Tässä hetkessä koko elämä

[Avoin peli halukkaille osallistua mukaan. Rina kaipailisi uudella tallilla hieman opastusta ja ensimmäisiä ihmiskontakteja! :)]

Ensimmäinen yö oli mennyt levottomasti Rinan osalta. Hän oli päivällä nukkunut parin tunnin päiväunet, mitkä olivat tietäneet sitä että yön tunneille jäi jäljelle vain hyvin katkonaista ja levotonta unta. Vaikka aamulla herätessään naista yhä matkan jäljiltä väsytti ja kolotti, oli tuolla ensimmäisenä mielessään Walar. Hän halusi päästä katsomaan kuinka ruuna olisi ensimmäisen yön uudessa tallissa pärjännyt. Eihän sillä varmasti mitään hätää ollut, mutta Rinalla oli kova polte päästä hieman tutkailemaan uutta tallia ja sen ympäristöjä.
Rina makasi yhä leveällä sängyllään, jonka lakanoita kauniit purppuran sävyisät orvokit koristelivat. Katherine oli sisustanut Rinalle tarkoitetun huoneen laventelin sinisin ja valkoisin sävyin ja huoneen tunnelma oli rauhallinen. Suuresta huoneen päätyikkunasta kajasteli ohuiden pitsiverhojen lomasta aamuauringon säteet jo ja ne saivat Rinan nousemaan ylös.

Suoritettuaan aamutoimet, asteli Rina jyrkät portaat alas alakertaan varoen. Luojan kiitos Katherine ei enää kiipeäisi nuita portaita joka aamu ja ilta, ne kun tuntuivat jo Rinasta melko pelottavilta kulkea. ”Huomenta”, kajahti keittiöstä Katherinen karhea mutta samalla lempeä ääni, ennen kuin Rina oli ehtinyt edes portaiden viimeiselle askelmalle astua. Olipa isoäidillä vielä hyvä kuulo, Rina kummasteli. Tuoksujen houkuttelemana Rina suunnisti keittiöön, Katherinen kaataen jo teetä kuppeihin. Pöydällä oli marjoja, hedelmiä, höyryävän lämpimiä croissantteja.. Rina ei ollut tajunnutkaan kuinka nälkäinen hän olikaan. ”Istu tyttökulta ja syö hieman”, Katherine kehoitti, vanhan naisen istuutuen itse toiselle vapaista tuoleista, joka pyöreän ruokapöydän äärellä odotti. ”Huomenta”, Rina henkäisi hymyillen, istuutuen Katherinea vastapäätä. ”Saitko nukutuksi?”, isoäiti kysyi, sirotellen teehensä hyppysissään sokeria. Rina kohautti olkiaan, sipaisten kiharan hiussuortuvan korvansa taakse. ”Hieman levottomasti.. mutta se tuskin on mikään ihme niin pitkän matkan jäljiltä”, Rina myönsi.

Kaksikko söi kaikessa rauhassa. Rina kertoi aikovansa lähteä heti aamusta tallille katsomaan kuinka Walar oli yöstään selvinnyt. Katherine oli kysellyt Rinan hevosesta uteliaana, naisen teräksisen harmaisiin silmiin iskostuen haikeuden. ”Minullakin oli nuorena likkana hevonen.. ennen kuin tapasin isoisäsi ja menin naimisiin..”, Katherine kertoi lopulta, ryystäen teetään. Rinan mielenkiinto heräsi ja hän pyysi kertomaan lisää isoäitinsä hevosesta. ”Arrow oli alkujaan isäni hevonen.. sen emä päätyi mukaan sotaan, eikä se enää kotiin palannut sotatantereilta..”, Katherine muisteli. ”Isäni koulutti Arrowista ratsun alkujaan omaan käyttöönsä mutta kun hänen terveytensä heikkeni sairautensa myötä, sain minä ryhtyä ratsastamaan orilla”, Katherine kertoi, virnistäen. ”Tosin, minähän olin jo hyvän aikaa ratsastanut sillä salaa.. öisin isäni tietämättä..”, vanha nainen paljasti. Rina kuunteli isoäitiään, ymmärtäen mistä oikein oli perinyt osan luonteestaan. Rina näki itsensä isoäidissään.. niiltä ajoilta kun hän vielä itsekin kykeni tekemään jotain villiä.. ajalta ennen onnettomuuttaan.

Tarinat Arrowista jäivät kieppumaan kiehtovina Rinan päähän tuon aamupalatuokion jäljiltä. Rina oli luvannut vievänsä isoäitinsä jonain päivänä tallille katsomaan Walaria, mutta vasta sitten kun ruuna olisi asettunut kodiksi uuteen paikkaan. Ajellessaan kohden tallia, Rinaa harmitti yhä enemmän se että hän tiesi isoäidistään niin vähän..

Rina muisti ajomatkan tallille eiliseltä hyvin ja kymmenen kilometrin mittainen matka taittui yllättävän nopeasti. Pian punainen farmari-volvo lipui tallin parkkipaikalle, Rinan kaartaen auton vapaaseen ruutuun. Tai no, aika vapaatahan tuossa oli.. Rina oli sen verta aikaiseen liikenteessä että tallilla tuskin olisi kauheata ihmismerta vastassa. Toisaalta Rinasta oli kiva päästä hiljaiseen aikaan tutustumaan talliin, mutta toisaalta nainen toivoi löytävänsä jonkun tallilta. Jonkun, joka voisi hieman kertoa tästä paikasta enemmän ja esitellä paikkoja.

( Täältä me hipsitään Brock le kengittäjän kanssa )

Brockin päivä oli lähtenyt käyntiin varsin hitaissa merkeissä hänen aloitettua verstaallaan uuden pöydän työstämisen. Puu taisi olla laadultaan huonompaa kuin aikaisemmat, sillä sen työstämisestä ei ollut tullut mitään. Tai ehkä ongelma oli muutama oluttuopillinen liikaa eilen illalla vanhassa kouluaikojen kaveriporukassa. Mies vietti harvoin aikaa sillä tavalla baarissa mutta entisen jengin tapaaminen oli ollut varsin hauskaa ja oli ollut mukava kuulla miten heidän elämänsä sujuivat.
Krapulassa Brock ei kuitenkaan ollut vaan oli tapansa mukaan ollut jo varhain hereillä ahkerana ja tuohduttuaan puuntyöstämiseen varsin nopeasti hän oli päättänyt lähteä Rosingsiin. Hänen pitäisi kuitenkin tehdä muutama kengitys iltapäivästä siinä suunnassa joten voisi yhtä hyvin viettää loppupäivän liikeessä ja yrittää pöydäksi jonain päivänä muotoutuvan puupalikan kanssa illalla uudestaan.

Pitkä ja jäntevä mies kävelytti tarhasta isoa, mustaa ruunaansa. Sen liasta ja mudasta lähes mustanruskeat sukkajalat laineilivat käynnin tahdissa. Ruunalla oli ihmeen kiire tänään ja Brock joutui pidättelemään sitä, jotta ruuna jaksaisi askeltaa hänen tahdissaan. Yleensä sitä sai vetää perässään. Loimeton ruuna oli muutoinkin varsin sottaisessa kunnossa vaihtuvan talvikarvan saaden sen näyttämään huonokarvaiselta ja pörheältä. Musta harja ei ollut yhtä sileässä kunnossa kuin eilen miehen sen harjattua ja hän tiesi viettävänsä tänään pitkään ennenkuin saisi ruunan ratsastuskuntoon. Loimea sille hän ei kuitenkaan laittaisi, turhaa paapomista sellainen. Harras harjaaminen teki hyvää niin hänelle kuin hevosellekin ja hän oli ajoissa liikenteessä muutoinkin.

Vihreiden silmien tarkkaavainen katse silmäili rauhaisaa pihapiiriä. Ainakin osa hevosista näytti olevan tarhoissaan ja joku mies talutti tarhoilta pois päin mustaa suurta hevosta. Noustessaan ylös autosta, katsahti Rina hieman harmeissaan mustia tennareitaan, joilla oli tallille saapunut. Hänen vedenpitävät tallikenkänsä olivat yhä suuressa kisakaapissa, jolla valtaosa hänen ja Walarin tavaroistaan oli matkannut Belgiasta Englantiin. Tie parkkipaikalta tallille oli sulavan lumen takia hieman vetinen. Rina hengähti, painoi avaimen keskuslukitusnappia, auton valojen välähtäen merkiksi siitä että ovet menivät lukkoon.

Suurimpia lätäköitä väistellen Rina eteni kiemurrellen kuin serpenttiinikäärme tietä eteenpäin. Naisen askel ei ollut mikään kissamaisen pehmeä, vaan tuon tyylistä kävellä näki että naista vaivasi jokin. Onnettomuudesta oli reipas vuosi, mutta edelleen (erityisesti aamuisin, ennen kuin paikat olivat yön jäljiltä vertyneet) Rina sai kärsiä alaselkänsä ja lonkkiensa kankeudesta ja kivuista. Kipu oli pientä Rinalle ja tuon kanssanainen oli oppinut sinnikkäästi elämään. Ja olihan se ajan kanssa alkanut hellittämään, varsinkin kun nainen oli alkanut pitämään lihaskunnostaan huolta salilla treenaamalla.

Saapuessaan tallin edustalle, onnistuneena pitämään kankaiset tennarinsa kuivina, seisahtui Rina odottelemaan ja katsomaan miestä joka saapui hänen jälkeensä ovelle(?) tarhoilta hevosensa kanssa. Kuparisen punertavat hiukset pörheinä aamuisassa tuulessa tanssahdellen, Rina hymyili toiselle pirteään tapaansa. "Hyvää huomenta!", Rina lausahti ennen kuin mies oli ehtinyt hevosineensa edes tallin ovelle asti. "Onpa mukava että täällä on joku muukin kuin vain minä tähän aikaan", tuo jatkoi.

Brock näki kuinka parkkipaikalla autosta nousi nainen ja mies katsoi kuinka tämä pujotteli märällä maalla. Abe uhrasi naiselle yhden vilkaisun jatkaen sitten tasaista etenemistään kohti tallia. Se tiesi minne mennä, mitä tehdä, mutta tänään se ei selvästikään jaksanut odottaa omistajaansa.

He kohtasivat itäkäytävälle avautuvalla tallin ovella ja miehelle tuntemattoman naisen iloinen tervehdys sai aikaan pienen hymynkareen ja nyökkäyksen. "Huomenta vain." Noin huomiotaherättävän naisen hän olisi kyllä muistanut. Näinkin isolla tallilla, kuin Rosingsissa, täytyi selvästi tottua päivittäisiin uusiin tuttavuuksiin. Brock katseli naista kulmiensa alta tutkivasti ja pidätti Aben avatakseen suljetun oven ja viittoakseen toisen sisään ennen heitä. "Kyllä, täällä on varsin mukavaa kun on hiljaista." Käytävät toden totta kaikuivat hiljaisina, vain muutama hevonen oli muutoinkaan sisällä. Brockilla meni vieläkin totutellessa prameaan talliympäristöön ja useimmiten hän tunsi itsensä sopimattomaksi elitistisiten kilparatsastajien ja miljoonaratsujen omistajien joukossa. Hiljaisessa tallissa oli siis mukava olla, kahdenkeskisessä rauhassa.

Jos nainen astui edeltä talliin Brock talutti mustan clydesdalen sisään ja omaan karsinaansa vasemman karsinarivin neljännelle karsinalle. Hän irroitti ruunalta sen vihreän riimun päästä ja sulki karsinan oven astuttuaan sieltä ulos. "Tosiaan, olemmeko tavanneet?" mies tiedusteli katsoen kiharahiuksista naista. "Olen Brock Avery, kengittäjä." Mies ojentautui kättelemään naista otettuaan mustan ja kuluneen nahkahanskan kädestään. Työnimikkeen esittely tuntui tallilla ollessa järkevältä liikkeeltä.

Rina silmäili vihreällä katseellaan tätä miestä, joka talutteli suurta mustaa hevostaan. Miehen ja naisen "törmättyä" tallin ovella, ehti mies hevosensa kera aukaisemaan tallin oven edeltä, miehen viittoen Rinaa menemään edeltä sisään. Nainen hymyili toiselle, astellen edeltä sisälle, antaen katseensa vaeltaa nopeasti pitkin tallin siistiä ja huolellisesti järjesteltyä käytävää, joka katosi nurkan taakse, ilmeisesti jatkuen toiselle käytävälle. "Varmasti, näin suurella tallilla on välillä kiva olla hieman hiljaisempaan aikaan liikkeellä", Rina vastasi miehelle vielä.

Nainen astui käytävän keskeltä syrjemmälle, jotta mies voisi taluttaa hevosensa hänen ohitseen karsinaansa. Rina katseli kaksikon perään uteliaana, katsahtaen kuitenkin saman tien myös siihen karsinaan kohden, jonne oli eilen illalla Walarin jättänyt ajomatkan jäljiltä lepäämään. Punahallakko tähtipiirrolla varusteltu pää osui karsinan kaltereiden lomasta naisen vihreisiin silmiin. Walar oli siis vielä tallissa, ja hyvä niin. Karsinan ovi napsahti kiinni, saaden Rinan palauttamaan katseensa mieheen. Tuon kysymykselle nainen pudisti päätään, kevyen hymyn kareen kohoten tuon huulirasvan pehmentämille huulille. "Ei, emme ole. Toin vasta eilen hevoseni Walarin tänne..", Rina selvensi. Naisen englannissa oli pieni ulkomaalainen vivahde. Kuullessaan miehen olevan kengittäjä, oli Rina mielissään tästä tiedosta. "Hauska tutustua Brock", Rina lausui. "Tulen varmaankin tässä lähiviikkoina vaivaamaan sinua, Walar kaipailee pian kengitystä", nainen jatkoi virnistäen pirteään tapaan. "Minä olen Caitrina, mutta kutsu vain Rinaksi", punertava, kiharahiuksinen nainen esittäytyi.

Walar hörähti emäntäänsä luokseen kutsuvasti karsinansa kätköistä, Rinan katsahtaen ruunaansa sivusilmällä. Sille karsinaan jättämä heinäverkko ammotti tyhjyyttään, mikä oli hyvä juttu - Walar ei uudesta ympäristöstä ainakaan syömättömyydellä stressannut.

"On kyllä", Brock kommentoi. Eivät leveät käytävät tosin olleet koskaan tukossa. Tallilla vilisi kyllä kaikenlaista väkeä, mutta ei koskaan liiaksi - nytkin heidän ohitseen viiletti muutama tallityöntekijä. Isolla tallilla oli paljon tilaa, joten koskaan mies ei ainakaan tuntenut itseään ahdistetuksi. Vähäsanaisuudessaan hän oli kuitenkin kohtuullisen sosiaalinen persoona.
Brock piti työstään hevosten parissa mutta koki kavioiden työstämisen enemmän omakseen kuin lannan luomisen. Hän kunnioitti päivästä toiseen ahkeroivia työläisiä ja ymmärsi työn viehätyksen tehtyään varsin samanlaisia maatilalla.
"Hauska tutustua", toinen nyökkäsi hieman hymyillen. "Minua saa vaivata varsin rauhassa, aina on tilaa kengityksille", hän vakuutti ja puhui totta. Talvikausina puuhuonekalujen ja rakennustöiden kysyntä laski aivan liian paljon. Hevoset onneksi kaipasivat jalkojensa ehostusta vuodesta toiseen, vuodenajasta riippumatta ja siihen Brock oli tyytyväinen.

"Hienoa, että valitsit Rosings Parkin hevosellesi", Brock totesi lähtien kävelemään kohti varustehuonetta. "Teit todella hyvän valinnan nimittäin, täällä on kaikki kohdillaan ja työntekijät todella osaavia. Et tule pettymään." Miehen katse pitäytyi karsinoiden kaltereissa ja käytävässä mutta eksyi välillä Rinaan. "Oletko ehtinyt vielä tutustua tiloihin?" mies ehdotti tarjoutuen samalla epäsuorasti esittelijäksi. Olihan tässä aikaa eikä Brock voisi antaa toisen eksyä isoon talliin tietämättä mitä tehdä. Hän ei välttämättä osaisi neuvoa aivan jokaisella saralla, sillä hän ei ollut perehtynyt esimerkiksi työntekijöiden aikatauluihin suuremmin mutta osaisi ainakin selvittää hieman tiloja naiselle.

Miehen kommentti kengitykseen sai Rinan kasvoille kevyen hymyn kohoamaan, naisen sipaisten punaisen, korkkiruuvimaisen kiharan hiussuortuvan korvansa taakse. Muutoin naisen kuparisen punaisena hehkuva hiuskuontalo oli ojennettu löyhälle poninhännälle, niskaan. Oli mukava tietää että tallilta löytyi kengittäjä, varsinkin kun Rina ei täkäläisistä kengittäjistä tiennyt ketään jota olisi voinut soittaa Walaria kengittämään. Tämähän oli hieno aloitus tälle päivää.

Miehen kehuessa Rosings Parkia, hymähti Rina tyytyväisesti miehen sanoille. "Niin isoäitinikin sanoi, että täällä jos missä tulisin viihtymään", Rina vastasi toiselle. Walar alkoi olla kärsimätön, kun ei saanut huomiota osakseen Rinalta, naisen vain olkansa ylitse vielä katsahtaen ruunaansa joka hörähteli kutsuvasti. Kuinka suloiselta toisen matala hörinä kuulostikaan. "Maltahan Walar vielä hetki", Rina naurahti kuuluvasti hevoselleen, ruunan korvien liikahtaen tuon tunnistaessa nimensä mainittavan. Vihreiden silmien katse palautui kohden miestä, Rinan pudistaen päätään toisen kysymykseen. "Enpä juuri.. eilen aamulla toin vain Walarin ja meidän varusteet tänne ja painelin nukkumaan isoäitini luokse suorinta tietä", Rina sanoi virnistäen. "Matka Belgiasta tänne veroitti hieman voimia..", nainen jatkoi hymyillen. "Ajattelin jos tänään olisin hieman nuuskinut paikkoja paremmalla keskittymisellä ja vireystasolla", tuo jatkoi pirteästi. Miehen ehdotuksesta Rina ymmärsi, että mies olisi tarjoutumassa hänelle oppaaksi, mikä naiselle todentotta kelpaisi.

Brock avasi tummanharmaan takkinsa vetoketjun, sillä tallissa sisällä oli lämmin toisinkuin ulkona. Takki verhosi miehen leveitä hartioita ja löysän istuvuutensa ansiosta sai miehen varmastikin näyttämään entistä kookkaammalta. Hiukset olivat tuttuun tapaan nutturalla ja mies hieraisi tottumuksesta partaansa, joka oli päässyt salakavalasti tuuhenemaan.

Brock kuunteli Caitrinaa kiinnostuneena. "Aha, tämä on Walar", hän sanoi pohdiskelevaan sävyyn ja katseli valpasta hevosta karsinassaan. Hevosen väritys oli erikoinen mutta miehestä komea. "Hienon oloinen hevonen", hän sanoi ja jakoi lempeän hymyn ensin hevosella ja sitten tämän omistajanaiselle. Tuollaisia pirteitä kisahevosia hän kengitti työkseen eksyen onneksi usein maatiloillekin. "Mikä sattuma, siskoni on töissä Belgiassa", Brock totesi sitten. "Lääkkeidenkehittelyryhmässä, Brysselissä", mies lisäsi ylpeänä. Sisko oli ehkä vieraantunut aivan täysin juuriltaan mutta Brock oli hänestä suunnattoman ylpeä - olla nyt suurissa bisneksissä mukana ja oikein ulkomailla. Brock paransi ihmisten ja eläinten elämänlaatua tekemällä huonekaluja, rakennustöitä ja kengityksiä. Hannah paransi ihmisten elämää hyvillä lääkkeillä, joiden parissa hänellä sujui varsin hyvin viimeisimmän puhelun perusteella.

Kun he pääsivät tallin kulmalle Brock päätti aloittaa varsin epävirallisen esittelykierroksen päädyn tiloilla. "Täällä on kävelytyskone", hän kertoili kun raotti ovea. Ennen saapumistaan tallille Brock ei ollut kuullutkaan kävelytyskoneista eikä varsinkaan sisällä sijaitsevista, hän toivoi siis syvästi ettei Rina eksyisi kyselemään tästä kummallisesta häkkyrästä yhtään enempiä.

/ Anteeksi kun en ole vastannut.. meillä on ollut muutto tässä meneillään ja nyt alkaa pikkuhiljaa tämä kauhea ylimääräinen touhuaminen hellittään.. nyt on aikaa jopa istahtaa hetkeksi koneelle ja vaikka vastailla! \

Brockin kommentoidessa Walaria, katsahti Rina hevostaan vielä olkansa ylitse hymyillen, palauttaen katseensa takaisin mieheen. "Onhan se hieno.. surullista vain sen osaaminen ei enää minun käsissäni pääse oikein oikeuksiinsa..", Rina lausahti, pieni harmistuneisuus kuultaen naisen äänessä. Tottakai Rinaa harmitti myös omasta puolestaan, ettei kyennyt kilpailemaan rakastamassaan lajissa. Tuntui, kuin viime hyppäämiskerrasta olisi ikuisuus.. ja mitä enemmän aikaa kului, sitä vieraammalta ajatus hyppäämisestä tuntui Rinasta.
Rinasta oli mukava kuulla, että Brockin siskokin sattumoisin asui Belgiassa. "Aa.. hän on varmasti työssään hyvä kun on tuollaiseen pestiin sinne päässyt", Rina lausahti, pohdiskellen mitähän ihmettä lääkkeidenkehittelyryhmässä oikein mahtoi työnkuvaan kuulua. Kaiken maailman laboratoriohommia.. Rinalla ei olisi moiseen riittänyt kärsivällisyys!

Rina antoi jalkojensa viedä häntä Brockin kanssa samaa matkaa, miehen ryhtyen ilmeisimmin tekemään esittelykierrostaan. Walar hörähteli hieman pettyneen kuuloisesti Rinan takana, mutta ruuna saisi nyt vielä hetken odottaa. Kun Brock mainitsi kävelytyskoneen, nyökäytti Rina tyytyväisesti päätään, miestä katsahtaen vihreällä katseellaan. Belgiassa kävelytyskoneet olivat tulleet tutuiksi, tosin Walarin kanssa Rina ei ollut kyseisiä laitoksia oikein kokenut tarpeelliseksi.. Hän mieluummin käytti hevostaan kävelemässä maastossa narun päässä kuin ympyrää kiertäen.. "Onko hevosesi ollut tällä tallilla kauankin?", Rina kysyi uteliaana mieheltä.

(jestas, pahoittelut kuinka olen unohtanut tämän pelin täysin...!)

"Harmillista", Brock vastasi Caitrinalle, vaikka uskoikin että hevonen oli tyytyväinen naisen omistuksessa. "Usein itseään taitavampi hevonen opettaa kuitenkin paljon", hän totesi sitten. Hän oli kuullut tämän ystävältään, ratsastuskouluyrittäjältä ja uskoi lausahdukseen täysin.
"Kyllä vain, Hannah on taitava", Brock vastasi hymähtäen. Hän oli tyytyväinen, ettei Caitrina kysynyt työstä enempää sillä ei olisi osannut selittää eikä oikeastaan tiennyt mitä sisko työssään tarkalleen teki. Hän oli aina ihmetellyt toisen kiinnostuksen kohteita mutta oli tästä ylpeä ja oli kannattanut muuttoa Belgiaan - toisinkuin heidän vanhempansa.

Mies antoi kävelytyskonehuoneen olla ja käveli hitain askelin tallinkäytävää pitkin hieman naista edellä. "Ja tässä vieressä on rehuhuone, jota ei tosin hevosenomistaja tarvitse mihinkään", mies selitti laiskasti kättään heilauttaen. Häntä ihmetti mitä määriä erityisrehuja ja lisiä hevosille syötettiin, ehkä hän oli vain maalaisjuntti mutta hänestä hevonen pärjäsi vähemmälläkin.
"Abe muutti tänne alkukeväästä, oliko se nyt helmikuuta. ", Brock vastasi ja katsahti naista. "Minusta tuntuu, ettemme oikein sovi tänne mutta se helpotti työmatkoissa." Talli eli aivan eri maailmassa kuin hän ja Abernathy mutta hän oli oppinut olla välittämättä nipottavista hienostohevosten omistajista. Niitä joutui sietämään töissäkin, sillä hän ei kieltäytynyt työkeikasta. "Tällä sivulla ovat kahden hevosen solarium ja varustehuone", Brock näytti. "Kiinnostaako sinua varustehuoneen järkkymätön järjestys vai mennäänkö yläkertaan?" mies kääntyi toisen puoleen ja hymyili Caitrinan suuntaan hieman.