[P] We'll do whatever just to stay alive

Perjantai 3. marraskuuta 2017

Teddy oli käynyt poikansa kanssa Miyaton luona, kun seinät olivat uhanneet kaatua päälle hiljaisessa asunnossa. Hän olisi tahtonut mennä tallille Matthewn kera, esitellä poikaa ylpeänä jokaiselle, joka pysähtyisi tervehtimään, ja rapsutella Tinyä yhdessä pilkesilmäisen lapsen kanssa. Gabriellen uhkaus oli kuitenkin pitänyt hänet poissa Rosings Parkista, ja niinpä hän oli palannut kotiin, kun Miyaton oli aika lähteä tallille.
”Katsotaanpa, mitä me keksimme tänään päivälliseksi”, mies jutusteli hyväntuulisesti pojalleen astuessaan lapsi sylissä eteiseen. Hän räpäytti kerran silmiään varmana siitä, etteivät Gabriellen kengät olleet olleet tuossa, kun he olivat lähteneet.
”Gabrielle?” Hän kutsui ja suli hymyyn, kun näki vaimonsa. ”En tiennyt, että olet jo tulossa kotiin”, hän tervehti lämpimästi ojentaen poikaa äitinsä syliin, kun Matthew kurkotteli Gabriellen suuntaan.
”Matthew on ollut oikein kultainen pieni poika”, hän vakuutti vaimolleen suukottaen Gabriellen ohimoa. ”Mutta tietenkin kaivannut sinua kovasti.”

Gabrielle piti hymyn kasvoillaan, suukottaen poikaansa poskelle. Ilmeisesti työnantaja ei ollut ehtinyt naisen itsensä edelle.
"Ihana kuulla. Missä olitte?"

”Miyatolla”, Teddy vastasi. ”Kun kerran talli oli kiellettyä aluetta”, hän lisäsi pienen hymyn kera. Matthewn kanniskelu oli riittävän raskasta ilman, että joutui hevosten keskelle, joista suurin osa pelkäsi lastenrattaita. Hän epäili, että lääkärillä olisi ollut sanansa sanottavanaan siitä, että hän kanniskeli poikaa kainalossaan ympäriinsä, mutta niin kauan kuin kylkiluut eivät protestoineet, ei hän nähnyt mitään syytä, miksei olisi voinut tehdä niin.
”Saitko työt hoidettua nopeammin, kun ehdit jo kotiin? Vai peruuntuiko joku tapaaminen?”

"Hienoa, olen ylpeä sinusta." Gabrielle oli painamassa suukon Teddyn huulille, mutta jätti sen tekemättä. Hän ei pystynyt.
"Peruuntunut tapaaminen. Pääsin lähtemään jo aamulla. Joten, mitä tehdään päivälliseksi?"

”Kiitos”, mies virnisti. Hänkin oli ylpeä itsestään, kun oli vastustanut kiusausta mennä tallille. Hän ei tosin ollut epäillyt hetkeäkään, että Gabrielle ei vitsaillut uhatessaan häntä mitä kekseliäimmillä tavoilla, jos hän veisi pojan tallille kun oli edelleen itse puolikuntoinen putoamisestaan.
”Sitä juuri Matthewlta kyselin. Mitä jos istut alas pojan kanssa, vaihdatte kuulumisia ja minä koetan taikoa esille jotakin syömäkelpoista?”

Gabrielle naurahti ja vilkaisi poikaansa.
"Mennäänkö leikkimään? Mennään. Tule rakas, mennään." Aivan kuin sylissä olevalla pojalla olisi ollut vaihtoehtoja. Nainen meni kasaamaan pojan kanssa palikkalinnaa olohuoneeseen. Eli hän kasasi ja Matthew kaatoi sen jossakin vaiheessa.

Teddy totesi nopeasti kaappeja pengottuaan, ettei hänen taitotasolleen sopivia vaihtoehtoja ollut kovinkaan montaa. Hän laittoi riisiä keittymään, pilkkoi tuoreita kasviksia pannulle ja paistoi marinoituja kanafileitä toisella. Hän jätti kanat ja kasvikset hautumaan matalalle lämmölle riisien vielä kypsyessä, ja suunnisti olohuoneeseen katsomaan vaimoaan ja poikaansa. Lapsen nauru Matthewn kaataessa palikkakasan riitti vetämään oviaukkoon nojailevaa miestä puoleensa niin, että Teddy löysi itsensä pian lattialta vaimonsa vierestä. Hän juoksutti kättään naisen yläselällä lempeä hymy huulillaan, kun katsoi pienen lapsen riemua.
”Rakastan sinua valtavasti”, mies julisti hiljaa ja käänsi päätään painaakseen suukon naisen paidan peittämälle hartialle.

Tajuamattaan nainen jäykistyi kosketuksesta. Ei paljon, mutta riittävästi.
"Minäkin sinua." Se ei ollut vale. Hän rakasti miestään, vaikka kuinka, mutta nyt pelkäsi kosketusta.

Teddy kurtisti kulmiaan tajutessaan vaimonsa jäykistyvän käsivartensa alla. Pakeniko nainen häntä, vai kuvitteliko hän vain?
”Onko kaikki kunnossa?” Hän kysyi pehmeästi siirtyen sen verran sivummalle, että saattoi katsoa Gabriellen kauniita kasvoja.

Hymy pysytteli itsepintaisesti naisen kasvoilla. Maski, josta hän ei halunnut luopua.
"On. Loistavasti, kun olen kotona. Eihän ruoka pala, rakas?"

”Ei, se vain hautuu”, hän vakuutti. Hän silmäili vaimonsa kasvoja pää kallellaan. Gabrielle hymyili, se oli totta, mutta nainen ei hehkunut samaan tapaan kuin yleensä.
”Oletko varma? Et näytä yhtä onnelliselta kuin yleensä, kun pääset takaisin kotiin. Eihän mikään paina mieltäsi?”

Gabrielle katsoi miestään, mutta ei suoraan silmiin. Itsevarma nainen kohtasi normaalisti aina rakkaansa silmästä silmään.
"Ei paina. Olen vain väsynyt, palasin junalla."

”Gabrielle”, mies huokaisi tarttuen vaimonsa käteen. Hän koetti ujuttaa omat sormensa naisen sormien lomaan ja piilottaa siromman käden omiensa väliin. ”En ole aina kaikista tarkkasilmäisin, mutta tiedän, kun valehtelet minulle. Pyydän, älä tee sitä, vaan kerro, mikä sinun on”, hän vetosi koettaen tavoitella Gabriellen katsetta.

Gabrielle halusi vetää kätensä pois. Ruskeissa silmissä välähti pelko, eikä se varsinaisesti ollut naisen olemuksen vakituisia asukkaita.
"Kun Matthew nukkuu? Kiltti?"

Teddy laski irti naisen kädestä kuin kosketus olisi polttanut. Hän nyökkäsi terävästi, nousi jalkeille ja suunnisti hartiat kireäksi jännittyneinä takaisin keittiöön. Gabrielle ei ollut kunnossa, mutta ei tahtonut puhua siitä, ennenkö poika olisi nukkumassa. Hän nojasi kämmenensä vasten keittiön tasoa ja painoi päänsä tasaten hengitystään. Mitä ikinä olikaan tapahtunut, se ei voinut olla mitään hyvää. Mies pakotti ajatuksensa pysymään tässä hetkessä. Hänen täytyi laittaa ruokaa. Kattaa pöytä. Gabrielle puhuisi, kun olisi valmis.
Niine ajatuksineen mies kävi toimeen, kattoi pöydän ja ruoan valmistuttua kantoi senkin tarjolle. Hän istui vaitonaisena pöytään, kaatoi Gabriellelle lasin vettä ennenkö täytti omansa ja ojensi nokkamukia Matthewlle, joka heilutteli iloisena käsiään syöttötuolissaan.

Gabrielle ei pitänyt siitä painostavasta tunnelmasta kun istui pöytään. Hän katsoi miestään, tuntien surun nousevan sisällään. Ruokailu sujui hiljaisissa merkeissä, kuten myös Matthewin nukuttaminen. Pojan mentyä nukkumaan, nainnen etsiytyi miehensä luo.
"Teddy?"

Mies oli siivonnut keittiön sillä aikaa, kun Gabrielle oli käynyt nukuttamassa lapsen. Sen jälkeen mies oli istahtanut sohvalle pyöritellen käsiään hermostuneena. Hän oli palannut vuosien takaiseen tapaansa laskea mielessään esteratoja. Sulkea silmänsä ja kuvitella eteensä esteradan, jota hän arvioi ratsastusta varten. Laskea askelia, arvioida kulmia, pohtia esteiden värejä ja muita ominaisuuksia. Se auttoi pitämään ajatukset kurissa ja esti paniikkia ja hätää nostamasta päätään, vaikka hänen teki mieli sännätä vaimonsa luokse ja ravistella tuosta totuus irti.
”Täällä kulta”, hän huikkasi sohvalta ja kääntyi hymyilemään Gabriellelle etsien katseellaan naisen kasvoilta selitystä aiempaan käytökseen.

Gabrielle katsoi miestä pitkään, istumatta tuon viereen. Hän näpersi hermostuneena pitkähihaisen poolopaitansa hihaa. Nyt kun olisi pitänyt puhua, hän ei saanut sanoja ulos suustaan.

Mies ojensi kättään naista kohden sanattomana pyyntönä saada edes toinen hermostuneesti poolopaitaa nyppivistä käsistä omakseen, mutta aiemman reaktion tähden ei uskaltanut vain tarttua Gabrielleen.
”Mitä Lontoossa tapahtui? Satuttiko joku sinua?” Hän kyseli pehmeästi koettaen tavoitella Gabriellen katsetta huoli suklaanruskeissa silmissä viipyen.

Nainen veti kättä itseään kohti. Hän ei pystynyt hyväksymään aviomiestään lähelle. Ei nyt. Silmät harhailivat pitkin Durhamin seesteisessä lähiössä sijaitsevan talon kodikasta olohuonetta.
"Mm. Kyllä." Oli hankala sanoa sitä ääneen. Sitten se olisi totta. Veronicallekaan hän ei ollut vastannut, naisen udeltua mikä tuli.

”Gabrielle”, mies vetosi pehmeästi sulloen kätensä polviensa väliin, ettei kurkottaisi naista kohden. Nainen oli jo tehnyt selväksi, ettei tahtonut häntä lähelleen, ja hän aikoi kunnioittaa sitä toivetta. ”Puhu minulle. En osaa lukea ajatuksiasi, ja mitä pidempään olet hiljaa, sitä enemmän minä pelkään.”

Gabrielle nieleskeli hiljaa, katsoen lopulta vaitonaisena omia kenkiään.
"Minä..." Miten hän voisi kertoa sellaista rakastavalle miehelle? Jos Teddy ei haluaisi häntä enää?
"Minut... Väkisin." Ei hän osannut sanoa sitä suorempaan. Eikä turhan kovaan ääneen, naista hädintuskin kuuli.

Teddy kumartui lähemmäs naista palaen halusta koskettaa Gabriellea. Sipaista naisen hiuksia, silittää hartiaa, pyyhkäistä kevyesti käsivartta muistutuksena siitä, että hän oli tässä. Hän oli läsnä, kaikki oli hyvin ja mikään ei voisi satuttaa naista enää. Hän joutui todella pinnistelemään saadakseen selvää naisen hiljaisista, tukahtuneista sanoista.
Ja maailmalta putosi pohja hänen altaan. Mies jähmettyi aloilleen osaamatta reagoida. Mitä hän voisi sanoa? Mitä hän voisi tehdä? Ei Gabriellea, ei hänen rakasta vaimoaan, ei Matthewn äitiä. Ei. Hän tajusi unohtaneensa hengittää vasta siinä kohtaa, kun maailma pimeni silmissä ja mies joutui vapauttamaan toisen kätensä saadakseen tukea sohvasta. Hän veti syvään henkeä koettaen pakottaa kehonsa tekemään yhteistyötä, hoitamaan tehtävää, joka sille oli annettu. Keuhkojen tuli pumpata happea, sydämen kierrättää verta sormenpäitä myöten, aivojen keskittyä levottomiin, sinne tänne säntäileviin ajatuksiin. Kielen löytää sanat, jotka tulisi sanoa, käsien löytää se hiuksenhieno raja lohduttamisen ja pelon väliltä.
”Mitä voin tehdä, rakas?” Hän sai kähähdettyä, vaikka kurkku tuntuikin tukkiutuneen tiedon voimasta.

Gabrielle selvästi häpesi. Nainen nieleskeli tyhjää, miltein kärsien.
"Ei mitään." Ei mies voinut tehdä mitään.

”Oletko varma?” Hän kysyi epätoivoisena. Hän tekisi mitä tahansa vaimonsa eteen. Ottaisi vaikka nukkuvan poikansa auton kyytiin ja ajaisi loppupäiväksi ja yöksi muualle, jos nainen tahtoisi tilaa ympärilleen. Tai ystäviä ilman hänen läsnäoloaan. Tai hän kyyditsisi naisen minne tahansa tuo tahtoisi. Mitä tahansa, mikä auttaisi Gabriellea.

Gabrielle ei halunnut olla yksin. Se tuntui pahalta. Hän ei halunnut vastata Veronicalle. Nainen halusi ettei sitä tapahtunut koskaan.
"Olen."

”Saanko… Saanko halata sinua?” Mies ehdotti kyyneleet suklaanruskeissa silmissä kimaltaen. Naisen tuskaa oli kamala seurata, eikä se auttanut, että hän tunsi olonsa kerrassaan hyödyttömäksi. Hän ei voinut tehdä mitään, mikä auttaisi Gabriellea. Olisipa hän voinut kääntää kelloja taaksepäin ja estää naista lähtemästä Lontooseen lainkaan.

Gabrielle veti syvään henkeä ja nyökkäsi. Hän voisi kestää miehensä halauksen? Voisihan? Ainakin Teddy päästäisi irti jos hän ei kestäisi.

Mies levitti käsiään päättäen, että antaisi naisen painautua häntä vasten eikä niin, että hän kiskoisi vaimonsa lähelleen. Hän ei kyennyt edes kuvittelemaan, miltä Gabriellesta mahtoi tuntua. Hänen vahva, voittamaton vaimonsa ei ollut koskaan näyttänyt niin lyödyltä, ei ainakaan hänen nähtensä.

Gabrielle painui varovasti Teddyn käsien suojaan. Kun poika oli nukkumassa, hän antoi itsensä itkeä. Se oli ensimmäinen kerta kun hän vuodatti kyyneltäkään sen vuoksi.

Mies silitti hellästi naisen selkää antaen omien kyyneltensä valua poskille. Hän olisi tehnyt mitä tahansa, aivan mitä tahansa, jos olisi voinut poistaa tuskan naisen siroilta harteilta. Ottaa sen omaksi taakakseen tai estää koko tilanteen syntymisen. Mitä tahansa, että Gabriellen olisi parempi olla. Hän sulki silmänsä toivoen heräävänsä painajaisesta. Tai vaikka sairaalasta. Ehkä hän oli ajanut kolarin, lyönyt päänsä ja hallusinoinut koko tilanteen.
”Olen niin pahoillani rakas, voisinpa tehdä jotakin”, hän kuiskasi hiljaa jatkaen naisen selän silittelyä tasaiseen, rauhalliseen tahtiin.

Hyvin lohduton niiskaus pääsi naisesta tuon itkiessä. Hän oli niin pettynyt itseensä.
"Ei se mitään, se ei ole sinun syysi." Puhuessaan hän kuulosti siltä kuin olisi ollut tukehtua.

”Ei se ole sinunkaan”, mies muistutti lempeästi. ”Haluan vain auttaa. Teen mitä tahansa, että sinun on hieman helpompi hengittää.”

"Onhan!" Gabrielle vinkaisi. Olisi pitänyt olla viisaampi. Jotenkin. Olisihan sen pakko olla ollut estettävissä?

”Ei ole”, mies vastasi ehdottomuutta äänessään. Siitä ei ollut pienintäkään epäilystä, etteikö syy ollut jossakin aivan muualla kuin Gabriellessa. Nainen ei ollut tehnyt mitään väärää.
”Tietenkään se ei ole sinun syytäsi. Sinä et pyytänyt, että näin kävisi.”

"En!" Gabrielle olisi antanut mitä tahansa siitä että olisi voinut tänään tavata Charlesin.
"Anteeksi."

”Se ei ollut syytäsi”, hän toisti luottamatta siihen, että nainen todella uskoi hänen sanojaan. Hän kertoisi päivittäin Gabriellelle kuinka syytön nainen oli tilanteeseen, kunnes Gabrielle uskoisi siihen itsekin.
”Älä pahoittele”, mies rauhoitteli pidellen naista käsivarsiensa suojassa. Olisipa hän ollut naisen mukana Lontoossa.

Gabrielle vetäytyi kauemmas.
"Menen suihkuun." Hän ei kyllä tiennyt miten eilen rikki hinkattu iho reagoisi peseytymiseen. Olo oli kuitenkin niin saastainen.

Teddy antoi käsiensä valua takaisin syliinsä, kun nainen vetäytyi hänen luotaan. Oma avuttomuus turhautti, mutta mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä kuin pidellä naista Gabriellen itkiessä? Ei ollut mitään, mitä hän voisi sanoa tai tehdä, joka muuttaisi tapahtumia.
”Selvä”, hän nyökkäsi lähinnä sen merkiksi, että oli tiedostanut vaimonsa sanat.

Gabrielle oli jo matkalla, kun kääntyi katsomaan miestään.
"Jos Charles kysyy, olen flunssassa." Kenenkään muun ei tarvitsisi tietää. Se tosin antoi viitteitä siitä, että nainen oli kärsinyt yksin eilisen. Suihkusta hän palasi nopeasti, siihen ainoaan peittävään pyjamaan puettuna. Mustelmat tekivät tuloaan ja Teddyn ei tarvinnut nähdä niitä.

Hän nyökkäsi uudemman kerran. Flunssassa, selvä. Ajatus ystävälle valehtelemisesta teki kipeää, mutta hän tekisi sen Gabriellen vuoksi. Mitä tahansa vaimonsa vuoksi.
”Haluatko mennä jo nukkumaan?” Mies kysyi pyöritellen käsiään, kun ei tiennyt mitä niillä olisi tehnyt. Hän ei uskaltanut kurkottaa kohti vaimoaan siinä pelossa, että tekisi tilanteesta vain entistä pahemman naiselle, joka oli kärsinyt jo aivan liikaa.
”Minä… Minä voin nukkua Matthewn luona. Jos niin on… parempi”, hän ehdotti joutuen taistelemaan, että sai sanat suustaan.

Gabrielle mietti hetken. Halauksen kestäminen kävi työstä, mutta tuntuisi kamalalta työntää Teddy muualle nukkumaan.
"En halua että... Näet... Mitään." Jos paidan hiha nousisi?

”Rakas, mikään… jälki ei muuta sitä, miten rakastan sinua”, mies huomautti pehmeästi. Hän tunsi sydämensä särkyvän naisen hädän edessä eikä voinut olla moittimatta itseään avuttomuudestaan.
”Mutta en tahdo, että joudut pelkäämään tai et saa nukuttua sen tähden, että olen liian lähellä. En tahdo satuttaa sinua”, Teddy jatkoi. Hän nukkuisi Matthewn luona ilman hetkenkään epäröintiä, jos se takaisi Gabriellelle paremmat yöunet omassa sängyssä.

Ei hän tiennyt mikä helpottaisi. Mikään ei tuntunut helpottavan.
"Se tekee siitä todellista." Jos Teddy ei nähnyt jälkiä, se ei ollut totta. Miltein pettämätön logiikka.
"Et sinä satuta."

”Gabrielle, rakas, se on todellista joka tapauksessa”, mies nielaisi. Hän ei tahtonut kertoa sitä vaimolleen, mutta Gabriellen ei tosiaankaan tarvinnut murehtia hänen tähtensä. Hän pärjäisi kyllä. Naisen ei tarvitsisi suojella häntä.
”En halua, että tunnet olosi epämukavaksi minun tähteni.”

Gabrielle avasi suunsa, mutta sulki sen. Hän valahti polvilleen, itkien jälleen.
"H-hävettää.."

”Hei kulta, ei yhtään tuota”, mies torui niin lempeästi kuin vain saattoi. ”Ei sinulla ole mitään hävettävää. Olet rohkein, vahvin, uskomattomin nainen, jonka tunnen. Sinulla ei ole mitään hävettävää”, hän toisti.

Gabrielle haroi ruskeita hiuksiaan. Hän ei tiennyt miten käsitellä asia. Nainen pudisteli päätään kevyesti. Hän ei ollut tuosta mitään, ainakaan enää.

Teddy liukui polvilleen lattialle naisen viereen ja laski hitaasti kätensä Gabriellen olalle. Naisen päänpudistelu sai sydämen särkymään. Ei yllättänyt, ettei Gabrielle nähnyt omaa kauneuttaan tässä hetkessä, mutta eikö nainen olisi voinut luottaa edes hänen sanoihinsa?
"Rakastan sinua. Anna minun auttaa", hän vetosi koettaen houkutella naista jaloilleen. Kenties paras mitä nainen voisi tehdä olisi käpertyä tyynykasan keskelle sänkyyn. Hautautua lämpimiin peittoihin ja koettaa saada levätyksi, vaikka uni ei heti maittaisikaan.

Se värähdys kulki kehon läpi ennen kuin hän ehti estää itseään. Mitä elämästä tulisi jos hän pelkäisi omaa aviomiestään!? Teddy kuitenkin oli hyvin, hyvin lempeä mies.
Varovasti tuon avulla hän nousi ylös, kuivaten poskeaan.

Teddy ei halunnut olla syy sille, miksi Gabrielle pelkäsi, mutta hän ymmärsi syyn sen taustalla. Hän ei koskaan satuttaisi naista, mutta keho reagoi ensin ja ajatteli vasta sitten.
"Mennään nukkumaan", hän sanoi vaimolleen pitäen huolta, ettei koskenut naiseen kulkiessaan tuon mukana makuuhuonetta kohden. "Tahdotko jotakin? Kupin teetä?" Hän ehdotti jäädessään seisomaan oven vierelle.

Gabrielle pudisteli kevyesti päätään. Hän halusi nukkua miehensä vieressä, mutta se ei nyt tainnut olla vaihtoehto. Ja molemmat tiesivät sen, vaikka eivät myöntäneet
"En. Hyvää yötä rakas." Hän katosi makuuhuoneeseen, tuntien olonsa niin yksinäiseksi.

”Hyvää yötä”, mies vastasi huoli raskaana peittona äänessään. Hän sulki oven poistuessaan makuuhuoneesta, kävi kurkistamassa nukkuvaa poikaa ja palasi alakertaan tablettinsa pariin. Tuskin hän oli ehtinyt aukaista sähköpostinsa, kun oveen koputettiin. Mies vilkaisi kelloaan, kurtisti kulmiaan ja nousi sohvalta harppoen aukaisemaan oven Veronicalle, joka ei kuunnellut selityksiä tai Teddyn epätoivoista yritystä estää naista astumasta suoraan sisään ja porhaltamasta portaita ylös kaksi askelmaa kerrallaan. Veronica koputti makuuhuoneen oveen ennenkö raotti sitä sen verran, että saattoi kurkistaa sisälle hämärään huoneeseen.
”Sain viestisi”, hän sanoi tervehdyksenä - ja kenties selityksenä sille, miksi oli vain ilmestynyt durhamilaisen omakotitalon pihaan. ”Olen nyt tässä.” Vasta, jos häneltä kysyttiin. Hän oli ollut jumissa aamusta asti töissä, eikä ollut päässyt lähtemään kuin vasta nyt. Hän oli ajanut suoraan Durhamiin, ja potkaisikin korkokenkänsä jalastaan vasta makuuhuoneen puolella tassutellen sukkahousujen peittämin varpain sängyn vierelle.
”Voi rakas”, hän huokaisi istuen varovaisesti sängyn laidalle.

Gabrielle oli yrittänyt parhaansa mukaan sulkea kaiken mielestään, mutta hätkähti istumaan kun joku tömisti portaita ylös.
"Mitä ih... Ei sinun olisi tarvinnut tulla." Hän mutisi hiljaa.

”Tietenkin tarvitsi, älä nyt hulluja puhu”, Veronica vastasi. Ei hänellä ollut ollut muuta vaihtoehtoa. Jos Gabrielle sanoi tarvitsevansa häntä, hän saapuisi naisen luokse vaikka se vaatisi millaista ihmettä tahansa.

Ei nainen ollut antanut Veronicalle edes syytä.
"Kaikki on jo ihan hyvin." Se olisi voinut olla vakuuttavampaa jos hän ei olisi alkanut heti kyynelehtiä.

”Tietenkin on”, nainen vastasi päätään pudistaen. Ja lehmät lensivät. Hän ei tarvinnut syytä Gabriellen suruun ja murheeseen. Hänen täytyi vain olla Gabriellen luona ja toivoa, että läsnäolo riittäisi. ”Tee tilaa, niin pääset kainaloon.”

Nainen teki tilaa sängyssä ja kävi ystävänsä kainaloon.
"Olet hullu."

”Enkä ole”, Veronica väitti vastaan pehmeästi kietoessaan kätensä hellästi Gabriellen ympärille. Se muistutti kaikista niistä öistä sisäoppilaitoksessa, kun uni ei ollut tullut, ja he olivat livahtaneet toistensa huoneisiin siinä toivossa, että seura karkottaisi painostavat ajatukset.
”Minulla oli vain pitkä päivä töissä, joten kaipasin seuraasi.” Koska hänhän ei missään nimessä ollut tullut tänne ystävän viestin säikäyttämänä.

Gabrielle muisti siinä ne ensimmäiset, koti-ikävän täyttämät yöt. Kun hän oli saanut ystävästä tukea.
"Älä valehtele. Tiedän että säikäytin sinut tulemaan."

”Ehkä ihan vähän niinkin”, nainen myönsi. Turha sitä oli kieltääkään, sillä Gabriellen viesti ja sitä seurannut hiljaisuus oli kertonut aivan riittämiin.

"Teddy ei sanonut mitään?" Miten mies pystyi? Ystävä oli ilmeisesti tunkenut tuon ohi väkisin.

”En jäänyt kuuntelemaan enää ensimmäisen pyynnön jälkeen lähteä kotiin”, nainen totesi häpeämättä sitä lainkaan. Mies oli koettanut sanoa, miten Gabrielle oli nukkumassa, mutta hän oli vain tönäissyt miehen sivuun kivahtaen tuon hiljaiseksi ja suunnannut yläkertaan.
”Hän ehkä pitää minusta tämän jälkeen vielä vähemmän kuin aiemmin, mutta yksi lysti se minulle on. Sinä sanoit tarvitsevasi minua, joten minä tulin.”

"Se ei johdu siitä ettei hän pitäisi sinusta." Gabriellen silmiin Teddy vältti naista vain koska Veronica teki harvinaisen selväksi ettei pitänyt miehestä.

”Kenties”, hän vastasi huolettomasti. Häntä ei haittaisi, vaikka mies julistaisi avoimen sodan häntä vastaan tultuaan tönityksi omassa eteisessään. Gabrielle oli tärkeämpi kuin mikään muu, joten helvetin portitkaan eivät pysäyttäisi häntä, kun hän pyrki ystävänsä luokse.

Gabrielle puri hetken huultaan, purskahtaen sitten itkuun. Hän olisi halunnut miehensä viereen, enemmän kuin mitään, mutta pelkäsi tuon kosketusta alitajuisesti. Helvetti.

Veronica silitteli naisen tummia hiuksia hyräillen pehmeästi yhtä niistä harvoista lasten tuutulauluista, jotka oli koskaan itse oppinut. Samaa, jota hän oli käyttänyt aina sisäoppilaitoksessakin rauhoitellessaan koti-ikävää potevaa nuorempaansa.
”Olet turvassa nyt”, hän kuiskasi pehmeästi. Ei vaatinut paljoa päätellä, mitä oli tapahtunut, kun hän oli lohduttamassa ystäväänsä Teddyn sijaan.

"En ole. Edes kotona." Jos hän oliti turvassa, hän ei olisi joutunut pelkäämään täälläkin. Hän poti syyllisyyttä siitä millaisen taakan vieritti miehensä niskoille.
"En kestä edes oman mieheni läheisyyttä."

"Olet", nainen vakuutti hiljaa. "Kukaan ei voi satuttaa sinua täällä." Gabrielle oli täysin turvassa näiden seinien sisällä. Hän tekisi parhaansa, jotta nainen olisi turvassa myös itseltään ja omilta ajatuksiltaan.
"Ei se ole sinun syytäsi. Hän ymmärtää kyllä." Ja jos ei ymmärtäisi, hän tönisi miestä päin seiniä useamminkin.

"Se on typerää." Gabrielle niiskaisi, siirtäen tummia hiuksia kasvoiltaan, niiden koettaessa liimautua märkiin poskiin.
"Ei hän koskaan. tekisi sellaista." Oli hankalaa kun tiedosti pelkonsa järjettömyyden, mutta ei ehtinyt kontrolloimaan sitä. Ja nainenhan oli yleensä kontrollissa kaikesta.

"Se on täysin ymmärrettävää", hän korjasi. Typerää tai ei, ihmiset reagoivat ennenkö ajatukset ehtivät mukaan. Sen tähden ihmiskunta oli pysynyt hengissä kaikki nämä vuodet.
"Hän tietää, ettet oikeasti pelkää häntä. Älä tunne syyllisyyttä siitä", Veronica vastasi. Tai ainakin Teddy tietäisi sen jälkeen, kun nainen ehtisi tuolle puhumaan. Nyt sillä ei ollut kiirettä. Aviomies oli toissijainen Gabrielleen verrattuna. Mies pitäkööt itse itsestään huolta.

"Niin tietää, mutta silti." Mies vain haluaisi lohduttaa. Gabrielle tiesi miten hankalaa oli katsoa vierestä, voimatta tehdä mitään.

"Anna itsellesi aikaa. Totut pian hänen läheisyyteensä", nainen vakuutti sipaisten ystävän hiuksia sivummas. "Keskity itseesi. Me muut pärjäämme kyllä ilman, että murehdit meitäkin."

"Minä en pärjää ilman häntä." Se oli ongelma. Heidän arkensa oli täynnä pieniä hellyydenosoituksia, elämä tuntuisi kolkolta ilman sitä. Ja Teddy joutuisi varomaan tekemisiään omassa kodissaan.

"Ei sinun tarvitse. Hän ei ole lähdössä minnekään, vaan on tukenasi", nainen lupasi. Hän takoisi sen miehen luupäiseen kalloonkin.
"Tarvitset vain hieman aikaa päästä yli pahimmasta shokista. Et tule pelkäämään häntä ikuisesti."

Gabrielle veti syvään henkeä. Hän tiesi sen, mutta nyt kun hän olisi kaivannut miestään eniten, se ei ollut vaihtoehto. Se oli ironista.
"... Et sitten ripitä häntä mistään. Teddy ei ole tehnyt mitään."

”En ripitä”, hän lupasi. Ei sen lupaaminen hänelle mitään maksaisi. Mies saisi puhuttelun jos tekisi jotain, mikä oikeuttaisi moisen. Muutoin hän noudattaisi lupaustaan Gabriellelle.
”Älä huolehdi, osaamme käyttäytyä.”

"Parempi olisi." Gabrielle ei ollut aikeissa selvittää ainuttakaan kaksikon riitaa lähiaikoina. Häntä ei kiinnostanut.
"Ehkä pitäisi nukkua." Ehkä, jos uni tulisi.
"Ja jos joku muu kuin Teddy kysyy, olen kuumeessa ja palasin siksi Lontoosta etuajassa."

”Tietenkin”, nainen myöntyi. Gabrielle sai päättää, kenelle tahtoisi kertoa ja mitä. Siihen asti hän pitäisi kiinni ystävän valitsemasta tarinasta.
”Nuku vain. Minä en lähde mihinkään”, hän vakuutti jatkaen naisen pään ja yläselän silittelyä. Hän pysyisi Gabriellen rinnalla niin kauan kuin tarvitsisi. Jos ystävän olisi helpompi nukahtaa hänen kainalossaan, hän pysyisi aloillaan ja valvoisi naisen unta. Herättäisi, jos painajaiset ottaisivat vallan, ja valvoisi, ettei kukaan muu voisi vilkaistakaan Gabriellen suuntaan ikävästi. Hän palasi hyräilemään samaa tuttua melodiaa lapsuudesta ja nuoruudesta suoden vain puolikkaan ajatuksen mekolleen, joka oli kaukana mukavasta yöpuvusta. Ihan se ja sama.

Gabrielle oli ollut sanomassa jotain, mutta uni vei lopulta voiton. Olihan se lapsellista nukahtaa aikuisena naisena ystävän kainaloon, mutta hän koki sen nyt oikeudekseen. Pariin otteeseen hän heräsi yöllä, mutta sai uudelleen unta. Onneksi.

Lauantai 4. marraskuuta 2017 - seuraava päivä

Veronica ei liikahtanut Gabriellen viereltä. Hän torkkui yön läpi, havahtuen milloin mihinkin ääneen tai liikahdukseen. Hän ei noussut edes laskemaan kissoja sisään, kun toinen niistä maukui oven takana. Hän ei myöskään noussut Matthewn jokelteluun, vaan luotti siihen, että isä pitäisi pojastaan huolta. Hän pitäisi sillä aikaa huolta Gabriellesta. Kun hän raotti seuraavan kerran silmiään, kääntyi makuuhuoneen ovenkahva, kun Teddy laski kissoista vanhemman huoneeseen. Fatty asettui Gabriellen jalkoihin pieneksi keräksi ja Veronica sulki jälleen silmänsä tuntien vuorokauden painon harteillaan. Gabrielle ei ollut ansainnut tätä.
”Huomenta”, hän tervehti hiljaa kun aamu oli jo edennyt pitkälle ja Gabrielle alkoi näyttää taas siltä, että oli heräämässä uuteen päivään. Fatty venytteli jalkopäässä raukeasti, ennenkö puski päätään vasten naisen selkää tassutellessaan tönäisemään kylmällä nenällään Gabriellen poskea. Veronica hymyili pienesti seuratessaan kissan kulkua. Fiksu otus, ehdottomasti.

Gabrielle ei häiriintynyt Fattysta ollenkaan. Kissa nukkui usein siinä, oli nukkunut jo vuosia.
"Mmmnh.." Nainnen ymisi laiskasti huomenelle. Uni ei ainakaan rauhoittanut ollenkaan.
"Hei poika..." Hän tervehti siniseen taittavaa kissaa, rapsuttamalla sen poskea hellästi.

”Minä saan vain mutinaa, mutta kissa saa tervehdyksen”, nainen vitsaili ääni yön jäljiltä käheänä. Hyvä, että ystävä tervehti edes kissaansa. Ainakin Gabrielle oli saanut nukuttua hieman, vaikka hän epäilikin, etteivät viikon talviunetkaan saisi naista tuntemaan oloaan paremmaksi.

"Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset." Nainen totesi hiljaa, rapsutellen kissaansa. Fatty oli ihana, vaikka se oli onneksi palannut hieman lähemmäs nuoruutensa mittoja.
"Onko Matthew jo herännyt?" Gabrielle tuntui heräävän jostakin transsista, alkaen nousta sängystä.
"Teddyllä on työpäivä."

”Selvästi”, Veronica hymähti huvittuneena. Hän räpäytti silmiään yllättyneenä, kun seuraavassa hetkessä ystävä oli jo pyrkimässä liikkeelle sängystä.
”Kuulin Matthewn huutavan aiemmin, joten eiköhän poika ole jo ylhäällä. Miehesi perui valmennuksensa, joten varmaan he ovat alakerrassa leikkimässä. Tai lähteneet ulkoilemaan”, Veronica vastasi heilauttaen puhelintaan, johon Teddy oli lähettänyt yöllä jo viestin, ettei lähtisi aamusta töihin.

Gabrielle pysähtyi hetkeksi, tuijottaen toista.
"Mitä?" Kuvitteliko Teddy että maailma pysähtyisi tämän takia? Ei. Väärin luultu.
"Miksi?"

”Älä minulta kysy”, Veronica kohotti käsiään. Ei hän osannut lukea miehen ajatuksia sitäkään vähään kuin tuon vaimon voisi kuvitella osaavan. ”Varmaan tahtoi olla tänään mieluummin kotona.” Leikkiä poikansa kanssa ja varmistaa, että Gabrielle olisi kunnossa. Niin kunnossa, kuin vain mahdollista.

"Idiootti." Nainen sihahti, lähtien huoneesta etsimään miestään.
"Teddy!" Ei hän kaivannut ketään paapomaan. Ja vaikka kaipasi, ei hän halunnut miehensä tekevän niin.

Veronican nauru kantoi alakertaan saakka, mikä sai Teddyn kohottamaan katseensa portaikkoon.
”Täällä kulta”, hän huikkasi vastaukseksi ajellessaan pikkuautoilla kilpaa Matthewn kanssa olohuoneen matolla. Matthew tosin pysähtyi useasti syömään leluautoja ajelun lomassa, mutta eihän se niin tarkkaa ollut.
”Saitko nukuttua yhtään?”

Gabrielle vilkaisi poikaansa, hymyillen tuolle pehmeästi. Äidin oma rakas.
"... Sinä peruit valmennuksesi?"

”Joo”, mies nyökkäsi poimien leluauton Matthewn kädestä, kun poika oli sommittelemassa sitä suuhunsa. ”Matthewn kanssa leikkiminen on paljon parempaa kuin muutaman liian rikkaan ratsastajan ohjeistaminen.”

"Kulta, miksi? Olenhan minä kotona." Gabrielle ei halunnut maailman pysähtyvän tähän. Jos se ei liikkuisi, se ei pakottaisi häntä mukaan.

”Hyvä niin, voimme siis leikkiä yhdessä Matthewn kanssa”, mies vastasi hymyillen vaimolleen. Yläkerrasta kuuluvat askeleet kertoivat Veronican olevan liikkeellä, mutta nainen ei pyrkinyt alakertaan, vaan hetkeä myöhemmin putket kantoivat suihkun ääntä alakertaan.
”Olen mieluummin kotona tänään.”

"... Teddy. En halua että mikään muuttuu." Miksei maailma voisi vain kulkea eteenpäin? Pakottaa häntä mukaansa liikkeeseen.

”Selvä”, mies vastasi. ”Olen silti tänään kotona. Olen ollut pitämättä vapaapäiviä viikonloppuna hetkeen, joten tämä on hyvää vaihtelua.”

Gabrielle huokaisi hiljaa, kumartuen suukottamaan poikansa päätä. Mikään ei muuttaisi miehen mieltä, siitä tulisi vain riitaa. Eikä hän jaksaisi sitä. Katse siirtyi mieheen.
"Olet rakas."

”Niin sinäkin”, Teddy vastasi epäröimättä. Se oli totta. Gabrielle oli rakkainta, mitä hänen maailmaansa mahtui Matthewn ohella. ”Tahdotko aamupalaa? Jos katsot hetken Matthewn perään, voin tehdä sinulle jotakin.”

Gabrielle hymähti pehmeästi.
"Jos haluat. Voin kyllä laittaa itsekin."

”Lupasin pannukakkuja Matthewlle”, mies tunnusti naurahtaen. Vajaan vuoden ikäinen poikahan ehdottomasti osaisi vaatia osuuttaan, jos saisikin pannukakkujen sijaan puuroa. ”Tekeekö mieli? Kenties mustikoilla? Vai suklaahipuilla, onhan nyt sentään lauantai?”

"Suklaa. Matthew voisi ottaa mustikkaversioita." Vaikka oliko sillä väliä? Ei kai, mutta naiselle tuli tunne hyvästä äitiydestä kun edes yritti pitää lapsen erossa herkuista, kuten suklaasta. Etenkin kun poika ei osannut niitä pyytää

”Tulossa”, mies vakuutti, nousi lattialta ja pakotti itsensä pitämään kätensä erossa vaimostaan. Teki mieli kumartua painamaan suukko Gabriellen ohimolle, mutta sen sijaan hän käveli naisen ohi keittiöön tekemään pannukakkuja koko talon väelle.
”Kävin vaatekaapillasi, toivottavasti se ei haittaa”, Veronica lausahti astellessaan paljain jaloin portaita alas. Hän oli käärinyt pyyhkeen kosteisiin hiuksiinsa ja kiskonut ylleen kotoisalta näyttäneen neuleen ja trikoohousut. ”Mitä kummitädin kullanmuru?” Nainen tervehti iloisesti autoa mussuttavaa pikkupoikaa.

"Ei, ei haittaa ollenkaan." Gabrielle pärjäisi kyllä asian kanssa. Veronica sai koska tahansa käydä vaatekaapilla. Matthew hymyili kumnitädilleen aurinkoisesti.

”Hienoa”, nainen hymyili ystävälleen ja pörrötti Matthewn hiuksia. ”Etkö ole saanut aamupalaa, kun lelut ovat noin maittavia?” Hän virnisti, vei yhden lattialle jääneistä autoista ja ajoi sillä päin Matthewn jalkaa pitäen koko joukon omituisia ääniä. Poika nauroi ja taputti käsiään yhteen onnessaan antaen kuolaisen auton pudota suustaan.
”Niin sitä pitää”, hän naurahti, pörrötti uudestaan pikkupojan hiuksia ja katsoi, kuinka lapsi könysi kömpelösti jaloilleen hoiperrellakseen hakemaan lelukorista lisää leluja.
”Minulla on maailman paras kummipoika”, hän julisti kääntyen hymyilemään Gabriellelle. ”Kiitos siitä.”

Gabrielle hymyili katsellessaan kaksikkoa. Oli tavallaan hyvin sääli, ettei Veronica uskaltaisi edes yrittää omaa lasta. Nainen viihtyi jo kunmipojan kanssa niin hyvin
"Ole hyvä vain."

Veronica hymyili. Hän oli niin kiitollinen siitä, että saattoi olla mukana Gabriellen elämässä ja seurata, kuinka Matthew kasvoi. Matthew oli herttainen pieni poika, joka toi loputtomasti iloa läheisilleen.
”Voisimme mennä käymään kaupoilla ensi viikolla. Matthewn pitää päästä valitsemaan synttärilahjansa”, nainen naurahti pehmeästi. Mitä tahansa, mikä antaisi tekosyyn kierrellä lelukauppoja. Niissä oli jotakin niin hilpeää ja suorastaan taianomaista. Siitä tuli aina hyvä mieli, kun kävi kiertelemässä hyllyjen välejä, jotka notkuivat erinäisistä leluista.

"Voi luoja. Veronica, Matthew ei... Hyvä on. Mennään vain." Turhaan hän yrittäisi selitellä mitään järkevää. Helpompaa olisi suoda naiselle reissu lelukauppaan.

”Niin sitä pitää, tuo on oikea asenne”, nainen virnisti. Hän osasi aavistaa, mitä ystävän vastaväitteet olisivat olleet: Matthew oli liian nuori ymmärtämään syntymäpäivistä, Matthew ei tarvinnut enempää leluja, Matthewn ei todellakaan tarvitsisi valita lelujaan itse.

Kuten kaikki, Gabrielle valitsi taistelunsa. Hän ei jaksanut vääntää tästä ystävänsä kanssa.

Veronica syventyi leikkimään kummipoikansa kanssa, joka palasi syli täynnä leluja. Pieneksi pojaksi Matthew oli yllättävän taitava keräämään niin pehmoleluja, pikkuautoja kuin palikoita syliinsä niin, että parin edestakaisin reissun jälkeen olohuoneen matto oli jo hukkunut leluihin, joita poika esitteli iloisesti kummitädilleen - silloin kun ei koettanut syödä niitä, tietenkin.
”Aamupala olisi valmista. Tai kenties tässä kohtaa enemmänkin brunssi”, Teddy huomautti keittiön puolelta kattaessaan viimeisiä lautasia ruokapöytään. Hän nosti vinon pinon suklaapannukakkuja sekä hieman pienemmän pinon mustikkapannukakkuja pöytään, jossa oli jo lisukkeita pannareiden kanssa aina siirappipullosta tuoreisiin hedelmiin. Hän laski kupit käsistään paikoille.
”Kuinka moni tahtoo kahvia? Keitin myös teevettä”, hän lisäsi kiepahtaessaan hakemaan kahvipannua. Tarjoiltuaan kuumat juotavat kaikille ja vaihdettuaan Matthewn nokkamukiin raikasta vettä, istahti mies alas.
”Matthew ei sitten heittele nokkamukia lattialle, eihän?” Mies kysyi pojaltaan, joka hihkaisi iloisesti ja kurkotti riemunkirjavaa nokkamukiaan kohden. Tuskin kolmea sekuntia myöhemmin nokkamuki kolahti lattialle. ”Niinpä tietenkin.”

Gabrielle nousi ylös ja kulkeutui aamiaiselle.
"Niin, Matthew ei sitten... Ja taas se alkaa." Nainen kumartuu huokaisten nostamaan mukia lattialta ja pyyhkäisi suuosaa paperilla.
"Noin viidesti joka ruokailun aikana."

”Ainakaan nokkamukista ei läiky mitään, vaikka sitä kuinka viskoisi”, Veronica naurahti. Ehkä hänen ei pitäisi innostaa kummipoikaansa nauramalla lapselle, joka oli selkeästi keksinyt jälleen kerran tavan viihdyttää vanhempiaan ruokapöydässä.

"Onneksi ei. Odotan kauhulla sen hajoamista." Gabrielle myönsi, kieltäen poikaa tekemästä sitä uudelleen, vain juuri ja juuri ajoissa. Hän pilkkoi pojalle pari pannukakkua - sutatkoon niillä.

”Tiedän siis, mitä tuon sinulle joululahjaksi”, Veronica virnisti. Olisi hilpeä nähdä ystävän ilme, kun paketista paljastuisi nokkamuki. Hänen olisi toteutettava tämä, mutta hankittava sen lisäksi myös jokin oikea lahja ystävälle.
”Minä luulin, että sinä olet tämän talouden ainoa kokki”, nainen totesi maistettuaan pannukakkua. ”Ei hullumpaa. Sääli kun ruuanlaittotaitosi eivät koskaan levinneet minullekin.”

Gabrielle naurahti pehmeästi, pudistellen päätään. Hän ei kaipaisi nokkamukia joululahjaksi.
"Teddy on oppinut paljon seuraamalla tekemisiäni."

”Selvästi”, Veronica hymähti. Mies tukahdutti hymynsä kääntymällä katsomaan poikaansa, joka koetti parhaansa mukaan litistää pannukakun paloja sormellaan lautasta vasten. Teddy auttoi muutaman palan Matthewn popsittavaksi, mikä tuntui muistuttavan poikaa siitä, mitä pannukakuille kuului tehdä.
”Mitä meinaatte tehdä tänään?” Hän kysäisi. Hän ei tahtoisi jäädä perheen tielle, jos nuo aikoisivat viettää aikaa keskenään, kun kerrankin olivat viikonloppuna yhdessä kotona.

Gabrielle katseli hetken poikaansa, kohauttaen kevyesti olkiaan.
"Ei kai mitään ihmeellistä? Mitään ei ole suunniteltu." Koska Teddyn piti olla töissä.

”No, sanokaa kun tahdotte minut pois nurkistanne pyörimästä”, nainen totesi. Ehkä ystävä osaisi ilmaista tahtonsa siinä kohtaa, kun haluaisi mieluummin olla vain perheensä kanssa.
”Minä ehdotin Matthewlle, että lähtisimme puistoon kävelylle. Katsomaan koiria”, mies lausahti syötyään pannukakkunsa. ”Se tosin oli ennen kuin heräsit. Ajattelin viedä hänet pois kiljumasta, jotta saisit nukkua.”

"Minä sanon. Ja menkää vain. Pitää pojan päästä katsomaan koiria." Kohta tosin poika voisi katsella koiria kotona. Nainen söi aamiaisen loppuun ja nousi ylös, siivotakseen jäljet.

”Ehkä voisimme mennä kaikki?” Teddy ehdotti tunnustelevasti. Ehkä Gabrielle ei tahtonut poistua kotoaan, eikä hän tahtonut missään nimessä painostaa naista, mutta tuntuisi kamalalta jättää Gabrielle kotiin edes kysymättä, tahtoisiko nainen tulla mukaan.

"Mennään vain." Hän ei kyllä tiennyt, voisiko olla ulkona vai saisiko sätkyn ohiajavista autoista.

Teddy hymyili pehmeästi, mutta Veronica seurasi Gabriellen ilmeitä.
”Jos toteat, ettet viihdy ulkona, sana vain ja palaamme takaisin”, Veronica sanoi hiljaa ohittaessaan naisen matkalla viemään astiansa keittiöön. Hän aloittaisi vaikka riidan Teddyn kanssa, jos se olisi ainoa tapa saada Gabrielle sisälle ilman ylimääräistä hössötystä.
”Mennään pukemaan kummitädin kullanmurulle ulkovaatteet”, nainen virnisti palatessaan pojalle ja poimi lapsen syliinsä suunnistaen eteiseen. Hänen pitkä trenssitakkinsa peittäisi ohuita housuja riittämiin, jotta hän voisi lähteä ulos näillä vaatteilla joutumatta käymään Gabriellen kaappia uudestaan läpi.

Gabrielle meni hieman hämilleen, kun huolehtijoita riitti kahdessa suunnassa. Hän laittoi kaikki astiat koneeseen, huokaisten hieman kun kaikki oli siellä ja lähti vaihtamaan vaatteita. Tosin, hän päätyi vain repimään vaatteita kaapista.

Kun Gabriellea ei alkanut kuulua takaisin alakertaan, Veronica lykkäsi pojan isänsä syliin ja suunnisti yläkertaan. Hän koputti ovenkarmiin ennenkö astui sisään.
”Onhan tuokin tietenkin keino varmistaa, että järjestät vaatekaappisi uudestaan”, nainen totesi katsoessaan sotkua, jonka Gabrielle oli saanut aikaan. ”Vaatekriisi kenties käynnissä?”

Nainen oli lysähtänyt vaatteiden sekaan sängylle. Hän pudisteli päätään.
"Ei mitään tarpeeksi tiukkaa pitkähihaista." Ei hän ollut lähtemässä ulos jos takkia riisuessa olisi riski, että kumpikaan näkisi vilauksen mustelmaisista käsistä.

”Niin varmaan”, Veronica totesi, kääntyi vaatteiden puoleen ja silmäili niitä hetken. ”Missä kaikki juoksuvaatteesi ovat? Niissä on varmasti tiukkoja pitkähihaisia.” Eihän nainen nyt aina voinut pelkässä topissa juosta.

"Rintani eivät mahdu niihin." Kiitos imetys, Gabriellen tiukimmat juoksupaidat olivat saaneet mennä. Uudet olivat vielä ostamatta, koska kuka kesällä pitkähihaisia kaipasi, edes Englannissa?

Veronica siristi silmiään. Hän katsoi vaatteita, joita oli itsekin penkonut aiemmin päivällä.
”Huppari? Siinä on resorit hihojen päässä”, hän ehdotti.

Gabrielle kohautti olkiaan. Kai se kävisi.
"... Menetkö pois?" Ei hän piilotellut mitään dramaattista, mutta hänelle se oli iso asia.

”Oletko varma, että tahdot minun menevän pois?” Veronica kyseenalaisti. Hän oli nähnyt töidensäkin kautta paljon rumuutta, jota ihmiset saattoivat toisilleen tehdä. Hän lähtisi, tietenkin, jos Gabrielle niin tahtoisi, mutta naisen häpeä oli kerrassaan turhaa eikä hän halunnut ruokkia sitä antamalla sen käsityksen, että naisella oli jotakin piiloteltavaa.

Nainen vilkaisi ystäväänsä, silmät miltein leimuten.
"Olen. Ulos." Se piilottelu toki kertoi varmasti sen, ettei mitään ilmoitusta oltu tehty. Lääkärissä hän kävisi... Joskus.

Veronica astui ulos makuuhuoneesta, mutta jäi odottamaan Gabriellea oven taakse. Ystävä ei voinut oikeasti olla niin typerä, että kuvitteli tilanteen paranevan sillä, ettei siitä puhuttu. Hän tukki oviaukon käsivarrellaan kun makuuhuoneen ovi aukesi ja tuijotti ystäväänsä tiukasti.
”Salailusi ei muuta mitään. Sinun on mentävä käymään lääkärissä hetimmiten ja tehtävä tästä rikosilmoitus.”

Gabrielle veti päälleen hupparin ja löysähköt housut. Matka tyssäsi oviaukkoon, hänen vältellessä tiukkaa katsetta.
"Mennään nyt." Hän ei halunnut mennä. Jos ei käyttäytynyt kuin uhri, ei ollut uhri? Niinhän?

”Gabrielle”, Veronica huokaisi. Hänen ei tehnyt mieli takoa sitä yhtään sen tiukemmin sanoin ystävän kalloon, mutta Gabriellen typeryys rikkoi ainakin kymmentä lakia. Ja kävi hänen hermoilleen.
”Sinun täytyy ilmoittaa tästä eteenpäin. Et voi antaa asian vain jäädä roikkumaan. Nämä asiat eivät toimi niin”, hän pudisteli päätään. ”Ja sinun on käytävä lääkärissä tarkistuttamassa itsesi. Ihan vain oman terveytesikin kannalta.”

Nainen nielaisi pehmeästi.
"Minä menen lääkäriin kyllä." Siihen hän myöntyisi. Muuhun ei.  
"Mennään jo."

”Ja teet ilmoituksen. Tiedät, että olen oikeassa. Älä väitä vastaan vain ylpeytesi tähden”, nainen sanoi ennenkö astahti sivuun oviaukosta laskeakseen Gabriellen edelleen portaikkoon.

Nainen livahti oviaukosta karkuun nopeasti.
"Tietenkin." Ei ollut tekemässä, mutta jos lupaaminen sai hänelle rauhan, hän voisi luvata.

Veronica kiusaisi naista siihen asti, että saisi Gabriellen oikeasti toimimaan eikä vain puhumaan mitä sattuu hänen miellyttämisekseen. Teddy ja Matthew olivat jo siirtyneet ulkoilmaan, joskaan pieni poika ei ollut malttanut istua rattaisiinsa, vaan roikkui isänsä kädessä kiinni.
”Rattaisiin sitten, höpönassu”, mies totesi pojalle huomatessaan naisten saapuvan. Matthew jokelsi onnessaan ja pomppi paikoillaan hoippuvalla tasapainollaan. Poika ei ollut aloillaan sitä hetkeä, että mies sai vyöt kiinni, mutta lopulta Matthew oli köytettynä paikallaan ja he saattoivat lähteä liikkeelle.
”Jollakulla on tänään virtaa”, Teddy totesi katsoessaan pojan huitovia käsiä rattaiden kyydissä, kun lapsi jokelsi ja nauroi innoissaan. Aina välillä Matthew innostui taputtamaan riemuissaan, ennenkö jokin muu jälleen vaati lapsen huomiota.

Gabrielle työnsi tottuneesti rattaita itse. Hän hyvin harvoin kulki kotona ilman rattaissa olevaa poikaa, jotenkin se vain kuului hänelle. Ehkä senkin takia, että hänen rakas miehensä saattoi joskus keskittyä liikaa ympäristön huomioimiseen ja rattaat olisivat puussa.
"Hieman. Onnea vain hänen saamiseensa päiväunille."

”Kiitos kun tarjouduit vapaaehtoiseksi nukuttamaan Matthewn”, mies virnisti vinosti ja kumartui rattaiden tasolle, kun koiranulkoiluttaja lähestyi iloisen, häntäänsä heiluttavan kultaisennoutajan kanssa. Hän osoitti koiraa pienelle pojalle, joka jokelsi innoissaan ja taputti käsiään.
”Sinulla on jo käsissäsi seuraava eläinrakas mies”, Veronica huomautti Gabriellelle huvittuneena kun seurasi, miten Teddy vaihtoi muutaman sanan koiranulkoiluttajan kanssa ja sai naisen laskemaan noutajansa rattaiden luokse. Lempeä, iloinen koira nuuski Matthewn kättä, mikä sai pojan kiljaisemaan riemuissaan.

Gabrielle hymyili pehmeästi, katsellen pojan ja koiran tapaamista. Niin suloisia.
"Niin on. Se on geneettistä." Eihän nainen itsekään suinkaan vihannut eläimiä.
"Ja Veronica lupasi nukuttaa pojan. Eikö?"

”Selvästi”, Veronica hymähti. Hänen täytyisi opettaa kummipojalle rakkaus johonkin järkevään, josta ei jäänyt kasaa karvoja vaatteisiin.
”Eipäs mennä asioiden edelle”, nainen naurahti toppuutellen. ”Katsotaan. Voi olla että olen jo kotimatkalla siinä kohtaa”, hän uhkasi.

"Aivan kuin voisit lähteä kummipoikasi luota niin nopeasti." Gabrielle vetosi nauraen. Ei, kyllä hän mielellään hoitaisi itse lapsensa. Mielessä kunmitteli kyllä ristiriita siitä, miten hän halusi sisaruksen pojalle, mutta saattoi olla ettei sellaista tulisi hetkeen. Ei kun hän ei edes kestänyt yhtä suukkoa.

”Jos tehtäväkseni jää nukuttaa yliaktiivinen poika, saatan hyvinkin karata”, Veronica nauroi. Ei ikinä. Hän nautti Matthewn hoitamisesta silloinkin, kun poika heittäytyi hankalaksi. Koiran jatkaessa matkaansa myös he saattoivat jatkaa pidemmälle puistoon, jolta syksy oli ryöstänyt vehreyden. Se ei tosin estänyt kaupungin puutarhureita vaihtamasta kukkia talvilaatuun ja leikkaamasta nurmikkoa.

Gabrielle tunsi olonsa levottomaksi. Muiden ihmisten läsnäolo meni ihon alle aivan uudella tavalla, jos vertasi perjantain shokkiin. Hän halusi nopeasti kotiin,mutta ei luovuttaa kesken.

Veronica seurasi hetken Gabriellea, ennenkö astahti naisen viereen ja sovitti omat askeleensa naisen tahtiin.
”Haluatko kotiin? Voimme lähettää hurmaavan miehesi hoitamaan jotakin tyhjänpäiväistä asiaa”, nainen ehdotti pieni hymy huulillaan.

Gabrielle mulkaisi Veronicaa pahasti. Kun hän oli muutenkin herkillä, ei teddyn väheksyminen hänen kuultensa ollut oiva ratkaisu.
"Kyllä minä pärjään."

”Olenkin jo ehtinyt kaivata tuota katsetta”, Veronica virnisti, vilkaisi miestä joka pysäytti seuraavan koiranulkoiluttajan rapsutellakseen king charlesin spanielia korvan takaa. ”Ihme kun miehesi ei ole jo vienyt Fattya lenkeille. Tai Dingleä.”

"Olen ostamassa Teddylle koiran joululahjaksi." Gabrielle totesi, vaimentaakseen Veronican edes hetkeksi.

”Oh”, nainen henkäisi, vilkaisi koiran pariin kumartunutta miestä ja hymyili. ”Se lahja ei taida ainakaan olla hutiostos.” Miehen into esitellä täysin tuntemattomia koiria pojalleen, joka ei muistaisi koiria enää kymmenen minuutin päästä oli tavallaan hurmaavaa. Jos unohti sen, että se oli myös täysin järjetöntä.
”Minä en kyllä ota sitä hoitoon, joten paras keksiä muita lomapaikkoja.”

"Hoidathan sinä Artemiksenkin koiria." Gabrielle hymähti vaisusti. Hän tiesi ettei koira olisi hutiostos, etenkin kun oli saanut urkittua millaisesta koirasta Teddy haaveili.

”Minulla ei ole vaihtoehtoa”, Veronica vastasi. ”Sitä paitsi, Artemiksen koirat ovat helppoja.” Tai ehkä oikeampi sana oli luotettavia. Herttainen whippetpentu leikki omilla leluillaan ja Sergei pysytteli poissa jaloista. Hänen ei tarvinnut murehtia syötyjä kenkiä tai sähköjohtoja.

Gabrielle pudisteli kevyesti päätään.
"Myönnä että pidät niistä." Sen huomasi että Veronica piti miesystävänsä koirista.

Veronica siristi silmiään.
”En sanonut niin”, hän huomautti. Ei ystävä tosin väärässäkään ollut, tai hän olisi korjannut Gabriellea silmänräpäyksessä.

Nainen hymyili vinosti. Niin niin. Hän katseli ympärilleen, ottaen huomaamattaan askelia kauemmas, kun näki taksin pysäköitynä kauempana. Hyi.

”Olet mahdoton”, Veronica mutisi. Hän ei sanoisi ääneen pitävänsä miehen koirista. Sitä ei vain tapahtuisi. Paitsi kenties koirille itselleen, kunhan lähettyvillä ei olisi ylimääräisiä korvia kuulemassa. Nainen vilkaisi suuntaan, johon Gabrielle oli katsonut. Kulmat kurtistuen hän sujautti kätensä ystävän käsikynkkään sanattomaksi muistutukseksi siitä, että hän oli tässä.
”Millaista koiraa olet edes hankkimassa? Siltä varalta, että joudun kuitenkin koiravahdiksi”, nainen kysyi hiljaa varmistaakseen, ettei poikansa jokeltelua nauraen kannustava mies kuulisi. Kenties parempi kääntää Gabriellen ajatukset muualle.

Nainen räpytteli silmiään muutamaan otteeseen, keinuen kevyesti päkiöiltä kantapäille ja takaisin.
"Husky, narttu."

”Hmph”, Veronica puhahti. Tietenkin ystävä oli hankkimassa koiraa, joka olisi kaunis ja hurmaava. Millä ihmeellä hän kieltäytyisi sen hoitamisesta? ”Kuulostaa hienolta.” Hemmetti.

Gabrielle hymähti pehmeästi.
"Ainakin sellaisesta Teddy on joskus puhunut. Harmi ettei hän pääse katsomaan pentua ennen luovutusta." Joka osuisi joulukuussa aatonaattoon.

”Kai tajuat, että hän vajoaa lattialle vollottamaan nähdessään pennut?” Veronica kysyi kulmaansa kohottaen. Hänen luottonsa Teddyyn ei tosiaankaan ollut korkealla. Se kuulosti juuri sellaiselta, jota Teddy voisi tehdä.
”Ota videota. Haluan nähdä sen.”

Gabrielle kohautti olkiaan.
"Haen pennun yksin. Mutta voin ottaa videon kun tuon pennun kotiin."

”Todellakin otat”, nainen naurahti. ”Ajattele Matthewta. Täytyyhän pojan voida nauraa vielä kymmenen vuoden päästä isänsä reaktiolle, kun koira tuli taloon.”

"Sinä olet ilkeä." Gabrielle veti syvään henkeä, koittaen rauhoittua. Koskaan hän ei ollut niin ahdistunut ulkona.

”En, ajattelen vain Matthewn parasta”, nainen väitti vastaan hymyn kera. Hän taputti Gabriellen kättä houkutellen naista jatkamaan matkaa, kun Teddy tarttui rattaisiin kärrätäkseen Matthewn tervehtimään seuraavaa koiraa.
”Pärjäät todella hyvin”, hän lisäsi suupielestään katse puistoa haravoiden.

Gabrielle lähti jatkamaan matkaa, nieleskellen.
"Tulen hulluksi." Kaikkialla oli ihmisiä, kuka tahansa olisi voinut olla se joka rikkoisi hänen omaa tilaansa. Ei luoja.

”Tahdotko kotiin?” Hän kysyi pehmeästi kietoen kätensä ystävän selän ympärille. Viha ihmiskuntaa kohtaan nosti jälleen päätään, kun hän seurasi ystävän kamppailua puistossa kävelyn kanssa.

"Millainen äiti olen jos en voi kävellä puistossa?' Hän ei halunnut luovuttaa, vaikka ehkä olisi pitänyt.

”Äiti, joka pitää itsestään huolta”, Veronica vastasi. ”Olet jo ulkoillut ihan tarpeeksi. Miehesi voi jatkaa koirien esittelyä Matthewlle, ja me voimme palata vaikka valmistelemaan jotakin naurettavan monimutkaista lounasta. Eli minä istun alas ja valitan sillä aikaa kun sinä teet kaiken.”

"Äiti, joka ei pysty tavallisiin asioihin." Hänen pitäisi pystyä. Marraskuun lopussa piti mennä Lontooseen. Pelkkä ajatus kuristi keuhkot kasaan.

”Tässähän sinä olet ja pystyt”, Veronica vastasi. ”Mutta ei sinun tarvitse pystyä siihen tuntikaupalla. Sinun ei tarvitse tehdä kaikkea yksin.”

"Kävely puistossa ei ole tuntikaupalla." Nainen vinkaisi. Luoja, hän halusi kotiin. Ohi hölkkäävä mies oli liikaa.

Se riitti Veronicalle.
”Teddy”, hän huikkasi saadakseen miehen huomion, joka näytti hämmentyneeltä kuultuaan Veronican käyttäneen hänen suosimaansa lempinimeä. ”Me lähdemme laittamaan lounasta. Koeta olla antamatta koirien kuolata Matthewta aivan märäksi.” Mies vilkaisi vaimoaan kysyvästi. Tahtoiko Gabrielle hänetkin mukaan, vai olisiko parempi, että hän väsyttäisi innokasta pikkupoikaa ulkoilemalla vielä hetken.

Gabrielle hymyili pikaisesti.
"Olkaa te vain ulkona. Poika viihtyy." Ei pienen pitäisi kärsiä äitinsä oikuista.

"Selvä. Laita viestiä jos tarvitset jotain kaupasta”, mies vastasi, hymyili pehmeästi vaimolleen ja kumartui sen jälkeen juttelemaan riemuissaan jokeltelevalle ja hanskaansa syövälle pojalle.
”Mennäänpäs sitten”, Veronica totesi, kääntyi ympäri ja lähti suunnistamaan kohti omakotitaloa, jonne ystävä oli asettunut perheensä kanssa.