[Y] A Little less conversation

Sunnuntai 29. lokakuuta 2017

”Raisa ja Sergei, tänne! Hyvä, hienosti. Istu. Raisa, istu. Raisa!”
Whippet ei olisi millään malttanut asettua Newcastlessa sijaitsevan kolmion eteiseen edes siksi aikaa, että sen omistaja saisi sille nutun ja kaulapannan päälle. Mies kuitenkin sai mustan fleecehaalarin pennun päälle, vaikka se vaatikin hetken keskustelua energisen whippetin kanssa. Sergei näytti miltein kyllästyneeltä pennun sähellykseen, mikä sai irlantilaismiehen naurahtamaan pehmeästi.
”Minä tiedän poika, minä tiedän. On rankkaa elää idioottien kanssa. Kestä se, se on meidän nerojen kohtalo. No niin, mennääs ulos.”
Mies oli avannut asunnon oven ja tarkistanut ettei naapureita näkynyt. Ulkona hän suunnisti kohti puistoa, vetäen henkoset sähkötupakastaan. Kirpeä syysilma (ja myös kostea sellainen) tuiversi mustiksi värjätyissä hiuksissa ja piiskasi kasvoja. Sergeitä sää ei onneksi haitannut ja mustan nahkahihnan päässä säheltävä Raisakaan ei tuntunut välittävän siitä nyt kun se oli puettu nuttuunsa.

Mies naksautti kieltä kitalakeensa, kiinnittääkseen koiriensa huomion. Sergei siirtyi kiltisti omistajansa sivulle, pentua sen sijaan piti houkutella makupalalla. Pieni matka kävelytietä pitkin puistoon sujui melko rauhallisesti, saaden miehen hymyilemään. Miksi hän ei ollut hankkinut koiria aiemmin? Se oli ollut yksi elämän parhaita päätöksiä ja Artemis sentään katui hyvin vähän tekemiään asioita.
Hymy syveni leveämmäksi miehen kasvoilla kun puhelin ilmoitti vai hänen naisystävälleen omistetulla äänellä tekstiviestistä. Hän pysähtyi, vaatien koiriltaan itselleen kymmenisen sekuntia, että sai vastattua viestii lyhyesti. Viini ja pieni naposteltava hänen luonaan huomenna kuulosti hyvältä, sitä varten pitäisi vain siivota.

Hän vilkaisi koirapuistoa kävellessään sen ohi. Raisa jäi hetkeksi tuijottamaan puistossa leikkiviä koiria, inahtaen innostuneesti. Artemis huokaisi, houkutellen koiran mukaansa pehmeästi.
”Ei nyt. Kun Sergei ei ole mukana.”
Hän ei aina edes tajunnut, kuinka paljon puhui koirilleen. Ennen hän oli saattanut kulkea päivän puhumatta mitään, jos ei pitänyt valmennusta. Nyt hän puhui kahdelle nelijalkaiselle päivässä useita kertoja, eikä vain käskyjä. Se oli tavallaan vapauttavaa, sillä mies ei ollut koskaan osannut puhua itsekseen, mutta eläimille puhuminen ei ollut itselleen puhunut.
Puiston kiertämisen jälkeen oli aika pestä Sergein tassut, mikä kirvoitti snautserista joukon mitä mielenkiintoisimpia ääniä, saaden sen omistajan nauramaan. Vaikka hän ei ollut koskaan kuvitellut olevansa polvillaan vessan lattialla, pesemässä koiran kuraisia tassuja, tilanne nauratti.
”Sergei, en minä sinua pelkää. Älä jaksa. Noin, nyt se on tehty. Kuolitko? Sitä minäkin.”
Harmaa uroskoira tepsutteli kylpyhuoneesta loukkaantuneena, mulkoillen perässä seuraavaa omistajaansa tuimasti kulmiensa alta.
”Nohnoh. Haetaanko namit? Haetaanko teille namit?”
Lauseen viimeinen sana sai molemmat koirat kiiruhtamaan keittiöön, tietyn kaapin eteen. Siellä hän säilytti koiriensa ruokia, herkkuja ja luita (se oli myös ainoa kaappi keittiössä jossa oli lapsilukko). Mies otti sieltä pienet herkkutikut molemmille, kääntyen odottavien koiriensa puoleen.
”Sergei, maahan. Istu. Maahan. Istu, tassu. Hienosti, saa ottaa.”
Snautseri lähti häntä iloisesti pystyssä olohuoneeseen naminsa kanssa. Se ei koskaan jäänyt syömään keittiöön.
”Raisa, istu. Tassu. Odota. Hyvä tyttö, saa ottaa.”

Mies vilkaisi kelloa, huokaisten syvään. Hän voisi hetken katsoa eilen kesken jäänyttä ohjelmaa, ennen kuin aloittaisi ruoanlaiton. Irlantilainen otti pullon vettä itselleen ja settui hyvään asentoon sohvalle. Herkästi palelevat, laihat jalkansa mies peitti torkkupeitolla, jonka alle kömpi alle minuutissa myös hänen nuorempi koiransa. Kun Raisa oli valmis asettautumisensa kanssa, sinisestä whippetistä näkyi peiton alta vain kuono, joka lepäsi miehen reidellä. Mies silitteli koiran kaulaa peiton läpi hajamielisesti, saaden Raisan takajalan rapsuttamaan tyhjää. Sergei makasi sohvan edessä, vilkaisten omistajaansa jälleen kovin paheksuvana.
”Sergei, tiedät että mahdut sohvalle myös jos haluat. Ei ole minun syyni, että makaat siinä.”

Maanantai 21. toukokuuta 2018 – aamupäivä, jossakin Northumberlandissa

Artemis oli saanut ajattaa Alania kotoa hyvän matkaa. Lopulta hän oli onneksi perillä, matka ei taatusti ollut näin pitkä silloin kun hän toi Rigoletton tälle orilaitumelle. Ajatuskin hymyilytti. Hänen omien hevostensa jälkeläinen kasvoi siellä, vahvaksi ja täysipäiseksi oriksi. Hän nousi autosta, Alan ei niin välittänyt hevosista joten tuo jäi autoon.
Epäilemättä juttelemaan sen hoitonsa kanssa, hymystä päätellen.
Ollapa itsekin jälleen noin nuori.

Herkkupussi kädessään Artemis tarpoi kohti laitumen aitaa hymy huulillaan. Pitkä vislaus ja hän sai lauman nuoria oreja laukkaamaan kohti. Sekalainen lauma ruunikoita, rautiaita, erilaisia merkkejä. Sitä oli ihana katsoa, tämä oli hevosen elämää. Hetken hän sai etsiä, ennen kuin näki oman läsipäänsä tunkevan muiden joukostas hänen luokseen. Epäilemättä herkkujen toivossa, miehellä oli aina herkkuja kun hän tuli tervehtimään.
Rigoletto pukkaisi omistajansa päätä korskahtaen ja heitteli leveän merkin koristamaa päätään.
”No hei riiviöni. Mitä sinulle kuuluu? Niin, on ihanaa kun on kavereita.”
Artemis jutteli orivarsalle hellään sävyyn, rapsutellen sen otsapyörrettä aidan yli kun toinen käsi syötti viime keväänä syntyneelle hevoslapselle herkkuja. Sen uudet toverit olivat kadonneet kauemmas, nyhtämään vihreää.
”Sinulla on kyllä hieno elämä nyt. Niin, saat nauttia tästä koko kesän, syksyyn asti. Sitten aletaan harjoitella asioita ja pääset taas uudeksi kesäksi tänne. Mmm, saat nauttia tästä kaksi kesää, että kasvat järkeväksi hevoseksi. Tekee hyvää nujakoida muiden poikien kanssa.”
Artemis sulki silmiään kun hevonen hamusi ylähuulella hänen kasvojaan ja puhalsi kuumaa ilmaa hänen kasvoilleen. Hän taputti orin kaulaa, hymyillen leveästi.

”Olet mahtava poika. Olet, siinäkö on kirppu? Rapsutetaan se pois.”
Kapeat sormet hinkuttivat vasenta etukainaloa, saaden Rigoletton rapsuttamaan omistajaansa aidan yli takaisin. Oranssit kiharat villiintyivät entisestään kun nuori puoliverinen hinkutti niitä oikein antaumuksellisesti.
”Menikö kirppu pois? Niin, ota siit. Vielä on vähän porkkanaa.”
Hän syötti kädeltään loput porkkanat hevoselle joka söi ne kädeltä innolla.
”En malta odottaa mitä sinusta tulee.”
Mies totesi iiriksi, hymyillen pehmeästi. Rigoletto olisi vielä voittamaton. Se oli kahden upean suvun aikaansaannos.
”Sinä voitat kaikki. Sinusta tulee legenda. Olet mieletön jo nyt.”
Varsalla oli upea rakenne. Suorat, oikeanlaiset jalat, hyvä kaula, sopusuhtainen runko. Se oli edelleen hontelo ja kovin vuosikkaan hevoslapsen näköinen, mutta siinä oli myös jo lihasta kaikesta peuhaamisesta.
”Tulen katsomaan sinua taas. Pidä huoli itsestäsi, älä poika riko itseäsi täällä. Olisi inhottavaa ottaa sinut Rosingsiin toipumaan tästä paratiisista. No niin, hus siitä, sinulla on kavereita rapsuttamassa kirput pois. Oi, hus!”

Maanantai 28. toukokuuta 2018 – ilta, Victoria Comet pub, Newcastle

Mikä vetäisikään paremmin puoleensa kahta irlantilaista kuin hyvä irlantilainen pubi, jossa oli hyvä valikoima viskejä?
”Brian, tulimme tänne viskin takia ja sinä otat Guinnesin.”
Punatukkainen mies pudisteli puhisten päätään ja istui nurkkaloosin sohvalle hyvässä ryhdissä, laskien viskilasinsa sormistaan.
”Niin? Aion ottaa myös viskiä.”
”Aiot myös näemmä päätyä sohvalle nukkumaan ja olla huomenna krapulassa iltapäivään asti, jolloin pitäisi olla töissä.”
Artemis totesi kulma huvittuneesti koholla. Hyvä on, Brianin kihlattu tuskin passittaisi tuota nukkumaan sohvalle ja mies oli melko stereotyyppinen irlantilainen. Tuo harvemmin kärsi krapulasta.
”Noh, ei Keiko tekisi niin. Veronica sen sijaan ilmeisesti tekee, koska huolehdit asiasta minunkin kohdallani?”
”Ei, hän laittaa minut sohvalle koska lähdin pubiin sinun kanssasi, vaikka meidän pubireissumme kuulemma päätyvät aina murtuneeseen nenääni.”
Hoikka etusormi naputti kevyesti suurehkon, viimeisimmästä murtumasta suoristuneen nenänsä vartta. Ele sai Brianin nauramaan ja pudistelemaan päätään.
”Olit ansainnut sen.”
”Ehkä, mutta sinun pitäisi olla fiksumpi.”

Brian otti kulauksen oluestaan, nojautuen sitten eteenpäin ja tuki kyynerpäänsä pöytään. Etusormi nousi pystyyn kuin hän olisi ollut aikeissa torua Artemista vaikka rehellisyyden nimissä molemmat taisivat tietää ettei se menisi koskaan niin.
”Mistä tulikin mieleeni! Elokuussa, menen naimisiin!”
Artemis nauroi ystävälleen ja taputti käsivartta nauraen.
”Minä tiedän, Brian, minä tiedän. Olitko itse unohtanut?”
”En! Mutta, niin suuri mulkku kuin sinä oletkin ja ansaitsisit ennemmin turpaan kolmannenkymmenennen kerran, haluaisin sinut bestmanikseni.”
Pöytään laskeutui hetken hiljaisuus. Rehellisyyden nimissä Artemis oli olettanut Brianin valitsevan kenet tahansa muun. Vaikkapa Vincentin, hevosenhoitaja tiesi miehen naurettavan pitkältä ajalta. Vaalea englantilainen olisi ollut oikein looginen valinta.
Tai vaikka Jamie Ellis, helvetti.
”Oletko ihan varma?”
”Olen. Olet yksi vanhimpia ystäviäni.”
Brian otti kulausken juomastaan, kohottaen kulmaansa hämmentyneenä kun Artemiksen kasvoille levisi kiero virne. Mitähän helvettiä tuo piru nyt keksi?
”Kai tajuat että annoit vallan suunnitella polttarisi? Ihmiselle joka suunnittelee kisakalenterisi?”
”Luotan siihen ettet tekisi mitään typerää.”
”En saanut järjestää sinulle polttareita viimeksi, rajallisen budjetin takia.”
”... Artemis, jumalauta, ei.”
Mies nojasi selkänsä loossin sohvan selkänojaan, nosti kämmenet yhteen painettuina kasvojensa eteen ja naputteli sormiaan yhteen miltein mielipuolisesti hymyillen. Brian ähkäisi katuvana ja ahroi harmaantuneita hiuksiaan, pudistellen päätään.

”Tietenkin. Tiedän että ainakin Vincent ja Ellis ovat mukana. Muita jotka pitää kutsua?”
Artemis oli aivan liian innoissaan tästä, Ehkä olisi sittenkin pitänyt pyytää Vincentiä.
Knoxia ei koskaan.
Jamie olisi pakottanut hänet benjihyppyyn tai jotakin, joten ei tuotakaan.
”Saat listan. Se ei ole kyllä pitkä. Helvetin liero.”
”Nautin tästä jo nyt.”