Ripaus itseluottamusta

Perjantai 28. elokuuta 2015, kello 08:15 - Kuudes aisti

Sanoi lääkäri tai Effie mitä tahansa, Paulus oli saanut tarpeekseen turhanpanttina lojumisesta ja puolivillaisesta työnteosta, jos kaikki raskas oli kiellettynä. Hän voi hyvin. Kieltämättä raskaat nostot ja vatsalihaksilla tehtävät ponnistukset vihloivat edelleen niin perhanasti, että silmissä oli pimetä, mutta hän saattoi hyvin viedä vastuuhevosiaan rauhallisille maastolenkeille. Lämmin, satumaisen kaunis perjantaiaamu oli kuin luotu sitä varten; pilvien lomasta paistava aurinko sai pellot hehkumaan kultaisina ja tuttu maaseutu muistutti enemmän satukirjaa ilmestyessään ääneti aamu-usvasta.
Hänen teki mieli päästä tutustumaan kultapojan uuteen kultaiseen ratsuun paremmin, mutta puolivointisena häntä ei ollut päästetty tulisieluisen tamman selkään ja nyt se oli kultapojan toisen kultaisen hevosen, kirjavan ulkoilmaeläimen, rinsessan ja itse kultapojan kanssa Belgiassa. Mutta ei sen väliä, Paulus jakoi mielellään ihanan, hiljaisen aamun Nimbuksensa kanssa. Hän oli pyytänyt myös Lucya lähtemään mukaan Ivorylla ja suuntaamaan vasta sitten vapaapäivänsä viettoon; mies toivoi sen suuntautuvan perheen luo Newcastleen eikä Hexhamiin.
Myös moni muu työntekijä oli viemässä vastuuhevosiaan maastoon sinä perjantaiaamuna, mutta Paulus olisi mieluiten lujahtanut omalle lenkille kaksin Lucyn kanssa. Niinpä hän talutti kärpäskimon irlantilaistamman malttamattomana mukulakivetylle tallipihalle, kiristi vyön ja irvisti ärräpäitä päästellen kavutessaan sivuaskeleen ottavan hevosen satulaan. Mies vilkuili ovien suuntaan vatsaansa pidellen toivoen, että seuraava tulija olisi Lucy eikä kolmas pyörä.

Lucy ei ollut keksinyt parempaa tapaa aloittaa vapaapäivänsä kuin lähtemällä maastoon omalla hopeanhohtoisella ruunallaan Pauluksen seuraksi. Hän oli harjannut Ivorya antaumuksella, syöttänyt sille muutaman omenanpalan kämmeneltään ja vannonut, että jatkossa laittaisi herkut ruokakulhoon. Hän muisteli etäisesti, että oli tehnyt saman lupauksen joka ikinen kerta viimeisen puolen vuoden ajan. No, ehkä hän tällä kertaa vihdoin noudattaisikin sitä. Nainen kiristi Ivoryn satulavyön hymy huulillaan, taputti ruunan kaulaa ja lähti taluttamaan uljasta ratsuaan kohti tallipihaa, jolla Paulus jo todennäköisesti odotti. Hänen pitäisi opetella liikkumaan reippaammin oman hevosensa läheisyydessä, niin miehen ei aina tarvitsisi odotella.
"Nimbus näyttää pirteältä", hän kommentoi pysäyttäessään Ivoryn. Nainen laski jalustimet ja heilautti itsensä selkään, päätyen kiristämään vyötä uudemman kerran vasta satulasta käsin. Turkoosi satulahuopa ja vaaleanpunaiset suojat saivat ruunan näyttämään syötävän suloiselta, ainakin hänen silmiinsä. Hän tosin oli varsin puolueellinen näkemyksissään. Vaikka Ivorylla olisi ollut päällään likainen, rikkinäinen loimi ja harja täynnä takiaisia, olisi ruuna silti ollut maailman suloisin ilmestys.
"Minnepäin haluat mennä?" Lucy kysäisi tarjoten leveää hymyä miehelle. Niin kauan kuin he pitäisivät tahtinsa rauhallisena, saisi Paulus vastata reitistä. Mies tuskin olisi uskonut häntä, jos hän olisi väittänyt haluavansa kulkea pitkin tasaisia ratsastuspolkuja vain koska Ivory oli niin kömpelö. Ehkä Paulus tämän kerran ymmärtäisi oman parhaansa eikä valikoisi kaikista haastavinta polkua.

Mies taputti selvästi ylpeänä, mutta välinpitämätöntä teeskennellen, 16-vuotiaan entisen kilpahevosen kaulaa sen tanssahdellessa pää pystyssä ja korvat kääntyillen tallipihalla. Raukkaparka oli saanut ehkä hieman liikaakin laidunlomaa ratsastajan telottua itsensä ratsastuskieltoon.
"Ihan sama. Ajattelin, jos kierretään vaikka Slaleyn ympäri sitä reittiä, mitä HH on joskus kehunut", Paulus ehdotti olkiaan kohauttaen ja antoi Nimbuksen lähteä kävelemään pitkin tallille johtavan soratien laitaa.
"Mitenkäs Ivory?"

"Kuulostaa hyvältä", Lucy vastasi nyökäten. Jos Zoe oli kehunut jotakin reittiä, se ei voinut olla vilkas autotie tai epätasainen, juurakkoinen pikkupolku, joten se soveltuisi varmasti heidän tarpeisiinsa eikä Paulus pääsisi kolhimaan itseään pahemmin. Onneksi ratsuna oli herttainen Nimbus, joka ei ainakaan silkkaa ilkeyttään aiheuttaisi ongelmia. Hän ei edelleenkään ollut antanut anteeksi kirjavalle lehmälle Pauluksen tallomista.
"Oma itsensä", nainen vastasi hymyillen. "Kankea ja kömpelö, mutta eiköhän se vetristy mitä enemmän sitä ratsastan", hän jatkoi. Pitkä laidunloma oli tehnyt ihmeitä hevosen psyykkeelle, siitä hän oli varma, mutta muutamat viime koulutreenit paljastivat, miten loma ei suinkaan ollut vetristänyt jäykkää ruunaa. Kuin todistaakseen ratsastajansa sanat tosiksi, hevonen otti yhden hätäisen askeleen löytääkseen uudelleen tasapainonsa pienen kompuroinnin jäljiltä. Lucy taputti vaaleaa kaulaa kietoen kuin huomaamattaan toisen kätensä valkeiden jouhien sekaan. Hänen oma, ihana hevosensa, jota hän ei olisi vaihtanut toiseen mistään hinnasta.

"Vähän kevyemmät tallivuorot, kun kolme hevosta on Belgiassa", Paulus jutteli niitä näitä ja vilkaisi välillä olkansa yli. Nimbus käveli ripeää tahtia ja rikkoi välillä käyntinsä nelitahtisen rytmin heittäessään päätään tai ottaessaan säpsähtävän sivuaskeleen. Paulus silitteli sen kaulaa toinen käsi tamman vaaleassa harjassa ja yritti istua tukevasti vanhassa, ruskeassa estesatulassa. Hevoset tavoittivat pian Rosings Parkiin ohi kulkevan maantien, ja mies kääntyi itään muistellen kartalta katsomaansa reittiä.

Lucy hymyili tyytyväisenä ruunansa selässä, kun Paulus jutteli varsin hyväntuulisesti olkansa yli. Mies oli tänään hyvällä tuulella, mutta eipä se suuri yllätys ollut. Hänkin olisi ollut, jos olisi vihdoin päässyt oman hevosensa selkään pitkän sairasloman jäljiltä. Naisella oli tosin epäilyksensä siitä, kuinka sallittu tämä maastolenkki lääkäreiden mielestä oli. Hän oli taistellut riittämiin Pauluksen kanssa levon tärkeydestä, eikä voinut tosissaan kieltää mieheltä aamuista maastolenkkiä Nimbuksen kanssa kun tiesi, miten onnelliseksi se teki juron miehen. Lucy hoputti hieman Ivorya, kun kömpelö ruuna meinasi jäädä jälkeen tamman tahdista ja silitteli kaulaa, kun hevonen pärskähti tyytyväisenä. Hän oli kaivannut Ivorya niin paljon koko kesän.
"Nimbushan on melkein yhtä pirteänä kuin Angus oli tänä aamuna", nainen naurahti pehmeästi tamman sivuaskeleiden palauttaessa mieleen suuren harmaan koiran, joka oli yleensä rauhallisuuden perikuva noustessaan hänen sängyltään. "Se suorastaan loikki ympäriinsä", hän jatkoi hymyillen. Olisipa Angus ollut muutaman vuoden nuorempi.

"Mmm", mies vastasi ja olisi toivonut tamman olevan aavistuksen tasaisempi, sillä yllättävät säpsähdykset ja sivuliikkeet eivät olleet hänen suosikkihetkiään oman tasapainon kehnouden ja kipeän vatsan takia. Hän kadehti joskus Ivoryn tasaisuutta, sillä vaikka ruuna kompasteli jalkoihinsa, se ei näyttänyt usein tekevän yllättäviä liikkeitä tai säikkyvän. Sen selässä tuskin tarvitsi olla jatkuvassa valmiustilassa. Ei sillä, että hän olisi Nimbusta vaihtanut. Tamma oli paras.
"Oletko menossa Ivorylla valmennuksiin?" hän kysyi hevosten seisahtuessa maanteiden autioon risteykseen ja jatkaessa kohti pohjoista pitkin vehreää piennarta.

Hevosen selässä ei varsinkaan maastossa saisi koskaan antaa ajatustensa harhailla, mutta Lucy oli niin tottunut ratsastamaan Ivorya ja Rainia, ettei aina edes tajunnut, miten alla kulki ajatteleva pakoeläin, joka voisi säikähtää tällä kerralla ohittavaa autoa, vaikkei ollut tehnyt sitä koskaan ennen. Ivorynkin selässä suurin mahdollisuus putoamiseen tuntui olevan se, ettei myötäilisi ruunan askelia, kun hevonen kompuroisi jalkoihinsa.
"Joo", hän vastasi nyökäten. "Sille tekee taas hyvää päästä tekemään töitä ihan kunnolla", hän lisäsi hymyillen. Nainen ei epäillyt hetkeäkään, etteivätkö tallin kouluvalmentajat saisi kaivettua ruunasta esiin edes aavistuksen sulavaliikkeisempää puolta. Hän ei ollut edes viitsinyt vielä koettaa pohkeenväistöjä, kun hevosparka oli ollut kaatua turvalleen ravivoltilla.
"Mietin, että voisin käydä vähän useamminkin valmennuksissa", hän kohautti harteitaan. Niin kauan kuin ruuna pysyisi terveenä, jäisi hänelle hyvin varaa käydä vaikka viikottainkin valmentautumassa suloisen hevosensa kanssa. Hän ei halunnut edes ajatella, mitä siitä seuraisi, jos ruuna rikkoisi jänteensä laitumella tai alkaisi muuten vaan oireilla jostakin.

"Se kuulostaisi hyvältä", Paulus kommentoi vilkaisten olkansa yli ja seisautti Nimbuksen, kun tajusi menneensä ohi polusta. Hän palasi muutaman metrin takaisin päin ja sai kannustaa Nimbusta hetken, että tamma suostui loikkaamaan ojan yli kahden pellon välissä kulkevalle, kesän rehevöittämän lehtimetsänkaistaleen reunustamalle hiekkapolulle. Nimbus tepasteli sivusuunnassa ensin puolelle ja sitten toiselle, ennen kuin loikkasi sulokkaasti vesakon ja villin kasvuston valtaaman ojan yli ja ravasi polkua pitkin muutamia askelia pysähtyen sitten ratsastajansa pyynnöstä odottamaan toista hevosta.
"Kuka on suosikkivalmentajasi?"

Lucy antoi Nimbukselle aikaa ja tilaa ylittää kauhistuttava oja, ennen kuin ratsasti Ivoryn samaisen ojan yli. Ruuna ei erityisemmin epäröinyt hypätessään, mutta toisin kuin tamma, oli papurikonkimon loikka kaikkea muuta paitsi sulokas, kun ruuna oli päätyä polvilleen laskeutumisessa. Lucy takertui valkeaan harjaan ja antoi ohjan valua pidemmäksi, jotta hevonen sai tasapainotettua itsensä ennenkö he päätyivät polvilleen maahan. Voi Ivoryrakas.
"Chambers", hän vastasi hetken pohdittuaan. Miehen huumorintaju ja rentous sopivat heille hyvin, eikä hän tuntenut oloaan aivan toivottomaksi taistellessaan pohkeenväistöjen kanssa samalla kun muut saattoivat tehdä vaivattomia avotaivutuksia ravissa. Estevalmennuksiin hän ei ollut erehtynyt osallistumaan eikä aikonut vaihtaa sitä, joten estevalmentajista hänellä ei ollut oikein minkäänlaista tietoa.

"Todellako? Miksi se?" Paulus kysyi pohtien oliko australilaisen kultapojan kansikuvanaamalla ja lihaksilla mitään tekemistä asian kanssa. Hän antoi tamman jatkaa pitkin peltojen välissä kulkevaa polkua kohti itää ja nautti auringossa kultaisina huojuvasta viljasta molemmilla puolillaan.

Lucy veti aamukasteen raikastamaa ilmaa syvälle keuhkoihinsa ja nautti hetkestä. Tällaisina aamuina oli vaikea uskoa, ettei tämä työ ollut aina ruusuilla tanssimista.
"Koska hän jaksaa nauraa Ivoryn kompastelulle kerrasta toiseen", Lucy naurahti pehmeästi. "Ja vaikka uskon, että O'Connor on tehnyt ihmeitä Fairchildien hevosten kanssa, en välttämättä luottaisi omaan tasapainooni jos yrittäisin pohkeenväistöjä ilman jalustimia", hän lisäsi hymyillen. Hän oli pudonnut keväällä Ivorylta kesken avotaivutuksen, vaikka hänellä oli ollut varusteiden tarjoama turva tukenaan.
"Aiotko sinä käydä Nimbuksella valmennuksissa?" Hän päätti kysyä hymy yhä huulillaan. Ehkä he voisivat valikoida valmennukset yhdessä, niin hän ei olisi ainoa, jolle yksinkertaiset suoritukset tuottaisivat hankaluuksia.

"Varmaan niissä parissa työhön sisältyvässä", mies vastasi näyttämättä innostuneelta. Hän tunsi aina olonsa idiootiksi mennessään valmennukseen eikä halunnut koikkeloida siellä kermaperseiden keskellä naurunalaisena ja pahantuulisena. Mutta hänen hevosensa ansaitsivat paremman ratsastajan, joten hän oli valmis kärsimään.
"Olisi kiva olla parempi ratsastaja", hän mutisi nolona ja kohautti torjuvasti olkiaan, kun seurasi peltojen rajaa koilliseen.

"Koko ajan sinä kehityt", Lucy rohkaisi mutisevaa miestä. Hän vilkaisi olkansa yli kuin varmistaen, että he olivat kaksin, ennenkö aukaisi suunsa.
"Ja jos vertaa siihen Eastcoastin kakaraan, olet olympiatason ratsastaja", nainen mutisi ripaus ärtyneisyyttä äänensävyssään. Eastcoast oli hieno hevonen, mutta se kermaperse, joka kutsui itseään ratsastajaksi, oli jotakin kerrassaan järkyttävää.
"Oi, katso!" Hän huikkasi ja osoitti sormellaan vasemman puolen peltoa kohden, jonka korkeiden viljakasvien seasta näkyi pari pitkäkaulaista haikaraa. Hän ei koskaan kyllästynyt ihailemaan luontoa ja sen eläimiä, tosin nautti siitä, kun ne pysyivät etäämmällä. Hevoset harvoin innostuivat puskista jalkoihin loikkaavista otuksista, olivat ne sitten siivellisiä tai eivät.

Nimbus korskahti silmiään pyöräyttäen, kun Paulus katseli haikaroita sivuuttaen Lucyn kehut. Mies kannusti sitä eteen ja tarttui harjaan tamman kiivetessä pellolta hiljaiselle, kapealle hiekkatielle, joka kulki auringon raidoittaman sekametsän laidassa kohti itää. Tamma asetti kavioitaan huolellisesti ruohottuneen tien rengasuralle ja käänteli korviaan vilkkaasti.
"Pitäisikö sille kakaralle tehdä vähän källejä?" mies kysyi nauttien ajatuksesta.

Lucy oli harvoin sitä mieltä, että muiden kustannuksella pilailu oli hauskaa, mutta tässä kohtaa hän oli valmis tekemään poikkeuksen.
"Ehdottomasti. Kunhan et jää kiinni", hän vastasi painottaen jälkimmäistä lausettaan. Paulus ei saisi joutua ongelmiin sen takia, että kiusaisi kermapersettä, joka kohteli hevostaan kerrassaan surkeasti, vaikka valmentajat sanoivat mitä. Hän luotti siihen, etteivät miehen pilat aiheuttaisi myöskään harmia hevoselle, sillä vaikka Paulus välillä näyttikin murhanhimoiselta, ei mies koskaan riskeeraisi hevosten hyvinvointia. Ivory kompuroi jälleen kerran tiellä, joka vaikutti varsin vähässä käytössä olevalta, mistä rohkaistuneena Lucy ohjasi ruunan tamman rinnalle seuraamaan toista rengasuraa. Kyllä he kuulisivat, jos auto lähestyisi.

"Minä?" Paulus virnisti vinosti olkansa yli. Hän opettaisi parhaat kiusantekonsa metodit Lucylle. Nimbus nyökytteli ja näytti tervehtivän hevosystäväänsä pehmeällä pärskähdyksellä.

Lucy kohotti kulmiaan silmät suurina. Hän saattoi ehkä suostua siihen, että eräälle tietylle kermaperseelle tehtäisiin jäyniä, mutta että hän uskaltaisi tehdä niitä? Ei ikinä.
"Minusta ei ole tekemään källejä", hän ilmoitti naurahtaen. Eiköhän mies tiennyt sen jo vallan mainiosti.

"Miten niin?" Paulus naurahti ja tarttui tamman harjaan sen ottaessa levottoman sivuhypyn päätään viskellen.
"Sinun pitää vain löytää sisäinen, pimeä puolesi."

Ivory hörähti pehmeästi kuin sanoakseen seuralaiselleen, ettei täällä ollut mitään pelättävää. Lucy taputti ruunan kaulaa lämmin hymy huulillaan.
"En ole varma, onko minulla sellaista", hän myönsi naurahtaen. "Tai en ainakaan ole vielä löytänyt reittiä sen luokse."

"Ehkä parempi niin", mies sanoi sen kummemmin miettimättä ja katsahti parasta ystäväänsä hellällä lämmöllä. Sitten hän rykäisi ja käänsi katseensa menosuuntaan, kun Nimbus viskoi taas päätään hermostuneesti korskuen. Paulus kannusti sitä eteen ja nautti raikkaasta loppukesän aamusta kumpuilevan tien sukeltaessa kokonaan korkean sekametsän sisään. Kultainen auringonvalo kuitenkin raidoitti tietä ja sai vihreän hehkumaan.

Lucy hymyili entistä leveämmin Pauluksen katseelle. Mies oli puhdasta kultaa. Hän nautti maisemista ja aamun raikkaudesta kannustaessaan Ivorya kulkemaan tietä pitkin rennossa käynnissä. Eihän heillä mihinkään kiire ollut, tai ainakaan hän ei ollut jäänyt siihen uskoon, että miehellä olisi kiire. Hänellä oli koko päivä aikaa.
"Onko Effie sanonut mitään siitä, missä aikoo viettää viikonloppunsa?" Hän kysäisi hymyä huulillaan.

"Varmaan sen limanuljaskan luona", Paulus puhahti. Hänestä 46-vuotias mies, joka seurusteli Effien kanssa ja sai naisen sellaisen ahdistuksen valtaan, ei voinut olla mikään muu. Mies löi nenänsä Nimbuksen niskaan, kun tamma heitti jälleen päänsä terävästi ylös ja pyöräytti silmiään ottaen säpsähtävän sivuloikan.
"Noh, menes nyt", hän kannusti koskettaen pohkeillaan jännittyneen tamman kylkiä. Se tipsutti eteenpäin nykivin, lyhyin askelin ja viuhtoi häntäänsä.

Lucy nyökkäsi synkästi. Effie oli niin tavattoman tehokas ja suorastaan maanisen tarmokas kaiken muun suhteen, mutta jostakin syystä roikkui keski-iän ylittäneen miehen käsipuolessa. Miksi, sitä hän ei ymmärtänyt, vaan Effien päätösten kyseenalaistaminen ei kuulunut hänen tapoihinsa. Ainakaan päin naisen kasvoja.
"Kylläpä Nimbus on tänään hermona", nainen huokaisi hiljaa. Se siitä rauhallisesta ja rennosta maastolenkistä sitten. Toivottavasti tamman säpsyily ei tuottanut liikaa tuskaa miehelle, joka tuskin myöntäisi että sattuu, vaikka jokin vääntäisi sisuskalut solmuun.

"No, vähänhän se", Paulus mutisi ja yritti rentoutua satulaan, jotta ei hermostuttaisi hevosta omalla jäykkyydellään. Hiljainen tie sukelsi syvemmälle laaksoon, joka tuntui melkein klaustrofobiselta sankan, korkean metsän noustessa kapean tien molemmin puolin. Se oli niin tiheää, ettei auringonvaloa päässyt läpi ja hämärä tuntui kylmältä. Nimbus pysähtyi taas sieraimet suurina puhaltaen ja yritti kääntyä kotiin. Paulus käänsi sen takaisin ja kannusti sitä eteenpäin. Hänenkin selkäpiitään kulki kylmä väre. Yhtäkkiä ympäröivä metsä oli hiljainen, luonnottoman äänetön. Ilma tuntui painavalta - kuin he eivät olisi tervetulleita. Mies katseli läpitunkematonta metsää tien vierellä, puiden kuolleita, käppyräisiä oksia, joita auringonvalo ei tavoittanut ja yritti ravistautua irti karmivasta tunteesta katsellessaan varjoissa vallitsevaa pimeyttä. Hänestä tuntui siltä kuin joku katselisi heitä. Paulus tähyili ympärilleen ja yritti pitää Nimbuksen hallinnassa. Tamma viskoi päätään terävästi korskuen ja hikoili. Se yritti pyörtää ympäri ja liikkui eteenpäin vastahakoisesti, hiipivin, jännittynein askelin.
Mies sai takertua sen harjaan, kun se kiepahti jälleen ympäri laakson pohjalla ja törmäsi Ivoryn lapaan. Paulus katsoi kulmat kurtussa ympärilleen ja yritti tyynnyttää hakkaavaa pulssiaan. Tämä nyt oli hullua. Tamman hännän pyyhkäisemää kasvillisuutta näytti kuitenkin roikkuvan jonkin näkymättömän varassa keskellä tietä. Mies ei ehtinyt tarkentaa katsettaan, kun Nimbus korskui terävästi, heitti päätään ja ohjien pidättäessä nousi takajaloilleen silmänvalkuaiset kauhusta paistaen.
Silloin tamman kaulaan takertuva Pauluskin näki sen. Jyrkässä rinteessä puiden lomassa seisoi mustanpuhuva hahmo. Kasvot olivat kadonneet hupun alla vallitsevaan pimeyteen, ja vaikka hahmo vain seisoi ääneti katsellen heitä, siitä välittyvä uhka sai hevosen puhtaan paniikin valtaan. Kun tarkkailija nosti varjoista kylmän rauhallisesti metsästyskiväärin, poisti vaimeasti naksahtavan varmistimen ja tähtäsi aseen heitä kohti, Pauluskin menetti malttinsa.

Lucy pudisteli päätään kerätessään Ivoryn ohjia paremmin tuntumalle. Ehkä hän voisi yrittää ratsastaa ruunaansa aktiivisesti, vaikka maastopolkuja pitkin kuljettiinkin. Ei hän hevosesta notkeaa saisi vaikka tekisi mitä, mutta jos Ivory lopettaisi edes omiin jalkoihinsa kompastelun käynnissä, olisi se jo voitto, jonka hän olisi valmis ottamaan vastaan kädet levällään ja ylistyksiä taivaalle sanellen. Vaikka hän ei katsonutkaan kauhuelokuvia ja suurin osa toimintaleffoistakin ylitti hänen kykynsä sietää jännitystä, tiesi hän ettei tämä metsä ollut samanlainen kuin edellinen. Ilmassa roikkui jotakin kylmää ja kirpeää, sellaista, joka sai hänen niskavillansa nousemaan pystyyn ja otteen ohjista kiristymään. Ivory nosti päätään korkeammalle silmänvalkuaiset välkähdellen ja kompuroi useampaan kertaan peräjälkeen, kun Nimbuksen ja selässä istuvan naisen hermostuneisuus välittyi ruunalle. Lucy nielaisi valmiina ehdottamaan, että he kääntyisivät takaisin ja etsisivät jonkun toisen reitin - Helvetin Hylkiö pitäkööt kauhujen metsänsä -, kun Nimbus näytti tulevan samaan tulokseen. Tamman törmäys sai Ivoryn kompuroimaan kun ruuna yritti päästä pois tieltä vauhdilla, joka ei sopinut hevosen kömpelölle liikkumiselle lainkaan, mikä puolestaan heilautti selässä istuvan naisen etukumaraan. Lucy haki tukea vaaleasta kaulasta edessään ja suoristautui satulassa nyrkit tiukasti ohjista kiinni pitäen eikä ehtinyt ensin edes tajuta, mitä näki, ennenkö Nimbus oli takasillaan ja Ivory peruutti päätään viskoen taaksepäin terävät korskahdukset matkantekoa siivittäen. Ruuna päätyi lähes istualteen kompuroidessaan hädissään jalkoihinsa, kun Lucy näki saman, minkä hevoset olivat huomanneet jo aiemmin. Hän takertui silmät suurina Ivoryn valkeaan harjaan ja hetken vain tuijotti kohti mustapukuista hahmoa ja kiväärin pitkää piippua. Ivory nosti etujalkojaan irti maasta puolittaisiin pystyynnousuihin hirnuessaan hädissään ja taistellessaan vastaan ohjasotetta, joka oli kiristynyt suorastaan sietämättömäksi Lucyn nostettua kauhuissaan käsiään yhä ylemmäs. Se riitti havahduttamaan kauhun lamaannuttaman naisen.
"Paulus!" Hän huusi hädissään kääntäessään jo valmiiksi ruunaansa ympäri. Äkkiä pois täältä. Sydän hakkasi jossakin kurkun tienoolla. Hevoset eivät olisi nopeampia kuin luoti, mutta ei kai kukaan oikeasti hevosia kohti ampuisi? Tai edes ilmaan, jos lähellä oli hevosia? Hän ei halunnut tietää, mitä kumpikaan kimoista tekisi moisen kovan ja äkillisen äänen siivittäminä.

"Mene", mies sanoi ja pidätteli väkivalloin paniikissa hyppivää ja reuhtovaa tammaa. Paulus ei jättäisi Lucya taakseen. Hän vilkaisi hahmoa, ja jos Ivory lähti takaisin tulosuuntaan, hän löysäsi ohjaa ja antoi Nimbuksen syöksyä sen perään. Laukauksen terävä, kuolemankatkuinen pamahdus kajahti takaa ja viereisen puun kaarna räjähti vahvan metsästyspanoksen iskusta. Nimbus kiihdytti vaahdoten ja kiljahteli pidätteitä vastaan, sillä mies ei sallinut sen mennä Ivoryn ohi.

Lucy ei muuta kehotusta tarvinnut potkaistessaan Ivoryn kylkiä voimalla, joka saisi hänet missä tahansa muussa tilanteessa häpeämään silmät päästään. Kimo ruuna loikkasi eteenpäin kuin lyötynä. Hän ehtisi pahoitella myöhemmin, sillä nyt tärkeintä oli takertua valkeaan harjaan ja roikkua mukana, kun ruuna nelisti eteenpäin voimakkain liikkein. Hän säpsähti selässä kuullessaan laukauksen ja Ivory loikkasi voimalla sivusuuntaan silmänvalkuaiset vilkkuen. Ruuna kompuroi omiin jalkoihinsa, kävi maassa polvillaan ja suurella ponnistuksella sai etujalat uudestaan alleen kiihdyttäessään takaisin nelitahtiseen, paniikin siivittämään kiitolaukkaan. Lucy hukkasi toisen jalustimen, takertui polvillaan kiinni mustan satulan siipiin eikä välittänyt ohjasta, joka roikkui pitkänä. Hän piteli kiinni valkeasta harjasta ja usutti hevostaan yhä hurjempaan vauhtiin. Ei kai heidän kovin kauas tarvinnut päästä, mutta hän ei aikonut ottaa mitään riskejä.

Paulus rukoilisi hevosen anteeksiantoa myöhemmin, sillä teräksinen ohjasote panikoituneen hevosen suussa avasi sen suupielet ja muutti vaahdon vaaleanpunaiseksi. Nimbus yritti päästä pakoon henkensä kaupalla, mutta mies ei voinut jättää Lucya ja Ivorya edes sitten, kun laakso oli jäänyt taakse. Tamma lensi pitkin kärrytietä ja ohi kapeasta peltopolusta. Toivottavasti hevoset eivät kaatuisi tai jäisi autojen alle, kun kärrytie yhtyisi maantiehen. Raskaasti hengittävä mies vilkuili Lucya kalpeana ja harkitsi pudottautuvansa kyydistä ja menevänsä kuristamaan sen psykopaatin.

Lucy keräsi hapuilevin sormin ohjia lyhyemmäksi tärisevien käsiensä otteessa ja yritti muistaa hengittää lamaannuttavan kauhun läpi. Ivory painoi raskaasti ohjalle kun hän uskaltautui tekemään pienen pidätteen. Eivät he voisi täyttä vauhtia takaisin tallille painella, tai hevoset luuhistuisivat heidän alleen. Nämä eivät olleet huippukuntoisia kilparatsuja, joille nelistäminen minuuttikaupalla oli tuttua puuhaa. Hän istui alas satulaan takertuen toisella kädellään valkeaan harjaan ja pidätti ronskisti ruunaa, joka ei ottanut kuullakseen pidätteitä painellessaan eteenpäin vauhdilla. Kun hän kiskaisi ohjasta uudestaan, puri Ivory kuolaimeen kiinni ja repäisi ohjat hänen otteestaan. Hän ei uskonut hevosen koskaan ennen tehneen niin, ainakaan hänelle, mutta silmitön kauhu oli laukaissut vahvan pakovietin eläimessä, jolle oli sillä hetkellä yksi ja sama, mitä pieni nainen selästä sanoi. Avuttomana Lucy takertui harjaan ja hapuili ohjia jälleen otteeseensa. Hän ei ollut pahimmissa painajaisissakaan uskonut, että kun joku hevonen lopulta lähtisi viemään häntä hallitsemattomasti maastossa, se olisi hänen oma, nöyrä Ivorynsa. Lucy soi yhden paniikinomaisen vilkaisun Pauluksen suuntaan. Hän saattoi jo kuulla maantietä pitkin paahtavat autot ja kuvitella, miten suuri hevosenruho törmäisi rusahtaen lujaa liikkuvaan metallipintaan.

Nimbus oli kuuro ratsastajalle eikä Paulus repinyt pakenevan tamman suuta pahemmin rikki kuolaimella, jota se ei kuunnellut. Hevoset pakenivat syystä. Mies kietoi toisen kätensä tamman harjaan, tuki jalkansa paremmin nelin höykyttämiin jalustimiin ja valmistautui tarttumaan maantien tullessa eteen toiseen ohjaan niin, että tamma kääntyisi yhdelle kaistalle eikä sinkoaisi keskelle tietä. Hän katsahti Lucya päättömän paon lomassa. Mitä hän voisi tehdä naisen puolesta?
"Hyppää", hän vaati tuulen, kavioiden jylyn ja puuskutuksen yli.

Lucy vilkuili ympärilleen pelastusta kaivaten, vaan ympäröivä metsä ei tarjonnut vastauksia. Hän puristi polvillaan satulaa ja yritti mukailla ruunan askellusta samalla kun keräsi ohjaa otteeseensa. Ei hän sillä hevosta pysäyttäisi, mutta ehkä se riittäisi kääntämään hevosen. Hän ei ollut valmis laskemaan sen varaan, mutta maantie lähestyi jokaisella askeleella eikä muita vaihtoehtoja ollut. Ruuna ei pystyisi kääntymään jyrkästi sivulle kiivetessään maantielle, vaan painaisi suoraan liikenteen sekaan. Tässä vauhdissa Ivory ei kääntyisi kuin äärimmäisen loivasti, eikä se riittänyt. Nainen vilkaisi miehen suuntaan anteeksipyyntöä kauhistuneessa katseessaan, ennenkö veti terävästi henkeä ja kiskaisi molemmin käsin samanpuolen ohjasta samalla kun potkaisi jalustimesta vapautuneella jalallaan. Ivory kääntyi tasapainonsa menetettyään pois päin Nimbuksesta, oli törmätä tietä reunustavaan vadelmapensaikkoon ja lähti hyppyyn vinona ja niin epätasapainossa, ettei tarvinnut kahta kertaa arvuutella, saiko ruuna jalkojaan alleen laskeutuessaan aluskasvillisuuden sekaan singoten ratsastajansa kauas edelleen. Lucy kieri kerran, kahdesti ja tömähti selkä edellä päin puunrunkoa, mikä löi loputkin ilmat ulos keuhkoista. Nainen haukkoi henkeään epätoivoisena ja kurkotti saman tien kohti ruunaa, joka pyrki jaloilleen. Ivoryn kömpelyys toimi kerrankin Lucyn eduksi, sillä ennenkö ruuna sai selviteltyä jalkansa alleen, oli kaksinkerroin taittunut nainen saanut napakan otteen kuolainrenkaasta. Henkeään haukkoen hän katseli takaisin kärrypolun suuntaan, mutta sankka ja korkea pensasvalli peitti kaiken näkyvyyden. Hän haki tukea ruunastaan, joka korskui ja pyrki takasilleen, eikä välittänyt siitä, vaikka sai useammankin kerran kengitetystä kaviosta varpaalleen. Hän ei laskisi irti hevosesta vaikka mikä kävisi, ja ohjat olivat napsahtaneet katki useammastakin kohtaa, mikä teki niistä täysin hyödyttömät.

Paulus katsoi helpottuneena pensaikkoon katoavan ratsukon perään. Hän tukeutui satulaan ja kun aamuisen liikenteen aktivoittama maantie avautui kärrypolun eteen, käänsi irlantilaistammansa kovakouraisesti kaistan menosuuntaan. Sen kaviot kipinöivät ja lipsuivat luisuen asfaltilla, ja kaksi kohdalle osunutta autoa tööttäsivät epätoivoisesti, iskivät jarrut pohjaan ja nykivät pysähdykseen, toinen poikittain tielle ja toinen ojaan. Mies pudottautui kompuroiden ja ääneen parahtaen jaloilleen Nimbuksen vauhdin hidastuessa sen hapuillessa jalansijaa liukkaalta tieltä ja tempaisi hevosen sivusuuntaan pakottaen tärisevän ja puuskuttavan eläimen pysähtymään. Sen silmät tuijottivat edelleen silmänvalkuaiset näkyvissä, sieraimet haukkoivat ahnaasti happea ja suupielet olivat veriset, mikä väänsi Pauluksen jo valmiiksi tuskaisen kipeää vatsaa. Hän kiskoi vauhkoa hevosta perässään kohti tulosuuntaan ja hapuili puhelinta soittaakseen poliisille.
"Lucy? Lucy?! LUCY?!" hän huhuili hätäkeskukselle vähemmän kohteliaasti välittämänsä infon lomassa vetäessään Nimbusta kohti suuntaa, missä Ivory oli kadonnut pensaikkoon.

Ivory potkaisi ikävästi toisella etujalallaan hänen takareittään noustessaan jälleen kerran osittain takajaloilleen korskuen ja sieraimet suurina väristen. Hän kiskoi ruunan liikkeelle tuntien pahan olon vellovan sisällään, kun vilkaisikin hevosen suuntaan. Ruuna oli täynnä pieniä haavoja, jotka piikikkään vadelmapensaan läpi rysäyttäminen oli aiheuttanut, puhumattakaan sitten polvista, jotka olivat niin likaiset, ettei verta ensin edes erottanut niistä. Hän piti hevosen liikkeessä loikkien vain aavistuksen toispuoleisesti ruunan tahdissa pensaikon viertä etsiessään koloa, josta pääsisi pujahtamaan takaisin kärrypolulle. Nainen haukkoi yhä henkeään kun lopulta löysi kohdan, jossa puskavalli katkesi. Hän kiskoi haluttoman, edelleen korskuvan ruunan perässään kärrypolun puolelle ja pysäytti hevosen sen suurempia ihmettelemättä. Hän vilkaisi ohjanpätkää, joka roikkui hyödyttömänä kuolainrenkaasta. Se oli tuskin viittä senttiä pidempi. Hän tarttui jalustimeen, kiskoi hihnan irti kannakkeestaan ja pujotti paksun nahkahihnan kuolainrenkaan läpi saadakseen edes jotakin itsensä ja hevosen heittelevän pään väliin, ennenkö Ivory repisi hänen olkapäänsä sijoiltaan. Ruuna värisi yhä, kun hän kuuli Pauluksen äänen.
"Täällä!" Hän huusi vastaukseksi ääni vain aavistuksen särkyneenä ja lähti kiskomaan ruunaansa kohti maantietä. He olivat päätyneet kauemmas suuresta tiestä kuin hän oli uskonutkaan, kun olivat etsineet reittiä takaisin polulle. Lucy vilkaisi hevostaan, joka ontui jokaisella askeleella yhä selvemmin vasenta etustaan. Hän pysäytti Ivoryn kulmiaan kurtistaen, kumartui riisumaan vaaleanpunaisen suojan kohoilevasta jalasta ja tuijotti hetken painunutta muovinkappaletta käsissään. Siinä saattoi nähdä selkeän painauman rautaisesta kengästä, kun ruuna oli polkaissut takasellaan etujalan päälle kaatuessaan. Lucy veti värähtäen henkeä ja lähes juoksi viimeiset askeleet kunnes pääsi Pauluksen luokse, eikä kysellyt mitään painautuessaan miehen rintaa vasten. Toinen käsi jäi taaemmas, puristamaan jalustinhihnaa tiukasti, mutta vapaana ollut käsi kiertyi miehen ympärille kyynelten karatessa silmistä lohduttoman nyyhkäyksen saattelemana.

"Senkin sekopää", Paulus tervehti vetäessään vauhkoa, vastahakoista irlantilaista perässään ja oli aikeissa läksyttää Lucya oikein urakalla moisesta tempauksesta, mutta kun nainen painautui hänen rintaansa vasten, mies sulki suunsa. Hän kiersi vapaan kätensä naisen ympärille ja puristi tämän lujasti itseään vasten. Pulssi hakkasi edelleen korvissa.
"Senkin sekopää", hän moitti lempeästi uudelleen välittämättä toista kättä tempovasta kärpäskimosta ja pujotti Lucyn ympärille kierretyn käden sormet hellästi naisen niskan hiuksiin.
"Sinun piti hypätä hevosen selästä eikä hevosella."

Lucy hengitti syvään Pauluksen käsivarren suojissa ja yritti saada sydämenlyöntinsä tasaantumaan. Ivory nyki käsivartta epämukavasti tanssahdellessaan puolelta toiselle, mutta sillä ei ollut väliä. Ruuna oli kunnossa, Nimbus oli kunnossa ja Paulus oli kunnossa. Hän yritti silkalla tahdonvoimalla pysäyttää tasaisen kyynelvirran, mutta tuloksetta.
"Ja päästää Ivory autojen sekaan? Ei ikinä", hän vastasi yrittäen painautua yhä lähemmäs lämmintä kehoa, joka tuntui ainoalta turvalliselta paikalta koko maailmassa. "Se ei olisi pysynyt pystyssä liukkaalla asfaltilla, tiedät sen aivan yhtä hyvin kuin minäkin", hän jatkoi nielaisten. Ei auttanut kuin toivoa, ettei ruuna ollut kolhinut itseään sen pahemmin loikatessaan keskelle metsää.

Paulus tiesi. Hän rutisti naista toivoen, ettei satuttaisi tätä ja vaikka hänen verensä janosi etsimään sen psykopaatin ja kiduttamaan sen hitaasti kuoliaaksi, hän ei voinut työntää Lucya pois luotaan. Niinpä Paulus yritti hengittää ja silitteli vain hitaasti naisen selkää ja niskaa. Nimbus puuskutti ja korskahteli hänen takanaan, ja mies vilkaisi sitä silmäkulmastaan varmistaen, että tamma oli jaloillaan. Se ei vielä ontunut yhtään jalkaa, mutta oli kolhinut jalkojaan rajussa menossa ja taatusti tehnyt hallaa lihaksilleen ja jänteilleen, psyykestä puhumattakaan. Mies työnsi puhelimen takaisin taskuunsa ohjia pitelevällä kädellä ja toivoi, että hätäkeskus oli ottanut hänen puhelunsa tarpeeksi vakavasti.
"Se on ohi nyt", mies vakuutti, mutta piti tiukasti silmällä kärrypolun mutkaa. Luoja tiesi, mihin sairas psykopaatti oli kykenevä.

Sillä hetkellä Lucya ei haittanut lainkaan, vaikka miehen tiukka rutistus olisi sattunut. Hän ei voisi taluttaa hevostaan, jos polvet pettäisivät alta ja kädet tärisisivät hallitsemattomasti. Paulus auttoi naista keräämään itseään hitaasti kasaan vain olemalla siinä ja pitelemällä häntä pystyssä.
"Se on ohi nyt", hän toisti miehen sanat vakuuttaakseen itselleen, ettei enää ollut mitään syytä pelätä. Kaikki järjestyisi. Vastahakoisesti hän irrottautui miehestä, pyyhkäisi kyyneleet kämmenselkäänsä ja vilkaisi huolestuneena miestä päästä jalkoihin. Kuinkakohan pahasti mies oli tällä kertaa kolhinut itsensä?
"Satutitko itsesi?" Hän kysyi vaikka tiesikin, mitä mies vastaisi. Paulusta ei koskaan sattunut. Ei, vaikka kylkiluut olisivat säpäleinä.

Paulus vapautti Lucyn vastahakoisesti. Hän otti Nimbuksen ohjista molemmilla käsillä ja veti hevosen lähemmäs, missä saattoi silitellä sen kaulaa. Mies huokasi merkitsevästi naisen kysymykselle; adrenaliini ei antaisi hänen tuntea mitään hetkeen eikä hän ollut pudonnut hevosen selästä tai kaatunut sen kanssa, niin kuin Lucy.
"Oletko sinä varmasti kunnossa?" hän kysyi mittaillen naista katseellaan.

Lucy siirtyi lähemmäs ruunaansa, jonka levottomasti välkkyvät silmänvalkuaiset kertoivat, ettei hevonen ollut vielä rauhoittunut paniikinomaisen pakonsa jäljiltä. Hän pyyhkäisi ruunan turpaa tahraavan veren paitaansa ja silitteli valkeaa pyörrettä hevosen otsalla. Hän ei kestänyt katsoa jalkoja, joissa oli tottunut näkemään toki pieniä naarmuja, mutta ei mitään tällaista.
"Olen, olen, minä putosin siististi", hän vakuutti nyökytellen. "Ivory otti pahemman kolauksen", nainen sanoi ääni särkymisellä uhkaillen. Hän nielaisi raskaasti ja painoi otsansa vasten ruunan otsaa, kun Ivory laski päänsä edes hetkeksi alemmas.
"Hevoset täytyy saada tallille", hän murehti suoden yhden vilkaisun vaaleille polville, joita multa ja veri tahrasivat. Hän halusi saada haavat puhtaaksi, jotta näkisi kuinka pahasti kömpelö ratsu oli itsensä telonut. Tällä hetkellä hän oli aivan vakuuttunut siitä, että ruuna oli repinyt itsensä luuhun asti kappaleiksi.

Paulus työnsi Lucylle ensin puhelimensa, ja sitten Nimbuksen ohjat. Pahin paniikki oli ohi, joten mies ei uskonut, että se retuuttaisi naista.
"Minä menen katsomaan onko se paska vielä siellä", hän murisi ja lähti hölkkäämään pitkin kärrytietä vatsaansa pidellen ja vastaväitteitä kuuntelematta.

"PAULUS!" Lucy huusi kauhuissaan miehen perään ja yritti lähteä tavoittelemaan miestä, mutta kaksi hevosta laittoivat moisille yrityksille pisteen. Kumpikaan kimoista ei aikonut ottaa askeltakaan suuntaan josta olivat paenneet, varsinkaan rääkyvän naisen perässä. Lucy veti syvään henkeä, otti tukea Ivoryn kaulasta ja yritti näppäillä tuttua puhelinnumeroa vapisevin sormin. Hän kohotti puhelimen korvalleen rukoillen ettei Effie ollut vielä lähtenyt viikonlopunviettoon. Ehkä oli hyväkin, että oli vasta aamu.

"Rosings Park", Effien tuttu, ammatimaista puhelinvastaajaa poissaolevuudessaan muistuttava tervehdys vastasi linjan toisesta päästä, sävystä päätellen leuan ja olkapään väliin puristettuna.

"Effie, luojan kiitos", Lucy henkäisi ja oli pudottaa puhelimen vapisevista käsistään. Hän nielaisi ja räpytteli silmiään raivokkaasti pitääkseen kyyneleet poissa. Hän ei alkaisi itkeä, ei nyt, tai hän ei saisi koskaan selitettyä Effielle minne tarvitsisi trailerin.
"Jonkun on pakko tulla hakemaan Ivory ja Nimbus trailerilla, nyt heti", Lucy nielaisi. "Joku sekopää ampui meitä kohti kiväärillä ja hevoset vauhkoontuivat ja ainakin Ivory kolhi itsensä kunnolla ja nyt Paulus lähti sen hullun perään ja Effie en tiedä mitä teen", nainen selitti yhteen pötköön hengittelemättä välissä. Ääni särkyi loppua kohden järkyttyneen nyyhkäyksen vanavedessä. Hän sulki silmänsä ja yritti muistaa hengittää.

"…Mitä?" nainen kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

"Effie, traileri", hän parahti ja antoi nopeasti mahdollisimman täsmälliset ohjeet sijainnistaan. Entä jos hullu kiväärimies ilmestyisi metsästä ja yrittäisi osua hevosiin uudemman kerran? Hän vilkuili kauhuissaan ympärilleen ja lähti hivuttamaan nelijalkaisia kohti maantietä.
"Jollakulla on kivääri ja äärimmäisen vähän arvostusta mitään elävää kohtaan. Haluan pois täältä", hän jatkoi yrittäen tyynnytellä parhaansa mukaan Nimbusta, joka tanssahteli karkuun hänen jännittyneen elekielensä karkottamana. Hän ei voinut antaa ajatustensa harhailla suden suuhun hölkänneeseen mieheen tai lyyhistyisi siihen paikkaan.

"Hyvä on", Effie vastasi sulkien puhelimen. Hetkeä myöhemmin Oliver lähetettiin trailerin kanssa matkaan, ja paikallinen poliisi sai hyvin tiukan puhelun hallintovastaavalta, joka vaati asian tutkimista nyt heti. Noin puolen tunnin kuluttua Paulus palasi kivuliaasti hölkäten, kulmat turhautuneessa kurtussa ja kieppi teräslankaa kädessään.
"Se kusipää oli kadonnut. Mutta se oli virittänyt tätä tien poikki", Paulus selitti uhkaavasti muristen, kun pääsi puhe-etäisyydelle ja hidasti kävelyksi.

Lucy huokaisi helpottuneena sulloessaan puhelimen taskuunsa. Hän lähti johdattelemaan hevosia kohti maantietä, jotta traileri tulisi vastaan mahdollisimman pian. Hän ei halunnut edes kuvitella, millainen operaatio lastaamisesta voisi syntyä. Kai tässä pitäisi vain luottaa siihen, että hevoset mieltäisivät tutun trailerin turvapaikaksi pelottavan pimeän vankilan sijaan. Pauluksen saapuminen sai helpotuksen valtaamaan naisen mielen. Ainakaan mies ei ollut tullut ammutuksi sekopäisellä kostoretkellään.
"Hyi helvetti", hän henkäisi silmät suurina tajutessaan, mitä mies piteli käsissään. Jos hevoset olisivat törmänneet moiseen ansaan vähänkään reippaammassa vauhdissa, olisi jäljet olleet katastrofaaliset. Lucy pakotti ajatukset kaatuvista, jalkansa rikkovista ratsuista pois päästään ja nyökkäsi kohti maantietä.
"Traileri ei mitenkään pääse tälle polulle, joten hevoset on lastattava tien laidassa", hän nielaisi. Sepäs olisikin hilpeää, kun hiljainen kärrypolkukin sai kimot jännittämään jokaisen lihaksensa.

"Sitten lastataan", Paulus vastasi ja työnsi kiepin olkapäälleen, jotta saattoi ottaa Nimbuksen huomaansa molemmin käsin. Mies silitti hellästi sen päätä ja talutti hevosta kohti maantietä, jolla suhahti silloin tällöin auto rikkoen maaseudun hiljaista rauhaa.
"Oliko niiden kanssa ongelmia?" hän kysyi tarkoittaen hevosia ja yritti niellä murhanhimonsa, ettei ahdistaisi Nimbusta enempää.

"Ei", Lucy vastasi hetken harkittuaan. Ei mitään, mistä hän ei olisi selvinnyt. Hän silitteli Ivoryn poskea ruunan astellessa jäykin askelin hänen rinnallaan. Juuri nyt hän toivoi, että jäykkyys johtui pelosta eikä kivusta, mutta tapa, jolla ruuna liikkui kertoi hänen toiveensa olevan turha. Hevonen otti lyhyitä, kankeita askelia yrittäen vältellä laskemasta liikaa painoa vasemmalle etujalalleen. Kunpa selkä olisi vain jumissa. Hän ei halunnut edes kuvitella, mitä jännevamma tarkoittaisi. Juurihan Morlandin hevonen oli lopetettu sen takia! Nainen jätti huomiotta hitaasti tietoisuuteen hiipivän kivun, joka säteili alaselän tienoolta, ja keskittyi huolehtimaan hevosestaan.
"Tuon on pakko olla trailerimme", nainen kommentoi kun raskaalta kuulostava yhdistelmä hidasti tien laitaan hiekka pyörien alla narskuen. Hetkeä myöhemmin hän saattoi nähdä tutun trailerin kyljen. "Eiköhän mennä. Toivotaan, että ne nousevat siivosti kyytiin", hän lisäsi suunnaten pikaisen vilkaisun taivaalle. Nyt jos koskaan olisi jonkin suuremman voiman hyvä hetki puuttua peliin ja varmistaa, että edes tämä yksi asia sujuisi. Oliver laski trailerin rampin ja napattuaan sisältä kaksi riimua naruineen, asteli hevosten luokse. Lucy otti vastaan ojennetun riimun ja puki sen suitsien päälle, mutta naksautti narun kiinni kuolainrenkaisiin. Hän kiinnittäisi sen riimuun kunhan ruuna seisoisi trailerissa, mutta juuri nyt tuntui parhaalta vaihtoehdolta säilyttää mahdollisimman paljon kontaktia ruunaan, joka säpsähti jokaisen auton ohittaessa heidät.

"Joo", mies totesi. Tällä hetkellä hän olisi vaikka nostanut hevoset autoon. Hän noudatti Lucyn esimerkkiä riimun kanssa, maiskautti vauhkolle tammalle ja talutti sitä volteilla trailerin lastaussillan edessä hieroen hevosen kaulaa toisella kädellä yrittäen saada sitä rauhoittumaan. Hän antoi sen tuijottaa autoa, haistaa lastaussiltaa ja siirtyä sitten kauemmas, jos Lucylla olisi parempi onni.

Lucy veti syvään henkeä, tarttui kaksin käsin Ivoryn riimunnaruun ja lähti päättäväisin askelin kohti ramppia. Ruuna oli aina ennenkin noussut hyvin traileriin. Älä anna tämän kerran olla poikkeus sääntöön. Se oli. Ivory peruutti korskahtaen heti kun kosketti ramppia etukaviollaan, ja hän päätyi tekemään voltin houkutellen ruunaa lempein sanoin seuraamaan perässään ylös ramppia. Turha toivo. Hän ojensi narun Oliverille, joka näytti vähintäänkin yllättyneeltä ja viittoi miestä taluttamaan hevosta kohti ramppia. Älä potkaise minua, ole kiltti, Lucy ajatteli siirtyessään Ivoryn taakse ja painaessaan lempeästi kätensä vasten ruunan takajalkoja. Hän tönäisi hevosta takaapäin samalla kun Oliver nykäisi riimusta. Ivory otti muutaman vastahakoisen askeleen, mutta kun paine ei helpottanut, päätyi nousemaan koko matkan vain kertaalleen jalkoihinsa kompastellen. Nainen huokaisi helpotuksesta ja livahti tarkistamaan ruunan kiinnityksen.
"Tule sinäkin, Nimbus, ei täällä ole mitään pelättävää", nainen maanitteli pehmeästi palatessaan takaisin auringon valaisemaan ulkoilmaan.

Paulus otti tammaa riimusta ja kun se katseli vaunussa odottavaa kaveria, veti hevosen perässään ylös ramppia. Se harasi vastaan ja korskui, mutta mies ei hellittänyt, ennen kuin sai hevosen narusta kiinni ja takapuomin tukevasti paikalleen.
"Viekää ne tallille ja lähettäkää joku autolla tänne. Jään odottamaan poliisia, jotta voin näyttää tapahtumapaikan", mies sanoi ja hieraisi kasvojaan.

Naisen silmät laajentuivat jälleen kerran. Ei Paulus voisi jäädä tänne yksinään.
"Minä jään myös", hän protestoi miehen ohjeita ja viittoi Oliveria nostamaan rampin ylös.

"No et helvetissä jää", Paulus protestoi ärähtäen, "kuka huolehtii Nimbuksesta ja Ivorystä?"

"Tallilla on vaikka kuinka monta jotka osaavat katsoa niiden perään", Lucy vastusti ristien käsivartensa rinnalleen päättäväisenä. Entä jos sekopää palaisi? Ei Paulus voisi olla täällä itsekseen.

"Ja sinä luottaisit, että meidän hevostemme hyvinvointi on heidän tehtävälistansa kärjessä?" mies kysyi selvästi alkaen menettää malttiaan.

Lucy vaihtoi painoa jalalta toiselle. Se oli hyvä pointti. Jos joku kermaperse saapuisi vaatimaan hevosensa varustelua, Ivory ja Nimbus unohtuisivat saman tien.
"Hyvä on", hän myöntyi katkerana. "Mutta sinä et liiku mihinkään ennenkö poliisi on täällä."

Paulus huokasi pyörittäen silmiään. Hän toivoi, että se paska tulisi takaisin. Hän näyttäisi, miten kivääriä käytetään. Se oli kuitenkin epätodennäköistä, sillä siitä psykopaatista ei ollut näkynyt jälkeäkään. Luultavasti hän vain värjöttelisi odottamassa poliisia iät ja ajat, näyttäisi niille urpoille tapahtumapaikan ja joutuisi metsästämään tekijää itse, koska poliisi oli hyödytön.
"Menkää jo."

Lucy nyökkäsi, kaivoi miehen puhelimen taskustaan ja tunki sen Pauluksen kouraan vastaväitteitä kuuntelematta. Hän nousi auton kyytiin ollen edelleen varma siitä, että miehen jättäminen tänne oli virhe. Hän aukaisi ikkunan ja työnsi päänsä ulos Oliverin käynnistäessä auton.
"Soitat heti jos johonkin sattuu tai näet vilauksenkin siitä sekopäästä", hän vaati tiukan katseen kera ennekö auto nytkähti lempeästi liikkeelle.

Mies huitaisi kättään autolle, toivoi Lucyn muistavan helliä herkkämielistä Nimbusta ja keskittyi sitten tuijottamaan pellon takana olevaa metsää. Piileskeliköhän psykopaatti tuolla jossain? Ja aikoiko se tehdä jotain tällaista uudelleenkin?

Lucy painautui vasten auton selkänojaa toivoen, että se imaisisi hänet sisäänsä. Oliver vilkuili silmäkulmastaan kalpeaa naista jonka kädet ja jalat näyttivät vapisevan hetki hetkeltä enemmän, kun suurin adrenaliinipurkaus alkoi väistyä. Hän siirsi kätensä vaihdekepiltä ja puristi kevyesti tärisevää käsivartta, kuten teki aina Rosea lohduttaessaan. Nainen veti vapisten henkeä ja nyökkäsi pienen kiitoksen.
Yhdistelmä ehti tuskin pysähtyä tallin pihaan, kun Lucy jo loikkasi ulos autosta ja säntäsi purkamaan hevosia. Hän talutti Nimbuksen alas ramppia tamman korskuessa hermostuneena ja viittoi Oliveria purkamaan Ivoryn, joka laskeutui kankeana ja ontuen. Nainen suuntasi suoraan kohti pesukarsinoita, asettaen molemmat kimot vierekkäin pesupaikoille. Hän ei aikonut päästää kumpaakaan enää silmistään.
"Hae Effie ja selvitä, onko Hills saatavilla", hän ohjeisti Oliveria, joka lähti saman tien kohti yläkerran toimistoa noutaakseen hallintovastaavan. Lucy tiesi että olisi parempi odottaa hetki, jotta hän olisi rauhallisempi ja voisi kertoa koko tarinan ilman vapisevaa ääntä, mutta Effie tuskin arvostaisi, jos jokin näin tärkeä asia jäisi vain pikaisen puhelinsoiton varaan. Hän riisui Nimbuksen varusteista jutellen rauhallisella äänellä tammalle, joka ansaitsisi ämpärillisen omenoita kiitokseksi siitä, ettei ollut heittänyt Paulusta louhikkoon tai auton alle.

Effie saapui hetken kuluttua avokkaiden korkojen kiireisten napsahdusten säestämänä ja tuijotti Lucya epäuskoisena.
"Niin että mitä?" hän toisti ja vilkaisi hevosia, jotka olivat hakatun ja säikyn näköisiä kiinnikkeissään.

"Rapsuttele Nimbusta, ole kiltti", hän pyysi. Hän pesisi omakätisesti naisen vaatteet jos siitä koituisi harmia, mutta hän ei halunnut jättää tammaa itsekseen siksi aikaa kun hän purkaisi varusteet omalta ruunaltaan. Tamma rauhoittuisi paremmin kun saisi hellyyttä osakseen. Nainen pujahti Ivoryn puolelle ja alkoi riisua satulaa rauhallisin ottein. Jos hän vain keskittyisi siihen, mitä teki, vaikka liikkeet tulivatkin lihasmuistista, niin hän pystyisi ehkä selittämään koko tarinan säikyttelemättä hevosia enempää.
"Lähdimme maastoon Pauluksen kanssa aamulla. Päätimme koettaa uutta reittiä Slaleyhyn, jota Hel- Zoe oli suositellut", nainen korjasi itseään hajamielisesti, "ja alku menikin ihan hyvin. Nimbus alkoi kuitenkin hermoilla hetki hetkeltä enemmän, kun sukelsimme synkempään metsään." Miten hän selittäisi lopun mahdollisimman tarkasti mutta ilman, että tunsi kauhun kylmän kouran kuristamassa itseään?
"Huomasimme varjoissa seisovan mustanpuhuvan hahmon, joka nosti kiväärin esille ja siinä vaiheessa käännyimme kannoillamme ja ajoimme hevoset nelissä kauas laukauksen saattelemana. Se meni ohi, luojan kiitos", hän henkäisi. "Hevoset eivät hidastaneet, vaikka maantie lähestyi, joten minä kaadoin Ivoryn metsään ja Paulus", hän hiljeni. Niin, mitä Paulus oli tehnyt? "Sai pysäytettyä Nimbuksen ennen kuin he törmäsivät autoihin", hän päätyi vastaamaan harteitaan toivottomasti kohauttaen. Hän ei ollut nähnyt, miten ratsukko oli liukastellut asfaltilla, mutta ainakin tamma ja ratsastaja olivat selvinneet takaisin ilman kolarointia.
"Paulus lähti sen sekopään perään ja löysi teräslankaa tien poikki viriteltynä", hän nielaisi ja käänsi katseensa Ivoryn jaloista, joista riisui parhaillaan suojia, Effien puoleen. "Effie, siinä tyypissä oli jotakin todella hämärää. Hän ei koskaan sanonut mitään, kohotti vain hiljaa aseensa ja latasi."

Effie kuunteli hiljaisena. Tarina tuntui epätodelliselta. He olivat maailman idyllisimmässä kolkassa, hiljaisella maaseudulla, hevosten paratiisissa. Niitä vainonnut mielipuoli ei vain kuulunut maailmankuvaan. Nainen silitteli Nimbuksen kaulaa ja poskia katsellen Lucya sen heiluvan turvan ohi ja tunsi omien tallityöntekijämuistojensa olevan kuin kaukaista unta.
"En voi uskoa tätä", nainen totesi päätään pudistellen, "oliko se mies vai nainen? Mitä hänellä oli päällään?"

"Olin vähän liian kiireinen yrittäessäni olla tulematta ammutuksi että olisin keskittynyt arvioimaan sen sekopään tyylitajua!" Lucy napsahti terävästi. Ivory heitti päänsä korkealle ja väisti sivuaskeleella takajalan puoleen kumartuvaa naista. Lucy nousi jaloilleen ja peruutti tyhjään paikkaan ruunan sivulla ja nojasi kylmään kaakeliseinään tasatakseen hengitystään.
"Anteeksi, Effie", hän huokaisi yrittäen löytää punapään katseen. Kevyt häpeänpuna kohosi muutoin niin kalpeille kasvoille. "Hän… Mustaa. Huppu päässä, en nähnyt kasvoja. En osaa sanoa, oliko hän mies vai nainen. Kai kumpi tahansa osaisi ampua kiväärin", hän hengitteli syvään puheensa lomassa. Vaikka suonissa sykki edelleen adrenaliinin jämät, ei auttanut repiä ystävien päitä irti. Kukaan heistä ei ollut tehnyt mitään väärää.
"Paulus voi osata kertoa enemmän. Minä en nähnyt tarpeeksi", hän huokaisi. Hän oli epäonnistunut siinäkin. Olisi pitänyt painaa jokainen yksityiskohta ampujasta mieleen, mutta hän oli ollut liian järkyttynyt tehdäkseen muuta kuin kääntääkseen ruunansa ympäri.

Effie kuunteli pitäen kasvonsa tyynenä, vaikka häntä piinaava kireys olisi mielellään vastannut terävään napsahdukseen viileään sävyyn.
"Hyvä on. Kysyn Paulukselta. Olisi hienoa saada kiinni tällainen mielipuoli."

"Äläpä", Lucy vastasi palaten takaisin ruunansa purkamisen pariin. Hän riisui suitset riimun alta ja taputti poissaolevasti hevosen kaulaa. Hän ei uskaltaisi lähteä tallin välitöntä läheisyyttä lukuunottamatta enää maastoon ennen kuin tämä sekopää olisi kaltereiden takana. Hän joutui jälleen taistelemaan kyyneleitä vastaan katsoessaan ruunansa jalkoja, joita koristavat haavat saivat hänen sisuksensa kiertymään solmuun. Hän ei luottaisi siihen, että osaisi hoitaa ne kunnolla, vaikka suurin osa olikin pieniä pintanaarmuja. Hän ei voinut kuin toivoa, että Oliver saisi eläinlääkärin kiinni.
"Haluatko, että Nimbus tarkistetaan ammattilaisten toimesta?" Hän päätyi kysymään. Effie tiesi varmasti enemmän Fairchildien toiveista kuin hän.

"Totta kai", Effie vastasi. Fairchild piti hevosistaan moninkertaisesti tarkempaa huolta kuin perheestään. Nimbus vaikutti myös siltä, että voisi hyötyä rauhoittavasta tai parista, sillä tamma väreili vauhkoa energiaa säpsyen ja hötkyillen jokaisesta äänestä.
"Eläinlääkäri on tulossa."

"Hyvä", Lucy vastasi. Hän olisi potenut huonoa omatuntoa jos olisi lykännyt tamman karsinaan ilman ammatti-ihmisen näkemystä. Hän puristi kätensä muutaman kerran nyrkkiin yrittäen päästä eroon lievästä vapinasta, joka teki sormista kankeat ja Ivoryn silittämisestä vaikeaa.
"Minä pesen ne valmiiksi", hän ilmoitti ja tarttui letkuun etsien varovaisesti sopiva lämpötilan ennenkö antoi veden valua pitkin Ivoryn kylkeä ja jalkoja. Polvista lähtevä lika sai veden värjääntymään ruskeanpunertavaksi, ja paljasti altaan ikävännäköiset naarmut, kun ruuna oli kyntänyt maata polvillaan. Hän pakotti siirtämään katseensa hevosen kaulaan, joka ei kantanut moisia muistoja kamalalta maastolenkiltä.

"Ja sanoitko, että Paulus löysi jonkinlaisen ansan tieltä?" Effie kysyi sivellen sormillaan Nimbuksen kuumankosteaa kaulaa, vaikkei uskonut olevansa puuhassa kovin hyödyllinen. Miten hän oli ikinä kuvitellut soveltuvansa tallitöihin?

"Joo, teräslankaa tien poikki vedettynä", hän vastasi huuhtoen loputkin ruunastaan. Hän siirtyi rauhoittavasti jutellen Nimbuksen luokse ja yritti parhaansa mukaan rauhoitella tammaa samalla kun laski vettä jaloille nähdäkseen, oliko niissä naarmuja tai muuta huolestuttavaa.

"Mistä niin sairaita ihmisiä eksyykin vapaaksi", Effie huokasi ja hänkin katseli tamman steppaavia, kohoilevia jalkoja mietteliäänä. Oli mielipuolen onni, ettei Nimbus näyttänyt ontuvan, vaikka olikin polkenut takajalkojensa ruununrajoja auki neopreeniputsien suojatessa etusia.

"En tiedä, mutta toivottavasti se on pian lukkojen takana ja avain hukattuna", hän mutisi rauhallisella äänellä hyssytellen tammaa, josta väreilevä hermostuneisuus vaatisi enemmän kuin pelkkää hellyyttä väistyäkseen. Hän sammutti letkun kun hevoset olivat edes jonkin mittapuun mukaan puhtaita ja vilkaisi ruunaansa, joka näytti vuoroin roikottavan päätään väsyneenä ja vuoroin riuhtovan vasten kiinnikkeitä silmänvalkuaiset muljahdellen.
"Tulin niin nopeasti kuin vain pääsin", Evelynin tuttu ääni kaikui käytävällä. Lucy ei tiennyt, oliko koskaan ollut niin helpottunut nähdessään eläinlääkärin saapuvan. Lyhyt nainen laski kantamansa laukun maahan ja tarjosi jäykkää hymyä Effielle. Hän kumartui kaivamaan laukustaan neulaa ja ruiskua, jonka täytti tottuneesti läpinäkyvällä aineella. Lucy tarttui kiinni Nimbuksen riimuun jutellen tammalle lempeästi, kun vältteli katselemasta eläinlääkäriä liian tarkkaan. Hän ei halunnut nähdä kasvoilla seilaavia tunteita, joita nainen ei kyennyt tai halunnut piilottaa tarkoin rakennetun naamion suojiin. Evelyn taputti Nimbuksen kaulaa annettuaan rauhoittavan ruiskeen ja toisti pian saman operaation Ivoryn kohdalla uuden ruiskun kanssa.
"Effie, muita tallityöntekijöitä pitää varoittaa", Lucy ilmoitti irrottaakseen katseensa ruunastaan. Hän ei halunnut nähdä, miten tummien silmien katse lasittuisi, kun lääkeaine alkaisi vaikuttaa. "Entä jos ansoja on muillakin reiteillä?"

"Koko aluetta pitää varoittaa", Effie korjasi kireästi vastattuaan yhtä jäykästi Evelynin hymyyn. Luoja miten hän toivoi, että mielipuoli olisi kiinni parin tunnin sisällä - vaikka katastrofi ei koskisi suoranaisesti heidän talliaan, uhka saattaisi ajaa hevosihmiset kauas Northumberlandista.
"Miltä se näyttää?" hän kysyi Evelyniltä ja pysytteli kauempana hevosista, sillä ei halunnut olla tiellä.

Sillä hetkellä häntä ei voinut vähempää kiinnostaa, mitä joillekin rikkaille kakaroille tapahtui. Työkavereilla oli väliä sekä heidän hevosillaan, mutta mitäpä muusta? Jos joku kermaperse ratsastaisi hevosensa teräslankaan, hän ei jäisi itkemään. Lucy piti ajatuksensa kuitenkin fiksusti omana tietonaan ja keskittyi sen sijaan pitämään huolta siitä, ettei kumpikaan hevosista nuokkuisi.
"Nimbus näyttää hyvältä", hän irvisti, "tai niin hyvältä kun sen voisi toivoa näyttävän. Se on polkenut takasilleen, mutta se on pientä, eikä suussakaan taida olla muuta kuin suupielet hieman verillä. Se tulee kyllä kuntoon", hän vakuutti tarkistaessaan taskulampun avulla tamman sieraimia. Evelyn taputti hellästi kärpäskimon kaulaa ja vilkaisi Ivorya, pyyhkien nopeasti kaikki ilmeet ja tunteet kasvoiltaan. Lucy ei kaivannut enempää murehdittavaa.
"Kääri kylmäpintelit Nimbuksen jalkoihin", hän lausahti Lucylle. "Pidän huolta Ivorysta", hän vakuutti kun nainen näytti haluttomalta poistumaan edes siksi hetkeksi, että saattaisi noutaa kylmäpusseja ja pintelit. Vastentahtoisesti Lucy lähti noutamaan tarpeita ja Evelyn käytti tilaisuutta hyödyksi kääntääkseen katseensa Effieen.
"Ivorysta olen huolissani", hän tunnusti varmistettuaan, ettei tallityöntekijä ollut enää kuulolla. "Eikö se ollut koko kesän laitumella?" Hän olisi voinut vannoa, että kimo oli nauttinut laidunlomastaan kengättä siinä missä Nimbuskin.

"On ollut", Effie vastasi, "Lucy halusi antaa sille laidunloman." Nyt hänkin alkoi hermostua ja siirtyi kauemmas Nimbuksesta, ettei siirtäisi omaa kireyttään tammaan, vaikka se olikin nyt lohduttavissa aineissa.

Evelyn nyökkäsi synkkä ilme kasvoilla käyden. Hän tiesi hevosen surullisenkuuluisan kömpelyyden, eikä laidunloma ollut varmasti auttanut asiaa lainkaan.
"Pelkään, että se tulee olemaan niin jumissa, ettei saa liikuttua puhtaasti ainakaan viikkoon, ja jos se käyttää koko sen ajan jalkojaan huonosti", hän kohautti harteitaan. Siinä vaiheessa se ei olisi enää hänen käsissään. "Lisäksi sillä on keuhkoverenvuotoa", hän jatkoi nyökäten kohti ruunaa, jonka sieraimia koristi jälleen punainen verivana, vaikka Lucy oli pyyhkinyt ne puhtaaksi pesun yhteydessä. "Ja tuo pieni haava tuossa", hän lisäsi siirtäen valkeaa otsatukkaa sivuun paljastaakseen pienen ja varsin vaarattoman näköisen naarmun aivan tumman silmän vieressä, "on pidettävä puhtaana vaikka mitä tapahtuisi. Jos tuo tulehtuu, vaarana on että se menettää silmänsä."
"Ainoa hyvä uutinen taitaa olla se, ettei se ole rikkonut jänteitään." Hän puri huultaan ettei lisäisi loppuun sanaa vielä. Kaikki olisi mahdollista, jos kankea ja selästään jumissa oleva ruuna ontuisi jalkojaan vuoron perään.
"Joka tapauksessa se tarvitsee hyvän hierojan ja kengittäjän."

"Mikä kamala päivä", Effie huokasi hieraisten kalpeita kasvoja käsillään.
"Lucy-parka, ja tällä menolla asiakkaat häviävät. Kai se selviää?" hän kysyi nyökäten kohti hopeista ruunaa.

"Selviää", Evelyn nyökkäsi, mutta kasvoilla häivähtävä varjo kertoi riittämiin vastauksen tarkkuudesta. "Mutta sitä en voi luvata, onko siitä enää käyttöhevoseksi", hän jatkoi hiljaisemmin. Hän rapsutti ruunan otsaa taistellen tunteita vastaan. Nyt ei ollut oikea hetki antaa niille valtaa, vaikka suloinen ruuna oli valloittanut hänenkin sydämensä niin monen muun mukana.
"Teen parhaani ja sen jälkeen vain toivomme parasta." Lucy palasi kylmäpussien ja pinteleiden kera alkaen kääriä niitä sanaakaan sanomatta Nimbuksen jalkoihin. Evelyn liu'utti yhä käsiään pitkin Ivoryn jalkoja etsiessään lämpöä tai turvotusta, mutta onneksi mitään huolestuttavaa ei löytynyt.
"Annan kaiken varalta antibioottikuurin", hän lopulta päätyi sanomaan punnittuaan hyötyjä ja haittoja. Ehkä tässä tapauksessa silmän haavan tulehtumisen ennaltaehkäisy ohitti kaiken muun. "Pitäkää sen haavat puhtaina ja kylmätkää jalkoja huolella. Suosittelisin molemmille hevosille hierontaa ja liikuntaa narunpäässä sen mukaan, miten ne kykenevät. Jos jalkoihin ilmestyy turvotusta tai liike on kovin epäpuhdasta, seisottakaa niitä päivä tai pari, ennenkö koetatte uudestaan. Yritetään kuitenkin välttää niiden turhaa seisottamista."

Maanantai 31. elokuuta 2015, aamu

Vähän haukotutti, mutta se ei poistanut elämän loistokkuuden hehkua. Edes harmaalta taivaalta leijuva, vaatteisiin imeytyvä tihkusade ei sitä tehnyt, ei vaikka koko päiväksi oli luvattu rankkasateita. Maybe venytteli harmaalla, kivisellä tallipihalla painaen käsiään notkeasti vasten kenkien kärkiä, löysä riimunnaru kädessään. Valkea, pitkä ponihäntä keinahti pään yli märille mukulakiville. Hän suoristautui kurottaen kädet kohti pilviä ja taputti sitten Qashqain kultaista kaulaa. Hevoset ansaitsivat lepopäivän viikonlopun kisarutistuksen jälkeen, mutta hänen oli tarkoitus käydä kävelyttämässä ne maastakäsin. Tyttö haukotteli uudelleen tummemmat renkaat kalpeansinisten silmiensä alla, nosti viininpunaisen takin kaulukset pystyyn ja lähti kävelemään pää pystyssä tanssahtelevan estehevosen kanssa kohti tallia ympäröivää metsää ja sen tarjoamia polkuja.

Hänen olisi pitänyt liikkua reippaammin paikasta toiseen, eikä jäädä rapsuttelemaan Paddya, vaikka ruuna näytti miten hellyyttävältä tahansa. Nyt hän joutui kiirehtimään varusteiden kanssa, eikä siltikään saanut ruunaa valmiiksi riittävän aikaisin päästäkseen maastoon ennen tallityöntekijöiden rypästä. Hän heilautti itsensä tumman papurikonkimon selkään ja käänsi hevosen päättäväisesti toiseen suuntaan kuin tietä pitkin liikkeelle lähteneet tallityöntekijät. Hän ei lyöttäytyisi heidän seuraansa. Hänellä oli oma ohjelmansa Paddyn maastolenkille. Nähdessään kävelevän hevosen edellään hän hetken mietti, oliko kuitenkin valinnut väärän reitin, mutta tunnistaessaan estetamman ja taluttajan, hän kosketti pehmeästi Paddyn kylkiä pyytäen ruunaa venyttämään askeltaan sen verran, että he saattoivat saavuttaa hienon kilpahevosen.
"Selvisit kotiin asti", hän tervehti hymyillen Maybea ja vilkaisi tammaa, joka näytti varsin virkeältä kilpailujen jäljiltä.

"Totta kai", Maybe vastasi ja väläytti Zoelle leveän hymyn nostaen kasvonsa ylös sateeseen. Hän heilautti kättään Paddylle kuin henkisenä taputuksena, mutta ei voinut tulla lähemmäs, sillä kullanhohtoinen ruunivoikko ei suvainnut muita hevosia lähellään eikä tyttö ollut varma, kestäisikö Zoen ystävyys, jos hänen hevosensa potkaisisi Paddya.
"Mitä kuuluu?"

Zoe piti Paddya etäämmällä tammasta, mutta hymyili siitä huolimatta Maybelle. Paddy sai kulkea rennoin, voimakkain askelin polun laitaa pitkin ja nauttia raikkaasta ilmasta, jota kevyt tihkusade toi mukanaan.
"Ihan hyvää", hän vastasi nyökäten ja silitteli kädellään Paddyn kaulaa. Hänelle kuului aina hyvää, kun hän istui Paddyn selässä. "Miten kisoissa meni?"

"Mahtavasti!" tyttö vastasi ja siloitteli Qashqain siististi nypittyä, paksua mustaa harjaa. Tamma tanssi paikallaan kuin tuuli olisi tempaisemassa sen lentoon, häntä liehuen ja kevyt, jalopiirteinen pää ylväästi korkealla. Naru Mayben käsissä pysyi kuitenkin löysänä.
"Minun mielestäni ainakin. Jamie tuli Socksilla toiseksi ja Qashqailla neljänneksi ensimmäisissä yhteisissä kisoissa. Jamie ei tietenkään ollut tyytyväinen, mutta minusta viikonloppu oli mahtava. Mokokaan ei radalla kieltänyt kertaakaan", Maybe selosti eloisasti vapaalla kädellä elehtien ja hiljeni sitten alahuultaan puraisten.
"Miten viikonloppu täällä on sujunut?"

Zoe nyökkäili Mayben innostuneelle selitykselle. Hän oli kaivannut nuoremman tytön loputonta energiaa ja eloisaa elämänasennetta.
"Se ei ole ollenkaan huono suoritus", nainen myönsi. Oikeastaan se oli erittäin hyvä suoritus, mutta hän ymmärsi Jamien tyytymättömyyden. Mies tavoitteli aina kuuta taivaalta eikä varmasti tyytyisi muuhun kuin voittoon. Mayben kysymys sai naisen vilkaisemaan tietä heidän edessään. Hän ei ollut aivan varma, mitä sanoa, sillä totta kai tallipiireissä juorut kulkivat vauhdikkaammin kuin kuivalle niitylle leviävä tuli.
"Paulus ja Lucy törmäsivät johonkin sekopäähän maastossa", hän piti äänensä tarkoin vailla minkäänlaista tunnetta. Hän ei tiennyt, mitä uskoa kaikesta supinasta, jota tallilla oli kiertänyt työntekijöiden huulilta toisille. "Mutta sen jälkeen on ollut ihan rauhallista, joten ehkä poliisi sai syyllisen kiinni." Tuskinpa, mutta aina saattoi toivoa.

"Mitä? Millaiseen sekopäähän?" Maybe kysyi yllättyneenä ja vilkaisi sateista, vihreää metsää ympärillään kuin varmuuden vuoksi - olihan heillä huomassaan korvaamattoman arvokkaat hevoset.

Zoe vilkaisi tyttöä kulmaansa kohottaen. Olisiko hän tuonut Paddyn maastoon jos ei uskoisi, että täällä oli turvallista?
"Tiedäthän sinä, miten tarinat lähtevät paisumaan kun ne kulkevat huulilta toisille", hän pudisti päätään. Hän saattoi uskoa osan kuulemastaan, mutta loppu vaikutti jo niin kaukaa haetulta, ettei hän uskoisi ellei näkisi, eikä hän tosiaankaan aikonut ajautua tilanteeseen, jossa pääsisi moista todistamaan. "Ilmeisesti joku nautti ratsukoiden säikyttelystä piileksimällä varjoissa ja ampumalla kiväärillä." Hän ei uskonut hetkeäkään siihen, että kukaan olisi tähdännyt kiväärillä ratsukoita tai edes ampunut oikean panoksen, vaikka miten tarinoissa niin kerrottaisiin. Korkeintaan laukaissut kohti taivasta paukkupanoksella ja hevoset olivat vauhkoontuneet.

"Kuulostaa vaaralliselta", tyttö vastasi ja kosketti tulisen tamman lämmintä, silkkistä lapaa. Jos Zoe ei ollut huolissaan, ehkä hänenkään ei tarvinnut olla.
"Minne olette menossa lenkille?" hän tiedusteli ja hymyili Paddylle. Toivottavasti se pieksisi kilpailijansa Burghleyssä.

"No, eiköhän poliisi tehnyt työnsä", hän totesi. Nainen antoi Paddylle enemmän ohjaa ruunan painaessa päätään alemmas. Hevonen ei keksisi mitään typerää, joten ei siitä harmiakaan ollut, että ruuna sai kulkea pidemmässä muodossa rentona.
"Nummille", hän vastasi. Vaikka hän ei ehkä uskonutkaan kaikkia tarinoita, ei hän siltikään aikonut ottaa turhia riskejä. Avoin nummimaisema, jonne olisi vaikea päästä muutoin kuin jalan tai hevosella, tuntui kaikista turvallisimmalta ympäristöltä, jos sekopää olisikin edelleen vapaalla jalalla. "Toivottavasti emme saa aivan kamalaa sadetta niskaamme." Tämä tihkukin oli ollut riittämiin, jotta hän oli arvuutellut loimittamista tallilla.

"Sellaista on luvattu, mutta pidän teille peukkuja", Maybe väläytti ilkikurisen hymyn.
"Miten luulet Paddyn pärjäävän Burghleyssä?"

Zoe hymähti huvittuneena. Hän toivoi ennustusten olevan kerrankin väärässä.
"Minulla on luottoa siihen. Se on hyvässä kunnossa", hän vastasi nyökäten ja taputti tummaa kaulaa, jonka tihkusade oli kastellut. "En näe mitään syytä, miksi se ei pärjäisi."

"Entä miten Duffyn kanssa menee?" tyttö kysyi aavistuksen haikeana siitä, ettei ollut enää Lord Norwichin hevosten hoitaja. Ne kuitenkin vaativat tallilla vakituisesti pysyvän hoitajan eikä Maybe halunnut luopua paikastaan Jamien kisahoitajana - ajatuskin keväällä Espanjaan muuttamisesta sai hänen vatsanpohjansa nipistelemään.

"Se on oma luupäinen itsensä", hän tuhahti, mutta sanojen karskiudesta huolimatta äänensävyssä oli häivähdys lämpöä. Vaikka Duffy osasi olla rasittava, oli nuori kimo hitaasti löytänyt paikkansa hänen sydämestään.
"Kyllä me jo suurimmaksi osaksi kuljemme maastossa siihen suuntaan mihin oli tarkoitus", Zoe lisäsi, "tosin nyt kun sanoin näin, se on varmasti aivan kamala kun ratsastan sen seuraavaksi."

Maybe nauroi kehräten ja siristi silmiään katsellessaan ylös Paddyn selkään, sillä sade oli voimistumassa vähitellen ja tunki silmiin.
"Hienoa! Minulla on ikävä sitä. Entä miten sinulla muuten menee?"

Zoe hymähti. Harva olisi ikävöinyt Duffyn hoitamista. Kun kylmä sade kasteli läpimäräksi, tuuli sai pisarat piiskaamaan lähes vaakatasossa ja ori ei suostunut kääntymään risteyksestä oikeaan suuntaan, luoja tiesi ettei hän ainakaan ikävöinyt hevosta.
"Hyvin, hyvin", hän vakuutteli. "Sitä samaa vanhaa, jos ihan rehellisiä ollaan", hän naurahti pehmeästi. Hän oli tyytyväinen työhönsä, sillä aamupäivät menivät tehokkaasti herra Edgerlyn hevosten parissa. Mitä iltapäivällä tapahtuikaan, sillä ei ollut mitään väliä, kun hän oli viettänyt kahden upean hevosen kanssa koko aamupäivänsä. Hän vilkaisi kelloaan ja huokaisi hiljaa.
"Me taidetaan kääntyä tästä ja jatkaa ravissa, kun ollaan nyt saatu lihaksia jo verryteltyä", hän totesi ja nyökkäsi vasemmalle kääntyvää polkua kohti. "Törmäillään ehkä päivemmällä tallilla, jos et ole mennyt nukkumaan", hän virnisti. Olipa ollut hauska törmätä tyttöön, mistä pieni kiusoitteleva äänensävykin taisi kertoa. Paddyn kohottaessa päätään ja katsellessaan valppaasti tien mutkaan, Zoe käänsi huomionsa harmaaseen koiraan, joka tallusti kiireettömin askelin karkea karva läpimärkänä heitä kohti. He kääntyisivät tosiaankin tästä kohtaa polulle, sillä Angus ei varmasti olisi lähtenyt vaeltelemaan itsekseen, eikä häntä huvittanut törmätä Lucyyn, joka ei ollut noussut hevosen selkään sitten perjantain valitettuaan selkäänsä. Niin kauan kuin jalat toimivat, saattoi ratsastaa vastuuhevosensa.
"Nähdään!" Hän huikkasi Maybelle ohjatessaan Paddyn kapeammalle polulle ja kannusti muutamaa askelta myöhemmin ruunan raviin, joka oli täynnä väreilevää voimaa, joka toivon mukaan kantaisi hevosen aina Burghleyn voittoon saakka.

"Nähdään!" Maybe toivotti toivoen, että olisi voinut seurata Zoen mukana. Mutta hevoset ansaitsivat lepopäivän. Tyttö heilautti kättään Zoelle ja kumartui sitten tervehtimään litimärkää, karua Angusta, jota tulisieluinen ruunivoikko silmäili epäluuloisesti ja korskahteli terävästi.
"Minnekäs sinä olet matkalla?" hän tiedusteli koiralta ja piti sen toisella puolellaan turvassa Q:n kipakoilta potkuilta.

"Kotiin", Lucy vastasi koiran puolesta selvittyään tien mutkasta ja nähtyään, miksi koira oli alunperinkään lähtenyt kiirehtimään heidän edelleen. Ivory kulki löysän riimunnarun päässä hänen rinnallaan, eikä kiirehtinyt mihinkään, mistä nainen oli kiitollinen, sillä hän ei luottanut siihen, että saattaisi juosta hevosen rinnalla kolmea askeltakaan. Koko alaselän levyinen, tummanpuhuva mustelma ei tosiaankaan sallinut ylimääräistä urheilua, ja paksupohjaisista lenkkitossuista huolimatta jokainen askel tuntui täräyttävän selkää ikävästi.
"Onnea kisoista, luin että ne menivät hyvin", hän onnitteli pysäyttäessään sadeloimeen verhotun ruunansa tien laitaan.

"Kiitos", Maybe säteili ja katsahti ylpeänä ruunivoikkoa vierellään. Jamie oli sanonut sitä parhaaksi hevoseksi, jolla oli hypännyt, joten se taisi tarkoittaa tamman olevan mieletön. Sitten tyttö muisti, mitä Zoe oli sanonut Lucysta ja Pauluksesta.
"Oh, tosiaan. Oletko kunnossa?"

Lucy vilkaisi kullanhohtoista tammaa Mayben mukana. Se näytti jokaista karvaansa myöten kilpahevoselta, jopa nyt kun seisoi sateen kastelemana ja kilpailujen väsyttämänä.
"Olen kunnossa", hän vakuutti pienen hymyn kera vaivautumatta enää edes laskemaan, montako kertaa oli sanonut samat sanat. "Selkä on vielä vähän jumissa, mutta eiköhän se huomiseen mennessä ole jo parempi", hän jatkoi nyökäten. Paras olla, koska hän ei kehtaisi lykätä vastuuhevostensa liikutusta muiden kontolle yhtään enempää. Tämä päivä oli ollut jo liikaa.
"Mites hevoset käyttäytyivät kisapaikalla?" Hän uteli. Kai se oli ihan sallittu aiheenvaihdos, kun hänkin joutuisi näitä hevosia kisapaikalla kaitsemaan.

"Oi, hienosti!" tyttö vakuutti harhautuen kerta toisensa jälkeen ylistämään upeita vastuuhevosiaan.
"Q on todellinen ammattilainen", hän sanoi nyökäten kohti tammaa, joka kuulosteli metsää suipot korvat valppaasti kääntyillen ja piti silmällä vanhaa irlanninsusikoiraa, "ja Socks nyt tietenkin on kullanmuru. Mokokin on hellyyttävä, kunhan sen ei anna heittäytyä liian tuttavalliseksi." Kirjava ori oli kolmikosta haastavin käsitellä kisapaikalla, sillä sen lastaus oli usein pieni operaatio eikä sisätiloissa levoton ori ollut aivan kotonaan ahtaissa kisakarsinoissa, ilman tarhausmahdollisuutta ja ruuhkaisilla lämmittelykentillä. Maybestä hevonen oli silti ihana.

Lucy kuunteli nyökytellen ja rapsutteli Ivoryn poskea. Hyvä tietää, että hevoset olivat mukavia käsiteltäviä vaikka ympärillä olisikin häsellystä. Hän ei edelleenkään ollut aivan varma, oliko kisahoitajana toimiminen se, mitä hän halusi tehdä, mutta ainakaan se ei voisi olla aivan karmea kokemus, jos hevoset osasivat käyttäytyä.
"Hyvä niin", hän vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen. Ajatukset harhailivat jälleen aivan omissa ulottuvuuksissaan eikä hän voinut olla vilkuilematta ympärilleen jokaisen rasahduksen herkistämänä. Sen takia hän oli ottanut Anguksenkin mukaan. "Jamie taitaa nauttia niillä kisaamisesta tavattoman paljon", hän pohti. Kingille mies ei ollut koskaan lämmennyt, mutta eloisa Moko ja tulisieluinen Q taisivat olla enemmän Jamien tyylisiä.

"Todellakin!" Maybe nauraa kehräsi ja työnsi Anguksen lempeästi kauemmas jalallaan, kun Q luimisti ja nosteli takajalkojaan. Sitten tyttö muisti jälleen, mitä Zoe oli kertonut perjantaista.
"Ai niin. Zoe sanoi, että olitte perjantaina kohdanneet jonkun hullun?"

Lucy hymyili pienesti ja taputti reittään, jotta Angus tulisi hänen luokseen eikä Q:n tarvisi vallan hermostua. Suuri koira asteli rennosti tervehtimään Ivorya, joka painoi päänsä koskettaakseen turvallaan koiran kuonoa. Hän käänsi katseensa Maybeen ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Hän ei erityisemmin halunnut puhua sekopäästä, joka oli säikäyttänyt heidät hengiltä ja telonut Ivoryn. Tai no, hän ruunan oli telonut, ja vaikka eläinlääkäri oli vakuuttanut suojien olleen ainoa syy sille, ettei ruuna ollut rikkonut jänteitään polkaisemalla niille, hän syytti silti itseään pestessään hiertymiä puhtaiksi.
"Joo. Kannattaa olla varuillaan", hän hymähti synkästi. Vaikka poliisit väittäisivät ottaneensa hullun kiinni, hän ei uskoisi siihen ennenkö olisi kulunut kuukauden päivät ilman mitään häslinkiä. "Ivoryparka kolhi itsensä taas vaihteeksi", hän huokaisi vilkaisten ruunan jalkoja, joita ruvet koristivat. Hevosparka.

"Voi ei! Missä kunnossa se on?" tyttö kysyi vilpittömän myötätuntoisena ja tarjosi henkisen silityksen Ivoryllekin. Kolhittu ruunaparka nyt ei ainakaan kaivanut ärhkän tamman kaviosta.

"Jäykkä kuin mikä", hän myönsi hiljaa. Eläinlääkärin hiljaisuus oli riittänyt kertomaan tarpeeksi siitä, miten toiveikas yleensä puhelias amerikkalainen oli. "Mutta ainakaan se ei ole vielä kerännyt turvotusta jalkoihinsa, joten huonomminkin voisi olla. Sitä on hierottu ja pidetty lämpimänä, mutta ei se edelleenkään puhtaasti liiku."

"Onpa kurja juttu. Toivottavasti se toipuu pian. Jos voin jotenkin auttaa, pyydä vain", Maybe tarjosi ja silitteli tamman kosteaa kaulaa.

"Eiköhän se", Lucy vastasi nyökäten. Hevosen olisi pakko toipua. Hän valvoi jo aivan riittämiin iltaisin miettiessään, oliko kuitenkin tehnyt väärän valinnan kääntäessään ruunan hurjaan hyppyyn puskien läpi. Hänen olisi pakko saada unta eikä se onnistuisi, jos Ivory ontuisi seuraavan kuukauden.
"Mutta jatkakaa vain matkaanne, me palataan tallille", nainen sanoi tarjoten pientä hymyä Maybelle. Ivorylla kestäisi pieni ikuisuus köpötellä täältä tallille, eikä hän aikonut hoputtaa ruunaansa. Hänelle kelpasi hidas kävely vallan mainiosti.

"Oh. No, jutellaan myöhemmin", Maybe ehdotti tarjoten lämpimän hymyn ja lähti jatkamaan polkua eteenpäin Qashqai vierellään tanssahdellen. Hänen oli vaikea palata täysin kotitallin arkeen, kun ihon alla kihelmöi edelleen kisapaikan hektinen, adrenaliinissaan addiktoiva tunnelma ja tempo.

Torstai 10. syyskuuta 2015

Lucy ei ollut varma, koska oli viimeksi hymyillyt leveästi ja aidosti, mutta Miun hamutessa pehmeästi takin hihansuuta, värähtivät suupielet kevyesti ylöspäin. Hän silitti mustan täysiverisen poskea pehmein sormin antaen hiljaisen huokauksen karata huuliltaan samalla kun tarkisti suitsien remmejä. Hän ei ollut erityisen innoissaan maastolenkistä sateisen harmaaseen syyspäivään, mutta ainakin ratsu oli ihana vanha herrasmies. Ehkä Miu onnistuisi siinä missä Ivory, Eastcoast ja Rain olivat epäonnistuneet. Cicero oli hetkeksi pakottanut hänet keskittymään, kun ruuna oli osoittanut mieltään ja tallonut kahdesti hänen varpaansa, mutta muutoin nainen oli antanut ajatustensa vaeltaa maanantai-illasta lähtien ja kieltäytynyt pehmeästi selittelemästä mitään ystävilleen, mutta serkku oli onnistunut kaivamaan totuuden irti nuoremmastaan. Bethanyn sanoin hän oli ollut idiootti laittaessaan välit poikki, mutta hän oli tuntenut helpotusta kun oli vihdoin puhunut suunsa puhtaaksi Ethanin edessä, vaikka pelkkä ajatuskin sai hänet inhoamaan itseään.
Miun hörähtäessä pehmeästi kalpeakasvoinen nainen säpsähti ja ravisteli moiset ajatukset päästään. Keskity, hän komensi itseään ja nappasi tukevan otteen nahkaisista ohjista. Vanha herrasmies kaipasi maastolenkkiä eikä Paulusta sopinut seisottaa odottamassa. Lucy talutti Miun tallipihalle, heilautti itsensä selkään vain aavistuksen kömpelösti ja nosti takin kaulukset pystyyn edes jonkinmoiseksi suojaksi tuulta ja tihkusadetta vastaan.
"Mennäänkö metsäpolkuja pitkin?" Hän ehdotti vilkaistessaan harmaata pilvimassaa joka peitti koko taivaan. Nummilla voisi olla turhankin tuulista ja kaatosateen yllättäessä metsikkö voisi tarjota edes jonkinlaista suojaa. Vaikka samapa se, he kastuisivat joka tapauksessa ellei sää muuttuisi yllättäen kesäisen aurinkoiseksi.

Kirjava ori patsasteli pihamaalla välittämättä karusta, märästä säästä. Kaksivärinen häntä hulmusi korkealla, kun Moko kohotteli päätään tuuleen sieraimet tuoksuja haukkoen ja korvat kääntyillen. Sen satulavyötä hauikset pullistellen kiristävä Paulus oli vetänyt tallitakin kaulukset pystyyn ja seurasi kärsivällisenä hevosen vanavedessä sen steppaillessa levottomasti ihmisen ympärillä. Mies läimäisi kirjavaa päätä, kun se syöksähti haukkaamaan kiristäjän kylkeä ja ponnisti sitten horjuen jo eteen kiiruhtavan hevosen selkään itsekseen jupisten.
Tänään Moko oli vain Pauluksen vastuulla ja huolimatta sen kaikesta rasittavuudesta, mies tunsi vahvaa hengenheimolaisuutta hevoseen. Ori olisi syyskuun intensiivisessä valmennuksessa, jotta lokakuun puolivälissä olevat estekisat Norjassa tekisivät ratsastajan ylpeäksi. Paulus tunsi vain hienoista vahingoniloa siitä, että Moko oli onnistunut heittämään Jamien useamman kerran selästään.
"Joo", hän vilkaisi olkansa yli taakseen seuraa odotaen ja pidätti ronskisti pelhamia kaluavaa ja päätään viskovaa puoliveristä.

Lucy kiristi Miun vyötä selästä käsin orin seisoskellessa rauhallisesti aloillaan. Hän lyhensi jalustimia vain hetken pohdiskeltuaan ja taputti sen jälkeen mustaa kaulaa, jota pienen pienet vesipisarat jo koristivat.
"Eiköhän mennä", hän totesi kannustaen orin käynnissä liikkeelle. Toisin kuin kirjava paholaishevonen, musta täysiverinen liikkui rauhallisesti ja kuunteli ratsastajaansa, eikä Lucy suotta kerännyt ohjaa lyhyeksi, vaan antoi orin liikkua pidemmällä kaulalla. Miu oli viisas hevonen, eikä alkaisi häseltämään omiaan. Nainen mietti hetken jotakin keskustelunavausta, jotta ei antaisi miehelle mahdollisuutta lähteä kuljettamaan keskustelua suuntaan, johon hän ei haluaisi sitä viedä, mutta yhtäkään mahdollista aihetta ei pulpahtanut mieleen. Se ei tosin yllättänyt, kun otti huomioon miten vaikea hänen oli keskittyä yhtään mihinkään sinne tänne sinkoilevilta ajatuksiltaan. Hän oli jopa pudonnut Eastcoastilta aamulla, kun ei ollut keskittynyt ratsastamiseen. Musta ori askelsi rennosti hiekkatietä pitkin kohti tuttuja maastoreittejä, joita verhoavat puut suojaisivat toivon mukaan pahimmalta tihkusateelta.

"Minkä lenkin haluat vetää? Mennäänkö metsästä nummille?" Paulus kysyi ja otti uudelleen ronskilla kädellä ohjasta, kun kirjava ori tanssi eteenpäin pidätteille kuurona ja yritti kiihdyttää raviin jo tallialueella. Ei ihme, jos se halusi vähän juosta - olihan se ollut jo monta kertaa tälläkin viikolla valmentajien puunissa. Ilmeisesti korkeille esteradoille ei sopinut päätähuimaava vauhti ja uhkarohkeat loikat.

"Ihan sama", Lucy vastasi säilyttäen turvallisen välimatkan kirjavaan oriin. Se oli jälleen yhtä sekopäinen kuin silloinkin, kun oli tallonut Pauluksen jalkoihinsa. Hän halusi sanoa, että miehen pitäisi olla varovainen, mutta moisen sanominen ääneen olisi ollut turhaa. Paulus ei koskaan ollut varovainen, sanoi hän mitä tahansa.
"Jos siellä ei tuule kauheasti niin mennään vaan", hän päätyi jatkamaan samasta aiheesta kun ei keksinyt muutakaan sanottavaa. Miten saattoi olla, ettei hän kyennyt pitämään ajatuksiaan kasassa sitä hetkeä, että olisi voinut käydä järkevää, kunnollista keskustelua parhaan ystävänsä kanssa?

"Mitä sinä tuulta säikyt?" Paulus kysyi ja ärähti kaatuessaan orin kaulalle sen pukittaessa protestiksi jatkuvista pidätteistä. Mieskin meni mielellään suojaisammassa metsässä, mutta hän halusi antaa Mokon purkaa höyryä edes vähän. Hänen ei todellakaan ollut lupa tai tarkoitus antaa sen painella täyttä neliä tai edes laukkaa pitkin Northumberlandia, mutta jos hevonen lähtisi viemään, se tuntui turvallisemmalta avoimella nummella kuin metsässä, missä hän menettäisi pian polvilumpion tai koko jalan.

Lucy ei vastannut mitään. Mitä hän olisi edes voinut sanoa? 'En halua kastua' oli kerrassaan typerä väite, kun työhön kuului maastolenkkejä ja ulkotöitä oli sää mikä tahansa. Hän päätyi kietomaan toisen kätensä sormet Miun harjaan ja keskittymään siihen, miten ori liikkui hänen allaan energisin, mutta pehmein askelin. Miu ei turhia jännittänyt maastoreiteillä, joita ori oli kolunnut pidempään kuin kukaan heistä.
"Miten Mokon treenit ovat sujuneet?" Nainen kysyi hiljaisuuden venyessä turhan pitkäksi hänen makuunsa. Ehkä Paulus innostuisi kertomaan kirjavasta hirviöstään enemmän eikä hänen tarvitsisi tehdä muuta kuin hukkua omiin risteileviin ajatuksiinsa ja nyökytellä miehen tutun äänen tahdissa.

"Siinähän ne", mies vastasi ja kiepautti orin hetkeksi poikittain, ennen kuin matka jatkui tallialuetta ympäröivän, harvan metsän suojiin. "Eilen ne oli O'Connorin sadistin rääkissä ja tiistaina tämä mainio eläin pudotti kultapojan." Pauluksen äänessä oli synkkää tyytyväisyyttä. Moko oli lähtenyt viemään esteradalla innostuttuaan pukittelusta, syöksynyt esteelle häntä putkella, iskenyt viime hetkellä jarrut pohjaan ja kurvannutkin sivusuuntaan. Jamie oli törmännyt esteeseen ja jäänyt kyydistä. Muistokin herätti hilpeyttä.

"Hyvä Moko", Lucy vastasi vailla minkäänlaista innostusta. Ei hän yleensäkään iloinnut muiden epäonnesta suuresti, mutta Pauluksen kanssa oli paras olla ainakin väittämättä vastaan. Jamielle tuskin oli käynyt sen pahemmin ja no, kaikessa rehellisyydessä mies tuntui kerjäävän kunnon ilmalentoa aina silloin tällöin, joten turha murehtia sen enempää. Kukaan ei ollut loukkaantunut, toisin kuin Mokon riehaantuessa maastossa. Ehkä nummille menossa oli ideaa, niin kirjava paholainen voisi pysyä edes jollakin lailla ratsastajansa hallinnassa.

Paulus ei voinut kuin vilkaista silloin tällöin olkansa yli nähdäkseen olikomusta täysiverinen edelleen perässä. Hänen hevosensa ei ollut luotettava, joten oli paras olla keskittynyt.
"Mikäs sinua riepoo?" hän huusi taakse, kun Moko puski raville neulasten peittämällä polulla.

"Ei mikään", nainen vastasi automaattisesti. Hän oli tottunut hokemaan lauseita siitä, miten kaikki oli kunnossa niin usein, etteivät ne enää tuntuneet edes lauseilta. Ensin hän oli murehtinut Paulusta, sitten Ivorya ja nyt itseään ja sitä, miten kamala ihminen hän oli. Bethanyn reaktio oli kertonut riittämiin siitä, millaisena idioottina maailma häntä piti.
"Jos haluat ravata, ravataan vain", hän ehdotti katsellessaan kirjavaa ratsua. Luojan kiitos Miu oli luotettava maastoratsu.

"En halua", Paulus ärisi ja kamppaili palauttaakseen energisen hevosen käyntiin. Se yritti puskea pidätteistä läpi ja kiirehti vaikka pää vinossa. Mies huokasi.
"Miten hitossa tätä pidätetään", hän mutisi ja kiepautti orin jälleen poikittain polulle. Se tanssahteli ja yritti hivuttautua menosuuntaan, viskoi päätään vaahto lentäen ja heitti sitten takaosaansa, kun ei saanut mennä.

Lucy kohautti harteitaan, vaikka mies ei sitä voinutkaan nähdä. Ei hän tiennyt, miten pidellä höyryjunan lailla pidätteitä vastaan juoksevaa hevosta. Jos hän olisi istunut vastaavan ratsun selässä, olisi hän kääntynyt ympäri ja palannut suorinta reittiä takaisin tallille. Mikään ei saisi häntä maastoon hevosen kanssa, joka ei ollut hänen otteessaan.
"Yritä tarjota sille jotain muuta tekemistä, vaikka pieniä ympyröitä tai pohkeenväistöä tai jotain", nainen ehdotti. Ei hän tiennyt, ei hän osannut, missä oli kylmä Zoe silloin kun naisen taidoista ja tiedoista olisi oikeasti ollut jotain hyötyä? Äh. "Hyvin se sujuu", hän yritti kannustaa.

Paulus ei kokenut ideoita lohdullisiksi metsässä, sillä kallisarvoinen, riehakas kilpahevonen ei mahtuisi tekemään ympyröitä polulla eikä mies halunnut ratsastaa sitä pois polulta, missä se voisi päätyä rymyämään epätasaiseen maastoon kivikon, kantojen ja kuoppien sekaan. Pohkeenväistössä oli sama ongelma. Paulus ei ollut myöskään varma, miten saada hevonen menemään sitä niin, että se ymmärtäisi hänen halunsa ja toteuttaisi sen.
"Jos vaan mennään sinne nummelle ja ravataan", hän jupisi ja rutisti takamuksensa mustaan yleissatulaan, kun kirjava puoliverinen jatkoi reippaassa tahdissa eteenpäin.

"Joo", Lucy nyökkäsi ja hoputti Miuta eteenpäin, ettei komea vanha täysiverinen jäisi jälkeen nuoremmastaan, joka liikkui reippaalla tahdilla eteenpäin. Miun korvat kääntyilivät kun kiltti ori kuulosteli vuoroin ympäristöään ja vuoroin ratsastajaansa, joka liimasi poissaolevan katseensa edessä näkyvään maisemaan ja kirjavaan ratsukkoon. Lucy tiesi, ettei yksikään hevonen ollut pomminvarma, ei edes Rain, mutta se ei riittänyt ravistelemaan häntä hereille. Kaikki tuntui jotenkin utuiselta, puoliksi unelta. Hän ei ollut enää pariin viikkoon ollut lainkaan varma siitä, mikä oli totta ja mikä unta.

"Mikä sinua vaivaa?" Paulus kysyi uudelleen ja vilkaisi taakseen kiepauttaen kuuman hevosen taas poikittain polulle, kun nummi näkyi puiden lomasta ja Moko oli seota sukkiinsa.

"Anna Mokon purkaa höyryjä, niin se ei tee mitään tyhmää", Lucy vastasi jättäen kysymyksen täysin huomiotta. Ei häntä vaivannut yhtään mikään. Paitsi jatkuva huoli Pauluksesta, Ivorysta, Anguksesta ja hänestä itsestään.
"Ei olisi kiva jos se repisi suunsa rikki", hän lisäsi vaisusti.

"No ei, mutta minulla ei ole lupaa revitellä sillä", Paulus vastasi pohtien tunsiko kovasuinen ori edes kuolainta. Hän siirsi Mokon raviin ja kävi sen kanssa keskustelua siitä saiko ravin vaihtaa kiitopukkilaukkaan, joten he tyytyivät kiitoraviin, jossa etujalat ottivat paikoin laukka-askelia ja takapää kulki kevyenä. Pauluksen satulaan jyskyttävä takapuoli itki pian armoa.

Lucy siirsi Miun raviin toisten perässä, mutta nosti pian laukan todettuaan, ettei alkaisi vaatia kiitoravia vanhalta herralta. He voisivat laukata rauhalliseen tahtiin taaempana ja antaa Mokon kiitää edellä siinä tahdissa kuin kirjava ratsu halusi. Miu ei sitä paitsi jäänyt liian pahasti jälkeen, sillä ori venytti vaivatta askeltaan hieman pidemmäksi. Koulukentillä heitä olisi katsottu paheksuen, mutta täällä ei ollut ketään tuomitsemassa laukan tempoa. Kunhan Moko rauhoittuisi, selviäisivät he toivon mukaan loppulenkistä ongelmitta. Tai sitten ori ei rauhoittuisi, ja Paulus joutuisi keskittymään kirjavaan kauhukakaraan niin kovin, ettei keskustelusta tulisi mitään, eikä hänen tarvitsisi miettiä, mitä sanoisi ystävälleen.

Moko olisi todella, todella, todella halunnut laukata. Paulus päätyi jälleen tantereeseen yrittäessään noudattaa ohjeita ja mennä orilla vain hallitusti käyntiä ja ravia maastossa: mies käänsi sen pienenevälle ympyrälle hillitäkseen vauhtia, mutta jäi itse jälkeen nopeasta liikkeestä ja lätsähti vatsalleen kanervikkoon. Moko raahasi ratsastajaa ohjista perässään muutaman metrin, mutta seisahtui sitten odottamaan ja Paulus kömpi jaloilleen kasvinpaloja ja multaa syljeskellen ja kasvoistaan pyyhkien. Hän kirosi vaimeasti ponnistaessaan uudelleen selkään, vaikka hevonen pyörähteli malttamattomana hänen ympärillään.
"Jos vaikka ravattaisiin nyt", hän mumisi ja päätti tarttua nyt volttien neuvoon, ennen kuin vauhti kiihtyisi niin, että hän suistuisi uudelleen kyydistä.

Lucy pysäytti Miun turhankin kovalla pidätteellä, kun Paulus putosi, mistä hyvästä Miu nakkeli niskojaan ja viuhtoi häntäänsä vielä siinäkin kohtaa kun Paulus kömpi jaloilleen. Nainen yritti kovin hillitä käsiensä tärinää ja rauhoitella kurkussa takovaa sydäntään. Paulus oli kunnossa, miehelle ei ollut käynyt yhtään mitään, ihan niin kuin hänkin oli kunnossa vaikka oli pudonnut kentän hiekkaan aamulla. Kehenkään ei ollut sattunut, kaikki oli hyvin, Paulus ei joutuisi viettämään yötä leikkaussalissa ja Mokoa ei lykättäisi hänen vastuulleen luoja ties kuinka pitkäksi aikaa.
"Sillä on tosissaan virtaa", hän päätyi sanomaan luottaessaan lopulta omaan ääneensä. Miu lähti liikkeelle rauhallisessa ravissa Lucyn keskittäessä kaikki ajatuksensa seuraamaan mustien korvien liikkeitä. Ehkä se auttaisi häntä keskittymään hevoseen, joka ansaitsi herkkiä ja täsmällisiä apuja.

"Luuletko?" Paulus huokasi ja rapsutteli Mokon kaulaa antaessaan sen ravata volteilla ja suuntaan ja toiseen nummipolun molemmin puolin. Se kieltämättä vei hevosen huomiota pois hullusta syöksystä.
"Niin mikä sinua riepoo?" mies toisti ties kuinka monennetta kertaa ja ärsyyntyi joutuessaan toistamaan saamatta vastausta.

Lucy ei vastannut mitään miehen huokaisuun, katseli vain ratsukon menoa. Miehen jatkaessa kyselylinjallaan, nainen tunsi syyllisyyden kylmän pistoksen, mutta sysäsi moisen sivuun ja päätti sen sijaan jatkaa Mokosta.
"Luulin, että valmentajat ja Jamie olisivat jo onnistuneet väsyttämään sen kaikella treenaamisellaan", nainen kohautti harteitaan. "Olin väärässä."

"Ei kai semmoinen hinkkaus muuta kuin aja fiksun hevosen päin seiniä", Paulus vastasi ja toivoi, ettei pösilö hevonen todistaisi hänen ylistystään heti vääräksi. Se ravasi vauhdilla, mutta ei reuhtonut ohjaa vastaan tai pukitellut ratsastajaa pois tasapainosta, mistä keventämään uskaltava mies oli oikein kiitollinen.

"Ehkä", Lucy vastasi epäilevänä. Eipä sillä, että Moko olisi koskaan vaikuttanut kovin fiksulta, mutta kai hänen oli vain uskottava Paulusta. Mies sentään vietti kirjavan puoliverisen kanssa päivittäin aikaa. Hän vain katseli etäältä ja pysytteli niin kaukana kuin mahdollista, sillä vaikka hän ei enää syyttänyt eläinparkaa Pauluksen onnettomuudesta, ei hän siltikään ollut orin ylimpiä ystäviä.

"Ja voitko vittu jo vastata, mikä perkele sinua oikein riepoo nykyään? Veditkö persoonallisuutesi alas vessasta vai mikä mättää?" Paulus tiedusteli hienotunteisesti kyllästyttään toistamaan samaa asiaa.

Lucy säpsähti Pauluksen sanoille ja kiristi huomaamattaan otettaan nahkaisista ohjista kun kädet puristuivat tiukkaan nyrkkiin.
"Ei mikään, mistä sinun kannattaa olla huolissasi", nainen vastasi terävämmin kuin tarkoittikaan. Hän tiesi heti suunsa aukaistuaan, että oli jälleen kerran reagoinut ennen kuin ajatteli ja lähtenyt haastamaan riitaa, vaikka Paulus ei tarkoittanut mitään pahaa. Mies oli huolissaan ja hän oli kamala ystävä kun ei suostunut puhumaan mitään, mutta siitä huolimatta Lucy puristi huulensa tiukaksi viivaksi eikä jatkanut pehmeämmällä sävyllä. Hän oli tottunut riitelemään Ethanin kanssa jatkuvasti milloin mistäkin naurettavasta asiasta, joten mitäpä yhdestä riidasta lisää Pauluksen kanssa? Pieni ääni muistutti, ettei hänen enää tarvitsisi riidellä Ethanin kanssa koskaan, mutta Paulus ei ollut katoamassa hänen elämästään. Hän jätti moisen äänen täysin huomiotta ja yritti rentouttaa kätensä, ettei tahtomattaan olisi kovakätinen ihanalle orille.

Paulus kiepautti protestiksi pyllään nakkaavan orin poikittain ja tuijotti Lucya kulmat kurtussa, karvat pystyssä.
"Aha. Ja minä kun luulin, että ystävien kuului olla huolissaan."

"Vain silloin kun sille on syytä", Lucy vastasi ääni värähtäen. Hän ei pystynyt ruokkimaan sisällä kytevää kiukunsiementä yhtään enempää, vaikka miten yrittäisi. Ei, kun hän katsoi Pauluksen synkkiä kasvoja ja tiesi, että mies tarkoitti pelkkää hyvää. Vaikka hän tuntisi olonsa kuinka sekavaksi tahansa, ei hän voisi kiukutella miehelle tyhjästä. Hän sulki hetkeksi silmänsä luottaen siihen, ettei Miu heittäisi häntä pusikkoon ja yritti keksiä mitä tahansa sanottavaa, jolla voisi pahoitella käytöstään. Hän oli kamala, kamala ihminen ja vielä huonompi ystävä.
"Jätin Ethanin", Lucy sanoi hiljaa lähes toivoen että tuuli kantaisi sanat mukanaan eikä Paulus kuulisi mitään.

"Sinä mitä?" Paulus kysyi hölmistyneenä ja oli pudota uudelleen naamalleen, kun Moko käytti herpaantumista hyväkseen ja kiepahti vikkelästi menosuuntaan. Mies väänsi sen uudelleen poikittain ja tuijotti Lucya epäuskoisena. Miten monta kertaa hän oli toivonut tät - ja nyt tunsi syyllisyyttä, sillä Lucy oli surkean oloinen.

"Jätin Ethanin", hän toisti hieman vahvemmalla äänellä, vaikka olikin varma, että miehen kysymys juonti juurensa yllättymisestä eikä siitä, ettei häntä ollut kuultu ensimmäisellä kerralla. Hän vilkaisi varoittavasti kirjavaa oria ja aukaisi jo suunsa muistuttaakseen Paulusta, ettei tuolla ollut lupaa pudota selästä, mutta päätyi puremaan alahuultaan sen sijaan.
"Ehkä olen idiootti, mutta ei se olisi toiminut", hän huokaisi hiljaa pieni surumielinen hymy huulille kohoten. Lucy pudisteli päätään. Hän oli vakuutellut sitä itselleen jokaisena iltana nyyhkyttäessään lohduttomana Angus kainalossaan, mutta siitä huolimatta pieni ääni toisteli, ettei hän saisi nyt koskaan tietää, kun oli laittanut koko kuvion katki.

"Mi… Öh. M…", Paulus aukoi suutaan hämmentyneenä ja tuijotti Lucya epätietoisena. Mitä ihmettä hänen kuului tehdä tai sanoa? Onnitella? Pahoitella pitkin hampain?
"Miksi?"

Lucy punoi sormillaan pienen pieniä lettejä mustaan harjaan edessään, kun ei keksinyt näppärille sormille muutakaan käyttöä. Sitä paitsi se antoi tekosyyn keskittyä edes johonkin, eikä antanut aikaa harhaileville ajatuksille.
"Ei meillä ollut mitään yhteistä", hän mutisi. "Minun elämäni on täällä, se on täynnä hevosia ja tallitöitä, eikä hän ymmärtänyt sitä." Tai Ivorya. Erityisesti Ivorya. Hän oli ajatellut aluksi ettei se haittaisi, mutta loppua kohden pelkkä ajatuskin Ethanin tavasta kurtistaa kulmiaan ja nyrpistää nenäänsä aina kun hän mainitsi hevosensa, sai hänet nieleskelemään turhautumistaan.
"Näin on ihan hyvä", hän vakuutti tietämättä oikein, kenelle sanat oli suunnattu. Bethanyn mielestä hän oli tehnyt elämänsä toiseksi typerimmän valinnan (ykkössijaa piti edelleen Rosings Parkiin muuttaminen), mutta serkku oli ennenkin ollut väärässä mitä hänen elämäänsä tuli.

Näin oli oikein hyvä, Pauluksen mielestä, mutta varmasti oli väärin tuntea niin, jos Lucyyn sattui.
"Tuota. No… Olen, hmm, pahoillani?" mies sanoi kuulostamatta siltä, "miten Ui… Ethan otti sen?"

"Älä suotta, itsepähän tämän aiheutin", Lucy vastasi toivoen hetken, että olisi oman huoneensa turvassa Miun selässä keikkumisen sijaan. Ainakin hän olisi voinut halata Angusta ja haudata kasvonsa karkeaan turkkiin. Koiraparka oli joutunut sietämään kyyneliä aivan liikaa vanhoilla päivillään, mutta harmaa jättiläinen ei valittanut.
"Huonosti", hän tunnusti. Ethanin mustasukkaisuuden sävyttämät katkerat lausahdukset kirvelivät edelleen, mutta niin ei olisi ikuisesti. Tai niin ainakin kaikki väittivät. Lucy huokaisi hiljaa. "Hän oli sitä mieltä että olin kohtuuton ja vaadin liikoja, enkä yrittänyt tarpeeksi."

Paulus peitti hymynsä kaulukseen. Hänellä ei ollut lämpimiä tunteita saati sääliä Uiveloa kohtaan. Samalla hän toivoi tilaisuutta muovata sen nörtin naamataulua uuteen uskoon, kun aiheutti Lucylle kärsimystä.
"Mitä sinun olisi sitten pitänyt tehdä? Jättää talli ja mennä kouluun?"

Lucy painoi katseensa mustaan harjaan ja nyökkäsi, ennenkö sai mitään sanoja suustaan.
"Joo", hän myönsi. "Olisin kuulemma voinut tehdä niin paljon enemmän elämälläni, mutta sen sijaan heitin kaiken hukkaan olemalla päivästä toiseen täällä." Ethan oli kuulostanut samalta kuin hänen tätinsä silloin, kun hän oli vain maannut sängyssään päivästä toiseen ja käynyt silloin tällöin hoitamassa tuttavaperheiden lapsia.
"Ja järjestää enemmän aikaa hänelle ja olla… enemmän." Hän ei tiennyt, miten olla yhtään sen enempää kuin mitä oli, mutta hän ei ollut ollut riittämiin, tai siihen uskoon hän oli miehen sanoista jäänyt.

"Olla enemmän mitä?" Paulus kysyi ja tunsi verenhimonsa kasvavan.

"En minä tiedä", hän huokaisi lohduttomana. Hän vain tiesi, ettei ollut ollut tarpeeksi, tai tätä ei olisi koskaan tapahtunut. "Mutta ei sillä enää ole mitään väliä. Se on ohi."

Moko vaistosi ratsastajan jännityksen ja hypähteli paikallaan levottomasti luimien. Paulus kyhnytti sen säkää rystysillään ja antoi hevosen kävellä volttia.
"Se mulkero ei koskaan ansainnut sinua."

Lucy hymyili pienesti kiitoksena miehen lohduttavista sanoista, tai ainakin sellaisina nainen päätti ne tulkita. Hän ei halunnut kuvitella, mitä Paulus päätyisi tekemään jos törmäisi Ethaniin jossakin päin Hexhamin pimeitä kujia, joten oli parempi olla yllyttämättä miestä yhtään sen enempää. Hän ei halunnut noutaa ystäväänsä putkasta.
"No, se siitä. Elämä voi taas palata takaisin raiteilleen", hän kohautti harteitaan yrittäen löytää pirteyttä ääneensä.

"Ja miten sinä olit kohtuuton? Mitä sinä edes muka vaadit siltä… Öhm, nuijalta?"

"Paulus, anna olla, se on ohi. Ei sillä ole mitään väliä", hän protestoi pehmeästi. Mies ei kaivannut enää yhtään enempää kierroksia tai saisi kirjavan ratsunsa pian sinkoamaan itsensä suorinta reittiä kuuhun. "Se ei toiminut, se siitä, ensi kerralla parempi tuuri", hän värähti pienesti. Tai sitten ei. Ehkä elämä olisi helpompaa ilman miehiä.

"Mikset kerro minulle?" mies kysyi janoten tietoa. Hän antoi Mokon pysyä liikkeessä ja hivuttautua vähitellen eteenpäin, vaikka halusikin tuijottaa taakse olkansa yli.

"Etköhän tiedä jo ihan tarpeeksi, jotta haluat käydä lyömässä häntä turpaan", Lucy totesi huvittunut särmä puheeseen hiipien, vaikka sanat eivät hilpeät olleetkaan. Hän pudisteli pienesti päätään. "Sitä paitsi, en tiedä mitä kertoa. Tiedän vain ettei se olisi toiminut." Etenkään, koska hän oli viihtynyt niin paljon paremmin Pauluksen kainalossa kuin Ethanin sohvalla. Sitä hän ei tosin aikonut miehelle kertoa.

"Sano nyt, miksi sinä olit muka kohtuuton?" Paulus kysyi tietämättä itsekään, miksi halusi tietää epätoivoisesti. Hänen epäeettinen haaveensa oli vihdoin toteutunut ja hän halusi nauttia siitä tämän hetken, ennen kuin häpeäisi pahuuttaan ja toivoisi Lucyn onnea vaikka omansa kustannuksella.

"Halusin viettää liikaa aikaa tallilla ja Ivoryn kanssa", hän vastasi punoen sormiaan mustan harjan sekaan. Ei kai se voinut olla niin vakavaa, jos hän joinakin iltoina viihtyi mieluummin hevosensa seurassa kuin Ethanin kotona? Ei sen ainakaan pitäisi olla, koska mikään ei saisi häntä luopumaan pitkistä hoitotuokioista, joista sekä Ivory että hän nauttivat suunnattomasti.
"Kai se oli kohtuutonta sellaisen mielestä, joka näki hevoset lähinnä haitallisina esineinä."

"Sehän on naurettavaa", mies puhahti, "ja sekö oli sen mulkun ongelma? Että teet töitä ja harrastat hevosten kanssa?"

Ongelmat eivät jääneet siihen, mutta Pauluksen ei tarvinnut tietää kaikkea, joten nainen nyökkäsi.
"Että teen liikaa hyödytöntä, ala-arvoista työtä ja vietän liikaa aikaa tallilla hevosten keskellä, joilla ei ole mitään annettavaa kenellekään", hän vahvisti synkällä äänellä käyttäen samoja sanoja, joita Ethan oli hänen kasvoilleen sylkenyt useampaankin otteeseen.

"Mikä…", Paulus murisi, mutta nielaisi sanansa. Hän olisi halunnut kuulla enemmän, ei vain osannut kysyä anelematta. Ei ollut reilua nauttia tilanteesta, josta Lucy selvästi kärsi.
"No, minusta sinun on parempi ilman sitä… Sitä."

"Eiköhän", hän nyökkäsi uudemman kerran. "Minun oli aivan hyvä olla täällä ennen häntä, joten en ymmärrä, miksei olisi hänen jälkeenkin." Vielä kun elämä oikeasti olisi niin helppoa, mutta juuri nyt kaikki tuntui käsittämättömältä sotkulta, eikä hänellä ollut mitään ideaa, mistä lähteä selvittelemään sitä.
"Sitä paitsi, minulla on yhä sinut", Lucy lisäsi jälkiajatuksena pieni hymy huulille kavuten. Niin kauan kuin hänellä oli paras ystävänsä, ei mikään voisi mennä kovin pahasti pieleen.

"Sinulla on aina minut", Paulus vakuutti ja Effien ankarien oppien mukaan nieli haitalliset lisävireet.
"Toivottavasti olet pian taas kunnossa. Se löysä purjo ei ansaitse sinua."

Lucy hymyili hetken lämpimästi miehen sanoille. Niinpä. Hänellä olisi aina Paulus tukenaan, tapahtuipa sitten mitä tahansa. Mies oli vähintäänkin yhtä uskollinen kuin Angus. Hänen ei tarvitsisi murehtia lainkaan.
"Kiitos. Olen pian jaloillani", hän vakuutti. Päivät tuntuivat edelleen sumuisilta ja ne sotkeutuivat helpolla toisiinsa, mutta se menisi pian ohi. Sen olisi pakko mennä, koska hänen täytyisi keskittyä vastuuhevosiinsa ja niiden ansaitsemaan tasokkaaseen hoitoon ja liikutukseen.

"Voit puhua minulle. Tiedän, etten ole kovin… Öh, hyvä, mutta haluan olla."

Lucy hymyili pehmeästi Pauluksen sanoille. Mies todella yritti, vaikka keskustelut tunteista eivät tuon vahvuuksiin kuuluneetkaan.
"Olet täydellinen", nainen vakuutti. Olisipa hän voinut halata Paulusta. Miehen tarjoamat rutistukset saivat hänet aina paremmalle tuulelle. Vaan eipä kai olisi pitänyt valittaa, olihan hänellä Miu, jonka kaulaa silitellä juuri nyt ja kotona odotti lempeä Angus, joka ei vastustanut päiväunia. Aina olisi voinut mennä huonomminkin.

Paulus puhahti haukahtaen ja keskittyi kirjavaan ratsuunsa, joka yritti vaihtaa ravista laukalle edetessään pitkin nummipolkua. Mies oli oppinut kantapään kautta, ettei sen kannattanut antaa päästä vauhtiin tai pysäyttäminen oli vaivalloista. Niinpä he neuvottelivat aikansa ja tyytyivät reippaaseen, kevyeen raviin, joka antoi Paulukselle aikaa sulatella valtavaa uutista. Effie oli tietenkin oikeassa siinä, että hän ei saanut tehdä tilanteella mitään, mutta mies oli silti onnellinen. Ellei se sitten ollut väärin. Ehkä Lucy oli onneton, ehkä tämä kaipasi Uiveloaan ja päättäisi palata yhteen sen surkean nörtin kanssa. Oli varmasti parempi pitää riemu omana tietonaan. Se oli varmaan sitä sopivaa käytöstä.

Miun elegantti, tahdikas ravi oli helppo kevennettävä, eikä Lucyn tarvinnut murehtia kompuroinnista. Musta täysiverinen ei kompuroinut tai kaivannut jatkuvaa tukea kuten kimo puoliverinen, jota nainen oli tottunut ratsastamaan. Hän saattoi keskittyä enemmän omaan istuntaansa kuin ruunansa selässä, ja kenties se oli ainoa asia, mikä piti harhailevia ajatuksia edes osittain kasassa. Hänen täytyi keskittyä ratsastamiseen, ei miesongelmiinsa. Miehistä ei aiheutunut muuta kuin harmia, joten sitä suuremmalla syyllä hänen pitäisi vain unohtaa koko juttu. Lucy keskittyi katsomaan edessä ravaavaa ratsukkoa pieni hymynhäive huulillaan. Ehkä kaikista miehistä ei aiheutunut pelkkää harmia.

Paulus vilkaisi välillä taakseen ohjat napakalla tuntumalla, sillä energisen orin takaosa oli kevyt eikä miehen tasapaino loistelias kuin muilla ratsastajilla. Hän hinkkasi poskeaan takkinsa olkapäähän yrittäen irrottaa multaa ja kasvinpätkiä päästään. Yksi mahalasku riittäisi tämän lenkin aikana. Kun hevoset sukelsivat takaisin metsään ja siirtyivät käyntiin, mies saattoi katsoa kunnolla taakseen.
"Itkikö Uivelo?" hän kysyi (vain aavistuksen verenhimoisena) ja korjasi itseään rykäisten, "siis, oliko Ethan kovin poissa tolaltaan?"

Lucy puri alahuultaan vaivaantuneena. Paljonko hänellä oli lupa kertoa? Kaikki, pieni ääni muistutti. Hän ei ollut mitään velkaa Ethanille ja Paulus oli hänen paras ystävänsä, joten tietenkin hän voisi kertoa kaiken minkä vain tahtoi kertoa. Oli kokonaan toinen kysymys, paljonko hän oikeastaan halusi Pauluksen tietävän.
"Oli, mutta kukapa ei olisi", hän vastasi hetken pohdittuaan. Hän ei tiennyt, mitä mies oli tehnyt sen jälkeen kun hän oli lähtenyt asunnolta, mutta hän tiesi itkeneensä heti kun ovi oli sulkeutunut hänen takanaan, vaikkei ollut vuodattanut yhtäkään kyyneltä ennen sitä. "Mutta ei puhuta siitä. Ei sillä ole enää mitään väliä."

Paulus janosi puhua siitä. Hän oli halunnut potkia Uivelon naaman sisään siitä asti, kun tämä oli ensi kertaa tunkeutunut hänen elämäänsä ja nyt mahdollisuutta ei taitaisi tulla, sillä Lucy ei kaivannut pelastajaa eikä Uivelo tulisi kyläilemään. Vähintä mikä voisi tyydyttää hänen väkivaltaisen kaipuunsa olisi siis kuulla yksityiskohtaisesti, kuinka ja miksi Lucy oli sen kukkakepin jättänyt. Mies vilkuili naista olkansa yli.
"Ehkä… Se auttaisi? Purkaa kaikki. Olet vaikuttanut hyvin onnettomalta." Miksi hitossa Lucy oli niin onneton? Ikävöikö tämä Uiveloaan? Luoja, toivottavasti ei.

"En ole erityisen ylpeä siitä miten kaikki päättyi, joten totta kai olen ollut onneton", nainen vastasi vailla terävää särmää. Hän vain halusi unohtaa kaiken, leikkiä ettei mitään koskaan tapahtunutkaan eikä Ethania ollut olemassakaan. Miksi se oli niin vaikeaa? Elämä olisi ollut paljon helpompaa jos hän olisi voinut esittää, ettei mikään ollut muuttunut sitten alkuvuoden. Jos hän vain pyyhkisi Ethanin elämästään, kieltäytyisi puhumasta miehestä ja poistaisi elämästään kaiken, mikä muistutti hänestä, voisiko hän unohtaa kaiken sen, mikä nyt repi häntä kappaleiksi? Tuskin, mutta mikään ei estäisi häntä yrittämästä.
"Se ei toiminut, eikä olisi koskaan toiminutkaan. Olimme liian erilaisia, halusimme elämältä eri asioita emmekä osanneet mukautua toistemme toiveisiin. Siitä keskustelimme, huusimme, riitelimme ja syyttelimme toisiamme koko illan kunnes lopulta kävelin ulos ovesta", hän kohautti harteitaan painaen jälleen katseensa kiiltävänmustaan harjaan. Hänen pitäisi käydä se kamman kanssa läpi tämän lenkin jälkeen, sillä jatkuva punominen sormilla oli saanut useammankin takun muodostumaan siistinä pidettyyn harjaan.

"Ylpeä siitä miten kaikki päättyi? Miten sen olisi pitänyt päättyä?" Paulus kysyi hälyttyneenä.

"Sen ei olisi pitänyt päättyä", Lucy huokaisi hiljaa. "Minä epäonnistuin surkeasti, mutta", hän jatkoi ääni värähtäen. "Mutta tein lopulta oikean valinnan. Vaikka siinä kestikin." Hän irrotti oikealla kädellä Miun nahkaisista ohjista ja ujutti kätensä sen sijaan hapuilemaan ketjua, joka kannatteli sormusta hänen vaatteidensa alla. Kylmä sormus tuntui tutulta nyrkin puristuksessa, ja vaikka hän ei yleensä puhunut vanhemmistaan kenenkään kuullen, tai suostunut edes selittämään sormuksen merkitystä sen tarkemmin, tiesi hän jo ennen kuin aukaisi suunsa, että päätyisi vuodattamaan aivan liikaa Pauluksen harteille.
"En suunnitellut elämäni menevän koskaan näin. Minun oli tarkoitus kohdata Se Oikea, rakastua, mennä naimisiin, perustaa perhe, ostaa omakotitalo maaseudulta, hankkia koira ja pari hevosta, ja harmaantua yhdessä puolisoni kanssa. Mitä ikinä tavanomaiset ihmiset tekevätkään. Sen ei pitänyt olla näin vaikeaa. Vanhempani tapasivat koulunpenkillä, rakastuivat, menivät naimisiin. Vaikka he eivät saaneet harmaantua yhdessä, äitini ei koskaan lakannut rakastamasta häntä. Vielä vuosikymmentä myöhemmin hänen silmänsä hehkuivat, kun hän puhui isästäni. Minä halusin sen. Rakkauden, joka kestäisi kaiken halki, mutta", hän kohautti voimattomana harteitaan ja nieleskeli kyyneleitä. Hän ei ollut selvinnyt edes siitä, ettei mies pitänyt hevosista. Ehkä hän oli toivoton tapaus.

Paulus tunsi olonsa tyhjäksi, kun Lucy sanoi, ettei suhteen olisi pitänyt päättyä. Oliko naisella siis edelleen tunteita Ethania kohtaan? Hän katseli naista vaitonaisena, kun tämä kuvaili kaipaamaansa rakkautta. Effie oli tietenkin oikeassa. Hän ei koskaan saisi puuttua tähän. Kysymykset risteilivät miehen mielessä, ja hän yritti epätoivoisesti valita sopivimman.
"Montako poikaystävää sinulla on ollut?"

Lucy oli kiitollinen siitä, että he olivat molemmat hevosten selässä, sillä se tarkoitti, ettei Paulus voinut katsella häntä liian tarkasti. Ehkä mies ei huomaisi miten hän häkeltyi kysymyksen tähden ja lehahti punaiseksi.
"Yksi", hän myönsi nielaisten. Ääni ei tuntunut kulkevan kuten sen oli tarkoitus, kun nolostuminen värjäsi kasvot. "Hiljainen, outo maalaistyttö ei koskaan ollut erityisen suosittu Newcastlessa."

"Ja rak… seurustelu on uskomattoman vaikeaa, koska ensimmäinen suhteesi ei ollut rakkaus, joka kestäisi kaiken halki?" Paulus toisti hämmentyneenä, mutta vailla tavanomaista kylmää terää, jota käytti puhuessaan vaikeista asioita.

Lucy pudisteli päätään. Ei ja joo.
"Miksi seuraavakaan toimisi? Yhtä suurella todennäköisyydellä sekään ei kestä, tai sitä seuraava, tai sitä seuraava", hän vastasi. Hänen vanhempansa olivat törmänneet koulussa ja rakastuneet hetkessä. Hän oli kuullut vanhempiensa tarinan niin moneen kertaan niin äitinsä kuin tätinsä huulilta, että tiesi sen sanasta sanaan. Hän oli odottanut, että hänellä olisi yhtä hyvä tuuri. Että jonakin päivänä hänen unelmiensa mies vain astelisi hänen elämäänsä, pyyhkäisisi jalat hänen altaan ja veisi mennessään. Ilmeisesti elämä ei toiminut aivan sillä tavalla.

"No niin. Yleensä suhteet eivät ole elinikäisiä", Paulus pohti niskaansa rapsuttaen ja katsoi Lucya hölmistyneenä. Hän oli aikeissa jatkaa, ettei se ollut syy olla menemättä niihin, mutta muutti mielensä. Olisiko kamalaa, jos Lucy ei hankkisikaan toista poikaystävää? He voisivat olla kuten ennenkin.

"Niinpä kai", hän huokaisi. Hän pudisteli pienesti päätään - kunhan aikaa kuluisi, hän saisi ravisteltua pessimismin irti itsestään. Ainakin hän todella toivoi sitä, sillä synkät ajatukset eivät auttaneet lainkaan. Lucy vilkaisi ympäröivää metsää keskittyen hengitykseensä. Kuka tiesi vaikka kostean raikas ilma puhdistaisi mielen ja karkottaisi harhailevat ajatukset kokonaan tiehensä. Hän ei ollut ennenkään tarvinnut miestä elämäänsä, joten miksi hän kaipaisi ketään nyt? Sitä paitsi, hänellä oli Paulus, jonka kanssa katsella elokuvia ja viettää iltoja kotisohvalla. Hän ei ollut yksin.
"Mitä aiot vielä tehdä tänään?" Hän päätyi kysymään kääntääkseen keskustelun pois Ethanista ja siitä, miten hän ei uskonut rakkauden ihmeelliseen voimaan.

"Öh, varmaan jotain rästissä olevia tallihommia ja illalla käyn varmaan kaupassa. Kuinka niin?" mies kysyi ajatukset edelleen äskeisessä keskustelussa. Ei olisi eettistä ruokkia Lucyn naiivia pessimismiä rakkaudesta, mutta Paulus ei halunnut toista Uiveloa pilaamaan elämäänsä, kun se oli vihdoin täydellistä. Tai vielä pahempaa, prinssiä valkoisella hevosella.

"Okei", Lucy vastasi nyökäten. Kuulosti perinteiseltä suunnitelmalta. Hän oli edelleen kahden vaiheilla oman iltansa kanssa, mutta kallistui jatkuvasti enemmän siihen suuntaan, että jäisi kotiin. Bethany pyörittelisi kuitenkin silmiään ja utelisi enemmän Ethanista, jos hän erehtyisi lähtemään yöksi Newcastleen, ja iltavisiitit tuppasivat joka tapauksessa venymään yökyläilyihin. Parempi siis käydä moikkaamassa tätiä huomenna päivemmällä, niin hän voisi vältellä serkkuaan parhaansa mukaan.
"Jos tuot kaupasta suklaata, voin leipoa keksejä", hän totesi kuin saisi sen voimalla karistettua ajatuksensa, jotka muistuttelivat serkun reaktiosta.

"Mikset lähde hakemaan?" Paulus tiedusteli ja kiepautti Mokon poikittain polulle, kun ori yritti jälleen kiihdyttää puiden lomassa. Ori sai jatkaa matkaa, kun malttoi kävellä.

"Koska Slaleyn pikkukaupassa ei ole leivontasuklaata ja se sulaa juuri sopivasti keksejä varten", hän vastasi sivuttaen varsinaisen kysymyksen omasta mielestään taidokkaasti. Miu venytti kaulaansa naisen antaessa ohjien liukua sormiensa lomasta. Ori ei lähtisi kirjavan kaverin sekoiluun mukaan, joten hän ei nähnyt mitään pahaa matalassa muodossa, jolla Miu itseään kantoi.

"Mikset lähde mukaani Hexhamiin ostamaan suklaata?" mies muotoili uudelleen harvinaisen kärsivällisesti välttäen sarkastisen sävyn äänestään.

Lucy kohotti kulmaansa, vaikkei voinutkaan väittää yllättyneensä. Tietenkään Paulus ei antanut asian olla.
"Koska Ethan tekee paljon iltavuoroja enkä haluaisi törmätä häneen", nainen vastasi suupieli värähtäen. Hän oli aivan varma että Paulus oli keksinyt vastauksen ihan itsekin, mutta halunnut kuulla sen hänen suustaan. Miehet olivat hankalia.

"Ajattelit sitten vältellä ruokakauppaa loppuikäsi?"

"Tämän viikon vain", Lucy vastasi. "Ehkä seuraavankin."

"Älä nyt höpötä", Paulus huokasi.

"Tuo vain suklaata niin saat keksejä", nainen käytti häpeilemättä lahjuksia hyväkseen. Mitä tahansa, jotta Paulus jättäisi asian sikseen ja antaisi hänen käyttäytyä kuin lapsi tämän viikon ajan.

"Sinähän muuten lähdet kauppaan."

"En taida, kiitos vain", hän naurahti vähätellen, mutta vilkaisi miestä anovasti.

Paulus katsoi olkansa yli vailla armoa.

"Leivon mitä tahdot, jos vain tuot tarpeet kaupasta", hän yritti viimeisen kerran. Miksi Paulus edes halusi raahata hänet mukanaan kauppareissulle?

"Ei. Minä otan sinut mukaan kauppaan. Piste. Sinä käsittelet nainen kilpahevosia. Et pelkää yhtä surkeaa Uiveloa. Saamari."

"Hevoset ehkä aiheuttavat mustelmia, mutta ne eivät särje sydäntäni", hän vastasi ennenkö ajatteli, mitä olikaan taas sanomassa. Lucy huokaisi hiljaa. Loistavaa. Hän oli perin taitava maalaamaan maalitauluja muiden selkiin.

"Minä suojelen sydäntäsi. Ja etkö sinä jättänyt sen Uivelon?"

"Jätin, mutta ei se mukavalta siitä huolimatta tuntunut", hän pyöräytti silmiään. Sitä paitsi nyt hän tunsi olonsa syylliseksi.

"No erot on aina perseestä. Iso yllätys. Mutta et sinä nyt rupea välttelemään ruokakauppaa sen takia, että se yksi vätys on ehkä siellä jossain hyllyttämässä."

"En minä välttele ruokakauppaa, teen vain taktisen valinnan siirtyä ostamaan ruokatarpeeni muualta parin viikon ajaksi", Lucy protestoi.

"Täyttä paskaa", Paulus arvioi ja ratsasti tallialueelle keräten ohjaa hieman napakammaksi.

Lucy hymähti. Niin kai sitten.
"En siltikään ole tulossa tänään kauppaan", hän vastasi pysäyttäessään Miun tallipihalla. Hän taputti mustaa kaulaa ennenkö heilautti jalkansa hevosen takaosan yli ja laskeutui pienellä loikalla maan tasalle. Ori seisoi tunnollisesti paikallaan kun hän löysäsi satulavyön ja nosti jalustimet ylös.
"Mutta tarjous kekseistä on silti voimassa."

"Kyllä olet tulossa. Tiedät, että osaan sitoa ja suukapuloida", Paulus vastasi ja ärähti Mokolle, kun ori yritti haukata häntä kyljestä miehen löysätessä satulavyötä ja lähtiessä sisään.

Lucy kohotti kulmaansa. Ei mies sitä oikeasti tekisi, ei hänelle eikä varsinkaan yhden kauppareissun tähden. Hän talutti Miun sisään suurista pariovista pohtien kaikkia mahdollisia keinoja, millä vältellä kauppareissua. Ehkä hän voisi tulla rapsuttelemaan Ivorya juuri sopivasti niihin aikoihin kun Paulus olisi lähdössä, tai katsoa jotakin elokuvaa huoneessaan tai puhua vaikka puhelimessa.

Jos Lucy yhtään tunsi Paulusta, nainen tietäisi, ettei puhelu tai katoaminen pysäyttäisi miestä. Hän oli päätöksensä tehnyt. Mies talutti Mokon sisään ja kiinnitti sen pesupaikalle purettavaksi enää huomaamatta, miten Moko steppasi, viskoi päätään, pörisi ja pyöri.

Lucy pudisteli päätään viedessään Miun käytävän toiselle puolen pesukarsinaan, jotta orit eivät joutuisi turhan lähekkäin keskenään. Musta täysiverinen oli hyvätapainen herrasmies, kuten aina, eikä hän joutunut kertaakaan korottamaan ääntään kun purki ja pesi hevosta. Miu oli mukava ori. Hän selvitteli harjan takut huolella ja soi muutoinkin enemmän aikaa orille kuin tavallisesti. Ehkä Paulus ehtisi jo kadota jatkamaan työpäiväänsä ja hän voisi vain livahtaa laittamaan ruuat valmiiksi ja hoitamaan päivätallin, ja koko keskustelu kaupparetkestä jäisi tähän.

Paulus ei kuitenkaan kadonnut. Mies teki työpäivänsä loppuun tavanomaisella tarmolla, jäi kahdeksi tunniksi ylitöihin siivoamaan tarhoja ja tuli sitten sisälle etsimään Lucya kauppareissua varten. Kaupan väki oli jo tottunut siihen, että mies lompsi sisään kuolaisissa ratsastushousuissa, kumisaappaissa ja hevosenhajuisena.

Lucy oli penkonut kaappeja koko iltapäivän heti tallilta lähdettyään kun oli yrittänyt löytää mitä tahansa, mistä saisi leivottua jotakin, mikä veisi aikaa ja vaatisi jatkuvaa läsnäoloa. Hän oli tullut siihen tulokseen, ettei heillä ollut jauhoja tai voita, mikä oli sulkenut tehokkaasti mahdollisia leipomiskohteita. Kohtaloonsa alistuneena hän oli asettunut sohvalle kirja kädessään, vaikka lukemisesta ei mitään meinannut tullakaan. Hän oli kääriytynyt vilttiin kun ei ollut löytänyt yhtäkään puhdasta omaa huppariaan, eikä tosiaankaan aikonut kiskoa päälleen Ethanin harmaata hupparia, joka oli unohtunut hänen kaappiinsa. Hänen pitäisi palauttaa se joku päivä.
"Tuo suklaata, niin saat keksejä eikä minun tarvitse paleltua kylmäaltaiden luona", hän vetosi kun kuuli miehen astuvan sisään asuntoon. Hän sulki kirjan ja laski sen viereensä sohvalla kääntyäkseen katselemaan ahkeraa työntekijää.

"Naama kiinni, takki niskaan ja menoksi", Paulus vastasi työntäen lompakon taskuunsa ja jääden avoimen oven viereen seisomaan.

Lucy nyrpisti nenäänsä, mutta nousi jalkeille, vaikka ilma tuntuikin kovin kylmältä heti kun viltti ei enää peittänyt paljaita hartioita ja käsivarsia. Hän huokaisi kiskoessaan kuluneet tennarit vastahakoisesti jalkaansa.
"Kun olen jäässä, se on sitten sinun vikasi", hän mutisi napatessaan takin naulakosta. Hän oli ulkona ovesta ennenkö oli edes saanut kädet takkinsa hihoihin.

"Mikset pue kunnolla päälle?" mies tiedusteli hilpeästi seuratessaan punaisen henkilöauton avaimet kourassaan.

"Koska kaikki hupparini ovat menossa pesuun", hän kohautti harteitaan, "ja kävin juuri suihkussa." Hänen pitäisi käydä pesemässä vaatteitaan, mutta kaiken muun ohella ei ollut yllättävää, kun sekin oli lipsahtanut mielestä. Ainakin hänellä oli päällään lämpimät, hänen suosimansa collegehousut, joiden punainen väri oli vain aavistuksen kulunut kaikesta käytöstä. Ehkä hän ei jäätyisi, mutta mistä muustakaan hän voisi narista? Paulus ei kuuntelisi valitusta kauppareissusta.

"Pitäisikö pestä pyykkiä useammin?" Paulus kysyi avatessaan auton ovet ja sukeltaessaan pää kumarassa sisään pieneen kaupunkipeliin.

"Pitäisi", nainen myönsi nyökäten ja siirtyi pelkääjänpaikalle. "Pesen huomenna kun ei ole muutakaan tekemistä", hän jatkoi kiinnittäessään turvavyötään.

"Mitäs ajattelit leipoa?" Paulus vilkaisi Lucya toiveikkaana käynnistäessään auton ja kaartaessaan sen hillitysti pitkin kartanon uneliasta puistoa halkovaa soratietä.

Nainen hymyili lempeästi.
"Mitä tahdot, että teen?" Hän kysyi nojatessaan rennosti selkänojaan. Hän oli tottunut matkustamaan Pauluksen kyydissä, eikä jännittänyt autossa olemista, kuten teki serkkunsa kanssa. Bethany tosin ajoi siihen tyyliin, ettei kukaan voinut syyttää häntä penkin laitaan takertumisesta.

"Mitä tahansa, missä on sokeria ja voita", Paulus vastasi. Hän tunsi tulleensa petetyksi, jos jotakin iduista ja parsakaalista ja tofusta ja mistä lie paskasta tehtyä soopaa tarjottiin herkkuina.

Lucy naurahti miehen vastaukselle. Niinpä tietysti. No, mikään ei tosin voittanut voin ja sokerin yhdistelmää leivonnaisissa.
"Ehkä siis suklaakeksit kelpaavat?" Hän ehdotti kysyvään sävyyn pieni hymy huulillaan ja katse tiukasti mieheen suunnattuna. Mitä järkeä katsella tuttuja maisemia, kun hän saattoi seurata Pauluksen ilmeitä?

"Hyvin", mies vastasi ilmeisen tyytyväisenä ja tuijotti hitaasti hämärtyvää iltaa tuulilasista, mutta katsahti Lucya tuntiessaan naisen katseen ja kohotti kysyvästi kulmiaan.
"Mitä?" hän tiedusteli lämpimästi, onnellisena saatuaan ystävänsä takaisin, pidettyään oman päänsä ja haaveillessaan suklaakekseistä.

"Leivon siis niitä", hän hymyili hetkeksi unohtaneena, minne auton keula osoittikaan. Paulus tuntui aina loihtivan hänen kasvoilleen hymyn, vaikka tilanne olisi miten toivoton tahansa. Hän puraisi alahuultaan huvittunut naurahdus huulilta karaten, kun jäi kiinni tuijottamisestaan.
"Olet hyvällä tuulella", Lucy huomautti lempeällä äänensävyllä. Miehen hyväntuulisuus tuntui olevan kovin tarttuvaa laatua, ainakin tänä iltana.

"Jep", yksinkertainen mies vastasi yksinkertaiseen faktaan, "miksen olisi?"

"En tiedä", nainen myönsi kohauttaen pienesti harteitaan. Paulus rakasti työtään ja vastuuhevosiaan, joten kai siinäkin oli jo paljon hyviä syitä hyvälle tuulelle. Ei maailma pysähtynyt sen takia, ettei hän ollut onnellisimmillaan.

Paulus vilkaisi sivusilmällä Lucya. Oliko väärin rahdata nainen kauppaan, missä Uivelo saattaisi tulla vastaan? Jos hän olisi mennyt yksin, hän olisi hyvin voinut ehkä ihan vähän höykyttää sitä kukkakeppiä.
"Miten… Ivoryn kanssa menee? Ja sen Eastcoastin?" mies päätyi kysymään, kun ei yksinkertaisesti kehdannut udella enempää siitä, miten Ethan oli ottanut pakit.

Lucy oli onnellinen aiheen vaihdosta. Hän puhuisi kultaisesta ruunastaan ikuisuuden, jos kukaan ei keskeyttäisi. Pauluksen kanssa oli mukava puhua Ivorysta, sillä mies tiesi hevosen ja vaikkei sitä välttämättä myöntäisikään, piti kömpelöstä ruunasta. Ainakin sen verran, ettei koskaan valittanut jos hän pyysi katsomaan kimon perään.
"Ivory on kömpelö ja jäykkä, mutta muutoin oikein hyvin. Eastcoast on mukava, mutta se kakara on aivan järkyttävä", hän pudisteli pienesti päätään. Hän piti hevosesta, mutta omistajaa hän voisi vaihtaa koska tahansa. Miksi kaikista kultaisimmat hevoset päätyivät karmeimmille ihmisille? Onneksi hän oli saanut pelastettua Ivoryn Henriettan kynsistä.

"Onko se saanut jo terveen paperit?" Paulus kysyi luoviessaan kohti Hexhamia pitkin hiljaista, kapeaa maantietä. Maaseudulla liikenne ei ollut kuumimmillaan torstai-iltaisin.

"On, periaatteessa. Sitä pitää edelleen tarkkailla ja raskasta liikutusta on vältettävä, mutta muutoin se on ihan kunnossa", hän nyökkäsi. Ruuna oli kerännyt tavallista enemmän nestettä jalkoihinsa käyntilenkkienkin jälkeen, joten hän oli pitänyt liikunnan kevyenä ja tehnyt kaikkensa pitääkseen kiltistä ruunastaan mahdollisimman hyvää huolta.

"Hyvä niin. Jos se paska näyttää enää ikinä naamaansa, tapan sen", mies totesi keskustelevaan, kevyeen sävyyn, mutta ilmiselvästi hyvin tosissaan.

Lucy värähti. Ehkä tämäkään keskustelunaihe ei ollut parhaimmasta päästä. Hän ei halunnut muistella kauhunhetkiä, jotka olivat johtaneet ruunan loukkaantumiseen ja sytyttäneet verenhimon Pauluksen silmissä.
"Tuskinpa, ehkä poliisien sekaantuminen säikäytti sen kauas täältä", hän kohautti harteitaan. Siihen oli uskottava, tai hän ei enää koskaan uskaltaisi maastoon kimolla ruunallaan.

Paulus ei uskonut sitä lainkaan. Mutta Lucy näytti säikkyvän hänen synkempää puoltaan, joten mies päätti jättää suunnitelmansa omaan tietoonsa.
"Mitä aiot tehdä vapaapäivänäsi?"

"Ajattelin pysytellä kotona, rapsutella Ivorya ja olla tekemättä mitään", nainen vastasi. Ehkä hänen pitäisi suunnata Newcastleen, käydä tervehtimässä tätiään, mutta hän oli käynyt siellä jo tällä viikolla, joten varsinaista tarvetta moiselle kyläilylle ei ollut. Hän voisi vain olla kotona, pitää huolta hevosestaan ja siivota vaikka huoneensa. Tai koko asunnon.

"Se kuulostaa hyvältä", Paulus kehui, "ehkä haluaisit lähteä kanssani ratsastamaan. Kultapoika ja sen kultatyttö on kisoissa, joten Sockskin pitää liikuttaa."

Lucy nyökkäsi.
"Mikä ettei", hän myöntyi, mutta kurtisti pian kulmiaan valmiina esittämään tarkentavia kysymyksiä. Suunnitteliko Paulus lykkäävänsä kullanhohtoisen orin hänelle, vai kaipasiko mies vain seuraa kun lähtisi Socksin kanssa maastoon? No, ehkä hän voisi neuvotella siitä huomenna. "Sinulla riittää puuhaa."

"Ei se nyt niin erilaista ole hoitaa kahdeksaa tai kolmeatoista hevosta", Paulus kohautti olkiaan. Chove ja Slippers olisivat kisamatkalla, joten hän tekisi aamu-, päivä- ja iltatallin tiiminsä hevosille sekä olisi vastuussa Qashqain, Socksin, Mokon ja Nimbuksen liikutuksesta. Miehen suunnitelmissa tosin oli tyrkätä yksi tai useampi Lucylle.
"No niin", hän totesi parkkeeratessaan supermarketin pihaan ja sammuttaessaan auton.

Lucy ei olisi pystynyt tyynesti ottamaan niin montaa hevosta vastuulleen. Heti, jos hän joutui tekemään enemmän askareita päivän mittaan, huomasi hän keräävänsä kierroksia hätäillessään, miten ehtisi tehdä kaiken.
"Onko minun aivan välttämätöntä tulla mukaan?" Hän kysyi alistuneeseen sävyyn avaten jo valmiiksi turvavyötään. Hän tiesi miehen vastauksen kysymättäkin.

Paulus katsahti Lucya huokaisten ja lähti sitten kiertämään autoa.
"Tuletko jalan vai kannanko sinut?" hän kysyi toivoen jälkimmäistä.

Oli tarpeeksi kamalaa tulla raahatuksi mukaan kauppareissulle, puhumattakaan siitä, että joutuisi kannetuksi. Lucy nousi ketterästi ulos autosta kädet molemmille puolen päätä kohotettuina.
"Kävelen ihan itse", hän vakuutti ennenkö laski kätensä. Ei Paulus sentään häntä ollut ampumassa, vaikka olo olikin sellainen, että hän olisi yhtä hyvin voinut olla kävelemässä omaan tuomioonsa.

Mies kohautti olkiaan vain lievästi pettyneenä.
"Hyvä on sitten", hän myöntyi ja lähti lompsimaan kohti kirkkaasti valaistuja liukuovia kädet taskuissa. Ryttyyn mennyt kauppalistakin löytyi sieltä.

Lucy kiri muutamalla pidemmällä harppauksella miehen rinnalle. Ehkä hän voisi pysytellä Pauluksen varjoissa koko kauppareissun ajan, eikä kukaan huomaisi hänen olevan siellä. Pauluksella oli maaginen tapa väreillä ympärilleen energiaa, joka piti uteliaat jutustelijat etäällä.
"Paljonkin ostettavaa?" Hän uteli toivoessaan, että he pääsisivät vauhdilla ulos kaupasta. Mitä vähemmän aikaa he käyttäisivät kaupassa, sitä pienempi oli todennäköisyys törmätä Ethaniin.

"Viikottainen kauppareissu", Paulus vastasi kohottaen kulmaansa. Hän ojensi listan Lucylle, jotta nainen saisi muuta ajateltavaa, otti kärryt ja lähti purjehtimaan hyllyjen lomaan.
"Ihan kiva kai hoitaa tämä yhdellä kertaa niin kaikkien ei tarvitse erikseen rampata autolla."

Lucy nyrpisti nenäänsä. Höh. Ei siis pienintäkään toivoa, että he selviäisivät nopeasti takaisin kotiin. Hän seurasi luovuttaneena miehen perässä napsien vauhdikkaasti tuotteita hyllyiltä. Hän ei pysähtynyt tarkastamaan, oliko tuote juuri se joka listassa luki, mutta no, moni oli jo tottunut siihen, ettei Paulus useinkaan tuonut aivan tarkalleen niitä tavaroita, joita oli pyydetty. Hän oli ollut järjestelmällinen ja tarkkaavainen tähän asti, mutta tänään tehokkuus vei voiton. Mitä nopeampia he olisivat, sen parempi. Hän piti katseensa tiukasti kauppalistassa lukiessaan ääneen mitä heidän pitäisi siltä käytävältä napata mukaansa eikä suostunut suomaan vilkaisuakaan ympäristölleen. Hän ei halunnut tietää, minkä hyllyn lomasta Ethan löytyisi, vai oliko mies kenties kassalla vai taustatiloissa. Hän vain halusi pois täältä. Olisi pitänyt laittaa enemmän vastaan kartanolla.
"Niin kai", hän vastasi myöhässä miehen pohdintoihin.

"Haepa sinä keksitarpeet niin minä hoidan nämä", Paulus sanoi kohottaen kulmaansa Lucyn uudelle tyylille.

Lucy mutristi huuliaan ja vilkaisi Paulusta. Hän puri alahuultaan pohtiessaan, olisiko miehen rinnalta poistuminen sen arvoista. Entä jos hän törmäisi Ethaniin ollessaan itsekseen? Tai Paulus törmäisi mieheen sillä aikaa kun hän oli muualla? Lucy vaihtoi painoa jalalta toiselle, vilkaisi listaa ja lykkäsi ryttyisen paperin Pauluksen suureen kouraan. He pääsisivät täältä nopeammin pois kun hän hakisi leipomistarpeet ja mies keräisi muita ostoksia. Hän oli aikuinen ihminen. Hän pärjäisi aivan itse.
Siitä huolimatta Lucy vilkaisi olkansa yli Paulusta ennenkö katosi näkyvistä hyllyjen taakse.

Paulus katsoi takaisin ja syventyi sitten kauppalistaan. Ei hänelle tarjoutuisi tilannetta koulia Ethania, joten turha sellaista oli visioida. Mies lappoi kärryyn pyydettyjä pastapaketteja, purkkikastikkeita, vihanneksia, hedelmiä, lihaa, shampoota ja mikä kamalinta, naisten hygieniatuotteita, jotka saivat hänen olonsa epämukavaksi yhä edelleen, vaikka hän oli joutunut hakemaan niitä jo vuosia.

Lucy keräsi leipomatarpeita muistellen mitä kaikkea kaapeissa oli ollut. Hän kasasi tavaroita käsivarsilleen miettien vain hetken, kuinka järkevää oli tasapainotella kananmunapakettia kahden jauhopussin päällä, ennenkö jatkoi matkaansa. Hän nappasi sekä tavallista että leivontasuklaata mukaansa ennenkö palasi sylillisensä kanssa Pauluksen ja kärryjen luokse. Oliko hän muistanut kaiken? Ei, aivan, voita.
"Menetkö jo kassajonoon niin haen voita?" Hän kysäisi ennenkö lähti reippain askelin kiitämään kohti kylmäkaappeja.

"Joo", mies vastasi Lucyn selälle, lappoi viimeiset toiveet makeishyllyltä vuoren päälle ja lähti työntämään kärryjä kohti kassajonoja.

Lucy kiirehti noutamaan voin ja palasi ennätysvauhdilla kassajonoon miehen rinnalle. Hän hengitti edelleen varsin pinnallisesti, mutta yritti karistaa epämukavaa tunnetta rintakehästään keskittymällä nostelemaan tavaravuoresta tuotteita liukuhihnalle. Ei hänellä ollut mitään syytä tuntea syyllisyyttä siitä, että hän tuli ruokakauppaan. Hänellä oli oikeus käydä täällä.

Paulus maksoi ostokset vilkuillen Lucya ja siirtyi sitten pakkaamaan niitä kasseihin. Hänen ajatuksensa askartelivat jo suklaakekseissä.

Lucy auttoi pakkaamisessa ja kassien nostelussa kärryjen kyytiin parhaansa mukaan. Hän pakotti itsensä keskittymään puuhaan siinä vaiheessa kun oli pudottaa kananmunapaketin kädestään kuvitellessaan että näki Ethanin kävelevän kahden hyllykön lomasta. Alahuultaan purren nainen pakkasi ripeästi viimeiset tuotteet ja nostettuaan kassin kärryjen kyytiin, tönäisi ne liikkeelle. Pois täältä, vauhdilla.
"Käytkö viemässä ostokset oikeille oville jos aloitan keksitaikinan sillä aikaa?" Hän kyseli heti kun raitis ilma löi vastaan liukuovien tuolla puolen. Ostosten kantelu pitkin kartanon siipiä ei tosiaankaan ollut mieltäylentävää puuhaa, mutta ehkä Paulus tekisi sen mielellään keksien houkuttelemana. Aina sai toivoa.

"Totta kai", mies lupasi. Hän oli aina mielellään vastuussa HH:n mökin ostoksista. Ei hänen välttämättä edes tarvinnut tehdä ruoalle mitään, mutta Zoe ei voisi koskaan tietää, mitä ruoalle oli tapahtunut, kun Paulus toi ne. Se oli herkullista. Hän avasi auton ovet ja sulloi kassit pienelle takapenkille.
"Haluatko katsoa jonkin leffan?"

"Kiitos", Lucy tarjosi pienen hymyn miehelle. Hän ei saanut kannettua montaa kassia kerralla, joten joutui hakemaan jatkuvasti uuden kassin Lodgesta, kun jakeli ostoksia oikeille henkilöille. Hän oli jo kieltäytymässä elokuvasta, mutta kohautti harteitaan tarttuessaan ostoskärryjen reunaan. "Mikä ettei", hän nyökkäsi ja kun Paulus nosti viimeisen kassin kärryjen kyydistä, lähti hän tönimään niitä palautuspaikan suuntaan. Saatuaan kolikon käteensä, hän palasi autolle ja kipusi kyytiin hiljaa naurahtaen, kun muisto siitä, miten hän oli yrittänyt saada ajaa takaisin kartanolle aikaisemmalla reissulla pulpahti mieleen.

Pauluskin mietti sitä, mutta yritti keskittyä vain ajamiseen. Effie oli ollut tarpeeksi karu palautteessaan. Luulisi, että hän olisi järjissään.
"Toiveita leffasta?" mies kysyi yrittäen hillitä hyväntuulisuuttaan. He voisivat palata ihanaan, menneeseen aikaan nyt, kun Uivelo olisi poissa.

"Jotakin jännittävää", Lucy vastasi vain hetken asiaa mielessään pyöriteltyään. Hän ei halunnut mitään elokuvaa, missä olisi romanttisia elementtejä, joten monet komediat ja draamat olivat auttamatta ulkona. Ehkä hän selviäisi tämän kerran jostakin toimintapitoisemmasta, vaikka räjähtelevät rakennukset ja vauhdikkaat takaa-ajot eivät tehneetkään hyvää hänen sydämelleen. Hän voisi aina käpertyä miehen kainaloon jos jokin kohtaus olisi liian jännittävä.

"Mitä?" Paulus toisti. Oliko tämä se Lucy, joka säikkyi pienimpiäkin paukauksia?

Lucy oli toivonut, ettei joutuisi selittämään omituista toivettaan, mutta ilmeisesti hänellä ei ollut niin hyvä tuuri.
"Joo, jotain vauhdikasta. Ajatus romanssin seuraamisesta televisioruudulta ei oikein innosta tänään", hän mutisi.

"Voi Lucy", mies huokasi ja muistutti itseään, että hänelle oli hyvä asia, jos Lucy oli menettänyt uskonsa rakkauteen eikä hankkisi poikaystävää, vaan tyytyisi häneen. Paulus kurotti kätensä ratista ja yritti koskettaa naisen poskea vain aavistuksen kömpelösti katse vaeltaen Lucyn ja tien väliä.

Hän käänsi päätään riittävästi voidakseen hymyillä pienesti miehelle. Lucy nojasi kevyesti päätään vasten karheiden sormien kosketusta hymy yhä huulillaan. Hänellä oli maailman paras ystävä.
"Älä aja ojaan, tai elokuva jää näkemättä", hän yritti vitsailla vaikka toivoikin, ettei mies palauttaisi kättään takaisin vaihdekepille. Keskity, Lucy, keskity, hän muistutti taas itseään. Hänen ajatuksensa eivät tuntuneet pysyvän mitenkään kasassa.

Pauluksen piti jatkaa. Sanoa jotain avuliasta siitä, etteivät ihmiset löytäneet elämänkumppania ensiyrityksestä ja etteivät he usein pysyneet yhdessä elinikää tai edes vuosikymmeniä, mutta se ei tehnyt rakastamisesta yhtään vähemmän arvokasta ja kaunista. Mutta hän ei kyennyt pukemaan sitä sanoiksi ja sanat muuttuivat suussa myrkyksi. Effie oli oikeassa hänestä. Mies tunsi kevyen nojan vasten kättään, nielaisi ja veti hetken kuluttua käden takaisin ratille. Mitä jos? Ei.
"Jurassic Park on klassikko", hän ehdotti vaisusti.

Lucy oli autuaan tietämätön Pauluksen sisällä vellovista ajatuksista, mikä oli ehkä hyvä asia. Hänen päässään oli jo aivan liikaa ajatuksia jotta hän voisi mahduttaa sinne enää Pauluksen omia. Kunhan hän saisi omat ajatuksensa selviksi, voisi hän kuunnella miehen pohdintoja sielunsa kyllyydestä.
"Eikö siinä ole dinosauruksia?" Lucy kurtisti kulmiaan. Yllättäen ilma tuntui kovin kylmältä vasten poskea, jota vielä hetkeä aiemmin Pauluksen sormet olivat lämmittäneet. "Katsotaan se", hän nyökkäsi urheasti. Ei se voisi liian pelottava olla, ja jos Paulus sanoi sen olevan klassikko, ei se voisi olla kovin huonokaan.

"On", mies vastasi ja pyöräytti silmiään, "tarvitset kyllä elokuvasivistyksen."

"No, nyt on hyvä hetki aloittaa", Lucy kohautti harteitaan. Hän katsoisi mielellään elokuvaa, joka kertoisi dinosauruksista. Siinä tuskin olisi suurta romanttista tarinaa, joka saisi hänet lähinnä tuntemaan syyllisyyttä kun hän ei osannut ratkoa parisuhteiden ongelmia niin taidokkaasti.

Paulus antoi auton madella kartanon pimeään, rauhalliseen pihaan ja nousi sitten keräämään kauppakasseja käsiinsä. Ehkä heinäkärry olisi tässäkin kätevä.

Lucy nousi kyydistä, venytteli tyytyväisesti ja nappasi oman osansa kauppakasseista kantoonsa. Nyt, kun kauppareissu oli takanapäin ja hän oli selvinnyt kotiin asti, tuntui typerältä että hän oli edes yrittänyt vältellä viikottaista kauppareissua.
"Kiitos kun raahasit minut mukaan", hän kiitti sulkiessaan auton oven ja lähtiessään askeltamaan kohti Lodgea, jonka kaappeihin suurin osa näistäkin ostoksista pitäisi saada tungettua.

"Ole hyvä", mies vastasi kömpelösti, hämmentyneenä moisesta kiitoksesta. Hän lähti samantien viemään työtovereiden ostoksia oikeisiin osotteisiin yleisavain mukanaan, jotta voisi laittaa pakasteet ja jääkaappitarvikkeet säilöön asukkaiden poissaollessa.

Lucy suuntasi Lodgeen, purki kassit reippaasti tasolle ja alkoi laittaa ostoksia paikoilleen ajatukset toisissa ulottuvuuksissa. Hän käänsi uunin lämpenemään puolessa välissä ja kaivoi lähes huomaamattaan kaapeista tarvikkeita ja aineita, joita kaipaisi keksien leipomiseen. Hän sulloi loput ostokset jääkaappiin (Effie järjestelisi ne varmasti uusiksi heti ensimmäisen tilaisuuden tullessa, sillä hän ei ollut noudattanut edes sinnepäin punapään tarkkaa järjestelmää) ja käänsi huomionsa keksitaikinaan, joka hänen pitäisi loihtia tasolle jääneistä ainesosista. Onneksi suklaahippukeksit olivat niin tavattoman helppoja, ettei hänen tarvinnut suuremmin ajatella kun hän alkoi heitellä tarpeita suureen kulhoon hyräillessään jotakin sen hetkisistä suosikkikappaleista, joita radiokanavat soittivat päivästä toiseen.

Paulus palasi sisälle, polkaisi kengät ovenpieleen ja lompsi vaiteliaana mökin läpi pyykkitilojen ovelle ja kartanon puolelle metsästämään elokuvaa Hamishin kokoelmasta. Hän palasi vartin kuluttua se ja koirat mukanaan, laittoi levyn laitteeseen ja vajosi sohvalle odottamaan Lucya.

Lucy sulloi ensimmäisen pellillisen uuniin ja piti tarkasti huolta kellosta muotoillessaan seuraavaa pellillistä valmiiksi. Hän oli heittänyt reilusti suklaahippuja taikinan sekaan saadakseen oikein suklaisia keksejä, eikä aikonut polttaa niitä. Ensimmäinen pellillinen päätyi lautaselle jäähtymään ja hän siivosi aiheuttamansa sotkun odotellessaan jälkimmäistä. Onneksi keksien ei tarvinnut olla montaa minuuttia kuumassa uunissa. Hän jätti toisen pellillisen jäähtymään uunin päälle, pesi kätensä ja suuntasi Pauluksen seuraan sohvalle laskien keksilautasen sekä pari lasia ja coca-colapullon sohvapöydälle.
"Luotan siihen että sinä ja koirat pidätte minut turvassa dinosauruksilta", Lucy naurahti asettuessaan mukavasti sohvalle ja nappasi yhden uunituoreista kekseistä kouraansa.

"Taatusti", Paulus vastasi, odotti kaksi sekuntia ja kahmaisi sitten kolme keksiä käsiinsä hymisten autuaana. Hän tuuppasi röyhkeän Nemon alas sohvalta, painoi klassikkoelokuvan pyörimään ja levitti vaivihkaa toisen kätensä selkänojalle.

Lucy mutusti leipomaansa keksiä hyväntuulisena katse televisioruutuun suunnattuna. Hän nosti hetkeä myöhemmin jalat alleen sohvalla ja nojasi kevyesti vasten miehen kylkeä. Olisi pitänyt hakea villasukat huoneesta, niin ei tarvitsisi istua kylmien varpaiden päällä, mutta nyt oli liian myöhäistä liikkua mihinkään. Hän ei halunnut katsoa mahdollisesti hyvinkin jännittävää elokuvaa kahteen kertaan vain siksi, että oli ensimmäisellä kerralla pudonnut täysin kärryiltä hakiessaan villasukkia.
"Miten joku voi kuvitella dinosauruspuiston olevan hyvä idea?" Hänen oli pakko kommentoida katsellessaan dinosauruksia. "Tuohan on melkein sama kuin antaisi pienten lasten rapsuttaa Papillonia."

Paulus nauroi, leväytti selkänojalla säntillisesti viikattuna olleen huovan naisen päälle ja hivutti sitten käsivartensa Lucyn hartioille.
"Ehkä meidän pitää katsoa kaikki neljä. Uusimmassa dinosauruspuisto on toiminnassa", mies totesi ja rapsutteli vapaalla kädellään Nemon niskaa tumman saksanpaimenkoiran istuessa käsinojan vierellä.

"Puiston toimintaan laittaminen kuulostaa tuhoontuomitulta idealta", Lucy pudisteli päätään. "Mutta ehkä se on katsomisen arvoinen", hän mutisi ruudun liikkeiden viedessä jälleen huomion lähes kokonaan. Oli yllättävän helppoa istua rentona sohvalla, kun tunsi miehen käden hartialla ja tiesi, ettei mikään hirviö pääsisi yllättämään häntä. Se ei tosin estänyt häntä säpsähtämästä, kun joku dinosauruksista karjui.
"Onneksi Papillonista ei sentään lähde tuollaista ääntä", hän totesi silmät suurina.

"Niin se onkin", Paulus vastasi ideaan dinosauruspuistosta.
"Oletko kuullut sitä kiimassa?"

Lucy hymähti. Totta. Tamma osasi rääkyä rumasti niin tahtoessaan.
"Ehkä Papillon on puoliksi dinosaurus", hän mutisi tyytyväisenä lämpimään paikkaansa miehen kainalossa ja viltin alla.

"Ehkä", Paulus vastasi ja yritti hänkin keskittää ajatuksensa tuskallisen tuttuun elokuvaan sen sijaan, että tuntisi Lucyn vierellään jokaisella aistilla. Mies hukutti vaaralliset halut ahmimalla keksejä.
"Voi luoja nämä ovat hyviä", hän mumisi suu täynnä ja kohotti katseensa kohti kattoa.

Lucy irrotti hetkeksi katseensa televisiosta voidakseen hymyillä Paulukselle, joka ahmi keksejä hyvällä ruokahalulla.
"Hyvä. Niitä on vielä toinen pellillinen, joten syö niin paljon kuin vain jaksat", hän hymyili lämpimästi. Paulus oli ehkä helpoin mahdollinen henkilö jolle leipoa, sillä niin kauan kuin se oli epäterveellistä, mies tuntui pitävän leipomuksesta. Nämä keksit tosin olivat hyviä, sen Lucy myönsi itsekin, kun nakersi keksiä. "Voin taas leipoa enemmän kun ei ole kiirettä minnekään", hän totesi ennenkö pakotti palauttamaan katseensa takaisin televisioruutuun. Dinosauruksiin oli yllättävän helppo keskittyä, vaikka elokuva muuttuikin hetki hetkeltä jännittävämmäksi. Hän asettui entistä tiiviimmin vasten tuttua kylkeä unohtaakseen jännittävän ilmapiirin, jota elokuva punoi taitavasti ilmaan.

"Tuhoat vielä minut", mies mutisi sulloessaan uuden keksin suuhunsa ja katsellessaan, kuinka räikeät jeepit seisahtuivat tyrannosaurus rexin aitauksen kohdalle. Poikamainen hymy hiipi miehen huulille, kun hän odotti legendaarisia värähdyksiä vesilasissa, jotka kertoivat valtavan pedon lähestyvän.

"Nää, enkä", Lucy protestoi hyväntuulisesti ja nappasi lautaselta uuden keksin, jotta voisi lykätä sen miehelle heti kun tuo saisi suunsa tyhjäksi. Hän oli leiponut keksit Paulusta varten. Nainen käpertyi tiukalle kerälle silmät suurina ja yritti olla säpsymättä jokaista liikahdusta ja äännähdystä, mutta huonolla onnella.
"Dinosaurukset ovat pelottavia", hän totesi tavallista korkeammalla äänellä ja käänsi päätään voidakseen olla katsomatta ruutua. Parempi painaa poski vasten miehen rintaa, niin ei tarvitsisi säikkyä niin paljoa.

"Mitä pelottavaa niissä on? Ne voisivat yhtä hyvin olla mielikuvituksen tuotetta."

"Miksi ne olisivat yhtään vähemmän pelottavia, vaikka olisivat mielikuvituksen tuotetta?" Lucy kysyi kohottaen kasvonsa ylöspäin voidakseen katsella alaviistosta miestä.

"Koska ne eivät voi mitenkään vahingoittaa sinua todellisuudessa", Paulus vastasi katsellen Lucya alas silmäkulmastaan ja lukiten vapaan kätensä Nemon turkkiin, sillä sillä ei ollut mitään syytä tai oikeutta koskea naiseen.

"Ei se tieto tee hirviöstä sängyn alla yhtään sen vähemmän pelottavaa", Lucy vastasi pieni hymy huulillaan. Ei hän enää pelännyt monstereita sänkynsä alla, mutta hänkin oli pienempänä kuulunut siihen joukkoon, joka oli pyytänyt äitiä kurkistamaan sängyn alle joka ikinen ilta.

"Mutta ei siellä sängyn alla voisi olla dinosaurusta", mies vastasi käsittämättä, "ehkä sarjamurhaaja, mutta ei tyrannosaurusta."

Lucy nauroi ääneen miehen logiikalle, mutta tökkäsi rintaa sormellaan.
"Kiitos. Nyt voin ensi yön pohtia, mahtuisiko sarjamurhaaja sänkyni alle", hän virnisti unohtaen kokonaan, miten elokuvan jännittävät hetket olivat hiipineet selkärankaan. Nainen keskittyi enemmän mieheen, jonka kainalossa oli hyvä olla, ja jota oli aina yhtä hauska tökkiä.

"Jos pelottaa, voit aina tulla minun sänkyyni. Yksikään psykopaatti ei uskallaudu minun sänkyni alle."

Lucy puri huultaan leveä virne kasvoillaan, ettei menisi sanomaan jotakin harkitsematonta, kuten tietenkään ei, kun Paulus oli suurin sekopää kaikista. Mies oli sentään rynnännyt asemiehen perään ilman minkäänlaista asetta jolla puolustautua!
"Se on varmasti totta", hän naurahti yrittäen olla tulkitsematta lauseesta mitään sen ihmeellisempää. Hän ei halunnut ajatella Ethania, mutta moinen lausahdus palautti väistämättä mieleen sen, miten Ethanin huulilta nuo sanat olisivat tarkoittaneet jotain aivan muuta kuin mitä Paulus niillä tarkoitti.

Paulus yritti kovasti olla tarkoittamatta sitä, mitä ajatteli. Ei Lucy edes tarttuisi tarjoukseen, joten hänen ei tarvinnut kiduttaa itseään.
Hän tuijotti ruudussa kirkuvia lapsia ja uskomattoman hienosti toteutettua tyrannosaurusta, jonka olisi voinut uskoa eläväksi.

Lucy olisi ihaillut toteutusta, ellei olisi ollut kauhuissaan elokuvan tapahtumien vuoksi. Seuraavalla kerralla hän äänestäisi ehdottomasti romanttisen komedian puolesta, vaikka se tuntuisi suolan hieromiselta haavoihin.
"Oletko katsonut tämän useinkin?" Hän päätti kysyä voidakseen hyvällä tekosyyllä kääntää katseensa ruudusta miehen kasvoihin.

"Jonkun 15 kertaa", Paulus vastasi puristaen Lucyn kylkeensä, kun vaistosi naisen jännittävän, "sanoinhan sen olevan klassikko."

Lucy hymisi ymmärtävään sävyyn ja painautui kiitollisena vasten miestä. Hän ujutti toisen kätensä miehen vatsan yli voidakseen rutistaa miestä takaisin ja hengitti syvään tuttua tuoksua, joka oli kerrasta toiseen yhtä tasapainoinen sekotus hevosia, tallia ja Paulusta.

Mies irrotti kätensä Nemon turkista suoden keksejä silmäilevälle koiralle varoittavan katseen ja kiersi senkin Lucyn ympärille vetäen syvään henkeä. Ei, ei, ei. Keskity elokuvaan. Kammottavan rasittavaan kaaostieteilijään, joka esitti aina itseään ja sydämettömään sivuhahmoon, joka tuli syödyksi kolme, kaksi, yksi… Nyt.

"Papillon on tosiaankin dinosaurus", hän ilmoitti selvittyään järkytyksestä, jota sivuhahmon kohtalo tuotti. Ei sillä, etteikö se olisi ollut ansaittua. Ihan niin kuin Zoe oli ansainnut ilmalentonsa Papillonin selästä.
"Ensi kerralla katsomme jotain vähemmän pelottavaa niin minun ei tarvitse kääriytyä ympärillesi kuin takertuva koala", Lucy naurahti hiljaa vaikkei liikahtanut kauemmas miehestä. Pauluksen kainalossa oli hyvä olla.

"Ei se haittaa", mies mutisi ja rykäisi, "meidänhän pitää katsoa kolme seuraavaakin Jurassic Parkia."

"Hyvä", Lucy nyökkäsi. "En selviäisi niistä ilman", hän myönsi hymyillen. Päivän tunnekuohut tuntuivat vaimentuvan, harhailevat ajatukset katoavan ja puuttuvat palaset loksahdella paikoilleen, kun hän saattoi rentoutua kotinsa sohvalla. Ei ollut mitään syytä kantaa syyllisyyttä, hän ei ollut tehnyt mitään väärää erotessaan Ethanista.
"Dinosauruksissa on kieltämättä jotain hurmaavaa", hän sanoi puolittaisen virneen kera. "Ei tosin silloin, kun ne syövät ihmisiä."

"Eikö juuri silloin?" mies kysyi tuntematta erityistä empatiaa lounaaksi päätyneitä hahmoja kohtaan. Raptorit eivät olleet yhtä näyttäviä kuin rex, mutta aiheuttivat komeita kauhunhetkiä hahmoille avatessaan ovia ja metsästäessään säälittä lapsia.

"Ei, silloin ne ovat pelottavia. Jos ne olisivat pienempiä ja söisivät vain vihanneksia, ne olisivat oikein hauskoja", hän virnisti.

"Ei ihme, kun olet hevosalalla."

Lucy naurahti.
"Onhan meillä aina Papillon", hän virnisti.

"Onneksi se on Ceellä", mies korjasi viitaten Jimenan tallitiimiin. Hän ei ollut tullut toimeen kaistapäisen diivan kanssa.

"Se on ehdottomasti voitto meille", hän nyökkäsi ollen samaa mieltä miehen kanssa. Hän ei ikävöinyt hampaanjälkiä käsivarsissaan ja mustelmia reisissään.

Elokuva päättyi tyrannosauruksen mahtavaan karjuntaan, mutta Paulus ei halunnut päästää irti. Kaikki logiikka käski tekemään niin, ja silti hänen käsivartensa eivät halunneet irrottaa otettaan.

Lucylla ei ollut kiire minnekään, mutta lopputekstien pyöriessä ja miehen silti pidellessä tiukasti kiinni, antoi hän itselleen luvan pohtia, ohikiitävän hetkellisesti, miksi hän oli edelleen Pauluksen kainalossa. Hän tukahdutti moisen pohdinnan herättämät ajatukset vauhdikkaasti ja päätyi sen sijaan kääntämään katseensa mieheen irrottamatta halaavaa otettaan.
"Se oli jännittävä elokuva", hän totesi nielaisten, kun suu tuntui yllättäen kovin kuivalta. Ei ollut mitään syytä jännittää Paulusta. He olivat katsoneet elokuvia ennenkin yhdessä, mutta hän ei ollut varma, kuinka moneen kertaan hän oli kietonut itsensä miehen ympärille näin tiukasti ja näin pitkäksi aikaa. Jossakin kohtaa elokuvaa hän oli vain todennut, että oli turha irrottaa otetta kun hetkeä myöhemmin jokin dinosauruksista päätyisi kuitenkin säikyttelemään häntä.

"Niin", Paulus raakkui, katsahti Lucya ja irrotti otteensa nousten samantien jaloilleen.
"Minä… Minä päästän koirat ulos."

Lucy suoristautui sohvalla miehen ponkaistessa vauhdilla ylös. Hän vilkaisi koiria ja sen jälkeen Paulusta, ennenkö nyökkäsi.
"Joo", hän mumisi, odotti hetken ja kömpi sitten itsekin jaloilleen. Hän venytteli kunnolla vilkaisten lautasta, jolle oli jäänyt muutama keksi. Ehkä olisi parempi nostaa ne keittiön tasolle, niin koirat eivät olisi niin innokkaasti popsimassa niitä omiin suihinsa.

Paulus harppoi ulos ovesta neljä koiraa mukanaan, kolme ulkona kosteassa pimeydessä ennen häntä ja yksi hitaasti ja jäykästi könkäten. Mies hieroi kasvojaan toivoen kirpeän alkuyön ilman selventävän ajatuksena. Ei, ei, ei! Miten hän saattoi olla näin typerä ja itsekäs? Hän harppoi syvemmälle pimeyteen toivoen jonkinlaista selkeyttä.

Lucy sulloi kaikki keksit suureen muovirasiaan, jonka sulki tiiviisti, jotta keksit eivät kuivuisi. Eivät ne montaa päivää ehtisi olla, ennenkö viimeinenkin olisi mennyt parempiin suihin, mutta ne olivat herkullisempia pehmeinä kuin koviksi kuivuneina. Hän pyöritteli käsiään hermostuneena, leikki sormuksella, joka roikkui edelleen pitkässä ketjussa hänen kaulansa ympärillä ja yritti keskittyä kaikkeen muuhun paitsi miettimään, koska Paulus palaisi koirien kanssa ja mitä hän sanoisi miehelle. Pitäisikö hänen edes sanoa mitään? Ei, ei missään nimessä. Hän vain ylireagoi, kun kaipasi niin paljon seuraa ja läheisyyttä. Paulus oli hänen paras ystävänsä, ei mitään muuta.
Mutta vilkaistessaan sohvaa hän ei voinut olla miettimättä, miten hyvältä miehen kainalossa oleminen oli tuntunut. Lucy täytti lasiin raikasta, kylmää vettä, nojasi selkäänsä keittiön tasoon ja kohotti lasin huulilleen yrittäen keskittyä jokaiseen pienimpäänkin liikkeeseen, ihan kuin se ajaisi ihoa pitkin säkenöivän tunteen pois. Hän kohotti toisen kätensä poskelleen, samaiselle poskelle jota Paulus oli koskettanut niin pehmeästi kotimatkalla, ja sulki silmänsä.

Paulus palasi sisään koirat mukanaan, joskin sai odotella Angusta, joka tassutteli kiireettä, hitain ja kulmikkain askelin esiin pimeydestä. Nemo oli käynyt uimassa joessa ja halusi nyt kuivata turkkinsa kiehnäämällä sitä Pauluksen housuihin. Mies vilkaisi ympärilleen melkein hädissään ja mietti voisiko vain lukkiutua huoneeseensa. Hän tiesi olevansa ihmishirviö, mutta hän ei voinut tosissaan kuvitella käyttävänsä poikaystävästään eronnutta, naiivia ja onnetonta parasta ystäväänsä hyväkseen. Se tuhoaisi hänen elämänsä. Ei, jos hän oli todella näin sekaisin, hänen pitäisi vain lähteä Newcastleen.

Lucy säpsähti oven käydessä, ja hetken vain tuijotti miestä, joka asteli sisään. Hän veti terävästi henkeä, laski lasin käsistään keittiön tasolle ja kiirehti huoneensa ovelle kuin yhdellä askeleella. Hän kutsui Angusta pehmeästi ja raotti ovea koiralle hiljaisena toiveena, että harmaa jättiläinen tulisi nukkumaan hänen sängylleen.
"Öitä", hän toivotti pehmeästi pakottaessaan katseensa hakemaan miehen katsetta. Ehkä joskus se, mikä jäi sanomatta, oli tärkeämpää kuin se, mitä hän oikeastaan sanoi. Lucy nielaisi, räpäytti silmiään ja luikahti huoneensa puolelle. Luoja hänen päänsä oli sekaisin. Antaisikohan Effie hänen vaihtaa hevosten liikutusaikatauluja vain sen takia, että hän voisi vältellä Paulusta siihen asti, että saisi typerät ajatuksensa kuriin? Ei tosiaankaan. Hänen pitäisi hoitaa työnsä, vaikka mitä tapahtuisi pään sisällä.

"Öitä", Paulus raakkui kohdaten naisen katseen kovana ja vauhkona. Vasta naisen oven sulkeuduttua hän saattoi hengittää, avasi ovensa ja kiepahtikin ympäri lähtien takaisin ulos. Ei, hän ei lähtisi Newcastleen, sillä se päättyisi vain ongelmiin. Mutta hän voisi liikkua niin kauan, että saisi purettua typeryyden ulos ajatuksistaan. Effie nylkisi hänet elävältä, jos hän tekisi jotain Lucyn suhteen.

Keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Aamuinen koulutreeni Miun kanssa oli sujunut yli odotusten, mistä nainen oli tavattoman ylpeä. Hän hehkui yhä tyytyväisyyttä siinä vaiheessa, kun kiskoi unista irlannincobia perässään kohti tallirakennusta voidakseen lähteä maastolenkille hevosen kanssa, jota sopi kiittäminen niin monesta asiasta. Rain löntysteli hänen perässään vailla kiireen häivää, eikä tuntunut reagoivan ympäristöönsä sen enempää kuin yleensäkään. Lucy ei yrittänyt kiirehtiä ruunaa liikoja, sillä se tuntui väsyttävän hänet nopeammin kuin saisi Rainia kiihdyttämään kävelytahtiaan. Nainen vilkaisi kelloaan lykätessään irlannincobin karsinaan. Siniset silmät laajentuivat niin että tuntuivat putoavan kokonaan päästä. Kello oli jo muutamaa minuuttia vaille yksi. Herra Wolfe oli sanonut saapuvansa yhdeltä ja toivonut, että Cicero odottaisi karsinassaan. Lucy kiepahti kannoillaan, säntäsi noutamaan suuren puoliverisen riimua ja kirosi omaa sähläystään. Miten hän oli saattanutkaan unohtaa? Vastaus oli yksinkertainen: hän oli pessyt Miuta saadessaan ilmoituksen, ja kun se ei ollut vaatinut välitöntä toimintaa, oli hän unohtanut kokonaan. Kunpa Cicero kerrankin antaisi vaivatta kiinni, vaan se tuntui olevan turha toivo.
"Jos Wolfe kyselee, olen hakemassa Ciceroa", Lucy huikkasi ohikulkeissaan Paulukselle. "Yritän olla mahdollisimman nopea", hän jatkoi samaan hengenvetoon ja kiisi kohti tarhaa, jossa vanha kouluruuna laidunsi. Hän joutui juoksemaan useamman minuutin ruunan perässä ennenkö lopulta sai napattua tiukan otteen mustasta harjasta. Cicero ei arvostanut moista lainkaan vaan korskahti tuohtuneena ja kolautti useampaan otteeseen suurella päällään hänen poskeaan. Lucy ei keskittynyt oikaisemaan ruunan käytöstä vaan palasi vauhdikkaasti tallille ja sujautti suuren hevosen karsinaan juuri parahiksi kun huomasi Danielin laskeutuvan yläkerrasta koira jalkansa vierellä.
"Cicero on karsinassaan, herra Wolfe", hän lausahti tervehdykseksi ohittaessaan sokean miehen, joka nyökkäsi. Lucy suuntasi noutamaan harjoja varustehuoneesta kurkistaen palatessaan Nimbuksen karsinaan pahoitteleva hymy huulillaan.
"Sori, meillä kestää vielä Rainin kanssa. Jos haluat mennä Nimbuksen kanssa itseksesi jo edeltä niin en ihmettele."

"En minäkään ole valmis", Paulus vastasi Nimbuksen karsinasta. Hän ei ollut ehtinyt siepata Lucya ja karata, vaan koko konkkaronkka oli lähdössä maastoon. Maybekin oli vaihtanut estetreenin aamulle ja päättänyt ahtautua Choven kanssa mukaan. Mies pyyhkäisi kärpäskimon tamman silkkisenpehmeän karvan vielä pyyhkeellä ja lähti hakemaan varusteita jättäen vapaana karsinassa oleskelevan tamman etsimään pudonneita aamiaisenjäämiä purujen lomasta. Hän oli tottunut kilpahevosten klipattuun sileyteen, mutta Nimbusta ei olisi enää tarpeen parturoida. Tamma näyttäisi kuitenkin hänen silmissään mestarilta vaikka mammuttiturkilla. Paulus katsahti happamasti naurettavan etuoikeutetun tytön perään, kun tämä talutti tummanpunaruunikon täysiveritamman ulos, ja pujahti Nimbuksen karsinaan naksauttamaan hevosen kiinni ja varustamaan sen. Voisi toivoa, että osa porukasta ehtisi jo kadota, mutta toivo oli luultavasti turhaa. Oliver ja Tango olivat tosin mukavaa seuraa eikä Nathankaan ollut päätynyt miehen pahalle puolelle ammattimaisena työntekijänä, mutta Hook oli kammottava eläin eikä Nimbus kaivannut ylimääräisiä syitä säpsyä.

Lucy väläytti leveää hymyä Paulukselle ja suuntasi Rainin karsinalle. Hän harjasi tuuhean karvan kasvattaneen irlannincobin vauhdikkaasti kiitellen onneaan siitä, etteivät kaikista kylmimmät säät olleet vielä uhkailleet läheisyydellään. Jos Rain olisi ollut täydessä talvikarvassa, ei pikainen sutaisu harjalla olisi tehnyt yhtään mitään. Hän puhdisti suuret kaviot, mutta ei vaivautunut puhdistamaan tupsuja niin tarkkaan, kunhan vain tarkisti ettei mikään jäänyt hiertämään tai muutoin painamaan hevosta. Ei tupsujen aina tarvinnut hohtavan valkoiset olla, varsinkaan kun suuntana oli maasto. Hän oli törmätä Hookin kylkeen ruunan korskuessa keskellä tallikäytävää, pahoitteli pikaisesti Nathanille ja ohitti ylikierroksilla käyvän säikyn urpon kaukaa. Onneksi tuo sekopää ei enää ollut hänen vastuullaan.
Lucy varusti Rainin nopeasti, kiskoi kypärän päähänsä ja kävi pikaisesti mielessään läpi kaiken, mitä tarvitsi maastoon. Eiköhän hänellä ollut kaikki mukanaan. Nainen nappasi pitkän kouluraipan otteeseensa ennenkö lähti kiskomaan irlannincobia tallipihalle, joka oli täynnä elämää. Hän vältteli Hookia, jonka selässä istuva mies näytti rauhallisuuden perikuvalta ja heilautti itsensä kirjavan ratsun selkään. Kylmäverinen Rain ei näyttänyt sopivan maastoletkaan sitten mitenkään, kun mukana oli toinen toistaan menestyneempiä, siroja kilparatsuja ja ainakin yksi ylikierroksilla käyvä ja mörköjä keksivä puoliverinen. Lucy vilkaisi Paulusta ja pyöräytti silmiään. Olisivatpa muut lähteneet omille teilleen. Hän olisi mieluummin tehnyt rauhallisen maastolenkin kaksin Pauluksen kanssa, mutta nyt moisesta ei tainnut olla toivoakaan. Tummanruunikko Tango tosin lukeutui myös rauhallisempaan väestöön, joten ehkä ainakin he kolme voisivat nauttia oikein rennosta maastosta, vaikka muut sähläisivätkin mitä sattuu.

Paulus oli somistanut Nimbuksen sävysävyyn kulkevalla kinuskilla ja ruskealla eikä voinut ihailematta tahratonta, entistä kilpahevosta seisauttaessaan sen tallipihalle. Se katseli korvat kääntyillen muita lähtöön valmistautuvia Pauluksen kiristäessä satulavyötä. Sivummalla Chove tanssahteli hoikat jalat elegantisti kohoillen, kun vaaleassa estesatulassa istuva Maybe sovitti jalustimia aamun estetreenin jäljiltä.
"Oletteko valmiina?" tyttö tiedusteli aurinkoisesti siitä huolimatta, ettei sillä hetkellä harmaa, tuulinen ja kolea päivä erityisen hyvää tuulta tallilla ollutkaan inspiroinut.

Lucy lyhensi jalustimia parilla reiällä ja vilkuili ympärilleen. Oliver ja Tango näyttivät valmiilta, sillä mies istui lähinnä epämukavan näköisenä vanhan kilparatsun selässä. Nathan hymyili Mayben tiedustelulle kuin ei huomaisikaan, miten hermostuneen älykääpiön selässä istui.
"Valmista", Lucy vastasi hakiessaan jalustimet jalkoihinsa. Rain ei liikahtanut mihinkään suuntaan ennenkö hän napautti terävästi pohkeillaan asettuakseen letkan hännille. Menkööt reippaammat edellä, hän olisi tyytyväinen loppupäässä. Oliver oli ilmeisesti tullut samaan tulokseen, mutta alistui kohtaloonsa letkan keskivaiheilla. Tango sentään liikkui eteenpäin - ja suoraan, toisin kuin Hook, joka tanssahteli tien laidalta toiselle korkein askelin kireänä kuin viulunkieli.
"Mitä jos jättäydytään todella paljon jälkeen?" Lucy kysäisi Paulukselta virnistäen. Hookin hermostus ei vaikuttanut Rainiin, mutta hän ei halunnut Nimbusparan imevän terävää energiaa ruunasta, joka oli tänään sillä tuulella, että kaikki pelotti.

Paulus hymyili Lucylle harvinaisen lämpimästi, yllättyneenä siitä, että nainen kaipasi samaa kuin hän. Tai halusi ilahduttaa häntä vaistottuaan, että hän toivoi sitä - niin tai näin, mies oli onnellinen. Hän nyökkäsi kuin salaliittolainen ja pidätti Nimbusta toisiksiviimeiseksi kävelemään Rainin ja Tangon välissä. Tammaparka oli ollut tavallista kireämpi ja säikympi kammottavan välikohtauksen jäljiltä ja sen lihakset värähtelivät levottomina tuulen kahistessa metsässä. Chove johti joukkoa väreillen energiaa ottamalla malttamattomia sivuaskelia, viuhtomalla häntäänsä ja nakkelemalla päätään. Tuuli repi Mayben valkeaa ponihäntää ja tamman lyhyttä ratsuharjaa, mutta ei saanut täysiveristä hermostumaan.

Lucy halusi nauttia maastolenkistä mutta tiesi kokemuksesta keskittyvänsä vääriin asioihin, kun seurassa oli Nathan ja Maybe. Oliverin kanssa saattoi vielä roikkua Rainin selässä kuin perunasäkki, mutta edellämenijöiden ratsastusta seuratessa hänenkin selkänsä suoristui ja tuttu kutina kiusasi vatsanpohjaa.
"Unohdin ihan kertoa siivouksen ohessa, mutta Miu oli tänään upea", nainen julisti ylpeyttä hehkuva hymy huulillaan riittävän hiljaisella äänellä, ettei kukaan muu kuin Paulus voisi vahingossakaan kuulla. Hän oli varma, että samaan aikaan maneesissa tanssahdellut Remona ratsastajineen olisi ollut eri mieltä, mutta hän ei välittänyt siitä. Hook kävi vaarallisen näköisesti aivan tien pengermällä, mutta nopeasti Nathan palautti ruunikon ruotuun ja kulkemaan Choven perässä ilman ylimääräisiä sivuloikkia ja teräviä korskahduksia. Olisi ehkä pitänyt käydä ruunan kanssa maastossa aamulla kun oli tuullut vähemmän. Minx ei olisi jaksanut välittää tuulesta, joka sai puiden lehdet kahisemaan ja ensimmäiset kellertäviksi vaihtuvat lehdet jopa putoilemaan.

"Oh? Mitä teitte?" Paulus kysyi kiinnostuneena ja piti silmällä tamman valkeita, kääntyileviä korvia. Se tuntui pitävän silmällä Hookia kuin ohjenuorana siitä, milloin oli syytä pelätä ja säpsähteli sivusuuntaan ruunankin niin tehdessä. Pauluksen tasapaino ja istunta eivät olleet aivan samalla tasolla kuin Nathanilla, joten tamman jonoon palauttaminen vei hetken. Mies pidättikin sitä kulkemaan Rainin rinnalla, vaikka sen reipas askellus olikin viedä heidät jatkuvasti ohi.

Lucy naputteli raipalla tahtia irlannincobin askeliin, jotta Paulus ei joutuisi jatkuvasti pidättelemään tammaa. Chove piti kärjessä yllä reipasta tahtia, eikä Hookilla tai Tangolla ollut ongelmia seurata mukana. Vasta Rain oli se, joka ei olisi millään jaksanut vaivautua moiseen rytmikkääseen askellukseen.
"Taivutuksia lähinnä", Lucy myönsi hymyillen, "mutta ne onnistuivat niin hyvin! Miu tuntui lukevan ajatuksiani. Se oli oikeasti ihan täydellinen."

"Olen onnellinen puolestasi. Ja sen hevosen. Se vaikuttaa paljon onnellisemmalta, kun pääsee tekemään oikeitakin töitä", mies vastasi yrittäen maanitella Nimbusta mielensä voimalla rentoutumaan ja olemaan kyttäämättä ympäristöä. Silti hänkin piti tarkasti silmällä tallitietä ja sitä oikealta reunustavaa, jyrkempää metsäistä rinnettä nähden sielunsa silmin mustan, uhkaavan hahmon ja metsästyskiväärin.
"Voitaisiin varmasti siirtää sinulle useampiakin Miun ratsastuksia."

Lucy hehkui tyytyväisenä eikä voinut mitään sille, että suoristautui Rainin selässä Pauluksen kehujen myötä. Ei hän ollut mikään huippuratsastaja, ei sitten mitenkään, mutta Miun kanssa hän tunsi olonsa taitavaksi aina silloin tällöin. Oli toki päiviä, kun hän ei onnistunut, mutta tänään kaikki oli sujunut kuin tanssi. Hyvistä hetkistä piti iloita.
"Eikä, ihan hyvä näin", hän protestoi iloisesti miehen pohdiskellessa ratsastuskertojen vaihteluja. Hän oli tyytyväinen nykyiseen järjestelyyn. Paulukselle kuului yhtäläinen oikeus nauttia Miun ratsastamisesta. Nainen vilkuili ympäristöään silmäkulmastaan aina silloin tällöin, mutta toisin kuin moni muu letkan ratsastajista, hän vakuutti itselleen kerrasta toiseen, ettei mitään pahaa voisi enää tapahtua. Syyllinen oli saatu kiinni tai säikytelty muualle, ja jokainen rauhallisissa merkeissä sujunut maastolenkki oli vain yksi todiste lisää siitä, ettei ollut mitään pelättävää.
"Lähtisitkö perjantaina leffaan? Sinne tulee uusi komedia, joka on kuulemma tosi hyvä", Lucy kysäisi hymy huulillaan. Ei hänellä ollut ketään muutakaan, jota pyytää leffaseuraksi, kun Bethany oli julistanut juhlistavansa jotakin hänelle täysin käsittämätöntä yliopistoperinnettä koko viikonlopun.

"Totta kai", mies lupasi samalla niin yllättyneenä ja ilahtuneena kysymyksestä, että unohti vannoutumisensa olla lähtemättä kotoa.
"Monelta se menee? Tuo" - hän nyökkäsi jurosti kohti tanssivan täysiverisen selässä istuvaa tyttöä- "on siellä Slovakiassa, joten iltatalli taitaa olla minulla."

Lucy väläytti leveämpää, valkean hammasrivistön paljastavaa hymyä kun mies suostui niin vaivattomasti. Hän kohautti harteitaan.
"Eiköhän me löydetä jokin näytös, joka menee sopivaan aikaan", hän vakuutti hymyillen. Hän voisi aina tehdä lauantain aamutallin Pauluksen puolesta jos leffareissu venyisi liian myöhäiseksi. Pauluksen perjantai olisi kuitenkin pitkä ja raskas, kun hän oli vapaalla ja Maybe kisamatkalla.

"Varmaan", Paulus mukaili, joskin torjuisi tylysti tarjoukset ottaa lauantain aamutalli. Hän ei kavahdellut aamuherätyksiä tai työtaakkaa, joksi ei tosin 11 hevosen hoitoa laskenut. Hänellä ei ollut edes liikutettavia hevosia Mokoa enempää, sillä Chove ja Slips olisivat ratsuttajien ja valmentajien käsittelyssä loppuviikon. Hyvä niin.
"Mikä elokuva siellä menee?"

"Se on uusi komedia, tullut vasta teattereihin. En tiedä siitä oikein muuta kuin että siinä on Robert De Niro ja se on saanut paljon kehuja kriitikoilta", Lucy kohautti harteitaan. Hän oli selaillut elokuvatarjontaa lähinnä tylsyyttään muutamaa päivää aikaisemmin, mutta kiinnostunut näkemästään. Eikä muutama leffakäynti silloin tällöin hänen talouttaan kaatanut. Ei edes heilauttanut, varsinkaan viimeaikaisiin eläinlääkärilaskuihin verrattuna.
"Ei se nyt ihan huono voi olla, kai."

Paulus olisi luultavasti suostunut lähtemään katsomaan mitä tahansa, jos Lucy kerran kauniisti pyysi. Mies vain nyökkäsi ja pidätti sivulle loikkaavaa tammaa, joka säikähti tietä reunustavasta pensaikosta lähtevää varpusparvea. Hän toivoi, että olisi osannut tehdä sen muutenkin kuin takertumalla ohjaan, mutta tasapaino oli mennä eikä mies halunnut tamma ampaisevan tallia kohti, kuten se olisi mielellään tehnyt. Tie yhtyi asfaltoituun maantiehen, jonka laitaa Chove johti joukkoa ja siirtyi raviin letkan käännyttyä hiljaiselle hiekkatielle, joka mateli peltojen ja metsän lomassa.

Lucy oli kiitollinen ratsunsa mielenlaadusta, kun Hook häselsi edellä ja Nimbus säpsyi omiaan vierellä. Tajutessaan, miten letka vaihtoi yksi kerrallaan askellajia, joutui hän kiirehtimään että saisi Rainin liikkumaan ravissa edes siedettävän tauon jälkeen. Ruuna ei voisi jäädä liikaa jälkeen, vaikka ajatus houkuttelikin. Nimbus tuskin arvostaisi kolmea horisonttiin katoavaa hevoskaveria, eikä hän halunnut jäädä aivan yksin, joten parempi roikkua pienen välimatkan päässä muiden takana. Rainin raskas, hidas raviaskel jätti heitä armotta jälkeen, vaikka hän miten hoputti ruunaa liikuttamaan jalkojaan reippaammin. Hook tosin tarjosi hyvän mahdollisuuden ottaa kiinni, kun loikkasi yllättäen sivulle ja kiepahti ympäri palatakseen etujalat laukka-askelien tahtiin harppoen takaisin tallille. Nathan ei tuntunut heilahtavankaan satulassa, pidätti vain ratsun takaisin kiireiseen käyntiin ennenkö käänsi hevosen ympäri ja ravasi Tangon kiinni. Lucy olisi antanut paljon omatakseen moisen vaivattomalta näyttäneen istunnan. Hän yritti keskittyä kirjavaan ruunaan allaan ja unohtaa muut. Hän oli tullut tänne nauttimaan maastosta, ei suinkaan vertaamaan itseään auttamatta taitavampiin ratsastajiin. Sitä paitsi, Miu oli ollut tänä aamuna upea. Ei hän aivan tumpelo voinut olla, kun musta täysiverinen oli liidellyt niin elegantisti avotaivutuksen halki.

Pauluksen istunta ei ollut samaa tasoa. Nimbus korskahti hädissään, kun edellä oleva kaveri lähti pakoon, kiepahti ympäri etujalat ilmassa ja kiihdytti tallia kohti. Mies jäi hevosen kaulalle menettäen toisen jalustimen ja sai tamman pysähtymään vasta asfalttitiellä pudotessaan satulasta ja raahautuessaan pari metriä ohjien päässä. Maybe pidätti pukilla protestoivan Choven pysähdyksiin odottaen kadonnutta ratsastajaa, joka saapui viiden minuutin kuluttua käynnissä pyyhkien nenästään noruvaa verta hihansuuhun.

Lucy kiepautti Rainin ympäri tajuttuaan, ettei Nimbus aikonut pysähtyä. Hän ravasi laiskalla ruunalla kohti tietä pysähtyen vasta, kun näki Pauluksen palaavan. Nainen ei sanonut mitään, käänsi vain Rainin ympäri ja koetti pyyhkiä huolen pois kasvoiltaan palatessaan muiden luokse. Paulus oli kunnossa, Nimbus oli kunnossa, ei ollut mitään hätää.
"Pahoittelut, Paulus", Nathan lausahti rauhallisella äänellä jottei hermostuttaisi ratsuaan enempää. Hookin silmänvalkuaiset välkkyivät jo aivan riittämiin. Ruuna tarvitsisi enemmän liikuntaa, jotta pelkkä tuuli ei saisi sitä sekoamaan sukkiinsa tähän tapaan. Hän käänsi hevosen takaisin kulkusuuntaan ja kannusti liikkeelle pitäen hevosen tällä kertaa teräksisesti hallinnassaan muutamaa sivuaskelta lukuunottamatta. Mies rauhoitteli Hookia matalasti jutellen. Hänen takiaan ei enää kukaan putoaisi tällä maastolenkillä.

"Oma vika", Paulus vastasi harvinaisen anteliaasti ja pyyhkäisi ärsyttävästi vuotavaa nenäänsä. Hänen olisi pakko alistua useammin istuntatunneille, vaikka mies vihasikin kaikenlaista käskyttämistä ja jäkitti luontaisesti vastaan kaikkea, mitä ei ymmärtänyt. Hän siirsi tamman uudelleen raviin, kun letka lähti liikkeelle ja pysyi nyt harjoitusravissa sormet tamman lyhyen harjan lomassa, jotta ei suistuisi uudelleen satulasta. Miehen katse haravoi vasemmalla puolella lähestyvää metsää hakien tummaa hahmoa. Ei kai ollut ihme, jos Nimbuskin pelkäsi rentoutua.

Lucy yritti rentoutua Rainin selässä, mutta vilkuili jatkuvasti Paulusta kuin peläten, mitä miehelle seuraavaksi sattuisi. Eikö elämä ollut jo kolhinut Paulusta riittämiin seuraavaksi vuosikymmeneksi? Olisipa mies istunut varmemman ratsun selässä eikä Nimbuksen, joka reagoi kaikkeen. Tämä maastolenkki olisi ollut niin paljon miellyttävämpi vaikka Rainin ja Miun kanssa. Tai Rainin ja Ivoryn.
"Pitäisikö meidän suosiolla jättää nuo menemään keskenään, jos Hook hermostuttaa Nimbusta entistä enemmän?" Lucy kysäisi pakotettua keveyttä äänessään. Ei hän toki ollut huolissaan miehestä, joka oli täysin kykenevä tekemään kaiken itse ilman pienintäkään loukkaantumisen riskiä.

"Kyllä tämä pärjää." Mies olisi enemmän kuin mielellään mennyt kaksin Lucyn kanssa, mutta lenkkiseurasta irtautuminen olisi kenties epäkohteliasta ja kummallista. Hän kieltäytyi tekemästä sitä sen varjolla, ettei pysyisi hevosen selässä. Paulus silitteli Nimbuksen vaaleaa, lämmintä kaulaa, hengitti syvään ja yritti rentouttaa jalkansa, jotta ei vahingossa puristaisi satulaa ja säikäyttäisi herkkää hevosta. Qashqai oli todellinen haaste, sillä kuumaverinen tulisielu reagoi jokaiseen liikahdukseen.
"Kerro lisää treenistä Miun kanssa", hän kehoitti Lucya.

Lucy ei väittänyt vastaan, sillä kokemus kertoi ettei siitä ollut hyötyä. Hän ei kuitenkaan hoputtanut Rainia aivan samalla tavalla kuin aluksi, mikä sai ruunan hidastamaan hieman ravinsa tahtia ja tiputtamaan heitä yhä kauemmas edellä ravaavasta kolmikosta.
"En tiedä, mitä siitä voi vielä sanoa", hän naurahti pehmeästi uppoutuessaan jälleen lämpimään tunteeseen, jota onnistunut koulutreeni oli saanut aikaan. Se jos mikä auttoi unohtamaan hevosten hermostuneet korskahdukset ja takaraivossa jyskyttävän hiljaisen pelon. "Miu oli uskomaton. En tiedä, mitä tein tänään oikein, mutta se tanssi. Se tuntui tietävän mitä halusin ennenkö ehdin edes pyytää. Onnistuin jopa siksaktaivutuksissa", hän suorastaan hehkui ylpeyttä viimeisen lauseen aikana. Hän ei ollut uskaltanut koettaa puolelta toiselle vaihtelevia taivutuksia muiden hevosten kanssa ikuisuuteen, mutta tänään hän oli laittanut parastaan Miun kanssa ja ori oli toimittanut enemmän kuin hän oli kehdannut pyytääkään. Kasvot hehkuivat onnea, joka oli ollut kateissa viimeisten viikkojen aikana.
"Paulus, se oli oikeasti ihan uskomaton. Unohdin ihan kokonaan, että O'Connor ratsasti Remonaa samassa maneesissa."

Lucyn into oli koskettavaa. Paulus hymyili lämmöllä ja katseli naista ihaillen. Miten Lucy olikaan muuttunut tallille saavuttuaan.
"Voisit ruveta ratsastamaan sitä ainakin viikonloppuisin. Sille tekee vain hyvää saada enemmän liikuntaa ja ratsastaja, joka osaa", mies vakuutti tosissaan ja hyssytti rakastavasti tammaa, joka heilautti päätään korskuen.

Lucy ei voinut peitellä hymyään, joka miehen sanojen myötä levisi, vaikka koettikin purra alahuultaan. Ei hän voisi riistää Miun ratsastamista mieheltä, joka oli tehnyt töitä tallilla kauemmin kuin he muut yhteensä. Mutta jos hän saisi kokea uudelleen saman onnistumisen, useamminkin kuin kerran vuodessa… Olisiko se sen arvoista? Hän puri huultaan uudemman kerran.
"Ehkä", hän myönsi hiljaa. Ehkä hän voisi. Ainakin silloin tällöin. Kun Paulus ei ehtisi ja Miu haluaisi jaloitella. "Jos Corinne antaa luvan, tietenkin." Musta täysiverinen oli Fairchildien ilo ja ylpeys, eikä tosiaankaan ilman syytä.

"Varmasti antaa. Corinne haluaa Miun pysyvän kunnossa vielä kymmenen vuotta. Ei se tarvitse erityistä vapaapäivää, kun meidän maastotkin ovat yleensä tosi kevyitä ja nyt se viikonloppuisin käy vain lauantaiaamuna vähän kävelemässä", Paulus vakuutti ja yritti pitää lantionsa rentona, kun Nimbus otti muutaman hermostuneen sivuaskeleen edellä kulkevien ratsujen kääntyessä vasemmalle ja kadotessa näkyvistä. Tamma hirnahti kimeästi orpoon sävyyn ja kiihdytti pidätteitä vastaan pää korkealla.

Lucy hymisi hiljaa. Ehkä. Ehkä Corinne antaisi Miun hänen ratsastettavakseen ainakin satunnaisesti viikonloppuinakin. Se olisi upeaa. Se olisi oikeastaan täydellistä. Hän rakasti Ivorya enemmän kuin yhtäkään toista hevosta koko tallilla, mutta Miun ratsastaminen vaati häneltä aina jotakin, mitä hän ei Ivoryn kanssa päässyt hakemaan. Nainen napautti raipalla kirjavaa takamusta jotta Rain pysyisi Nimbuksen tahdissa eikä tamma jäisi aivan yksin, vaikka kiihdyttelikin muiden perään.
"Pitää kysyä. Se olisi kyllä ihan täydellistä", hän myönsi hymyillen leveästi. Se ei ehkä tuntuisi niin täydelliseltä sateisina, kylminä päivinä kun hän ei onnistuisi edes vastalaukoissa, mutta aamun jäljiltä moinen ajatus ei käynyt mielessäkään.

"Siitä tulee täydellistä", Paulus vakuutti onnellisena Lucyn puolesta. Hän ei lainkaan epäröinyt, että Corinnella olisi jotain sitä vastaan, että naisen vanha, rakas täysiverinen sai myös älyllisesti stimuloivaa tekemistä ja osaavan ratsastajan, joka ei turhauttaisi hevosta.
"Minun puolestani voit ratsastaa sitä myös arkena minun päivinäni, jos tekee mieli."

Lucy hymyili leveästi miehelle. Hän olisi mielellään halannut Paulusta, joka osoitti jälleen kerran olevansa painonsa verran kultaa, mutta moinen ele hevosen selästä käsin vaatisi akrobaattisia lahjoja, joita hänellä ei ollut. Hän joutui luottamaan siihen, että lämmin hymy riittäisi kertomaan, miten kiitollinen hän oli.
"Eiköhän minulle riitä arkena Rain, Eastcoast, Ivory ja omat päiväni Miun kanssa", Lucy vakuutti hymyillen. Hän unohti kokonaan, miten hevosen selässä oli tarkoitus seurata tietä katseella ja olla valppaana kun unohtui tuijottamaan Paulusta. Onneksi Rain pysyi tiellä ihan ilman ohjastajaakin.

"Hei", mies murahti, kun Nimbus yritti rynniä kulmassa ja kiihdyttää laukkaan nähdessään muut ratsukot kaukana edessä. Tamma ravasi sivuttain hädissään hirnahtaen, kunnes päätyi Rainin perään ja tajusi olevansa edelleen hevosseurassa. Paulus rapsutti hellästi sen harjantyveä.
"Miten sen Eastcoastin kanssa on mennyt?"

Nimbusparka. Rain ei laittanut pahakseen tamman hätäilyä, hörähti vain matalasti kuin kertoen ettei ruunalla ainakaan ollut mihinkään kiire mutta ohitse sopi mennä jos rauhallinen jolkottelutahti ei kelvannut. Kirjava kylmäverinen oli hidastaa vauhtiaan, mutta Lucy napautti pohkeilla ja raipalla pitääkseen ravin tahdin edes jollakin mittapuulla reippaana.
"Paremmin jo, vaikka se kakara onkin yksi maanvaiva", Lucy pyöräytti silmiään ja puuskahti. "Mutta Eastcoast on oikein mukava. Onhan se vähän turta ja useasti täysin kuuro avuille, mutta aika ajoin se näyttää jopa ratsulta."

"Ei kai se ole mitenkään vaarallinen?" Paulus kysyi hälyttyneenä. Hän muisti hyvin tunteen, kun Moko lähti ryöstämään maastossa kuurona avuille eikä halunnut Lucya lähellekään hevosta, joka voisi teloa naisen.

"Ei, ei", Lucy vakuutti nopeasti tunnistaessaan äänensävyn. "Eastcoast on kiltti poika. Ei se varmaan edes osaisi pukittaa kunnolla, vaikka yrittäisi", hän vakuutti nyökäten. Hevonen ei ollut pelottava, ei kuten Hook oli ollut. Eastcoast oli vain… rasittavan kakaran ratsu, joka joutui kärsimään siitä, ettei ratsastaja tiennyt mitä teki. "Se ei vaan aina kuuntele tai ymmärrä pohkeita, ellei sitä potkaise lujempaa. Tai pidätteitä, ellei niitä tee liioitellun suurina."

"Oletko mennyt sillä valmennuksessa? Tai kysynyt valmentajan neuvoa?" mies pohti ja ohjasi Nimbuksen lähemmäs Rainin rauhallista takapuolta. Ehkä tinkerin tyyneys tarttuisi.

"Keskustelin valmentajien kanssa silloin kun se tuli liikutettavakseni, mutta valmennuksiin en ole sillä osallistunut. Tuskin se kakara edes antaisi lupaa", hän pyöräytti silmiään. Ei hän halunnut valmentautua Eastcoastilla vaan Ivorylla, omalla kullallaan. Hän ei tosin halunnut potkia Eastcoastia, mutta joskus oli annettava periksi kun muu ei mennyt jakeluun. Ehkä ruuna oppisi hitaasti herkemmäksi. Ainakin hän toivoi sitä niin itsensä kuin hevosen tähden.
"Mutta eiköhän se siitä", hän mutisi silitellen toisella kädellään Rainin kaulaa. Paksut jouhet olivat venähtäneet turhan pitkiksi mutta hän ei ollut vielä löytänyt itsestään niin paljoa energiaa että olisi lähtenyt nyppimään harjaa. Ei ruuna kilpaillut, joten tuuheasta harjasta ei ollut mitään haittaa. Olipahan jotain mihin tarttua, jos tasapaino meinasi pettää.

Kolme edellä kulkevaa ratsukkoa olivat hävinneet seuraavankin mutkan taakse, kun matka jatkui pitkin tuttua reittiä kohti hiljaista Slaleyä. Nimbus pärskähteli pitäen päänsä valppaasti korkealla ja tepsutti Rainin takana lyhyin askelin, mutta Paulus otti sen voittona, kun pysyi selässä eikä riuhtonut vahingossa tammaa suusta.
"Oletko ratsastanut Flurrya tai Ciceroa tai Dublinia?" Paulus kysyi pitääkseen keskustelun hengissä.

Rainin askellus oli rentoa ja rauhallista, eikä ruuna edes yrittänyt peitellä sitä miten hidasti askeltensa tahtia aina aika ajoin, ennenkö terävä napautus kantapäillä muistutti hevosta siitä, että tupsujalkoja oli tarkoitus liikuttaa eteenpäin.
"En ole", Lucy vastasi harteitaan kohauttaen. Hän ei kaivannut mainittujen hevosten selkään sitten lainkaan. Riitti, kun hän joutui metsästämään Ciceroa tarhasta pitkin päivää Wolfen ilmestyessä ratsastamaan. "Minulla on kädet täynnä näiden kanssa", hän virnisti pienesti. Hänellä oli kaikki, mitä hän voisi kaivata: hieno vanha kilpahevonen, jonka kanssa harjoitella edistyneempää koulua, kaksi harrasteratsua joiden kanssa nauttia rauhallisista maastoista ja yksi puolikuuro pienten kisojen ratsu.
"Joko Nimbus on rennompi?"

"Riippuu mitä tarkoitat sillä", mies vastasi juurruttaen takamustaan vanhaan, ruskeaan estesatulaan, jotta voisi jarruttaa hevosta häilyvällä istunnalla eikä siis vain joutuisi roikkumaan ohjassa.

Lucy vilkaisi olkansa yli tammaa.
"Se ei ole loikkaamassa ohjaan tai kääntymässä takaisin kotiin?" Hän tarkensi vilkuillen hevosta epäluuloisena. Herkkä tammaparka. Voisipa Nimbus rauhoittua, niin tamma nauttisi lenkistä. Ei ollut mukava nähdä hevosia säikkyinä ja jännittyneinä.

"Ei, se on vaan vähän levoton nykyään maastossa", Paulus mutisi rapsutellen hevosen harjantyveä. Kun Slaley aukeni edellä, kolme kadonnutta ratsukkoa tulivat vastaan. Maybe mielellään käytti Chovea myös ihmisten ilmoilla ja uskoi sen olevan hyödyksi myös muille - etenkin Slaleyn kaltainen hiirenhiljainen pikkukylä.

Lucy ymmärsi sen täydellisesti eikä syyttänyt tammaa siitä. Hänkin olisi ollut, ellei olisi itsepäisesti vakuutellut sekopään joutuneen telkien taakse. Nainen pidätti Rainia kun muut lähestyivät ja vilkaisi Paulusta kuin kysyen, kaipasiko mies jotakin Slaleysta vai kääntyisivätkö he muiden mukana takaisin tallia kohti. Rain tiedosti hevoskavereiden saapumisen väräyttämällä korvaansa. Lucy hymyili pienesti silittäessään paksua kaulaa.

Paulus pudisti päätään ja käänsi Nimbuksen ympäri iltapäivästä elottomalla tiellä ja kannusti tamman kohti kotia pitkin maantien piennarta. Sielläkään ei joutunut kohtaamaan runsasta liikennettä; Northumberlandin maaseudulla asumisen etuja.
"Lähdetkö joku päivä mukaan katsomaan Millionairea?"

Lucy käänsi Rainin ympäri miehen esimerkin johdattelemana. Hän puristi pyöreitä kylkiä kevyesti saadakseen ruunan liikkumaan eteenpäin vaikka suunta olikin vaihtunut. Meni muutama askel ennenkö irlannincob reagoi kiristämällä tahtiaan aavistuksen. Se riitti pitämään tupsujalan sirompien maastoseuralaisten tahdissa.
"Ehdottomasti", nainen nyökkäsi hymyillen. Millionaire oli suloinen pikkutamma, vaikka luonnetta punaisella varsalla oli hänen mielestään turhankin paljon. "Se on varmaan kasvanut taas ihan kauheasti", hän pohti muistellen jalkavaa varsaa.

"En nyt tiedä josko kauheasti, mutta onhan se kohta kaksi", Paulus vastasi ja jättäytyi jälleen muiden ratsukoiden taakse, sillä Nimbus ei ollut ennenkään ollut kovin innokas vetohevonen. Nyt joukon johtaminen hermostutti sitä niin, ettei se halunnut kulkea eteen, vaan kiemurteli ja vilkuili kavereita ja säpsyi tuulta.

"On se kasvanut, kaikki pienet eläimet kasvavat aina ihan silmissä", hän hymähti hyväntuulisesti ja pidätteli Rainia, jotta voisi roikkua edelleen Nimbuksen mukana. Hook näytti löytäneen edes toisen aivopuoliskonsa kulkiessaan lähestulkoon rennossa käynnissä edempänä, eikä jäänyt säpsymään jokaista puskan liikahdusta.

Nimbus asettui kulkemaan Tangon perässä, ja Paulus keskittyi tarkkailemaan hevosta ja ympäristöä, jotta ei suistuisi enää uudelleen satulasta. Tamma kulki edelleen pää pystyssä lyhyin askelin, muttei säikkynyt tuttuja peltoja ja metsiä ratsukoiden kääntyessä vasemmalle ja suunnatessa kohti kartanon sisäänkäyntiä.

Lucy vaipui omiin ajatuksiinsa unohtaen kokonaan tarkoituksensa keskittyä ympäristöön. Hän antoi maisemien vaihtua painamatta niistä mitään mieleensä ja nautti Rainin tasaisen askeleen keinutuksesta. Voisipa jokainen työpäivä olla tällainen. Jos hän onnistuisi aina Miun kanssa yhtä hyvin kuin oli onnistunut aamulla, olisi tallityöntekijän arki pelkkää ruusuilla tanssimista. Hän ei edes muistanut, mitä oli siivonnut päivän mittaan ja kenen asiakkaan asioilla oli juoksennellut, kun oli ollut niin keskittynyt kylpemään onnistumisen lämpimässä hehkussa. Edes ajatus seuraavana koittavasta päivätallista ei havahduttanut naista ajatuksistaan, mutta mitä lähemmäs tuttua kartanoa he päätyivät, sitä reippaammaksi Rainin askellus kävi. Kun ruunaa ei joutunut jatkuvasti muistuttamaan kävelemisestä, Lucy katsahti ympärilleen hymy huulille leviten. Kotona jälleen, eikä kukaan ollut päässyt hengestään maastolenkin aikana.
"Vieläkö sinulla on joku liikutettavana?" Lucy kysäisi Paulukselta, sillä oli jo aikaa sitten luopunut toivosta että oppisi hahmottamaan kaikki muiden liikutukset. Jatkuvasti joku hevosista jäi pois joltakin kerralta syystä tai toisesta, joten mitä turhia. Kunhan hän tiesi itse, kenen selkään kipuaisi ja monelta, kaikki oli kunnossa.

"Ei ole", Paulus vastasi nostaessaan jalustimet ylös ja taluttaessaan Nimbuksen sisään. Qashqai olisi lähtenyt jo kohti Slovakiaa ja viikonlopun kisoja. Jamie oli käynyt ratsastamassa Mokon aikaisemmin, joten Pauluksen ei tarvitsisi murehtia. Nimbus heitti päätään terävästi korskahtaen, kun saapui päätykäytävälle, ja mieskin vilkaisi kävelykoneen suuntaan. Sen edustalla kävi hälinä, vaikka paikallaolijoiden liikkeet olivat pakotetun rauhallisia. Mies tuuppasi Nimbuksen karsinaan pyyhkäisten hermostuneelta hevoselta varusteet syliinsä tottuneella liikkeellä ja lähti tarkastamaan tilannetta vajoava tunne vatsanpohjassa.

Lucy nyökkäsi kiskoessaan unisen irlannincobin perässään karsinaan. Ivory odottaisi vielä jaloitteluvuoroaan, mutta hänellä olisi koko iltapäivä aikaa. Nainen riisui Rainin varusteet tottuneesti, mutta vilkuili pääkäytävän suuntaan kulmat kurtistuen. Paikalla pyöri liikaa ihmisiä ja oli aivan liian hiljaista. Tuollainen ihmismäärä sai aina aikaan huutoa ja naurua, mutta nyt keskustelu tuntui unohtuneen kokonaan. Se ei voinut tarkoittaa mitään hyvää. Hän heitti varusteet paikoilleen telineille ja koukuille, ennenkö palasi hiljaisin askelin pääkäytävälle. Mitä lähemmäs kävelykonetta hän ujuttautui, sitä varmempi hän oli siitä ettei tosiaankaan halunnut olla täällä. Nainen pysähtyi eikä saanut pakotettua itseään ottamaan uutta askelta. Hän olisi mielellään paennut paikalta, mutta velvollisuus piti aloillaan. Entä jos häntä tarvittaisiin johonkin? Hän ei tosin keksinyt miksi kukaan kaipaisi häntä, kun paikalla oli ties kuinka paljon pätevämpää väkeä.

Kävelykone rysähteli. Maggie istui seinän vieressä pää raskaasti käsissä ja harmaantunut, vallaton hiuspehko valtoimenaan. Paulus katsoi pysähtynyttä kävelykonetta, osastoa peittävää verta ja levotonta täysiveristä, joka heitteli päätään ja yritti välillä nykiä jumissa olevaa takajalkaansa kalpea työntekijä riimussa riippuen. Funks oli jotenkin onnistunut potkaisemaan hevoset erottavan väliseinämän pois paikaltaan ja jumittamaan jalkansa sen väliin. Iho oli kuoriutunut rullalle, ja valkoinen sukka samoin kuin ympäristö muuttunut punaiseksi. Hevonen alkoi olla kärsimätön, joten sen kummempia miettimättä Paulus pujottautui sisään ja päätti irrottaa jalan. Ehkä hän vammauttaisi sitä lisää, mutta tuskin enempää kuin hevonen itse sitä reuhtoessaan. Mies tarttui vääntyneeseen, metalliseen seinämään ja yritti nostaa sen paikaltaan hauikset pullistuen. Ori reuhtoi lennättäen pitelijäänsä kuin räsynukkea, kunnes metalli antoi periksi ja seinämä irtosi valittaen.

Lucy kuunteli hetken, ennenkö kääntyi kannoillaan ja suuntasi harjaamaan Rainia. Kävelykoneen ympäristöön ei tarvittu enää yhtäkään ylimääräistä käsiparia olemaan tyhjän panttina, joten hänen oli parempi tehdä jotain hyödyllistä. Hän voisi aloittaa päivätallin omien hevostensa osalta ja siirtyä sen jälkeen hoitamaan muiden hevosia, kun rohkeammat olisivat auttamassa kävelykoneen kanssa. Nainen ei sanonut mitään livahtaessaan kirjavan ruunan karsinaan, alkoi vain harjata tuuheutuvaa karvaa rauhallisin vedoin. Tallin ilmapiiri oli kaikkea muuta kuin levollinen, mutta se ei haitannut Rainia, joka tuntui nuokkuvan karsinassaan.
Sawyer pujottautui kävelykoneen luokse ja vapautti täysiverisen päätä pitelevän työntekijän, jonka kädet huusivat jo armoa. Pitkä, voimakas nainen tarttui kaksin käsin riimunnaruun ja piteli hevosta aloillaan Pauluksen työskennellessä. Jalan vapautuessa ori sinkosi itsensä eteenpäin, mutta Sawyer ei päästänyt irti vaikka naru poltti kämmenet punaisiksi. Hän vilkaisi Paulusta rauhallisena kuin tämä olisi täysin tavanomainen tilanne, josta he löysivät itsensä useasti päivän mittaan. Hevosten lähellä ei auttanut antaa pienenkään eleen kertoa vaarasta, sillä eläimet olivat perin taitavia lukemaan elekielen pieniä värähdyksiä.
"Eläinlääkäri on matkalla", hän ilmoitti tunteettomalla, pettävän rauhallisella äänellä vilkaistessaan veren peittämää jalkaa, jolle eläin ei laskenut lainkaan painoa.

Paulus ei kommentoinut, otti vain vastaan vauhkona hyppelevän takaosan, joka lyttäsi hänet vasten seinää ja jäi orin takaosan viereen odottamaan. Mies silitteli punaruskeaa, kiiltävää karvaa ja tunsi hiljaista myötätuntoa Maggieta kohtaan, joka ei vain löytänyt oikeaa hetkeä toteuttaa unelmaansa kenttäratsastuksesta.

Sawyer piteli tiukasti kiinni riimunnarusta, eikä antanut Funksille mahdollisuutta lähteä liikkeelle. Toki ori voisi aina koettaa onneaan, mutta näin pienessä tilassa ja kolmella jalalla täysiverinen ei mahtaisi mitään. Hän ei voinut vapauttaa toista kättään silittääkseen hien kostuttamaa kaulaa, mutta katseli rauhallisena älykkäitä silmiä, joiden valkuaiset vilkkuivat näkyvillä. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut tai miksi, mutta sillä ei ollut väliä. Nyt oli tärkeintä pitää vauhko eläin hallinnassa ja odottaa ammattilaisten saapumista. Tällaisten tilanteiden takia oli hyvä, kun heillä oli oma eläinlääkäri puhelinsoiton päässä, mutta tänään siitäkään ei ollut ollut apua, sillä Hills oli kadonnut kuin maan nielemänä. Newcastlesta tuntui kestävän yllättävän kauan autolla, kun hitaasti matelevia minuutteja laskevat pitelivät vauhkoa hevosta otteessaan.
"Voisi olla hyvä saada hevonen pesukarsinaan", entinen sotilas totesi vilkaistessaan punaiseksi värjäytynyttä sukkaa. Ei hän mitään hevosten ensiavusta tiennyt, mutta oletettavasti samat periaatteet pätivät kuin ihmisten haavojen kohdalla. Puhtaus olisi ensiarvoisen tärkeää, eikä kylmäyksestä voisi olla haittaa.

Niinpä mies siirsi kävelykoneen seinämiä niin, että hevonen saataisiin peruutettua pois tilasta ja käytävälle. Hänestä sen siirtäminen näin vauhkossa tilassa oli aavistuksen hurjaa, mutta Sawyerillä näytti olevan tilanne hallinnassa.

Sawyer kohotti leukansa, tarttui toisella kädellään orin nenäpiihin ja käänsi päätä sivuun pakottaessaan hevosen peruuttamaan horjahdellen käytävää kohden. Funks peruutti askeleen, ennenkö korskahtaen riuhtaisi päätään ja kieltäytyi väistämästä mihinkään suuntaan. Sawyer vilkaisi hevosta, vapautti päätä pitelevän kätensä ja muutamalla sulavalla liikkeellä riisui tallin logolla varustetun takkinsa. Hetkeäkään epäröimättä hän heitti vaatekappaleen orin päähän ja sitoi hihat tiukasti orin leuan alle, välittämättä siitä miten riimunnaru poltteli kättä hevosen riuhtoessa päätään. Nainen tarttui uudemman kerran hevosen nenäpiistä, jota viininpunainen kangas peitti, ja lähti ohjaamaan oria ulos kävelykoneesta. Hän otti rauhallisia, määrätietoisia askeleita orin pään vierellä selkä suorana eikä suonut ajatustakaan sille, mitä voisi tapahtua kun ympärillä olisi enemmän avointa tilaa. Se oli selvää, ettei ori rauhoittuisi rautaisen verenhajun keskellä koskaan, eikä eläinlääkäri voisi työskennellä kävelykoneen raunioissa, joten jos siirto jouduttaisiin joka tapauksessa tekemään, miksei sitä saattanut yrittää nyt kun hän ei ollut joutunut pitelemään riuhtovaa hevosta aloillaan kymmeniä minuutteja. Nainen piteli tiukasti kiinni sekä orin päästä että riimunnarusta, kun kävelykoneen pehmeä pohja vaihtui kopisevaksi tallikäytäväksi. Funks viskoi päätään, muttei uskaltanut sännätä suuntaan tai toiseen kun takki peitti kaiken näkyvyyden. Sawyer ei odottanut sen kauempaa vaan johdatti hevosen perässään pesukarsinaan ja riisui takin vasta kun ketjut pitelivät oria molemmilta puolilta aloillaan. Funks näytti yhtä vauhkolta kuin kävelykoneessakin, mutta ainakin ori oli nyt pesukarsinan keskimmäisessä välikössä. Hän ei irrottanut otettaan riimunnarusta, jonka oli jättänyt kiinni riimun alimmaiseen lenkkiin. Oli hyvä säilyttää tiukempi kontrolli oriin, vaikka molemminpuoliset ketjut estäisivätkin hevosta karkaamasta mihinkään.

Paulus suuntasi avaamaan hanan ja ryhtyi huuhtomaan hevosen repaleista takajalkaa. Pesutilan erillisiksi pesupaikoiksi jakavat metallikaiteet kolisivat, kun Funks tempoili ketjuissaan.

Sawyer katsoi punaiseksi värjäytyvää vettä pidellessään tiukasti kiinni riimunnarusta, jotta Funksilla olisi mahdollisimman vähän liikkumavaraa. Orille ei tekisi hyvää tanssahdella ympyrää ja no, ei hänellä ollut muutakaan tekemistä. Nainen oli melko varma että tämä oli yksi niistä tilanteista, joita hänen kallonkutistajansa oli kehottanut välttämään hinnalla millä hyvänsä.
"Eläinlääkäri saapui", Lucy ilmestyi nurkan takaa tummaan pukuun pukeutunut kopea Ryan Radclyffe perässään. Mies näytti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä työtehtäväänsä kantaessaan laukkua olallaan. Hän oli joskus ajatellut Rosings Parkin olevan hieno ja hyvä asiakaskunta, mutta käsiteltyään toinen toistaan karmaisevampia eläimiä, oli hän kironnut valintaansa opiskella hevosten anatomiaa.
"Pidelkää sitä aloillaan", mies ilmoitti kopeasti aukaistessaan salkkunsa ja kiskoessaan kumihanskat käteensä. Lucy peruutti kauemmas valmiina pakenemaan paikalta. Päivätalli odotti yhä tekijöitään eikä ajatus vauhkon Funksin käsittelystä herättänyt suurta intoa.

Funksilla ei ollut aikomusta seistä aloillaan eikä Paulus voinut sitä syyttää. Mies kyräili kopeaa tulijaa epäluuloisena ja syytti Hillsiä luottamuksen pettämisestä. Missä se juoppo oli, kun sitä tarvitsi?

Lucy katosi paikalta kaikessa hiljaisuudessa kun eläinlääkäri suuntasi tutkimaan repaleista takajalkaa. Sawyer piteli kiinni hevosen päästä vapauttaen riimunnarun. Hän kietoi vahvan käsivartensa suuren pään ympärille pidelläkseen läsipäätä aloillaan edes niiltä osin, vaikka levottomille jaloille hän ei mitään voinutkaan. Radclyffe väisti useamman kerran hiljaa kiroten, kun takajalkaansa varova ori loikkasi kohti pesupaikkoja erottavia kaiteita. Sawyer piti ajatuksensa ominaan, muttei voinut mitään sille, miten suupielet kääntyivät aavistuksen ylöspäin kylmän huvittuneeseen hymyyn. Radclyffe oli valinnut väärän ammatin.

Paulus seisoi sivussa kädet puuskassa jakaen Sawyerin mietteet. Hänen myötätuntonsa vyöryi Maggien suuntaan: suurisydäminen nainen ei olisi ansainnut uutta vastoinkäymistä. Toivottavasti ori ei olisi peruuttamattomasti vammautunut - mutta tilanne ei näyttänyt hyvältä.

Radclyffe puhdisti haavoja parhaansa mukaan, mutta siinä tuntui kestävän ikuisuus kun mies väisti kauas orista jokaisen pienenkin liikahduksen säväyttämänä. Eläinlääkärin varovaisuus ei auttanut rauhoittelemaan vauhkoa hevosta, mutta jossakin kohtaa kopea mies tuntui muistavan rauhoittavien olevan juuri tällaisia tilanteita varten. Muutamaa pistosta ja hetken odottelua myöhemmin orin pää laskeutui alemmas eikä takaosa seilannut hallitsemattomasti puolelta toiselle. Radclyffe näytti varsin tyytyväiseltä itseensä puhdistaessaan loput runnoutuneesta jalasta. Sawyer vilkaisi Paulusta ja sen jälkeen hevosta, jonka pää painui jatkuvasti raskaampana vasten lihaksikasta hartiaa. Orin silmissä oli lasinen katse.
"Hoidin hevostesi päivätallin Lucyn kanssa", Oliver saapui ilmoittamaan Paulukselle pyyhkien likaisia käsiä housuihinsa. Mies vilkaisi Funksia kulmiaan kurtistaen. Näyttipä hevonen oudolta, kun sen silmissä ei ollut tuttua pilkettä. "Ja Nathan hoiti sinun hevosesi, Sawyer", mies lisäsi. Hän ei tiennyt kumpi näky oli oudompi: Sawyer tukemassa Funksin päätä olallaan vai Funks ties missä pilvessä rauhoittavista.
"Tarvitsen käsiparin avuksi", Radclyffe ilmoitti tyytymättömällä äänellä vilkaisten kolmea tallityöntekijää. Eikö näiden hevoshullujen olisi kuulunut parveilla hänen apunaan ihan ilman pyyntöjäkin?

Paulus astui Sawyerin viereen pyytäen katseellaan vaihtaa paikkoja naisen kanssa. Hän ei luottanut kykyynsä olla körmyttämättä vastenmielisyyttä väreilevää eläinlääkäriä ja halusi olla lähellä pitkäaikaista vastuuhevostaan sen hädän hetkellä, vaikka nyt täysiverinen olikin aivan muissa maailmoissa, varsin onnellisesti.

Sawyer siirtyi sivuun vapauttaakseen paikkansa Paulukselle. Hän vilkaisi Oliveria kohottaen aavistuksen toista kulmaansa, mikä sai blondin miehen peruuttamaan puoli askelta. Nainen hyväksyi vastauksen ja siirtyi äänettömästi eläinlääkärin avuksi pitelemään mustaa häntää sivummalla kun Radclyffe työskenteli haavoja puhdistaessaan. Mies näytti parsivan pahimpia repaleita kasaan huolimattomin tikein, mistä Sawyerin teki mieli huomauttaa. Hänellä oli reidessään todistus siitä, miten sotaoloissakin oli mahdollista tehdä siistimpiä tikkejä kuin mitä mies pisteli täysiverisen jalkaan. Vaan mitäpä hän hevosista tiesi. Ainakin Funks oli nyt rauhallinen, eikä loukkaisi itseään pahemmin riuhtoessaan. Oliver jatkoi matkaansa käytävää pitkin lähinnä varmistaakseen, ettei tallilla ollut enää muuta tehtävää. Tällaiset tapaturmat kun tuntuivat aina sekottavan kaikkien aikataulut.
"Selvä, eiköhän se ollut siinä", Radclyffe totesi aivan liian pitkän ajan kuluttua, jos Sawyerilta kysyttiin. Mies venytteli suoristautuessaan ja palasi käytävän puolelle kumihanskoja riisuen. Nainen siirtyi Funksin toisella puolen ulos pesukarsinasta ja vilkaisi Paulusta kuin kysyen, pärjäisikö mies itsekseen hevosen (ja epämiellyttävän eläinlääkärin) kanssa vai jäisikö hän hiljaiseksi varjoksi pesukarsinan seinustalle.

Paulus vain tuijotti Radclyffeä halaten orin kaulaa hevosen pää hartiallaan leväten.
"Tässäkö paras, mitä pystyt tekemään?"

Radclyffe kohautti harteitaan. Mitäs oli mennyt telomaan itsensä.
"Pitäkää sen haavat puhtaina. Se sai tujun annoksen antibioottia, mutta katsotaan mitä tapahtuu. Ruhjeet olivat yllättävän syviä", mies vastasi pakatessaan tavaroitaan. Eläinlääkäri halusi pois tallilta ennenkö joku toinen yksinkertainen eläin menisi telomaan itsensä. "Joku tulee tarkistamaan sen huomenna." Hän ei tulisi, jos vain voisi mitenkään välttää sitä.

"Sawyer, katsoisitko jos löydät jonkun ammattitaitoisen eläinlääkärin?" Paulus kysyi murhanhimo hampaiden lomasta hiipien ja tuijotti Radclyffeä silmät sirrillään.

Radclyffe naksautti salkkunsa lukot kiinni ja soi varsin kylmän ja ylimielisen hymyn Paulukselle. Siinähän huuteli likaisissa vaatteissaan, puolikuollut kaakki niskassaan. Häntä moinen ei liikuttanut lainkaan. Sawyer ohitti eläinlääkärin eikä vaivautunut pahoittelemaan törmätessään olkapää edellä miehen kroppaan. Radclyffe sihahti hampaidensa lomasta hakiessaan tasapainoaan ja hieroi hartiaa, johon nainen oli törmännyt yllättävällä voimalla. Typerät hevosihmiset.
"Etsit turhaan ketään muuta, tuo hevonen tuskin kävelee enää koskaan. Olisi armollisempaa ampua se nyt", Radclyffe tuhahti napatessaan salkun kantoonsa. Mies tiesi saavansa puhuttelun klinikalla käytöksestään ja toisen luennon siitä miten asiakkaita tuli kohdella, mutta juuri nyt sillä ei ollut väliä. Hän ei ollut alunperinkään halunnut tulla tänne.

Jos Paulus ei olisi kannatellut rakkaan hevosen päätä, hän olisi käynyt Radclyffen päälle. Sen saattoi lukea selvästi synkistä kasvoista.
"Sinuna lähtisin kävelemään", mies murisi silittäen jännittynein käsin hevosen sileää, klipattua kaulaa.

Mies ei tarvinnut toista kehotusta, vaan kääntyi kannoillaan ja marssi ulos tallirakennuksesta. Hän nousi kiiltävään valkeaan autoonsa ja pohdiskeli turvavyötä kiinnittäessään vaivautuisiko kukaan tallin työntekijöistä valittamaan hänestä - ja vaikka joku valittaisi, uskoisiko sitä kukaan? John ei ollut ollut kovinkaan tyytyväinen häneen viime aikoina.
"Helvetin sekopäät", mies kirosi kun musta auto liukui pysähdyksiin hänen kohdalleen pölypilven saattelemana. Hän oli ollut juuri lähdössä liikkeelle tien sivusta! Radclyffe oli aukaisemassa ikkunaa kirotakseen kuljettajaa entisestään, kun tunnisti autosta rivakasti nousevan lyhyen naisen, joka nappasi mukaan salkun ja katosi tallirakennukseen. Nähtävästi nainen oli saanut ratkottua hätätapauksensa maaseudulla, kun oli ehtinyt tännekin. Mitä lellitty amerikkalainen kuvitteli täällä tekevänsä, siihen hänellä ei ollut vastausta, mutta eipä se häneltä pois olisi, jos Amerikan ihme haluaisi leikkiä sankaria ja epäonnistuisi katkerasti.
Evelyn kiisi suorinta tietä pesukarsinalle Oliverin osoitettua suunnan, josta Funks löytyisi. Naisen päällä oleva harmaa huppari oli kuivuneiden veritahrojen peitossa ja kasvoilla oli useampi tumma juova.
"Rauhoitettu?" Hän lausahti tervehdykseksi nyökätessään hevosta kohden ja siirtyi tuijottamaan takajalkaa purkaen vauhdikkaasti salkkunsa sisältöä tasolle. Nainen pyyhkäisi kämmenselällään nutturalta karanneita hiuksia pois kasvoiltaan ja katsoi ensimmäistä kertaa kunnolla miestä, joka piteli Funksin päätä. "Radclyffen ei olisi pitänyt koskaan tulla", hän murisi ja kiskoi hanskat omiin käsiinsä. Hän hoitaisi hevosen alusta alkaen uusiksi, sillä ei luottanut kollegansa kykyihin lainkaan. Hän oli yrittänyt äänestää Radclyffeä ulos klinikalta viimeiset kolme kuukautta, mutta muut eivät olleet valmiita luopumaan paperilla tahrattomasta eläinlääkäristä vielä. Vaikka hän ei ollut luotettavin eläinlääkäri mitä maa päällään kantoi, ainakin hän välitti potilaistaan ja teki aina parhaansa. Nainen kosketti hellästi runnottua jalkaa ja pudisti päätään kiroten hiljaisella äänellä itsekseen Radclyffen ammattitaidottomuutta.

"Joo", Paulus vastasi värittömästi ja halasi lujasti rentona roikkuvaa päätä yrittäen pitää sisäisen myllerryksen hallinnassa. Hän oli haljeta raivosta, mustasta verenhimosta, joka mylläsi peittääkseen pelon ja menetyksen tuskan. Kilpahevoselle ei tehnyt koskaan hyvää repiä jalkaansa palasiksi - ja Funksin kaltainen energinen ikiliikkuja ei selviäisi pitkästä karsinalevosta ilman vahvoja huumeita.

Evelyn työskenteli nopeasti ja tehokkaasti, näyttäen aiemmin jalan parissa pyörineen miehen vastakohdalta. Vasten kasvoja huitaiseva häntä ei saanut naista edes säpsähtämään, eikä hän jäänyt tuijottamaan ruhjeita puhdistaessaan niitä. Hän vilkaisi pahoitellen Funksin päätä kohden. Hevosparka.
"Joudun aukaisemaan nämä tikit", nainen varoitti synkällä äänellä katsellessaan jalkaa koristavia tikkejä, jotka Radclyffe oli parsinut huolimattomasti kasaan. "Ne eivät kestäisi pienintäkään liikahdusta Funksin osalta ja jättäisivät kammottavan ruman arven", hän mutisi napatessaan pieniteräisen veitsen käteensä. Pinsettien ja veitsen avulla hän aukoi tikit aloittaakseen kursimisen alusta siistein, tasaisin pistoin.
"Miten se teloi itsensä näin pahasti?"

"Jotenkin potkaisi jalkansa jumiin kävelykoneen seinän ja erottajan väliin", mies totesi sivellen jalopiirteisen pään läsin rajoja ja pään hienostunutta luustoa.

Evelyn irvisti pistellessään neulaa läpi herkästä ihosta. Funksparka.
"Raukkaparka", hän mumisi keskittäen katseensa työhönsä. "Tee minulle palvelus ja soita klinikalle raivoissasi", Evelyn totesi päättäessään tikkaamisen. "Minua ei kiinnosta vaikka Radclyffe olisi käyttäytynyt mallikkaasti, hauku hänet silti lyttyyn Johnin tai jonkun muun kuullen, sillä hän ansaitsee huudot jo pelkästään siitä, miten huolimattomasti oli puhdistanut haavat." Nainen veti syvään henkeä rauhoittaakseen itsensä. Hän taputti punertavaa lautasta arvioiden jalkaa vielä kertaalleen.
"Minun sanani ei paina enää paljoa, joten jos Radclyffestä haluaa eroon, jonkun muunkin on oltava tyytymätön."

"Effie voi tehdä sen", Paulus mumisi. Hän luultavasti saisi jo moitteet omasta käytöksestään eikä hänen palautteensa ollut niin rakentavaa, että kukaan ottaisi sitä tosissaan ellei pelännyt saavansa selkäänsä. Effien partakoneenterävä kieli ja armoton argumentointi toimisivat paremmin.
"Kuinka paha se on?" mies kysyi suu kuivana.

Evelyn nyökkäsi. Se kävisi kyllä. Häntä ei kiinnostanut, kuka soittaisi, kunhan joku tekisi sen. Hän oli viime viikolla joutunut hoitamaan miehen virheestä kärsinyttä hevosta, eikä tosiaankaan halunnut joutua siihen tilanteeseen uudestaan.
"Kaksi haavaa yltävät aina jänteisiin asti", nainen huokaisi hiljaa ja asteli lähemmäs orin päätä. Hän pudisteli pienesti päätään. "Olen pahoillani Paulus. Jos ne tulehtuvat, ei ole pienintäkään toivoa että jalan liikkuvuus palautuisi lähellekään normaalia. Mutta ei anneta vielä periksi. Pidetään haavat puhtaina ja toivotaan, etteivät ne pääse tulehtumaan. Minä puhdistin ne uudestaan. Jos kaikki sujuu hyvin, ainoa jälki mikä tästä jää voi olla valkea arpikarva."

Mies silitteli hevosen kaulaa.
"Miten se hoidetaan muuten?"

Evelyn vilkaisi oria.
"Pidetään se sisällä. Yritetään pitää jalkaa mahdollisimman vähän siteissä, mutta jos on pakko niin kääritään jotain suojaamaan sitä lialta. Kunhan haavat alkavat parantua, pääsee se liikkumaan. Jos ne eivät tulehdu, ei sen tarvitse seistä montaa päivää", hän lisäsi toiveikkaana. Funksin olisi paras parantua. Vallaton ori oli mukava tapaus, eikä tosiaankaan ansainnut tällaista kohtaloa. Hetkeksi ajatukset harhautuivat Effieen - miten ystävä oli reagoinut kuullessaan Funksin onnettomuudesta? - mutta nopeasti hän palautti keskittymisensä hevoseen.
"Nyt ei auta kuin toivoa parasta. Yritän saada Johnin huomenna vilkaisemaan sitä, sillä hän jos kuka tietää, mitä vielä voisimme tehdä Funksin puolesta. Hevoset ovat toipuneet pahemmastakin", hän koetti piristää, vaikka synkkä ääni muistutti, miten hevoset olivat päätyneet monttuun vähemmästäkin. Kuten tamma, jonka puolesta hän oli taistellut tänään vain todetakseen, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Funks ei olisi yksi menetetty sielu lisää tälle päivälle, hän vannoi katsoessaan komeaa täysiveristä.

"Sisällä seisominen ei ole sen vahvuus", Paulus mutisi ja hieroi suippoja, elegantteja korvia. Maggien hiljaiset nyyhkäyset kantautuivat päätykäytävältä ja saivat miehen huonovointiseksi.

Evelyn epäröi hetken ennenkö kurkotti koskettamaan kevyesti miehen käsivartta.
"Me hoidamme sen kuntoon", hän lupasi pehmeästi ennenkö otti suunnan kohti päätykäytävää vaihtaakseen muutaman sanan lohduttoman omistajan kanssa. Lucy ilmestyi hiljaa käytävältä, painoi päänsä ohittaessaan Evelynin ja vilkuili huolissaan Funksia, ennenkö astahti Pauluksen luokse. Hän ei tiennyt mitä sanoa, sillä mikään hänen suustaan kuuluva ei voisi tehdä tilannetta paremmaksi. Niinpä nainen vain kietoi kätensä miehen ympärille tiukkaan halaukseen painautuen lämpimänä vasten Pauluksen selkää. Evelyn pitäisi huolta Maggiesta ja hän Pauluksesta, niin mies voisi keskittyä pitämään huolta hevosesta, joka ei voinut auttaa itseään.

Paulus tuijotti vain ontosti eteensä Evelynin koskettaessa hänen jäykkää, jännittynyttä käsivarttaan, mutta yritti pehmentää olemustaan tuntiessaan Lucyn selkäänsä vasten. Hän irrotti hetkeksi toisen kätensä Funksin kaulalta ja painoi sen Lucyn käsien päälle, ennen kuin palautti sen lämmintä hevosta vasten. Mikä kamala päivä. Hän ei voinut rentoutua tai puhua yrittäessään taistella tunnemyrskyä hukuksiin jonnekin pimeälle puolelleen. Hän vihasi sitä, kun hevoset kärsivät. Vihasi sitä.

Lucy painoi poskensa vasten miehen hartiaa ja hengitti syvään. Hän ei voinut tehdä muuta, mutta hänen oli tehtävä jotakin, ja Pauluksen halaaminen tuntui ainoalta asialta, missä oli edes jotakin järkeä. Hän olisi mieluusti ottanut osan miehen kantamasta taakasta omille harteilleen, mutta hän ei voinut tehdä sitä. Hän vihasi avuttomuuttaan. Joku toinen olisi varmasti osannut sanoa jotakin, mikä olisi auttanut Paulusta. Seistyään pitkään aloillaan, hän veti värähtäen henkeä.
"Olen pahoillani", hän sanoi hiljaa huulet miehen hartiaa hipoen kun hän ei halunnut irrottaa otettaan. Vedettyään vielä kerran syvään henkeä, hän irrotti hitaasti kätensä miehen kropan ympäriltä peruuttaakseen kauemmas ja antaakseen Paulukselle aikaa käsitellä tunteitaan yksinään.

Paulus olisi mielellään vetänyt Lucyn takaisin tai vastannut edes jotain. Hän ei kuitenkaan kyennyt liikkumaan ja oli melkein helpottunut yksinäisyydestä, sillä koki harvinaisen vaikeaksi pitää itsehillintänsä kontrollissa. Mies katseli tyhjin silmin tuttua hevosta ja tunsi kuristuvansa tunteeseen. Mitä tässä pitäisi tehdä? Ori joko lähtisi pitkälle ja vaivalloiselle toipumisen taipaleelle tai teloisi itsensä vain pahemmin ja nukutettaisi. Kumpikaan vaihtoehto ei ollut hyvä.

Sunnuntai 27. syyskuuta, aamupäivä

Oli hyvin epätavallista, ettei sunnuntaisin vapaapäivää viettävää Paulusta tarvinnut hätistää pois tallilta. Mies oli tehnyt vapaapäivästään huolimatta aamutallin Mayben ollessa Slovakiassa Qashqain ja Socksin kanssa sekä huoltanut aikaisemmin viikolla jalkansa runnoneen täysiveriorin. Maggie vieraili hevosen luona sinnikkäästi ja uskoi melkein vauhkolla epätoivolla sen toipuvan, mutta Paulus tunsi väistämättömän. Ori ei suostunut olemaan aloillaan, edes kolmella jalalla; siteet ärsyttivät sitä, tikit kutittivat ja karsina sai sen hyppimään seinille energiaansa. Haavat osoittivat tulehtumisen merkkejä, ja hevonen onnistui avaamaan jalkansa uudelleen joka toinen päivä. Mies ei halunnut katsella sitä tietäen, että komea, elinvoimainen eläin olisi pian poissa. Niinpä hän palasikin Lodgeen edes hellimättä Nimbusta ja istui vain sängyllään tyhjyyteen tuijottaen elämän lysyyn painanein hartioin.

Lucy oli ajatellut nukkuvansa pitkään, mutta se jäi ajatuksen tasolle kun hän heräsi omia aikojaan aamusta. Hän ei halunnut lähteä tallille liian aikaisin, ei nyt kun työntekijöiden keskuudessa leijui tumma pilvi joka painoi raskaasti jokaisen hartioita. Kukaan ei ollut tyytyväinen tilanteeseen, eikä kukaan toivonut tätä Funksille. Hän lähtisi tallille vasta kun siellä olisi tekemistä niin paljon, ettei hän ehtisi ajatella täysiveristä, jonka jalka oli riekaleina. Ivory saisi ylimääräisen vapaapäivän, mutta se ei ollut haitannut aiemminkaan ruunan elämää. Nainen asteli lattialaudat hiljaa naristen keittiön puolelle, täytti vedenkeittimen ja napsautti sen päälle. Odotellessaan veden kiehumista hän nojaili keittiön tasoon yrittäen hukuttaa kalvavan tunteen mihin tahansa muuhun. Kuten vaikka ajatukseen Eastcoastista, joka olisi tänään taas valmennuksessa kamalan omistajansa kanssa. Se ei toiminut, mutta ainakin kohina kertoi veden kiehuvan. Lucy kurkotti hyllyltä itselleen suuren kupin, kaatoi sen täyteen höyryävää vettä ja hetken epäröityään nappasi toisenkin mokoman. Hän heitti teepussit kuppeihin, kaivoi kaksi pientä lusikkaa laatikostosta ja värähti, kun metalli kilahti vasten posliinia. Ääni tuntui tavattoman kovalta hiljaisessa Lodgessa. Pyjamapukeinen nainen asteli teekuppi kummassakin kädessään Pauluksen ovelle ja kolautti polvellaan ovea muutamaan kertaan pyytäessään lupaa tulla sisään.

Paulus ei vastannut, mutta Foxy teki sen miehen puolesta innostumalla olettamastaan merkistä olla avuksi ja kiiruhti läimäisemään ovenkahvaa etutassuillaan. Valkean puuoven keinahtaessa sisään, bordercollie ei odottanut kutsua, vaan kiiruhti matalana maata myöten ja häntä liehuen suukottelemaan sängynreunalla istuvaa miestä, joka tuntui havahtuvan vasta koiran kielen pyrkiessä suuhun. Mies hymyili vaisusti silittäessään silkkistä, mustavalkoista turkkia rauhoittavasti ja vilkaisi ontosti Lucyn suuntaan.

Lucy hymyili vaisusti innokkaalle koiralle, joka piti selkeästi huolta miehestä ja oli laskenut hänet sisään. Nainen tönäisi oven kiinni jalallaan, vaikka eipä heillä erityisemmin seuraa yhteisessä asunnossaan ollut, ja asteli sängyn laidalle ojentaen kuumaa teekuppia miehelle. Hän ei tiennyt mitä sanoa, joten istahti vain sängyn reunalle ja toivoi, että voisi tehdä enemmän. Tuntui turhalta kysyä, mitä Funksille kuului. Tuskin sen parempaa kuin lauantai-iltana.
"Nukuitko ollenkaan?" Hän päätyi kysymään sanoakseen edes jotain kun nyt kerran oli jo miehen huoneeseen itsensä kutsunut.

Foxy kiemurteli miehestä väreilevästä energiasta levottomana tämän polvien välissä lipoen karheita käsiä melkein maanisesti. Paulus ei nostanut katsettaan koirasta ottaessaan haluttomasti vastaan teekupin ja yritti estää bordercollieta kippaamasta sitä päällään. Hän kohautti olkiaan vastauksena Lucyn kysymykseen.
"Tarpeeksi", hän vastasi ääni karheana pitkästä hiljaisuudesta.

Lucy nyökkäsi hiljaa ja kohotti teekupin huulilleen, vaikka kuuma neste polttikin ikävästi kurkussa. Hän vihasi omaa avuttomuuttaan, sitä ettei tiennyt mitä sanoa tai miten sanoa se melkein yhtä paljon kuin sitä, ettei voinut tehdä mitään, mikä tekisi tilanteesta paremman. Ei ollut mitään keinoa saada mies unohtamaan kohtalo, joka roikkui Funksin yllä päivä päivältä tummempana, myrskyisämpänä pilvenä. Hän kurkotti vapaalla kädellään koskettamaan pehmeästi käsivartta. Hänellä ei ehkä ollut sanoja, mutta ainakin hän voisi näyttää olevansa edelleen täällä miestä varten.
"Hyvä", hän päätyi sanomaan vaikkei tilanteessa mitään hyvää ollutkaan.

Avuttomuus lamaannutti Pauluksen. Hän ei voinut tehdä mitään. Se ajoi hänet hulluksi. Hän katsoi käsivarrelleen laskeutunutta kättä silmäkulmastaan tuntien hukkuvansa mustaan lohduttomuuteen sisällään, jätti teekupin lipastolle ja sulki Lucyn käden oman kätensä sisään.

Hän halusi hukuttaa miehen lämpimiin halauksiin ja toivottomiin lupauksiin paremmasta huomisesta, mutta sanat takertuivat kurkkuun. Asiat eivät järjestyisi kuin taikaiskusta. Niin ei käynyt kuin elokuvissa, eikä tämä ollut valkokankaan glamouria nähnytkään. Toivo alkoi jo olla katoava luonnonvara. Nainen kurkotti laskemaan oman teekuppinsa lattialle sängyn viereen voidakseen kääntyä kunnolla Pauluksen puoleen.
"Mitä ikinä tapahtuukaan, et ole yksin", Lucy sanoi värähtävällä äänellä. Hän ei halunnut edes ajatella, mitä voisi tapahtua, mutta elämä ei aina antanut vaihtoehtoja. Niinpä hän keskittyi lämpimään käteen omansa luona ja siirsi teekupista vapautuneen kämmenen Pauluksen kädelle. Hänen pienemmät kämmenensä eivät koskaan riittäisi peittämään miehen omia, mutta se ei estänyt yrittämästä.

Paulus nosti tyhjän, lohtua epätoivoisesti etsivän katseensa Lucyn käsistä tämän silmiin. Kaikki muukin tuntui merkityksettömältä. Mies hipoi karheilla sormenpäillään naisen leukaperää.

Naisen suupielet värähtivät kevyesti ylöspäin miehen eleestä, joka oli yllättävä muttei epämieluinen. Hän nielaisi sanat, jotka yrittivät karata huulilta. Hän ei halunnut olla se, joka antaisi turhaa toivoa lupaamalla jotakin, mikä olisi heidän ulottumattomissaan. Pauluskin tiesi paremmin kuin uskoa siihen, vaikka hän miten väittäisi Funksin tulevan kuntoon.
"Olen pahoillani", hän sanoi hiljaa pitäen pehmeän katseensa miehen silmissä.

Sisäinen, musta myllerrys heijastui miehen eriparisista silmistä, jotka hakivat nyt lohtua ainoasta löytämästään paikasta. Sormenpäät piirsivät linjan naisen leualta poskipäälle ja liukuivat sitten niskalle, kun Paulus yritti vetää Lucya lähemmäs. Hän halusi painaa otsansa vasten naisen otsaa, koskettaa tämän kasvoja, tuntea kauan kaipaamansa ihon vasten omaansa.

Lucy tunsi hukkuvansa miehen katseeseen, muttei suostunut kääntämään katsettaan muualle. Hän oli valmis sukeltamaan pää edellä eriparisten silmien myllerrykseen, jos se auttaisi Paulusta. Hän jännittyi tuntiessaan miehen sormien siirtyvän niskan puolelle valmiina armottomaan kutitukseen, mutta sitä ei koskaan kuulunut. Rentoutuen hän nojasi lähemmäs miestä uhraten vain puolittaisen ajatuksen sille, miten tämä ei ehkä ollut ihan sitä, mitä tarkoitettiin kun sanottiin ystävien olevan läsnä. Hän ei välittänyt moisista, sillä Paulus oli tässä ja kaipasi lohtua, tukea, mitä tahansa mikä auttaisi jaksamaan iltaan. Lucy vapautti toisen kätensä siirtääkseen sen silittämään karheaa poskea, hengitys kurkkuun takertuen. Oli niin monta kysymystä, jotka hän halusi esittää, mutta sanat eivät järjestäytyneet kokonaisiksi lauseiksi. Eikä niiden tarvinnutkaan. Hän painoi kevyesti otsansa vasten miehen otsaa ja veti värähtäen henkeä silmät kiinni painautuen.

Miehellä oli historia typeryydestä. Hän ei suostunut ajattelemaan, kun oli hukkumassa mustuuteensa. Hän ei uhrannut ajatustakaan sille, miten väärin toimi parhaillaan. Tällä hetkellä hän halusi olla itsekäs. Paulus hengitti hetken Lucyn hengenvetoja ennen kuin haki huulillaan tämän huulia kovana ja janoisena.

Lucy ei voinut sanoa olevansa yllättynyt, kun tunsi miehen huulet omillaan, sillä se olisi vaatinut täydellistä tilannetajuttomuutta. Enemmän hän oli yllättynyt siitä, miten itse reagoi. Hän oli olettanut jännittyvänsä ja etsivänsä pakotietä keinolla millä hyvänsä, mutta nyt hän vastasi suudelmaan eikä olisi vetäytynyt kauemmas, vaikka miehen käsi ei olisikaan levännyt hänen niskaansa vasten. Se tuntui oikealta, luonnolliselta, kuin he olisivat tehneet tämän tuhannesti ennenkin. Siitä huolimatta hän katkaisi suudelman terävästi ja vetäytyi kauemmas katsoen Paulusta sadat ajatukset ja tunteiden sekamelska sinisissä silmissä tanssien.
"Paulus", hän sanoi hiljaa kuin pyytäen, vaikkei tiennytkään mitä hän pyysi. Hän pyyhkäisi peukalollaan miehen karheaa poskea yrittäen saada kiinni ajatuksista, jotka tuntuivat olevan yhtä aikaa mahdottoman kaukana ja lähellä. Hän ei tiennyt, mitä hän halusi, eikä miehen läheisyys auttanut lainkaan.

Mies irrotti otteensa hitaasti, vastentahtoisesti ja katsoi Lucya epätoivoinen, huutava nälkä silmissään. Hän laski katseensa ja kääntyi pois.
"Anteeksi", hän totesi ontosti, nousi jaloilleen ja harppoi oleskelutilan puolelle, missä autonavaimet kilahtivat kulhossa miehen kahmaistessa ne käteensä.

Lucy räpäytti silmiään katsoessaan, miten mies harppoi ulos huoneestaan. Ennenkö ajatukset saivat kiinni tilanteesta, oli nainen jo jaloillaan ja lähes juoksemassa miehen perään epätoivoisena. Hän ehtisi ajatella myöhemmin, mutta nyt olisi tärkeintä pysäyttää Paulus ennenkö mies lähtisi autonrattiin ja päätyisi tappeluun jollakin pimeällä kujalla Newcastlessa.
"Paulus, odota", hän pyysi tarttuen miehen käsivarteen ja harppoessaan Pauluksen kulkureitille tukkeeksi. Hän ei tiennyt mitä sanoa, joten nousi varpailleen ja kietoi käsivartensa miehen kaulaan vetääkseen miehen huulet vasten omiaan. Mitäs oli niin pitkä.

Hetken Paulus oli tunkemassa Lucyn ohi, mutta nainen pysäytti miehen myrskyävät ajatukset. Hän vastasi epäröimättä suudelmaan ja painoi Lucyn vasten eteisen seinää lukiten naisen syliinsä. Pieni ääni muistutti, ettei Lucy halunnut tätä.

Siinä Paulus oli väärässä, sillä Lucy halusi. Hän ei ollut suostunut myöntämään sitä edes itselleen pelätessään kaikkea, mikä voisi mennä pieleen, mutta nyt pelolle ei jäänyt sijaa. Funksin puolesta pelkääminen oli riittämiin. Hän ujutti sormensa tummanruskeiden hiusten lomaan lähes epätoivoisena. Jos hän irrottaisi, katoaisiko Paulus? Seinä selän takana muistutti, ettei tämä ollut pelkkää kuvitelmaa.

Miehen karheat kädet kulkivat pitkin naisen kylkiä ja selkää. Hengitys ei ollut kulkea. Hän halusi Lucya niin, että sattui. Ehkä naistakin sattui, kun hän nosti tämän hajareisin syliinsä ja painoi lujasti seinää vasten. Ehkä hänen epätoivoinen kovakouraisuutensa pelotti. Ehkä hän oli hyväksikäyttämässä rakastamaansa naista. Hän halusi jatkaa kaikesta huolimatta. Halusi ihan helvetisti.
Paulus lopetti äkisti antaen Lucyn jalkojen koskettaa maata ja vetäytyi askeleen kauemmas lukiten Lucyn kuitenkin edelleen seinää vasten vahvalla käsivarrella, joka rutisti rystyset valkoisina naisen paidan kangasta. Hän tuijotti ovea hengästyneenä, epäuskoinen lamaannus kasvoillaan ja irrotti kätensä naisesta kuin tämä olisi polttanut. Mies juoksutti epätoivoiset kädet hiuksiensa läpi, vilkaisi Lucya vauhkoa anteeksipyyntöä silmissään ja harppasi ulko-ovelle. Hänen oli pakko päästä pois täältä.

Lucy luotti Paulukseen. Hän luotti mieheen enemmän kuin oli luottanut kehenkään vuosiin ja tiesi, ettei mies satuttaisi häntä. Paulus pitäisi hänestä huolta eikä antaisi minkään pahan koskettaa häntä. Hän kietoi jalkansa miehen ympärille eikä välittänyt poltteesta keuhkoissaan. Ei hänen tarvinnut hengittää, ei kun Paulus oli siinä, piteli häntä otteessaan ja-
Hän ei ollut varma, miten pysyi jaloillaan joutuessaan yllättäen kannattelemaan jälleen omaa painoaan. Nainen haukkoi henkeään tuijottaessaan miestä, ja kohotti kätensä koskettaakseen kasvoja. Hän ei saanut sanoja suustaan, mutta hän halusi koskettaa Paulusta, kertoa että kaikki oli kunnossa, mutta mies ei ollut enää siinä. Lucy ei löytänyt itsestään voimaa juosta toista kertaa miehen perään. Ei, kun hän joutui tukeutumaan seinään pysyäkseen pystyssä.

Siinä Lucy oli väärässä. Paulus itse oli paha. Mies oksetti itseään eikä voinut käsittää, mitä oli mennyt tekemään, kun kiihdytti kohti Newcastlea perheen pienellä, punaisella henkilöautolla. Hän ei voinut luottaa itseensä Lucyn lähellä. Hän tuhoaisi vielä naisenkin. Hänen oli pakko päästä pois täältä.

Lauantai 3. lokakuuta 2015

Viikko oli raahautunut eteenpäin niin hitaasti, ettei se ollut tuntunut liikkuvan lainkaan. Lucy oli viettänyt perjantaisen vapaapäivänsä kaukana tallilta ja kartanolta, eikä ollut palannut ennenkö ulkona oli ollut jo sysipimeää. Päivä Newcastlessa Bethanyn riepoteltavana kaupasta toiseen ja kahvilasta seuraavaan ei ollut onnistunut pyyhkimään mielestä kaikkea sitä, mikä odotti kotona. Hän oli nukkunut levottomasti, kierinyt sängyssään aamuyön tunneille ja herännyt pienimpäänkin ääneen lakanat jalkojen ympärille sotkeutuneina. Siitä huolimatta hän oli raahannut itsensä ylös ja tallille heti kun oli ollut varma, että aamun maastolenkille lähtijät olivat menneet. Hän ei ollut ratsastanut Ivorya, mutta hän oli vienyt ruunan keskelle metsää ja etsinyt lohtua hevosesta, joka oli hamunnut kesän jäljiltä viimeisiä vihertäviä ruohotupsuja. Hän ei tiennyt, miten kuluttaisi koko päivän tallilla, mutta hän tekisi sen jotenkin. Vaihtaisi paikkoja valmennuksissa avustavien kanssa tai ottaisi vastaan jonkin elämää suuremman haasteen, joka pitäisi hänet kiireisenä koko päivän. Ehkä hän voisi käydä läpi löytötavarat, tai siivota kuivaushuoneen, jonne oli eilisten sateiden jäljiltä kasaantunut ties kuinka monet loimet - ilman mitään merkintää hevosesta, jolle ne kuuluivat.
Hän palasi ruunansa kanssa tallille vasta lounasaikaan ja vei hevosen jatkamaan laiduntamistaan kaviokavereidensa seuraan. Hänen työpäivänsä alkaisi, eikä hän voisi vältellä sitä loputtomiin. Paulusta hän oli valmis välttelemään, kuten oli tehnyt koko viikon. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, mitä sanoa tai mistä edes aloittaa. Niinpä oli helpompi livahtaa ulos huoneesta aina kun huomasi miehen lähestyvän. Lucy asteli pääkäytävää ilmoitustaululle, vilkaisi valmennuksia ja tuli siihen tulokseen, ettei häntä kaivattaisi apuna siellä tällä hetkellä. Loimien pariin, siis. Hän asteli kuivaushuoneen ovelle ja pujahti huoneeseen, jonka järjestys oli kärsinyt edellisen päivän kuurottaisten sateiden kasteltua toiveikkaina kentällä pyörineitä ratsukoita. Hän siirtyi ensimmäisen telineen luokse antaen käsiensä juosta pehmeällä fleecellä kokeilemassa, oliko ohut loimi kauttaaltaan kuiva. Tämän hän sentään tunnisti, sillä heillä oli ainoastaan yksi hevonen koko tallissa, jonka päälle joutui heittämään silmiäsärkevän pinkin, leopardikuvioidun fleeceloimen.

Loimitelineen takaa paljastui jokseenkin hölmistynyt Paulus. Edellinen viikko oli ollut yhtä helvettiä. Hän oli menettänyt sekä rakkaan hevosen että parhaan ystävänsä. Hänen olisi pitänyt vain puhua Lucylle palattuaan kotiin edellisenä sunnuntaina, mutta hän ei ollut sanallisesti lahjakas ja pelkäsi vain päätyvänsä tekemään jotain typerämpää kuin mitä oli jo tehnyt. Hänen oli vaikeaa kestää Funksin onnettomuuden peruuttamattomuutta ja odottamista avuttomana ja hyödyttömänä eikä hän voinut puhua asiasta, koska pelkäsi murtuvansa. Hevosta yritettiin rauhoittaa, jotta se ei tuhoaisi itseään, mutta haavan tulehtuessa kaikesta puhtaanapidosta huolimatta, toivon aika alkoi olla ohi. Tiistaina ori avasi jalkansa uudelleen eikä edes Maggie voinut enää vaatia sen paikkaamista. Täysiverinen ei enää koskaan kilpaisi, hyppäisi, nelistäisi tai edes kävelisi ontumatta. Jalan käytön palauttaminen olisi vaatinut kuukausien rauhallista, onnekasta toipumista. Kipulääkitys ei peittänyt tulehduksen ja vamman tuomaa tuskaa hevosesta. Jatkaminen ei ollut oikein ennen energiselle, elinvoimaiselle hevoselle, joka oli menettää järkensä muutaman päivän seisomisen jälkeen. Paulus oli mielellään ajattelematta tiistaita, kun hän piteli lohdutonta, voimatonta naista käsivarsillaan valon sammuessa täysiverisen älykkäistä, eriparisista silmistä. He sirottelivat orin tuhkat Maggien tilalle, tuulenpieksemille nummille. Paulus oli sen päivän poissa töistä. Niin oli Effiekin. Maggien unelma oli ohi.
Paulus oli kävellyt Miun kanssa Thackerray Farmille aamuisella maastolenkillään, mutta itkusta tukkoisen naisen oli selvästi tehnyt pahaa nähdä hevonen. Niin hänenkin olisi ollut. Helvetin epäreilu elämä. Onneton mies oli pysytellyt hiljaa omissa oloissaan, kun Lucykin selvästi vältteli häntä. Nyt hän räpäytti silmiään, poimi orin mustapilkullisen fleeceloimen mukaansa ja nyökkäsi jäykän asiallisesti naiselle.

Lucy säpsähti tajutessaan, ettei ollut yksin kirjavien loimien keskellä. Hän harkitsi kääntyvänsä ympäri ja liukenevansa paikalta Romeon loimi sylissään (vaikka syitä sille, miksi hän olisi hakenut lihavan friisiläisen loimen oli nolla), mutta jäi aloilleen. Paulus oli ollut hänen paras ystävänsä eikä mies ansainnut niin läpinäkyvää välttelyä. Ei, vaikka hän tunsi tukehtuvansa edes kuvitellessaan, mitä Pauluksen päässä mahtoi liikkua. Mies oli hoitanut Funksia niin pitkään, ja nyt vallaton punaruunikko ei ollut enää täällä. Kukaan ei enää hoitanut Funksia.
Miehen jäykkä nyökkäys sai Lucyn irrottamaan otteensa loimesta ja tarttumaan sen sijaan vahvaan käsivarteen, jotta Paulus ei katoaisi. Ehkä hänen olisi pitänyt antaa miehen mennä, mutta hän ei halunnut katsella loittonevaa selkää ja tietää, että hänen olisi pitänyt tehdä jotakin. Sanoa jotakin. Mitä tahansa, jotta mies ymmärtäisi miksi hän oli niin hukassa. Vaan miten selittää jotakin, mistä hänellä itselläkään ei ollut pienintäkään aavistusta? Tajuttuaan olleensa hiljaa aivan liian pitkään, antoi Lucy kätensä pudota miehen käsivarrelta. Alahuultaan purren nainen kääntyi takaisin rääkyvän ruman loimen puoleen.

Paulus tarttui putoavaan käteen puristaen sen varovasti sormiensa sisään. Hänkään ei osannut sanoa mitään. Kuolema oli osa elämää. Paskoja asioita tapahtui. Se ei kuitenkaan antanut oikeutta kohdella Lucya niin kuin hän oli tehnyt.
"Anteeksi", hän pyysi kankeasti ja hyvin tosissaan.

Kesti hetken, ennenkö hän sai irrotettua katseensa Romeon loimesta ja kohotettua sen Pauluksen eriparisilmiin. Hän pudisteli pienesti päätään alahuuli yhä valkeiden hampaiden välissä. Ei miehen kuulunut pahoitella. Hänen kuului.
"Älä", hän kielsi hiljaa henkäisten. "Minun pitäisi pyytää anteeksi, ei sinun." Mies oli joutunut elämään läpi painajaismaisen viikon eikä hän ollut tehnyt mitään auttaakseen. Hän oli vuosisadan surkein ystävä tai edes ihmisolento.

"Mitä sinä selität?" mies kysyi kulmiaan kurtistaen. Anteeksipyytäminen oli tarpeeksi vaikeaa ilman, että kohde kitisi ja väitti vastaan.

Lucy käänsi kokonaan selkänsä loimelle, josta näkisi painajaisia seuraavana yönä ja keskittyi sen sijaan mieheen, joka vaati selityksiä.
"Minun olisi pitänyt edes yrittää auttaa, jotenkin", hän vastasi voimatta pidellä katsettaan enää miehen kasvoissa. Hän antoi sen valua loimeen, joka Pauluksella oli käsissään ja mietti, pitäisikö hänen vain päästää mies jatkamaan töitään. Lisätä tämä kohtaaminen loputtoman tuntuiseen listaan syistä miksi vältellä miestä.

"Auttaa missä? Kukaan ei voinut tehdä mitään", Paulus sanoi ontosti, "mutta minun ei olisi pitänyt… Tehdä niin sinulle."

"Olisin voinut auttaa sinua", nainen vastasi pehmeästi. Miten, sitä hän ei tiennyt, mutta hänen olisi pitänyt tehdä jotain Pauluksen hyväksi. Välttelystä ei ainakaan ollut ollut mitään apua miehelle. Hän pudisti päätään. "En muista valittaneeni", hän vitsaili ontuvasti.

Mies laski katseensa ja tajusi puristavansa edelleen Lucyn sormia kädessään. Hän irrotti otteensa vatsahakoisesti.
"En olisi saanut käyttää sinua niin. Olen pahoillani."

Lucy kaipasi Pauluksen kättä heti kun mies irrotti otteensa. Hän halusi kurkottaa kädellään ja koskettaa miehen poskea, hartiaa, käsivartta, mitä tahansa, mutta käsi tuntui raskaalta roikkuessaan vasten reittä.
"Minä en ole", nainen vastasi varmuudella, jolla yllätti itsensäkin. Vaikka hän oli ehtinyt pyöritellä ajatuksia päässään liiankin pitkiä aikoja yön pimeydessä, oli hän tiennyt heti ettei hän ollut pahoillaan. Siitä oli tuntunut olevan loputtoman pitkä matka asian myöntämiseen ääneen, mutta hän oli ollut väärässä. "Älä siis pahoittele."

Paulus naurahti ontosti, astui puoli askelta lähemmäs ja hipaisi Lucyn poskipäätä karhealla peukalolla.
"Olet liian kiltti. Onko kukaan koskaan sanonut siitä?"

Huulilla käyvä puolittainen hymy oli lämmin, vaikkakin kuihtui yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin. Viikko oli ollut kaikkea muuta kuin hymyilemistä rohkaiseva.
"On varmaan", nainen kohautti harteitaan. Hän oli ollut kiltti koko elämänsä, joten oli luonnollista olettaa jonkun sanoneen niin aiemminkin. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään väliä, sillä muiden huulilta sanoilla ei ollut samaa merkitystä, samaa arvoa hänelle. "Kiitos." Hän astahti lähemmäs miehen lämmintä kehoa valmiina kietomaan kätensä tiukkaan rutistukseen, mutta pysähtyi kesken liikkeen epävarmana. Puolen sekunnin pohtimistuokio päättyi siihen, kun hän kietoi kätensä miehen ympärille. Ei hän voisi heidän asioitaan enempää sotkea vaikka yrittäisi, joten ei yhdestä halista harmiakaan voisi olla.

Se ei ollut kohteliaisuus, mies oli aikeissa sanoa, mutta nielaisi sanansa. Hän hyväksyi halauksen hieman varautuneena, sillä ei voisi hyväksikäyttää Lucyn ystävällisyyttä uudelleen - tai menettäisi naisen vielä lopullisesti. Paulus kiersi kätensä kevyesti Lucyn ympärille ja salli itsensä haudata nenänsä hetkeksi tämän hiuksiin, ennen kuin ryhdistäytyi.

Lucyn mielestä se oli kohteliaisuus, eikä hän olisi kuunnellut miehen vastaväitteitä. Hän painoi poskensa vasten miehen rintaa ja hengitti syvään vahvojen käsivarsien suojassa. Tässä oli hyvä olla. Hän olisi mielellään jäänyt siihen vaikka koko päiväksi, mutta sellaista mahdollisuutta ei tarjottu, ei kun oli oikeita töitä tehtävänä. Hänen pitäisi päästää Paulus jatkamaan töitään. Kohta.
"Paulus", hän sanoi pehmeästi kääntäessään päätään niin että saattoi katsella miehen kasvoja alaviistosta. "Olen täällä sinua varten. Jos haluat puhua tai mitä tahansa, olen täällä." Se ei ollut aivan se anteeksipyyntö, jonka hän oli kuvitellut sanasta toiseen iltaisin sängyssään, mutta se oli jotakin. Hän ei välttelisi miestä, ei enää.

Mies liikautti olkapäätään vaivaantuneena ja vältti naisen katsetta. Hän ei ollut hyvä puhumaan. Luoja tiesi, miten Lucyn aikaisempi tarjous lohduttaa häntä oli ollut päättyä. Paulus taputti kömpelösti naisen selkää ja yritti vetäytyä kauemmaksi, vaikka olisi mielellään rutistanut tämän rintaansa vasten.
"Mennyttä ei voi muuttaa", hän mutisi.

Lucy antoi käsiensä pudota jälleen kyljilleen, kun mies vetäytyi kauemmas. Hän peruutti askeleen säilyttäen katseensa miehen kasvoissa ja järsi huultaan.
"Ei niin", hän myönsi nyökäten. "Mutta tulevaisuuteen voi vaikuttaa."

"Mistä puhut?" Paulus kysyi hämmentyneenä. Hevonen oli kuollut. Se ei voisi muuttua.

Lucy hymyili pienesti ja kurkotti koskettamaan miehen kämmenselkää siroilla sormillaan. Hän nielaisi katsellessaan työn karhentamaa suurta kämmentä.
"Siitä, että minä olen nyt tässä. Jotenkin, jossakin vaiheessa, asiat järjestyvät", hän sanoi hiljaa. He surisivat Funksia vielä pitkään, etenkin Paulus ja Effie, jotka olivat tunteneet hevosen kaikista pisimpään, mutta jonakin päivänä orin karsinan näkeminen ei kiertäisi sisuskaluja solmuun vaan muistuttaisi kaikista niistä hauskoista hetkistä, joita hevosen kanssa oli koettu.

"Tiedän", mies vastasi katsahtaen naista pahoillaan. Lucy oli niin kiltti, naiivi ja uhrautuvainen - miten Paulus onnistuisi suojelemaan Lucya häneltä, jos naisella ei ollut lainkaan itsesuojeluvaistoa?
"Olen pahoillani siitä, mitä tein", hän toisti tietäen, että tekisi niin uudestaankin.

Lucy kohotti sormensa painaakseen sen vasten Pauluksen huulia kun mies pahoitteli jälleen. Hän pudisti päätään ja astahti jälleen lähemmäs miestä, vaikka pieni ääni muistuttikin, ettei tulella kuulunut leikkiä ellei halunnut polttaa sormiaan.
"Ja minä en ole. Kävimme tämän keskustelun jo", nainen muistutti.

Lucyn pehmeä sormi hänen huulillaan sai sähköiskun kulkemaan miehen läpi. Hän katsoi höyrähtänyttä, häntä edelleen lohduttavaa naista turhautuneena.
"Sinun pitäisi olla", Paulus mumisi eikä voinut olla hipomatta sormillaan Lucyn vyötäröä, vaikka tiesi tekevänsä jälleen väärin. Kun oli onneton, oli niin kovin helppo heittäytyä itsekkääksi.

"Miksi?" Lucy kysyi kallistaen päätään. Hän juoksutti sormensa miehen huulilta leukaperiä pitkin kunnes saattoi pujottaa sormensa tummien suortuvien sekaan. Nainen nojautui lähemmäs miestä tietämättä mistä oli löytänyt rohkeutta, mutta hän aikoi nauttia siitä nyt kun kerrankin uskalsi tehdä jotakin.

Pauluksella oli järkevä, aikuinen vastaus valmiina. Hän oli tuhovoimaista myrkkyä, joka tappoi kaiken kauniin ympäriltään. Jos Lucy yrittäisi lohduttaa häntä näin, nainen katuisi sitä vielä. Paulus oli aivan liian itsekäs, aivan liian äkkipikainen eikä suostuisi enää luopumaan naisesta, jos saisi tämän omakseen edes hetkeksi. Hän erehtyi katsomaan naisen kasvoja, hengittämään tämän tuoksua ja päätti jälleen olla itsekäs. Miehen kädet kiertyivät naisen vyötärölle, ja hän kumartui painamaan huulensa naisen huulia vasten.

Jos Paulus oli itsekäs tehdessään jotakin, mihin hän antoi kaiken suostumuksensa, sitten hänkin oli itsekäs halutessaan miehen tekevän niin. Hän vastasi suudelmaan kietoen molemmat kätensä paremmin miehen niskaan. Lucy ei tiennyt voisiko tätä laskea miehen lohduttamiseksi, sillä hän haluaisi tätä joka tapauksessa, vaikka Paulus olisi maailman onnellisin ihminen. Hän olisi mielellään jäänyt siihen, miehen suudeltavaksi, maailman loppuun saakka, mutta todellisuus muistutti olemassaolostaan käytävältä kantautuvina kavion kolahduksina. Hän irrottautui haluttomasti suudelmasta ja joutui todella kieltämään itseään, ettei painaisi huuliaan vielä kertaalleen miehen omia vasten.
"Minun piti siivota tämä tila", hän mutisi yrittäen niellä sopimattoman naurahduksen, joka uhkasi karata huulilta. Tässä ei ollut mitään hauskaa. Tämä viikko oli suoraan helvetistä, eikä tyttömäinen kikatus sopinut sellaisen keskelle. Silti hän huomasi, ettei saanut kunnolla pyyhittyä hymynhäivettä huuliltaan.

Paulus vain tuijotti Lucya naisen irrottautuessa kuumeinen hehku silmissään. Hän perääntyi askeleen, sukaisi mallistaan jälleen venähtäviä hiuksiaan ja veti syvään henkeä yrittäen hillitä itsensä, saada jotain kontrollia.
"Senkin typerys", hän moitti naista päätään pudistellen.

"Joskus on hyvä olla typerä", hän vastasi työllistäen kätensä hiustensa parissa. Hän pörrötti niitä tyytyväisesti ja virnisti puolittain Paulukselle. Hänen oli pakko olla lyönyt päänsä pahasti pudotessaan yöllä sängystä. Hän kääntyi katsomaan karmeaa loimea ja kiskoi sen koruttomasti alas telineeltä ja viikkasi siististi tasolle. Hän voisi yhtä hyvin leikkiä tekevänsä hyödyllistä työtä, niin ei sortuisi nauramaan tilanteen absurdiudelle.

"Ei, Lucy", Paulus vastasi raastaen sormet läpi hiuksistaan ja yritti epätoivoisesti hahmottaa, mitä sanoa. Yrittikö nainen lohduttaa häntä? Oliko hän terapiakeino Ethanista toipumiseen? Mistä tahansa oli kyse, se olisi itsetuhoista.
"Mikset usko minua?"

Lucy kallisti päätään kääntyen jälleen kokonaan Pauluksen puoleen. Hän oli viikannut yhden loimen tänä koko aikana. Kyllä se täytyi laskea työnteoksi. Ahkeraksi sellaiseksi. Hän tekisi loppupäivän reippaammin töitä ja pitäisi taukonsa lyhyenä, niin kaikki olisi kunnossa.
"Mikset sinä usko minua?" Hän kysyi vastauksen sijaan.

"Koska et voi olla tosissasi. Et ole itsetuhoinen", Paulus vastasi kulmat kurtussa.

"Miksi tämä olisi itsetuhoista?" Hän kysyi osoittaen heitä vuoron perään.

Paulus ei voinut selittää. Outo toivonkipinä oli herännyt, ja Effien logiikan toistaminen saisi Lucyn muuttamaan mielensä.
"Et ole ajatellut loppuun asti", mies vastasi ja astui askeleen lähemmäs.

Lucy kohautti harteitaan. Entä sitten? Ei elämää voinut suunnitella etukäteen. Suunnitelmat muuttuivat. Elämä heitti kapuloita rattaisiin - ja välillä toi kauniita ruusuja oven taakse.
"Entä sitten? Vaikka ajattelisin kaiken läpi ja suunnittelisin sen jokaista askeltani myöten, ei se kuitenkaan menisi niin", hän vastasi. Jos Bethany oli onnistunut jotain takomaan hänen päähänsä viime viikkojen aikana, se oli tahto elää hetkessä.

Mies astui vielä lähemmäs ja kosketti vaaleita hiuksia, pujottaen sormensa niiden lomasta kuin ihmeissään. Hän katsoi naista voimattomana.
"En ole hyväksi sinulle", Paulus totesi poissaolevana ja kosketti Lucyn poskea toisella kädellään, "enkä ole tarpeeksi hyvä suojellakseni sinua enää."

"Paulus", nainen vastusti pehmeästi ja kohotti oman kätensä peittämään miehen käden, joka kosketti hänen poskeaan. Hän nojasi vasten kämmentä. "Olet parasta, mitä minulle on tapahtunut. Miksi se muuttuisi?" Lucy sanoi kuuntelematta vastaväitteitä. Mies oli tehnyt ihmeitä hänelle. Hän oli ollut arka hiirulainen, kun hän oli tutustunut Paulukseen. Kyvytön muodostamaan omia mielipiteitään puhumattakaan niiden sanomisesta ääneen.
"Eikä sinun tarvitse suojella minua. Ei sinun koskaan tarvinnut, mutta kiitos kun teit niin silti."

Lucy nimenomaan tarvitsi suojelua - Paulukselta. Mutta mies ei yksinkertaisesti ollut tarinan sankari, joka seisoisi jalojen periaatteiden takana ja uhraisi oman onnensa.
"Senkin typerys", mies toisti päätään pudistellen. Ehkä hänen ei tarvinnut murehtia siitä, mikä oli parasta Lucylle, jos nainen itsekin vähät välitti. Hän kumartui painamaan kevyen suudelman naisen hiusrajaan.

Lucy hymyili, muttei vastannut miehen sanoihin. Siinähän kutsui häntä typerykseksi. Hän oli eri mieltä. Hän tiesi vihdoin, mitä oli tekemässä ja miksi. Hän tunsi olonsa kaikeksi muuksi paitsi typeräksi.
"Mitä aiot tehdä illalla?" Hän kysyi kääntääkseen keskustelun johonkin muuhun kuin hänen typeryydestään väittelyyn.

"En tiedä", Paulus vastasi vetäytyen kauemmas. Hevoset palauttivat mieleen tyhjän karsinan ja sen tuoman haikeuden.
"Onko jotain mitä pitäisi?"

"Ei", Lucy vakuutti. "Kunhan kysyin", hän kohautti harteitaan. Nainen vilkaisi aavistuksen syyllisenä telineillä riippuvia loimia. Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle miettien miten Effien tyytymätön katse poraisi reiän hänen kalloonsa jos punapää tietäisi miten hän vain seisoskeli hyödyttömänä kuivaushuoneessa.

Paulus tunsi olonsa epätodelliseksi. Mitä he olivat tehneet? Oliko Lucy tosissaan? Hän ei osannut kysyä, joten vain astui ovea kohti loimi sylissään.
"No, tuota… Nähdään", hän ehdotti kömpelösti.

"Nähdään", Lucy nyökkäsi kohottaen sormensa alahuulelleen. Hän ei ollut aivan varma, oliko äskeinen todella tapahtunut, mutta huulille eksyvästä hymystä päätellen se oli totta - tai sitten hän oli vihdoin menettämässä järkensä lopullisesti.

Mies harkitsi pitkään lähtevänsä ulos lauantaiyöksi, katoavansa ennen kuin Lucy tulisi iltatallista. Hän asteli edestakaisin hiljaisessa mökissä ja yritti olla tuntematta hevosen menettämisen jälkeensä jättämää surua, sillä se sai hänet tavallistakin vastuuttomammaksi. Bea oli lähtenyt vanhemmilleen, ja Harry oli hakenut Effien mukaansa viikonlopuksi. Edes koiria ei näkynyt. Paulus kilisteli autonavaimia vilkuillen kelloa ja luovutti sitten nakaten ne takaisin kulhoon. Miksi ketussa hänen pitäisi olla hyvä ihminen? Päätään pudistellen mies poimi jääkaapista colapullon, vajosi sohvalle ja avasi television.

Lucy oli pitänyt itsensä kiireisenä korvatakseen sen, miten vähän oli saanut aikaan kuivaushuoneessa. Hän oli laittanut ja purkanut hevosia valmentautujia varten, nostellut puomeja estevalmennuksessa, juossut hakemassa vilttejä hevosille loppuverryttelyyn ja harjannut vastuuhevosensa huolella. Hän oli pitänyt hetken taukoa rapsuttelemalla Icaruksen mustaa vatsaa labradorin kellahtaessa selälleen hänen jalkoihinsa, mutta siihen työpäivän tauot olivat jääneet. Hyvä niin. Mitä kiireisempi hän oli, sitä vähemmän hän saattoi katsella tyhjää karsinaa.
Palatessaan iltatallin jälkeen kartanolle, hän jäi hetkeksi seisomaan koleaan ulkoilmaan oven taakse haluttomana astumaan sisään Lodgeen. Mikä häntä odottaisi? Tyhjä koti ylhäisessä yksinäisyydessään? Kun sormet alkoivat tuntua kankeilta, aukaisi hän oven ja livahti sisään hieroen kohmettuneita sormiaan yhteen.
"Mitä katsot?" Hän kysyi rikkoakseen hiljaisuuden ennenkö se ehtisi edes syntyä. Lucy suuntasi suoraan jääkaapille etsimään mitä tahansa syötävää, sillä oli onnistuneesti unohtanut syödä päivän mittaan.

"Ööm", Paulus vastasi kysymyksen yllättämänä, "joku leffa varmaan." Hän oli ollut niin uppoutunut ajatuksiinsa, ettei ollut kiinnittänyt televisioon huomiota. Nytkin ilmeisen tiivistunnelmaisen trillerin sijasta seurasi sivusilmällä Lucya, jonka läsnäolon tunsi katsomattakin.
"Jääkaapissa on Effien panangkanat", hän tarjosi tarkkaillen naista. Aikaisemmat hetket olivat epätodellisia. Miten niihin pitäisi suhtautua?

Lucy epäröi hetken ennenkö nappasi Effien ruuanjämät ja iski ne mikroon. Ehkä Effie ei kaipaisi ruokiaan missä ikinä olikaan menossa miesystävänsä kanssa. Hän odotteli kärsimättömänä ruuan lämpenemistä ennenkö nappasi haarukan kouraansa ja suuntasi sohvan ääreen rojahtaen varsin koruttomasti pehmeälle sohvalle. Iltatalli oli osoittanut yllättävän raskaaksi kokemukseksi, kun ei tarvinnut jahdata Funksia tarhasta sisään. Hän ei ollut uskonut ikinä sanovansa sitä, mutta hän kaipasi hipan leikkimistä orin kanssa.
"Tämä on niin hyvää", hän mumisi suu täynnä ruokaa ja vilkaisi sivusilmällä miestä jättäen sydämen hypähdyksen täysin huomiotta. "Oletko sinä syönyt?"

Paulus nyökkäsi voimatta irrottaa katsettaan Lucysta. Tämä oli luonteva, oma, ihana itsensä, hänen paras ystävänsä. Lucy oli myös hänen rakastamansa nainen, mutta mies ei ollut varma, oliko hänellä todellisuudessa oikeutta toimia sen suhteen. Hän repi katseensa kohti televisiota, jossa jännittävä musiikki saatteli aseistettua agenttia pimeydessä.
"Haluatko katsoa jotain muuta?" hän tarjosi.

"Mielelläni", nainen vastasi pitäen katseensa erossa televisioruudusta. Hän ei halunnut sotkea ruualla sohvaa, joten parempi katsoa jotain mikä ei saisi häntä säpsymään. Lucy lappasi ruokaa suuhunsa hyvällä ruokahalulla sillä hän oli ollut liikkeessä yli kaksitoista tuntia ilman pienintäkään suupalaa missään välissä. Oli oikeastaan ihme ettei hän ollut jo tuupertunut tallikäytävälle. Sitä paitsi kiireinen syöminen ei antanut mahdollisuutta pohtia liikaa, mitä päivän tapahtumat tarkoittivat, ja miten sydän tuntui lyövän aina hieman liian nopeasti, kun Paulus oli lähistöllä.

Paulus ojensi kaukosäätimen vain aavistuksen pahoillaan. Trilleri olisi ehkä ajanut Lucyn hänen syliinsä. Mies kuitenkin keskitti katseensa televisioon ja kippasi puolet colapullosta suuhunsa.

Lucy naksutteli kanavia, kunnes löysi komedian, joka oli alkanut vain muutamaa minuuttia aiemmin. Eiköhän siihen pääsisi oikein hyvin mukaan. Nainen laski kaukosäätimen sohvapöydälle ja nosti jalat alleen syöden vauhdikkaasti ruokansa loppuun. Hän laski kulhon pöydälle ja nojasi tyytyväisenä sohvan selkänojaan. Hän vilkaisi silmäkulmastaan Paulusta, yritti peittää poskille kohoavan kevyen punan keskittymällä televisioon, mutta hivuttautui siitä huolimatta lähemmäs miestä. Ei ihan kainaloon, eikä varsinkaan koalaksi miehen ympärille kuten Jurassic Parkin aikoina, mutta lähemmäs.

Paulus piti vaivihkaa Lucya silmällä, sillä ei voinut olla toivomatta, ettei nainen ollut tullut järkiinsä. Hän nosti käsivartensa sohvan selkänojalle ja säädyllisen tauon jälkeen hipoi sormenpäillään naisen hartiaa. Jos ele ei tullut torjutuksi, sormet siirtyivät silittelemään olkapäätä keveissä, muuttuvissa kuvioissa.

Lucy hymyili tuntiessaan käden hartiallaan. Hän antoi miehen silitellä hetken, ennenkö käänsi päätään hymyilläkseen Paulukselle. Nainen ei sanonut mitään, mutta siirtyi lähemmäs miestä, kunnes saattoi asettua mukavasti Pauluksen kainaloon. Ehkä trilleri olisi ollut loistava valinta elokuvaksi, niin hän olisi aina voinut selittää säikähtelyllä tahtoaan käpertyä pieneksi keräksi miehen kylkeen.

Mies veti naisen kiinni kylkeensä helpottuneena. Ystävyyden, lohduttamisen ja jonkin enemmän rajalla seilaaminen oli vaarallista. Paulus katseli Lucya alaviistoon elokuvan sijasta ja naisen syötyä omi tämän kädenkin itselleen asettaen sen kämmen ylöspäin ja tutkaillen sormenpäillään sen läpi sentti sentiltä.

Lucy nautti Pauluksen kyljen lämmöstä ja nojasi helpottuneena miestä vasten. Elokuvalla ei ollut väliä, kun hän saattoi keskittyä nauttimaan tunteesta, joka levisi sisuskaluissa. Hän oli liiankin tietoinen siitä, miten Pauluksen sormet vaelsivat hänen kämmenellään ja jättivät jälkeensä sähköisen tunteen, joka säkenöi pitkin ihoa.
"Mitä aiot tehdä vapaapäivänäsi?" Se oli toivoton yritys keskittyä mihin tahansa muuhun kuin hipaisuihin kämmenellä.

"Töitä", Paulus vastasi sen kummemmin ajattelematta, kaikki huomio vieressä huokuvasta lämmöstä. Hetkeksi hän salli itsensä upottaa nenänsä naisen hiuksiin ja hengittää syvään tämän tuoksua, mutta suoristautui tuntiessaan itsehillintänsä muuttuvan vaarallisen heppoiseksi. Hän halusi Lucyn ja menettäisi naisen varmasti, jos etenisi huolimattomasti.
"Ja haluan nähdä sinut Miun selässä", hän mumisi kokien vaikeaksi muodostaa järkeviä lauseita.

Lucy tuhahti huvittuneena. Tietenkin. Paulus teki aina töitä. Vastaus oli kuitenkin tarjonnut hetkeksi jotakin muuta mihin keskittyä, ja siitä hän oli kiitollinen. Miten miehen kainalossa olemisesta olikin tullut yllättäen niin vaikeaa? Hän oli pystynyt keskittymään Jurassic Parkiin ongelmitta vaikka oli kietonut itsensä Pauluksen ympärille, mutta nyt pelkkä hento kosketus kämmenellä sai komedian helpon ja ennalta-arvattavan juonen muistuttamaan mahdotonta matemaattista yhtälöä.
"Siinä tuskin on mitään nähtävää", hän mumisi hiljaa vastaukseksi. Oli vaikea uskoa, että hän voisi keskittyä mustaan oriin sen vaatimalla tarkkuudella kun ajatus hevosen pojan kohtalosta sai sydämen särkymään. "Mutta kukapa tietää. Ehkä Miu tanssii minusta huolimatta."

"Ehkä", mies totesi varsinaisesti kuulematta. Hän kiepautti naisen käden ympäri ja tutki nyt sen toista puolta sivellen sormenpäillään rystysiä, kämmenselkää, sormia punoen omieen niiden lomaan. Ehkä ne lakkaisivat vaeltelunsa ja pysyisivät siinä. Ne lähtisivät vielä vaarallisille teille. Ehkä Lucy oli laittanut aikaisemman surun piikkiin. Paulus ei kuitenkaan uskaltanut ottaa riskiä, että todella menettäisi itsehillintänsä ja säikäyttäisi naisen olemalla liian kovakourainen, liian kuuro muulle kuin omalle kaipaukselleen.

Lucy seurasi katseellaan sormia, joiden kulun tunsi aina selkäpiissään asti miellyttävinä värähdyksinä. Hän nielaisi painaen päänsä vasten miehen kylkeä ja yritti irrottaa katseensa heidän käsistään. Hänen pitäisi keskittyä elokuvaan. Miksi, hän ei tiennyt, eikä kyennyt perustelemaan sitä itselleen yhdelläkään järkevällä selityksellä, mutta hänen täytyi. Siitä huolimatta hän huomasi kohottavansa kättä, jonka lomaan mies oli punonut omat sormensa. Lucy painoi huulensa vasten miehen rystysiä ja hymyili antaessaan käsien laskeutua uudestaan. Näin oli hyvä. Miksi hänellä oli kestänyt niin kauan tajuta, että Pauluksen kainalossa oli hyvä olla?

Pauluksen toinen käsi rutisti huomaamattomasti sohvan käsinojaa, kun Lucy painoi huulensa vasten hänen ihoaan. Ole ihmisiksi, hän muistutti itseään. Ei ollut mitään järkeä tuhota ystävyyttä peruuttamattomasti, jos Lucy yritti vain päästä yli Ethanista ja järkytyksestään tosirakkauden löytämisen vaikeudesta. Silti hän eksyi katselemaan naisen päälakea kaipaavasti.

Lucy käänsi päätään katsoakseen miehen kasvoja alaviistosta. Paulus näytti niin tutulta ja silti hän kiinnitti ensimmäistä kertaa huomiota kasvonpiirteisiin yksitellen. Eriparisten silmien katse oli aina ollut vangitseva, kenties erityisesti silloin, kun miehen sisimmässä myrskysi, mutta hän ei nähnyt karuutta. Paulus oli lempeä, ihana mies, joka piti hänestä huolta, vaikka väittikin ettei pystyisi siihen.
"Olet ihana", hän julisti ja tökkäsi miehen kylkeä vapaalla kädellään, kuten oli tehnyt niin monesti ennenkin. Vaikka sanat olivat samat eikä tökkäyskään ollut uusi juttu, kevyt puna kohosi silti kalpeille poskille. Hän nielaisi ja toivoi voivansa suojata kasvonsa miehen katseelta painamalla katseensa takaisin heidän lomittuneisiin sormiinsa.

Paulus pyöräytti silmiään tuskastuneena, kuten oli tehnyt monesti ennenkin. Kun hän laski katseensa takaisin naisen kasvoihin, se oli kuitenkin rakastava. Hän irrotti kätensä käsinojasta ja kohotti sen hellänä Lucyn leukaperälle antaen sormiensa matkata keveinä ylös poskipäälle, alas leualle ja siitä pitkin kaulan pehmeää ihoa. Luoja, miten hän halusi suudella naisen kaulansyrjää.

Lucy käänsi päänsä sivulle antaakseen miehen sormille enemmän tilaa tanssia herkällä iholla. Henki takertui kurkkuun hellien kosketusten myötä eikä hän voinut mitään väreille, jotka matkasivat pitkin selkää ja saivat hänet liikahtamaan. Hän oikaisi jalkansa suoriksi heittäen ne huolettomasti miehen jalkojen yli - tai niin huolettoman oloisesti kuin hän vain saattoi, vaikka sydän hakkasi kurkussa. Hän ei tiennyt kumpi tuntui omituisemmalta, lyöntejä välistä jättävä sydän vai kiivas pulssi. Ehkä se oli niiden yhdistelmä, mikä sai posket punottamaan vahvemmin.

Mies veti naisen paremmin syliinsä painaen tämän tiukasti rintaansa vasten. Hän ei voinut olla tarpeeksi lähellä. Itsehillintä tuntui huteralta, mutta se ei estänyt Paulusta hipaisemalla huulillaan Lucyn leukaperää, korvanlehteä ja laskeutumasta sitten alas pitkin jumaloimaansa kaulansyrjää keveiden, kiireettömien suudelmien helminauhana. Hän hengitti syvään naisen tuoksua ja tunsi kuumeisen hehkun palaavan silmiinsä.

Lucy ei vastustellut, vaan kietoi kätensä miehen ympärille. Hän yritti muistaa miten hengittäminen toimi, mutta se tuntui tavattoman vaikealta miehen huulien hipoessa ihoa. Iho kihelmöi jokaisen kosketuksen jäljiltä eikä hän voinut väittää sen olevan epämiellyttävä tunne. Silmät painuivat värähtäen kiinni. Hän voisi niin helposti hukata itsensä hetkeen ja nauttia siitä, miten Paulus kohteli häntä kuin mittaamattoman arvokasta aarretta. Hän ei ollut aarre, mutta tiesikö mies sitä? Keveät suudelmat tuntuivat yllättäen merkittäviltä. Hän ei ollut ehtinyt säikähtää kun mies oli nostanut hänet vasten seinää, mutta nyt jokainen pehmeä suukko tuntui askeleelta kohti samaa tilannetta. Kylmä tunne putosi vatsanpohjaan, mikä sai silmät rävähtämään auki ja jännityksen lyömään aaltoina jokaisen lihaksen läpi. Paniikki kuoli yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin, mutta epämukava tunne jäi. Hän huokaisi hiljaa kääntyessään katsomaan miestä silmät lempeinä mutta säikähdyksen värittäminä. Sillä hetkellä hän vihasi omaa epävarmuuttaan.
"Paulus, me", hän yritti aloittaa, mutta sanat kuolivat huulille. Heidän pitäisi puhua, mutta hän ei tiennyt mitä sanoa. Miten selittää mitään sisällään myllertävistä tunteista ja jännityksestä, joka sai varpaat kipristymään. "Minä en…", mutta sekään lause ei koskaan saanut jatkoa kun hän päätyi nielaisemaan. Kukaan ei ollut koskaan varottanut, miten vaikeaa puhuminen saattoi olla, jos ajatukset palasivat jatkuvasti muistelemaan miltä pehmeät huulet olivat tuntuneet kaulansyrjällä. Hän pudisteli pienesti päätään tyytymättömänä itseensä ja siirtyi sivummalle, jottei istuisi kokonaan Pauluksen sylissä. Hän kurkotti painamaan kevyen suukon miehen suupieleen.
"Hitaasti", oli lopulta ainoa edes puoliksi järkeenkäypä sana, jonka hän sai takelleltua ilmoille.

Kun Lucy vetäytyi kauemmas, kylmä tunne putosi myös miehen vatsanpohjaan. Se voimistui, kun hän tajusi säikähdyksen naisen silmissä. Rauhoitu. Rauhoitu, hän komensi itseään vetäen syvään henkeä ja pyrkien tappamaan kuumeen katseestaan. Hän puhalsi hitaasti ulos ja hölläsi otettaan sylissään istuvasta naisesta. Rauhoitu, Lucyn tähden. Mies painoi kasvonsa kevyesti Lucyn kaulataipeeseen jättäen suudelmat pois ja vain hengittäen vasten pehmeää ihoa. Hän ei halunnut naisen tutkivan silmiään, löytävän ajatuksia niiden takaa.
"Olen pahoillani", hän mutisi, muttei halunnut päästää irti.

"Älä", Lucy protestoi heti kun sanat olivat jättäneet Pauluksen huulet. Hän kietoi kätensä miehen ympärille ja toivoi, että voisi antaa miehelle kaiken mitä Paulus ikinä pyytäisi siinä hetkessä, mutta hän tiesi ettei se päättyisi hyvin. Hän ei tiennyt, miten saisi selitettyä ajatuksensa miehelle, joten jätti sen tekemättä mutta toivoi, että Paulus ymmärtäisi. Tällaisina hetkinä telepatia olisi ollut uskomaton apu.
"Älä ole pahoillasi, koskaan", nainen mumisi sormien tanssiessa miehen kyljellä. "En vain halua aloittaa jotakin mitä en voi päättää", hän jatkoi hiljaisella äänellä kiitollisena siitä ettei mies nähnyt hänen kasvojaan. Miksei hän voinut olla vain hieman rohkeampi, hippusen heittäytyväisempi?
Enemmän. Miksei hän voinut olla enemmän.

Paulus kohotti päätään ja katsoi Lucya epätietoisena.
"Aloittaa jotain mitä et voi päättää?" hän kysyi ja tunsi suunsa menneen kuivaksi. Tarkoittiko nainen häntä, heitä? Oliko tämä tullut vihdoin järkiinsä?

Lucy ei pystynyt kohtaamaan miehen katsetta vaan keskittyi katselemaan sohvan pintaa sivummalla. Hän nielaisi ja pudisti päätään kuullessaan äänensävyn, jolla kysymys oli lausuttu. Hän veti värähtäen henkeä.
"Edetään hitaasti", hän tarkensi hiljaa toivoen etteivät kalpeat posket olleet yhtä punaiset kuin miten lämpimältä ne tuntuivat. "Minä… En ole tässä, koska kaikki muu meni päin helvettiä. Olen tässä, koska haluan olla. Ja haluan olla tässä vielä kuukaudenkin päästä", hän mumisi. "Vuosien päästä", hän lisäsi lähes äänettömästi sanat kurkkuun takertuen. Tuntui vaikealta edes muistella elämää ennenkö hän oli tutustunut Paulukseen. Juuri nyt tuntui yhtä vaikealta kuvitella tulevaisuutta, jossa Paulus ei olisi merkittävässä osassa. Synkkä ääni muistutti hänen ajatelleen aivan samaa Ethanin kanssa ennenkö hän oli laittanut pelin poikki, mutta Lucy hiljensi äänen. Sillä ei ollut väliä.

Paulus ei siltikään näyttänyt aivan ymmärtävän. Hän irrotti varovasti käsivartensa naisen ympäriltä.
"Hyvä on?" hän tarjosi epävarmana, "kerro vain, mitä haluat minun tekevän."

Lucy kaipasi miehen käsivarsia ympärilleen, muttei kehdannut heittäytyä hankalaksi. Hän oli sentään juuri heittänyt ämpärillisen jäävettä miehen niskaan ja kieltäytynyt selittämästä sen tarkemmin miksi oli tehnyt niin. Paulus ansaitsi kiitoksen ja omaa tilaa kun ei ollut jo kyllästynyt häneen.
"Ole tässä", hän mumisi polte poskia kuumottaen. Hän oli kiitollinen kun mies ei maininnut punaisia poskia, sillä se olisi vienyt viimeisenkin rohkeuden hänestä. Nainen tiesi, että hänen olisi saatava sanat ulos nyt tai hän ei saisi sanottua niitä ennenkö olisi jälleen tilanteessa, jossa onnistuisi säikyttelemään itsensä.
"Pidä kädestäni kiinni, paina suukkoja iholleni. Ole oma ihana, lempeä itsesi", hän jatkoi painaen poskensa vasten miehen paitaa saadakseen hyvän syyn suojata kasvonsa miehen katseelta. "Mutta älä nosta minua seinää vasten."

Paulus silitti vahvasti Lucyn selkää huomatessaan, miten vaikeaa sanoja oli saada ulos. Mistä oli kysymys? Hetken hän pohti naisen siteeraavan jonkinlaista runoa, mutta miehen suupielet nytkähtivät viimeisen lisäyksen kohdalla.
"Hyvä on", hän lupasi vaikka tiesi lupaavansa itsensä itsehillinnälliseen helvettiin. Mies kiersi käsivartensa uudelleen naisen ympärille, nyt varovaisina. Hän oli unohtanut, miten nuori Lucy oli. Niin nuori, viaton ja kokematon. Hän oli paskiainen, kamala paskiainen. Yhtä alhainen kuin se limanuljaska, kehdonryöstäjä, pedofiili, joka kontrolloi Effietä.
Ei, ei aivan niin alhainen. Toivottavasti.
"Sinun pitäisi mennä nukkumaan", mies kehotti.

Lucy rentoutui miehen käsivarsien suojissa. Tietenkin Paulus ymmärsi. Mies oli sentään ollut hänen paras ystävänsä ikuisuudelta tuntuneen ajan. Ei ollut mitään syytä olettaa että mies muuttuisi yllättäen ilkeäksi. Hän kieltäytyi miettimästä sen pidemmälle. Mies oli luvannut edetä rauhallisesti ja se riittäisi hänelle. Mitä kohti he ottaisivat suunnan, se jääkööt pohdittavaksi jollekin toiselle kerralle.
"Kiitos", hän kiitti hetken hiljaisuuden jälkeen silmät suljettuina. Tässä oli hyvä olla. Miten hän ei ollut tajunnut sitä aiemmin? "Ei ihan vielä", hän vastusti pehmeästi, mutta pakotti silmänsä auki niin ei näyttäisi siltä että nukkui jo tässä.

Paulus ei ollut lainkaan varma, että ymmärsi. Halusiko Lucy olla vain ystäviä? Hän ei voisi palata siihen. Mies katseli laivastonsinistä, upottavaa mattoa mietteliäänä silitellen hajamielisesti naisen selkää. He eivät palaisi entiseen. Piste.
"Kapinoitko?" mies kysyi kohottaen kulmaansa.

"Ehkä", Lucy vastasi ja käänsi päätään voidakseen katsella miehen kasvoja pieni hymy huulilla tanssahdellen. "Jos kapinoin, saanko jäädä tähän vielä hetkeksi?" Hän virnisti.

Mies naurahti.
"Ehkä. Tai sitten selvästi kerjäät öistä pulahdusta…"

Lucy värähti ja siristi silmiään yrittäessään päätellä kuinka tosissaan mies oli. Hän asettui mukavammin vasten miehen kylkeä ja pyöritteli tummaa hiustupsua sormiensa lomassa.
"Taidan ottaa sen riskin", hän mumisi tyytyväisenä oloonsa juuri siinä.

"Vai niin", Paulus totesi ja keskitti katseensa televisioon. Sen tuijottaminen antoi aikaa pohtia Lucyn sanojen tuomaa hämmennystä, vaikka mies olisi mieluummin vain hiljentänyt päänsä.

Lucy hymyili painaessaan poskensa vasten miehen hartiaa. Hän yritti pitää silmänsä auki ja vakuutella itselleen ettei häntä väsyttänyt, mutta totuus oli toinen. Nainen vannoi vain lepuuttavansa silmiään ja nauttivansa Pauluksen läheisyydestä, mutta raukeus levisi jäseniin turhankin nopeasti. Hän suoristautui ravistellen päätään kuin voisi siten karkottaa väsymyksen, joka painoi raskaana jäsenissä.
"Ehkä nukkumaan meneminen ei olisi niin huono idea", hän myönsi pienen lammasmaisen hymyn kera ja venytteli raukeasti ennenkö pyrki jaloilleen sohvalta.

"Ehkä", Paulus hymyili huvittuneena. Hän auttoi Lucyn jaloilleen kädestä tukemalla, mutta pysyi itse sohvalla. Oli parempi pelata varman päälle, varsinkin, kun oli epävarma siitä, mitä nainen tarkalleen halusi häneltä.

Lucy kumartui vielä sen verran, että saattoi painaa suukon miehen huulille.
"Hyvää yötä", hän toivotti jättäen huomiotta pienen äänen joka kiljui hänen olevan idiootti. Entä sitten jos he palaisivat huomenna takaisin toverilliseen kiusantekoon? Ei se estänyt häntä käyttäytymästä kuin minkä tahansa yltiösiirappisen draamaelokuvan päähenkilö tämän illan ajan.

Pauluksen piti muistuttaa itseään naisen aikaisemmista sanoista, ettei lukinnut tätä uudelleen otteeseensa. Hän vastasi suudelmaan vapauttaen Lucyn vain aavistuksen vastahakoisesti ja seurasi tämän menoa kaipaavin, hämmentynein silmin.
"Hyvää yötä", hän vastasi kömpelösti ja päätti käydä lenkillä koirien kanssa naisen mentyä nukkumaan.

Lauantai 10. lokakuuta 2015, iltapäivä

Itse kukin lipsui sinä lauantaina työajoistaan. Pauluksen olisi pitänyt lähteä vapaalle päivätallin jälkeen, mutta miehellä ei ollut aikomustakaan kadota kaikkien muiden ollessa töissä. Maybe vietti vapaapäiväänsä avustamalla Jamieta ja valmistelemalla seuraavan viikon kisamatkaa Lucyn kanssa, ja jopa Zoea oli pyydetty viikonlopputöihin, sillä Charles Edgerly oli jäänyt töihin Lontooseen, ja miehen hevoset oli ratsastettava.
"On hyvä, jos varustat ja lämmittelet tänään Qashqain ja Mokon Jamielle", Maybe ehdotti Lucylle tarkastaessaan kisakaapin säntillistä järjestystä. Lucy joutuisi joka tapauksessa tekemään sitä seuraavalla viikolla, joten ehkä olisi hyvä hieroa hieman parempaa tuttavuutta kotioloissa.
"Käy kateeksi, että pääset Norjaan ja vielä World Cupin osakilpailuun", hän lisäsi haikeana hymyillen.

Lucy soi viimeisen vilkaisun mustalle yleissatulalle, jonka puunaamiseen oli käyttänyt kahvitaukonsa ja nyökkäsi kertoakseen että oli kuullut ja ymmärtänyt Mayben sanat. Hän olisi tallilla joka tapauksessa iltaan asti, joten miksipä ei. Lisäksi se antaisi hyvän syyn pysytellä kaukana valmennuksista ja avuttomista ratsastajista, joita viikonloppu oli jälleen houkutellut sankoin joukoin paikalle.
"Johan sinä olet ehtinyt näkemään kisoja vaikka kuinka paljon", Lucy vastasi hymyillen. Hän odotti innolla kilpailuja, mutta yritti peitellä innokkuuttaan jottei hieroisi suolaa haavoihin. Maybe tuntui viettävän enemmän aikaa kisoissa kuin missään muualla, mutta ilmeisesti se ei estänyt tyttöä tahtomasta mukaan tällekin reissulle. "Tuskin Norjassa on mitään sen ihmeellisempää kuin muussa Euroopassakaan", hän vielä lisäsi harteitaan kohauttaen. Paitsi tietenkin se, että siellä olisi koko Euroopan tähtiratsastajat parhaiden hevostensa kanssa tavoittelemassa pisteitä maailmancupia varten.

Maybe kikatti.
"En ole koskaan käynyt, ja siellä on upeita vuonoja. Mutta Chovella on kisat parin viikon päästä", hän kohautti olkiaan hymyillen ja naksautti kaapin oven kiinni. Sitä harvemmin purettiin. Tyttö vilkaisi kelloaan.
"Ups, mennään hakemaan Moko", hän ehdotti, heitti pitkän, valkean ponihännän olkansa yli ja kiiruhti liikkeelle. Jamie ratsasti parhaillaan Socksia D-kentällä, ja kohta olisi aika tuoda toinen hevonen paikalle. Mies oli ehdottanut, että voisi seurata Lucyn lämmittelyä tänään, joten Maybe ottaisi Socksin jäähdyteltäväksi. Ehkä Zoekin olisi siellä. Tyttö ojensi mustan narun Lucylle ja hölkkäsi sitten tarhojen välissä geometrisen siisteinä kulkevia hiekkakäytäviä kohti tarhaa, jossa kirjava ori vietti päivät yhdessä herkkämielisen akhalteken ja Eastcoastin kanssa.

"Miten Choven kanssa on sujunut?" Lucy päätti kysyä vapautettuaan kätensä satulasta. Hän suoristi vaaleanpunaisen huovan ennenkö kääntyi seuratakseen reipasta tyttöä kohti Mokon tarhaa. Lucy pyöritteli narua kädessään pohtiessaan kuinka haluton ori olisi tulemaan sisään tällä kertaa. Iltatallin aikaan ei ollut kiire mihinkään, joten kirjavan ratsun kanssa saattoi vääntää kättä sisällemenosta, mutta nyt olisi mukava saada ratsu ajoissa kuntoon ettei Jamie joutuisi odottelemaan ylimääräisiä. Nainen vilkaisi helmiäisenhohtoista otusta, joka vaikutti levottomalta ravatessaan edestakaisin tarhan takaosassa ennenkö livahti sisään portista. Eastcoast oli oma huomaamaton itsensä, mutta Moko näytti tietävän mitä seuraavaksi tapahtuisi, ainakin jos hölmistyneen puoliverisen korkealle kohoavasta päästä saattoi mitään päätellä. Selvä, leikitään sitten hippaa.
"Onko Moko edelleen yhtä levoton kisapaikoilla?" Lucy kysäisi muistellessaan aiemmin käytyä keskustelua siitä, miten kirjava ori ei viihtynyt sisätiloissa. Tuskinpa ratsu olisi oppinut vielä ahtaista sisätiloista nauttimaan, mutta aina sai toivoa.

"Oikein mukavasti!" Maybe vastasi hyväntuulisena ja jäi odottelemaan portille.
"Joo", hän myönsi osaanottavaan sävyyn, "sitä kannattaa käydä juoksuttamassa aina kun kentällä on vain tilaa ja jos on mahdollista, taluttelemassa muuten vain. Ja siinä missä Qashqai pysyy karsinassa, jos sen ovella on kangasportti, Moko tulee siitä yli."

Lucy painoi neuvot mieleensä talsiessaan kirjavan orin luokse, joka ei olisi halunnut talliin. Onneksi Moko ei ollut ensimmäinen, joka oli eri mieltä sisälle tulemisesta, joten hetken hevosen perässä kuljettuaan, nainen sai pitävän otteen riimusta. Kunhan Moko vielä suostuisi tulemaan sisälle valoisaan tallirakennukseen, olisivat he jo voiton puolella. Hän vilkaisi olkansa yli tarhaan jääviä ruunia ja painoi mieleensä että vinkkaisi Nathanille, miten ylikierroksilla hailakka aavikkohevonen kävi.
"Eli Mokoa saa paimentaa kuin pientä lasta koko kisojen ajan", Lucy tiivisti Mayben neuvot palatessaan portille vauhdikkaasti liikkuvan hevosen kanssa. Hän vilkaisi rannekelloaan enemmän tavasta kuin tarpeesta ottaessaan suunnan hiekkapolkuja pitkin kohti suurta tallirakennusta ja kiihdytti askeltensa tahtia pysyäkseen orin vauhdissa.

"Suunnilleen", tyttö kikatti ja sulki portin huolellisesti orin perästä. Hän kiiruhti kävelemään Lucyn vierelle.
"Ja kannattaa olla tarkkana kisapaikalla oviaukoilla ja porteilla. Ne eivät ole aina yhtä leveitä kuin täällä, ja tämä kaveri on joskus vähän turhan raju ja vikkelä liikkeissään." Kun ori olisi kiinni vapaalla pesupaikalla, Maybe kiiruhtaisi hakemaan sen harjapakin auttaakseen nautinnolla kierineen hevosen kuuraamisessa.

"Hyvä tietää", Lucy totesi vilkaisten kirjavaa oria. Oli siinäkin hevonen. Hän ei ehkä syyttänyt Mokoa Pauluksen telomisesta, ei enää kun mies oli täysissä voimissaan, mutta ei hän myöskään erityisemmin pitänyt kirjavasta orista. Toisaalta, jos Ivorya käytti vertausten kohteena, ei hän pitänyt yhdestäkään tallin hevosesta. Saatuaan orin sisään ja tukevasti kiinni pesupaikan ketjuihin, saattoi hän pyöräyttää silmiään. Moko ei tosiaankaan pitänyt sisätiloista.
"Olet kerrassaan törkyinen", nainen ilmoitti hevoselle käydessään läpi jalan toisensa jälkeen. Hyvä, ei lämpöä tai nestettä. Mayben palattua harjojen kera saattoi todellinen urakka alkaa. Hän tarttui kumisukaan joutuen useampaan kertaan tönimään punertavaa päätä pois tieltään, kun Moko olisi halunnut osallistua syömällä harjan, hänen kätensä tai pesupaikan kiinnitysketjun.

"Jep", Maybe nauroi toiselta puolelta, "kisoissa sen karsina kannattaa pitää erittäin siistinä, ettei se kieri itseensä epäimartelevia tahroja." Hän pyyhki hevosen heiluvan pään siistiksi pidellen sinnikkäästi riimun turpahihnasta ja saatuaan hevosen edustavaksi, suukotti hymyillen sen värisevää, samettista turpaa ja vetäytyi kauemmas, ennen kuin hamuilevien huulien alla lymyävät hampaat saivat otteen hänen nenästään.
"Q on asiallisempi, mutta Jamie haluaa sen olevan mahdollisimman rento ja syövän kunnolla. Se sitten vaatii aika paljon erityishuomiota."

Lucy nyökkäili puhdistaessaan kirjavaa kylkeä. Hän kiinnitti erityistä huomiota satulan paikkaan, ettei mikään jäisi hiertämään hevosta, eikä edes yrittänyt saada valkeaa läiskää hohtamaan. He olivat kotona ja tuntui typerältä pestä hevonen ennen treeniä, kun sen jälkeen Moko pääsisi joka tapauksessa pesulle.
"Selvä", hän kommentoi kuunnellessaan Mayben ohjeita. Tyttö oli selkeästi ehtinyt oppia kikan jos toisenkin sitten Espanjan kisareissun, mutta into ei ollut laantunut mihinkään. Lucy kumartui puhdistamaan jalkoja harjoja jatkuvasti vaihdellen ja vilkuili kelloa pitääkseen ajantajustaan kiinni. Jotenkin oli helppo unohtaa, miten aika kulki eteenpäin kun keskittyi puhdistamaan itsensä sotkenutta oria.
"Viitsitkö hakea sen varusteet niin puhdistan kaviot sillä välin?" Lucy kysäisi napatessaan tutun metallisen koukun käteensä ja palatessaan jalkojen pariin.

"Juu", tyttö lupasi häviten hevosen toiselta puolelta ja palasi hetken kuluttua nostaen tanssahtelevan orin selkään ensin punaisen huovan, lampaankarvaromaanin ja sitten mustan yleissatulan. Hän ojensi hevosen meksikolaiset, pelhamilla varustetut suitset Lucylle kiinnittäessään huopaa satulaan ja laittaessaan satulavyötä kiinni. Sitten hän kumartui kiinnittämään punaisia suojia orin kohoileviin jalkoihin.
"Jos menet Mokolla ruuhkaisella lämmittelykentällä, kannattaa olla hyvin tarkkana välimatkoista. Tämän jarrut kun on joskus vähän nukuksissa."

Lucy puhdisti huolella kaviot tarkistaen samalla jokaisen kengän kiinnityksen. Hän suoristautui, asetteli kaikki harjat siististi takaisin laatikkoon ja otti vastaan ojennetut suitset. Nainen aukaisi riimun niskalenkkiä sen verran että saattoi ujuttaa koko komeuden orin niskaan ennenkö suitsitti tottuneesti tobianon.
"Hyvä tietää." Oliko olemassa muunlaisia lämmittelykenttiä kuin ruuhkaisia? Niillä oli aina loputtoman tuntuiset määrät hevosia ja ratsastajia, kaikki kisailmapiirin sähköistäminä ja tulevan suorituksen jännitys vatsassa kuplien yrittivät tehdä parhaansa. Lucy tarkisti vielä kertaalleen suitsien soljet ennenkö pujahti ketjujen ali käytävän puolelle.
"Käyn hakemassa kypäräni", hän totesi napaten harjapakin mukaansa. Hän palautti sen paikoilleen varustehuoneelle, vaihtoi tallikengät ratsastussaappaisiin ja veti kypärän päähänsä sulkematta solkea. Nainen palasi orin luokse suoden viimeisen yleisen vilkaisun varmistaakseen että kaikki oli kunnossa, ennenkö irrotti riimun ja tarttui napakasti ohjiin. Jos tällä määrällä metallia ei kuljettaisi siivosti rinnalla niin sitten ei kyllä millään.

Maybe vilkaisi kelloaan uudelleen ja kiiruhti Lucyn perään. Hän oli harkinnut ehdottavansa turvaliivin mukaan ottamista, mutta Lucy ei tarvinnut häneltä vinkkejä hevosten kanssa - naisella oli varmaan tulla jo korvista kaikki hänen jakamansa info, joka oli luultavasti selvää jo valmiiksi. Tallialue oli ruuhkainen, sillä viikonloput houkuttelivat omistajia paikalle ja tällä hetkellä tallilla pyöri kolme eri valmennusta: päämaneesissa, pääkentällä sekä C-kentällä. D-kentälläkin oli muutama ratsukko. Maybe tunnisti kaukaa kullanrautiaan orin, joka ravasi pitkänä. Hän avasi kentän portin Lucylle ja Mokolle ja sulki sen hevosen perästä tähyillen näkyikö Zoea.

Lucy kulki valppaasti orin rinnalla, jonka vauhdikkuus ei aina kysellyt sitä, missä taluttaja mahtoi mennä. Hän ei aikonut tulla jyrätyksi, joten oli parempi olla hereillä joka hetki. Kirjava hevonen kulki pää korkealla näyttäen varsin innokkaalta pääsemään töihin. Hyvä niin. Hän vilkaisi kentän muita ratsukoita työntäen päättäväisesti sivuun pinnalle pyrkivän ajatuksen, joka kyseenalaisti hänen oikeutensa siirtyä kentälle näiden ratsastajien sekaan. Kisoissa hän voisi joutua lämmittelemään hevosta oikeiden, kansainvälisten kilparatsastajien keskellä.
"Oles nyt", hän mumisi Mokon tanssahdellessa energisenä. Ori yritti parhaansa mukaan syödä hänen ohjia pitelevän kätensä, kun toinen kiristi vyötä. Hän ei ymmärtänyt, miksi Paulus piti hevosesta niin kovin. Moko oli idiootti. Hän sulki kypäränsä soljen ja kiristi leukahihnaa ennenkö nousi satulaan, sääti jalustimet ja lähti kävelemään kentän keskiosassa. Zoe hidasti Paddyn käyntiin antaakseen ruunalle hetken hengähdystauon koulutreenin lomassa ja käänsi papurikonkimon ruunan uralta keskemmälle kenttää heilauttaen kättään tervehdykseksi Maybelle. Paddy pärskähti venyttäen kaulaansa kohti tyttöä.
"Onko kukaan pitänyt kiinni vapaapäivästään?" Zoe hymähti huvittuneena Maybelle kurkottaen taputtamaan kaulaa, joka ei ollut edes kostunut hiestä. Hän oli ottanut rennosti Paddyn kanssa, mutta ehkä he voisivat tehdä seuraavaksi jotakin, mikä stimuloisi taidokkaan hevosen pääkoppaa. Duffyn kanssa hän oli ujuttanut itsensä illan viimeiseen valmennukseen, joten lähinnä omia vatsalihaksiaan sääliäkseen hän oli pitäytynyt rennossa työskentelyssä.

Maybe vilkutti takaisin ja harppasi lähemmäs jumaloimaansa, tummaa papurikkoa silitellen sen jalopiirteisen pään piirteitä.
"Tuskin", hän kikatti matalasti kehräten ja seurasi sivusilmällä, miten Lucy selvisi kirjavan orin selkään ja missä välissä Jamie päättäisi ojentaa Socksin hänelle.
"Miten teillä menee?" hän kysyi nyökäten Paddya kohti. Hän tunsi olonsa kammottavan haikeaksi ajatellessaan, ettei ruuna lähtisi enää kisakentille. Se oli vielä niin hyväkuntoinen ja loistokas.

Zoe hymyili lämpimästi Paddyn saadessa ansaittua huomiota osakseen ja suoristautui satulassa rentona. Ohjat saivat roikkua pitkinä, sillä ruuna ei lähtisi mihinkään varsinkaan nyt kun sai silityksiä tytöltä.
"Hyvin", hän vastasi tyytyväisenä. "Paddy on uskomaton, kuten aina", hän lisäsi peittäen taitavasti haikeutensa. Hevonen oli ansainnut eläkkeensä, mutta se ei tarkoittanut etteikö hän jäisi kaipaamaan kisamatkoja persoonallisen ruunan kanssa.
"Olemme tosin ottaneet varsin rauhallisesti. Haluan vain ratsastaa sen rennoksi ja tyytyväiseksi, en sen enempää", hän hymyili punoen sormiaan valkeiden jouhien sekaan. Upea, ihana Paddy. Oli ollut vaikea päätös ottaa Duffy ratsuksi valmennukseen rakkaan ruunan sijaan, mutta Paddy oli ansainnut rennomman päivän ja tekisi hyvää työllistää Duffya kunnolla. Ehkä O'Connor ei päätyisi heittämään heitä ulos vastuuttoman ratsastuksen takia, mutta Duffysta ei koskaan voinut mennä takuuseen.
"Odotteletko Socksia?"

"Jep", Maybe vastasi vilkaisten Socksin suuntaan ja hymyili Paddyn vaistotessa tytön toppaliivin taskussa olevat heppanamit ja ujuttaessa turpaansa kuin vaivihkaa samaiseen taskuun. Jamiellä ei koskaan ollut kiire alas raudikon selästä.
"Paddy vaikuttaa tyytyväiseltä. Otatteko huomenna sen kanssa kunnon treenin?" hän kysyi, sillä oli mielellään katsomassa.

"Niin ajattelin", Zoe myönsi. Hän vilkaisi olkansa yli kentän tapahtumia lähinnä varmistaakseen, ettei olisi kenenkään tiellä seistessään siinä Paddyn kanssa, ja hymyili sitten Maybelle. "Suunnittelin ratsastavani sen kanssa Prix St. Georgesin radan huomenna, joten jos haluat tulla leikkimään tuomaria, voin printata sinulle ohjelman", hän virnisti. Paddy olisi osannut enemmän, mutta hän ei aikonut yrittää piruetteja vaikeampaa ruunalla, joka oli loistanut kenttäkilpailuissa. Hän vain toivoi, ettei kukaan tallin lukuisista kouluratsastajista sattuisi samalle kentälle.

"Mahtavaa!" Maybe ylisti vilpittömästi ja ujutti hevosen suupielestä syyllisenä sisään namipalan sen yritettyä sinnikkäästi saada taskua auki, "entä mitä teet Duffyn kanssa? Onko siitä kuoriutunut yhtään mukavampi ratsu?"

Zoe naurahti pehmeästi tytön lahjuksille. Paddy oli ansainnut namin jos toisenkin, joten hän ei nähnyt mitään syytä kieltää ruunan lahjomista. Hän vain pitäisi huolen, että antaisi treenin jälkeen muutaman namin vähemmän.
"Osallistun illan kouluvalmennukseen", hän vastasi suoristaen selkänsä Paddyn selässä pelkän ajatuksen herättelemänä. "Joten varmaan huomenna puuhastelemme vain vähän kentällä ja käymme ehkä maastossa." Hän harkitsi hetken vastaustaan jälkimmäiseen kysymykseen, jotta voisi sanoa muutakin kuin 'kyllä'.
"On, se on oppinut paljon", hän kertoi, "mutta sillä on edelleen paljon opittavaa. Maastokäytös on parantunut huomattavasti, vaikka välillä käymme edelleen pitkiä neuvotteluja kulkusuunnasta. Kentällä se on jo lähes mallikelpoinen hyvinä päivinä."

"Onpa kiva kuulla! Ja todellako? Sitten tulen ehdottomasti katsomaan", Maybe lupasi nauraa hyristen ja puraisi huultaan tajutessaan, että Jamie oli liukunut alas orin selästä ja talutti sitä häntä kohti. Tyttö kiiruhti miehen suuntaan ja otti hevosen vastaan keinauttaen itsensä sen satulaan, jotta Jamie saattoi keskittyä katselemaan Mokoa. Kirjavalla orilla oli ilmeisesti virtaa sekä pöllöenergiaa, ja Maybe sääli Lucya. Toivottavasti kovasuinen hevonen ei säikyttelisi ratsastajaansa.

"En tiedä paljonko siinä on nähtävää. Tänään ei ole Duffyn hyvä päivä", Zoe totesi silmiään pyöräyttäen. Ori oli ollut yksi häslä koko päivän, kun hän oli yrittänyt viettää aikaa kauniin kimon kanssa harjailun merkeissä. Mikään ei antanut syytä uskoa, että ori malttaisi keskittyä selästä käsin yhtään sen enempää. Hän keräsi Paddyn ohjat tuntumalle kannustaessaan ruunan liikkeelle ja hymyili Maybelle, kun tuo pääsi oman ratsunsa selkään. Zoe piteli papurikonkimon kaukana kirjavasta orista, sillä mikään mitä hän silmäkulmastaan näki ei riittänyt täyttämään hänen vaatimuksiaan Paddyn lähelle tulevista ratsukoista.
"Äpäp", Lucy komensi ääneen kirjavan hevosen pukittaessa jälleen kerran varsin railakkaasti ennen vauhdikasta sivuloikkaa. Huulet tiukaksi viivaksi puristuneena hän vaati kirjavaa oria työntekoon kerran toisensa jälkeen, antamatta epämääräisten loikkien tuhota koko rytmiä. Toisin kuin Hook, jonka sekoilu pelotti edelleen naista, Mokon pöllöily synnytti lähinnä päättäväisyyttä. Hän vaati hevosta ravaamaan pyöreillä, täsmällisillä volteilla antamatta milliäkään periksi päättämästään reitistä. Mokon oikaistessa kulmassa hän käänsi hevosen takaisin ja ratsasti syvälle kulmaan - niin syvälle, että hevonen joutui pysähtymään turpa vasten kentän aitaa. Hetken seisomisen jälkeen he jatkoivat matkaa vauhdikkaassa, energisessä ravissa. Jälleen kerran hän päätyi kyseenalaistamaan Pauluksen mielenterveyttä Mokon kiemurrellessa koko lävistäjän halki suoran linjan sijaan. Hevonen oli yrittänyt alusta asti roikkua ohjalla, mutta Eastcoastin kanssa moiseen tottunut nainen oli korjannut heti. Ei Moko edelleenkään kantanut itseään ryhdikkäänä, mutta ainakaan ori ei ollut kaatumassa turvalleen heti, jos ohjan tuki katosi. Nainen piti katseensa tiukasti valitsemassaan ratsastusreitissä ja jätti huomiotta tavan, jolla Zoe käänsi Paddyn pois heidän lähettyviltään. Jos hän alkaisi keskittyä siihen mitä muut ratsukot tekivät, hän ei saisi Mokoa mitenkään ruotuun.

Myös kolmas kentällä työskentelevä ratsukko katosi vikkelästi kirjavan puoliverisen edestä. Ruunikko kouluratsu oli jokseenkin pitkäkaulainen ja kulmikas, mutta se oli puettu timanttisomisteisiin, hohtavanpuhtaisiin varusteisiin samoin kuin keski-ikäinen ratsastajansa ja mikäli hieman tanakan naisen itsevarmasta olemuksesta saattoi jotain päätellä, ratsu oli vähintäänkin Totilaksen veroinen. Täti katseli pöyristyneellä paheksunnalla Mokon pukkeja ja loikkia. Ettäs kehtasivat!
Jamie seisoi kentällä kädet rennosti takin taskuissa ja kommentoi välillä nauraen orin menoa. Selvästi Lucy pärjäsi orille loistavasti, vaikka mies oli arvellut, että ehkä ennen niin ujo ja arka nainen olisi säikkynyt hevosta. Se oli helpotus, sillä mies mielellään luotti hevosenhoitajalleen myös hevosten verryttelyä.
"Ajattele se töihin heti kun lähdette liikkeelle niin se ei ryhdy ohjelmoimaan itse. Ja rento käsi", Jamie pohti ääneen, vaikkei Lucy ohjeiden vastaisesti toiminutkaan, "lämmittelyssä ratsasta se käynnissä ja ravissa kuulolle, paljon pysähdyksiä, voltteja ja vielä enemmän siirtymisiä."

Todennäköisesti hevosen inhoaminen hetki hetkeltä enemmän ei ollut oikea tapa reagoida pöllöilyyn, mutta Lucyn tapauksessa se toimi, sillä toinen vaihtoehto olisi ollut hevosen säikkyminen. Hän oli tottunut rauhallisempiin ratsuihin, mutta Moko ei ollut pahimmasta päästä - ja kun ei ollut mitään tarvetta pitää hevosesta, ei tullut murehdittua turhia. Hän oli päättänyt istuvansa satulassa vaikka hevonen miten loikkisi ja häseltäisi, ja tähän asti se päätös oli pitänyt muutamasta näkyvästä horjahduksesta huolimatta. Nainen yritti painaa Jamien antamat ohjeet mieleensä samalla kun keskittyi jatkamaan työskentelyä volteilla tähänkin kierrokseen. Hän otti pysähdykset muutaman onnistuneen voltin jälkeen mukaan yrittäen pitää hevosen kiireisenä. Miun kanssa oli helppo pyytää kolmea asiaa yhtä aikaa, mutta Mokon kanssa tilanne oli toinen, sillä hän joutui keskittymään enemmän ennakoimaan ja korjaamaan hevosta kuin keksimään sille lisää pikkutarkkaa puuhaa. Orin pysähtyessä pärskähtäen suoraan ravista hän taputti kirjavaa kaulaa kiitokseksi, vaikka pysähdys olikin tapahtunut myöhemmin kuin hän oli pyytänyt eikä Moko seissyt tasajaloin. Kai se oli estehevoselta ihan riittävän hyvin, ainakin tänään ja hänen kanssaan.
"Onko se aina näin pöljä?" Lucy kysäisi ohittaessaan Jamien ja siirtäessään hevosen takaisin raviin uran sisäpuolella. Moko seilasi edelleen puolelta toiselle kun aidan tuki katosi, mutta ainakin kulkusuunta oli suunnilleen oikea. Hän keskittyi tukemaan hevosen kylkiä pohkeillaan samalla kun teki lyhyitä, nopeita ja teräviä siirtymisiä käynnin ja ravin välillä yrittäen pitää hevosen suorana siirtymisten läpi.

"Sehän on oikein elegantti tänään", Jamie väläytti huvittuneen hymyn ja taputti ohi kävelevän Socksin lautasta hellästi, "muista äärettömän rento käsi. Jos käsi on hetkenkin kova, se muuttuu kuuroksi kuolaimelle. Voit testata myös laukkatyöskentelyn sen kanssa, jos haluat. Nostossa sieltä voi tulla pukki." Usein nostoon sisältyi pään lyöminen ylös, riehakas loikka eteen, pään repäisy alas jalkojen väliin ja sarja köyryselkäisiä, hurjia pukkeja ennen laukan kiihdytystä ja ratsastajan kiikuttamista ympäri kenttää.

Lucy suuntasi pikaisen mutta sitäkin merkitsevämmän katseen Jamielle. Vai että elegantti. Moko oli kaikkea paitsi sitä. Hän oli aivan varma ettei kukaan edes yrittäisi koulua Mokosta menestyvää esteratsua ellei se olisi niin omituisen värinen.
"Taidan jättää välistä", Lucy totesi keskittyen ratsastamaan vielä kertaalleen siirtymiset lävistäjällä huolella läpi. Ori oli paremmin kuulolla kuin aluksi, mutta se roikkui edelleen etupainoisena eikä pysynyt suorana ilman voimakasta tukea pohkeilla. Hän ei halunnut edes kuvitella millainen hevonen olisi ahtaalla, ruuhkaisella lämmittelykentällä. Nainen pidätti ruunan käyntiin ja muutaman askeleen - tällä kertaa hänen pyynnöstään suoritettujen - pohkeenväistöjen jälkeen vilkaisi Jamieta.
"Joko haluat päästä sen selkään?"

"Onko sinulla kiire alas?" mies nauroi. Lucyn työskentelyä oli mielenkiintoista katsoa eikä häntä olisi haitannut, vaikka päivä olisi sen takia vähän venynyt. Kayla tosin olisi saattanut harmistua, jos hän olisi jäänyt tallille yhteisen illan sijasta. Mikäli nainen tuli alas satulasta, hyväntuulinen Jamie otti orin ohjat, sääti jalustimet itselleen ja ponnisti kyytiin. Energinen touhottaja oli jo liikkeellä, ja Jamie mukaili rentona sen korkeaa, ravinsekaista käyntiä ohjaten hevosta ympyröille. Maybe valui alas Socksin selästä ja odotti Lucya: hän voisi purkaa Socksin, ja Lucy varustaa Qashqain. Nainen saisi sen lämmittelyn jälkeen varmaan Mokon jäähdyteltäväkseen.

Lucy ei vastannut mitään, liukui vain alas toheltavan hevosen selästä. Hän oli pystynyt säilyttämään rennon istunnan ja kevyen käden tähän asti, mutta lopulta huulia tiukaksi viivaksi puristava kireys hiipisi väistämättä hartioihin ja sieltä hevoseen, eikä hän halunnut torpedoida Jamien harjoittelua. Hän ei pitänyt Mokosta, vielä vähemmän nyt kun ori oli keskittynyt enemmän säheltämiseen kuin töiden tekemiseen, mutta olisi silti parempi jos ori nauttisi harjoittelustaan. Hän suuntasi Socksin luokse palatakseen talliin Mayben kanssa pyöräyttäen muutaman kerran harteitaan karistaakseen viimeisenkin häivähdyksen orin kanssa pöllöilystä. Jamie ja Maybe saattoivat rakastaa hevosia jotka sähläsivät omiaan, mutta hän oli varsin tyytymätön niin Mokoon kuin omaan ratsastukseensakin.
"Socks näyttää tyytyväiseltä", hän totesi riisuessaan kypäränsä ja pörröttäessään vaaleita hiuksiaan, jotka kypärä oli painanut lyttyyn.

"Se on aina", Maybe vakuutti rakastavasti ja silitti hevosen silkkistä kaulaa sen kihnuttaessa silmäkulmaansa hänen olkapäähänsä heidän kävellessään.
"Miltä Moko tuntui?" hän tiedusteli ja vilkaisi vielä olkansa yli kentälle, missä Jamie oli ryhtynyt ravaamaan hevosella.

Lucy valitsi sanansa tarkoin, sillä tiesi kokemuksesta, ettei muiden suosikkihevosia sopinut loukata. Paulus piti Mokosta ja oli oletettavaa, että niin piti Maybekin, joten hän ei antanut happamuutensa kuulua puheestaan.
"Pölhöltä, mutta se taitaa olla sitä aina", hän vastasi pitäen tarkoin huolta siitä, että äänensävy pysyi pirteänä. Päivittäinen asiakaspalvelu opetti yllättävän paljon.

"Kyllä", Maybe nauraa kehräsi ja kiinnitti Socksin pesupaikalle tervehtien hymyillen siinä jo olevaa hevosenomistajaa, joka katseli heitä ylhäisellä etäisyydellä.
"Se tarjoaa aina haastetta, mutta sitten taas sen toimimaan saaminen on paljon palkitsevampaa. Käytkö hakemassa Qashqain?" tyttö pyysi nostaen tummanruskean koulusatulan pois orin selästä.

Lucy nyökkäsi. Niinpä kai. Hän ei erityisemmin välittänyt siitä, miltä Mokon toimimaan saaminen tuntuisi, kunhan ori toimisi sen verran, ettei hän tuhoaisi hevosen ja Jamien mahdollisuuksia kilpailuissa.
"Joo", hän vastasi kadoten paikalta tyytyväisenä. Tallilla oli aivan liikaa hevosenomistajia hänen makuunsa, mutta onneksi suurin osa jätti hänet rauhaan kun hän kulki riittävän päättäväisen ja kiireisen näköisenä hakemaan Q'n riimua ja sitten itse hevosta tarhasta. Kaunis tamma oli täynnä tulta, kuten aina, mutta ainakin hevonen oli hyvätapainen verrattuna moniin muihin hevosiin, joita tallilla valitettavasti asusti. He palasivat takaisin pesukarsinalle ilman sen suurempia kommelluksia, vaikka tallin ovien ulkopuolella olikin pyörinyt turhan monta hevosta joko tulossa tai menossa.
"Mitkä kisat teillä olikaan Choven kanssa?" Lucy kysäisi noudettuaan Qashqain harjat. Ainakaan tamma ei näyttänyt mutahirviöltä.

Maybe oli riisunut Socksin varusteista ja keskittyi nyt hoitamaan sen korvaamattomia jalkoja kyykkien mustalla kumimatolla. Hevonen seurasi korvat tarkkaavaisesti hörössä hänen tekemisiään, ystävällinen, pehmeä katse tummissa silmissään ja ulottuessaan hamusi vaaleaa ponihäntää.
"BE80 Lincolnshiressä, kun Jamie kisaa Novicea Slipsin kanssa. Ne ovat viimeiset kenttäkisamme tämän vuoden puolella", tyttö vastasi ja vilkaisi kuumaveristä, akhaltekeperinnöstään vahvasti kielivää tammaa, joka seurasi älykkäin, keltaisin silmin tallikäytävän vilkasta liikennettä. Maybe oli ristinyt sormet ja varpaat menestyksen puolesta. Heillä meni hyvin Choven kanssa - miten voisi olla menemättä, kun tamma oli niin uskomattoman hieno? - mutta silti tytöstä tuntui, että Corinne näki hänet vain sijaisratsastajana nuorella hevosella, joka ei voisi lähteä vielä isojen nimien asuttamiin isoihin kisoihin. Hän ei voisi joutua eroon elämänsä hevosesta.

Lucy harjasi kullanhohtoista kaulaa siirtäen tummaa harjaa toiselle puolen pois tieltään.
"Onnea kisoihin", hän toivotti kun ei tiennyt mitä muutakaan sanoa. Hän lähti mukaan kisamatkoille mielellään silloin kun sai olla hoitajana eikä joutunut tekemään mitään ihmeellistä, mutta että ratsastamaan? Varsinkin Corinnen silmien eteen? Ehei. Ei ikinä. Hänelle riitti Miun kanssa koulutaitojen hienominen. Se oli riittävän hienoa hänelle.
"Etteköhän te pärjää oikein hyvin", nainen vielä vakuutti harjatessaan silkkistä karvaa. Onneksi tamma keskittyi enemmän käytävän hälinään kuin viereiseen hevoseen, sillä hän ei olisi millään jaksanut komentaa hevosta jatkuvasti. Tällaisina hetkinä hän kaipasi arkipäivien rauhaa, kun aamupäivästä tallilla ei ollut lähestulkoon ketään muuta kuin henkilökuntaa sekä satunnaisia, yksittäisiä ratsastajia. Viikonloppujen hälinä oli aivan omaa luokkaansa, eikä hänen käynyt kateeksi Nathania, joka kiisi pesupaikan ohitse matkalla maneesiin kolme vilttiä sylissään.

"Voitaisiin klipata hevoset, kun olette tulleet Norjasta", Maybe pohti, tarjosi Socksille namin taskustaan ja lähti hakemaan sen syyskelien sadeloimea. Oli turha jättää oria seisomaan sisälle, kun iltatalli olisi vasta usean tunnin päässä. Talven myötä tihentyvät klippausvälit aiheuttivat usein vatsahaavasta kielivää stressiä tallityöntekijöiden keskuudessa - varsinkin niille, joiden vastuuhevoset eivät suostuneet operaatioon vahvassakaan rauhoituksessa, mutta omistajat eivät sitä käsittäneet. Maybe oli kuitenkin onnekkaassa asemassa, sillä hänen vastuuhevosensa olivat miellyttäviä, mitä nyt paikoin kärsimättömiä käsiteltäviä; Pauluskin selvisi vähällä, kun kaksi miehen hevosista olivat eläkkeellä eivätkä kaivanneet enää klipperiä. Tyttö lähti viemään pirteän pilkulliseen, laivastonsiniseen loimeen puettua irlantilaista ulos ja kun palasi tarjoutui suitsimaan Qashqain. Tamma veti mustakärkiset, suipot korvansa luimuun ja nosti päätään protestina, mutta mukautui laskemaan turpaansa niin, että Maybe saattoi pujottaa messinkisen kolmipalan sen suuhun ja kiinnittää konjakinruskean, englantilaisen turpahihnan.

Lucy nyökkäsi. Hän oli onnekas mitä klippaamiseen tuli, sillä yhtäkään hänen vastuuhevosistaan ei klipattu säännöllisesti, eivätkä omistajat olleet ainakaan vielä pyytäneet, että hevosia klipattaisiin. Hän voisi vain tarjoutua auttamaan työkavereitaan, muttei joutuisi murehtimaan omistaan. Nainen harjasi Qashqain huolella puhtaaksi, tarkisti jalat ja kengät ja suuntasi lopulta noutamaan varusteita vältellen tehokkaasti omistajia, jotka etsivät juoksutettavia työntekijöitä. Tamman satulointi oli varsin helppoa, ja Mayben tarjoutuessa hoitamaan suitsittamisen, hän pääsi vähällä. Hyvä niin, kaiketi. Ainakaan Jamie ei joutuisi odottelemaan hevosta hänen hitautensa tähden. Lucy väisti käytävän laidalle tarttuen Qashqain riimuun kun helmenhohtoinen akhaltek tanssahteli silmänvalkuaiset välkkyen omistajansa perässä kohti maneesia. Se nyt vielä puuttuisikin, että tamma kurkottaisi puremaan ennestäänkin levottomana seilaavaa ruunaa.
"Miten minusta tuntuu, että viikonloppujen kaaos vain pahenee mitä pidemmälle syksy etenee", nainen mutisi itsekseen pitäen äänensä hiljaisena, jotta kukaan käytävällä pyörivistä ei häntä kuulisi.

Maybe irrotti tamman riimusta ratsukkojen mentyä ohitse ja hykersi kaulukseensa.
"Maneesien ratsukkomäärä kieltämättä kasvaa, mitä kylmemmäksi ja märemmäksi sää ulkona käy", hän myönsi kokematta hevosenomistajia samalla tavalla ahdistaviksi kuin Paulus ja Lucy - kai siksi, että hän vietti harvat viikonloput tallilla ja nekin töissä Jamielle, ei tallille. Häntä maneesitungos ei haitannut, sillä hän meni ulkona mielellään säässä kuin säässä.
"Aiotko tulla katsomaan tänään Caitlinin kouluvalmennusta?" tyttö kysyi heidän kävellessään toistamiseen D-kenttää kohti.

"Aivan varmasti", Lucy mukaili Mayben pohdintoja. Jo nyt maneesit tuntuivat olevan täynnä elämää viikonlopun jokaisena tuntina, puhumattakaan sitten kiireisimmistä ajoista. Onneksi Ivory pärjäsi ulkonakin, vaikka sää kävisi kurjaksi. Nöyrä ruuna ei kiukuttelisi pienestä sateesta tai puuskittaisesta tuulesta.
"Luulen että tallin puolella riittää töitä", nainen kohautti harteitaan pidellessään tiukasti kiinni nahkaisista ohjista astellessaan tamman rinnalla kohti kenttää. "Mutta jos ratsastajat yllättäen oppivat itse hoitamaan hevosensa, tulen paikalle", hän hymähti. Sellaista ihmettä tuskin tapahtuisi, eikä hän tosissaan kaivannut niin kovin paikalle että tulisi avustajaksi. Tällä säällä se tarkoittaisi vilttien kanssa juoksemista ympäri tallia. Hän vilkaisi kenttää voimatta mitään pienelle helpotuksen tunteelle, kun Zoea ei enää näkynyt. Ainakaan kylmä nainen ei olisi arvioimassa hänen jokaista liikettään Qashqain kanssa. Nainen kiinnitti kypäränsä leukaremmin, kiristi tamman vyön ja ponnisti selkään, lyhentäen jalustimia sieltä käsin ennenkö pyysi tammaa liikkeelle.

Maybe jäi kentän aidalle katselemaan kahta tuttua ratsukkoa. Aikaisempi täti ruunikkonsa kanssa oli kadonnut, ja sen sijaan paikalla oli varhaisteini, kisaponi, poniäiti ja kiivas sanaharkka. Moko laukkasi kentällä kahdeksikkoa kaksivärinen häntä liehuen ja viuhtoen, vaihtoi laukkaa komealla potkulla liitoskohdassa ja intoutui välillä nakkaamaan takapäätään. Jamie lisäsi sen laukkaa lävistäjällä ja kokosi sitä päädyissä välillä kaartaen kuumuvan orin pienelle pääty-ympyrälle, mikäli pidätteet eivät menneet läpi. Ori pärski terävästi ja nostatti hiekkaa kavioistaan näyttäen aina vain aavistuksen vauhkolta silmänvalkuaisten näkyessä. Ratsukkoja seuraava tyttö arveli Lucyn huomaavan itsekin, että ruunivoikko tulisielu oli äärettömän herkkä ja kiivas.

Lucy totesi nopeasti, että oli paras pitää kaunis tamma kaukana muista kentällä olijoista. Onneksi kenttä oli niin tyhjänä, toisin kuin maneesit, joissa oli tälläkin hetkellä varmasti kymmeniä ratsukoita. Hän mukaili hevosen vaivatonta käyntiä muutaman kierroksen ajan ennenkö keräsi ohjat kunnolla tuntumalle ja alkoi työstää herkkää ratsua. Lucy tuli nopeasti siihen tulokseen, että Qashqain ratsastaminen vaati samanlaista tarkkuutta kuin Miun kanssa työskentely, sillä tamma reagoi herkästi ja välittömästi, eikä pyrkinyt paikkaamaan hänen virheitään. Yrityksen ja erehdyksen kautta hän löysi sopivan tasapainon apujen pehmeyden ja napakkuuden väliltä, minkä jälkeen oli helpompi lähteä vaatimaan hevoselta taipumista volteilla ja kulmissa sekä pehmeitä, tasapainoisia pysähdyksiä. Hän piti jatkuvasti silmällä muita ratsukoita säilyttäen reilun etäisyyden muihin ja keskittyi ratsastamaan tulisieluista tammaa sen ansaitsemalla tarkkuudella. Q ei ollut hullumpi ratsu, hän päätteli nopeasti, sillä vaikka tamma välillä kaatuikin sisään volteilla eikä pysähtynyt suorana keskilinjalle, hän tiesi moisten virheiden johtuvan hänen istunnastaan. Sen siitä sai kun ratsasti puolikuuroja hevosia päivästä toiseen.

Moko ravasi reippaasti huomattavasti ryhdikkäämpänä kuin työskentelyn aloittaessaan, vaikkei se olisikaan kouluratsusta käynyt. Se taipui volteille rikkomatta ravin rytmiä muuten kuin lisäämällä välillä omaa koreografiaa. Jamie taputti sen kirjavaa kaulaa tyytyväisenä: ori oli mukavampi sileällä kuin esteillä. Mies ei olisi uskonut, että koskaan päätyisi ajattelemaan niin. Sileällä hevosen sai kuitenkin kuulolle ja sen pöllöily oli viihdyttävää haastetta - esteillä ori oli kuin katastrofi, mutta liian lupaava tullakseen vedetyksi sivuun. Jamie seurasi sivusilmällä Qashqaita ja Lucya keventäessään.
"Sen haluan kisoissa lämmittelyssä rennoksi", hän kertoi. Tammalla ei ollut ongelmaa apujen kuuntelemisen ja vauhdin kanssa, vaan sen, että se stressaantui, kuumui ja kävi ylikierroksilla jopa siihen pisteeseen, että hevosen hermostus pilaisi radan.
"Jos vain mahdollista, pidetään sitä mahdollisimman vähän hevosruuhkassa."

Lucy kuunteli Jamien ohjeet ja toiveet, nyökäten ymmärtäneensä. Rennoksi ratsastaminen olisi haaste kilpakentille, sillä rauhallisella kotikentällä hevoset olivat aina rennompina kuin kisojen lämmittelyssä. Ruuhkaiset kentät ja pian koittava kisasuoritus tuntuivat saavan rauhallisimmankin ratsun jännittämään.
"Ymmärrettävää", hän totesi Qashqain luimiessa jo kaukaa toiselle ratsukolle. Hän käänsi kävelevän tamman voltille ja keskittyi ratsastamaan huolellisia kaarevia teitä niin käynnissä kuin ravissa. Hän otti mukaan muutaman askeleen pohkeenväistöjä varmistaakseen apujen läpimenon ja jatkoi sitten suurilla ympyröillä työskentelyä houkutellen tammaa venyttämään kaulaansa alas notkeassa ravissa.

Kun Jamie olisi valmis Mokon kanssa, kaksikko vaihtaisi hevosia eikä Maybelle ollut tarvetta hetkeen. Niinpä tyttö hiipi etsimään Zoea. Hän vannoi nähneensä Pauluksenkin tallilla päivätallin jälkeen, mutta yrmy erakko taisi pysyä kaukana valmennuksista ja hevosenomistajista. Siivosi varmaan itäpuolen laiduntarhoja.

Zoe oli vaihtanut rakastamansa papurikonkimon herra Edgerlyn nuorempaan hevoseen, joka koetteli hoitajansa hermoja yrittämällä syödä viereisen pesukarsinan vallanneen hevosen harjaa. Zoe pyöräytti silmiään nykäistessään jälleen kerran riimunnarusta, jonka oli kiinnittänyt kimon orin riimuun siitä huolimatta, että Duffy oli jo molemmilta puolilta kiinni ketjuilla. Miksi tuokin typerä omistaja oli tunkenut juuri keskimmäiselle paikalle, kun olisi voinut viedä kultamussukkansa toiselle laidalle, kauas Duffyn ulottumattomiin?
"Oletko varma ettet joudu ongelmiin, kun vietät vapaasi täällä?" Zoe kysäisi kulmaansa kohottaen huomatessaan lähestyvän tytön. Nainen astahti Duffyn pään luokse kumisuka kädessään ja kopautti hevosen poskea. Duffy käänsi päätään näyttäen hölmistyneeltä, muttei pudottanut pesupaikan ketjua suustaan. Zoe tarttui kiinni ketjuun ja huokaisten aukaisi orin leuat vapauttaakseen viattoman ketjun orin otteesta. Hän tiesi hevosen olevan kärsimätön ja kyllästyneen harjaamiseen kymmenen minuuttia sitten, mutta tämä alkoi jo mennä naurettavaksi.

Maybe peitti hihityksen käsiinsä nähdessään pienen välikohtauksen hevosen ja naisen välillä. Hänestä Houdini oli ollut aina kertakaikkisen hurmaava, ja ainakin sen hoitajan elämä oli helpottunut sähköistettyjen metalliaitojen jälkeen, sillä vaikka akrobaatti löysi edelleen tiensä ylos aitauksesta niin päättäessään, ainakaan aidat eivät olleet enää palasina. Tyttö astui hevosen eteen vaistotessaan Zoessa kärsimättömän sävyn ja houkutteli hevosen huomion puoleensa.
"Olen varma", hän vastasi kutitellen kauniin kimon samettiturpaa, "enhän ole täällä töissä, vaan avustamassa Jamieta. Montako ratsukkoa valmennukseesi on tulossa? Tiedätkö keitä?"

Zoe palasi takajalkojen harjaamisen pariin kiitollisena siitä, ettei ori yrittänyt enää nykiä naapurinsa harjaa kun Maybe piti sille seuraa. Jalkojen harjaaminen puhtaaksi vaati aloillaan olevaa hevosta ja kärsivällisyyttä, eikä Duffy ollut osoittanut kumpaakaan piirrettä hetkeä aiemmin.
"Niin sitä pitää", hän virnisti. Hän oli ollut aivan samanlainen heti valmistumisensa jälkeen. Ei hän ratsuttanut hevosiaan vapaapäivinä, hän vain katseli miten ne liikkuivat liinan päässä tai ylittivät esteitä irtona. Ei se ollut selässä istumista, joten se ei ollut työtä. "Kahdeksan, täytin viimeisen paikan", hän vastasi. "En kysellyt muista osallistujista, mutta", nainen kohautti harteitaan kuin se riittäisi kertomaan kaiken. Hienoja puoliverisiä ja arvalla valittuja omistajia. Ei kai siinä ollut mitään uutta? Joku olisi valmennuksen tumpelo, mutta loput tietäisivät mitä tekivät. Ainakin toivottavasti. Hän ei halunnut ajautua minkäänlaiseen epämääräiseen tilanteeseen Duffyn kanssa.

"Voinko auttaa jotenkin?" tyttö tiedusteli silitellen hevosen silkkistä karvaa ja suukotellen vaivihkaa pisamaista poskeaan vasten huomionkipeänä painuvaa turpaa. Hänen täytyisi yrittää ujuttautua ensi viikolla väljään valmennukseen. Hän ei edes yrittänyt viikonloppuisin - silloin lähes poikkeuksetta täysiä valmennuksia oli paljon mielenkiintoisempaa seurata.

"Pidä sen huomio itsessäsi", Zoe hymähti huvittuneena. Ori huitaisi hännällään hänen kasvojaan, mutta se ei enää saanut naista edes räpäyttämään silmiään. Hän liu'utti kättään pitkin jäntevää jalkaa varmistaessaan vielä kertaalleen, ettei hevonen ollut kolhinut itseään ulkoillessaan tai hän jättänyt likaa karvan sekaan. Nainen taputti papurikkokuvioitua lautasta suoristautuessaan ja palasi orin pään luokse, pujahtaen ketjujen ali käytävän puolelle. Hän nosti telineelle jättämänsä mustan koulusatulan käsivarsilleen hymyillen Maybelle.
"Voit aina huijata kankisuitset sen päähän", hän lisäsi vilkaistessaan oria. Nainen ei ollut aivan varma kuinka hyvä idea kankisuitsilla ratsastaminen valmennuksessa oli, mutta hänen pitäisi tottua ratsastamaan Duffya niillä ja no, mikäpä sen parempi paikka moiselle kuin valmennus, jossa jokaiseen hänen virheeseensä tartuttaisiin hetimmiten. Zoe suoristi violetin huovan molemmilta puolilta ennenkö kiinnitti mustan vyön varsin löysästi. Turha kiskoa sitä kireälle vielä, kun olisi pintelitkin laitettavana. Hän antaisi Duffyn nauttia löysästä satulavyöstä niin pitkään kuin mahdollista, ja ehkä ori jättäisi pullistelemisen väliin.

Turkoosin toppaliivin taskussa rapisi, ja se tuntui kiehtovan hevosta suunnattomasti. Maybe avasi tunnollisesti huollettujen suitsien niputuksen haasteen vastaanottaneena, asettui hevosen pään viereen ja ujutti riimun kaulalle, ennen kuin pujotti kahdet kuolaimet suuhun ja korvat niskaremmin alta.
"Tiedätkö, mitä teette tänään?" hän kysyi kiinnittäessään hopeisia solkia.

Zoe nappasi tasolta ensimmäisen violetin pintelin ja valkean patjan kumartuen orin takajalan luokse. Tottuneesti hän alkoi kääriä pinteliä sopivalle kireydelle välittämättä silloin tällöin kasvoille huiskivasta hännästä.
"Sulkutaivutuksia", hän vastasi. Siinä oli jälleen yksi syy, miksi olisi kannattanut jättää valmennus välistä ja ratsastaa Duffya itsenäisesti. Toisaalta taivutusten parissa työskentely tarkoitti, ettei valmennukseen eksyisi tumpeloita ratsastajia pyöreiden maastoratsujensa kanssa.
"Tai yritämme ainakin", Zoe lisäsi synkkää huvittuneisuutta naurahduksessaan siirtyessään seuraavan sukkajalan pariin. Hän oli toivonut että ulkoilu saisi Duffyn kuluttamaan ylimääräistä energiaansa, mutta ori oli edelleen yhtä häslä kuin aamullakin. Hän saattoi vain toivoa, että pelleily loppuisi kun hän nousisi selkään, eikä Duffy puskisi vasten kääntäviä apuja. Taivutuksista olisi turha unelmoida jos he neuvottelisivat ensimmäisen puolen tunnin ajan kaarevien urien kulusta.

"Olen varma, että saat sen kulkemaan hienosti", Maybe vakuutti luottavaisena ja rapisutti taskuaan, kun ori alkoi puhallella tylsistyneenä ja nykiä käsiteltävää jalkaa. Sähköistyvä olemus ja pystyyn ampaisevat korvat hymyilyttivät tyttöä, mutta hän palkitsi hevosen huomion rapsuttelulla. Sitä ei liene ollut syytä opettaa näykkimään makupalojen toivossa.
"Ainakin se on näyttänyt Edgerlyn alla jo aivan eri hevoselta kuin silloin tullessaan."

Zoe ei jakanut Mayben vankkumatonta uskoa, mutta nyökkäsi siitä huolimatta pehmeä, kiitollinen hymy huulillaan. Kunhan Duffy esiintyisi edes jollakin tasolla edukseen eikä ottaisi takapakkia koulutuksensa kanssa, hän olisi tyytyväinen. No, ehkä tyytyväinen oli liian vahva sana kuvaamaan sitä, mutta ainakaan hänen ei tarvitsisi lähettää herra Edgerlylle sähköpostia jossa kertoisi miten oli ratsastanut oria päin seiniä.
"Niin on", Zoe nyökkäsi kiertäessään orin takaa toiselle puolen seuraavan pintelin kanssa. "Mutta luulen, että se kuvittelee jälleen lähtevänsä maastoon koska minä olen tässä eikä herra Edgerly, ja no, maastossa se osaa edelleen olla varsinainen älykääpiö", hän pudisteli päätään päätellessään pintelin huolellisesti. Voi Duffy. Vaikka hän mielellään valitti kimosta orista, ei hän olisi vaihtanut Duffya mihinkään, sillä hevosmaailman Houdini oli varsin mielenkiintoinen tuttavuus, jonka kanssa työskentely tarjosi uudenlaisia haasteita.
"Jos haluat hyvän paikan katsomosta, kannattaa ehkä mennä varaamaan se jo", Zoe virnisti kietoessaan viimeistä pinteliä. Jostakin kumman syystä viikonlopun valmennukset houkuttelivat paikalle myös katsojia pelkkien osallistujien sijaan. Hänkin oli usein löytänyt itsensä katsomon puolelta, sillä valmennusten seuraaminen tarjosi paljon hupia sekä mahdollisuuden oppia jotakin uutta - tai vahvistaa aiempia käsityksiä tietyistä hevosista ja omistajista.

Maybe nauroi Zoen kuvaukselle ja haikeana huoahtaen nyökkäsi. Totta. Niin hän suuntasi ensin hakemaan pullon cocacolaa yläkerran automaatista ja istahti sitten alakatsomon eturiviin, missä saattoi tukea puhelimensa vasten puista seinämää ja kuvata valmennusta. Ehkä Zoe haluaisi nähdä suorituksen myöhemmin, ja Edgerly usein vaati videoituja tuotoksia hevostensa ratsastuksesta. Jättiläismäisen, tehokkaalla kutsuvuudella valaistun maneesin toinen pääty oli varattu muille ratsukoille ja sen tohinassa riitti katseltavaa. Vaikka tilaa oli ruhtinaallisesti, se kävi ahtaaksi, jos jokainen tallin ratsukko päätti haluavansa ratsastaa nimenomaan päämaneesissa ja juuri nyt ja sitten päätti, ettei ollut väistämisvelvollinen. Tyttö jäi mielenkiinnolla odottamaan, millaisia ratsukoita Caitlin valmentaisi tänään.

Caitlin oli kerrankin ajoissa paikalla, mutta siitä sopi kiittää sitä henkilöä, joka oli juuri keittänyt täyden pannullisen vahvaa mustaa kahvia oleskelutilan keittiönurkkauksessa. Termospullo täynnä höyryävää, mustaa ihmejuomaa punapää vaelsi takaisin maneesin puolelle, katsellen lievällä kauhulla toisen päädyn hässäkkää. Tilaa oli ruhtinaallisesti ratsukoille, ja silti meno näytti huolestuttavasti siltä, ettei kukaan tiennyt mitä tapahtui. Helmenhohtoinen ruuna erkani muiden joukosta ja siirtyi valmennusta varten varattuun päätyyn ruskea viltti huolettomasti takaosansa peittona. Natasha näytti tyytyväiseltä antaessaan ruunan kävellä pitkin ohjin ympäri maneesin päätyä. Hevosen aiemmasta levottomuudesta ei ollut tietoakaan, mistä Natasha oli kiitollinen. Valmentajien opit olivat tulleet tarpeeseen. Caitlin käveli hetken ratsukon rinnalla jutellakseen niitä näitä tytön kanssa, joka oli selkeästi hoitanut hevosensa lämmittelyn jo etukäteen. Zoe liittyi hetkeä myöhemmin seuraan kimon orin kanssa, joka yritti syödä ratsastajansa hanskat ja epäonnistuttuaan siinä, päätti kajauttaa kuuluvan hirnahduksen koko maneesin väelle tervehdykseksi. Perässä seurasi mustanruunikko läsipää teinitytön taluttamana. Caitlin piti ilmeensä tarkasti peruslukemilla nyökätessään Camillalle. Hänellä oli tunne, että he päätyisivät tekemään paljon tämän valmennuksen aikana, mutta tuskin mitään, mikä olisi lähelläkään sulkutaivutuksia. Hän tervehti loppuja saapuvia ratsukoita nyökäten ennenkö asettui maneesin päädyn keskiosaan aloittaakseen ohjeilla lämmittelyn suhteen. Camilla aloitti heti ensimmäisenä kitisemällä vastaan, kun hän kehotti nostamaan jalustimet ylös, mikä sai Caitlinin hymyilemään leveästi ja muotoilemaan pyyntönsä uudestaan siten, että halukkaat saivat nostaa jalustimet ylös. Zoe ei epäröinyt kumartuessaan Duffyn kaulan ylle, vaikka soikin pienen rukouksen yläilmoihin, ettei hevonen päättäisi olla kuuro kääntäville avuille.
"Hei paparazzi", Bex tervehti Maybea bongattuaan tytön katsomosta. Railakkaanpunaiset hiukset olivat kerrankin vailla takkuja tai heinänkorsia, mutta naisen kasvoilla koreili sama vallaton virne kuin silloinkin, kun nahkatakin ja mustien pillifarkkujen sijaan päällä oli ratsastustamineet. Hän heilautti läpinäkyvää muovirasiaa huolettomasti kädessään, vaikka liike sai katsomoa ohittavan Eastcoastin ottamaan pari sivuaskelta päätään viskoen. "Oletko nähnyt Jamieta?" Bex jatkoi kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan nojaillessaan katsomon laitaan. Hän oli luvannut miehelle keksejä lennettyään niin tavattoman komeasti viime kisoissaan suoraan lampeen Bubblesin kanssa, joten keksejä mies saisi. Ellei hän söisi niitä kaikkia ennenkö löytäisi vallattoman rikoskumppaninsa.

"Hei", Maybe vastasi tervehdykseen nauraa hyristen ja vilkaisi kelloaan, "hän on varmaan vielä Qashqain kanssa D-kentällä, mutta tulee talliin lopettaessaan. Tulitko katsomaan valmennusta?" Tyttö nyökkäsi kohti maneesin puolella tapahtuvaa liikehdintää puhelin valmiina aloittamaan nauhoittamisen.

Bex naurahti toispuoleinen virne kasvoillaan. Niinpä tietenkin. Jamie oli edelleen töissä.
"En, tulin vain tuomaan keksejä", hän hykersi ja heilautti rasiaa uudestaan saaden suklaakeksit kolisemaan muovirasiassa. "Harrastin niin taidokasta akrobatiaa vesiesteellä viime viikonloppuna", hän lausahti selityksenä mutta istahti kuitenkin alas katsomon penkille. Bex aukaisi muovirasian tarjoten sitä tytölle.
"Ei kerrota Jamielle", punapää virnisti napaten itselleenkin yhden keksin, vaikka hän oli syönyt niitä jo puoli pellillistä leipomisen ohessa. "Joten, mitä me katsotaan?" Hän kuiskasi salaliittolaisen elkein nyökäten merkitsevästi kohti valmennusta. Ratsukot eivät tehneet vielä paljoa, mitä nyt keräilivät ohjia tuntumalle ja aloittelivat lämmittelyä suurilla ympyröillä ja nytkähtävillä pysähdyksillä. Tai ainakin se tuntui olevan tilanne muiden paitsi perlinon ruunan kohdalla, joka liikkui notkeasti ja tasapainoisesti. Mitä huijausta lämmitellä etukäteen!

Putoamiselle myötätuntoisesti naurava Maybe otti epäröiden vastaan keksin, vaikka Jamie ei pahastuisi. Mies jakoi aina herkkunsa läsnäolijoille.
"Kiitos. O'Connor pitää sulkutaivutusteemaisen kouluvalmennuksen", tyttö vastasi madaltaen ääntään sopimaan samaan salaliittolaisten sinfoniaan. Myös Henrietta Thorpe ja yleisilmeeltään luihu Kiwi sekä herttaisesti muille hymyilevä Pippa ja unelias Tango olivat osallistumassa tähän valmennukseen, kai Corinnen ollessa Saksassa tämän viikonlopun.
"Missä kisoissa olitte?" hän tiedusteli muistaen, että nainen oli edistynyt kenttäratsastaja.

Bex kohotti kulmaansa. Tästähän tulisi vielä hauskaa! Sulkutaivutusten hiominen oli aina kamalaa, puhumattakaan siitä, että tarkkasilmäinen valmentaja seuraisi jokaista elettä, jonka ratsastajat tekivät. Laittaisikohan O'Connor ratsukot selviytymään taivutuksistakin ilman jalustimia? Hän toivoi niin tapahtuvan. Se olisi mahtavaa nähtävää. Hän kiinnitti hetkeksi huomionsa hauskaan kimoon, jonka muisti maastolenkiltä. Täytyihän sitä muut kenttäratsut tunnistaa, erityisesti jos ne sattuivat kuulumaan legendaarisen Paddyn omistajalle. Ratsastaja tosin ei ollut Classics-sarjan toistamiseen voittanut siniverinen, mutta eipä sillä niin väliä. Hevosesta hän ei erehtynyt.
"Little Downhamin kenttäkisoissa, käytiin ponipirun kanssa päättelemässä kausi advanced-luokassa", Bex virnisti. Nyt hän saattoi jo nauraa putoamiselle, joka oli näyttänyt televisioruudulla niin pahalta, että hänen äitinsä oli soittanut ensimmäisenä sairaaloihin ja vasta sen jälkeen hänelle. Toki pieni tyytymättömyys kyti edelleen sisällä. He olivat kerrankin olleet hyvissä asemissa ennen maastoesteille lähtöä, mutta olisihan se pitänyt tietää, ettei moinen kantaisi loppuun saakka. No, ensi keväänä sitten uudestaan, kahden ratsun voimin.
"Boyd, keskelle", valmentajan vaativa kehotus sai teinitytön kääntämään etupainoisesti laahustavan ruunan kentän keskiosaan. Caitlin läksytti ratsastajaa hetken yksityisesti ennenkö lähetti vastaan väittävän ratsastajan takaisin uralle. "Thorpe, syvemmälle kulmiin. Hartford, herättele hevosesi." Valmentajan hyväntuulinen äänensävy ei lainkaan muuttanut sitä tosiseikkaa, että hän vaati ratsastajia korjaamaan kehoitusten myötä. Onneksi muut eivät väittäneet vastaan Camillan tavoin.
"Winter, ympyrälle. Ratsasta kääntävät avut huolella läpi ympyrän kokoa muuttamalla", Caitlin jatkoi. Bex kurtisti kulmiaan. Nimi kuulosti tutulta. Joku tallin työntekijöistä, jonka Jamie oli maininnut joskus sivulauseessa kertoessaan tarinaa vauhdikkaasta maastosta tai tylsästä koulutreenistä? Ehkäpä. No, eipä sillä kai väliä. Paitsi tietenkin, jos samainen nainen ratsasti myös Paddya.

"Oh, miten hienoa!" Maybe ihaili innoissaan, mutta pitäen kätensä vakaina, sillä kuvasi pätkiä Duffyn ja Zoen verryttelystä. Näytön poikki ravata jolkotti Tango, jota Pippa herätteli kouluraipalla silittelemällä ja sitten Kiwi, joka yritti kaasuttaa pois kuolaimelta, säikkyi toisessa päädyssä olevaa ratsukkoa kulmaa tehdessään ja teki sarjan sähäköitä pukkiloikkia uralta sisään ja nousi sitten pystyyn pidätteestä. Henrietta kannusti sitä lujasti eteen ilmeestä päätellen vailla huumorintajua, mutta ruunikko kiepahteli sivuun ja nosteli etusiaan pää taivaissa useamman hetken, ennen kuin suostui palaamaan uralle kihisevä, turhautunut ratsastaja selässään.
"Kilpailetteko myös kansainvälisesti?" tyttö tiedusteli irrottaen katseensa välikohtauksesta.

Tällaisina hetkinä Bex ymmärsi hyvin, miksi hänen äitinsä oli tyytyväinen ratsastuskoulun asiakkaiden opettamiseen eikä suostunut häntä ja Sashaa lukuunottamatta toimimaan kenenkään valmentajana. Irlantilaisella naisella oli kädet täynnä töitä kahdeksan ratsukon kanssa, eikä ruunikon sekoilu auttanut lainkaan. No, ainakin hauskasti nimetty kimo näytti esiintyvän edukseen ruunikkoon verrattuna.
"Ei, lähikisoissa vaan", punapää vastasi irrottaen katseensa komeasti ravaavasta orista ja keskittyneestä ratsastajasta. "Jätetään isot kisat suosiolla isoille hevosille", hän virnisti ajatellen pientä poniaan lämmöllä. Bubbles ei ollut lainkaan innoissaan pakollisesta talvitauosta, mutta osa hänestä oli kiitollinen, ettei hänen tarvinnut viedä pientä poniaan kisoihin muutamaan kuukauteen.
"Ouch", Bex henkäisi huvittuneena kun Camilla kivahti jotakin hevosten hallinnan opettelemisesta Henriettalle. Punapäällä oli tunne, että nuori ratsastaja saisi vielä katua kärkkäitä sanojaan, sillä Eastcoast vaikutti keskittyvän enemmän maneesin tapahtumiin kuin ratsastajan koviin apuihin, eikä se voinut koskaan päättyä hyvin. Puhumattakaan siitä, että hän osasi jo tämän lyhyen näytöksen perusteella sanoa, että Camilla oli valmennuksen kahdeksasta ratsastajasta kokemattomin.
"Ovatko valmennukset aina näin dramaattisia?" Hän virnisti kun valmentaja käänsi huomionsa selkä notkolla laahustavaan Eastcoastiin ja tyttöön, joka väitti kaikesta vastaan.

"Riippuu osallistujista", Maybe vastasi diplomaattisesti ja tiesi Henrietan Camillaan luomasta katseesta, että teinityttö oli tehnyt juuri kohtalokkaan virheen. Henriettaa ei tosiaan tunnettu huumorintajusta, myötätunnosta tai armosta. Hankala ruunikko tikitti uralla ärtyneen naisen aloittaessa alusta sen pään laskemisen kuolaimelle kai pohtien, olisiko sittenkin pitänyt valita pelham ja martingaali kankien sijasta.
"Mitäs tytöt?" alakatsomoon ilmestynyt Jamie kysyi istahtaen Bexin toiselle puolelle ja luoden kiinnostuneen katseen lupaavaan keksirasiaan.

Bex naurahti vastaukselle. Hän tunnisti sävyn ja tarkat sanavalinnat, vaikkei aina itse samaan pystynytkään. Nainen virnisti leveästi Jamien ilmestyessä paikalle ja ojensi keksirasian suurieleisesti miehelle.
"Ne ovat syötäviä", hän virnisti. Siitä sopi kiittää enemmän apuna hyörinyttä Sashaa kuin häntä, mutta lopputuloshan se tärkein oli. "Nyt olemme sujut. Paitsi tietenkin, jos se kirjava ihme heittää sinut keskelle okseria." Bex aukaisi mustan nahkatakkinsa vetoketjua vaikka valkea pitsipaita oli kaikkea muuta kuin hevosten keskuuteen soveltuva, sillä maneesissa oli ulkona vallitsevaan säätilaan verrattuna varsin lämmin. Hän virnisti vilkaistessaan kelloaan. Hänen olisi mentävä kohta, tai Sasha ei voisi tehdä herkullista booliaan, sillä hänen autonsa takapenkille oli muutamaan kangaskassiin sullottuna hylätty tarvittavat ainesosat. Hän oli kerrankin päässyt luistamaan niin iltatallin kuin aamutallin tekemisestä, joten totta kai suuntana oli ensin Sashan kämppä ja sen jälkeen Oarfish.
"Haluan postikortin Norjasta", Bex ilmoitti virne kasvoillaan kun muisti, minne miehen seuraava kisamatka suuntasi. "Katsokin, että muistat lähettää sen."

"Oi kiitos", mies henkäisi yhtä suureleisesti, asetti keksin kunnioittavasti suuhunsa ja pyöräytti sitten silmiään kattoa kohti nautinnollisesti mumisten.
"Täydellistä, m'm'mm! Kiitos", hän kiitteli ja painoi suklaakeksin tuoksuisen suukon Bexin poskelle tarjoten sitten rasiasta sekä naiselle, Maybelle että valmennukseen osallistuvan tytön happamalle isällekin.
"Voin laittaa Lucyn asialle", Jamie tarjosi poimien toisenkin keksin rasiasta.

Bex virnisti leveästi voimatta peittää tyytyväistä hykerrystään, kun Jamie nautti kekseistään. Hän nappasi keksin huvittuneena siitä, miten monta kertaa oli tämän päivän aikana sanonut, ettei haluaisi enää syödä yhtäkään keksiä.
"Sitten se ei ole sinulta", hän loihti kasvoilleen liioitellun surkean ilmeen, mutta nopeasti moinen esitys sai tehdä tilaa toispuoleiselle virneelle. "Se voi olla ihan hyväkin. Sitten ainakin saan selvää siitä, mitä korttiin on kirjoitettu", nainen kiusoitteli. Hän ei välittänyt katseesta, jonka taaemmalla rivillä istuva katsoja hänelle suuntasi. Ei tämä ollut elokuvateatteri, jossa kuului olla hiljaa. Rhatan esitteli notkeaa pohkeenväistöä uran sisäpuolella siksakkina samalla kun Eastcoast laahusti edelleen takaosa kilometrin päähän unohtuneena. Bex seurasi hetken kimon orin menoa, kun Duffy näytti kyllästyvän ja etsivän tekosyitä järjestää omaa ohjelmaa, mutta musta poninhäntä liehuen ratsastaja palautti hevosen takaisin ruotuun ja antoi sille järkevää puuhaa siirtymisten ja pohkeenväistöjen avulla.
"Minä taidan lähteä, sillä toisin kuin teillä lapsilla, minulla on suunnitelmia illaksi joihin ei sisälly hevosia", hän virnisti kierosti nousten jaloilleen katsomossa. "Palauta se rasia joskus kun tulet käymään", punapää lisäsi. Äiti ei olisi iloinen, jos hän hukkaisi kaikki heidän muoviset rasiansa. Ratsukot siirtyivät yksi kerrallaan lämmittelemään laukassa. Sääli. Olisi ollut hauska nähdä, pudottaisiko mustanruunikko läsipää potkivan ratsastajansa, mutta illanvietto ystäväporukalla kiskoi häntä vastustamattomalla tavalla puoleensa.

Jamie nauroi Bexin kiusoittelulle ja nousi hänkin.
"Äläs nyt. Olen menossa Kaylan luo ilman yhtä ainotta hevosta", mies kommentoi kulmat dramaattisesti koholla, kiitti vielä kekseistä sulloen kolmannen suuhunsa ja lähti kiipeämään toiseen kerrokseen vaihtamaan vaatteita. Maybe katsoi tervetulleen seuransa perään, huokasi haikeasti ja keskittyi sitten jälleen kuvaamaan Duffyn menoa. Jälleen kaksi ruunikkoa kulkivat peräkkäin näytön poikki, ensin edelleen unelias Tango, jolta Pippa ei uskaltanut tosissaan vaatia, ja Kiwi, jonka liikkeissä oli terävä, nykivä sävy, mutta joka oli sentään asettunut kuolaintuntumalle niska pehmeästi kaartuneena ja laukkasi reipasta, pyörivää laukkaa.

Bex olisi keksinyt niin monta loistavaa vastausta, mutta happaman isäpapan ilmeestä päätellen nyt ei ollut sopiva hetki kommentoida yhtään mitään, mikä ei sopisi munkkien ja nunnien korville. Niinpä nainen päätyi vain heilauttamaan kättään hyvästiksi ja katoamaan tallin läpi pimeään iltaan.
"Hartford, laita siihen liikettä", Caitlin kommentoi pehmeällä äänellä ja huvittunut hymy huulillaan, mutta sanojen paino kertoi ettei hän aikonut toistaa ohjettaan kolmatta kertaa. "Käännä lävistäjälle ja ota pätkä lisättyä laukkaa", tai edes jotakin, mikä liikkuisi eteenpäin itsekseen, mutta sen hän jätti sanomatta keskittyessään ratsukoihin. Lucy livahti katsomon penkille Mayben rinnalle todettuaan, ettei tallilla tarvittu häntä juuri nyt ja tauko jaloille tuli tarpeeseen.
"Olenko jäänyt paitsi mistään mielenkiintoisesta?" Nainen kysyi hiljaisella äänellä yrittäen nopeasti päätellä ratsukoiden liikkumisesta ja ratsastajien ilmeistä, millaisessa ilmapiirissä tänään ratsastettiin. Hän valui hieman pienemmäksi penkillä tunnistaessaan ruunikon selässä istuvan ylpeän Henrietan ja piti tarkoin katseensa erossa Zoesta, sillä nainen näytti pärjäävän luupään kanssa vallan mainiosti, jos hevosen rytmikkäästä, suuriliikkeisestä laukasta ja vaivattomasta kokoamisesta lyhyille sivuille sopi vetää johtopäätöksiä. Lucy vilkaisi vain hieman yllättyneenä totaalista muodonmuutosta, jonka levoton akhaltek oli kokenut viimeisten tuntien aikana. Hän keskittyi välttelemään Eastcoastia kaikella tarmollaan, sillä Camillan ratsastuksen seuraaminen sai sykkeen aina kohoamaan, eikä hän kaivannut sitä tänä iltana.

"Et mistään merkittävästä", Maybe kuiskasi kehtaamatta kertoa Camillan kuolettavasta erehdyksestä asiakkaiden keskellä. Hän kuvasi tarkasti Duffyn ja Zoen komeaa menoa onnellisena siitä, että saattaisi valmennuksen jälkeen näyttää todistetta aikaisemmasta arviostaan. Tango lisäsi laukkaansa hienosti ja jatkoi puoli kierrosta omalla moottorilla kantaen itsensä ryhdikkäästi ja polkien reilusti alleen, mutta ratsastajansa hellämielisyyteen tottuneena vähensi panostusta salakavalasti vähitellen. Kiwin muoto ja liike pehmeni ja hetkittäin hevonen oli suorastaan edustava, mutta sitten yksi valmennuksen ratsukoista ajautui liian lähelle, ja ruunikko viskasi päänsä ylös, loikkasi sivuun ja oli nousta pystyyn. Henrietta ajoi sen ärhäkästi liikkeelle, mutta joutui jälleen maanittelemaan taivaissa olevaa päätä alas ja nykivää, terävää liikettä pehmeäksi. Jos nainen oli ollut turhautunut Ivoryn kanssa, Kiwi tuntui vain kasvattavan turhaumusta - ruunassa olisi ainesta menestyä, jos se ei olisi niin käsittämättömän rasittava.

Lucy nyökkäsi keskittyen seuraamaan ratsukoita. Hän oli yllättynyt siitä, miten hyvältä Rhatan näytti. Hän ei ollut koskaan puhunut teinitytön kanssa muutamaa tervehdystä lukuunottamatta, mutta nähtävästi venäläinen ei ollut aivan toivoton hevosensa kanssa. Duffy esiintyi edukseen, selkeästi nauttien saamastaan yleisöstä ja jatkuvista, muuttuvista tehtävistä. Lucy lähes toivoi, että Kiwin sekoilu tarttuisi kimoon oriin, mutta tarkemmin ajateltuna, ehkä iltatallin tekeminen olisi mukavampaa kun Duffya valmennuksen jälkeen purkava Zoe olisi hyvällä tuulella.
"Ottakaa käyntiin", valmentaja kehotti ja kun jokainen ratsukko hidasti rentoon käyntiin, alkoi hän antaa ohjeita sulkutaivutusta varten. Lucy kuunteli annetut ohjeet tarkkaavaisemmin kuin Camilla, mutta se tuskin yllätti ketään. Penkillä istuva nainen valui yhä huonompaan ryhtiin jokaisen kerran myötä, kun Henrietta ohitti katsomon turhaumus kasvojen piirteisiin leimattuna. Yksi kerrallaan ratsukot alkoivat harjoitella sulkutaivutusta uralla käynnissä, toiset vaivattomammin kuin toiset. Rhatan taipui kauniisti, mutta kuten valmentajakin heti huomautti, Natasha taivutti liikaa kaulaa, mikä sai hevosen sisälavan lukittumaan ja liikkeen jähmeäksi. Tyttö keskittyi korjaamaan sitä seuraavien suorien sivujen aikana hyödyntäen kulmat taivutusta varten. Eastcoast suoriutui tehtävästä yhtä suurella täsmällisyydellä kuin ratsastaja siltä mitään oli vaatinutkaan, mikä tarkoitti sitä, että hevonen lähinnä käänsi päätään liikkeen suuntaan jättäen koko muun kehonsa suoraksi.
"Winter", Caitlinin ääni sai Zoen kääntämään katseensa yllättyneenä valmentajan puoleen. Jos Caitlin korjasi häntä ennen Camillaa, hänen oli täytynyt tehdä jotakin karmaisevasti väärin. "Kokoa enemmän, Duffy pystyy tähän laukassakin. Haluan suorituksen, joka kelpaa B:n kouluradalle." Zoe nyökkäsi, puraisi päättäväisesti alahuultaan ja käytti seuraavat kaksi sivua siihen, että kokosi orin käyntiä aktiivisen poljennon säilyttäen. Hän lähti ratsastamaan uutta sulkutaivutusta kulmasta, mikä sai valmentajan nyökkäämään.
"Seuraavaksi ilman seinän tukea." Zoe tarttui haasteeseen toivoen, ettei videolle kerääntyvä materiaali olisi aivan kelvotonta. Olisi kerrassaan häpeällistä lähettää herra Edgerlylle videota siitä, miten surkeasti hän ratsasti, vaikka oli erikseen pyytänyt luvan osallistua valmennukseen. Yksi kerrallaan tehtävää mukautettiin jokaiselle ratsukolle sopivaksi. Eastcoastin kohdalla Caitlin vaihtoi sulkutaivutuksen pohkeenväistöön, sillä siinä Camilla sentään itse tajusi, liikkuiko hevonen kuten sen oli tarkoitus vai ei.

Videolla taltioituva suoritus oli fantastinen, siitä Maybe oli varma. Edgerly olisi taatusti tyytyväinen - olihan tämä hevonen upea kisaratsu, kun miehen ostama mestari oli ollut riipaiseva pettymys turtana, kovapäisenä ja oikukkaana. Mies oli kuitenkin onnekkaassa asemassa siinä, että Duffy oli mestari jo tullessaan ja huolellisella työskentelyllä tulisi olemaan sellainen myös perfektionistin standardilla - toisin kuin Kiwi, jonka menestyksestä ei ollut mitään takeita ja pieni edistysaskel tarkoitti kahta askelta takaperin. Eikä Henrietta voinut edes myydä hevosta ostaakseen toisen, sillä ei mitenkään saisi sijoittamiaan rahoja takaisin saati että voisi ostaa paremman hevosen. Luihun ruunikon taivutus kävi nykiväksi ja se rikkoi askelten rytmin säikkymällä, viskomalla päätään ja yrittäen karata pystyyn jälleen kerran. Vain Henrietan hurjistunut eteenajo esti sen. Äänettömät kirosanat saattoi lukea naisen kasvoilta.
"Onkohan hänellä ikävä Ivorya?" Maybe kuiskasi Lucylle katsellessaan ratsukon jatkuvaa kamppailua.

Lucy seurasi Duffyn liikkeitä lumoutuneena. Kimo ori näytti satumaisen upealta tanssahdellessaan rytmikkäin, vaivattomin käyntiaskelin maneesin keskellä siivosti sulkutaivutukseen taipuneena. Näyttäisipä Ivory joskus tuolta hänen allaan - tai edes Miu. Nainen vilkaisi Henrietan ongelmia Kiwin kanssa kun Caitlin tarjosi neuvojaan, mutta keskittyi sen jälkeen seuraamaan mielenkiinnolla Tangon uneliasta liikkumista. Mayben kysymys sai naisen vilkaisemaan energistä tyttöä rinnallaan, ennenkö katse etsiytyi luihuun ruunikkoon.
"Toivottavasti ei", Lucy vastasi nielaisten. Henrietassa oli ihan riittämiin kestämistä, vaikka nainen ei enää hengittänyt hänen niskaansa Ivoryn käsittelyn suhteen. Caitlin kehotti ratsukoita Henriettaa ja Camillaa lukuunottamatta jatkamaan sulkutaivutuksia ravissa ennenkö uppoutui auttamaan Henriettaa Kiwin kanssa. Luihu ruunikko ei valitettavasti ollut tänään parhaimmillaan, mutta ainakin ratsastaja teki hyvää työtä sillä, mitä hänelle oli annettu kun Kiwi pysyi käsissä eikä aiheuttanut sen suurempia ongelmia.

"Ratsastitko tänään Miun?" Maybe kysyi voimatta hänkään irroittaa katsettaan Duffysta ja Zoesta. Miten taitava Zoe oli! Ei mikään ihme, että Edgerly halusi varmistaa, ettei nainen jättäisi paikkaansa miehen hevosenhoitajana.

"En", Lucy myönsi haikeana. Hän olisi halunnut ratsastaa mustaa täysiveristä vaikka viikon jokaisena päivänä, mutta tänään mahdollisuutta ei ollut tarjoutunut. "Avustin estevalmennuksessa", hän selitti. Hän olisi mieluummin istunut täysiverisen selässä kuin nostellut puomeja kentän laidalta, mutta aina ei saanut sitä mitä tahtoi.
"Mutta ehkä huomenna", hän kohautti harteitaan. Ei sillä kiire ollut. Hänellä oli oma Ivorynsa jota ratsastaa, jos hän yllättäen koki palavaa tarvetta yrittää loistaa koulukentillä. Näihin ratsastajiin verrattuna hän ei kyllä loistanut koskaan. Rhatan oli selkeästi enemmän ongelmissa vasemmassa kierroksessa yrittäessään sulkutaivutusta ravissa, mutta ratsastaja korjasi ja valmentaja hioi suorituksen ohjeineen entistä paremmaksi. Lucy huomasi jälleen pohtivansa, miten hänen pitäisi käydä valmennuksissa useammin Ivoryn kanssa. Se tekisi hyvää heille kummallekin.
"Taidan lähteä valmistelemaan iltatallia", Lucy totesi valmennuksen alkaessa kääntyä loppua kohti. Ainoastaan Duffy ja Tango olivat päätyneet yrittämään sulkutaivutuksia laukassa, ja Camilla oli saanut juuri ja juuri Eastcoastin väistämään suoraan ilman seinän tukea käynnissä. Sekin oli vaatinut useamman väittelyn valmentajan kanssa, mutta ainakaan tyttö ei ollut potkinut hevostaan aivan turraksi. Lucy katosi tallirakennukseen toivoen pääsevänsä hyvään alkuun ennen valmennuksesta palaavia ratsukoita, joiden omistajista kuitenkin osa päätyisi lykkäämään hevosten purkamisen henkilökunnan niskoille.

Maybe jäi seuraamaan valmennuksen loppuun. Hän pääsisi tekemään tallia seuraavana aamuna, ja arki kotitallilla oli kai miellyttävää vaihtelua jatkuvaan reissaamiseen, mutta kisapaikkojen tunnelmaan, kansainvälisten huippujen ympärilleen levittämään loistoon ja adrenaliiniin jäi nopeasti koukkuun. Täällä hänellä oli kuitenkin Chove, rakas tammansa. Osa valmennukseen osallistuneista näytti säteilevän tyytyväisyyttä, kuten Pippa, joka tarpeeksi patistettuna uskalsi vaatia hevoseltaan ja sai sen esittelemään osaamistaan ja osa sykki ympärilleen mustaa turhaumusta, kuten Henrietta, joka pohti voisiko ottaa hevoselle tarpeeksi arvokkaan henkivakuutuksen, jotta saisi paremman, mikäli Kiwille sattuisi vahinko.

Caitlin oli ensimmäinen, joka poistui maneesista keskusteltuaan koko loppuverryttelyn ajan vuorotellen jokaisen ratsastajan kanssa. Hevosten hidastaessa yksi kerrallaan käyntiin oli hän hyvästellyt valmennettavansa ja livahtanut tallin puolelle käydäkseen tervehtimässä Remonaa vielä kertaalleen ennen kotiin suuntaamistaan. Zoe laskeutui Duffyn selästä pieni tyytyväinen hymynhäive huulillaan. Caitlin oli vakuuttanut, että Duffy oli näyttänyt hyvältä, ja jos valmentaja, joka ratsasti oria itsekin oli sitä mieltä että hän oli ratsastanut hyvin, ei hän ollut voinut tehdä hallaa hevosen lupaavalle kehitykselle. Siitä huolimatta hymynhäive katosi epävarmuuden käydessä pikaisesti kasvoilla, kun hän kääntyi katsomaan Maybea. Nainen pyyhki nopeasti kasvonsa peruslukemille.
"Oliko hauskaa?" Hän päätyi kysymään taluttaessaan oria tallia kohden. Duffyn kaula oli tummunut hiestä, mutta pitkä loppuverryttely oli taannut sen, ettei ori enää puuskuttanut.

"Mahtavaa!" Maybe ylisti ja tuli ratsukkoa vastaan maneesin ja tallin väliselle ovelle, "odotapa vain, kun näet videon. Se meni upeasti." Tyttö kulki hevosen mukana pesupaikalle ja tarjoutui auttamaan sen purkamisessa.

Sama ylpeä, pieni hymy löysi tiensä naisen kasvoille Mayben sanojen myötä. Ehkä Duffy oli esiintynyt edukseen. Hänestä oli tuntunut siltä moneen otteeseen valmennuksen aikana, mutta hän ei koskaan ollut varma. Ei edes silloin, kun valmentaja kehui suoritusta. Aina oli parannettavaa ja ainoastaan aika näyttäisi, kuinka paljon.
"No hyvä. Herra Edgerly ei pian anna minun osallistua valmennuksiin, jos sähellämme niissä aina", hän totesi huvittuneena. Tämän päiväisen onnistuneen kokemuksen jälkeen oli helpompi ajatella huvittuneena viime viikkoista pannukakun lailla läsähtänyttä valmennusta. Zoe ei vastustellut vaan antoi Mayben auttaa hevosen purkamisessa. Duffy kävi kärsimättömäksi tavallista nopeammin sillä tiesi ruoka-ajan olevan läsnä kavereiden saapuessa yksi kerrallaan karsinoihin ja levottoman kolistelun ja vaativien hirnahdusten täyttäessä suuren tallirakenuksen.

Maybe kyykistyi tanssahtelevien, tömisevien sukkajalkojen puoleen purkamaan vikkelällä rutiinilla pinteleitä.
"Milloin olet ikinä säheltänyt valmennuksessa?"

Zoe irvisti ja päätti tulkita Mayben kysymyksen retoriseksi, jotta välttyisi vastaamasta. Hän ei halunnut muistella kaikkia niitä kertoja kun oli omalla ratsastuksellaan pilannut hevosen suorituksen. Oli paljon mukavampi keskittyä näihin kertoihin, kun Duffyn kaltainen luupää oli toiminut juuri kuten hän oli toivonut.
"Et jää ilman ruokaa, älä huoli", Zoe hymähti huvittuneena Duffyn kajauttaessa kuuluvan hirnahduksen, kun Nathan talutti Hookin pesupaikan ohi. Hän laski mustan koulusatulan ja hyvälaatuiset kankisuitset telineelle käytävän puolelle ja nappasi letkun käsiinsä, joskin odotti niin kauan että Maybe sai riisuttua pintelit ja astuttua kauemmas, ennenkö laski haaleaa vettä orin selkään. Nyt ei ollut aika pitkille pesuhetkille, joten hän pesi hien nopeasti irti komean kimon karvasta ja nappasi hikiviilan, tehden työtä vuosien suomalla tehokkuudella ja tarkkuudella. Mitä nopeammin Duffy pääsisi syömään iltapalaansa, sen tyytyväisempi ori olisi, eikä muulla ollut merkitystä. Hän kylmäsi jalat huolellisesti linimentillä ennenkö vilkaisi Maybea.
"Lähde nyt jo kotiin!" Hän puhahti huvittuneena. "Olet ollut koko päivän tallilla. Oletko edes muistanut syödä?"

Pintelivuori sylissään Maybe tanssahteli kauemmas suihkun kantamasta ja ryhtyi ravistelemaan pinteleistä irti mahdollista hiekkaa, ennen kuin rullasi ne napakoiksi, tarkoiksi keriksi.
"Enkä lähde!" tyttö nauroi, "ja olen syönyt. Sain äsken keksejäkin. Sitä paitsi, sinäkin olet vielä täällä."

Zoe huomasi, että nuoremman nauruun oli helppo yhtyä. Hän suuntasi leveän hymyn olkansa yli tytölle ennenkö tarttui paksuihin fleecepinteleihin. Ei koulutreeni ollut kovin raskas hevoselle, joka oli tottunut ylittämään maastoesteitä ja nelistämään hurjasti niiden välillä, mutta ei lämpimistä pinteleistä haittaakaan olisi yötä ajatellen, joten miksi jättää mitään sattuman varaan.
"Okei, älä mene sitten", hän naurahti jättäen sanomatta, että tämä oli hänen työtään. Tietenkin hän oli täällä, kun herra Edgerlyn hevoset tarvitsivat häntä. "Yritätkö ujuttautua huomenna Choven kanssa valmennukseen, vai odotatko suosiolla arkipäiviä?" Zoe uteli komennettuaan Duffya, joka ei olisi millään malttanut seistä aloillaan lämpöpinteleitä varten. Ori puhahti raskaasti ennenkö päätyi hamuamaan mustaa poninhäntää, eikä Zoe hennonnut kieltää ennenkö hevonen nykäisi niin voimakkaasti, että hän tunsi niskansa nytkähtävän. Nainen pyöräytti silmiään, viimeisteli pintelin ja kävi seuraavan jalan kimppuun hieraisten ohimennen niskaansa häivyttääkseen terävän nykäisyn herättämän pistävän kivun.

Duffy herätti aina hilpeyttä Maybessä, vaikka tyttö tunsi myötätuntoa nähdessään terävän tukistuksen.
"Hyi sinua", hän torui lempeästi hevosta ja pyyhki varusteet Zoen työskentelyä katsoessaan.
"Katson, jos onnistuisi vaikka tiistaina tai keskiviikkona. Huomenna Jamie ratsuttaa Choven. Minä tulen tekemään aamutallin, ja sitten avustan Jamieta. Mitä muuta sinä aiot tehdä kuin ratsastaa Paddyn ja Duffyn?"

Zoe ei tiennyt koska niin oli päässyt käymään, mutta jossakin vaiheessa pitkää kesää tai alkanutta syksyä, Duffy oli onnistunut livahtamaan kaikkien esteiden ohitse ja kotiutumaan syvälle hänen rinnukseensa, eikä nainen enää osannut tosissaan suuttua orille. Hän turhautui silloin tällöin hevosen häsellykseen, mutta terävistä komennoista huolimatta katse ei koskaan muuttunut kovaksi ja kylmäksi, vaan hän seurasi orin puuhia samalla lämmöllä millä katseli Paddyakin. Hän taputti hevosen lautasta kiertäessään takakautta toiselle puolen uhraten vain puolikkaan ajatuksen sille, miten vakuutusyhtiöt jaksaisivat meuhkata moisen käytöksen vastuuttomuudesta.
"Tuskin mitään sen kummempaa", Zoe vastasi kohauttaen harteitaan kyyristellessään Duffyn takajalan ääressä pinteli käsissään. "Ehkä, jos tulen ratsastamaan ne heti aamusta, voin käydä iltapäivästä moikkaamassa siskoa, mutta siihen se oikeastaan jää."


"Eikö se ole ihan hyvä ohjelma päivälle?" tyttö pohti huvittuneena, ennen kuin lähti viemään hevosen huolellisesti hoidetut varusteet paikoilleen säntilliseen varustehuoneeseen. Laadukkaan nahan tuoksu oli ihana, samoin kalliiden satuloiden loputtomat rivit vasten valkokalkittua kiviseinää. Hän tarkasti vastuuhevostensa tilan päätykäytävällä palatessaan takaisin pesutilalle ja saattoi rentoutua todetessaan, että kaikki söivät levollisina, Moko ahmien niin, että ruokaa oli sen harjassakin, Qashqai välinpitämättömänä näykkien ja Socks ruokailun keskeyttäen, jotta voisi tervehtiä tuttua ihmistä. Maybe kosketti Choven karsinan mustia kaltereita hellästi, ennen kuin palasi itäkäytävälle katsomaan, miten Paddy ja Duffy viettivät yötään.

Zoe virnisti. Olihan se, jos hän toteuttaisi suunnitelmansa kahvihetkestä kaupungilla. Todennäköisemmin hän päätyisi pyörimään tallilla siihen asti että asiakkaiden hälinä kävisi rasittavaksi ja lukittautuisi sen jälkeen huoneeseensa katsomaan vanhoja videoita valmennuksista ja muista ratsastuskerroista sekä pelaamaan tuttua peliä videoiden kanssa, jonka joku oli joskus kouluaikoina ristinyt leikkimielisesti etsi viisi virhettä -peliksi. Hän vei innokkaan orin karsinaan, varmisti kaiken olevan kunnossa kahteen kertaan ennenkö sulki huolellisesti karsinan oven. Hän suuntasi tervehtimään Paddya, joka soi hyvällä ruokahalulla rehujaan. Nainen livahti hetkeksi karsinaan silittelemään lihaksikasta kaulaa ja jaloa otsaa, ennenkö syyllisesti naurahtaen jätti ruunan nauttimaan heinistään ilman häiriötekijöitä.
"Olisi niin helppo unohtua tänne", Zoe myönsi katsellessaan kahta hevosta, jotka söivät tyytyväisinä ruokiaan. Koko talli oli täynnä rouskutusta ja tyytyväisyyttä hohkaavia kavioeläimiä. Tällaisina hetkinä Romeokaan ei vaikuttanut rasittavalta, turhalta otukselta, vaan osalta tallin taianomaista tunnelmaa. "Mutta pakko kai lähteä, ennenkö hälytykset nakataan päälle", hän huokaisi.

"Oletko koskaan harkinnut jääväsi yöksi tänne?" Maybe kysyi seisten naisen vierellä ja katsellen kenttälegendaa.
"Voisi nukkua oleskeluhuoneen sohvalla tai käpertyä heiniin."

Zoe hymyili nyökätessään. Hän oli harkinnut sitä moneen kertaan, ja ollut toteuttamassakin muutamaan otteeseen.
"Olen", hän vielä myönsi ääneen, "mutta epäilen ettei Corinne arvostaisi sitä, joten parempi jättää haaveilun varaan. Sitä paitsi, eikö yläkertaan kiipeäminen ole huijausta?" Hän lisäsi virnistäen. "Silloin kun työskentelin Lontoossa, vietin useat yöt tallikäytävällä epämukavasti karsinan seinää vasten kyhjöttäen, vain muutama loimi pehmikkeenä ja lämmikkeenä", nainen muisteli hymyillen. Se oli ollut oma valinta, ainakin suurimmaksi osaksi, mutta hän ei ollut osannut etäännyttää itseään töistä niihin aikoihin. Ei kai osannut vieläkään, jos Paddysta ja Duffysta saattoi mitään päätellä.

"Sekin kuulostaa herttaiselta", tyttö myhäili, "minä teen sitä kisamatkoilla. Kai pitäisi siis arvostaa sänkyä, kun siihen on mahdollisuus. Mennäänkö?" Maybe nyökkäsi vastahakoisesti itäkäytävän päätyovia kohti. Paulus seisoi laitteiston vieressä odottamassa Lucya ja tallin tyhjentymistä. Miehen Zoeen ja Maybeen suuntaamassa katseessa ei ollut erityistä lämpöä.

"Ehdottomasti", Zoe vastasi nyökäten ja lähti Mayben rinnalla kohti ulko-ovia. Hän piti katseensa tarkasti poissa Pauluksesta, sillä miehen näkeminen ei koskaan herättänyt tahtoa hymyillä, ja juuri nyt kasvoilla koreileva hymy tuntui hyvältä. Hän halusi kylpeä hyvässä mielentilassa eikä suinkaan tukahduttaa sitä yhden murhaajalta näyttävän miehen tähden.
"Ei sinun olisi tarvinnut odottaa", Lucy protestoi astahtaessaan tallin ulko-oville. Viimeisetkin ratsastajat olivat poistuneet hänen edellään, mutta kaikessa rehellisyydessä nainen ei ollut yllättynyt siitä, että iltatallin kanssa oli venähtänyt tänään. Niin tuppasi käymään kun valmennuksesta viimeisenä poistuva murjottava Camilla lykkäsi hevosensa hänen käsiinsä kesken muiden hevosten ruokkimisen. Hän oli saanut lopulta Eastcoastin omaan karsinaansa ja ruokaa ruunan eteen, mutta siinä oli kestänyt, ja sen jälkeen hän oli halunnut toivottaa hyvät yöt omalle hevoselleen, joten kello oli hiippaillut huomaamatta eteenpäin turhankin pitkälle. Onneksi hänellä ei olisi tiedossaan aikaista aamua.

Paulus kohautti olkiaan tuntien olonsa paremmaksi, kun HH oli poissa näköpiiristä.
"Minnekäs minulla olisi kiire?" hän kysyi tummaa kulmaa kohottaen ja naputteli hälyttimen päälle.
"Oliko kultapojan hevosten kanssa hauskaa?"

"Kotiin, niin kuin kaikilla muilla järkevillä ihmisolennoilla?" Lucy ehdotti huvittuneena. Hän tunsi päivän raskauden jäsenissään eikä voinut tuntea muuta kuin helpotusta, kun se oli vihdoin takanapäin. Lämmin, pehmeä sänky oli ajatuksena hurmaava.
"Määrittele hauska", hän vastasi uupumus ääneen hiipien ja kietoi kädet ympärilleen tiukkaan halaukseen. Illan kolea kylmyys hiipi luihin ja ytimiin nopeasti. "Moko pöllöili koko ajan eikä asettunut millään, mutta Q oli ihan mukava. Se tuskin on sitä ruuhkaisella lämmittelykentällä."

Paulus ei näyttänyt sen valaistuneemmalta: hän oli kotona.
"Sääli", mies kommentoi olematta erityisen pahoillaan. Hän ei varsinaisesti luottanut Jamieen eikä toivonut Lucyn rakastuvan kisahoitajan elämään tai lankeavan ratsastajaan niin kuin miehen edellinen tyttöystävä ja hälyttävän moni nainen. Missä oli kyseisen sukupuolen arvostelukyky?
"Olisit ratsastanut Miun aamupäivällä", hän ehdotti olkiaan kohauttaen, kun lompsi pimeässä koleudessa kohti kauempana siintäviä kartanon valoja.

"Jos olisin ratsastanut Miun, olisin tuupertunut pesukarsinaan Eastcoastia hoitaessani", hän vastasi yrittäessään terästäytyä vasten koleaa ilmaa. Ainakin syksyn kirpeys herätteli puoliuneen vaipuneita aivoja sen verran, ettei hän kaatunut naamalleen, vaikka astuikin huonosti kiven päälle ja hoippui muutaman askeleen verran uupuneena, ennenkö löysi uudelleen tasapainonsa. Lucy oli tiennyt jo aamulla että päivästä tulisi pitkä ja raskas vähäisten yöunien tähden, mutta jäseniin asettunut uupumus yllätti silti. Hän ei muistanut milloin viimeksi matka tallilta kartanolle oli tuntunut näin pitkältä.
"Missä lymysit koko illan? En nähnyt sinua ollenkaan", nainen uteli katse keskittyneesti polussa heidän edessään. Hän ei aikonut kompuroida uudestaan, vaikka miten väsyttäisi.

"Aivan", Paulus myönsi tajutessaan, että joillekin vapaa-aika oli tärkeää. Huomatessaan naisen kompuroinnin, hän kaappasi tämän syliinsä ja jatkoi matkaa varmoin harppauksin.
"Siivosin itäpuolen laiduntarhoja", mies vastasi. Hän vältteli ihan Effienkin ehdotuksesta asiakaspalvelua, joten pysytteli poissa pahimmasta vilskeestä ja kaikki olivat onnellisempia, "Nimbus lähettää terveisiä."

Lucy oli protestoimassa ettei tarvinnut kantajaa, mutta oikeastaan Pauluksen käsivarsien kannattelemana oli niin hyvä olla, että protestit kuolivat huulille. Hän kiersi kätensä miehen kaulan ympärille ja rentoutui miehen sylissä.
"Vie Nimbukselle paljon terveisiä takaisin", hän vastasi hymy huulille kohoten, "ja muutama omenanpala." Mies menisi kuitenkin tervehtimään tammaa vaikka olisi miten vapaalla, joten yhtä hyvn Paulus voisi välittää hänen terveisensä kärpäskimolle.

"Mitä ajattelit tehdä aamun?" mies kysyi painaen Lucyn varovasti rintaansa vasten kiivetessään ylös loivaa rinnettä kohti kartanon itäsiipeä ja Lodgea. Naisen työpäivän oli tarkoitus olla kolmesta yhdeksään, ja hänen oli tarkoitus olla vapaalla, mutta se tuskin tapahtuisi. Paulusta ei vain ollut luotu lojumaan toimettomana.

"Nukkua", Lucy mumisi uupumuksen ottaessa vallan nyt kun hänen ei tarvinnut enää edes kävellä. Hän voisi nukkua pitkään. Se jos mikä oli ajatus, joka lämmitti. Hän ei enää ikinä valvoisi aamuyön tunneille katsoakseen kisavideoita.
"Ja no, käyn ratsastamassa Ivoryn jossakin vaiheessa ennen työpäivää." Jos hän pääsisi ylös sängystä. Onneksi Ivory ei kiipeillyt seinille, vaikka saisi välillä spontaaneja vapaapäiviä.

Paulus naurahti, potkaisi oven auki polvellaan, polkaisi kengät jalastaan ja kantoi Lucyn sohvalle, missä veti naiselta kengät jalasta ja kantoi ne ovenpieleen omiensa viereen.
"Haluatko iltapalaa vai menetkö suoraan hammaspesulle?"

Lucy halusi protestoida Pauluksen puuhia, mutta se olisi vaatinut lauseiden muodostamista ja miehen kanssa väittelyä, joten oli parempi antaa Pauluksen laskea hänet sohvalle ja viedä kengät mennessään.
"Menen suoraan nukkumaan", hän ilmoitti pyrkien jaloilleen sohvalta. Tai no, niin suoraan kuin vain mahdollista, eli iltasuihku sai jäädä välistä. Hänen lakanansa haisivat joka tapauksessa hevosille ja märälle koiralle, joten oliko sillä nyt suurtakaan merkitystä. Hampaiden pesusta hän ei luistaisi, vaikka olikin vain puoliksi tajuissaan. "Nähdään aamulla?"

"Joo", mies vastasi ja jäi keittiöön. Mikäköhän Lucyn oli saanut noin uupuneeksi? Sitä pohtien Pauluskin siirtyi vähitellen nukkumaan.

Maanantai 12. lokakuuta 2015, 13:18

Metrisen okserin vieressä seisominen sai adrenaaliinin virtaamaan, kun sitä hyppäsi vieras, raaka hevonen, joka levitti jalkansa kuin taikamatto. Jamie oli ottanut muutaman ylimääräisen ratsutettavan alkuviikkoon, sillä Moko ja Qashqai olivat matkalla Osloon hoitajansa kanssa ja siten vasta torstaiaamuksi maata vaihtava mies oli saanut tyhjää aikatauluunsa. Hän ei ollut joutunut odottamaan pitkään tarjouksia hypyttää hevosia. Miestä avustava Maybe oli säätämässä esteitä ja silmäili vain aavistuksen skeptisenä harmaata kimoa, joka laukkasi häntä pyörien ja päätään viskoen suurta pääty-ympyrää pääkentällä. Sen omistaja seurueineen notkui aidalla videokameran kanssa kai odottaen materiaalia myyntivideota varten. Hevosen hyppytyyli oli vähintäänkin omintakeinen ja sieltä tuli sellaista sivuloikkaa ja pukkia, ettei yksikään poniäiti ostaisi tammaa juniorilleen - siitä huolimatta, että omistaja vannoi sen olevan tulevaisuuden lupaus isoihin luokkiin. Yksikään isojen luokkien ratsastaja ei ostaisi hevosta, joka loikkasi ilmaan pää etujalkojen välissä ja takajalat epävarmasti harallaan. Tyttö vilkaisi toiseen päähän kenttää, kun saattoi luottaa siihen, ettei saisi kimoa niskaansa, ja tähysi Zoea ja Papillonia.

Zoe ei ollut yllättynyt, kun Papillon oli yrittänyt ensi töikseen pukittaa hänet selästään. Nainen oli laskenut ensimmäiseen viiteen minuuttiin yhdeksän pukkia ja neljä sivuloikkaa, mikä oli pienoinen ennätys diivankin mittapuulla, mutta nyt tamma alkoi rauhoittua sen verran, että hän saattoi työstää kipakkaa ravia ilman jatkuvia pidätteitä. Nainen jatkoi kärsivällisesti kahdeksikon ratsastamista vaatien kierros kierrokselta enemmän töitä kiukkuiselta pikkutammalta. Hän oli nähnyt, miten kipakka tamma osasi liikkua ja aikoi vaatia sitä alusta asti. Tänään ei luistettaisi mistään. Ruunikko kalusi kuolainta raivokas pilke silmissään ja järjesti silloin tällöin omaa ohjelmaa toisen päädyn vauhdikkaan menon innostamana, mutta siinä nyt ei ollut mitään uutta. Zoe huokaisi nykäistessään luimivan pään jälleen ylös etujalkojen välistä ja nojasi taaksepäin säilyttääkseen tasapainonsa pyöreäselkäisessä pukissa, joita Papillon tarjoili oikein kaksin kappalein. Hevonen järsi kuolainta musta häntä kiukkuisesti viuhtoen, kun hän hidasti käyntiin. Nainen suuntasi huvittuneen hymynpoikasen Maybelle ennenkö väistätti Papillonia metrin vasemmalle ja tuskin kahden askeleen suoristuksen jälkeen takaisin oikealle. Muutaman siksakväistön jälkeen tamma oli sentään sen verran pohkeiden välissä ettei kiemurrellut minne sattuu, mutta Zoe epäili, ettei hetkeen näkisi harjan lomaan painuneita korvia. Papillon olisi mieluummin hypännyt kimon kanssa, mutta se ei kuulunut heidän tämänpäiväiseen ohjelmaansa.

Maybe hymyili takaisin ja painautui sydän hakaten tolppaa vasten, kun Jamie ratsasti kimon okserille. Se lähestyi pää korkealla, silmät pyörien ja sieraimet punaisina ammottaen. Sitten tamma sinkosi itsensä yli harottavana mattona, häntä selän päälle kaartuneena ja jatkoi matkaa pukitellen ja loikkien. Tyttö vilkaisi omistajaa, joka kehui hevosta kolmen sentin rakennekynsillä somistetuin käsin itsevarmasti elehtien ja sitten Jamieta, joka huokasi kärsivänä kimon tehdessä jälleen haparoivan loikan esteen yli. Miehellä oli kalvava tunne, että hevosta ei ollut ratsastettu hetkeen. Kun hevonen siirtyi raviin, Maybe saattoi keskittyä jälleen katselemaan Papillonia ja Zoea, joka oli juuri sopiva vastapala pahansisuiselle tammalle.

Mitä Zoe oli kimon tamman hypyistä nähnyt, ei hän voinut ymmärtää miksi kukaan edes yrittäisi myydä hevosta esteratsuksi. Jos tuon halusi saada myytyä, pitäisi painottaa kouluratsastusta ja kykyjä sileällä, ei suinkaan tapaa singota itsensä jalat missä sattuu esteiden yli. Papillon kaarsi kaulaansa tuohtuneena ja polki kipakasti hiekkaa kengitetyillä kavioillaan, kun hän jatkoi hevosen takaosan parissa etuosakäännöksiä ratsastaen. Ehkä Papillon rauhoittuisi jossakin kohtaa sen verran, että hän voisi tehdä kunnollisen laukkatyöskentelyn. Nyt hän ei moisesta edes haaveillut, sillä ruunikko lähtisi käsistä sinä sekuntina kun hän antaisi laukkapohkeet. Kipakka tamma potkaisi vatsansa alle kulkiessaan suoralla uralla ja hetkeä myöhemmin teki saman toisella takajalallaan kuin kokeillen, saisiko heilautettua häntä riittämiin, jotta saisi painettua päänsä alas ja pukiteltua selkä pyöreänä. Zoe teki muutaman pysähdyksen ja taputti kaulaa, kun Papillon malttoi seistä kolme sekuntia aloillaan. Neljännen kohdalla takajalka kohosi jälleen. Olisihan se muutoin ollut liikaa vaadittu. Tamma lähti liikkeelle rytmikkäässä ravissa, mistä hyvästä sai pienen taputuksen kaulalleen - vaan ilmeisesti se oli virhe, sillä Papillon luki kiitoksen mahdollisuudeksi viskaista päänsä korkeuksiin ja hypähtää eteenpäin kuin harkiten takasille karkaamista. Zoe päätyi ratsastamaan aavistuksen soikeaksi venyvän voltin, jolla taivutti tammaa liikaa, kunnes hevonen rentoutti päätään eikä puskenut ulkopohjetta vastaan.
"Yritetäänkö se saada myytyä?" Zoe kysyi matalalla äänellä ohittaessaan Jamien ja surkuhupaisan kimon riittävän kaukaa, ettei Papillon päässyt koettelemaan onneaan hampaiden tai lentävien kavioiden kera.

"Paino yrityksellä", Jamie vastasi suupielestään ja taivutti hevosta voltille. Se oli vain aavistuksen jäykkä ja jäkitti kuolainta vastaan kytäten kentällä olevia esteitä, toista ratsukkoa, aitoja ja syksyn ravistelemia lehtipuita. Mies veikkasi, että liioitellun itsevarma omistaja ei ollut sokea hevoselle, vaan halusi siitä eroon; kaoottisesta ratsusta päätellen se oli liian hurja omistajalleen. Hän ei olisi pahoillaan jättäessään hyvästit. Hänen olisi hypättävä rakennettu rata vielä kerran, ja yleisön kärsimättömästä liikehdinnästä päätellen pian, mutta ei siitä tulisi mitään tällaisella hevosella. Jos sen saisi rauhoittumaan, rentoutumaan ja kuuntelemaan ratsastajaa, radan voisi suorittaa puomeja pudottamatta. Tällaisina hetkinä mies muisti, miksi ei normaalisti ratsuttanut muille.

Zoe nyökkäsi pienesti jatkaessaan Papillonin kanssa. Jos tuon hevosen saisi myytyä tämänpäiväisen videon perusteella, olisi tapahtunut ihme. Hän keskittyi pyörittämään Papillonia volteilla ja ympyröillä, lisäten sekaan omia pieniä tehtäviään, jotta tamma ei kyllästyisi työskentelyyn liian nopeasti. Hän halusi hevosen notkeaksi, ja tänään volttityöskentely vaikutti parhaalta sitä varten.
"Noh noh", hän rauhoitteli tammaa kun Papillon päätti kentän ohi matelevan punaisen auton olevan jotakin ennenkuulumattoman kauheaa. Hevonen pomppi tasajalkaa kentän kulmassa siitä huolimatta, ettei autoa enää edes näkynyt, eikä suostunut liikkumaan eteenpäin ennen kunnon napautusta pohkeilla. Tamman luimivat korvat pysyivät visusti harjan lomassa kun kuolainta kaluava hevonen työskenteli ympyrällä valkea vaahto rinnuksia koristaen. Zoe nosti laukan syvällä satulassa istuen, mutta siitä huolimatta Papillonin painovoimaa uhmaava pukki onnistui heilauttamaan ratsastajaa riittämiin, jotta tamma saattoi venyttää ympyränsä soikeaksi, ennenkö ratsastaja ehti korjaamaan. Zoe pyöräytti silmiään työstäessään kipakkaa askelta. Onneksi heillä ei ollut suurta yleisöä, sillä tämä tuskin oli sellaista mainosta mitä talli toivoi.

Tuskin oli toinenkaan kentän ratsutus. Jamie piti päänsä sekä oman että hevosen niskan tähden ja nosti laukan uudelleen vasta, kun tamma myötäsi niskastaan ja suoritti siirtymisiä pyynnöstä. Nostoon sisältyi pukki, ja mies ohjasi tamman pystylle. Se yritti rynniä eteenpäin terävästi koristen, mutta selvitti esteen toisensa jälkeen juuri ja juuri puhtaasti Jamien napakassa kontrollissa. Mies oli harvinaisen onnellinen voidessaan antaa hevosen Maybelle jäähdyteltäväksi, vaikka joutui vielä kertomaan mielipiteensä omistajalle.

Zoe vaihtoi ympyrän kahdeksikoksi tehden täsmällisen ja -kirjaimellisesti- lentävän vaihdon aina kahdeksikon keskellä. Papillon pukitti ensimmäisen neljän vaihdon läpi ennenkö tamma alkoi tehdä töitä kunnolla. Loppua kohden hevonen laukkasi napakasti koottuna kahdeksikon kaarelta toiselle tarkan, siistin vaihdon kera. Hän hidasti raville taputtaen tyytyväisenä hevosen hionnutta kaulaa. Ei tämä vielä sen tason suoritus ollut, että hän voisi olla ylpeä, mutta ainakin Papillon oli loppua kohden parantanut tapojaan ja keskittynyt työhön. Nyt hän voisi hyvillä mielin ratsastaa pitkän loppuverryttelyn ja toivoa, ettei kierroksia laukkatyöskentelystä kerännyt tamma yrittäisi enää mitään muuta.
"Pitkä päivä vielä edessä?" Zoe kysyi Maybeltä antaessaan ohjan valua aavistuksen pidemmäksi, kun Papillon painoi päätään alemmas. Hän halusi toki tamman venyttävän kaulaansa, mutta kokemus oli opettanut, ettei Papillonille saanut koskaan antaa liikaa ohjaa, tai hevonen pukittelisi selkä pyöreänä pää etujalkojen välissä, eikä moisessa kyydissä roikkuminen innostanut.

"Melko", Maybe vastasi pitäen ohjan kevyellä tuntumalla myös verryttelyssä, sillä vauhko kimo ei ollut varsinaisesti luotettava. Se säikkyi, loikki ja nakkeli pukkeja edelleen. Vaikka tyttö nautti haasteista ja hulluista hevosista, ei hän olisi nauttinut tällä eläimellä hyppäämisestä. Ei hänellä olisi ollut taitoakaan siihen. Ravikin tuntui kaoottiselta kuin tamma sotkeutuisi jalkoihinsa kiiruhtaessaan. Toivottavasti seuraava ratsutettava olisi mukavampi. Maybe ei kuitenkaan valittanut: Jamien avustaminen tarjosi vaihtelevia tehtäviä ja paikkoja sekä mahdollisuuden ratsastaa upeilla kilpahevosilla.
"Lähdetkö sinä nyt vapaalle vai ratsastako vielä Edgerlyn hevosia tai muita?" hän kysyi ohittaessaan Papillonin seuraavan kerran.

Zoe pohti jälleen kerran, mistä aineesta Papillonin hampaat oli tehty, kun tamma jatkoi kuolaimen kaluamista. Luulisi, että kovan metallin järsiminen tuntui hampaissakin, mutta nähtävästi ei, tai sitten Papillonilla ei vuosien jälkeen ollut enää minkäänlaista tuntoaistia suussaan. Sekin oli varsin mahdollinen tilanne.
"Kirjoitan pari rästiin jäänyttä raporttia viikonlopulta ennenkö lähden vapaalle", Zoe vastasi, käänsi Papillonin laajalle kaarelle ja otti muutaman askeleen pohkeenväistöä, kun tamma viskoi tyytymättömänä päätään. "Jos raporttien kanssa kestää niin jään katsomaan, mitä O'Connor tekee Duffyn kanssa", hän lisäsi. Ori oli ollut yksi luupää maastossa, mutta ehkä muutaman tunnin ulkoilu tehnyt tehtävänsä.

"Oh, se on varmasti mielenkiintoista nähtävää! Minäkin voisin tulla katsomaan sitä", Maybe pohti ja laskeutui hevosen vierelle taluttamaan loppukäyntejä. Se viskoi päätään ja säikkyessään oli tulla syliin. Tyttö sai olla kiitollinen vastuuhevosistaan, joista jokainen oli edes suurin piirtein järkevä ja asiallinen käsiteltävä. Tämä tamma vaikutti luihulta ja arvaamattomalta.
"Kuka ratsastaa Paddyn tänään?"

"Se on. Olen oppinut paljon vain katsomalla", Zoe vahvisti pidätellessään Papillonia käyntiin. Tamma oli haluton hidastamaan ja vielä haluttomampi säilyttämään nelitahtisen käynnin ilman hyppyjä ja potkuja, mutta lopulta alistui kohtaloonsa pärskähtäen. Hän taputti tummunutta kaulaa antaessaan ohjan liukua hieman pidemmäksi, mutta säilytti tuntuman kannustamalla tammaa venyttämään kaulaansa pidemmäksi.
"Paddy saa vapaan illan", hän vastasi tukahduttaen nopeasti epävarmuuden, joka uhkasi nostaa päätään. Hän tunsi hevosen, jonka liikutuksesta vastasi nyt entistä enemmän. Jos hän ei luottaisi tekemäänsä päätökseen, miten hän voisi perustella sen herra Edgerlylle? "Teimme pidemmän maastolenkin aamulla. Se on palautunut hyvin eilisestä koulutreenistä, joten en näe tarvetta verryttelevälle koulutyöskentelylle. Huomenna O'Connor saa taas antaa sille todellista työtä", hän selitti ja kyllästyttyään Papillonin niskojen nakkeluun, laskeutui selästä kävelläkseen tamman rinnalla. Ainakaan Papillon ei sinkoaisi häntä kentän hiekkaan, jos päättäisi seota tässä kohtaa päivää.

"Ah, ymmärrän", tyttö vastasi ja hyppeli sivuun, kun kimo otti sivuloikan hänen suuntaansa ja retuutti taluttajaa hetken perässään, ennen kuin asettui. Maybe hieroi olkapäätään jatkaessaan loppukäyntien kierrosta. Tamma oli hikinen ja pyöritteli silmiään. Se tuskin sai aktiivista työstöä kovin usein.
"Toivoisitko, että sinulla olisi enemmän hevosia vastuullasi?"

Zoe vilkaisi merkitsevästi riekkuvaa tammaa ja pudisti pienen hymyn kera päätään. Jos vaihtoehdot olivat Paddyn ja Duffyn kanssa maastoilu tai tamman kaltaisten hevosten kanssa taistelu päivästä toiseen, valitsisi hän aina maastolenkit kimojen poikiensa kanssa.
"Paddyn ja Duffyn kanssa riittää puuhaa", hän vastasi. Hän ei kaivannut enempää palkkaa, sillä herra Edgerly piti huolta siitä, ettei häneltä puuttunut mitään. Jos hän olisi tosissaan tahtonut enemmän ratsastettavaa, olisi hän voinut iltaisin läpiratsastaa hevosia, mutta… mieluummin hän käytti sen ajan Paddyn ja Duffyn rapsutteluun.

Maybe kikatti kehräten ja taputti hullun talutettavansa kaulaa.
"Voin uskoa. Herra Edgerly taitaa pitää alaisensa kiireisinä."

"Tai sitten minä en vain ymmärrä vapaa-ajan päälle", Zoe naurahti kiristäen otettaan Papillonin ohjista, kun tamma tanssahteli takaosaansa kääntäen. Hän ei kaivannut kavionkuvaa kehoonsa, eikä varmasti kukaan muukaan, joten parempi pitää ruunikko ruodussa.

Omistaja tuli hakemaan kimonsa jokseenkin nyreän oloisena, mutta Maybe tarjosi silti aurinkoisen hymyn ojentaessaan ohjat hakijalle. Hän siirtyi Zoen vierelle pyöritellen tällin saanutta olkapäätään.
"Katsoinko oikein, että olet ryhtynyt ratsuttamaan Miaa?"

Zoe väistätti Papillonia kauemmas, kun omistaja nappasi kimon haltuunsa. Ihan vain siltä varalta, että tamma sekoaisi sukkiinsa. Hän ei aikonut Papillonin ottaa kolhuja sen takia että joku toistaitoinen ei saanut vauhkoa hevostaan kuriin.
"Katsoit", Zoe vahvisti pyyhittyään tunteet kasvoiltaan ja äänestään. Hän ei edelleenkään tiennyt, kuinka hyvä idea se oli, mutta työ oli työtä ja omistajat halusivat hänet, kun hän tunsi tamman niin hyvin. "Omistajat halusivat olla varmoja ettei hevonen opi huonoille tavoille, joten läpiratsastan sen viikottain", hän kohautti harteitaan. Hän vältteli käyttämästä Mian nimeä tarkoituksenaan tuoda enemmän etäisyyttä työtehtävän ja hevosen välille, mutta taktiikka ei tuntunut toimivan niin hyvin kuin hän oli toivonut. Herttainen tamma tuskin koskaan olisi pelkkä työtehtävä, vaikka hän miten vakuuttelisi sitä itselleen. Onneksi hän saattoi hukuttaa itsensä Paddyn ja Duffyn hoivaamiseen.

"Ahaa", tyttö sanoi katsellen naista myötätuntoisena. Hän ei uskonut, ettei Zoe ikävöisi tammaa.
"Taisit valita sille hyvän kodin?"

Zoe hymähti. Niin kai. Hän ei ollut lainkaan varma siitä, sillä tamma tuntui unohtaneen paljon kesän aikana ja oppineen toispuoleiseksi. Toisaalta, Mia oli hyvissä voimissa, näytti tyytyväiseltä omistajansa kanssa ja oli edelleen yhtä hyvätapainen kuin millaiseksi hän oli tamman opettanut.
"Ei se huonokaan ole", hän päätyi lopulta vastaamaan.

Maybe hymyili huvittuneena. Zoe oli aina yhtä positiivinen.
"No, hyvä niin?" hän ehdotti, "moneltako O'Connor liikuttaa Duffyn?"

"Heti päivätallin jälkeen, ellei aikataulut ole yllättäen muuttuneet", Zoe vastasi jättäen huomiotta viittauksen Mian perheeseen. Oli parempi olla puhumatta punarautiaasta. Riitti kun hän tunsi katkeransuloisen pistoksen joka kerta kun kiipesi tamman selkään.

Jamie palasi kentälle eloisan, nuoren ruunikon selässä. Maybe vilkaisi kelloaan ja heilautti kättään Zoelle.
"Ilmestyn paikalle!" hän huikkasi kiiruhtaessaan esteratsastajan luo.

Torstai 26. marraskuuta 2015, keskipäivä

Känkkäränkän jatkuva happamuus ei pilannut Mayben päättäväistä hyvää tuulta. Hän oli liittynyt mukaan useamman ratsukon maastoretkelle Corinne Fairchildin kullanrautiaalla irlantilaisorilla toivoen löytävänsä uusia, mielenkiintoisia reittejä ja ihaili harmaata taivasta, josta sai hyvällä tahdolla manipuloitua jopa puolipilvisen. Hänen ratsunsa oli touhukas ja pirteä viikonlopun pitkistä kisoista huolimatta; tyttö rapsutteli orin harjantyveä hellästi ylpeänä hoidokkinsa hienosta menestyksestä Stuttgartissa ja sysäsi syrjään haikeuden siitä, ettei voisi olla enää päätoiminen hevosenhoitaja, jos mieli itsekin kilparadoille. Sateen tuoksuinen tuuli pörrötti Socksin siististi nypittyä harjaa ja tarttui myös ratsastajan paksuun, valkeaan ponihäntään saaden Mayben painamaan leukansa syvemmälle kaulaliinan sisään. Hän ohjasi hevosen edellämenevän ratsukon perään tien laidassa traktorin tullessa vastaan ja taputti kehuen irlantilaisen kaulaa sen ohittaessa äänekkään ajoneuvon korvat hörössä.

Lucy haki jalustimen paremmin jalkateränsä alle mustan orin kulkiessa tietä pitkin tasaisin askelin. Miulla ei ollut tarvetta kiriä eroa muihin hevosiin, vaan vanha herrasmies taivalsi tasaiseen tahtiin hienojen ja vähemmän hienojen kilpahevosten rinnalla. Lucy oli kiitollinen Miun varmajalkaisuudesta, kun ori ohitti traktorin vailla sen suurempaa häiriötä, sillä hän ei tiennyt, kuinka pitkälle hänen keskittymisensä riittäisi. Kun ajatukset risteilivät kisaviikonlopussa ja sen tuomissa kiireissä, oli hän huomannut jo useana päivänä keskittyvänsä ratsailla kaikkeen muuhun paitsi itse ratsastamiseen. Eastcoast oli heittänyt hänet pehmeästi kentän hiekkaan alkuviikosta kiitokseksi moisesta keskittymishäiriöstä.
"Socks näyttää palautuneen hyvin viikonlopusta", Lucy totesi ohjatessaan Miun keskemmälle hiljaista tietä, jotta ori ei joutuisi talsimaan tien pehmeällä pientareella. Syksyn kosteat säät olivat pehmentäneet maata sen verran että mutaa tuntui olevan kaikkialla, mutta ainakaan vielä ei tarvinnut murehtia jäästä muuta kuin myöhäisimpinä iltoina ja aikaisina aamuina, kun liukasteli märällä nurmella kohti tallia, jonka asukkaat odottivat aamuheiniään kärsimättöminä.

"Se on teräsmies", Maybe kehui hellästi ja jätti huomiotta Mokon selässä istuvan Pauluksen synkeät katseet. Jatkuvasti pahantuulinen työkaveri oli päättänyt hänen saavan epäreiluja etuoikeuksia ja hemmottelua niitä ansaitsematta tai niitä arvostamatta eikä Maybe jaksanut enää yrittää selittää kuurolle kriitikolleen. Mies jaksoi mulkoilla ja naljailla hänelle, mutta Maybe oli varma, että joku päivä hän voittaisi vielä Pauluksenkin puolelleen.
"Miten Ivoryllä menee?" tyttö kysyi ja pidätti kevyesti tanssahtelemaan innostuvaa raudikkoa.

"Sitä se on", Lucy myötäili katsellessaan innokasta nuorta oria. Hän oli varsin kiitollinen siitä, ettei Miu osoittanut aivan yhtä vallatonta energiaa astellessaan rytmikkäästi eteenpäin. Hän ei tuntenut oloaan kovinkaan kotoisaksi innosta tanssahtelevan hevosen selässä.
"Ihan hyvin kai", hän kohautti harteitaan. Hevonen ei vaikuttanut kipeältä tai huonotuuliselta eikä ollut kerännyt huonoja käytöstapoja, joten hän oletti hevosen voivan oikein hyvin. "Se on tullut siihen tulokseen että talvi on saapunut", hän naurahti pehmeästi. Ruuna oli alkanut kasvattaa talvikarvaa viiman koleutta vastaan ja näytti varsin hupsulta karvatupsuisten korviensa kanssa. Kai hän oli vain liian tottunut näkemään hevosen siististi klipattuna. Ehkä hänenkin pitäisi tarttua klipperiin tässä joku päivä ja keventää hieman ruunan karvoitusta ennenkö pelkkä käveleminen tarhasta talliin saisi hevosen hien peittoon.

"Kuulin huhun, että osallistuisit tänään koulukisoihin sillä?" Maybe kysyi pilkettä silmäkulmassa ja katsahti Lucya pitkän otsatukkansa alta.

Lucy painoi katseensa Miun mustiin korviin ja kietoi sormensa mustan harjan sekaan. Paksut hanskat pitivät sormet lämpiminä, mutta hän kaipasi tunnetta kesältä kun saattoi punoa sormensa karkeiden jouhien keskelle. Lämpimämmät säät olisivat myös mukava vaihtoehto tämän koleuden keskelle.
"Niin on tarkoitus", hän vastasi katse edelleen mustassa harjassa. Onneksi Miu ei laittanut moisesta pahakseen vaan jatkoi muun joukon mukana tietä pitkin. Jännitys kupli vatsanpohjassa. Miksi hän oli lupautunut tähän? Ei heistä olisi kilpailemaan muiden edessä.

"Teillä menee varmasti aivan mahtavasti. Olette upea pari", tyttö kehui vilpittömällä innolla ja muistutti jälleen pehmeästi ratsuaan sovitusta vauhdista. Socks hivuttautui eteenpäin korkein tanssihypyin, niska kaarella ja korvat terhakasti hörössä.

Lucy ei ollut siitä läheskään niin vakuuttunut. Hän oli osoittanut jo monissa valmennuksissa ettei saanut kaivettua Ivorysta esille riittävästi notkeutta ja rentoutta kunnon suoritusta varten jos jännitti lainkaan ja tuntui mahdottomalta, että hän selviäisi kouluradasta jännittämättä lainkaan. Ajatuskin tuomarin katseesta seuraamassa heidän jokaista liikettään sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä.
"Saa nähdä", nainen vastasi yrittäen tukahduttaa jännityksen kipinät sisällään. "Etkö sinäkin kisaa Chovella?"

"Juu, nuorten hevosten esteluokassa", Maybe totesi olkiaan kohauttaen. Hän kilpaili Chovella aina kun se oli mahdollista eikä tamma ollut enää hermostunut uuttakaan kisapaikkaa samoin kuin ensimmäisillä kerroilla. Socks hypähti eteenpäin, kun sen takana tuleva Moko kävi sukeltamassa ojassa.

Lucy vilkaisi huolissaan olkansa yli Mokon tehdessä spontaanin vierailun ojan puolella, mutta ainakin hevonen oli jaloillaan ja Paulus selässä, joten hän saattoi kääntää huomionsa takaisin Maybeen.
"Onnea teille, pärjäätte varmasti hyvin", nainen toivotti vilpittömästi. Maybe oli taitava ratsastaja ja Chove lähes pelottavan älykäs ja rohkea hevonen. Tuskinpa nuorten hevosten esteluokassa olisi mitään, mikä aiheuttaisi suuria ongelmia, mutta koskaan ei voinut olla liian varma kun puhuttiin elävistä, ajattelevista ja tuntevista olennoista.

"Oletteko löytäneet mitään uusia, kivoja reittejä?" Maybe kysyi letkan kiemurrellessa lounaaseen maaseudun marraskuisessa, märässä rauhassa.

Lucy mietti hetken, ennenkö pudisti päätään.
"Eipä oikeastaan. Olemme pysyneet tutuilla reiteillä", hän vastasi vilkaisten tuttuja maisemia. Uusien reittien etsiminen oli huomattavan paljon hauskempaa kesäisin, kun aurinko paistoi ja oli lämmintä. Silloin ei haitannut jos ajautui vähän kauemmas tallista kuin oli tarkoitus, mutta lähestyvän talven koleudessa ei tehnyt mieli olla yhtään pidempään kuin oli aivan välttämätöntä. Pimeäkin laskeutui niin varhain ettei hän halunnut lähteä pitkille maastolenkeille Ivoryn kanssa, vaikka nöyrä ruuna ei pimeydestä pahakseen laittanutkaan.

"Minulla on kai jatkossa enemmän aikaa tutkia seutua", tyttö huokasi haikeasti hymyillen. Tärkeysjärjestyksen tekeminen ja siinä pysyminen oli raskasta.
"Onko Jamie pyytänyt sinua kisahoitajaksi ensi viikonlopuksi Parisiin vai lähteekö uusi hoitaja?"

Lucy ei ollut varma miten vastaisi moiseen toteamukseen, sillä hän ei tiennyt mitä mieltä Maybe itse oli moisesta muutoksesta. Tyttö oli ehdottomasti mukava työkaveri, mutta hän ei aina pysynyt energisen skotin tahdissa.
"Uusi hoitaja", hän vastasi vailla katumusta. Hän ei kaivannut kisoihin, niin hienoilta kuin ne olivat kuulostaneetkin, kun vaihtoehtona oli viettää viikonloppua kotona. Kisoissa oli oma loistonsa, mutta mitä useammin hän oli kulkenut Jamien mukana, sitä enemmän hän oli oppinut arvostamaan Rosingsin arkea.
"Minulla on paljon tekemistä kotona", nainen jatkoi hymyillen. Bethany halusi lähteä ostamaan joululahjoja, joten hänen vapaapäivänsä menisi siinä, mutta kaipa se olisi sen arvoista.

Maybe vastasi Lucyn hymyyn. Tallilla kiersi huhu, että herttainen nainen seurustelisi sillan alla asuvat peikot häpeään tylyllä, aggressiivisella antisosiaalisuudellaan laittavan Pauluksen kanssa - mitä oli vaikea uskoa - mutta kieltämättä kaksikolla tuntui olevan samanlaiset mieltymykset. Ai että miten hapan Paulus oli, jos piti lähteä edes kotimaassa oleviin kisoihin tai muuten jättää Rosings vaikka pariksi päiväksi.
"Missä aiot viettää joulun?"

Lucy taputti Miun kaulaa kun ori väisti tiellä olevan kuopan rauhallisella sivuaskeleella ylimääräisen loikkimisen sijaan ja vilkaisi olkansa yli Mokoa. Paulus heittäisi hänet jokeen jos tietäisi miten paljon hän edelleen huolehti miehen turvallisuudesta kirjavan paholaisen kanssa, mutta minkäpä hän itselleen mahtoi. Moko oli telonut Pauluksen jo kerran, eikä mikään orin käytöksessä vakuuttanut häntä siitä, etteikö kirjava otus voisi tehdä sitä uudestaankin.
"Täällä", hän hymyili. "Käyn sukulaisten luona joulupöydässä, mutta muuten taidan olla vain tallilla ja kotona", Lucy totesi. Bethany oli toki yrittänyt värvätä häntä päiväkausiksi Newcastleen, jotta he voisivat tehdä kaikkea serkun hauskaksi luokittelemaa sosiaalista ohjelmaa, mutta hän olisi mieluummin kotona ja tallilla. Hän voisi käydä jouluaamuna satulatta maastossa Ivorylla juhlistamassa heidän ensimmäistä yhteistä jouluaan. "Lähdetkö sinä Skotlantiin?"

Socks nakkasi niskojaan pureskellen malttamattomana kuolainta kuin kaivaten jo vauhdikkaampaa askellajia. Maybe vilkaisi vaivihkaa sivuaskelia ottavaa tobianoa ja sen juroa ratsastajaa miettien, voisiko huhuissa olla perää. Viettäisikö Lucy joulun Pauluksen kanssa? Se olisi varmasti hilpeää.
"Lähden", hän vastasi ristiriitaisin tuntein. Hän rakasti ja ikävöi perhettään, mutta joulu ei olisi enää sama ilman Mooresidea. Hänen veljillään oli omat elämänsä, ja hänen vanhemmillaan pieni kerrostaloasunto kaupungissa.
"On mukava nähdä pitkästä aikaa perhettä."

"Aivan varmasti", nainen nyökkäsi. Hän sentään näki Hollandin perhettä lähestulkoon kerran viikossa ja törmäsi serkkuunsa vielä useammin, kun Bethany tuli ratsastamaan Rainia, mutta siitä huolimatta oli aina yhtä mukava viettää aikaa heidän kanssaan. Ei se ollut sama asia kuin vanhempien kanssa ajan viettäminen, eivätkä Hollandit koskaan yrittäneet heidän paikkaansa korvatakaan, mutta hän oli oppinut vihdoin ajattelemaan taloa Newcastlessa toisena kotina ja Bethanya vanhempineen perheenjäseninä.
"Nauti vapaistasi. Koskaan ei tiedä, milloin saa seuraavan kerran useamman päivän putkeen vapaaksi", hän virnisti vain puoliksi vitsillä. Heillä oli riittämiin töitä jottei turhia vapaita katsottu hyvällä, mutta onneksi kaikesta saattoi aina keskustella. Jos siis todella halusi karistaa tallin pölyt jaloistaan ja kadota jonnekin, mitä hän ei halunnut.

Hevoset siirtyivät raviin, ja rautias ori pärskähteli tyytyväisyyttä liitäessään rytmikkäästi eteenpäin. Moko sen takana pukitti, liikkui sivuttain ja viskoi päätään pelhamia narskuttaen, ennen kuin asettui raviin, jonka tahtia rikkoi välillä miedoin protestein. Paulus tukeutui jalustimiin ja otti kiinni punavalkeasta harjatupsusta, jottei kaatuisi ohjan varaan menettäessään tasapainonsa.

Lucy kevensi tasaisesti Miun selässä, mutta ei voinut olla vilkuilematta Mokon sähellystä. Sääli kun Miuta ei sopinut viedä turhan lähelle muita hevosia, varsinkaan Mokon kaltaista riekkujaa. Ivoryn hän olisi uskaltanut ratsastaa kirjavan hevosen vierelle henkiseksi tueksi, mutta musta täysiverinen sai säilyttää etäisyytensä. Hän vilkuili hevosia ja ratsastajia samalla kun seurasi ympäristöä valppaana kaiken varalta. Vaikka viimeisimmillä lenkeillä hulluimmat asiat mitä heitä vastaan olivat tulleet olivat olleet lepattavaa pressua perässään kiskova avolava ja postilaatikkorivistöä siirtävä traktori, ei hän aikonut luottaa liialti siihen, etteikö tällä kertaa joku sekopää ilmeistyisi puiden varjoista heidän eteensä. Hän antoi Miulle hieman pidempää ohjaa orin painaessa päätään alemmas ja nautti liitelevästä askeleesta, jolla täysiverinen liikkui eteenpäin. Saisipa hän Ivoryn tanssimaan yhtä notkeasti tänään kouluradalla. Ajatuskin illan suorituksesta sai polvet lyömään loukkua ja hän joutui istumaan hetkeksi alas lennokkaaseen harjoitusraviin ennenkö saattoi luottaa uudestaan kykyynsä säilyttää tasapaino herkän täysiverisen selässä. Miu ei ansainnut nykimistä ja sinne tänne heilumista vain koska hänen keskittymisensä rakoilisi.

Ratsukkoletka hidasti käyntiin, kun Pauluksen reidet alkoivat valittaa pitkästä kevennyksestä ja loikkasivat ojan yli kesyttömälle, taivaanrantaan jatkuvalle nummelle, jonka kanerva oli jättänyt purppuraiseksi. Socks ei ollut pysyä kolmessa sukassaan, kun sen kaviot koskettivat pehmeää, loputtoman avaraa pohjaa. Sama päti muutamaan muuhun seurueen hevoseen. Kaikki kilpahevoset eivät nähneet muuta kuin maneesin seinät kovin usein. Moko puski pidätteistä läpi sieraimet laajentuen ja Paulus otti ronskimmin ohjasta, sillä hänen istunnallaan ei ollut hevoseen sen suurempaa vaikutusta.

Lucy oli kiitollinen siitä, ettei Miu kuulunut niihin letkan hevosiin, jotka olivat lähdössä lentoon heti kun avara nummi aukeni edessä. Hän pidätti oria kunnes saattoi pudottautua Pauluksen rinnalle, joskin jätti väliin tarpeeksi matkaa ettei yllättävä sivuloikka tai muu sähellys toisi Mokoa Miun kylkeen kiinni.
"Moko, paras käyttäytyä tai Ivory joutuu viettämään vapaan illan", nainen totesi vaikka tiesikin ettei moinen uhkaus tarkoittaisi kirjavalle hevoselle yhtään mitään. Hän hymyili miehelle pehmeästi yrittäen tukahduttaa oman jännityksensä Ivoryn kanssa suoritettavasta kouluradasta huolehtimiseen kirjavan orin sähellyksestä, sillä oli helpompi huolehtia Pauluksesta kuin ajatella kaikkia niitä tapoja, millä hän voisi pilata illan kouluradan ja mahdollisesti hevosensakin.

Paulus hymyili Lucylle vinolla, hössötyksen torjuvalla tavallaan ja liikutteli kuolainta orin varsin tunnottomassa suussa. Ei ollut viisas ajatus päästää hevosia täyteen vauhtiin, kun maa oli märkää ja paikoin hyvinkin upottavaa eikä reitti ollut tuttu. Hevoset olivat toki eri mieltä, kuten Socks, joka nakkasi takapäätään useampaankin kertaan Mayben pidätellessä sitä. Ratsastajat jatkoivat enemmän tai vähemmän rauhallisessa ravissa pitkin heikosti näkyviä polkuja kasvillisuuden seassa.

Pauluksen tuttu hymy ei saanut hänen huoltaan katoamaan, mutta ainakin Moko liikkui oikeassa askellajissa eikä sekoillut liikoja. Hän pudottautui letkan viimeiseksi lähinnä ottaakseen etäisyyttä hössöttäviin kilpahevosiin ja voidakseen tarkkailla Mokoa ja Paulusta ilman että mies pudistelisi päätään ja pyörittelisi eriparisia silmiään. Miehen virnuilut eivät saisi huolta katoamaan, joten parempi pitää ratsukkoa silmällä kaikessa hiljaisuudessa. Miu liikkui energisesti mutta toisin kuin yli-innokkaat kilpahevoset, ori kuunteli kohteliaasti kun hän istui raskaasti satulaan ja kiristi kevyesti nyrkkiensä otetta ohjista hiuksenhienoon pidätteeseen. Orin tasainen raviaskel oli omiaan valamaan itsevarmuutta hermostuneeseen mieleen, joka vaelteli vuorotellen koulusuorituksen herättämien kauhukuvien ja Mokon riehumisen välillä. Kumpikaan ajatusketju ei ollut omiaan rauhoittamaan kurkussa takovaa sydäntä, mutta Miun pärskähdys ja kevyt päänheilautus palautti hänet tähän hetkeen, ainakin aina siihen asti, että seuraava jännityksen hyökyaalto löi lävitse.
Edellämenijöiden hidastaessa käyntiin pohjan käydessä niin pehmeäksi, että jokainen askel sai aikaan litinää, Lucy istui helpottuneena syvälle satulaan. Vaikka hän oli tottunut viettämään tuntikausia satulassa päivästä toiseen, tuntui maanantaisen putoamisen aiheuttama jäykkyys lihaksissa vielä sen verran ettei hän laittanut pahakseen hetken taukoa hevosten ylittäessä mutaista kohtaa varovaisemmin. Miun varovaisuudesta huolimatta ori liukasteli pariinkin otteeseen kostealla ja upottavalla pohjalla, mutta onneksi hevonen ei säheltänyt sen enempää. Hän siirsi orin reippaasti raviin muiden jäljessä selvittyään mutaisemman kohdan yli. Sateiden pudottamat vesimassat tuntuivat kerääntyneen mitä omituisimpiin paikkoihin. Hän ei tiennyt miksi, mutta olisi voinut vannoa yhden kohdan polusta kartanolle olevan liukkaampi kuin muut kohdat, tai sitten hänellä oli vain uskomattoman huono tuuri kun hän onnistui kaatumaan aina samassa kohtaa. Nainen vilkuili avarassa maisemassa ympärilleen tietämättä oikein, mitä katseli. Maisemat tuntuivat olevan nummilla aina samanlaiset, ja silti niissä oli suuria eroja, kuten vaikkapa tuo käppyräinen puu kauempana vasemmalla. Tuulentuivertama puu näytti pystyynkuolleelta, pieneltä ja käppyräiseltä, eikä tuntunut sopivan avaraan maisemaan sitten lainkaan. Mitenköhän se oli päätynyt tänne kasvamaan? Lucyn ajatusketju puun kasvamisesta näissä olosuhteissa keskeytyi kun Miu väisti kuoppaa polulla astumalla aluskasvillisuuden sekaan. Ajatuksiinsa vajonnut ratsastaja jäi jälkeen yllättävästä sivuliikkeestä riittämiin häiritäkseen herkän hevosen tasapainoa, eikä upottavan mutainen pohja auttanut asiaa. Miu liukasteli useamman askeleen läpi käynnille pudottaen samalla kun ratsastaja huikkasi varoitusta liukkaasta pohjasta edellämenijöille. Miu pärskähti närkästyneenä löydettyään tukevan, kannattelevan pohjan kavioilleen ja Lucy silitti orin kaulaa. Hieno hevonen. Ivory olisi käynyt turvallaan ainakin kolmesti siinä missä musta täysiverinen oli vain joutunut ottamaan useamman sivuaskeleen kauemmas tutusta polusta. Nainen kannusti hevosen käynnissä kanervikon halki viistosti kohti polkua jolla muu letka odotti, kun mustan hevosen jaloista lehahti liikkeelle useampi ruskea lintu. Miu korskahti pysähtyen ja peruutti kauemmas kohdasta, josta linnut olivat lähteneet liikkeelle, vaan kuten aina, pienet linnut lensivät suurissa laumoissa. Lintuja tuntui ilmestyvän kaikkialla heidän ympärillään, kun säikähtäneesti raakkuvat pienet eläimet kohosivat siivilleen yhtenä äänten kakofoniana ja loputtoman tuntuisena merenä. Miu sai tarpeekseen linnun törmätessä päin orin kylkeä ja toisen käydessä niin lähellä älykkäitä silmiä että Lucy pelkäsi hevosen saavan linnun keskelle otsaansa, ja loikkasi muutamalla massiivisella harppauksella takaisin polulle muiden hevosten sekaan liukkaalla pohjalla luistellen. Musta hevonen törmäsi takaosallaan päin kullanhohtoista kylkeä ja Lucy olisi pahoitellut Maybelle, ellei Miu olisi jälleen kerran menettänyt jalansijaansa aluskasvillisuuden peittämässä mudassa. Ori kävi polvillaan, Lucy hukkasi toisen jalustimensa ja nainen oli melko varma että Miu oli valmis jättämään hänet keskelle mutaista tannerta ihan vain siitäkin hyvästä, että hän ei osannut myödätä orin liikkeissä vaan jäi roikkumaan ohjaan turhankin kovalla kädellä. Tämän takia ratsastaessa ei pitänyt keskittyä mihinkään muuhun kuin hevoseensa. Puhumattakaan sitten linnuista ja heidän törmäilynsä aiheuttamasta sähellyksestä. Olisipa mukana ollut laiskoja harrasteratsuja ja eläkkeelle jääneitä pullaponeja, eikä täynnä terävää energiaa olevia kilpahevosia, sillä ainakin yksi letkan kärjen hevosista hyppi jo komeasti paikoillaan valmiina lähtemään täyteen vauhtiin pienimmästäkin ärsykkeestä, ja juuri nyt ympäristö tuntui tarjoavan niitä kymmenittäin.

Ratsukkojen joukko hajosi Hitchcockin lintujen räjähtäessä esiin aluskasvillisuudesta. Siinä vaiheessa, kun Miu törmäsi keskelle hevosia, Moko oli edennyt useamman kymmenen metriä sivuun pukitellen ja loikkien, ratsastajaansa vieden. Socks hyppäsi horjahtaen sivuun, kun isä törmäsi poikaansa ja loikki eteenpäin upottavalla pohjalla yrittäen päästä eteen sinkoavien lajitoverien mukaan. Yksi ratsastajista makasi pensaikossa, ja ruunikko puoliverinen paineli jo kaukana jalustimet perässä lepattaen.

Miu pyöri ympyrää täynnä väreilevää jännitystä, kun hevosen jokainen vaisto kehotti oria karkaamaan paikalta täydessä nelissä vaikka ratsastaja miten pidätteli selästä käsin. Lucy tiesi oman jännityksensä, josta suurin osa ei liittynyt tähän tilanteeseen mitenkään, ainakaan alunperin, vain lisäävän orin herkkyyttä, mutta vapisevalla äänellä lausutut tyynnyttelyt eivät tehonneet. Ori tanssahteli upottavassa mudassa ilmavin askelin ja korkein loikin, kunnes repäisi ohjat ratsastajansa käsistä ja kiihdytti vauhdilla katoavan ruunikon perään. Lucy takertui mustaan harjaan polvet satulan pehmustettuja siipiä puristaen ja hapuili ohjia otteeseensa. Miu ei kuunnellut turhia pidätteitä, sillä jalasta luiskahtanut jalustin takoi orin kylkeä ja hevonen selkeästi piti sitä riittävänä kehoituksena jatkaa matkaa vauhdikkaassa nelissä, jonka rytmiä rikkoivat ainoastaan ne askeleet, kun pohja ei pitänytkään ja hevonen menetti jalansijansa. Tuntiessaan nahkaisen ohjan otteessaan, Lucy kiskaisi orin suusta kovalla kädellä saadakseen hevosta edes sen verran kuulolle, että he voisivat kääntyä suurelle ympyrälle. Ei pohja tämän huonommaksi voinut muuttua, kun he painelivat jo keskellä kanervikkoa vailla minkäänlaista polkua, joten ympyrä tuntui turvallisimmalta tavalta saada kontrolli hevoseen, joka vain pyrki karkuun pelottavasta tilanteesta. Hän kirosi mielessään pakottaessaan oria yhä pienemmälle kaarteelle, kunnes lopulta sai orin pudottamaan epäpuhtaaseen raviin. Hän oli valmis kuittaamaan tahtirikon pelkkänä säpsyilynä ja jännityksenä, mutta hevosen jatkaessa samalla liikeradalla, hyppäsi hän alas selästä vaivautumatta pysäyttämään ratsua. Jalat mutaisella pohjalla liukuen nainen pysäytti orin katsellen orpona ympärilleen. Miten hän oli saattanut päästää Miun karkaamaan käsistä? Ori oli aivan liian kohtelias tehdäkseen tätä tarkoituksella. Hänen olisi pitänyt saada pidettyä hevonen kurissa ja nuhteessa alusta asti, eikä kukaan olisi päätynyt kanervikkoon. Nainen kumartui tunnustelemaan takajalkaa, jota ori lepuutti jännityksestä huolimatta kylmä tunne vatsanpohjassa. Niinpä tietysti. Nyt hän oli vielä rikkonut korvaamattoman upean siitosorin. Ääni vapisten hän tyynnytteli oria voidakseen kumartua tutkimaan takajalkaa, jossa ei onneksi ollut suurta haavaa, mutta paksujen hanskojenkin läpi hän tunsi jalan olevan lämpimämpi kuin sen pitäisi moisen laukkaspurtin jälkeen. Hän lähti taluttamaan korskuvaa oria, jonka ryntäitä täplittivät valkoiset vaahtopilkut kohti polkua ja kirosi mielessään niin lintuja, sateita kuin itseään, kun oli antanut tämän tapahtua. Toivottavasti muut olivat kunnossa. Hän ei halunnut enää enempää loukkaantuneita ratsastajia ja hevosia omatunnolleen. Jopa Mokon olisi paras olla yhtenä kappaleena, tosin lähinnä siksi että silloin Pauluskin olisi mitä todennäköisimmin kunnossa.

Vähitellen ratsastajat saivat hevosiaan hallintaan. Ratsastajaton ruunikko oli kadonnut kahden kaverin kanssa, toisen ratsastajakin mukana. Mutahirviö hevosineen lähestyi pohjoisesta ennen kirjavaa oria kuolaimesta pidellen ja upottavalla pohjalla lähemmäs Lucya tarpoen. Yhden ohjan pysäytys oli kipannut Uuden-Seelannin ihmeen petollisella pohjalla kuperkeikalla nurin, mutta pehmeä pohja ja käännöksen myötä hidastunut vauhti olivat varmistaneet, ettei kumpikaan liikkunut epäpuhtaasti tai vuotanut verta. Sitä tosin oli vaikeaa sanoa Pauluksesta, joka oli kylpenyt mustassa, märässä liejussa ja muistutti lähinnä kulttielokuvan Alienia. Kauempana tulosuunnassa Maybekin oli laskeutunut Socksin selästä ja yritti pidellä kavereiden perään tähyävää ja huutelevaa hevosta aloillaan, jotta pääsisi tutkimaan paremmin kuraista jalkaa, jota pitkin noruva veri värjäsi punaiseksi.
"Olethan ok?" Paulus huusi Lucylle jo kaukaa, hermostuksen ja hädän tuomaa kovuutta äänessään.

Lucy ei ollut edes ajatellut itseään, ennenkö kuuli Pauluksen huudon. Mies näytti siltä että kysymys olisi pitänyt suunnata enemmänkin Paulukselle itselleen, mutta ainakin mies käveli ja pystyi hengittämään, kun kerran sai huudettua hänelle.
"Joo", Lucy vastasi ennenkö edes laski katseensa itseensä. Mitäpä hänelle olisi voinut käydä, kun hän oli pysynyt selässä eikä Miu ollut kaatunut hänen päälleen. Tosin nyt kun hän pysähtyi ajattelemaan, oikeaa nilkkaa tykytti ikävästi jokaisella askeleella. Hän oli tainnut hypätä hieman huonosti alas Miun selästä säikähtäessään orin epäpuhdasta liikkumista. Hevonen kulki hänen rinnallaan sieraimet suurina ja edelleen hermostuneesti tanssahdellen, mutta jo kaukaa näki, miten ori vältteli vasemman takajalan käyttöä käynnissäkin.
"Miu ontuu", hän ilmoitti surkeana päästessään lähemmäs Paulusta. "Oletko sinä kunnossa? Ja Moko?" Hän jatkoi lähes samaan hengenvetoon pysäyttäessään orin jottei musta täysiverinen ajautuisi liian lähelle kirjavaa ihmettä.

"Tietenkin", Paulus kuittasi oman vointinsa kärsimättömällä äreydellä ja näytti turhautuneelta, kun ei päässyt lähemmäs naista ja mustaa hevosta. Sydäntä kylmäsi, kun vanha, musta herra ei liikkunut puhtaasti. Kunhan se ei olisi mitään vakavaa. Kunhan se ei olisi mitään vakavaa. Moko pörisi ja korskui silmänvalkuaiset muljuen, mutta pysyi miehen napakassa otteessa. Hän tunnusteli litimärkiä taskujaan ja katsoi liejuista puhelintaan, joka oli ollut kärsinyt ja säröinen jo ennen maastolenkkiä.
"Onko sinun puhelimesi paremmassa kunnossa?"

Lucy tunki kätensä vetoketjun suojaamaan taskuun kaivaakseen esille oman puhelimensa, joka näytti varsin kärsineeltä tallilla vietettyjen kuukausien jälkeen. Onneksi edelleen myytiin kestäviä kapuloita, joiden hienoudet rajoittuivat värinäyttöön ja yhden megapixelin kameraan, sekä satunnaisesti kuuluvaan, särisevään radioon. Ne tuntuivat olevan ainoita laitteita jotka kestivät tallielämää eivätkä säikähtäneet pienestä kosteudesta ja muutamasta kolhusta.
"Ainakin se toimii", nainen vastasi ja ojensi tummanharmaata kapulaa miehelle. Hän halusi tunnustella Miun jalan vielä kertaalleen läpi, vaikka mitäpä muuta hyötyä siitä olisi kuin se, että hän voisi taas todeta hevosen ontuvan. Ainakaan luut eivät olleet säpäleinä, kun jalka näytti edelleen jalalta, mutta se oli pieni lohtu, jos hän oli rikkonut hevosen jänteet ja nivelet. Hän ei enää ikinä lähtisi maastoon yhdelläkään hevosella.

Paulus otti puhelimen vastaan liejuisella kädellä, näppäili tallin numeron ja nosti puhelimen liejuiselle korvalleen pidellen vauhkoa oria napakassa otteessa. Hän tarkkaili samalla mustaa täysiveristä ja silmäkulmasta kullanrautiasta oria kauempana tulosuunnassa, kun ilmoitti heidän summittaisen sijaintinsa, kertoi kadonneista ratsuista, pudonneista ratsastajista ja pyysi kuljetusautoa. Toinen pudonnut ratsastaja itki käsivarttaan pidellen, ja toinen linkkasi märkänä ja kuraisena Socksia ja Maybeä kohti auttaakseen. Oli vaikea sanoa kumpi oli kalpeampi.

Lucy tunnusteli orin vasenta takajalkaa, jonka valkea sukka oli liejusta harmaana. Hän oli oppinut asian jos toisenkin ontuvista hevosista vietettyään paljon aikaa papurikonkimon ruunansa jalkojen vieressä kyyristellen, mutta kun kyseessä oli mustan orin sirot jalat, hän tunsi olevansa täysin kykenemätön sanomaan juuta tai jaata. Hän halusi uskoa, ettei jalka ollut sen pahemmassa kunnossa kuin Ivorynkaan oli ollut sen jälkeen kun ruuna oli kompuroinut kesällä laitumella ja ontunut pari päivää, mutta entä jos se olikin? Fairchildit eivät enää ikinä päästäisi häntä hevosen selkään ja se olisi aivan ansaittua tämän jäljiltä.
"Oletteko kunnossa?" Nainen huikkasi Socksin suuntaan vilkuillen huolissaan orin ympärillä pyöriviä ratsastajia. Ei ollut ikinä hyvä merkki kun väki kyyristeli jalkojen parissa. Tämä päivä oli kerrassaan mahtava. Hän oli telonut sekä Fairchildien hienon siitosorin että lupaavan nuoren kilparatsun, ja tietenkin taannut sen että heillä olisi jälleen vajautta työvoimassa kun väkeä joutuisi sairaslomalle. Olisipa hän ollut Ivoryn selässä tällä lenkillä, eikä hienon Miun. Ivory tosin ei olisi pysynyt jaloillaan sitäkään vähää kuin Miu, eikä hän halunnut edes kuvitella kuinka lopullisesti ruuna olisi telonut itsensä liukastellessaan ratsastaja selässään.

Kauempana oleva kaksikko heilautti kättään kysymykselle. Vaatteitaan pudisteleva, navakassa tuulessa hytisevä ratsastaja piteli irlantilaista oria, ja Maybe tutki sen etujalkaa, jota pitkin norui verta. Suoja oli jäänyt jonnekin upottavamman maaston uumeniin, ja raudikko oli polkaissut itseään yrittäessään rynniä lajitoverien perään. Se varoi jalkaa, mutta laski sille painoa ja antoi hoitajansa tutkia sitä. Se antoi Maybelle toivoa siitä, että ehkä Corinnen ja Jamien tuleva olympiaratsu ei ollut elinikäisesti vammautunut hänen ammattitaidottomuutensa takia. Tyttö tunsi olonsa silti heikoksi, ja jakoi ymmärrtävän katseen hevosta pitelevän naisen kanssa - mikään ei saanut kauhua aikaan kuin se, että vammautti tai hukkasi korvaamattoman arvokkaan hoitohevosensa.
"Pystyykö se kävelemään?" Paulus kysyi Lucylta. Heidän pitäisi yrittää kävellä takaisin tielle, vaikka matkaa oli useampi kilometri, sillä mikään kuljetusauto ei selviäisi märästä, muhkuraisesta nummesta.

Lucy suoristautui hitaasti takajalan parista, jota oli tunnustellut ja taivutellut varovasti otteessaan. Hän kohautti harteitaan voimattomana vastaukseksi Pauluksen kysymykseen. Ei ollut vaihtoehtoja. Miu kävelisi tielle, vaikka mikä olisi. Hän olisi halunnut väittää ettei jalassa ollut muuta vikaa kuin se, että ori oli polkaissut sitä kengitetyllä kaviollaan, mutta hän ei ollut eläinlääkäri. Se että Ivory talloi aina omille kannoilleen milloin mitenkin ei tarkoittanut että Miu tekisi samaa. Ori olisi voinut yhtä hyvin rikkoa jänteensä, paitsi silloin jalan olisi kuulunut turvota vauhdilla, jos hän muisti lukemisestaan yhtään mitään oikein.
"Lähdetään tietä kohti", nainen huokaisi räpytellen kyyneliä silmistään. Hän voisi itkeä omaa säälittävyyttään illalla kun kukaan ei olisi näkemässä, mutta nyt täytyi säilyttää edes jonkinlaiset rippeet ammattitaidosta. Ketään ei auttaisi jos hän nyyhkyttäisi pahoittelujaan tässä kohtaa. Miu seurasi jalkaansa aristaen taluttajaa, mutta ainakaan oria ei tarvinnut repiä eteenpäin. Kai se oli hyvä merkki. Märkä muta liukui saappaiden alla, mutta nainen kieltäytyi ottamasta tukea hevosesta, vaan liukasteli loivaa rinnettä alas varovaisin askelin. Miuparka. Hänen ei olisi pitänyt koskaan suostua ratsastamaan ihanaa vanhaa herrasmiestä.

Paulus lähti Mokon kanssa Miun edelle ja muistutti välillä oria siitä, kuinka sen sopi käyttäytyä. Raju spurtti ja lajitoverien vauhkous olivat saaneet tobianon kiehahtelemaan. Socks liittyi jonoon, Maybe oria hermostuneesti tarkkaillen. Ratsunsa menettänyt työntekijä näytti siltä kuin olisi matkalla teloitukseensa, kun talutti kättään itkevää, nuorempaa tyttöä kainalossaan hevosten perässä.

Lucy työnsi kaiken muun ulos ajatuksistaan vaeltaessaan surkean letkan keskellä kohti tietä, jolle matka tuntui kestävän ikuisuuden. Hän ei voinut keskittyä tytön itkuun tai työntekijän kalpeisiin kasvoihin, Socksin jalkoihin tai Mokon sähellykseen. Hän ei voinut keskittyä edes Miun näkyvään ontumiseen, tai hän jäisi istumaan tähän, keskelle kosteaa nummea voimattomana tekemään yhtään mitään. Syyllisyys ei hellittänyt otetta hätääntyneestä mielestä, joten oli paras keskittyä vain siihen, miten hän siirsi jalkojaan vuoron perään eteenpäin, kunnes lopulta tie häämötti edessä. Hän vilkaisi hevosettomia kulkijoita aukaisten jo suunsa sanoakseen jotakin pahoittelun tapaista, ennenkö loksautti leukansa kiinni ja puri alahuultaan terävästi, kunnes tuttu rautainen maku täytti suun. Hänen takiaan jossakin liukkailla nummilla kiisi kaksi vauhkoa hevosta, joiden arvoa tuskin voisi edes mitata pelkässä rahassa.
"Onko Moko järkevin lastata aluksi vai lopuksi?" Nainen kysyi silitellessään tunnottomin sormin Miun mustaa kaulaa. Ori roikotti päätään, mutta hevosen älykkäissä silmissä oli terävä pilke. Ori ei ollut rento tai nauttinut tilanteesta, mutta seisoi aloillaan kuten hyvätapaisen herrasmiehen kuului. Vasen takanen oli ilmassa suuren osan ajasta, mikä ei auttanut lainkaan tukahduttamaan kurkkua kuristavaa kauhua.

"Jätetään lopuksi. Jos se ei mene autoon, minä vien sen takaisin tallille", Paulus vastasi. Hevosessa ei ollut mitään vikaa, joten sen voisi taluttaa tai ratsastaa takaisin tallille. Tärkeintä olisi saada loukkaantuneet hevoset autoon, tallille ja eläinlääkärin tarkastettaviksi. Fysioterapeutti voisi katsoa Mokon myöhemmin, varmistaa, ettei ori ollut jumittanut itseään pahasti tehdessään kuperkeikan nummella.

Lucy nyökkäsi vaikka halusikin väittää vastaan. Sen ehtisi tehdä siinäkin kohtaa, jos Moko ei suostuisi nousemaan autoon. Ajatuskin Pauluksesta ratsastamassa yksinään takaisin tallille hevosella joka parhaimmillaankin oli arvaamaton ei antanut syytä juhlaan. Hän suuntasi hetkeksi katseensa yläilmoihin hiljaiseen toiveeseen, että hevoset nousisivat hitaasti lähestyvään kuljetusautoon vaivattomasti eivätkä olisi loukkaantuneet muutamaa pientä naarmua lukuunottamatta lainkaan. Kunpa Miu ei ontuisi enää huomenna ja kadonneet hevoset löytyisivät vaivattomasti. Ehkä ne löytäisivät itse takaisin tallille ja ehtisivät sinne ennen heitä yhtenä kappaleena. Lucy huokaisi hiljaa kuljetusauton pysähtyessä tien laitaan hätävilkut päällä, sillä kukaan ei halunnut riskeerata suuren auton jumittumista pehmeälle tienpientareelle. Parempi tukkia hiljaisen tien toinen kaista kuin todeta, ettei kuljetusauto liikahtaisi mihinkään siinä vaiheessa kun se oli lastattu täyteen hevosia. Kalpea työntekijä suuntasi hakemaan riimuja ja Lucy ponnisti käsivarret säikähdyksen tuomasta jännityksestä kankeina satulavyön auki. Hän kurkotti liu'uttamaan orin satulan käsivarrelleen tiukasti ohjista kiinnipidellen. Kaikessa hiljaisuudessa hän otti vastaan noudetun riimun naruineen ja ojensi satulan vaihtokaupassa takaisin, jotta varuste saatettiin hylätä auton etuosaan. Hän vilkuili ympärilleen syyllisyys raskaasti hartioita painaen. Vaikka statistiikat miten väittivät muuta, hän oli valmis vannomaan jokaisen maastolenkin päättyvän aina samaan surkeuteen.

Maybe painoi suukon Socksin turvalle, avasi tottuneesti satulavyön yhdellä kädellä ja nosti satulan orin selästä autosta laskeutuneelle hakijalle. Sitten tyttö pujotti riimun suitsien päälle hevosen pyörähdellessä hänen ympärillään levottomana, ja talutti matkustamiseen tottuneen hevosen ylös ramppia tuntien itsensä huonovointiseksi katsoessaan valkeaa sukkaa värjännyttä punaista. Sormet ristissä hän kiinnitti orin autoon ja laskeutui itse kyydistä, jotta Lucy voisi viedä Miun sisään. Paulus pyyhkäisi kasvot käsivarteensa, otti Mokon ohjat käteen ja ponnisti orin satulaan.

Nainen huokaisi kiinnittäessään riimunnarun suitsien päälle puettuun riimuun ja odotti, kunnes Socks oli turvallisesti aloillaan. Miu ontui ramppia ylös rauhallisesti, mistä nainen oli kiitollinen, sillä hän ei tiennyt kuinka olisi pärjännyt, jos hevonen olisi alkanut laittaa vastaan. Hän sitoi orin huolellisesti kiinni ennenkö astui ulos ja vilkaisi Mokon selkään noussutta miestä. Lucy kääntyi hiljaisesti rampin puoleen auttaen nostamaan sen ylös, ennenkö saattoi edes katsoa Paulusta silmiin huoli kasvoilta loistaen.
"Nähdään pian", hän toivotti erinäisten varoitusten sijaan, sillä moiset tuntuivat vain saavan miehen mulkoilemaan. Paulus olisi varovainen mitä Mokoon tuli, mies oli aina, mutta hän ei ollut lainkaan niin vakuuttunut siitä, että mies omisti minkäänlaista itsesuojeluvaistoa.

"Nähdään", Paulus vastasi väläyttäen kuraisen hymyn ja kannusti paikallaan hypähtelevän ja silmiään muljauttelevan orin liikkeelle reippaassa ravissa. Tobiano eteni vauhdikkaasti tienpiennarta pitkin, ja mies tähyili merkkejä karanneista hevosista mennessään. Ehkä selässä pysynyt ratsastaja onnistui pysymään kahden karkulaisen matkassa ja soittaisi apua, kun olisi hyvä hetki. Ellei maannut jalka poikki ojan pohjalla.

Lucy kiipesi auton kyytiin vaisuna eikä sanonut mitään lysähtäessään istuimelle. Hän kiinnitti turvavyön ennenkö käänsi katseensa ulos ikkunasta. Hän ei aikonut sanoa sanaakaan siinä pelossa ettei ääni kantaisi loppuun asti, joten sulki maailman ulkopuolelleen, kunnes saattoi elää omassa pienessä kuplassaan, jonne käsivartensa satuttaneen tytön nyyhkytykset eivät yltäneet.

Eläinlääkäri oli soitettu paikalle jo valmiiksi, kun kuljetusauto kaarsi tallipihaan ja onneton isä ja poika saatiin purettua alas. Maybe otti tärisevin käsin Socksin ja talutti irlantilaisen pesukarsinaan tutkimusta varten rukoillen epätoivoisesti, että ori oli vain nirhaissut isompaa verisuonta eikä tehnyt sen suurempaa vammaa. Hänen elämänsä olisi takuulla ohi, jos hevosen kisataival katkeaisi hänen virheeseensä. Olisiko vain pitänyt antaa sen kiitää muiden perään? Vai olisiko se voinut teloa itsensä siinä pahemmin?

Lucy talutti Miun pesukarsinaan jättäen tarkoituksella tyhjän paikan hevosten väliin. Hän rapsutti valkean tähden peittämää otsaa syyllisenä odotellessaan, että eläinlääkäri ehtisi tutkia ensin Socksin, sillä verta vuotava jalka vaikutti huomattavan paljon kiireellisemmältä kuin lepuutettava takanen. Lucy käytti ajan hyödyksi pesten mustan orin sukkajalat valmiiksi tarkastusta varten. Hän vilkuili Socksin ympärillä pyörivää miestä epäluuloisena. Hän tiesi itsekin tottuneensa liialti amerikkalaisen eläinlääkärin toimintatapoihin kaikkien pikkunirhaisujen jäljiltä joita Ivory oli itselleen ehtinyt keräämään, mutta tieto ei estänyt vertailemasta kaikkea mitä mies teki siihen, miten hän olisi olettanut Evelynin hoitavan asiat. Sääli kun nainen oli sidottuna kilpailujen aiheuttamiin tarkastuksiin eikä voinut tuosta vain loikata tänne kurkistamaan hevosten kuntoa.
"Ole kunnossa, ole kunnossa", hän supatti lähes äänettömästi uloshengityksen mukana tunnustellessaan Miun jalkaa vanhemman orin odottaessa omaa vuoroaan. Lucy vilkuili käytävää hermostuneena toivoen, että olisi kerrankin kiinnittänyt huomiota Didin puheisiin siitä, missä Fairchildit viettivät viikonloppuaan. Kaikki askelten äänet saivat hänet pidättämään hengitystä, kunnes ohi kiisi joku työkavereista tai hevosenomistajista, ja hän saattoi hengittää muutaman sekunnin, ennenkö seuraavat askeleet saivat hänet odottamaan kauhulla, koska Corinne ilmestyisi heidän eteensä yhtä periksiantamattomana kuin aina ennenkin.

Maybe huuhtoi raudikon jalkaa, joka tarvitsisi kuulemma pari tikkiä. Luojan kiitos se ei ollut murtanut luita tai vammauttanut jänteitä. Ehkä kisaura ei siis katkeaisi pitkään toipumisaikaan. Kun eläinlääkäri siirtyi tarkastamaan Miun, ennen kuin kursisi irlantilaisen kokoon, tyttö rutisti Socksin pään syliinsä ja suukotteli sen otsaa haltioituneena.

Lucy teki tilaa eläinlääkärille, joka tutki jalkaa huolellisesti. Hän oli kuunnellut Socksin saamaa tuomiota, mikä oli kieltämättä ollut helpotus. Ehkä ori tulisi kuntoon niin nopeasti, ettei tästä pienestä takaiskusta olisi haittaa kisojen näkökulmasta. Ori pääsisi loistamaan kaikkiin suunniteltuihin kisoihin. Eläinlääkärin vakuutellessa ettei Miu ollut rikkonut luita tai jänteitä, Lucy hengitti hieman helpommin. Kunhan Miu ei ontuisi enää muutaman päivän päästä, kaiken pitäisi olla kunnossa. Hän noudatti saamiaan ohjeita ja alkoi kylmätä jalkaa samantien noutamalla geelipusseja ja pinteleitä. Hän kylmäisi jokaisen jalan huolella, jotta suunnittelemattomasta spurtista ei koituisi myöhemminkään ylimääräistä harmia.
"Kuulin, että maastolenkki ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan", Zoe sanoi tervehdyksen sijaan astellessaan tallikäytävää pitkin. Mustat hiuksensa poninhännälle kerännyt nainen pysähtyi Socksin eteen. Hän vilkaisi orin jalkaa, jonka pariin eläinlääkäri oli palaamassa ja irvisti myötätuntoisesti. "Oletko kunnossa?" Hevonen ei ollut selvinnyt naarmuitta, mutta eläinlääkäri ei näyttänyt turhan huolestuneelta, joten hänkään ei suostunut murehtimaan sen enempää. Lucy ei ollut edes yllättynyt, kun pidempi nainen ei huomannut hänen läsnäoloaan edes puolikkaalla silmäyksellä, vaikka olikin antanut kylmän katseensa viivähtää mustassa orissa.

"Niinkin voisi sanoa", tyttö huokasi vapauttaen pärskähtävän orin pään ja ujutti sen suupielestä sisään hevosnamin ja nyökkäsi kuitaten oman vointinsa hyväksi. Hän ei ollut pudonnut selästä tai vammauttanut itseään, vain hevosen.
"Ovatko irti päässeet hevoset tulleet takaisin?" hän kysyi toiveikkaasti.

"Kaksi hevosta saapui tyhjien satuloiden kera ja kolmas kalmankalpean ratsastajan kanssa", Zoe kohautti harteitaan. Hän oli kuullut ohimennen jonkun kommentoivan, että yksi ratsukko puuttui vielä, mutta toisen todetessa puuttuvan hevosen Mokoksi, oli hänen mielenkiintonsa sammunut siihen pisteeseen. Paulus ei päästäisi kirjavaa ihmettä karkuun, joten eiköhän kaksikko ilmestyisi pian tallipihalle.
"Mitä teille oikein kävi?" Tällaisiin surkeisiin sattumiin verrattuna hänellä ja Duffylla ei ollut koskaan mitään hätää maastossa. Lucy värähti kuullessaan kysymyksen ja toivoi, että olisi vienyt Miun orin omaan karsinaan pinteleitä varten, jotta hänen ei tarvitsisi kuunnella keskustelua.

"Luojan kiitos", Maybe henkäisi ja väläytti Zoelle helpotuksesta säteilevän, leveän hymyn. Maasto olisi voinut päättyä katastrofiin.
"Lintuparvi oli piilossa nummen kasvillisuudessa, ja kun ne lähtivät kaikki kerralla liikkeelle, hevoset säikähtivät", tyttö kertoi hieroen raudikon korvia, kun eläinlääkäri huolehti sen jalasta. Vekki ei ollut suuri eikä toisesta jalasta tullut isku näyttänyt vahingoittaneen mitään tärkeää.

Zoe kurtisti kulmiaan. Johan ratsukoilla oli ollut surkea tuuri, kun olivat sattuneet osumaan lintuparven keskelle. Hän oli olettanut vastauksen olevan enemmän sen suuntainen, että pudonneiden ratsastajien hevoset olivat ryöstäneet tai Moko oli seonnut itsekseen ja kolaroinut muiden kanssa, mutta lintuparvesta ei oikein voinut syyttää ketään muuta kuin lintuja.
"Hyvä että selvisitte enemmän tai vähemmän ehjinä takaisin", hän tyytyi nyökkäämään. Kai ratsukoilla oli ollut tuuriakin matkassa, kun joukossa oli ollut täysipäisiä hevosia. Jos koko letka olisi koostunut Hookin kaltaisista varjoja säikkyvistä hermoheikoista otuksista, tuskin yksikään ratsastaja olisi selvinnyt takaisin hevosensa kanssa.
"Toivottavasti Socks tulee pian kuntoon", hän lisäsi ennenkö hymyili pehmeästi Maybelle tarkoituksenaan palata takaisin oikeiden töiden pariin. Tuskinpa kukaan häntä syyttäisi siitä, että hän oli ottanut muutaman minuutin tauon varmistaakseen Mayben olevan kunnossa, mutta onneaan ei sopinut koetella liikaa, varsinkaan kun talliympäristö pursui elämää kilpailujen takia.

"Toivottavasti", tyttö hymyili osaamatta irrottaa otettaan hevosesta. Luojan kiitos sillä ei ollut hokkeja jalassa. Hän saattoi vain kuvitella vamman, jos ori olisi polkaissut hokeilla vekin jalkaansa samanlaisessa rytäkässä. Kun ori olisi turvallisesti karsinassaan toipumassa, hän voisi lähteä kansainvälisten kilpailijoiden parissa olevien tehtäviensä kimppuun. Jostain erikoisesta syystä hänet oli nakattu asiakaspalveluvastuuseen toisin kuin Paulus, joka saapui juuri sopivasti talliin kirjava ori mukanaan rykäisten. Hevonen oli edelleen hermostunut sisätiloissa, mutta ainakin se näytti rentoutuneen aikaisemmasta melskeestä. Hurjan näköinen kaksikko sai hyvin tietä - varsinkin kisa-asuun sonnustautuneilta naisilta. Paulus väläytti vinon hymyn Lucylle kulkiessaan ohi ja mennessään viemään hevosta toisen käytävän pesukarsinaan.

Zoe oli varma siitä. Ori ei näyttänyt loukanneen itseään pahasti mitä hän nyt nopealla vilkaisulla saattoi päätellä, ja Maybe pitäisi varmasti kullanhohtoisesta hevosesta upeaa huolta. Mikään ei estäisi Socksia parantumasta rytäkästä täysin ja jatkamasta upeasti sujunutta kisakauttaan. Nainen katosi kaikessa hiljaisuudessa omille teilleen, mistä Lucy oli kiitollinen, sillä hän ei halunnut saada Zoelta kylmää katsetta osakseen. Naisen teki mieli kiittää Maybea siitä, miten toinen oli jättänyt mainitsematta hänen osuutensa koko rytäkässä, mutta sen sijaan Lucy päätyi taluttamaan Miun karsinaan, nyökäten vain ohikulkeissaan Maybelle. Ainakin Paulus oli selvinnyt ehjänä takaisin, mikä oli hyvä merkki. Nainen jätti mustan orin karsinaan pintelit jaloissaan ja suuntasi tarkastamaan Mokoa ja mutaista ratsastajaa.
"Käy siistiytymässä, voin pestä Mokon sillä aikaa", hän ehdotti helpottuneena siitä, miten Paulus näytti olevan yhtenä kappaleena.

"Höpö höpö", Paulus murahti ja tuuppasi hevosta ryntäistä, kun se ei malttanut seistä puskematta ketjuja vasten. Mies nosti kärsineen satulan välikaiteelle, vaihtoi suitset karsinan ovesta poimimaansa riimuun ja päästi sitten letkusta lämmintä vettä, jolla saattoi huuhtoa hevosen.
"Tämä kaveri on yllättävän kiva yksin", hän totesi hieroen hellästi sormillaan kirjavaa karvaa.

Lucy ei ollut yllättynyt saamastaan vastauksesta, mutta se ei tarkoittanut etteikö hän olisi voinut protestoida, ainakin sen verran, että tarttui hevosen riimuun pidelläkseen oria aloillaan. Nainen rapsutti orin otsapyörrettä seuratessaan Pauluksen puuhia.
"No se on hyvä", hän totesi helpottuneena. Ehkä Mokossa oli jotain hyvääkin, vaikka ori oli hänen mielestään syypää aivan liian moneen kolhuun ja mustelmaan joita Paulus oli ottanut vastaan. "Kaikki ovat palanneet talliin", hän tajusi lisätä siltä varalta ettei Paulus ollut vielä kuullut moisia uutisia. "Socks sai muutaman tikin jalkaansa mutta sen luulisi parantuvan pian, ja eläinlääkäri on toiveikas, että Miu arkoo jalkaansa vain sen takia, että astui huonosti liukkaalla pohjalla. Huolellisen kylmäyksen ja hetken levon pitäisi riittää, mutta jos se ontuu vielä parin päivän päästä niin sitten ultrataan."

"Hienoa", mies totesi keräten kurat hevosesta osin itsensä päälle. Se tosin oli yhdentekevää, kun Paulus oli jo kylpenyt märällä nummella. Klipattu kilpahevonen oli nopeasti pesty, ja mies taputti sen kosteaa kaulaa pyyhkiessään vedet sileältä karvalta hikiviilalla. Ori saisi vielä loimen niskaansa, ja sitten Paulus lähtisi suihkuun. Mies nakkasi Mokon karsinaan, ennen kuin lähti hakemaan sille loimea.

Lucy seurasi miehen liikkeitä hevosen ympärillä tyytyväisenä siihen, miten Paulus ei näyttänyt aristavan mitään. Ehkä mies oli tällä kertaa selvinnyt ilman ylimääräisiä kolhuja. Hän tunsi tutun jomotuksen oikeassa nilkassaan, mutta kieltäytyi kiinnittämästä siihen huomiota. Se väistyisi kyllä muutamassa tunnissa. Hänen pitäisi opetella hyppäämään alas selästä niin, että osaisi samalla joustaa polvilla ja nilkoilla, niin ei aina nauttisi jomotuksen tunteesta jouduttuaan laskeutumaan vauhdikkaammin. Viimeksi hän oli tosin liukunut alas Eastcoastin selästä ruunan seistessä kuuliaisesti paikallaan ja silti tömähtänyt turhan terävästi hiekkaa vasten.
"Pakko kai palata töihin", nainen mumisi ennenkö hymyili kuraiselle miehelle. Yksi karmaiseva maastolenkki ei antanut syytä venyttää loppupäivän aikatauluja liikoja. Hevoset kaipaisivat päiväruokiaan vaikka mitä muuta tapahtuisi tallin ulkopuolella.

Pauluksella oli huono omatunto siitä, että karkasi töistä jonkin niin turhanpäiväisen kuin suihkun takia. Mutta ilmeisesti hän ei olisi edustavin asiakaspalvelija tallille tämän näköisenä eikä kovin hyödyllinen, jos vilustuisi märkänä. Hän tunnusteli vielä orin vahvat, vankat jalat ja lähti sitten puolihölkkää kartanoa kohti.

Lauantai 5. joulukuuta 2015, klo 12:42

Työpäivän olisi varmasti voinut aloittaa kurjemminkin kuin avustamalla estevalmennuksessa, mutta tuntiessaan Thorpen kylmän katseen itsessään puomien kolahtaessa Kiwin ja Henrietan perässä maneesin hiekkaan, Lucy ei mennyt moisesta takuuseen. Juuri nyt ylimääräinen avustusvuoro valmennuksessa tuntui epäreilulta rangaistukselta. Viikonloppu oli alkanut muutenkin surkeasti Ivoryn liukasteltua tarhassa perjantaina niin että raukkaparka ontui etustaan edelleen, mutta ainakin kalvava pelko oli väistynyt sen jälkeen kun kaikki mahdolliset pikkuviat aiemminkin nähnyt Nathan oli tarkistanut ruunan jalan ja vannonut, ettei ollut syytä huoleen. Lucy huokaisi äänettömästi asetellessaan puomit takaisin keveille kannattimille ja palasi maneesin laidalle, jossa selvitteli kolmea sotkuun kiedottua juoksutusliinaa. Joskus hän toivoi, etteivät hevosenomistajat koskisikaan juoksutusliinoihin, loimiin, viltteihin tai pinteleihin, kun suurin osa tuntui hylkäävän moiset varusteet vähän mihin sattuu ja milloin missäkin kunnossa, eikä se tosiaankaan helpottanut heidän töitään. Mustanruunikko läsipää laukkasi ristilaukkaa pitkin uraa lellityn Camillan näyttäessä ylpeältä selässä. Lucy vilkaisi valmentavan Morlandin kasvoja, mutta kuten aina ennenkin, hillitty englantilainen piti tunteensa ominaan ja keskittyi sen sijaan ohjeistamaan Thorpea, jolla oli kädet täynnä töitä nuoren kilparatsunalkunsa kanssa. Camilla napautti Eastcoastia raipalla ennenkö käänsi mustanruunikon kohti estettä. Lucy sulki silmänsä. Hän oli nähnyt tarpeeksi Camillan tavasta repiä ruunaparan suuta jokaisessa hypyssä nähdäkseen painajaisia seuraavan viikon.
"Olisipa tämä jo ohi", nainen mutisi hiljaa kaikkien kahdeksan ratsukon ollessa kauempana. Vaan ei, valmennus oli tuskin päässyt lämmittelyhyppyjä pidemmälle, ja hän oli jo valmis katoamaan päivätallin pariin. Ainakin se antaisi hyvän syyn käydä hössöttämässä Ivoryn jalasta. Kenties oli hyvä, ettei Nathan ollut tänään töissä. Miehenkin kärsivällisyydellä oli pakko olla rajansa, eikä hän halunnut ehdoin tahdoin ylittää niitä, kun ystävällinen työkaveri tarjoutui aina vilkaisemaan Ivorya, kun hänen huolehtiva hössötyksensä uhkasi ylittää terveen järjen rajat. Eläinlääkäriä ei tarvinnut soittaa paikalle jokainen kerta kun harrasteratsu vähän aristi jalkaansa tai kävi polvillaan tarhassa, varsinkaan kun kyseessä oli Ivory, joka tuskin vietti yhtäkään päivää kompuroimatta. Hän ei vain yleensä sattunut todistamaan niitä hetkiä, kun ruunan tasapaino petti kesken tarhailun.

Paulus nojasi kyynärpäillään alakatsomon reunaan ja katseli tummien kulmiensa varjosta ratsukkoja. Mies oli ristinyt sormensa sen puolesta, että Henrietta ja Camilla päätyisivät maneesin hiekkaan, mielellään naamalleen. Pippa puolestaan voisi vähän rohkaistua, sillä tummanruunikko ruotsalainen hyppäsi vanhan ammattilaisen taidolla eikä naisen tarvinnut rutistaa sen harjaa kuin tuupertumaisillaan. Paulus ei ollut varma toivoiko Etuoikeutetulle skotille onnea vai vastoinkäymisiä. Kiiltäväkarvainen, elegantti täysiverinen näytti pärjäävän joukossa hyvin nuoresta iästään huolimatta.
"Pitäisikö sinun päästä aikaistetulle joululomalle?" mies kysyi Lucylta huvittuneena.

Lucy hymyili Paulukselle ennenkö palautti katseensa juoksutusliinoihin, joita yritti selvitellä parhaansa mukaan. Olisivatpa ne olleet eri värisiä, mutta ei, kaikki olivat samaa synkkää mustaa, joten hän ei voinut kuin nykiä sieltä täältä ja toivoa, että aukoi solmuja eikä kiristänyt niitä vahingossa.
"Pitäisi", hän virnisti vastaukseksi miehen kysymykseen hetken sitä pohdittuaan. Hänen pitäisi myös päästä yli vastentahtoisuudestaan avustaa estevalmennuksia ja ratsastaa suuressa maastoletkassa, mutta kaikki aikanaan. "Käy vain sääliksi Eastcoastia", hän mumisi ruunan hypätessä jälleen kerran matalan pystyn yli. Hän ei ehkä itse ollut esteratsastaja, mutta hän olisi ollut lähes valmis vannomaan, että pysyisi paremmin tasapainossa kuin mustanruunikkoa ratsastava tyttö. Ei olisi pitänyt koskaan kiintyä suloiseen läsipäähän niin Camillan surkean ratsastuksen seuraaminen ei olisi saanut sisuksia kiertymään solmuun. Tai ehkä sen aiheutti Thorpen läsnäolo.
"Ainakin Chove näyttää hyvältä", hän kohautti harteitaan ja hylkäsi hetkeksi liinojen sotkun. Hän ehtisi keskittyä siihen myöhemminkin, ja niiden jättäminen tyhjälle penkkiriville tarjosi mahdollisuuden asettua lähemmäs miehen lämmintä kylkeä.

Paulus kosketti Lucyn käsivartta, kun nainen tuli lähemmäs.
"Risti sormesi", hän ehdotti synkästi hymyillen ja veti etusormensa ja keskisormensa lomittain. Keskisormen nivel oli turvonnut, etusormi musta ja käden rystyset vanhojen ja uusien arpien kirjomat.
"Ei sitä tiedä, vaikka tuo älykääpiö tulisi vielä naamalleen", mies lisäsi hilpeällä toiveikkuudella suupielestään, kun raivostuttava teiniprinsessa oli kuulomatkan ulkopuolella. Hän toivoi vaivihkaa samaa Maybelle, joka laukkasi Chovella valkea ponihäntä liehuen. Ei hän kaivannut etuoikeuksia tai hienoja kilpahevosia tai mahdollisuuksia kilpailla, mutta miehen mielestä niiden tarjoaminen sukulaistytölle oli epäreilua suosimista siitä huolimatta.

Lucy hymyili kierosti miehelle ja risti omat sormensa. Camilla ansaitsisi komean ilmalennon liiankin kiltiltä ruunaltaan, jonka suuta oli repinyt epäreilusti vuosikaudet samalla kun jaellut kovia potkuja turtuneisiin kylkiin. Ruunaparka.
"Aina voi toivoa", hän hymähti seuraten maneesissa liikkuvia ratsukoita. Tuttu kolahdus kun puomit putosivat ratsukon jäljessä sai hänet suoristautumaan ja valmistautumaan maneesin puolelle siirtymiseen, mutta valmentaja asteli itse korjaamaan estettä seistyään muutoinkin sen vierellä. Lucy vilkaisi Kiwiä ruunan tarjotessa jälleen kuuluisia loikkiaan Thorpen harmiksi. Ainakaan valmennuksessa ei ollut hiljaista venäläistyttöä kalvakan akhaltekinsä kanssa säikkymässä varjoja tai säheltävää teiniä yli-innokkaan palomino-orin kanssa. Kai olisi pitänyt olla tyytyväinen tähän työtehtävään. Huonomminkin olisi voinut mennä. Tummanruunikko irlannintyöhevonen valitsi sen hetken pudottaa sarjan molemmat osat Cliftonin arvioitua etäisyydet väärin. Lucy soi merkitsevän katseen maneesin korkealla olevalle katolle ennenkö lähti nostamaan puomeja. Miksei hän koskaan päätynyt tällaisen väen sekaan osallistuessaan kouluvalmennukseen? Hän ei olisi tuntenut oloaan lainkaan niin kyvyttömäksi jos jollekin muullekin avotaivutukset olisivat tuottaneet hankaluuksia, mutta viimeksi samassa valmennuksessa kolme ratsukkoa olivat harjoitelleet piaffe-passagesiirtymisiä.

Paulus hymyili kaulukseensa ja jatkoi loimen remmin ompelemista. Joku oli joskus nälväissyt miehen moitteettoman siististä kädentaidosta neulan ja langan kanssa, mutta Paulus oli tarjonnut nyrkkiä. Taito tuli tarpeeseen tallilla, sillä kaikkea ei tarvinnut uusia tai lähettää korjattavaksi jokaisen vahingon jälkeen. Moko oli erityisen lahjakas silpomaan loimensa, joten muutama niistä näytti lähinnä tilkkutäkeiltä. Mies seurasi samalla kiinteästi, miten Nimbus liikkui muiden ratsukkojen lomassa. Hän oli palkannut ratsuttajan hyppäämään tammalla valmennuksessa. Hän ei ollut hevosen tasoinen ratsastaja esteillä - tai muuallakaan - joten turvautui ammattilaisiin, piti näistä tai ei.

Lucy nosti puomit pitäen katseensa visusti poissa ratsukoista. Hän ei halunnut juosta hakemaan kenenkään takkia tai kannuksia tai raippaa, joten oli paras olla mahdollisimman huomaamaton, joskin tietää aina tarkalleen missä ratsukot menivät, sillä kaikkien taidot eivät riittäneet kentällä kävelevän ihmisen huomioimiseen. Hän ei halunnut saada hevosta syliinsä, joten parempi pitää hevosten liikkeitä silmällä.
"Lähdetkö päivätallin jälkeen kotiin?" Lucy kysäisi päästyään takaisin katsomon kyseenalaiseen suojaan nostettuaan matkalla vielä yhden pudonneen puomin takaisin paikoilleen. Johan nämä ratsukot kolistelivat puomeja, vaikka esteillä ei ollut korkeutta edes täyttä metriä. Joiltakin ratsukoilta hän saattoi vielä ymmärtää hankaluudet, mutta Eastcoastin kohdalla hänen ymmärryksensä loppui kesken. Ruuna oli taitava selviytymään itsekseen, mutta tänään Camilla tuntui häiritsevän hevostaan enemmän kuin auttavan sitä.

Chove lensi yli pystyesteestä sulokkaana kaarena, etujalat rintaa vasten ja runkoaan venyttäen. Maybe mukautui liikkeeseen myödäten reilusti ohjalla ja sai Paulukselta happaman katseen peräänsä.
"Näh", Paulus vastasi Lucylle olkiaan kohauttaen, "mitä sinulla on vielä tehtävänä? Voin ottaa huomisen työvuorosi, jos kaipaat vapaata."

"Olin juuri vapaalla ja tulin töihin vasta hetki sitten", Lucy muistutti pehmeästi samalla kun pudisteli päätään huvittuneena. Kyllä hän työnsä saisi hoidettua (pienen valitusvirren säestämänä), vaikka huoli Ivorysta kummittelikin takaraivossa. Olisi luullut että hän olisi jo tottunut ruunan kolhuihin, vaan ei, jokaikinen kerta ne tulivat yhtä sävähdyttävänä yllätyksenä.
"Iltatalli, joten teen siihen asti tallilla mitä nyt ikinä tarvitseekaan. Varmaan autan varustamaan valmennuksiin siirtyviä ratsukoita", hän kohautti harteitaan. Jostakin kumman syystä kouluvalmennuksiin osallistuvat ratsukot kaipasivat aina apua tallin puolella pinteleiden kanssa, kun omistajien kärsivällisyys loppui ensimmäisen kohdalla.

"Karkaa kanssani maastoon", Paulus ehdotti ja tuuppasi naista olkapäällään.
"Kultapoika rällää Pariisissa, joten hevosia on liikuttamatta."

Lucy naurahti hiljaa. Hän ei ollut lainkaan varma siitä, että se olisi hyvä idea. Jamien hevoset olivat kovin… kilpahevosia.
"Mitä sinulla oli mielessä?" Hän kysyi aavistuksen epäluuloisena. Hän oli kolhinut hevosia ihan riittämiin maastolenkeillä viimeaikoina.

"Voit ottaa sen hevosen, jonka haluat, ja minä otan toisen ja mennään ratsastamaan. Käyntiä ja ravia. Ei villejä riskejä", Paulus houkutteli hymyillen vinosti ja hipaisi naisen poskea karhealla, kärsineellä sormellaan.

"Kuka olet ja mitä olet tehnyt Paulukselle?" Hän ei voinut vastustaa kiusausta virnistäessään miehelle. Hän nyökkäsi lopulta vastaukseksi alkuperäiseen kysymykseen. Ei rauhallinen maastolenkki kaaokseen voisi päättyä, vaikka alla olisikin aavistuksen tuntemattomampi hevonen.
"Kai olet edes huomisen vapaalla etkä ilmesty yllättäen paikalle etsimään maastoseuraa?" Nainen uteli huvittuneena. Mies oli aina töissä, joko tallilla tai kartanolla. Joskus hän murehti pitkistä päivistä joita Paulus raatoi, mutta muisti sitten, kenestä oli puhe. Jos joku jaksaisi tehdä töitä aamusta iltaan, se oli Paulus. Mies ei edes ollut kärttyinen päivänsä päätteeksi, toisin kuin Zoe, joka oli eilenkin näyttänyt valmiilta puremaan hänen päänsä irti vain koska hän oli seissyt puoli sekuntia liian kauan naisen kulkureittiä tukkimassa.

"Sunnuntai on vapaapäiväni", Paulus vastasi. Se ei estäisi häntä olemasta tallilla. Kultapojan hevoset kaipasivat huoltoa, sillä toinen uusista hoitajista oli lopettanut ilman varoitusta ja toinen oli Pariisissa muutaman kopukan kanssa. Yksi ratsuttaja oli mahataudissa, ja yksi murtanut kätensä. Paulus ei uskonut, että edes Effie paheksuisi, jos hän ilmestyisi töihin.
"Minkä hevosen haluat?" hän kysyi tyttöystävältään.

Lucy naurahti pehmeästi. Niinpä niin. Ei hän tosissaan voinut miestä moisesta syyttää - sitä paitsi hänen työpäiväänsä piristi aina kummasti kun Paulus sattui näköpiiriin. Nainen pohti hetken käyden mielessään läpi hevosia, joita ei ollut nähnyt vielä liikkeessä tänään ja jotka saattaisivat pientä verryttelyä kaivata.
"Eikö Q ole ihan sievä maastoratsu?" Hän kysyi kulmiaan kurtistaen. Mitä hän kipakasta tammasta muisti, vaikutti hevonen varsin täysipäiseltä tapaukselta. Mokosta hän pysyisi kaukana ihan vain periaatteestakin, sillä hän säilytti mielellään etäisyytensä kirjavaan kilparatsuun.

"Oikein sievä", Paulus vakuutti. Tamma ei istunut ojiin tai hyppinyt rekkojen eteen, vaikka hermoilikin maastossa.
"Minä voin ottaa Mokon, ja Prinsessa varmaan ratsastaa Socksin", hän puhahti nyökäten Mayben suuntaan, "autatko myös valmennuksen purkamisessa?"

Lucy nyökkäsi. Selvä, hän kiipeäisi kauniin tamman selkään kunhan päivätalli olisi saatu alta pois.
"Maybe tuskin väittää vastaan", hän vastasi harkittuaan sanansa tarkasti. Hän ei varsinaisesti kokenut tarvetta nuhdella Paulusta miehen lempinimistä työkaverille, mutta hän ei myöskään liittyisi mukaan. Ihan vain koska Maybe oli mukava ja no, silloin kun tyttö oli tallilla, Zoe oli huomattavan paljon siedettävämpi.
"Autan", hän vahvisti nyökäten. Nainen vilkaisi varsin kaoottista valmennusta edes yllättymättä siitä, miten tämä valmennus ei tuntunut pysyvän käsissä samaan tapaan kuin pienemmät valmennusryhmät - tai edes ne, joihin sattui osumaan teräksisiä ammattilaisia useampi kappale.

Mieskin seuraisi valmennuksen loppuun Nimbuksensa tähden. Hän ei löytänyt valitettavaa ratsastajasta, mutta oli silti kriittisen vainoharhainen kytätessään, ettei hänen hevostaan tuotaisi vaarallisesti esteelle tai hajotettaisi sitä huolimattomuudella. Hänen kätensä jatkoivat loimen parsimista kuin automatisoituina. Chove hyppäsi leveämmän okserin samalla, lentävällä tyylillä, mutta alastulossa oli törmätä suoraan linjalle tulevan Eastcoastin kylkeen. Maybe suistui tamman kaulalle sen iskiessä jarrut pohjaan ja sai itsensä takaisin satulaan, kun täysiverinen kiepahti ympäri ja potkaisi ärhäkästi tilaansa tunkenutta ruunaa korvat päätä myöten.

Lucy veti terävästi henkeä nähdessään tilanteen, joka näytti paitsi vaaralliselta, myös kerrassaan käsittämättömältä. Maybe pysyi sentään satulassa, mutta Camillan suuntaamasta katseesta päätellen teinitytön mielestä kaikki vika oli täysiverisen ratsastajassa. Eastcoast väisti pää korkealla ärhäkkää tammaa korviaan luimien ja laukkasi hetken jopa takaosa liikkeessä mukana, ennenkö moinen välikohtaus unohtui ja ruuna vajosi takaisin turtaan koomaansa. Morland vilkaisi ensin täysiveristä, mutta tultuaan siihen tulokseen että ratsukko oli yhtenä kappaleena, viittoi Eastcoastin ylimielisen ratsastajansa kanssa keskelle kenttää vaihtaakseen muutaman sanan ratsastajan kanssa siitä, miten moinen huolimattomuus ei sopinut valmennukseen. Lucy toivoi että kiltti mies heittäisi rasittavan teinin ulos, varsinkin kun Camilla alkoi väittämään vastaan kovaan ääneen käsiään heilutellen, mutta moinen taisi olla turha toivo.
"Melkein toivon että olisin jättänyt Eastcoastin satulavyön liian löysälle, niin tuo kakara voisi kiepahtaa katselemaan maailmaa toisesta perspektiivistä", Lucy mutisi punoen sormiaan juoksutusliinojen lomaan. Saatuaan vihdoin yhden kolmesta liinasta irti suuremmasta sotkusta, hän alkoi kääriä sitä siistille kerälle seuraavaa käyttökertaa varten.

"Kokeile seuraavalla kerralla", Paulus virnisti tuntematta sympatiaa Maybea kohtaan. Tyttö oli laskeutunut selästä varmistamaan, ettei hänelle korvaamattoman arvokas täysiveritamma ollut rikkonut jalkojaan komentaessaan tunkeilijaa. Kun hän oli todennut toistamiseen hevosen olevan ehjä ja rauhoittanut oman pulssinsa, Maybe saattoi nousta uudelleen selkään ja jatkaa ratsastusta pitäen varuillaan silmällä mustanruunikkoa, ettei veisi Chovea uudelleen samanlaiseen tilanteeseen.
"Oletko kokeillut jättää vyön kiristämättä, ennen kuin tuo imbesilli kapuaa satulaan?" mies kuiskasi.

"En tietenkään", Lucy vastasi päätään pudistellen. Hän saattoi toki puhua moisen tekemisestä, mutta ei hänestä olisi koskaan toteuttamaan mutinoitaan. Mitä jos Eastcoastille kävisi jotakin? Tai jollekulle toiselle hevoselle? Hän ei kestäisi sitä, joten parempi niellä ärtymys Camillan käytöstä kohtaan ja toivoa, ettei tyttö aiheuttaisi enempää harmia hevoselleen tai muille. Hän syöttäisi muutaman porkkananpalan Eastcoastille päivätallin yhteydessä ihan vain siitä hyvästä että ruuna oli joutunut kärsimään omistajansa käsissä jälleen kerran.
"En tajua, miten valmentajat jaksavat työtään", hän mutisi kun Camilla vihdoin jatkoi ratsastamistaan vapauttaen valmentajan ohjaamaan muuta ryhmää. Joskus olisi ollut hauska kuulla mitä valmentajat puhuivat keskenään ratsastajista. Ei tosin kouluryhmien kohdalla. Hän ei halunnut kuulla valmentajien sensuroimattomia mielipiteitä siitä, miten hän ratsasti ihanaa Ivoryaan.

"No mutta on ratsastajan velvollisuus tarkastaa oma vyönsä", Paulus viekotteli hymyillen ja tarkasti kädenjälkeään juuri pesusta tulleessa loimessa, joka oli vielä lämmin, pehmoinen ja putipuhtoinen. Se ei olisi sitä kauaa.

Lucy hymyili pienesti miehelle, mutta pudisti siitä huolimatta päätään.
"En halua sitä vastuulleni kun Eastcoast lähtee omille teilleen ja harhailee liian lähelle hienoa kilpahevosta", hän vastasi vilkaisten Choven suuntaan. Onneksi tamma oli kunnossa. Hän ei halunnut edes kuvitella tilannetta, jossa tamma ei olisi ehtinyt pysähtymään, vaan hevoset olisivat törmänneet kunnolla toisiinsa. Siinä olisi sattunut niin ratsastajia kuin hevosiakin. Tässä nähtiin jälleen kerran miksi oli hyvä idea pysytellä kaukana esteratsastuksesta.

"Olet liian kiltti", mies huokasi silmiään pyöräyttäen ja kumartui painamaan pikaisen suukon Lucyn poskelle. Siksi kai hän naisesta niin kovasti välittikin. Hän seurasi haikein, ylpein silmin, miten Nimbus lensi yli esteistä ja jäi sitten tekemään loppuverryttelyjä. Paulus toivoi olevansa Nimbuksen arvoinen ratsastaja, mutta ylpeys harasi vastaan opetukselle ja hidas kehitys söi entisestään itsetuntoa.
"Miten sinulla ja Eastcoastilla menee?"

Hän oli melko varma että monella muulla olisi ollut eriävä sana sanottavanaan hänen kiltteydestään, mutta nainen hymyili siitä huolimatta lämpimästi miehelle ja yritti pitää kevyen punan poissa poskiltaan saatuaan suukon.
"Paremmin kuin Camillalla ja Eastcoastilla", nainen mumisi synkästi tuijottaessaan mustanruunikon läsipään menoa. Hevonen näytti kerrassaan kamalalta unohtaessaan takaosansa olemassaolon ihan kokonaan. Ehkä ei ollut yllättävää, ettei ratsukko ollut saanut kehoitusta suunnata esteille turhan usein valmennuksen aikana. Lucy siirtyi helpottuneena lähelle porttia kun ratsukot alkoivat siirtyä loppuverryttelyn pariin yksi kerrallaan. Camilla ei ollut onnistunut aiheuttamaan toista katastrofia valmennuksen aikana, joten kaipa tämä oli laskettava voitoksi.
"Nähdään tauolla?" Hän lausahti kysyvästi astahtaessaan hiekkaiselle kentänpohjalle valmiina aloittamaan esteradan purkamisen tai uudelleenmuokkaamisen sen mukaan, mitä valmentaja toivoisi. Tänään koko päivä tuntui olevan täynnä valmennuksia päivätallin tuomaa pakollista taukoa lukuunottamatta.

"Joo", Paulus vastasi lämmin katse eriparisissa silmissään, nakkasi loimen olkapäälleen ja siirtyi tallikäytävälle ottamaan Nimbuksen vastaan ratsuttajalta, jota odotti vielä tiukka kuulustelu valmennuksen aikana tehdyistä huomioista.

Lucy hymyili olkansa yli ennenkö suoristi selkänsä astellessaan Morlandin eteen. Onneksi mies ei ollut koskaan valmentanut häntä, joten oli helpompi näyttää ammattimaiselta kun asteli kyselemään, mitkä esteet Morland halusi pois kentältä ja mitä sopisi vain siirtää toiseen paikkaan. Saatuaan ohjeet, nainen kävi työhön ajatukset jo päivätallin tekemisessä ja kaikessa, mitä hänen pitäisi muistaa vielä tänään tehdä ennen iltatallia. Kuten tarkistaa Ivoryn jalka huolella, koska sanoi Nathan mitä tahansa, hän hössöttäisi silti kunnes ruuna liikkuisi jälleen puhtaasti.

Päivätalli oli huomattavasti nopeampi toteuttaa arkena, kun talli ei kuhissut hevosenomistajia ja valmentautujia. Paulus osasi kuitenkin näyttää niin rumaa, uhkaavaa naamaa, että selvisi töistä ilman asiakaspalvelua - kun Effie ei nähnyt ja piessyt miestä partaveitsen terävällä kielellä moisesta törttöilystä. Hän haki hevosensa sisään, nakkasi niille ruoat ja hevosten syödessä valmisti seuraavat. Sen jälkeen hän harjasi ja syynäsi jokaisen turvasta häntäjouhiin, rapsutteli sen ansaitsevia ja piti asiallisen etäisyyden niihin, joiden mielenterveyttä ei voinut mennä vannomaan. Hän ei tiennyt Lucyn aikataulusta, joten ryhtyi harjaamaan heidän maastohevosiaan valmiiksi.

Lucy luovi tiensä hevosenomistajien lomassa tottuneesti, mutta kuten aina ennenkin, tietyt omistajat onnistuivat pysäyttämään hänet kesken hevosen noutamisen tarhasta tai ruokien tarjoilun milloin minkäkin pienen ja turhan tehtävän takia. Nainen ei edes yllättynyt kun Eastcoast odotti varusteineen päivineen karsinassa. Huokaisten hän kiirehti varusteet pois hevosen päältä voidakseen kantaa syötävää hikiselle hevoselle, joka ansaitsi pesun ja perusteellisen harjauksen karsinaan unohtamisen sijaan, mutta Camillaa ei näkynyt missään. Lucy huokaisi hiljaa saatuaan viimeisenkin päiväruuan nälkäisen turvan eteen ennenkö palasi hoitamaan hevosia yrittäen tuloksetta vältellä omistajia, jotka mielellään lykkäsivät turhat työt muiden vastuulle. Saatuaan kolmannen loimen ennestään täysiin käsiinsä, nainen joutui todella etsimään itsehillintäänsä jottei pudottaisi loimia käytävälle ja jatkaisi omia töitään. Nämäkin loimet olisi voinut jättää karsinan oviin tai antaa niille tallityöntekijöille, joiden vastuuhevosille ne kuuluivat mutta ei, ne lykättiin hänen syliinsä vain koska hän sattui kävelemään sopivalla hetkellä tallikäytävää pitkin. Nainen koetti kiirehtiä päivätallin tehtävien läpi huolellisuudesta tinkimättä, mutta myönsi itselleen harjaavansa hevoset tänään paljon nopeammin kuin yleensä. Haavoja tai turvotusta ei kuitenkaan löytynyt yhdestäkään, joten ehkä moinen ripeys ei tällä kertaa haitannut. Hän pyyhkäisi otsaansa laskiessaan viimeisen harjapakin paikoilleen varustehuoneella ja vilkaisi kelloaan huokaisten. Viikonloppuna päivätalliin tuntui aina hukkaantuvan loputtomasti aikaa. Hän ei kokenut huonoa omatuntoa väistäessään omistajaa joka nappasi toisen tallityöntekijän armoilleen käärimään pinteleitä suunnatessaan vilkaisemaan, missä kunnossa maastoon lähtevät ratsut olivat.
"Miksi tämä tallivuoro tuo mieleeni aina sirkuksen?" Nainen mumisi paikannettuaan Pauluksen. Hän nappasi heinänkorren hiustensa seasta, josta sopi kiittää Ciceroa ja pyyhki kädet housuihinsa.

"Koska hevosenomistajat ovat uusavuttomia, turhantärkeitä sosiopaatteja", Paulus vastasi olkiaan tyynesti kohauttaen ja rapsutti irti viimeiset kurajäljet Mokon takajaloista.
"Ratsusi odottaa harjattuna ja suojitettuna karsinassa", hän lisäsi ja läpsäisi hevosen takapuolta, kun takaosa seilasi uhkaavasti.

Lucy tyrskähti miehen tyynelle vastaukselle. Se oli totta, mutta miehen tapa sanoa asia kuin tieteellisesti todistettu fakta oli suurin syy naisen huvitukselle.
"Kiitos, olet kultainen", hän ilmoitti hymyillen, kurkotti rapsuttamaan Mokon otsaa ja kiepahti sen jälkeen ympäri suunnatakseen katsomaan kaunista tammaa, jonka selkään kipuaisi. Olisi mukava pysyä siellä koko maastolenkin ajan, joka toivon mukaan olisi juuri niin rauhallinen kuin mies oli lupaillut. Todellinen kysymys taisi olla enemmänkin se, liittyisikö Maybe heidän seuraansa vai lähtisikö Socks tytön kera omille teilleen paremmin kaksikolle sopivaan aikaan.

Paulus halusi maastoon kaksin Lucyn kanssa, ja mies sai toiveensa, sillä Maybe jäi avustamaan Morlandin seuraavassa valmennuksessa. Tutut maastoreitit kuhisisivat varmasti kyseisiä sosiopaatteja, joten he voisivat hyvin lähteä vähemmän kuljetulle reitille, jossa saisivat olla rauhassa. Mies kiinnitti punasiniset jännesuojat orin tanssahteleviin, levottomiin jalkoihin tyynellä kärsivällisyydellä, asetti mustat putsit etujalkoihin, jotta ojasukelluksia harrastava remueemeli ei polkisi jalkoja auki, ja nosti sitten mustan yleissatulan orin kirjavaan, lihaksikkaaseen selkään. Mies käänsi selkänsä epätietoisen näköisten valmentautujien haahutessa pesupaikan ohi, pujotti pelhamit päätään viskovan hevosen suuhun, länttäsi kypärän venyvän tukkansa päälle ja lähti helpottuneena ulos.

Lucy tervehti pehmeällä äänellä ruunivoikkoa tammaa, jonka silmien katse oli varsin älykäs ja tulinen. Hän liikkui hevosen ympärillä kokemuksen suomalla varmuudella, vaikka ajatuskin hienon tamman ratsastamisesta sai vatsan heittämään volttia. Hän ehtisi murehtia moista myöhemmin, nyt tärkeintä oli keskittyä nostamaan konjakkinen yleissatula hienon hevosen selkään ja kiristää vyö huolella. Hän ei halunnut itsekään päätyä tamman vatsan puolelle noustessaan selkään, vaikka olikin hetken toivonut moista Camillalle. Nainen pujotti suitset varovasti hevosen päähän, vaikka Q ei tuntunutkaan arvostavan korviensa hipelöintiä suuresti. Onneksi hevosella oli moitteettomat käytöstavat suurimman osan ajasta.
"Älä tee mitään tyhmää maastossa, jooko?" Nainen supisi hiljaa kiinnitellessään suitsien solkia. Hän painoi kypärän omaan päähänsä ja kiskoi nahkaiset hanskat käteensä ennenkö lähti taluttamaan kipakkaa tammaa kohti tallia, valiten varsin fiksusti lähimmän oven uloskäyntiä varten, sillä kaikki hevosenomistajat eivät tajunneet väistättää omia kultamussukoitaan sivuun kun kuumaverinen kilparatsu lähestyi korvat luimussa. Lucy heilautti itsensä tamman selkään ja nyökkäsi Paulukselle kuin sanoen äänettömästi, että halusi kadota elämää kuhisevalta tallilta mahdollisimman pian ennenkö joku omistajista päättäisi lyöttäytyä mukaan maastoseuran toivossa.

Paulus jakoi katseen. Hän istui kuolainta jäystävän ja ilmeikkäitä silmiään muljauttelevan tobianon selässä ja kannusti sen Qashqain edelle, jotta ori ei keksisi kiinnittää liikaa huomiota tamman piukkaan takapuoleen. Tallille johtava tie oli uusittu, ja samettisen kiiltävä, musta asfaltti oli eroteltu siistein valkein merkein kahdeksi kaistaksi. Hevosille oli tehty ojan toiselle puolelle hiekkainen polku, jonne mies suuntasi. Vaikka harva ajoi rallia tallin tiellä, oli silti turvallisempaa viedä vähemmän liikennevarmat hevoset omalle tielleen.
"Onko toiveita reitistä?" mies kysyi ja nyrpisti nenäänsä, kun näki muutaman ratsukon kulkevan jonkin matkaa perässään.

Lucy ohjasi Qashqain orin perään jättäen reilusti etäisyyttä kirjavaan ratsuun, jotta tamma ei hermostuisi ja näykkäisi palasta. Hän saattoi kuvitella Qashqain näyttämään tyytyväiseltä tuppo kirjavia jouhia suussaan. Ei hänen vahtivuorollaan, kiitos.
"Minne tahansa missä ei ole väkeä", hän vastasi helpottuneena siitä ettei täällä tarvinnut murehtia sanoja joita suustaan päästi. Joskus omistajien keskellä liikkuminen kävi raskaaksi vain sen takia, että joutui miettimään jokaisen lauseensa moneen kertaan läpi ennen sen sanomista, ettei vahingossakaan loukkaisi ketään. Lucy rapsutti pehmeästi kullanhohtoista kaulaa mukaillessaan tulisen tamman joustavaa askelta ja toivoi ettei joutuisi murehtimaan mistään tällä lenkillä.

"Lähdetään vaikka länteen. Se edellinen lintuparvi on varmaan vaihtanut maisemaa", Paulus pohti ja pidätteli oria, joka olisi halunnut jo ravata ja siirsi takaosaansa polkemaan pehmeää ojanpiennarta. Kaksivärinen häntä liehui korkealla, ja ori huuteli korviavihlovasti alueen muille hevosille, mikä sai miehen pyöräyttämään silmiään ja taputtamaan hellästi kirjavaa kaulaa.

"Toivottavasti", Lucy mutisi. Hän ei halunnut edes kuvitella miten Q reagoisi moiseen ärsykkeeseen. Miu oli sentään hieno herrasmies, joka oli pysynyt nahoissaan paremmin kuin hän olisi koskaan olettanut. Nainen suoristi tummaa harjaa pitäen huolellisesti kätensä pehmeänä ja istuntansa täsmällisenä, jotta herkkä hevonen ei joutuisi tekemään turhaa työtä - tai päättäisi nakata häntä pusikkoon.
"Jaksatko katsoa illalla leffaa?" Nainen kysyi pieni hymy huulillaan. Hän epäili ettei yksi aikainen aamutalli estäisi miestä valvomasta siihen asti että hän palaisi iltatallista. "Meillä on edelleen dinosauruksia nähtävänä. Tai kodin täydeltä ansoja liian nokkelan pikkupojan ansiosta", hän lisäsi huvittuneena muistellessaan lapsuutensa suosikkijouluelokuvaa.

"Ainahan minä jaksan", Paulus vastasi olkansa yli ja huokasi, kun Moko oli pudota istumaan ojaan pehmeän pientareen pettäessä takajalan alta.
"Olepa hevosiksi, puupää", hän komensi naputtaen takaosaa suoraksi pohkeella, "katson mitä vain haluat. Kunhan se ei ole jotain lässyttävää höpölöpösoopaa."

Lucy hymyili huvittuneena miehen rajaukselle elokuvien suhteen. Milloin hän oli muka ehdottanut jotakin lässyttävää höpölöpösoopaa? Hän saattoi itsekseen katsella välillä varsin siirappisia hyvänmielenelokuvia, mutta niiden ainoa tarkoitus oli piristää häntä juuri sen takia, että ne olivat niin typeriä ja ennalta-arvattavia.
"Dinoja siis", hän virnisti. Täytyisihän hänen nähdä loputkin miehen ylistämästä elokuvasarjasta, eikä kukaan ollut parempaa katseluseuraa jännittäville elokuville kuin Paulus. Miehen kainalossa edes dinosaurukset eivät tuntuneet maailmanlopulta.
"Tiedätkö missä Effie viettää joulunsa?" Nainen kysyi silitellen Qashqain kaulaa pehmein sormin. Hän kaipasi keskustelua mistä tahansa pitääkseen ajatuksensa poissa kuumasta tammasta, jota ratsasti. Hevosen selässä ei sopinut jännittää, ei edes silloin kun ratsuna oli kiltti Ivory.

"En ole varma. Häntä ei ole saada vapaalle ollenkaan, ja tuskin hän on varsinaisesti poissa edes joulupäivänä, mutta kai hän sen pedofiilin kanssa lähteen etelään muutamaksi päiväksi. Miksi kysyt?" Paulus vastasi vilkaisten jälleen olkansa yli. Hän vaati Mokoa seisomaan aloillaan, kun katsoi, ettei tiellä kulkenut autoja ja lähti sitten kävelemään vasemman kaistan pientareelle kohti länttä.

Lucy nyökkäsi. Niin hän oli epäillytkin, mutta oli aina parempi saada varmistus Paulukselta. Mies oli kuitenkin asunut Effien kanssa pidempään. Lucy kohautti harteitaan vaikka mies tuskin elettä näkisikään kun joutui katselemaan eteensä.
"Yritän vain pysyä kartalla siitä, ketkä ovat joulun kartanolla ja ketkä eivät", hän totesi sanalliseksi vastaukseksi ohjatessaan tamman kirjavan orin perässä pientareelle. Kai kokenut kilpahevonen pysyisi nahoissaan vaikka auto ilmestyisikin näköpiiriin, mutta hän huomasi siitä huolimatta suoristautuvansa satulassa kuin valmistellen itseään siihen, että jotakin odottamatonta (ja kamalaa) tapahtuisi.

"Kunhan Saatanan Sikiö on muualla, minulle ihan sama", Paulus hyrisi myhäillen. Maybe lähtisi Skotlantiin, Jemma ei varmasti jäisi töihin jouluksi ja luultavasti suurin osa kartanolla asuvista lähtisi perheidensä luo tai minne tahansa muualle kuin työpaikalle. Lodge olisi varmaan vain heidän kahden käytössään. Viehättävä ajatus.

Lucy hymähti huvittuneena. Hän ei jäisi kaipaamaan ratsuttajaa, vaikka tuo pitäisi useamman viikon tai kuukauden tai vuoden loman.
"Tuskinpa", hän päätyi kuitenkin särkemään miehen toiveet. "Eihän hän voi olla kolmea tuntia pidempään poissa Paddyn luota, kun kukaan muu ei osaa hoitaa sitä", hän jatkoi kiero hymy huulillaan. Zoe oli yksi niistä harvoista poikkeuksista, joiden kohdalla hän ei potenut huonoa omatuntoa toivoessaan, että nainen liukastuisi tarhareissulla mutaan tai putoaisi selästä keskelle okseria.

"Totta. Sääli, kun Loordi ei kuskaa kopukoitaan muualle jouluksi, niin HH seuraisi perässä. Tai pysyvästi", Paulus haaveili.

Lucy hymyili.
"Se olisi melkoinen joululahja", hän vastasi miehen haaveiluun. Tallin kannalta moinen olisi tietenkin surkea juttu, mutta heille se olisi upea lahja suoraan joltakin korkeammalta taholta. Sääli ettei niin taitaisi käydä vielä pitkiin aikoihin, kun kerran saman perheen hevosia oli raahattu tallille lisää uuden valmentajan myötä.

Pauluksen ajatukset kulkivat samoja ratoja.
"Oletko osallistunut sen Burken valmennuksiin?"

"En", Lucy vastasi. Hän oli tarkoituksella vältellyt uutta valmentajaa mitä valmennuksiin tuli, ihan vain sen takia että halusi säilyttää ammattimaisuutensa rippeet edes joidenkin työntekijöiden silmissä. Riitti, että Chambers ja O'Connor saivat todistaa hänen epäonnistumisiaan kuukaudesta toiseen.
"Entä sinä?"

Paulus puhahti. Hän kävi valmennuksissa vain palkkaan sisältyvät kuukausikäynnit ja nekin otti usein Kamirilta, piilossa muiden silmiltä. Hän ei taatusti menisi sen riikinkukon valmennuksiin. Burke oli niin tavattoman kotonaan, varma itsestään ja niin olevinaan, varsinkin naisten kanssa, että Paulusta alkoi ärsyttää ajatuskin. Maybe näköjään ainakin oli hyvissä väleissä moisen naistennaurattajan kanssa.
"En ole, enkä mene. Palkkaan mieluummin muita ratsuttamaan Nimbusta."

Lucy nyökkäsi. Hänkin olisi mielellään palkannut jonkun muun ratsastamaan Ivoryn aina silloin tällöin, varsinkin kun hänestä tuntui, että ruuna oli kerta kerralta kankeampi ja puujalkaisempi. Valmentajat väittivät muuta, mutta oli vaikea uskoa siihen että hän piti hevosta hyvässä kunnossa kun ruunaparka kompuroi omiin jalkoihinsa tarhassakin.
"Ainakin Nimbus taisi nauttia tänään valmennuksestaan?" Hän kysäisi lämmöllä. Kärpäskimo tamma oli hieno hevonen, joka nautti hyppäämisestä. Ivorykin olisi varmasti ollut innoissaan jos pääsisi esteille. Ehkä hänen pitäisi koetella Nathanin ystävällisyyden rajoja ja kysellä, suostuisiko mies hyppäämään Ivorylla ruunan mielen piristämiseksi. Tai Fabienia. Nuori ranskalainen tekisi sen varmasti ilman maksuakin.

"Toivon niin", mies vastasi vain aavistuksen kovana. Se oli hänen keinonsa kätkeä haikeus. Hän olisi halunnut olla se, joka olisi syy hevosen hyvinvointiin ja onneen, mutta se nyt ei vain ollut mahdollista. Moko hypähteli vuoroin asfaltilla ja vuoroin pientareella pää pystyssä ja lihakset värähdellen, mutta itsesuojeluvaistoton Paulus ei osannut jännittyä, vaan kannusti hevosta eteen.
"Voitaisiin käydä vaikka Whitley Chapelissa ja lähteä sieltä sitten Rosingsin maiden kautta takaisin kotiin?" hän ehdotti olkansa yli.

"Kuulostaa hyvältä", Lucy vastasi reittisuunnitelmaan. Hän silitteli kullanhohtoista kaulaa tamman astellessa kissamaisen joustavin askelin pientareella kertaakaan haparoimatta siitä, mihin laski kavionsa. Q oli hieno hevonen, ja Mokon pomppimiseen verrattuna aivan upea maastoratsu. Nainen painoi kantapäänsä alas jalustimissa ja keskittyi korjaamaan istuntaansa jälleen kerran kohta kohdalta, kuten oli kouluvalmennusten myötä oppinut. Jotkin asiat tulivat jo suoraan selkäytimestä, mutta toiset, kuten nyrkkien pitely pystyssä, tuntuivat unohtuvan jatkuvasti, erityisesti kun ympärillä oli rauhallista maalaismaisemaa.

Edellä kulkeva tobiano heitti takaosansa tielle, kun huomaavaisesti hidastava traktori lähestyi, ja syvään huokaisten Paulus patisti sen takaisin pientareelle ja pysymään siinä ojaan sukeltamisen sijasta. Rauhalliset kävelyt houkuttelivat Mokosta hurjan dramatiikan nälän. Mies viittoili ystävällisyyttä tavoitellen traktorille.

Lucy kiristi otettaan konjakkinahkaisista ohjista kun traktori lähestyi, mutta Q ei ainakaan hypännyt kuuhun, vaikka hidastikin epäluuloisena askeltensa tahtia ja katseli traktoria älykkäin, tulisin silmin. Tamma luimi ohittaessaan traktorin, mutta kevyt kosketus pohkeella muistutti tammaa siitä, ettei moisia metallihäkkyröitä sopisi potkaista. Lucy heilautti kättään kuljettajalle kiitollisena siitä, ettei rämisevä traktori ollut kaahottanut heidän ohitseen täydessä vauhdissa.
"En ole ihan varma, miten Moko pärjää kilparadoilla kun se joutuu ylittämään omituisia esteitä, kun maastossa mihin tahansa hassuun törmääminen saa sen esiintymään noin", Lucy hymähti puoliksi huvittuneena. Kirjava ori oli kyllä yksi ihme. Hän ei saanut orista mitään selkoa suurimman osan ajasta, mikä oli yksi lisäsyy pysytellä kauempana.

Paulus vilkaisi olkansa yli vain aavistuksen tuskastuneena.
"Se esittää, mokoma pelle. Ei sille ole ongelma reippaassa tahdissa - ei se esimerkiksi ravissa säiky traktoreita, mutta ilmeisesti käveleminen antaa liikaa tilaa näyttämötaiteelle", mies jupisi varsin hellään sävyyn Paulukseksi.
"Mutta en minäkään tiedä, millainen kilparatsu tästä kuoriutuu." Hän seisautti hevosen Whitley Chapelin risteykseen ja ylitti sitten tien, kun löysi Rosingsin mailla oleville, luonnontilaisille nummille vievän polun.

Lucy naurahti miehen selitykselle. Niinpä tietysti. Pauluksen hellä tapa puhua kirjavasta ihmeestä oli ainoa syy miksei hän teilannut Mokoa sanallisesti jokaisessa tilanteessa. Mies piti hevosesta, joten hän oli oppinut sietämään kirjavaa ratsua ja nielemään liian terävät kommentit, jotka tuntuivat heräävän lähinnä siitä muistosta, kun kirjava ratsu oli riepottanut miestä pitkin maastoja.
"Eiköhän siitä tule ihan kelpo ratsu", Lucy myönsi pehmeästi. Ei ehkä Qashqain veroinen tähti, mutta hän uskoi Jamien vievän Mokon niin pitkälle kuin mahdollista. Moisen ajatuksen hän tosin piti viisaasti omanaan. Q seurasi siivosti Mokon perässä tutulle polulle, ja Lucy hengitti hieman helpommin. Tamma oli hieno kilpahevonen, mutta kaiken alla hevonen ei ollut sen ihmeellisempi ratsastettava kuin Miu tai Ivory. Taitavampi toki, mutta hevonen yhtäkaikki.

"Se on ihan kelpo ratsu", Paulus protestoi ja suoristi paksua, kaksiväristä harjaa.
"Ravataan", hän huikkasi olkansa yli ja siirsi energisenä teutaroivan orin raviin, ennen kuin se ehtisi kerätä liikaa kierroksia. Pieni, hiekkainen polku kiemurteli kasvillisuuden lomassa yli pehmeästi kumpuilevan nummimaiseman.

Lucy pudisteli päätään, muttei vastannut protestiin. Hänestä kelpo ratsun ominaisuuksiin ei kuulunut teutarointi ja sähellys, vaan vakaus ja rauhallisuus, mutta aina ei voinut voittaa. Hän oli jo saanut enemmän kuin olisi koskaan voinut unelmoidakaan Ivoryn myötä. Nainen siirsi tamman raviin kirjavan kekkuloijan perässä keventäen joustavassa ravissa helpottuneena siitä, ettei hevosen askellaji ollut työläs hänelle. Joskus oli mukava päästä vähällä kun kiipesi satulaan maastolenkkiä varten. Lucy vilkuili ympäristöään, mutta juuri nyt Moko vaikutti energiansa kanssa suuremmalta uhalta kuin avoin maisema matalan kasvillisuutensa kera. Onneksi Paulus tunsi orin ja sen pöllöilyt, eikä vähästä hätkähtäisi. Hän ei halunnut testata Qashqain maastovarmuuden rajoja.

Moko taittoi matkaa reippaassa, matkaavoittavassa ravissa. Muutamaan kertaan se rikkoi tahtinsa yrittäen laukalle, pukitti ja teki sivuloikan pöpelikköön, mutta Paulus pysyi selässä ja sai hevosen ruotuun. Karu, kova mies koki sopivansa yhteen kovapäisen hevosen kanssa, joka ei ottanut nokkiinsa turhista. Viimeisimmän loikan jäljiltä mies tarkasti olkansa yli, että Lucy voi hyvin ja jatkoi sitten ravia säännöllisin pidättein.

Q ei onneksi kiirehtinyt Mokon tapaan, vaikka ravasikin vauhdikkain, notkein askelin kiemurtelevalla polulla. Tamma ei kertaakaan haparoinut askelissaan, mutta mitäpä muuta varmajalkaiselta ratsulta sopi odottaakaan. Hän taputti kullanhohtoista kaulaa muistutellen aina silloin tällöin kevyin puolipidättein siitä, ettei tahtia sopinut kiihdytellä liikoja vaikka Moko häselsikin edellä. Nainen hymyili Pauluksen kurkkimisille - hänellä ei ollut mitään hätää kun ratsuna oli näin mukava tamma. Aavistuksen liian herkkä ja kuuma hänen makuunsa, mutta ehdottomasti mukava maastokaveri. Q pakotti hänetkin keskittymään istuntaansa aivan eri tavoin kuin Ivory tai Eastcoast.

Ori olisi halunnut vähän irrotella, mutta sen päästäminen laukkaan oli kammottavan huono ajatus. Paulusta harmitti toisinaan, miten kovaa kättä hän joutui käyttämään pidättäessään hevosta, vaan Moko ei kuunnellut pehmeää pidätettä, joten mikä siis neuvoksi? Hän pidätti tobianon käyntiin, kun he lähestyivät tallialuetta ympäröivää metsää ja rapsutteli orin lämmintä kaulaa sen sukeltaessa puiden lomaan.
"Iltatallin jälkeenkö katsotaan Jurassic World?" Paulus kysyi.

Lucy nautti siitä, miten pieniin pidätteisiin niin istunnan kuin ohjan kautta Q reagoi. Varmasti osansa teki myös se ettei nyt pyöritty kentällä eikä edessä ollut taitoja koettelevaa esterataa, mutta näin rennosti ravaillessa oli helppo ymmärtää, miksi Q oli niinkin hieno hevonen. Hän oli ollut varma ettei nauttisi lenkistä niin paljoa kuin huomasi nauttivansa keventäessään tasaisessa ravissa vailla huolenhäivää. Hetkeksi oli helppoa unohtaa niin ontuva Ivory kuin hermoja koettelevat asiakkaat ja keskittyä vain siihen, mitä näki edessä. Q pudotti käyntiin vain kevyesti korviaan luimistaen, minkä nainen laski voitoksi.
"Joo, ellet halua katsoa ehdottomasti jotain muuta?" Lucy vastasi kysyvään sävyyn. Hän epäili ettei mies laittaisi pahakseen dinosauruksia, mutta saattoihan sitä aina varmistaa. Nainen taputti kullanhohtoista kaulaa tamman astellessa reippaassa käynnissä Mokon perässä.

"Minä tykkään hirmuliskoista", Paulus hymyili herttaisesti olkansa yli ja korjasi seilaavan takaosan ruotuun, kun ori huuteli pörhistellen tallialueen hevosille. Mies kannusti sitä eteen ja kesti kärsivällisesti näyttävän esityksen, jonka E-kentällä kulkeva tamma sai osakseen.

"Se on tullut nähtyä", Lucy naurahti. Oli ehkä hieman liioiteltua laskea Moko mukaan elokuvamaailmasta tuttuihin hirmuliskoihin, mutta ainakaan hän ei sanonut mitään moisesta ääneen. Hän oli elokuvien myötä vakuuttunut vain entistä enemmän siitä, että dinosaurukset olivat kamalinta mitä maa oli koskaan kantanut päällään. Hän vilkuili ympärilleen tallialueella lähinnä tilannepäivityksen tähden: oli aina parempi tietää, mitkä kentät olivat täynnä ratsukoita ja mitkä eivät, sekä mitä kullakin kentällä tapahtui. Sääli kun ihmiset eivät olleet vielä kaikonneet koteihinsa. Hän olisi paljon mieluummin pyörinyt tallilla, joka olisi ollut tyhjillään. Lucy liukui alas Qashqain selästä tallipihalla ja hymyili Paulukselle.
"Olit oikeassa, Q oli oikein sievä maastoratsu", hän naurahti silittäen tamman kaulaa.

"Luottaisit minuun", mies väläytti vinon hymyn ja tiesi itsekin, että se oli vaarallista. Ellei sitten nauttinut lempeästä kiusanteosta ja jokikylvyistä.
"Nähdään illalla?" hän huikkasi, kun nosti Mokon jalustimet ja talutti hevosen kuhisevaan talliin.

Lucy väläytti leveää hymyä miehelle. Hän luotti kyllä Paulukseen, ainakin suurimman osan ajasta, mutta joskus miehen määritelmät tietyille sanoille ja asioille eivät vastanneet hänen käsityksiään moisista. Oli kuitenkin hyvä huomata, että Qashqaista he olivat samaa mieltä.
"Nähdään illalla", hän vahvisti ennenkö lähti taluttamaan tulisieluista tammaa kohti tallin tuttua käytävää, jolla oli hänen mielestään aivan liian monta muuta ihmistä ja hevosta. Q taisi jakaa tunteen, sillä tamma tanssahteli korvat luimussa karsinaansa. Hän ei aikonut koetella onneaan pesupaikoilla, joiden ympäristössä kuhisi sietämättömästi. Parempi hankkiutua eroon varusteista tässä ja mennä pesupaikalle vasta kun se olisi välttämätöntä.

Nauttien vapaudesta olla vapaalla ilta, Paulus katosi ulkotöihin Fairchildien koirat seuranaan, tai osa niistä. Angus oli jäänyt takkatulen lämpöön makoilemaan, joten kolme muuta olivat miehen matkassa. Higgins istui ärtyneen näköisenä sivussa, Nemo härkki sitä minkä ehti, kunnes sai turpaansa ja liehui sitten Foxyn kanssa syrjäisempiä, nyt tyhjillään olevia tarhoja siivoavan miehen jaloissa. Kun ilta pimeni, mies lähetti koirat talolle ja tuli auttamaan iltatallin teosta. Hän rakasti hiljentyvän tallin rauhaa ja hevosten rouskutuksen harmoniaa.

Lucy päätyi avustamaan niin valmennukseen suuntaavia kuin niistä palaavia ratsukoita, mutta ainakin hän välttyi todistamasta miten ratsukot loistivat kouluvalmennuksessa. Pinteleiden kääriminen ei missään nimessä ollut huonoin tapa viettää viimeisiä työtunteja ennen iltatallia, joten hän nieli huulille kohoavat huokaukset ja kumartui jälleen yhden koipiaan nostelevan ja sinne tänne karsinassaan tanssahtelevan kouluratsun jalkoihin purkamaan siistejä vihreitä pinteleitä. Hän oli varsin onnellinen kun talli alkoi rauhoittua iltaa kohden, sillä päivän pituus alkoi tuntua jäsenissä. Onneksi hän oli saanut hetken tauon asiakaspalvelusta Pauluksen houkuteltua hänet maastoon.
"Ivory liikkui melkein puhtaasti tullessaan sisään", nainen ilmoitti tyytyväisenä paikallistettuaan Pauluksen. Hän oli murehtinut kunnosta, jossa hopeainen ruuna saapuisi syömään iltasapuskojaan, mutta huoli oli ollut turha. Hevonen rouskutti tyytyväisenä menemään pientä kaura-annostaan eikä vältellyt enää etuselle painon laskemista. Hyvä niin. Ehkä huomenna hän uskaltaisi taas liikuttaa ruunaansa normaaliin tapaan.

"Hyvä", mies vastasi ymmärtäen naisen huolen. Hän ei murehtinut Ivorystä, mutta Nimbuksestaan kyllä. Onneksi tamma pysyi jaloillaan eikä rähissyt tarhassa, joten harvemmin liikkui epäpuhtaasti tai hankki reikiä ja vekkejä. Hän kippasi iltaruoat hoidokeilleen, tarkasti aamun varusteet ja lakaisi sitten käytävää puhtaaksi odottaessaan Lucyn valmistumista.

Lucy hymyili Paulukselle, kosketti ohittaessaan miehen käsivartta ja katosi jatkamaan puuhiaan vastuuhevostensa keskuudessa. Hän saattoi ehkä silittää Ivoryn turpaa hetken liian pitkään, mutta Paulus antaisi toivon mukaan moisen anteeksi, kun hän lopulta sai viimeisimmänkin loimen siististi telineelle ja saattoi suunnata hakemaan lakaisevaa miestä valmiina ottamaan suunnan kotia kohden. Hänen täytyisi saada jotain ruuaksi laskettavaa elimistöönsä ennen elokuvaa, koska kokemus oli jo osoittanut, ettei syömisestä tahtonut tulla mitään hänen säpsyessä jokaista dinosauruksen äännähdystä ja ruudulla näkyvää liikahdusta.
"Lähdetään kotiin. Hevoset ovat valmiita yöpuulle", hän ilmoitti hymyillen ennenkö otti suunnan ovia kohden.

Paulus seurasi naista ulos alkutalven kirpeyteen, ja kun he jättivät tallialueen valot, tarttui Lucyn käteen. Märkä, kylmä nurmikko oli liukas kengän alla, mutta mies ei osannut pelätä liukastelua ja kaatumista, vaan harppoi eteenpäin. Kartano oli himmeästi valaistu, mikä kertoi siitä, että asukkaat olivat jälleen poissa. Se oli sääli, sillä komea, vanha talo kaipasi vähän lämpöä sisäänsä.
"Mitä haluat syödä?" mies kysyi tuupatessaan Lodgen oven auki polvellaan.

Lucy hymyili koko matkan talolle kulkiessaan käsi kädessä Pauluksen kanssa. Hän kävi jo päässään läpi keittiön kaappien sisältöä pohtiessaan jotakin nopeaa ja vaivatonta ruokaa, jonka voisi kyhätä kasaan sillä aikaa kun valmistelisi itseään elokuvailtaan. Hän oli huomannut useaan kertaan hyräilevänsä aiempien elokuvien tunnusmusiikkia tehdessään milloin mitäkin. Sitä hän ei tosin aikonut myöntää Paulukselle, tai hän ei pian muita elokuvia näkisikään.
"Mitä tahansa mitä saa taiottua kasaan hetkessä", nainen vastasi naurahtaen ennenkö potkaisi kengät jalastaan hyllyn suuntaan ja riisui takkinsa naulakkoon. "Oletko sinä syönyt mitään koko päivänä?" Hän kysyi kulmiaan epäluuloisesti kurtistaen. Vaan kukapa hän oli moisesta saarnaamaan, kun ei ollut laittanut suuhunsa omenaa lukuunottamatta mitään sitten keskipäivän.

"Lounasta. Pakkasessa pitäisi olla muutama pizza", mies vastasi, "laitatko uunin päälle?" Hän torjui Nemon halauksen taklaamalla koiran polvellaan, nykäisi kätensä pois Foxyn suusta ja tervehti sohvalla arvokkaana istuvaa Higginssiä polkiessaan kengät jalastaan. Effie oli näköjään jälleen poissa. Mies istahti sohvalle avaamaan television ja etsimään neljännen Jurassic Parkin valmiiksi latautumaan.
"Käyn hakemassa Anguksen."

"Joo", Lucy vastasi. Hän harppoi keittiönurkkaukseen kääntämään uunin päälle ja penkoi sen jälkeen pakkasesta pizzat esille, jotta muistaisi lykätä ne uuniin eikä unohtaisi koko hommaa siinä vaiheessa kun uuni olisi lämmin.
"Kiitos", hän lausahti pehmeästi. Angus oli parasta mahdollista elokuvaseuraa, heti Pauluksen jälkeen. Tai ehkä jopa parempaa, sillä Angus nautti jokaisesta elokuvasta siinä missä kaikki tarinat eivät saisi Pauluksen mielenkiintoa pysymään yllä. Hän saattoi hyvin kuvitella vanhan irlanninsusikoiran kerälle takan edustalle nauttimaan lämmöstä. Oli suorastaan sääli hakea koira moiselta paikalta Lodgen sohvalle. Lucy suuntasi tervehtimään Higginsiä odotellessaan uunia ja miehen paluuta. Ei nuoremmissa koirissa mitään vikaa ollut, mutta Higginsin arvovalta oli puoleensavetävää. Vanha koira ansaitsi muutaman rapsutuksen.

Paulus epäröi pimeässä, lämpimässä pyykkitilassa, jonne lankesi kutsuva valokeila Lodgen avoimesta väliovesta. Hän oli ollut poissa jo puoli tuntia, mutta hän ei tiennyt, mitä tehdä. Miten hän voisi kertoa Lucylle? Kertomatta jättäminen ei toimisi, sillä nainen haluaisi vanhan irlanninsusikoiran viereensä yöksi. Ahdistus rutisti miehen sisuskaluja. Hän ei halunnut tuottaa naiselle tuskaa.
"Lucy", hän kutsui ontosti peittäen huonosti sisäisen myllerryksensä ja nousi portaat ylös valoon.

Lucy oli laittanut ensimmäisen pizzan uuniin odotellessaan Paulusta. Hän oli joutunut tönimään ja komentamaan Nemoa ja Foxya useaan otteeseen, kun koirat olivat touhottaneet hänen jaloissaan. Foxy oli ollut tunkemassa päätään kuumaan uuniin kahteen kertaan. Hän ei ollut varma, oliko koirilla lainkaan älyä päässään silloin, kun into sai vallan pienestä mielestä. Nainen kumartui nostamaan pizzan uunista vilkaisten olkansa yli ovea kohti. Kylläpä Pauluksella nyt kesti. Ehkä mies oli törmännyt johonkin työkaveriin ja jäänyt juttelemaan niitä näitä. Paulus ei tosin ollut kovinkaan puhelias. Hän jätti pizzan jäähtymään pellille hyräillen ajatuksissaan jotakin pop-musiikin sen hetkisistä hiteistä ja arvuutteli seuraavan pizzan sullomista uuniin, mutta kuullessaan oman nimensä, kääntyi hymy huulillaan ympäri värikkäästi kuvioitu patakinnas edelleen kädessään. Yksi vilkaisu miehen kasvoihin sai kylmän tunteen putoamaan vatsanpohjaan. Hän heitti kintaan ripeästi keittiötasolle ja harppoi kohti miestä silmät suurina. Paulus näytti liian… Ei. Naisen katse harhaili orpona avonaiseen ovensuuhun miehen takana, mutta tuttu harmaa kuono ei puskenut valoon Pauluksen jäljessä.
"Ei."

Mies laski katseensa hartiat lysyssä.

"Ei", Lucy toisti vahvemmalla äänellä. Huono olo löi aallon lailla kehon läpi. Nainen lukitti polvensa ettei päätyisi saman tien lattialle, tuijottaen päättäväisesti miehen ohi pyykkitilan pimeyteen. Angus seuraisi kyllä miehen perässä. Koiran olisi pakko.

Paulus huokasi syvään ja yritti laskea kätensä Lucyn olalle.
"Se oli nukahtanut rauhassa takkatulen lämpöön."

Lucy tunsi silmiensä kostuvan kyynelistä, joita hän ei yrittänytkään estellä. Ei. Ei. Ei vielä. Miehen sanat olivat mennä täysin ohi, sillä hänen oli vaikea keskittyä edes hengittämään. Kosketus rekisteröityi vasta monta sekuntia myöhemmin. Nainen käänsi kyynelten täyttämät silmänsä miehen kasvoihin ja kietoi kätensä Pauluksen ympärille tietämättä kumpaa yritti lohduttaa tiukalla halauksellaan. Ehkä lohduttamisesta puhuminen oli joka tapauksessa liioiteltua kun hän roikkui miehessä kuin hukkuva pelastusrenkaassa. Polvet tuntuivat aivan liian heikoilta kannattelemaan kehon painoa, joten hän rutisti tiukemmin miestä haudaten itkuiset kasvonsa vasten paidan kangasta.

Paulus kiersi käsivartensa tiukasti naisen ympärille ja silitti sormillaan tämän selkää. Angus oli ollut Lucyn koira. Nyt vanha, kipeä koira ei kärsisi enää kivusta, mutta Lucy ei tainnut olla valmis päästämään irti. Hän oli soittanut Fairchildille ja saatuaan ohjeet koiravanhuksen hautaamisesta Woolfin ja Wickedin rinnalle päästänyt miehen suremaan lemmikkiään. Uutisten jakaminen Lucylle oli satakertaisesti tuskaisempaa.

Lucy nyyhkytti lohduttomasti miehen käsivarten suojissa. Nainen ei edes huomannut ympärillä liehakoivaa Foxya joka tökki kuonollaan hänen jalkojaan. Olihan Angus ollut jo vanha, mutta tämä oli silti epäreilua. Anguksen olisi pitänyt saada kokea vielä yksi lämmin, aurinkoinen kesä. Tai edes joulupöydän jämät. Hän vetäytyi hiljaa halauksesa ja pyyhki kasvot kämmeniinsä, vaikka moinen ele oli aivan turha kun kyynelien virralle ei tullut loppua. Ei hän ollut aamulla koiraa rutistaessaan ajatellut, että se jäisi viimeiseksi halaukseksi jonka hän koskaan saisi lempeältä jätiltä.

Mies kosketti varovasti naisen poskea.
"Näin on parempi", hän sanoi ja rapsutti toisella kädellä levottoman bordercollien niskaa.

Lucy nyökkäsi luottamatta ääneensä sanallista vastausta varten. Niin varmasti olikin. Angus oli saanut lähteä rauhassa, takkatulen lämmöstä nauttien, kotonaan ja ilman pienintäkään murhetta. Se ei tarkoittanut etteikö se olisi silti satuttanut.
"Voinko nähdä Anguksen?" Hän kysyi vedettyään muutamaan kertaan syvään henkeä. Ääni värisi ja murtui kesken lyhyen lauseen, mutta hän sai sanat ilmoille siitä huolimatta edes jonkunlaisena puhetta muistuttavana äännähdyksenä.

"Oletko varma, että se on hyvä ajatus?" Paulus epäröi hieraisten niskaansa. Eikö olisi parempi muistaa koiravanhus lämpimänä ja elävänä, hipsimässä ujosti lähemmäs, luikero häntä heiluen?

Ei sillä ollut mitään väliä. Ei hänellä ollut valinnanvaraa. Hänen täytyisi nähdä koiravanhus vielä viimeisen kerran. Sanoa hyvästinsä. Toivoa, että hän osaisi päästää irti eikä antaisi jokaisen yhteisen muiston tahraantua suruun.
"Ole kiltti", hän pyysi hiljaa luottamatta siihen että pystyisi kävelemään yksinään pimeän kartanon halki. Hänellä oli aina ollut Angus seuranaan kun hän oli kulkenut pitkin vanhanajan loistoa hehkuvia käytäviä.

"Hyvä on sitten", Paulus mutisi empien ja tarttui Lucya kädestä johdattaakseen tämän pimeän kartanon läpi. Koiravanhus lepäsi lakanaan kiedottuna massiivisen, pimeän eteishallin lattialla. Siitä mies oli aikonut kantaa sen Corinnen rakkaiden hevosten hautauspaikalle ikilepoa varten.

Lucy puristi Pauluksen kättä turhankin lujaa kulkiessaan pitkin tuttuja ja silti niin omituiselta näyttäviä käytäviä. Hän saattoi kuvitella kylmän kirsun koskettamassa vapaana roikkuvaa kättään, kun vanha koiraherra kertoi hiljaa kulkevansa rinnalla. Pelkkä ajatuskin tuntui repivän sydämen kahtia. Nainen kiirehti viimeiset askeleet lakanaan käärityn koiran luokse peläten jalkojen pettävän alta jos hän ei liikkuisi reippaasti. Hän pudottautui polvilleen koiran viereen siirtäen vapisevin käsin lakanaa sivuun voidakseen katsella suippoa päätä. Lucy hautasi sormensa karkean karvan sekaan ja kumartui suukottamaan koiran poskea.
"Hyvästi, Angus. Toivottavasti löydät paljon kaneja joita jahdata", hän kuiskasi särkyneellä äänellä haudaten kasvonsa viimeisen kerran karheaan turkkiin. Hellästi hän peitti koiran jälleen lakanaan ja kömpi jaloilleen rutistaen itseään kuin tiukka ote omista kyljistä olisi ainoa asia joka piti hänet kasassa. Hän olisi mielellään jäänyt itkemään eteishallin lattialle, mutta elämä ei toiminut niin.
"Kiitos", hän huokaisi kohottaessaan katseensa miehen kasvoihin. Hän vilkaisi ulko-ovea saamatta kunnolla kiinni yhdestäkään pään läpi kulkevasta ajatuksestaan. Kotiin. Hänen täytyisi päästä kotiin. Nainen otti muutaman huojuvan askeleen takaisin Lodgea kohti, toivoen kovasti että hän heräisi pian tästä pahasta unesta - ja samalla tietäen, ettei hän heräisi. Se ei estänyt toivomasta että hän olisi väärässä.

Paulus kiersi käsivartensa naisen ympärille ja tunsi olonsa kurjemmaksi kuin silloin, kun tuli hevosen tallomaksi. Melkein kuin hänen kurkkuunsa oli juuttunut jotain, mikä esti hengittämisen, kun hän katsoi Lucya jättämässä hyvästejä. Hän rutisti naisen kylkeensä ja lähti taluttamaan tätä takaisin Lodgea kohti. Hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt sanoa jotain, mutta mitä hän olisi voinut sanoa?

Lucy seurasi satunnaisia nyyhkäyksiä lukuunottamatta ääneti miehen rinnalla takaisin Lodgeen. Ei ollut mitään sanoja, mitkä olisi täytynyt saada ulos juuri nyt, joten miksi edes yrittää. Katse tuntui liimautuvan ovensuussa roikkuviin remmeihin, joita käytettiin harvoin. Hänen täytyisi kysyä Fairchildeilta haluaisivatko he säilyttää Anguksen nahkapannan vai voisiko hän säilyttää sen muistona vanhasta koirasta. Minne tahansa hän katsoikin, kaikki tuntui muistuttavan harmaasta jättiläisestä. Hän ei halunnut edes kuvitella millaista olisi käpertyä samojen peittojen alle joiden päällä Angus oli viettänyt edellisen yön. Hänen sänkynsä tuntuisi aivan liian suurelta ilman koiraa. Ajatus sai naisen seisahtumaan keskelle Lodgen oleskelutilaa orpona kuin eksynyt lapsi. Miksi hän oli aina se, joka jätettiin jälkeen, jätettiin sanomaan hyvästejä muille? Hengitys takertui kurkkuun kyynelten valuessa pitkin poskia. Hänen täytyisi rauhoittua. Hän ei voisi valua Lodgen lattialle ja käpertyä pieneksi keräksi yöksi. Aikuiset eivät tehneet niin. Aikuiset surivat hetken ja kokosivat sen jälkeen itsensä kasaan pienistä palasista.
"Voinko nukkua vieressäsi tämän yön?" Nainen kysyi ääni vavahdellen. Omaan sänkyyn meneminen ei tuntunut edes vaihtoehdolta. Ei ennenkö hän saisi vaihdettua ja pestyä lakanat ja tuuletettua märän irlanninsusikoiran hajun huoneestaan.

"Aina", mies vastasi ja seisahtui empien. Lucy tarvitsi ruokaa, mutta tuskin suostuisi syömään. Hän ei halunnut jättää naista yksin, mutta Angus ansaitsi päästä lepoon, ei jäädä yöksi eteisen lattialle.
"Saatko syötyä edes vähän pizzastasi?" hän kysyi varovasti.

Lucy halusi tyrmätä ehdotuksen saman tien. Hän ei saisi syötyä mitään ja vaikka saisi pakotettua itsensä nielemään, hän epäili ettei mikään pysyisi alhaalla, mutta hän tiesi Pauluksen tarkoittavan vain hyvää.
"Voin yrittää", nainen vastasi pyyhkien silmiään kämmenselkäänsä. Hän keskittyi hengittämään syvään räpytellen kiivaasti silmiään. Hän ei itkisi enempää. Ei nyt, ei tänään.

Paulus istutti naisen sohvalle, pudotti kiirehtiessään lautasen, potkaisi Nemon kauemmas sirpaleista, lätkäisi jäähtyneen pizzan uudelle lautaselle, tuuppasi sen mikroon, potkaisi koiran uudestaan pois, lakaisi sirpaleet roskiin ja toi pizzan Lucylle, joka ei suinkaan ollut vailla koiraystäviä, varsinkaan ruoan saapuessa. Mies kosketti kömpelösti naisen poskea.
"Yritä syödä. Palaan pian."

Lucy nosti jalat sohvalle, painaen polvet vasten rintaansa. Hän halasi itseään tiukasti pienellä kerällä ollessaan eikä edes reagoinut ääniin keittiön puolelta. Hän nyökkäsi ontosti miehen kehotukselle, tasapainotteli lautasta kädessään ja tuijotti rasvaista pizzaa suoranaisella inholla. Hänen teki mieli antaa pizza koirille, mutta hän oli luvannut Paulukselle että yrittäisi. Huokaisten hän suoristi selkänsä ja siirsi jalkojaan voidakseen istua risti-istunnassa. Syöminen oli helpompaa kun lautasen saattoi laskea syliinsä. Hän töni koiria kauemmas ruuasta vailla tavanomaista päättäväisyyttä, mikä tuntui hämmentävän nelijalkaisia. Eihän ruuan varastamisessa ollut mitään hauskaa, jos se ei ollut kiellettyä. Pizza maistui pahvilta suussa eikä nieleminen ollut helppoa, mutta urheasti hän yritti järsiä pizzaansa vailla pienintäkään ruokahalua. Hän oli luvannut.

Sillä välin Paulus lähti yön pimeyteen raskas taakka sylissään. Se tuntui muuttuvan painavammaksi joka askeleella, ja kun mies taputti hellällä kömpelyydellä lakanaan verhottua päälakea viimeisen kerran, hän ei hetkeen voinut hengittää. Paita liimautui selkään, kun hän peitti tuoreen leposijan ja hengitti pimeyteen jättäen itse jäähyväiset herttaiselle koiravanhukselle. Vasta kun hän saattoi olla varma omasta itsehillinnästään, hän palasi sisälle toivoen, että Lucy oli kunnossa.

Lucy oli hylännyt pizzan sohvapöydälle nakerrettuaan siitä neljäsosan. Hän oli ollut varma, että koirat siivoaisivat tähteet, mutta tällä kertaa Nemo ja Foxy olivat jättäneet ruuan rauhaan - sen sijaan bordercollie oli kiivennyt sohvalle ja parkkeerannut itsensä puoliksi naisen syliin, nuollen suolaisten kyynelten peittämiä kasvoja kaikella rakkaudella jota koiranartulla vain oli tarjota. Nainen piteli toisella kädellään kiinni mustavalkeasta karvasta muttei edes yrittänyt töniä koiraa kauemmas. Ei se ollut Angus lempeine huomionosoituksineen, mutta se oli koira ja se oli tässä, joten se sai kelvata. Ainakaan hän ei hajonnut tuhansiksi sirpaleiksi lattialle, kun saattoi ankkuroida itsensä Foxyn kautta tähän hetkeen.

Paulus kuoriutui takista ja kengistä, katsahti osin syötyä pizzaa ja kävi pesemässä kätensä, ennen kuin seisahtui naisen vierelle.
"Ehkä olisi parempi, että menet nukkumaan", hän ehdotti.

Lucy kääntyi katsomaan miestä kun tuo puhui hänelle. Naisella kesti useampi hetki tiedostaa että Paulus oli puhunut, ja sen jälkeen vielä hetki jos toinenkin, ennenkö sanat merkityksineen upposivat tajuntaan. Hän nyökkäsi työntäen koiraa kauemmas päältään. Nukkumaan. Se ei kuulostanut huonolta idealta, jos hän vain saisi unta. Aamuauringon valossa kaiken olisi pakko näyttää paremmalta. Jotenkin. Lucy nousi seisomaan jalat puutuneina huonosta asennosta, mutta lihasten vastaväitteet hukkuivat koko kehon vallanneeseen turtaan tunteeseen kokonaan.
"Kai sinäkin tulet?" Hän kysyi ottamatta vielä askelta mihinkään suuntaan. Hän ei halunnut jäädä yksin jos vain sai valita.

Mies tunsi olonsa levottomaksi, liian ahdistuneeksi nukkumaan, mutta hänellä ei ollut sydäntä torjua Lucya. Niinpä Paulus vain nyökkäsi, tarttui Lucya kädestä ja johdatti naisen huoneeseensa. Hän nyökkäsi armeijallisesti pedattua sänkyä kohti ja rapsutteli mukana seuranneiden koirien selkiä.

Lucy seurasi miehen perässä huoneeseen kiitollisena siitä, että oli vaihtanut uunin lämpenemistä odotellessaan tallivaatteista liian suureen huppariin ja paksuihin legginseihin. Ne olivat lämpimät ja mukavat päällä, joten saisivat kelvata yöpuvusta, sillä hän ei millään jaksanut edes ajatella vaatteiden vaihtamista. Hyvä kun hän jaksoi siirtää peittoa sen verran sivuun että saattoi pujahtaa sen alle käpertyäkseen pieneksi keräksi polvet tiukasti rintaa vasten vedettynä.
"Älä jätä minua yksin", nainen pyysi hiljaa. Hän ei ollut varma saisiko unta koko yönä, mutta hän tiesi ettei halunnut olla yksin.

Paulus kiemurteli ulos kuraisista farkuista ja hevosenkuolaisesta pusakasta nakaten ne sohvan käsinojalle. Hän pujottautui paksun täkin alle Lucyn viereen Effieltä saaduissa pöllöboksereissa ja ärähti Nemolle, joka kampesi ihmisten päälle hieromaan tuttavuutta. Mies jakoi mielellään sänkynsä lemmikkien kanssa, mutta rajansa kaikella. Hän kiersi käsivartensa Lucyn ympärille ja veti naisen syliinsä.

Lucy hengitti syvään asettuessaan paremmin Pauluksen käsivarsien suojaan. Mies pitäisi hänestä huolta, kuten aina ennenkin. Hänellä ei ollut mitään hätää. Kyyneleiden tilalle oli asettunut turta, tyhjä tunne, joka tuntui valloittaneen koko hennon kropan. Jossakin sen alla lymysi suru ja ikävä. Nainen inahti koiran tassun painaessa ikävästi vasten kylkeä, mutta nopeasti paino siirtyi muualle ja hän saattoi jälleen hengittää, ainakin jollakin tavalla. Uni ei suostunut armahtamaan uupunutta mieltä hetimmiten, mutta loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen se vihdoin saapui - ei tosin lämpimänä ja lohdullisena, vaan levottomana, painajaisten katkomana torkkumisena.

Paulus valvoi pitkälle yöhön Lucy sylissään, ja heräili sitten naisen herätessä. Foxy vietti yön käpertyneenä kerälle sängyn jalkopäähän, Higgins huoneessa olevalla sohvalla ja Nemo hylättynä paksulla matolla, mistä se tuijotti ihmisiä syyllistäen. Mies päätti ottaa naisen tallivuoron seuraavana päivänä, sillä ehkä Lucy tarvitsi aikaa surra ja ehkä naisen keskittymiskyky ei ollut parhaimmillaan.

* * *

Myöhäisen aamun koittaessa Lucy nousi hitaasti istumaan sängyllä hieroen silmiään kämmenillään. Kesti useamman sekunnin tajuta, ettei hän ollut omassa huoneessaan, ja sen jälkeen kesti vielä kauemmin, ennenkö hän tunnisti sisustuksen ja saattoi paikantaa itsensä Pauluksen huoneeseen. Aivan. Hän ei ollut halunnut nukkua yksin. Tyhjä katse silmissään hän vilkaisi rannekelloaan yrittäen ravistella painajaisten sumentamaa mieltään hereille. Mitä hänen täytyi tehdä tänään? Iltatalli. Rainin koulutreeni. Ivory… Ivory ei ollut liikkunut kahteen päivään lainkaan. Ruunan pitäisi päästä liikkeelle. Vai riittäisikö kävelykone? Hän nojasi kyynärpäillä polviinsa istuessaan sängyn laidalla varpaat lähes lattiaa koskettaen ja veti syvään henkeä. Kerää itsesi.
"Huomenta", hän raakkui unen ja illan itkemisen kähentämällä äänellä tajuttuaan, ettei ollut huomioinut miestä edes sen vertaa, vaikka oli varmasti potkinut toista koko yön.

"Huomenta", Paulus vastasi ja laski alas kuluneen romaanin, jota oli lukenut yhdellä kädellä. Hän oli ollut hereillä hyvän aikaa, muttei ollut raaskinut liikkua Lucyn herättämisen pelossa.
"Teen tänään tallisi."

Lucy pudisti vaistomaisesti päätään. Hänen työpäivänsä, hänen tallivuoronsa, hänen vastuunsa. Ei ollut reilua lykätä töitä muiden niskoille. Ei hän ollut ainoa joka oli… Ei. Hän kielsi itseään edes ajattelemasta moista. Joskus oli parempi sulloa vaaralliset ajatukset pieneen arkkuun ja lukita moinen tiukasti pääkopan pimeimpiin nurkkiin unohdettavaksi.
"Minä tarvitsen jotain tekemistä joka tapauksessa", nainen vastusti tarjousta.

"Joten keksi tekemistä", Paulus vastasi järkähtämättä, "minä teen työpäiväsi tänään."

Miehen äänensävy ei kehottanut väittämään vastaan, joten huokaisten Lucy antoi periksi. Hänellä ei ollut riittämiin energiaa protestoimaan, kun istuminenkin tuntui vaativan loputtoman suurta ponnistusta lihaksilta.
"Viitsitkö siinä tapauksessa laittaa Ivoryn koneeseen kävelemään, jos se ei enää onnu?" Hän kysyi hiljaa. Ehkä olisi hyvä pysytellä poissa tallilta koko päivä. Hän keksisi varmasti yhtä jos toista tekemistä tälläkin puolella. Huoneen siivoamisesta olisi hyvä aloittaa.

"Voin viedä sen kävelemään", Paulus lupasi ja nousi sängystä kiskomaan eiliset, kuraiset farkut jalkaansa ja laivastonsinisen t-paidan päälleen, ennen kuin siirtyi keittiön puolelle laittamaan aamupalaa.

Lucy nyökkäsi voimattomana muodostamaan sen suurempaa reaktiota miehen lupaukseen. Paulus oli puhdasta kultaa. Ivory olisi hyvissä käsissä. Hänen ei tarvinnut potea syyllisyyttä ruunansa takia. Hevonen nauttisi kävelylenkistä. Huokaisten hän kampesi itsensä jaloilleen seuratakseen turhankin pitkän tauon jälkeen Pauluksen perässä keittiöön. Puolivälissä matkaa hän päätti sittenkin käydä kylpyhuoneen kautta - kenties jääkylmä vesi kalpeilla kasvoilla palauttaisi edes hieman väriä poskille. No, moinen ihme ei tapahtunut, mutta olo tuntui edes aavistuksen paremmalta hammastahnan raikkauden täyttäessä suun. Ainakaan hänen kasvonsa eivät olleet enää kuivuneen koirankuolan peitossa.
"Kiitos, kun teet tallin", hän sai sanottua ravisteltuaan itseään elävien kirjoihin koko matkan keittiönurkkaukseen.

"Älä kiittele", mies puhahti olkiaan kohauttaen, tökki pannulla paistuvia munia lastalla ja nakkeli paahtimesta tulevia leipiä lautaselle.
"Syö."

Lucy istui alas jakkaralle tuijottaen paahdettuja leipiä inholla, joka oli yleensä varattu kaikista kamalimmille pinkeille varusteille, joita Romeolle oli kerääntynyt. Hän ei aikonut odottaa kunnes Paulus tunkisi leivän alas hänen kurkustaan, joten otti rapean leivän käteensä miettien, voisiko vain syödä sen ilman mitään päällisiä. Hän haukkasi palan paljaasta leivästä ennenkö tarttui huokaisten voiveitseen.
"Jos jaksat Rainia, tee sen kanssa laukannostoja", nainen mumisi leipänsä ohi. "Se on oppinut kovin tahmaiseksi eikä meinaa nostaa laukkaa kunnolla."

Paulus liikahti aavistuksen kiusaantuneena. Hän ei ollut sellainen ratsastaja, joka osasi opettaa hevoselle yhtään mitään.
"Voinko viedä sen maastoon laukkaamaan?" hän kysyi hieraisten niskaansa ja kippasi naisen lautaselle paistettuja munia pannulta, lappaen loput omalle lautaselleen ja siitä haarukalla suuhun.

"Aivan vapaasti", Lucy vastasi, "ihan sama se on missä se laukkaa." Laiska irlannincob oli vajonnut talviunille säiden kylmentyessä siinä missä lajitoverit tuntuivat löytävän entistä enemmän virtaa mitä lähemmäs nollaa lämpötilat putosivat. Tässä vaiheessa hevosen laiskuus tuskin tuli enää kenellekään yllätyksenä. Hän katseli hetken munia epätoivoisena, ennenkö luovutti ja alkoi sörkkiä niitä haarukallaan. Paulus oli sentään tehnyt hänelle aamupalaa. Se oli kaunis ele, vaikka ruokahalu tuntuikin kadonneen kokonaan.

"Mitä aiot tehdä tänään?" mies kysyi ja joi hanasta vettä.

Nainen kohautti harteitaan. Ei hän ollut vielä suunnitellut niin pitkälle. Hän tekisi mitä jaksaisi ja pystyisi, yrittäen pitää itsensä kiireisenä niissä rajoissa kuin mahdollista. Tai sitten hän käpertyisi peittojen alle koko päiväksi eikä liikkuisi mihinkään. Juuri nyt se vaihtoehto puhutteli kaikista eniten, niin lapsellista kuin se olisikin.
"Siivoan", hän vastasi hetken pohdittuaan.

"Mikset kävisi vaikka tapaamassa perhettäsi? Tai jouluostoksilla?" Paulus ehdotti myötätuntoisin silmin, huuhteli pannun ja sulloi paahtoleivän parilla haukkauksella suuhunsa.

Lucy kohautti uudemman kerran harteitaan. Kai hän voisi, mutta miksi vaivautua. Newcastlessa ei olisi mitään sen parempaa tekemistä kuin täälläkään - paitsi että kaikki tekeminen taisi olla parempaa kuin peittojen alle hautautuminen.
"Ehkä käyn", hän myöntyi hiljaisuuden venyessä liian pitkäksi.

"Varmaan Ivorykin tarvitsee vielä yhden vaaleanpunaisen riimun tai fleeceloimen tai söpön satulahuovan", mies totesi kuivalla huumorilla.

Lucyn hymy oli ontto, mutta ainakin siinä oli ripaus lammasmaisuutta. Ivory ei tosiaankaan tarvinnut yhtään mitään lisää, sillä ruunalla oli jo nyt niin paljon tavaraa että hän oli päätynyt karsimaan huonoimmasta päästä tavaroita pois. Olisi ollut sääli heittää ehjiä mutta väreiltään kuluneita loimia roskiin, mutta onneksi hevostavaroiden kirpputorien selailu oli antanut hänelle idean ja yhtä puhelinsoittoa myöhemmin vanhat roinat oli sullottuna muovisäkkiin huoneen nurkkaan. Bex poimisi sen mukaansa seuraavan kerran täällä pyörähtäessään ja veisi vanhan loimen ja pari satulahuopaa ratsastuskoulun tuholaisille.
"Ehkä", Lucy kohautti harteitaan. "Sille voisi sopia tonttulakki", hän yritti jatkaa huumorilinjalla, mutta yritys kuulosti väkinäiseltä hänenkin korvissaan.

Paulus taputti varovasti naisen olkaa.
"Kyllä se siitä", hän lohdutti kömpelösti.

Lucy nyökkäsi. Elämä jatkuisi kyllä. Olihan se jatkunut senkin jälkeen kun Ivory oli myyty muualle, mutta silloin ainakin oli ollut se etäinen (ja luojan kiitos todeksi käynyt!) mahdollisuus, että hevonen palaisi hänen luokseen.
"Sori kun joudut tekemään töitä vapaapäivänä", hän mumisi.

"Olisin kuitenkin tallilla", Paulus kohautti olkiaan ja veti niskaansa viininpunaisen tallitakin. Sitten hän epäröi.
"Selviätkö sinä yksin?"

"Selviän", Lucy vastasi hetken ajatusta mielessään pyöriteltyään. Kyllä hän pärjäisi kun olisi pakko. Hän nousi jakkaralta jaloilleen ja asteli miehen luokse kietoen kätensä halaukseen. Hän painoi kasvonsa miehen hartiaa vasten, hengittäen muutaman kerran syvään tuttua, lohdullista tallin tuoksua sekoittuneena Paulukseen.
"Nähdään illalla", hän kohotti kasvonsa miehen puoleen ja nousi varpailleen painaakseen kevyen suukon miehen huulille.

Paulus rutisti Lucyn rintaansa vasten, painoi suukon naisen päälaelle ja sitten tämän huulille. Ehkä hänen pitäisi jäädä pitämään naiselle seuraa, kunnes tämän työvuoro varsinaisesti alkaisi? Mutta mitä ihmettä hän voisi tehdä? Hän oli maailman huonoin lohduttaja. Hänellä ei ollut viisaita sanoja eikä kaunista kuvausta taivaasta, ihmisten tai koirien. Eikö suru ollut helpompi muutenkin purkaa yksin?
"Soita minulle, jos tarvitset jotain. Mitä tahansa", hän vetosi syyllisenä.

"Soitan", Lucy lupasi pehmeästi ennenkö vetäytyi halauksesta päästääkseen miehen hommiin. Olisi väärin pitää Paulusta täällä hänen takiaan, kun miehellä oli muutakin tekemistä. Hän pärjäisi kyllä. Ehkä hän voisi tosissaan lähteä Newcastleen. Tuskinpa kukaan osaisi lohduttaa sen paremmin, mutta ei reissusta harmiakaan voisi olla.

Sunnuntai 27. joulukuuta 2015, aamu

Työtaakka joulun jälkeen tuntui pieneltä. Omistajiakin alkoi näkyä joulupyhiä seuraavana sunnuntaina, mistä omasta rauhasta nauttinut Paulus ei varsinaisesti nauttinut. Hän harkitsi jopa pitävänsä vapaapäivää lojuessaan sängyssään Lucy kainalossa ja joululahjana ollut dalmatialaispentu miehen varpaita jyrsien. Maybe oli kuitenkin edelleen Skotlannissa, joten ehkä heidän tiiminsä kaipasi vahvistusta. Mies vilkaisi Lucya silmäkulmastaan. Oliko nainen jo hereillä?

Onnellisesti miehen kainaloon käpertynyt Lucy olisi todennäköisesti nukkunut tyytyväisesti puhelimensa hälytykseen saakka joulukiireiden vietyä viimeisetkin voimat, mutta pennun häsellys jalkopäässä sai naisen raottamaan silmiään ja siirtämään omat varpaansa pois tulilinjalta. Nainen räpytteli unta silmistään yrittäessään havahtua ympäröivään aamuun ja kääntyi katsomaan Paulusta. Hän ei enää ollut edes yllättynyt miehen ollessa hereillä. Jos hän ei olisi ollut täällä, mies olisi varmasti jo häipynyt tallille töihin.
"Huomenta", hän hymyili raukeana ja tukahdutti haukotuksen.

"Huomenta", Paulus vastasi ja painoi karhean suukon naisen vaalealle päälaelle. Hän kurtisti kulmaansa ja potkaisi pentua miehekkäällä lempeydellä, kun varpaista uhkasi lähteä nahka. Olipa se ollut typerä lahja. Kammottava riesa.
"Nukuitko hyvin?"

Lucy hymisi onnellisena yrittäessään herätellä itseään sen verran, että tiedostaisi ympäristöstään muutakin kuin Pauluksen ja koiranpennun, jonka tarkasta sijainnista hänellä ei ollut käsitystä. Jossakin jalkopäässä oli riittävän tarkka tieto.
"Joo", hän vakuutti raukea hymy yhä huulillaan. Pentu myllersi peittojen yli suuriin tassuihinsa kompuroiden ja syöksyi jakelemaan innokkaita suukkoja naisen kasvoille. Lucy piiloutui peittojen alle nauraen unen kähentämällä äänellä. Pilkullinen koiravauva käänsi rakastavan huomionsa miehen puoleen ja Lucy kiitti onneaan siitä, ettei pentu painanut vielä paljoa, kun innokas eläin polkaisi tassullaan hänen kylkeään.
"Tuletko tänään tallille?" Hän kysyi naurua yhä äänessään kurkistaen peittojen alta sen verran, että saattoi nähdä miehen.

"Joo", Paulus vastasi ja piti pentua kädenmitan päässä sitä tuimasti mulkaisten. Jos hän olisi ollut yksin, hän ei olisi raaskinut komentaa moista pennuntuoksuista samettivauvaa.
"Onko sinulla poikkeavaa tehtävää tänään? Muuta kuin joidenkin kultapojan kopukoiden liikutus?"

"Ei", nainen vastasi ja paljasti kasvonsa kokonaan peittojen alta nyt kun pentu oli sivummalla. Hänen pitäisi oppia kieltämään koiravauvaa ja mitä nopeammin sen parempi, mutta miten kukaan saattoi sanoa ei jollekin noin suloiselle?
"Mutta ajattelin irtohypyttää Ivorya iltapäivästä, kun se oli viimeksikin niin innoissaan Fabienin hypätessä sillä", Lucy kääntyi kunnolla kyljelleen miehen kainalossa ja kietoi toisen kätensä rennosti miehen ympäri. Kai hän olisi voinut itsekin hypätä pieniä ristikoita Ivoryn kanssa, mutta hän ei kaivannut moista jännitystä elämäänsä. Parempi antaa ruunan pomppia ihan itsekseen suoralla linjalla olevia esteitä.

"Vai niin. Mikset käyttäisi yhden lahjavalmennuksistasi vaikka yksityisestevalmennukseen?" Paulus kysyi silittäen Lucyn selkää ja pidellen toisella pentua tarpeeksi kaukana ihmisten kasvoista.

Lucy kohotti kulmaansa huvittuneena. Hän, yksityisestevalmennuksessa? Se vasta olisikin näky.
"Käytän ne mieluummin kouluvalmennuksiin", hän tyytyi vastaamaan hyväntuulisena. Esteet eivät enää olleet henkeäsalpaavan kammottavia, mutta ei hän niiden keskellä ratsastamisesta vieläkään nauttinut. Kavaletit menivät ja yksittäiset ristikot silloin kun oli aivan pakko, mutta niilläkin hän tunsi jo olevansa toivottomasti epätasapainossa, joten oli parempi jättää hyppääminen niille, jotka tiesivät mitä tekivät.
"Mitä sinä aiot tehdä tallilla?"

Paulus vastasi skeptisesti kulmankohotukseen.
"Varmaan juoksutan ne hevoset, joille ei ole ratsastajia, ja voitaisiin käydä joku maasto yhdessä. Voisit varmaan läpiratsastaa Qashqain ja jonkun muun."

Lucy mumisi myöntyväisenä. Q oli mukava tamma, joten miksi sitä turhaan väittämään vastaan. Ei hän hevosesta ihmeitä irti saisi, mutta ainakin tulisieluinen kilparatsu pääsisi liikkumaan.
"Maasto kuulostaa hyvältä", hän nyökkäili pohtien jo mielessään kaikkia hevosia, jotka kaipaisivat liikutusta ulkona tallialueelta. Niin kauan kuin Slippers jäisi muiden vastuulle, hän pärjäisi kyllä. Kaiketi.
"Pitäisi varmaan nousta", hän hymähti vailla aikomustakaan liikkua. Tässä oli oikein hyvä, joten miksi ihmeessä siirtyä? Olkoonkin, että pentu alkoi käydä kärsimättömäksi jäädessään ilman jakamatonta huomiota ja mahdollisuutta järsiä jotakin, ja inisi surkeana huitoessaan suurilla tassuillaan. Nainen kurkotti rapsuttamaan samettisen pehmeää korvantaustaa, ja sai siitä kiitokseksi terävien hampaiden jäljet kämmenselkäänsä.

"Oletko nimennyt tämän riesan jo?" Paulus kysyi yrittäen turhaan kätkeä hellän vivahteen katseestaan, kun antoi koiran syödä peukaloaan.

Lucy pudisti päätään vastaukseksi. Miten hän voisi päättää yhden ainoan nimen, joka sopisi täydellisesti pienelle pennulle? Mitä jos pennusta kasvaisikin isona aivan erilainen kuin mitä se oli nyt, ja nimi ei enää sopisi? Miten ihmiset ylipäätään kykenivät nimeämään yhtään mitään?
"Olen etsinyt tuloksetta nimeä sille", hän myönsi kohottaessaan päätään miehen rinnuksilta sen verran, että saattoi katsella hetken arvioivasti pentua. "Ei sitä voi loputtomiin kakaraksi, pennuksi tai riiviöksi kutsua", hän huokaisi.

"Miten olisi Talja tai Karva? Kusiluikku tai Ruikula?" Paulus ehdotti.

Lucy nauroi ääneen. Siinäpä vasta iloisia nimiä pennulle. Hän saattoi vain kuvitella joidenkin omistajien ilmeet, kun hän juoksisi ympäri tallialuetta huudellen Kusiluikkua.
"Taidan jatkaa sopivan nimen etsimistä."

Mies kohautti olkiaan ja painoi toisen suukon Lucyn päälaelle.
"Pitäisi kai nousta", hän huokasi, mutta ei tehnyt elettäkään tehdäkseen niin eikä myöskään päästänyt irti naisesta.

Lucy hymisi. Niin pitäisi, mutta entä jos ei tahtonut? Toisaalta, työpäivää varten joutuisi nousemaan jossakin kohtaa joka tapauksessa, joten ehkä oli parempi kivuta jalkeille nyt. Ties vaikka hän ehtisi käydä tervehtimässä Ivorya ennenkö työt todella alkaisivat. Huokaisten hän kääntyi selälleen noustakseen istumaan ja valmistautuakseen kohtaamaan vilpoisen ilman, kun pehmeiden peittojen lämpö jäisi vain muistoksi.
"Älä putoa päällesi, Riiviö", hän hymähti pennulle, joka sähelsi sängyllä sinne tänne loikkien nyt kun ihmiset vihdoin liikkuivat. "Toisaalta sillä taitaa olla niin umpiluinen pää, ettei yksi kolahdus tuntuisi missään", hän pohti huvittuneena, kiintymystä lämpimässä äänessään. Hän ei voinut kuvitellakaan parempaa joululahjaa kuin kömpelön pilkullisen pennun, jonka tassut näyttivät huvittavan suurilta muuhun kroppaan verrattuna.

Vastahakoisesti Paulus irrotti otteensa Lucysta ja nousi itsekin istumaan. Kylmänkostea talvi-ilma ujuttautui sisään vanhojen ikkunoiden pielistä ja nipisteli miehen vanhojen arpien kirjomaa, paljasta ylävartaloa. Urahtaen mies vääntäytyi jaloilleen, kiskoi jalkaansa kuraroiskeiden kirjomat ratsastushousut ja päälleen Effieltä saadun, valtavan paksun villapaidan.
"Mitä haluat aamupalaksi?"

Lucy päätyi säälimään sängyllä kieppuvaa pentua ja nosti pilkullisen riiviönsä lattialle, saaden siinä sivussa muutaman kymmenen suukkoa leualleen. Heti kun suuret tassut koskettivat liukasta lattiaa, pentu ampaisi liikkeelle sinne tänne koikkelehtien. Lucy katseli koiranpennun perään lempeästi. Ehkä siitä kasvaisi vielä oikea aikuinen koira, mutta jos ei, niin kyllä se sopeutuisi tallin muiden rämäpäiden sekaan tuollaisenakin.
"Murot kelpaavat hyvin", hän vastasi miehelle suunnatessaan ovelle. "Käyn nopeasti suihkussa", hän ilmoitti ennenkö kiepahti omaan huoneeseensa noutamaan pyyhettään. Ehkä lämmin suihku karistaisi loput unet silmistä.

Mies pyöräytti silmiään merkitsevästi tuhahtaen, kun siirtyi keittiöön paistamaan pekonia, munia ja köyhiä ritareita. Että muroja.

Lucy kiirehti suihkunsa kanssa, jottei unohtuisi lämpimän veden alle, pesi hampaansa ja jäi tuijottamaan peilikuvaansa mietteliäänä. Taas oli vuosi melkein kokonaan paketissa, ja kaikki tuntui muuttuneen niin paljon viime vuoden alusta. Hänestä oli tullut paitsi hevosenomistaja, myös koiranomistaja, ja hänen paras ystävänsä oli myös hänen poikaystävänsä. Vuoteen oli mahtunut jälleen kerran niin paljon kaikkea. Hän kieltäytyi ajattelemasta ikiuneen laskettua irlanninsusikoiraa, kietoutui paremmin pyyhkeeseensä ja asteli hymyillen olohuoneen halki omalle ovelleen.
"Tuo ei tuoksu muroilta", hän naurahti olkansa yli ennenkö asteli sisään huoneeseensa etsimään edes jollakin mittapuulla puhtaita tallivaatteita.

"Ei niin", Paulus myhäili tyytyväisenä ja heitti rapeita pekonisuikaleita ympäri kuumassa pannussa kattaen toisella kädellä tasolle pari lautasta. Fairchildien koirat olivat omistajiensa tykönä jouluajan kunniaksi, joten heidän seuranaan oli vain Lucyn uusi pentu. Se kannattaisi kai totuttaa vähitellen isompiin leikkikavereihin, ettei se kaivaisi verta nenästään tai saisi vahingossa jalkaa poikki. Mies kippasi muhkean aamupalan Lucyn lautaselle ja istahti syömään omaansa.

Lucy kiskoi ylleen mustat ratsastushousut ja lämpimän fleecetakin, joutui hetken etsimään puhtaita lämpimiä sukkia ja harjasi lyhyet hiuksensa selviksi, ennenkö pöyhi niitä puolihuolimattomasti toisella kädellään. Oli turha nähdä vaivaa hiusten eteen, kun kypärä painaisi ne kuitenkin lyttyyn ja tuuli pörröttäisi takkuun silloin, kun kypärä ei niitä ollut litistämässä.
"Tässä on tarpeeksi ruokaa kolmelle", nainen huomautti istuessaan lautasensa ääreen huvittunut hymy huulillaan. Yrittikö Paulus vihjata jotakin tarjoilemalla hänelle riittämiin ruokaa koko päiväksi yhdellä kertaa? Huvittuneesta vastustuksestaan huolimatta hän kävi ilolla lämpimän aamupalan kimppuun, yrittäen parhaansa mukaan pitää katseensa kaukana pilkullisesta nelijalkaisesta, joka kerjäsi pennun viattomuudella ruokaa jaloissa pyörien.

"Otatko sen Cambridgen maastoon?" mies kysyi kukkuraisten haarukallisten lomassa viitaten Jamiella kilpailtavana olevaa, viiden tähden ruunikkoa. Hän ei ollut nähnyt ruunaa maastossa ja toivoi, ettei se olisi mielipuoli. Hevonen vaikutti herkältä, säpsyilevältä ja vikkelältä liikkeissään, mutta yritteliäältä ja hyvätapaiselta. Tuskin se teloisi naista.

"Joo, vaikka", nainen vastasi hetken pohdittuaan. Ruunikko ruuna ei voinut olla aivan kammottava, kun kerran kilpaili kovalla tasolla menestyksellä. Tai no jaa. Ehkä se ei ollut hyvä mittapuu, kun ajatteli vaikka Papillonia. Hän lappoi aamiaista suuhunsa tyytyväisenä jättäen kerrankin huomiotta jalkaansa vasten kiipeilevän koiranpennun, joka inisi surkeana kerjätessään herkkuja itselleenkin, vaikka tarjolla oli nappuloita. Ne eivät luonnollisestikaan olleet yhtä hyviä kuin heidän ruokansa, joten pentu roikkui jaloissa kerjäämässä pekonia.
"Aiotko liikuttaa Nimbusta tänään vai viettääkö se vapaita?"

"Jos ehdin", Paulus vastasi peittäen kämmenselällä täyden suun. Jamien hevosenhoitajat olivat lomalla, joten työtä riitti. Mieluummin hän Nimbusta liikuttaisi, mutta tamma viihtyisi laitumellaankin tuttujen kaverien kanssa.
"Liikutatko illasta Rainin ja Miun?"

"Joo", Lucy nyökkäsi. "Rain on saanut laiskotella ihan liikaa", hän pudisteli päätään. Serkku tuskin tarkoitti mitään pahaa sillä, että antoi hevoselle enemmän vapaata aikaa nyt kun ratsastuskoulut olivat joulutauolla, mutta uninen irlannincob ei tosiaankaan kaivannut vapaapäiviä, päin vastoin. Ruunalle olisi tehnyt hyvää tehdä töitä joka päivä. Ehkä se olisi tuonut irlannincobista esille vähän reippaampaa puolta.

"Ehkä meidän pitäisi lähteä töihin jo aamupalan jälkeen, niin ehditään liikuttaa kaikki kopukat", Paulus sanoi ja kippasi mustan kahvin kurkkuunsa.

Lucy nyökkäsi suu täynnä munakasta. Hevoset kaipasivat liikuntaansa, eikä hänellä parempaakaan tekemistä ollut, joten mitä sitä tänne lojumaan. Yhtä hyvin voisi viettää aikaa ihanissa maastoissa vilpoisan tuulen tuiverruksessa.
"Kiitos aamupalasta", hän kiitti hörpätessään sopivasti jäähtyneen kahvinsa loput. Hän suuntasi kaivamaan kaapista muovipurnukkaa kannen kera, jotta voisi tunkea loput pekonit ja munat sinne odottamaan iltaa. Koirille maistuisivat ruuanjämät.

Paulus kohautti torjuvasti olkiaan, kuten aina saadessaan kiitosta tai kehuja. Hän veti takin niskaansa ja tarjoutui auttamaan takin Lucyn päälle, kun nainen oli valmis lähtemään. Sitten hän sulki tyttöystävänsä käden omaansa, kun he kävelivät märän nurmen poikki kohti hiljaa virtaavaa jokea ja sen toisella puolella odottavaa tallialuetta.
"Mitä haluat tehdä ensiksi?"

Lucy sulki pennun huoneeseensa, josta oli heti jouluaattona tehnyt pennunkestävän, jättäen pienen tihulaisen tuhoamaan kuivattua kanafilettä. Pentu oli aivan liian pieni tulemaan mukaan tallille ilman jatkuvaa valvontaa, mutta onneksi koira ei laittanut pahakseen sitä että jäi itsekseen muutamassa päivässä huolestuttavasti paisuneen lelukokoelmansa kanssa. Hän puki takin miehen avustuksella ylleen, vilkaisi viimeisen kerran suljettua ovea kohden ja otti sitten suunnan tallille.
"Käydä katsomassa Ivorya", nainen virnisti. Hän aloitti lähes poikkeuksetta päivänsä tervehtimällä kimoa ruunaansa. "Mutta kaipa sen jälkeen kannattaa lähteä maastoon niin ne saa alta pois ennen iltaa", hän kohautti harteitaan.

"Joo", mies vastasi lempeästi silmiään pyöräyttäen, niinpä tietenkin.
"Otan Mokon. Voin hakea Cambridgenkin sisään, jos haluat viettää aikaa hevosesi kanssa."

Lucy hymyili lammasmaisesti miehen tarjoukselle. Ei hänen pitäisi, Ivory pärjäisi kyllä itsekseen.
"Se olisi kiva", hän vastasi sen sijaan ja nousi varpailleen muutamaksi askeleeksi voidakseen painaa suukon miehen poskelle. Paulus oli puhdasta kultaa.

Paulus tarttui Lucyn vyötäröön ja suikkasi suukon naisen huulille, ennen kuin hymyli vinosti ja lompsi tallin suuntaan karkeat kädet syvällä taskuissa. Hän metsästäisi ensiksi Mokon ja hakisi sitten Cambridgen.

Nainen hymyili vasten miehen huulia, eikä voinut olla naurahtamatta Pauluksen vinolle virneelle. Hän otti suunnan kohti tarhoja tervehtiäkseen nöyrää ruunaa, jonka pää kohosi talven uuvuttaman nurmen seasta heti kun hän pujahti aitojen sisäpuolelle. Hänen oma ihana hevosensa, joka saapui tervehtimään pehmeästi hörähtäen. Hän syötti muutaman herkun takkinsa taskusta ruunalle, rapsutteli hetken valkeaa pyörrettä ruunan otsalla ja selvitteli harjatuppoja näppärin sormin, ennenkö kumartui tutkimaan yksi kerrallaan kömpelön hevosen jalat. Ruuna seisoi kuuliaisesti aloillaan omistajan hössöttäessä ympärillä, mitä nyt kurkotteli päällään namitaskua kohden aina kun Lucyn silmä vältti. Nainen syötti useamman ylimääräisen namin hevoselleen voimatta kieltää hömelöltä ruunalta moista iloa. Lucy silitteli ruotsalaisen jaloa päätä toivoen, että voisi jäädä siihen ikuisiksi ajoiksi, mutta todellisuus muistutti olemassaolostaan. Huokaisten hän jätti ruunan rauhaan aloittaakseen työpäivänsä. Ainakaan hevosen puolesta ei tarvinnut murehtia, sillä kimo Ivory näytti tyytyväiseltä laiduntaessaan kaikessa rauhassa hevosseuransa kanssa. Lucy luovi tiensä talliin etsimään ruunikkoa, jolla lähtisi maastoon lempeä hymy huulillaan. Ivoryn näkeminen teki mistä tahansa aamusta aina kymmenen kertaa paremman.
"Ivory lähettää terveisiä", hän naurahti pehmeästi nähdessään Pauluksen. "Saitko jo Cambridgen sisään?"

"Siinähän se", Paulus nyökkäsi kohti tammakäytävällä olevaa pesukarsinaa, minne oli kiinnittänyt loimesta riisutun ruunikon odottamaan. Mies oli päättänyt hoitaa Mokon karsinassa, vaikka ori tepastelikin sivuttain takaosa seilaten, viskoi päätään ja tömisteli levottomana. Siellä sai paremmin rauhaa kuin pesutiloissa, vaikka talli olikin vielä rauhallinen normaaliin viikonloppuun verrattuna.
Hän oli sukimassa itsensä sotkenutta Mokoa; hiekkatarhoista huolimatta ori onnistui kierimään itsensä ruskeaksi kaiken sateen ansiosta, kai.

Lucy hymyili miehelle, kurkotti rapsuttamaan Mokon otsaa ja kääntyi sen jälkeen kannoillaan noutaakseen Cambridgen harjat ja käydäkseen työhön. Ruunikko ruuna oli varsin komea ilmestys, eikä yrittänyt syödä häntä heti ensitöikseen, joten kaipa he tulisivat toimeen keskenään. Nainen harjasi huolellisesti klipattua karvaa ja tarkisti siinä sivussa niin jalat lämmön varalta kuin muut paikat haavojen takia. Hevosista kun ei koskaan tiennyt, tai ehkä Ivoryn koheltamisen vuoksi hän kiinnitti moisiin niin paljon enemmän huomiota kuin aiemmin. Saatuaan ruunan puhtaaksi, hän pakkasi harjat siististi laatikkoon ja lähti noutamaan nahkaisia varusteita maastolenkkiä varten.

Paulus nakkasi mustan yleissatulan orin kirjavaan selkään ja pujotti pelhamilla varustetut meksikolaissuitset hevosen heiluvaan päähän ajatukset päivän aikataulussa. Maastoretken jälkeen hän juoksuttaisi kimot, Laralinon ja Ciao Bellan - nuoremmat puoliveriset vaikuttivat suhteellisen kaheleilta - Lucy voisi läpiratsastaa Qashqain - ja Paulus voisi juoksuttaa myös Nelsonin ja Lissabonin, ja hoitaa sitten myös Slipsin ja Choven liikutuksen. Ehkä hänelle jäisi jopa aikaa ratsastaa Nimbus joskus illan puolella. Mies talutti Mokon ulos, komensi sitä oviaukossa hevosen rykäistessä eteenpäin ja keinautti itsensä karkaavaan satulaan. Hänen sormiaan nyki ajatus kaikesta arjen työstä, joka oli ollut tekemättä joulun. Kai sen pariin pääsisi seuraavalla viikolla, kun loput heidän tallitiimistään palaisivat takaisin ja vapauttaisivat miehen leikkimästä ratsuttajaa.

Lucy kiristi Cambridgen vyön, rapsutti ruunan kaulaa kun hevonen seisoi aloillaan ja pujotti kaikessa rauhassa suitset jaloon päähän. Hän sulki soljet, tarkisti suojien tarrakiinnitykset ja lähti sen jälkeen Mokon perässä ulos tallipihalle. Ruuna seisoi siivosti paikoillaan kun hän ponnisti selkään, mistä hyvästä hän taputti kaulaa jälleen kerran. Hieno poika. Kuten aina ennenkin, hän tunsi olonsa oudoksi uuden hevosen selässä, mutta toivottavasti tämäkin reissu menisi yhtä hyvin kuin Qashqain kanssa kuun alkupuolella.

Moko odotti tallipihalla Paulus selässään. Ori jyrsi kuolaintaan kaula kaarella ja vaihteli painoa jaloilta toisille, kun mies tuijotti ovia kohtaloonsa alistuneena, kuten niin moni naista odottava mies ennenkin. Lucyn ilmestyessä mies ryhdistäytyi ja naisen ollessa valmis, lähti sitten tallitien vieressä kulkevalle polulle. Liikenne ei olisi päätähuimaavan vilkasta Northumberlandin maaseudulla.

Lucy haki hetken tasapainoaan Cambridgen satulassa kannustaessaan ruunan Mokon perässä polulle, sillä hevosen askellus tuntui kovin erilaiselta laahustavan Eastcoastin ja kompuroivan Ivoryn jäljiltä. Herkkä, vikkeläliikkeinen ruuna liikkui kilpakuntoisen ratsun sulavalla helppoudella, eikä joutunut hakemaan jalansijojaan sen enempää mukulakivetyllä pihalla kuin polun kostealla hiekkapohjalla. Nainen hymyili suoristaessaan ruunan ratsumittaista harjaa ja vilkuili ympäristöään uteliaana. Hän epäili, ettei koskaan kyllästyisi ihastelemaan maisemia, vaikka ratsastaisi niiden läpi monta kertaa päivässä vuoden jokaisena viikkona. Hän vilkuili edellämenevää kirjavaa oria nauttien ympäristön tarjoamasta äänimaailmasta: hevosten kavioiden kevyistä kolahduksista raudoitetun kengän siirtäessä rasahtavaa hiekkaa askelten tahdissa, tänne talvehtimaan jääneiden lintujen laulusta, lehdettömien puiden oksien natinasta, kun tuuli taivutteli kylmän sään kangistamia oksia tahtoonsa. Cambridge ei arvostanut ääniä yhtä paljoa, mutta ruunan ajoittaiset säpsähdykset eivät herättäneet suurta hämminkiä naisen mielessä, sillä hevonen lähinnä kohotti päänsä terävällä liikkeellä korkeuksiin korvien tummat kärjet toisiaan lähes koskettaen, ennenkö paria askelta myöhemmin rentoutti jälleen ylälinjansa ja jatkoi matkaansa pehmein, voimakkain askelin.

Paulus käänsi Mokon kohti Slaleytä jatkaessaan tallitieltä maantien laitaan. Ori otti sivuaskelia ja polki ojanpientareen petollista laitaa kuin kiusallaan, pää korkealla ja äänekkäästi pöristen ja puhisten. Mies huokasi kohtaloonsa tyytyen ja piti kätensä pakotetun rentona, sillä draamannälkäinen tobiano otti ratsastajan jännityksen aplodeina.
"Kierretäänkö Slaleyn lenkki?" mies kysyi olkansa yli.

Lucy oli jälleen kerran kiitollinen siitä, ettei joutunut ratsastamaan kirjavaa oria, kun katseli Uuden-Seelannin ihmeen sähellystä ojanpientareella. Cambridge ei kerännyt kierroksia seuralaisen riekkumisesta, mutta lähestyvä auto sai ruunan kohottamaan päänsä ja pärskähtämään terävästi. Lucy heilautti kättään kuljettajalle, joka hidasti jo kaukana ja ohitti heidät rauhallisesti tien toista laitaa hyödyntäen.
"Kierretään vaan", nainen vastasi nyökäten. Hänellä harvoin oli suuria toiveita siitä, minne matka suuntautuisi, sillä vuosien varrella näitä polkuja oli ehtinyt koluamaan ihan kiitettävästi - ja toivon mukaan hän voisi jatkaa maaseudun salaisuuksien selvittelyä vielä pitkään suloisen kimonsa kanssa rauhallisilla, rennoilla kävelylenkeillä.

Paulus käänsi Mokon tutulle, pienelle maalaistielle ja Lucyn luvalla nosti ravin, sillä tobiano painoi ohjalle, kulki sivuttain ja nakkasi takapäätään. Se taisi kaivata haastavampaa ohjelmaa kuin maastokävelyjä ja juoksutusta. Ehtisiköhän joku ratsuttaja ratsastaa sen vielä tänään? Se olisi hyvä homma HH:lle. Pöllöenergiaa pullollaan oleva ori olisi hyvä joululahja sille tosikolle.

Lucy horjahti hieman selässä, kun Cambridge siirtyi raviin vikkelästi rykäisemällä jättäen hänet auttamattomasti jälkeen liikkeessä. Hän otti tukea mustasta harjasta hakiessaan tasapainonsa keventämisen lomassa ja korjasi siinä sivussa nyrkkinsäkin pystyyn. O'Connor oli huomautellut niistä hävettävän monta kertaa viime valmennuksessa. Hän oli päättänyt käyttää seuraavat valmennuskertansa Chambersin valmennuksissa. Ehkä mies päästäisi hänet vähemmällä mitä pikkuseikkoihin tuli, ja keskittyisi ohjeistamaan rennosti vitsaillen miten Ivorysta saisi notkeamman.

Viereiseltä, märältä pellolta lehahti varpusparvi, ja Moko otti mahtavan sivuloikan takapäätä nakellen. Paulus kaatui sen kaulalle ja tukeutui jalustimiin kiskoessaan orin pään ylös. Jep, ehdottomasti HH:lle ratsutukseen. Moko kiihdytti ja kiemurteli puskien kuolainta vasten kuin tavarajuna. Paulus kiristeli leukaperiään ja kiskaisi hevosen poikittain tielle, kun se puri kuolaimeen.
"Lopeta, puupää", hän murisi ja läimäisi orin kaulaa, kun se pukitti ja peruutti sitten vastapäiseen ojaan, minne istahti ja ponkaisi sitten ylös suistaen Pauluksen satulasta. Ohjiin takertuva mies putosi jaloilleen ja katsoi hevosta tuimasti, ennen kuin kiipesi vaivalloisesti karkuun tanssahtelevaan satulaan.

Varpusparvi riitti säväyttämään herkän hevosen mielentilaa riittämiin, jotta Cambridge loikkasi reippaasti sivulle pää korkealla ja askel terävänä. Hevonen kiihdytti lyhyin laukka-askelin, voimakas takapää ruunaa kuolainta vasten työntäen, mutta hidasti Lucyn nojatessa taakse ja pidättäessä voimakkaammin. Ruuna kulki pää korkealla terävin, lyhyin raviaskelin ja korskui suu avonaisena. Lucy rauhoitteli hevosta pehmeästi jutellen, koettaen samalla seurata sivusilmällä, mitä typerää Moko tällä kertaa keksisi. Hän olisi mielellään suunnannut enemmänkin mielenkiintoaan kirjavaan oriin Pauluksen turvallisuudesta huolehtiessaan, mutta Cambridgen ilmiselvä jännittyneisyys vaati hänen huomionsa, jotta ruuna ei säikähtäisi kunnolla. Pieni säpsyily oli ihan hyväksyttävää, mutta hän ei halunnut hevosen lähtevän käsistä tai muutoin riekkuvan. Nainen leikitteli kuolaimella istuessaan raskaana satulassa ja pidätti hevosen käyntiin ja lopulta pysähdyksiin saakka, jääden odottamaan Pauluksen kapuamista takaisin satulaan. Onneksi mies oli pudonnut tyylikkäästi jaloilleen, eikä Moko ollut sählännyt sen enempää. Sekopäälle tekisi hyvää päästä purkamaan pöllöenergiaansa johonkin hyödylliseen. Miksei joku voisi ottaa rasittavaa kirjavaa pösilöä vaikka esteradalle?
"Kaikki ok?" Hän kysäisi kannustaessaan Cambridgen jälleen liikkeelle. Mokolle tuskin oli käynyt yhtään mitään ojaseikkailulla ja Paulus ei myöntäisi satuttaneensa paikkojaan, joten kysymys oli yhtä tyhjän kanssa, mutta ajatus sen taustalla taisi olla se tärkein juttu.

"Joo, tietenkin", Paulus murahti ja asettui paremmin satulaan.
"Käännytään takaisin", hän totesi ja käänsi terästyvän orin turvan kotia kohti. Hän ei ollut luonteva, osaava ratsastaja, joka hallitsisi hevosen tilanteessa kuin tilanteessa, ja Moko kävi niin ylikierroksilla, ettei maastoretki olisi kummallekaan turvallinen. Lucy voisi ratsastaa Cambridgeä kentällä, ja Paulus voisi etsiä HH:n käsiinsä Mokoa varten.

Lucy myöntyi äänettömästi miehen toteamukseen ja käänsi Cambridgen ympäri takaisin kotia kohden. Hän vilkuili Mokoa silmäkulmastaan miettiessään, mitä typerää kirjava ori vielä keksisi. Olisi parempi päästä kentän aitojen sisäpuolelle turvaan, niin Moko ei lähtisi omille teilleen. Typerä hevonen ei tuntunut koskaan toimivan fiksusti maastossa. Onneksi Cambridge oli fiksumpi tapaus, ja vaikka varpusten säikkymisen tuoma jännitys ei hetkessä sulanutkaan ruunan olemuksesta, ei hevonen tehnyt mitään muutamaa pientä säpsähdystä lukuunottamatta. Nainen taputti ruunan kaulaa kääntäessään hevosen pidemmälle pientareen puolelle auton lähestyessä ja istui suorana satulassa ajoneuvon ohittaessa heidät. Cambridge käänteli korviaan turpa taivaissa, mutta ainakaan hevonen ei loikkinut mihinkään tai yrittänyt karata omille teilleen. Hän silitteli jännittynyttä kaulaa ruunan askeltaessa kotia kohden tasaiseen tahtiin ja toivoi, että saisi hevosen rennoksi kentällä, vaikka mitään sen tyylikkäämpää ei ratsun kanssa osaisikaan puuhata.

Moko sipsutti kohti kotia pää korkealla ja etuosa keveänä. Takaosa heilahteli puolelta toiselle, ja ori keräsi kierroksia, kun ei päässyt reippaammin eteenpäin. Takaosa nakkasi välillä pukin tai kaksi, ja kengät lipsuivat liukkaalla asfaltilla hevosen säheltäessä. Onneksi liikenne ei ollut vilkasta, sillä tobianoon ei ollut luottamista. Paulus hengitti syvään, kun käänsi allaan hypähtelevän orin tallitetä reunustavalle hiekkapolulle. Kohta kotona. Hän ei nauttinut hevosen sähellyksestä tai siitä, että tiesi oman kyvyttömyytensä, jos ori päätti lähteä hänen altaan. Hän inhosi sitä, miten kovasti joutui ottamaan kiinni ja vaikka hän kuinka pidätti, sillä ei ollut mitään merkitystä. Niinpä Paulus huokasi helpotuksesta, kun valui alas hevosen selästä ja talutti sen sisään pyytäen vastaan tulevaa työkaveria etsimään Zoen ja kertomaan vaatimuksesta ratsuttaa Moko. Hän voisi järjestää ylemmän tahon aidon pyynnön myöhemmin.

Lucy kiersi ulkokautta päämaneesin oville, vihelsi muutaman kerran kuuluvasti ja liu'utti sitten maneesin oven auki Cambridgen selästä käsin. Suuri, avara maneesi oli jaettu kahteen tilavaan osaan joulun rauhoittamia valmennuksia varten, mutta vapaassa käytössä oleva puoli oli aivan riittävän tilava heille. Monikaan ei ollut vielä tähän aikaan sunnuntaina hevosen selässä, varsinkaan kun joulupyhät painoivat yhä takanapäin. Hän antoi Cambridgen nähdä maneesin jokaisen nurkan molemmissa suunnissa, ennenkö keräsi ohjia paremmin tuntumalle ja alkoi ratsastamaan hevosta huolellisemmin. Kai he voisivat keskittyä vain siihen, että hevonen liikkuisi rentona, kun tämänkin liikutuksen pääsijainen tarkoitus oli päästää hevonen jalottelemaan. Ei kukaan odottanut maastossakaan, että hän vääntäisi läpi avotaivutuksia tai laukanvaihtoja, joten yhtä hyvin rentoa mielialaa voisi soveltaa tähänkin hetkeen.
Zoe näytti happamalta marssiessaan käytävää pitkin Mokon ja Pauluksen luokse kypärä käsivarressa roikkuen. Hän olisi niin paljon mieluummin hellinyt Paddya hieromalla ja puunannut Duffya harjojen kera kuin ratsastanut yhden kaistapäisen hevosen, mutta hänen mielipidettään ei tässä kohtaa kysytty. No, ainakin Paulus oli tajunnut tuoda pöllön hevosen sisään sen sijaan että olisi leikkinyt pärjäävänsä ratsulle ulkona.
"Jotakin, mitä sen kanssa pitäisi erityisesti tehdä?" Kysymys tuli ilmoille töksähtävämmin kuin hän oli tarkoittanut, mutta mitäpä sillä oli väliä, kun keskustelukumppanina oli Paulus. Mies nyt ei kuitenkaan tietäisi, mikä Mokolle olisi parasta ja mustahiuksinen nainen päätyisi joka tapauksessa tekemään omat johtopäätöksensä orin kaipaamasta liikutuksesta kun nousisi selkään, mutta ainakaan kukaan ei voisi väittää, etteikö hän ollut tarjonnut mahdollisuutta kertoa, mikäli orin liikutukselle olisi annettu tarkempia ohjeita. Hän vilkaisi kirjavaa oria kylmästi. Se ei tosiaankaan vaikuttanut hevoselta, jonka kanssa työskenteleminen olisi suuri ilo.

"Ratsastaa", Paulus väläytti herttaisen, vinon hymyn pidellessään hevosen ohjia karsinassa. Hän ojensi ne Helvetin Hylkiölle tyytyväisenä, mutta jäi odottelemaan ja seurasi ratsukkoa. Hän halusi nähdä Zoen Mokon satulassa.

Zoe oli pyöräyttää silmiään, mutta onnistui katkaisemaan moisen eleen kesken kaiken. Paulus ei ollut sen arvoinen. Hän kohotti kypärän päähänsä, nappasi ojennetut ohjat hyväkuntoisten nahkaisten ratsastushanskojen peittämiin käsiinsä ja lähti taluttamaan oria päämaneesille. Ori olisi varmasti viihtynyt paremmin kylmän tuulen riepoteltavana, mutta hän ei halunnut koetella onneaan kylmän sään ja viimepäivien kosteuden kovettamilla pohjilla.
"Nyt!" Hän ärähti hevosen kieppuessa ympärillä maneesin hiekkaa pöllyttäen, ja nykäisi terävästi ohjista. Moko tanssahteli malttamattomana, kunnes nainen kiskoi hevosen turpa edellä maneesin kulmaan eikä sallinut sivulle tanssimista noustessaan selkään. Hän ei pomppinut satulan perässä toinen jalka jalustimessa, vaikka hevosella olisi miten surkeat käytöstavat. Moko ei voittanut suosiopisteitä ensimmäisellä suorallakaan päättäessään loikata sivulle pää korkealla pärskyen ja takaosaansa sivulle pienten pukkien myötä viskoen. Hän kiskaisi hevosen pään ylös ryntäistä ja istui syvälle satulaan, kiroten mielessään huonotapaisia hevosia ja ammattitaidottomia käsittelijöitä, jotka sallivat hevosten jatkaa pelleilyään.

Paulus asettui katsomoon harmissaan vain siitä, ettei hänellä ollut popcornia. Hän virnisti Lucylle ja osoitti Mokoa ja Zoea näyttäen sitten peukaloa. Hänen päivänsä parani juuri huomattavasti, ja mies risti sormensa sen puolesta, että Zoe putoaisi. Kohta hänen olisi haettava hevonen juoksutettavaksi, mutta hänellä oli hetki aikaa.

Lucy ei jakanut Pauluksen riemua seuraan liittyneestä ratsukosta, sillä hän olisi paljon mieluummin ratsastanut maneesinpuolikkaassa ilman ylimielistä ratsuttajaa. Ainoa hyvä puoli tilanteessa oli se, että Moko pitäisi Zoen varmasti kiireisenä, eikä kylmä nainen ehtisi seurata hänen puuhiaan Cambridgen kanssa laskelmoiva ja virheitä etsimään harjaantunut katse julman tuomitsevana. Hän voisi keskittyä omaan ratsastamiseensa ja ratsuttajan tieltä pois pysyttelemiseen, niin Zoe ei todennäköisesti edes muistaisi hänen olemassaoloaan. Mokon aloittaessa pelleilynsä uudemman kerran, Lucy tukahdutti hymynhäiveensä siirtäen Cambridgen raviin puuhastelemaan suurille ympyröille. Zoen kasvot olivat yhtä ilmeettömät kuin aina ennenkin, mutta tarkkaavaisesti tuijotteleva saattoi nähdä, miten huulet puristuivat tiukaksi viivaksi orin loikkiessa sinne tänne ja kiskoessa ohjia käsistä. Nainen käänsi etupainoisena liikkuvan hevosen uran sisäpuolelle ja alkoi tehdä siirtymisiä vain muutaman askeleen välein. Ensimmäiset viisi siirtymistä suuntaan jos toiseenkin menivät miten sattuu, mutta naisen laittaessa hevosen peruuttamaan jokaisen epäonnistuneen pysähtymisen jälkeen, alkoi paino siirtyä enemmän takaosalle ja ori kuunnella istuntaa sen verran, että siirtyminen käynnistä raviin ja takaisin onnistui vain muutamalla niskan nakkelulla ja takaosan sivuun puskemisella. Nainen suoristi seilaavan hevosen, ratsasti syvälle kulmaan ja käänsi hevosen etuosakäännöksellä seuraavalle sivulle. Lucy näki parhaaksi kääntää Cambridge kentän halki jo aiemmin, jotta ruuna ei vahingossakaan päätyisi samalle sivulle Zoen kanssa.

Mies ei tiennyt ollako harmissaan vai helpottunut, kun villin, Zoen hiekkaan suistavan rodeon sijasta työskentely alkoi sujua. Paulus rakasti kahelia tobianoa ja toivoi sen hyvinvointia enemmän kuin Zoen epäonnea. Oli hyvä, jos hevonen ei kärsinyt. Ehkä se ehtisi vielä nakata Zoen alaskin. Huoahtaen Paulus lähti hakemaan Ciao Bellan juoksutettavaksi, ja palasi varttia myöhemmin terhakkana tanssiva, harmaa kimotamma mukanaan. Liikutettavien hevosten lista oli pitkä, joten mies oli vain nykäissyt loimen tamman selästä ja sukaissut sitä tarpeeksi harjalla, jotta juoksutusvarusteet eivät hiertäisi sitä. Tamma flirttaili orille häntä liehuen, kun Paulus maiskutti sen ympyrälle. Tammat.

Zoen mielestä työskentely ei sujunut alkuunkaan, sillä Moko roikkui edelleen etupainoisena, liikkui hätäisesti suorituksesta toiseen ja kalusi kuolainta niin, että metallin kolina kaikui avarassa maneesissa, mutta kaipa tämäkin oli edistystä siihen, miltä ori oli vaikuttanut ensimmäisen minuutin aikana. Hän siirsi hevosen raviin, käytti useamman kierroksen siihen, että suoristi kiemurtelevan hevosen ja vakiinnutti yhteiset pelisäännöt, kuten sen, ettei ohjalla voinut roikkua, sillä hän ei ollut täällä kannattelemassa kirjavan orin päätä. Moko myötäsi aina hetkittäin niskastaan, mutta rikkoi haparoivan muotonsa varsin hätäisin nykäisyin ja pään viskomisin, mikä muistutti naista hyvin paljon Duffyn alkuajoista. Ehkä Mokollakin olisi toivoa, edes pienen hippusen verran, jos ori saisi yhtä lahjakkaan ratsastajan kuin Duffy oli saanut herra Edgerlystä. Vaan milloinpa estehevosilta vaadittaisiin yhtään mitään koulukentillä.
"Äpäp!" Nainen kivahti orin repäistessä ohjat hänen käsistään ja painaessaan päänsä alas pyöreäselkäistä pukkia varten. Hän nojasi taakse ja antoi kroppansa mukailla hevosen loikkia, keräsi ohjat yhteen käteen ja pakotti hevosen nostamaan päänsä terävästi nykäisemällä takaisin ylös. Ori jatkoi vauhdikkaassa laukassa eikä välittänyt ronskeista pidätteistä tuon taivaallista. Mikä kovasuinen ääliö. Nainen ratsasti hevosen syvälle kulmaan istunnalla ja pohkeilla, eikä Moko tajunnut ajautuneensa umpikujaan, ennenkö seinä oli orin turvan edessä ja vauhtia aivan liikaa tiukkaa kurvia varten. Hevonen hidasti hetkessä raville ja kiepahti ketterästi pitkälle sivulle kaulaansa kaartaen ja tuohtuneesti pärskien. Zoe istui raskaasti vasten ravin liikettä, kunnes ori pudotti käynnille tilanteeseen tyytymättömänä. Orin mielestä reipas laukka olisi ollut paljon mielekkäämpää kuin hidas käynti- ja ravityöskentely. Hevonen tuntui valpastuvan heti paikantaessaan juoksutettavan tamman, kokosi itsensä uljaasti ja kaarsi kaulaansa kuin paraskin kouluratsu, mikä sai Zoen pyöräyttämään silmiään. Niinpä tietenkin. Miehet. Aina kukkoilemassa kun sille ei ollut mitään aihetta. Jotkin ominaisuudet olivat samat oli kyseessä sitten ihmiset, eläimet tai Mokon kaltaiset puupäiset kahelit.

Paulus myhäili katsellessaan Mokoa. Ainakin hevonen laittoi Zoen töihin! HH saikin paiskia edes joskus töitä elantonsa eteen. Nainen varmaan vietti aikansa Edgerlyn sängyssä ja sai siksi niin huikaisevan palkan, kun vähän harjaili heppoja. Kun harmaa papurikko oli purkanut enimmät energiat kaahailemalla liinan päässä ja malttoi kuunnella juoksuttajan pyyntöjä, Paulus sääti juoksutusvyön auttamaan hevosta liikkumaan oikein ja pyysi siltä ravia. Mies ei tuntenut hevosta hyvin, mutta se vaikutti kohtuullisen… No, tamma mikä tamma. Säpsyilevä, herkkä ja taipuvainen vetämään herneen nenään, Paulus veikkasi. Tuskin tulisi hirveä ikävä, kun se myytäisiin. Ciao Bellan sijasta mies tarkkaili Cambridgeä ja Mokoa, sillä hevosen pitäminen ympyrällä ei ollut mahdottoman haastava tehtävä.

Lucy työsti Cambridgeä laukassa suurella kahdeksikolla, vaihtaen aina laukkaa ravin kautta keskikohdassa. Ruuna liikkui varsin rentona ja hän rohkaisi ratsuaan venyttämään kaulaansa alemmas, kunnes hevonen laukkasi matalassa muodossa, mutta oli silti siivosti kuulolla. Vikkeläliikkeinen ratsu reagoi herkästi aina kun hän pyysi lähinnä istunnallaan siirtymistä raviin, ja nosti reippaasti laukan toiseen suuntaan, kun hän kosketti kevyesti ratsun kylkiä. Hevonen oli varsin miellyttävä ratsastettava, jos häneltä kysyttiin, sillä Cambridgellä oli varsin hyvä asenne työskentelyyn, mistä hän oli kiitollinen. Hän osasi motivoida Rainin ja Eastcoastin kaltaisia jähmeitä ja hitaasti heräileviä hevosia, mutta siinä vaiheessa kun ratsu laittoi aktiivisesti vastaan, kuten vaikkapa keskellä kenttää pölhöilevä Moko, hän oli hukassa. Lucy suurensi kahdeksikkonsa toista ympyrää kiertääkseen Mokon kaukaa, kun ori jatkoi pörhistelyään tammalle eikä meinannut kuunnella Zoea sitäkään vähää kuin aiemmin, ennenkö ratsuttaja laittoi hevosen peruuttamaan volttia toisensa perään. Turpa ryntäissä ja loukkaantuneesti korskuen kirjava ori antoi periksi ja suostui palaamaan työntekoon, kantaen itseään huomattavan paljon ryhdikkäämmin kuin aluksi, kun Zoe lähti ratsastamaan hevosella laukannostoja ja pysähdyksiä.

Entistä maireampana myhäilevä Paulus lopetti harmaan tamman kanssa ja lähti hakemaan sen ikätoverin, Laralinon, samaan aktiviteettiin.

Lucy alkoi lopetella Cambridgen kanssa, sillä hevonen tuntui hyvältä ja rennolta, joten eiköhän tämä riittänyt liikutukseksi tältä päivältä. Hän siirsi ruunikon raviin ja alkoi houkutella hevosen päätä alemmas hakiessaan ruunalle pitkää, matalaa muotoa. Hevonen pärskyi tyytyväisenä venyttäessään kaulaansa ja Lucy hymyili tyytyväisenä ruunan selässä, pitäen silmällä kirjavaa oria, jotta osaisi varautua, mikäli Moko sekoaisi yllättäen. Siitä ei tainnut kuitenkaan olla hätää, sillä Zoe piteli kirjavaa oria tarkasti otteessaan, vaatien hevoselta tarkkaavaista työtä laukannostoissa ja pysähdyksissä. Moko viskoi satunnaisesti päätään vastustaessaan kuolaintuntumaa, mutta palasi kuulolle aina muutamaa askelta myöhemmin ja suoriutui annetusta tehtävästä kunnialla. Zoe taputti kirjavaa kaulaa aina kun Moko suoriutui vaaditusta tehtävästä kunnialla ja siirtyi työstämään pohkeenväistöjä ravissa, ettei ori vallan kuumenisi jatkuvista laukannostoista.

"Hei HH, sinua pyydettiin ratsuttamaan Slips vielä seuraavaksi", Paulus huikkasi Zoelle kimon ruunan laukatessa hänen ympärillään pehmeästi pärskähdellen. Laralino oli mukava hevonen, aivan tossun alla oleva ruunannössykkä, mutta se oli mukavaa vaihtelua.

"Selvä", oli ainoa reaktio, jonka miehen huikkaus sai Zoesta irti. Nainen ei osoittanut mitään tahtoa kiirehtiä Mokon kanssa loppuun, vaan jatkoi pohkeenväistöharjoituksia huolellisesti ratsastaessaan oria jälleen kunnolla pohkeiden väliin, mokoma kun oli laukannostojen seassa yrittänyt kovin kiemurrella sinne ja tänne. Hän hidasti käyntiin, otti muutaman jyrkemmän väistön lähes sivuttain ja taputti orin kaulaa, kun hevonen taipui moiseen suoritukseen. Hyvä Moko. Ehkä se ei ollut pelkkää umpipuuta, vaikka pään sisältö sellaista lupailikin. Hän siirtyi ympyrälle työstämään ruunan ravia, hakiessaan rauhallista tempoa mutta voimakasta, energistä liikettä. Se oli helpommin sanottu kuin tehty estehevosen selässä.
"Vien Cambridgen pois", Lucy lausahti pehmeästi suoritettuaan loppuverryttelyt ja annettuaan hevosen kävellä pitkin ohjin. Ruuna vaikutti tyytyväiseltä ja rennolta, joten hän oli omasta mielestään täyttänyt päivän liikutuksen tarkoituksen, vaikka he olivatkin olleet sisätiloissa maastolenkin sijaan. Hän laskeutui alas selästä, nosti jalustimet ja löysäsi satulavyön, ennenkö hymyili Paulukselle ja katosi sisälle talliin. Hän voisi hoitaa Cambridgen ulos tarhaansa ja hakea massiivisen kimon sisään jo valmiiksi Zoea varten. Lähinnä siksi, ettei naisella olisi pienintäkään syytä juoksuttaa ketään ja juoda kahvia odotellessaan, kun joku muu noutaisi hevosen hänelle. Zoe voisi hänen puolestaan vaihtaa hevosia lennosta. Tekisi hyvää naiselle, kun tuo joutuisi tekemään kunnolla töitä kahden raisun orin kanssa peräjälkeen. Lucy huokaisi hiljaa päätään pudistellen, kun riisui Cambridgen varusteita. Pois moiset synkät ajatukset hänestä. Hän ei toivonut kenellekään pahaa.

Paulus seurasi Lucya tallin puolelle hetkeä myöhemmin Laralino vanavedessään. Ruuna tallusti karsinaansa, ja Paulus vilkaisi kelloaan. Helvetin kultapoika, joka hamstrasi tusinoittain hevosia ja pisti muut hoitamaan ne.
"Ehtisitköhän ratsastaa Qashqain lisäksi Choven?" hän kysyi lähtiessään hakemaan Lissabonia tarhasta.

Lucy huuhtaisi ruunan selän ja kyljet vedellä, sillä satulankohta oli tummana hiestä. Hän vilkaisi rannekelloaan enemmän tavasta kuin tarpeesta, kun Paulus esitti kysymyksensä.
"Joo", hän vakuutti nyökäten, vaikka tunsikin solmun kiristyvän vatsanpohjassaan. Hän joutuisi ratsastamaan molemmat ylpeät tammat. Hän olisi mieluummin naureskellut lasin takaa Zoelle ja Slipsille korjatessaan samalla loimia, mutta hevosten liikutus meni etusijalle rikkirevittyihin varusteisiin nähden. Lucy heitti ohuen loimen Cambridgen selkään ja talutti ruunikon karsinaansa odottamaan, että hevonen saisi kuivateltua itsensä, ennenkö sen voisi viedä ulos. Ei kun vain noutamaan kullanhohtoista tulisielua ja toivomaan, että tamma olisi tänään mukavalla päällä.

Paulus tunsi huonoa omaatuntoa, kun pinosi Lucylle lisää työtehtäviä. Tyttörukka, ratsastaisi varmaan yöhön asti. Ehkä hän voisi tarjota vaikka perusteellisesti möyhivän hartiahieronnan korvauksena.
"Minä voin hakea ja laittaa Slipsin", hän lupasi pyydystettyään ruunikon Lissabonin tarhasta. Hän haki massiivisen kimon odottamaan karsinaansa, riisui sen loimen ja sukaisi hevosen läpi harjalla, ennen kuin puki Lissabonin juoksutustamineisiin oikkuilusta välittämättä ja suuntasi maneesiin.

Lucy hymyili kiitokseksi miehelle suunnatessaan hakemaan Qashqaita tarhasta. Hän kiitti jälleen kerran onneaan tamman antaessa niin vaivattomasti kiinni, sillä hän oli saanut tarpeekseen hevosten perässä juoksemisesta vuosia sitten. Nainen toi tanssahtelevan tamman sisään, sukaisi reippaasti puhtaaksi ja varusti ripein ottein, jotta ehtisi ratsastaa myös Choven tämän päivän aikana. Hevoset kaipaisivat liikuntaansa ja hänet oli palkattu pitämään huolta siitä, että ne saisivat sen. Ei ollut tammojen syytä, että työntekijöitä oli vähemmän ja hommaa enemmän. Lucy suoristi kypärän päässään, kiristi leukahihnan ja suotuaan viimeisen vilkaisun kauniiseen tammaan, lähti kohti maneesia toivoen, että paikalle ei olisi ilmestynyt montaa ylimääräistä ratsukkoa. Q ei pitänyt muista hevosista lähellään, sen hän tammasta tiesi aivan ehdottomasti. Nainen ponnisti selkään, keräsi ohjat kevyelle tuntumalle ja lähetti tamman kiertämään maneesinpuolikasta samalla kun tarkisti vyön kireyttä ja sääti jalustimet sopivalle pituudelle itselleen. Ei ollut yllättävää, että ne olivat useamman reiän liian pitkinä edellisten ratsastajien jäljiltä. Hän säilytti turvallisen etäisyyden hevosiin, mutta siitä huolimatta tamma pääsi muutaman kerran näyttämään rumaa naamaa ohittajalleen, vaan kipakat potkut jäivät sentään jakelematta. Zoe katosi tallin puolelle hikistä Mokoa perässään kuljettaen ja toivoi löytävänsä kenet tahansa, jonka vastuulle saattaisi lykätä kirjavan paholaisen. Onni ei ollut matkassa, joten nainen päätyi pesemään ratsunsa itse.

Ja Paulus hykerteli tyytyväisyydestä, kun näki Zoen katoavan tobianon kanssa. Loistavaa! Hän tosin sai tehdä itsekin töitä, sillä Lissabon ei ollut yhteistyöhaluinen, vaan luimi, pukitteli ja hyökkäisi juoksuttajaa kohti. Paulus pysäytti hevosen rätkäisemällä sitä liinalla vastaan ja alistui itse kohtaloonsa pitäen ilmeisesti liian kauan lomailleen ja laiminlyödyn, happaman tamman liikeessä ja työnteossa. Helvetin tammat. Mies piti samalla silmällä Lucya päättäen, että ehtisi hoitaa naisen hevoset. Hän lopettaisi Lissabonin kanssa reilusti ennen Lucya, joten hän ehtisi hoitaa sekä ruunikon että ruunivoikon ja varustaa Choven valmiiksi. Sitten hän juoksuttaisi Nelsonin ja varustaisi Lucyn seuraavan ratsun, oli se sitten Rain, Miu tai Ivory.

Lucy keräsi Qashqain ohjat varovasti kunnolla tuntumalle ja alkoi ratsastaa hevosta huolellisemmin läpi kulmista. Hän asetti tamman jokaisessa kulmassa, ratsasti syvälle ja taivutti muutamassa askeleessa koko hevosen kropan uuteen kulkusuuntaan, ennenkö suoristi tamman ja jatkoi uraa pitkin. Hän hyödynsi voltteja ja muutaman askeleen pohkeenväistöjä testatessaan, kuinka kuulolla kääntäville avuille ratsu oli, ja huokaisi helpotuksesta, kun tamma reagoi tapansa mukaan herkästi ja nopeasti. Hän joutui muutamaan kertaan korjaamaan omaa istuntaansa tajuttuaan antavansa ristiriitaisia apuja (Q'n viuhtova häntä ja kuolainta nakertava suu ehdottomasti auttoivat huomaamaan moisen) ja siirtyi raviin, tehden lukuisia siirtymisiä käynnin ja ravin välissä hakiessaan hevoselle rentoa, pyöreää muotoa ja aktiivista takaosaa. Lucy yritti parhaansa mukaan olla häiritsemättä hevosen luontaista rytmiä istuessaan sulavassa ravissa ja suunnitteli huolella teitään, jotta saattoi pysytellä kaukana muista hevosista. Q ei kaivannut ylimääräisiä häiriöitä, sillä hänessä oli aivan riittämiin. Tamman lämmittely oli verrattaen helppoa puuhaa, mutta sen jälkeen hän huomasi törmäävänsä umpikujaan - mitä hänen olisi tarkoitus tehdä hevosen kanssa nyt? Qashqai oli aivan liian herkkä ja tulinen sietämään hänen arvuuttelujaan, mitä haastavampiin liikkeisiin tuli, ja tamma tuskin pitäisi pelkkiä siirtymisiä mielekkäänä treeninä. Lucy nielaisi ja vilkaisi Paulusta kuin mies tietäisi vastauksen kaikkeen. Hän ei kuitenkaan muodostanut kysymystä ääneen, vaan päätti koettaa, miten pitkälle tamma antaisi hänen yrittää ja erehtyä, ennenkö se löisi liinat kiinni ja muuttuisi haluttomaksi ratsastettavaksi. Kai hän voisi siinä kohtaa palata takaisin perusteisiin ja houkutella kilparatsun rennoksi, ennenkö veisi sen talliin. Ainakin tulinen tamma olisi päässyt jaloittelemaan. Ajatuksen rohkaisemana hän siirsi hevosen käyntiin ja alkoi koota koko lihaksikasta hevosta, käyden jo mielessään läpi avotaivutusta. Kyllä hän saisi tamman taipumaan sen verran rauhallisessa askellajissa. Pakko kai hänen olisi, tai hän olisi tyystin väärän ratsun selässä.
Zoe palasi valkoisen irlantilaisen kanssa maneesiin ilme synkkänä ja oikeaa jalkaansa suosien, sillä valkean jätin lapiomainen kavio oli käynyt turhan lähellä hänen varpaitaan. Ratsuttaja käänsi nuoren orin suoraan maneesin kulmaan eikä edes yrittänyt selkään tasamaalla, sillä Slips vaikutti paljon kiinnostuneemmalta maneesin tammoista kuin hänen käskyistään seistä aloillaan. Hän heilautti itsensä satulaan notkeasti, haki jalustimet jalkaansa ja ajoi väsymystä edes etäisesti muistuttavat ajatukset pois päästään.

Lissabon jatkoi hapanta kyräilyä ja takapään nakkelua, etäisesti ihmisen suuntaan sinnikkäästi melkein koko juoksutusajan ja muistutti Paulusta epämiellyttävästi Papillonista. Edes Nimbus ei ollut aivan selväpäinen tamma. Kun punaruunikko suostui tekemään siirtymiset ilman näyttäviä protesteja, mies lopetti ja vei sen kävelykoneeseen. Viihtyköön siellä. Hän auttoi paljon mieluummin Lucya ja haki miestä epäluuloisesti mulkoilevan, tummanpunaruunikon täysiverisen sisään valmisteltavaksi. Lissabonin kävellessä mies riisui Chovelta loimen ja harjasi hevosen huolella läpi, kävi vaihtamassa toisen ruunikon kävelysuunnan ja varusti sitten Choven sen ruskein koulutaminein olettaen, että Lucy suosisi niitä. Hän siirsi Lissabonin karsinaan ja otti sitten täysiverisen mukaansa maneesiin, missä voisi kävelyttää sitä maasta, kunnes Lucy olisi valmis vaihtamaan hevosia.

Zoe kiitteli valmentajien työpanosta jokaisen onnistuneen siirtymisen jälkeen, sillä vaikka Slips roikkui etupainoisena ohjalla, ainakin ori hidasti pyynnöstä ja peruuttikin, kun hän sitä pariin kertaan vaati. Ori liikkui vahvaan tapaansa eikä päästänyt häntä vähällä, mutta ainakaan hän ei joutunut vain takertumaan satulaan ja toivomaan, ettei hevonen törmäisi kehenkään. Valkea jätti tarjosi laukkaa parissa ravisiirtymisessä, mutta pudotti vain muutaman askeleen jälkeen energiseen raviin, kun hän istui liikettä vastaan, mistä hyvästä nuori ori sai reilusti taputuksia. Kaartuva, lihaksikas kaula kannatteli päätä turhan matalalla hänen makuunsa, mutta muutama nyppäys ohjasta sai orin irrottamaan ainakin hetkeksi kuolaimesta. Ehkä tällä hevosella olisi vielä toivoa. Nyt kun saisi painoa takaosalle, hän voisi olla suorastaan tyytyväinen nuoreen, raisuun oriin.
Lucy säilytti lähes koomisen etäisyyden Slipsiin, sillä kaikkein viimeiseksi halusi päästää Qashqain potkaisemaan Fairchildien suurta lupausta. Hän ei saisi koskaan kuulla loppua siitä. Tamma luimi ja viuhtoi hännällään kun hänen istuntansa sanoi yhtä ja jalat toista, mutta Q ei viskannut häntä maneesin seinän koristeeksi, joten kaipa se oli laskettava voitoksi. Nainen ei kuitenkaan aikonut koetella onneaan avotaivutusten kanssa ravissa, vaan palasi tuttuun ja turvalliseen volttityöskentelyyn, siivittäen sitä siirtymisillä, joita vaati lähes joka kolmannella askeleella. Siirtymisten nopea tahti tuntui olevan ainoa asia, joka sai Q'n sietämään moista ala-arvoista työskentelyä, joten hän teki parhaansa tarjotakseen haasteita ainoalla tavalla, jonka osasi riittävän hyvin, jotta tamma voisi nauttia työskentelystä. Usean onnistuneen laukannoston jälkeen suoraan peruutuksesta Lucy antoi hevosen laukata pari kierrosta reippaampaan tahtiin, sillä kuuma ratsu oli ansainnut sen. Hän taputti hevosen kaulaa, vilkaisi maneesiin saapuvaa Chovea ja Paulusta, ja tukahdutti päätään nostavan pelon. Hän oli pärjännyt tähänkin asti toinen toistaan hienompien kilparatsujen selässä. Chovessa ei olisi mitään sen kamalampaa, vaikka lukuisat muistikuvat tammasta päättyivät ratsastajan hallinnasta ryöstäytymiseen. Lucy hoiti loppuverryttelyn Qashqain kanssa huolella, ennenkö laskeutui selästä lähestyäkseen Paulusta.
"Viitsitkö kävellä sen kanssa vielä hetken?" Hän kysyi varsin nöyrä ilme kasvoillaan. Hän ei halunnut lykätä tamman kävelytystä miehen harteille, mutta Chove tuskin nauttisi, jos joutuisi kiertämään talutettuna ympäri maneesia vielä pitkään, eikä hän halunnut tamman käyvän turhilla kierroksilla jo ennen kuin hän pääsisi selkään.

"Tietenkin", Paulus vastasi ja piteli Qashqaita kuolaimesta käsivarrenmitan päässä ja Chovea toisen käsivarren päässä ylpeiden, dominoivien tammojen kyräillessä toisiaan korvat luimussa. Hän irrotti täysiverisestä, kun Lucy oli turvallisesti selässä ja kiiruhti kauemmas pää pystyssä liikkuvan esteratsun kanssa. Hän piti huolellisesti silmällä muiden ratsukoiden liikeratoja kävelyttäessään hevosta kierros kierroksen jälkeen maneesissa. Kun se olisi kävellyt tarpeeksi, hän hoitaisi sen ja hakisi vielä Nelsonin juoksutukseen. Sitten hän voisi keskittyä vain helpottamaan Lucyn iltaa.

Lucy hymyili kiitollisena. Miehestä oli aina niin paljon apua, ettei hän tiennyt, miten olisi pärjännyt ilman Paulusta. Hän nousi täysiverisen selkään yrittäen haudata epävarmuutensa jonnekin mielensä pimeimpiin sokkeloihin, mutta muistikuvat horisonttiin katoavasta tammasta eivät haihtuneet hetkessä. Chove oli varmasti oppinut paljon niistä ajoista kuin millaisena hän tamman muisti yhteisiltä maastolenkeiltä Effie selässään. Olihan tamma alkanut kilpaillakin, eikä kilpahevonen voisi retuuttaa ratsastajiaan miten sattuu, tai niin hän ainakin toivoi, kun kannusti täysiverisen liikkeelle. Chove liikkui lentävällä tyylillään eikä vaatinut kahta kehoitusta kulkea eteenpäin, mutta Lucy totesi nopeasti, että pidätteiden läpisaaminen vaati enemmän. Hän keskittyi työstämään tammaa volteilla, lisäten joukkoon mahdollisimman monta pysäytystä ja peruutusta, vaikka moinen saikin täysiverisen heittelemään päätään ja kaluamaan kuolainta, kun tamma olisi mieluummin kulkenut eteenpäin vauhdilla. Hän siirsi täysiverisen raviin koettaen keventää mahdollisimman tasaisesti ja tasapainoisesti hevosen selässä, mutta tammasta jokaisella askeleella väreilevä voima sai hänet jännittämään polviaan vasten satulan siipiä. Hänen täytyisi rentoutua, tai tamma ainakin veisi häntä mielensä mukaan, sillä Chove oli älykäs, ylpeä hevonen, joka otti johtajan aseman pienimmänkin tilaisuuden tarjoutuessa. Lucy käänsi hevosen kauas jymisten laukkaavasta Slippersistä, jotta tamma ei innostuisi lähtemään perään ja keskittyi ratsastamaan huolellisia siirtymisiä, niin paljon kuin ne tuntuivat älykästä hevosta harmittavankin. Hän halusi tamman kuuntelevan pidätteitä ennen kuin hän edes yrittäisi laukkatyöskentelyä, sillä jos hän menettäisi tamman hallinnan, olisi se pian Slipsin kyljessä ja heillä olisi kaksi valloillaan ryntäilevää ratsua maneesissa. Puhumattakaan siitä, miten Zoe murhaisi hänet yön pimeydessä sänkyynsä.

Paulus lähti ruunivoikon kanssa tallin puolelle ja palasi parinkymmenen minuutin kuluttua ruunikko Nelson vanavedessään. Ruuna oli jännittynyt, ja mies alistui kohtaloonsa sen säpsähdellessä ja singotessa liinan päässä pää taivaissa ja silmät kierien. Joulupyhät menettivät ihanuutensa hevosalalla. Mies katseli Lucyn ja SS:n suorituksia ruunan ravatessa hänen ympärillään haudaten haikean äänen, joka toivoi hänen pystyvän samaan.

Zoella oli kädet täynnä töitä Slippersin kanssa, mutta nainen piti ihailtavasti hevosen hallinnassaan, vaikka ori väreilikin energiaa ja laukkasi massiivisin loikin, työntäen ohjaa vastaan koko lihaksikkaan takaosansa voimilla. Nainen istui liikettä vastaan, teki jatkuvia pidätteitä ja antoi hevoselle muuta mietittävää kuin kiihdytysyritykset, ja se tuntui toimivan, sillä Slips ei kertaakaan kiihdyttänyt harjoituslaukkansa tahtia. Nainen käänsi hevosta ympyröille ja suurille volteille, ratsasti hetken kahdeksikkoa ravin kautta laukkaa vaihtaen ja kehui oria, kun se myötäsi rehdisti niskastaan ja keveni edestä. Valkoisesta jätistä oli kasvanut kelpo ratsu sillä aikaa kun hän oli katsellut muualle, se hänen oli myönnettävä. Ehkä Jamie tiesi mitä teki, vaikka vaikuttikin vain villitsevän hevosten riehumista läsnäolollaan. Lucy uskaltautui nostamaan Choven kanssa laukan vasta kun Slips oli siirtynyt lennokkaaseen raviin, eikä silloinkaan suostunut laskemaan tammaa suoralle uralle laukassa. Hän pyöri pääty-ympyrällä tamma vauhdikkaasti laukaten ja muutaman pukin ilmoille singoten, kun hän pidätti liian tiheään tahtiin tai istui liian raskaasti vastaan. Tamma halusi liikkua eteen, eikä hän onnistunut työllistämään nuorta tammaa riittävän tehokkaasti muilla tehtävillä, jotta Chove olisi unohtanut halunsa mennä lujaa. Nainen pidätti ratsun raviin ennen kuin jatkoi uralla, joutui kääntymään voltille kun tamma nosti laukan omin lupinensa kulmassa ja jatkoi seuraavat sivut pohkeenväistöjen siivittämänä. Hevonen tuntui kuumalta hänen allaan ja reagoi herkästi kaikkeen, mitä hän selässä teki, mutta hän ei luottanut tarpeeksi tammaan (tai itseensä) jotta olisi antanut hevosen laukata kierroksen tai pari. Turvallisempaa pitää laukat ympyrän tai parin pituisina pätkinä, niin hän ei vahingossakaan tarjoilisi Corinnen silmäterälle mahdollisuutta ryöstää.

Mies lopetti Nelsonin kanssa hevosen käytyä askellajit läpi useampaan kertaan, vei sen kävelykoneeseen ja lähti metsästämään Rainia sateen kastelemalta laitumelta, jotta voisi siistiä mammutin Lucya varten.

Zoe tarjosi energiselle orille hetken taukoa työnteosta kävelemällä ympäri maneesia, ja vastoin naisen odotuksia ori jopa pysyi käynnissä koko hengähdystauon ajan. Hän pyöritteli muutaman kerran harteitaan ja naksautti niskansa, tuntien hartioillaan Mokon pidättelemisen tuoman lihasjännityksen. No, mitäpä kuuma suihku ja kunnon lepo ei korjaisi. Hän jatkoi Slipsin työstämistä ravissa, vaatien nuorelta orilta huolellisuutta ja tarkkaavaisuutta, vaikka ne jättiläisen vahvuuksiin eivät kuuluneetkaan. Ei voinut kehittyä, ellei mennyt mukavuusalueidensa ulkopuolelle, joten hän raahasi hevosen mukanaan kouluratsastuksen ihmeelliseen maailmaan. Lucy sen sijaan koetti yhdistää omia ja Choven mukavuusalueita, jotta molemmat voisivat olla tyytyväisiä ratsastukseen. Choven korkealla kannattelemasta päästä päätellen se oli turha toive, sillä täysiverinen oli kaikkea muuta kuin rento vielä siinäkin vaiheessa, kun hän siirtyi loppuverryttelyyn. Ehkä häntä ei vain ollut luotu hienon, nuoren kilparatsun alun selkään. Ylpeä tamma vaati ratsastajaltaan paljon, eikä hänestä ollut vastaamaan vaatimuksiin, kun hän joutui alati tukahduttamaan epävarmuutta ja epäluuloisuutta tammaa kohtaan. Lucy näytti varsin helpottuneelta jalkautuessaan kauniin täysiverisen selästä ja lähtiessään tamman kanssa tallia kohden. Hän oli selvinnyt hengissä, hevonen oli yhtenä kappaleena ja saanut liikkua edes hiukan ulkoilun lisäksi, joten kai tämä oli merkattava voittona päiväkirjaan.

"Miten meni?" Paulus kysyi huomatessaan Lucyn saapuvan tallin puolelle. Hän oli parhaillaan tuomassa varustettua Rainia kohti maneesin sisäänkäyntiä lähinnä vetäen tinkeriä perässään.
"Haluatko hengähdystauon?"

"Maybe saa pitää hyvänään", hän vastasi helpottunut hymy huulillaan. Hän oli selvinnyt ja nyt ei tarvitsisi kuin riisua Chovelta varusteet, ja tamma olisi poissa hänen käsistään, ainakin hetkeksi. Ylpeä tamma tanssahteli karsinaansa kohti pää korkealla odottelematta turhia, oliko hän suuntaamassa sinne vai ei.
"Käyn juomassa vähän vettä, mutta voit jättää Rainin nuokkumaan pesukarsinaan. Ei sinun tarvitse sen kanssa kävellä", hän sanoi ohjatessaan Chovea kohti tamman karsinaa. Tamman saisi riisuttua varusteista reippaasti, sillä uljas hevonen ei turhia perustaisi rapsutustuokioista.

"Ei kävely ole ongelma. Se nopeuttaa työtäsi. Ehkä voimme viedä Miun jälkeen Ivoryn ja Nimbuksen maastoon", Paulus ehdotti ja katsahti takanaan jäpöttövää mammuttia, joka näytti tulevan aivan eri maailmasta kuin sorjajalkainen, kiihkeä täysiverinen Lucyn käsissä.

"Jos olet aivan varma", Lucy vastasi, hymyili pehmeästi ja sujautti tamman karsinaansa voidakseen purkaa hevosen varusteista. Hän liikkui ripeästi täysiverisen ympärillä, sukaisi hevosen harjalla läpi ja tarkisti jalat, ennenkö jätti hevosen karsinaan seisomaan. Vaikka tamma ei ollutkaan hionnut kevyen liikutuksen aikana, ei hän halunnut ottaa riskiä siitä, että nopea siirtyminen kylmään ilmaan saisi hevosen sairastamaan. Nainen suuntasi käymään yläkerran vessassa, joi lasillisen vettä keittiönurkkauksessa ja järsi myslipatukan matkallaan maneesiin. Se kelvatkoot lounaasta ja päivällisestä, kunnes hän ehtisi kotiin. Nainen huokaisi kohottaessaan kypärän jälleen päähänsä, nappasi pitkän kouluraipan mukaansa ja harppoi Rainin luokse toivoen, että hän jaksaisi vielä Miun kanssa. Ori vaati huolellisuutta, eikä hän pystyisi siihen, jos jokainen raaja roikkuisi hyödyttömänä sivulla.
"Jätin Choven karsinaan", hän tajusi sanoa sujauttaessaan jalustimen jalkaansa ja ponnistaessaan leveän kylmäverisen selkään. Rain oli kasvattanut järkyttävän talvikarvan huolellisesta loimittamisesta huolimatta, eikä hän ihmettelisi, vaikka ruuna olisi onnistunut jo hikeentymään satulan alta pelkästä kävelemisestä. Pitäisi puhua Bethanylle ruunan klippaamisesta.

"Älä huolehdi, minä hoidan hevoset", Paulus sanoi pitäen vastakkaisesta jalustimesta Lucyn noustessa selkään, tarkasti vyön kireyden ja taputti naisen reittä, ennen kuin lähti harppomaan talliin. Hän hoitaisi talliryhmänsä päivätallin, varustaisi välissä Miun ja veisi sitten takitetut hevoset vielä nauttimaan ulkoilmasta ennen iltatallia.

"En huolehdi", Lucy vakuutti hymyillen. Ei hänen tarvinnut huolehtia, kun Paulus oli apuna. Mies pitäisi huolta hevosista vaikka taivas putoaisi niskaan, joten hän saattoi keskittyä hyvillä mielin ratsastamiseen, kun kaikki saisivat edelleen sapuskansa ajallaan. Rain oli oma uninen itsensä, ja vaati useamman napautuksen raipasta, ennenkö heräsi liikkumaan edes oikeassa askellajissa. Nainen oli ajatellut, että Rainin ratsastaminen olisi tervetullut tauko kilpahevosten keskellä, mutta ruunan saaminen liikkeelle tuntui vähintään yhtä raskaalta kuin Qashqain tukeminen pohkeenväistöjen läpi tai Choven kanssa siirtymisten harjoittelu. Siinä vaiheessa kun Rain vihdoin nosti laukan käynnistä ilman hidastelua ja kantoi itsensä ryhdikkäänä siirtymisten halki, hänen vatsalihaksensa huusivat armoa. Nainen päätyi ristimään jalustimet ruunan kaulalle loppuverryttelyn ajaksi, sillä nilkat tuntuivat lukittuneen taittuneeseen asentoon. Hän pyöritteli nilkkojaan ja ratsasti loppuravit varpaat maneesin pohjaa kohti osoittaen, mutta se annettakoon hänelle anteeksi. Ei kukaan edes huomaisi moista, kun hänen allaan oli kylmäverinen, joka näytti yhtä karvaiselta kuin keritsemistä odottava lammas. Polvet olivat pettää alta, kun hän lopulta laskeutui ruunan selästä ja hoiperteli tallia kohden, ravistellen lihaksia, joissa pitkä, lähes tauoton monen tunnin ratsastaminen tuntui. Nyt kelpaisi suklaa.

"Minä otan sen", käytävällä vastaan tuleva Paulus sanoi ja tarttui Rainin ohjiin. Miu odotti suittuna ja suojitettuna karsinassaan, satula ja suitset telineellä karsinanovessa.
"Oleskelutilan jääkaapissa on sinulle mikrokeitto, käy syömässä se", mies patisti ja nyökkäsi kohti portaikkoa.

Lucy ei edes yrittänyt väittää vastaan, sillä halusi vain istua alas ja nostaa jalkansa korkeammalle hetkeksi, jotta jaksaisi päivän loppuun. Olihan hän tottunut ratsastamaan, välillä paljonkin päivän aikana, mutta oli eri asia käydä pari kolme kertaa maastossa kuin ratsastaa neljä hevosta kunnialla koulutreenin läpi. Miu ei saisi tänään arvoistaan liikutusta, mutta vanha herrasmies oli aivan liian hyvätapainen pudottaakseen hänet maneesin pölyyn, vaikka hän ratsastaisikin tavallista huolimattomammin.
"Olet kultainen", nainen julisti puhdasta kiitollisuutta äänessään ja kurkotti painamaan suukon miehen huulille, ennenkö lähti kiipeämään loputtoman pitkältä tuntuvaa portaikkoa ylös. Hän harkitsi keiton syömistä kylmänä, jotta pääsisi nopeammin istumaan, mutta lykkäsi lopulta sapuskan mikroon, odotti kärsimättömänä tasoon nojaillen tuttua merkkiääntä ja suuntasi sen jälkeen sohvan ääreen. Hän potkaisi kengät jalastaan ja nosti kirjavien sukkien peittämät jalat viereensä sohvalle. Nainen ahmi keiton ennätysvauhdilla, hylkäsi tyhjän purnukan hetkeksi pöydälle ja kääntyi makoilemaan sohvan istuinosalla jalat selkänojan yli heitettynä. Hän huokaisi nautinnosta, kun väsymyksen tunne katosi nopeasti jalkojen ollessa ylhäällä ja sulki silmänsä helpottuneena. Enää Miu ja oma kultainen Ivory, ja sitten hän pääsisi kotiin eikä joutuisi enää olemaan jaloillaan yhtään tämän päivän puolella. Se jos mikä antoi ajatuksena riittämiin voimaa, jotta hän heilautti jalkansa alas sohvalle, nousi istumaan ja kiskoi ratsastussaappaat takaisin jalkaansa. Ei kun vaan satulaan, niin tämä päivä olisi nopeammin ohi.
"Terve vanha poika", hän tervehti mustaa täysiveristä lämmöllä, kun livahti orin karsinaan. Ihana, kiltti Miu hamusi hänen kämmentään joko tervehdyksenä tai herkkuja etsien, mutta niin tai näin, moinen ele sai hymyn huulille. Nainen nosti satulan täysiverisen puhtaaseen selkään, kiristi lempeästi vyön ja tarjosi kuolaimia kämmeneltään orille, joka otti ne vastaan kiltisti. Lucy suuntasi maneesiin orin kanssa yrittäen kovasti keksiä jotakin Miun tasoista työtä, joka ei vaatisi häneltä täyttä panosta. Sääli, ettei Miun kanssa voinut koskaan laiskotella, jos orin halusi kulkevan oikeinpäin ja nauttivan liikutuksesta. Niin upea kuin täysiverinen olikin, ei se ollut ratsastuskoulun automaatiksi oppinut poni, joka tekisi kaiken itsekseen ratsastajan vain matkustaessa selässä.

Joskus mies kadehti Effien valokuvamuistia ja neuroottista organisointikykyä, sillä hän joutui tihrustamaan ruttuista listaa, ettei unohtanut osaa askareistaan. Kaikki heidän hevosensa olivat saaneet ruokansa, Lucy myös, Miu oli valmis, Rain oli pesulla ja kun turrikka kuivattelisi karsinassa, hän loimittaisi ja tarhaisi muut hevoset. Sitten hän voisi hakea Nimbuksen ja Ivoryn sisään.

Lucy yritti unohtaa uupumuksen, jota tunsi kaikissa lihaksissaan, mutta se oli vaikeaa kun pelkkä keventäminen Miun lennokkaassa ravissa sai reidet huutamaan vastalauseita. Hän päätyi nopeasti suosimaan huolellista käyntityöskentelyä, laittaen orin taipumaan niin avotaivutukseen kuin sulkutaivutukseen ja kokosi käyntiä ennen kuin laski hevosen kulkemaan keskikäynnissä. Ei sekään ollut helppoa tai kevyttä, mutta ainakaan hän ei vahingossa potkinut orin herkkiä kylkiä, kun tasapaino horjui suuressa raviaskeleessa. Nainen työsti laukannostoja ja lopulta antoi orin vain laukata suurella kahdeksikolla lentävän vaihdon kera pitkässä, matalassa muodossa. Miu pärski tyytyväisenä venytellessään kaulaansa, joten kaipa tämä oli riittävän hyvin tälle päivälle. Ori oli kuitenkin ollut perjantaina ratsuttajan työstettävänä, joten kevyempi treeni oli varmasti ihan sallittu. He palasivat talliin hikisinä mutta tyytyväisinä, ja Lucy olisi voinut halata Miuta siitä hyvästä, ettei ori ollut tympääntynyt yksitoikkoiseen, pikkutarkkaan käyntityöskentelyyn, joka oli värittänyt heidän tämänpäiväistä ratsastuskertaansa niin vahvasti. Nainen riisui orin varusteet, pyyhkäisi kyljet märällä sienellä ja heitti ohuen loimen orin selkään ennenkö suunnisti oman ruunansa luo. Hän unelmoi jo rauhallisesta, hidastempoisesta maastolenkistä ilman jalustimia (tai vaikka ilman satulaa, pelkkä ajatuskin polvituista sai reidet valittamaan) ja omasta sängystä, jolle voisi kaatua heti, kun oma rakas ruuna olisi hoidettu tältä päivältä.

Paulus oli hengästynyt, kun pääsi vihdoin hoitamaan Nimbusta. Hän oli juoksuttanut hevosia tarhaan, pinkonut tallille hakemaan seuraavia, nakellut loimia niskaan ja siivonnut jälkiään. Nyt heidän hevoslaumansa oli vihdoin siellä, missä piti, iltaruoat olivat valmiina ja talli kohtuullisen siisti. Mies taputti käsivarret kivistäen Nimbuksen pehmoista, pörheää kaulaa, suki kärpäskimon läpi harjalla jaksamatta perehtyä kimojen loputtomiin läntteihin ja nosti satulan sen selkään. Hetken kuluttua hän talutti suitsitun tamman tallipihalle Lucya tähyillen, kapusi satulaan ja taputti rauhoittavasti pimeään pörisevän hevosen kaulaa.

Lucy harjasi Ivorya uupuneena mutta onnellisena. Nöyrä ruuna töni häntä kevyesti turvallaan ja hamusi pehmein huulin takin hihansuuta höristen. Hän hymyili silittäessään hetken ruunan otsaa, ennenkö jatkoi puhdistamaan jokaisen kengitetyn kavion metallisen koukun kera. Hän päätyi jättämään satulan varustehuoneelle ja suitsitti hevosen ripeästi, jotta Paulus ei joutuisi odottamaan häntä. Nainen talutti hevosen tallipihalle, kiipesi korokkeelta selkään ja asettui mukavasti ruunan lihaksikkaassa selässä. Hevonen hörisi tervehdykseksi tammakaverilleen ja Lucy kannusti Ivoryn liikkeelle hymyillen uupuneena mutta tyytyväisenä miehelle.
"Pysytäänkö pienemmillä poluilla?" Hän ehdotti. Autotien lähellä ratsastaminen vaatisi keskittymistä, eikä hän millään jaksaisi miettiä, mitä jokaisen mutkan takaa paljastuisi - tai kuka lähestyisi auton kanssa katsellen arvioivasti tallityöntekijöitä.

"Joo, toki", Paulus vastasi peittäen oman väsymyksensä ja kannusti Nimbuksen kohti tallialueen pohjoispuolen metsäpolkuja. He voisivat mennä kävelemään nummille tai vain kiertää tallialueen metsäpolkujen kautta.
"Miten Miun kanssa meni?" hän kysyi olkansa yli ja rauhoitti säpsähtävää ja jännittynein askelin hiipivää Nimbusta.

Lucy kiitteli onneaan Ivoryn tasaisuudesta, kun ruuna tallusti eteenpäin säpsymättä turhia. Hän kietoi toisen kätensä valkeaan harjaan siltä varalta että hevonen kompuroisi, mutta saattoi muutoin istua selässä varsin surkeassa ryhdissä. Ivory ei tuomitsisi lysyyn painuvaa ryhtiä, maata kohti osoittavia varpaita ja ruunan kaulaa vasten lepääviä nyrkkejä.
"Ihan hyvin. Se oli oma kultainen itsensä eikä kyllästynyt, vaikka teimmekin lähinnä tylsää pikkutarkkaa käyntityöskentelyä", Lucy kertoi lämpöä äänessään. Hän silitteli hellästi oman ruunansa kaulaa sanattomana pahoitteluna siitä, ettei tänään jaksaisi ratsastaa hevosen jokaista askelta ja tukea sitä joka hetki.

"Hyvä juttu", mies sanoi ja kannusti epäröivää tammaa metsän pimeyteen. Tutut, äänet syövät polut löytyisivät ilman lamppujakin, ja Paulus tunsi ajatustensa harhailevan ja muuttuvan utuisiksi kuin hän liikkuisi autopilotilla, tarrautuen hevoseen sen säikkyessä ja kannustaen sitä eteen sen empiessä.

Lucy nautti Ivoryn selän lämmöstä, joka tuntui hellivän väsyneitä lihaksia. Hän mukaili vaivattomasti ruunan käyntiä, otti tiukemmin kiinni harjasta hevosen kompuroidessa ja nautti ympäröivästä pimeydestä, johon silmät tottuivat nopeasti. Tämä oli ehkä paras mahdollinen päätös kiireiselle, raskaalle päivälle, eikä hän halunnut edes yrittää viritellä turhaa keskustelua. Oli parempi vain nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta. Puhua ehtisi myöhemminkin, kun he eivät olisi uupumuksesta tuupertumaisillaan. Miesparalla oli varmasti ollut kädet täynnä töitä koko päivän tallin puolella, kun hän oli ratsastanut hevosia.

Nimbus otti ritolat vielä muutamaan otteeseen metsäpolun aikana, löi Paulusta niskallaan kasvoihin ja heitti miehen selästään, kun he siirtyivät metsäpolulta tallitien vieressä kulkevalle hiekkapolulle ja jokin liikkui pensaikossa. Vatsalleen upottavaan kasvillisuuteen läiskähtävä mies piteli tiukasti ohjista, mikä pysäytti tamman äkkilähdöt ilkeään nytkäykseen, ja kampesi ylös suolta tuoksahtavaa, mustaa vettä valuen. Hän pyyhkäisi nenästään valuvan veren kämmenselkäänsä ja päätti taluttaa hermostuneen hevosen tallille kengät litsahdellen.

Lucy jännittyi selässä ja pysäytti Ivoryn, kun Nimbus hätäili jotakin. Ruuna kiirehti huolestuneena ystävän perään kun hän salli hevosen lähteä liikkeelle ja naisen huolestunut katse ei jättänyt ojasta könyävää miestä, vaikka hän ei mitään sanonutkaan. Paulus ei arvostaisi murehtimista, joten oli parempi keskittyä muuhun. Ainakin mies näytti pystyvän kävelemään tammansa rinnalla. Ivory asteli rauhallisena polkua pitkin, mistä hän oli kiitollinen. Hän ei uskonut, että jaksaisi kävellä hevosensa rinnalla, joten tänään Ivory joutuisi kantamaan häntä selässään kuin kuollutta painoa.
"Kai voidaan mennä kotiin tämän jälkeen?" Hän kysyi. Hän tiesi oman ohjelmansa, mutta Pauluksen vannoutuneesta työmoraalista ei aina saattanut mennä takuuseen. Ajatuskin iltatallia varten palaamisesta uuvutti, mutta työ oli työtä. Hän ehtisi leätä hetken kotona ennen iltatallia, joten kyllä hän pärjäisi.

"Sinä menet", Paulus vastasi olkansa yli taluttaessaan Nimbuksen talliin. Hän hoitaisi tammansa ja lähtisi suihkuun. Kun hänellä olisi kuivat vaatteet ja ruokaa, hän voisi palata tekemään joulunaikana kertyneitä töitä ja iltatallin.
"Minä teen iltatallin."

"En halua", nainen vastusti vaikka mikään ei kuulostanutkaan paremmalta kuin omaan sänkyyn kaatuminen. Pentukin odottaisi häntä siellä. Voi raukkaparka, toivottavasti se oli saanut ruokansa kuten hän oli pyytänyt ne antamaan. Mutta ei Paulus voisi tehdä hänen iltatalliaan, kun oli jo tehnyt päivätallinkin.
"Minä tulen tekemään iltatallin. Tarvitsen vain hetken lepoa ja olen kuin uusi", hän vakuutti kenties enemmän itselleen. Kyllä hän jaksaisi. Ei tämä ollut ensimmäinen eikä viimeinen raskas työpäivä.

"Et muuten tule", mies totesi jyrkästi kantaessaan Nimbuksen varusteita satulahuoneeseen.

Lucy huokaisi riisuessaan suojat ja suitset ruunaltaan. Tuota äänensävyä vastaan oli turha tapella. Paulus ei antaisi periksi, joten hänen oli parempi niellä tappionsa jo tässä kohtaa. Ainakin siihen asti että Effie jyrähtäisi heidän jatkuvasti vaihtelevista tallivuoroistaan, jotka varmasti aiheuttivat harmaita hiuksia palkkoja laskeville. Lucy heitti loimen Ivoryn selkään ja lähti viemään nöyrää ruunaansa ulos, jotta hevonen voisi nauttia vapaudestaan raittiissa ilmassa vielä hetken. Hän palasi talliin vielä siksi hetkeksi, et saattoi hakea Ivoryn rikkinäisen riimun. Hän korjaisi soljen kotona jonakin iltana kun olisi virkeämmällä päällä.

Paulus myhäili tyytyväisenä, kun talsi naisen vierellä kotia kohti. Effie ei arvostanut hänen puuhiaan, mutta Pauluksen ylimääräiset vuorot harvemmin aiheuttivat paperityötä, sillä mies kirjasi ne edelleen Lucyn nimissä. Hän olisi kääräissyt käsivartensa naisen harteille, mutta oli märkä ja likainen.

Lucya miehen märät vaatteet eivät haitanneet, vaan nainen astui lähemmäs ja painautui vasten miehen kylkeä kietaisten kätensä miehen selän taakse. Tässä oli hyvä. Mitä siitä, jos tallipäivän muutoinkin sotkemat vaatteet kastuisivat? Hän heittäisi ne pesuun joka tapauksessa.
"Opetat minut aivan liian hyvään", nainen hymisi vain puoliksi vitsillä. Mies teki aina niin paljon hänen vuokseen. Paulus oli helposti parasta, mitä hänelle oli koskaan tapahtunut.

"Opettaisinkin", Paulus huokasi ja painoi suukon naisen päälaelle, kun talutti tämän sisälle jokseenkin vetoisaan lämpöön, missä heitä odotti tunnollisesti käytetty matto sanomalehtiä ja touhukas pikkuystävä. Mies katsahti Lucya merkitsevästi, kuoriutui matkalla vaatteistaan ja katosi suihkuun.

"Opetat", Lucy vastasi vailla pienintäkään epävarmuutta. Hän hymyili lämpimästi pennulle, joka touhotti tervehtimään saapuvia työntekijöitä. Nainen kumartui ottamaan vastaan pennun ilolla jaetut suukot ja kaappasi pilkullisen pikkukoiran syliinsä. Jättimäiset tassut näyttivät koomisilta pienellä pennulla, mutta Lucy vain hymyili saadessaan koko naaman täydeltä kuolaa kantaessaan pentua kohti sänkyään. Nyt mentäisiin nukkumaan, ja pentu saisi luvan nukkua hänen vierellään, kun Paulus kerran meinasi palata vielä töihin. Nainen jaksoi juuri ja juuri riisua likaiset tallivaatteensa ja kiskoa päälle pyjamat, ja oli todennäköisesti syvässä unessa heti kun pää kosketti pehmeää tyynyä. Edes pennun äherrys sen etsiessä hyvää nukkumapaikkaa hänen kainalostaan ei riittänyt havahduttamaan häntä. Pentu käpertyi tyytyväisesti kerälle annettuaan vielä muutaman suukon nukkuvalle naiselle ja Lucy kietoi kätensä täplikkään kerän ympärille unissaan.

Mies raotti naisen ovea ollessaan lähdössä, mutta nähdessään tämän nukkuvan, hiipi tyytyväisenä tiehensä. Lucy ansaitsi lepoa raadettuaan koko päivän, ja Pauluskin koki ansaitsevansa palkkion laahustaessaan iltatallista kymmenen jälkeen. Niinpä mies kiskaisi päälleen Effieltä saadun pöllöpyjaman - mikä sitä naista vaivasi? - ja kömpi Lucyn viereen.