Be my bad boy, be my man, be my weekend lover

Lauantai 20. tammikuuta 2018 - alkuilta, City Tavern, Newcastle

Viihtyisän ja rennon pubin tunnelma sai Miyaton rentoutumaan jo ennen kuin mies istui alas ja otti kulauksen oluestaan. Niin hyvää. Jos jotakin, Englannissa osattiin tehdä olutta.
"Noh, miltä pohjoinen on tuntunut?" Rosings Parkin juniorivalmentajana mainetta kerännyt mies kysyi hymyillen leveästi. Amerikkalainen. Aina hymyssä.

'The one and only Newcastle Brown Ale' julisti tuoppi ylpeänä.
Siitäkin huolimatta, että sitä taidettiin nykyään valmistaa jossain muualla kuin Newcastlessa. Koillisenglannissa kuitenkin, joten ehkä sillä ei ollut niin väliä.
Lawrence laski tuopin tummapuiselle pöydälle ja liukui istumaan tummalla nahkajäljitelmällä vuoratulle tuolille.
"Merihän tässäkin on vieressä", mies totesi harteitaan kohauttaen.
"Todellisen eron huomaa vasta, kun siirtyy lahden toiselle puolelle. Mitä itsellesi kuuluu?"

"Olen aika samaa mieltä. Eron huomaa vasta kun menee rapakon toiselle puolelle." Miyato naurahti tuoppinsa takaa. Englanti oli silti nykyään koti, ei Amerikka. Phoenixissa oli liian kuuma ja siellä ei saanut olla sekuntiakaan ilman että äiti suostutteli milloin minkäkin reaktiivisen kenttäratsun alun selkään.
"Hyvää. Pari työmatkaa tulossa tälle vuodelle, en malta odottaa. Siitä on aikaa kun olen reissannut hevosten kanssa. En tosin tiedä odotanko kauhulla, koska poneja matkassa."

Lawrence hymähti.
"Minulle sentään riittää Kanaalin ylittäminen."
Ja siitä tietenkin vielä koko ranskan halki Välimeren rannalle, mutta se nyt olisi mennyt saivarteluksi.
Mies otti kulauksen oluestaan.
"Poneja? Onnea vaan. Minne päin olet reissaamassa?"

"Parit kilpailut, oliko Saksassa ja Ranskassa. Ei mitään ihmeempää, mutta haluttiin valmentaja mukaan." Miyato naurahti pehmeästi. Onneksi hän ei enää käyttänyt lääkkeitä väärin. Luojan kiitos.
"Ja kyllä, poneja."

"Minullakin oli tarkoitus ehtiä tänä vuonna reissata, mutta katsotaan nyt, aikataulut ovat vielä avoinna."
Saksa, Ranska ja tietenkin Kentucky. Olihan niihin vielä aikaa, mutta Lawrence ratsastaisi Charlesin hevosia, kunnes uusi ratsastaja olisi löytynyt. Ainakin Kentucky saattaisi olla siinä ja siinä, Jack saattaisi joutua lähtemään sinne jonkun toisen kanssa.

"Henkilökohtaisen elämäni saavutus on se että Cora on virallisesti toipunut onnettomuudestaan ja saa siirtyä takaisin isoon tarhaan muiden kanssa. Wooo. Olen ylpeä hevosisi." Mies naurahti pehmeästi. Hän oli onnellinen kauniin tammansa toipumisesta vuoden takaisesta onnettomuudesta.

Lawrence kohotti toista kulmaansa.
"No mutta sehän on hyvä juttu. Hitto, minä olin huolesta sekaisin, kun Jackillä oli pieni revähdys, joten voin vain kuvitella, mitä sinä olet käynyt läpi."
Hän kohotti tuoppiaan Coran toipumiselle.
"Miltä Coran tulevaisuus näyttää?"

"Mmmhm." Hankosidevamma ei tosiaan ollut pikkujuttu. Siitä toipuminen mahdollisimman hyvin oli ollut vaatinut paljon. Ja vielä enemmän rahaa.
"Ei siitä kilparadoille ole. Olemme kaksi rampaa eläkkeellä."

"Pääasia, että Cora toipuu."
Miyaton kohdalla epäonni oli todella rakastanut seuraa. Ensin mies itse ja sitten vielä hevonen. Mutta molemmissa sentään pihisi edelleen henki.
Lawrence laski tuoppinsa takaisin pöydälle, jättäen sormensa lepäämään sen ympärille.
"Mitä sinulle muuten kuuluu?"

Molemmissa tosiaan pihisi henki edelleen. Ja jos se ei olisi tarkoittanut hevosen kärsimystä, Miyato joutui myöntämään että hän nautti siitä että Cora oli jälleen vain hänen.
"Hyvää, pelkkää hyvää. Ihana miesystävä, hevonen voi hyvin, töissä on mukavaa. Kaikki on loistavasti. Entäs sinä?"

Lawrence kohotti tuoppiaan uudelleen, nyt sille, että Miyatolla meni elämässään hyvin.
Oli jo korkea aikakin. Edes kohtalo ei voinut olla niin julma, että paiskoisi yhtä ja samaa miestä kaiken aikaa.
"Mitäpä minulle. Asun nyt niin lähellä siskoa, etten saa sielunrauhaa", hän myönsi virnistäen.
"Hän hankki minulle turkoosit sohvatyynytkin."

"Pahinta mitä siskosi voi tehdä, on hankkia sohvatyynyt? Minäkin voisin ostaa sinulle sellaiset, joten haluatko minustakin eroon samalla periaatteella?" Miyato nauroi tuoppinsa takaa.
"Olisin kyllä tuonut ruskeat."

Lawrence tyrskähti.
"Kyse on siitä, että hän kävi tuomassa sohvatyynyt omine lupineen. Mutta olet oikeassa, pieni murhehan se on. Nene on hyvin rakas. Vaikka onkin ottanut tehtäväkseen syöttää minut liian paksuksi hevosen selkään."
Mutta sama ongelma taisi vaivata kaikkia Murielin tuntevia.
"Ja asunnossa on turkoosi seinä."

"No niin, turkoosi on vielä siis oikein sopiva väri. Ja ei sitä niin pienestä liho. Minä en ole lihonut vaikka Morlandin vaimo syöttää minua." Ja Miyato ei enää huippu-urheillut.

"Pienestä? Et selvästikään ole tavannut Murielia", Lawrence hymähti.
Vaikka mukavaahan se oli, että sisko huolehti. Turha siitä oli oikeasti valittaa.
"Ai Morlandin vaimo on samanlainen?"

"Morlandin vaimo on vähintään siskosi veroinen. Sain sieltä muovikassillisen ruokaa jouluna." Miyato nauroi pehmeästi. Niin. Sellainen oli rouva Morland.
"Hänhän on töissä Charlesilla. Hauska nainen. Joskus vähän pelottava."

"Muovikassillisen? Minä sain ainakin kaksi."
Mutta rehellisyyden nimissä oli sanottava, että Murielin joulu oli tänä vuonna ollut hieman tavallisuudesta poikkeava. Siskoparka.
"Niinkö? Mitä hän tekee, jos saa kysyä?"

"Pr-edustaja, käsittääkseni. Että varo vain, jos möhlit, hän on nainen jota et halua vastaasi. Kuulin huhua että hän kävi itkettämässä edeltäjääsi ennen potkuja." Miyato pärskähti pehmeästi.

Lawrence kohotti toista kulmaansa.
"Kiitos varoituksesta, tulen käyttäytymään kuin enkeli", hän vakuutti.
"Hitonmoinen sääli se Halen tapaus."

Miyato kohautti olkiaan.
"Sellaista sattuu kun ottaa huumeita. Olkoonkin että minulta ei heru sympatiaa vain koska hän oli sen Coran hajottaneen lehmän kanssa liikkeellä."

Lawrence kurtisti kulmiaan.
"Tuo oli melko epäkunnioittavasti sanottu", hän huomautti, vaikkei voinutkaan väittää, että olisi ajatellut kovinkaan kauniisti kenestäkään, joka omaa hölmöyttään vaaransi hevosen turvallisuuden.
"Vaikka ymmärrän kyllä. Sääli silti, Dianakin saavutti juuri ensimmäisen ison voittonsa. Heistä olisi voinut olla vaikka mihin."

"Usko pois, minun kunnioitukseni on aika loppuunkulutettu tässä. Kuten myös Coran vakuutuksen korvaussumma." Hän ei todellakaan aikoisi sääliä. Ei. Amerikkalaisella riitti myötätuntoa, mutta nyt se alkoi loppua.
"Onhan se sääli, kieltämättä."

"En syytä sinua", Lawrence myönsi.
Niin herrasmies kuin hän yrittikin olla, ajatus siitä, että Jackille tapahtuisi jotain, sai hänet epäilemään, kuinka pitkälle hyvät tavat kantaisivat.
"Ei sille tietenkään mitään voi. Charles on hyvä mies, mutta ei hän halua vaarantaa hevostensa turvallisuutta, vaikka huumekokeilu olisikin jäänyt ainoaksi."

Miyaton japanilaisen kasvatuksen takaamat hyvät tavat olivat loppuneet hänen tammansa loukkaantumiseen.
"Minä ymmärrän. Hei, eikö tuo nainen käy Rosingsissa?" Miyato osoitti kirkkaan oranssiin, plaid-kuvioituun mekkoon ja vihreisiin sukkahousuihin pukeutunutta naista tiskillä. Ai luoja, tuo väri särki silmiä.

"Hm?"
Lawrence käänsi päätään tiskiä kohti ja siristi hieman silmiään, kun värit syöksivät silmille.
"Eikös hän ole se hollantilainen? Lieke... En muista sukunimeä, mutta van der Veenien ratsastajia."
Nainen näytti olevan yksin, vaikka eihän se tietenkään mitään tarkoittanut. Ehkä tämä odotti jotakuta.
Lawrence oli jo nousemassa ylös.
"Käyn kysymässä, haluaako hän liittyä seuraan."

Miyato kohotti kulmiaan ja virnisti tuoppinsa takana.
"... Tiedät yllättävän hyvin."

"Huh?"
Lawrence katsahti Miyatoa ja kurtisti kulmiaan.
"Kai nyt tiedän, kun Sylvia mainitsi asiasta."

"Mmmhm, Sylvia." Ärsyttävä amerikkalainen suupaltti.
"Mene toki pyytämään häntä seuraan." Äänensävy kertoi ehkä kaiken.

"Hän on uusi, olisi epäkohteliasta jättää yksin", Lawrence huomautti ja loi Miyatoon vielä katseen ennen kuin suuntasi tiskiä kohti.
"Hei, sinähän olit Lieke, eikö?" hän tervehti, pysähtyessään vaalean naisen viereen.

Kerrankin sai pitää hiuksia auki kun oli vapaalla. Lieke oli tänään päättänyt tulla Hexhamista Newcastleen ja olla hotellissa yön. Hän voisi rentoutua yhden illan verran ennen kuin kisakausi alkaisi. Nainen kääntyi etäisesti tutun miehen puoleen, hymyillen hymyä joka valaisi huoneen (vähän kuten hänen mekkonsakin).
"Hei, olen. Sinä olet... Näytät etäisesti tutulta, tallilta ehkä?"

Lähempää värit olivat vieläkin kirkkaammat.
"Tallilta. Lawrence, tai Laurie, ihan kummin vain."
Hän ojensi kättään naiselle.
"Olemme tainneet harjoitella joskus maneesissa samaan aikaan. Oletko liikkeellä yksin?"

Lawrence! Nyt nainen löysi miehen, toki vain nimenä mielessään. Naisella tuntui olevan päässään lista eri lajien huippuratsastajista. Varmuuden vuoksi.
"Hyvin mahdollista. Ainakin Merihirviö juni-- Adagion kanssa harjoittelua ei voi olla huomaamatta." Ei merihirviö junior. Adagiolla oli nimi. Krhm.
"Olen, ajattelin tulla vähän tuulettumaan vielä ennen kisakautta ja puhdasta rääkkiä. Kun lihakset vielä kantavat sohvaa pidemmälle valmennuksien jälkeen." Vaikka tiukkaa teki jo nyt.

Lawrence oletti, että Merihiviö viittasi van der Veenin Krakeniin.
"Tahdotko liittyä seuraan?" hän kysyi, ja nyökäytti päätään kohti heidän pöytäänsä.
"Miyato valmentaa junnuja Rosingsissa, vai joko te olette törmänneet ja minä teen itsestäni idiootin kertomalla vanhaa tietoa? Voin tarjota juoman. Ja otan osaa, van der Veen valmentaa minuakin koulussa."

Merihirviö junior viittasi Krakenin varsaan, joten lähellä oltiin. Kunpa mokoma show off draamalaama edes todistaisi olevansa puoliksikaan isänsä veroinen kilparatsu.
"Ei, et kerro mitään vanhaa uudelleen. Voi, kilttiä, kiitos. Ajattele, minulla on lähinnä hänen valmennuksiaan. Adagio ei ainakaan tee siitä helpompaa, minusta tuntuu että se hevonen saa oikein ylimääräistä mielihyvää isänsä ratsastajalle esiintymisestä."

Lawrence irvisti myötätuntoisesti.
"Otan tosiaan osaa. Alansa parhaitahan van der Veen tietenkin on, mutta jumalauta, luulen, että hän yrittää harjoittaa omaa luonnonvalintaansa tappamalla osan valmennettavistaan treeneillä."
Mutta tuottihan se tulostakin, joten ei kannattanut valittaa liikaa.
Lawrence maksoi Liekelle tämän valitseman juoman ja lähti sitten johdattamaan naista heidän pöytäänsä.
"Adagio on Krakenin poika?"

"Osuva kuvaus. Hyvin osuva." Lieke myönsi nauraen, hollantilainen aksentti paksuna äänessään. Hän otti sen baarimikon laskeman tuopin kuivaa siideriä sormiins ja asteli Lawrencen perässä miesten valtaamaa pöytää kohti. Kirkuvanturkoosit korot kopsahtivat pitkien askelten tahdissa lattiaan.
"On. Se on perinyt isänsä hurmaavan näytöslahjakkaan luonteen."

"Kraken on kyllä melkoinen showmies."
Lawrence suhtautui vieläkin hieman epäillen siihen, että Charlesin pikkuinen serkku pärjäisi valtavan orin kanssa. Mutta kai van der Veen tunsi hevosensa ja valmennettavansa.
"Miyato, Lieke, Lieke, Miyato", hän esitteli pikaisesti, kun he pääsivät pöydän luo.

Miyato nousi seisomaan ja kätteli hollantilaisnaisen hymyillen. Ruskeissa silmissä silmälasien takana viipyi kovin kaikkitietävä katse. Lieke istui alas ja samoin Miyato.
"Kuka sinua valmentaa esteillä? Morland vai Julianin vaimon veli?"

"Lewis, itse asiassa. Kenttävalmentaja."
Lawrence oli kuin ei olisi huomannutkaan Miyaton tietäväistä katsetta, ja käänsi sen sijaan huomionsa Liekeen.
"Sinäkin olet Alankomaista?"

"Onnekas." Kuului kahdesta suusta yhtä aikaa. Miyato oli aikanaan viettänyt aikaa Artemiksen valmennuksissa ja Lieke oli erehtynyt katsomaan.
Se mies sai Julianin näyttämään enkeliltä.
"Kyllä, tulin tänne Beatrix van der Veenin ja muutaman hevosen kanssa."

Lawrence kohotti toista kulmaansa.
"Ovatko muut sitten niin pahoja?" hän naurahti epäuskoisesti. Olkoon, olihan hän kuullut kaikenlaista, mutta tallilla nyt liikkui aina huhuja ja juoruja.
"Van der Veen? Sukua kouluvalmentajalle, oletan?"

"Cactus-- Cavanaugh itkettää ihmisiä ammatikseen. Veen on hänen lastentarhaan sopiva versionsa." Miyato mutisi tuopin takaa.
"Hän on kirjaimellisesti itkettänyt Morlandia ja noussut kesken valmennuksen Morlandin tamman selkään." Miyato oli ollut paikalla.
"Sisko." Lieke tarkensi hymyillen.

Se sai Lawrencen vaikenemaan hetkeksi ja ottamaan pitkän siemauksen tuopistaan.
"Ehkä hän on kullannuppu vapaa-ajallaan?"
Miehen äänensävystä kuuli, ettei hän oikein uskonut siihen itsekään. Mutta aina piti antaa mahdollisuus.
"Huipputasokas kisatalliko teidät tänne toi?"

"... nykyään jopa kesy. Hän on kummipoikani kummitädin avomies." Miyato myönsi hiljaa. Lieke kohautti kevyesti olkiaan.
"Sekin ja Julianin valmennukset. Luulen myös että perhesyyt, Julianin vaimo odottaa kolmosia." Lieke otti kulauksen siideristään.
"Hän on muuten Cavanaguh'n kaksoissisko." Naisen lisäys sai amerikkalaisen tyhjentämään tuoppinsa. Ei jumalauta.

"... Siis hetkinen."
Lawrence kurtisti kulmiaan ja juoksutti sormet läpi tummista hiuksistaan.
"Cavanaugh on sinun kummipoikasi kummitädin avomies? Ja hänen kaksoissiskonsa on naimisissa van der Veenin kanssa?"
Tosin, jos van der Veenejä oli nyt enemmänkin, pitäisi ehkä alkaa olla nimissä tarkempi.
"Miten pienet piirit tallilla on?"

Miyato katsoi englantilaista huvittuneisuutta silmissään. Voi Lawrence.
"Pienet. Hyvin, hyvin pienet." Miyato vahvisti tuon epäilyt pienistä piireistä.
"Käsittääkseni Julian ja Deirdre ovat jo nuoruudessaan seurustelleet jonkin aikaa." Lieke lisäsi.
"Tapasivat uudelleen ja menivät naimisiin viime kesänä."

"Ça, alors", Lawrence puhahti lipsahtaen kirjaimelliseen äidinkieleensä. Hän pudisti päätään ja joi kulauksen tuopistaan.
"En tiedä, tekeekö se kaikesta vain oudompaa ja todistaa, että maailma on hämmentävän pieni paikka noin ylipäätään."
Vielä pienempi, kun juoruista oli kyse.

Molemmat vilkaisivat Lawrencea ja pudistelivat päätään.
"Se tekee kaikesta mielenkiintoisempaa." Miyato naurahti.
"No, eikö se vähän mene niin että kaikki tuntevat kaikki, etenkin näissä piireissä?" Lieke kysyi hymyillen, pyörittäen siiderituoppia naurettavan siroissa sormissaan. Aksentti oli niin paksu naisen puheessa.

"Yritän suhtautua asiaan noin", Lawrence totesi päätään pudistellen.
Pohjoisessa maailma tuntui yllättäen vielä paljon pienemmältä.
"Ja niin se taitaa tosiaan olla. Pienet piirit, minkäs sille mahtaa. Kuinka olet viihtynyt Englannissa, Lieke? Vaikka et sinä kai kovinkaan kauaa ole täällä vielä ehtinyt olla?"

"Ei, vasta muutaman päivän. Ihan... Noh, vastaa odotuksia. Myös jumiutuneiden lihaksien osalta." Nainen naurahti pehmeästi ja otti kulauksen siideriä.

"Varmasti", Lawrence totesi myötätuntoisesti.
Olkoonkin, että kaksikko oli vakuuttanut van der Veenin olevan lastenleikkiä Cavanaughiin verrattuna, hän ainakin kärsi varsin kiitettävästi koulutreenien jälkeen.
Ei tuloksia ilman tuskaa, niin se kai meni.
"Onko tietoa, kauanko olet viipymässä täällä?"
Oletettavasti pidempään, kun hevosetkin oli siirretty.

Lieke kohautti siroja olkiaan pehmeästi. Miyato jättäytyi taka-alalle, seuraamaan tilannetta lievästi huvittuneena.
"Ei. Epäilen että Beatrix on asettumassa pysyvämmin tänne, eikä minulla ole mitään pidempää komennusta vastaan. Sain tänne tulon myötä kaksi uutta hevosta ratsastettavakseni, joten tulin enemmän kuin mielelläni."

"Se on oikein hyvä syy", Lawrence myönsi.
"Minäkin olen täällä vain käymässä, määrittelemättömän ajan. Ystäväni joutui luopumaan ratsastajastaan, joten tuuraan, kunnes uusi löytyy."
Siihen saattaisi tosin mennä aikaa. Charles ei hyväksyisi ketä tahansa hevostensa selkään.
"Ei sillä, Rosings Park on hieno paikka."

"Se on oikein hieno. Ja Julian on huippuvalmentaja, joten minulla ei ole valittamista sen suhteen." Lieke hymähti, vilkaisten amerikkalaista miestä.
"Oletko sinä ollut Rosingsissa kauan?"
"Olen lähtenytkin sieltä jo kerran, palasin pari vuotta sitten kun minulle tarjottiin kenttäjuniorien valmentajan paikkaa."
"Oh, etkä ole nuori valmentamaan? Anteeksi." Lieke tajusi vasta sitten sen olevan vähän sopimatonta.
"Ei se mitään. Kilpaurani päättyi onnettomuuteen kolmisen vuotta sitten."

Lawrencen tummat kulmat painuivat hieman alemmas.
"Onneksi löysit valmentamisen", hän huomautti. Oli tosiaan onni, että Miyato oli saanut elämänsä taas järjestykseen - tai ainakin hän todella toivoi, että mies puhui totta niin sanoessaan.

Nyt Miyaton elämä oli järjestyksessä. Vielä kuukausia takaperin asia oli ollut toisin.
"Vaikuttavaa jos täältä tarjottiin paikkaa." Lieke huomautti.
"On. Olen todella onnellinen siitä. Muuten olisin kotitilalla ratsuttamassa äidin tulevaisuudenlupauksia."

"Miyato onkin hiton hyvä siinä, mitä tekee", Lawrence totesi. Ei ollut mikään ihme, että miehelle oli tarjottu valmentajan paikkaa.
"Mutta etkö muka nauttisi siitä, että saisit olla jatkuvan valvovan silmän alla?"
Ei hänkään kyllä olisi halunnut työskentelemään sukunsa talleille, niin paljon kuin Ranskaa rakastikin.

"Reaktiivisia nuoria kenttähevosia joilla kolisee päässä tyhjää? Ei kiitos." Mies naurahti pehmeästi.
"Ehkä valmentaminen on mielenkiintoisempaa?" Lieke ehdotti.
"Ponit tekevät kaikesta mielenkiintoista." Amerikkalainen vastasi virne huulillaan.

"Sehän kuulostaa varsin mielenkiintoiselta", Lawrence huomautti virnistäen.
Olkoon, ehkä ei.
"Ponit tekevät. Työmatkasi tulevat varmasti olemaan muistorikkaita."

"Varmasti. Ponit ovat parasta tässä työssä. Saatanan kierot epelit." Mies virnisti hieman mielipuolisesti ja sai Lieken nauramaan.
"Ponit ovat kyllä aika... Joo. Piruja."

"Paljon persoonaa pienessä paketissa", Lawrence myönsi naurahtaen.
Vähän niin kuin Tempestissä. Mutta pikkusisko ei ehkä ilahtuisi siitä, että tulisi verratuksi tuittupäiseen poniin.
Pitäisi ehtiä käymään taas Lontoossa.
"Krakenin poika on ilmeisesti tullut isäänsä, aiemmista puheistasi päätellen?"

Lieke naurahti Lawrencen kysymykselle.
"Voi kyllä! Se on aivan mahdoton. Katsotaan lunastaako se odotuksia, se saa osallistua tänä vuonna Grand Prix-luokkiin."

Van der Veen taisi kaavailla myös Krakenin paluuta kilpakentille, ainakin sellaisen kuvan Sylvian puheista oli saanut. Oli vaikea kuvitella Charlesin pikkuinen serkku valtavan orin selkään, mutta ainakin toistaiseksi tämä oli ilmeisesti pysynyt yhtenä kappaleena.
"Jos se tosiaan on tullut isäänsä, ei kai se voi muuta kuin menestyä? Van der Veenien hevoset ovat varsin uskomattomia."

"Ne ovat. Luonteikkaita kyllä. Versailles on aivan erityisen upea, en malta odottaa uutta kautta sen kanssa. Viime kausi meni jo upeasti." Lieke hymyili tyytyväisenä kun ajatteli upeaa mustaa tammaa.
"Se on Blackbirdin tyttären jälkeläinen. Niin upea tamma. Sen emäkin on Rosings Parkissa nyt, käsittääkseni Julianin vaimon harrastehevosena." Se sai Miyaton nauramaan.
"Siinä perheessä sellaiset harrasteratsut... Vaikka kuka minä olen sanomaan, minulla on harrasteratsuna hankosidevammasta toipunut CCI neljän tähden kenttähevonen."

"Mm, hetkinen, Bewitched?" Lawrence varmisti muistavansa oikein. Hän oli melko hyvin selvillä van der Veenien hevosista, kiitos Sylvian, joka tuntui riemuitsevan vilpittömästi siitä, että pääsi takaisin ratsastamaan.
"Luonteikas on melko hyvä kuvaus, ainakin sen perusteella, mitä Sylvia on kertonut Krakenista. Hän tuntuu olevan kovin ihastunut siihen."
Miyaton sanat saivat hänet virnistämään.
"Niinpä niin, sinulla ei ole paljon sanomista."

"Bewitched, kyllä. Harmi ettei se koskaan päässyt näyttämään potentiaaliaan. Ratsastin sen yhtenä päivänä läpi. Upea, upea. tamma. Ja sain myös yhden uuden tamman joka ostettiin Rosingsissa. Se upea dominant white oldenburg. Niin upea käytökseltään että itkettää, täydellinen herrasnainen." Lieke naurahti.
"Luonteikas on vuoden aliarviointi. Kraken ei tosin ole Veenien kasvattama." Miyato virnisti lammasmaisesti Lawrencen sanoille.
"Cora ei olisi harrasteratsu jos se voisi kilpailla. Olisin työntänyt sen seuraavaksi sinulle."

"Whirlwind Romance?"
Lawrencesta alkoi tuntua, että hän tiesi tallin hevoset aivan liian hyvin nimeltä. Ehkä olisi korkea aika hankkia se elämä, josta Muriel aina puhui, vaikka sisko itsehän häntä oli alun perin kilpauralle potkinut.
Melkein kirjaimellisesti.
Mies vilkaisi Miyatoa kulma koholla.
"Sellaista suunnittelit? Vaikka ilohan se olisi ollut, Cora on upea hevonen edelleen. Ja nyt kun minullakin on viimein mahdollisuuksia todella menestyä."

"Juuri se!" Lieke sai hakea hieman parempaa asentoa, ponnahdettuaan innosta.
"Upea, upea hevonen. Ei täydessä iskussa, mutta kun sen saa siihen... Luoja miten täydellinen hevonen." Miyato muisti tamman vain ulkonäöltä.
"Ja suunnittelin. Mutta nyt minä saan pitää tammani itselläni. Kuka tietää, ehkä Cora vaikka varsoo jossakin vaiheessa seuraavan tähtihevosen." Amerikkalaisen silmissä pilkahti.
Hevoskasvattajan poika.

"En tiennyt, että se on myynnissä", Lawrence myönsi.
"Olet tainnut menettää sille jo sydämesi?"
Kunnon prinsessahevonen. Joka ei aivan istunut yksiin muiden van der Veenien hevosten kanssa, mutta hän oli vain ratsastaja, ei kasvattaja.
"Huomaa, että äitisi kasvattaa hevosia", hän huomautti Miyatolle naurahtaen.

"Se oli hiljaisessa myynnissä. Ja Beatrix osti sen omiin nimiinsä, joten hän saattoi varmasti tehdä tarjouksen jolle ei sanota ei." Lieke selitti hymyillen. Hurmaava prinsessahevonen ei ollut Van der Veen Horsesin nimissä paperilla.
"Mitä? Mihin sitä sukujuuristaan pääsisi?" Miyato naurahti.

"Ei mitään", Lawrence vakuutti hyväntuulisesti.
"Hieno asia, sukujuuret."
Hän joi loput vale-Newcastlestaan ja laski tuopin pöydälle.
"Van der Veenin sisar ei taida ratsastaa ammatikseen?" hän varmisti. Nimi ei kuulostanut tutulta ainakaan kilpakentiltä, vaikka Lawrence ei voinutkaan väittää seuranneensa koulukenttiä aivan niin aktiivisesti, kuin olisi ehkä pitänyt.

Lieke pudisteli päätään.
"Ei ratsasta. Hän hoitaa muuten perheen hevosbisneksiä."

Lawrence ei kokenut soveliaaksi alkaa kysellä asiasta sen tarkemmin, Liekehän oli maininnut, että (oletettu) neiti van der Veen oli muuttanut Englantiin henkilökohtaisista syistä.
"Puetaanko Romykin oranssiin?"

"Puetaan. Punaiseen, siniseen ja mustaan. Hollantilainen kirous." Lieke hymyili aurinkoisesti, suoristaen oranssin mekkonsa helmaa. Miyato pudisteli päätään.

"Mistä oranssin värin suosio tarkalleen ottaen johtuu?" Lawrence kysyi, muistellen Alankomaiden lippua. Se oli selvästi isänmaallinen tapa, mutta mikä tarkalleen, sitä hän ei ollut alkanut vielä tähän mennessä kysellä.
"Ei siinä, hieno väri."

"Se erottuu?" Lieke ei ollut koskaan kyseenalaistanut tapaa.
"Se tuo yhteenkuuluvuutta. Ja jotain."

"Sitä se kyllä tekee", Lawrence myönsi.
"Toisaalta, täällä harmaassa Englannissa on ihan hyvä olla pukeutunut värikkäästi. Ihmisen tai hevosen, ihan molempien."

"Se piristää." Lieke vastasi hymyillen ja risti tummanturkoosien sukkahousujen peittämät, pelkkää säärtä olevat jalkansa sievästi.
"Tai sokaisee." Miyato naurahti leikkisästi hymyillen.

Ja vaatekappaleet löytyisivät varmasti helposti, lattialtakin.
Lawrence ehti sentään hillitä itsensä ennen kuin lausui huomionsa ääreen. Olihan Lieke uskomattoman kaunis, pitkine säärineen ja kaikkea, mutta ei hän siksi ollut kutsunut naista heidän seuraansa.
"Kiinnittää huomion", mies sen sijaan totesi.

Miyato olisi nauranut aivan liikaa sille huomiolle. Ja Deirdre van der Veen olisi voinut myös sanoa siitä aiheesta jotakin näppärää, jos naisen kuullen olisi sellaistä heittänyt. Lieken kokemuksella se tuotti ongelmia, jos kaksi hollantilaista olivat päätyneet sänkyyn.
"Niinkö?" Nainen hymyili oikein suloisesti, nojautuen pöytää vasten kyynärpäällään.

Lawrence oli joutunut metsästämään mustia boksereita pikimustassa Englannin aamussa tumman sisustuksen keskeltä. Se ei ollut ollut erityisen riemastuttavaa, kun ikkunasta oli vielä kaiken lisäksi vetänyt.
Olisi ehkä pitänyt alkaa pukeutua lipun väreihin.
"Hyvällä tavalla", hän vakuutti, vastaten naisen hymyyn.

Toinen vaaleista kulmista kohosi kevyesti, mutta Lieke ei sanonut sen enempää, hymyili vain siiderituoppinsa takaa. Miyato nousi nauraen.
"Laurie, otatko toisen?"

Lawrence vain hymyili, kuin ei olisi huomannut kulman kohoamista.
Hän vilkaisi tyhjää tuoppiaan ja kohautti sitten olkiaan.
"Tuo nyt, jos itsellesikin haet."

Miyato nyökkäsi, lähtien hakemaan juomaa naureskellen Jestas noita kahta. Lieke vilkaisi miehen perään.
"Mikähän häntä nauratti?"

Myös Lawrencen katse seurasi Miyatoa. Melkein epäluuloisena.
"Mikä lie", hän hymähti kääntäessään katseensa takaisin Liekeen.
"Hän on opiskellut psykologiaa, joten en uskalla edes ajatella, millaisia tulkintoja hän tekee katsellessaan ympärilleen."

"Psykologiaa? Vau. Minä en opiskellut havo-päättötodistusta pidemmälle. Pääsin Veeneille töihin ja jäin sille tielle." Hevosenhoitajuudesta jäljelle oli jäänyt kilpahevosten askeleen sopiva pitkä, sulava askellus  
"Ehkä hän löysi tilanteesta jotakin huvittavaa?"

"Hyvin todennäköisesti."
No, parempi se oli nauraa kuin itkeä, hyvä vain, jos Miyato onnistui repimään heistä jotakin huvia.
"Minulla on taustalla groomin tutkinto, mutta kävi tuuri ja pääsin ratsastamaan Lady Edgerlylle. Ja mitä van der Veeneistä tiedän, sanoisin että se on jo varsin hyvä meriitti. Että pääsee heille töihin."

"Minä jätin senkin väliin, siirryin vain suoraan hoitamaan hevosia." Lieke naurahti.
"Sinulla tosiaan kävi tuuri. Mutta ehkä kuitenkin sait paikan taidolla?"

"Kävin samaa hevosiin erikoistunutta koulua neljätoistavuotiaasta, joten oli helppoa hankkia tutkinto siinä samalla", Lawrence totesi toista olkapäätään kohauttaen.
"Aluksi kuvittelin, että hevosten hoitaminen olisi sitä, mitä haluaisinkin tehdä, mutta sisko potki eteenpäin. Onneksi, täytyy sanoa."
Pieni virne häivähti hänen kasvoillaan.
"Oli siinä tuuriakin mukana. Mutta ehkä en ole aivan toivoton, kun Lady Edgerly ei ole vielä potkinut pois."

"Onneksi. Isosiskot ovat yllättävän viisaita." Lieke virnisti.
"Paitsi minun. Mutta minä olen isosiskona viisas." Nainen naurahti ja pyöräytti tuoppia pöydällä.
"Eli olet siis taitava. Hän olisi varmasti potkinut sinut jo pois."

"Älä sano tuota minun siskoni kuullen, hän ajattelee niin jo muutenkin. Vaikka meillä ei olekaan ikäeroa kuin tunnin verran, hän on aina kuvitellut olevansa paljonkin kokeneempi ja viisaampi."
Muriel oli silti aivan uskomattoman rakas.
Hän naurahti Lieken sanoille.
"Tietenkin olet. Onko sinulla monta sisarusta?"

"Hän on sisko. Tietenkin hän on kokeneempi ja viisaampi, aina!" Lieke nojautui kevyesti lähemmäs. Ketä pieni flirtti satuttaisi? Ei ketään.
"Kolme. Isosisko ja pikkuveljet, kaksoset. Oikeita riesoja. Arvostelevat aina isosiskoja. Hyihyi."

Lawrence nauroi ja pudisti päätään.
"Totta kai, tietenkin. Miten saatoin unohtaa saamani muistion aiheesta."
Muriel olisi aivan varmasti ollut samaa mieltä.
"Huonoa käytöstä sellainen, ei siskoja sovi arvostella. Minulla on kaksi siskoa, Murielin lisäksi pikkusisko."
Teknisesti Tempest olisi kai ollut siskopuoli, mutta puolikkaat siskot kuulostivat ikäviltä. Sisko Emmie oli siinä missä Murielkin.

Lieke räpäytti silmiään ja hymyili nätisti, ottaen kulauksen. Hän vilkaisi ympärilleen. Mihin Miyato oli jäänyt? Menipä tuolla kauan kahden oluen hakemisessa.
"Niin on. Sinä olet siis selvästi kehityskelpoinen kun tunnistat sellaisen kamaluuden."

"Kuten sanottu, kaksi siskoa. Minulla on oikein hyvä pohjakoulutus, vaikka itse sanonkin", Lawrence nauroi.
Vähän liiankin hyvä. Muriel ei ollut koskaan säästellyt häntä miltään. traumatisoinut hänet varsin yksityiskohtaisella selostuksella kuukautisistakin. Huh.
Mutta nyt mies ainakin osasi ilmestyä oven taakse suklaalevyn kanssa.
Hänkin havahtui siihen, että Miyato viipyi.
"Ei kai siellä nyt näin pitkä jono ole?"

"Siskosi voisi olla toista mieltä, mutta ehkä luotan sinuun tuossa asiassa." Nainen totesi hymyillen.
"Eeeei minun mielestäni."

"He vakuuttaisivat minun olevan oikein hurmaava. Ja käskisivät sitten pysyä hiljaa, kun en tiedä, mistä puhun."
Lawrencen kulmat olivat painuneet alas, kun hän yritti kuikuilla tiskin suuntaan.
"Niistä huomiota herättävistä vaatteista olisi nyt hyötyä", hän huomautti
Ei kai Miyato sentään ollut mennyt kaatumaan?

"Ai niinkö? Oletko sinä?" Lieke kysyi pientä flirttiä äänessään, katsellen tiskin suuntaan.
"Eikö? Oikein hyödyllisiä."

Lawrence vilkaisi Liekeä.
"Hei, minä olen vain veli, ei minulla ole mahdollisuutta ottaa asiaan kantaa. Luulen, että sinun on muodostettava oma mielipiteesi."
Mikä ihme Miyatoa pidätteli?

"Oh, totta, olet oikeassa siinä." Nainen virnisti hieman. Miyato ilmestyi kahden tuopin kanssa, hymyillen anteeksipyytävästi ja tietävästi samalla.
"Sori, näin tuttuja." Hän tarjosi selitykseksi.

"Jään odottamaan tuomiotasi", Lawrence totesi nauraen ja käänsi sitten katseensa Miyatoon, joka viimein palasi pöytään.
"Meinasin jo lähteä etsimään", hän huomautti ja katsahti Liekeen.
"Olisitko sinä tahtonut jotain?"
Oli mennyt jo sen verran aikaa Miyaton lähdön ja paluun välillä.

"Lupaan pitää sinut jännityksessä." Lieke vilkaisi siideriään, joka oli tosiaan huvennut tässä. Hupsista.
"Noh, en minä nyt kuole tuolle matkalle." Luojan kiitos ei, sillä Miyato ei ollut mitään tuttuja tavannut. Oli vain antanut aikaa kaksikolle tutustua!
"No, ehkä voisin hakea kohta toisen."

"Ei sitä koskaan tiedä", Lawrence huomautti kohtalokkaasti vetäessään tuoppiaan lähemmäs. Lisää vale-Newcastlea.
Hän käänsi katseensa Liekeen.
"Minä voin kyllä hakea. Sen kunniaksi, että olet uusi täällä."

"Ai? Kiitos, voisin ottaa tällaisen samanlaisen." Lieke totesi hymyillen oikein hurmaavasti. Miyato koetti piilottaa pärskähdyksensä.

Lawrence katsahti Miyatoa noustessaan seisomaan.
"Sinulla on selvästikin riemukas ilta", hän huomautti ja taputti ystävänsä olkapäätä matkallaan hakemaan Liekelle lupaamaansa juomaa.
Totta kai herrasmies tarjosi juomat uudelle tulokkaalle. Hyvä kuva Englannista ja sitä rataa.

"Sinullakin sietäisi olla." Miyato huomautti hyväntuulisuutta äänessään. Hän jäi keskustelemaan Lieken kanssa keskustelemaan hevosista. Mistä muustakaan.

"Ei ole valittamista", Lawrence vakuutti ennen kuin harppoi tiskille.
Ei tosiaankaan ollut jonoa. Eikä näkynyt tuttujakaan, mutta eipähän hän kaikkia Miyaton ystäviä tuntenutkaan.
Mies palasi hetken kuluttua ja laski siiderin Lieken eteen.
"Olkaa hyvä."

Miyato oli kuitenkin sosiaalinen mies, paljon tuttuja. Hän kohotti merkitsevästi kulmiaan kun Lawrence tuli takaisin.
"Kiitos, mutta minua on vain yksi kappale." Lieke naurahti teitittelylle pehmeästi.

Ja taas ne merkitsevät kulmakarvat.
"No, kuninkaallinen monikko?" Lawrence ehdotti nauraen ja istahti takaisin paikalleen.
"Tai brittiläistä ylikohteliaisuutta, saat itse päättää, kumpi miellyttää enemmän."

"Voi, olisin kovin otettu kuninkaallisesta monikosta, mutta eikö se olisi vähän liioittelua?" Nainen hipaisi ohimennen Lawrencen kättä nauraessaan. Miyato nosti tuopin huulilleen. Nauratti liikaa.

Miyato tosiaan oli hilpeällä tuulella tänään.
"En nyt sanoisi liioitteluksi", Lawrence vakuutti.
"Onhan Romykin varsin kuninkaallinen hevonen. Täysin pätevä syy kuninkaallisen monikon käyttämiseen."

"Totta, kaikissa elokuvissa prinsessalla on sellainen." Nainen naurahti ja otti kulauksen siideristään.
"Onneksi huomenna on valmennuksia vasta iltapäivästä." Miyato naurahti Lieken sanoille.
"Ole onnellinen. Minä pääsen kaitsemaan junnuja heti aamusta estetreenien merkeissä."

"No mutta ajattele junnujen riemua", Lawrence kannusti kohottaen vale-Newcastleaan.
"Minunkaan ei onneksi tarvitse olla liikkeellä ennen kuin iltapäivästä."
Jos olisi ollut tärkeät treenit, hän olisi jättänyt tuoppien määrän siihen yhteen.

"Se on totta, he rakastavat minua. Samaa ei voi sanoa teistä aikuisista ja teidän valmentajistanne, joten olen tyytyväinen tähän." Miyato nauroi pehmeästi.
"Minä vietän koko illan Julianin silmien alla. Ajatelkaas pojat sitä."

"Niin, joten sinulla ei ole mitään valittamista", Lawrence vakuutti Miyatolle hyväntuulisesti.
Lieken sanojen myötä hän yritti hakea kasvoilleen mahdollisimman vakavan ilmeen.
"Lupaamme kertoa tarinaasi tuleville polville. Että olit urhea loppuun saakka, ja... mitä muuta?"

Miyato soi säälivän katseen naisen suuntaan.
"Voi ei. Millaisia kukkia halusitkaan haudallesi?" Mies kysyi vakavana. Lieke nauroi miesten vakavuudelle.
"Noh! Julian on ihan hilpeä mies. Häneen pitää suhtautua huumorilla ja ammattivakavuudella niin selviää. Vaikka pakko myöntää että nauttisin komean miehen huudoista enemmän jossain muualla. Ja jos se mies olisi joku muu kuin valmentajani." Pieni kikatus karkasi huulilta.
"... En juo usein."

Lawrence oli kommentoimassa jotakin Julianin hilpeydestä - hän arvosti miestä valtavasti valmentajana, mutta ei osannut kuvitella tätä varsinaiseksi huumorimieheksi vapaa-aikana - mutta Lieken lisäys sai toisen tumman kulman kohoamaan yllättyneenä.
"... Aion tulkita tuon niin, että puhut jalkapallomatsista tai jostakin muusta yhtä viattomasta", hän nauroi ja kosketti Lieken selkää.
"Olen pahoillani, otan täyden vastuun siitä, että kannoin sinulle juotavaa. Saatan sinut kotiin, niin kuin herrasmiehen sopii."

Lieke vilkaisi Lawrencea hymyillen vinosti. Miyato pärskähti tuoppiinsa, nyt vain naisen sanojen takia. Hyvä jumala!
"Sinä et tosiaan juo usein. Vaikka tuo siideri on aika vahvaa." Petollista tavaraa, Miyato oli kokeillut.
"Tietenkin puhun jalkapallosta! Oliko muita vaihtoehtoja? Ja ei sinun tarvitse, asun Hexhamissa asti. Taksi varmasti vie minut kotiin asti."

Lawrence katsahti Miyatoa tummat silmät hyväntuulisesti siristyen.
"Vahvaa on", hän myönsi, samalla kun palautti katseensa takaisin Liekeen.
"Rugby, esimerkiksi. Tai vinttikoirakisat... Mutta totta kai kyse oli jalkapallosta, hölmö minä. Voin maksaa sitten taksin, ritarillisesti."
Hän otti kulauksen tuopistaan.
"Hexhamissa? Siskoni asuu siellä. Mukava paikka, vähän pieni."

Miyato vilkaisi Lawrencea. Maksaa taksin? Nyt. Voisiko hän jo kommentoida että halvempaa olisi ottaa Lieke yöksi?
"Toki voit tulla minunkin sohvalleni, mutta minulla on kyllä kovin koirankarvainen sohva." Amerikkalaisvalmentaja hieraisi niskaansa.
"Vinttikoirat olisi kyllä ollut hyvä. Piru kun en keksinyt. Ja ei, minä kyllä pääsen kotiin, kiitos tarjouksesta Miyato. Ai? Onhan se, mutta lähempänä tallia. kun viettää illan Julianin silmien alla, ei jaksa ajaa Newcastleen asti."

Lawrence kurtisti kulmiaan.
"Miyato, ei vierasta sovi laittaa sohvalle nukkumaan."
Edes siinä tapauksessa, että sohvalla olisi sähäkät, turkoosit sohvatyynyt, Joita Lawrence ei ollut raaskinut piilottaa kaappiin, Murielista kun ei koskaan tiennyt, milloin tämä päättäisi ilmestyä yllätysvierailulle.
"Ja lyhyempihän se matka tosiaan on."

"Noh! Haluatko tietää miltä näytän kävellessäni nukuttuani yön sohvalla proteesin kanssa? Ei naista sovi nyt viereenkään pyytää." Miyato tuhahti. Lieke kohotti kevyesti kulmaansa proteesille, mutta oletti sen liittyvän uran katkeamiseen liittyvään onnettomuuteen.
"Niin on. pojat, pojat, olen iso tyttö. Kiristän itse satulavyöt ja kaikki." Lieke vakuutti nauraen.

Ei Lawrencea olisi lainkaan haitannut.
Hän ei voinut edes vedota siihen, että oli juonut liikaa.
"En epäile sitä", hän vakuutti Liekelle, taas se liioitellun vakava ilme kasvoillaan.
"Mutta olet uusi täällä. Englantilaiset pikkukylät voivat olla pirullisia paikkoja uudelle."

Lieke nojasi kyynärpäänsä pöytään, purren vinkeä hymy huulillaan huultaan.
"Yritätkös siinä toistaa Miyaton herrasmiesmäistä tarjousta, hmm?"
"Niin, minä sentään olen herrasmies. Ja umpihomo..." Miyato mutisi tuoppiinsa. Lieke nauroi silmät tuikkien.
"Ai niinkö? Millä tavoin? Kulkeeko kaduilla susi nappaamassa viattomia uusia asukkaita?"

"En! Johan minä sanoin, etten koskaan ajaisi naista sohvalle", Lawrence vakuutti vakavana.
Oli miten mukava ja turkoosityynyinen sohva tahansa.
"Ja kun olisivatkin sudet. Ei, tarkoitan uteliaita naapureita, jotka kuvittelevat tietävänsä asiansa paremmin kuin sinä itse. Levottomia, maastopyörillä aseistautuneita lapsilaumoja. Lampaita."

Lieke kohotti toista kulmaansa.
"Mmm, niin. Sohvalle. Ja lampaita? Ethän nyt vain kehittele omiasi? Lampaista tuskin on vaaraa."
"Olisin toista mieltä." Miyato huomautti. Saakelin tietä ylittävät lammaslaumat.

"Minä olen herrasmies", Lawrence vetosi. Jolla oli pelottava sisko, joka oli takonut päähän monia elämän tosiasioita.
Hänen silmänsä siristyivät dramaattisesti.
"... Et selvästikään ole vielä kohdannut paikallisia lampaita."

Hyvä on, Lawrence kieltäytyi näkemästä vihjaisua. Syystä tai toisesta. Harmi. Se olisi rentouttanut kivistäviä lihaksia. Kun tuli valittua ne hyvät alusvaatteetkin.
"Ei, en voi sanoa tavanneeni. Tapaatko sinä sitten usein niitä?"

"Ei, minä välttelen niitä hyvin aktiivisesti, ja sinunkin pitäisi ehdottomasti tehdä niin", Lawrence vakuutti ja otti kulauksen oluestaan. Vale-Newcastlestaan.
"Parempi olisi, kun jäisit yöksi kaupunkiin. Tiedä, vaikka lampaat piirittäisivät taksin..."

Lieke peitti suunsa nauraessaan, vihreiden silmien tuikkiessa.
"Niin. Minä en menisi lupaamaan etteivät ne syöksy taksin läpi. Ties mitä maailmanvalloitusta suunnittelevat.." Miyato täydensi Lawrencen sanoja.
"Ja onkos sinulla sitten ehdotusta mihin tyttö voisi päänsä pistää yöksi kaupungissa, hmm?"

"Demonisia olentoja. Täytyy johtua parviälystä", Lawrence vakuutti vakavana.
Hän väläytti Liekelle hyväntuulisen hymyn.
"Kuten sanoin, minä en koskaan ajaisi naista sohvalle. Matkakin on lyhyt, tarpeen tullen vaikka kävelee."

"Mistä minä tiedän jos ajat minut sitten vaikka kellariin?" Lieke heitti nauraen. Niin, jos ei sohvalle niin minne sitten... Toisen tuoppinsa viimeistellyt Miyato nousi nauraen seisomaan.
"Kuulkaa, minun elämäni nainen haluaa iltalenkille, joten minä jätän teidät pohtimaan lampaita ja kellareita. Älkää villiintykö ihan liikaa. Nähdään tallilla." Amerikkalainen lähti hyväntuulisesti naureskellen. Ai jessus.

"Kerrostalo, ei ole kellaria", Lawrence vakuutti viattomasti ja käänsi sitten katseensa Miyatoon.
"Muista varoa lampaita, okei? Älä puhu niille, jos tulevat vastaan", hän vannotti ja heilautti taas varsin hilpeältä vaikuttavalle amerikkalaismiehelle kättään.
Mikäs siinä, hyvä, jos oli kivaa.
"Mites sinä, kaipaatko iltalenkkiä?" mies jatkoi, kääntäessään tummat silmänsä takaisin Liekeen.

Lieke kallisti kevyesti päätään, heilauttaen hyvästit Miyatolle.
"Iltalenkkiä? Mitähän iltalenkkiin kanssasi sisältyy? Kävely asunnollesi?"

"Newcastle on oikein viehättävä kaupunki, paljon nähtävää", Lawrence vakuutti juotuaan viimeisen kulauksen tuopistaan.
"Tai sitten voimme aina oikaista ja tosiaan hypätä siihen taksiin."

"Mutta ei se sitten ole lenkki, huijaisit minua. Hmh, mikä mies." Lieke otti viimeisen kulauksen juomastaan.
"Saat aivan itse päättää esitteletkö kaupunkia. Yllätä minut."

"Pois se minusta! Minähän vain annoin sinulle mahdollisuuden päättää, tahdotko kuluttaa energiaa rauhoittavalla iltakävelyllä, vai ehkä jollakin muulla tavoin."
Lawrence hymyili viattomasti. Hän oli ollut lukevinaan rivien välistä kaikenlaista, mutta lopulta pallo olisi kuitenkin Liekellä.
Tarvittaessa hän nukkuisi kiltisti omalla sohvallaan. Turkoosit sohvatyynyt olivat hyvä päänalunen.

"Sait juuri taksin kuulostamaan paremmalta. Korkeat korot." Nainen nosti pitkää säärtään, näyttääkseen ne kirkuvan turkoosit korkokenkänsä.

"Sitä minäkin", Lawrence hymähti ja nousi seisomaan, tarjoutuen auttamaan Liekelle takin päälle.
Sievät sääret, ei hän valittanut, että niitä esiteltiin.
"Olisi ikävää, jos nyrjäyttäisit nilkkasi matkalla."

"Se olisi kyllä." Lieke veti kirkkaan sähkönsinistä takkia päälleen miehen avustamana. Mikä herrasmies. Krhm.
"Joutuisit olemaan ritari ja kantamaan kun prinsessaponini on kaukana."

Paljon kirkkaita värejä.
"Kaunis nainen sylissä. En voisi valittaa", Lawrence vastasi viattomasti.
Mutta Lieke oli, ei hän sanonut sitä ainoastaan lämpimikseen.

Ja niitä kirkkaita värejä oli lisää muiden vaatteiden alla.
"Oh? Mutta ehkä, ehkä, voisin tulla syliisi jossain mukavammassa tilanteessa?"

Lawrence katsahti naista ja hymyili.
"En pahastuisi", hän myönsi, samalla kun nykäisi mustan villakangastakin niskaansa ja lähti sitten johdattamaan Liekeä ovelle, ja toivottavasti taksiin ilman, että he joutuisivat taistelemaan siitä kovinkaan monen humalaisen kanssa. Mutta ainakin he olivat suhteellisen ajoissa liikkeellä, noin viikonlopuksi.

Viikonlopuksi he olivat todellakin ajoissa. Lieke asteli korkokengillä oikein sulavasti miehen vierellä, vetäen matkalla taskusta kevyttä huivia kaulaansa. Miksi piti tuulla niin paljon? Sulavasti hän istui myös taksiin, vilkaisten Lawrencea kulmat koholla.
"Ei lampaita tai muuta uhkaavaa."

"Meillä kävi tuuri", Lawrence vakuutti hymyillen ja kumartui kertomaan kuskille osoitteensa. Ajomatkaa ei ollut kuin reilu viitisen minuuttia, liikenteestä riippuen, mutta hän olisi ollut kammottava herrasmies, jos olisi antanut naisen vaarantaa nilkkansa öisessä kaupungissa.
"Kaupungin nummilla asustaa kaikenlaista."

"Kaupungin nummilla?" Lieke nauroi vapautuneesti ja pudisteli päätään.
"Miten kaupungissa voi edes olla nummia?"

"Tämä on Englanti, täällä on nummia aivan joka paikassa", Lawrence vastasi ja virnisti Lieken naurulle.
Olisi tehnyt mieli jo pyyhkäistä vaaleita hiuksia pois naisen kasvoilta, mutta käpälät pidettiin kiltisti omina, ennen kuin oli saatu lupa tai merkki.
"Siellä niitä lampaitakin laiduntaa."

”Teillä on ehtiväiset lampaat." Hän huomautti ja nojautui vähän lähemmäs. Sopivasti.
"Joka paikassa. Onko sinulla muita mielenkiintoisia teorioita?"

"Ei ehtiväisiä. Vain monilukuisia. Tämä on lampaiden luvattu maa."
Lieke nojautui lähemmäs ja Lawrence uskaltautui sipaisemaan laineikkaita hiuksia. Vaikka olikin luvannut itselleen, ettei enää sekaantuisi kehenkään, joka työskenteli samalla tallilla.
Lyhyt muisti miehellä.
"Olen kertonut sinulle jo melkoisen määrän tosiasioita Englannista. Eikö olisi vain reilua, että sinä puolestasi kertoisit jotakin Alankomaista?"

Sellaista sattui. Mutta hei, he työskentelivät samalla tallilla, eivät samalle henkilölle. Kevyesti nainen nojasi kosketusta vasten.
"Pyöräilemme joka paikkaan. Siellä saa varoa ettei pyörät hyökkää."

Lawrence hipaisi Lieken poskipäätä peukalollaan, kun nainen ei kavahtanut hänen kosketustaan.
"Kuulostaa vaaralliselta. Pyörän hyökkäykset", hän hymähti.
"Miksi juuri pyöräillen?"

"Se on kätevää." Lieke hymyili hieman, hipaisten miehen rannetta takin hihan alla.
"Tiesitkö että tervehdimme kolmella suukolla?"

"Oh, ja minua et tervehtinyt", Lawrence huomautti kohottaen toista kulmaansa.
"Meidän pitäisi tosin tulla siinä tapauksessa hyvin toimeen, ei kiusallisia hetkiä, jolloin toinen yrittää jatkaa ylimääräiseen suukkoon. Äiti on Montpellierin läheltä, sielläkin suukkoja on aina kolme."

"Voi, pitäisikö minun korjata se?" Huomautus kiusallisista siirtymisistä sai naisen nauramaan.
"Oh? Sehän on positiivista. Se on aika hankalaa yrittää muistaa se muiden kanssa."

"Pitäisi, saattaisit muuten pahoittaa herkän miehen sydämen", Lawrence vakuutti, samalla kun taksi kääntyi tutulle kadulle.
"Ranskalaiset eivät ole päässeet asiasta maansa sisälläkään yhteisymmärrykseen. Jos olisin lähempää Pariisia, saattaisin yrittää jatkaa aina neljään suudelmaan saakka."

Lieke kohotti toista kulmaansa.
"Voin toki korvata tämän aiheuttamani mielipahan neljälläkin suudelmalla." Yksi molemmille poskille, yksi nenänpäähän ja yksi huulille.
Tyylikästä.

"... Se siitä mielipahasta", Lawrence vakuutti, ja olisi saattanut demonstroida muita ranskalaisia taitoja, ellei taksi olisi liukunut pysähdyksiin uudehkon kerrostaloalueen viereiselle kadulle.
Hän kurkotti maksamaan laskun ja nousi sitten autosta, ojentaen kättään auttaakseen Lieken ulos.
"Vaikka tuo olikin pohjoisranskalainen tapa."

Lieke nousi autosta sulavasti (etenkin avustettuna ja etsi hyvän tovin sijaa korkealle korolle), hymyillen apuaan tarjonnut mies.
"Ai? No mikä olisi sitten sinun suosimasi tapa, herra asiantuntija?"

"Kolme suudelmaa", Lawrence muistutti kun taksi ajoi tiehensä tienaamaan lisää rahaa yöhön väsähtäneiltä juhlijoilta.
"Yksi, kaksi, kolme."
Hän painoi kaksi suudelmaa poskille ja sitten kolmannen suoraan huulille.

Hän olisi halunnut jäädä pitkittämään sitä suukkoa, mutta värähti ja nosteli kevyesti jalkojaan.
"Opetellaanko lisää matematiikkaa sisällä? Englannissa tuulee aina."

"Mieluusti. Lupaan, että siellä et taatusti palele."
Lawrence painoi kätensä kevyesti Lieken selälle kun lähti johdattamaan tätä kohti punatiilistä, vastavalmistunutta kerrostaloa.
Myös rappukäytävä oli yhtä uusi, samoin kuin moitteettoman siisti asunto. Muriel ei sentään ollut päättänyt ilmestyä yllätysvisiitille tyhjentämään hänen vaatekaappiaan tai uudelleenorganisoimaan pyykkikoria.
Mies avasi portaiden alle ovelasti sijoitetun komeron oven ja kääntyi Lieken puoleen auttaakseen takin tämän yltä.

"Suuria lupauksia tässä maassa." Lieke huomautti hymyillen, lähtien Lawrencen rinnalla sisälle. Siellä hän nauroi komerolle, riisuen takkinsa.
"Olet yllätyksiä täynnä. Oletko Harry Potter?"

Suuria tosiaan. Englannin kosteankalsea talvi-ilma tuntui löytävän tiensä läpi pienimmästäkin raosta, riippumatta siitä, kuinka sitkeästi se oli tilkitty.
Tämä oli sentään uusi asunto.
Lieken nauru sai Lawrencen kohottamaan toista kulmaansa.
"Hyvä komero", hän vakuutti ja taputti kaapin ovea ennen kuin ripusti naisen takin henkariin.
"Mutta ei, ei siellä ketään asu."

"Kehut komeroita? Alan huolestua." Lieke otti pari askelta lähemmäs kun Lawrence sai takit komeroon.
"Mmh'hmm, joten... Minun ei pitänyt palella täällä?"

Lawrence nauroi.
"Ei ole mitään syytä, minä olen vain käytännöllinen mies. Arvostan sitä, että asiat toimivat niin kuin niiden pitää."
Kuten portaiden alle rakennettu vaatekomero, joka otti turhan tilan hyötykäyttöön.
Hän katseli Liekeä hetken tummilla silmillään.
"Niin lupasin. Ja taisin myös luvata, että kantaisin sinua oikein mielelläni", hän huomautti, ojentaen käsivartensa kutsuvasti.

Lieke siristi silmiään, kuin olisi pohtinut oliko siinä perää. Ettei tarvitsisi huolestua.
"Oh, sanojensa mittainen mies." Hollantilainen kehräsi, antautuen mielellään kannettavaksi.

"Täysin", Lawrence vakuutti ja nappasi Lieken kevyesti syliinsä, kietoen kätensä naisen reisien taakse, jottei tämä olisi satuttanut itseään kapeissa, yläkertaan johtavissa portaissa.
Makuuhuone oli sävyltään aivan yhtä vaalea kuin muukin asunto, suuri ikkuna oli osittain peitossa pimennysverhojen takana. Ei sillä, että lasin takaa olisi tähän aikaan erottanutkaan muuta kuin pimeyttä.
Lawrence laski Lieken istumaan harmaan päiväpeitteen peittämälle sängylle ja laskeutui itse lattialle toisen polvensa varaan, tarttuen toiseen siroon nilkkaan.
Korkokenkien väri oli lähes sokaiseva.
"Pois tällaiset, kidutat jalkojasi", mies huomautti alkaessaan riisua kenkää.

Lieke olisi valehdellut jos olisi sanonut ettei nauttinut miehen eleistä. Ne olivat hauskoja, erottuivat muista miehistä. Se oli jo nähty että hänet painettiin jo eteisessä seinää vasten ja suudeltiin niin että Lieke pelkäsi hammaskorunsa irtoavan.
Hän antoi katseensa hetken kiertää makuuhuoneessa, kunnes antoi sen laskeutua Lawrenceen. Moni muu nainen olisi saanut tästä muita mielleyhtymiä, mutta Lieke ei kiinnittänyt huomiota polvistumiseen, vaan mieheen joka riisui hänen kenkäänsä.
"Eivät ne makuuasennossa kärsi." Vallaton hymy vilahti huulilla.

Makuuhuone oli melkein askeettisen siisti. Sellaisen ihmisen, joka oli joko muuttanut vasta vähän aikaa sitten, tai joka ei käynyt kotona kuin lähinnä nukkumassa.
Jolla ei ollut ketään odottamassa siellä.
"Pitkät sääret muutenkin", Lawrence vastasi ja juoksutti sormiaan pitkin mainittua säärtä, ennen kuin tarttui vuorostaan toiseen jalkaan ja riisui kirkasvärisen korkokengän.
Tuntui viivyttelevän tahallaan.

Lieke vilkaisi jalkojaan. Noh, olihan hänellä. Mittaa ja jalkaa riitti, oikein sopiva van der Veenien massiivisten huippuratsujen selkään.
"Sinultapa tippuu ihania kehuja nyt." Lieke sipaisi reittä sukkahousun peittämillä varpaillaan miehen reittä, sivellen hieman ylempää.
Vähän liikettä.

Lawrence kohotti katseensa naiseen melkein ilkikurinen pilke ruskeissa silmissään.
"Ollaanko Alankomaissa kovinkin kärsimättömiä?" hän tiedusteli, samalla kun nousi ylös. Hän astui lähemmäs ja vei kätensä Lieken kasvoille, painaakseen naisen huulille pitkän, syvän suudelman.
Näin Ranskassa. Ei kiirettä.

Ehkä hän voisi kokeilla sitä ranskalaista tapaa, jos saisi lisää noita pitkiä, hukuttavia suudelmia. Vilunväreet juoksivat pitkin selkää.
"Ehkä."

Lawrence antoi kätensä siirtyä Lieken niskalle.
"Mistä niin kova kiire?" hän tiedusteli, hipaisten naisen huulia uudelleen omillaan samalla kun käsi vaelsi niskalta selälle, availemaan sen huomiotaherättävän kirkkaan mekon vetoketjua.

Lieke kohotti katseensa mieheen, siristäen silmiään.
"Jotta sen ehtii tehdä monta kertaa?" Nainen huomautti käheästi. Hän nojautui lähemmäs, vieden kädet kokeileen Lawrencea paidan läpi.
Ratsastajat olivat aina yhtä vetävässä kunnossa.

"Mmm, hyvä perustelu", Lawrence myönsi samalla kun liu'utti mekkoa pois Lieken yltä.
Lisää väriä.
"Mutta onhan tässä aikaa, ei ole mitään syytä pitää turhaa kiirettä."
Hän kumartui painamaan jälleen yhden suudelman naisen huulille, käden vaeltaessa sivelemässä tämän paljastunutta ihoa.
Ratsastajien oli oltava, jotta jaksoi.

"Minustakin." Lieke huomautti. Mekon alta paljastui kirkkaan pinkit pitsiolkaimet ja rintaliivit joiden ei voinut sanoa olevan kankaasta. Joku olisi voinut kutsua samansävyisiä neonpinkkejä alushousuja hammaslangaksi.
Hollantilainen veti jalkoja allee, istuakseen polviensa päällä. Hän ylsi hieman paremmin suutelemaan miestä pitkään ja syvään. Ehti jopa nauttia siitä.
"Jos vähän?"

Hän käytti päivät pitkät töissä urheilualusvaatteita.
Jos hän lähti laittautuneena ulos, hän helvetti soikoon laittaisi ne hepenet päällensä. Eikä huippuluokan urheiluliivejä ja jotain hengittävää materiaaleja. Jotka olivat aina poikkeuksessa rumia. Lieke laskeutui mielellään makuulle, mutta osoitti selvän aikomuksen siitä että sen ehtona oli Lawrencen paidan lähteminen.

Lieke olisi ollut oikein vetävä niissä teknisissä urheiluvaatteissakin.
Lawrence nauroi naisen päättäväiselle viestinnälle, mutta mitä hän muuta saattoi kuin totella? Olihan se vain reilua, kun otti huomioon, että hän oli ehtinyt jo riisua Lieken melkein kokonaan.
Melkein.
Huomatessaan tämän epäkohdan Lawrence kumartui painamaan suudelman naisen vatsalle samalla kun tarttui niihin viimeisiin turhiin vaatekappaleisiin.
Värikkäät vaatteet löytäisi kyllä lattialta.

Lieken vaatteet tosiaan löytäisi lattialta kun niitä kaipaisi. Hän heitti miehen paidan lattialle omien väripilkkujensa seuraksi. Lantio nousi patjasta ja nainen antoi hivuttaa mekon kokonaan päältään. Samalla menivät sukkahousut näppärästi. Kouluratsastaja tosiaan oli timmissä kunnossa itsekin. Kevyesti hän veti miestä lähemmäs, malttamattomana.

Malttamattomuus sai Lawrencen naurahtamaan.
Hän tiesi tasapainottelevansa sillä kapealla veitsenterällä, joka erotti lempeän härnäämisen ja melkein julmaksi kääntyvän viivyttelyn toisistaan.
Hän voisi aina vedota siihen, että oli puoliksi Ranskasta.
Hitaasti hän painautui alemmas, suutelemaan Lieken huulia.

Lieke oli valmis syyttämään kaiken ranskalaisuuden piikkiin. Ne ihmiset osasivat olla joskus mulkkuja. Etenkin jos ei puhunut sitä maailman romanttisimmaksi tituleerattua kieltä. Naisen kädet nousivat miehen niskaan, vetäen tuota lähemmäs. Hän hymyili suudelmaa vasten, kietoen jalkojaan miehen ympärille.
Lähemmäs.

Lawrence saisi varmasti vielä jonain kauniina päivänä kämmenen poskeensa sen vuoksi, että kehtasi nauraa niin paljon.
Mutta ei kai aina täytynyt olla niin uskomattoman tosissaan?
"Tu es une femme impatiente, n'est-ce pas?" hän hyrisi suudelman lomasta.

Lawrence voisi hyvinkin saada joltakin tosikommalta naiselta, mutta ei Liekeltä ja ei tänään. Paitsi jos jatkaisi sen ranskan sylkemistä hänen korvaansa.
"Je ne parle pas français." Ja siinä oli hollantilaisnaisen koko ranskantaito, kuulosti lausunnaltaan enemmän saksalaiselta kuin mitään muuta.
"Voisit keksiä jotain hyödyllisempää tekemistä."

"Quoi de plus important?" Lawrence jatkoi, eikä edes voinut enää väittää, ettei olisi kiusannut.
Mutta Lieken kärsimättömyys oli äärettömän kiehtovaa.
Ehkei silti kannattanut leikkiä hengellään liikaa.
Lawrence oli kuitenkin pohjimmiltaan edelleen herrasmies, joten hän kyllä toteutti naisen toiveen enemmän kuin mielellään.

Lieke murahti kevyesti, vieden kädet niskasta avaamaan housuja. Pois ne.
"Minähän pyysin sinua yllättämään minut, mein Herr." Kouluratsastaja mutisi miehen korvaan, näykäten tuon korvalehteä kiusoitellen. Ja tätä peliä voisi pelata kaksikin.

Pois housut, mitäpä siihen vastaan väittämään.
Eivät kyllä löytyisi yhtä helposti lattialta kuin Lieken värikkäät vaatekappaleet, mutta kotonahan tässä oltiin.
Hän kohotti katseensa naisen kasvoihin, toinen kulma yllättyneesti koholla.
"Tuollaista nimitystä minusta ei ole vielä uskoakseni käytettykään."

Naisen kieli vilahti nopeasti huulten välistä. Kypsää näyttää kieltä.
"Ensimmäinen kerta kaikelle." Hän kuiskasi käheästi Laurien korvaan. Vyönsolki rikkoi hiljaisuutta kun se putosi housujen kanssa lattialle.

Ei ehkä kypsää, mutta oikein suloista.
"Ensimmäinen kerta kaikelle", hän myönsi ja laski päänsä hamuamaan Lieken kaulaa samalla kun antoi käsiensä siirtyä takaisin naisen lantiolle.

Suloinen harvoin oli se sana jolla naiset halusivat tulla kutsutuksi tässä tilanteessa. Ei, yleensä se oli jotakin muuta. Hän vei kädet tummien hiusten sekaan ja tukisti niitä kevyesti. Mies oli ansainnut sen, puhuttuaan hänelle ranskaa.

Lawrence olisi voinut argumentoida, että ranska oli rakkauden kieli.
Se argumentti olisi tosin ollut helppoa ampua alas sillä, ettei rakkaudella tarvinnut olla mitään tekemistä tämän kanssa.
Mutta romantikko mikä romantikko.
"... Ansaitsin tuon..." mies myönsi, näykäten samalla Lieken korvaa.

Se oli aivan totta. Rakkaus oli rakkautta ja seksi oli seksiä. Olisihan se hienoa jos ne olisivat kulkeneet vierekkäin, mutta maailma ei ollut täydellinen.
"Minä tiedän." Värähdys kulki kehon läpi ja hän tukisti uudelleen. Jalka nykäisi kevyesti refleksistä. Lieken korvat olivat herkkä paikka.

Lawrence huomasi sen nykäisyn ja käytti sitä häikäilemättömästi hyväkseen hamuten Lieken korvaa uudelleen.
"Halusit yllätyksiä?" hän hymisi, kuljettaen huuliaan alemmas kaulalle.
"Voimme edelleen lähteä sinne iltakävelylle..."

Lieke yritti pitää sen jalkansa kurissa, mutta se onnistui hyvin huonosti.
"Minun pitäisi tappaa sinut jos nyt lähdet siitä."

Henkensäkin uhalla Lawrence nauroi.
"Minä kun kuvittelin, että Alankomaissa ollaan varsin rauhanomaisia", hän huomautti.
Kädet liukuivat alemmas, kohottaen naista parempaan asentoon. Mitä sitä enää pitkittämään, heräsi hänenkin itsesuojeluvaistonsa viimein.

”Poikkeustilanteita." Lieke mutisi käheästi, hakien parempaa asentoa.
"Mhhm, hyvä poika, hienosti."

"Poikkeustilanteita", Lawrence toisti ja näykkäsi Lieken kaulaa.
"Kai tajuat, että tuo saa minut tuntemaan oloni lemmikiksi?"
Niin kauan kuin Lieke pystyisi keskittymään puhumiseen, hän ei selvästikään tehnyt riittävän hyvää työtä. Piti korjata.

Lieke nauroi vuorostaa, tosin katkonaisesti ja käheästi. Miehen tekemiset häiritsivät.
"Olisit aika komea lemmikki~" Nainen kehräsi hiljaa.

Ehtiväinen mies.
"Hm, niinkö?" Lawrence hyrisi, kuljettaessaan huuliaan Lieken iholla.
"Lemmikkiä ei sovi hylätä yksin pitkiksi ajoiksi, keksivät kaikenlaista..."

"Näytänkö siltä että olen hylkäämässä sinua juuri nyt?" Lieke tukisti kevyesti, haroen tummia hiuksia. Se tuntui hyvältä. Tosin, hän olisi halunnut koskea enemmän. Kädet valuivat hiuksista selälle, raapien. Kynnet eivät kyllä harmiksi olleet pitkät.

"Mmh, epäilen..."
Eikä Lawrencekaan ollut lähdössä minnekään juuri nyt, niin kovasti kuin uhkailikin.
Pelkkää puhetta sellainen.
Heillä oli hyvin aikaa, mutta mitä sitä suotta tuhlaamaan.

"Noh, miksi hylkäisi noin tottelevaisen lemmikin? Taidosta en vielä tiedä, kun sinä vitkuttelet siinä..." Lieke mutisi hiljaa.

"Mitään vitkuttele..." Lawrence vakuutti viattomasti.
Mutta pakkohan hänen oli antaa lopulta periksi. Useamman kerran sen yön aikana, jos tarkkoja oltiin. Lieke oli aivan suotta murehtinut, ettei heidän aikansa riittäisi.

Lieke viihtyi sen yön oikein hyvin. Niinkin hyvin, että hän ei lähtenyt karkuun heti sopivan tilaisuuden tullen. Lawrencea ei kuitenkaan pääsisi pakoon, joten hän voisi ihan hyvin nukkua yönsä tässä.
Lawrence oli varoittanut lampaista ja taksista.

Pakomatka olisi tosiaan jäänyt vähän lyhyeksi, kun sattui ratsastamaan samalla tallilla.
Kello taisi olla jo aivan liian paljon siinä vaiheessa kun Lawrence heräsi, ainakin verhojen välistä kuultavasta kalpeasta valosta päätellen.
Mies hieraisi kasvojaan ja olisi kohottautunut istumaan, ellei hänen toinen kätensä olisi ollut Lieken tyynynä.
Nainen oli siis jäänyt...

Lieke käytti surutta käivartta tyynynä, häpeämättä sekuntiakaan. Jos unissaan nyt saattoi edes hävetä. Hän otti ynähtäen paremman asennon ja veti peittoa korviin. Hollantilainen ei tosiaan juonut usein ja hän tunsi pään raskauden jo unessaan. Ei vielä.

Lawrence katseli naista hetken ja painoi sitten suukon tämän vaaleiden, pörröisten - anteeksi siitä - hiusten joukkoon.
"Huomenta vain sinullekin", hän toivotti, ääni aamunkäheänä.
"Tahdotko aamiaista?"
Olo saattoi olla hieman heikko eilisen jäljiltä, jos Lieke tosiaan joi niin harvoin kuin sanoi juovansa.

Kyllä, juuri niin harvoin. Ei hänellä ollut aikaa sellaiseen, krapulasta sitten puhumattakaan.
"Hei, tiedätkö miten huonosti käy jos herättää nukkuvan naisen..." Sujuvasti nainen puhui hollantia, tajuamattaan mitään. Hän saattoi puhua kotikieltä niin monien kanssa jopa täällä, ettei tajunnut.
"Mmmh, pelastit itsesi juuri murhalta." Eikä vieläkään oivallusta siitä että englanti voisi olla käytännöllisempää.

Lawrence hyrisi naurusta ja painoi toisen suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
"Je n'ai aucune idée de ce dont vous parlez, ma chére", hän vastasi, hieman liian huvittuneena siitä, että Lieke puhui hänelle hollantia.
"Mutta koska et ole vielä lyönyt minua, oletan, että tuo on kyllä. Mitä haluaisit syödä?"

Lieke avasi silmiään hieman enemmän.
Ranskaa.
"En ymmärrä sanaakaan mitä sanot." Nainen mutisi paksulla aksentilla, mutta ainakin heidän yhteisellä kielellään. Edes.
"Syön mitä vain. Kuten huomasit aiemmin." Lieke virnisti hiemen, haroen pörröisiä hiuksiaan.

"Ei sanoilla ole väliä, kyse on tunteesta", Lawrence huomautti aivan liian hyväntuulisena tähän aikaan aamusta baari-illan (joskin maltillisen sellaisen) jälkeen.
Yökin oli mennyt pitkäksi, melkein aamuksi.
"Kokoa sinä itseäsi aivan rauhassa, minä käyn laittamassa jotakin", mies lupasi ritarillisesti ja kömpi seisomaan. Hän etsi itselleen kaapista puhtaat bokserit, mutta päätti muutoin olla urhea ja uhmata Englannin hyistä aamua puolipukeissa.

"Minun ei tarvitse koota itseäni..." Kuului vaimeasti sängystä. Se oli myös vale, sillä se kolmas kerta oli ollut liikaa jopa ratsastajan jalkalihaksille. Ihan kohta hän nousisi.
"Hyvä poika. Ja vihje, rakastan kahvia."

Lawrence katsahti sänkyä kohti, toinen tumma kulma koholla, muttei kommentoinut mitään, virnisti vain lähes poikamaisella riemulla ennen kuin suuntasi alakertaan ja avoimeen olohuoneen ja keittiön yhdistelmään. Yhtä seinustaa hallitsevat suuret ikkunat päästivät sisään niin paljon valoa, kuin se ylipäätään harmaassa englantilaisaamussa oli mahdollista.
Suuren television eteen asetetulla sohvapöydällä nuokkui yksinäinen saintpaulia.
Itsekseen hyräillen Lawrence kaiveli hetken jääkappiaan ja napsautti sitten huippumodernin lieden päälle.
"Kai tiedät, että ainoastaan idiootit kokkaavat ilman paitaa?" kuului Murielin ääni ovensuusta.
Lawrence hätkähti niin, että oli nykäistä paistinpannun alas hellalta ja käänsi moittivan, tumman katseen siskoonsa, joka oli astellut omine lupineen sisään. Mukanaan hänellä oli vaaleansiniseen villapaitaan puettu harmaanvalkoinen whippet.

Lieke ei tiennyt mitään alakerrassa odottavasta yllätyksestä. Hän makoili vielä hetken, ennen kuin kävi suihkussa ja veti sen jälkeen päälleen Laurien kauluspaidan ja omat hammaslank-- alushousunsa. Hieman kosteita hiuksiaan haroen nainen tassutti alakertaan.

"Muriel, ihan oikeasti. Tulit omilla avaimilla sisään?" Lawrence ärähti ja juoksutti sormet läpi tummista hiuksistaan.
"En halunnut herättää. Ja ihan oikeasti, saat palovammoja kun kekkuloit tuolla tavalla puolialastomana", Muriel vastasi ja mulkoili veljeään takaisin, vaikka silmien alla olikin tummat, väsymyksen maalaamat varjot.
"Nyt on vähän paha hetki."
"Minä olen nähnyt sinut kelteisilläsi, turha siinä on kainostella."
"... No ei se nyt siitä..."

Lieke oli edelleen uninen ja pieni tykyttävä päänsärky tuntui otsassa.
"Hei sinä. Olitko hyvä poika ja teit kahvia? Vai oletko kiltisti vain makuuhuoneessa?" Vaaleahiuksinen hollantilainen ei tajunnut etsiä katseellaan huoneesta muita, kun kumpikin oli hänen tullessaan hiljaa.

Kolme silmäparia kääntyi ovelle.
Ensimmäinen, joka päätti toimia, oli rimppakinttuinen Supernova, joka tassutti lattian poikki tervehtimään kevyesti krapulaista alankomaalaista.
Muriel yskähti.
"Meitä ei varmaankaan ole esitelty..?"
Hän loi syyttävän katseen pikkuveljeensä.

Nainen säpsähti huomatessaan koiran ja kumartui tervehtimääm whippetiä. Sitten vihreiden silmien katse osui Murieliin.
Voi paska.
"Eeei..."

Tummat silmät olivat hyvin samanlaiset kuin Lawrencella, heidät oli helppo tunnistaa sisaruksiksi.
Lawrence kiepautti munakkaan ympäri melkein mielenosoituksellisesti, ennen kuin kääntyi takaisin siskonsa puoleen.
"Muriel, tässä on Lieke. Lieke, ihastuttava isosiskoni Muriel, jota sinulle niin vuolaasti ja sanojani säästämättä kehuin. Ja joka väärinkäyttää vara-avaimiani."
Muriel ei piitannut veljensä äänensävystä, vaan harppoi Supernovan jälkiä lattian poikki tervehtiäkseen Liekeksi esiteltyä naista.

Onneksi Lawrencen kauluspaita oli pitkä. Peitti juuri kaiken mitä sen pitikin peittää. Ei kyllä pitäisi kumartua.
"Hei. Lieke Leeuwenhoek."

"Muriel Nightingale."
Eipä kauluspaita silti auttanut vakuuttamaan Murielia siitä, että Lawrence oli vain herrasmiehenä tarjonnut yösijaa, ja nukkunut itse kiltisti sohvalla. Asetellut vain turkoosit sohvatyynyt täydellisessä muodossa takaisin paikoilleen.
Normaali sisko olisi siinä vaiheessa varmasti pyytänyt aiheuttamaansa häiriötä anteeksi ja suunnannut lyhintä tietä ulko-ovelle.
Ei Muriel.
"Mistä te tunnette toisenne?"
"Muriel..."

Lieke ei oikein tiennyt halusiko Lawrence hänen vastaavan. Hän venytti kauluspaitaa hieman alemmas. Apua.
"Ehkä sinun pitää kysyä sitä veljeltäsi." Vaaleahiuksinen nainen vastasi hymyillen. Ainakin puheesta kuuli ettei hän ollut Englannista.

Muriel käänsi katseensa veljeensä ja siristi silmiään.
"Tallilta siis?" hän esitti valistuneen arvauksensa.
"... Asianajajani kieltää minua vastaamasta kysymyksiin", Lawrence vastasi viattomasti ja kääntyi takaisin aamiaisen puoleen.
Muriel puhahti ja käänsi katseensa takaisin Liekeen.
"Olet Alankomaista?" hän jatkoi kuulusteluaan.
"Muriel, ihana kun kävit, tule taas pian uudelleen."

Lieke istui alas, nykien kauluspaitaa alemmas.
"Pubista, teknisesti." Eivät he tallilla olleet tutustuneet toisiinsa sen enempää.
"Olen. Et taida seurata kouluratsastusta."

Pikkuveli oli mennyt iskemään itselleen naisen pubista.
Murielin kulmat pysyivät kurttuun painuneina, kun hän mulkaisi Lawrencea moittivasti.
"Minun on myönnettävä, että olen toiminut valvovana eläinlääkärinä viime vuosina pääasiassa kenttäkisoissa", hän totesi.
"Olet kouluratsastaja?"

Lieke risti jalkansa ja yritti asetella kauluspaitaa jotenkuten siveästi.
"Mm'm, van der Veeneille."

Van der Veenien nimi oli tuttu jopa Murielille, vaikkei hän ollutkaan seurannut kouluratsastusta aivan yhtä suurella intohimolla kuin kenttäkisoja.
"Ja mitähän-" hän aloitti, mutta siinä vaiheessa Lawrence oli saanut munakkaan siirrettyä pannulta lautaselle ja asteli siskonsa luo, tarttuen tämän hartioihin.
"Olet hyvin rakas, siskokulta, mutta nyt olisi todella hyvä aika lähteä. Supernova ihan selvästi kaipaa aamulenkille."

Lieke nosti käden huuliensa eteen ja yritti olla hymyilemättä silmillään. Onneksi töissä opittu ilmeettömyys teki siitä melko uskottavaa.
Lawrence-parka.

Lawrence-parka lähti ohjaamaan siskoaan ja tämän kintereillä loikkivaa Supernovaa eteiseen.
"Muriel, hitto, olen sanonut, ettet tulisi omilla avaimilla suoraan sisään", mies murisi ranskaksi.
"Sanoinhan jo, etten halunnut herättää. Olet iskenyt itsellesi naisen tallilta."
"Ketään ole iskenyt. Ei ole mitään, mistä sinun pitäisi huolehtia."
Lawrence pysähtyi vasta vaatekaapilla ja etsi sieltä sisarensa takin. Oli tietenkin huomannut jo vieraan takin vaatekomerossa sisään tullessaan, mokoma utelias isosisko.
Auttaessaan takkia siskonsa päälle Lawrence kurtisti kulmiaan.
"Onko kaikki hyvin?"
Nyt oli Murielin vuoro vältellä hänen katsettaan.
"Tietenkin on. Ei mitään valittamista."
"Muriel..."
Mutta Muriel oli jo napannut Supernovan hihnan käteensä.
"Leikkikää kiltisti, ja muistakaa ehkäisy!" hän huikkasi englanniksi niin kuuluvasti, että Liekekin aivan varmasti kuuli, ja pujahti ulos asunnosta.
Lawrence jäi hetkeksi tuijottamaan sulkeutunutta ovea, ennen kuin palasi takaisin avoimeen oleskelutilaan.
"Anteeksi tuosta..."

Lieke huomasi kahvin keittimessä ja etsi itselleen mukin, sisarusten hoitaessa välejään muualla. Noin, mustaa kahvia ja munakasta. Häntä hemmoteltiin. Lieke pärskähti tukahtuneesti käteensä keittiössä.
"... Ei se mitään. Melkoinen persoona."

"Siskoni on", Lawrence myönsi ja kantoi ruokailuvälineet pöytään.
"Käyn hakemassa paidan, hetki."
Hän kipusi makuuhuoneeseen ja kiskoi päälleen mustan t-paidan, palaten sitten oleskelutilaan.
Murielin varoittavat sanat olivat jääneet kaikumaan päähän.
"Nukuitko hyvin?"

Lieke mutristi huultaan. Paita? Höh. Lieke olisi mielellään katsellut Laurieta ilman, kiitos vain. Miehen palattua hän huokaisi pettyneenä. Tuo oli tosiaan hakenut paidan.
"Hyvin. Kuka ei nukkuisi sellaisen jälkeen hyvin, hm?"

Lawrence kohotti toista kulmaansa.
"Noh, mistä moinen ilme?" hän hymähti ja pyyhkäisi sormet läpi villiintyneistä, tummista hiuksistaan ennen kuin istahti pöydän ääreen kahvikupillisen kanssa.
"Minä siis pidin lupaukseni?"

Nainen osoitti haarukalla paitaa.
"Paita. Olet huomattavasti mielenkiintoisempi ilman." Hän vastasi pirullisesti hymyillen.
"Pidit."

Lawrence pyyhkäisi mustaa paitaansa.
"Minusta tämä imartelee vartaloani oikein hyvin", hän huomautti, pilkahdus ilkikurisuutta tummissa silmissään.

"Ei niin hyvin kuin ilman paitaa." Lieke huomautti hyvin estottomasti. Mitä sitä enää sievistelemään? Yön jäljiltä tuskin oli mitään mitä he eivät toisistaan olisi nähneet.
"Mitä luulet, onko tytön turvallisempaa päiväsaikaan mennä taksilla kotiin?"

Lawrence nauroi ja hörppäsi kahviaan.
Kunnon kahvia, ei mitään kammottavaa marketin halvinta, kitkerintä merkkiä.
"Lampaat eivät ole ehkä aivan yhtä hävyttömiä", hän totesi, katsellen Liekeä huvittuneena.
"Mutta voin minä sinut heittääkin."

Se kahvi todellakin oli hyvää, myös mustana.
"Kuka täällä on hävytön? Sinäkö? Se pitää kyllä paikkansa. En tiennyt että taivun niin." Nainen hymyili kovin lammasmaisesti.
"Noh, jos sinusta siltä tuntuu. En tosin tiedä voinko kertoa sinulle osoitetta tai minulla on muuta pelättävää kuin lampaat..." Silmät tuikahtivat leikkisästi.

Lawrence kohotti toista kulmaansa.
"Sanoo nainen, jolla on minun kauluspaitani ja... mitä sinulla on siellä alla? Ja eivät varmasti lihakset särje enää, ainakaan treenin jäljiltä."
Hän väläytti Liekelle herttaisen hymyn.
"Minä olen herrasmies."

"Alushousut. Ne jotka sinä eilen riisuit." Eli käytännössä kovin viekoittelevaa, neonpinkkiä pitsiä vain nimeksi. Hammaslankaa. Hän otti kahvimukin sormiinsa ja kohotti toisa kulmaansa.
"Et ole, kun juuri huomautit tuollaista."

Herttainen hymy pysyi Lawrencen kasvoilla.
"Minähän olen vain huolissani, ettet palele", mies huomautti.
"Hyvin herrasmiesmäistä."

Lieke nojautui hieman eteenpäin.
"Jos olisit huolissasi, lämmittäisit." Hän totesi kevyesti virnistäen takaisin. Pitäisi ehkä pukeutua pian.

"Mielellänihän minä lämmittäisin, ihan niin kuin yölläkin", Lawrence vakuutti ja hörppäsi viattomana kahviaan.
Ellei olisi pitänyt alkaa tehdä pian lähtöä, hän ei aikonut ottaa sitä riskiä, että olisi myöhässä valmennuksesta.
Pitäisi sitä ennen käydä Murielin luona, hänelle oli jäänyt ikävä olo siskonsa tapaamisesta.

"Työt häiritsevät elämääsi herrasmiehenä?" Lieke kysyi nauraen. Hän nauroi pehmeästi ja nousi ylös, lähtien pukemaan. Hänellä oli hieman enemmän armonaikaa. Julian oli varmaan halunnut päivän vaimonsa kanssa tai jotain.

"Eikö olekin kammottavaa? Mutta minä otan työni hyvin vakavasti."
Tottahan se oli. Varsinkin, kun hän oli vielä vieras hevosille ja hevoset vieraita hänelle. Piti käyttää aikaa ihan vain tutustumiseen ja luottamuksen rakentamiseen, ei riittänyt, että hyppäsi vain selkään.
Niin kuin se olisi riittänyt muutenkaan.
Lawrence siivosi astiat pois ennen kuin seurasi Liekeä yläkertaan.

Yläkerrassa Lieke oli jo saanut sukkahousut jalkaansa ja mekon päälleen, vetäen hiuksiaan pois vetoketjun tieltä.
"Auttaisitko?" Kun ei kerran tarvitsisi venytellä itse, hän ei venyttelisi.

"... Auttaisin mieluummin toiseen suuntaan", Lawrence huomautti, mutta asteli kuitenkin kuuliaisesti Lieken taakse, hipaisten selän paljasta ihoa ennen kuin veti vetoketjun ylös, varoen huolellisesti, ettei yhtään hiusta jäisi väliin.
"Kirkas."

"Noh, kuten sanottu, työt haittaa harrastuksia." Nainen värähti kevyttä kosketusta, hymyillen kevyesti.
"Ihanan kirkas." Hän huomautti, suoristaen mekon helmaa.
"Ja jos olet kiltti poika, saat ehkä auttaa uudelleen toiseenkin suuntaan." Kouluratsastajan käsi taputti miehen poskea pehmeästi, ilkikurinen hymy kasvoilla.

"Minä olen aina kiltti poika", Lawrence vakuutti ja hymyili Liekelle, ennen kuin asteli vaatekaapilleen pukeakseen itsensäkin vähän säädyllisempään kuntoon.
Kuinkakohan kauan menisi, ennen kuin Miyato alkaisi udella, kuinka loppuilta olisi sujunut? Kovasti oli ainakin meistä naurattanut.

Lieke istui sängylle, painaen jalkansa niihin kirkkaisiin korkokenkiinsä. Melkoinen walk of shame tämäkin taas. Rosings olisi yksi walk of shame.
"Yritätkä sanoa tuolla että haluaisit auttaa uudelleen? Kipeytyneiden lihasten ja vetoketjujen kanssa." Ja Miyatohan utelisi heti kun Lawrencen löytäisi jostakin.

"Minä olen hyvin avulias poika", Lawrence vakuutti samalla kun kiinnitti tummien farkkujen vyön.
"Jos sinusta joskus tuntuu siltä, että tarvitset apua."
Mukavaahan heillä oli ollut, ei siinä mitään.
Ei se haitannut, että työpaikkana sattui olemaan sama talli.

"Sinua ei haittaa sama talli?" Lieke varmisti.
"Ei minua haittaisi. On käytännöllistä että on jotain mikä korvaa lihasrelaksantit. Luonnollisempi hoitokeino tai jotain sellaista." Lieke nousi ylös, astellen alakertaan jo valmiiksi. Hups, puhelimesta oli loppunut akku. Toivottavasti kukaan ei ollut kaivannut.

"Kun kyse ei ole mistään sen vakavammasta", Lawrence myönsi avoimesti.
Olisi ollut epäreilua olla sanomatta sitä suoraan. Hän oli saanut aivan tarpeekseen suhdesotkuista, ja toivoi olevansa viimein viisaampi.
Tuskin oli.
Alakerrassa hän auttoi takin ensin Lieken päälle ja puki vasta sitten oman takkinsa.
Herrasmies monella tapaa.
"Kaikki mukana?"

"Pidän ajatusmaailmastasi." Ajatusten mennessä vakavammiksi voisi tulla riskiksi vaikka perheelämä tai jotain. Ja sellainen ei sopinut Lieken suunnitelmiin, ehei. Hänestä tulisi menestynyt kouluratsastaja, eikä mikään pikkuvaimo ja seuraavan sukupolven hautomo. Nuh huh, ei.
"On, kaikki on mukana."

"Rehellisesti sanottuna olen todennut sen vain helpommaksi", Lawrence totesi tarkistaessaan, että avaimet ja lompakko olivat mukana.
Eikä Liekekään ollut vaikuttanut siltä, että etsisi elinikäistä suhdetta.
"Mennään sitten."
mustang odotti kiltisti parkissa.

Lieke kohotti kevyesti kulmaansa.
"Olen kuullut jotain sellaista ranskalaisista naisista." Nainen totesi olkiaan kohauttaen, astellen asunnosta ensin ulos.
"... Mustang? Paljonko saatkaan palkkaa?"

Lawrence naurahti.
"En niin paljon, tämä on käytettynä ostettu", hän vastasi rehellisesti.
Kätevästi siskon miesystävältä ostettu, hyvällä osamaksusopimuksella.
Hän avasi auton oven ja viittasi Liekeä astumaan sisään.

"Kiitos, paransi oloani hieman." Lieke myönsi nauraen. Hän ei tosiaan olisi halunnut kuulla että Lawrence olisi voinut ostaa Mustangin ratsastajan palkalla. Hän kiitti avatusta ovella hymyllä ja istui autoon.

"Esteillä voisikin tienata paremmin", Lawrence hymähti ennen kuin sulki oven ja kiersi kuskin puolelle.
Moottori kehräsi kuin tyytyväinen kissa, kun hän peruutti auton ruudusta ja suuntasi sitten kohti Hexhamiin johtavaa tietä.

"Kokeilepa koulua ja sano sitten... Tienaatte kaikki paremmin." Lieke huomautti kuivasti. Hän olisi valehdellut jos olisi sanonut ettei nauttinut Mustangin hurinasta.

Lawrence virnisti Liekelle.
"Mutta sinähän teet sitä kutsumuksesta?" hän ehdotti, samalla kun ajoi ulos liikenneympyrästä.

"Niin teen. Mutta harmittaa se silti ettei kutsumukseni ole esteratsastus." Lieke myönsi nauraen, katsellen maisemia. Ei koti-ikävää.

Harmaita maisemia, varsinkin tähän aikaan vuodesta.
Ehkä keväällä olisi kauniimpaa.
"Pitää tehdä sitä, mistä pitää."

"Niin pitää. Ja olen päässyt ratsastamaan huippuhevosten jälkeläisiä ja huippukasvattajalle ratsastajaksi. En voisi olla tyytyväisempi." Elämä oli mennyt oikein mukavasti, eikä siirto Englantiinkaan tuntunut (vielä) kuin hyvältä idealta.

"Veenien hevoset ovat upeita", Lawrence myönsi.
Tuuri oli käynyt hänelläkin, kun oli saanut ratsastaa Lady Edgerlyn huippuhevosia.
"Ei näkynyt lampaita, kävi tuuri", mies naurahti, kun he lähestyivät Hexhamia.

"Niin, vältyit tappajalampailta." Lieke nauroi. Kommentti hevosista oli saanut pysyvän hymyn naisen kasvoille.
"Parhaita. Aivan mahtavia."

Lawrence uskoi tunnistavansa hymyn.
Hän uskoi näyttävänsä melko lailla samalta, kun puhui Jackistä. Ei ehkä olisi saanut olla suosikkeja, mutta Jackissä tosiaan oli sitä jotakin, joka vetosi häneen.
"Sinusta minä olin huolissani", hän huomautti, samalla kun pysäköi auton Lieken antamaan osoitteeseen.

Lieke vain rakasti kaikkia hevosia joita sai ratsastaa. Ehkä Commodorella oli hänen ensimmäisenä GP-ratsunaan hieman erityisasema.
"Niinpä niin. Kiitos kyydeistä. Tuota..." Lieke kaivoi laukustaan kalenterin, kirjoitti alareunaan numeronsa ja ojensi Lawrencelle.
"Jos haluat joskus suojella minua lampailta."

Lawrence laittoi numeron talteen takkinsa taskuun.
Reiluuden nimissä hän laittaisi naiselle viestiä myöhemmin, niin että tälläkin olisi hänen numeronsa.
"Sinua, milloin tahansa", hän vakuutti virnistäen.
"Nähdään tallilla."

"Olet oikein avulias lihasrelaksantti. Nähdään." Lieke vakuutti, ennen kuin nousi autosta ja katosi rapun ovesta sisään.

Sunnuntai 04. helmikuuta 2018 - Lieken asunto, Hexham, alkuilta

'Lihakseni kaipaavat rentoutusta.'
Viesti jonka Lawrence oli saanut pari tuntia sitten. Lieke odotti nyt miestä saapuvaksi, pukeutuneena valmiiksi neonpinkkiin, läpikuultavaan hepenemekkoon ja asianmukaisiin alusvaatteisiin. Tällä kertaa kaikki oli sentään samaa neonpinkkiä. Ovikellon soidessa hän tassutti avaamaan, piilotellen oven takana kunnes lihasrelaksantti oli peremmällä ja ovi kiinni.
"Hei, prinssini ja lihasrelaksanttini."

Minkäs sille mahtoi, kun velvollisuus kutsui, siihen oli vastattava.
Vaikka ei Lieken lihasrelaksanttina olemista varsinaisesti velvollisuudeksi voinut sanoa, pikemminkin kyse oli etuoikeudesta.
Mitä sitten, vaikka aamulla olisi aikainen herätys, hakemaan Murielia ja koiria kentältä ennen tallille menoa.
"No hei vain sinullekin", Lawrence tervehti ja ja laski kätensä hollantilaisnaisen vyötäisille, painaen tämän eteisen seinää vasten varastaakseen huulilta suudelman.
"Rankat treenit?"

Ei niin rankat etteikö nainen ollut jaksanut vaihtaa jotain tallivaatteita viekoittelevampaa päällensä.
"Mmmmhm..." Lieke mutisi miehen huulia vasten, vieden kädet tuon niskaan.
"Et arvaakaan. Adagio oli tappaa minut tänään." Hän sipaisi tummia hiuksia ja näykkäisi miehen huulta.
"Kaipaan unohdusta. Murunen."

"Minulla on hienoinen aavistus."
Van der Veen ei tavannut vetää helppoja treenejä Charlesin hevosillekaan, joten perheen omien hevosten ratsastajilla oli todennäköisesti tuplasti pahempaa.
Lawrence pyyhkäisi Lieken hiuksia syrjään ja laski huulensa hamuamaan tämän kaulaa.
"Unohdusta ja hierontaa."

Ja koetapa ratsastaa vielä Julianin huippuratsun jälkeläistä (pahin mahdollinen skenaario heti Krakenin ratsastamisen jälkeen). Vaaleahiuksinen hollantilaisnainen huulilta pääsi raskas voihkaisu ja hän miltein valui seinää vasten.
Ainakin mies hoiti tehtävänsä.
"Wil je nu met mij naar bed?" Kaikkine kuolonkorahdusta muistuttavine äänteineen hollanti ei ollut se seksikkäin kieli, mutta Lieken oli hankala oppia ettei hän voinut täällä puhua kaikille hollantia myös.

Lawrence nauroi käheästi.
"En puhu hollantia, mutta oletan ymmärtäneeni olennaisimman", hän totesi, ja antoi käsiensä valua Lieken reisille.
"Olet kyllä oikein viehättävä siinäkin."
Hän paransi käsiensä otetta nostaakseen naisen hajareisin syliinsä. Väsyneet jalkaparat, pitihän niitä säästää.

Lieke avusti mielellään nostamaan itsensä hajareisin miehen syliin. Onneksi Lieken asunto oli yksikerroksinen. Ei portaita.
"Voisitko nyt vain kiltti naida minua? Vai miten teitä ranskalaisia pitää pyytää, että saa haluamansa?"

"S'il vous plaît, pourriez-vous me baiser?" Lawrence nauroi.
Eivät ne portaatkaan olisi haitanneet, hyvin nainen kulki siinä sylissä.
"Kärsimätön nainen", hän huomautti, tyrkättyään makuuhuoneen oven auki. Hän ei kuitenkaan laskenut Liekeä sängylle, vaan seinää vasten, ja valui itse polvilleen tämän eteen, sormet reittä pitkin juosten.

"Minä olen." Lieke oli jo valmistautunut siihen että laskeutuisi sängylle, mutta ehti sentään saamaan jalat alle kun tunsi seinän selän takana. Käsi eksyi heti tummien hiusten sekaan.
"Goede jongen."

aas hollantia.
Mutta hyvä poika oli näppärä päättelemään viestin myös konseptista.
"Missä on kaikkein pahin lihasjumi..?" hän kiusoitteli, huulien vaeltaessa reiden iholla.

Lieke painoi molemmat, pitkäsormiset kätensä miehen hiuksiin ja antoi takaraivonsa kopsahtaa seinää vasten.
"Mh, jalat..." Eivätkä huulet reidellä varsinaisesti auttaneet, mutta se oli pikkuvika.

"Raukkapieni."
Hyvä poika antoi käsiensä vaeltaa reisien ulkopinnalla, kunnes sormet tavoittivat kirkasväristen alushousujen reunan.
Sääli hankkiutua niistä eroon jo nyt.

Lieke voisi kauniista pyynnöstä joskus laittaa sellaiset, joita ei tarvitsisi ottaa pois. Jokainen voisi miettiä miksi naisella oli sellaiset.
"Enkö? Julma, julma valmentaja." Hänellä oli kyllä sisäpiiritietoa Julianin julmuudesta muuallakin kuin maneesissa, mutta ei sitä nyt. Lawrence oli siinä.

"Erittäin."
Lawrence riisui alushousut lähes hellästi ja nousi sitten seisomaan, painaen Lieken seinän ja vartalonsa väliin, hamuten naisen huulet suudelmaan. Toinen käsi nojasi seinään, toinen vaelsi tämän reisillä. Etsimässä kuuliaisesti lihasjumeja.

Olihan Liekellä sentään vielä se hyvin kirkkaanpinkki ja sitäkin läpinäkyvämpi hepene päällään. Kosketus sai naisen värisemään ja kädet hamusivat nyt miehen vaatteita pois. Nopeasti, kiitos.

Se oli oikein sievä kirkkaanpinkki ja läpinäkyvä hepene.
Mieleenpainuva.
Lieken kärsimättömyys sai Lawrencen hyrisemään naurusta, Hän näykki naisen huulia, samalla kun käsi vaelsi hyväilemään ylempää.

Lieke näykkäisi kostoksi kunnolla takaisin. Loppui se nauraminen. Paita lensi pian pois ja kädet painuivat avaamaan housuja.
"Perkele kehtaat nauraa..."

Lawrence urahti hiljaa.
"En koskaan nauraisi", hän vakuutti, käden palatessa naisen jalkojen väliin aiempaa levottomampana.
Kärsimätön hollantilainen.

Hollantilainen ei tosiaan ollut kuullut kärsivällisyydestä. Hänen ammattinsa söi kaiken naisen kärsivällisyyden, joten sitä ei vain tuntunut riittävän enää tällaiseen. Hän huokaisi terävästi, aikomatta pidätellä ääniään. Naapurin seniili täti voisi sitten hakata patteria miten paljon tykkäisi.
"Nau--roit."

Ehkä naapurin seniilillä tädilläkin olisi mukavaa, tuskinpa tällä oli kovinkaan villiä seuraelämää.
Ja Lawrence oli sitä paitsi auttanut kyseistä rouvaa kantamaan kauppakassit kotiovelle edellisellä vierailullaan Lieken luona.
"Ehkä vähän", mies hymähti, ilkikurinen katse tummissa silmissään.

Se yksi hyvä teko ei varmasti hyvittänyt hollantilaisnaisen vinguttamista täti-ihmisen silmissä.
"Niin. Hyvitä se." Lieke komensi kevyesti.

Olihan hän käynyt myös pelastamassa täti-ihmisen kissan jääkaapin päältä.
Mutta ehkä silti olisi vielä hyviteltävää jäljellä.
"Mmh, teen mitä vain tahdot", mies vakuutti ja antoi huultensa valua takaisin naisen kaulalle.

"Kuule, yllätä minut. Tee mitä sinä haluat." Lieke virnisti kevyesti, nostaen jalkaansa ja veti toista lähemmäs.
"Tai laita minut tekemään mitä haluat."

Lawrence kurtisti kulmiaan.
"Eihän se niin mene", hän muistutti, ja painoi kätensä Lieken reittä vasten painaakseen jalan vielä alas, samalla kun valui itse takaisin polvilleen lattialle.
"Minähän elän palvellakseni sinua..."
Hän painoi huulensa reidelle, jonka oli juuri pakottanut alas.

Lieke puuskahti pehmeästi.
"Mutta jos se olisi mitä minä haluaisin, etkö sittenkään?" Jalka värähti huulten alla.
"Ja jos tämä kidutus loppuisi..."

"Sellaisestako sinä pidät?" Lawrence hymisi suudelmien lomasta.
"Eikä tämä ole kidutusta, hassu nainen."
Mutta hyvä poika siirtyi ylemmäs reidellä, siirtäen hepenen läpinäkyvää helmaa pois tieltään. Lieke oli pyytänyt kidutuksen loppuvan, ei kertonut tarkalleen, miten halusi sen tapahtuvan.

"Ehkä pitäisinkin, en voi tietää, kun olet aina niin kiltti ja -- onpas!" Lieke voihkaisi terävästi, tukeutuen seinään paremmin.
"Ai hyvä luoja.."

Ei kiltti, herrasmies.
Eikä hän edes nauranut, kun Lieke voihkaisi ja joutui ottamaan tukea seinästä.
Ei, hänellä oli nyt tärkeämpää tekemistä.
Naiset ensin.

"Hyvä helvetti..." Lieke kirosi pehmeästi, takertuen Laurien hiuksiin. Kärsimätön nainen.
"Voitko nyt vain... vain... Lawrence!"

Kun ei vain voinut.
Lawrence oli hämmästyttävän kärsivällinen mies sille päälle sattuessaan. Vasta, kun hän oli... rentouttanut Liekeä ensin aivan äärimmilleen tuskallisten treenien jäljiltä, hän kohottautui takaisin seisomaan ja painoi naisen seinää vasten.
"Mitä sinä halusitkaan, hmm..?"

Oli työn ja tuskan takana saada jalat kantamaan sen jäljiltä. Lieke painoi kädet miehen poskille ja tuijotti tuota palava halu silmissään.
"Haluan että sinä käytät minua." Sanavalinta oli mielenkiintoinen.

Lawrence kyllä piteli naista pystyssä.
Toinen tumma kulma kohosi hieman.
"Lieke, ma chérie, toivon, että tuo on vain käännösvirhe", hän huomautti, hamuten naisen huulilta suudelmaa.

Lieke puhalsi ilmaa nenästään mielenosoituksellisesti.
"cher... Pfth! Joskus tyttö nyt vain tahtoo olla huora prinsessan sijaan, ymmärrätkö?"

Lawrence nauroi naisen huulia vasten.
"Ei, Lieke, minä en kohtele yhtään naista huorana", hän huomautti pehmeästi, samalla kun kaivoi taskustaan rapisevan pakkauksen.

Lieke huokaisi syvään, mutisten jotakin hollanniksi.
"Sinä ja sinun ranskalaiset rakastajanmoraalisi..." Hän mutisi jo yhteisellä kielellä, hakien miestä lähemmäs.
"Tänne sieltä."

Lieke oli reipas tyttö, löytäisi varmasti itselleen seuraa, joka innostuisi sellaisesta.
Mutta Lawrence oli romantikko, henkeen ja vereen. Ja romantikolle jokainen nainen nyt vain oli prinsessa, siitä ei päässyt mihinkään.
Vaikka romantikolla olisikin ollut useampi prinsessa kerrallaan kierrossa.
Hän kiersi kätensä Lieken reisien taakse ja nosti naisen syliinsä.
"Tahdotko kokeilla, kuinka kovaa saat naapurin rouvan hakkaamaan seinää?"
Ehkä olisi pyydettävä anteeksi jälkikäteen, mutta silti.

Lieke ei harrastanut useampaa miestä kierroksessa samaan aikaan ja ehkä siitä olisi pitänyt vähän puhua. Mitä turhaan, siitä tulisi vain ajatus että oli tunteita.
"No nyt alkaa kuulostaa oikealta." Hän kehräsi pehmeästi.

Lawrence uskoi olleensa selvä ehdoista.
Ei hänkään tieten tahtoen etsinyt itselleen seuraa, mutta joskus asioita tapahtui.
Koskaan hän ei kuitenkaan jättänyt asioita tahallaan kertomatta.
"Mm-hmm, minua kiinnostaisi enemmän kuulla sinua", mies totesi kun paransi otettaan, toteuttaakseen viimein Lieken vähemmän vienosti esitetyn toiveen.

Ei mennyt kauan kun kopina kuului seinää vasten. Sieltä se tuli. Lieke ei tosin silti aikonut vaimentaa itseään. Päinvastoin, hän antoi äänensä kuulua estottomammin.

Kuka tiesi, ehkä naapurin vanharouva tosiaan vain nautti itsekin.
Sen sijaan, että hakkasi luudalla tai jollakin vastaavalla objektilla seinää.
Hyvä poika piti huolen siitä, ette Lieke tosiaan rentoutuisi. Kunnon lihasrelaksantin tapaan.
Ja jälkeenpäin hän paransi otettaan naisen ympäriltä ja kantoi tämän vuoteelle. Etteivät jalat menisi ja pettäisi alta, kun hän irrottaisi otteensa.

Lieke vajosi sängylle, ynisten hiljaa nautinnnosta. Samalla hän veti Lawrencea lähemmäs.
"Tules tänne..." Ääni oli niin nautinnollisen raukea.
"Olet paras löytöni Englannista."

Lawrence hymähti hiljaa ja pyyhkäisi Lieken vaaleita, kiharaisia hiuksia.
"Olet ollut Englannissa vasta hyvin vähän aikaa, ma chérie", hän huomautti ja painoi suudelman naisen otsalle.
"Mutta olen silti imarreltu."

"Älä ole tuollainen vaan kestä kohteliaisuus." Nainen mutisi, haroen tummia hiuksia. Hän nippaisi hellästi miehen nenää. Niin seksikäs nenä.
"Sietäisi olla."

Ranskalainen, vaikuttava nenä, joka oli aiheuttanut aikanaan hilpeyttä koulussa.
Vähänpä olivat pojat tienneet elämästä silloin.
"Minä olen", Lawrence vakuutti ja painoi suudelman myös molemmille poskille.

"Hyvä poika." Lieke tukisti kevyesti tummia hiuksia ja tutkaili silmiä.
"Kuinka kiire sinulla on?"

Tukistus sai Lawrencen silmät siristymään hieman.
"Täytyy olla aamulla hakemassa siskoa lentokentältä."

"Onko sinulla kova kiire kotiin nukkumaan?" Piti kysyä. Jos vaikka mies ehtisi jäädä olemaan hyödyksi vielä toisen kerran.

Lawrence antoi sormiensa vaeltaa Lieken poskelle, siitä alas leuan linjaa, kaulalle ja edelleen hartialle.
"Pärjään vähemmilläkin unilla."

Käsi kaulalla sai Lieken värähtämään. Mieli teki vetää se takaisin, mutta hänn laski kätensä alas.
"Hyyyvä."

"Eivätkö lihakset rentoutuneet vielä täysin?" Lawrence hymähti, samalla kun juoksutti sormensa hartialta käsivartta pitkin alas ja siitä edelleen naisen kyljelle.

"Nyt mietin sinun lihaksiasi, heikkouksiasi ja jäykkyyksiäsi..." Lieken enkelimäisiä kasvoja olisi voinut sanoa petollisiksi.

Lawrence nauroi ja hautasi kasvonsa Lieken kaulaa vasten.
"Minun lihakseni voivat oikein hyvin, ja jäykkyyksiä on vain siellä, missä pitääkin", hän vakuutti hyväntuulisesti.

Lieke oli saattanut sipaista raskasta, viettelevää hajuvettä kaulaansa. Saattanut.
"Niikö? Ei mitään minkä kanssa voisin auttaa?"

Lawrence puhahti Lieken kaulan ihoa vasten.
"Eivät ne jäykkyydet oikeissa paikoissakaan pidemmän päälle mukavia ole", hän vakuutti, hamuten kaulaa huulillaan.
"Mutta lepäile nyt heti siinä."

Lieke siveli ihoa hellästi, ynisten pehmeästi.
"Hmmh, kuule nyt... Sinäkö tässä lepoa kaipaat kun siitä niin huolit?"

Vastaukseksi Lawrence näykkäsi Lieken kaulaa.
"Älä sinä minusta huolehdi."

"Hei." Lieke nautti siitä että oli Lawrencen prinsessa, mutta ei pitänyt tunteesta jota se herätteli tai enemmänkin tunteista, monikossa.
"En ole mikään passiivinen tyttökulta, tietenkin huolehdin."

"Mm, tiedän ettet ole", Lawrence vakuutti ja näykkäsi Lieken kaulaa uudelleen ennen kuin siirtyi suutelemaan naisen huulia.

Nainen nosti kädet Lawrencen niskaan, vetäen tuota kiihkeään ja intohimoiseen suudelmaan.
"Joten, tee kuten pyysin~"

Lawrence kohottautui paremmin Lieken ylle.
"Ja mikähän se pyyntö oli, hmm?"

Lieke kietoi pitkää jalkaa miehen lantion ympärille.
"Olen ihan vain sinun~" Jos Lawrence vielä inttäisi, hän saattaisi keinauttaa asetelmaa ympäri.

Ei Lawrence olisi siitäkään valittanut.
"Vieläkö on lihasjumeja?" mies hymähti ja antoi toisen kätensä vaeltaa Lieken vartalolla.
"Täällä?"
Hän hipaisi naisen lantiota.
"Tai täällä?"
Sormet juoksivat tämän reidelle.

Ei, se vihje ei vain mennyt miehen ymmärrykseen. Lieke ynähti ja kietoi jalkojaan Lawrencen lantion ympärille. Jotta saattaisi heittää miehen selälleen ja istua itse tuon lantion päällä sängyllä.
"Tiedätkö mikä on paras ohje, jonka olen koskaan saanut valmentajaltani?" Kyseenalainen hetki.

Tai ehkä vihje meni perille turhankin hyvin.
Ainakin silmien tyytyväisestä siristyksestä päätellen siinä vaiheessa, kun Lawrence huomasi joutuneensa selälleen vuoteelle.

Lieke keinautti kovin irtonaista lantiotaan Lawrencen päällä ja hymyili miehelle vinosti. Hä kumartui näykkäämään miehen korvaa.
"Olkapäät kuin prinsessalla, lanteet kuin huoralla." Käsi valui heidän väliinsä, naisen valuessa istumaan miehen reisille. Kun Lawrencekin aina niin kiltisti huomioi häntä. Pitäisi hyvä lihasrelaksantti palkita.

Lawrence murahti matalasti, kun Lieke keinahti hänen yllään.
"En ole edelleenkään varma..." hän aloitti, mutta joutui vetämään terävästi henkeä.
"... mitä mieltä olen huora-sanan käytöstä."
Se kuului sellaiseen sanastoon, jota hän itse ei suostunut käyttämään.

Lieke antoi hampaidensa kokeilla miehen alavatsaa.
"Joskus sille on paikkansa." Nainen hyrähti, valuen sitten antamaan miehelle palkkion. Hyvä poika.

"Salli minun... mh, olla eri mieltä..."
Lawrencen lantio liikahti levottomana. Hyvä poika tunsi olonsa hieman tukalaksi juuri tällä hetkellä.
"Lieke..."

Lieke oli vetänyt enkelinvaaleat hiuksensa pois tieltä, keskittyen nyt tekemään Lawrencen olosta mahdollisimman tukalan. Mies teki aina hänen olostaan vähinntään hankalan. Oli ansainnut sen.

Ehkä niin.
Lawrence siirsi toisen kätensä Lieken hiuksille. Ei hän painanut naisen päätä, siveli vain enkelinkiharoita.
"Olet sinä yksi... Ma chérie..."

Lieke ei olisi välittänyt vaikka olisi painanutkin. Hän ei olisi kärsinyt siitä ollenkaan. Enkelikiharat naisella ehkä oli, mutta hänen tekonsa eivät olleet kovin enkelimäisiä.

Lawrence hengähti terävästi.
"Lieke", hän kutsui uudelleen, hyväillen naisen hiuksia.
"Voisit siirtyä ylemmäs sieltä..."

Lieke suoristautui ja katsoi miestä liioitellulla viattomuudella.
"Miksi ylemmäs?"

Ei mennyt läpi. Se viattomuus.
Lawrence siirsi käsiään Lieken vyötärölle.
"Että sinäkin ehtisit vielä nauttia."

Lieke siirtyi hieman ja keinautti lantiotaan tavalla jolla ihmisen ei ehkä olisi pitänyt liikkua.
"Oh, kyllä minä ehdin." Hän painoi käidet Lawrencen iholle, juoksuttaen kynsiään tuon ihoa pitkin.

Lawrence murahti matalasti.
"En olisi niin varma, ma chérie", mies huomautti juoksuttaessaan sormiaan naisen selällä.
"Kiusaat kovin."

"Olet ansainnut sen." Joskus vielä hän takertuisi siihen että Lawrence sai naisen tuntemaan olon kovin erityiseksi sillä ranskalaisella hellittelynimellä. Lieke ei oikein tiennyt oliko se hyvä vai huono asia. Lopulta hän kuitenkin päätti kiusaamisen, oman kärsivällisyyden pettäessä. Ei hän näinkään ratsastaessa huono ollut.

Ei ollut ei.
Lawrencen kädet hakeutuivat Lieken reisille ja lanteille - joiden liikettä tämä oli kuvaillut kovin rumalla sanalla. Mutta ne olivat hyvin taitavat lanteet.
Jälkeenpäin hän veti naisen hengästyneenä lähelleen ja painoi suukon tämän vaaleiden enkelinkiharoiden joukkoon.

Lieke ei nähnyt sitä sanaa rumana kaikissa asiayhteyksissä. Vain valikoiden. Hän painui kiltisti miehen kainaloon, hymyillen kovin raukeasti. Pitkä etusormi nippaisi Lawrencen nenää. Samalla hän yritti karistaa ne miehen vieraskieliset muruttelut korvistaan.

Oikeastaan Lawrencen olisi pitänyt lähteä kotiin.
Nukkumaan, jotta hän jaksaisi olla aamulla Murielia ja koiria kentällä vastassa.
Mutta tässä oli hyvä, hän ei ollut mies, joka vain otti nautintonsa ja häipyi.
Ruskeat silmät siristyivät hieman.
"Koskettelet nenääni usein."

Lieke vilkaisi miestä, hymyillen leveästi.
"Mmm, niin teen. Koska se on ihana."

Lawrencen ruskeat silmät siristyivät hymystä.
"Ranskalaisen isoisän perintö", hän hymähti, hipaisten nenänvarttaan, joka oli ihme kyllä säilynyt murtumattomana kaikki nämä vuodet.

"Mmm, moni on saanut paljon huonompia perintöjä." Lieke kehräsi pehmeästi, kiehnäten miestä vasten.

Lawrence kietoi käsivartensa paremmin Lieken ympärille.
"Olen ollut onnekas siinä suhteessa."

Lieke hymähti pehmeästi.
"Mmm'hm, varmasti." Lawrencen ulkonäöllä varmasti sai naisia.
Shus, sinä jokin joka yrität nostaa päätäsi.

Lawrence silitteli Lieken selkää, piirrellen raukeita ympyröitä sormenpäillään.
"Onko kiireinen viikko tulossa?"

"Tehopäiviä Julianin kanssa, hän pitää jotain ihme vapaita loppuviikosta." Lieke naurahti käheästi.
"Joten minullakin olisi silloin vähän väljempi aikataulu."

"Eikös van der Veenin vaimo ole raskaana?"
Juorut kulkivat tallilla nopeasti. Varsinkin, kun puolet tallilaisista tuntui olevan joko sukua tai suhteessa keskenään.
"Ehkä siksi ne vapaat."

"Kolmoset." Lieke hymähti pehmeästi. Oli outoa jos joku puhui Juliaista sukunimellä. Heillä kun oli ollut joskus kovin, kovin läheiset välit.
"Luultavasti sen takia. Mutta voisin olla silloin sinun."

"Ei mikään ihme, että hän pitää sitten vapaita."
Lawrence kohottautui varovasti kyynärpäänsä varaan ja suukotti Lieken poskea.
"Katsotaan, millaisen rääkin läpi minut laitetaan."

Lieke hymyili pehmeästi.
"Mmmmm. Ilmoittele?" Hä nousi istumaan ja venytteli kunnolla. Suihku.

"Ilmoittelen."
Lawrence kohottautui melkein vastentahtoisesti istumaan ja hipaisi Lieken selkää, painaen suudelman naisen niskalle.

Lieke ynähti pehmeästi suudelmalle niskassaan.
"Sinä sitten et ajatellut tehdä helppoa suihkuun lähtemisestä?"

"Helppous on yliarvostettua", Lawrence hymähti ja pyyhkäisi Lieken vaaleita hiuksia.
Mutta aamulla piti hakea Muriel, ja sisko haukkuisi hänet, jos hän sattuisi olemaan myöhässä.
Niinpä oli pakko nousta ja alkaa keräillä vaatteita.

Lieke meni suihkuun Lawrencen noustua. Hän saattoi unohtua sinne lämpimän veden alle, hyräillä itsekseen. Niin, toivottavasti Lawrence ei kuullut hänen hyräilevän Bad Romancea suihkussa. Ehkä ei.

Lawrence kuuli Lieken hyräilevän kulkiessaan kylpyhuoneen oven ohitse. Hetken hän harkitsi odottavansa, mutta vilkaisi sitten kelloa.
Ehkä ei.
"Lieke, lähden nyt", hän huikkasi, ja koputti hyväntuulisen rytmin kylpyhuoneen ovea vasten ennen kuin suuntasi eteiseen kiskomaan takkia päälleen.
Pitäisi ehkä ajaa kaupan kautta kotiin.

Maanantai 12. maaliskuuta, lounasaika, Rosings Park

Se, että oli jokin syy lähteä tallille, tuntui ihan helvetin lohdulliselta. Vaikka se samaan aikaan muistuttikin siitä, mitä Emilylle oli tapahtunut. Muisto lauantailta oli seurannut mukana mustana pilvenä, joka hyökkäsi kimppuun heti, kun antoi itselleen mahdollisuuden ajatella liian pitkään.
Copper oli yrittänyt piristää häntä paiskomalla harjoja melkoisella taidolla, varastettuaan ne yksi kerrallaan avatusta pakista.
Läpiratsastus ei ollut mennyt aivan niin kuin olisi voinut toivoa, herkkä hevonen oli aistinut, että hänen ajatuksensa olivat muualla, ja alkanut tehdä parhaansa saadakseen hänen huomionsa.
He olivat selvinneet, jotenkin, ainakin siitä päätellen, että Lawrence löysi itsensä taluttamassa limenvihreään loimitettua ruunaa takaisin karsinaan.

Hollantilaisnainen oli juuri saanut mustan Bourbonin takaisin karsinaan. Ori oli ottanut asiakseen pöhistä ja puhista kolahtaneille kottikärryille suorastaan tunnollisen pitkään. Vaaleahiuksinen nainen veti hiuksiaa uudelle ponnarille, kun huomasi tutun miehen käytävällä. Muutama pitkien jalkojen harppoma askel.
"Lawrencen, hei." Mies ei ollut aikoihin oikein pitänyt yhteyttä ja se tuntui inhotavalta.

Lawrence hätkähti ja Copper pärskähti.
Pitäisi todellakin yrittää pitää ajatukset koossa, hevosten kanssa ei sopinut työskennellä mieli puoliksi jossakin muualla.
"Hei, Lieke", hän tervehti, onnistuen vain vaivoin olemaan kääntämättä katsettaan pois. Silmien alla viipyivät tummat varjot, kahden valvotun yön tummentamat.

Lieke kallisti kevyesti päätään kun huomasi ne varjot. Vaaleat kulmat painuivat samalla hienoiselle kurtulle.
"Oletan että silmänalusesi ovat syy miksi et ole vastannut?"

Lawrence tunsi halua liueta paikalta, ja heti perään syvää itseinhoa.
"Tavallaan."
Hän pudisti päätään ja taputti kevyesti Copperin kaulaa.
"On ollut kaikenlaista."

Lieke vaihtoi painoa toiselle jalalle.
"siihen ei liity punapäistä kollegaasi?"

Lawrence tunsi hartioidensa jännittyvän.
Eivät kai juorut lauantain tapahtumista olleet lähteneet jo leviämään?
"Miten niin?"

"Olet viihtynyt hänen kanssaan ja kuulin legendaa että hän käy paljon luonasi." Lieken ääni oli petollisen pehmeä.

Ei. Ei mitään lauantaista.
Lawrence ei osannut silti rentoutua. Hän kesti kyllä sen, että hänestä itsestään juoruttiin, mutta Emilyn sotkeminen siihen olisi alhaista.
"Olemme ystäviä."

Lieke kohotti kevyesti kulmaansa.
"Niinhän mekin?" Ei ollut pelastava argumentti.

"Ei ystäviä sillä tavalla", Lawrence vetosi.
Copper käänteli korviaan uteliaana puolelta toiselle ja hörähti kysyvänä. Se oli kuvitellut olevansa matkalla karsinaan, muttei ollut enää aivan yhtä varma.

Lieke vilkaisi hevosta. Eikös sekin ollut Randallin vastuulla?
"Mm'hmm. Niin aina sanotaan." Kouluratsastaja nyppäisi valkean jouhen kirkkaaanoranssie housujensa reideltä.

Lawrence hieraisi otsaansa vapaalla kädellään.
"Kuule Lieke, minusta tuntuu, että meidän pitää jutella. Kunnolla", hän totesi, tuntien päänsäryn porautuvan ohimoilleen.
"Laitan vain Copperin karsinaan."

Nainen otti pari askelta taaksepäin jotta Copper pääsi karsinaansa.
"Jos olet sitä mieltä."

Lawrence talutti Copperin karsinaan ja irrotti riimun. Ruuna puhahti ja painoi sitten turpansa toiveikkaana kaukaloonsa. Huono tuuri, kaveri, vielä ei ollut ruoka-aika.
Mies taputti ruunan lapaa ja astui takaisin käytävään.
"Olen."

Lieke nyökkäsi ja vilkaisi ympärilleen.
"Varmaan asia miten et halua puida läpi tässä?"

Lawrence hieraisi otsaansa uudelleen. Hehän olivat sopineet pitävänsä asian yksinkertaisena, eikö totta?
Hitto, hän oli toivoton. Ehkä pitäisi vain lähteä, ennen kuin hän sotkisi asiansa pahemmin.
"Katsotaan, onko pyykkitiloissa vapaata?"

Lieke nyökkäsi, lähtien kohti huonetta. Ainakaan siellä ei ollut ketään. Hollantilainen vilahti huoneeseen ja kääntyi miestä kohti.

Jonkun pyykit näyttivät pyörivän koneessa, mutta ohjelmaa oli vielä reilusti jäljellä.
Lawrence sulki oven heidän perässään ja käänsi katseensa Liekeen. Voi hitto.
"Olen pahoillani, etten ole soittanut tai vastannut viesteihin kunnolla."

Lieke räpäytti silmiään.
"En ole näreissäni siitä. Vaan siitä, jos minä saan kupan jonkun toisen naisen kautta."

Lawrence kurtisti hämmentyneenä kulmiaan.
"... Oletko sinä saanut..?"

"En, mutta jos sinun menoasi katsoo, riski oli ehkä suurempi kuin oletin." Lieke puuskahti.

"Mitä?"
Pesukone mörähti ja jatkoi pyykkien pyörittämistä. Lawrence pudisti päätään.
"Mitä tarkoitat minun menollani?"

"Siis tiedän ettemme sopineet mitään ainoana olemisen järjestelyä, mutta oikeasti? Randall ja puheiden mukaan aika monta muuta."

"Mitä helvettiä?"
Lawrence pudisti epäuskoisesti päätään. Hän oli tiennyt, että juorut kulkevat tallilla nopeasti, mutta tämä oli jo...
Ja pahinta oli, että Emily oli juoruissa mukana.
"Jätä Emily ulos tästä."

Lieke räpäytti silmiään.
"Sinä suojelet häntä kovin intohimoisesti. Sanoisit vain jos et aiokaan enää vastata. Ei se haittaa." Ääni värähti kevyesti. Hän syyttäisi vierasta kieltä jos joku kysyisi.

"Hän on hitto minun ystäväni!"
Joka oli joutunut käymään läpi helvetin, eikä todellakaan kaivannut juoruja hengittämään niskaansa.
"Lieke, olen pahoillani, todella olen. Mutta en usko, että voin jatkaa enää sitä, mitä meillä oli."
Raiskaaja.

Huuto sai naisen värähtämään kevyesti. Kouluratsastajan ilmeettömyys ei olisi voinut olla kätevämpää.
"Selvä. Olisit toki voinut sanoa sen viestilläkin kaksikymmentä vastaamatonta viestiä sitten."

Lawrence huokaisi.
"Olen pahoillani."
Oli vaan tapahtunut niin paljon kaikkea. Emmie, sitten Emily...

"Ei tarvitse esittää että tämä jotenkin särkisi." Lieke mutisi, heilauttaen vaalean ponnarinsa olkansa taakse, selän puolelle.
"Jotkut naiset ovat vain makuuhuoneeseen, kyllä minä sen tiedän."

Oli Lawrencen vuoro hätkähtää, ikään kuin Lieken sanat olisivat olleet fyysinen lyönti. Oikeastaan se olisi sattunut vähemmän.
"Ei kyse ole mistään sellaisesta..."
Vai oliko? Ehkä hän tosiaan oli helvetin kelvoton tapaus.

Lieke puuskahti kevyesti.
"Enkä minä kyllä sinulta muuta pyytänytkään. Mistä sitten? Kyllä sinulla joku on kierroksessa kun kerran yllättäen haluat lopettaa! Toivottavasti Randall osaa imeä munaa." Hän sihahti, työntyi miehen ohi pyykkihuoneesta ja kohti kahvilaa.

Lawrence jäi tuijottamaan pyykkihuoneen ovea, tuntien kuinka voima pakeni hitaasti jäsenistä.
Hienosti, Nightingale. Neljä kuukautta tallilla ja tilanne oli taas mennyt päin helvettiä.
Hän valui istumaan lattialle ja jysäytti takaraivonsa takanaan olevaa seinää vasten.
Hienosti.