[P] Late goodbye

Vähintäänkin outo keskustelu Artemis Cavanaughn ja Caitlin O'Connorin (Silkki) välillä.

Lauantai 27.08.2016 - alkuilta

Artemis nautti rauhallisesta illasta kotona, kirjoittaen sähköpostia asianajajalleen. Tuolla oli miehen testamentti hallussaan ja yllättäen Artemis halusi tehdä siihen pari muutosta, asioita ajateltuaan järjellä. Hän ei odottanut ketään käymään, vaan oli ottanut hieman viskiä (vaikka ei saisi juoda lääkkeidensä kanssa, mutta eihän yksi paukku ollut juomista). Hän nautti rauhasta ja hiljaisuudesta, vaikka päässään myllersi. Monenlaiset ajatukset kiersivät päässä, kun hän ylihuomisesta lähtien olisi oman tietonsa mukaan työtön. Effie ei ainakaan ollut ilmoittanut, etteikö hyväksyisi hänen eroanomustaan.

Caitlin ei ollut tahtonut uskoa työntekijöiden keskellä supistua huhua eroamisesta, mutta tutkittuaan itse valmennusaikatauluja, ei hän voinut hyvillä mielin jättää puheita omaan arvoonsa. Artemis ei ollut täyttänyt seuraavia viikkojaan valmennuksilla. Tokihan se voisi tarkoittaa, että mies oli vain matkustamassa jonnekin uutta hevosta katsomaan tai ottamassa lomaa, mutta hän ei saisi nukuttua ennenkö pääsisi eroon kalvavasta tunteesta, että tallityöntekijät olivat tienneet jotakin mitä hän ei. Olisi varmasti pitänyt pitää tiukemmin yhteyttä ystävään, mutta sen murehtiminen juuri nyt ei auttanut. Se auttoi, että lukitsi ulko-oven takanaan ja lähti kävellen Hexhamin halki kohti tuttua omakotitaloa, jossa Artemis asusti. Hän voisi hyvinkin viettää illan ystävän seurassa, kun oli lähtenyt talliltakin ajoissa. Caitlin nautti raikkaasta ulkoilmasta kulkiessaan hiljaisen kaupungin halki. Autolla olisi ollut nopeammin perillä, mutta hän oli viettänyt niin pitkiä aikoja sisätiloissa, että kävely ulkoilmassa tuntui kerrassaan vastustamattomalta idealta. Ei kai hänellä kiire miehen luokse ollut, kun ei ollut edes ilmoittanut saapuvansa. Olisi ehkä pitänyt. Kaikkien elämä ei ollut yhtä tyhjää kuin hänen. Nainen soitti ovikelloa pysähtyessään tutun omakotitalon oven eteen ja hymyili jo valmiiksi. Jos Artemis ei olisi kotona, hän voisi palata myöhemmin - suunnitellusti, eikä vain ilmestyä oven taakse.

Artemis havahtui siihen ovikelloon. Mitä nyt? Hän kirjoitti viimeisen lauseen loppuun ja lähetti viestin. Hän nousi ylös, astellen haamuna asuntonsa halki. Hän avasi oven, yllättyen Caitlinista. Hän oli tarkoituksella pitänyt etäisyyttä naiseen.
"... Iltaa. Unohdinko jotain sovittua?"

"Et", Caitlin vastasi pirteästi ja astahti kohti astuakseen sisään asuntoon, vaikka sitten kutsumattakin. "Ajattelin vain tulla käymään, kun ei olla hetkeen ehditty jutella kunnolla." Mies näytti erilaiselta, mutta hän ei osannut suoraan sanoa miksi. Levollinen ei ehkä ollut oikea sana kuvaamaan muutosta, mutta Artemis ei näyttänyt aivan niin vihaiselta koko maailmalle.

Koomainen oli aika osuva sana. Artemis huokaisi hiljaa, päästäen Caitlinin sisälle. Asunto oli neuroottisen siisti jopa tavalliseen nähden. Palkintokaappi oli siistitty pois, kaikki henkilökohtainen oli siivottu pois.
"Haluatko kahvia?"

Caitlin tiesi, miltä asunto näytti, kun sieltä oli muuttamassa pois. Hän oli tottunut katselemaan kulloistakin asuntoaan muuttamisen eri vaiheissa. Tämä oli jo yksi niistä viimeisistä, kun asunto ei enää näyttänyt kodilta vaan sisustuslehden mallikuvista repäistyltä.
"Mielelläni", hän vastasi yrittäen päästä eroon hämmennyksestä, joka velloi mielessä. Ei näyttänyt lainkaan siltä, että Artemis oli vain ottamassa viikon tai kaksi lomaa. "Mitä olet tehnyt palkinnoillesi?" Hän kysäisi tavalla, jonka toivoi kuulostavan ohimenevältä huomiolta eikä paljastavan sitä tunnetta, joka paraikaa kietoi sisuskaluja solmuun.

Artemis laahusti keittiöön keittääkseen kahvia. Hän otti mukin kaapista, ihme että ne olivat vielä esillä. Palkinnoille? Saakeli, eikö nainen olisi voinut kompastua kynnykseen ja olla huomaamatta?
"Hankin uuden kaapin ja siivosin ne siksi aikaa pois."

Caitlin oli yrittänyt oppia huomioimaan ympäristöään kompuroimisen välttämiseksi. David ei voinut aina olla pelastamassa häntä, kun omat jalat eivät toimineet.
"Ja minneköhän osoitteeseen uutta kaappia ollaan toimittamassa?" Nainen kysäisi koettaen pakottaa äänensä keveäksi ja huvittuneeksi. Ehkä hän vain oletti liikoja, mutta… Näin hän oli aina toiminut. Oli mahdoton olla vertaamatta Artemiksen asunnon tilaa niihin päiviin, kun hän oli valmistautunut karistamaan kaupungin tomut jaloistaan.

"Tähän." Artemis vakuutti. EI hän muuttaisi ilmoittamatta, mies ei ollut sellainen. Uutta kaappia ei kyllä ollut tulossa, vaan kaikki oli siivottu pois jotta kenenkään ei tarvitsisi kyädä hänen tavaroitaan läpi asunnolla, kun miestä ei enää olisi.

Oli vaikea uskoa sen olevan niin, mutta hän ei painostanut enempää. Ehkä Artemis vain oli siivonnut ennestäänkin siistiä asuntoaan reilulla kädellä. Jotkut tykkäsivät heivata kaiken ylimääräisen pois tietyn vuodenajan saapuessa kolkuttelemaan ovelle.
"Mitä aiot tehdä lomallasi?" Caitlin sen sijaan kysyi. Jos nyt oletettaisiin, ettei mies ollut muuttamassa mihinkään, oli tuo selkeästi jäämässä lomalle ensiviikosta, mikä selitti valmennusaikataulun tyhjentymisen.

”Lomal... Ah. Rentoutua." Ei hän tajunnut aluksi mistä Caitlin puhui. Miksi ihmeessä nainen oli edes tonkinut hänen aikataulujansa?

Caitlin kurtisti kulmiaan. Vastaus ei aivan vakuuttanut täsmällisyydellään, kun Artemis vaikutti hämmentyneeltä hänen kysymyksestään. Jos mies ei ollut ajatellut taukoaan valmennuksista lomana, eikä ollut muuttamassa, niin mistä ihmeestä tässä sitten oli kyse? Siitä, että Artemis aikoi vain ottaa rennosti, katsoa rästiin jääneet elokuvat ja lukea kirjat, jotka olivat keränneet pölyä hyllyssä viime vuodet? Hän ei erityisemmin uskonut siihen.
"Aiotko olla ihan kotosalla, vai lähdetkö jonnekin?"

"Teen pienen matkan." Artemis myönsi, muistaen jotakin. Hän kävi olohuoneessa, palaten takaisin. Hän ojensi naiselle rasian.
"Tarvitset sitä enemmän kuin minä." Rasian sisällä oli plastron neula, hopeinen. Keskellä oli pieni neliapila, jonka jokaisessa lehdessä oli pieni vihreä kivi.
"Hieman lisäonnea Remonan kanssa. Löysin sen siivotessani."

"Oi, minne lähdet?" Nainen tarttui heti mahdollisuuteen urkkia lisää yllättävästä lomasta, josta ystävä ei ollut aiemmin sanonut mitään. Hän vilkaisi kummissaan ojennettua rasiaa eikä voinut olla aukaisematta sitä heti. Caitlin katseli hetken kaunista neulaa ja suli hymyyn.
"Se on todella kaunis, Artemis. Oletko varma, ettet tahdo säilyttää sitä itse muistona kaikista kerroista, kun olet käyttänyt sitä?" Caitlin kuitenkin koki tarpeelliseksi kysyä. Ehkä miehestä ei olisi enää kilparadoille, mutta ei se tarkoittaisi, että kaikesta entisestä olisi pakko luopua.

Artemis nielaisi. Caitlin oli ainoa hiemankaan ystävää muistuttava, joka hänellä oli ollut sen jälkeen kun oli täyttänyt kaksitoista. Kaikki muut suhteet saattoivat vaikuttaa ystävyydeltä, mutta olivat puhtaasti ammatillisia.
"Olen. En antaisi sitä muuten. Pidin sitä kun voitin World Cupin ensimmäisen kerran, joten ehkä se tuo sinulle samaa onnea."

Nainen kohotti katseensa neulasta ystäväänsä lämmin, kiitollinen hymy huulillaan.
"Kiitos. Lupaan pitää sitä heti ensimmäisissä kisoissamme kesätauon jälkeen", Caitlin vannoi. Hän oli antanut Remonan lomailla Rosingsissa saavutetun hienon voiton jälkeen viikkoja, mutta nyt tamma oli jälleen palaamassa takaisin täyteen työntekoon talvikautta varten. Vaikka Artemis ei ollut koskaan vaikuttanut kovinkaan innokkaalta jakelemaan kosketuksia, ei Caitlin voinut olla levittämättä käsiään ja astumasta miehen tilaan sanoakseen halauksella vielä sen, mitä sanat eivät hänestä välittäneet riittävän selkeästi. Neula oli kaikessa yksinkertaisuudessaan yksi hienoimmista lahjoista, joita hänelle oli koskaan annettu.

Artemis halasi naista enemmän kuin kiusaantuneesti.
"Lupaan katsoa ne kisat." Hän sanoi vaisusti. Niin, niinhän hän lupasi. Artemis ei katsoisi niitä kisoja. Hän puhui edelleen hyvin monotonisesti, kuten oli puhunut koko elokuun, eikä oikein näyttänyt tunteita. Lääkitys.

Nainen hymyili silmät liikutuksesta kostuneina vetäytyessään halauksesta. Sanoivat muut tallilla mitä tahansa, Artemis oli hieno, suorastaan uskomaton mies ja mitä parhain ystävä.
"Teen parhaani, jotta et joudu sulkemaan silmiäsi häpeästä", Caitlin lupasi pehmeästi naurahtaen. Artemis vaikutti niin vaisulta verrattuna aiempaan, mutta hän ei osannut täysin sanoa, mistä moinen vaikutelma syntyi. Ehkä mies oli vain väsynyt. Hänkin olisi ollut, ellei olisi paennut Lontooseen tuulettumaan turhankin usein. Toisaalta, saattoiko Davidin luona muka vierailla turhan usein? Hän ei uskonut sen olevan mahdollista.
"Kerro nyt jotakin matkastasi", hän kannusti sulkien vaivalloisesti rasian, jotta kykenisi irrottamaan katseensa kauniista neulasta.

"Kiitos." Caitlin-parka. Nainen ei tiennyt että joutuisi ratsastamaan ystävänsä muistoksi, ei siksi että tuo voisi olla ylpeää. Sitä hän ei tosin ollut sanomassa tuolle.
"Viivyn muutaman viikon. Pieni paikka, omaa rauhaa."

"Se kuulostaa ihanalta", nainen vastasi pyöritellen rasiaa pitkissä sormissaan. Toivottavasti ystävä nauttisi olostaan. Artemis oli ansainnut sen. Ei voinut olla ollut helppoa katsoa olympialaisia ja tietää, että olisi oikeasti itse kuulunut radalle eikä television ääreen. Hänellekin oli tehnyt tiukkaa seurata kouluohjelmia, erityisesti ensimmäisen vaiheen kohdalla, kun hän saattoi täysin puolueettomasti sanoa, että Remona olisi parhaana päivänään pystynyt huomattavasti parempaan suoritukseen kuin osa olympiaratsukoista.
"Ajattelinkin, että tallilla kiertävät puheet eroamisestasi olivat höpönlöpöä", Caitlin hymähti.

Artemiksella ei ollut sydäntä korjata Caitlinia. Hän kaatoi vain naiselle kahvia, laskien kupin pöydälle.
"Hmm, kaikkea he keksivät." Hän olisi halunnut puhua rehellisesti, mutta ei pystynyt. Caitlin olisi onnellisempi ilman tietoa tai epäilystä.

Nainen kiitti kahvistaan, mutta tajusi sentään jättää kupin pöydälle. Kun oli riittävän monta kertaa polttanut kielensä, huulensa, kätensä ja lähestulkoon koko kehonsa kiirehtiessään juomaan vastakeitettyä, höyryävän kuumaa kahvia, oli oppinut kärsivälliseksi.
"Pakko myöntää, että pelkäsin hetken pahinta kun näin asuntosi. Tunnistan muuttokuntoisen asunnon sellaisen nähdessäni, kun olen itse muuttanut useammin kuin kannattaisi", Caitlin myönsi. Hän piti vihreiden silmiensä katseen tiiviisti ystävässä odottaessaan reaktiota. Olihan Artemis kieltänyt, että olisi muuttamassa, tai ainakin antanut ymmärtää niin, mutta hän ei ollut täysin varma, uskoisiko siihen. Ei kun asunto näytti jopa Artemiksen kriteereillä naurettavan siistiltä, tyhjältä ja ehdottomasti enemmän asunnolta kuin kodilta. Eipä sillä, että hänellä olisi ollut paljoa kokemusta niiden eroista.

Artemis yritti hymyilla hieman, suunpielien vain nykyäistessä muutaman millin ylöspäin, ennen kuin ne notkahtivat taas alas, pitäen suun tiukkana mutruna.
"Miksi valehtelisin, Caitlin?"

Se hymy tuskin ansaitsi tulla kutsutuksi edes hymyksi, sillä se tuntui olevan irvikuva lämpimästä, aidosta hymynhäiveestä. Se oli tyhjä ja kolkko, kuten ympäröivä asuntokin. Se jos mikä sai Caitlinin nielaisemaan, kun takaraivossa nakutti tunne siitä, että häneltä meni jotakin ohi.
"En tiedä. Minä valehtelisin, jos olisin muuttamassa", nainen kohautti heikosti harteitaan. Tai hän yrittäisi, johdattaisi keskustelun muualle keinolla millä hyvänsä, sillä varsinainen valehtelu ei kuulunut hänen vahvuuksiinsa. "On helpompaa, kun ei tarvitse sanoa hyvästejä. Voi vain lähteä, kun on saanut kaiken pakattua."

"En harrasta sellaista. Tajuaisithan sinä sen kun hevoseni lähtisivät." Artemis vakuutteli. Hän oli jo aiemmin sanonut ettei muuttaisi ilman hevosiaan.

"Mutta et myöskään muuttaisi hevosia tallille, jolle et ehdi itse oloja tarkistamaan ja hevosia vastaan", nainen huomautti kulmiaan kurtistaen. "Minä muutin aina itse edeltä, ja hevonen seurasi viikon tai parin päästä perästä, kun olin saanut kaiken muun hoidettua valmiiksi. Siinä vaiheessa kun hevosesi lähtisivät, olisi jo liian myöhäistä pysäyttää sinua." Ehkä hän vetosi nyt liikaa omiin kokemuksiinsa, mutta kun oli muuttanut sekä hevosten kera että ilman niin monta kertaa, oli oppinut tekemään asiat järjestyksessä, joka toimi. Hevosten muuttaminen samaan aikaan kuin itse muutti kuulosti toki hienolta, mutta harvoin toimi käytännössä yhtä hyvin kuin suunnitelmien tasolla.

Artemis teki jotain mikä ei ollut hänen tapaistaan. Miltein kaksimetrinen mies kyykistyi ystävänsä eteen, laskien kätensä naisen olalle. Vihreissä silmissä viipyi jokin tunne, jota oli hankala nimetä. Se oli myös aivan uusi. Hän näytti väsyneeltä, mutta samaan aikaan seesteisen rauhalliselta.
"En valehtelisi sinulle, Caitlin. Usko minua."

Hän tutkaili Artemiksen silmiä etsien jotakin merkkiä siitä, ettei ystävän sanoihin ollut luottamista. Artemis ei tuntunut valehtelevan, ei ainakaan niin kömpelösti kuin hän teki, joten ei auttanut kuin uskoa ystävää.
"Hyvä on", Caitlin huokaisi mutta tarttui miehen käteen. "Kai kertoisit minulle, jos jokin olisi muuttumassa? Tai muuttunut jo?" Nainen kysyi epävarmuus ääneen hiipien. Artemis ei tuntunut omalta itseltään, mutta mitäpä hän olisi miehen mielenliikkeistä tiennyt, kun oli pitänyt niin hatarasti yhteyttä viimeisen kuukauden. Nyt hän ei voinut kuin soimata itseään siitä, ettei ollut viettänyt enempää aikaa Artemiksen kanssa.

Irlantilainen nyökkäsi, yrittäen uudelleen hymyillä. Se oli miehelle hankalaa, etenkin kun hän ei ollut oikeasti iloinen.
"Kertoisin. Tietenkin. Kelpaako viskiryyppy kahvin seuraksi? Irlantilaista, tietty."

Miehen yritys loihtia hymy huulilleen ei vakuuttanut. Caitlin nielaisi kielelle kohoavat vastalauseet ja nyökkäsi.
"Totta kai. Olisi maanpetos kieltäytyä irlantilaisesta viskistä", nainen tavoitteli sanoilleen kepeää sävyä, muttei täysin onnistunut yrityksessään. Se oli vaikeaa, kun ympäristö sai epäilemään kaikkea. Oli helpompi olla epäluuloinen kuin luottaa siihen, että vaisuksi muuttuneella ystävällä ei ollut mitään pientä lomamatkaa kummempaa mielessään.

Vaikka kaikki olisi ollut hyvin ja kuten aina ennen, Artemis ei silti olisi osannut hymyillä kenenkään nähden. Viimeisimmästä hymystä oli ikuisuus. Hän nousi ja kävi hakemassa kaksi lasia sekä koristeellisen pullon. Hän laski lasit pöydälle, kaataen pienet lirut.

Caitlin siemaisi kahviaan seuratessaan katseellaan ystävän puuhia. Huomio kiinnittyi väistämättä ympäristön tyhjyyteen ja Artemiksen käytöksen tasaisuuteen. Ystävä tuntui olevan syvällä omissa ajatuksissaan.
"Mitä pohdit?" Hän kysyi kun totesi sen olevan ehkä kaikista kohteliain tapa tiedustella vielä kerran, mikä miestä vaivasi. Suorat syytökset tuskin johtaisivat yhtään mihinkään.

Artemis ei ollut ajatuksissaan. Hän ei pitkästä aikaa ajatellut mitään, olemuksessa oli läsnä lähinnä seesteinen rauha. Se oli harvinaista hänen kohdallaan.
"En mitään erityistä. Koetan olla ajattelematta kummempia, etten tuo arkea matkallenikin."

Caitlin kurtisti kulmiaan. Eihän kukaan halunnut ottaa arkielämäänsä mukaan lomalle, mutta ajatukset kulkivat aina mukana. Ei niistä päässyt eroon sen perusteella oliko töissä, kotona vai lomalla.
"Artemis, kuulostat erilaiselta. Onko kaikki varmasti hyvin?" Hän kysyi epäuskoisena. Mies ei vaikuttanut omalta itseltään. Se tunne vain vahvistui jokaisen kuluvan hetken myötä.

Mies istui alas juuri kun Caitlin kysyi asiasta. Hän tiesi olevansa erilainen ja miksi oli, mutta ei ollut kertomassa syytä kenellekään.
"Kaikki on hyvin." Estevalmentaja vastasi tasapakdun rauhallisesti, jaksaen edelleen vakuuttaa.

Hän pudisti päätään ja luopui kahvikupistaan viskilasin suosimisen tähden. Hän kohotti lasin huulilleen kulauttaen tottuneesti viskin kurkustaan. Se oli kieltämättä hyvää tavaraa, sillä polte ei ollut katkera ja tukehduttava, vaan miellyttävä ja lämmin.
"Joku voisi loukkaantua siitä, että pidät toista liian typeränä näkemään, kun kaikki ei ole hyvin", nainen huomautti. Hän ei osannut loukkaantua moisesta, mutta eipä se mukavaltakaan tuntunut, nimittäin tietää ettei ystävä luottanut sen vertaa että kertoisi ajatuksistaan hänelle. Toivottavasti loma piristäisi Artemista.

"Se on jonkun ongelma, onneksi sinä et ole sellainen?" Artemis ei ollut avautumassa Caitlinille. Parempi kun nainen vain ei tajuaisi hänen kadonneen elämästään. Aiden tuskin kertoisi kellekään, joten kukaan ei kaipaisi häntä. No rehellisesti, Caitlin voisi olla ainoa jolle tulisi edes hieman ikävä.
"Miten Davidin kanssa menee?"

Nainen siristi silmiään pohtien, kehtaisiko vielä painostaa, vai tekisikö se vain enemmän hallaa heidän ystävyydelleen. Huokaisten hän päätti antaa asian olla. Ei hän voisi pakottaa Artemista puhumaan, jos mies ei tahtonut puhua hänelle.
"Onneksi en", hän myönsi ja pyöritteli jäljelle jäänyttä viskitilkkaa lasinpohjalla. Hän kulautti sen yhdellä ripeällä liikkeellä alas ja luopui lasista ennenkö päätyisi rikkomaan sen. Davidin maininta sai huulet kääntymään ylöspäin ilman pienintäkään tietoista ponnistusta.
"Upeasti", Caitlin vakuutti lämpimästi. Jokaikinen päivä hän kuvitteli, ettei voisi rakastaa miestä enempää, ja aina uudestaan joutui yllättymään auringon noustessa. Halu jakaa jokainen hetki miehen kanssa poltteli kaikkialla sormenpäistä varpaisiin eikä Hexhamissa asuminen ollut enää lainkaan niin itsestäänselvää kuin vielä muutamaa kuukautta aiemmin.
"En voisi olla onnellisempi."

Naisen sanat saivat Artemiksen ihan oikeasti hymyilemään. Lääkkeiden vaikutus alkoi siis väistyä alkoholin vaikutuksen tieltä. Ei hyvä, kun kyseessä oli lääkkeet joiden kanssa ei saisi juoda. Miehen hymy oli toki vaatimaton, hyvin pieni ja varovainen, sellainen ujon ihmisen vieno hymy.
"Hyvä. Et sitten pilaa kaikkea. En voi aina vahtia."

Hymy muuttui entistä aurinkoisemmaksi, kun mieskin hymyili vastaukseksi. Caitlin naurahti pehmeästi ja painoi hetkeksi katseen käsiinsä, jotka olivat palanneet pyörittelemään tyhjää kahvikuppia.
"Ei ole tarkoitus", hän vakuutti nostaen rehellisen katseensa takaisin Artemikseen. Hän tekisi parhaansa, jotta ei sotkisi tätäkin kuten oli tehnyt niin usein aiemmin. David oli erityinen. Miksi, sitä hän ei osannut sanoa, mutta epäili sillä olevan jotakin tekemistä sen kanssa miten nopeasti ja vaivattomasti mies oli hurmannut hänet.

Artemis ei juuri koskaan hymyillyt ja sekin hävisi kasvoilta melko nopeasti, mutta suunpielet olivat kuitenki nousseet ylöspäin.
"En halua nähdä sinua taas siinä pisteessä. Tai pahemmassa." Mies totesi tyynesti. Ei hän tulisi enää Caitlinia näkemään ja tässä hyvästelikin mielesstä ystäväänsä, joka kammosi hyvästejä. Reilua.

"Et ole ainoa", Caitlin vastasi. Pelkkä ajatus siitä, ettei David soittaisi esityksensä päätteeksi illalla tai vastaisi hänen viesteihinsä sai kuristavan tunteen hiipimään rintakehään. Niin ei saisi tapahtua. Ei enää, ei koskaan. Vaan eikö hän ollut juuri se, joka aina hoki, ettei koskaan saanut sanoa ei koskaan?
"Teen parhaani, jotta tämä olisi onnellinen tarina kerrottavaksi." Mielellään myös pitkä sellainen, mutta mikäli se olisi mahdotonta, hän voisi joustaa. Kunhan vain juuri nyt onnea riittäisi puolelle maailmaa jaettavaksi, kaikki olisi sen arvoista.

"Se on hyvä. Pidäkin sen niin." Artemis vilkaisi ulos keittiön ikkunasta. Piha näytti niin rauhalliselta. Terassilta oli viety kalusteet pois, minimalistisen puutarhan lamput eivät enää palaneet. Talo oli todellakin asetettu siihen tilaan, ettei siellä tultaisi asumaan.

Hän yrittäisi. Se olisi paras, mitä hän voisi luvata. Täytyisi vain toivoa, että se riittäisi - ja siltä varalta ettei, hän aikoi nauttia jokaisesta hetkestä kaikin voimin. Jos hän takertuisi jokaiseen ihanaan kokemukseen nyt kun niitä riittäisi, niiden olisi pakko kantaa kaiken yli, mitä elämällä olisi eteen heitettävänä.
"Eikö sinulla ollut tuoleja terassilla?" Nainen kysyi huomatessaan suunnan, johon Artemiksen katse oli kääntynyt. Hän ei voinut mennä moisesta vannomaan kun ei ollut aiempien vierailujensa aikana suunnannut suurta huomiota miehen talolle, mutta hän olisi voinut vannoa nähneensä kalustusta pihalla. Toisaalta, saisiko hän enää painostaa miestä yhtään enempää muuttamisesta tai mistä tässä ikinä olikaan kyse? Artemis oli tehnyt jo useaan kertaan selväksi ettei tahtonut puhua hänelle. Ehkä hänen olisi vain kunnioitettava sitä.

Mies havahtui ajatuksistaan, kääntäen katseensa takaisin Caitliniin.
"Rauhoitu. Uusin nekin nyt, ne eivät olleet kovin hyvässä kunnossa enää." Miten nainen saattoikin napata kaikki vihjeet siitä ettei hän ollut jäämässä? jestas.

"Olisi kannattanut odottaa pidemmälle syksyyn, kun kaikki terassikalusteet tulevat alennusmyynteihin", nainen huomautti suupieli nykien. No, kaipa Artemiksen ahkeralla valmentamisella oli yksi ja sama, ostiko terassikalusteet nyt vai kuukauden päästä.
"Tahdon nähdä miltä täällä näyttää, kun saat kaikki uudet kalusteet paikoilleen."

"En halunnut alennusmyynnistä, vaan tietynlaiset." Mies hymähti vaisusti, siirtyen viskistä itsekin kahviin. Ehkei hänen olisi sopivaa juoda enempää. Hän mietti mitä muuta haluaisi tietää ja muistaa kouluratsastajasta.
"Miten Remonan kanssa menee?"

"Löysitkö mieleiset?" Hän kysyi vilkaisten autiota pihaa vielä kertaalleen, ennenkö palautti katseensa Artemikseen. Miehelle oli selkeästi iskenyt tahto uudistaa elämäänsä tai ainakin kotinsa sisustusta, kun niin paljon tavaraa tuntui puuttuvan.
"Laidunloma teki sille pelkkää hyvää. Se on niin täynnä elämäniloa, ettei sen lähellä voi olla hymyilemättä. Melkein kaduttaa, etten ilmoittanut sitä kisoihin jo syyskuun alussa. Se olisi aivan valmis palaamaan radoille. Remona on suorastaan lukenut ajatuksiani kaikki viimeiset ratsastuskerrat. Sen työmotivaatio on aivan uskomaton", nainen huokaisi. Kenties hänen oma onnensa heijastui takaisin elämäniloisesta hevosesta kaksinkertaisena ja sen tähden Remona tuntui loistavan kirkkaana kuin tähti yötaivaalla, mutta oli miten oli, hän ei olisi voinut olla tyytyväisempi tai ylpeämpi ratsustaan. Kastanjanruunikko tamma oli lahja koko maailmalle.

"Se on hyvä. Joskus laidunloma auttaa." Artemis vastasi, vilkaisten lopuksi merkitsevästi Caitlinia. Niin, se tekisi ehkä hyvää hänellekin.
"Caloun muuten etsi sinua viikonloppuna."

Remonan tapauksessa loma oli tehnyt ihmeitä. Tamma oli lähtenyt lomailemaan voittoisan luokkansa jälkeen Rosingsissa ja palannut entistä innokkaampana takaisin työntekoon. Hän ei malttanut odottaa, mitä syksystä tulisi. World Equestrian Games ei vaikuttanut enää lainkaan niin kaukaiselta haaveelta.
"Oh, mitäs hän?" Nainen kysäisi yllättyneenä. Hän ei ollutkaan törmännyt Miyatoon pyöriessään niinä päivinä tallilla, kun ylipäätään oli edes oikeassa maanosassa.

"Varmaan jotakin tammaansa liittyen. Se alkoi pari viikkoa takaperin hypätä kuin laama." No niin, löytyihän se normaalikin Artemis sieltä!
"Kuulemma kuvautettiin päästä jalkoihin, mutta mitään ei löydy."

Caitlin ei voinut kuin naurahtaa miehen kuvakselle. Vai hyppäsi Cora kuin laama. Se ei kuulostanut sievän ruunikonkimon tapaiselta. Ehkä hänen täytyisi etsiä Miyato käsiinsä ja kysellä, mistä nyt oikein tuuli. Tuskinpa hänestä suurta apua olisi, mutta ei se estäisi yrittämästä.
"Toivottavasti se on vain jokin tammamainen mielenilmaisu", nainen totesi. Luojan kiitos Remona ei harrastanut sellaisia.

"Jotain varusteisiin liittyvää apua. En tiedä, ei hän minulle asiaa paljon avannut." Miyato ei varsinaisesti välittänyt miespuolisen irlantilaisen seurasta, vaan vältteli tuota ennemmin kuin ruttoa.

"No, katsotaan. Etsin hänet käsiini", nainen kohautti harteitaan. Eiköhän Cora ollut aivan kunnossa, mitä nyt osoitti mieltään jostakin. Eihän siitä ollut löydetty mitään vikaa tutkimallakaan. Hevoset. Tai ehkä tarkempi ilmaus olisi ollut tammat. Ne keksivät aina jotakin, millä aiheuttaa harmaita hiuksia ratsastajalleen ja omistajalleen.

"Tuli vain mieleeni." Artemis tuhahti hiljaa. Tämä oli syy, miksi hän ei pitänyt tammoista. Hankalia otuksia. Juotuaan kahvinsa mies vilkaisi kelloa. Hän nousi ja käveli kaapille. Sieltä dosetista lääkkeet kämmenelle ja ilman vettä alas. Hetken kämmenellä oli kymmenisen pilleriä.

"Kiitos kun kerroit", Caitlin vakuutti ja vilkaisi liikkeelle lähtenyttä ystävää uteliaana. Tulisiko hänen tulkita moinen liikkuminen vihjeenä lähteä omaan kotiin? Hänhän oli loppujen lopuksi kutsunut itse itsensä kylään sen enempiä ilmoittelematta; toisaalta, se tuntui olevan hänen tavanomainen toimintatapansa mitä Artemiksen luona kyläilyyn tuli. Miehen lääkevuori sai hänet epäilemään silmien näkökykyä, mutta pillerit katosivat niin nopeasti ettei hän voinut laskea uudestaan. No, eipä se kai hänelle kuulunut. Ties vaikka Artemis ottaisi päivän vitamiininsa samaan aikaan kuin muutkin lääkkeensä. Päänsärkyyn noin montaa ei ainakaan tarvinnut ottaa, koskaan.
"Tahdotko valoittaa pienten pilleriesi tarkoitusta?" Hän kysäisi mahdollisimman ohimenevään sävyyn. Tuntui huonolta idealta alkaa painostaa miestä uudestaan ja uudestaan, mutta minkä hän itselleen mahtoi.

Artemis irvisti kun oli edelleen selin Caitliniin. Hän kääntyi naisen puoleen, kaataen loput kahvit heille pannusta.
"Lääkkeeni."

Caitlin kohotti kulmaansa. Sepäs oli informatiivinen vastaus.
"Hyvä että ovat sentään sinun eivätkä naapurin papan", nainen kommentoi kuivasti. Teki mieli udella enemmän, kysyä mihin tarkoitukseen mies joutui syömään niin montaa pientä pilleriä, sillä hän olisi voinut vannoa, ettei mies ollut joutunut noin montaa napsimaan infarktinsa jälkeen. Kai mies olisi kertonut, jos lääkärit olisivat löytäneet jotakin muuta huolestuttavaa? Hän ei voinut kuin toivoa parasta, sillä ei kehdannut painostaa enempää.
"Mitä kahvilaatua sinä oikein paahdat, kun tämä on aina näin hyvää?" Caitlin kysäisi kääntääkseen keskustelun johonkin vähemmän veitsen terällä tasapainoilua muistuttavaan puheenaiheeseen.

"Eikö? Ja... Et kerro kenellekään, mutta tässä on mielialalääkkeeni ja muut mitä tarvitsen." Kai hän voisi sen sanoa, ei kai se mikään yllätys ollut että hän soi mielialalääkitystä.
"Ostan eräästä pienpaahtimosta Newcastlesta."

"Tietenkään en kerro", nainen vastasi. Se oli helppo lupaus, sillä hänen tyyliinsä ei kuulunut juoruta muiden asioista - muuta kuin leikkimielisesti, kun puhuttiin täysin järjettömistä juoruista, joita oli tullut kuultua tallilla. Artemiksen vastaus myös selitti paljon siitä, miksi miehen käytös oli tuntunut niin vaisulta ja kummalliselta. Varmasti lääkityksellä kesti aikansa, ennenkö mieli tottui ja palasi toimimaan yhtä terävänä kuin ennen lääkitystä.
"No ei ihme, että maistuu paremmalta kuin markettien tusinatuotteet", Caitlin huokaisi. Ehkä hänenkin pitäisi ostaa parempaa kahvia kotiin. Voisihan sitä juoda edes silloin tällöin, tosin hän epäili, ettei suostuisi palaamaan markettituotteiden pariin enää herkullisen pienpaahtimolaadun jälkeen.

"Juon kahvia niin paljon, että haluan sen olevan laadukasta." Artemis myönsi. Oli ihan lohduttavaa jos Caitlin ei kertoisi siitä lääkityksestä kenellekään. Ilmeisesti myöskään se että hänet oli pakotettu huumetestiin, ei ollut levinnyt kovin pitkälle. Caitlin olisi kysynyt siitä, jos tietäisi.

"Se on varsin hyvä periaate", Caitlin nyökkäsi, "ehkä minun täytyy ottaa mallia sinusta." Hän ei tosiaankaan ollut kuullut moisia puheita, kun oli viettänyt vähäisen aikansa tallilla varsin tiiviin ohjelman parissa, jotta pääsisi jälleen lähtemään Lontooseen Davidin luokse. Kun tiivisti viikon työt muutamaan päivään, sai jo vähän tehdäkin töitä niinä päivinä kun oli paikalla.

"Se on ihan hyvä ohje muutenkin elämään." Artemis totesi tyynesti. Hän halusi tavaransa, ruokansa ja muun laadukkaana, eikä halpana sekundatavarana.

"Totta." Ei siihen voinut vastaankaan väittää. Hän ei vain aina (lähestulkoon koskaan) jaksanut kiinnittää huomiota moiseen. Kaupassakin tuli ostettua aina se, mikä ensimmäiseksi osui käteen, eikä etsittyä parempaa versiota kyseisestä elintarvikkeesta.
"Olet täynnä hyviä neuvoja", nainen totesi. Hän vilkaisi kelloaan huokaisten. Pitäisiköhän hänen suunnata kotiinsa, ennenkö tulisi käyttäneeksi kaiken vieraanvaraisuuden, jota Artemiksella oli tarjota? Hän tahtoisi tulla uudestaankin, eikä se onnistuisi, jos mies leimaisi hänet takiaiseksi josta ei päässyt eroon sen jälkeen kun kerran laski sisään asuntoonsa.

Artemis osoittaisi kyllä kun halusi ihmisistä eroon. Eikä hän nyt halunnut Caitlinista eroon, olisihan tämä viimeinen kerta kun hän istuisi naisen kanssa juomassa kahvia ja puhelemassa niitä näitä. Se oli rentouttavaa.
"Miten niin täynnä?"

"Olet antanut lukuisia nerokkaita neuvoja", Caitlin perusteli toista hartiaansa kohauttaen. Se riitti hänen mielestään määrittelemään Artemiksen täyteen hyviä neuvoja. Täytyisi kuunnella useammin, mitä mies sanoisi. Ties vaikka hän oppisi jotakin todella arvokasta elämästä Artemiksen sivulauseessa mainitsemasta asiasta.

"Monilla muilla on erilainen mielipide." Artemis hymähti. Yleensä kukaan ei halunnut kuunnella häntä tai sitten hänen ulosantinsa ei kannustanut ottamaan neuvoja vastaan.

"Monet muut ovat väärässä. Eikö se nyt ole jo todistettu kaiken tämän poliittisen myllerryksen keskellä?" Caitlin kohotti kulmaansa. Englantilaiset olivat idiootteja. Hän ei ollut hetkeen ollut niin kiitollinen Irlannin passistaan.
"Annoit minulle korvaamattoman arvokkaita neuvoja Davidin kanssa, eikä Remonankaan menestys ole yksin minun nerouteni ansiota. Suo siis anteeksi, etten suostu uskomaan muiden mielipidettä kun tiedän itse paremmin omasta kokemuksestani."

Artemis ei ottanut kantaa englantilaisten ääliömäisyyteen. Onneksi hän olisi voinut palata Irlantiin, jos olisi tullut tiukka paikka. Mies ei kuitenkaan ollut palaamassa ktoimaahansa.
"Remonan menestys ei kyllä ole kehäraakin esteratsastajan avustuksella saavutettuakaan."

"Mistä luulet, että sain sen takapään niin paljon paremmin alle piaffessa? Vinkkisi estetreenien kanssa auttoivat suunnattomasti", Caitlin vastusti. Hän uskoi ehdottomasti estetreenien tuoneen vielä lisää kaivattua tasapainoa Remonan liikkeisiin, mikä puolestaan oli vapauttanut tamman käyttämään kaikkea potentiaaliaan rytmikkään askelluksen tahtiin. Ei ihme, että pisteet olivat nousseet tasaisesti pitkin kevättä, kunnes alkuvuosi oli huipentunut voittoon kotikentillä.

"Treenaamalla piaffea?" Artemis ehdotti varovasti. Hän oli tottunut elämään niin että muut aina vänkäsivät siitä, oliko hän oikeassa. Nyt joku myönsi että hän oli tiennyt jotakin. Se oli outoa.

"Pääsimme sillä siihen pisteeseen, missä olimme. Estetreeni vei vielä askeleen eteenpäin", Caitlin kohautti harteitaan. Kavalettityöskentely oli aina ollut tärkeä osa kouluratsastusta. Hän uskoi horjumatta siihen, ettei hyppääminen haitannut kouluratsuja lainkaan. Se treenasi eri tavalla lihaksia, joten hyödyn merkitys oli hänestä päivänselvä.

Artemis naurahti hieman vähemmän kolkosti kuin yleensä. Hän näytti häiritsevän paljon sitä oikeaa itseään (lääkkeet alkoivat hitaasti tasaantua ja se mielenrauha antoi rohkeutta olla oma itsensä).
"Niin kai. Hyvä että minusta oli apua. Muista painottaa valmennettavillesi Morlandin valmennuksia."

Miehen naurua oli ilo kuunnella, kesti se kuinka lyhyen hetken aikaa tahansa. Se auttoi sisuskaluista muodostunutta solmua löystymään. Hän oli vain ylireagoinut, siinä kaikki. Artemis oli sanonut kaiken olevan hyvin.
"Painottaisin mieluummin sinun, kaikella rakkaudella Morlandia kohtaan", Caitlin hymähti huuliaan mutristaen. Morland oli lahjakas valmentaja, sen hän oli saanut todistaa useaan kertaan katsomon puolelta, mutta mieluummin hän ohjaisi ratsukkonsa Artemiksen käsiin. Artemis osasi ajatella laatikon ulkopuoleltakin.

Mies ajatteli aivan liikaa laatikon ulkopuolelta. Se takasi hänelle paljon töitä, kunhan vain jaksoi tehdä.
"Älä. Ohjaa vain Morlandille."

Caitlin huokaisi. Ehkä mies ei tahtonut kouluratsastajia estevalmennuksiinsa säheltämään. Kukapa hän oli miehen toivetta kumoamaan.
"Selvä, ohjaan Morlandille", hän taipui painaen päänsä pieneen nyökkäykseen. Morland toivottavasti osaisi arvostaa sitä ja keksisi jotakin tekemistä kouluratsukoillekin, joiden läheisin kosketus esteisiin oli puomitreenien ja kavalettilinjojen parissa.

Kyse ei ollut siitä, vaan siitä ettei Artemis ollut palaamassa lomaltaan. Hän vilkaisi kelloa, vaivaantuen hieman.
"Joudun ottamaan kohta unilääkkeen ja sitten minusta ei ole enää valitettavasti seuraksi. Tarvitsetko kyydin kotiin?"

"En tarvitse, älä huoli", nainen vakuutti. "Ei tästä kauaa kävele." Hän nauttisi kotimatkastaan. Kenties pilvet olisivat väistyneet sen verran, että hän voisi katsella tähtikuvioita. Tai edes yksittäisiä tähtiä siinä kävelyn lomassa. Hänen tasapainonsa tuntien se tosin päättyisi kasvoilleen asfalttiin, mutta oliko sillä nyt suurtakaan merkitystä? Caitlin nousi seisomaan ja palautti kiltisti sekä kahvikuppinsa että viskilasinsa tiskialtaaseen.
"Koeta saada nukuttua", punapää toivotti lämpimästi. Hänenkin täytyisi, mutta sitä ennen hän soittaisi Davidille. Nainen harppasi uudestaan lähemmäs ystäväänsä kietoakseen Artemiksen lämpimään halaukseen. "Nähdään pian."

Mies nyökkäsi, mennen enemmän kuin hämilleen halauksesta. Hän antoi naisen halata itseään, jopa kietoen kätensä tuon ympärille. Suoristauduttuaan hän saattoi Caitlinin ovelle.
"Nähdään." Tuntui inhottavalta valehdella.