Larissa naurahti. Hän saattoi nähdä höpsön orin tekemässä moista ihan vain koska tiesi lelun olevan siellä sisällä.

”Onneksi sen harjapakki on kaapissa piilossa.” Amanda naurahti ja pudisteli päätään.

"Se on ehdottomasti onni, mutta varo vain, nyt kun harjaat sitä, se tahtoo aina päästä pakkinsa luokse", Larissa varoitti hymy huulillaan. Ihanaahan se vain oli, että Amanda oli keksinyt orille niin hauskan lelun, jolla leikkiä valvotusti.

”Se voi olla.” Amanda nielaisi ja vilkaisi Larissaa. 
”Oletan että sinulla oli... asiaa?”

Larissa korjasi hieman asentoaan sängyllä ja päätyi ristimään jalkansa alleen.
"Halusin vain puhua", tyttö vastasi painaen katseensa käsiin, jotka näpersivät hupparin helmaa hermostuneena. "On vain outoa kun olemme yhdessä mutta emme ole yhdessä niin kuin ennen ja lähden ihan kohta enkä halua, että kaikki jää täällä niin oudoksi."

Amanda näpersi pitkähihaisen poolopaitansa kaulusta sormillaan. 
"Se... Okei." Hän ei oikein tiennyt mitä olisi sanonut, mutta arvosti ajatusta. 

"Olen poissa kauan", Larissa täsmensi hiljaa. Ensin Lontoon syrjässä, sitten Australiassa, mutta yhtä kaikki kotiaan hän ei näkisi yli kuukauteen.
"On hassu ajatella, että lähden, ja kaikki täällä on niin... outoa. Saanko lähettää postikortin, vai onko se väärin, tai tuoda tuliaisia tai", hän kohautti harteitaan. Epävarmuutta oli niin paljon ilmassa.

Amanda nielaisi. 
"Niin. Se... tietenkin saisit tehdä mitä haluat." Hän vakuutti hiljaa. 
"Minä lupasin että odotan mitä sinä päätät."

Larissa puri huultaan. Niinhän Amanda oli sanonut.
"Ja jos päättäisin, etten halua nähdä sinua enää?" Hän kysyi hiljaa. Ei se ollut vaihtoehto, ei oikeasti. Ei se saanut olla.

Amanda värähti vain sanojen myötä. 
"S-sitten se olisi niin." Selvästi se riipaisi Amandaa ajatuksena. Pahasti. 

"Älä huoli, en ole päättämässä niin", Larissa kiirehti vakuuttamaan ja siirtyi nopeasti lähemmäs Amandaa, kun tyttö näytti niin lyödyltä pelkästä ajatuksestakin. "Haluan olla kanssasi."

Se sai tytön hymyilemään vaisusti. 
"Olen iloinen siitä. Miten me voisimme sitten... korjata kaiken?"

"En tiedä", Larissa kohautti harteitaan. "Ajattelin, että puhuminen olisi hyvä alku." Hän ei vain oikein tiennyt, mistä puhua.

Varovaisesti hän vilkaisi tyttöystäväänsä(?). 
"Minä... Minä todella olen pahoillani. Tiedän että lupaukseni on yhtä tyhjän kanssa, mutta en enää koskaan, koskaan tee niin. Se ei johtunut sinusta tai kenestäkään muusta. En vain saanut henkeä." Amanda veti nyt syvään henkeä ja räpäytti hermostuneena silmiään silmälasien takana. Itkuvaaran takia hän oli jättänyt piilarit laittamatta. 
"Huzzle oli muutaman vuoden ainoa joka rakasti minua ehdoitta ja saavutin sen kanssa paljon. Minua on aina pidetty vain lellilapsena ja se oli tärkeää että muut näkivät minun saavuttaneen asioita työllä. Todella rakastin sitä hölmöä ruunaa ja en vain voinut olla aloillani kun menetin sen. Ihan kuin olisin menettänyt palan itsestäni. Minä... halusin palata parin päivän päästä, mutta minua hävetti. Sitten se matka vain venyi ja... yksin ajamisessa oli jotakin terapeuttisen rauhallista. Sain mietittyä asioita, millainen ihminen haluan olla, miten haluan jatkaa elämääni. Miten olla parempi kaikille muille. Tiedän että se oli hirveän itsekästä ja en olisi saanut tehdä niin. Mutta ehkä... ehkä se oli jotain mitä tarvitsin kaiken jälkeen." 

Larissa kuunteli hiljaisena, eikä sanonut pitkään hetkeen mitään, vaikka Amanda oli jo hiljennyt. Hän halusi hetken aikaa ajatella, eikä vain reagoida tunteella puheeseen. Se oli aina hänen ensimmäinen reaktionsa, mutta tähän asti se oli päättynyt aina turhaan tappeluun, tai ainakin johonkin tappeluksi ajateltavaan.
"Ei, sinun ei olisi pitänyt tehdä niin", tyttö myönsi hetken hiljaisuuden jälkeen. "Jäin niin yksin, kun lähdit. Minulla ei ollut yhtään ketään, ja se ainoa ihminen, joka olisi voinut lohduttaa minua, oli se, joka oli lähtenyt."

Amanda näpersi nyt paitansa hihaa hiljaisena. 
"Olen äärettömän pahoillani. Tiedän ettei se ole syy mutta.. minulla ei varsinaisesti ollut normaali lapsuus. Sain käsiteltyä asioita menneisyydestä ja todella tarvitsin sitä, että osasin nähdä omat vikani. En puolustele sitä että lähdin, mutta haluaisin sanoa että nyt voisin olla parempi tyttöystävä sinulle. Ei ollut päivää etten halunnut laittaa viestiä, mutta tyhjää Skotlantia ei tunneta helposta teknologian saatavuudesta."

"En minä pyytänyt parempaa", Larissa vastasi hiljaa. "Tahdoin vain sinut. Oli kamala tulla töistä kotiin ja kuulla, ettei kukaan ollut kuullut sinusta koko päivänä."

Amanda nielaisi. 
"Tiedän ettet pyytänyt. Mutta sitä minä halusin olla." Hän oli ikänsä kipuillut kasvatuksensa takia ja se oli heijastunut aina ihmissuhteisiin. 
"Anteeksi. En voi sanoa sitä tarpeeksi." 

Larissa ujuttautui Amandan viereen ja kainaloon, sillä siinä oli paljon parempi.
"Saat anteeksi", tyttö lupasi hiljaa. "Älä vain ikinä, ikinä säikäytä minua näin."

Amanda nyökkäsi, kietoen käden Larissan ympärille. 
"Minä lupaan. En enää ikinä." 

"Hyvä", Larissa nyökkäsi pienesti ja käpertyi kainaloon niin, että päätyi samalla puoliksi Amandan syliin, kun kiersi kätensä tytön selkään. "Oli ihan kamalaa ikävöidä sinua niin. Mietin vain että jos olisin sanonut jotain tai tehnyt jotain toisin, ehkä olisit vielä täällä. Sitten sinua ei kuulunut takaisin ja pelkäsin, että olit kuollut tai kidnapattu tai muuten vain kadonnut. Kukaan ei tule ikinä takaisin minun kotikylässäni, jos he katoavat näin."

Amanda nielaisi tyhjää ja kietoi toisenkin käden Larissan ympärille, vetäen tuon kunnolla syliinsä, suojaan. 
"Se ei johtunut ikinä sinusta." Hän lupasi, painaen kasvonsa Larissan hiuksiin. 
"Anteeksi. Sen täytyi olla kamalaa."

"Se oli", Larissa vastasi. Ei hän voinut muutakaan väittää, sillä kuluneet viikot olivat olleet kamalia. "Minulla oli varmaan kahdeksan eri uutisohjelmaa puhelimellani, että sain ilmoituksia kaikista uutisista. Että jos jossakin olisi ajettu kolari tai jotakin."

Amanda nielaisi ja halasi Larissaa tiukemmin, suukottaen tuon päätä. 
"Anteeksi. Minä... minä olen niin pahoillan."

"Se on ihan okei. Tulit takaisin", tyttö vakuutti. Kaikki oli hyvin. Amanda oli kunnossa, eikä maannut puolikuolleena ojan pohjilla. "En vain halua tuntea oloani niin avuttomaksi ja vähäpätöiseksi enää koskaan."

"Minä lupaan etten aiheuta sinulle sellaista enää." Amanda rutisti Larissaa vielökin tiukemmin.

"Hyvä", tyttö toisti. Ei hän tiennyt, mitä muutakaan sanoa. Amanda lupasi, joten hänen oli uskottava. Kaikki tulisi kuntoon.
"Voitko jäädä yöksi, vai tarvitaanko sinua heti aamulla jossain?" Larissa kysyi varovaisesti. Hänen oli niin ikävä tyttöä, jonka vieressä oli nukkunut monet yöt kevään aikana.

Amanda pudisteli päätään. 
"Kukaan ei odota minua missään. Paitsi tallilla, mutta hevosilla ei ole maastoiluun aikataulua."

"Sitten jäät yöksi", Larissa päätti. Ihan kohta hän olisi matkalla Zoen kanssa, joka oli ollut tavallistakin oudompi viime päivät. Ajatuskin sai jännityksen kipristelemään vatsassa. "Jutellaan joka päivä kun olen vielä Englannissa, okei?" Tyttö vannotti.

Amanda nyökkäsi hymyillen. 
"Otetaan siitä ilo irti." Hän lupasi pehmeästi ja silitteli Larissan käsivartta. 
"... tuota. Minulla... olisi sinulle hyvin etukäteinen joululahja, mutta olisi epäreilua antaa se jouluna ilman varoitusta."

"Miksi ihmeessä edes ajattelet joululahjoja tässä kohtaa?" Larissa naurahti vetäytyen sen verran halauksesta, että saattoi katsoa Amandaa. "Jouluun on vielä melkein kolme kuukautta aikaa."

"Koska ostin sen reilusti etuajassa." Amanda totesi, hamuten laukkunsa käteen. Hän veti sieltä mustan kirjekuoren ja ojensi Larissalle. Siellä oli ne lentoliput Alankomaista Brasiliaan ja kahden viikon päästä takaisin Englantiin. 
"Kaikki on sovittu Emilyn kanssa."

Larissa otti epäröiden kirjekuoren vastaan. Mitä ihmettä Amanda oli hankkinut hänelle näin etuajassa? Hän ei ollut vielä edes ajatellut joululahjoja, mutta Amandalla oli jo jotain hänelle, jonka tyttö tahtoi antaa nyt. Larissa veti varoen lentoliput näkyviin ja tuijotti niitä hetken kummissaan. Siinä ne olivat, hänen nimellään, mahdollisuus mennä käymään perheen luona. Hän aukoi hetken sanattomana suutaan, kunnes purskahti itkuun ja halasi Amandaa tiukasti. Ei hänellä ollut sanoja tällaiselle. Kiitos ei riittänyt alkuunkaan.

Amanda säpsähti, mutta kietoi kädet Larissan ympärille. 
"Ajattelin että voisit haluta käymään kotona. Saisit kahden viikon loman. Voisit olla uudenvuoden kotona." 

Larissalla kesti kauan rauhoittua sen verran, että tyttö saattoi edes harkita puhumista. Tämä oli niin ajattelevainen lahja, että vähempikin liikutti. Hän ei ollut nähnyt perhettään liki kahteen vuoteen.
Äiti sekoaisi onnesta, kun hän kertoisi olevansa tulossa kotiin.
"Kiitos, kiitos, kiitos", Larissa toisteli pyyhkien kyyneliä kasvoiltaan ja kurotti painamaan onnen täyttämän suudelman Amandan huulille. Kädet kohosivat reunustamaan Amandan kasvoja eikä hän tahtonut lopettaa. Hän ei osannut kuvailla tunteita sanoin, joten ehkä ne välittyisivät paremmin tekojen kautta.

”Halusin antaa jotain millä on merkitystä.” Amanda totesi pehmeästi, vastaten siihen suudelmaan. Miten hän oli kaivannut sitä. Häntä alkoi itkettää vain sen takia.

Se oli kovin vetinen suudelma, kun molemmat olivat kovin kyynelsilmäisiä, mutta Larissaa ei haitannut lainkaan. Hän ei olisi voinut olla onnellisempi tässä hetkessä, ja tunne vaati tulla ilmaistuksi.
"Rakastan sinua", tyttö sanoi hiljaa malttaen tuskin katkaista suudelmaa siksi hetkeksi, että sai sanat suustaan.

Amanda vei käden Larissan leuan alle, katsoen tuota silmiin. Niiden likaiseksi menneiden linssiensä takaa. 
”Rakastan sinua.” Ensimmäinen kerta kun hän todella sai sen sopivalla hetkellä ulos suustaan.

Valovoimainen hymy levisi Larissan huulille. Tämä oli se reaktio, joka hänellä olisi pitänyt olla ensimmäiselläkin kerralla, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikö? Tyttö sipaisi peukalollaan Amandan poskea ja sukelsi uuteen suudelmaan. Ei siihen ollut sen parempaakaan vastausta annettavaksi.

Amanda veti Larissan syliinsä, voidakseen vastata suudelmaan vaativasti. Nyt kaikki tuntui olevan kuten piti. Hän sai pidellä ihanaa tyttöystäväänsä ja suudella tuota.

Larissa asettui mielellään paremmin Amandan syliin, polvet tytön molemmin puolin ja lentoliput jos nyt eivät unohdettuina, niin sängylle pudonneina. Hän ei voinut uskoa, että Amanda oli tehnyt tämän häntä varten. Järjestänyt hänelle mahdollisuuden käydä kotona. Kyyneleet kohosivat uudestaan silmiin. Hänellä oli maailman paras tyttöystävä.

Amanda hipaisi Larissan poskea. 
”Lähtö on Amsterdamista eli olet pakotettu tulemaan Den Houtiin jouluksi.” Amanda totesi pehmeästi. 
”Ja haen sinut Lontoon kentältä. Tai ainakin tulen vastaan.”

"Minä tulen mielelläni", Larissa vastasi kyynelsilmin, "tietenkin tulen." Mitä muutakaan hän jouluna tekisi, jos se vain olisi Emilylle okei, ettei hän ollut töissä? Joulu oli perhejuhla, eikä sen viettäminen tuntunut samalta itsekseen.
"Olet uskomaton, Amanda."

Emily tuuppaisi Larissan jos vain naiselta kysyisi. Hevoset pärjäisivät tallihenkilökunnan huomassa joulun. 
”Olisi ihanaa näyttää sinulle tila. Ja... sukulaiseni.”

"Siinä tapauksessa tulen ehdottomasti", Larissa vastasi. Hän tulisi aina minne tahansa Amanda hänet tahtoisi, ja tapaisi juuri ne sukulaiset, joille tyttö häntä tahtoisi esitellä. "Tämä on ihan uskomaton lahja, kiitos. En tiedä mitä sanoa", hän päivitteli silitellen peukalollaan Amandan poskea hellästi.

”Ansaitset sen. Tiedän miten ikävä sinulla on kotiin.” Amanda hipaisi Larissan hiuksia ja nojasi poskeaan kättä vasten. 
”Ja heillä varmasti sinua.”

"Äitini menee onnesta sekaisin kun kuulee", Larissa vakuutti. "En tiedä, miten hän laskee minua paluulennolle", tyttö naurahti. Ei äiti ollut liian paljoa laittanut vastaan ensimmäisellä kerrallakaan kun hän oli lähtenyt, joten ehkä hän selviäisi nytkin lentokentälle saakka. Toivoa ainakin sopi, sillä olisi ikävää jäädä Brasiliaan jumiin.

”Minä todella toivon että laskee.” Olisi surkeaa tajuta tyttöystävän jääneen Brasiliaan. 
”Kuolisi ikävästä.”

”Minä tulen takaisin luoksesi”, tyttö vannoi. ”Miten voisin olla tulematta, kun olet minua vastassakin?”

Amanda hymyili pehmeästi. 
”On elokuvissakin niitä kohtauksia kun odottaa kentällä turhaan. Dramaattista musiikkia ja sadetta.”

"Ihan typeriä elokuvia sellaiset", Larissa totesi hymyillen vastaukseksi tyttöystävälleen. "Ei sinun tarvitse koskaan odottaa minua turhaan."

Amanda painoi suudelman Larissan huulille. 
”Ja minä olen aina tavoitettavissasi. Aina.”

"Hyvä", Larissa vastasi pidentäen suudelmaa. Ei heillä ollut mitään syytä pitää suudelmia lyhyinä, eihän? "Lähetän sinulle paljon kuvia Brasiliasta. Esittelen kaikki naapurin kanatkin."

”Esittele vaikka naapurin kananmunat, en välitä.” Amanda naurahti ja veti Larissaa lähemmäs. 
”Minun on ollut järjetön ikävä.”

"En minä kananmunia", Larissa lupasi naurahtaen, "mutta esittelen kaikki kanat, jotka tulevat yöllä olohuoneeseen ja jokaisen muulin, jonka löydän kylästä." Hän painautui vasten Amandaa ja kun malttoi, laski kätensä tytön poskelta hartialle, jotta voisi kannustaa Amandaa käymään maate sängylle. Hän pääsisi paljon lähemmäs niin.
"Minun myös. Ihan kamala ikävä."

Amanda asettui kiltisti makaamaan, katsellen tuota lasiensa takaa. 
”Olen tässä. Ihan niin pitkään kuin haluat.”

"Pitkään", Larissa vastasi katsellen hetken Amandan kasvoja, ennen kuin kumartui suutelemaan tyttöä. "Kuinka sokea olet, jos vien lasisi?"

Amanda räpäytti silmiään.
”Sen verran että älä laita niitä kauas jos minun pitää lähteä liikkeelle.” Muuten hän kävelisi pitkin seiniä ja huonekaluja.

"Hyvä on", Larissa vastasi naurahtaen ja riisui varoen silmälasit tytön päästä. Hän laittoi ne siivosti yöpöydälle. "Noin. Nyt en pelkää rikkovani mitään", hän naurahti painautuen lähelle uutta suudelmaa varten. Hänen olisi pitänyt tehdä näin heti, kun Amanda oli palannut, eikä odottaa lainkaan. Hän oli tuhlannut kallista aikaa aivan turhaan.

Amanda myönsi ansainneensa kaiken kiukun ja enemmänkin, mutta ei hän valittanut tästäkään. Vaikka saikin muistuttaa sormiaan siveyden tärkeydestä. 
”Näen silti vielä sinut, eli kaikki on hyvin.”

"Sehän se onkin tärkeintä", Larissa naurahti. Hänessä ei ollut paljoakaan nähtävää ylisuuressa, kirkkaanvärisessä hupparissaan ja roikkuvissa lökäreissä, kiharapilvi sottaisesti pään päälle kasattuna. Sormet ujuttautuivat omia aikojaan Amandan paidan helman alle, joskin Larissa pysähtyi paljasta ihoa kosketettuaan.
"Onhan tämä okei?" Tyttö varmisti. Ehkä Amanda halusi ottaa rauhallisemmin, ja hän vain luki tilannetta väärin.

”Minulle on.” Amanda totesi pehmeästi. Larissa oli kauneinta maailmassa hänelle. Hän värähti kosketuksen alla, nyökäten pehmeästi. 
”Täysin.”

"Hyvä", tyttö huokaisi helpottuneena. "En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos olisit sanonut ei." Varmaan suunnistanut suorinta tietä jääkylmään suihkuun keräämään itseään. Suudelmiin hiipi nälkäinen sävy, kun Larissa ujutti paitaa pois tieltä voidakseen ihastella kalpeaa ihoa, jota ei ollut nähnyt niin pitkään aikaan. Aivan liian pitkään aikaan, jos totta puhuttiin.

Amanda naurahti käheästi. 
”Miten voisin sanoa ei sinulle?” Hän olisi hullu jos sanoisi ei. Täysi typerys! Amanda pujottautui pois poolopaidastaan, hakien pian hupparin helmaa sormiinsa. Pelkkä ajatus Larissasta lähellä sai suun kuivumaan. 

"Sanomalla ei?" Larissa ehdotti nauraen. Kun poolopaidasta päästiin, hän saattoi valua painamaan suudelmia kalpealle kaulalle. Kärsimättömyys ajoi nykäisemään oman hupparin yhdellä liikkeellä pois päältä, jotta hän voisi tuntea Amandan lähellään ilman kangasta välissä.
"Olet niin kaunis", tyttö huokaisi vasten Amandan ihoa, jolle piirteli kuvioita sormillaan ja suukoillaan.

Hän vain pudisteli päätään kuivalle vitsille. Amanda oli melko varma että tulisi hulluksi pian kahden kuukauden jälkeen. Siitä oli aivan liian kauan. 
”... kiitos.” Ei ainuttakaan vastaväitettä, ei mitään. Vain hiljainen kiitos. Käsi koetti tapailla Larissan liivien hakasia, kaikki heidän välissään oli turhaa.

Oli lähestulkoon huolestuttavaa, ettei Amanda väittänyt vastaan tai koettanut kiemurrella karkuun kehuja. Jonakin toisena hetkenä Larissa olisi pysähtynyt ihmettelemään, mistä moinen muutos johtui, mutta nyt hän vain hymyili ja painoi lisää suukkoja iholle.
"Edessä, rakas", Larissa ohjasi suoristautuen sen verran, että Amandalla olisi toivoa saada sormensa edessä olevan hakasen pariin. Hän oli ostanut uudet liivit surkeudessaan loppukesän aikana. Hän pujotti kätensä vapaiksi liiveistä hakasen auettua ja kumartui lähelle painamaan suudelman jos toisenkin Amandan huulille.

Amanda tuijotti liivejä hetken. 
”Halleluja tuon keksijälle.” Hän totesi helpottuneena kun veti Larissaa lähemmäs. Nyt hän saattoi keskittyä riisumaan tuon alaosaa. Nyt heti.

Reaktio huvitti suuresti Larissaa.
"Eivät ne nyt noin ihmeelliset ole", tyttö naurahti käheästi ja sai pitää kiirettä, ettei jäänyt pahasti jälkeen Amandan riisumisessa. Amandalla oli selvästi vahva mielipide siitä, mitä tyttö tahtoi, eikä Larissa voinut olla erimieltä. Vaatteet olivat vain tiellä, kun tahtoi päästä aivan lähelle. Siitä oli kaksi kuukautta, kun he olivat viimeksi olleet näin, joten oliko se ihmekään, että kärsimättömyys hiipi liikkeisiin.

Amanda halusi vain olla varma siitä että muistu Larissan oikein. Koskea ja muistella. Kädet juoksivat paljasta ihoa pitkin kiireettömämmin kun tuon vaatteista oli päästy eroon. 
”Olet täydellinen.”

Larissa värähti kosketuksen ja sanojen yhteisvaikutuksesta.
"Ethän sinä edes näe", tyttö kiusasi leveä hymy huulillaan ja antoi huuliensa vaeltaa jälleen Amandan keholla. Hän tahtoi koskea ja suudella ja tehdä kaiken. Siitä oli aivan liian kauan, kun hän oli viimeksi saanut tehdä näin.

”Sanoin että näen sinut ilman lasejakin.” Amanda muistutti, valuen nautinnosta patjaa vasten. Miksi hän ikinä, ikinä oli mennyt? 

"Sitten teen jotain väärin", Larissa naurahti valuen suudelmineen alemmas. Jos Amanda edelleen näki hänet hyvin, oli aika nostaa panoksia. Hän tahtoi tytön tuntevan olonsa loistavaksi. Ei hyväksi, vaan loistavaksi. Amanda ansaitsi sen, kun oli hankkinut hänelle niin uskomattoman joululahjan.

Amandan käsi nousi hetkessä tummiin hiuksiin. Hän oli ehkä antanut ihanan lahjan mutta myös kadonnut ja aiheuttanut huolta. Pelkkä odotus vei järjen, kosketuksesta puhumattakaan. Oliko Maybe ollut kotona, miten hiljaa pitäisi olla?

Larissa ei ollut uhrannut ajatustakaan kämppikselleen. Jos Maybe olisi kotona ja kuulisi jotain, mitä ei tahtonut kuulla, hän ostaisi tytölle huomenna suklaata pahoitteluksi. Heillä ei ollut enää montaa päivää aikaa olla yhdessä, joten tätä aikaa ei sopinut käyttää hiljaisuudesta murehtimiseen.

Amanda ei taas muistanut ajatella sitä eikä Larissa antanut mahdollisuutta. Ääni täytti pienen huoneen selvästi ja vielä kohoten kun nautinto pyyhkäisi Amandan yli. Hyvä jumala. 

Larissa hymyili mitä onnellisempana, kun saattoi katsella Amandaa heti nautinnon jälkimainingeissa. Hän kohottautui takaisin tytön vierelle ja veti Amandan tiukkaan halaukseen.
"Olen niin onnellinen, että olet siinä", Larissa julisti.

Amandalla meni aikaa muodostaa lause edes päässään. 
”Haluan hukuttaa sinut nautintoon.” Hän mutisi Larissan korvaan. Se oli ehkä jotakin uhkauksen ja lupauksen rajamailta.

Larissa värähti odotuksesta. Se kuulosti... hän ei edes tiennyt, pitäisikö pelätä vai odottaa innolla.
"Ei sinun tarvitse", tyttö kuitenkin totesi hiljaa naurahtaen. "Minun on ihan hyvä näin. Sinä olet siinä, kaikki on enemmän kuin hyvin."

Amanda puuskahti. 
”Ei niin. Mutta minä haluan. Haluan katsoa kuinka monesti voin saada sinut anomaan.” Hän kierähti osin Larissan päälle, hamuten kaulaa huulillaan vaativana.

"Monesti", Larissa henkäisi. Siitä hänellä ei ollut epäilystäkään. Hän voisi aloittaa vaikka tässä ja nyt, jos se siitä oli kiinni. He olivat olleet erossa toisistaan niin kauan, niin fyysisellä kuin tunteellisellakin tasolla. Teki mieli itkeä, kun Amanda oli nyt tässä ja kaikki oli kuten ennen. Ei, kaikki oli paremmin kuin ennen.

”Kuinka monesti?” Amanda ottaisi haasteeksi tehdä paremmin. Käsi kulki suudelmien edellä hyväilemässä ihoa, tarkistamassa kaarteita kehosta jonka hän muistu kovin elävästi.

"Monesti", Larissa toisti, sillä ei kyennyt ajattelemaankaan mitään numeroita tässä kohtaa. Hän sulki silmänsä tarttuen tiukasti sängyn lakanoihin ja koetti olla anomatta hetimmiten.
"Amanda", hän henkäisi. "Rakas."

Amanda nautti sen kuulemisesta aivan liikaa. Skotlannin matkalta hänen selkäänsä oli ilmestynyt aistikas, selkärangan linjaa mukaileva kukkatatuointi, jonka saattoi nähdä tytön valuessa alemmas.

"Amanda", henkäisyn sävy muuttui ihmetteleväksi, kun tatuointi paljastui. Hänellä oli selvästi paljon opittavaa tytöstä, kun tämä oli mennyt täysin ohi. "Sinulla on... tatuointi", ajattelu oli vaikeaa, kun Amanda häiritsi häntä näin. Hänen täytyisi tutustua tatuointiin paremmin hetken päästä.

Se ei ollut ihme kun Larissa ei ollut nähnyt häntä alasti sen ottamisen jälkeen. Hento, vesivärimäisesti väritetty kukka jäljitteli varrellaan selkärankaa. Amanda keskittyi Larissaan nyt täysillä, sillä tuo puhui vielä aivan liikaa.

Ei puhunut kauaa, siitä Amanda piti huolen. Amanda meni sekaisin rakkaan kanssa, ja lopulta Larissa tyytyi vain voihkimaan ilman yritystäkään puhumisesta. Pitkään odotettu nautinto vei mukanaan hyvin nopeasti ja sai tytön valahtamaan rennoksi sängyllä. Sanoja ei löytynyt pitkään hetkeen, kun Larissa vain tasasi hengitystään ja koetti saada aivonsa jälleen käynnistettyä.
”Sinulla on tatuointi”, hän toisti aiemman huomionsa käheällä äänellä. ”Haluan nähdä sen kunnolla.”

Amanda suukotti Larissan reittä, nauraen tuon huomiolle. Hän suoristautui ja käänsi selkänsä Larissalle. Se oli kovin hento ja kaunis kuva, ei ehkä mitä Amandalta olisi olettanut. 
”Niin. Otin sen kun olin tulossa takaisin.”

Larissa suoristautui itsekin, jotta saattoi juoksuttaa sormeaan ihaillen tatuoinnin vierellä.
”Se on kaunis”, tyttö sanoi hiljaa ja nojautui lähemmäs, jotta saattoi painaa suukon paljaalle niskalle. ”Ihan kuten sinäkin.”

Iho värähti kosketuksen alla ja toteamus sai tytön naurahtamaan pehmeästi. 
”mietin sitä jo pitkään mutta silloin sain todella aikaiseksi.”

”Hyvin mietitty”, tyttö naurahti hiljaa. Se oli kovin kaunis tatuointi. Hän ei ollut koskaan erityisemmin ymmärtänyt tatuointien viehätystä, mutta Amanda oli valinnut kauniin kukan selkäänsä.
”Käänny ympäri, haluan nähdä kasvosi”, Larissa kuitenkin vaati nopeasti. Hän tahtoi Amandan vierelleen ihailtavaksi, eikä laittaisi pahoikseen mahdollisuutta pujahtaa tytön kylkeen kiinni.

Naurun säestämänä Amanda kääntyi ympäri, malttamatta hivellä Larissan ihoa sormenpäillään. Ei hän ollut uskaltanut edes toivoa kaiken olevan näin kun hän oli tullut. 
”Olet rakas.”

”Sinä myös”, Larissa vastasi tyytyväisesti hymyillen ja veti peittoja sivuun, jotta saattoi pujahtaa niiden alle ennen kuin alkaisi palella.
”Vielä vähän rakkaampi kun pääsen kainaloosi”, tyttö lisäsi taputtaen sänkyä vierellään vaativana. Amanda oli luvannut jäädä yöksi, ja hän kaipasi kuukausien edestä halailua.

Hän käpertyi Larissan viereen mielellään, silitellen Larissan ihoa milloin mistäkin kun piteli tuota kainalossaan. 
”Olet mielettömän rakas.”

Larissa kietoutui onnessaan Amandan ympärille pitäen tiukasti kiinni tytöstä. Enää Amanda ei lipeäisi hänen otteestaan.
”Niin sinäkin”, tyttö vakuutti onnellisena. Tältä elämän kuului tuntua aina.

”Ja kaunis. En tiedä miten maltan pitää itseni kurissa.” Hän oli kyllä tainnut vihjata ettei aikoisikaan pitää. Hups.

Larissa naurahti pehmeästi.
”Olenko sanonut, että sinun tarvitsisi?” Tyttö huomautti hymy huulillaan. Amanda olisi vapaa tekemään mitä tahtoisi.

”Hyvä, sillä se ei kuulunut ajatuksiini.” Huulet painuivat Larissan kaulalle. Peiton alla voisi tulla kuuma mutta väliäkö sillä? Hidas kiusanteko oli mukavaa.

”Pidän ajatustesi suunnasta”, tyttö myhäili. Hänen oli niin usein kylmä, että pieni vaihtelu tukalasta lämmöstä peittojen alla voisi olla vain hyväksi. Peiton saisi sitä paitsi aina potkittua pois, jos olisi liian kuuma.
”Olet yksi kiusanhenki”, tyttö valitti hengitys pinnallisemmaksi muuttuen. Amandalla ei tosiaan ollut kiire, kun tyttö oli päättänyt kiusata häntä.

Amandan suudelmatkin olivat hitaita ja viipyviä. Hänellä ei ollut mitään kiirettä elämässä. 
”Minä tiedän rakas. Ja sinä pidät siitä.”

”Rakastan sitä”, Larissa korjasi terävästi henkäisten. Amanda ajaisi hänet hulluksi, mutta tämä oli maailman parasta hulluutta.

Varoen Amanda antoi hampaiden kokeilla Larissan kaulaa, käden siirtyessä rinnalle. Ikävä oli kalvanut järjettömänä jo viikkoja ja se kaipasi nyt sammutusta.

Larissa koetti olla kiemurtelematta, mutta hyvä luoja, kaikki tuntui niin hyvältä ja Amanda oli aivan liian hidas eleidensä kanssa!
”Ajat minut hulluksi”, tyttö valitti voihkaisten. Amandan hampaat tuntuivat aivan liian hyvältä, ja Larissan käsi kohosi pitelemään Amandan rannetta. Uskaltaisikin kohottaa kätensä pois.

”Elämäntehtäväni.” Amanda kehräsi pehmeästi, kohottautuen hieman jotta sai toisenkin kätensä käyttöön. Se sai valua alemmas. 
”Muistatko Priden?” Se lieni turha kysymys.

Siinä tapauksessa Amanda oli saavuttanut tavoitteensa kovin nopeasti, jos tämä oli tytön elämäntehtävä.
”En voisi koskaan unohtaa”, Larissa henkäisi terävästi ja levitti jalkojaan pelkästä ajatuksesta. Pride oli ollut jotain järjetöntä ja niin, niin ihanaa.

”Olit älyttömän kaunis.” Amanda mutisi Larissan ihoa vasten, hamuten nyt hieman alempaa huulillaan. 
”Olit niin kaunis että halusin itkeä.”

Oli vaikea keskittyä vastaamaan mitään fiksua, kun Amandan kädet ja huulet kiusoittelivat (hellivät) häntä näin. Kuuluiko hänen sanoa jotakin?
”Tahdoin olla kaunis sinua varten”, tyttö vastasi takellellen sanojen kanssa, että sai ne kokonaisina ulos. Puhuminen todella oli hankalaa, kun Amanda oli lähellä.

Amanda antoi hampaidensa osua rintaan kiusaten. Käsi ei pitänyt mitään kiirettä minkään kanssa. 
”Olet aina.” Hän vakuutti Larissalle hymyillen suukkojen lomassa.

Olo alkoi käydä tukalaksi, kun kaikki tuntui niin hyvältä, mutta mikään ei ollut aivan tarpeeksi. Hän tahtoi enemmän, eikä Amandalla tuntunut olevan mitään kiirettä toteuttaa moista toivetta. Ei se silti haitannut kysyä, eihän?
”Rakas, ole kiltti”, Larissa vetosi käheästi.

Amanda pudisteli kevyesti päätään. 
”Ei meillä ole kiire.” Amanda muistutti, suudellen vatsaa. Käsi nousi uudelleen rinnalle, hänen valuessa hitaasti peiton alle piiloon.

”Minun kehoni on kovin eri mieltä”, Larissa huomautti. Hänestä tuntui, ettei koskaan ollut ollut näin kiire. Nautinto vaati huippunsa, tai siitä tuli tukalaa. Sormet hapuilivat Amandan hiuksia rintakehän kohoillessa pinnallisten hengenvetojen myötä. Odotus tuntui niin julmalta, mutta palkinto sitäkin nautinnollisemmalta.

Nimenomaan tukaluus oli se tavoite. Hän saattoi ehkä antaa hetken helpotusta, mutta keskeytti ennen huippua, useamman kerran.

Mitä pidempään Amanda kiusasi häntä, sitä tiukemmaksi Larissan ote tytön hiuksista kävi.
”Rakas, ole kiltti”, hän aneli uudestaan hengästyneenä. Tämä oli julmaa kidutusta!

Amanda oli päättänyt olla välittämättä tukistuksesta hiuksissaan. Hän kiusasi tyttöystäväänsä vain lisää. Hän aikoi ajaa tuon todellakin hulluksi.

Amanda pelasi vaarallista peliä, se oli selvää. Hulluus ei koskaan ollut turvallista.
”Amanda”, Larissa vaati tiukasti, vaikka terävä henkäys varastikin sanalta suurimman osan sen painosta. ”Haluan saada nyt enkä kohta. Helvetti!”

Ja silti Amanda jätti kesken. 
”... jos minulla on eri mielipide?”

"Sitten sinä olet täysin turha", Larissa julisti vapauttaen kätensä Amandan hiuksista, jotta saattoi ujuttaa sen jalkojensa väliin. Häntä oli kiusattu jo ihan tarpeeksi, ja jos Amanda ei kerran aikonut viedä leikkiä loppuun saakka, hän tekisi sen itse.

Amanda älähti ja salamana veti kättä pois. 
”Et!” Ei se niin kävisi että hän teki työn ja Larissa itse ottaisi kunnian. Eip.

"Sitten sinun on parasta toimia nopeasti", Larissa mutisi punoen sormensa Amandan hiusten sekaan. Se tarjosi hyvän mahdollisuuden ohjata tytön päätäkin, kun kerran oli kieltänyt häntä koskemasta itse.

”vaativa...” Amanda nurahti, mutta teki kiltisti toiveen mukaan, sitten kun lopulta viitsi.

Larissalla olisi ollut paljon sanottavaa moisesta syytteestä, mutta hän keskittyi mieluummin nautintoon, joka saavutti vihdoin huippunsa. Hän olisi alkanut oikeasti itkeä, jos Amanda olisi jatkanut kiusantekoa vielä pitkään.
"Älä enää ikinä tee noin", tyttö valitti vetäen Amandaa takaisin kylkeensä kiinni.

Amanda nousi kiltisti, joskin ei kovin katuvainen ilme kasvoillaan. 
”Miksi ei?”

"Koska se ei ole kilttiä", Larissa vastasi. "Se on tuskaa, etkä sinä varmasti halua aiheuttaa moista minulle."

”Mutta nautit siitä silti.” Amanda huomautti hyrähtäen.

"Vasta lopussa. Se oli tuskaa hyvin pitkään", Larissa naurahti pienesti. Hän kietoutui tiukasti Amandaan kiinni ja painoi kasvonsa vasten tytön kaulansyrjää.
"Sinä tuoksut niin hyvälle", tyttö mumisi vasten paljasta ihoa.

"Voisin vaikka vannoa ettet ole koskaan tullut noin." Amanda totesi tyynesti. Hän halasi tyttöystävänsä kiinni itseensä. 
"Oh? Ei ole edes hajuvettä."

"Ainoa syy, miksi en potkinut sinua lattialle", Larissa naurahti. Kaikki tuska oli ollut sen arvoista lopussa, mutta hyvä luoja, hänestä ei olisi elämään tämän läpi useaan otteeseen.
"Juuri sen takia tuoksut niin hyvältä. Tuoksut vain sinulta."

Amanda kohotti kevyesti kulmaansa. 
"Miltä sitten tuoksun?" Sillä hetkellä melko tunkkaiselta, hän olisi olettanut.

"Sinulta", Larissa vastasi naurahtaen ja painoi suukon iholle. "Kodilta." Miten hän olikaan kaivannut sitä, että vähintään yksi lukuisista tyynyistä tuoksui Amandalle niinä öinä, kun tyttö ei ollut hänen vieressään.

"Sepä oli täsmentävä vastaus." Koti kelpasi oikein hyvin. Amanda suukotti Larissan päätä, hymyillen pehmeästi. 

"Tiedän. Olen aina täsmällinen", tyttö vastasi hiljaa naurahtaen. Ei ollut, mutta väliäkö sillä. Hän vain tahtoi halailla tyttöystäväänsä ja nauttia siitä, että Amanda oli oikeasti siinä, hänen vieressään. Kaiken jälkeen se tuntui uskomattomalta luksukselta, jonka he menettäisivät pian.

Se tosiaan varjosti kaikkea, että Larissa olisi pian kauan, kauan pois. 
"... saisinko selkään jos tulisin käymään Australiassa?"

"Saat", Larissa vastasi asiaa sen enempää ajattelematta. "Se on yli 20 tunnin lento. Et tosiaankaan tule sinne vain pyörähtämään. Tule katsomaan minua ennen kuin lähden?" Lontooseen olisi paljon lyhyempi matka, eikä hän olisi Australiassa kuin muutaman viikon.

Amanda nielaisi hiljaa. 
"No.. olin ajatellut tulla joka tapauksessa, vaikka emme olisi sopineet nyt." Hän myönsi hiljaa. 

Larissa kohotti yllättyneenä päätään, jotta saattoi katsoa Amandaa.
"Olisitko?" Hän ei ollut odottanut, että Amanda tulisi katsomaan häntä Lontooseen lainkaan, eikä varsinkaan, jos he olisivat edelleen eläneet kummallisessa limbossa ystävyyden ja yhdessäolon välillä.

Amanda nyökkäsi pehmeästi. 
"... meillä olisi vuosipäivä kun olet siellä." Hän muistutti hiljaa. 
"Joten olisin tullut. Edes tuomaan kukkia tai jotain."

"Mutta eihän se-" Larissa katkaisi lauseen kesken. Hän oli ollut sanomassa, että turha vuosipäivää olisi ollut juhlia, jos he eivät olisi saaneet sovittua, mutta sen sanominen oli aivan yhtä tyhjän kanssa. He olivat sopineet. Se oli ainoa, millä oli merkitystä.
"Olet kultainen. Yritän saada Zoen pitämään hevosista huolta niin että voin ottaa vapaapäivän, jos tulet."

"... Se on Zoelle ok." Tietenkin hän oli kysynyt sitä ihan ensimmäisenä, haittaisiko se. Jo ajat sitten, ennen.... tätä. 

"Oh", Larissa henkäisi hymy huulille hiipien. "Sinä olet todella ehtinyt suunnitella tätä. Siinä tapauksessa en malta odottaa, että voin juhlia vuosipäiväämme kanssasi."

"Toivoin että jaksaisit minua sinne asti." Ja tietenkin se oli juhlimisen arvoista! 
"Ja olet ansainnut sen. Lupaan etsiä Lontoon parhaan burgeripaikan."

"Ei sinun tarvitse", Larissa vakuutti. "Se riittää, että näen sinut. Voimme syödä lähimmässä mäkkärissä."

"Eip." Amanda totesi heti. 
"Ei käy. En tosiaan mene vuosipäivänä mäkkiin. Helvetti sinua." Alkoi jo naurattaa.

"Älä naura minulle", Larissa nauroi itsekin. "En minä tiedä mitä vuosipäivinä kuuluu tehdä."

"Nooo... Pidätkö Mamma Miasta?" Se tuntui joltakin mistä Larissa voisi pitää. 

"Se on ihana elokuva", tyttö vastasi hetimmiten. "Ihana tarina, ihana musiikki, ihana kaiken kaikkiaan." Täydellinen hyvän olon elokuva.

"Sen voisi nähdä Lontoossa musikaalina. Esimerkiksi sellaista vuosipäivinä voi tehdä." Amanda ehdotti hymyillen. 

Larissa hymyili leveästi. Hän ei ollut koskaan käynyt teatterissa, joten ajatuskin tuntui innostavalta. Täysin uusi kokemus! Mikäs sen parempaa juhlan merkiksi?
"Se kuulostaa ihanalta", tyttö vakuutti painaen suukon Amandan huulille. "Olet maailman paras tyttöystävä. Rakastan sinua."

"Olen vain tyttöystävä joka yrittää kovasti." Amanda myönsi hymyillen. Hän yritti oikeasti tosissaan. 

"Olet täydellinen", Larissa totesi painaen vielä toisenkin suukon Amandan huulille. "Nyt en malta odottaa, että näen sinut Lontoossa. Ajatus karanteenista ei enää tunnu yhtään niin pahalta."

"Olen iloinen siitä. Ja ehkä tulen käymään Australiassa. En ole koskaan käynyt." Amanda naurahti pehmeästi.

"Aivan liian pitkä matka", Larissa toisti. Ei todellakaan. Ehei. "Voimme mennä sinne joskus yhdessä, kun minäkään en ole töissä aamusta iltaan."

"Jos se ei ole minusta pitkä?" Amanda mutristi huultaan. 

"Se on minusta. Olen töissä paljon ja se on niin kaukana. Et voi lentää sinne vain muutamaksi päiväksi", Larissa pudisteli päätään. "Käytä mieluummin aikasi siihen, että järjestät paljon vapaata marraskuun loppupuolelle, kun palaan sieltä."

Amands hymyili pehmeästi. 
”Minä järjestän. Olen ikuinen riesasi kun palaat. Riesahenkesi.”

"En laita vastaan", Larissa lupasi. Häntä ei haittaisi yhtään, jos hän voisi viettää kisamatkan jälkeiset viikot pelkästään Amandan kanssa. Muuta maailmaa ehtisi nähdä myöhemminkin.

”Laitat kun olen kolmatta viikkoa sinussa kuin takiainen.” Amanda muistutti nauraen. Tuo oli ihana.

"Olen vain pettynyt, jos et ole", Larissa vastasi naurahtaen. "Tuon sinulle jotain kivaa Australiasta tuliaiseksi."

”tuo itsesi ehjänä.” Se oli kaikki mitä Amanda oikeasti halusi. Larissan ehjänä ja elosa.

"Tietenkin tuon. Ei minulle käy siellä yhtään mitään. Emilyhän se joutuu ratsastamaan hevosia hurjilla radoilla", Larissa naurahti. Hän vain liikuttaisi ratsuja sen verran, että kunto pysyisi yllä yhdessä Zoen kanssa, ja hoitaisi samoja töitä mitä teki kotonakin.
"Ei minua mikään käärme siellä syö. Tai kenguru mottaa."

”Silti.” Ei koskaan saanut ajatella toista itsestäänselvyytenä. 
”ei saa motata.”

"Lupaan pysyä kaukana nyrkkeilevistä kenguruista", Larissa vannoi hymy huulillaan. "Lähetän vain kuvia suloisista kenguruista." Hän käpertyi lähemmäs Amandaa onnellinen huokaisu huulilta karaten.
"Ihanaa että olet siinä."

”Hyvä niin.” Amanda suukotti Larissan hiuksia onnellisena.
”Olen onnellinen että saan olla tässä.”

"Saat aina", Larissa lupasi hymy huulillaan. "Siinä on oikein hyvä kolo sinulle. On ollut ihan outoa nukkua ilman sinua."

”Hyvä että minulle on kolo.” Amanda naurahti, hipaisten Larissan kylkeä sormillaan.
”rakas.”

"Sinulle on aina paikka vierelläni", tyttö vastasi hymyillen ja sulki silmänsä tyytyväisenä huokaisten. Miten hyvä Amandan vierellä olikaan. Kaikki oli niin oikein, kun tyttö oli tässä. Eikä se haitannut yhtään, miten niinkin pieni sana kuin rakas sai sydämen heittämään onnesta volttia.
"Rakastan sinua", Larissa sanoi. Hän oli jo seonnut laskuissa, monesko kerta se tämän illan aikana oli, mutta nyt kun hän sai sanoa sen ilman, että Amanda oli juoksemassa ovesta ulos, hän toistelisi sitä koko ajan.

Se sai tytön hymyilemään. 
”Olet ihana. En tiedä mitä tekisin ilman sinua.” 

"Hankkisit lisää tatuointeja, vissiin", Larissa kiusasi pehmeästi naurahtaen. Jos hän ei voisi nauraa Amandan katoamistempulle, hän tanssisi loppuelämänsä varpaillaan tytön ympärillä, eikä se kävisi päinsä. Johan se oli kuluneen viikon aikana nähty.

”No, jos minä haluan niitä lisää?” Amanda tarjosi hymyillen. Ei hän paljoa, mutta jotakin.

"Sitten rakastan niistä jokaista ihan yhtä paljon kuin sinua", Larissa totesi.

”Ei hätää, minuun jää myös ihoa jota muste ei peitä.” Amanda lupasi hymyillen.

"Sekin on ihan kiva", Larissa naurahti halaten Amandaa tiukasti. "En malta nukkua, kun olet siinä. Haluan vain halailla sinua aamuun asti, mutta Zoe ei ehkä arvosta, jos nukun töissä seisaaltani."

”Minun pitäisi päästää sinut nukkumaan.” Amanda myönsi hiljaa. 
”Samaan aikaan haluaisin kokeilla jotain aivan muuta.”

Larissa puristi reisiään yhteen sanojen voimasta.
"Et kokeile enää yhtään mitään tänä yönä", tyttö naurahti. "Minun pitää istua huomenna satulassa, en voi olla ihan hellänä."

Se sai Amandan nauramaan ja suukottamaan Larissan otsaa. 
”Hyvä on, hyvä on.”

"Hyvä", tyttö hymyili helpottuneena ja rutisti Amandaa. "Olet rakas. Hyvää yötä. Olet rakas." Väliäkö sillä, että hän oli juuri sanonut sen. Sen voisi sanoa aina uudestaan. Eivät sanat puhki kuluisi.

Amanda ynähti ja kietoi jalkansa brasilialaisen ympärille. 
”Hyvää yötä rakas.”