[Y] Elämä on

Peiton alla alkoi tulla kuuma. Olivian valitsema asu ei myöskään ollut mukavimmasta päästä makoiluun, sillä piukeat pillifarkut ja strassikirjailtu toppi kiertyivät epämiellyttävästi ja kutittivat. Hän ei kuitenkaan voisi nousta vaihtamaan vaatteita, sillä isä tulisi hetkenä minä hyvänsä tarkastamaan hänen nukkuvan ja sitten hän olisi vapaa lähtemään. Makea nahkatakki ja reppu, jossa hänen kypäränsä, Sillyn suitset ja söpöt, lampaankarvaiset suojat olivat, odottivat vaatekaapissa. Vaikka kaverit eivät sitten tulisikaan hakemaan häntä Paulin kotibileisiin, hän ei antaisi sen pysäyttää itseään. Hänellä oli hevonen.

Hänen vanhempansa olivat esihistoriaan jumittuneita muinaismuistoja, joille oli yhtä tyhjän kanssa yrittää selittää mitään nykynuoren elämästä. Siksi hän ei kertonut perjantai-iltansa ohjelmasta; koska vanhemmat eivät tienneet hänen menoistaan, hän ei voinut rikkoa kieltoa. Suunnitelmiin vain tuli ikävä muutos, kun Nikki tekstasi, että auto oli täynnä eikä häntä haettaisi mukaan. Oliviasta tuntui, että se oli vain yksi Nikin tempuista. Ehkä se oli Mercedeksen idea. Mercedes ei voinut sietää häntä. Ajatus Paulin kotibileistä ilman häntä sai hänen vatsansa vääntämään: mitä jos ne syöttäisivät Paulille lisää valheita hänestä? Tai veisivät pojan häneltä? Olivian oli pakko päästä paikalle. Hänen täytyi osoittaa pojalle, että hän oli kypsä ja seksikäs ja rakasti hauskanpitoa.
Paulie asui ihan koulun vieressä, ja hän oli katsonut reitin puhelimensa GPS-appista. Ei se olisi kuin reilu kymmenen kilometriä. Helppo nakki.

Hän painoi silmänsä tiukasti kiinni ja tasasi hengityksensä, kun kuuli isänsä raskaat, kiireettömät askeleet portaista. Hetken hän harkitsi vain jäävänsä parvisänkynsä ihanaan, vaaleanpunaiseen rauhaan, sillä kuuli sateen rummutuksen kattoa vasten. Hän olisi litimärkä ja sotkuinen, kun pääsisi perille, ja kypärä olisi lätännyt hänen varta vasten tätä iltaa varten uudelleen hohtavan pinkiksi värjätyn tukkansa. Hän oli kuitenkin ratsastanut tarpeeksi kauan tietääkseen, ettei voinut lähteä ilman kypärää - ei Sillyn kaltaisella hevosella. Olisipa hän vielä tarpeeksi pieni Acelle.
Ovi raottui ja valokeila lankesi pimeään huoneeseen. Tyttö hengitti syvään peittoon käpertyneenä, kunnes ovi sulkeutui uudelleen ja askeleet kulkivat takaisin alakertaan. Dinosaurukset menisivät hetkenä minä hyvänä nukkumaan, vaikka kello oli vasta kymmenen.
Olivia heitti peiton yltään ja kuunteli alakerran vaimeita ääniä. Hän oli kehittänyt kyvyn hiipiä talosta äänettömästi kuin hämähäkki. Portaat natisivat, joten vuosien voimistelutausta oli hyödyksi kaiteita pitkin tasapainotellessa. Hän laskeutui hitaasti parveltaan ja nosti reppunsa vaatekaapista.

Olivia pidätti hengitystään hiipiessään ylätasanteelle. Kit oli varmasti jo syvässä unessa. Alakerrasta kuului television vaimea hyminä, kun tyttö sulkeutui vaatekomeron kokoiseen kolmanteen makuuhuoneeseen, jossa lasten tietokone sekä kärsinäneen marsuparan häkki majailivat. Sen ikkunasta pääsi ulos kuistin katon kautta. Hän hivutti ikkunan auki ja pudotti reppunsa varovasti kuistin sateesta liukkaalle katolle, ennen kuin pujottautui itse perässä. Ikkuna kiinni, reppu selkään ja pudotus maahan. Kipu säteili ylös jalkoja, kun kivi otti ne vastaan, mutta tyttö ravisti sen pois ja ryömi ikkunoiden alta hakemaan pyöränsä autotallin seinustalta nostaen mustan nahkatakin kauluksia pystyyn jäiseltä tuntuvaa yöilmaa ja sadetta vastaan. Tämäkö oli kesä?

Tympeä pyörämatka tallille hujahti ohi Olivian kuvitellessa Nikin, Danan ja erityisesti Mercedeksen ilmeitä, kun hän ilmestyisi paikalle. Ehkä hän nelistäisi Paulin puutarhaan, hyppäisi korkean pensasaidan yli ja hänen upea, tulinen musta täysiverisensä liukuisi pysähdyksiin. Paulie olisi niin vaikuttunut, ettei edes haluaisi tanssia muiden kanssa koko yönä. Hänen sisääntulonsa olisi niin ikimuistoinen, että kaikki haluaisivat puhua hänelle ja kyselisivät häneltä Sillystä ja haluaisivat kokeilla sitä ja taputella sitä. Hän olisi illan tähti. Siitä tulisi upeaa.
Olivia polki riuskemmin ravistaakseen jäseniin hiipivän kylmän ja nyki ihoon märkinä liimautuvia farkkuja. Kun hän kääntyi kartanon portista laajan, vehreän, joskin nyt pimeän puiston poikki kulkevalle soratielle, hän sammutti pyörän lampun ja siirtyi äänettömälle nurmelle, vaikka edes Fairchildien koirat eivät kuulisi häntä näin kaukaa. Oli kuitenkin parempi olla varuillaan, sillä muutamissa ikkunoissa näkyi edelleen valoa.

Tyttö piilotti pyöränsä tallille vievän polun varrella olevaan metsikköön, ja jatkoi matkaa jalan kohti tammojen kesälaidunta. Mikä tuuri, että ne olivat ulkona yöllä, sillä tallin hälytysjärjestelmä tekisi tämän nerokkaan suunnitelman toteuttamisen mahdottomaksi. Hän ei sytyttänyt taskulamppuaan, vaikka tuskin näki pimeässä, sillä ei halunnut herättää joen toisella puolella olevan kartanon asukkaiden huomiota. Tyttö pujottautui varovasti sähkölankojen välistä laitumelle ja irvisti, kun sai sähköiskun. Okei, hevoset, missäs olette? Laitumet tuntuivat kokonaisen maanosan kokoisilta, kun yritti etsiä mustaa hevosta pimeydessä.
"Silly? Sillyyy..." hän huhuili hiljaa ja tähysi liikettä silmät sirrillään. Ha! Fairchildien nuoren täysiverisen johtama lauma liikahti harvan metsän varjossa, ja Olivia suuntasi niitä kohti pehmein, rennoin askelin ja vältti katsomasta suoraan hevosiin.
"Hei heposet, jatkakaa te vain unia, minä tulin vain hakemaan omani…" hän höpötti rauhoittaakseen sekä hevosia että itseään, sillä adrenaliini jylläsi hänen suonissaan. Miten hän ei ollut tullut ajatelleeksi tätä aikaisemmin? Kerrankin hevosen omistamisesta oli oikeasti hyötyä.
Hän erotti Sillyn sen isoista, valkoisista merkeistä ja pehmeästi maanitellen hivuttautui tarpeeksi lähelle tarttuakseen tamman oranssiin riimuun.

Riimunnarusta tuli kätevä lenkki hevosen kaulaan, johon hän voisi tukeutua. Hän kaivoi tamman upeat, meksikolaiset suitset repustaan ja lämmitti vanhasta tottumuksesta kuolaimia kädessään ennen kuin houkutteli ne hevosen suuhun. Tamma tanssahteli ja pärskähteli uteliaana öisestä aktiviteetista ja oli turhauttaa omistajansa pitelemällä päätään korkealla ja jatkuvassa liikkeessä.
"Yritetäänpäs nyt päästä liikkeelle", Olivia jupisi kiinnittäessään leukahihnaa hienoisesti tärisevin sormin. Sitten hän kumartui ohjat kädessään kiinnittämään pehmoisella lammaskarvalla vuorattuja suojia hevosen jatkuvasti liikahteleviin jalkoihin. Hän työnsi riimun reppuunsa, otti tiukemman otteen ohjista ja lähti taluttamaan tammaa kohti porttia.
"Shuu, shuu", hän hätisi mukana seuraavaa laumaa ja toivoi hartaasti, etteivät ne ryhtyisi nahistelemaan ihmisen ollessa välissä. Hän huitaisi Papillonin kauemmas ja pureskeli huultaan yrittäessään ajaa muut hevoset pois päästyään portille. Kun hän yritti hivuttaa vain Sillyn ulos portista, tamma takamus osui sähköpaimeneen ja sai hevosen loikkaamaan säikähdyksestä eteen niin, että Oliviasta tuntui kuin hänen olkapäänsä olisi mennyt sijoiltaan. Hän heilautti lankaa portista tunkevan Dalin naamaan, ja huokasi helpotuksesta, kun lauma laukkasi pukitellen kauemmas. Polvet tutisivat. Hän ei halunnut edes kuvitella mitä tapahtuisi, jos hän päästäisi ihmisten korvaamattomat kisahevoset vapaalle jalalle.

Olivia tarkasti portin kiinnityksen useaan kertaan ja keskittyi sitten rauhoittelemaan säpsyvää ja korskuvaa hevostaan. Helkkari. Nyt se varmaan rynnisi portista. No, sitä voisi murehtia myöhemminkin.
"No niin, ihan rauhassa. Se oli vain hassu pikku vahinko, älä hätäile", hän hymisi hevoselle silitellen sen kosteaa, vaaleanpunaista turpaa ja lähti taluttamaan sitä kentän aidalle. Levottoman ja energisen täysiverisen pitäminen paikallaan aidan lähellä ei ollut helppo tehtävä ja tyttö mietti tuskastuneena ajankulua. Hän pääsisi varmaan selkään ilman apuakin, mutta Silly ei ehkä reagoisi hyvin yllättävään vauhdinottoon ja hyppyyn.
"Ole nyt hetki paikallasi", Olivia murisi turhautuneena ja veti hevosen taas kerran aidan viereen. Hän heilautti itsensä vauhdilla tamman selkään ja oli suistua toiselta puolelta liukasta hevosta alas, kun se karkasi hämmästyneeseen raviin. Tiukalla ohjanvedolla se pysähtyi vihdoin häntä huiskien, ja tyttö saattoi kammeta itsensä suoraan. Suunnitelman hohdokas adrenaliini alkoi saada myös hermostuksen sävyjä. Täysiverisen askellajit olivat aika kammottavia istua ilman satulaa, ja sen karva tuntui liukkaalta kuin märkä saippua. Hyvin se menisi. Illasta tulisi mahtava.
"Mennään sitten", hän maiskautti tammalle ja se lähti tanssahtelevaan, ravinsekaiseen käyntiin kohti kivistä kaarisiltaa, joka veisi heidät joen yli.