[Y] It's the feeling of being alive

”Bast?”
Ääni kulki surkeana raakuntana. Kuin variksenpoikanen, joka vasta opetteli hallitsemaan kurkunpäätään.
Tummahiuksinen mies kohotti katseensa aivohalvausten jäkihoitoa käsittelevästä kirjasta ja tönäisi mustasankaisia laseja paremmin nenänvarrelleen. Sohvan vilttikasan alta saattoi juuri ja juuri erottaa kaistaleen vaaleanruskeita hiuksia.
”Ethän syötä minua koirille?”
”… Mitä?”
Bast kurtisti kulmiaan, sujautti talvista Moskovaa esittävän postikortin merkiksi ja sulki tenttikirjansa. Samalla vuosikurssilla opiskelevat olivat alkaneet kysellä, oliko hänellä joku nainen. Tai ehkä lapsi, ei kai? Joka vaati jatkuvasti hänen huomiotaan.
Hänellä oli Eli.
”Jos minä kuolen. Ethän syötä minua koirille?”
Bast huokaisi syvään. Eli ei kestänyt kuumetta erityisen hyvin, sekava soperrus alkoi heti, kun mittari nousi yli kolmenkymmenenkahdeksan.
”Eli. Sinulla on flunssa. Vakuutan, ettet ole kuolemassa yhtään mihinkään. Usko pois, minä opiskelen alaa. Sitä paitsi, syy on täysin omasi. Millainen idiootti juoksee pitkin katuja, keskellä yötä, sateessa ja ilman takkia? Ihan oma vika, jos nyt tuntuu kurjalta.”
Eli vaikeni, ja Bast ehti luulla hänen nukahtaneen. Hän avasi uudelleen kirjan kesken jääneen aukeaman kohdalta.
”Minä haluaisin, että haudalleni istutettaisiin puu.”
Bast ei ollut ehtinyt lukea ensimmäistäkään lausetta loppuun. Hän kohotti katseensa ja kurtisti kulmiaan, otti silmälasit hetkeksi kokonaan pois.
”Et sinä ole kuolemassa.”
”Saako hautausmaalle istuttaa puita? Koska minusta se olisi mukavaa. Olen aina pitänyt puista, ne näyttävät ystävällisiltä. Paitsi kuuset. Älkää istuttako kuusta, jooko?”
”Eli...”
”Bast? Luuletko, että Kummitus rakasti Christineä oikeasti?”
”Mitä?”
Elin ajatuksenjuoksu kulki muutenkin omia ratojaan suurimman osan ajasta, ja kuume tuntui naksauttaneen ne lopullisesti raiteiltaan. Flunssasta se johtui, Bast vakuutti itselleen. Silti raskas tunne alkoi tehdä pesää kylkiluiden alle.
”Rakastiko? Vai oliko hän vain mielipuoli. Mistä sen eron tietää? Että onko tarinassa sankari vai mielipuoli.”
”En minä tiedä. Ehkä sinun pitäisi kysyä Kingiltä? Hän lienee tässä enemmän asiantuntija. Soitti muuten takistasi. Sanoin, että käyt hakemassa sen, kunhan olet taas tolpillasi.”
”Hän näytti niin onnelliselta.”
”King? Varmasti, tupaantulijaiset ovat ihannetapauksessa iloinen tilaisuus. Olisi muuten parempi, jos säästäisit ääntäsi. Kuulostat kamalalta.”
”Aida.”
Bast tunsi kulmiensa kurtistuvan uudelleen. Senkö takia Eli oli ryöminyt kotiin vasta auringonnousun jälkeen, hampaat kylmästä kalisten ja hartiat synkästi kyyryssä.
Olihan Bast jo aavistanut.
”Tupaantulijaisissa? Kuten sanoin, iloisuus yleensä kuuluu tupaantulijaispakettiin.”
”Simonin kanssa. Aida on onnellinen Simonin kanssa. Heillä on koira.”
Bast ei ollut varma, kuinka olisi vastannut. Hänen ei tarvinnut, Eli jatkoi itse, flunssan karhentamalla äänellä, joka oli tuskin kuiskausta kuuluvampi.
”Simon ei varmasti unohtaisi takkiaan. Eikä tanssisi pitkin sateisia katuja, vaan toisi Aidalle sateenvarjon. Koiran kanssa.”
”Eli...”
Viltit liikahtivat, kun Eli vaihtoi asentoa, veti jalkoja vartaloaan vasten. Hetken heidän välillään vallitsi hiljaisuus, liikenteen melu erottui selvästi. Jossain itki lapsi.
”Bast?”
”Niin?”
”Kurkkuun sattuu.”
Bast huokaisi, laski kirjansa sohvapöydälle ja nousi seisomaan. Hän työnsi lasit takaisin nenälleen ja vilkaisi peittomyttyä.
”Laitan sinulle lisää teetä. Ihan oma vikasi, El.”
Siinä vaiheessa, kun Bast palasi takaisin, Eli oli jo sikeässä unessa, vain hiukset erottuivat peittojen alta.

Jos Bast olikin aiemmin ollut sikeäuninen, viimeistään muutto saman katon alle oli luonut hänelle yliluonnollisen kuudennen aistin. Nytkin hän saattoi kuulla oven avautuvan ja askelten hiljaisen äänen lattiaa vasten unensa läpi, tuntea, kuinka joku istahti sängyn reunalle.
”Bast! Bast! Osaatko venäjää?”
Bast kierähti selälleen ja hapuili sytyttämään yöpöydän valon. Hän etsi silmälasit käteensä, painoi ne kasvoilleen ja kohottautui vasta sitten istumaan. Tummat hiukset olivat jääneet unen jäljiltä niskalta pystyyn, Cats-musikaalin kiertuepaidan helma oli rypistynyt selän alta.
”Eli, mitä..?”
Bastin katse etsiytyi kannettavaan tietokoneeseen, jota Eli kannatteli sylissään. Mies tukahdutti syvän huokauksen ja hieraisi nenänvarttaan, kohottaen lasejaan paremmin nenälleen.
”Vaihdoitko taas läppärin kielen vahingossa? Minähän kirjoitin sinulle ohjeet viimeksi, ne ovat varmasti vieläkin yöpöytäsi laatikossa.”
Eli näytti hetken vilpittömän hämmentyneeltä ja pudisti sitten nopeasti päätään.
”Mitä? Ei, ei. Kysyin, osaatko venäjää. Katso, löysin täydellisen lahjan Aidalle, mutta en ole varma, ymmärsinkö tilausohjeet oikein. Yritin käyttää translatea, mutta olen melko varma, että tilaaminen ei vaadi vauvojen uhraamista, joten siinä taisi olla joku virhe...”
Bast kurkotti hitaasti ottamaan läppärin itselleen ja jäi tuijottamaan sen ruudulla olevaa kuvaa kultakoristeisesta soittorasiasta. Hän alkoi selata sivustoa alemmas ja vilkaisi samalla vaivihkaa ystäväänsä, joka tuijotti häntä innokkaasti, silmät kirkkaina kuin koiranpennulla.
Puhe oli ryöpsähdellyt hieman liian nopeana, jalka taputti nytkin levotonta rytmiä lattiaa vasten.
Hän antoi katseensa palata takaisin kyrillisiin aakkosiin.
”Eli kuule, milloin olet viimeksi nukkunut?”
”Huh?”
”Kello on kolme. Aamuyöllä. Milloin ajattelit mennä nukkumaan?”
Eli katsahti ympärilleen huoneessa, kuin olisi vasta ensimmäistä kertaa huomannut, että ulkona oli jo tullut pimeä, ja hieraisi niskaansa.
”Äh, kohta, ihan heti. Osaatko venäjää vai et?”
Bast vilkaisi miestä, lisäsi sivun suosikkeihin ja sammutti koneen.
”Osaan. Katsotaan se tilaus huomenna, okei? Venäjälläkin ollaan vasta heräilemässä tähän aikaan aamusta.”
Tummahiuksinen mies seurasi katseellaan, kuinka Eli kiskaisi itsensä pystyyn ja harppoi maton ympäri ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen. Bast laski tietokoneen sängylleen ja siirsi peiton syrjään.
”Tule, laitan sinulle yrttiteetä hautumaan.”
Edithin tuomaa teetä, jonka oli tarkoitus rauhoittaa hermoja ja auttaa nukkumaan. Eli vilkaisi alta kulmiensa, mutta ei sanonut mitään, vaan seurasi miestä ahtaaseen keittiöön, jääden kuikuilemaan ovensuuhun, kuinka Bast täytti rauhallisesti vedenkeittimen.
”Luuletko, että tilaus ehtii tänne lauantaihin mennessä?” Eli kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen ja rummutti sormenpäitään ovenkarmia vasten.
”Kai se vähän riippuu postista. Ehkä. Katsotaan sitä aamulla”, Bast vastasi kärsivällisesti ja nosti kaksi mukia tiskipöydälle odottamaan. Vedenkeitin oli jo alkanut porista hiljaa. Hän nojasi selkäänsä keittiötasoa vasten ja katsoi Eliä mietteliäänä.
”Joko olette puhuneet Edithin kanssa?”
Eli räpäytti silmiään ja käänsi päätään niin, etteivät heidän katseensa kohdanneet suoraan.
”Ei. Mistä pitäisi? Kaikki on hyvin.”
”Eli, tiedän, että riitelitte. Edith soitti minulle.”
Bast epäröi hetken, katsoessaan kuinka Elin hartiat kohosivat lähemmäs korvia, mutta jatkoi lopulta siitä huolimatta:
”Hän itki.”
Eli ei vastannut heti, vaan nytkähti liikkeelle, katosi käytävään ja kiersi todennäköisesti olohuoneen kautta ennen kuin palasi takaisin ovensuuhun. Hänen kasvoilleen oli kohonnut sulkeutunut ilme, käsivarret olivat tiukasti puuskassa, jalka naputti ahdistuneesti lattiaa.
”Kyllä minä soitan hänelle. Heti huomenna”, mies vakuutti hiljaa, vaihtoi käsiensä asentoa ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan. Katosi taas vaeltaakseen kierroksen ympäri asuntoa.
Bast vilkaisi lääkedosettia ja hillitsi vain vaivoin halunsa vetää sen lähemmäs, varmistaakseen, että päivän annos oli syöty. Vedenkeitin napsahti, ja hän kääntyi kaatamaan kiehuvaa vettä mukeihin. Liian kuumaa, ohjeen mukaan olisi pitänyt antaa sen jäähtyä ensin seitsemäänkymmeneen asteeseen.
Ehkä se ei ollut niin tarkkaa. Kolmelta aamuyöllä.

Eli havahtui oveltaan kuuluvaan koputukseen. Hän jäi tuijottamaan seinälle kiinnitettyä vanhaa musikaalijulistetta, joka julisti The Phantom of the Operan olevan ”London’s most haunting lovestory.” Christineä kannattelevan Phantomin katse tuntui tuijottavan tuomitsevana julisteen särkynyttä peiliä jäljittelevän pinnan läpi. Olisikohan katse ollut yhtä ankara, jos Phantomin maskin takana olisi ollut David?

Tuskin. David ei ollut sitä tyyppiä, joka tuomitsi ystäviensä tekoja. Ainakaan kuulematta näitä ensin perinpohjaisesti.

Uusi koputus sai Elin hätkähtämään ja palaamaan todellisuuteen.
”Joo?” hän huikkasi, samalla kun kurkotti puhelimensa yöpöydältä. Kaksi saapunutta puhelua, mutta kumpikaan niistä ei ollut Aidalta.
Bast kurkisti sisään huoneeseen. Marraskuinen viima viipyi vielä poskien punehtuneella iholla.
”Oletko nukkunut koko päivän?” mies kysyi, tummia kulmiaan kutristaen.
”En.”
Ei se ollut vale, hän ei ollut nukkunut. Olkoon, ettei myöskään noussut sängystä sen jälkeen, kun oli  kömpinyt sinne joskus yhdentoista jälkeen. Aamulla. Mistä oli, pikaisen kännykän kellon vilkaisun perusteella, kohta kahdeksan tuntia.
Ilmankos olo alkoi olla epämukava.

”Ajattelin laittaa ruokaa”, Bast jatkoi, ja Eli tunnisti selvästi äänensävyn, joka yritti olla olematta liian huolestunut. Hän punnersi itsensä istumaan ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
”Voin tulla auttamaan. Käyn ensin suihkussa.”
”Keittiö on vähän ahdas, Eli.”
”Voin tulla ovensuuhun katsomaan, kun laitat ruokaa.”

Hiukset valuttivat vielä vettä niskaan, kun Eli seisahtui pikkuruisen keittiön ovensuuhun. Bast oli jo ehtinyt aloittaa, ruskisti soijarouhetta ja pilkkoi vihanneksia tarmokkaan tasaisesti. Pastakastikkeeseen, huijasi syömään niitä kuin nirson lapsen.
”Miten päivä meni?” Eli kysyi, nojaten olkapäätään ovenkarmiin samalla kun kaivoi puhelimen housuntaskusta. Ei vieläkään puhelua.
Hän nykäisi päänsä pystyyn, kun tajusi Bastin sanoneen jotakin. Hitto, olisi pitänyt kuunnella, kun itse oli vielä kysynytkin.
”Mitä? Anteeksi, ajatukset harhailivat.”
Hän virnisti, tavoitellen kevyttä äänensävyä. Jalka alkoi naputtaa levotonta rytmiä lattiaa vasten.
Bast kippasi rouheen odottamaan ja alkoi seuraavaksi kuullotta pienenpieniksi pilkottuja porkkana- ja sipulikuutioita.
”Sanoin, että Edith on ollut sinusta huolissaan.”
Eli tunsti syyllisyyden nipistävän vatsaa, tai ehkä se oli vain nälkä, joka oli hiipinyt hiljaa kimppuun. Hän oli ajanut Edithin pois, lempeästi mutta ajanut silti, vakuuttanut, että kaikki oli hyvin. Leuka liikkui taas normaalisti ja mustelmat olivat käytännössä kadonneet, ainoastaan kalpea keltaisuus viipyi aivan leukapielen tuntumassa.

Eli valui hitaasti ovenkarmia pitkin istumaan, kääntyi nojaamaan selkäänsä sitä vasten ja tukki ovensuun pitkillä jaloillaan, vaikka vetikin niitä koukkuun kehoaan vasten.
Porkkananpalat sihisivät pannulla sipulin kanssa.
”Päädyin melkein sänkyyn Aidan kanssa. Silloin. Viimeisen esityksen jälkeen.”
Bast ei sanonut mitään, pyöräytti vain rauhallisesti puukauhalla vihannesseosta.
”Suutelimme, eikä se mennyt sen pidemmälle. Mutta olisi voinut mennä.”

Hetken keittiössä kuului vain terävä sihinä, kun Bast lisäsi seokseen herneitä.

”Rakastatko sinä yhä Aidaa?” mies kysyi lopulta. Rauhallisesti, ei tuomitsevasti.
Eli juoksutti sormensa läpi märistä hiuksistaan.
”En tiedä. Ehkä. Mutta ei sillä ole mitään väliä, Aidalla on Simon. Aida valitsi Simonin.”
”Ja sinulla on Edith.”
”… Ja minulla on Edith. Voi helvetti, Bast, minä olen ollut hänelle helvetin kamala.”
”Niin olet.”

Eli odotti hetken, mutta Bast ei jatkanut.
”Me olimme molemmat humalassa, Aida ja minä.”
”Sinun ei pitäisi juoda.”
”Ei. Mutta ei se ollut vain sitä. Roolit jäivät päälle, Marius ja Eponine. Se oli typerää, eikä olisi johtanut pidemmälle, hölmö tunteellinen hetki.”
Bast ei sanonut mitään.

Eli nielaisi.
”Minä rakastan Edithiä.”
Hiljaisuus jatkui vielä hetken, ennen kuin Eli tempaisi itsensä pystyyn sellaisella vauhdilla, että Bastkin hätkähti.
”Mihin sinä nyt laukkaat?” mies tiedusteli, tummia kulmiaan kurtistaen.
”Täytyy hoitaa yksi juttu”, Eli vastasi ja puolivälissä matkalla olohuoneeseen, missä kannettava tietokone odotti sohvapöydälle unohtuneena.

Edith oli ansainnut kunnon anteeksipyynnön.

Olisi ehkä pitänyt tarkistaa, että Edithillä tosiaan oli vapaa aamupäivä.
Mutta se oli myöhäistä nyt, kun Eli jo seisoi Lean mutkassa kohoavan kerrostalon alaovella ja soitti ovisummeria. Kakkosasunto, niin Edithin perhe taisi tätä kutsua. Vai oliko se peräti kolmosasunto nyt, kun yksi tyttäristä oli varannut sen omaan käyttöönsä?
Edith vastasi, kuulosti siltä, että oli juuri herännyt, ääni oli unisen painuksissa.
Eliä hymyilytti.
”Edith, anteeksi, taisin herättää sinut. Saanko tulla hetkeksi sisään?”
”Eli? Tietenkin, olen kyllä pyjamassa...”
”Ei haittaa, ihan vain nopeasti. Täytyy puhua yhdestä jutusta.”

Eli loikki portaat ylös ylimpään kerrokseen, kaksi porrasta kerrallaan.
Edith näytti sietämättömän suloiselta avatessaan oven, ruskeat kiharat pörrössä ja päällään hieman liian iso silkkipyjama.
Mutta tummissa silmissä oli kyyneleitä.

Eli jähmettyi hämmentyneenä aloilleen.
”Eddie, mitä..?”
”Sinä tulit jättämään minut, eikö niin?”

Jättämään? Eliltä meni hieman liian kauan tajuta, mitä nainen tarkoitti. Eikä nauruun purskahtaminen ollut ehkä se reaktio, joka olisi ollut tilanteessa kaikkein sopivin.
”Tulin kysymään, lähdetkö kanssani käymään Helsingissä nyt viikonloppuna”, Eli selitti ja yritti vetää naisen halaukseen. Tämä pyristeli vastaan, yritti kohottaa katseensa hänen kasvoihinsa.
”Helsinkiin? Suomeen? Mitä ihmettä sinä puhut?”
”Kun kävimme viime vuonna katsomassa sitä venäläistä balettiryhmää, jota rakastit. Heillä on nyt meneillään kiertue, valitettavasti mantereen puolella. Ensi lauantaina he esiintyvät Helsingissä. Lähdetkö mukaan?”

Nyt oli Edithin vuoro hämmentyä, yrittää samalla räpytellä ripsiin takertuvia kyyneleitä pois sumentamasta katsetta.
”Helsinkiin..? Mutta ei kai sinne saa edes lippuja? Ja lennot ja hotelli...”
Eli suli hymyyn.
”Kaikki on varattu jo valmiiksi. Ja maksettu. Niin että jos sinä et lähde, minun täytyy varmaan viedä sinne sitten Bast. Ei sillä, hän tykkää kyllä kulttuurista, mutta paljon mieluummin lähtisin kyllä sinun kanssasi.”
Hänen ilmeensä vakavoitui.
”Edith, kuule, tiedän, että olen ollut sinua kohtaan viime aikoina ihan hirveän epäreilu. Mutta ihan oikeasti arvostan kaikkea sitä, mitä olet minun puolestani tehnyt. Tiedän, että tämä on pieni juttu siihen verrattuna, mutta haluaisin pyytää sinulta anteeksi sitä, millainen olen ollut. Minä rakastan sinua, tiedäthän sen?”

Lisää kyyneleitä tulvahti Edithin silmiin, ja Eli tunsi hätääntyvänsä.
”Anteeksi, teinkö jotain väärin? Tai tietenkin tein, mutta sano vain, jos et halua lähteä, jos...”
”Kyllä minä lähden. Voi Eli, sinä olet yksi idiootti, käytitkö taas kaikki rahasi? Lähdetään sitten sinne Helsinkiin, minä saan viikonlopun järjestymään vapaaksi. Olisit voinut kyllä kysyä siitä etukäteen… Sinä olet yksi hölmö.”

Eli uskalsi taas hengittää ja rutisti Edithin tiukemmin syliinsä, eikä nainen enää vastustellut. Hän painoi pehmeän suudelman ensin kummallekin kyynelten suolaamalle poskelle ja lopulta huulille.
”Onko Connie kotona?” hän kysyi suudelman lomasta.
”Ei.”
”Haittaako, jos tulen käymään..?”
”… Ei.”