[P] On top of the world

Keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Ehkä hän rikkoi kaikkia deittailun sääntöjä ehdottamalla uutta tapaamista niin pian, mutta perjantaisen illallisen jälkeen hän ei ollut voinut kuvitellakaan, että voisi kohdata uuden viikon tietämättä, koska näkisi Emilyn seuraavan kerran. Hän oli tuonut naiselle kuusi punaista, valtavan suurta ruusua, vienyt Emilyn tunnelmalliseen ravintolaan ja puhunut sekä nauranut niin paljon, että lauantaina ääni oli ollut käheänä. He olivat puhuneet kaikesta ja eivät yhtään mistään - Emily oli kertonut lempisarjoistaan, hevosista, syksyn taiasta, ja hän oli puhunut lempikirjoistaan, mieleenpainuneista runon säkeistä ja juoksemisen vapaudesta. Hän oli tiedustellut parhaita teekauppoja Newcastlesta ja luvannut, että hauduttaisi naiselle joskus kupillisen lempiteetään, käärisi Emilyn lämpimiin viltteihin ja kertoisi yötaivaan alla tähtikuvioista, joita oli ihaillut vuosia Yhdysvalloista käsin.
Eikä hän ollut saanut tarpeekseen. Mitä enemmän Emily puhui, sitä enemmän hän tahtoi tietää; mitä enemmän Emily nauroi, sitä kipeämmin hän kaipasi kuulla helähtävän äänen uudestaan. Lexa ei ollut edes välittänyt, vaikka kuulostaisi epätoivoiselta - illan tullessa päätökseensä, hän oli pyytänyt, että saisi varastaa Emilyn toiseksikin päiväksi niin pian kuin mahdollista.
Hän oli halunnut tuoda lisää ruusuja, mutta oli lopulta luopunut ideastaan. Hän ei voisi hukuttaa Emilyä ruusuihin heti aluksi, tai kukkien taika hiipuisi. Eikä Lexa tahtonut olla se kammottavan rajoja venyttävä henkilö, joka kulki aina ruusupuska mukanaan - vaikka Emily olikin vaikuttanut ilahtuneelta ruusuista ensimmäisellä kerralla. Vaan ehkä ne kuuluivat enemmän iltoihin, kun oltiin lähdössä ulos kauniiksi laittautuneina. Eivät iltapäiviin, kun hän oli ohjeistanut naista pukeutumaan rennosti ja ottamaan mukaan vaatteet, joilla voisi urheilla.
Seinäkiipeily oli urheilua.
Hän pysäytti Jodien miehen mustan BMWn kadulle oikean talon eteen, sammutti moottorin ja loikkasi kyydistä kirkkaaseen sellofaaniin pakattu pieni pajukori mukanaan. Punainen satiininauha piteli sellofaania yhdessä ylhäältä, ja kori oli täytetty pienillä dinosauruksilla, jotka hän oli muottien avulla taiteillut suklaasta.
Hyvä on, hänellä oli aivan liikaa aikaa päivissään. Mutta Emily oli sanonut pitävänsä dinosauruksista ja makeasta, joten hän oli päättänyt ruusujen sijaan tuoda tällä kertaa suklaadinosauruksia.
Ehkä ruusut olisivat kuitenkin olleet vähemmän kammottavan stalkkerivaikutelman antava vaihtoehto.
Lexa soitti ovikelloa hymy huulillaan ja vaihtoi painoa jalalta toiselle istuvissa farkuissaan. Autossa oli kangaskassi vaihtovaatteita, kunhan he ensin pääsisivät yhdelle lukuisista kiipeilykeskuksista Newcastlessa.

Emily ei ollut oikein keksinyt muuta kuin ihoa nuolevat, salilla käyttämänsä salihousut ja niukka paita. Sen voisi laskea herutteluksi, mutta hitto soikoon, niissä oli hyvä urheille. Emily haroi punaisia hiuksiaan ponihännälle kiireellä kun ovikello soi.
"Merry, sinulla on kaikki hyvin. Sinulla on luita, leluja, vettä, kävit juuri ulkona ja ruokaakin sait. Irti äidin sukasta nyt! Ei, irti! Merry, i-r-t-i." Saatuaan urheilusukkansa pennun otteesta hän hapuili itsensä ovelle. Softshelltakki, jonka takana oli Iso-Britannian lippu ja edessä kirjailtuna Emily H. Randall. Kisatakki. Emily niiskaisi hihaa.
Ei haissut hevoselle. Hyvä.
Hän avasi oven, hymyillen lexalle aurinkoisesti
"Hei! Anteeksi, piti keskustella koiranpennun kanssa."

Lexan pieni hymy syttyi heti valovoimaisemmaksi, kun hän näki Emilyn. Hän tunsi lämmön polttelevan jälleen poskillaan. Ehkä jonakin päivänä Emily näkisi hänet ilman poskia värittävää, kevyttä punaa, mutta se tuntui vielä olevan vakioelementti naisen lähettyvillä.
"Se on oikein hyväksyttävä syy", nainen vakuutti lämmöllä ja ojensi pientä pajukoria Emilylle. "Nämä ovat sinulle. Tarvitset niitä, kun palaat kotiin", hän naurahti pienesti. Seinäkiipeilemisen jälkeen suklaan antama energia tulisi varmasti tarpeeseen. Tai ainakin hän toivoi niin.

Nainen otti suklaat vastaan hymyillen. Meni hetki että hän tajusi muodon. Se sai epäuskoisen ihastuneen naurun karkaamaan huulilta.
"Ei näitä voi syödä!" Hän katosi viemään niitä keittiöön turvaan.

"Neljä lasta oli kanssasi eri mieltä, sain huitoa paljon innokkaita näppejä pois", Lexa naurahti. Jodien hoitolapset olivat valuneet keittiöön yksi kerrallaan, kun sana oli levinnyt, mitä hän oikein puuhasi. Jokainen lapsi (tai teini, kun vanhimmista puhuttiin) oli saanut muutaman suklaisen dinosauruksen vastineeksi siitä, etteivät he koskisi kaikista kauneimpiin dinosauruksiin. Ne oli varattu Emilylle, aseteltu huolella pajukoriin ja kääritty sellofaaniin.
"Valmis urheilemaan? Älä pelkää, en ole viemässä sinua juoksulenkille", Lexa lupasi hymyn kera. Niin mukavaa kuin seurassa juokseminen olikin, se ei varsinaisesti vastannut hänen käsitystään treffeistä.

"Ne... ne ovat dinosauruksia." Emily mutisi palatessaan. Viimeinen varmistus että kaikki oli mukana ja ovi kiinni.
"Ei minua haittaisi vaikka veisit." Nainen totesi hymyillen. Hän kuivatti sitä ruusukimppua voidakseen säilyttää sen. Hän juoksisi vaikka maailman ääriin.

"Sanoit pitäväsi dinosauruksista, joten", Lexa kohautti harteitaan pieni hymy huulillaan. Eikö muka jokainen etsisi kauppaa, joka myi dinosaurusmuotteja, ja alkanut sen jälkeen väkertää pieniä suklaadinosauruksia? Mikä ihmisiä vaivasi, sehän oli täysin itsestäänselvä toimintatapa! Nainen tarttui hellästi Emilyä kädestä ohjatakseen naisen oikean auton suuntaan, vaikka kadun varressa ei kovin montaa autoa tähän aikaan parkissa ollutkaan.
"En välttämättä tahdo mitellä voimiani ammattiurheilijan kanssa", nainen naurahti aukaisten auton ovet lukosta. Hän kiersi Emilyn edellä pelkääjän puolelle aukaistakseen oven naiselle, ja vasta kun Emily oli auton kyydissä, siirtyi hän toiselle puolen ja ratin taakse.
"Lupaan, että olen jo oppinut ajamaan vasemmalla puolella", Lexa lisäsi käynnistäessään auton pehmeästi hurahtavan moottorin. "Miten sinun viikkosi on alkanut?"

Emily antoi Lexan tarttua kädestään, murehtimatta. Pienikin kosketus tekisi hänet onnelliseksi.
"Ei hyvä luoja, sinä olet ihana. En ole koskaan saanut mitään noin suloista." Hän kulki kohti oikeaa autoa, punastuen kevyesti kun hänelle avattiin auton ovi. Miten Lexa aina vain yllätti uudelleen olemalla ihanampi kuin aiemmin?
"En juokse työkseni. Se on hyvä, muista mitä sanoin henkivakuutuksestani." Emily naurahti.
"Hyvin. Ratsailla. Kahden hevosen tehotreeniä nyt kun on aikaa."

Se sai naisen punastumaan voimakkaammin. Hänen höpsö pieni lahjansa oli siis ollut arvostettu. Hyvä tietää. Pisteet hänelle, hän oli onnistunut vielä välttelemään kammottavan stalkkerin rajan väärällä puolen taivaltamista.
"Mutta kilpailet työksesi. Epäilemättä tietty kilpailuhenkisyys kuuluu pakettiin", Lexa huomautti lämmöllä. Hän ei suinkaan tarkoittanut sillä mitään pahaa - mutta hän epäili, että jos he lähtisivät juoksemaan treffien merkeissä, se päättyisi siihen, että he molemmat yrittäisivät juosta hieman kovempaa kuin toinen.
"Se on ilo kuulla", nainen hymyili riskeeraten pienen vilkaisun Emilyn suuntaan. "Sinähän tosin vietät aina aikasi ratsailla, oli hevosia sitten kaksi tai kymmenen, eikö?"

" niin vietän. On kuitenkin erilaista treenata intensiivisesti kahta hevosta kuin normaalilla tavalla kymmentä." Emily selitti sitä hieman auki.
"Etenkin kun Copperin kanssa kaikki on uutta ja haemme vasta yhteistä säveltä sen kanssa. Ticon nyt tunnen miten päin tahansa." Nainen naurahti.
"Miten sinun viikkosi on alkanut?"

Lexa oli valmis uskomaan totena mitä tahansa, mitä Emily sanoisi hevosista ja niiden treenaamisesta. Emilyhän se ammattilainen täällä oli, ja hän vain koetti seurata keskustelua sen verran, ettei sanoisi mitään järjettömän typerää. Ja oppia siinä sivussa kaiken mahdollisen hevosista.
"Varsin tavallisissa merkeissä. Töissä, Jodieta autellessa taloudenhoidon kanssa, asuntojahdissa", hän kohautti pienesti harteitaan hymy huulilla leviten, "suklaadinosauruksia askartelemassa. Sitä tavallista." Hyvä on, viimeisimmässä ei ollut mitään tavallista. Hän oli vain huomannut nauttivansa sottaisesta puuhasta tavattoman paljon, kun tiesi, mitä varten teki sitä.
"Jouduin tänään säntäämään vielä viime hetkillä kauppaan, siksi minulla on farkut jalassa, ei sen tähden, että olisin vain halunnut tekosyyn nähdä sinut urheilutamineissa", hän naurahti hiljaa. Vaikka eipä hän aikonut valittaa siitäkään. Se oli kerrassaan loistava seuraus päivän ohjelmasta. "Kuka olisikaan arvannut, ettei sellofaani kuulu jokaisen lapsiperheen kaappien vakiosisältöön?"

"Sinä olet nähnyt minut aika monta kertaa ratsastushousuissa." Emily huomautti nauraen. Tarvitsiko Lexa siis tekosyytä?
"En voi sanoa tietäväni pitäisikö kuulua. Löytyykö asuntoa?"

"Ratsastushousut ovat paksumpaa kangasta ja niissä on ne... paikat? Niiksihän te niitä kutsutte, eikö?" Hän naurahti. Nainen puri huultaan, ettei kertoisi Emilylle, minne oli heitä viemässä. Ei vielä. Vasta, kun he ajaisivat kiipeilykeskuksen pihaan. Hän oli onnistunut pitämään salaisuuden jo päiviä. Hän onnistuisi pitämään sen vielä hetken.
"Ei oikein. Arkkitehtuuri täällä on kerrassaan hirveää", Lexa huokaisi. "Keittiöt ovat pieniä, pimeitä koppeja tai kapeita kujia. Ei sellaisen kanssa voi elää", hän pudisti päätään värähtäen ajatustakin. Hän jatkaisi metsästystä siihen saakka, että löytäisi asunnon, jossa keittiö näyttäisi keittiöltä. Kunhan keittiö olisi kunnollinen, hän eläisi missä tahansa rotankolossa muutoin.

"Paikat." Emily vahvisti hymyillen. Hän alkoi käydä kyllä uteliaaksi ja kukuili ikkunoista.
"Voi ei! Kyllä sinä löydät mieleisesi. Minne ollaan menossa?"

"Löydän, aivan varmasti", Lexa nyökkäsi. Ehkä hän joutuisi hieman joustamaan budjetistaan, jotta mukava asunto olisi hänen ulottuvillaan, mutta se olisi sen arvoista. Hän hankkisi vaikka oikean työn, jos se siitä olisi kiinni.
Tosin sitten hän ei näkisi Emilyä enää työpäiviensä aikana. Harmillista.
"Näet ihan kohta", nainen naurahti. "Miten Copperin kanssa on sujunut? Vieläkö se on yhtä hellyyttävä hurmuri kuin aluksi?"

"Olen utelias." Emily tuhahti. Hän tosiaan oli utelias näkemään mitä Lexa oli keksinyt.
"Hyvin. Siitä on tosin paljastunut nudisti. Kuoriutuu loimistaan taidolla."

"Voi Copper", hän naurahti. "Sitä ei selkeästi palele." Senhän takia loimia käytettiin, eikö? Hän olisi voinut vannoa, että joku asiakkaista oli joskus sanonut niin valittaessaan hevosensa loimituksesta.
"Olemme perillä", Lexa ilmoitti kääntyessään tieltä parkkipaikalle. "Menemme seinäkiipeilemään. Yllätys", hän naurahti. "Ei se aivan vuorikiipeilyä ole, mutta en valitettavasti löytänyt sopivaa vuorta lähistöltä, joten tämä oli parasta, mihin pystyin."

"Ei selvästi. Haluaa tuulettaa." Emily nauroi pehmeästi. Hän katsoi paikkaa hetken yllättyneenä, ennen kuin ilme vaihtui ihastuneisuuteen.
"Sinä sitten keksit!" Miten Lexa keksi sellaista ohjelmaa?

Lexa puri huultaan odottaessaan reaktiota. Ehkä hän oli ajatellut väärin, ehkä Emily vihasi seinäkiipeilyä, ehkä- Ei. Emily näytti innostuneelta.
"Minä yritän", nainen myönsi hymyn kera ja parkkeerasi auton siivosti valkoisten viivojen sisään. "Oletko käynyt seinäkiipeilemässä aiemmin?" Hän kysyi napaten kangaskassin takapenkiltä, ennen kuin nousi auton kyydistä.

Emily nousi hitaasti autosta. Ensin ne dinosaurukset ja sitten tämä. Lexa kuunteli häntä ja painoi asiat mieleensä. Hänen pitäisi tehdä samoin.
"Kerran kokeilin pikkuseinällä jossain festareilla. Siinä se."

"Pääset siis kokemaan jotain melkein uutta", nainen hymyili ja ujutti kätensä Emilyn käteen, kun lukitsi auton ovet ja sujautti avaimet kangaskassiin, jossa koko muukin omaisuus tällä hetkellä asusti.
"Varoitanpahan vain jo tässä kohtaa, että seinäkiipeily on erittäin raskasta, joten tunnet sen varmasti lihaksissasi hetkessä. Olen pahoillani, jos olet huomenna kankeana satulassa", hän naurahti puristaen hellästi Emilyn kättä. Ei kovin pahoillaan, kun sai kerran viettää iltapäivää naisen kanssa, mutta hiukan pahoillaan kuitenkin.

Emily säteili kun sai kulkea käsikkäin Lexan kanssa. Se tuntui varpaissa asti kihelmöivänä onnena.
"Ei se haittaa. Minulla on varmasti hauskaa. Sinä teet kaikesta hauskaa." Hän hymyili puristukselle niin että luuli halkeavansa onnesta.

"Hyvä", Lexa vastasi hymyillen leveämmin, "sinäkin teet kaikesta hauskaa." Hän ei ollut koskaan kuvitellutkaan, että väkertäisi suklaadinosauruksia, mutta ajatuskin Emilyn reaktiosta oli saanut projektin tuntumaan kaiken arvoiselta - ja sitä se oli ollut. Ehdottomasti.
"Ajattelin, että tuntisit olosi turvallisemmaksi seinällä, jos saat köyden päähän ihan ammattilaisen varmistajaksi, joten varasin meille ohjaajan. Siten voimme olla yhtä aikaa seinälläkin", hän naurahti hiljaa eikä voinut estää itseään, kun astui hieman sivumpaan kiipeilykeskuksen etuoville johtavalta reitiltä ja tuskin hipaisi huulillaan Emilyn huulia. Perhoset lepattivat voltteja heittävässä vatsassa, mikä oli yhtä aikaa kerrassaan hurmaava ja kauhistuttava tunne.

Se oli ollut niin suloista. Emily tosiaan oli otettu ja ne olivat tehneet tehtävänsä. Vielä kun nainen uskaltaisi syödä ne.
"Ajattelit oikein hyvin." Punapää vahvisti leveästi hymyillen. Hän astui Lexan mukana syrjään ja räpäytti silmiään. Voihyväjumala.
"Putoan kun annoit vain puolittaisen onnensuukon." Oli sitten koeteltava onneaan.

”Sitä varten on turvaköysi ja kiipeilyvaljaat”, nainen vastasi hiljaisen naurahduksen kera, mutta kukapa hän oli kieltämään onnensuukkoa punapäiseltä naiselta. Lexa kohotti vapaan kätensä Emilyn poskelle, sipaisi pehmeää ihoa peukalollaan ja kumartui painamaan kunnollisen suukon naisen huulille.
”Parempi?” Hän kysyi sydän korvissa takoen. Vielä ei ollut edes jouduttu urheilemaan kiipeilyseinällä, ja hänen sykkeensä huiteli jo maksimilukemissa.

Emily oli jo mutristamassa huuliaan kevyesti, mutta sen sihaan kasvoille levisi pehmeä, onnea hehkuva hymy. Kun Lexa olisikaan tiennyt että miten paljon parempi.
"Paljon parempi." Punapää lupasi, puraisten kevyesti huultaan. Samoin kuin se perjantain illallinen, tämä iltapäivä vei murheet pois. Aivan kaikki murheet.

”Hyvä”, Lexa vastasi leveästi hymyillen, veti syvään henkeä ja pakotti itsensä peruuttamaan askeleen. Miten vaikea Emilyn läheltä olikaan siirtyä kauemmaksi! Hän olisi niin paljon mieluummin astunut lähemmäs, aina väin lähemmäs.
”Mennään sisään”, hän naurahti hiljaa, puristi hellästi Emilyn kättä ja lähti jälleen liikkeelle kohti ovia. Hymyä oli mahdoton pyyhkiä huulilta, eikä askel ollut tuntunut niin kevyeltä aikoihin. Vastaanottovirkailija ohjasi heidät viipymättä eteenpäin lokeroille, joihin he voisivat jättää tavaransa ja arvoesineensä, joita eivät tahtoisi kantaa mukanaan, ja kiipeilykeskuksen puolesta tarjottu ohjaaja odotti heitä käytävää reunustavan lokerikkorivin vierellä.
”Hei, olen Sean ja tervetuloa kiipeilemään! Pukuhuone löytyy tuon oven takaa”, vaaleahiuksinen, paksulla skottiaksentilla puhuva mies kertoi osoittaen valkoista ovea käytävän vastakkaisella seinällä, ”ja vein jo valjaat ja muut turvavarusteet seinille.” Lexa sipaisi sormellaan Emilyn kämmenselkää, ennen kuin laski naisen kädestä irti.
”Käyn nopeasti vaihtamassa vaatteet”, hän sanoi lähes pahoittelevalla äänensävyllä. Nainen ei suinkaan olisi tahtonut laskea irti Emilyn kädestä. Kenties seuraavalla kerralla pitäisi valita jokin sellainen aktiviteetti, joka mahdollistaisi kädestä kiinnipitämisen jatkuvasti.
Vaikka se leffailta kotisohvalla.

"Et tiedäkään miten tulen hyödyntämään tuota kisakaudella. Silloin ei pienet pusut riitä." Emily virnisti vallattomasti. Olipas hän nerokkaan vitsikäs, kenttäratsastaja muka pysyisi suukkojen voimalla hevosen selässä. Saisi olla helvetinmoisia pusuja, mutta se ei estäisi Emilya yrittämästä. Hän seurasi Lexaa kiltisti sisälle ja jätti taskuistaan tavarat lokerikkoon. Hän kiristi kevyesti ponihäntäänsä, joka oli enemmän tai vähemmän pörheä ja villiintynyt. Emilyn hiukset eivät vain osanneet laskeutua silkkisesti, vaan ne jäivät pörröttämään miten sattui.
Melkein harmistuen hän laski irti Lexan kädestä, hymyillen.
"Ehkä minä pärjään hetken Seanin vahdittavana. En minä vielä pääse putoamaan." Emily virnisti.

Lexalla ei olisi mitään sitä vastaan. Ei yhtään mitään. Jos ei muuta, niin ainakin hän voisi kokea tehneensä jotakin Emilyn eteen. Toivottanut onnea kisaradoille suukoilla. Suuri saavutus ja mikä järkyttävä uhraus. Ihan kuin hän ei muutenkin tekisi niin, jos Emily vain antaisi.
"Pidetään huoli, ettet putoa muutenkaan", Sean lupasi hymyillen. "Jos tahdot, voimme mennä jo katsomaan seiniä ja varusteita. Hän kävi täällä jo sunnuntaina, hän tietää minne tulla", mies lisäsi nyökäten pukuhuoneen suuntaan. Ehkä hänen olisi pitänyt opetella asiakkaan nimi, mutta... hänen nimimuistinsa oli kerrassaan surkea. Hän unohti uusimman, eli joulua ennen aloittaneen työntekijänkin nimen jatkuvasti.

Emily vilkaisi pukuhuonetta kohti. Lexa oli käynyt sunnuntaina? Ehkä tuo kiipeili muutenkin.
"Mennään vain. Ja hei,tämä ei sentään liikua järjetöntä vauhtia samaan aikaan." Hevosen selästä sitä sentään putosi järjettömästä vauhdista, yleennsä. Ellei kyseessä ollut tehokas jarrutus ja ratsastaja jatkoi matkaansa. Onneksi Emily oli työnsä vuoksi hyvä roikkumaan kaikkialla. Mistä vain saattoi saada kiinni.

Lexa oli tahtonut varmistaa, että kiipeilykeskus olisi maineensa ja nettiarvioidensa veroinen paikka, eikä sitä saanut selville muutoin kuin käymällä paikan päällä. Eihän nainen nyt voisi Emilyä tuoda johonkin surkeaan paikkaan treffeille!
"Se on totta, nämä seinät ja kiinnikkeet pysyvät tukevasti paikoillaan", Sean naurahti näyttäen tietä kiipeilysaliin, jonka korkealla olevaa kattoa valtavat kattoikkunat täplittivät. Niiden lisäksi sali oli valaistu tehokkain valoin, sillä kukaan ei tahtoisi kiipeillä pimeässä. Hän suunnisti yhdelle nurkassa olevista, matalammista suorista seinistä, sillä epäilemättä nelimetrisessä seinässä riittäisi haastetta, mutta toivottavasti naiset saisivat myös tuntea onnistumisen riemua, kun saavuttaisivat huipun.
"Katsotaanpa valjaat ensimmäisenä kuntoon", Sean totesi käyden vielä kertaalleen läpi maahan lasketut valjaat. Hän asetteli ne siististi seinän alla olevalle ohuelle patjalle. "Astu vain tuosta läpi", hän ohjeisti valmiina nostamaan valjaat ylös ja hoitamaan niiden kiinnitykset näppärin sormin samalla kun jatkoi lajin esittelyä hyväntuuliseen sävyyn.
"Kiipeileminen itsessäänhän on kovin helppoa, tartut vain kiinnikkeisiin ja kiskot itseäsi ylemmäs", hän naurahti. Helppo oli ehdottomasti väärä sana kuvaamaan sitä. "Älä suotta murehdi kiinnikkeiden väreistä, sen kun käytät niitä, mitkä sattuvat osumaan sopivasti kohdalle. Minä pidän köytesi tiukkana, joten jos otteesi lipeää, putoat tuskin muutamaa kymmentä senttiä. Jos tahdot tulla alas, huikkaa minulle, ja alan antaa sinulle enemmän köyttä."

Emily kuunteli ohjeita tarkasti. Hän oli oppinut ettei tosiaan saanut tinkiä turvallisuudesta tai se voisi maksaa sitten kalliisti. Hän astui valjaista läpi, virnistellen itsekseen. Taktista Lexa. Tiukat housut ja valjaat. Naisen pelasti vain se että tuo halusi olla seinällä samaan aikaan.
"Miten minusta tuntuu ettei tuo ihan pidä paikkaansa." Emily virnisti ja vilkaisi seinää. Kunhan vedät itseäsi ylöspäin... Pfth.
"Onpa hyvä tietää että edes tässä lajissa joku on pelastamassa perseeni kun jokin menee pieleen."

"Fiksusti päätelty", Sean naurahti. Eihän lajissa olisi mitään hauskaa, jos se olisi helppoa! Haasteet toivat mukavasti lisämakua elämään.
"Tämä on turvallisempi laji kuin vaikka jalkapallo", mies vakuutti hymyillen. Ainakin heidän keskuksessaan. Kukaan ei ollut koskaan pudonnut niin, että olisi murtanut luita yli vuosikymmenen aikana.
"Ja ehdottomasti turvallisempaa kuin ratsastus", Lexa lisäsi ilmestyttyään kaikessa hiljaisuudessa kiipeilysalin puolelle. Nainen oli letittänyt hiuksensa ja vaihtanut tummanharmaisiin, caprimittaisiin urheiluhousuihin ja istuvaan toppiin. Hän heilautti letin selkäpuolelleen ja puki tottuneesti valjaat ylleen.
"Tosin adrenaliinipiikin tästäkin saa oikein sujuvasti", nainen naurahti ja vastusti halua koskettaa Emilyn käsivartta.

"On on." Emily vakuutti virnuillen. Varmasti oli. Sormi nousi huulille kun Lexa saapui ja huomautti ratsastuksesta.
"Shhh, kenttäratsastus on täydellisen turvallista." Ja Selkie osasi Grand Prix-kouluradan.

"Et usko tuota itsekään", Lexa naurahti päätään pudistaen. Mikään, mihin liittyi puolitonninen, vaistojensa varassa toimiva eläin, ei ollut turvallista.
"Valmis uhmaamaan painovoimaa?" Nainen kysyi tarkistaen vielä kertaalleen omien valjaidensa kiinnityksen. Siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi käyttänyt lainavaljaita, mutta kummasti kiipeilytarvikkeet eivät olleet olleet ensimmäisenä pakkauslistalla, kun hän oli kerännyt tavaroitaan Englantiin muuttoa varten.

"Tietenkim uskon." Emily vastasi ilkikurinen hymy huulillaan.
"Aina."

Lexa pyöräytti suuria, ruskeita silmiään vastaukseksi. Kukaan uskonut siihen, että ratsastus olisi turvallista, kenttäratsastus kaikista vähiten.
"No, kypärät päähän ja menoksi sitten", Sean julisti naurua äänessään ja ojensi kiipeilykypäriä naisille. "Laittakaa lihakset töihin niin, että huomenna tuntuu kaikkialla." Lexa naksautti leukahihnan lukon kiinni, kiristi hieman hihnaa ja naksautti niskansa, ennen kuin asteli seinän luokse ja kiinnitti köyden valjaisiinsa. Sean teki saman niin omien kuin Emilynkin valjaiden kanssa.
"Yrittäkää olla ottamatta tätä liian tosissaan", mies muistutti naisia huvittuneena, "seinäkiipeilyn on tarkoitus olla hauskaa."

Emily laittoi kypärän päähänsä ja kokeili tottumuksesta että se myös oli asettunut paahan hyvin ja riittävän tiukassa.
"Puhu minulle poika lihaksista." Emily puhisi ja kääntyi seinää kohti. Nyt neljä metriä näytti paljon korkeammalta. Hups.
"Puhut kilpaurheilijalle. Ei ole kuule vaihtoehtoja." Emily vilkaisi Lexaa.
"Haluatko helpon kahvin, jos häviäjä tarjoaa?"

"Onnea matkaan, tulet tarvitsemaan sitä", Sean naurahti, varmisti kiinnityksen ja peruutti hieman kauemmas seinästä pitäen molemmin käsin kiinni köydestä, joka toimisi Emilyn turvana. Lexan siristyvät silmät toimivat riittävänä muistutuksena siitä, että miehellä oli käsissään paljon muutakin kuin vain yksi köysi. Eipä sillä, että Sean olisi koskaan ottanut turvallisuutta leikillä.
"Käy minulle", Lexa vastasi leveän hymyn kera. Hän varmisti seinän yläpäähän kiinnitetyn koneen toimivuuden, sillä se olisi vastuussa hänen turvallisuudestaan. Hän ei tosin aikonut pudota.
"Nähdään huipulla", nainen naurahti pehmeästi. Tai sitten ei, sillä hän ei aikonut kiivetä yhtään sen nopeammin kuin Emilykään. Hän voisi hyvin roikkua seinällä ja pitää seuraa naiselle. Senhän takia tänne oli tultu yhdessä. Lexa vilkuili hetken seinän kiinnikkeitä, valitsi oman reittinsä (eihän tästä helppoa tarvitsisi turhaan tehdä!) ja nousi muutaman kiinnikkeen verran irti lattiatasosta. Vain sen verran, että saattoi vilkaista Emilyn suuntaan ja hymyillä leveästi. Nyt, kun kiipeilyn raskaus ei vielä tuntunut lihaksissa. Hymy hyytyisi auttamatta loppua kohden.

Emily naurahti. Hän ei huomannut Lexan Seaniin suuntaamaa katsetta, onneksi. Kiipeämisestä ei olisi tullut sen jälkeen mitään. Hän olisi ollut märkä, ihastunut läntti lattiassa.
"Älä pidätä hengitystäsi." Hän huomautti nauraen, ottaen sitten kiinni sopivaksi katsomastaan kohdasta. lexa hymyili hänelle jo vähän ylempää.
"Kohta se hymysi hyytyy." Hän totesi nuivasti, pohtien hetken että mistä seuraavaksi ottaisi kiinni, ettei pelaisi itseää pussiin.

"Mahdotonta, kun sinä olet siinä", Lexa vastasi naurahtaen ja haki seuraavan otteen, jossa pysytellä vatsa lähellä kiipeilyseinää. Venytys lihaksissa tuntui miellyttävältä, kun kurkotti kohti seuraavaa käden- tai jalansijaa, ja hän ei voinut muistaa, miksei ollut palannut seinäkiipeilyn pariin heti Englantiin muutettuaan.

Emily koetti käyttää mieluummin jalkojaan kuin käsiään - hänellä oli paremmat jalkalihakset. Se ei tosin kantanut kovin pitkälle.
"Copper vie minua huomenna sata nolla kun en jaksa tehdä pidätteitä."

"Olen pahoillani", Lexa naurahti. Hän roikkui hetken seinällä vain ihaillakseen Emilyä kiipeilemässä. Seinäkiipeily todella toi raajojen lihakset esille, kun jatkuvasti sai työntää itseään ylöspäin jalalla tai vetää kädellä tai kurkottaa milloin mihinkin suuntaan. Hän havahtui juuri parahiksi tajuamaan, että oli jäämässä jälkeen, ja kiipesi sulavasti muutaman kiinnikkeen ylemmäs.
"Sinun pitää neuvotella Copperin kanssa huomisesta hidas ja rauhallinen päivä."

Emilyllä tosiaan oli niitä lihaksia ja ne näkyivät nyt kun nainen teki parhaansa ettei putoaisi. Käsi lipsahti - se sai hänet lähinnä nauramaan - ja hän otti kiinni toisesta kohdasta.
"Ehkä kysyn saanko ratsastaa päivän liinassa, ilman ohjia. Voin tehdä istunta harjoituksia kavaleteilla ympyrällä estetreeneissä ja kouluvalmennuksen vain liinassa harjoitella istuntaa."

Lexa kurtisti kulmiaan huvittuneena. Hän ei voinut väittää ymmärtävänsä paljoakaan ratsastamisesta, mutta Emilyn kuvailema harjoitus ei kuulostanut kovinkaan kevyeltä. Tai hitaalta ja rauhalliselta. Se kuulosti kovalta työnteolta.
"Jos uskot sen olevan parhaaksi", hän naurahti hakien seuraavaa otettaan violetin värisillä kiinnikkeillä, jotka oli valinnut omaksi reitikseen. Itsevarmistin hurisi hiljaa kerätessään hänen turvaköyttään reitin yläpäässä.
"Oma pieni vuoremme alkaa jo näyttää valloitettavalta", Lexa lisäsi vilkaisten ylöspäin. Olihan matkaa vielä metrejä, mutta koskapa se olisi ketään estänyt.

Emily naurahti Lexan sanoille.
"Kädet eivät rasittuisi." Kaikki muu senkin edestä.
"Sinä valloitat mitä vain."

Lexa naurahti lämmöllä, ja saattoi kerrankin syyttää poskille kohoavaa punaa lihasten rasituksesta. Vai valloitti hän mitä tahansa.
"Niinkö luulet?" Nainen kysyi pilkettä silmäkulmassa. Lexa venytti kauempana olevaa kiinnikettä kohden ja hilasi itsensä jälleen hieman ylemmäs lähinnä käsivoimin, kun ei saanut asetettua jalkojaan kovinkaan fiksusti minnekään. Lihasten rasitus esti ajatuksia karkaamasta kovin luvattomille teille, vaikka hän vilkuilikin jatkuvasti Emilyä hymy huulillaan.

Emily ei kyllä luultavasti helpottanut.
"Varmasti. Maailman, naisen." Hän hyrähti pehmeästi ja kiipesi Lexaa kiinni.

Ei, Emily ei lainkaan auttanut asiaa. Lexa tunsi sormiensa lipeävän pieneltä kiinnikkeeltä, jota kohti hän oli kurkottanut, ja seuraavassa hetkessä itsevarmistin joutui pysäyttämään hänen putoamisensa pehmeästi. Poskia poltteli, eikä sillä ollut varsinaisesti mitään tekemistä putoamisen kanssa. Kuten ei ollut sydämen sykkeelläkään, joka takoi korvissa. Hän rykäisi selvitelläkseen kurkkuaan, kun tarttui jälleen seinän kiinnikkeisiin.
"Mutta en nähtävästi yhtä kiipeilyseinää", Lexa naurahti kiiveten nyt varovaisemmin takaisin Emilyn rinnalle. Emily oli yllättänyt hänet, eikä hän aikonut pudota uudestaan samasta syystä. Missä oli hänen rautainen keskittymiskykynsä, joka oli auttanut läpi vuosien raatamisesta yliopistossa? Lomalla, kun Emily oli lähettyvillä.

Punapää ei edes vetänyt henkeä. Hän pelästyisi heti kun Lexa putoaisi nelistävän kilpahevosen selästä, eikä turvaköyden varaan.
"Noh! Minä puhuin vain maailmasta ja naisen sydämestä. Tämä ei ole kumpaakaan."

"Ei, tämä ei ole kumpaakaan", nainen vastasi ruskeiden silmien katse sulaen. Emily puhui hänelle aivan liian pehmoisia, jotta hän kykenisi toimimaan. Miten ihmiset osasivatkin ravistella moiset puheet harteiltaan nauraen?
"Siihen verrattuna yhdellä kiipeilyseinällä ei ole mitään väliä."

Kuka ei olisi menettänyt sydäntä huomaavaisuudelle jolla Lexa kohteli ihmistä josta piti? Ne täydelliset ruusut, suklaat, oven avaaminen, miten tuo oli sanonut haluavansa oppia tuntemaan hänet. Vähemmästäkin suli täysin.
"Niin maailmaan?" Emily vinkaisi samalla kun jalka lipesi. Ohups.

Lexa kurotti vaistomaisesti naista kohden, ennen kuin ehti estämään itseään. Nainen saattoi vannoa, että kuuli lattianrajasta paheksuvan naksahduksen, kun veti kätensä takaisin ja suuntasi pahoittelevan irvistyksen käsivartensa alta ohjaajalle. Kyllähän hän tiesi, ettei kiipeilyseinällä kuulunut kurkotella viereisen kiipeilijän puoleen. Hän vain oli reagoinut ennen kuin ajatus oli ehtinyt rekisteröityä.
"Sinuun verrattuna", Lexa korjasi pienen, varovaisen hymyn kera. Mitä väliä maailmallakaan oli, jos hän saattoi hurmata Emilyn? Maailma voisi jäädä muiden valloitettavaksi.

Kun kenkä oli jälleen tukevasti paikallaan, Emily veti itseään hieman ylemmäs. Näin. Nyt riittäisi huojuminen.
"Noh, sen sinä hoidit jo." Hän tunsi poskiensa kuumottavan.
Kolme päivää.
Ei hyvä luoja. Alkoi oksettaa.

Lexa hymyili leveästi sanojen myötä. Se sai sydämen heittämään voltin jos toisenkin puhtaasta ilosta, ja hetken hän unohti täysin, mitä oli tekemässä. Kiipeilyseinä. Valjaat. Ylös. Aivan.
"Olen vaikuttunut", nainen totesi kiiveten Emilyn rinnalla kaikessa rauhassa ylemmäs. "En tosissani uskonut, että jaksaisit seinän huipulle saakka, mutta eihän tässä enää ole montaakaan kiinnikettä matkaa. Ratsastaminen on selkeästi vielä raskaampaa urheilua kuin ajattelin." Hänkin saattoi tuntea kiipeilyn vaatiman voiman erityisesti sormissaan, joita pienistä kiinnikkeistä tarraaminen rasitti.

Vaikuttunut. Niin. Emily huokaisi syvään ja työnsi oksetuksen mielestään.
"Voi kuule, joskus vielä isken sinut hevosen selkään. Sitten tiedät."

"Luulen, että se vääristäisi ratsastuksen onnettomuustilastoja", Lexa naurahti. Hän ei pysyisi selässä hetkeäkään. Hevoset olivat niin suuria ja yllättäviä ja voimakkaita. Hän oli nähnyt, miten ne hyppäsivät ihmisen korkuisia esteitä. Jos hevonen päättäisi säikähtää jotakin tai muuten vain esitellä voimiaan, hänellä ei olisi toivoakaan.
"Uskon sinun sanaasi. Ratsastus on urheiluista raskainta."

"Me kenttäratsastajat hoidamme sen." Emily totesi tyynesti.
"Ei ehkä ratsastus, mutta kaikki mitä teen ohessa."

"Sekin vielä", Lexa myöntyi hymy huulillaan. "En jaksaisi sinun päivärutiineillasi viikkoakaan."

"Jaksaisit. Kaikkeen tottuu." Kun niin oli elänyt vuosia, se oli ainoa mitä tiesi.

"Se vaatisi kuukausien totuttelun", Lexa naurahti ja kurotti seuraavaan kiinnikkeeseen. Hän antoi hetken painonsa roikkua täysin yhden käden varassa, kun asetteli jalkansa korkeampana oleville kiinnikkeille ja sen jälkeen kiskoi toisella kädellään itsensä suoraksi vasten seinää. Hän ravisti ohimennen kättään, jonka varassa oli roikkunut. Kuukausien tauko tosiaankin tuntui lihaksissa.
"Onnittelut Millie, kukistit juuri neljän metrin seinän", nainen naurahti pehmeästi kurottaen koskettamaan kiipeilyseinän huippua.

"Olen elänyt niin... Vuosia." Emily tuli perässä ja hipaisi huippua sormillaan.
"Ja se tuntuu "

"Minä varoitin", Lexa naurahti ja kurkotti koskettamaan Emilyn poskea. Oli suorastaan sääli ajatella, että pitäisi laskeutua takaisin lattiatasolle. He olivat aivan omassa maailmassaan muutaman metrin korkeudella.
"Kenties pieni tauko, vähän juotavaa ja hetken lepoa käsille, ja voimme sen jälkeen koettaa jotakin toista seinää?" Hän ehdotti hymyn kera laskematta vielä irti kiinnikkeistä. Hetki vielä huipulla Emilyn kanssa.

Emily vilkaisi Lexaa hymy silmissään asti.
"Hyvä suunnitelma." Hän lupasi hymyillen.
"Tarjoan juomat." Lexa oli maksanut kiipeilyn. Vain reilua. Pitäisi keksiä naiselle joku yllätys.

"Olet kultainen", Lexa vastasi naurahtaen. "Päästä vain irti ja Sean hoitaa sinut turvallisesti lattialle." Hän vilkaisi vielä Emilyä hymy huulillaan ennen kuin laski irti kiinnikkeistä. Itsevarmistin alkoi surista kuuluvammin, kun kone lähti laskemaan häntä alas. Lexa käytti lyhyen laskeutumisen siihen, että tasasi hengitystään ja koetti uskotella jaloilleen, että ne kantaisivat häntä hyvin patjallakin. Kenkien koskettaessa maata, hän varasi painoa jaloilleen ja otti seinästä tukea varmuuden vuoksi. Seisominen tuntui aina niin kovin oudolta kiipeilyn jälkeen, kuin lihakset eivät olisi aivan tarkkaan tienneet, mitä niiden kuului tehdä. Hän irrotti köyden kiipeilyvaljaistaan ja hymyili leveästi. Euforinen tunne virtasi suonissa.
"Sepäs oli virkistävää", hän naurahti tarjoten kättään Emilylle, jotta voisi johdattaa naisen kiipeilysalin vieressä olevaan pieneen kahvioon.

Emily päästi irti ja hapusi jalat allee kun koski patjaa. Hoippuen pari askelta. Hups. Hän hymyili Lexalle leveästi.
"Jotakin erilaista ainakin." Hän lähti kiltisti seuraamaan naista kahvioon.

"Ehdottomasti", nainen myönsi. Tämä oli erilaista kuin mikään. Hän oli viihtynyt seinäkiipeilemässä ennenkin, mutta nyt kaikki tuntui uudelta. Kuin hän ei olisi koskaan aiemmin todella kokenut itsensä haastamisen riemua, sitä hetken vaistonvaraista säikähtämistä kun lähti putoamaan, ennen kuin köysi pysäytti ja muistutti, ettei seinällä voinut oikeasti pudota.
"Tämä on yksi nerokkaimmista ideoistani hetkeen, vaikka itse sanonkin", hän naurahti hiljaa ja puristi Emilyn kättä.

"Sinä olet nerokas." Hän vastasi hymyillen. Lexa oli näyttänyt hänelle millaista elämä voisi olla. Hän puristi kättä tiukasti takaisin.
"Parhaat treffit elämässäni. Kuten myös perjantainen."

"Tyydyt aivan liian vähään", Lexa vastasi pienen hymyn kera. Eihän hän ollut tehnyt mitään niin ihmeellistä! Hän oli vain tahtonut tehdä jotakin, mikä osoittaisi, että hän kuunteli Emilyä silloinkin, kun unohtui tuijottamaan naisen sinisiä silmiä.
"Mutta olen onnellinen, että olet viihtynyt", hän lisäsi lämmöllä. Tietenkin hän oli, sillä se tarkoitti, että hän voisi saada mahdollisuuden uuteen tapaamiseen. Nainen pysähtyi tiskin eteen vilkuillen kylmäaltaassa olevia juomia. Katse osui jääkylvyssä oleviin smoothiemukeihin. Oh. Ehdottomasti parempi kuin kuuma juotava, kun lämpö tuntui kotiutuneen vatsanpohjalle jo aivan riittämiin itsekseenkin. Hän poimi keltaisen smoothiejuoman käsiinsä hymy huulilleen kotiutuneena. Hän ei koskaan hymyillyt näin leveästi, paitsi mitä ilmeisimmin Emilyn lähettyvillä.

"En tyydy." Emily totesi topakasti. Ei. Hän oli vaativa nainen halutessaan.
"Viihdyn loistavasti." Hän lupasi ja otti itselleen marjaisen smoothien. Hän veti pankkikorttinsa paidan pienestä vetoketjutaskusta. Ja vesipullokin vielä.

”Jos niin sanot”, Lexa naurahti. Hän ei ollut mielestään tehnyt mitään niin ihmeellistä, että se olisi syy julistukselle parhaista treffeistä ikinä, mutta turha asiasta olisi vastaankaan väittää.
”Hyvä”, hän hymyili lämmöllä, ”niin minäkin. En ole hetkeen erehtynyt otteestani niin pahasti että päätyisin putoamaan, mutta tietenkin niin käy sinun kanssasi.”

Emily hymyili leveästi. Hän oli ehkä vähän ylpeä itsestään.
"Noh. Minä putosin hevosen selästä koska olin ihan perjantain tunnelmissa lauantaina."

"Voi ei", Lexa henkäisi silmät suurina, "ei kai sinuun sattunut? Ehkä minun pitäisi viedä sinut ulos vain silloin, kun sinulla on vapaapäivä seuraavana päivänä." Eihän se nyt kävisi päinsä, että Emily alkaisi putoilla hevosten selästä hänen takiaan! Siinä voisi käydä pahastikin, eikä hän tahtonut sitä.

"Noh, ehkä sillä oli osuutta asiaan että maneesin ovi kolahti ja en ollut skarppina." Emily naurahti ja maksoi ostokset, katsellen sopivaa pöytää.

"Aijai", Lexa irvisti myötätuntoisena. Sen oli täytynyt sattua. Siihen verrattuna oli pientä, että hän läikytti kahvit itsensä tai asiakkaiden päälle, kun Emily sattui ilmaantumaan odottamatta näköpiiriin.
"Tee minulle palvelus ja ole skarppina huomenna, muuten minun täytyy todella pohtia elämänvalintojani", nainen naurahti suunnistaen vapaata pöytää kohti.

"Minä lupaan olla oiken tikkana." Emily lupasi nauraen ja istui alas. Mieli teki tarttua Lexan käteen pöydän yli, mutta ehkä tuon pitäisi antaa pitää molemmat kätensä.
"Milloin sinulla olisi ensi viikolla aikaa?"

Hänen mielenterveytensä kiittäisi skarppausta, niin hän ei murehtisi jokaisen maneesista kantautuvan kolahduksen tarkoittavan, että Emily leikki seinävaatetta.
"Iltaisin milloin tahansa, paitsi perjantaina", nainen vastasi hymyillen. Hän siirtäisi ei-niin-tärkeitä suunnitelmia sen mukaan, miten Emilyn kalenteriin mahtuisi. "Torstaina myös päiväsaika on mahdollinen, kun olen vapaalla."

"Voisin melkein olla utelias siitä mitä teet perjantaina." Emily nauroi pehmeästi.
"Tiistai?" Vähänpä hän tiesi kun suunnitteli seuraavaa viikkoa.

Lexa naurahti pehmeästi ja kietoi nilkkansa Emilyn pohkeen ympärille.
"Katson neljän lapsen perään. Ei, anteeksi, katson kahden teinin ja kahden lapsen perään", hän kertoi hymy huulillaan. Kaksi vanhimmaista olivat kovin tarkkoja siitä, etteivät olleet enää lapsia. "Lupasin Jodielle, että hän saa käydä syömässä miehensä kanssa ilman huolta lapsista." Ei Emily ollut kysynyt, mutta ei se estänyt kertomasta.
"Tiistai käy täydellisesti", Lexa vakuutti hymy silmiin yltäen.

"Aww, lapsevahtina. Olet ihana kun tarjoat heille mahdollisuuden siihen." Emily hymyili pehmeästi. Hänellä ei tosiaan ollut vauvakuumetta - sen puute saattoi johtua monesta asiasta - mutta lapset olivat ihan suloisia. Kun ne saattoi palauttaa.
"Illalla? Olen aamun ja iltapäivän tallilla."

"He antavat minun asua nurkissaan, joten se on vähintä, mitä voin tehdä", Lexa järkeili hymyillen. Hän viihtyi lasten keskellä, kunhan ei joutunut olemaan niistä vastuussa jatkuvasti. Pieni määrä vastuuta silloin tällöin menetteli, mutta ajatuskin elämästä, jonka Jodie oli itselleen rakentanut... Ehei.
"Sopii minulle. Olen muistaakseni töissäkin iltapäivään, joten ilta on täydellinen." Hän kurotti pöydän yli oikealla kädellään voidakseen tarttua Emilyn käteen. Vasen käsi kannatteli kylmää, virkistävän hedelmäistä smoothieta, jota hän siemaili pillillä silloin tällöin.

Hymy levisi lämpönä jokaiseen kehon sopukkaan Lexan tarttuessa häntä kädestä. Kosketus ei ahdistanut, ei saanut häntä nieleskelemään piilossa. Ei ollut reaktioita joita peitellä. Pelkkää iloa pienestäkin hipaisusta. Silti hän ei saanut aikaiseksi sanoa niitä sanoja.
"Mitä haluaisit tehdä?"

Jos hän olisi voinut, hän olisi pidellyt Emilyä jatkuvasti kädestä. Varmistanut kosketuksella, että nainen todella oli siinä, hänen luonaan, hänen kanssaan. Sääli, ettei yhteiskunta oikein suosinut moista toimintamallia. Autoakaan ei voinut ajaa vain yhdellä kädellä.
"Mitä tahansa sinun kanssasi", Lexa vastasi hymyn kera, vaikka tiesi, ettei se auttanut Emilyä lainkaan.

Emily siristi silmiään, vaikka se oli melko surkea yritys. Ne olivat niin lautasmaisen suuret.
"Ei nyt auta. Vai menemmekö katselemaan tähtiä?"

"Jos haluat katsella tähtiä, voimme katsella tähtiä", nainen lupasi hymy huulilla pysyen. Siinähän siristeli silmiään jos siltä tuntui, ainakin se antoi hänelle hyvän tekosyyn hukkua säihkyvän sinisten silmien syövereihin.
"Mitä tahansa tahdot tehdä, minä teen kanssasi", Lexa lisäsi ja kohotti Emilyn käden huulilleen. "Toinhan minäkin sinut seinäkiipeilemään, enkä ole vielä kuullut valitusta."

"Sinä itse lupasit." Emily muistutti kevyesti nauraen. Hän tunsi sydämen valahtavan ensin vatsaan ja hakkaavan sitten nielussa. Voi luoja Lexa, mitä ihmettä tuo teki hänelle?
"Enkä aiokaan valittaa, tämä on hauskaa."

"Niin lupasin", Lexa myönsi hetkeäkään lupausta katumatta. Hän ei unohtaisi yhtäkään lupausta, jonka Emilylle tekisi, eikä antaisi yhdenkään jäädä toteuttamatta. Vaatisi se millaista ihmettä tahansa, hän pitäisi kiinni lupauksistaan Emilyn tähden.
"Tämä on", nainen nyökkäsi katse tiiviisti Emilyn silmissä. Mikä tahansa oli hauskaa Emilyn kanssa. Hän silitti peukalollaan rystysiä, joita oli vastikään suukottanut, ja hymyili pää aavistuksen kallellaan.
"Onko smoothiesi hyvää?" Hän varmisti pystymättä irrottamaan katsettaan kauniista kasvoista, vaikka se tarkoittikin, että oli sohaista oman smoothiensa pillillä silmäänsä, kun haki pilliä suuhunsa.

Emily hymyili pehmeästi, katsellen Lexan kasvoja. Ne olivat niin nätit. Hän halusi painaa ne mieleensä, jotta voisi ajatella mitä tahansa muuta kun katsoi Eugenea. Siis, ketä tahansa muuta, eli Lexaa.
"Voisin tulla uudestaankin." Naien naurahti ja puristi kevyesti kättään. Hän ei voinut olla pärskähtämättä kun lexa tökkäisi itseään silmään.
"Voi sinua! Ja on, oikein hyvää. Varo nyt silmiäsi."

"Se on ilo kuulla", Lexa vastasi leveästi hymyillen. Ehkä se tarkoitti, että Emily todella viihtyi seinäkiipeilemässä, eikä ollut innostunut päivän ohjelmasta vain hänen tähtensä.
"Varon", hän naurahti puna poskillaan. "Eihän se nyt kävisi päinsä, että hukkaisin piilolinssini." Silmälasit päässä olisi kovin ikävä kiipeillä, eikä hän varsinaisesti edes pitänyt mustasankaisista laseistaan. Tai yhtään mistään laseista omilla kasvoillaan.

Ei, Emily todella piti aktiviteetista.
"Piilolinssit?" Ei ollut käynyt edes mielessä että tuolla voisi olla sellaiset.

"Olen puolisokea ilman silmälaseja", nainen naurahti. No, ehkä puolisokea oli hiukan liioittelua, mutta hän tahtoi nähdä maailman tarkasti, joten pienikin poikkeus näössä häiritsi heti.
"En vain pidä laseistani, joten käytän piilolinssejä aina kun vain mahdollista."

Emily mutristi huultaan vaikka nauroikin samalla.
"Minä pidän silmälaseista. Niissä on jotain."

"Voi, niissä on paljonkin. Pölyä, sormenjälkiä, sadepisaroita, naarmuja", Lexa alkoi luetella huvittuneena. Kaikki syitä sille, miksei hän pitänyt laseistaan. Niitä sai aina olla puhdistamassa, ettei ollut jotakin pistettä näkökentässä, mikä häiritsi.

"Noh!" Emily pristi lexan kättä ja nauroi samalla ääni raikuen.
"Jotain seksikästä."

"Siitä minä en tietäisi yhtään mitään", Lexa vastasi Emilyn nauru herkästi tarttuen. Miten hän olisikaan voinut olla nauramatta mukana, kun Emily nauroi niin suoraan sydämestä?
"Ehkä minun täytyy joskus tulla töihin silmälasit päässä, niin ymmärrät minun näkökantani."

"Kiva, kiitos, minä en keskittyisi enää mihinkään." Emily pudisteli naureskellen päätään. Lexa silmälaseissa saisi hänet alas satulasta, suu ja vaatteet täynnä hiekkaa.

"Eikö se olisi vain reilua? Minä en koskaan keskity mihinkään, kun sinä olet lähettyvillä", nainen naurahti. Ehkä hänen töissään keskittymisellä ei ollut niin paljoa väliä kuin Emilyn kohdalla.

"No, nyt tiedät miten minut saa raiteiltaan. Muun muuassa." Emily hymyili hieman vinosti. Lexa saisi hänet sekaisin ihan miten vain.

"Hyvä tietää, etteivät silmälasit ole maailmanloppu, jos joskus en ehdi sählätä piilolinssien kanssa", hän naurahti puristaen Emilyn kättä hellästi. Hän laski lähes tyhjän smoothien hetkeksi kädestään ja kurotti vasemmallakin kädellä Emilyn puoleen, jotta saattoi poimia naisen käden omiensa väliin.
"Olen niin iloinen, että annoit numerosi minulle", Lexa tunnusti hellästi hymyillen.

Emily oli ollut fiksu ja kumartunut hamuamaan huulillaan pilliä suuhunsa. Saattoi hyvin antaa molemmat kädet Lexalle.
"Olen iloinen että annoin."

"Hyvä", Lexa nyökkäsi, "en nimittäin ole antamassa sitä takaisin." Hän pitäisi Emilyn numeron visusti puhelimeensa tallennettuna eikä hävittäisi pahvista takeaway-kuppia vaatekaappinsa päältä.

Emily nauroi toisen sanoille.
"En minä halua sitä takaisin. Ihan vain sinun." Kuten koko nainenkin olisi halunnut olla. Hän halusi niin kovasti.

"Täydellistä", Lexa vastasi pehmeä, lämmin tuikahdus tummanruskeissa silmissään. Hän vaalisi numeroa (ja Emilyä) huolella.
"Joko olet valmis kohtaamaan kiipeilyseinän haasteet toista kertaa?"

Pitäisi vain sanoa yksi lause ja se olisi siinä. Se oli vaikeaa. Repiä koko elämä riekaleiksi ja Eugenen elämä ennen kaikkea.
"Olen, todellakin."

"Mennään siis", Lexa naurahti hyväntuulisena. Hän laski Emilyn kädet vapaiksi voidakseen napata smoothien ja heittää sen ohikulkeissaan roskakoriin. Tarjoilijana oli oppinut arvostamaan asiakkaita, jotka eivät jättäneet sotkua jälkeensä.
"Taidan kyllä ostaa tänne kausikortin, tai ainakin kymmenen kerran kortin tämän jälkeen", nainen hymähti katsellessaan kiipeilysalia silmät kirkkaina. Hänen oli pitänyt hankkia salijäsenyys, mutta yhtä hyvinhän hän voisi maksaa seinäkiipeilystä. Paljon hauskempaahan tämä oli kuin laitteiden käyttäminen salilla.

Emily teki samoin, heittäen roskansa roskiin. Säästäisi jonkun raukan työtä.
"Osta ihmeessä. Jokaisella pitää olla kiva harrastus." Mitä nyt hänen harrastuksensa oli hänen työnsä.

"Niinhän se on", Lexa myönsi hipaisten sormillaan Emilyn käsivartta. Miten saattoikin olla niin vaikea olla koskematta naista joka välissä? Alkoi tuntua uskomattomalta, että hän oli onnistunut ajamaan Newcastlen halki hipelöimättä Emilyä lainkaan. Nyt hän ei onnistunut edes kävelemään muutamaa kymmentä metriä.
"Mitä seinää tahdot koettaa?" Hän kysyi katsellen ympärilleen salissa. Sean nojaili seinään sivummalla selkeästi juttelemassa niitä näitä työtoverinsa kanssa. Mies epäilemättä terästäytyisi ja saapuisi heidän avukseen pienestäkin merkistä, mutta juuri nyt Lexa arvosti kahdenkeskeistä aikaa kovin.

Emily katseli ympärilleen ja päätyi kohauttamaan olkian.
"päätä sinä. Haasta minua vähän. Nautin haasteista."

Lexa naurahti. Vai täytyisi hänen keksiä haaste naiselle.
"Hmm, miltä kalteva seinä kuulostaisi?" Hän virnisti nyökäten lyhyen mutta ylhäältä ulkonevan seinän suuntaan. Negatiivinen kallistus toi oman haasteensa kiipeämiseen, kun omaa painoaan joutui kannattelemaan enemmän, kun seinä kallistuikin ylle.
"Niiltä putoaminen on melkein enemmän sääntö kuin poikkeus", hän lisäsi kohottaen kulmaansa haasteena.

Emily hymyili leveästi. Sääntö kuin poikkeus?
"No kai minun pitää kerran pudotakin." Nainen totesi huvittuneena. Itse oli pyytänyt haastetta.

"Se on yllättävän hauska kokemus", Lexa lupasi naurahtaen ja heilautti kättään saadakseen Seanin huomion. Olkihiuksinen skottimies saapui varsin hyväntuulisesti heidän luokseen valmiina auttamaan Emilyn jälleen seinälle.
"Vai että kalteva seinä. No, kai minunkin täytyy palkkani jollain ansaita", Sean hymähti ennen kuin alkoi kiinnittää köyttä Emilyn valjaisiin.
"Ensimmäinen ylhäällä saa suukon autolla?" Lexa ehdotti kumartuen aivan Emilyn korvanjuureen sillä verukkeella, että tarkisti naisen kypärän kiinnitystä.

"Niin, ei sinua koristeeksi palkattu." Emily nauroi miehen sanoille ja vilkaisi seinää. Surkea idea. Onneksi hän rakasti surkeita ideoita. Hän painoi pikaisen suukon Lexan poskelle kunn tuo kuiskutteli korvaan.
"Saat oikein kunnon suukon." Emily lupasi nauraen.

Sean olisi ollut tavattoman huono koriste heille kahdelle.
"Sinä se tiedät, miten motivoida minut antamaan parastani", nainen nauroi hiljaa ja suoristautui. Hän tarkisti huolella omat valjaansa ja köyden kiinnistyksen, ennen kuin asettui seinän alle. Pikainen vilkuilu pitkin värillisiä kiinnikkeitä, ja hän päätyi seuraamaan sinisiä. Se näytti reitiltä, joka vaatisi venymistä, joten mikäs sen parempaa. Huomenna hän ei onnistuisi varmaan kannattelemaan yhtäkään kahvikuppia sitä läikyttämättä, oli Emily lähettyvillä tai ei.

"Aion ainakin opetella." Hän huomautti. Emily ei osannut kiinnittää huomiota väreihin, kunhan otti kiinni siitä mistä sai. Se toimi siihen asti kun seinä alkoi todella kaartua ja jalka lipsahti. Emily vinkaisi pudotessaan ja peitti käden suullaan. Hups. Silti nauratti.

Hänestä tuntui, että Emily oli tavattoman nopea oppimaan mitä tahansa. Johan nainen oli keksinyt, miten sekoittaa hänen päänsä ihan kokonaan. Hyvä on, ehkä se ei vaatinut hänen kohdallaan aivan niin paljoa kuin monen muun kanssa, mutta oli se silti saavutus. Nainen kiipesi nopeasti ja varmoin ottein, mutta Emilyn vinkaisu sai Lexankin lipeämään. Hän roikkui köyden varassa nauraen Emilylle ja pudisteli päätään.
"Sabotaasia. Kuinka suloista", hän kiusasi antaen koneen laskea häntä hieman, ennen kuin hän sai uudestaan pitävän otteen seinän suoremmasta osasta. Siinä oli hyvä kerätä hetki itseään ennen uutta yritystä kaltevalla osalla.
"Miltä tuntui?"

"Tietenkin! Ei saa päästää sinua helpolla." Emily sai otteen alempaa, melkein jalat maassa. Nauratti. Jos keräisi itseään hetken.
"Kannustaa kokeilemaan benjihyppyä joskus." Nainen myönsi. Se voisi olla vapauttavaa.

"Se kuulostaa... Joltakin, mitä sinä voisit tehdä", Lexa naurahti hetken pohdinnan jälkeen. Nainen, joka ratsasti kilpaa ja lensi yhdessä hevosten kanssa tuskin säikkyisi korkeita paikkoja tai hurjaa pudotusta.
"Tulen hurraamaan sinulle maan tasalle, jos päädyt hyppäämään moisen."

"Voi, hyppään sen heti jos saan sinut kannustusjoukoksi." Emily hymyili leveästi. Hän koetti nyt toista reittiä, keskittyen siihen ettei jalka lipeäisi. Lihaksia särkisi huomenna.

"Olen yhden hengen henkilökohtainen kannustusjoukkosi milloin ikinä tarvitsetkaan moista", Lexa naurahti. Jälleen uusi lupaus, jota hän ei osannut katua. Miksi olisikaan? Hän kannustaisi mielellään Emilyä tekemään mitä ikinä nainen tahtoisikaan elämässään tehdä. Lexa veti syvään henkeä, pakotti ajatuksensa takaisin kiinnikkeisiin ja lähti vauhdilla kiipeämään ylöspäin. Mitä vähemmän hän joutuisi roikkumaan kaltevalla pinnalla, sen kevyempää kiipeäminen olisi. Kunhan vain ote pitäisi ripeydestä huolimatta, hän olisi oikein hyvissä asemissa.
Paitsi kun valitun reitin värikkäät kiinnikkeet olivat yhä kauempana toisistaan, ja hän joutui venyttämään itseään äärirajoilleen, jotta onnistui tarttumaan seuraavaan. Se hidasti väistämättä kiipeämistä, mutta ainakin hän roikkui yhä seinällä siitä huolimatta, miten sormet protestoivat raskasta treeniä.

Emily sai siitä voimaa kiivetä tarmokkaammin. Hän ei nyt lipsahtanut seinältä alas, mutta sai todella tehdä töitä päästäkseen eteenpäin. Apua, tämä oli mahdotonta. Ei, hän ei luovuttaisi. Hän rei kyllä saisi Lexaa kiinni.

Lexa epäili, että suurin syy hänen kykyynsä roikkua edelleen seinällä oli tahto tehdä vaikutus Emilyyn. Koska ehdottomastihan seinäkiipeily moisen teki. Niin tai näin, hän ei halunnut pudota enää toistamiseen tällä seinällä - varsinkaan, kun huippu oli niin lähellä. Hän kannusti tulessa olevat lihaksensa venymään vielä muutamaan raskaaseen venytykseen, joilla hilasi itsensä huipulle. Hän kurotti käsi täristen koskettamaan huippua ja laski sen jälkeen helpottuneena irti seinästä, mikä sai automatisoidun koneen syöttämään hänelle hitaasti köyttä ja laskemaan häntä alemmas. Jalat tuntuivat varsin heikoilta, ja hän tiesi, ettei saisi huomenna nostettua käsiään edes rintansa korkeudelle.
Se oli kaikki ollut sen arvoista.
"Hyvä luoja", hän henkäisi ja päätyi istumaan patjalle, kun totesi jalkojen tuntuvan heikoilta alla. Hän ei voinut varsinaisesti valittaa näkymästä, jonka perspektiivi tarjosi. "En enää ikinä haasta sinua mihinkään, Millie!" Hän huikkasi ääni kiipeilyn rasituksesta ja syvistä hengenvedoista väristen.

Kun Lexa tavoitti huipun, Emily vilkaisi olkansa yli Seania.
"Herranjumala, vihdoinkin. Päästä minut alas täältä." Hän ei killuisi täällä tärisevien lihastensa kanssa enää sekuntiakaan. Hän antoi itsensä pyllähtää maahan ja mulkaisi Lexaa.
"Mitä? Sinä voitit!"

"Mutta millä hinnalla!" Hän nauroi ja kohotti tärisevää kättään Emilyn nähtäväksi. Hyvä jos hän pääsisi huomenna ylös sängystä. Olikohan se hyväksyttävä syy sairaslomalle, että lihakset olivat jumissa seinäkiipeilytreffien jälkeen?

Emily virnisti sieltä lattiatasosta.
"Ha! Mutta olen oikein ylpeä sinusta." Hän nousi seisomaan, täristen varmasti kuin haavanlehti. Hän alkoi kuoriutua valjaista kiireellä.
"Ei mitään henkilökohtaista kiipeilyä kohtaan, mutta haluan sohvalle makaamaan ja tärisemään."

Emilyn ylpeys hänestä teki kaikesta paljon parempaa. Yllättäen tärisevät lihakset eivät haitanneet enää lainkaan. Hän kampesi itsensäkin ylös, riisui valjaat ja kypärän ja ojensi kaiken Seanille, jonka onnittelut heidän kiipeilyistään kaikuivat kuuroille korville. Hänellä ei riittänyt huomiota muille kuin Emilylle.
"Sanoinhan, että kaipaat vielä suklaadinosauruksiasi", Lexa naurahti ylpeänä itsestään. Kiipeilyn ja liikkumisen tuoma euforia sekoittui onneen, jota hän aina tunsi Emilyn lähettyvillä, ja lopputulos tuntui siltä, että hän voisi leijua jos lihakset eivät vain olisi niin tavattoman puhki.

"Todellakin. Olit oikeassa." Hyvä luoja. Hän tarttui Lexaa kädestä ja tunsi melkein ryömivänsä lokerikoille. Hyvä. Jumala.

Lexa oli varma, että kävelemisen ei ollut tarkoitus olla niin vaappuvaa ja huojuvaa, mutta hän ei jaksanut välittää. Ainakin jalat kantoivat häntä oikeaan suuntaan. Hän kiskoi takin ylleen päätettyään, ettei tosiaankaan vaihtaisi vaatteita enää täällä - hän tekisi sen kotona, kunhan olisi ensin istunut ainakin puoli tuntia suihkun lattialla kuuman veden alla.
"Eipä ole hetkeen tullut tehtyä näin kunnollista treeniä", hän naurahti. "En halua edes ajatella huomista. En pääse sängystä ylös!"

Emily nauroi Lexalle ääni raikuen.
"En minäkään. Olen aika varmasti sairaslomalla." Ei olisi oikeasti, kunhan sanoi. Hän veti takin päälleen ja otti tavaransa, lähtien kohti autoa.
"Lohduttaako edes tieto palkinnostasi?"

"Minäkin", hän naurahti, "ja jos en ole, huomisen jälkeen olen oikeasti sairaslomalla, kun heitän kiehuvaa vettä päälleni." Hänen täytyisi varmaan tehdä joogahetkestään illalla tavallista pidempi ja venyttelyyn keskittyneempi, ja toistaa sama rutiini aamullakin, jos hän tahtoisi pystyä tekemään työnsä edes auttavasti. Hymy leveni huulilla.
"Tietenkin", Lexa naurahti ja tarttui Emilyn käteen. Ajatus todellakin lohdutti. Kaikki tämä tuska olisi sen arvoista. Oli ollut jo nyt. Päivä oli ollut vieläkin suurempi menestys kuin hän oli uskaltanut toivoa. Lexa kiersi tottuneesti auton ympäri avatakseen oven Emilyä varten, mutta pysähtyi käsi ovenkahvalla. Hän kääntyi hitaasti ympäri, nojasi selkäänsä vasten auton ikkunaa ja veti Emilyn lähelleen.
"Minulle luvattiin palkinto", hän virnisti posket yhä kiipeilyn rasituksesta hehkuen.

Emily hymyili leveästi Lexan leikkisälle kääntymiselle. Hän nojautui pehmeästi lähemmäs.
"Niin taisin." Huulet melkein hipoivat Lexan huulia, kunnes hän nojautui oikeasti suutelemaan Lexaa pehmeästi. Käsi nousi naisen punoittavalle poskelle.

Lexa kietoi toisen kätensä Emilyn selän ympärille vastatessaan pehmeään suudelmaan. Se sai maailman pyörimään, ja koville jo viimeisen tunnin aikana joutuneen sydämen takomaan jälleen kurkussa saakka. Hän nosti vapaan kätensä sipaisemaan Emilyn leukapieltä ja katkaisi suudelman useammalla pehmeällä suukolla naisen suupieleen. Jos hän antaisi itsensä hukkua suudelmaan, hän ei pystyisi ajamaan Emilyä turvallisesti kotiin.
"Kaiken sen kiipeilyn arvoista, ehdottomasti", Lexa sanoi nielaisten ja lepuutti hetken otsaansa Emilyn otsaa vasten silmät suljettuina.

Emily ynähti melkein pettyneesti kun se katkesi. Lexalla tosiaan oli melkoinen itsehillintä, sanoi nainen mitä tahansa.
"Hyvä." Hän hipaisi peukalollaan amerikkalaisen poskipäätä ja sulki itsekin silmänsä.
Pienen hetken, vain he.

Tiistaihin ei ollut pitkä aika. Viikko. Alle viikko. Riippui kai siitä, miten asiaa tahtoi katsoa. Lexa otti mielellään sen näkökulman, ettei tiistaihin ollut enää viikkoakaan, sillä se auttoi pitämään järjen päässä, vaikka Emily tuntuikin tavattoman lahjakkaalta sumentamaan moisen. Hän veti syvään henkeä.
"Tule, ajan sinut kotiin", hän sanoi ääni aavistuksen painuen. Tiistai. Ajattele tiistaita. Hän astui kauemmas autosta, jotta saattoi aukaista oven Emilylle ja sulkea sen naisen perässä, kuten aiemminkin. Hän asettui itse ratin taakse, heitti kangaskassinsa takapenkille ja käynnisti auton.

Emily olisi halunnut itkeä. Kotona odotti todellisuus. Todellisuus, jossa hän hymyilisi lauantaina noin neljänkymmenen ihmisen edessä, esittäen onnellista tulevaa rouva Forsteria. Hänen pitäisi tehdä jotain Sanoa ne sanat, jotta tämä elämä voisi olla hänen.
"Mmm." Hän istui autoon ja katseli kuskin paikalle istunutta naista pehmein silmin. Miten oli nyt jo niin ikävä?

Lexa vilkuili Emilyä jatkuvasti silmäkulmastaan ja heti, kun he pääsivät suuremmalle tielle eikä hän joutunut pelaamaan vaihteiden kanssa joka kadunkulmassa, nainen laski vasemman kätensä Emilyn reidelle. Kosketus rauhoitti. Muistutti siitä, että nainen oli yhä tässä, eikä tiistaihin ollut kauaa.
"Olenko ainoa, jonka mielestä tiistaihin on kovin pitkä aika?" Lexa kysyi vilkaisten Emilyä silmäkulmastaan.

Emily oli pyöriä paikallaan sen kosketuksen johdosta. Kiitos ohuiden salihousujen, käsi oli kovin lähellä ihoa.
"Et ole." Hän myönsi pehmeästi.

"Hyvä", nainen huokaisi uloshengityksen mukana. Ehkä hän ei ollut aivan epätoivoinen, vaikka janosikin viettää aikaa Emilyn kanssa päivästä toiseen. Hän malttaisi odottaa tiistaihin. Kenties se vaatisi hieman yrittämistä, mutta kyllä se jotenkin onnistuisi.
"Minä nautin joka hetkestä kanssasi tänään", Lexa lausahti silittäen peukalollaan housujen sileää kangasta. "Kiitos, että sain viedä sinut kiipeilemään."

Emily tulisi varmasti hakemaan kahvia ja koettaisi viettää vaikka lounastauon Lexan kanssa.
"Saat viedä milloin tahansa uudelleen." Emily lupasi, värähtäen silityksenn alla. Ei hyvä luoja. Sähkö juoksi pitkin ihoa.

Lexa joutui pitämään huomionsa tiessä, mutta tunsi värähdyksen sormissaan. Hän vilkaisi huolissaan Emilyä, valmiina vetämään kätensä pois, mutta muutti mielensä. Ehkä se oli hyvä värähdys. Samanlainen kuin lämpö, joka levisi vatsasta jäseniin ja juoksi sähkönä pitkin selkäpiitä.
"Saatan hyvinkin tarttua tuohon lupaukseen", Lexa uhkasi naurua äänessään. "Ja pidän numerosi kiireisenä tämän päivän ja tiistain välillä." Lähettäisi muutaman viestin aina silloin tällöin, kun asiaa tulisi. Tai hän vain tahtoisi kuulla naisesta.

Se oli juuri sellainen värähdys. Ei pelkoreaktio tai halu paeta.
"Tartu. Ja pidä, teet minut sillä vain iloiseksi." Emily lupasi hymyillen.
"Ehkä tulen häiritsemään ruokataukojasi."

"Olet tervetullut häiritsemään taukojani koska tahansa", Lexa lupasi. Se antaisi uuden syyn odottaa innolla työpäiviä. Puolikin tuntia Emilyn seurassa kiireisessä kahviossa oli parempi kuin ei mitään. Viisikin minuuttia, kun nainen vain pyörähti hakemassa kahvia oli parempi kuin ei mitään. Hän veti vastahakoisesti kätensä pois, kun joutui vaihtamaan vaihdetta, ja vilkaisi tyytymättömänä katuja ympärillä. He olivat jo aivan liian lähellä. Olisi pitänyt valita kiipeilykeskus, joka olisi ollut kauempana Emilyn luota.
"Odotan innolla, mitä keksit tiistaiksi", hän naurahti hiljaa pysäyttäessään auton kadunvarteen Emilyn kodin edessä. Lexa sammutti moottorin voidakseen kääntyä kokonaan naisen puoleen ja katseli hetken sinisiä silmiä sydän pakahtumaisillaan. Hän kurkotti sipaisemaan Emilyn poskea ja hillitsi halua vetää nainen suudelmaan. Hän oli jo saanut suudelmansa parkkipaikalla.

Emily halusi samaa. Ettei matka loppuisi. Hän ynähti hiljaa, vastustaen halua vetää käsi takaisin. Lexan piti ajaa.
"Menemme katsomaan niitä tähtiä." Ehkä hän tekisi heille kaakaota (tee termarissa oli pahaa) sitä varten. Jonnekin kauas nummille, missä kaupungin valot eivät haittaisi.
"Varaudu selittämään minulle tähtikuvioita." Hän painoi puhuessaan poskea kättä vasten. Hän nojautui painamaan nopean suukon Lexan huulille. Hän ei pääsisi koskaan kotiin, jos antaisi itsensä unohtua siihen.
"Nähdään tallilla. Ja tiistaina." Emily lupasi pehmeästi, avaten jo oven.
"Parhaat treffit koskaan." Hän nousi autosta ja lähti ovelle. Sieltä hän kääntyi vielä vilkuttamaan, ennen kuin katosi sisälle punatiilisen talon sisään kätkeytyvään asuntoon.

"Minä selitän", Lexa lupasi sydän rinnassa hypähtäen. Hän rakasti tähtiä, tähtitaivasta ja niiden kuvioita. Kirkkaana yönä saattoi nähdä kokonaisia galakseja teleskoopin avulla, jos vain tiesi minne katsoa. Nainen hymyili typeränä suukon seurauksena eikä voinut estää itseään kohottamasta sormia huulilleen ihmeissään.
"Nähdään", hän vastasi ja vilkutti naiselle. Vasta, kun Emily oli turvallisesti sisällä, luotti hän itseensä riittämiin käynnistääkseen auton ja lähteäkseen kohti omaa kotiaan.