[P] I'm going to change you like a remix, then I'll raise you like a phoenix

Maanantai 2. heinäkuuta 2018 - ilta, Greenridge Stables, Hexham 

Taksi pysähtyi talon pihaan. Ulos astui talon entinen asukas, tosin kovin uudenlaisena. Hildaa itketti, mutta hän ei ollut suostunut itkemään matkalla Lontoosta kotiin tai taksissa. Hän tunsi miten askeleet horjuivat korollisissa avokkaissa, vaikka korkoa ei ollut valtavasti. Se oli nuorekkaampi ja kapeampi kuin ne mihin Hilda oli tottunut. Hame kiristi ja tuntui paljastavan kaiken, aivan liikaa. Sen toveriksi valittu paita ei auttanut ollenkaan. Alusvaatteita myöten oli epämukava olo ja meikki tuntui raskaana kasvoilla. Hän avasi oven omilla avaimillaan. 
"Äiti!" Hilda parahti nähdessään itsensä eteisen peilistä. Kuka tuo oli?

Rauhallista koti-iltaa sohvalla viettäneet vanhemmat kääntyivät molemmat aukeavan oven puoleen ihmeissään siitä, kuka oli tulossa sisään niin hiljaa. Tallilla ponien kanssa puuhaileva Bex ei tosiaankaan olisi osannut tulla niin hiljaa, joten vanhempien ihmetys oli oikein sallittua. Se ei tosin muuttunut paremmaksi, kun Hilda astui näkyviin.
”Hei kultapieni”, Ava vastasi sohvalta nousten seisomaan ja asteli eteiseen ihmeissään. Ei niinkään siitä, että tytär oli tullut kylään, vaan enemmänkin siitä, miltä Hilda näytti. Tytär ei näyttänyt ollenkaan itseltään. Ei sitten lainkaan. ”Missä sinä olet ollut?” Kotoa Hilda ei selvästi ollut saapunut, mutta oli vaikea kuvitella hiljaista tytärtä juhlimaan minnekään maanantaina.

Hilda räpäytti silmiään. Hänelle oli laitettu kevyet kestoripset, meikki oli edelleen kevyt, mutta no, se korosti nyt oikeasti kasvojen parhaita puolia. Hiukset oli värjätty taidokkaasti hieman kultaisen vaaleanpunertaviksi ja tyvi hiekkaiseksi blondiksi. Vihreään kynähameeseen (nuorekkaaseen sellaiseen), oli yhdistetty kaunis kukkakuvioinen sifonkipaita. 
"S-se kusipää o-oli ilmoittanut m-minut johonkin muodonmuutosohjelmaan!" Omasta mielestään hilda näytti aivan hirveältä. Oudolta. 

Ava räpäytti silmiään katsellessaan tytärtään. Ei vaatinut paljoa arvata, kuka tyttären mainitsema kusipää oli. Hän vilkaisi lähes huolissaan puista ulko-ovea toivoen, että Bex pysyisi tallilla pitkään. Sisarusten ei tarvitsisi törmätä toisiinsa juuri nyt, sillä epäilemättä esikoinen laukoisi jotakin typerää pikkusiskolleen. Kuten aina ennenkin.
"Voi ei", äiti huokaisi vetäen Hildaa halaukseen. "Ei sinun tarvitse koskaan tehdä mitään, mitä et itse halua. Varsinkaan muiden painostuksesta." Oli helppo uskoa Bexin ajatelleen tämän olevan kerrassaan hilpeä pila. Hildaa ei vain tuntunut naurattavan.

Hildaa ei naurattanut ollenkaan. Aika ahrvoin häntä nauratti mikään pila. 
"Näytän typerältä!" Kun oli elänyt elämänsä seinäruusuna, oli hankalaa suhtautua yhtään värikkäämpään ulkonäköön. 

"Et näytä typerältä", Ava vakuutti pehmeällä äänellä. "Näytät oikein kauniilta, ihan niin kuin aina ennenkin." Eikö äitien tehtävä ollut kertoa, kuinka kauniita lapset olivat, oli tilanne mikä tahansa? Hän ainakin aikoi tehdä niin. Varsinkin nyt, kun sille tuntui todella olevan tarvetta.

Harmi vain että lapsetkin tiesivät mitä äitien piti sanoa. 
"Olet äitini, tietenkin sanot noin! Tämä on... näytän idiootilta."

"Et tietenkään näytä", nainen pudisti päätään ja sipaisi tyttärensä poskea lyhyillä sormillaan. "Näytät kauniilta. Et kenties siltä, mihin olet tottunut itse, mutta oikein kauniilta siitä huolimatta."

Hilda vilkaisi uudelleen peiliin ja polkaisi ne korkokengät pois. Nyt hän pysyisi pystyssä huojumatta. 
"Tämä on... Miksi? Miksi hänestä on niin hauskaa piruilla minulle? Mikä hitto häntä vaivaa?"

Ava huokaisi hiljaa. Tämä vaatisi taas tarkkaa harkintaa sanojen suhteen, tai hän vain pahentaisi tilannetta.
"Luulen, ettei hän tehnyt tätä piruillakseen sinulle", nainen ehdotti varoen ja johdatti Hildaa pöydän ääreen. Kenties teetä eteen ja keksejä naposteltavaksi, niin tyttärenkin mieli kohenisi. "Hän ei vain ajatellut loppuun asti." Kuten ei koskaan muulloinkaan.

Hilda istui alas ja puuskahti. Aavistuksen totuttua pidemmäksi kätetyt hiukset oli kevyesti hieman kiharrettu ja Hilda mulkaisi yhtä kiehkuraa murhanhimoisena. 
"Eikö muka? Mitä hän tykkäisi jos ilmoittaisin hänet johonkin mielentutkimusohjelmaan, koska hän on malliesimerkki ajattelemattomasta, itsekkäästi ja seuraamuksista piittaamattomasta idiootista?"

Ava laittoi vettä kiehumaan vedenkeittimeen ja kaivoi laatikon sekalaisia teepusseja pöytään.
"Hän varmasti ajatteli vain sinun parastasi", nainen yritti rauhoitella tytärtään. "Ehkä hän ajatteli, että pitäisit tästä." Kukapa Bexistä olisi selkoa ottanut. Hänestä tuntui, että esikoisen pääkoppa pelasi ihan eri säännöillä kuin kaikkien muiden.

"Pitäisin?" Hilda puuskahti. 
"Minä pidin itsestäni!" Hyvä on, ei pitänyt, mutta ei hän osannut muutakaan. 
"Tai... ainakin.... tiesin miltä näytän."

"Sinä olet edelleen ihan oma itsesi, kultapieni", Ava vakuutti pieni hymy huulillaan. "Jos et tahdo muuttaa tyyliäsi, ei mikään pakota käyttämään näitä vaatteita uudestaan. Saat pukeutua juuri siten miten tahdot."

"On... Se oli helppoa. Olen näyttänyt siltä aina!" Hilda puhisi nyrtyneenä. 
"Nyt olen kuin... kuin... kuka tahansa."

"Et voisi koskaan olla kuin kuka tahansa. Olet tyttäreni, se tekee sinusta jo erityisen", äiti naurahti lämmöllä ja kaatoi kiehuvaa vettä kahteen kuppiin, joista laski toisen Hildan eteen pöydälle. Hän kaivoi keksipaketin kaapista ja kumosi ne tarjolle kulhoon. Niistä tuskin jäisi mitään jäljelle, kun Bex palaisi tallilta.
"Pieni muutos voi olla vain hyväksi. Testata vähän jotakin uutta. Mikään ei estä palaamasta takaisin vanhaan, jos siltä lopulta tuntuu."

Hilda kohotti kulmaansa. 
"Äiti." Hän nielaisi tyhjää. 
"Sano nyt ihan suoraan. Ei mitään 'olet äitini ja olen täydellinen sinulle'-selityksiä. Pitäisikö minun... olla vähemmän... tapetti?" 

"Sinun ei pidä olla yhtään mitään, mitä sinä et tahdo olla", Ava vastasi istahtaen alas Hildaa vastapäätä. Hän upotti minttuteepussin mukiinsa ja katseli hetken tytärtään pää kallellaan. "Niin kauan kuin sinä viihdyt omana itsenäsi, olet täydellinen."

Hilda tuijotti teemukia. 
"Jos olen oma itseni koska en osaa olla muuta, en siksi että olisin onnellinen."

"Siinä tapauksessa kertoisin sinulle saman kuin mitä sinä kerrot varmasti oppilaillesi jatkuvasti: aika oppia uutta", äiti totesi.

"Mutta olen hyvä tässä." Hilda huomautti. bex oli sitten parempi olemaan... sosiaalinen.

"Ei se estä opettelemasta uutta. Vai kerrotko oppilaillesikin, että jos he ovat hyviä matematiikassa, on turha opetella historiaa?" Ava haastoi tyttären esittämän logiikan pehmeällä äänellä ja kulmaansa kohottaen.

"Se on eri asia! Siitä voi lukea kirjasta, siitä voi... se on tutkittua tiedettä." Hilda puuskahti. Tämä ei.

"Ja tämäkö ei? Tuhat vuotta psykologian ja biologian tutkijoita voisivat olla eri mieltä", Ava naurahti.

"Ei ulkonäkö ole tiedettä." Hilda huomautti.

"Oletko varma siitä?" Nainen hymähti huvittuneena. "Taidetta sitten. Niin tai näin, ei siitä tarvitse tehdä sen ihmeellisempää. Olet nyt nähnyt, mitä voit tehdä eri tavalla hiustesi ja meikkiesi kanssa. Voit nyt kaikessa rauhassa testailla eri tyylejä."

Hilda puhalsi hiussuortuvaa kasvoiltaan. 
"Vihaan häntä. Se menee televisioon. Televisioon!"

"Ei sinun tarvitse sitä katsoa", Ava vakuutti. Hän ottaisi jakson ehdottomasti nauhalle, mutta eihän sitä tyttärelle tarvinnut kertoa, eihän?

Ei kannattaisi, ei tosiaan. 
"Mutta muut näkevät! Epätoivoisen, sinkun hullun kissanaisen, joka on nykyajan vanhapiika!" 

"Muut näkevät kauniin, herttaisen, rakastavan nuoren naisen, joka on äitinsä suuri ylpeys", Ava korjasi hymyillen.

"... joka asuu yksin, jolla on pian viisi kissaa ja tekee tutkimusta kaiken vapaa-aikansa." Hyvä tapa kertoa äidille uudesta kissasta.

"Viisi kissaa?" Ava tarttui hetkessä lauseen olennaisimpaan osaan. "Olet hankkimassa uutta kissaa?"

"Viisi kissaa. maksoin varausmaksun eilen." Hilda nosti teekupin huulillensa ja otti keksin.

"Millaista kissaa olet hankkimassa tällä kertaa?" Nainen kysyi kohtaloonsa alistuneena. Kukapa hän oli saarnaamaan uudesta lemmikistä aikuiselle tyttärelleen. Jos Hilda tahtoi viidennen kissan, niin nainen oli vapaa hankkimaan viidennen kissan.

Hilda hymyili hieman leveämmin. 
"Mustasavun värisen maine coonin. Kolli." 

"Eikö siitä kasva joku viisitoistakiloinen järkäle?" Ava kohotti kulmiaan yllättyneenä. "Hankit ponin kokoisen kissan? Tiedätkö, tuolla olisi tallin täydeltä poneja niin ei tarvitse hankkia niiden kokoista kissaa."

"Kasvaa." Hilda hymyili. 
"Ei, minä haluan kissan. Ja ajattelin muuttaa isompaan asuntoon että on enemmän tilaa ja saisi ulkotarhan."

Ava räpäytti silmiään. Muutto ja ulkotarha? Kissojen tähden?
"Mutta sinähän rakastat asuntoasi", äiti huomautti. "Älä nyt tee hätiköityjä päätöksiä. Voit aina tuoda kissasi ulkoilemaan tänne. Isä rakentaa niille varmasti ilolla tarhan."

"Ei, kun haluan kissoille kotiin tilaa. Se käy vähän pieneksi." Hilda hymähti. 
"Niillä olisi mukavaa kun kotona saisi tulla ja mennä ulos. ja voisin haluta työhuoneen."

”Olisikohan sitä pitänyt harkita ennen kuin hankit viidennen kissan?” Ava hymähti huvittuneena. No, kukapa hän oli kieltämään tytärtään muuttamasta jos siltä tuntui.

"Harkitsinkin ja tulin lopputulokseen että minun on tehtävä niin. Ja työhuone olisi kätevä. Tai jopa pieni oma kirjasto, jos olisi iso toinen huone."

”Selvä. Kerro, jos voimme auttaa jotenkin asunnon etsimisessä”, Ava totesi. Mitäpä sitä asiasta väittelemään. Jos Hilda tahtoi muuttaa, tytär olisi vapaa tekemään juuri niin.

"Muutossa, ehkä." Hilda myönsi hymähtäen. Hän etsi puhelimestaan kuvan uudesta kissastaan. 
"Katso kun on söpö."

Ava nyökkäsi. Muuttoon Hilda saisi tietenkin apua, se nyt oli selvää. Hän kurotti puhelimen puoleen hymyillen.
”On se, kieltämättä. Ei ihme, ettet voinut sanoa ei tuollaiselle ilmeelle.”

"Sitä minäkin. Se on suloinen!" Hilda hymyili edes hieman. Hän nyrpisti nenäänsä kun kasvot heijastuivat puhelimen sammutetusta näytöstä.

”Niin on”, äiti vakuutti hymyillen. Hän kurotti koskettamaan tyttärensä käsivartta. Turha nyrpistellä nenäänsä. Kevyttä koputusta seurasi raottuva ulko-ovi, kun Sasha kurkisti sisään.
”Hei Ava, tulin hakemaan niitä- Hilda?” Vaaleahiuksinen nainen räpäytti silmiään yllättyneenä ja tuijotti hetken lapsuudenystävänsä siskoa hiljaa. ”Ei jumalauta, hän oikeasti teki sen.” Hän oli ajatellut Bexin vain vitsailleen, kun he olivat puhuneet muodonmuutosohjelmasta pieni ikuisuus sitten.

Hilda säpsähti kun ovi aukesi, mutta se oli vain Sasha. Hän kurtisti kulmiaan naisen sanoille. 
"...Sinä tiesit?"

”Bex puhui siitä joskus viime vuonna”, Sasha pudisteli päätään astellen sisemmäs omakotitaloon, joka oli tuntunut toiselta kodilta lapsuudessa. ”Luulin, että hän vitsaili. Niin kuin silloin vuosia sitten, kun hän tahtoi ilmoittautua Big Brotheriin.”

"... tapan hänet." Hilda sihisi hiljaa, nousten seisomaan kun ei osannut olla aloillaan. 
"Minusta tämä ei ole hauskaa!"

”En ihmettele”, nainen huokaisi. ”Minäkään en nähnyt, mitä hauskaa ideassa muka oli, mutta tiedät Bexin. Hän ei kuuntele ketään.” Hän oli koettanut vakuuttaa ystävän siitä, ettei tämä ollut hauskaa, mutta selvästi viesti ei ollut mennyt perille.
”Minun pitäisi varmaan palata tallille. Varmistaa, että Bex pääsee kotiin”, Sasha hieraisi niskaansa epämukavana. Hildaparka. Hänkin olisi harkinnut murhaa, jos Bex olisi tehnyt jotain tällaista hänelle.

Hilda pyöräytti silmiään. 
"Mmm. Pidä hauskaa."

”Näytät nätiltä”, Sasha sanoi hiljaa. ”Mutta kamalaa, ettei sinun mielipidettäsi kysytty.” Kenenkään ei pitäisi joutua tällaiseen lupia kysymättä. Hän kääntyi lähteäkseen, kun ovi aukesi Bexin törmätessä sisään.
”Sinulla kesti niin kauan, että tuli tylsää”, nainen virnisti ennen kuin huomasi siskon ja äidin pöydän ääressä. ”Oh, hei Hilda!”

Hilda oli sanomassa jotakin, kun sinkaisi ylös suoraan siskonsa luo ja antoi avokämmenensä iskeytyä tuon poskeen. Se sattui jo häntäkin. 
"Hei Hilda? Hei Hilda!? Painu helvettiin!"

Hyvä on, se ei ollut reaktio jota hän oli odottanut. Hieman kylmää olkapäätä ja nenän nyrpistelyä, mutta ei kämmentä poskella. Bex hioi poskeaan katsoessaan sisartaan meripihkaiset silmät suurina.
”Ajattelin vain tervehtiä”, nainen mutisi käsi poskella, joka alkoi nopeasti punoittaa.

"Ajattelit tervehtiä? Pilattuasi kaiken Nathanin kanssa ja ilmoitettuasi minut jonkun meikattavaksi apinaksi? Siinäkin minulla sisko!" Hilda alkoi taas itkeä.

”Olisiko ollut parempi puhua vain ohitsesi äidille ja Sashalle? Hyvä idea, teenkin jatkossa niin”, Bex kivahti takaisin saaden varsin mustan katseen äidiltään.
”Ala tulla”, Sasha sihahti naiselle paimentaen pienen punapään edellään ulos. Blondi hymyili pahoittelevaan sävyyn Hildalle, mutta ei hän voinut oikein muuta tehdä kuin ajaa Bexin pois.
”Voi kultapieni”, Ava huokaisi nousten pöydän äärestä, jotta voisi halata nuorimmaista tytärtään.

"Tee! Se on paljon parempi, sillä mikään mitä sanot, ei voi korjata mitään! Alan ymmärtää miksi sait potkut!" Se oli jo alhainen veto, mutta häntä sattui. Hän halusi että siskoa sattuisi. 
"Ehkä menen vain kotiin."

Bex halusi kääntyä ympäri ja huutaa Hildalle takaisin jotakin yhtä rumaa ja kipeää, mutta Sasha ei antanut punapäälle mahdollisuutta. Kaikki tuntuivat tietävän, mitä siitä seurasi kun Bexin hermot paloivat päreiksi.
”Minä voin heittää sinut”, Ava lupasi. Sasha huolehtikoot Bexin kotiin.

Hilda pudisteli päätään. 
"Menen taksilla, ei minun pitänyt edes tulla." Hän hikkasi hiljaa. Elämä oli ihan sekaisin. 

”Älä nyt hölmöjä puhu. Tietenkin saat kyydin”, Ava lupasi vetäen Hildan halaukseen. Oli kamala nähdä tyttären itkevän näin.

Hilda astui vähän kauemmas. 
"Mennään, kissoilla on nälkä jo." Hän mutisi tukkoisena.

Nainen nyökkäsi, nappasi auton avaimet matkaansa ja asteli ulkoilmaan, jossa ei onneksi näkynyt muita. Sasha oli mitä ilmeisimmin onnistunut paimentamaan Bexin takaisin tallille. Ava huokaisi hiljaa istahtaessaan ratin taakse. Oli selvää, etteivät siskokset olleet sopimassa välejään hetkeen.
”Milloin haet uusimman kissasi?” Hän kysyi arvuutellen, että uudesta perheenjäsenestä puhuminen olisi kenties mieluisin aihe.

Hilda asteli äitinsä perässä, huojuen ne kengät jalassa. 
"Matkan jälkeen. Se on vielä liian pieni."

”Onpahan jotain mitä odottaa toivottavasti aivan ihanan, unelmista totta tekevän lomamatkan päätteeksi”, Ava pohti käynnistäen auton moottorin. Neliveto jyrähti turhankin kovaäänisesti hiljaisessa kesäyössä, kun hän lähti ajamaan Hexhamia kohden pimeillä maanteillä.

Hilda kohautti olkiaan. 
"Niin. Jotain mukavaa kotiin palaamisessa." Muut kissat toki myös, mutta hän harkitsi välillä pakoa johonkin kauas. Siskonsa typeryyden ulottumattomiin.

Olihan se aina ihanaa palata kotiin ihan vain kotiinpaluun tähden, mutta kissanpennun odottaminen tekisi kaikesta parempaa.
”Tule käymään, kunhan ehdit kotiutua matkasi jälkeen. Ja tulen sitten katsomaan kissanpentuasi.”

Hilda pyöräytti silmiään. 
”Minä tulen.” Hän nielaisi ja katseli maisemia. 
”... haluisin soittaa hänelle.”

Ava vilkaisi tytärtä pelkääjän paikalla.
”Soita, jos tahdot. Se on sinun päätöksesi. Jos haluat soittaa, sinä voit tehdä niin.”

”Eikö se ole typerää?” Ei sellaista kai kuulunut antaa anteeksi? Kai. 

"Jos se on jotakin, mitä sinä tahdot, se ei ole typerää", Ava vastasi. Kai jokaiselle saattoi antaa toisen mahdollisuuden? Ehkä. Hänen teki mieli sanoa, ettei Nathan todellakaan ansainnut hänen pientä kullannuppuaan, mutta ehkä se satuttaisi Hildaa vain enemmän. Kai hänen täytyi antaa tyttären löytää rajansa ihan itse.

Se vain tuntui siltä. Eikö kaikissa elokuvissa aina kannustettu jättämään tällaiset? 
”En tiedä edes mitä toivon. Olen silti vihainen siitä ja tiedän etten ansaitse sellaista.”

"Sinä saat olla vihainen. Saat todellakin olla raivoissasi. Mutta muista silti kaiken senkin keskellä kysyä, mitä sinä haluat. Kukaan tuskin voi syyttää sinua, jos et halua koskaan enää kuullakaan hänestä, mutta sen päätöksen täytyy olla sinun tekemäsi. Muut eivät voi päättää sinun puolestasi", äiti muistutti pehmeästi.

”Ei kukaan sitä ole päättämässä.” Hilda muistutti. 
”Minä vain... minä... en tiedä. Haluaisin vaikka se on typerää. Enemmän olen vihainen Bexille.”

"Nämä asiat harvoin kuuntelevat järkeä", nainen huokaisi hiljaa ja sipaisi harmaantuvia hiuksiaan korvan taakse. Hän vilkaisi tytärtä rinnallaan ennen kuin palautti katseensa pimeään tiehen. "Sisaresi mokasi kunnolla. Edes minä en voi hyvällä omatunnolla kannustaa teitä sopimaan nopeasti."

Sisko oli mokannut niin ettei Hilda kestänyt tuota silmissään. 
”Ehkä toivon että toinen mahdollisuus... en tiedä. Ei minua saa silti kuin pitää kädestä.” Siskon sanat nakersivat.

"Jos se on ongelma hänelle, siinä tapauksessa sinun on parempi olla ilman häntä", Ava vastasi hetkeäkään asiaa pohtimatta. Sitä ei tarvinnut ajatella sen enempää. Vastaus oli ilmiselvä.

”Ei hän ikinä sanonut että olisi.” Hilda kopsautti päätä kevyesti ikkunaan. 
”Ei hän edes... yrittänyt mitään.” Ei sellaista kopelointia mitä isosisko saattoi harrastaa ihan julkisilla paikoilla.
”Eikö olisi jotain unohdusjuomaa?”

Sen kuuleminen oli katkeransuloista. Hilda oli löytänyt miehen, jonka seurassa uskalsi olla oma itsensä, mutta sitten Bexin oli täytynyt sotkea koko juttu ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan.
"Parempi, kun ei ole", nainen totesi. "Tämä on kasvunpaikka isosiskollesi."

”Minulle.” Hän ei halunnut muistaa asiaa. Sen ajattelemisesta tuli paha mieli. Oikeassa osoitteessa hän halasi äitiään auton keskikonsolin yli.
”Kiitos kyydistä.” Hän kiitti ja nousi autost. Hän ruokki kissat ja kävi suihkussa. Hetkinen, se eräs kevätjuhlassa oppilaalta saatu viinipullo. Hilda hiipi sen luo, katsoi netistä ohjeet edes sen avaamiseksi. 
Olisi pitänyt muistuttaa itseään ettei hän juonut. Kaksi lasia myöhemmin hän sai kuningasidean - humalainen tekstiviesti!
Nathan-parka. Saada nyt haukut ja samalla lukea rivien välistä että oli selvästi ikävä.

Ava tahtoi uskoa, ettei unohtaminen olisi parhaaksi Hildallekaan, niin houkutteleva kuin ajatus tässä hetkessä olikin. Unohtaminen ei ratkaissut loppupelissä ikinä mitään.
"Ole hyvä kultapieni", äiti vastasi halaten tytärtään, ja erittäin karhuemomaiseen tapaan jäi kadunvarteen odottamaan siksi hetkeksi, että Hilda pääsi turvallisesti sisään. Vasta sen jälkeen sopi lähteä ajamaan takaisin pientä ratsastuskoulua kohden.
Nathan oli tuijottanut viestiä useamman minuutin koettaessaan ymmärtää, mitä Hilda oikein tahtoi sanoa. Tällaiset viestit olivat aivan liian monimutkaisia miehisille aivoille, eivätkä pari kirjoitusvirhettä auttaneet asiaa.
’Hilda, oletko sinä kunnossa?’ Kai sekin oli parempi vastaus kuin ei mikään.

Hilda makasi sohvalla. Maailma pyöri aika varmasti vaikka hän oli makuullaan. Mieli teki lähettää kuva viinipullosta. Lopulta hän teki niin. 
’Tietenkin olen, ikinä ollut paremmassa!’

Viinipullon kuva ei varsinaisesti rauhoittanut miehen mieltä. Hilda ei ollut koskaan vaikuttanut naiselta, joka joi usein ja enemmän kuin maistiaisen verran.
’Hyvä kai niin. En vain ole ihan varma, miksi otit yhteyttä.’ Tai ottaisiko nainen enää uudestaan, kun alkoholin sumentava vaikutus olisi muisto vain.

Hilda tuijotti puhelinta. Hyvän tovin ja unohtu välissä miksi teki niin. Tosiaan. Tekstiviesti. Kyllä, tietenkin. Miksi hän oli laittanut viestiä? Koska hän inhosi miestä? Ei, ei hän näkisi sitä vaivaa. Olisiko ihan liian epätoivoista sanoa viihtyneensä? Vain muutamat treffit. Ehkä Nathan ei ollut viihtynyt. Lasillinen viiniä rohkaisuksi, joten vastausta sai odottaa ja kirjoitusvirheet lisääntyivät. Hilda syyttäisi uutta puhelinta. 
’Ehkä minulla oli kivaa. Ehkä minulla olisi ikävä.’ Ehkä, äärimmäisen vahva ehkä.

Nathan oli ratsastanut monien valvovien silmien alla, käsitellyt miljoonien arvoisia hevosia ja niiden omistajia, ja silti yhden ainoan viestin odottaminen herätti paljon enemmän hermostusta kuin mikään, mihin hän oli töissään tottunut. Mies oli jo varma, että Hilda oli päättänyt jättää kokonaan vastaamatta, kun puhelimen ruutu syttyi jälleen hohtamaan.
Ja sen jälkeen hän sai viettää hyvän tovin pohtimassa omaa vastaustaan.
'Minulla oli kivaa. Siinä ei ole mitään sijaa epäilylle. Jos se vain olisi mahdollista, veisin sinut mielelläni uudestaankin ulos.'

Oli kivaa? Hilda ei koskaan ollut ajatellut olevansa kovin herkkä, mutta hän huomasi ymmärtävänsä naisia joita väärät sanavalinnat ärsyttivät. Hän etsi Sashan numeron puhelimestaan. Hän oli tainnut vähän lipsahtaa.

Sasha oli yllättynyt nähdessään Hildan soittavan tähän aikaan illasta - tai ehkä yöstä olisi ollut parempi ilmaisu - mutta nainen vastasi siitä huolimatta.
"Hei", hän tervehti käpertyen paremmin peittoihinsa liian suurella sängyllään. "Kaikki okei?"

Hikka taisi paljastaa soittajan ensimmäisenä. 
”... lipsahdin.” Hilda mutisi hiljaa. Hän puri huultaan ja kaatoi pullon tyhjäksi lasiinsa. 
”Laitoin hänelle viestin. Ehkä kaksi. Ja hän sanoi että oli kivaa. Voisiko tylsempää adjektiivia keksiä? Minä tosin olen parhaimmillanikin äärettömän tylsä, mutta kivaa? Miten se pitäisi ymmärtää?”

Oli selvää, ettei Hilda ollut täydessä terässään. Sasha oli melko varma, ettei Hilda ollut koskaan elämässään ollut näin kaukana selväpäisyydestä.
"Hän on mies. Heidän sanavarastonsa koostuu noin neljästä adjektiivista, ja niistä kolme on varattu jalkapalloa varten", nainen huokaisi. Olisiko Nathan voinut edes yrittää, jos kerran oli alkanut viesteillä Hildalle?
"Luulisin, että se on kehu, joten ota se sellaisena."

Hilda ei tosiaan ollut koskaan ollut niin... sekavana. Humalassa oli vielä osuvampi sana. 
”ja kuulemma veisi ulos jos olisi vielä mahdollisuus. Hänellä oli ja hän käytti sen makaamalla Bexin kanssa!” Hän mietti hetken ja katosi hetkeksi puhelusta. 
’Sinulla oli mutta käytit sen ennemmin siskoni naimiseen. Miksi?’ Jonkun olisi pitänyt ottaa viini ja puhelin pois. 
”Täällä taas.”

"Kusipää", Sasha tiivisti osuvasti. Ei sille muutakaan ilmaisua ollut. Ei ensin menty ja maattu muiden kanssa, ja sitten selitelty kuinka olisi mielellään lähdetty uudestaankin ulos. Ehkä hän oli ollut sittenkin onnekas viime vuodet, kun ei ollut yrittänyt mitään vakavampaa suhdetta.
"Mitä jos blokkaat hänen numeronsa loppuyöksi?" Nainen kuitenkin koki tarpeelliseksi ehdottaa arvattuaan, miksi Hilda oli hetkeksi kadonnut puhelusta.
'Minä suutelin siskoasi. Se ei koskaan mennyt sen pidemmälle, vaikka sekin oli jo aivan liian pitkälle menemistä. Se oli kammottava virhe, josta olen pahoillani.' Nathan vastasi nopeasti.

”En taida osata.” Hilda myönsi kädettömyytensä mobiiliteknologian kanssa. Hän tavasi saamaansa viestiä useamman kerran. 
”Kuinka usein miehet valehtelevat?” Se oli naurettavan epätieteellinen kysymys. 
’no mistä hän sitten oli aamuyöllä tulossa jos ei luotasi?’

"En ehkä minäkään", Sasha tunnusti. Se oli kuulostanut hyvältä ratkaisulta, mutta toteutus ei ehkä olisi niin helppo.
"Mistä minä tietäisin, en ole tapaillut ketään kunnolla vuosiin", nainen huokaisi. Yrityksen puutteesta se ei ollut ollut kiinni. Oli vain vaikea viedä mitään paria treffiä pidemmälle, kun ajatukset pyörivät aivan toisessa ihmisessä.
"Mutta silloin kun he koettavat pelastaa oman nahkansa, sanoisin että usein." Eivätkö kaikki tehneet sitä? Vale lipesi kieleltä kaikista helpoiten, kun sillä yritti selittää tilannetta paremmaksi.
'Mistä minä sen tietäisin? En ollut hänen kanssaan. Lähdin kotiin yksinäni, heti ensimmäisenä. Työkaverit ja Bex jäivät vielä yökerholle. Olin kotona ennen kahta.'

”En ole tapaillut ketään opiskeluaikojeni jälkeen.” Hilda myönsi sen ääneen Sashalle. Siitä oli aikaa ja silloinkin se seurustelu ollut aika pinnallista ja pikaista. 
”Ainakin hän väittää ettei ollut Bexin kanssa aamuyöstä.”

"Se on pitkä aika", Sasha vastasi hiljaa. Suututti entistä enemmän, että Bex oli mennyt sotkemaan sisarensa mahdollisuuden onneen. Hän oli ollut valmis luopumaan omastaan. Eikö sen olisi pitänyt riittää? Kuinka monen muun täytyi vielä olla onneton, jotta Bex voisi olla Bex?
"Minä en tiedä uskoisinko häntä", nainen pohti huultaan mutristaen. "Hei, minähän voin kysyä Bexiltä!" Viesti oli helppo nakutella puhelun lomassa ystävälle, jonka hän oli pudottanut kotiin aiemmin illalla. Ei yllättänyt lainkaan, että Bex vastasi hetkessä. Nainen ei tainnut koskaan nukkua.
"Okei, Bex sanoi että Nathan lähti kotiin aikaisin, muut jäivät vielä juhlimaan ja hän itse lähti jonkun newcastlelaisen matkaan pilkun jälkeen. Arvaili nimen olleen Mark tai ehkä Marcus. Myös Marley oli mahdollinen." Hän ei ollut edes yllättynyt, ettei nainen edes muistanut säätönsä nimeä. Koskapa Bex olisi moisia jäänyt miettimään.

Hilda puraisi huultaan. Se olisi helpompi antaa anteeksi. Hyvä on, ei hän siskolleen leppynyt vieläkään, mutta se johtui varmasti eri syistä, pitäen takanaan useamman vuoden kiukkua. 
”Minä ajattelin että he oikeasti... niin.”

Sasha puuskahti. Hilda ei ollut ainoa, joka oli ajatellut niin. Bexin kohdalla se ei olisi ollut kovinkaan kaukaa haettua.
”Se ei olisi varsinaisesti shokeerannut minua”, nainen mutisi. Mutta ehdottomasti parempi näin. Ehkä Bexillä oli vielä jonkin sortin moraalikoodi olemassa.
”Mutta hyvä näin.”

Tai sitten vain oli nähnyt parempaa. Hilda ei ajatellut siskostaan kovin kauniisti. 
"Onko se ihan typerää jos minä... jotain?"

Sekin oli aina mahdollisuus, kun Bexistä puhuttiin.
”On”, Sasha vastasi. Oli helppo arvata, mitä Hilda pohti, kun oli kerran jo viesteillytkin miehen kanssa. ”Se on ehdottomasti typerää, mikä on juuri se syy miksi niin tulee tehtyä”, hän huokaisi. ”Järki jää aina toiseksi tunteille.”

Hilda puraisi huultaan. Nainen hikkasi kimeästi. Valkoviini oli kadonnut aivan liian nopeasti aivan liian tottumattomaan ihmiseen. 
”Mitä sanon?”

”Et yhtään mitään enää tänäyönä”, Sasha ohjeisti pienen naurahduksen kera. ”Katso huomenna uudestaan, ja sano sitten mitä tahdot sanoa. Sinulla on oikeus puhua suusi puhtaaksi.”

”Miksi en?” Hilda ei ollut poikkeus sääntöön jossa humalainen ei ymmärtänyt, miksi jokin ei ollut hyvä idea.

”Koska humalassa tehtyjä asioita katuu myöhemmin kovin helposti. Usko minua, tästä minulla on kokemusta”, Sasha naurahti. ”Parempi kun odotat huomiseen. Onnistutpahan miettimään tarkasti, mitä haluat sanoa.”

Hilda miettti hetken. 
”Miten niin muka olen humalassa?”

”Sinä sammallat, Hilda”, Sasha huomautti naurahtaen. Ei pahasti, mutta huomattavasti siitä huolimatta, kun oli tottunut kuulemaan Hildaa aina vain selvinpäin. ”Usko minua. Parempi odottaa aamuun. Ja tee itsellesi palvelus ja juo vähän vettä ja ota särkylääkkeitä sängyn viereen jo valmiiksi, jos aamulla on vähän heikko olo.”

Hilda nyrpisti nenäänsä.
"Otin vain vähän viiniä." Pullollisen. Yksin. Hupsista. Noh, pikkuisia vikoja. 

”Ei sitä koskaan tiedä, mitä seurauksia vähälläkin viinillä on”, Sasha hymähti huvittuneena. ”Minä saan aina armottoman päänsäryn jos juon enemmän kuin lasillisen kuohuviiniä.”

Hilda hymähti ja vilkaisi kelloa. 
"A... Anteeksi, käy nukkumaan! Heippa." Se ei kyllä tarkoittanut että Hilda menisi nukkumaan. Eeehei. Sen sijaan hän päätti sitten soittaa Nathanille. Olisi pitänyt kuunnella Sashaa, mutta hän ei ollut sen viisaampi.

”Ei mitään”, Sasha vakuutti hymyillen. ”Hyvää yötä.” Hänen ei auttanut kuin toivoa, ettei Hilda tekisi mitään typerää, mitä katuisi seuraavana aamuna. No, ainakin hän oli yrittänyt.
”Nathan”, mies vastasi puhelimeensa puoliunessa. Kun Hildasta ei ollut hetkeen kuulunut, mies oli kaatunut sänkyynsä ja tallilta hankittujen unenlahjojen turvin ollut unessa ennen kuin pää oli osunut tyynyyn.

Hilda jäätyi kun mies vastasi. Hitto, tietenkin tuokin nukkui jos Sashakin nukkui. Paniikinomainen hikkaisu pääsi huulilta ja hän pudotti puhelimen kädestään, sulkematta linjaa ensin. Mitä hän oikein teki, miksi hän roikkui tässä asiassa näin? Ei Bex olisi roikkunut eikä kukaan muukaan. Oliko hän vain typerä? Humalassa? Typerä ja humalassa? Liian ahdistava? Hengitystä alkoi ahdistaa. Ei olisi pitänyt juoda viiniä. Hildan äänen sijaan Nathan kuuli varmasti Oreon vaativan määkäisyn kun se karkasi ympäri asuntoa ravaavan emäntänsä tieltä.

Nathan hieroi kasvojaan toisella kädellään ja kohottautui istumaan sängyllä. Hän vilkaisi puhelimen näytöllä näkyvää soittajan nimeä. Hilda.
”Hilda?” Hän uteli kissan määkäisyn yli ja hieroi unta silmistään. Ei kai olisi pitänyt yllättyä, että viiniä juonut nainen oli päättänyt soittaa hänelle.
”Hilda, oletko siellä?”

Orea vain määkäisi uudelleen, vielä käskevämmin. Näytön vilkahtaessa sen seuraan liittyi Cookiedough, joka läppi karvaisella käpälällään näyttöä ja säksätti kuten leikkien lomassa vaaniessaan. Ole hyvä herätyksestäsi. Lopulta Cookiedough täppäisi linjan vahingossa kiinni, taustalta kyllä kuului Hildan askelia ja hiljaista mutinaa. 

Nathanille selvisi hyvin pian, että hän kävi keskustelua kissan tai useamman kanssa, kun Hildan puheen sijaan sai kuunnella kissojen metelöintiä. Hän valikoi Hildan numeron valikosta samantien kun puhelu katkesi ja soitti takaisin. Naisen olisi paras vastata, jotta hän voisi varmistaa kaiken olevan hyvin.

Ehkä se oli Sasha. Hilda humpsahti istumaan lattialle Whoopie sylissään. 
"Hyvä on, soitin hänelle, oliko se niin väärin? Menin paniikkiin." Se hikka kertoi jotakin humalan asteesta.

Nathan räpäytti yllättyneenä silmiään. Hilda kuvitteli selvästi puhuvansa jollekulle toiselle. Hänestä.
”Tiedän että soitit minulle”, mies vastasi. ”Oletko kunnossa?” Hilda oli selvästi juonut koko kuvaamansa viinipullon.

Voi paska. Voi paska. Kasvoja kuumotti muutenkin mutta nyt hän epäili että niillä voisi paistaa kananmunan. 
"... Olen." Hikka ei vain ottanut kadotakseen ja ääni sammalsi enemmän kuin hetki sitten. 

Nathan oli käynyt riittämiin ystäviensä kanssa ulkona osatakseen tunnistaa humalan merkit puhelimenkin välityksellä.
”Hyvä on”, mies vastasi hieraisten jälleen kasvojaan. ”Ehkä sinun pitäisi mennä petiin. Ottaa vaikka Oreo kainaloon ja käydä nukkumaan. Puhutaan huomenna, okei?”

Hilda peitti suun kädellään ja nyökkäsi. Paitsi että eihän Nathan nähnyt sitä ja sitten alkoi naurattaa. Miten hän oli niin typerä?
"Okei." Hän myöntyi ja sulki puhelimen. Aamulla hän kiitti luojaansa Sashan vinkistä. Olo oli karmea ja päätä särki. Kissoja ruokkiessa kissanruoan haju oli saada oksentamaan eikä tosiaan tehnyt mieli puuroa. Hän olisi nyt tappanut siskon soekrimuroista.

Tiistai 3. heinäkuuta 2018 – seuraava päivä

Nathan ei muistanut, milloin viimeksi hän oli suunnistanut pizzeriaan heti aamulla. Yleensä hän tilasi pizzansa kotiinkuljetuksella yön juhlinnan jälkeen, mutta nyt tuntui paremmalta idealta viedä rasvainen ja suolainen läpyskä itse Hildalle. Pizzan kanssa ei voinut mennä metsään, eihän?
Nathan soitti ovikelloa pizzalaatikko kädessään ja muovipussissa kaupasta haettua urheilujuomaa. Nesteitä ja suolaa. Paras ratkaisu krapulaan.
”Huomenta”, hän tervehti varoen ja ojensi kantamuksiaan ennen kuin Hilda ehtisi läimäistä oven hänen kasvoilleen.

Hilda irvisti soivalle ovikellolle. Ei, mene pois, annan minun olla ja möyriä kuolemaan koloon yksin. Hän hieroi ohimoaan astellessaan yöpaidassa ovelle. Meikit hän oli sentään ymmrätänyt puhdistaa, mutta hiukset muistuttivat muutoksesta. 
"Huo--" Hilda otti laatikon käsiinsä. Sen turvin Nathan sai jopa tulla sisään pieneen asuntoon. Kissat juoksivat hännät pystyssä ja kilpaa huutaen miehen jalkoihin. 

Nathan seurasi sisään jos ei muusta syystä niin siksi, etteivät kissat karkaisi. Mies kumartui tervehtimään saapuneita kissoja vilkuillen varoen naista, joka ei ollut varsinaisesti kutsunut häntä kylään.
”Ajattelin, että ehkä pizza voisi maistua. Ja toin pari pulloa gatoradea, se on aina toiminut minulle”, mies sanoi suoristautuessaan kissojen parista.

Kerta se olisi ensimmäinenkin kun joisi Gatoradea. Hilda ei voinut sanoa koskaan maistaneensa. Hän ei oikein tiennyt mitä sanoisi, yöllinen hävetti. 
"... ei olisi pitänyt soittaa."

”Ei se mitään”, Nathan vakuutti vaihtaen painoa jalalta toiselle ja sujautti kädet farkkujen takataskuihin. ”Toivottavasti olosi ei ole liian karmea.”

"En voi sanoa että minulla olisi mihin verrata." Olipahan sitten krapulakin koettu tässä elämässä. Hilda avasi laatikon ja leikkasi palan pizzaa. Hän ei edes tajunnut ajatella olevansa yöpaidassa vielä. 

”Parempi kai se niin”, Nathan pohti pitäen katseensa tunnollisesti Hildan kasvoissa. Hän saisi kuulla kunniansa epäilemättä useammalta, jos katselisi Hildaa väärin.
”Minun pitäisi varmaan mennä, en tarkoittanut tuppautua seuraksi. Halusin vain varmistaa, että olet kunnossa.”

Ei Hildalta juuri nyt, mutta useammalta. Ja olihan naisen yöpaita.... noh, se ei ollut sellainen joka näyttäisi edes polvea, hyvä jos puolet säärestä. Nainen söi suunsa tyhjäksi. 
"... minä luulin että te..." Alkoi tuntua siltä että jos hän ei selvittäisi tätä, hän saattaisi lennättää kissat perässään Italiaan. 

Se oli kuitenkin Hildan yöpaita. Vaatekappale, jossa nainen ei liikkunut ihmisten ilmoilla. Ei hänen kuuluisi nähdä sitä.
”Emme”, mies pudisti päätään kiireesti. ”Ei ikinä.”

Mietintätauon tarpeessa Hilda näpersi Gatoraden auki ja joi siitä. Kamalaa, sokerista esanssilitkua. Aivan täydellistä tähän olotilaan. Hän nojasi kyynerpäänsä pöytään ja nosti etusormensa pystyyn. 
"Se ei silti tarkoita että olisin kovin iloinen pussailusta."

”Tiedän”, mies vastasi. Hänkään ei ollut iloinen asiasta. Ei yllättänyt, ettei Hildaakaan huvittanut. ”En minä sitä sinulta odottaisikaan. Se oli hiton väärin tehty minulta.”

Hilda katseli pöytää. Mitä hän halusi? Hän tiesi mitä odotti jos ei antaisi anteeksi. Tosin, nyt kukaan tuskin painostaisi häntä hetkeen ulos. 
”... mutta se ei ole niin pahakaan.” Miten aivot tuntuivatkin niin tervaisilta tänään? 

Nathan vilkaisi Hildaa yllättyneenä. Hän oli olettanut naisen olevan raivoissaan edelleen, sillä Hildalla oli siihen hyvä syy, mutta nainen tuntui olevan hieman sopuisammalla tuulella. Ehkä sekin johtui krapulasta.
”On se silti väärin”, mies vastasi. ”Minun ei olisi koskaan pitänyt tehdä niin. Ei sitä voi selittää paremmaksi.”

Krapulasta, mutta myös olotilasta joka siihen krapulaan johti. 
”On.” Ei sitä voinut kieltää, se oli kamala temppu. 
”Mitä tarkoitit ihan kivalla?”

Nathan ei ollut ihan varma, miten reagoida keskustelun ottamaan käänteeseen. Hän ei ollut valmistautunut tällaiseen sitten lainkaan.
”Että minulla oli hauskaa sinun kanssasi ja olisi ollut mukava tehdä niin toistekin.”

Hän yritti muistella Sashan sanoja miehistä, mutta ei vain muistanut mitä tuo oli sanonut. Yrittikö mies väittää että tuolla oli hauskaa kirjojen, kissojen ja kirkkokuoron piknikin lomassa? Mielenvikainen yksilö, aika ihanalla tavalla. 
”Jos voisit?”

”Tekisin kaiken toisin”, Nathan vastasi painaen katseensa kengänkärkiinsä. ”Veisin sinut syömään ja pitäisin huolta, että tuntisit olosi juuri niin ainutlaatuiseksi kuin mitä oletkin.”

Hilda oli näemmä yhtä huono läksyttämään aikuista miestä kuin oppilaitaan. Nyt ei vain ollut rehtorin kansliaa mihin passittaa Nathan.
”Jos...” Hilda nielaisi hieman. Typerä tyttölapsi.
”Pizza oli hyvä alku.” 

”Vähintä, mitä saatoin tehdä”, mies totesi hymyillen varoen Hildalle. ”Jos kaipaat koskaan muulloinkaan mitään, olen vain puhelinsoiton päässä.”

Aivan täysin typerä nainen, joka ansaitsisi äidiltä ja ystäviltä läksytyksen tämän jälkeen. 
”Yksi mahdollisuus? Jos pilaat sen, et saa kolmatta.” Cookiedough oli kyllästynyt pyytämään huomiota ja yritti kiivetä miehen jalkaa pitkin.

”Teen parhaani, etten pilaa sitä”, Nathan lupasi kumartuen sen verran, että saattoi poimia kissan syliinsä ennen kuin kynnet raapisivat jalan rikki.
”En aio tarvita kolmatta mahdollisuutta. Olen typerä, mutta en niin typerä, että toistaisin samat virheet.”

”Yleensä tekee eri virheet.” Hilda huomautti vaisun pehmeästi. Olo oli kuolettava. 
”Miten kukaan kestää tätä oloa?” 

”Yritän olla tekemättä yhtäkään virhettä”, mies vannoi hiljaa ja nosti Cookiedoughin olalleen saadakseen kätensä vapaaksi.
”Ei sitä kestäkään. Pienet päiväunet voisivat auttaa, ainakin saisit nukuttua pahimman yli.”

”Kerran tai kaksi viikonlopussa? Kuolisin.” Nainen haroi värjättyjä hiuksiaan ja nyrpisti nenäänsä. Cookie oli olalla kiltisti, oli Whoopien aika vaatia rakkautta.

”En minäkään ymmärrä, miten toiset pystyvät siihen. Minulle riittää kerran parissa kolmessa kuukaudessa.” Ja siinäkin oli usein jo liikaa. Aamuisin pohti herkästi, mikä edellisenä iltana oli ollut kaiken tämän pahoinvoinnin arvoista.
”No olettepa te nyt”, Nathan naurahti, vaikka tottelevaisesti poimikin Whoopien syliinsä. Eihän kissaa nyt huomiottakaan voinut jättää.

Hilda hymähti ja pudisteli päätään kissoille. 
”Ne yrittävät kannella minusta.” Hän oli aivan varma siitä. 
”Aamuruoka oli myöhässä. Laiminlyöntiä.”

”Onhan se nyt julmaa kaltoinkohtelua”, Nathan myötäili nyökytellen. ”Sentään ne eivät rikkoneet paikkoja kiukutellessaan aamuruoasta. Tallilla on useampi hevonen aina valmiina tulemaan ovista läpi, jos ruoka myöhästyy.”

”Eivät sentään.” Hilda myönsi hymyillen ja rapsutti seuraan eksyneen Oreon turkkia. 
”Ne vain määkivät ja näemmä vasikoivat.”

"Suloisia ne ovat siitä huolimatta", Nathan huomautti rapsuttaen toisella kädellään Cookiedoughin selkää, kun kissa tasapainoili hänen olallaan.
"Pitävät sinusta vain huolta."

”Omaa etuaan ajatellen, luulen.” Hilda naurahti ja otti vielä palan pizzaa. Ehkä ruoka oikeasti auttoi. Ehkä.

"Kenties", Nathan myöntyi pienen hymyn kera. "Ehkä parin päivän päästä, kun olosi on parempi, voisimme katsoa, jos sinulla olisi jokin ilta vapaana?" Mies ehdotti varoen. "Tai lounasaikaan nälkä, kummin tahansa."

Nathan oli oikeassa, tähän menisi pari päivää. 
"Olen opettaja kesälomalla." Hän totesi hieman hymyillen. Hänellä tosiaan oli vapaata. 

"Ei se estä tekemästä muita suunnitelmia", mies huomautti pehmeästi. Ehkä Hilda oli sopinut käyvänsä kaverin luona kylässä tai vanhempiensa kotona rapsuttelemassa poneja.

"Eiköhän minulta löydy vapaata." Hän lupasi hymyillen vaisusti. 
"Jos mahdollista niin älä sano Bexille mitään." Sisko ottaisi sen anteeksiantona itselleenkin ja kuvittelisi että kaikki oli taas hyvin. 

"En tietenkään sano", Nathan vastasi. Ei se ollut hänen asiansa kertoa mitään Hildan siskolle. Hilda kertokoot itse sisarelleen kun tahtoisi.
"Se on sinun ja sisaresi välinen asia. Ei minun tarvitse siihen sotkeutua."

Hilda laski tyhjän pullon pöydälle. 
"Kiitos pizzasta. Se oli ihana ajatus. Sataan ehkä herätä henkiin tämän vuorokauden puolella."

"Toivottavasti. Olisi ikävää, jos joutuisit kärsimään olosta pitkään. Lepo ja runsas nesteytys auttavat asiaa", Nathan vastasi laskien ensin kissan sylistään lattialle ja sen jälkeen niskassa kiipeilevän Cookiedoughin Whoopien seuraksi.
"Lepää tänään kunnolla."

Oreo oli sinkaisemassa syliin sen vapautuessa, mutta seisomaan noussut Hilda oli nopeampi ja nappasi kissan syliinsä. 
"Oreo, ei. Nathan ei ikinä pääse omiin puuhiinsa jos te änkeätte syliin."

"Kissatkin tietävät, ettei mitään niitä tärkeämpää puuhaa voi olla tehtävänä", Nathan naurahti. "Hevoset olisivat eri mieltä, jos en ilmestyisi töihin, työkavereista puhumattakaan."

"Niin. Kuulkaa nyt pulliaiset, Nathanen pitää mennä töihin. Hus siitä." Nainen koetti hätistellä kissoja, melko huonolla menestyksellä. 
"Katso työvuorosi ja ilmoita milloin olet vapaalla. Minulla on tyhjää ennen matkaa."

"Minä teen niin", mies lupasi. Tietenkin hän tekisi. Jos hänelle annettiin mahdollisuus koettaa todistaa Hildalle uudestaan, miksi häneen kannatti tuhlata aikaa, tietenkin hän tarttuisi siihen kaksin käsin.
"Toivottavasti olosi kohenee nopeasti. Nähdään toivon mukaan pian", Nathan lisäsi ja sulloi kätensä farkkujen takataskuihin, kun ei tiennyt mitä muuta tekisi käsillään. "Älä anna kissojen jäädä nälkäisiksi uudestaan, tai ehkä asuntosi saa tuntea sen."

Hilda rapsutti Oreota pehmeästi ja mietti hetken. Hän nojautui antamaan pikaisen, pienen suukon miehen poskelle. 
"... pizzasta. En olisi varmaan edes löytänyt pizzeriaa joka kuljettaa, itse."

Nathanin kasvoille levisi aurinkoinen hymy moisen eleen myötä.
”Ole hyvä”, mies vastasi, peruutti muutaman askeleen ja kääntyi ympäri lähteäkseen asunnolta. Oli ehdottomasti kannattanut tuoda pizzaa Hildalle.

Hilda heilutti sormillaan jostain Oreon alta ja kipaisi sulkemassa oven miehen mentyä. Ei se mitä oli pitänyt tehdä, mutta olo oli mukavampi.