[P] Ja elämä on helppoo silloin kun on joku josta pitää kii

Maanantai 31. heinäkuuta 2017

Sunnuntai-illasta roikkunut painostava, ukkosta enteilevä ilma ei ollut väistynyt yön aikana. Se oli tehnyt aamusta tallilla harvinaisen hiostavan, mutta pilvinen, synkkä taivas sentään piti auringon polttavan kuumuuden poissa niskasta. Zoe keräsi kypärän jäljiltä sotkuiset ja hiestä kosteat hiukset uudelle poninhännälle vilkuillen karsinassa jännittyneenä seisovaa ruunaa huolestuneena. Paddy oli jälleen nirsoillut ruuistaan, ja nyt näytti valmiilta sukeltamaan pää edellä varjoihin. Toivottavasti maastolenkki rentouttaisi herkästi stressaantuvaa ruunaa, sillä hevonen ansaitsi leppoisat eläkepäivät.
”Käydään vähän reippailemassa ulkona”, nainen jutusteli pehmeästi hevoselle vetäessään kypärän päähänsä. Hanskat vielä käteen ja hän oli valmis tarttumaan ruunan mustiin ohjiin ja taluttamaan hermostuneesti tanssahtelevan entisen kenttälegendan perässään tallipihalle. Nainen heilautti itsensä satulaan, kiristi vyötä vielä reiällä ja kannusti hevosen tallitien viertä kulkevalle ratsastuspolulle. Paddy pysähtyi pärskähtäen heti pääparkkipaikan jäätyä taakse, eikä suostunut ottamaan askeltakaan poispäin tallista ratsastajan rohkaisusta huolimatta. Hevonen kiepahti korskahtaen ympäri ja otti muutaman kiireisen askeleen takaisin tallia kohden, ennenkö Zoe kiepautti ratsun ympäri ja kannusti liikkeelle. Paddy steppasi hermostuneena, otti muutaman sivuaskeleen ja kiepahti jälleen ympäri. Nainen veti syvään henkeä, pakotti itsensä rentoutumaan satulassa ja korjaamaan hevosta kärsivällisesti. Oliko Duffyn henki siirtynyt Paddyyn tänään? Tämmöinen pelleily oli Duffyn tapaista, mutta ei hänen kultaisen, herttaisen Paddynsä. Kävi kuitenkin nopeasti selväksi, ettei Paddy aikonut lähteä tallin välittömästä läheisyydestä mihinkään, sillä hevosen kieppuminen vain yltyi mitä enemmän hän ratsua koetti korjata. Zoe huokaisi, laskeutui satulasta ja tarkisti hevosen jalat yhden kerrallaan löytämättä ratsusta mitään vikaa. Varusteet istuivat hyvin, hevonen ei ontunut, kengässä ei ollut kiveä ja välittömässä läheisyydessä ei ollut mitään, mikä selittäisi, miksi ruuna ei tahtonut jatkaa matkaa tuttua reittiä pitkin. Nainen pyöräytti silmiään ja silitteli hetken Paddyn valkeaa otsapyörrettä kasaten ajatuksiaan. Joko hän luopuisi maastolenkistä ja liikuttaisi ruunaa kentällä, vaikka se ei rentouttaisi hevosta lainkaan, tai nielisi ylpeytensä ja palaisi kysymään tallilta, oliko kukaan lähdössä maastoon. Ei kai siinä tosiasiassa ollut mitään mietittävääkään. Nainen naksautti kieltään ja lähti taluttamaan ruunaa takaisin tallipihalle toivoen, että joku olisi lähdössä maastoon piakkoin. Työntekijät olivat lähteneet hieman ennen häntä Hale seurassaan, joten siihen porukkaan lyöttäytyminen ei onnistuisi. Ainakin se tarkoitti, ettei Hale ollut todistamassa hänen epäonnistumistaan saada rohkeaa kenttäratsua maastoon. Valitettavasti se myös tarkoitti, että hänen yleisin maastoseuransa oli jo ratsastuspoluilla.
”Onko kukaan suuntaamassa maastoon?” Nainen huikkasi kurkistaessaan keskiovista tallin pääkäytävälle.

Artemis oli tänään ottanut rastikseen ratsastaa Niedermannin tamman tänään. Niin paljon kuin mies Taffeliksi kutsuttua tammaa vihasikin, hän oli suostunut. Ensin maasto ja sitten läpiratsastus kentällä.
"Minä." Hän huikkasi tamman karsinasta, ennen kuin oli ajatellut miten karmivan tuttu ääni oli. Hän oli päässään jo illassa, kun oli aikeissa viedä Veronican ulos. Syömään ja tanssimaan. Ihan omasta tahdostaan. Saatuaan kypärän kiinni, irlantilaismies astui ohjista pidellen saksalaistamman karsinasta ulos.
Winter.
Ehtisikö vielä perua äskeisen?

Zoe odotti turhaan, josko joku muukin ilmaisisi intonsa lähteä maastoon juuri tällä sekunnilla, mutta tietenkään hänen onnensa ei ollut niin hyvä. Nainen rapsutteli Paddyn kaulaa ja puri alahuultaan pohtiessaan, olisiko kuitenkin parempi ratsastaa hevosta vain kentällä. Muiden Edgerlyn hevosten kohdalla hän ei olisi edes harkinnut kahdesti, vaan ollut jo työstämässä ratsuja hiekka pöllyten. Paddyn kohdalla tilanne oli toinen, sillä ruuna ei viihtynyt kentällä lainkaan, vaan stressaantui parhaanakin päivänä herkästi. Tänään ei ollut hyvä päivä, eikä hän aikonut tehdä siitä hevoselle huonompaa.
”Paddyä ei huvittanut lenkkeillä itsekseen. Haittaako, jos lyöttäydymme seuraan?” Sanoisipa pitkänhuiskea irlantilaismies ettei seura kelpaisi, niin sen jälkeen hän voisi harteitaan kohauttaen todeta tehneensä kaikkensa ja siirtyä kentälle.

Mies veti syvään henkeä, lähtien taluttamaan jostakin loukkaantunutta tammaa kohti ovea.
"Jos on pakko." Hän mutisi hiljaa. Se siitä siedettävästä päivästä sitten.

Nainen harkitsi hetken. Oliko pakko? Hän voisi aina siirtyä kentälle ja Paddy saisi liikuntaa. Se tosin takaisi, että huomenna häntä tervehtisi karsinasta itsensä hiestä kosteaksi stressannut ruuna, joka ei päiviin koskisi ruokiinsa kuin pakotettuna. Hän siirtyi kauemmas ovelta hevosen kanssa ja heilautti itsensä tuttuun mustaan satulaan tukahduttaen ajatuksen, joka toivoi Halen palaavan tällä sekunnilla. Ei hän oikeastaan haluaisi maastoilla Halenkaan kanssa, mutta ainakin Hale oli kaikessa rasittavuudessaan tuttu.
”Onko tuo Taffel?” Zoe kysyi vilkaisten pikaisesti ratsua, jonka selkään Artemis tänään joutuisi. ”Millaista lenkkiä olit suunnitellut?” Hänhän se oli seuraksi tuppautunut, joten lieni kohteliasta mennä Artemiksen suunnitelmien mukaan. Paddy ei kärsisi erilaisesta maastolenkistä yhtenä päivänä.

Artemis vilkaisi naista viileästi. Hän ei vieläkään kutsunut hevosia lempinimillä.
"Affair To Remember, kyllä." Hujoppi heitti itsensä tamman selkään, kiristäen ohjat tuntumalle. Jokin Paddyssa kertoi että tiukka ohjastuntuma olisi hyvä.
"Sopivaa verryttelylenkkiä." Hän ohjasi tamman pois pihasta, tuntien käynnissä olevan jäykkyyden. Kiitos sen stressaavan kenttätähden olemuksen.

Zoe oli aikaa sitten luovuttanut hevosten virallisten nimien oppimisesta. Hyvä kun hän edes tiesi omistajien hyväksymät lempinimet, kun lähinnä tunsi hevosia tallityöntekijöiden puheiden pohjalta. Oli aina hyvä arvaus, etteivät Piru, Kananaivo tai Luupää olleet todellisia kutsumanimiä, vaikka työntekijöiden puheissa niitä viljeltiinkin.
”Selvä”, nainen nyökkäsi ja kannusti Paddyn Taffelin perään. Ruuna kulki heti halukkaammin, kun ei ollut liikkeellä yksistään, mistä nainen oli kiitollinen. Hevonen rentoutuisi varmasti, kunhan he pääsisivät kauemmas tallista ja voisivat ravailla rennonletkeästi maastopoluilla.
”Kuinka päädyit ratsastamaan sitä tänään?” Töiden ympärillä pyörivä pakotettu keskustelukin oli parempaa kuin merkitsevä, painostava hiljaisuus.

Artemis haki tammaa apujensa tuntuviin. Suurin osa kaikui kuuroille korville.
"Omistaja pyysi." Artemiksella ei ollut sen erään sokkotreffifiaskon jälkeen suurempaa mielenkiintoa kommunikoida Winterin kanssa. Ja silti hän oli tässä.

Mies ei selkeästi ollut halukas käymään keskustelua, kun vastaukset olivat vain sanan tai parin pituisia. Nainen suuntasi huomionsa hermostuneesti kääntyileviin tummiin korviin, jotka kuuntelivat ympäristön pienintäkin ääntä valppaana. Hän silitteli papurikkokuvioitua kaulaa ja koetti houkutella hevosta keskittymään muuhun kuin ympäristöönsä. Paddy oli usein ollut hermostuneempikin maastoon lähdettäessä, ja palannut takaisin korvat hörössä ja hyväntuulisesti puhisten. Kyllä se tästä.
”Onko sinulla pitkä päivä edessä?” Zoe päätyi kuitenkin kysymään hiljaisuuden venyessä hänen mielestään aivan liian pitkäksi. Paddy tuntui rentoutuvan hetki hetkeltä enemmän, ja käyntiin löytyi rytmiä ja elastisuutta, joka olisi saanut kouluvalmentajan jos toisenkin tyytyväiseksi.

Taffel oli noukkinut sen Paddyn aiemman hermostuneisuuden ja käänteli korviaan yhtä levottomasti. Mies hevosen selässä piti kehonsa rentona, vaikka päässä alkoikin kiehua.
"Ei, onneksi. Vain yksi valmennus tämän jälkeen."

”Se lienee mukavaa”, Zoe vastasi kuivaa huvittuneisuutta äänessään. Hän olisi jälleen tallilla iltaan asti, vaikka oli vastikään edellisenä päivänä palannut kilpailuista. Hän odotti jo innolla loppuviikon vapaitaan. Ehtisi vihdoin pestä pyykkiä ja nukahtaa ilman herätyskellon asettamista aamuvarhaiselle.
”Toivon tosin, ettei Hale ole tulossa valmennukseesi tänään”, nainen lisäsi. Ehkä vika oli hänessä, mutta viikonlopun kisojen jälkeen Hale oli tuntunut tavallistakin rasittavammalta, eikä edes Dianan toimiminen ratsuna tekisi naisen valmentamisesta kaiken ajan ja vaivan arvoista.

"En ota häntä valmennuksiini." Artemis totesi tyynesti. Nyt kun hän sai valikoida hieman enemmän, se näkyi.

”Onnekas”, Zoe lausahti. Mitä hän ei olisikaan antanut siitä, ettei joutuisi työskentelemään Halen kanssa päivästä toiseen! He olivat onnistuneet solmimaan jonkinlaisen aselevon kiireisen kisakauden ajaksi, mutta se ei tarkoittanut, että hän varsinaisesti nautti työstään ja Halen seurasta.
”Oletan, että Kashnikov ravaa edelleen valmennuksissasi?” Hänen täytyisi käydä kurssi leppoisasta keskustelusta, kun ei kerran keksinyt mitään muuta sanottavaa Artemikselle kuin töihin liittyviä asioita.

"Melko usein." Artemis myönsi. Kashnikov oli välillä jopa piikki lihassa, kun tyttö päätti haluta jotakin. Taffel otti muutaman yllättävän sivuaskeleen, saaden irlantilaisen huulet tiukaksi viivaksi

Zoe nyökkäsi, vaikka mies ei sitä voinut nähdäkään hänen ratsastaessaan tamman takana. Hän oli saanut sen käsityksen Kashnikovin puheista Halen kanssa, että tyttö olisi jokaisessa Artemiksen valmennuksessa, johon vain mahtuisi mukaan. Hän saattoi toisaalta ymmärtää, mutta toisaalta taas… Tallilla oli paljon hyviä valmentajia. Miksi juuri Artemis? Hän keskittyi ratsastamaan Paddyä kuulolle, ja hienovaraiset avut alkoivat pikkuhiljaa saada vastauksia vaativalta ruunalta, kun hevonen rentoutui nauttimaan maastossa kävelystä. Hän tunsi, kuinka jännitys suli pois lihaksista ja tilalle tuli into liikkua lujempaa, mutta onneksi Paddy ei painanut vielä kädelle. Hän epäili, ettei Artemis suhtautuisi kovinkaan lämmöllä siihen, jos hän antaisi ruunan kiilata tamman edelle tai käyttäisi Taffelin takamusta jarruna.

Irlantilaismies oli diagosoinut Kashnikoville vähintään masokismin. Hän ei tosiaankaan arvostaisi jos Winter ja Paddy kiilaisivat ohi, sillä herkkä tamma ottaisi siitä varmasti hernepellon sieraimiinsa. Puskien rapina ei vielä kiinnittänyt miehen huomiota, mutta pian parinkymmenen metrin päästä sinkoava peura vasoineen sai saksalaistamman täysin tolaltaan. Vaikka Artemis oli kuvitellut varautuneensa tällaiseen, takasilleen noussut tamma onnistui pudottamaan miehen alas ottaessaan kahden metrin sivuloikan. Ja myös tallomaan ratsastajansa jalkoihinsa. Ohjat napsahtivat keskeltä poikki - Artemis kun roikkui ohjissa aina viimeiseen asti, jos tuli pistetuksi satulasta.

Zoe siirsi ohjat toiseen käteen ja kurkotti oikomaan ruunan harjaa niskan tyvestä, sillä se tuntui sotkeutuvan suitsien niskaremmiin. Täytyisi leikata niskan tyveen selvempi lovi suitsille, kunhan hän seuraavan kerran kävisi nyppimään valkeaa harjaa. Nainen ehti juuri parahiksi kohottamaan päätään, kun tunsi Paddyn jo katoavan altaan voimakkaalla sivuloikalla. Hän otti ranteella vastaan pudotessaan ruunan lavan yli, jossa oli jo valmiiksi roikkunut, ja puristi toisella kädellään mustia nahkaohjia. Tuskin hän oli ehtinyt tiedostaa pudonneensa, kun Paddy jo riuhtaisi niin, että hartia valitti. Hän raahautui hevosen perässä jaloilleen ja koetti tyynnytellä ratsua, joka karkasi takasilleen ja peruutti korskuen kauemmas hoitajastaan.
”Hei poika, ihan rauhassa nyt”, hän jutusteli matalalla äänellä pitäen katseensa korskuvassa hevosessa, jonka silmänvalkuaiset välähtelivät ja kengitetyt etukaviot kohoilivat jatkuvasti osittain ilmaan. Nainen astahti lähemmäs ja paransi otettaan ohjista, jotka olivat jo pudotessa kiepahtaneet hevosen pään yli. ”Kaikki on ihan hyvin”, nainen jatkoi tyynnyttelyään ja sai houkuteltua korskahtelevan ratsun kosketusetäisyydelle. Hevoseen tyytyväisenä Zoe uskaltautui vilkaisemaan toista pudonnutta ratsastajaa.
”Kävikö pahasti?” Hän kysäisi pitäen silmäkulmastaan jatkuvasti silmällä Paddyä. Ruuna ei asettuisi aloilleen hetkessä, se oli selvää, mutta ainakin juuri nyt hevonen kuunteli häntä ja jännittyneisyydestään huolimatta seurasi perässä, kun Zoe otti askeleen kohti Artemista.

Irlantilaismies ei edes jaksanut kirota maailmaa alimpaan helvettiin. Hän hyväksyi putoamisen, mutta Zoen edessä? oikeasti? Hän ei vieläkään päästänyt tamman ohjista irti, mutta nousi istumaan. Olemus oli hutera, Taffel oli onnistunut kopsauttamaan häntä ensin päähän ja sen jälkeen ilman pihalle keuhkoista. Ruunivoikko tamma pärski ja steppasi edestakaisin paikoillaan. Toinen käsi kohosi ohimolle. Niin monta kertaa kuin hän oli elämässään pudonnut hevosen selästä, tällaista huimausta hän ei ollut koskaan kokenut. Asialla toki saattoi olla tekemistä viime syksyisen kolarin kanssa.

Zoella ei olisi varaa kohottaa edes kulmiaan Artemiksen putoamiselle, kun oli itsekin kierinyt ratsastuspolun hoidetulla pohjalla. Hevosten säikkyminen oli osunut huonoon hetkeen, kun kumpikaan ei ollut ollut varuillaan. Hän pyöräytti kokeilevasti rannetta, jota tykytti ikävästi putoamisen seurauksena. Mikään ei kuitenkaan ollut rikki, joten hän oli valmis heilauttamaan itsensä takaisin satulaan ja jatkamaan maastolenkkiä. Artemis ei tosin näyttänyt yhtä hyvältä. Ehkä olisi parempi antaa miehen tasata hetken hengitystään. Hänkin saattoi tuntea poltteen keuhkoissaan, kun putoaminen oli lyönyt ilmat pihalle kerta rysäyksellä. Nainen käänsi huomionsa hevoseen arvellen, ettei Artemis arvostaisi itsensä tuijottamista. Hän ei ainakaan olisi tahtonut ketään todistamaan sitä hetkeä, kun istui maastopolulla korskuvan hevosen ohjat käsissään.
"Hitto", nainen manasi nähdessään Paddyn heilauttavan jälleen toista etustaan korkeammalla. Tietenkin ruunan oli täytynyt polkea kenkänsä puoliksi irti ja saada vuohinenkin avattua siinä sivussa. Hän ei ollutkaan hetkeen saanut soittaa Edgerlylle uutisia miehen hevosten kolhiintumisesta.

Irlantilainen ei tosiaan ollut nousemassa ylös. Jos hän nyt nousisi hevosen selkään, hän putoaisi heti uudelleen, sikäili mikäili pääsisi edes selkään asti koskaan. Hän kaivoi haparoiden puhelimta taskusta.
"Et viitsisi soittaa Darcylle?"

Zoe kääntyi katsomaan miestä, joka tuntui vihdoin löytäneen äänensä. Loistavaa. Ei riittänyt, että hän oli päätynyt maastoon katastrofaalisilla sokkotreffeillä käymänsä miehen kanssa, pudonnut ja telonut hevosen, kun nyt hän saisi vielä soittaa yhden humalaisen yön virheelleen, joka sattui olemaan miehen ystävä. Miten täydellinen maanantai.
”Toki”, nainen kuitenkin myöntyi, otti puhelimen vastaan ja vilkaisi miestä. ”Mitä haluat minun sanovan?” Että Artemis istui metsässä eikä kyennyt tai halunnut nousta ylös ja Brianin olisi paras tulla hakemaan? Nainen puri kieltään. Ei niin. Ehkä olisi parempi vain soittaa miehen ystävälle ja olettaa, että Brian ei kyselisi tyhmiä vaan tietäisi, miksi Artemis kaipasi ystäväänsä niin.

Artemis nielaisi, painaen ohimoa tiukemmin. Luoja että naisen puheeseenkin keskittyminen oli hankalaa.
"Että vie minut sairaalaan." Brian auttaisi kyllä, ainakin niin hän uskoi. Vihreät silmät pysyivät tiukasti kiinni.

Zoe nyökkäsi ja valitsi oikean numeron puhelimelta. Artemis oli selkeästi pudonnut pahemmin kuin mitä hän oli oman putoamisensa jälkeen arvellut, jos mies oli vapaaehtoisesti lähdössä sairaalaan.
”Hei”, Zoe tervehti lyhyesti kun yhteys kahden puhelimen välille muodostui. ”Artemis putosi ja kaipaisi kyytiä sairaalaan.” Hän vilkaisi pikaisesti miestä pohtien, miten ihmeessä heikolta näyttävä mies saataisiin tien varteen. Hänellä oli kädet täynnä Paddyn kanssa, eikä Taffelkaan näyttänyt siltä, että suostuisi toimimaan Artemiksen kävelykeppinä. Voisivatko hevoset vain rauhoittua ja käyttäytyä? Hän tarkensi nopeasti, missä kohtaa he olivat. Onneksi he eivät olleet ehtineet kauas tallista tai tallitiestä. Se nyt vielä olisikin puuttunut, että he olisivat joutuneet talsimaan nummien halki lähintä autotietä etsien.

Brian käski noiden vain pysyä paikallaan. Hän tiesi että Artemis oli saanut syksyllä niskavammoja, joten jos tuo oli saanut pahemmin kaviosta, voisi edessä taas pian olla uusi kuntoutuminen.
Ei mennyt kauan, kun harmaantunut irlantilaismies saapui Colmin kanssa. Se kantaisi Artemiksen kiltisti tallille asti. Hän jalkautui sulavasti, kumartuen auttamaan ystäväänsä ylös.
"Huimaako pahasti?" Punapään vain nyökytellessä hän huokaisi hiljaa.tietty.
"Mitä edes tapahtui?" Brian osoitti sen kysymyksen zoelle.

Zoe ojensi miehen puhelimen takaisin lopetettuaan puhelun ja kumartui tutkimaan Paddyä vilkuillen silmäkulmastaan miestä. Niin kauan kuin Artemis istuisi aloillaan ja näyttäisi olevan tajuissaan, hänen tuskin tarvitsisi mennä miestä tökkimään. Nainen koetti turhaan vääntää irti poljettua kenkää, ja lopulta päätyi vain taivuttamaan kaksi irronnutta naulaa sivuun. Ehkä Paddy selviäisi tallille saakka, vaikka kenkä painaisikin ikävästi.
”Jokin eläin, kenties peura, säntäsi metsästä ja säikäytti hevoset”, Zoe vastasi pitäen katseensa tiukasti Paddyssä, vaikka puhuikin Brianille. Hän ei ollut ehtinyt reagoida tapahtumiin oikeastaan lainkaan, kun ei ollut seurannut ympäristöään valppaana. Mikä typerä, aloittelijamainen virhe. Paddyn harja olisi voinut olla sotkussa korvien takaa. Hän olisi pysynyt selässä, jos ei olisi roikkunut jo valmiiksi ruunan kaulalla. Kenties Paddykään ei olisi polkenut etuselleen. Hän oli ollut typerä, niin tavattoman typerä.

Brian otti itse Taffelin käsiinsä, auttaen vielä ystävänsä vanhan ruunan selkään. Hän varmisti että tuo pysyi siellä.
"Tietty. Taffel ei siedä muita eläimiä. Se saa niistä aina hepulit." Hän solmi tamman katkenneet ohjat, vilkaisten Paddyn jalkaa.
"Oletko varma että se pärjää tallille tuon kanssa?"

”Mahtavaa”, Zoe totesi suoristautuen Paddyn jaloista. Eipä sillä, että Paddykään olisi tänään esiintynyt edukseen kieltäytyessään lähtemästä itsekseen maastoon, mutta kuinka huonoa tuuria se olikaan, että juuri Taffelin ollessa ulkona jokin metsäneläin päätti sännätä heidän reitilleen.
”Pärjää se”, nainen nyökkäsi vilkaisten ruunaa, joka otti muutaman sivuaskeleen. Ei matka niin pitkä ollut, eikä kengälle ollut paljoa tehtävissä juuri nyt. Hänellä ei ollut mitään, millä vääntää kenkää kokonaan irti, joten hätäratkaisu sai riittää. Hän naksautti kieltään ja houkutteli ruunan liikkeelle kanssaan. Paddy tanssahteli terävin, nykivin askelin eikä ontunut näkyvästi jalkaansa, vaikka välttelikin ylimääräisen painon lepuuttamista poljetulla etujalalla. Huomenna olisi hieronnalle tarvetta.
”Tämä on kyllä hienoin alku viikolle taas hetkeen”, nainen mutisi seuratessaan huolissaan hevosen liikettä.

Brian oli noussut Taffelin selkään, antaen tamman kulkea Paddyn ja Zoen vierellä. Colm ei lähtisi mihinkään vaikka Artemis putoaisikin, mutta takaa hän huomaisi jos tuo pyörtyisi hevosen selkään ja hulahtaisi alas.
"En epäile. Artemiskaan ei meinannut suostua ratsastamaan Niedermannin tammaa. Ilmeisesti syystä."

”Selvästi sille oli hyvä syy”, nainen totesi vilkaisten ylöspäin kohti rinnalla ratsastavaa miestä. ”Kuinka hilpeää saada soittaa taas pitkästä aikaa, että hevonen on kolhinut itsensä”, Zoe päivitteli katse takaisin Paddyyn kääntyen. Nainen piteli vasenta kättään vasten rintaansa vältellen ranteen liikuttamista lainkaan, sillä kättä jomotti ikävästi. Siitä olikin hetki, kun hän oli pudonnut Paddyltä.
”Hyvä että olit tallilla ja saatoit tulla… tuon kanssa hakemaan”, nainen lisäsi vilkaisten Colmia. Hänen olisi todennäköisesti pitänyt tietää hevosen nimi, sillä Colm erottui rautiaiden ja ruunikoiden kilparatsujen seasta räikeästi, mutta hän ei voinut kuollakseenkaan muistaa leppoisan ruunan nimeä.

Brian pyöräytti silmiään. Olihan se ymmärrettävää, vaikka Artemis välttelikin tammoja enemmän yleisen tammamaisuuden vuoksi kuin yksilön vuoksi.
"Aiden ei pahastunut lainasta." Onneksi, lehmänhermoinen ruuna oli ainoa tapa saada Artemis autolle asti.

Aivan, hän olikin nähnyt Cavanaughn veljeksistä nuoremman pyörimässä leppoisan hevosen ympärillä.
”Hyvä”, hän nyökkäsi. Mönkijä olisi kenties selviytynyt maastosta, mutta Taffel ja Paddy tuskin olisivat sietäneet moista lähellään. Parempi näin. Mistäs sitä ikinä tiesi, vaikka Colmin rauhallisuus tarttuisi kahteen herkkähermoisempaan eläimeenkin.
”Toivottavasti Artemis ei kolhinut itseään pahasti. En ehtinyt näkemään, miten hän oikein putosi, kun kierin itsekin metsän pohjalla”, Zoe mutristi huuliaan. Hiton peurat. Pysyisivät kaukana tallista ja hevosista.

Brian kohautti olkiaan kevyesti.
"Vanhan niskavamman kanssa ei vaadi pahaa putoamista." Miehistä nuorempi ei edes ajatellut sitä yhteistä yötä.
Hyvä on, hieman. Hän oli kuitenkin vain sinkkumies, joka tapasi satunnaisesti naimisissa olevaa naista.
"Sattuiko sinua?"

”Tietenkin”, nainen nyökkäsi. Hänkin muisti kolarin, jossa mies oli kolhinut itsensä edeltävänä syksynä. Olihan hän käynyt sairaalassakin Artemista tapaamassa sen jälkeen kun oli tutustunut Brianiin turhankin läheisesti. Hän käänsi ajatuksensa nopeasti pois moisesta ja keskittyi sen sijaan seuraamaan Paddyn liikkeitä. Hevonen ei ollut satuttanut itseään liian pahasti, luojan kiitos.
”Ei pahasti”, hän pudisti päätään, ”mitä nyt ranne vähän tärähti. Olen kuin uusi huomenna.” Jos ei ottaisi huomioon kaikkia jumissa olevia lihaksia. Hän saattoi jo tuntea, kuinka vaikeaa sängystä nouseminen olisi seuraavana aamuna, kun selän lihakset protestoisivat pienintäkin liikettä.

Brian nyökkäsi. Hyvä, se tästä olisi vielä puuttunutkin että Zoe olisi rikkonut itsensä myös. Tallin pihassa hän jalkautui tamman selästä, ojentaen sekä sen että Colmin työntekijöiden iloksi.
"Minä vien tuon päivystykseen, ennen kuin pyörtyy. Koeta pärjätä?"

”Pärjään”, Zoe vakuutti vilkaisten molempia miehiä. Jälleen yksi hyvä syy pysyä kaukana kummastakin. ”Jos muistat, laita viestiä kun kuulet, minkä tuomion hän saa.” Hän talutti Paddyn sisään, ja ryhtyi hoitamaan hevosta huolella. Ihan ensimmäisenä tosin oli aika vääntää poljettu kenkä irti.

Brianhan oli suorastaan hurmaava! Ai eikö? Mies hymähti.
"Laitan." Päästyään sairaalaan ja odoteltuaan siellä jonkun aikaa, hän sai Artemikselta ohjeen soittaa Veronicalle. Kuulemma naiselle pitäisi ilmoittaa että miehellä oli pari estettä tälle illalle. Niinpä hän otti estevalmentajan puhelimen ja etsi sieltä naisen numeron, joka ei ollut Brianin suureksi hämmennykseksi tallennettu koko nimellä, vain ensimmäisellä kirjaimella.

Miehen hurmaavuus nimenomaan oli syy pysyä Brianista kaukana, jos Zoelta kysyttiin. Tyytyväisenä saamaansa vastaukseen Zoe heilautti kättään hyvästiksi ja kävi toimeen Paddyn kanssa. Ajatukset askartelivat jo väistämättömässä puhelussa Lontoon suuntaan. Herra Edgerly ei ilahtuisi soitosta, se oli selvää.
”Olen jo kotona, en ole unohtunut töihin”, Veronica lausahti puhelimeen tervehtimisen sijaan. Miksi vaivautua, kun soittajan nimi luki älypuhelimen ruudulla? Paitsi näinä kertoina, kun puhelimen päässä ei ollutkaan se henkilö, jota laite itsepintaisesti hänelle kertoi.

Briam meni vähän hämilleen.
"Uh, hei, Brian Darcy tässä. Artemis pyysi soittamaan puolestaan. Hän ei oikein voi lähteä ulos tänään."

Brianin hämmennys ei ollut mitään verrattuna Veronican vastaavaan. Hän kohotti puhelimen korvaltaan ja vilkaisi hohtavaa näyttöä, jossa Artemiksen nimi edelleen luki. Miksi Brian soitti hänelle Artemiksen puhelimesta? Vastauksen saisi kenties kuuntelemalla puhelimesta kantautuvaa ääntä, eikä tuijottamalla kulmat kurtussa viatonta teknologian kappaletta.
”Mitä on tapahtunut?” Nainen kysyi hetken vaihtoehtojaan arvuuteltuaan. Artemis ei ollut mies, joka laittaisi ystävänsä perumaan illan ohjelman välttyäkseen kysymyksiltä ja pettymyksen tuottamiselta, joten selkeästi sille oli jokin ihan oikea syy, miksei Artemis soittanut itse.

Brian vilkaisi sairaalahuoneen ovessa olevaa numeroa takanaan.
"Hän putosi hevosen selästä ja joutuu olemaan pari päivää sairaalassa tarkkailussa."

Veronica huokaisi. Niinpä tietysti. Typerät suuret, kananaivoiset eläimet.
”Mutta hän on muutoin kunnossa?” Nainen kysyi tasapainotellen puhelinta korvansa ja hartiansa välissä, kun hän kurkotti penkomaan olkalaukkuaan molemmin käsin.

"Mitä nyt sai tavallista kovemman iskun luupäähänsä. Muuten hän on ihan kunnossa." Sen Brian ainakin saattoi luvata.

”Sääli että hänen luupäänsä on yksi miellyttävimmistä piirteistä hänessä”, nainen hymähti ja kaivoi lompakon olkalaukustaan. ”En soisi hänen saavan turhan montaa iskua siihen. Missä sairaalassa hän on?”

Brian pärskähti. Jos se oli yksi miellyttävimpiä, mikä oli huonoimpia? Sitä hän ei kuitenkaan kysynyt. Hän ei tiennyt haluaisiko vastausta.
"Newcastlen yliopistollinen. Käynkö hakemassa hänen koiransa vai otatko sinä ne?"

Hitto, hän oli täysin unohtanut miehen koirat. Miksi Artemiksen oli täytynyt mennä hankkimaan moisia?
”Jos niistä on sinulle vaivaa, niin voin ottaa ne”, nainen huokaisi. Mistä sitä ikinä tiesi, vaikka Brian olisi tallilla aamuvarhaisesta myöhään iltaan saakka, ja lähtisi vielä kisamatkallekin tai jotain muuta. Artemiksen olisi paras harkita seuraavan kerran pidempään, ennenkö hankkisi karvaisia otuksia olohuoneeseensa.

"No.. Olen lähdössä pian kisamatkalle, joten minusta ei ole oikein iloa koiravahdiksi." Ehkä olisi viisaampaa että Veronica ottaisi ne. Olihan pieni Raisa suhteellisen hellyyttävä otus. Ja totuuden nimissä, Brian ei pitänyt siitä snautserista.
"Pitää varmaan lopettaa. Sanonko että olet tulossa saarnaamaan hevosten vaarallisuudesta?"

”Minä haen ne”, nainen lupasi vaikka kirosikin mielessään. Olisihan se pitänyt arvata, että miehen ystävä olisi hyödytön, mitä koirien vahtimiseen tulisi. ”Sano vain.” Ei hän saarnasta tiennyt, mutta ehkä mies onnistuisi saarnaamaan itse itselleen vasta-argumentteja pohtiessaan sinä aikana, kun hän luovisi sairaalalle.

Brian sulki puhelun, palauttaen sen omistajalleen. Sitten hän lähti takaisin tallille.
Artemis oli saanut pienen tuen niskallensa ja hyvän sekoituksen särkylääkkeitä. Päätä ja niskaa särki järjettömästi.

Veronica ei suotta kiirehtinyt sairaalalle, kun oli kerran kuullut miehen olevan suhteellisen hyvässä kunnossa, mutta löysi itsensä silti parkkipaikalta yllättävän pian puhelun loppumisen jälkeen. Ilmeisesti hänellä ei kestänytkään niin kauaa kerätä tavaroita olkalaukkuun ja kiskoa kengät jalkaan kuin hän oli olettanut. Varsin kiireinen ja valitettavan töykeä vastaanottovirkailija ohjasi hänet muutaman terävämmän sanan jälkeen oikealle osastolle ja huoneelle, jonka oveen nainen koputti ennen kuin astui sisään.
”Hei”, hän tervehti katsellen sängyllä lepäävää miestä päästä varpaisiin. Ei erikoiseen suuntaan sojottavia ruumiinosia tai paksua kipsiä, mikä oli hyvä merkki ja kertoi, ettei miehen hyödyttömäksi koiravahdiksi paljastunut ystävä ollut valehdellut miehen tilasta. ”Mikä on olosi?”

Artemis oli vain saanut sopivan tällin päähänsä, mikä vaikutti myös niskaan. Hän kohotti kevyesti kulmaan kun huomasi naisen astelevan ovesta sisään. Hän ei ollut olettanut tuon tulevan paikalle, ainakaan tänään.
"Hei. Aika hyvä, kuten aina kun saan hevosen annoksen särkylääkkeitä." Ääni oli hieman vaisu ja olemus ylipäätään, mutta muuten hän oli oma itsensä.

Veronica kohotti toista huolella nypittyä kulmaansa. Vai oli miehen olo hyvä, kun tuo oli pumpattu täyteen särkylääkkeitä. Mielenkiintoista.
”No, hyvä niin”, nainen totesi ja jäi seisoskelemaan sängyn vierelle. ”Mitä koirasi tarvitsevat päivittäin?” Jos mies sanoisi halauksia ja lepertelyä, hän soittaisi takaisin Darcylle siinä hetkessä ja peruisi jalon lupauksensa katsoa koirien perään.

Artemis ei ollut sellainen lässyttäjä - paitsi silloin kun oli yksin kotona, eikä kukaan kuullut kun hän opetti turhimpia temppuja pienelle whippetilleen, sylitteli koiraa sohvalla tai leperteli Sergeille kun se tarkkaili hänen tekemisiään kauempaa.
"Ruokaa. Sergei aamuin ja illoin, Raisa aamulla, iltapäivällä kun tulet töistä ja illalla. Vettä. Sergei yhden pidemmän lenkin, ainakin. Raisalle riitää kunhan se pääsee ulos tarpeeksi usein ja laittaa sanomalehtiä sisälle. Ei sinun ole pakko ottaa niitä, voin kysyä Aidenilta tai pakottaa avustajani ottamaan ne."

Veronica nyökkäili painaessaan ohjeet mieleensä. Ei se kuulostanut liian haastavalta. Ehkä hän selviäisi.
”Jos ne tuhoavat kenkäni, lähetän ne Aidenille”, nainen uhkasi vaikka epäilikin, etteivät miehen koirat tuhonneet paikkoja. Paitsi ehkä pentu. Eivätkö koiranpennut tuhonneet aina kaiken?
”Enköhän minä pärjää niiden kanssa sen hetken, kun joudut sairaalassa olemaan.” Kunhan mies pääsisi kotiin, olisi tuo varmasti riittävän hyvässä kunnossa katsomaan koirienkin perään. Hän ei alkaisi täyspäiväiseksi koirahoitolaksi.

"Sergei syö kenkiä. Raisakaan ei, kunhan sillä on leluja saatavilla." Muuten whippet saattoi kehittää jotakin pientä mukavaa, jos sen lelut nosti epähuomiossa piiloon.
"Kiitos."

”Pidän sen lelut siis helposti saatavilla”, Veronica lupasi. Saisi nähdä, mitä tästä tulisi. Oliko liian myöhäistä perua?
”Ole hyvä”, hän vastasi, kun alunperin ajateltu ’ei siitä ole harmia’ kuulosti valheelta omissakin korvissa. ”Keskity sinä vain paranemaan ja olemaan kiltti potilas.” Ihan kuin se olisi mahdollista. Hänen oli vaikea kuvitella Artemista olemaan kovinkaan miellyttävä potilas, kun mies kyllästyisi sängyssä makoiluun.
”Arvostaisin kovin, jos et ottaisi tätä tavaksesi.”

"Tiedän ettet pidä niistä." Silti Artemis ei ollut aikeissakaan luopua koiristaan. Veronica saisi sietää ne. Ne olivat sentään hyväkäytöksisiä.
"En ajatellut ottaa. Niedermann saa vaikka lennättää sen kaakkinsa takaisin Saksaan, jos ei muuten saa sille mieleistään ratsuttajaa."

Siihen oli paha väittää vastaan, sillä hän ei tosiaankaan pitänyt miehen koirista. Tai koirista ylipäätään. Miehen koirat olivat sentään siedettäviä, vaikka hän olisikin mieluummin suosinut koiratonta taloutta.
”Ratsastit jonkun muun hevosella?” Hän kysyi kulmat yllätyksestä kohoten. Hän ei tiennyt, oliko se oikeastaan parempi vai huonompi kuin se, että Artemis olisi pudonnut Amadeukselta. ”Ja minä kun olin valmis kiukuttelemaan Amadeukselle.”

"Amadeus on täysin syytön." Artemis myönsi auliisti. Vaikka nuori olikin sählä ja hyvin eteenpäin suuntautunut liikkeineen, sen selässä hän olisi pysynyt.
"Affair To Remember on saksalaisen ystäväni hevonen. Rosier ratsastaa sitä ja minun piti ratsastaa se läpi tänään." Haaveeksi jäi.

Hän peruisi kaikki kiroukset, joita oli lähettänyt Amadeuksen suuntaan. Kenties sujauttaisi ruunalle omenalohkon ohikulkeissaan, kun olisi seuraavan kerran tallilla.
”Sen sijaan olet täällä”, nainen päätti tarinan tyytymättömänä. Hän ei pitänyt mainitusta hevosesta lainkaan. Typerä koni. ”En voi ymmärtää teidän intoa päästä sekopäisten, valtavien eläinten selkään”, hän huokaisi. Kaikissa ratsastajissa täytyi olla jotakin perustavanlaatuisesti vialla, kun nuo nousivat vapaaehtoisesti satulaan. Olihan ratsastuksen seuraaminen mielenkiintoista, mutta siihen se jäi.

Artemis kohautti pienesti olkiaan. Niin, siinä hän oli.
"Se säikähti." Vaikka hän inhosi kyseistä hevosta silti hän koki tarvetta puolustaa.

”Mitä? Muovipussia, väärässä paikassa kasvavaa voikukkaa?” Nainen kohotti kulmaansa huvittuneena. Hevoset säikkyivät mitä typerimpiä asioita, sen hän oli oppinut seuratessaan sponsoroimiensa nuorten ratsastajien taivalta.

"Turvan edestä juossutta peuraa." Artemis tarkensi hieman. Että ei nyt onneksi mitään ihan idioottimaista.

Hyvä on, se oli melkein hyväksyttävä syy. Hänkin olisi säpsähtänyt moista.
”Meidän täytynee siirtää iltaamme viikolla”, nainen vaihtoi puheenaihetta. Artemis tuntui pitävän hevosesta, joka miehen oli pudottanut, vaikka sanoisikin mitä tahansa, joten ehkä oli parempi olla koettelematta miehen hermojen kireyttä väheksymällä ratsun järjenlahjoja.

Artemis myönsi kyllä, että Taffel oli idiootti. Mutta piti sillekin joskus jotain anteeksi antaa, ehkä.
"Luultavasti" Veronica ei ollut kyllä tiennyt mitään illan sisällöstä, mutta se oli sivuseikka.

”Sääli”, nainen totesi. ”Ilta kanssasi olisi ollut hyvä alku viikolle.” No, näkihän hän miestä nytkin, mutta sairaalasängyn vierellä seisominen ei ollut aivan sitä, mitä hän oli odottanut ja toivonut. Sen sijaan hän saisi hakea miehen koirat luokseen yöksi ja lähteä aamulla töihin pohtien, paljonko hänen asunnostaan olisi jäljellä työpäivän päätteeksi.

"Usko pois, olisin paljon mieluummin mennyt tanssimaan." Artemiksen ei ollut pitänyt kertoa mitään, mutta se vain jotenkin lipsahti.

Veronican suu aukesi pieneksi, pyöreäksi o:ksi. Mies oli suunnitellut illan ohjelmaksi tanssimista? Maailma oli mennyt sekaisin.
”Oletko varma, ettet lyönyt päätäsi jo aiemmin?” Hän kyseenalaisti mutta päätyi vetämään tuolin huoneen seinustalta sängyn viereen ja istahtamaan alas voidakseen helpommin katsella miehen kasvoja. Veronica kurkotti tarttumaan Artemiksen käteen ja pudisti päätään.
”Mistä lähtien sinä olet halunnut tanssimaan?”

Irlantilaismies puhahti hiljaa ja antoi silmien pyörähtää kuopissaan. Ei, hän ei ollut seonnut täysin. Hän vilkaisi heidän käsiään, nostaen sitten katseensa Veronicaan.
"Tanssin hyvin. Ja pidän siitä. Usko tai älä."

"Ja kerrot sen nyt?" Nainen pudisti päätään epäuskoisena. Mies oli kuukausia seurannut vierestä kun hän oli lähtenyt tanssitunneille, eikä koskaan maininnut sivulauseessakaan pitävänsä itsekin tanssimisesta. Häpeäisi.
"Kai tajuat, että joudut viemään minut ulos heti, kun olet taas täydessä terässä?" Veronica naurahti pehmeästi katsellessaan heidän käsiään. Mikä ihme oli saanut hänet tarttumaan miehen käteen kuin pahinkin elokuvaklisee? Hän ei kuitenkaan vetänyt kättään pois.

Artemis pyöräytti silmiään.
"En tiennyt kuulostaisiko se siltä että haluan tunkea mukaan joka paikkaan. Etkö muka huomannut kun tanssim Deen häissä?"

"Tulevaisuuden varalle, se ei kuulosta tunkeutumiselta", nainen oikaisi huvittuneena ja puristi kevyesti miehen kättä.
"Huomioni saattoi ehkä olla silloin toisaalla", Veronica myönsi auliisti. Kuten toivomassa erittäin tuskaista ja karmeaa kohtaloa Morlandin kelvottomalle miehenkuvatukselle.

Artemis naurahti pelottavan pehmeästi. Vapaa käsi kohosi sipaisemaan naisen poskipäätä ja tuon tummia hiuksia korvan taakse.
"Yritän muistaa sen. Tuskin se tosin tuottaa vaikeuksia, harvoin minulla on kaltaistasi seuraa tanssimassa." Liikaa Panacodia tai jotakin. Sitä olisi hyvä syyttää.

Pehmeä hymy nuorensi kulmikkaita kasvoja, kun miehen käsi kohosi korjaamaan hänen kurittomia hiuksiaan. Hän ei ikinä antaisi niiden kasvaa niin pitkiksi, että kiinnipitämisestä tulisi normi, jos vapaana roikkuvat hiukset antoivat miehelle näin hyvin syyn koskettaa kasvoja.
"Rohkenisin väittää, ettei sinulla ole koskaan ollut kaltaistani seuraa tanssilattialla", nainen vitsaili ja sipaisi peukalollaan miehen kämmenselkää.

Jep. Artemis oli saanut liikaa ja liian hyviä lääkkeitä. Hän laski käden Veronican poskelle, antaen luisevan peukalon sivellä poskipäätä.
"Ei niin. En ole koskaan viihtynyt kenenkään kanssa samoin."

"Kuinka paljon sanoitkaan saaneesi lääkkeitä?" Nainen naurahti lämpimästi ja hymyili miehelle. Ei hän sitä helpolla myöntäisi, mutta miehen hellyys ja kauniit sanat lämmittivät.

Mies näytti viattomalta, sanomatta mitään. Hän voisi aina vedota lääkkeisiin jo nainen alkaisi hankalaksi,mutta niin kauan kuin ei alkaisi, hänen ei tarvitsisi.
"Sopivasti, etät ei satu."

Veronica pudisti pienesti päätään huvitusta kasvoillaan. No, hyvä ettei sattunut.
"Hyvä niin", nainen totesi ja tiukensi hetkeksi otettaan miehen kädestä. "Tuttavasi on paras olla oikein kiitollinen siitä, että suostuit ratsastamaan hänen kahjoa eläintään, eikä pyytää moista palvelusta uudestaan." Hän ei ollut joutunut koskaan elämässään viettämään aikaa sairaalassa, eikä mielellään aloittaisi nyt miehen vierailijana.

Nainen nyökkäsi tyytyväisenä. Ei se takaisi, etteikö jonakin päivänä Amadeus säikähtäisi sateenvarjoa ja kiipeäisi puuhun, mutta se oli jo hyvä alku.
"Tahdotko jotain kotoasi? Voin napata samalla mukaan kun haen koirasi."

Mies mietti hetken. Häneltä oli kyllä kielletty suurinpiirtein kaikki sen tarkkailun ajaksi.
"En tarvitse. Nämä kielsivät minulta kaiken."

"Julmaa", nainen hymähti. Ehkä hänen täytyisi siis tulla huomenna pidemmäksi hetkeksi istuskelemaan miehen sairaalasängyn vierelle. Kertoa koirien kuulumisia tai jotakin.
"Ei selkeästi kannata pudota", hän lisäsi pieni virne suupieliä nykien. Onneksi miehelle ei ollut käynyt tämän pahemmin, vaikka tässäkin oli aivan riittämiin hänelle.

"Niin on. Kaikki kiva kielletään." Artemis hymähti pehmeästi. Kohta pitäisi varmaan päästää Veronica omiin tekemisiinsä. Mitä jos hän ei halunnut?
"Yritän muistaa tämän ohjeen ensikerralla."

"Kannattaisi. En anna huonoja neuvoja", Veronica totesi hymyn kera. Jos hevosen selässä pysyminen olisi niin helppoa tilanteesta riippumatta, kukaan tuskin vaivautuisi käyttämään kypärää ja muita turvavarusteita.
"Sitä paitsi, lupasit viedä minut tanssimaan, eikä se onnistu jos putoilet jatkuvasti."

"En ajatellut putoavani seuraavaan pariin vuoteen." Artemis lohdutti. Ei hän voinut sitä luvata, mutta voisi aina yrittää.

"Hieno ajatus", Veronica naurahti. "Katsotaan kauanko sitä kestää." Hän todella toivoi, ettei mies putoaisi uudestaan.
"En ole koskaan joutunut viettämään tarpeeksi aikaa sairaaloissa oppiakseni inhoamaan niitä, enkä mielelläni aloittaisi nyt", nainen hymähti ja siirsi toisenkin kätensä miehen kädelle haudaten suuremman käden omiensa lomaan.

Artemis nyrpisti kevyesti nenäänsä.
"... odota vaan kun Rigolettoa aletaan ratsuttaa." Se oli vitsi. Ei hänen seuraava olympiavoittajansa sellaista tekisi.

"Se varsa saa luvan teloa jonkun muun kuin sinut", nainen vastasi vailla aiempaa naurua. Ei hän uskonut, että Artemiksen tarkoin vaalima varsa kasvaisi kahjoksi säätäjäksi, mutta siitäkin huolimatta hän oli valmis heittämään kenet tahansa muun hevosen jalkoihin kuin Artemiksen.

"Sinun pitää kertoa se sille." Artemis hymähti pehmeästi, puristaen naisen toista kättä tiukemmin omallaan.
"Eivät hevoset minua tapa. Ennenkään tappaneet."

"Varmasti kerron", nainen naurahti. Rigoletto oli varsin suloinen hevoseksi. Siinä kohtaa jos orivarsasta kasvaisi Amadeuksen kokoinen jättiläinen, voisi hänen suopeutensa raja tulla tosin vastaan.
"Toivotaan niin", hän totesi, "en nimittäin aio katsoa koiriesi perään jatkuvasti."

Amadeus oli hyvän kokoinen hevonen Artemiksen mielestä. Pienemmät olivat poneja.
"Voin pyytää jotakuta muutakin. Tiedän ettet pidä niistä."

"Katsotaan sitä uudestaan huomenna", nainen vastasi. Kyllä hän yhdestä illasta koirien kanssa selviäisi. Ainakin Sergei sieti häntä, mitä ei aina voinut sanoa kaikista.
"Ehkä ne onnistuvat voittamaan minut puolelleen." Hah. Niin varmaan.

"... Sen kun näkisin." Artemis tuhahti. Veronica ei tosiaan ihastuisi hänen koiriinsa.

Nainen naurahti lämpimästi. Ei, sitä tuskin tapahtuisi. Hän piti eläimistä, mutta lähinnä kauempaa katseltuina. Läheltä ne olivat vain sotkuisia, aikaavieviä ja vaativia.
"Minun lienee parasta tehdä lähtöä, mutta tulen huomenna viihdyttämään sinua töiden jälkeen. Koeta saada aikasi kulumaan siihen saakka", nainen totesi vilkaistuaan rannekelloaan. Veronica nousi tuolilta ja kumartui suukottamaan miehen poskea.
"Ole kunnolla", hän ohjeisti naurun kera.

"Selvä. Kiitos vielä." Ei hän pitänyt itsestäänselvyytenä että Veronica hoiti hänen koiriaan. Etenkin kun niitä oli kaksi.
"Minä? Aina "

"Sen kun näkisi", nainen naurahti ja sipaisi sormillaan miehen poskea, ennenkö suoristautui ja kääntyi lähteäkseen. Hän tosin pysähtyi vielä huoneen ovella, kurkisti olkansa yli kolhittua miestä ja hymyili pienesti.
"Olen iloinen, ettei sinulle käynyt tämän pahemmin. Nuku hyvin."

Artemis hymyili naiselle vielä.
"Nuku sinäkin hyvin." Mieli oli mukavan levollinen, ei ärsyttänytkään niin paljon. Pian Gabrielle soitti Veronicalle. Hän oi sattunut ajelemaan Newcastleen ja ajatteli kokeilla jos ystävästä saisi seuraa.

Veronica oli käynyt hakemassa koirat sekä niiden tarvikkeet Artemiksen luota, ennenkö oli suunnannut kotiin. Hän tasapainotteli parhaillaan kulhoja ja lelukasaa sylissään, kun tajusi puhelimen soivan. Kesti hetken, ennenkö nainen sai laskettua kaiken käsistään keittiön tasolle ja vastattua Gabriellelle. Senkus tulisi kylään, kun kerran oli jo täällä. Sergei tosin olisi paras sulkea jonnekin, sillä hän ei uskonut koiran kuuntelevan hänen käskyjään turhan hyvin. Nainen siirtyi makuuhuoneeseensa houkutellen koirat perässään ja sulki oven jättäen Raisalle muutaman kirkkaanvärisen lelun. Ehkä ne selviäisivät eivätkä täyttäisi hänen sänkyään karvoilla.
"Hei, miten sinä täällä?" Nainen tervehti ehtiessään ovelle. Hän suoristi aiemmin eteiseen huolettomasti potkaistuja korkokenkiään painaen mieleensä, että siivoaisi kaiken koirien ulottumattomiin ennen kuin lähtisi huomenna töihin. Ihan vain varmuuden vuoksi. "Tule sisään. Tämäpä mukava yllätys."

Gabrielle hymyili ystävälleen kun ovi aukesi, laskien Matthewin alas sylistään. Konttausikäinen poika ei enää juurikaam viihtynyt sekuntia pidempään sylissä.
"Satuin olemaan täällä ja ajattelin kokeilla jos olisit kotona. Mitä sinulle kuuluu?"

"Hyvin ajateltu", nainen vastasi kääntäen katseensa kummipoikaansa, joka oli aivan liian vikkelä liikkeissään. "Ihan hyvää, jos ei lasketa sitä että Artemiksen oli tarkoitus viedä minut tanssimaan, mutta sen sijaan hän meni putoamaan hevoselta ja minulla on nyt kaksi koiraa makuuhuoneessani", Veronica puhahti, mutta sanavalinnoista huolimatta äänestä ei kuultanut läpi turhautumista tai pettymystä. Hän saattoi ehkä julistaa kovaan ääneen inhoaan koiria kohtaan, mutta päätyi aina rapsuttamaan luokseen tulevia.
"Entäs sinä ja Matthew?" Teddyn vointi ei häntä kiinnostanut lainkaan, ja hän oli jo aikaa sitten luopunut edes kiinnostuksen esittämisestä. Nainen istahti olohuoneen lattialle ja risti jalkansa houkutellen konttaavaa poikaa luokseen. Kumma kyllä lattialle pudonnut Raisan räikeänvärinen lelu kiinnosti enemmän.

Gabrielle tyytyi vain hymähtämään. Hän ei jaksanut uskoa Veronican oikeasti inhoavan irlantilaisen koiria niin paljon, mitä nainen itse väitti.
"Hyvin. Todella hyvin." Teddyn kanssa aikaansaatu sovinto näkyi naisen olemuksessa.
"Hän on tuossa iässä. Ei paljon äiti tai kummitäti kiinnosta. Kunnes tulee itku jostain."

"Ikävä ikä tämmöinen", Veronica naurahti katse edelleen pienessä pojassa, vaikkakin hän vilkuili aina silloin tällöin ystäväänsä. Tuo näytti rennommalta ja iloisemmalta kuin aikoihin. Oliko naisen kelvoton aviomies viimein saanut jotakin aikaiseksi? Lieni turha toivoa, että Gabrielle olisi laittanut avioeroa vireille.
"Mikäs sinut on niin tyytyväiseksi saanut?" Tummahiuksinen nainen uteli irrottaen hetkeksi katseensa konttaavasta lapsesta voidakseen katsella ystäväänsä tarkoin.

"Niin on." Gabrielle naurahti. Se oli todella tyhmä ikä.
"Sovinto. Enkä kaipaa kommenttia sen enempää, kiltti."

”Selvä”, Veronica myöntyi. Olisihan heillä muutakin puhuttavaa kuin Teddy, joka oli ilmeisesti vihdoin löytänyt edes ripauksen järkeä umpiluisesta päästään.
”Mitään suunnitelmia loppukesäksi?”

"Ei mitään ihmeellistä. Luultavasti reissu tai kaksi Whirlow Halliin. Riippuu tilanteesta." Gabriellleb rintaa puristi joka kerta kun mielessä kävi anoppila ilman Alice Morlandia.
"Entä sinulla? Muuta kuin Artemiksen kanssa pussailua?"

”Kuulostaa mukavalta”, nainen totesi ottamatta sen enempää kantaa sukulointiin. Hän ei voinut ymmärtää sen viehätystä, mutta hän olikin poikkeus sääntöön kun ei ollut koskaan edes kunnolla tuntenut omaa sukuaan.
”Se on hieman hankalaan, kun hän järjesti itsensä sairaalaan”, Veronica puhahti. Hiton hevonen. ”Ajattelin pitkää viikonloppua jossakin keski-Euroopassa, mutta en ole vielä onnistunut päättämään sopivaa kohdetta. Onneksi on äkkilähtöjä. Yksi ihminen mahtuu aina koneeseen.”

Gabriellekin viihtyi hyi vain miehensä sukulaisten kanssa. Omiaan hän ei ollut tavannutkaan vuoteen.
"... Yksi?" Nainen kohotti kevyesti kulmaansa.

”Viimeksi kun vilkaisin peiliin, olin vain yksi ihminen”, Veronica huomautti kuivasti. Hän ei ollut kysynyt Artemiksen mielipidettä matkusteluun, vaan suunnitellut karkaavansa itsekseen. Vastahan mies oli palannut pitkältä matkaltaan kaukomailla, joten tuskinpa Artemis paljoa protestoisi viikonloppua.

Gabrielle kohautti kevyesti olkiaan.
"Tiedän. Mietin vain, että eikö pieni loma tekisi teille hyvää? Yhdessä?"

Veronica kohautti harteitaan.
”Ei meidän tarvitse tehdä kaikkea yhdessä.” Koska hehän olivat matkustaneet niin paljon yhdessä tähänkin asti.

"No en minä sitä!" Gabrielle nauroi pehmeästi.
"Teette hyvin vähän mitään yhdessä."

”Teemme ihan riittämiin yhdessä”, Veronica huomautti vino, kiero virne kasvoille kohoten, ”ne vain tuppaavat olemaan asioita, jotka on parempi pitää makuuhuoneen puolella.”

"Teettekö mitään muuta?" Gabrielle oli hetken aikaa ajatellut puhuvansa tästä.

”Olimme menossa tänään tanssimaan”, nainen kohautti harteitaan ja kampesi itsensä ylös lattialta voidakseen siirtyä istumaan sohvalle kun kävi selväksi, ettei utelias poika tulisi hänen luokseen ennenkö jokainen neliösentti lattiasta olisi tutkittu.

"Kumman idea se oli?" Gabrielle kysyi pehmeästi.

”Artemiksen”, nainen myönsi auliisti. ”En edes tiennyt, mitä hän oli suunnitellut. Oletin että menemme syömään, mutta hän tahtoikin viedä minut tanssimaan. En tiennyt hänen tanssivan.”

Gabrielle veti syvään henkeä.
"Veronica... Mitä haluat hänestä?"

Veronica kurtisti kulmiaan. Oliko nainen tosiaan saarnaamassa hänelle parisuhteista, vaikka oli vastikään viettänyt kuukauden miehensä kanssa tapellen?
”En ole tehnyt mitään vuoden, kolmen vuoden ja kymmenen vuoden suunnitelmaa”, nainen vastasi ja kohautti uudestaan harteitaan. ”Miksi suunnitella mitään, kun suunnitelmat eivät kuitenkaan pidä? Keskityn nauttimaan siitä mitä meillä on nyt.”

Gabrielle puraisi huultaan.
"Eivät pidäkään." Ei hän ollut suunnitellut riitaa Teddyn kanssa tai ensimmäistäkään eroa.
"Mitä jos hän ei olekaan siinä pian?"

”Miksei olisi? Olen jäänyt siihen uskoon, että hän viihtyy seurassani”, nainen vastasi huolettomasti.

"Kaikkea voi sattua. En tarkoittanut että hän jättäisi. Jos hän olisi vaikka pudonnut pahemmin ja kuollut?"

”Hän ei pudonnut niin pahasti”, Veronica protestoi, mutta kulmat kurtistuivat naisen pohtiessa, mitä ystävä yritti sanoa. ”Joten olet sitä mieltä, että minun pitäisi vain, mitä, mennä hänen kanssaan naimisiin jotta jos hän kuolee, perin hänet?” Hän pudisti päätään.

Gabrielle hieraisi kasvojaan. Veronica oli aasi!
"Ei. Vaan sitä mieltä, että sinun pitää unohtaa kusipää ex-miehesi, jonka takia roikotat ihmissuhdettasi. Kun se voi päättyä milloin tahansa."

Veronica oli kivahtamassa jotakin vastaukseksi, mutta sanat takertuivat kurkkuun. Hän aukaisi muutaman kerran hyödyttömänä suutaan, ennenkö vain tuijotti syyttävänä Gabriellea. Hän harvoin joutui tilanteeseen, jossa ei saanut sanaa suustaan, mutta nyt ystävä oli onnistunut siinä.
”Tällä ei ole mitään tekemistä Wyattin kanssa”, nainen mutisi huuliaan mutristaen ja risti kädet rinnoilleen. ”Se oli vuosia sitten. Se on historiaa.”

Gabrielle pudisteli pehmeästi päätään.
"Ei ole. Et ennen ollut tuollainen. Olet aina ollut laskelmoiva, mutta nykyään tässä ei ole mitään järkeä."

”Kasvoin aikuiseksi. Viimeksi kun tein mitä tahdoin enkä pysähtynyt ajattelemaan seurauksia, päädyin naimisiin kolmen kuukauden seurustelun jälkeen. Sehän päättyikin tosi hyvin”, nainen sihahti ja käänsi katseensa pois Gabriellesta. Wyattilla ei ollut mitään tekemistä Artemiksen kanssa. Mitä pahaa siinä oli, että hän halusi pitää hauskaa? Olihan hän seurustellut vakavammin Wyattin jälkeen ennen Artemistakin. Kai. Ehkä. Vai oliko? Olihan hän tapaillut jotakuta pari kuukautta Brysselissä asuessaan, laskettiinko se?

"... Veronica." Gabrielle katsoi toista tiukasti.
"Kukaan ei käske tekemään niin. Mutta nykyinenkääb ei ole normaalia."

”Se on normaalia minulle. Meille”, nainen vastasi. Hän huokaisi hiljaa ja puri alahuultaan. ”En osaa tehdä mitään muutakaan. Parisuhteet eivät varsinaisesti ole minun heiniäni.”

"Ovatko ne minunkaan?" Gabrielle puhahti. Ennen Teddyä hän oli saanut aikaiseksi melko lyhyitä suhteita. Se vain... Et saa mitään, jos et yritä. Ja kaikesta päätellen sinulla olisi mahdollisuus yrittää nyt."

”Minä yritän”, Veronica huokaisi ja haroi hiuksiaan. ”Yritän jatkuvasti.” Hän oli yrittänyt parhaansa, mutta ilmeisesti se ei ollut tarpeeksi ainakaan Gabriellen mielestä. Täytyisikö hänen oikeasti kysyä Artemikselta, mitä mies tahtoi, kun oli niin taidokkaasti vältellyt aihetta miehen ottaessa sen puheeksi?

"Yrität vältellä kaikkea. Mitä pahaa voi tapahtua, jos katsot mitä tästä tulisi? Olet vanhempi, mies on eri. Lopputulos ei ole aina sama."

”Entä jos se on?” Veronica kysyi suru silmiin hiipien. ”Entä jos se olen minä, joka ajan kaikki pois luotani?”

"Et ole. Oikeasti. Nyt olet, koska olet idiootti ja päättänyt ajaa kaikki pois."

”Jos olisin tahtonut ajaa kaikki pois, olisin onnistunut siinä jo”, nainen huomautti kulmaansa kohottaen, mutta sanoista puuttui terävä särmä. Hän oli taitava ajamaan kaikki pois luotaan, mutta oli viime aikoina pyrkinyt pitämään vähäisistä ihmissuhteistaan sitäkin tiukemmin kiinni.

"Niin. Eli haluat kuitenkin ihmisiä osaksi elämääsi." Gabrielle huokaisi uudelleen.
"Sinulla olisi edessäsi mies jonka kanssa tulet toimeen. Kadutko jos hukkaat tilaisuuden?"

"Tietenkin haluan", nainen myönsi. Ei hän aivan niin kamala ollut, että toivoisi erakoituvansa kokonaan. Kuten kuka tahansa muu, hänkin kaipasi ihmisiä elämäänsä.
"Kadun", hän myönsi auliisti, "mutta yhtälailla kadun jos tartun tilaisuuteen ja kaikki meneekin pieleen."

Gbrielle huokaisi syvään.
"Veronica..." mitä hän voisi enää sanoa mihinkään? Toinen ei selvästi halunnut ymmärtää.
"Kokeilisit. Ennen kuin on liian myöhäistä."

Hän kohautti harteitaan. Hän oli mielestään kokeillut jo ihan tarpeeksi. Olihan hän tapaillut miestä jo kuukausia, jos heidän suhdettaan nyt saattoi moisella sanalla kuvata.
"Et olisi varmasti ollut näin innokas jakamaan neuvoja vielä viikko sitten", Veronica hymähti. Kummasti ystävä näki taas parhaat puolet parisuhteissa, kun oli saanut omansa jälleen kuntoon.

"Olen miettinyt tätä jo toukokuusta." Gabrielle myönsi. Tämä ei ollut mikään hetkellinen päähänpisto.
"Miksi et voisi olla rehellinen? Kävit juuri sairaalassa ja otit hänen koiransa luokseen. Myöntäisit edes hänelle että pidät hänestä enemmån kuin väität"

Veronica mutristi huuliaan. Vai niin. Miksei hänelle kerrottu, kuinka paljon päänvaivaa hänen parisuhteensa tai jokin sen tapainen aiheutti muille?
"Jos hän ei tajua sitä sanomatta, hän on typerämpi kuin luulin", nainen puhahti. Olipa hyvä selitys, mutta niin kauan kuin hän ei myöntäisi ääneen, kuinka paljon välitti miehestä, kukaan ei voisi kääntää sanoja häntä vastaan.

Gabrielle kohotti pehmeäksi muotoiltuja kulmiaan. Nainen ei voinut olla vakavissaan.
"Mistä hän sem voisi tietää, kun et sano mitään ja venkoat vastaan jos hän yrittää tulla vastaan?"

"Juurihan sinäkin sen sanoit. Otin hänen koiransa hoitoon vaikka inhoan niitä", Veronica vastasi. Mitä oli tapahtunut väitteelle, että teot painoivat enemmän kuin sanat? Hän oli aivan varma, että siitä oli joku sanontakin.

Gabrielle oli huomannut, ettei se tosiaankaan aina mennyt niin. Hä huokaisi syvään.
"Hyvä on. Kunhan nyt sanoin."

"Et kuitenkaan ole samaa mieltä", nainen huomautti. Selkeästi Gabriellen näkemys erosi hänen omastaan. Ei kai olisi pitänyt yllättyä.
"En yritä olla hankala ja laittaa kaikessa vastaan. Olen joustanut jo monessa kohtaa, jossa olisin normaalisti ollut ehdoton." Kuten koirien hoidossa. Hän ei selkeästi keksinyt muita esimerkkejä kuin tämän yhden ainoan poikkeavan ratkaisun, jonka oli tehnyt. Mitä se sanoi hänestä? Ehkä ystävän sanoissa piili totuuden siemen kaiken jälkeenkin.

Nuorempi nainen vain pudisteli päätään.
"Sinähän sen itse tiedät." Ei hän aikoisi vääntää asiasta sen enempää. Makuuhuoneen oven takaa kuului hiljaista piippausta, kun whippetvauva olisi halunnut ihmisten luo.

Niin hän oli kuvitellut, mutta nähtävästi hänen tietonsa erosi siitä, miltä asiat näyttivät muiden silmiin. Ehkä hänen täytyisi puhua Artemikselle. Yrittää huomaamattomasti udella, mitä mies oikein ajatteli.
"Jos tuo pentu on tuhonnut makuuhuoneeni, Brian tai Aiden saavat tulla hakemaan sen saman tien", nainen mutisi vilkaisten levottomana makuuhuoneen suuntaan. Raisa oli sentään sosiaalinen, kiltti pentu, mutta se ei tarkoittanut, että hän välttämättä tahtoisi laskea pennun samaan tilaan vauvan kanssa. Kummastakaan ei oikein voinut mennä takuuseen.
"Miten kissasi ovat suhtautuneet Matthewn konttailuun ja uteliaisuuteen?" Veronica kysyi kääntääkseen ajatuksensa pois kuvittelemasta kaikkia tuhoja, mitä koirat olisivat voineet makuuhuoneessa tehdä.

Gabrielle vilkaisi ystäväänsä ja sitten ovea.
"Ihan hyvin. Hän jättää nyt eläimet rauhaan, taputeltuaan kerran Fattya... Fatty räppäisi tassulla. Enemmän poika säikähti kuin muuta, mutta antaa eläinten nyt olla."

"Fatty näpäytti takaisin? Oho", Veronica kohotti yllättyneenä kulmiaan. Lihava kissa oli aina ensimmäisenä asettumassa hänen syliinsä, jos hän istahti alas toimiessaan lapsenvahtina.
"Olisin veikannut, että Dingle ei niistä kahdesta sietäisi lääppimistä."

"Matthew kouraisi turkkia. Dingle katselee tilannetta korkeuksista." Fatty oli liian laiska kiipeämään.

"Dingle on kenties fiksumpi kuin minä sitä pidetään", Veronica hymähti. Hän vilkaisi makuuhuoneen suuntaan, huokaisi ja nousi jaloilleen. Kaipa pennun saisi vaikka taklattua kumoon ja heitettyä takaisin suljetun oven taakse, jos siitä olisi suurta harmia. Vinkunankaan kuunteleminen ei ollut järin miellyttävää. Nainen laski Raisan olohuoneeseen pitäen tarkkaan silmällä Sergeitä, sillä snautserilla ei olisi mitään asiaa vieraiden luokse. Onneksi Sergei ei edes yrittänyt livahtaa ovesta, vaan makoili kauempana seuraten valppaasti hänen liikkeitään.
"Miksi niitä täytyy olla kaksi", nainen mutisi palatessaan takaisin. Makuuhuone oli pikaisella vilkaisulla näyttänyt olevan edelleen yhtenä kappaleena, mutta saisi nähdä olisiko se sitä enää Sergein jäätyä itsekseen. "Tämä on Raisa, joku karvattoman vinttikoiran pentu", nainen totesi istahtaessaan takaisin sohvalle. Hän tunnisti vinttikoirista afgaanit ja salukit niiden turkin tähden, mutta loput olivat yhtä ja samaa karvatonta massaa.

Sergeitä yksinolo ei kiinnostanut, se pysytteli jopa mieluummin poissa. Raisa touhotti häntä koipien välissä huoneeseen, nuuskutellen Gabriellen jalkaa.
"Whippet?" Gabrielle naurahti pehmeästi.
"Ja jos Artemis vaikka pitää koirista?"

"Kuulostaa etäisesti tutulta", nainen vahvisti nyökkäyksen kera. Hän oli varma, että Artemis oli kertonut Raisan rodun useampaankin otteeseen. Ehkä hänen täytyisi jatkossa kiinnittää hieman enemmän huomiota miehen puheisiin koiristaan.
"Mutta eikö siihen tarkoitukseen olisi riittänyt yksikin?" Veronica pohti ääneen ja vilkuili pentua epäluuloisena. Hänellä ei ollut ollut koskaan lemmikkiä, eikä hänellä ollut pienintäkään ajatusta, mitä odottaa koiranpennulta.
"Tai niistä voi pitää kauempaakin. Pitäähän sinunkin miehesi koirista jostakin käsittämättömästä syystä, mutta ei teillä vain ole koiralaumaa mellastamassa."

Gabrielle pärskähti pehmeästi.
"Meillä on kaksi kissaa. Ja pikkulapsi." Heille ei tulisi nyt koiraa. Ehkä joskus.

"Artemiksella on hevosia. Varsakin. Luulisi, ettei siihen tarvitsisi vielä koiriakin lisäksi", koska hevosethan tunnetusti pitivät seuraa iltaisin olohuoneessa. No, sitä varten miehellä oli hänet. Kai.
"En voi ymmärtää miehiä", hän puuskahti. Hyvähän hänen oli sanoa, kun oli mitä ilmeisemmin äärimmäisen ristiriitainen sanojensa ja tekojensa kanssa. "Onnea vain sinulle, kun olet naimisissa yhden kanssa ja kasvatat toista."

"Yritän oppia ymmärtämääm heitä." Gabrielle myönsi hymyillen. Ehkä hän vielä jonakin päivänä.

"Pidän sormeni ristissä puolestasi", Veronica totesi. Hän epäili, ettei voisi koskaan ymmärtää kaksilahkeisia. Jos edes Artemista sen verran, ettei tulisi tapeltua turhasta, niin se olisi hyvä.
"Käydäänkö syömässä ulkona joku päivä vaikka ensi viikolla? Kai miehesi voi katsoa Matthewta yhden illan?" Veronica kysäisi. Olisi hauska käydä syömässä herkullisesti ja hyvin jossakin mukavassa ravintolassa kaksin ystävän kanssa.

Gabrielle nyökkäsi. Mielellään hän lähtisi syömään.
"Toki." Varmasti teddy katsoisi poikaa.

"Hienoa", Veronica nyökkäsi hymyn kera. "Varaan pöydän johonkin mukavaan ravintolaan." Miksei hän osannut toimia samoin Artemiksen kohdallakin? Eihän ravintolaillan järjestäminen nyt niin vaikeaa ollut!

Gabrielle nyökkäsi. Hän lähtisi mielellään ystävänsä kanssa syömään. Kun he olivat ehtineet vaihtaa muita kuulumisia ja Matthewin nukkumaanmenoaika alkoi lähestyä, he lähtivät kohti Durhamia. Teddykin olisi varmaan jo kotona.

Tiistai 1. elokuuta 2017 - seuraava päivä

Veronica oli nukkunut levottomasti edellisen illan keskustelun ja Artemiksen putoamisen hiivittyä varkain uniin. Hän ei tuntenut oloaan lainkaan levänneeksi kammetessaan itsensä ylös sängystä aamuvarhaisella ulkoiluttamaan koiria, ja päätyikin ostamaan kahvia matkalla töihin. Työpäivän mittaan läheisessä kahvilassa oli tullut käytyä useampaankin otteeseen, mutta siitä huolimatta päivä tuntui matelevan. Hän livahti vapauteen tuntia aiemmin kuin tavallisesti, kävi pyörähtämässä kotona sen verran, että saattoi hoitaa vastuulleen jätetyt karvakasat ja suunnisti sitten sairaalaan tapaamaan Artemista. Tajutessaan, ettei hän ollut syönyt mitään sitten aamupalan, pysähtyi hän poimimaan mukaan salaattibaarista evästä sekä itselleen että miehelle. Mies tuskin oli syönyt sairaalan tarjoiltavia kovinkaan hyvillä mielin, ja jos olikin, ei ylimääräinen annos tekisi hallaa.
”Hei”, nainen tervehti astuessaan sisään miehen huoneeseen. ”Miten voit?”

Veronica tunsi irlantilaisen liiankin hyvin. Artemis ei tosiaan nauttinut sairaalan ruoista, syöden niitä kuitenkin pakon sanelemana. Mieli ei kyllä tehnyt, ollenkaan.

Hän oli katsonut riittämiin televisiota saadakseen selville, ettei sairaalan ruoka ollut kovinkaan kummoista. Ei ollut suurikaan harppaus päätellä, ettei mies, joka oli jo valmiiksi ruuastaan erittäin tarkka, nauttinut tarjoiluista.
”Toin salaattia, jos olet nälkäinen”, nainen lisäsi kaivaen molemmat rasiat esiin. ”Ja vaikket olisikaan, syö silti, jotta en joudu syömään yksinäni.”

Artemis huokaisi raskaasti, ottaen rasian vastaan. Hän ei jaksanut inttää vastaan.
"Kiitos. En tiennyt että tulet tänään." Siitä oli ehkä ollut puhetta, mutta isku päähän oli vienyt ehkä osan terävästä muistista. Hetkeksi.

”Tietenkin tulin”, nainen totesi, veti tuolin lähemmäs miehen sänkyä ja istahti alas käyden salaattinsa kimppuun. ”Lupasin tulla kertomaan, miten koirasi voivat, joten tässä olen”, hän kohautti harteitaan, ”ja koirasi ovat edelleen hengissä.”

"Hengissä?" Artemis odotti hieman enemmän kun Veronica oli tullut tänne asti kertomaan sen. Toisaalta, tuolta tuskin olisi kannattanut odottaa innokasta raporttia koirista.
"Asuntosi on edelleen ehjä?"

”Jos ei olisi, koirasi olisivat jo Aidenilla tai Brianilla”, Veronica vastasi. Hän laski hetkeksi haarukan kädestään. ”Ne ovat olleet oikein kiltisti. Syöneet hyvin ja kävelleet reippaasti. Raisa leikkii leluillaan, joten kai se on ihan tyytyväinen”, Veronica kohautti harteitaan. Mitä hän koirien sielunelämästä ymmärsi? Kumpikaan ei näyttänyt vihaiselta tai maannut apaattisena paikallaan, joten kai ne olivat ihan riittävän tyytyväisiä oloonsa.

Mies naurahti vaisusti.
"Niin kai. Hyvä että olet pärjännyt niiden kanssa."

”Ne ovat varsin hyvätapaisia”, hän myönsi ennenkö kävi jälleen salaattinsa kimppuun. ”Ei niistä ole kamalasti vaivaa.” Koirat olivat ehkä aika ajoin jopa ihan mukavia. Hetkittäin. Silmänräpäyksen tai pari kerrallaan, ennenkö palasivat takaisin siedettävät-kategoriaan.

Artemis kohotti kulmiaan kevyesti.
"Mitä sinä olet vetänyt työpäiväsi aikana?" Se oli hämmentävää. Veronica ei pitänyt hänen koiristaan, ollenkaan.

”Kahvia. Paljon kahvia ja sokeria”, nainen myönsi harteitaan kohauttaen. Hän ei ollut nukkunut, joten yöunta oli ollut tarvetta paikkailla jollakin. ”Raisa oli pakannut yhden monista leluistaan olkalaukkuuni. Löysin sen vasta työpaikalla.” Hämmennys oli ollut käsinkosketeltavaa, kun hän oli kumartunut kaivamaan kansiota laukustaan ja löytänyt sen sijaan kirjavan pallon.

Artemis naurahti naiselle, laittaen haarukallisen salaattia suuhunsa. Naisen kertomus sai hänet hymähtämään pehmeästi.
"Sillä on sellainen tapa." Raisa kuskasi lelujaan aina kasseihin ja kenkiin, ottamatta mitään vaihdossa. Onneksi.

”Hyvä tietää”, Veronica hymähti, ”ajattelin sen jo yrittävän kertoa jotakin.” Hän ei myöntäisi sitä ääneen ikinä, mutta whippet oli oikeastaan varsin hellyyttävä pentu. Niin hellyyttävä kuin inhottavat koirat koskaan saattoivat olla.
”Miten sinä olet saanut aikasi kulumaan?”

Artemis oli itse mieltynyt Raisaan todella. Hän nautti koiran seurasta todella, vaikka Sergeikin oli kyllä ihana koira. Omalla tavallaan.
"Tuijottamalla kattoa ja nukkumalla. En saa edes katsoa mitään keinotekoista valoa, joten tabletti on kielletty."

”Voi ei”, nainen huokaisi myötätuntoisena. Se kuulosti kidutukselta. Hän ainakin olisi kiivennyt seinille muutaman tunnin päästä tylsyyteen turhautuneena. ”Ainakin olet saanut nukuttua univelkoja pois.” Se ei oikeastaan kuulostanut hullummalta tavalta viettää päivää edellisen yön valossa.

Miehellä tosiaan oli univelkoja, sen tiesi jokainen joka hänen kanssaan vietti hiemankin enemmän aikaa.
"Jotta voin kerätä uudet." Artemis naurahti vaisusti.

”Niinhän se aina menee”, Veronica totesi. Jos yhtenä viikkona sai nukuttua tarpeeksi, seuraavana jäi auttamatta liian vähille unille. ”Minullekin kelpaisi päivä torkkuen, mutta ei, huomenna taas töihin. Ehkä voimme viikonloppuna vain pysytellä sisätiloissa ja olla pyjamissa aamusta iltaan?” Hän ehdotti pieni hymynhäive suupieltä nykien. Hän voisi oikein tyytyväisesti viettää lauantain miehen kainalossa - tai jo vaikka huomisen, jos vain voisi luikerrella eroon töistään.

Se ehdotus viikonlopulle kelpasi oikein hyvin. Mikään tuskin olisi parempaa ja nenäkäs avustajakin saisi vapaata, jos hän viettäisi aikansa Newcastlessa.
"Käy minulle. En ole töissäkään, koska kisakausi on vielä menossa."

”Hyvä”, nainen vastasi nyökäten, ”viikonlopun suunnitelmat ovat siis selvillä.” Tai ehkä ennemminkin viikonlopun suunnitelmien puuttuminen. Laskettiinko kotona lojumista edes ohjelmaksi?
”Pääsetkö huomenna kotiin?”

Se oli oikein hyvä ohjelma. Artemis oli oppinut nauttimaan joutenolosta, etenkin Veronican kanssa.
"Luultavasti."

”Hienoa. En toivoisi, että joudut kyllästymään täällä pidempään. Ties mitä se tekisi aivoillesi”, nainen hymähti huvittuneena. Tylsyys tuskin pehmentäisi Artemiksen kieltä, mutta mielestä ei koskaan voinut mennä takuuseen.

Se ei tosiaan pehmentänyt. Caitlin, Effie, Aiden, Deirdre ja äiti olivat saaneet kokea sen syksyllä, hieman ennen kuin hän oli tavannut Veronican.
"Näytät siltä että haluat sanoa jotakin."

Veronica puraisi punattua alahuultaan. Hän oli halunnut sanoa paljon koko viime yön ja aamupäivän, mutta nyt kun mies oli tässä, hän ei ollut lainkaan niin varma siitä, mitä halusi sanoa - tai haluaisiko sanoa ylipäätään yhtään mitään. Ehkä olisi vain parempi olla hiljaa.
”En oikeastaan”, nainen vastasi väheksyen ja kalasteli viimeiset salaatinlehdet haarukkaansa. ”Pitkä päivä töissä.” Paitsi että hän oli karannut sieltäkin etukäteen kotiin.

Artemis kallisti kevyesti päätään, laskien salaatin käsistään.
"Sanoi hän, purressaan huultaan." Naurahdus pehmitti sanoja, mutta ele ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.
"Sano vain."

Veronica siristi silmiään. Mies oli aivan liian tarkkasilmäinen päänsä kolauttaneeksi, jos häneltä kysyttiin. Voisivatko hoitajat tulla ja pumpata Artemiksen niin täyteen kipulääkkeitä, ettei mies olisi varma omasta nimestäänkään? Hän ei voinut kuin onnitella itseään logiikastaan, jossa miesparan pään sekottaminen lääkkeillä oli parempi vaihtoehto kuin keskustelu.
”Missä on se mies, joka ei tajunnut flirttiä ennenkö olin suurin piirtein sylissäsi?” Nainen kysyi huvittuneena. Artemis oli oppinut tuntemaan hänet aivan liian hyvin, jos kiinnitti huomiota moisiin pieniin eleisiin.
”Kävin varsin valaisevaa keskustelua Gabriellen kanssa eilen.”

Tällaiset eleet mies huomasi. Flirtti... Noh. Edelleen Veronica sai istua hänen syliinsä. Hyvänä päivänä pienempi vihje ehkä riitti.
"Et flirttaillut." Olikohan se nyt hyvä vai huono asia myöntää tällaista? Tosin flirtin ymmärtämättömyyskin johtui vain siitä, ettei hän uskonut että kukaan haluaisi tehdä hänelle niin.
"Ai?"

Veronica hymähti päätään pudistaen. Vai huomasi mies kaiken muun paitsi flirttailun. Jopas jotakin. Hänen elämänsä olisi ollut helpompaa, jos vihjeet olisivat menneet paremmin perille ja pienet, usein epämukavuutta tai muuta vastaavaa tunnetilaa ilmaisevat eleet jääneet huomaamatta.
"Hänellä oli yllättävän paljon sanottavaa meistä, kun ottaa huomioon miten surkeassa jamassa hänen parisuhteensa on ollut", nainen puhahti. Hän käänsi katseensa miehestä sairaalan valkoiseen seinään. "Kuulemma meidän pitäisi puhua."

"Eikö ystävillä ja sukulaisilla ole aina sanottavaa?" Artemis vakavoitui hieman. Mitähän nainen nyt yritti sanoa?
"Ilmeisesti sinunkin mielestäsi, koska otat asian esille."

"Totta", nainen myöntyi. Hänen läheisensä tuntuivat aina haluavan sanoa jotakin hänestä tai hänen valinnoistaan. Siinä mies oli aivan oikeassa.
"Tavallaan", Veronica myönsi, vilkaisi miestä silmäkulmastaan ja huokaisi. Ei olisi pitänyt kuunnella Gabriellea, mutta hän epäili, ettei saisi rauhaa ajatuksiltaan (ja levollista unta) ennenkö puhuisi miehelle.
"Olen kenties antanut ymmärtää asioita, jotka eivät pidä paikkaansa", nainen totesi kääntäen katseensa kokonaan mieheen. Hän harvoin tunsi kieltään yhtä kankeaksi kuin nyt. Mitä hän sanoisi, ja vielä tärkeämpää, miten hän sen sanoisi? Nainen jäi pureskelemaan alahuultaan miettiessään, miten jatkaa. Helvetin hyödytön ystävä.

Mies jäi odottamaam sitä keskustelua. Antaa ymmärtää väärin? Nyt Veronica kertoisi että tämä loppuisi? Sisuskalut vääntyivät hitaasti solmuun ja kyyninen puolustautumisrefleksi alkoi herätö.
"... Ja?"

Hänen olisi pitänyt selkeästi kirjoittaa eilisillasta asti pyörineet ajatukset paperille, jolta luntata nyt sanottavaa. Miehen kysymys antoi kuitenkin syyn pakottaa edes jotakin ulos kankealta kieleltä.
"En ehkä ole sanonut sitä koskaan suoraan", hän aloitti tietäen tarkalleen, ettei ollut koskaan sanonut mitään, "mutta välitän sinusta paljon. Ja vaikka valitankin jatkuvasti koiristasi, eivät nekään oikeasti ole niin kamalia. Oletan liian usein, että teot puhuvat enemmän puolestaan kuin sanat, enkä siis vaivaudu sanomaan mitään. Tai sanon jotakin, mitä en tarkoita." Hän kurtisti kulmiaan. Käviköhän selitys lainkaan järkeen?
"Halusin kai vain sanoa, ettei sinun kannata aina uskoa kaikkea, mitä sanon, mutta usko tämä: olet minulle tärkeä."

Se meni hieman kiusalliseksi. Artemis olisi halunnut sanoa siihen hyvinkin paljon, mutta Veronica humauttaisi häntä laukulla jos hän alkaisi hempeillä liiaksi. Kai? Juurihan nainen oli tosin myöntänyt sanovansa asioita joita ei tarkoittanut. Hän jäi hiljaisena laskelmoimaan mahdollisuuksiaan.

Miehen hiljaisuus oli hermostuttavaa. Hän olisi jälleen kerran antanut pennin tai vaikka tuhat saadakseen selville, mitä miehen päässä liikkui. Kun ajatustenluvun lahjaa ei yllättäen hänelle kuitenkaan suotu, päätyi nainen täyttämään hiljaisuuden omalla äänellään.
"Minä en ole kovinkaan... taitava, mitä parisuhteisiin tulee. Sen jälkeen kun hain avioeroa, en ole tapaillut ketään kuukautta kauempaa. En ennen sinua", hän tarkensi suupieli nykäisten. Hän oli tapaillut miestä kauemmin kuin kaikkia avioeron jälkeisiä entisiään yhteensä.
"Olin nuori ja typerä, kun menin Wyattin kanssa naimisiin, mutta sen jälkeen olen ollut liiankin laskelmoiva halutessani välttää vastaavan toistumisen. Se ei ole ollut reilua sinua kohtaan. En ole yrittänyt olla hankala vain siitä ilosta, että voin väittää vastaan", nainen kurtisti kulmiaan, "mutta olen vain kokenut paremmaksi säilyttää tietyn etäisyyden. Se on surkea ja kulunut selitys, mutta viimeksi kun päästin jonkun lähelleni, sain sormilleni."

Selitys tarjosi miehelle lisäaikaa ja kaivattua valoa siihen, miksi Veronica käyttäytyi kuten käyttäytyi. Irlantilainen kohottautui parempaan asentoon, tehden tilaa viereensä.
"Tule tähän." Ainakin hän pyysi naista istumaan viereensä. Jos tuo suostui siihen tulemaan, valmentaja kietoi laihan ja variksenpelättimäisen, pitkän kätensä naisen ympärille. Silti hän ei itse tiennyt, miten sanoisi sen mitä halusi.

Veronica ei sanonut mitään, laski vain olkalaukun sylistään ja nousi seisomaan. Hän pudotti korkokengät jalastaan istahtaessaan sängyn laidalle, ja siirtyi lähemmäs miestä painaen päänsä vasten luisevaa hartiaa.
"Olen pahoillani kaikesta epävarmuudesta, mitä käytökseni on aiheuttanut. En ole aina ollut itsekään aivan varma, mitä tahdon. En tiedä olenko vieläkään", hän myönsi. Ainakin hänellä oli nyt jo suunta, vaikka lopullinen päämäärä olikin epävarmuuden peitossa.

Sen kuuleminen muistutti häntä ihan liikaa itsestään. Tosin hänellä ei ollut avioeron kaltaista, hyvää, syytä olla mulkku. Hän nosti sormensa tummien hiusten sekaan, haroen niitä hetken hajamielisesti.
"En tiedä miten muotoilisin asiani." Ilman että hän olisi korni, siirappinen ja ällöttävä.

"Liity siis kerhoon", nainen naurahti hiljaa ja sulki silmänsä nauttiessaan miehen sormien kosketuksesta. Hänestä oli tuntunut, ettei hän ollut tiennyt lainkaan miten sanoa, mitä oli tahtonut sanoa, mutta ainakin hän oli yrittänyt. Ainakin hän oli saanut sanottua jotakin tärkeää ja totuudenmukaista. Se oli jo enemmän kuin aiemmin.

Vielä hetken Artemis soi itselleen, ihan vain järjestelläkseen sanoja.
"Sanon jotakin silläkin riskillä, että kuolet siihen." Kuka tiesi jos Veronica saisi allergisen reaktion liialliseen siirappiin? Onneksi he olivat sairaalassa, joku voisi aina elvyttää sydänkohtauksen saaneen naisen.
"En ole koskaan tavannut yhtä omalaatuista ihmistä kuin sinä. En miestä enkä naista." Kaikki olivat niin tavanomaisia tämän suhdeasioista venkoilevan naisen rinnalla.
"Tarkoitan tuota hyvässä ja pahassa. Sinusta on tullut osa elämääni, jossakin muodossa, päivittäin. Olet minulle monella tavalla erityinen." Hän ei saisi enää vaiennettua itseään. Helvetti.
"Viihdyn kanssasi. Pidän sinusta ihmisenä. Jos jonkun, sinun kanssasi voisin kuvitella olevani loppuikäni. Tai ainakin ison osan siitä."

Veronica kohotti kulmaansa. Oliko hän hengenvaarassa miehen sanojen tähden? Mitä mies oikein meinasi sanoa? Hän päätti kerrankin kuunnella loppuun ennenkö kommentoisi jotakin nasevaa ja sarkastista siitä, kumpi heistä olikaan tarkkailussa sairaalassa. Oli kenties hyväkin, että hän kuunteli hiljaisena, sillä miehen puheet veivät sanat hänen suustaan joka tapauksessa. Vai oli hän niin omalaatuinen, että mies tahtoi hänet osaksi päivittäistä elämäänsä loppuiäkseen. Nainen vastusti halua nousta ja juosta karkuun. Tätähän hän oli halunnut. Miehen osaksi elämäänsä.
"Toivottavasti olen siis edelleen erityinen vielä vuosienkin päästä", nainen myöntyi pienen hymyn kera. Ehkä hänen täytyisi antaa itselleen ja Artemikselle oikea mahdollisuus. Tähän asti ainoastaan miehen jääräpäisyys tuntui pitäneen heitä yhdessä silloin, kun hän heittäytyi hankalaksi.

Artemis ei odottanut sellaista suhtautumista, mutta oli iloinen siitä.
"Eikä meidän tarvitse tehdä kuten normaalit ihmiset. Kuten huomattu, emme kumpikaan ole normaaleja."

”Emme tosiaankaan”, nainen myönsi kurkottaen painamaan suukon miehen poskelle. ”En usko että osaisimme edes tehdä asioita kuten normaalit ihmiset. Ajautuisimme epäilemättä vain ongelmiin.” Heillä oli taipumusta ajautua niihin joka tapauksessa, mutta kenties he välttivät edes pahimmat kompuroinnit asettaessaan omat sääntönsä ja odotuksensa.

Irlantilaismies hymähti laiskasti. Onneksi nainen oli ottanut asian kovin rennosti ja rauhallisesti.
"No sitä teemme joka tapauksessa."

”Totta”, Veronica naurahti pehmeästi. He olivat harvinaisen taitavia etsimään ongelmia, mutta kenties sen vastapainona he olivat myös tavattoman lahjakkaita luovimaan tiensä niistä ylitse. Kuka tiesi, vaikka moiselle taidolle olisi tarvetta myöhemminkin.
”Mutta ainakin voimme koettaa selättää kaikki ongelmat yhdessä.”

Artemis naurahti käheästi.
"Tai sitten voisimme olla toisillemme vähemmän hankalia toisillemme."

”Lupaan yrittää”, nainen vastasi lämpimän naurahduksen kera. Sitähän hän oli aiemmin yrittänyt sanoa. Hän aikoisi olla vähemmän hankala tästä eteenpäin, vaikka muutos varmasti vaatisikin paljon totuttelemista. Vanhoista tavoista oli vaikea oppia eroon.

Se olisi ihan mukavaa, jos he olisivat hieman helpompia toisillensa. Elämä olisi monin paikoin helpompaa.

”Jos soitat huomenna kun olet pääsemässä ulos täältä, voin tulla hakemaan sinua”, nainen totesi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän voisi aina livistää töistä aiemmin, jos mies pääsisi kotiin jo aamupäivästä, ja jos ei, niin pyörähtää sairaalan kautta työpäivän päätteeksi.

"Minä soitan. Jos nuo höösääjät nyt viitsivät päästää minua kotiin. Ihan kuin en olisi lyönyt päätäni ennenkin." Mies mutristi huultaan.

”Se, että olet lyönyt pääsi ennenkin, on todennäköisesti syy heidän huolehtimiselleen”, Veronica huomautti huvittuneena. Onneksi mies sentään käytti kypärää noustessaan hevosten selkään. Hän ei voinut ymmärtää, miksi kukaan kokisi parhaaksi ratsastaa ketään ilman kypärää - tai yhtä niistä ilmalla täyttyvistä turvaliiveistä, joita kenttäratsastajilla näki maastoesteradoilla.

Artemis käytti kypärää, mutta ei tosiaankaan ilmalla täyttyvää liiviä. Olisi kyllä ehkä pitänyt.
"Noh, nytkö olet samaa mieltä heidän kanssaan?"

”Aivosi ovat yksi parhaista ominaisuuksistasi. Olisi ikävää, jos niille kävisi jotakin”, nainen virnisti ja kurkotti hetken mielijohteesta pörröttämään hellästi miehen hiuksia toisella kädellään. ”Koeta olla lyömättä päätäsi liian usein.”

Muiden käden Artemis olisi huiskaissut pois, mutta ei Veronican kättä. Tuo sai pörröttää hänen hiuksiaan mielinmäärin.
"Noh. Onko muuta kuin aivoni?"

”Toki”, nainen naurahti, ja esitti sen jälkeen miettivänsä vastaustaan. ”Olisi varsin mukavaa, jos pitäisit kätesi toimintakuntoisina. Onhan sinulla sentään kaksi koiraa kerjäämässä rapsutuksia. Sama pätee myös jalkoihin, ne kaipaavat lenkkejä. Ja kenen kainaloon minä käpertyisin, jos murrat kylkiluusi?”

Artemis pärskähti vaisusti.
"Kylkiluuni ovat murtuneet niin monesti että niistä tuskin on mitään jäljellä."

Veronica kohotti kulmaansa.
”Onko mikään osa sinusta enää ehjänä?” Hän kyseenalaisti huvittuneena. Mies tuntui keränneen onnettomuuksia tarpeeksi koko eliniäksi.

"Jalat. Okei, jalkaterä on jäänyt kerran kavion alle ja siihen tuli hiusmurtuma... Melkein kaiken muun olen varmasti rikkonut jollakin tapaa joskus." Sitä se ratsastus ja himourheilu teetti.

”Te ratsastajat olette kyllä hulluja”, Veronica puhahti ja käpertyi paremmin miehen kainaloon epämukavalla sairaalasängyllä. Mitä enemmän hän seurasi valmennuksia ja ratsastajia tallilla, sitä vähemmän hänen teki mieli koskaan nousta itse hevosen selkään.

"Älä nyt. Se on hienoa kun voi tehdä yhteistyötä suuren eläimen kanssa. Yhteisymmärryksessä ja molemminpuolisella kunnioituksella."

”Ja sitten päätyä kiitokseksi maneesin seinään koristeeksi, kun yleisössä on sateenvarjo.” Hän ei voinut ymmärtää, miten niin suuret eläimet pelkäsivät mitä naurettavimpia asioita.

"Nohnoh. Entisistä hevosistani vain Meykenhoek tekisi niin. Ja nykyisistä Affair To Remember." Kananaivoiset hevoset kun eivät kuuluneet irlantilaisen huippuratsastajan menneisyyteen.

”Sama Meykenhoek, jota Kashnikov ratsastaa?” Veronica kurtisti kulmiaan. Hän oli aivan varmasti kuullut nimen tytön huulilta, jonka kilpataipaletta Rhatanin kanssa tuki rahallisesti.

"Sama kananaivoinen elukka. Myin sen kun muutin Saksaan pari vuotta sitten." Artemis ei tosiaam kaivannut sitä hevosta takaisin.

"Hyvä", Veronica totesi. Mitä hän oli Kashnikovia ehtinyt seuraamaan muutoinkin kuin Rhatanin kanssa, ei Hook vaikuttanut hevoselta, jonka selkään hän tahtoisi... miehensä? Rakkaansa? Itselleen tärkeän henkilön.
"Amadeus on ihan mukava. Pitäydy vain siinä."

Artemis hymähti.
"Se on oikein hyvä. Besserwisser ja Weltuntergang tosin ovat kaikista turvallisimpia." Kahta oria ei häirinnyt mikään.

Veronica siristi silmiään. Hän ei kutsuisi yhtäkään hevosta turvalliseksi, ellei lasten tapahtumissa nähtyjä talutusponeja laskettu. Kilpahevoset eivät koskaan olleet turvallisia ollessaan niin täynnä energiaa ja huippukuntoon treenattuina.
”Mites olisi seuraponi? Joku suuren koiran kokoinen, jota voisit rapsutella päivästä toiseen?” Nainen ehdotti vinon virneen kera.

"Haluan hevosen jolla voin ratsastaa." Ja se vaati miehen pituudella paljon.

”Älä ole niin hankala”, nainen virnisti. Se oli täysin ymmärrettävä vaatimus entiselle esteratsastajalle ja nykyiselle kouluratsastajalle. ”Sitähän varten sinulla on Amadeus.”

"Sen löytäminen oli tiukassa." Ei ollut helppoa löytää hänelle hyvää hevosta. Ei todellakaan.

”Hyvä siis, että löysit sen. Nyt ei ole tarvetta etsiä enempää”, nainen hymähti huvittuneena. Hän epäili, että mies innostuisi pian kilpailemisesta niin, että täyttäisi tallin toinen toistaan taitavammilla kilparatsuilla. Ei kai auttaisi kuin sopeutua tilanteeseen.

Artemis viihtyi kouluratojen sisäpuolella, mutta mieli kaipasi silti edelleen esteille. Oli myönnettävä, että hän etsi edelleen keinoja voidakseen palata.
"Ehkä viisi hevosta riittää. Hetkeksi."

”Paras olisi riittää”, Veronica naurahti, ”muutenhan en näe sinusta vilaustakaan päivisin, kun asut tallilla.”

"En minä siellä asu." Artemis puolustautui hieman. Hänhän vietti nyt todella paljon aikaa kotona.

"Vielä", nainen naurahti. "Pari hevosta lisää ja sinua ei saa sieltä pois kuin korvasta kiskomalla." Hänen täytyisi ehdottomasti nauttia nyt, kun mies oli paljon kotona.

"Olen jo kokeillut sen puolen elämästä." Sanat ja niiden sävy saattoivat olla haikeat, mutta hän oli tavallaan onnellinen. Kalpea mies painoi pehmeän suukon naisen otsalle.
"Se puoli jossa minulla on elämää sen ulkopuolella, on kokeilematta."

Veronica punoi sormensa miehen sormien lomaan ja puristi kevyesti kättä.
”Kokeillaan siis sitä”, hän vastasi pehmeästi. Hän ei voinut väittää, että olisi elänyt paljoakaan töidensä ulkopuolella, mutta nyt jos koskaan oli hyvä syy kokeilla jotakin uutta.

Ehkä he voisivat yhdessä luoda jotakin mielekästä töidensä ulkopuolellekin.
"Pitäisikö sinun tehdä jotain mielekkäämpää kuin maata sairaalassa?"

"Pitäisi, mitä todennäköisimmin", nainen myönsi auliisti. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö kotona odottaisi kasa tekemistä. "Mutta olen mieluummin täällä."

"Olen otettu siitä." Artemis nautti naisen seurasta. Ainakin se oli uutta - sairaalassa ei tarvinnut olla yksin.

"Älä innostu liikoja, olen täällä vain komeiden lääkäreiden tapaamisen toivossa", Veronica kiusasi suukottaen miehen poskea. Hyvä kun hän oli edes huomannut valkotakkista henkilökuntaa kiirehtiessään Artemiksen luokse.

"Ai siitä se johtuu? Joudut pettymään. Rikkaat, komeat ja älykkäät ovat toisilla osastoilla. Etenkin äly on jättänyt tämän paikan."

"Voi harmi. No, ainakin voin tuntea olevani älykkäin henkilö huoneessa siinä tapauksessa", nainen naurahti. Ehei, hän oli oikein tyytyväinen siihen, ettei Artemis ollut tyhjäpäinen, yksinkertainen mies. Mitäpä elämä olisi ollut ilman älyllistä haastetta.

"Sovitaan niin." Artemis ei halunnut edes haastaa naisen käsitystä. Tuoll oli loogista ja sosiaaista älyä, joten tuo voitti hänet.

Veronica virnisti. Se ei ollut sopimuksesta kiinni, mutta ehkä sitä ei tarvinnut miehelle sanoa. Hän oli varsin tyytyväinen oloonsa Artemiksen kainalossa, mutta itsepintaisesti laukussa äänettömällä värisevä puhelin ei ottanut rauhoittuakseen. Nainen huokaisi.
”Ei koskaan pitäisi sanoa olevansa tavoitettavissa töiden jälkeen”, Veronica pyöräytti silmiään. Hän nousi ylös ja vilkaisi ruudulla näkyviä viestin alkuja, joita kaksi työkaveria olivat lähettäneet kilpaa. ”Nähtävästi vapaa iltani olikin sitten siinä”, hän mutisi, sulloi puhelimen takaisin laukkuunsa ja astahti sängyn vierelle kumartuen suukottamaan miestä.
”Tulen huomenna hakemaan sinua, kunhan vain ilmoitat kellonajan”, nainen lupasi. ”Koeta saada aikasi kulumaan siihen asti.”

Artemis vilkaisi naista, tuon kirotessa työtään. Ainakin se kuulosti manaamiselta hänen korviinsa.
"Koetan. Nähdään huomenna."

"Huomiseen", nainen vastasi, suukotti miestä vielä toisen kerran ja keräsi tavaransa astellen ulos sairaalahuoneesta. Toivottavasti hänen ei tarvitsisi palata tänne enää huomisen jälkeen.