[P] Weight of the world on his delicate shoulders and he still laughs like a fairy

Tiistai 16. tammikuuta 2018 - St Nicholas Hospital, Newcastle

Helia oli päässyt viime viikolla osastolle. Nyt hän oli osastolla ja keskittyi maalaamiseen. Hänelle oli keksitty kaikenlaista terapiatoimintaa täällä, täyttääkseen päivät.
Olo oli niin yksinäinen. Hän erottui täälläkin joukosta. Muilla oli osaston collegevaatteet, mutta Helia sai pitää omiaan, koska hänelle ei vain ollut sopivan kokoisia vaatteita. Helia oli pukeutunut puoleen sääreen yltäviin vihreisiin haaremihousuihin, aivan liian suureen tunikaan ja polvimittaisiin villasukkiin. Samalla hän keskittyi maalaamaan merenrantamaisemaa, kun ei muutakaan keksinyt.
"Helia, sinulle on vieraita." Hoitaja ilmoitti hymyillen, saaden Helian havahtumaan.
"Haluatko tavata heidät täällä oleskelutilassa vai kahvilassa?" Oleskelutila oli tähän aikaan päivästä hyvin tyhjä.
"Vaikka täällä."

August oli yrittänyt käydä tervehtimässä Heliaa niin usein kuin oli mahdollista. Hän oli järjestänyt työvuorojaan uudelleen, niin että saattoi käydä osastolla aina silloin, kun se tiukkojen sääntöjen mukaan oli mahdollista. Joskus suoraan yövuoron jäljiltä, hiukset pystyssä ja naama kalpeana.
Nyt oli kuitenkin Murielin vuoro olla kalpea, eikä sillä ollut mitään tekemistä sen kanssa, että hän näki Helian ensimmäistä kertaa joulukuun jälkeen.
Ei ollut halunnut tavata häntä, mokoma.
"Pärjäätkö?" August kysyi kulmat huolestuneesti kurtussa, kun he odottivat hoitajalta lupaa siirtyä peremmälle.
"Pärjään, älä nyt hössötä."
"Jos on vatsaflunssa?"
"Ei ole. Älä hössötä."
Onneksi keskustelu ei ehtinyt edetä sen pidemmälle, kun hymyileväinen hoitaja tuli ilmoittamaan, että Helia odotti heitä oleskelutilassa.
Muriel sai todella tehdä töitä, ettei olisi rynnännyt suoraan lattian poikki halaamaan ystäväänsä.

Helia valui seisomaan jakkaralta jonka päällä istui maalatessaan. Hän veti hiuksia korvansa taakse, näpertäen ranteessaan olevaa ranneketta. Kulkulätkä. Hän ei edes kehdannut katsoa Murielia.
"... Hei." Mies mutisi hiljaa, näpertäen tunikansa hihaa.
"Anteeksi." Hän oli halunnut pyytää joulusta asti Murielilta anteeksi.

Enempää ei tarvittu.
Muriel harppoi viimeisen askeleet melkein raivokkaasti ja kietoi käsivartensa Helian ympärille tiukkaan halaukseen.
"Sietääkin pyytää! Kehdannutkin pitää minua näin kauan poissa, hölmö rakas."
Ei hän itkenyt, ääni oli muuten vain vähän käheänä. Niin.

Jopa pitkä mies huojahti naisen halauksen voimasta.
"Yhm.." Helia kietoi pitkät kätensä Murielin ympärille ja rutisti tuota hellästi.
"Miksi kuulostat tuolta? Kuin olisit juonut parikymmentä vuotta viskiä."

"Ehkä minä olenkin", Muriel tuhahti, kieltäytyen vielä irrottamasta otettaan Heliasta.
"Suruuni, kun et ole antanut tulla katsomaan. Hölmö, hölmö mies."
Hän vetäytyi viimein kauemmas, tarkoituksenaan päästää myös August tervehtimään, mutta jäi kuitenkin paikoilleen. Hän hipaisi sormenpäillään Helian poskea ja juoksutti sitten kätensä tämän ranteelle.
Kulmakarvat painuivat alas.
"Ruokkivatko ne täällä sinua kunnolla?"

Helia räpäytti silmään, vastaustaen halua vetäytyä pieneksi mytyksi. Hävetti niin paljon. Andromeda teki tällaista, ei hän.
"Ruokkivat, mahdollisesti jopa enemmän kuin sinä. Jatkuvaa valitusta siitä että olen painokäyrän alarajalla, eihän minulla ole anoreksiaa tai jotain."

"Jotain kamalaa sairaalaruokaa. Eikä tänne saa edes tuoda mitään", Muriel murisi ja kokeili uudelleen Helian rannetta. Ihan vain saadakseen itselleen muuta ajateltavaa, ettei olisi todella alkanut itkettää.
Voi Helia, kultarakas...
Hän siirtyi vastentahtoisesti syrjään, mutta vain antaakseen Augustille tilaa.
Mies painoi suukon Helian poskelle.
"Hei rakas. Millainen olo?"

Jos osasi hakea, tunikan kankaan alla tuntui koholla oleva arpi ranteessa. Se käsi jonka hän oli viiltänyt jouluna auki miltein kyynärtaipeeseensa asti. Helia ynähti Augustin suukolle, painaen poskeaan huulia vasten.
"Väsyttää. Muuten hyvä." Heliaa väsytti nykyään aina.

"Kyllä se väsymyskin siitä vielä", August vakuutti hellästi.
Ei mikään ihme jos väsytti, kun otti huomioon lääkemäärät. Ja sairaalan arki oli muutenkin sellaista, turrutti uneliaisuuteen. Jopa aulassa olleen akvaarion monnit olivat torkkuneet suodattimen päällä.
"Mitä olit maalaamassa?" Muriel tiedusteli, siirtyen lähemmäs kangasta.

Helia vilkaisi Murielia ja koetti varovasri vetää naista pois.
"E-en mitään. Anna sen olla." Hän ei pitänyt töidensä esittelystä kenellekään. Syy miksi sängynalunen oli kotona täynnä vesivärimaalauksia ja muita tekeleitä. Hän ei halunnut heittää niitä pois, mutta ei laittaa näkyvillekään.

Muriel oli jo ehtinyt nähdä vilauksen, vaikka tottelikin, kerrankin, kiltisti Heliaa.
"Todella kaunis", hän huomautti, melkein syyttävä sävy äänessään.
"Et ole koskaan kertonut, että maalaat. Ja me olemme sentään tunteneet aika pitkään. Ruoja."

Helia puraisi huultaan.
"Edes Roo ei tiedä että maalaan, joten revipä siitä. Eikä W...W-wolfie." Niin. Kukaan ei tiennyt, lukuunottamatta kouluaikaisia kuvataiteenopettajia.

"Hölmö olet", Muriel huomautti ja hipaisi hellästi Helian käsivartta.
"Näytät sitten, kun olet valmis. Mutta haluan tosiaan nähdä."
Jo se pieni vilaus maisemaa oli ollut hyvin kaunis. Helia oli taitava, mokoma salailija.
"Istutaanko alas?" August ehdotti ja nyökäytti kohti sohvaryhmää.

Niin oli. Mutta mitä sitä näyttämään, kun ei ketään kiinnostanut keskinkertaisuus kuitenkaan? Sitä hän oli, keskinkertainen. Hän istui varovasti alas, vetäen hiuksia korvansa taakse. Hävetti.
"Täällä on ihan... Hirveää."

August istahti Helian viereen, jotta saattoi vetää miehen kainaloonsa. Tarjota läheisyyttä edes sen pienen hetken, jonka he saivat vierailla täällä.
Muriel valitsi itselleen hieman kuopalle painuneen nojatuolin.
"Varmasti", hän totesi, mulkaisten ympärilleen oleskelutilassa, ikään kuin se olisi ollut syyllinen Helian onnettomuuteen.
"Onko tietoa, kauanko joudut vielä olemaan?"

Helia painui Augustin kainaloon, mahdollisimman pienenä. Hän puraisi huultaan.
"Mh, liian kauan. En tiedä, pitää kuulemma selvittää pärjäänkö yksin vai tarvitsenko tuettua asumista ja valvonta... H-hitto minä omistan yrityksen, kyllä minä pärjään."

August silitteli lohduttavasti Helian käsivartta.
"Onhan sinulla perheesi", Muriel huomautti puhahtaen. Eikä hän tarkoittanut sillä vanhempia, jotka tuskin olivat huomioineet poikaansa tämän lapsuudessa. Vaan oikeaa perhettä, joka välitti ja huolehti Heliasta.
"Ja mehän olemme jo puhuneet siitä, että voit muuttaa minun luokseni", August jatkoi, painaen suukon Helian mustiin hiuksiin.
"Mutta päivä kerrallaan."

"He miettivät vähän toisenlaista apua, August." Helia inhosi sitä että häntä kohdeltiin sairaana ja hulluna. Ei. Hän oli vain hullu. Sitäkin harvemmin.
"Haluan kotiin, töihin. Täällä vain väsyttää. Hoitajat ovat ihan ok, mutta lääkäri on masentava. Mitä kotiin kuuluu?"

"Tiedän. Mutta asioista voi keskustella", August vastasi. Kotisairaanhoito, ihan mitä tahansa, kunhan Heliaa ei pakotettaisi loputtomaan laitoskierteeseen. Hän painoi uuden suukon hiuksiin.
Murielin kulmat olivat painuneet alas, mutta ilme pehmeni hieman, kun Helia kyseli kodin kuulumisista.
Hän yritti keskittyä siihen kiukuttelevan vatsansa sijaan. Helvetti, hänellä piti olla vielä armonaikaa, nyt rauhoitut.
"Sinä et olekaan tavannut lauman uusinta jäsentä. Supernova, pieni whippet."

Helia alkoi vakuuttua että sinne hän kuului. 'Miten olet pärjännyt tähän asti' ei oikein lääkärin sanomana kannustanut häntä. Mies ynähti suukolle pehmeästi.
"Voi ei. Ehkä minä vielä... Joskus."

"Tietenkin. Ethän sinä nyt ikuisesti täällä ole", Muriel vakuutti. Vaikka siltä se varmasti tuntuikin. Ainakin ne lääkärit, joiden kanssa hän oli vääntänyt ajankulukseen kättä viime aikoina, olivat tuntuneet varsin haluttomilta sanomaan juuta tai jaata mihinkään suuntaan.
"Koirista puheen ollen, olisi asiaa."

"Mitä? Ei kai Vegalla ole hätää?" Se oli ensimmäinen ajatus joka Helian mieleen tuli.

"Mitä? Ei, ei tietenkään! Vega voi paksusti, lihonut, mokoma rontti."
Muriel hieraisi otsaansa. Piti nyt vähän katsoa, miten sanansa asetti, ettei Helia suotta huolestuisi.
"Sinun mahdollisesta koirastasi, tarkoitan."
Miten saattoikin yhä olla huono olo?

"Muriel! Sinun ei pitäisi lihottaa sitä..." Helia mutisi, hämmentyen Murielin sanoista. Hänen?
"... En minä voi ottaa koiraa."

"Minä? Ei ole minun syyni! Laihdutuskuurillekin pistin, mokoma punkero."
Muriel nielaisi ja pudisti päätään. Keskity.
"Voit, jos haluat. Olen keskustellut hoitotahon kanssa, ja- Anteeksi, odota hetki."
Hän ponnahti pystyyn ja harppoi käytävään.

Helia nousi seisomaan, mutta tajusi ettei oikein voisi rynnätä perässä. Hänen ryntäilyään ei nyt katsottu hyvällä.
"... Mikä Murielilla on?"

August katsoi naisen perään selvästi harkiten, pitäisikö lähteä perään.
"Hänellä oli vähän huono olo autossa", hän vastasi ja ojensi kättään Heliaa kohti, jotta tämä istuisi takaisin hänen viereensä.
"Ei varmasti mitään hätää."

Helia kurtisti kulmiaan, istuen jäykkänä takaisin alas.
"En tajua. Hän... Onko hän kipeä? Onhan Murielilla kaikki hyvin? Ettehän salaa jotakin?"

August silitti Helian hartiaa.
"Ei hän ole ainakaan minulle mitään puhunut. Syytti vain naistenvaivoja, kun kysyin."
Muriel palasi hetken kuluttua, hieman kalpeampana ja punasilmäisempänä ja valahti takaisin kuhmuraiseen nojatuoliin istumaan.
"Niin, se koira", hän totesi, pyyhkäisten karanneita hiussuortuvia otsaltaan.

Helia katseli ystäväänsä terävällä katseella. Niin terävällä kuin lääkepöhnässä oli mahdollista. Hän kysyisi tästä vielä.
"Niin? En minä voi ottaa koiraa."

Muriel kurtisti kulmiaan Helian katseelle.
"Voit sinä", hän totesi ja nojautui paremmin tuolinsa selkänojaa vasten.
"Terapiakoiran. Tai avustajakoirahan se olisi. Yhdysvalloissa niitä on harrastettu pidempäänkin, täällä ollaan naurettavan paljon jäljessä. Koira, joka on koulutettu toimimaan nimenomaan DID-potilaiden kanssa."

Helia katsoi Murielia hetken.
"Se... Mitä?" Hän ei oikein ymmärtänyt.
"Voisinko muka ottaa sellaisen? Ja miten minä Amerikasta koiran saisin?"

"Sitähän varten niitä koiria koulutetaan", Muriel huomautti.
"Et usko, miten monta puhelua olen soittanut. Lentoliputkin on jo melkein varattu."
No, ne oli varattu. Mutta kai oli ihan kohteliasta kysyä Helialta etukäteen asiasta.
"Niistä on saatu todella hyviä tuloksia. Koira tietenkin asuisi alkuun joko minun tai Augustin luona, ja kävisi harjoittelemassa kanssasi."

Mitä? Helia nousi seisomaan ja katsoi naista hämmentyneenä.
"Muriel, sinä..." Siis eikö naiselle ollut tullut edes mieleen kysyä? Ei, tuo oli Muriel.
"Siis, voinko minä edes muka sanoa ei, jos sinulla on jo liput?"

Muriel tuhautti nenäänsä.
"Tietenkin sinä voit sanoa ei. Sitten minä vietän vain villin loman valtameren toisella puolella. Siskonikin on menossa käymään siellä."
Hän kurtisti kulmiaan. Taas teki pahaa.
"En vain halunnut herättää turhia toiveita, jos mikään ei olisi onnistunutkaan. Mutta tahdotko nähdä koiraehdokkaasi?"

Helia veti jalat itseään vasten ja pureskeli huultaan. Mies painoi pään polviaan vasten ja pillahti itkuun.
Muriel oli etsinyt hänelle terapiakoiran.

Oi ei.
"Helia, kultapieni..."
Muriel nousi seisomaan samalla kun August kietoi kätensä itkevän miesystävänsä hartioiden ympärille.
Hitto, jos heidät ajettaisiin ulos tämän takia, Helian itkettämisestä. Tämä oli tärkeä asia!
Muriel seisahtui sohvan eteen ja hipaisi ystävänsä mustia hiuksia.
"Toivottavasti itket vain liikutuksesta etkä siksi, ettet tahtoisi koiraa. Oikein suloinen dobermanni."

Helia todellakin itki vain liikutuksesta. Muriel oli hakemassa hänelle koiraa Amerikasta. Vähemmästäkin itki ihminen joka itki koska August puhui hänelle kauniisti.
"Tietenkin! H-hiton ääliö, olet hakemassa minulle koiran jenkeistä..."

"No kun lähempää ei saanut", Muriel huomautti.
"Ja itse olet ääliö, sinä ja Andy kuulutte minun laumaani, joten tietenkin teen teidän puolestanne ihan mitä tahansa."
Hän otti puhelimensa esiin ja alkoi etsiä kuvia.
"Puhuin SCASin mukaan, he ovat hyvin kiinnostuneita asiasta, vaikka täällä jäljessä ollaankin."

Helia niiskaisi ja vilkaisi näyttöä. Suloinen, leikattu dobermann. Uros, suklaanruskea.
Maui.
"S-se... Tuoko?"

"Se. Leikattu uros, se-"
No voihan helvetti.
Muriel työnsi puhelimensa Helian käteen, ei siellä pitäisi olla mitään raskauttavaa häntä vastaan.
"Kuvat. Pitää..."
Hän kiepahti taas ympäri ja syöksähti käytävään, tavalla, joka sai ohi kulkeneen hoitajan katsomaan epäluuloisesti, oliko kyseessä rauhoittavia toimenpiteitä kaipaava potilas.

Helia jäi katsomaan kuvaa ja sitten Augustia.
"Jos tuo ei olisi juuri Muriel, minä sanoisin että hän on raskaana."

Augustin kulmat olivat painuneet alas.
"Se olisi minunkin arvaukseni", hän myönsi. Olisihan kyse voinut olla sitkeästä ruokamyrkytyksestä tai vatsataudistakin, mutta silti...
Hän pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan ja katsahti puhelimen näyttöä.
"Suloinen koira."

"Mutta se on Muriel. Hän ei voisi olla paksuna." Helia mutisi, katsellen koiraa. Muriel oli tuomassa sen hänelle. Ja niin hän purskahti uudelleen itkuun.
"T-tiesitkö sinä aasi t-tästä ja et k-kertonut..."

"Ei kai niin", August totesi, vaikkei kuulostanutkaan aivan vakuuttuneelta.
Hänen ilmeensä pehmeni, kun Helia purskahti itkuun.
"Rakas, olen pahoillani. Hän kyseli minulta asiasta, mutta kielsi ehdottomasti sanomasta mitään, ennen kuin kaikki olisi varmaa..."
Hän nojautui painamaan suukon Helian ohimolle ja kurkotti tälle nenäliinan sohvapöydällä olevasta telineestä.
"Minusta se on oikein hyvä ajatus. Tuollaiset koirat osaavat tunnistaa, kun niiden omistaja esimerkiksi dissosioi."

Helia hapuili nenäliinaa toisen käsistä, niistäen. Voi luoja. Saatanan aasit.
"T-te kaksi... Ja mitä Muriel sanoi hoitotahoista? Oletteko te puhuneet tästä... Lääkärin kanssa?"

August hymyili hieman nolona.
"Muriel vaikuttaa hyvin impulsiiviselta persoonalta, mutta hän on tehnyt tarkkaa työtä tämän asian suhteen", hän totesi.
"Käsittääkseni hän on puhunut sekä sinua hoitavien lääkäreiden että joidenkin amerikkalaisten kanssa."

Helia vinkaisi hiljaa.
"Sinä tiesit!" Ja hän vain halasi miesystäväänsä tiukasti.
"I-idiootti..."

"Minä olen", August myönsi, käsivarsi Helian ympärille kiedottuna.
Oli ollut kammottavaa yrittää pitää salaisuutta. Mutta hän ymmärsi Murielia, oli kammottavaa ensin herättää toivoa ja sitten perua se, kun jokin menisi vikaan.
"Maui taisi olla sen nimi, jos oikein muistan."

"No et ole oikeasti, sinä vain..." Helia niiskaisi.
"Niin oli. Luin sen siitä... Minä... Sinä olet ihan liian hyvä minulle."

"Höpöhöpö, mikään ei ole liian hyvää sinulle", August vakuutti ja painoi suukon Helian itkuiselle poskelle.
"Hän oli katsellut koiraa myös sisarellesi."

"Sinä olet. Roolle? Voi ei, Roo tarvitsisi sellaisen, minäkin mietin sitä joskus mutta minulla ei..." Niin. Helialla ei tosiaan ollut varaa.

"Se auttaa varmasti häntäkin kovasti", August myönsi ja silitteli Helian hiuksia.
"Parasta on, että ne saavat nyt viralliset avustajakoiratunnukset, joten ne voivat kulkea mukana missä vain."
Muriel palasi takaisin ja vajosi nojatuoliin aiempaa voipuneemmin, hieraisten kasvojaan.
"Mihin jäimmekään?"

Helia vilkaisi Murielia miehensä kainalosta.
"Muriel." Helia siristi silmiään.
"Oletko sinä raskaana?"

Muriel räpäytti tummia silmiään ja katsoi Heliaa pitkään.
"... Mitä?"

"... Oletko sinä raskaana?" Helia toisti rauhallisesti.

Muriel hieraisi kasvojaan.
Milloin tahansa muulloin hän olisi joko rääkäissyt tai purskahtanut nauruun ja huitaissut Heliaa ensimmäisenä käteensä osuvalla esineellä.
Ei nyt.
"... Olen."

Helia jäätyi hetkeksi. Mitä? Mitä?
"Sinä..." Hän ei ollut odottanut naisen myöntävän mitään.
"Mit... Mitä?"

Myös August oli jähmettynyt hämmentyneenä.
Muriel puhahti.
"No voi helvetti, maailman luonnollisin asia ja sitä rataa. Ei se nyt ole mikään suuri ihme, että minun sisälläni kasvaa Pikkuloinen."

Helia pärskähti itkuisesti. Niin, hän ei tiennyt edes tuon ja Teagsin erosta.
"Tietääkö Teags?"

Helvetti.
Muriel ei todellakaan olisi halunnut käydä tätä keskustelua juuri nyt. Oikeastaan ei ehkä koskaan.
"... Ei ole Teaganin."

"... Mitä?" Heliaa ei olisi kannattanut ehkä pitää ihan näin pimennossa.
"Ei ole... Ei.. Mitä?"

Muriel nielaisi ja hieraisi kasvojaan uudelleen.
"Helia, rakas, älä nyt hermostu, mutta me erosimme. Tulimme siihen tulokseen, että haluamme elämältä eri asioita."

"... Mitä!?" Helia tasan hermostuisi.
"K-kenen se sitten on ja... Ja... Voi luoja, Muriel, onko kaikki hyvin? Mikset kertonut?"

August ei ollut varma, kummasta ystävästään olisi ollut huolissaan, joten hänen katseensa vaelsi näiden väliä levottomana.
Muriel piilotti kasvonsa käsiensä taakse. Voi helvetti, monestikohan hän joutuisi käymään tämän keskustelun? Pitäisi ehkä painattaa t-paita.
"Minulla oli vähän liian mukava yö Lontoossa. En halunnut huolestuttaa."

”Muriel!" Helia vinkaisi. Eikä oikein tiennyt nauraisiko vai itkisikö.
"Kenen? En minä muuta nyt kaipaa."

Muriel ystkähti.
"Jonkun, jolla on varaa maksaa Pikkuloiselle poni sitten joskus."
Augustin kulmat pysyivät huolestuneesti alas painuneina.
"Onhan kaikki hyvin? Jos vain tarvitset apua..."
"On, on, ei mitään hätää."

Helia pärskähti uudelleen.
"Kai minä saan edes olla Pikkuloisen kummisetä? Loukkaannun jos en."

Muriel kurtisti kulmiaan.
"Voi hitto sinun kanssasi, Helia. Se on vasta möykky soluja", hän huomautti ja pyyhkäisi hiuksia pois otsaltaan.
"... totta kai saat olla. Sitten, kun asiaa on ajankohtaista ajatella."
Kun hän olisi varma siitä, mitä tekisi.
August silitteli Helian käsivartta.
"Et varmaankaan tahdo onnitteluja?"
"Älä edes kokeile onneasi."

Helia peitti Augustin suun kädellään ja pudisteli päätään, katse tiukasti Murielissa.
"Shhht. Ei. Minä kokeilin jo rajoja kummisetäkysymyksellä."

"Fiksu poika", Muriel myönsi.
"Onneksi olen vielä oma, herttainen itseni enkä hormonihöyryinen merilehmä, joten teillä ei ole mitään todellista hätää. "

"...Onko siinä jotain eroa normaaliin?" Helia ei ollut vitsaillut viikkoihin.

"Oi!" Muriel älähti ja nappasi telineestä nenäliinan. Hän rytisti sen kämmenensä sisään ja paiskasi kohti Heliaa ja Augustia, joka ihan selvästi nauroi.
"Leikit hengelläsi! Jos ei taas oksettaisi, antaisin sinulle selkään, pentu."

Helia oli väistävinään nenäliinaa. Hän nauroi. Sitä ei oltu kuultu joulupäivän jälkeen. Helia nauroi oikeasti ääneen, sitä helisevää ja melko naisellista nauruaan.

Sekä Muriel että August jähmettyivät hetkeksi.
Helia nauroi.
Muriel nappasi pakkauksesta uuden nenäliinan ja tähtäsi paremmin, ja August pyyhkäisi vaivihkaa silmiään. Onneksi kyyneleet saattoivat johtua vain naurusta.
"Oles siinä", Muriel ärisi.

Helia peitti suunsa kädellään huolimattomasti, yrittämättä edes kerätä itseään. Kapeat silmät siristyivät naurusta ja mies otti nyt kopin siitä nenäliinasta.
"En. Merilehmä."

Muriel nappasi koko nenäliinapaketin syliinsä välittämättä siitä, että hoitaja kävi kurkistamassa heitä hämmentyneenä, ja rutisti käteensä seuraavan aseen.
"Se on kuule Stellerin merilehmä sinulle, pentu."

Se nauratti Heliaa vain lisää. Olisi ehkä pitänyt tuoda Muriel käymään aiemmin.
"Oh? Anteeksi, NEITI Stellerin Merilehmä. Vai oletko sinä jo vanha neiditeltäväksi, kuitenkin noin 170-vuotias..."

August silitteli Helian selkää ja yritti piilottaa omaa nauruaan, joka kumpusi enimmäkseen ihan siitä ilosta, että Helia nauroi pitkästä aikaa.
"Lady sinulle", Muriel murahti, nenäliinaa yhä nyrkissään rutistaen.
"Ja sekoitat nyt ikäni pituuteeni. Minähän olen merilehmäksi nuori ja vetreä 300-vuotias, joten älä yhtään irvi siinä!"

Helia kikatti ja painui Augustin kylkeä vasten, nytkyen naurusta. Tämän takia Muriel oli hänen paras ystävänsä.
"Vielä notkea..."

August painoi suukon Helian hiusten joukkoon.
Voi luoja, hän oli niin onnellinen siitä, että Helia nauroi.
Muriel murahti ja nojautui taaksepäin nojatuolissaan.
"Et uskokaan, miten notkea."

"Vielä." Helia huomautti. Toistaiseksi. Hän vilkaisi ujosti maalaustelinettä.
"... haluaisitko sinä oikeasti nähdä?"

"Ainakin seuraavat kolmesataa vuotta."
Tai kunnes Pikkuloinen tekisi hänestä kömpelön ja vaappuvan. Pahoinvoinnin täytyi olla ihan vain psykosomaattinen vastareaktio.
Murielin katse siirtyi maalaustelinettä kohti.
"Tietenkin haluan. Ja August haluaa myös, etkö haluakin?"
"Niin."

Helia nousi ylös ja varovasti käänsi telinettä. Tavallaan peilityyni rantamaisema oli karmiva, tavallaan ei.
"Ei se erityisen hieno ole, en ole kovin hyvä..."

Muriel nousi seisomaan ja tuli katsomaan lähempää, painaen samalla kättä vatsalleen.
Rauhassa nyt, hitto vie, hän söisi jotain kun pääsisi täältä.
"Se on upea."
Myös August oli noussut seisomaan ja tuli lähemmäs.

Helia puri kevyesti huultaan. Upea?
"Ei mitään ihmeellistä ja se on kesken..."

Muriel kohotti toista kättään sormi pystyssä.
"Hys nyt, ei tuollaista. Upea keskeneräisenäkin, eikö olekin, August?"
"Mmm, on."

Helia ei selvästi osannut ottaa kehuja vastaan. Pitkä mies näytti vaivaantuneelta.
"... ai...."

"On se", Muriel vakuutti ja taputti Helian käsivartta, haluamatta kiusata tätä enempää.
"Voisit maalata minulle joskus jotain?"

Helia liikahti vähän levottomasti.
"... En maalaa kovin paljon." Maalasipas, kun oli yksin. Niin ettei kukaan nähnyt.

Muriel kohautti harteitaan.
"Ei ole kiire. Mutta jos tulee sellainen olo."

Helia tyytyi vain halaamaan Murielia ja vinkaisi.
"Olen ihana."

"Minä tiedän sen", Muriel hymisi ja kietoi kätensä Helian ympärille halaukseen.
"Hassu poika."

Helia rutisti naista tiiviisti. Luoja hän pelkäsi että menettäisi Murielin ja kaikki muut koska oli idiootti.
"En ole poika."

"Minun silmissäni olet", Muriel vakuutti.
"Kolmesataa vuotta kokemusta, muistatko?"

"Mm, niinpä niin." Helia naurahti vaisusti. Sitten hoitaja tuli kertomaan että Helian pitäisi mennä syömään. Mitä jos ei halunnut?

Muriel mulkaisi hoitajaa pahasti. Kehtasikin keskeyttää sillä tavalla, sairaalaruuan takia.
Ei olisi mikään ihme, jos Helia laihtuisi täällä entisestään.
"En aio enää pysyä poissa, ihan vain tiedoksesi", hän huomautti miehelle ja halasi tätä vielä kerran, ennen kuin päästä Augustin sanomaan vuorostaan heipat.
"Nähdään huomenna", mies lupasi, painaen suukon Helian huulille.

Oli kamala jäädä sinne yksin. Heliaa kuristi joka kerta kun hän jäi yksin sinne.
"Mmm... Kyllä minä sen tiedän." Harmi vain että hänellä oli surkeat vierailuajat täällä. August sai pitkän halauksen ja suukon takaisin, ennen kuin Helia malttoi päästää tuon menemään.

Surkeat vierailuajat tosiaan. Jotka saattoivat vielä muuttua viime hetkellä, riippuen siitä, millaiseksi lääkärit Helian voinnin milloinkin määrittelivät.
Mutta niiden kanssa oli opittava elämään.
Oli silti raskasta joutua lähtemään käytävästä toiseen suuntaan ja kohti ulko-ovia, kun Helia näytti joka kerta niin surulliselta.