[P] Goodbye, my lover. Goodbye, my friend.

Perjantai 3. elokuuta 2018 - alkuilta, Rosings Park, Slaley

Amanda oli aivan helvetin huonolla tuulella ja itkuinen. Tyttö odotteli Larissaa töistä, pizzalaatikot käsissään. Poskilla valui kyynelvanat, joille ei ollut tulla loppua. Autossa oli vihreä riimu, jota ei enää laitettaisi punarautiaan päähän. Tätikään ei enää loppuvuodesta kaipaisi häntä, eno oli jo hullaantunut omiin lapsiinsa. Hän oli ylimääräinen aivan kaikessa ja kaikki mistä hän välitti, jätti hänet. Ei ihanteellisin olotila tavata tyttöystävää, mitta hän oli luvannut.

Larissan työpäivä oli ollut kiireinen mutta sitäkin palkitsevampi. Puhelin oli kuollut kesken päivän, mikä harmitti tyttöä edelleen, sillä nyt oli jäänyt monta hyvää kuvaushetkeä käyttämättä, kun puhelimessa ei ollut ollut akkua. Pinkistä olisi saanut aivan loistavaa videota aiemmin, kun nuori hevonen oli töninyt heinäverkkoaan niin, että oli onnistunut sotkemaan heiniä harjansa sekaan. Mutta huomenna olisi uusi päivä ja hän muistaisi tänään ladata puhelimensa akun täyteen yön aikana. Tyttö kiirehti tallilta takaisin kartanolle, sillä tiesi Amandan odottavan, ja hymyili leveästi nähdessään tutun hahmon ovensa edessä. Paitsi ettei Amanda näyttänyt onnelliselta.
"Mitä on tapahtunut?" Tyttö kysyi vetäessään Amandan ensitöikseen halaukseen. Sen jälkeen voisi alkaa murehtia, missä avaimet menivätkään ja laskea heidät sisään.

Amanda ei tosiaan ollut onnellinen. Hän painui halaukseen, niiskaisten ja pudistelu päätään. Tuntui ettei hän voisi sanoa sitä ääneen.
”Mennään s-sisälle.”

Larissa nyökkäsi haluamatta katkaista halausta. Amanda tuntui olevan sen tarpeessa, mutta ehkä halaaminenkin onnistuisi helpommin, kun he olisivat sisällä ja tyttö voisi laskea pizzalaatikot kädestään. Larissa peruutti askeleen ja kiepahti aukaisemaan oven laskien Amandan edellään sisään ja paimensi tytön suoraan hänen huoneeseensa. Varoen Larissa yritti ottaa pizzalaatikot Amandan otteesta ja laskea lipaston päälle. Kun käsissä ei ollut mitään ylimääräistä, oli paljon helpompi vetää Amandan kunnolla halaukseen.

Amanda päästi laatikoista irti, niiskutellen Larissan huoneessa. Hän ei tiennyt mitä tekisi. Hän vilkaisi Larissaa. Tuokin vielä jättäisi hänet. Samalla hän painui surkean halaukseen.
”Millainen työpäiväsu oli?”

"Ihan tavallinen", tyttö vastasi, sillä tuntui väärältä ilakoida yhtään mistään, kun Amanda oli näin surkeana. Hän ei edes tiennyt, mitä muuta tehdä kuin halata tyttöä tiukasti.
"Sinun päiväsi ei tainnut mennä hyvin?" Hän kysyi varovaisesti. Se tuntui aliarvioinnilta, sillä Amandan tapana ei ollut itkeä turhasta.

Hän pudisteli päätään. Ei tosiaan.
”... ähky.” Hän sai soperrettua itkuisena. Onnettomuudestakin selvinnyt hevonen oli saanut äkillisen, pahan ähkyn ja menehtynyt siihen. Jos hän olisi voinut, tyttö olisi puristanut edelleen ruunan riimua sormissaan.

Larissa tunsi sydämensä särkyvän pidellessään tyttöystävää halauksessaan. Ei. Ei. Ei. Se ei voinut olla totta. Ei.
"Ei", hän vaikersi ääneenkin ja rutisti Amandaa tiukemmin. "Olen niin pahoillani." Ei siihen voinut muuta sanoa, joten hän vain halasi Amandaa. Se kertoi paljon enemmän kuin sanat koskaan voisivat.

Amanda vain tuijotti eteensä. Hänen rakas amerikkalaisruunansa. Huzzle ei ollut koskan saanut ansaitsemaansa arvostusta. He olivat ruunan kanss molemmat olleet hieman hylkiöitä. Ylimääräisiä kaikkialla. Ajatuskin alkoi itkettää.

Amandalla oli hyvä syy itkeä, jos Larissalta kysyttiin. Hän pitelisi itkevää Amandaa vaikka aamuun asti ja pyyhkisi valittamatta kyyneliä tytön poskilta. Oli niin epäreilua, että näin oli käynyt. Kenenkään ei kuuluisi joutua hyvästelemään hevostaan niin yllättävän ja kamalan asian takia, mutta vielä vähemmän Amandan, joka ei koskaan tarkoittanut pahaa kenellekään.

Amanda ei ollut valmis hyvästelemään sitä ainoaa liittolaistaan. Ei vielä. Hän niiskaisi kunnolla, pää oli täynnä räkää mutta olo oli liian surkea niistääkseen.
”Kaikki jättävät.”

Larissa olisi tahtonut tehdä enemmän tytön puolesta, mutta ei ollut mitään, mitä tehdä. Kaikki sanat tuntuivat ontoilta kielellä. Ne eivät toisi Huzzlea takaisin.
"Eivät jätä", tyttö vastasi hiljaa mutta ääni täynnä varmuutta. "Ei Hu... Ei Huzzlekaan olisi tahtonut jättää", hän niiskaisi kesken lauseensa. Huzzle. Hauska punarautias tohelo, joka oli varmistanut, ettei koskaan ollut tylsää päivää tallilla.

Mikään ei toisi. Amanda oli silitellyt ruunansa ikiuneen tunteja aiemmin.
”Jättää. Vanhemmista alkaen.” Hän ei ikinä ollut riittävän hyvä mihinkään, tullen siirrellyksi pallona paikasta toiseen.

"Sinun on parempi ilman vanhempiasi, he ovat ihan kelvottomia", Larissa vastasi nielaisten viime hetkillä ensimmäisen kielelle pyrkineen sanan, jolla kuvata Amandan vanhempia. Heidän haukkumisensa kusipäiksi ei auttaisi tässä kohtaa ketään.

Amanda vinkaisi.
”M-mutta en kelvannut edes heille.” Miten huono piti olla ettei kelvannut edes vanhemmilleen?
”J-julian unohti kun sai omat ja pian B-Beakin tekee niin.”

"Ei se ole kelpaamisesta kiinni", Larissa vastasi tiukasti. Ei todellakaan. Amandan vanhemmat eivät ansainneet tyttöään.
"Ei sinua unohdeta. Ei Julian eikä Bea", tyttö vakuutti. "Enkä minä. Ei sinua voi unohtaa."

”U-unohtavatpas.” Tietenkin. Julian oli saanut täydelliset kolmoset ja Bea saisi oman täydellisen lapsen.
”S-sinä löydät paremman ja jätät.”

"En minä etsi mitään parempaa", Larissa väitti vastaan päätään pudistaen ja rutisti Amandan tiukasti vasten rintaansa. "Olet unohtumaton. Ei kukaan voi unohtaa sinua."

”Niin sinä nyt sanot!” Amanda älähti tukkoisena.
”Kunnes vain sinulla vain on parempi vaihtoehto sylissäsi!”

"Ei ole, kun minä haluan sinut syliini. Sinä olet paras vaihtoehto", Larissa vetosi. Hänestä tuntui, että kaikki palasi aina takaisin tähän samaan - siihen pelkoon, että hän jättäisi Amandan kuten kaikki muutkin tytön mukaan tekivät.
"Istutaan alas, jooko? Voit tulla kainalooni ja itkeä paskaa päivääsi koko yön. Minä lupaan silitellä selkääsi ja pyyhkiä kyyneleet pois."

Amanda oli aivan varma siitä. Etenkin nyt. Hän halusi oman punaisen amerikkalaispöllönsä takaisin. Amanda pudisteli päätään. Ei hän halunnut istua alas. Pelko söi aivan liikaa.

Hyvä on, he eivät istuisi. Hän voisi seistä ja halata Amandaa, onnistuisi se niinkin.
"Tietävätkö tätisi ja enosi Huzzlesta?" Tyttö kysyi hiljaa silitellessään Amandan selkää halauksen lomassa.

Eivät istuisi. Amanda tärisi. Häntä oli aina teiniajan maineensa perusteella pidetty pahana ja oletettu ettei hän välittänyt. Hän pudisteli reippaammin päätä.
”M-mitä se heitä liikuttaa?”

"Tietenkin he tahtovat tietää! Amanda, he ovat varmasti huolissasi sinusta", tyttö moitti pehmeästi. Tytön olisi puhuttava sukulaisilleen, eihän tämä näin voisi mennä!

Amanda pudisteli päätään. Sukulaisilla oli täydelliset lapsensa tai tulisi olemaan. Oli muutakin, hän oli jo aikuinen.

"Amanda, he tahtovat kuulla", tyttö vetosi rutistaen Amandaa tiukemmin. "Sinun on kerrottava heille. Eivät he tahtoisi kuulla sitä tallimestarilta."

Amanda pudisteli päätään. Sitten hän tajusi sen - Jonathan oli tallimestari ja totta helvetissä oli kertonut jo ainakin hänen tädilleen.
"K-kertonut varmaan jo..."

"Sinun täytyy soittaa heille", tyttö vastasi hetimmiten. "He ovat varmasti huolesta suunniltaan, kun et ole tullut kotiin."

"S-sanoin aamulla että tulen tänne." Kuten hän oli luvannut eilen illalla.

Mutta kaikki oli muuttunut aamusta! Aamulla Huzzle oli ollut karsinassaan. Nyt karsina olisi tyhjänä siihen asti, että uusi hevonen muuttaisi siihen.
"Sinun täytyy silti kertoa itsestäsi. Et voi huolestuttaa heitä näin. He tahtoisivat varmasti kuulla sinusta."

Amanda pudisteli päätään. Ei hän halunnut soittaa.
"En halua soittaa."

"Laita edes viesti. Amanda, kiltti", tyttö vetosi nojautuen halauksesta kauemmas sen verran, että saattoi katsoa tyttöä silmiin. "Ole kiltti, kulta."

Miksi pitäisi? Se alkoi jo vähän ärsyttää. Ja surusta ärtyneenä Amandalla oli taipumus käydä hyökkääväksi.
"Miksi? he tietävät missä olen ja kenen kanssa."

"Koska he ovat varmasti huolissaan", Larissa väitti vastaan. Jonakin toisena päivänä se olisi riittänyt, että sukulaiset olivat kuulleet Amandan suunnitelmista aamulla, mutta tänään... Tänään mikään ei ollut kuten ennen.

Amanda pudisteli päätään.
"he tietävät missä olen, se saa riittää." Hän astui kauemmas Larissasta, hartiat kiristyen.

Larissa näytti tyytymättömältä moiseen toteamukseen. Hän laittaisi itse viestiä Amandan sukulaisille ennen yötä, jos tyttö ei taipuisi ennen sitä.
"Pizzaa?" Tyttö ehdotti vilkaisten laatikoita, jotka Amanda oli tuonut mukanaan. Amandan ei varmaan tehnyt mieli syödä, mutta voisihan sitä aina yrittää.

Amanda vilkaisi pizzalaatikoita ja nyrpisti nenäänsä.
"Otan kohta. ota sinä."

Larissan ei tehnyt mieli syödä itsekseen, mutta hän ei ollut syönyt mitään ikuisuuteen. Hänen oli nälkä, joten hetken asiaa arvottuaan, tyttö poimi pizzalaatikon käteensä ja istahti alas sänkynsä reunalle.
"Ihan varma, ettet tahdo?" Tyttö kysyi tarjoten siivua pizzastaan. Oli helppo uskoa, ettei Amandan ollut nälkä, mutta täytyihän sitä silti koettaa.

Amanda nyökkäsi. Ei, hänen ei tosiaan ollut nälkä.
"Ei tee mieli." Hän halusi vain kadota johonkin tyhjiöön hetkeksi.

Larissa nyökkäsi. Se oli ymmärrettävää. Tyttö tyytyi syömään pizzaa itsekseen, vaikka vilkuilikin surkeana tyttöystäväänsä. Mitä muuta hän voisi tehdä? Hänestä tuntui, ettei hän ollut saanut tehtyä yhtään mitään.
"Haluatko katsoa jotakin?" Tyttö kysyi pehmeästi.

Amanda veti syvään henkeä ja pudisteli kevyesti päätään.
"Katsotaan vain." Hän voisi yrittää hukuttaa surunsa johonkin typerään sarjaan.
"Taidan muuttaa syksyllä."

"Valitse vapaasti, mitä tahdot katsoa", Larissa nyökkäsi tönäisten läppäriään jalallaan lähemmäs Amandaa. Hänen kätensä olivat rasvassa, kiitos pizzan syömisen.
"Minne aiot muuttaa?" Tyttö kysyi varoen. Todennäköisesti Amanda ei ollut ajatellut vielä aivan niin pitkälle, mutta täytyihän hänen kysyä.

Amannda etsi väsynein silmin jonkun sarjan heille. Jonkun mahdollisimma aivottoman ja mitä riitti monta jaksoa.
"Varmaan Bean vanhaan asuntoon."

Larissa nyökkäsi.
"Eikö siinä olisi ihan kivakin puoli? Saisit oman asunnon", tyttö koetti nähdä jotain hyvää siinä, miten Amanda oli jälleen muuttamassa. "Toki joudut sitten laittamaan itse ruokaakin enemmän, mutta... eipähän ole kukaan vaatimassa kotiin yhdeksäksi? Ja minä voin tulla kylään milloin tahansa."

Amanda tuhahti hiljaa. Ei häntä nytkään kukaan vaatinut kotiin Kunhan tuli järkevään aikaan, ei valvottanut, kertoi missä oli. Ihan normaalia. Kai.
"No se."

"Voimme käydä ostamassa sinulle suloisia pehmoleluja hyllylle. Tai kouluratsujen julisteita, niin olo tuntuu nopeasti kotoisalta", Larissa koetti piristää Amandan mieltä. "Ja minä tulen tietenkin auttamaan muuton kanssa."

Amanda värähti kouluratsujen julisteiden kohdalla.
"Eiköhän firma hoida sen ja eipä siinä paljoa ole."

"No sitten tulen auttamaan sinua kaiken purkamisessa", Larissa vastasi. Hän auttaisi tyttöystäväänsä, vaikka mikä olisi. Amandan ei tarvitsisi muuttaa itsekseen.

Amanda hymyili vaisusti ja hyvin pikaisesti. Larissa auttaisi, niin.
”Miten vain.” Hän veti kaikesta lämmöstä huolimatta peiton ympärilleen, tehdäkseen turvallisen pesän.

"Haluan sitä paitsi nähdä uuden kotisi", Larissa muistutti vilkaisten huolissaan tyttöä. Täällä ei tosiaankaan ollut kylmä, mutta hän ei aikonut sanoa yhtään mitään asiasta. Jos Amanda tahtoi kietoutua peittoon, tyttö saisi tehdä niin.
"Ehkä uuden kotisi kylpyhuoneessa olisi tarpeeksi tilaa toisellekin hammasharjalle?" Hän ehdotti varovasti. Olisipahan yksi asia vähemmän, mikä pitäisi muistaa ottaa mukaan kun lähtisi Amandalle yöksi.

Amanda puraisi huultaan.
”Eiköhän.” Eihän se nyt tilaa vienyt.

"Hyvä", Larissa hymyili pehmeästi. Hän pyyhki sormensa talouspaperiin ja siirsi pizzalaatikon sivuun, ennen kuin hivuttautui hieman lähemmäs Amandaa.
"Kaikki järjestyy vielä."

”Niin kai. Bea saa lapsen.” Se ei liittynyt mihinkään, mutta se vain tuli ulos.

Larissan kasvoille levisi hymy Amandan sanojen myötä. Ne olivat aina iloisia uutisia, jos häneltä kysyttiin, mutta Amanda ei tuntunut olevan samaa mieltä.
"Senkö takia muutat?" Hän kysyi hiljaa ja kiersi kättään tytön selän ympärille.

”Mmm.” Ei hän kyllä tädilleen ollut mitään sanonut. Kuten ei yleensäkään.

"Etpähän joudu vaihtamaan likaisia vaippoja?" Larissa koetti epätoivoisesti piristää Amandaa. Tyttöparka. Kyllä muutosta olisi jotain hyvää löydettävä, kun oikein etsisi.

”En sentään.” Vaikka eipä kai hänelle muutenkaan lasta annettaisi vahdittavaksi.

"Saat olla se makea serkku, joka on niin aikuinen ja cool", tyttö huomautti. "Saat paljon pieniä ihailijoita. Minä aion kyllä silti olla suurin fanisi."

”Niinpä kai. Kääntyy kun he alkavat kilpailla.” Hän naurahti vaisusti. Melkein sarkastisesti.

"He koettavat seurata sinun jalanjäljissäsi", Larissa hymyili pehmeästi. "Olet siinä kohtaa jo tunnettu nimi kilpailujen maailmassa. Heiltä tullaan kysymään, millaista on olla sinun serkkusi."

”Niin kai.” Tuskin se niin menisi. Serkut olivat aitoja Veenejä tai jotain.

"Juuri niin", Larissa vakuutti. Amanda pääsisi loistamaan ja toimisi hyvänä esimerkkinä serkuilleen.
"Sinusta tulee vielä maailman huippuja."

”Niin kai.” Se taisi olla kaikki mitä Amandasta sai irti nyt. Hän halusi vain punaisen amerikkalaisensa takaisin.

Larissa halasi tyttöystäväänsä tiukasti. Amanda oli joutunut kokemaan aivan liikaa. Kenenkään ei kuuluisi joutua sanomaan hyvästejä hevoselleen näin.
"Sano vain, jos haluat käydä nukkumaan", tyttö sanoi hiljaa. Katse seilasi läppärin ruudulla pyörivän sarjan ja Amandan väliä. Voisipa hän tehdä tyttöystävänsä eteen muutakin kuin vain istua avuttomana vieressä.

"Minä sanon." Sekin meni vähän pieleen ku Amanda nukahti kesken kaiken. Hän tosin heräsi sitte yöllä kun Larissa jo nukkui. Hetkenn hän katseli tyttöä viereensä ja päätti sitten lähteä. Hän tarvitsi ilmaa. Ehkä kävely Rosingsin puutarhassa auttaisi tai jotain.

Larissa antoi tytön nukkua, sillä se tekisi vain hyvää tytölle. Kun häntäkin alkoi väsyttää, hän sammutti sarjan koneeltaan ja käpertyi sängylle Amandan viereen varoen tarkoin, ettei liikuttaisi tyttöä liikaa. Hän ei tahtonut herättää Amandaa nyt, kun oli antanut tytön nukkua.
Kun hän heräsi yöllä, Amanda ei enää ollutkaan hänen vieressään. Larissa hieroi unta silmistään ja nousi istumaan sängyllä. Vessasta ei kuulunut ääntä, joten tyttö veti johtopäätelmän, ettei Amanda ollut suunnannut sinnekään. Larissa nousi ylös ja hiipi sukkasiltaan huoneen halki. Hän nukkui sukat jalassa tässäkin lämmössä, sillä muuten hänestä tuntui, että varpaat jäätyivät.
"Amanda?" Hän huhuili kurkistaessaan ovesta ulos. Olikohan tyttö lähtenyt ihan kokonaan kotiin sanomatta mitään?

Amanda oli hiippaillut jo pidemmälle pihassa, katsellen jonnekin tyhjästi. Ainakin ulkona sai edes henkeä.

Kun tytöstä ei kuulunut mitään, Larissa sujautti kengät jalkaansa ja lähti ulos katsoakseen oliko Amandan auto enää edes parkissa kartanon parkkipaikalla.
"Amanda!" Larissa huikkasi juosten viimeiset askeleet tytön luokse, kun näki Amandan aamuyön hämärässä. "Mitä sinä täällä teet?"

Amanda käänsi päätään ja räpäytti pari kertaa silmiään.
"Tarvitsin happea."

"Voi rakas", Larissa huokaisi ja kohotti kätensä sipaistakseen Amandan poskea. "Auttoiko ulos tuleminen?"

"Vähän. Saan täällä paremmin henkeä." Amanda myönsi. Hän halusi kadota. Kauas. Kauas pois kaikesta.

"Selvä", tyttö nyökkäsi ja vilkaisi Amandan kasvoja uudemman kerran. "Ollaan sitten ulkona. Puutarhassa olisi penkki, jos tahdot istua alas."

Ei, hän halusi tuntea nurmikon jalkojensa alla. Hän vain pudisteli päätään.
"Ei."

"Okei", tyttö vastasi nyökäten. He seisoisivat sitten tässä. Hän tosin astui hieman lähemmäs tarjoten halausta Amandalle. "Olet rakas."

Amanda ei varsinaisesti kieltäytynyt halauksesta tai suostunut siihen. Kumpaakaan.
"Mmm. sinäkin."

Ainakin halaamisen myötä hänelle tuli tunne, että hän teki jotakin Amandan eteen. Jollakin tavalla auttoi tyttöä, jolla oli painajaismainen päivä takanaan. Ei hänellä ollut mitään sanojakaan, millä lohduttaa, joten Larissa tyytyi halaamaan Amandaa kosteassa kesäyössä. Se oli parasta, mitä hän saattoi tyttöystävänsä eteen tehdä, niin surkealta kuin se kuulostikin.

Amanda katseli tyhjänä eteensä ja järjesteli suunnitelmaa mielessään. Hänellä alkoi olla idea siitä, mitä hän tekisi aamulla Larissan mentyä töihin.

Larissa silitteli Amandan selkää siinä seistessään ja lepuutti päätään tytön hartialla. Miksei hän osannut sanoa mitään näin suuren surun keskellä? Miksi hän vain seisoi ja ihmetteli, kun olisi ollut niin paljon asioita, joita olisi pitänyt tehdä?
"Oletko valmis menemään takaisin sisälle?" Tyttö kysyi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka pitkään he olivat seisseet ulkona, mutta kesäyön painostava kosteus alkoi tuntua nahkealta iholla. Eipä sisällä sen viileämpää olisi, mutta ainakin sisätiloissa he voisivat koettaa nukahtaa uudestaan.

"mmmh, joo." Amanda lähti Larissan kanssa sisälle. Huomenna hän nostaisi pankkitilinsä tyhjäksi ja lähtisi ajelemaan jonnein.

Larissa johdatti Amandan takaisin sisään, riisui hiljaa kengät jalastaan ja hiipi huoneeseensa varmistettuaan, että ulko-ovi naksahti lukkoon mahdollisimman hiljaa. Mayben ei tarvitsisi herätä keskellä yötä ovien paukutteluun.
"Herätäthän minut, jos kaipaat uudestaan ilmaa?" Larissa pyysi työntäessään huoneensa ikkunaa niin isolle auki kuin vain mahdollista, ennen kuin palasi sänkyyn ja kutsui Amandaa aivan kylkeensä kiinni.

Amanda asteli sisälle ja nyökkäsi Larissan sanoille. Hän käpertyi sänkyyn Larissan viereen. Hän ei varmaan hetkeen tulisi siinä olemaankaan.

Larissa veti Amandan halaukseensa sängylläkin, ennen kuin painoi päänsä tyynyyn. Voisipa hän karkottaa kaiken pahan vain pitelemällä tyttöä syleilyssään, mutta valitettavasti se ei toiminut niin. Hänellä ei ollut moisia taikavoimia.
Aamu valkeni pilvisenä, mistä brasilialainen oli varsin onnellinen. Ehkä he saisivat vihdoin kunnon sateen ja ilma raikastuisi edes vähän. Tämä painostava, päällä roikkuva kosteus sai lämmönkin tuntumaan pahemmalta. Se myös muistutti kovin kodista kaukana Atlantin toisella puolen.
"Huomenta", tyttö tervehti Amandaa hiljaa. "Minun pitää nousta töitä varten, mutta sinä voit jäädä lepäämään tänne vaikka koko päiväksi."

Amanda ynähti Larissan sanoille ja pyöräytti silmiään.
"Mmm." Ei hän jäisi. Sillä sekunnilla kun hän oli varma että Larissa oli tallissa, Amanda kasasi tavaroitaan lähti autolleen. Muutaman tunnin ajolla hän ehti riittävän kauas, laittaakseen tekstiviestin että kaikki oli hyvin. Jossakin Edinnburghin ja Stirlingin välissä hän nosti pankkitilinsä tyhjäksi, leikkasi sim-kortin kahtia ja heitti sen roskiin.