Ripaus itseluottamusta

UUSI TALLITYÖNTEKIJÄ

Lucy oli pitkään vastustanut Bethanyn ideaa lähteä kaupungille juhlimaan, mutta lopulta taipunut, kun serkku oli vedonnut ties mihin. Lucy oli etsinyt muutamien mekkojensa joukosta sopivalta näyttävän mustan, yksinkertaisen mekon ja astellut Bethanyn perässä autolle, miettien, oliko tämä sittenkään niin hyvä idea. Bethanyn pirteys sai hymyn nousemaan Lucynkin huulille. Serkku oli selkeästi tavallistakin huomaavaisempi. Ehkä tallilla sattunut välikohtaus painoi Bethanynkin mieltä.
Tuskin tuntia myöhemmin Lucy oli todennut, ettei kestänyt enää kauempaa yhä juopuneempien opiskelijoiden seassa. Hän yritti löytää Bethanyn, mutta luovutti lopulta, kun kukaan ei ollut nähnyt serkkua hetkeen. Lucy livahti ulos täyteen tungetusta suuresta asunnosta ja hengitti raikasta yöilmaa. Ainakaan ei satanut. Se oli jo jotakin. Tyttö kietoi takkiaan tiukemmin ympärilleen lähtiessään kävelemään katua pitkin korkokengillään. Hän tajusi vasta kadunkulmassa unohtaneensa puhelimensa Bethanyn autoon. Hän ei voisi soittaa taksia, vaan joutuisi etsimään yhden. Se olisi helpommin sanottu kuin tehty. Huokaisten tyttö jatkoi matkaansa, tietämättä lainkaan minnepäin oikeastaan kulki.

Tähän aikaan yöstä vähätuloisten pääasiassa asuttama naapurusto oli autio, mikä oli hyvä asia. Ne satunnaiset kulkijat, joita hämärästä ilmestyi olivat joko ympäripäissään tai asialla, joka ei kestänyt päivänvaloa. Vaikka kesä alkoi näkyä luonnossa, yö oli kylmä ja katulamppujen epäluonnollisen oranssi valo sai betonisen naapuruston näyttämään torjuvalta. Jamieta se ei suinkaan haitannut, sillä hänen autonsa hyrisi lämpimänä ja antoi hänen laulaa keuhkojensa täydeltä tanssittavia hittibiisejä. Moves Like Jagger jäi kuitenkin puolitiehen, kun hän huomasi yksinäisen naisen hahmon. Mies jarrutti autoa ja veivasi ikkunaa alas lähestyessään tallin parkkipaikalta ei aivan edukseen erottuvalla, turkoosilla ja kärsineellä pikkautolla.
"Hei! Oletko kunnossa?" hän huusi reippaasti.

Lucy ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota autoon, vaan keskittynyt miettimään, missä suunnassa olisi kauppoja tai ravintoloita, joiden edestä taksin saattaisi löytää. Jamien huudahdus yllättikin tytön, joka säpsähti ja pysähtyi säikähtäneenä. Miksi häntä puhuteltiin?
"Olen kunnossa", Lucy vastasi ääni värähtäen. Hän ei ollut tottunut puhumaan näin kovalla äänellä. Hän katsoi tarkemmin autoa, miettien, miksi se näytti etäisesti tutulta. Se selvisi kuitenkin nopeasti, kun Lucy uskalsi kohottaa katseensa ja näki Jamien.
"Sinä", Lucy sanoi yllättyneenä, punastuen heti perään. Ei kaikista tyylikkäin tapa tervehtiä puolituttua tallilta. "Anteeksi", hän pahoitteli nopeasti ja painoi katseensa maahan.

Jamie kohtasi joskus tylympiäkin tervehdyksiä naisihmisiltä eikä pistänyt pahakseen, säteilli vain poikamaista energiaa ja auttoi lempeää ilkikurisuutta silmissään.
"Jamie. Minne olet menossa?" mies kysyi sitten nojaten autonsa ikkunasta ulos, hohtavan taivaansinisessä kauluspaidassa ja oranssissa, löysätyssä satiinisolmiossa. Hän oli seisauttanut sen keskelle kaistaa, mutta muita autoja ei ollut näkyvissä.
"Näytit hieman orvolta siinä aivan yksinäsi." Mies väläytti aseistariisuvan hymyn ja sukaisi latvoista kihartuvaa, tummanruskeaa tukkaa pois silmiltään. Hän luki etäisesti tutun tyttörukan kategoriaan 'rusakko ajovaloissa' ja pyrki välittämään itsestään mahdollisimman vaaratonta, ystävällistä vaikutusta.

Lucy mietti nopeasti, mitä sanoisi. Minne hän oli menossa?
"Tätini talolle", hän sanoi katse maassa. Hän harvoin viittasi asuinpaikkaansa kotinaan, sillä se talo ei ollut koskaan tuntunut kodilta. Jopa sairaala oli ollut enemmän kodinomainen kuin suuri, tyhjä talo.
"Serkkuni oli tarkoitus tarjota kyyti, mutta hän katosi paikalta", Lucy vastasi hiljaa Jamien kommenttiin. Hän uskaltautui kohottamaan katseensa hetkeksi mieheen, mutta painoi sen nopeasti takaisin maahan. Helpompi tuijotella mustien korkokenkien kärkiä kuin Jamien silmiä.

"Missä tätisi asuu? Minä voin viedä sinut", Jamie tarjoutui. Hän yritti paikallistaa tyttöraasua mielensä kartassa, mutta harvoin kiinnitti sen suurempaa huomiota tämänkaltaisiin ihmisiin, että koki sen haikeaksi.

Lucy hämmentyi Jamien tarjouksesta niin pahasti, että unohti tuijottaa kenkiään, katsoen sen sijaan miestä kuin koettaen päätellä, oliko toinen tosissaan.
"Ei sinun tarvitse", Lucy vastusti hiljaa lähinnä periaatteesta.

"Lupaan ja vannon, että en ole kirvesmurhaaja", Jamie vastasi velmusti hymyillen, "ei viemisestäsi ole vaivaa."

Lucy punastui, mutta nyökkäsi lopulta.
"Kiitos", hän sanoi astuessaan matkustajan puoleiselle ovelle. "En oikein tiedä missä olemme, mutta tätini asuu sen jäätelöbaarin, Utterly Icen, lähellä", Lucy sanoi noustuaan autoon. Hän piti katseensa käsissään, joita pyöritteli sylissään hermostuneena.

"Emmeköhän me löydä sinne", Jamie vastasi ja käänsi auton ympäri kiepaten tyhjän jalkakäytävän kautta. Pohja kirskahti sen reunaa vasten.
"Hups", hän hymysi siitä huolestumatta ottaessaa suunnan kaupungin keskustaa kohti, "mikä nimesi on?"

Lucy todella toivoi, että he löytäisivät, sillä hän ei osaisi täältä käsin neuvoa suuntaa lainkaan. Lähempänä ehkä. Hän harvoin liikkui kaupungilla, varsinkaan öisin, joten mikään paikka ei näyttänyt tutulta.
"Lucy", hän sanoi hiljaa ja vilkaisi silmäkulmastaan Jamieta, ennen kuin keskittyi jälleen tuijottamaan ulos ikkunasta kevyt puna yhä poskillaan.

"Me tunnemme jostakin, emmekö vain?" mies kysyi vilkaisten ujoa rusakkotyttöä, ennen kuin palautti katseensa tiehen. Hän oli ollut tanssimassa, kuten perjantai-iltana kuului, mutta vesiselvänä. Corinne olisi seuraavana päivänä tallilla ja Jamien oli tarkoitus ratsastaa heti aamusta, eikä hän uskaltaisi ilmestyä paikalle minään muuna kuin täysin työkykyisenä.

"Tallilta", Lucy vastasi hiljaa. "Serkkuni irlannincob Rain asuu siellä", tyttö sanoi ja vilkaisi Jamieta. Hän oli heti tunnistanut toisen, mutta siitä kiitos kuului lähinnä Bethanylle, joka puhui kilparatsastajasta joka kerta, kun he palasivat tallilta. Lucy ei yhtään ihmetellyt, vaikka kukaan tallilta ei muistaisi hänen olemassaoloaan. Hän oli mielellään huomaamaton.

"Aaah, aivan. Nyt minä sinut muistan", Jamie nyökkäili ja napautti etusormella dramaattisesti ohimoaan.
"Hauska tavata, näin virallisesti. Oletko viihtynyt tallilla?"

"Hauska tavata", Lucy toisti lähes mekaanisesti perässä. Hän mietti hetken, ennen kuin päätyi lyhyen yksinkertaiseen vastaukseen. "Olen, Rosings Park on korkeatasoinen talli." Ei hänen tarvinnut kertoa serkkunsa kanssa käytävästä kädenväännöstä tai tunteesta, että oli täysin väärässä paikassa joka kerta, kun astui hienoon tallirakennukseen.

Jamie nauroi aavistuksen ironisesti.
"Sitä se totisesti on. Kuinka kauan olet käynyt siellä? Anteeksi, reikäpää", hän väläytti tytölle lammasmaisen hymyn.

"En pitkään", Lucy vastasi, muistamatta aivan tarkalleen, milloin oli ensimmäisen kerran käynyt tallilla. Ei siitä kauaa ollut, se oli selvää. "En käy siellä kovin usein. Vain silloin kun serkkuni ei… ehdi." Mikä tosin oli viime aikoina ollut monta kertaa viikossa.

Jamie nyökkäili. Hän oli hiljentänyt musiikkia, mutta se kehräsi edelleen hänen veressään.
"Opiskeletko jotain?" hän kysyi, sillä ei viihtynyt hiljaisuudessa.

"En", Lucy vastasi. Hän ei kuitenkaan halunnut vaikuttaa töykeältä, joten pakottautui jatkamaan. "En tiedä, mitä haluaisin opiskella tai tehdä työkseni."

"Oh?" Jamie kehotti jatkamaan ja vilkaisi taas tyttöä kulmat koholla.
"Sinulla taitaa siis olla kaikki mahdollisuudet avoinna."

"Eipä oikeastaan", Lucy sanoi päätään pienesti pudistaen. "Minun papereillani ei niin vain päästä jatkamaan opintoja, rahoista puhumattakaan."

"Oh", mies vastasi ja vilkaisi tyttöä mietteliäästi. Häneen harvoin turvauduttiin, kun oli tarve elämänviisauksille tai hyville neuvoille. Miksiköhän ei.
"Käytkö siis töissä jossakin?"

"Silloin tällöin lastenvahtina", Lucy vastasi, mutta ei edelleenkään uskaltautunut katsomaan Jamien suuntaan. Tyttö lähinnä vastaili kysymyksiin, koska hyvä tapa niin vaati, mutta ei pyrkinyt kyselemään mitään vastineeksi. Vaikka Jamie ei ollutkaan yhtä kauhistuttava kuin monet muut tallilla kävijät, oli Jamie silti hiukan kauhistuttava. Ihan vähän vain. Vaan kukapa ei Lucyn mielestä olisi vähän pelottava.

"Sehän kuulostaa…Lystikkäältä", mies hymyili vinosti ja pysähtyi liikennevaloihin.

Lucy vilkaisi Jamieta, koettaen päätellä, oliko toinen tosissaan vai vinoiliko hän vain Lucyn kustannuksella.
"Siitä saa edes muutaman lantin", Lucy päätyi sen sijaan sanomaan kuin se selittäisi kaiken. Ei niillä rahoilla eläisi, mutta kyllä niillä silloin tällöin osti jotakin kivaa.

"Niinhän siitä saa. Onko se unelmatyösi?" mies kysyi velmusti hymyillen ja katsoi nyt kunnolla rusakkotyttöä, kun ei auto hyrräsi paikallaan.

Lucy kääntyi nyt kunnolla katsomaan miestä epäuskoisena. Ei kai toinen ollut tosissaan?
"Ei", hän vahvisti.

"Mikä siis on?" Jamie jatkoi vetoavasti mittaillen Lucyn kasvoja intensiivisellä katseella.

"Sen kun tietäisi", Lucy vastasi. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta. "En minä osaa mitään, mistä joku maksaisi", hän jatkoi hiljempaa. Kyllähän Lucy soitti kitaraa, mutta ei sillä itseään elättäisi, ja osasi hän ratsastaa edes joten kuten, mutta ei siitäkään ammattia saisi. Eli hän ei osannut mitään hyödyllistä.

Jamie nauroi olettaen, että rusakkotyttö oli itseironinen.
"Se olisi vähän kurjempi tilanne sitten."

"Niinhän se on", Lucy tyytyi toteamaan kääntäessään katseensa jälleen tuulilasista näkyvään katukuvaan. Häntä ei kiinnostanut kuulla, miten suuri pettymys hän oli kaikille. Se oli jo tullut selväksi.

Valo vaihtui vihreäksi ja auto ponkaisi eteenpäin. Jamie vilkaisi vaisua tyttöä sivusilmällä. Tämä ei näyttänyt olevan kiinnostunut leikinlaskusta. Olikohan hän loukannut tätä jotenkin?
"Taidoista viis, missä haluaisit tehdä töitä?" hän kysyi lempeämmin.

Se oli hyvä kysymys, jota Lucy ei ollut koskaan pysähtynyt miettimään. Mitä hän haluaisi tehdä, jos raha, opinnot tai taidot eivät olisi esteenä? Tyttö oli hetken hiljaa syventyneenä ajatuksiinsa.
"Tallilla", vastaus löytyi yllättäen. Hänen parhaat muistonsa olivat syntyneet pienellä tallilla ja hevoset tekivät paikasta kuin paikasta aina kodikkaamman. Hevosten parissa Lucy oli ehkä eniten oma itsensä, joten jos kaikki olisi mahdollista, hakeutuisi tyttö mielellään jollekin pienelle tallille töihin. Vaan kukapa palkkaisi ujoa nuorta naista, jolla ei ollut alan koulutusta eikä edes taitoja, joilla kehuskella? Niin, ei kukaan. Paras siis vain pitää jalat maan tasalla ja jatkaa lastenvahdin roolissa.

Jamie nauroi hyväntuulisesti.
"Sääli, ettet taida unelmoida lannan lapioimisesta ja minimipalkasta. Corinnehan etsii uutta tallityöntekijää, koska Sam on raskaana ja lähtee."

Lucy kääntyi katsomaan Jamieta epäuskoisena. Miehen huumorintaju oli kieltämättä kyseenalainen. Olipa hauska vitsi. Ei Corinne palkkaisi häntä, vaikka hän lupautuisi tekemään töitä pelkällä ruokapalkalla.
"Ei sillä ole väliä, mistä minä unelmoin, vaan sillä, mikä todellisuus on", Lucy vastasi hiljaa. "Minä en pärjäisi tallilla."

"Mikset pärjäisi?" Jamie kysyi uteliaana pohtien tarkoittiko Lucy vähättelemiään taitoja, koulutustaan vai jotakin muuta.

"En minä osaa mitään", Lucy vastasi ja painoi katseensa käsiinsä. Helppohan Jamien oli puhua, kun kuuleman mukaan liiteli hevosen kuin hevosen selässä voitosta toiseen oli lajina mikä tahansa.
"Osaan hädin tuskin käsitellä Rainia, mutta se näyttääkin nukkuvan seisaallaan suurimman osan ajasta."

"Paulus ja… Carlos eivät olleet edes koskeneet hevoseen tullessaan, ja he näyttävät pärjäävän", Jamie vastasi vain aavistuksen tavallista kylmempi sävy äänessään, kun puhui häntä vastaan jostakin syystä asettuneista kaksosista.

Lucylle tieto tuli uutena ja yllättävänä. Hän oli nähnyt miehet töissä, eikä olisi uskonut, etteivät he olleet hevosalan ammattilaisia, ellei Jamie olisi juuri niin väittänyt.
"He ovat…", Lucy aloitti, mutta ei tiennyt, miten päättäisi lauseensa, joten jätti sen kesken. Niin, mitä he olivat? Miehiä, ja siksi parempia käsittelemään suuria eläimiä? Rohkeita, koska uskalsivat? Lucy ei tiennyt. Hän tiesi vain sen, ettei itse pärjäisi. Hän ei ollut riittävän hyvä.

"Niin..?" Jamie kysyi huvittuneena. Juroja? Tylyjä? Sosiaalisesti taantuneita?

"Lahjakkaita", Lucy päätyi lopulta sanomaan Jamien painostuksen alla. Se kuulosti sopivan diplomaattiselta ja ystävälliseltä.

Jamie nauroi ja hiljeni vasta, kun pysähtyi miettimään, että ehkä Lucy oli ollut tosissaan.
"Etkö sinä muka ole?" hän kysyi hölmistyneenä. Eikös rusakkotyttö ollut ratsastanut Miutakin?

"En", tyttö vastasi yksinkertaisesti. Hän oli taitamaton, huono ja kerrassaan soveltumaton edes käymään Rosings Parkin kaltaisella huipputallilla, puhumattakaan siellä työskentelystä. Hän oli kerta kaikkiaan väärässä paikassa tallilla käydessään. Siellähän saattoi törmätä ihka aitoon ja oikeaan, hengittävään siniveriseen, kuten Lucy oli kantapään kautta oppinut.

Jamie ajoi auton tien varrella olevaan, tyhjään parkkiruutujen rivistöön ja pysähtyi siihen tyhjäkäynnille. Hän kallistui eteen niin, että saattoi yrittää tavoittaa tytön katsetta. Hän oli juuri vasta oppinut rusakkotytön nimen, mutta jokin lannistuneenoloisessa ihmisraasussa tuntui vaativan jotakuta kuuntelemaan.
"Miksi?" mies kysyi tuijotettuaan tyttöä lämpimästi aikansa.

Kun Jamie ajoi auton parkkiin, Lucy näytti kauhistuneelta. Ehkä hän oli loukannut miestä niin pahasti, että nyt häntä pyydettäisiin poistumaan ajoneuvosta. Jamien tuijotus sai Lucyn painumaan yhä enemmän kasaan, kun tyttö yritti tekeytyä yhä pienemmäksi jokaisen kuluvan sekunnin myötä.
"Te olette kaikki niin eri maailmasta", Lucy lopulta päätyi sanomaan. "Minä olen turha teidän maailmassanne", hän totesi hiljaa. Jopa oma serkku oli unohtanut hänet. Eiköhän se kertonut ihan tarpeeksi siitä, kuinka kaivattu ja hyödyllinen tapaus Lucy oli. "En osaa mitään, mitä joku ei osaisi paljon paremmin."

"Tuo on aika masentava maailmankatsomus", Jamie vastasi hymyillen ja harkitsi tarjoavansa lohdullisen kosketuksen, mutta päätyi muuttamaan mielensä. Lucy taisi olla vasta lapsi ja ele saattaisi saada aivan väärän sävyn.
"Enkä taida uskoa sinua. Osaatko olla vakuuttavampi?" hän jatkoi ilkikurinen pilke silmäkulmassaan.

Lucy olisi itse sanonut realistinen, mutta ehkä Jamien masentavakin oli edes jollakin tasolla osuva. Maailma oli masentava paikka. Asiat sujuivat hyvin, kunnes ne eivät enää sujuneet. Mikään onni ei kestänyt ikuisesti. Lucy ei kääntynyt Jamien puoleen toisen jatkaessa, vaan koetti epätoivoisesti löytää autosta jotakin tuijottamisen arvoista.
"Sinä olet nähnyt minut hevosten kanssa", Lucy päätyi toteamaan kuin se vastaisi kaikkiin kysymyksiin. Hän uskoi pärjänneensä Miun kanssa pelkällä tuurilla ja no, Rainin selässä nyt pysyisi kuka tahansa.

"Niin olen", Jamie myönsi, vaikkei ollutkaan kiinnittänyt tyttöön sen suurempaa huomiota. Hänen äänensävynsä sanoi, ettei se sopinut lainkaan perusteluksi aikaisemmalle masennukselle.

Lucy kääntyi vihdoin katsomaan Jamieta, kasvoillaan epäuskoinen ilme. Kuinka paksusta rautalangasta se pitäisi miehelle vääntää, ennen kuin viesti menisi perille?
"Joten tiedät yhtä hyvin kuin minä, että olen täysin turha tallilla. Se on teidän maailmanne, ei minun", Lucy totesi yksiselitteisesti. Hän ei sopinut tallille yhtään sen paremmin kuin tätinsä hienoon taloon.

"Osaatko sanoa tuon vähän vakuuttavammin?" Jamie kysyi hymyillen poikamaisesti.

Tällä kertaa Lucy ei voinut pysäyttää itseään, vaan pyöräytti silmiään. Jamie oli mahdoton. Varsinainen puupää.
"Te pärjäätte hyvin keskenänne."

"En usko, että uskot siihen itsekään", mies virnisti.

"Minä tiedän sen", Lucy vastasi, mutta tytön suupielet kääntyivät hieman ylöspäin. Jamien jatkuva virnuilu oli ilmeisesti tarttuvaa laatua.
"Ette te minua tarvitse. Haluatte jonkun, joka pärjää hevostenne kanssa."

"Lisää siihen vähän tunnetta", mies kehoitti teatraalisen käsieleen kera omat suupielet nykien.

"En", Lucy totesi varmalla äänellä. Hän ei alkaisi leikkiä Jamien kanssa teatteria, vaikka hymyilikin pienesti. Jamie oli ihan mahdoton. Ottikohan mies mitään vakavasti? Tuskinpa. "Vie minut vain tädilleni, jooko?"

Jamie pukkasi Lucya kevyesti käsivarteen.
"Siinä se on. Tiesinhän, että sinulla on häikäisevä hymy."

"Häikäisevällä hymyllä ei itseään elätä", Lucy totesi ja uskaltautui tönäisemään Jamieta kevyesti takaisin. Sen jälkeen tytön katse painui takaisin auton kojelautaan. Eihän rohkeutta nyt loputtomiin löytyisi.

Jamie naurahti ja suuntasi takaisin vaisuun liikenteeseen toteuttaakseen tytön toiveen kotiinpääsystä. Utterly Ice näkyi oikealla.
"Tarvitsetko huomenna kyytiä tallille?" hän kysyi.

Lucy halusi kieltäytyä ja väittää, että serkku kyllä hoitaisi Rainin huomenna, mutta tiesi, ettei niin tapahtuisi. Täti tuskin antaisi autoaan lainaksi, joten kyyti kyllä tulisi tarpeeseen.
"Oikeastaan kyllä", Lucy mutisi ja vilkaisi varovasti Jamieta. "Käänny tästä vasemmalle", hän ohjeisti nähdessään tutun tienviitan.

"Olen menossa kahdeltatoista, voin tulla hakemaan sinut puolen maissa. Kelpaisiko?" Jamie kysyi kulmiaan kohottaen ja suuntasi Lucyn antamaan suuntaan, kunnes seisahtui oikean talon edessä.

"Kelpaa", Lucy vastasi nopeasti ja hymyili Jamielle. "Kiitos jo valmiiksi. Ja kiitos myös tästä", Lucy kiitti ja vilkaisi tyylikästä, modernia valkoista omakotitaloa. Hymy hyytyi hieman, mutta urheasti hän nousi autosta ja astui jalkakäytävälle, peläten jo valmiiksi sisäänmenoa. Täti ei olisi tyytyväinen, kun Lucy saapuisi yksinään.

"Nähdään huomenna", Jamie huikkasi hyväntuulisesti, nosti musiikin volyymia, kiepautti u-käännöksen ja kaasutti auto yskien takaisin tulosuuntaan.

Seuraava aamu

Lucy heräsi tapansa mukaan varhain. Hän oli pitkään vain maannut sängyllään ja katsonut elokuvaa läppäriltään, mutta lopulta noussut ja hiippaillut alakertaan aamupalalle. Palatessaan yläkertaan, hän vilkaisi Bethanyn huoneeseen ja näki tytön nukkuvan edelleen. Eipä se ollut suurikaan yllätys. Lucy oli kerännyt tavaransa laukkuun ja pukenut tallivaatteet päälleen, vilkuillen kelloa sivusilmällä. Pitäisiköhän Jamie lupauksensa? Tyttö huikkasi hyvästit tädilleen ennen kuin poistui talosta ja jäi kävelytielle seisoskelemaan hermostuneesti painoa jalalta toiselle siirtäen. Lucy vilkaisi taloa kohti ja näki olohuoneen verhon heilahtavan, kun täti poistui ikkunalta kiireesti. Uteliasta väkeä koko talo täynnä.

Turkoosin pikkuauton katu-uskottavuus ei kestänyt päivänvaloa. Se kurvasi melkein ajoissa kadulle musisoiden vaimeasti Queenin Under Pressurea ja jarrutti vingahtaen Lucyn kohdalla. Jamie näytti siltä, että oli juuri noussut, sillä tuuhea, laineikas tukka oli unenjälkeisessä pörrössä ja tummanruskeat silmät olivat edelleen tokkuraiset. Hän oli nykäissyt ratsastushousut jalkaansa, jopa oikein päin ja Rosings Parkin henkilökunnan viininpunaisen, monikäyttöisen takin puolihuomiossa niskaansa.
"Huomenta", mies raakkui hieraisten kasvojaan ja hiljentäen musiikkia.

Lucy tunnisti pienen auton jo kaukaa. Jos ajotyyli ei olisi sitä paljastanut, olisi musiikki viimeistään kertonut, kuka autoa ajoi.
"Huomenta", Lucy vastasi ja nousi nopeasti kyytiin. Hän vilkaisi nopeasti Jamieta, mutta ei uskaltanut sanoa mitään muuta, vaan tuijotti sen sijaan ulos ikkunasta ujona ja ehkä hieman häpeissään. Olisi sittenkin pitänyt mennä bussilla.

Jamie pyöräytti auton ympäri väistäen juuri ja juuri lyhtypylvästä ja polkaisi kaasua voimakkaasti  nokan osoittaessa oikeaan suuntaan. Uskollinen ajopeli hurisi välillä yskien kohti Slaleytä.
"Nukuitko hyvin?" mies haukotteli haroen hiuksiaan.

Mikäli Lucy ei olisi tottunut Bethanyn hurjaan ajotapaan urheiluautolla, olisi Jamien ajotyyli varmasti kauhistuttanut tyttöä. Onneksi tämä pikkuauto ei kulkisi yhtä lujaa, vaikka Jamie miten painaisi kaasua.
"Joo", Lucy vastasi. "Entä sinä?" Tyttö pakottautui kysymään. Olisi töykeää antaa Jamien hoitaa koko keskustelu, kun mies oli niin kiltisti tarjonnut kyytiäkin.

Jamie hymyili salaperäisesti.
"Erittäin", hän vastasi tyytyväisenä ja venytteli penkillään, "oletko menossa ratsastamaan sitä irlannincobia?"

"Hyvä", Lucy sanoi hiljaisella äänellään. "Kyllä, Rain tarvitsee liikuntaa edes silloin tällöin, enkä usko, että sen omistaja on liikkumassa tänään minnekään." Bethany viettäisi iltapäivän krapulansa kanssa, jos vanhat merkit pitäisivät lainkaan paikkaansa.

"Mitä ajattelit tehdä sen kanssa?" Jamie kysyi peittäen toisen haukotuksen kämmenselkäänsä. Eiköhän Chove virkistäisi.

"En tiedä", Lucy vastasi totuudenmukaisesti. "Ehkä koulua", tyttö mietti ääneen. Tasaisella työskentely voisi osoittautua hyödylliseksi. Ehkä Lucy voisi oppia jotakin, tai ainakin saada Rainin liikkumaan edes jollakin tavalla oikeinpäin ja ilman jatkuvaa eteenpäin ajamista.

"Oletko ajatellut kilpailla?" mies jatkoi.

Pelkkä ajatus kilpailemisesta sai Lucyn kalpenemaan.
"En", hän vastasi nopeasti. Miksi kaikki kysyivät aina samaa? Hänellä ei ollut hevosta jolla kilpailla, taidoista puhumattakaan. Hän kuolisi kauhusta, jos hänen täytyisi ratsastaa hevosta satojen ihmisten edessä. Jo kolmekin katsojaa oli liikaa.

"Mikset?" sillä elävä mies kysyi uteliaana.

"En minä osaa ratsastaa", Lucy vastasi miehen uteluun. "Pysyn hädin tuskin Rainin selässä. Ei näillä taidoilla kilpailla."

"Näytit ainakin ratsastavan Miuta", Jamie kommentoi huvittuneena.

"Miu oli helppo ratsastettava", Lucy vastasi posket punaisina. "Vähän hermostunut, mutta… kohtelias", hän sanoi paremman sanan puutteessa. "Pysyin selässä. Ei sitä vielä voi ratsastamiseksi kutsua."

"Miu on yksi tallin vaikeimmista ratsastettavista", Jamie korjasi.

Lucy kalpeni. Jamie teki hänestä julmaa pilaa ja suorastaan kaatoi suolaa haavoihin.
"Jos tuo olisi totta, ei kukaan olisi antanut minun nousta sen selkään. Enkä minä olisi siellä edes pysynyt."

"No mutta toinen hevonen oli jäänyt auton alle, tuskin siinä oli muita mahdollisuuksia kuin lykätä sinut selkään ja toivoa parasta", Jamie protestoi pitäen kasvonsa vakavina, vaikka ilakoi sisäisesti, "ja sinähän pysyit siellä ja enemmän."

Lucy ei enää tiennyt, miten olisi väittänyt vastaan. Oli totta, ettei tilanteessa ollut ollut muita vaihtoehtoja. Tai no, ainahan hän olisi voinut viedä ainoan rauhallisen hevosen pois ja jättää muut kahden säikyn eläimen kanssa.
"Ehkä Miu oli vain helpolla tuulella", Lucy tyytyi toteamaan. Ei hevonen niin hankala ollut ollut. Vähän herkkä ja säikky, mutta ihan hallittavissa. Eivät kaikki hevoset voineet olla niin kuin Rain, jonka selkään olisi voinut laittaa kenet tahansa hevosen välittämättä lainkaan. Lucy oli täysin vakuuttunut siitä, että hevonen oli vain ollut helppo. Eihän hän voinut edes ajatella, että olisi osannut jotakin. Se veisi pohjan koko väittelyltä Jamien kanssa.

"Se ei ole koskaan helpolla tuulella", Jamie korjasi ja vilkaisi Lucya tuimasti pakottaen hymyn pois suupielistään, "se vaatii ratsastajalta virheettömyyttä toimiakseen."

"Sitten se selkeästi unohti vaatia sitä halutessaan vain nopeasti kotiin", Lucy lausahti posket punaisina. Ei hän niin hyvä ollut. Hän oli siedettävä. Sellainen, jota kukaan ei mielellään päästäisi hevosensa selkään, ellei olisi aivan pakko. Liian pehmeä ja herkkä, oli joku ohikulkenut valmentaja joskus kommentoinut Rainin aiemmalla kotitallilla. Liian varovainen, liian tarkka, milloin mitäkin. Hän oli liian huono. Se oli tullut selväksi.

"Se ei koskaan unohda", Jamie julisti.

Lucy katsoi vaativasti Jamieta posket punaisina häpeästä. Hän näki jo, mihin tämä keskustelu johtaisi. Kohta Jamie tekisi täyskäännöksen ja julistaisi, ettei ymmärtänyt, miten tyttö oli päässyt tallille Miun kanssa.
"Älä", hän pyysi hiljaa. "Tiedän jo, etten osaa. Ei tarvitse muistuttaa."

"Et kyllä usko tuota itsekään", Jamie protestoi.

"Minä tiedän sen", Lucy vastasi. "Pärjään Rainin kanssa, koska sen kanssa pärjäisi kuka tahansa, mutta siihen se jää."

"Ratsastit Miun ongelmitta."

"Oli meillä ongelmia. Se oli säikky ja tanssahteli sivusuuntaan."

"Hyvänen aika", Jamie virnisti, "kuulostaa aivan kammottavan totaaliselta epäonnistumiselta."

Lucy hiljeni miettimään hetkeksi. Ehkä se ei tilanteen huomioon ottaen ollut niin suuri epäonnistumisen merkki, mutta ei hän sitä Jamielle myöntäisi, tai toinen innostuisi pian enemmän.
"Minulla oli tuuria", hän päätyi sanomaan pehmeästi. Miu oli ollut upea ratsastettava, kun alun jännityksestä oli päästy. Oli vaikea uskoa, että ori olisi jotenkin hankala ratsastettava. Se oli tuntunut herkältä ja halukkaalta noudattamaan annettuja apuja kilpahevosen taidokkuudella ja täsmällisyydellä.

"Taitoa", mies korjasi peittäen hymynsä.

Lucy vain mulkaisi Jamieta, mutta ei vaivautunut enää vastaamaan. Miehen päätä ei näemmä pystynyt kääntämään. No, ehkä Jamiekin tajuaisi pian, kuinka väärässä oli, kun näkisi Lucyn Rainin selässä kykenemättömänä pyytämään hevoselta mitään avotaivutusta vaativampaa kuviota.

"Taitoa!" Jamie mylväisi virnistäen ja kurottui tuuppaamaan Lucya käsivarteen.
"Sano se."

"En", Lucy vastusti ja hieroi käsivarttaan, jota mies oli tuupannut. "Minä en valehtele", tyttö totesi kuin se selittäisi kaiken.

"Kylläpäs."

"En."

"Kyllä."

Lucy huokaisi kuuluvasti ja pyöräytti silmiään.
"Hyvä on, se oli taitoa", tyttö sanoi alistuneesti, mutta virnisti pienesti. "Miun taitoa."

Jamie virnisti takaisin.
"Äpäp!" hän torui.
"Kenen taitoa?"

"Miun", Lucy toisti ja näytti kieltä Jamielle.

"Kenen?" Jamie kysyi ja heristi tytölle etusormeaan.

"Kuulit kyllä", hän virnisti vastaukseksi. Siinäpähän heristelisi etusormeaan.

"Kenen taitoa?" Jamie vaati huvittuneena.

"Miun", Lucy toisti järkkymättömänä. "Ja ehkä ihan vähän minun. Sen verran, mitä vaatii päästä hevosen selkään", tyttö taipui lisäämään.

"Sinun taitoasi!" Jamie huusi melkein riehakkaasti, "sano se uudestaan!"

"Sanoin jo kerran, se saa riittää", Lucy totesi hymyillen pienesti. Jamie oli ihan kakara. Vaan eipä Lucykaan tainnut sen aikuisemmalta vaikuttaa, väittelyyn kun tarvittiin kaksi osapuolta.

"Eipäs!" mies julisti, "sano se! Sinulla on taitoa."

Lucy ei tiennyt, miten muutenkaan pääsisi miehen kynsistä, joten taipui lopulta.
"Minulla on taitoa", tyttö toisti hiljaa ja mulkaisi Jamieta. "Oletko nyt tyytyväinen?"

"Nauti siitä!" mies kannusti ja nauroi teatraalisella mielipuolisuudella.
"MINULLA ON TAITOA!"

Lucyn silmät laajenivat koomisesti, kun Jamie näytti sekoavan lopullisesti. Tyttö ei voinut kuin nauraa toisen teatraalisuudelle.
"Minulla on taitoa", hän sai sanottua naurunsa lomasta.

"Enemmän, enemmän!"

"Minulla on taitoa!" Lucy huudahti aavistuksen kovemmalla äänellä, virnistäen päälle. Tuntui typerältä toistaa samaa lausetta uudelleen ja uudelleen, mutta ainakin se oli huvittavalla tavalla typerää.

Jamie kannusti Lucya toistamaan samaa yhä uudelleen ja yhä voimakkaammin aina tallipihaan saakka. Hän väläytti tytölle ilkikurisen hymyn, kun sammutti auton parkkipaikalle.
"Ja nyt - usko se."

Lucy toisti sanoja yhä huvittuneempana, mutta lujempaa, kunnes auto sammui. Jamien sanat saivat Lucyn hymyn hyytymään.
"Se on helpommin sanottu kuin tehty", tyttö totesi ja aukaisi auton oven nopeasti karatakseen Jamien kysymyksiltä.

Jamie nousi autosta ja jätti tytön nyt rauhaan toivoen, että autoterapia jäisi hiljaiseksi vaikuttajaksi. Foxy ja Nemo, mustavalkoinen bordercollie ja mustasävyinen saksanpaimenkoira, hammasleikkivät kentän vierellä, mistä mies päätteli Corinnen olevan paikalla. Hänen vatsaansa nipisti, vaikka hän ei suinkaan myöntäisi pelkäävänsä teräksistä naista. Hurjasti tarhassa hyökkäilevä ja hyppivä täysiverinen vain innosti häntä; hetkeä myöhemmin hän talutti tummanpunaruunikon kolmevuotiaan vierellään talliin varustettavaksi.

Lucy suuntasi laitumelle hakemaan Rainia, joka oli yhtä uninen ja laiska kun tinkeriltä vain saattoi odottaa. Tyttö näki Jamien hakevan upean hevosen tarhasta, eikä voinut kuin ihailla miehen sekopäisyyttä, kun toinen ei näyttänyt räpäyttävän silmäänsäkään hevosen energisyydelle. Jamie oli kerta kaikkiaan kummallinen.
Pieni hymy nousi tytön huulille, kun hän muisteli koko väittelyä ja sitä seurannutta huutokilpailua autossa. Hän harjasi Rainin nopeasti ja haki ruunan varusteet, kiinnittäen soljet tottunein sormin. Tyttö veti kypärän päähänsä ja nappasi raipan mukaansa, ennen kuin tarttui ohjiin suunnatakseen kentälle Rainin kanssa. Pitihän sitä nyt raikkaasta ulkoilmasta nauttia, kun vettä ei satanut. Ainakaan vielä.

Hetkeä myöhemmin Chove tanssahteli sinne Jamie selässään. Vastikään klipatun täysiverisen silkkinen karva kiilteli ja paljasti lihasten liikkeen ohuen nahan alla. Tamma nakkeli sulokasta päätään ja polki hiekkaa melkein raivokkaasti nostattaen pienen myrskyn siellä, missä liikkui. Rennosti sen selässä istuva ja melkein kesäisestä maisemasta nauttiva mies antoi sen kävellä uran sisäpuolella löysin ohjin välittämättä siitä, että täysiverinen tanssi sivuttain, huiski mustaa häntäänsä ja pyrähteli välillä raviin. Jamie palautti sen käyntiin istunnallaan.

Rain ei välittänyt energisestä tammasta, vaan jatkoi rauhallista kulkuaan käynnissä. Lucy suoristi selkänsä ja paransi istuntaansa, sillä oli lähes vaistomaisesti painunut kasaan nähdessään toisen ratsukon. Tyttö hengitti syvään ja keräsi ohjia lyhyemmäksi, herätellen tupsujalkaista ratsuaan vuorotellen pohkeiden avulla. Hevonen nosti päätään ja kulki aavistuksen reippaammin, joten Lucy keskittyi viemään ratsunsa syvälle kulmiin taivutuksien kera.
"Kuka se on?" Tyttö kysyi Jamielta ihaillessaan tammaa. Lucyn pitäisi opetella tunnistamaan nämä hevoset. Ne eivät vain koskaan tuntuneet olevan karsinoissaan, joten nimikylteistä ovissa ei ollut paljoa apua.

"Chove", Jamie vastasi ratsastaen välillä varsin löysille ja soikeille ympyröille ja volteille. Hän ei ollut turhan pikkutarkka kouluratsastuksesta, hyi häntä, mutta tamma oli sen verran nuori, että hän keskittyi mieluummin vaatimaan muutamaa asiaa. Chove oli koulutettu alunperin laukkaratsuksi, joskin Fairchildit ostivat sen ennen sen uran alkua, mutta sen työstämisen saattoi aloittaa hyvissä ajoin sen ollessa jo ratsastajaan tottunut.
"Fairchildien kolmevuotias täysiverinen."

"Se näyttää upealta", Lucy totesi ja käänsi Rainin voltille. Ruunan laiska askellus muuttui energisemmäksi joka kerta, kun Lucy vaati siltä uutta volttia, asetusta tai taivutusta. Tyttö piti huolen siitä, että ratsasti kaikki tiet tarkasti ja vaati hevoselta töitä loppuun asti. Lucy pyysi Rainilta ravia, joutuen muistuttamaan muutaman kerran kevyellä raipan napautuksella, ennen kuin hevonen liikkui kunnolla eteenpäin.
"Se on vielä nuori, ja jo nyt noin taitava", Lucy ihaili vilkaistessaan kaunista täysiveristä. Rain vaati muutamia terävämpiä napautuksia pohkeella ja raipalla, jotta tahti pysyi yllä, mutta tyytyi lopulta ravaamaan volteillakin pitkin, reippain askelin. Lucy kevensi tasaisesti hevosen askelten tahtiin ja työsti samalla asetusta läpi suorallakin uralla. Hetken tappelun jälkeen ruuna hyväksyi sisäpohkeen ja pysyi uralla pienestä asetuksesta huolimatta.

"Se on upea. Siitä piti tulla laukkahevonen", Jamie valaisi ja tunsi aavistuksen huonoa omaatuntoa, kun ei vaatinut älykkäältä hevoselta enempää. Hänen tapansa oli jokseenkin leveäperäinen, mitä Corinne ei aina arvostanut.
"Hmm. Rainkö on serkkusi hevonen?" mies kysyi antaen tamman siirtyä lentävään, jokaiselta askeleeltaan tulisen menevään raviin keventämällä hieman istuntaansa. Lucy ratsasti uneliasta eläintä niin tunnollisesti, että Jamiekin yritti hieman ryhdistäytyä ja ratsastaa syvemmälle kulmiin.

"Vau", Lucy henkäisi kuullessaan Choven historiasta. Ei ihme, että tamma tuntui olevan valmis lähtemään lentoon. Tyttö pysytteli poissa vauhdikkaamman tamman tieltä tekemällä voltteja ja siirtymällä aina välillä pohkeenväistössä keskemmälle kenttää. Rain heräili hitaasti mutta varmasti Lucyn monien tehtävien ja pikkutarkan suorittamisen myötä.
"Joo, Bethany sen omistaa", Lucy vastasi. "Minä vain liikutan sitä silloin tällöin", tyttö selitti vanhasta tottumuksesta. Serkku oli tehnyt selväksi, ettei Lucyn auttanut vahingossakaan antaa kuvaa, että he omistaisivat hevosen yhdessä.

"Oletko ajatellut omaa hevosta?" Jamie kysyi hieman erilaisella sävyllä kuin muut hevosta omistamattomat, sillä hän ei halunnut omaa hevosta. Hän ei halunnut sen tuomaa sitoutumista ja rajoitusta, näin hän oli vapaa liikkumaan miten halusi. Ei sillä, että hän olisi hyödyntänyt sitä moneen vuoteen. Socks oli hänen unelmiensa hevonen - ja Chove ja Slippers pitivät hyvää toista sijaa.

Lucy vilkaisi Jamieta kuin pohtien, oliko Jamie tosissaan. Ehkä toinen oli. Lucy mietti hetken, vaatien ratsultaan sillä aikaa reippaampaa ravia pitkällä sivulla. Häntäänsä heilauttaen Rain kiihdytti vauhtiaan, tuntuen jopa hieman vastustelevan pidätteitä siinä vaiheessa, kun kulma lähestyi ja tyttö kokosi hevosen askelta lyhyemmäksi.
"Olen minä joskus", Lucy sanoi. "Mutta minulla ole mahdollisuutta omistaa hevosta. Se on kallista puuhaa. Lastenvahdin liksalla ei hevosta omisteta", tyttö jatkoi, ja onnistui jopa virnistämään lauseensa lopuksi. Jamien kanssa puhuminen ei enää tuntunut yhtä vaikealta koko automatkan jälkeen. Ainakaan Lucyn ei tarvinnut joka välissä muistuttaa itseään, että puhuisi kuuluvalla äänellä.

Jamie nauroi ja ohjasi Choven ulos ärhäkästi tanssivaa takaosaa pohkeella takaisin suoraan linjaan etuosan kanssa ravatessaan sillä laajaa ympyrää.
"Totta tosiaan on! Ehkä sinun pitäisi hankkiutua töihin", mies virnisti ohittaessaan Rainin ympyrän kaarella.

Lucy naurahti Jamien innolle. Ehkä siinä oli syy, miksi mies pärjäsi kaikista sekopäisimpienkin hevosten kanssa - Jamie oli itse vähintään yhtä sekaisin. Ehkä mies oli pudonnut kerran liikaa pää edellä hevosen selästä.
"Olisikin niin helppoa", Lucy naurahti vastaukseksi ratsastaessaan toisten läheltä. "Töitä ei ole paljoa tarjolla minun papereillani."

"Oletko kysynyt?" Jamie kohotteli näyttävästi kulmiaan ja pidätti Choven käyntiin. Tamma nakkeli niskojaan ja kohoili puoliksi takajaloilleen pidätettä vastustaessaan, mutta suostui siirtymään hyvin reippaaseen, paljolti sivuttaiseen käyntiin. Se puri raivoisasti kuolainta suipot korvat kääntyillen ja tuntui polkevan kenttää niin kuin olisi halunnut halkaista maan kuoren allaan.

"Keneltä?" Lucy vastasi hämmentyneenä. "Olen kysellyt kaupoista ja ravintoloista, mutta ei kukaan minua halua", tyttö totesi ja siirsi ratsunsa käyntiin. Hän ei päästänyt Rainia tauolle, vaan vaati hevoselta pieniä askareita jatkuvasti, kunnes lopulta käänsi hevosen pituushalkaisijalle. Rain totteli hitaasti, mutta suostui lopulta esittämään puhdasta keskikäyntiä, minkä vuoksi Lucy taputti hevosen kaulaa kiitokseksi. Jatkaessaan uraa pitkin, Lucy pyysi hevoseltaan avotaivutusta. Rain työskenteli tunnollisesti, mutta edelleen hieman hitaanpuoleisesti, vaatien aina silloin tällöin muistutusta siitä, että eteenpäinkin pitäisi liikkua. Lucy huokaisi. Kunpa hevonen ei aina olisi niin laiska, ja siitä saisi kelvollisen ratsun koulukentille. Ei sillä, että Lucy kisaisi. Ei ikinä. Mutta jollekulle toiselle.

"Etkö eilen sanonut haluavasi tallille töihin?" Jamie kysyi herkistäen temperamenttista ratsuaan siirtymisille. Hän pyysi sitä pysähtymään, käyntiin, pysähtymään, peruuttamaan, käyntiin, raviin, käyntiin. Chove olisi selvästi halunnut tehdä jotain aivan muuta ja osoitti selvästi mieltään, vaikka suostui pyydettyihin liikkeisiin ylilyövällä herkkyydellä.

"Täältä?" Lucy kysyi epäuskoisena ja unohti kokonaan ratsastaa Rainin syvälle kulmaan. Ruuna otti siitä heti ilon irti ja oikoi rumasti. Lucy sätti itseään ja piti huolen, että seuraava kulma ratsastettiin niin syvälle kuin mahdollista.
"Mitä minä täällä tekisin?" Tyttö kysyi ja käänsi Rainin voltille, tehden pian kahdeksikkoa kentän keskellä. Ruuna taipui jo paremmin ja tuntui herkistyvän avuille jokaisen asetuksen jälkeen, mikä oli helpotus ratsastajalle.

"Töitä?" Jamie ehdotti huvittuneena, ja nosti Chovella laukan. Tamma lennätti hiekkaa ja muistutti räjähtämäisillään olevaa pommia hillitessään menohalujaan.

Lucy halusi toistaa kysymyksensä uudelleen. Niin, töitä tietenkin, mutta mitä töitä hän täällä tekisi? Jokin pieni talli voisi ottaa hänet vastaan, mutta Rosingsin kaltainen, ammattilaisten suosima kilpakeskus? Ei ikinä.
"Täältä? En minä niitä saisi", tyttö totesi ja teki muutaman pysähdyksen, ennen kuin nosti käynnistä laukan. Rain totteli kerrankin ensimmäisistä avuista ja siirtyi rauhalliseen, mutta pyörivään laukkaan, mikä sai Lucyn hymyilemään. Yleensä ruunaa sai aina muistutella, mutta perusteellinen lämmittely ja pikkutarkka työskentely oli tuottanut tulosta. Lucy taivutti hevosta kulmissa, vaatien kerta kerralta enemmän taivutusta. Ruuna keräsi itseään kokoon ja pyöristi kaulaansa, alkaen työskennellä paremmin takaosallaan. Lucy teki muutaman puolipidätteen, valmistellen hevosta avotaivutukseen laukassa. Rain suoriutui tehtävästä kunnialla ja tyttö taputti hevosen kaulaa tyytyväisenä siirtyen uran sisäpuolelle ja hidastaen ratsunsa käyntiin. Rain kulki kauniisti muodossa, liikkuen vihdoin irtonaisemmalla askeleella. Lucy oli ylpeä hevosesta. Ruuna osasi olla hurmaava, kunhan sen vain sai ensin kiinnostumaan töiden tekemisestä.

"No, sinähän sen parhaiten tiedät", Jamie pyöräytti silmiään ja kokosi Choven raisua laukkaa niin, ettei se kaatuisi tiukoissa kaarteissa kyljelleen.

Jamien sanat olivat jääneet vainoamaan Lucya, ehkä enemmänkin siksi, että mies ei ollut väittänyt vastaan. Tähän mennessä Jamie oli aina väittänyt vastaan, kunnes oli saanut oman kantansa läpi.
"Uskotko muka, että saisin täältä töitä?" Lucy kysyi katsoessaan toisen ratsukon työskentelyä. Rain sai hetkeksi pidempää ohjaa, kun Lucy pohti mahdollisuuksiaan. Hän antoi itselleen luvan unelmoida töistä Rosingsissa muutaman hetken, ennen kuin pakotti ajatukset sivuun. Turha unelmoida mahdottomuuksia.

"Voisit aina kysyä", Jamie vastasi vinosti hymyillen ja pidätti täysiverisen takaisin raviin. Se nakkeli päätään ja pukitti muutaman kerran ärhäkästi sivuun.

"Ja nolaisin itseni entistä pahemmin? Ei kiitos", Lucy totesi ja keräsi ohjia käsiinsä. Hän kannusti Rainin raviin ja siirtyi uralle, leikitellen hevosen askeleen pituudella aktivoidakseen ratsua yhä enemmän. Rain noudatti annettuja apuja ja vuoroin pidensi askeltaan näyttävään, lennokkaaseen raviin, ja vuoroin kokosi itsensä, nostaen jalkojaan korkeammalle.

"Senkö takia et halua edes yrittää?" Jamie nauroi epäuskoisena ja pudisti päätään. "Jää aika köyhäksi elämä."

"Mieluummin elän köyhästi ja voin tulla tänne aina silloin tällöin ratsastamaan kuin pyydän mahdottomia ja en enää kehtaa tulla moikkaamaan hevosia", Lucy vastasi harteitaan kohauttaen. Hän nosti laukan, jatkaen hevosen askeleen pituuden muuttamista vaihtuneesta askellajista huolimatta.

"Miten tahdot", Jamie huokasi jaksamatta alkaa vänkäämään enää. Hänen selkänsä ryhdistyi aavistuksen lisää, kun hän huomasi kävelykeppiin raskaasti nojaavan, selvästi tuskaisen, mutta olemukseltaan teräksisen hahmon ilmestyneen kentän laidalle. Toinen saksanpaimenkoira istui tarkkaavaisena naisen jalan vieressä. Chove pukitteli jälleen siirtymisissä, mutta nyt Jamie pyrki korjaamaan sen käytöstä.

Lucy keskittyi hevoseensa, eikä edes huomannut saapunutta naista, mikä oli oikeastaan vain hyvä asia, sillä nyt Lucyn ei tarvinnut hermoilla yleisöstä. Tyttö työsti hevosen laukkaa, kunnes oli tyytyväinen. Muutaman avotaivutuksen jälkeen Lucy tiesi hevosen olevan kuulolla ja herkkänä hänen allaan. Tyttö teki puolipidätteitä ja valmisteli hevosta, päättäen koettaa laukanvaihtoja. Hän tiesi Rainin osaavan ne täydellisesti, mutta ei itse ollut niin vakuuttunut omista taidoistaan. Pitkän sivun alussa Lucy pyysi hevoseltaan laukanvaihtoa, voimatta uskoa onneaan, kun Rain totteli epäröimättä. Tyttö korjasi laukan uudella vaihdolla suuntaan sopivaksi, ennen kuin kumartui hevosen kaulan ylle taputtamaan Rainia kiitokseksi hienosta suorituksesta. Kirkkaasti hymyillen tyttö suoristi selkänsä ja pyysi hevoseltaan uutta vaihtoa, tällä kertaa vaihtaen laukkaa joka toisella askeleella.
"Vau", tyttö huokaisi hidastaessaan ratsunsa raviin. Rain kulki korkein, tanssahtelevin askelin, mutta liikkui suoraan eteenpäin. Lucyn oli hankala tunnistaa hevosta siksi samaksi laiskaksi harrasteratsuksi, jonka selässä yleensä istui. Ehkä Jamien tsemppaus automatkalla oli tehnyt ihmeitä tytölle, joka ratsasti vihdoin selkä suorana, vaatien päättäväisesti hevoseltaan täydellistä suoritusta.

Jamie oli pysähtynyt Corinnen viereen. Chove tanssahteli kärsimättömänä ja puri kuolainta niin, että valkeaa vaahtoa räiskyi sen tummalle rinnalle.
"Haluan, että lämmittelet Socksin kunnolla estevalmennusta varten", Corinne sanoi matalasti, "ja juoksuta Slippersiä. Se kykenee kyllä keskittymään, jos valmistelet sen huolella." Nainen kurottui taputtamaan Choven lapaa pikaisella asiallisuudella, mutta kaipausta liikkeissään. Jamie jatkoi hetken kuluttua uraa pitkin ravissa jokseenkin vaisumpana kuin aikaisemmin, sillä naisen hienovaraisen viiltävä läksytys osui ja upposi. Hän ei ollut edes tajunnut, kuinka häikäisevästi Lucy ja Rain suoriutuivat.

Lucy huomasi Corinnen vasta nyt, kun näki Jamien ratsastavan poispäin naisen luota. Tyttö kalpeni ja käänsi Rainin nopeasti pääty-ympyrälle, jotta voisi pysytellä kauempana legendaarisesta (ja pelottavasta) Corinne Fairchildistä. Lucy oli seurannut Corinnen kilpauraa niin televisiosta kuin lehdistä ja ihaillut naista siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran oli itse noussut ponin selkään. Mutta Corinnen voimakastahtoisuudessa oli jotakin todella pelottavaa näin läheltä nähtynä.
"Pitäisikö minun lähteä? Hän tuli katsomaan teitä, minä olen vain tiellä", Lucy kysyi nopeasti kun Jamie tuli samaan päähän kenttää. Rain ravasi ilmavalla askeleella, liikkuen yllättävän kevyesti raskasrakenteiseksi hevoseksi.

"Ei tietenkään", Jamie vastasi väläyttäen tytölle poissaolevan hymyn, "olet maksava asiakas ja kenttä on valtava." Sitä se oli, ja olisi sovittanut vaikka kaksitoista ratsukkoa vaivattomasti, joten kaksi todella sopivat sinne samaan aikaan.
"Ratsasta ihan rauhassa."

"En oikeastaan ole", tyttö mutisi hiljaa, mutta uskaltautui uralle, vaikka se veisikin väistämättä Corinnea lähemmäs. Lucyn hermoilu ei näyttänyt vaikuttavan irlannincobiin millään tavalla, mutta muutama hätiköity pohje ja epäselvä apu saivat ruunan ihmettelemään, mistä nyt tuuli. Hevonen nosti kuuliaisesti laukan, mutta huiski hännällään ja käänteli korviaan ihmeissään, kun ratsastaja yritti löytää samaa itsevarmuutta, jota oli tuntenut aiemmin.

Corinnen kellanvihreä haukankatse seurasi välillä myös Lucya, mutta nainen ei puuttunut tytön ratsastukseen. Hän oli ottanut opikseen rouva Darlington-Whitistä eikä enää ryhtynyt antamaan palautetta, ellei sitä erikseen kysytty. Hän katseli kriittisesti railakasti välillä kaikki neljä jalkaa ilmassa hyppivää Chovea, ja kohdatessaan Jamien katseen, kohotti hienovaraisesti kulmaansa. Jamien korvat punehtuivat, ja mies yritti rauhoittaa hevosta asialliseen työskentelyyn.

Muutaman kierroksen jälkeen Lucy rauhoittui ja päätti unohtaa Corinnen olemassaolon täysin. Hän veti syvään henkeä, ryhdistäytyi ja vannotti itseään tekemään treenin kunnialla loppuun asti. Hän ei voisi loppuelämäänsä pakoilla Corinnea, jos aikoi käydä liikuttamassa Rainia. Lucy hidasti hevosen raviin, kääntyen lyhyen sivun keskeltä keskihalkaisijalle. Pitkällä suoralla oli aikaa vaatia hevoselta koottua ravia, keskiravia ja jälleen koottua ravia. Tyttö kaarsi takaisin uralle ja piti huolen, että taivutti hevosen kunnolla kulmiin. Uralla hän keskittyi jälleen tekemään avotaivutusta ja voltteja, kunnes oli tyytyväinen siihen, miten Rain kuunteli apuja.

Jamie heilautti kättään Lucylle ollessaan kentän toisessa päässä merkiksi siitä, että oli lähdössä. Hän päätti käydä purkamassa Choven höyryjä maaston puolella. Mies ratsasti ulos kentältä ja sulki portin perässään, joskin sai käytettyä siihen kiitettävästi aikaa Choven teutaroidessa kärsimättömänä. Corinne lähti hitaasti onnahdellen, Higgins kuono naisen vapaaseen käteen työnnettynä, liikkumaan tallin suuntaan. Hänen läsnäolollaan oli ristiriitainen vaikutus Jamien ratsastukseen: mies teki tunnollisesti töitä ja pyrki parempaan, mutta toisaalta hermostui ja sai hevoset entistä kurittomammiksi.

Lucy kohotti kätensä vastaukseksi Jamielle, ja katsoi poistuvan ratsukon perään. Lucy keskittyi tekemään loppuverkan huolellisesti, antaen Rainille enemmän ohjaa joka kierroksella. Tyttö hidasti käyntiin, päästi jalkansa jalustimista ja venytteli makeasti Rainin kävellessä viimeisiä kierroksia pitkällä, rennolla askeleella. Tupsujalka oli nauttinut tavallista vaativammasta treenistä, jos ruunan tyytyväisistä pärskähdyksistä ja kuolaimen järsimisestä saattoi mitään päätellä. Hän laskeutui alas hevosen selästä ja lähti taluttamaan sitä tallille, miettien ihmeissään, kuinka hyvin oli saanut hevosen toimimaan tänään. Olisipa suoritus saatu videolle. Rain oli toiminut kuin unelma. Ei hän yleensä saanut hevosesta näin paljoa irti.
"Hieno poika", tyttö kehui taluttaessaan hevosen pesukarsinaan ja riisuessaan nopeasti varusteet. Hän vei ne varustehuoneeseen ja palasi pesemään hikistä hevosta huolellisesti.

Hiljainen, rytmikäs tömähtely lähestyi kuin vaanivan kissapedon askel. Corinnen kävelykeppi pysähtyi pesukarsinan eteen, ja teräksisen ryhdikäs nainen sen vierellä. Fyysinen tuska oli tatuoitu naisen kasvoille, mutta niiden kovuus torjui säälin. Valitettavasti sama kovuus halusi torjua kaiken muunkin. Hän katseli vaikeatulkintaisella katseella kirjavaa tinkeriä.

Lucy jäykistyi kuullessaan Corinnen pysähtyvän hänen kohdalleen. Tyttö vilkaisi varovaisesti naista, mutta palasi nopeasti takaisin pesemään huolella hevosen selkää. Ruuna nautti vedestä ja hörisi tyytyväisenä.
"Olenko tiellä?" Lucy kysyi katse maahan painettuna. Tytön ensimmäinen ajatus oli aina sama, jos joku kiinnitti häneen mitään huomiota. Hän oli väärässä paikassa tai teki jotain väärin. Ei häntä muutoin huomattu.

"Et", nainen vastasi kiireettömästi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hiljaisuus ei kiusaannuttanut häntä.

Lucy nyökkäsi varovaisesti ja jatkoi hevosen pesemistä, vältellen parhaansa mukaan Corinnen suuntaan katsomista. Hän oli varma, että saisi kohta kuulla pyynnön poistua tallilta ja olla tulematta takaisin. Ehkä hän oli kuin olikin häirinnyt Choven treeniä. Lucy sulki vesihanan ja tarttui hikiviilaan, pyyhkien huolellisesti pahimmat vedet pois ruunan leveästä selästä ja kyljistä, välittämättä siitä, että kastui itse samalla, kun ei varonut tarpeeksi. Hän piti tarkasti huolta siitä, ettei roiskinut vettä Corinnen päälle. Se nyt vielä olisikin puuttunut tästä päivästä.

Corinne vain katseli tyttöä ja hevosta aikansa, kääntyi sitten yhtä kiireettömästi ympäri kuin oli saapunutkin ja jatkoi käytävää peremmälle omien hevosten karsinoiden suuntaan. Ne olivat valitettavasti kaikki ulkona Socksia lukuun ottamatta, mutta sitä nainen pysähtyi tervehtimään. Kullankuparinen ori hörisi rakastavasti ja kurotti päänsä avoimesta ovesta hamuamaan naisen käsiä. Paulus riisui siltä parhaillaan loimea: kultapoika oli menossa pian ratsastamaan, joten hänet laitettiin töihin.

Saatuaan hevosen kuivaksi, Lucy talutti Rainin karsinaan ja jätti loimettomana paikoilleen. Ei hevonen loimea nyt kaipaisi, kun oli sisällä. Lucy voisi loimittaa sen siinä vaiheessa, kun veisi ulos. Tyttö siivosi jälkensä pesukarsinasta ja kävi satulahuoneessa vielä sen verran, että ristitti suitset huolellisesti. Hän näki Corinnen Socksin luona ja nielaisi. Uskaltaisiko hän kävellä legendaarisen naisen luokse ja kysyä töitä? Ei todellakaan. Ei nyt. Ei Corinnea sopinut häiritä. Tyttö seisoi paikoillaan, vaihtaen painoa jalalta toiselle, katse lattiassa. Jos hän ei nyt uskaltaisi, hyvin menneen treenin jälkeen, koska hän uskaltaisi? Ei koskaan. Lucy nielaisi ja sulki silmänsä, toistaen Jamien kanssa hokemaansa mantraa mielessään.
"Minulla on taitoa", tyttö kuiskasi hiljaa, aukaisi silmänsä ja suuntasi Socksin karsinaa kohti. Hän yritti vakuuttaa itselleen, että pahin mitä voisi tapahtua, olisi se, että Corinne nauraisi hänelle päin naamaa.
"Rouva Fairchild", Lucy sanoi hiljaa ja pakottautui ensimmäistä kertaa kohottamaan katseensa naisen silmiin. "Olisiko teillä hetki aikaa?" Teitittely tuntui vieraalta kielellä, mutta Noran jälkeen Lucy oli päättänyt pelata varman päälle.

Corinne nyökkäsi, jälleen pitämättä kiirettä. Hän rapsutti päätään nautinnollisesti kallistavan irlantilaisen korvantaustaa, mutta katsoi Lucya.
"Haluaisitko puhua toimistossa?" hän kysyi, mikäli Lucy näytti epäröivän asiansa kanssa.

"Ei, tässä on ihan hyvä", Lucy vastasi nopeasti. Toimisto tuntui aivan liian viralliselta ja pelottavalta. Olisi paljon helpompi kadota tallikäytävältä, jos Corinne tyrmäisi tytön ehdotuksen siltä seisomalta.
"Minä, tuota…", Lucy haparoi hetken, veti syvään henkeä ja pakotti itsensä sanomaan asiansa selkeällä ja varmalla äänellä. "Kuulin, että saattaisitte etsiä tallityöntekijää. Olisin kiinnostunut, mikäli kelpaan teille. En osaa paljoa, mutta oppisin mielelläni lisää." Lucy joutui käyttämään kaiken tahdonvoimansa siihen, että piti katseensa Corinnessa, eikä paennut paikalta tai tuijotellut omia varpaitaan. Hän ei ollut ikinä tehnyt mitään näin pelottavaa yksinään. Hän vaihtoi hermostuneesti painoa jalalta toiselle, miettien jo valmiiksi, miten pahoittelisi sanojaan, kun Corinne kieltäytyisi tarjouksesta. Mikä hulluus häneen oli mennyt, kun hän edes ehdotti mitään tällaista? Corinnella oli varmasti pitkä jono ammattilaisia pyytämässä samaa työtä. Lucy oli antanut unelmien sokaista itsensä. Ei hyvä.

Pauluksen pää pisti uteliaana Socksin takapuolen takaa. Corinne, joskin ilmeiltään yhtä vaikeatulkintaisena kuin aina, ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että olisi torjumassa työnhakua.
"Jaksatko fyysisesti vaativia, pitkiä päiviä? Korkeakoulututkinnoton saa siitä minimipalkkaa kaiken lisäksi."

Lucy mietti hetken, sillä halusi olla varma vastauksestaan. Hän ei halunnut lupautua mihinkään, mitä ei pystyisi tekemään. Hän muisteli vuosia taaksepäin, kun oli hoitanut pienellä tallilla hevosia, siivonnut karsinoita ja laitumia. Se oli ollut raskasta, mutta sen arvoista.
"Jaksan", tyttö vastasi rauhallisesti. "Minimipalkkakin on parempi kuin ei palkkaa lainkaan. Mieluummin teen työtä, josta pidän, kuin tienaan paljon, mutta vihaan maanantaiaamuja", Lucy jatkoi ja koetti pitää ryhtinsä suorana ja olemuksensa terveen itsevarmana. Se vain oli vaikeaa tytölle, joka oli tottunut pahoittelemaan olemassaoloaan joka toinen hetki.

Corinnen suupielet nytkähtivät.
"Vai niin. Pitäisikö meidän siis olla antamatta sinulle maanantain aamutalleja?" hän kysyi ja viittasi tyttöä seuraamaan kohti toimistoon nousevia portaita. Ne veisivät häneltä voimat ja monta minuuttia, mutta työsopimuksia pidettiin toimistossa.
"Millaista kokemusta sinulla on hevosenhoidosta?"

"Ei, ei tietenkään, voin ihan hyvin tehdä aamutallin maanantaisinkin", Lucy vastasi nopeasti, lähes hätääntyneenä, seuratessaan Corinnea toimistoa kohti. Miten hän olikin mennyt sanomaan jotain niin typerää ja ajattelematonta. Typerä tyttö.
"Pidin nuorempana huolta viiden hevosen tallista omistajan apuna", Lucy vastasi kysymykseen. "Liikutin joitakin hevosia ja hoidin tallityöt hevosten harjaamisen ja tarhaamisen lisäksi", tyttö tarkensi. "Eihän se ole mitään verrattuna Rosings Parkiin, mutta opin mielelläni enemmän", Lucy jatkoi lähes pahoittelevasti. Selkeästi hän ei ollut niin hyvä tässä itsensä kehumisessa kuin olisi ollut tarpeen.

Corinne nyökkäili poissaolevan näköisenä kiivetessään vaikeasti portaita. Aikanaan murskaantunut jalka ei halunnut taipua saati sitten ottaa hänen painoaan vastaan, joten hän sai tasapainotella itseään ylös kepin varassa.
"Mitä hevostaitoja sinulla on? Osaatko nyppiä, klipata?"

"Osaan nyppiä, mutta en ole koskaan klipannut hevosta", Lucy vastasi rehellisesti. Olisi turha valehdella, kun taidot kuitenkin paljastuisivat jossakin välissä. Parempi vain vastata rehellisesti kaikkiin kysymyksiin.
"Osaan kaikki perinteiset hoitotoimenpiteet sekä lastaamisen, ja ratsastan välttävästi", tyttö jatkoi, miettien vielä, osasiko jotakin hyödyllistä tai tarpeellista hevosten parissa. "Osaan myös letittää kilpahevosten harjat", tyttö vielä sanoi muistettuaan lukemattomat iltapäivät tallissa, kun oli seissyt hevosen vierellä letitysohjeet käsissään, ja koettanut opetella uusia tapoja letittää harja.

"Onko sinulla millainen ajokortti?" Corinne kysyi suoristautuen kipeästi, kun pääsi vihdoin ylätasanteelle ja saattoi suunnistaa toimistoon. Kamir sekä miehen borzoi olivat poissa viikonloput, ja huone oli tyhjä. Tummansinisellä seinällä oli mustavalkoisia, kehystettyjä valokuvia tallin hevosista ja ratsastajista. Corinne vältti katsomasta sitä, josta Chovea muistuttava Woolf katsoi takaisin. Hän kiersi puisen kirjotuspöydän taakse ja viittasi Lucya istumaan upottavaan, punaiseen nojatuoliin. Hän nosti laatikosta tallityöntekijän työsopimuksen, ja ojensi sen pöydän yli tutkittavaksi.

"Yhdistelmä", Lucy vastasi nopeasti. Hän sai paitsi ajaa autoa, myös ajoneuvoyhdistelmiä, vaikka ei ollutkaan paljoa joutunut sellaisia ajamaan. Täti oli ollut sitä mieltä, että yhdistelmäkortti oli välttämätön, joten tyttö oli kiltisti suorittanut kokeet molempia varten.
Hän otti työsopimuksen vastaan ja syventyi kaikessa hiljaisuudessa lukemaan sitä. Lucy epäröi hetken, ennen kuin laski paperin kädestään ja katsoi Corinnea.
"Te tarjoatte myös mahdollisuutta asua täällä?" Tyttö kysyi varovaisesti. Hän ei ollut edes ottanut huomioon sellaista mahdollisuutta, mutta toisaalta se kävi järkeen.

Corinne vajosi istumaan pöydän takana olevaan tuoliin Lucyn syvennyttyä sopimukseen ja hieroi jalkaansa. Hän nyökkäsi tytön kysyessä asumisesta.
"Voit halutessasi ottaa huoneen työntekijöiden asunnoista. Kartanon itäsiipi on kunnostettu työntekijöitä varten, ja ilmainen asuminen on työsuhde-etunne. Paulus voi lähteä esittelemään sitä, jos haluat", nainen vastasi silmät kivusta sirrillään.
"Oletko edelleen sitä mieltä, että haluat tänne töihin?"

Lucy ei voinut mitään pienelle hymylleen, kun kuuli Corinnen vastauksen. Hän voisi hyvällä tuurilla saada työpaikan lisäksi myös asuinpaikan. Hän pääsisi omilleen, eikä enää kuormittaisi tätinsä taloutta. Siinä oli jo syytä kerrakseen tehdä työtä kuin työtä. Puhumattakaan siitä, että hän saisi viettää päivänsä hevosten parissa.
"Olen", tyttö vastasi varmalla äänellä, ennen kuin vilkaisi Corinnea varovasti. "Tarkoittaako tämä sitä, että saan mahdollisuuden?" Lucyn ääni särkyi kesken varovaisen, hiljaisen kysymyksen. Hän ei suostunut uskomaan, että joku valitsisi hänet tekemään yhtään mitään.

Corinnen toinen suupieli kohosi aavistuksen. Tyttö tuntui olevan poissatolaltaan epäuskosta, että pääsisi töihin. Olisipa yhtä onnellinen vielä kuukauden päästä, sillä työ oli raskasta sekä fyysisesti että henkisesti.
"Milloin voit aloittaa?" nainen kysyi ja ojensi työsopimuksen viereen kynän sen allekirjoitusta varten. Koeajan jälkeen laadittaisiin uusi, pysyvä sopimus.

Lucy tuijotti kynää silmät suurina. Hänelle oli oikeasti annettu mahdollisuus tehdä jotakin, mistä hän nautti. Tyttö tarttui kynään ja allekirjoitti paperin nopeasti, katsoen sen jälkeen epäuskoisena omaa nimeään paperin alalaidassa.
"Milloin tahansa", tyttö vastasi ja laski kynän kädestään. "Ylihuomenna?" Hän ehdotti varovaisesti, miettien, olisiko se liian nopeasti Corinnen mielestä. Lucy olisi aloittanut vaikka siltä istumalta, jos se olisi ollut pelkästään hänestä kiinni. "Ehtisin hyvin siirtää tavarani huomenna asunnolle", tyttö jatkoi varovaisesti, kuin odottaen, koska Corinne kertoisi, että koko juttu oli vain julmaa pilaa. Lucy uskoisi onneaan vasta siinä vaiheessa, kun tekisi oikeasti töitä.

Corinne ei pilaillut. Hän vain nyökkäsi hyväksyvästi.
"Paulus varmasti auttaa sinua muutossa, jos tarvitset apua", hän sanoi ottaen sopimuksen vastaan ja kirjoittaen myös oman nimensä siihen. Hän painoi yhtä tietokoneen vieressä olevan paneelin painiketta ja kumartui lähemmäs sen sisäänrakennettua mikrofonia.
"Paulus", hänen äänensä kajahti tallissa ja kuului vaimeana myös toimistoon alakerrasta, "tulisitko toimistoon." Hän hiljensi kuulutuksen ja keskitti katseensa takaisin Lucyyn.
"Onko sinulla kysyttävää…", hän vilkaisi sopimusta nähdäkseen tytön nimen, "Lucy?"

Lucy nyökkäsi, kun Corinne vastasi, että Pauluksesta voisi saada muuttoapua. Se olisi arvostettua, ainakin tässä päässä. Tyttö oli varma, että täti kyllä auttaisi Newcastlessa ja toisi tavarat tänne, ainakin sen jälkeen, kun pääsisi yli yllätyksestään.
"Tuota… Sovinko Kamirin kanssa vastuuhevosista, vai?" Lucy kysyi varovaisesti.

"Katsomme niitä viikon perehdytyksen jälkeen", nainen vastasi katsellen mietteliäästi työsopimista, "ja siinä saapuu perehdyttäjäsi." Paulus ei selvästi ollut tullut tarpeeksi nopeasti, Corinnen äänensävystä päätellen. Mies näytti jurolta ja epäluuloiselta, mutta yritti seisoa ryhdikkäästi ja olla asiallinen.
"Paulus, tässä on Lucy. Hänestä tulee uusi työntekijämme. Ole hyvä ja perehdytä hänet." Pauluksen ilmeestä ja aukenevasta suusta päätellen hän tulvi vastalauseita, mutta Corinnen hyytävä katse tukahdutti ne kurkkuun.
"Mu… E… Jos… Kyllä, ma'am", Pauluksen hartiat vajosivat. Mies viittasi tyttöä mukaansa.

Lucy katsoi Pauluksen vastahakoista ilmettä ja tunsi tutun painon laskeutuvan harteilleen. Se olisikin ollut liian helppoa, jos hän olisi yllättäen ollut kaivattu ja tarpeellinen. Lucy nousi ylös, mutta kääntyi vielä Corinnen puoleen.
"Kiitos, minä arvostan tätä. Teen parhaani ollakseni luottamuksenne arvoinen", tyttö sanoi ja hymyili pienesti. Hän kääntyi ja seurasi Paulusta, pohtien, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Jotakin uutta ja ihmeellistä, se ainakin oli selvää. Kaikki tässä koko tilanteessa oli niin uutta ja outoa, mutta hyvällä tavalla ihmeellistä ja uskomatonta.

Paulus tuntui ravistelevan itseään henkisesti suljettuaan toimiston oven ja lähdettyään laskeutumaan portaita takaisin tallikerrokseen. Hän raapi epätietoisena niskaansa. Effie olisi parempi perehdyttäjä, mutta perehdytti Colinia ja… Huokaus. Mies vilkaisi Lucya.
"Tuota… Taidat tuntea tallin aika hyvin jo valmiiksi", hän mumisi ja suuntasi sitten rehuvarastoon, joka oli pääasiassa työntekijöiden yksityisomaisuutta. Effien armeijallisen siisti ja huoliteltu kädenjälki näkyi myös sen järjestyksessä.
"Tässä on, ööh, rehuhuone." Paulus ei ollut ennen perehdyttänyt ketään. Se näkyi.

"Joo", Lucy vastasi Pauluksen muminaan ja kulki miehen perässä rehuhuoneeseen, katsellen järjestelmällistä tilaa valppain silmin. Jotenkin hän ei uskonut, että kumpikaan tallilla pyörineistä miehistä oli järjestyksen takana. "Se näyttää selkeältä ja siistiltä", hän totesi hyväksyvästi ja painoi tavaroiden paikat mieleensä.

"Minun siis pitää perehdyttää sinut. Eli sinä seuraat minua kuin varjo ja teet mitä käsken, onko selvä?" mies kysyi julmannäköiset kulmat painuen.
"Äläkä hidasta minua."

"Selvä", Lucy vastasi ja nyökkäsi. "Minä pysyn tahdissasi", tyttö vielä vakuutti, tietämättä oikein, mihin meni lupautumaan. Hän pysyttelisi poissa jaloista ja seuraisi Paulusta kuin eksynyt koiranpentu, tehden mitä tahansa käskettiin. Ei sen pitäisi niin vaikeaa olla.

"Tässä siis on rehuhuone", mies toisti näyttäen jälleen jokseenkin eksyneeltä, "meillä on kullakin yleensä kolme tallivuoroa viikossa. Eli siis, öh, aamu- tai iltatallia. Ja maksimissaan viisi vastuuhevosta. Jokainen laittaa päivällä hevosten ruoat valmiiksi iltaa ja seuraavaa aamua varten, niin että se, joka tekee aamu- tai iltatallin, voi jakaa valmiit ruoat ja viedä tai tuoda hevoset sisään…" Paulus suki leukamittaiseksi venähtänyttä, tummanruskeaa tukkaa hämmentyneenä.
"Tuota. Onko sinulla kysyttävää?"

Lucy kuunteli tarkkaavaisemmin kuin oli varmaan koskaan elämässään kuunnellut. Hän pyrki painamaan jokaisen sanan mieleensä, samalla kun antoi katseensa vaeltaa rehuhuoneessa. Hän muistaisi asiat paremmin, kun kuvittelisi itsensä tekemään niitä.
"Päivällä ruuat iltaa ja aamua varten, tallin tekijä jakaa ne", Lucy kertasi nopeasti. Se kuulosti riittävän yksinkertaiselta.
"Onko jokaisella hevosella omat merkityt kipot ruokia varten, vai?" Lucy kysyi pohtien, mikä oli Rosingsissa ollut tapana. Hän oli jakanut hevosten ruuat aina pienistä ämpäreistä, joissa luki hevosen nimi. Niistä oli näppärä vain kaataa kaurat ja muut eväät hevosten ruokakulhoihin karsinaan.

"On", Paulus sanoi ja osoitti ylemmälle hyllylle pinottuja, värikkäitä kuppeja ja ämpäreitä. Niissä oli hevosten nimet, jotka tosin peittyivät nyt alimpia lukuun ottamatta toistensa sisään, ja koska jokaisella hevoslla oli useampi, niitä riitti.
"Ja hevosten ruokintaohjeet ovat tuolla seinällä", hän jatkoi osoittaen toista päätyseinää, jolla oli siististi muovilla päällystettyjä, selkeitä listoja jokaisen hevosen päivittäisestä ruokinnasta.
"Ja noh, öh. Mitä haluat nähdä tallilta?"

Lucy kääntyi katsomaan Pauluksen osoittamaan suuntaan ja nyökkäsi. Nyt kaikki tuntui käyvän järkeen. Ruokintaohjeet seinällä olivat suorastaan luksusta. Ei tarvitsisi opetella ulkoa kaikkien ruokia, vaan voisi tarpeen vaatiessa luntata. Sehän oli mukavaa.
"No tuota, enpä kai mitään sen ihmeellisempää", tyttö pohti ääneen, koettaen keksiä, oliko tallilla muita paikkoja, joita hän ei ollut jo kolunnut läpi. Mitään ei tullut mieleen. "Olen kolunnut tallia aika paljon läpi", tyttö myönsi kevyesti punastuen. Hän oli tutustunut paikkoihin aina, kun ylimääräistä aikaa oli löytynyt.
"Hevosten tarhaus, siitä minun pitikin kysyä", tyttö muisti yllättäen. "Onko jossakin ylhäällä tarhakaverit?"

"Varustehuoneessa on lista hevosten varusteista ratsastettaessa ja tarhattaessa. Siinä samassa on tarhausryhmät ja tarhanumerot", Paulus valaisi. Se oli Effien mukanaan tuomaa edistystä. Hän johdatti Lucyn sinne seuraavaksi ja esitteli toista päätyseinää dominoivat pesukoneet, kuivausrummut ja -kaapit.
"Aina jos huopa tai loimi tai jokin on likainen, pese se ja korvaa siksi aikaa puhtaalla. Täällä tulee siivottua paljon", mies kertoi katse eksyneenä varusterivistöä kiertäen, "ja olet vastuussa vastuuhevostesi varusteista, joten opettele mitä sillä on, missä ne ovat ja pidä ne kunnossa. Minun vastuuhevosiani ovat Socks - se rautias, jonka luona kävit, Miu - jota ratsastastit, Hemingway - se, joka jäi sen vitun saatanan perkeleen idiootin auton alle sekä Nimbus. Se on se tiineenä oleva kärpäskimo Rainin laitumella. Perehdytyksen ajan ne ovat myös sinun vastuullasi."

Lucy kuunteli ohjeita, painaen niitä mieleensä. Listalta löytyisi tiedot, selvä. Likaiset huovat ja loimet pesuun, check. Varusteet pidettävä hyvässä kunnossa, onnistuu. Hän painoi mieleensä hevoset, joita Paulus luetteli. Ne olivat Socksia lukuunottamatta hyvinkin tuttuja, mikä helpotti elämää suunnattomasti. Ainakin hän tunnistaisi vastuullaan olevat hevoset.
"Selvä", tyttö totesi. "Socks, Miu, Hemingway ja Nimbus", hän vielä toisti, jotta varmasti muistaisi jokaisen hevosen. Tässä olisi paljon opeteltavaa, mutta eiköhän se ajan myötä helpottuisi. Alku oli aina kaikista hankalin, kun kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Niin se oli hevosten kanssa, joten miksei siis tallielämässäkin.

Paulus raapi taas niskaansa.
"Me siivoamme tilat kerran viikossa. Pesemme vessat, imuroimme täällä ja yläkerrassa, pyyhimme pölyt ja sitä rataa", mies kertoi. Bealle se oli tullut yllätyksenä. Hän viittilöi Lucya hieman ystävällisemmin kuin aikaisemmin seuraamaan perässään. Chove oli ilmestynyt käytävälle kiinnitettynä, edelleen varusteissa ja Socks kadonnut. Paulus puhahti silmiään pyöräyttäen ja ryhtyi avaamaan tamman varusteiden solkia. Se luimi älykkäät silmät ihmisiä tarkkaillen ja tömisti kivistä lattiaa.
"Haetko Choven harjat varustehuoneesta?" mies kysyi. Kiitos Effien, jokainen harjapakki oli nimetty ja ne istuivat siisteissä riveissä lokerikoissa ympäri varustehuonetta. Samoin jokainen hylly, laatikko ja kaappi oli nimetty sen mukaan, mitä se piti sisällään.

"Selvä homma", Lucy totesi. Kävi järkeen, että joku siivosi tallin yleisiäkin tiloja. Kyllähän nekin sotkuisivat, joten siivous tulisi tarpeeseen. Tyttö seurasi Pauluksen perässä ja katsoi upeaa tammaa, jonka työskentelyä oli saanut seurata aiemmin.
"Totta kai", hän vastasi ja kiepahti kannoillaan, palaten noutamaan harjoja. Hän joutui hetken katselemaan ympärilleen, ennen kuin huomasi oikealla nimellä varustetun pakin. Luojan kiitos sille, joka oli luonut näin kurinalaisen järjestyksen satulahuoneeseen.
"Tässä", Lucy sanoi palatessaan Pauluksen ja Choven luokse. "Vienkö varusteet paikoilleen?"

Paulus nyökkäsi.
"Pese kuolaimet ja pyyhkäise varusteet puhtaiksi. Ristitä sitten suitset, irrota satulahuopa satulasta ja laita ne paikoilleen", mies ohjasti irrottaen tamman ja lähtien taluttamaan sitä pesukarsinaan. Vatsaa ja jalkoja kuorruttavasta kerroksesta päätellen se oli tykittänyt kostean nummen poikki.

"Selvä", Lucy totesi ja suuntasi pesemään kuolaimia. Hän joutui hetken pyörimään ympyrää varustehuoneessa, ennen kuin löysi kaiken etsimänsä ja puhdisti suitset nopeasti ja tottuneesti. Ristitettyään ne, hän etsi oikean paikan ja laittoi suitset paikoilleen. Hän irrotti satulahuovan, pyyhkäisi satulan puhtaaksi ja asetteli tavarat paikoilleen, varmistaen vielä, että oli todella laittanut ne oikealle kohdalle. Hän ei halunnut sotkea hienoa järjestystä, joka varustehuoneessa vallitsi laittamalla Choven tavaroita väärin.
Ollessaan tyytyväinen työhönsä, hän palasi nopeasti Pauluksen luokse.
"Voinko auttaa jotenkin?"

Paulus oli siirtynyt harjaamaan Chovea tamman karsinaan. Hänen olisi tarkastettava Lucyn työn jälki vielä myöhemmin, koska tyttö oli hänen vastuullaan - kaikki oli aina jonkun vastuulla - eikä hän voinut olla ajattelematta, että onneksi ei ollut tullut Effien perehdyttämäksi. Naisen standardi oli aivan mahdoton, siksi Effiellä kesti askareissa heitä muita kauemmin.
"Voit tuoda Choven hikiloimen, sen oranssin", hän vastasi. Se oli loimille merkityssä kaapissa, Choven nimellä varustetulla hyllyllä, siististi viikattuna ja puhtaana.
Kun tamma oli hoidettu, Paulus tähysi ympärilleen ajatuksensa kadottaneena.
"Kun täällä on valmennuksia, kuten viikonloppuisin, meistä jonkun pitää olla avustamassa. Ja… No, kohta kello onkin jo yksi. Ja äh. Tuota. Mikä on epäselvää?"

Lucy nyökkäsi ja palasi hakemaan loimea, etsien sen nopeasti muiden joukosta. Hän tarkisti vielä kertaalleen, että oli ottanut oikean loimen, ennen kuin palasi Pauluksen luokse. Hevosen seistessä loimi päällään, tyttö odotti seuraavia ohjeita. Mitäs sitten?
"Mitä valmennuksissa avustaminen tarkalleen ottaen pitää sisällään?" Lucy kysyi. Tyttö epäili, että ainakin esteiden kokoaminen estevalmennuksia varten kuului tallityöntekijöille, samoin kuin myös hevosten satulointi, mikäli ratsastajat itse eivät sitä tekisi.
"Ja mitä yhdeltä tapahtuu?" Lucy kysyi hämmentyneenä, miettien, olisiko tämä pitänyt tietää. Ehkä hän ei ollutkaan seurannut tallin elämää niin tarkasti kuin uskoi tehneensä.

"Corinnen estevalmennus", Paulus vastasi ja vilkaisi vaistomaisesti tallikäytävälle osoittavaa valvontakameraa, joka välitti kuvaa toimistoon.
"Me kokoamme esteet ja avustamme ratsastajia ennen valmennusta ja sen jälkeen. Lisäksi joku meistä on avustamassa aina valmennuksissa, esimerkiksi muuttamassa esterataa tai pitelemässä hevosia tai hakemassa raippoja tai viemässä takkia tai… Mitä lie hienohelmat keksivät pyytää", mies vastasi vailla kovin suurta ihailua.
"Tuota noin", mies tähysi levottomasti ympärilleen, "käyn hakemassa Corinnelta estevalmennuksen rataohjeen. Mene edeltä pääkentälle ja ala purkaa sen varastosta esteitä. Puomeja ja tolppia."

Lucy kuunteli tarkkavaisesti, painaen tehtävät mieleensä. Pauluksen sananvalinnoista kävi ilmi, ettei mies pitänyt ratsastajia, jotka juoksuttivat tallityöntekijöitä, kovinkaan suuressa arvossa. Ehkä se oli ihan ymmärrettävää.
"Selvä", Lucy vastasi ja suuntasi suoraan pääkentälle, alkaen ohjeiden mukaan purkaa puomeja ja tolppia varastosta. Hän siirteli puomeja tottuneesti, kasaten niitä siististi sivummalle tolppien kera, pieni hymy huulillaan. Hän ei edelleenkään uskonut, että oli oikeasti nyt tässä, purkamassa esteitä varastosta, koska oli saanut töitä. Vau. Ehkä jonakin päivänä hän kulkisi hymyillen tallin halki ja hoitaisi rutiininomaisesti kaikki tehtävät, ilman tarvetta kysellä muiden apua tai neuvoja. Sitä päivää odotellessa hän ottaisi kaikkien ohjeet mielellään vastaan.

Paulus hölkkäsi ulos hetkeä myöhemmin, kevyesti puuskuttaen ja paperi kädessään. Hän sulloi sen taskuunsa ja ryhtyi kantamaan tolppia keskemmälle valtavaa kenttää. Jos ei ollut lihaksikas työt aloittaessaan, oli sitä pian sen jälkeen.
"Eli työpäiväsi menee niin, jos sinulla ei ole aamu- tai iltatallia, että tulet kahdeksalta tai kymmeneltä töihin. Kahdeksalta, jos sinulle on merkitty ratsastusta aamuksi, ja kymmeneltä jos ei. Me siivoamme kymmenestä kahteentoista: vastuuhevosten karsinat, pesemme varusteita, siivoamme tarhoja ja laitumia sekä itse tallia, täydellä teholla sen kaksi tuntia. Sitten on tunnin lounas ja sen jälkeen yhdeltä on ratsastus. Jos ei ole, voi joko pitää vapaata tai sitten siivota lisää tai tehdä tallimestarin antamia askareita. Kolmelta on päivätalli, jolloin laitetaan kaikki vuorokauden ruoat valmiiksi ja ruokitaan hevoset, ja yleensä ne haetaan sisälle syömään, jotta voimme samalla harjata ne ja tarkastaa niiden terveydentilan. Sen jälkeen saattaa olla vielä ratsastuksia tai se iltatalli, mutta jos ei, päivä loppuu puolineljältä tai neljältä, jos jää kahvittelemaan." Miehen selitys oli kaoottinen, mutta selventyisi aikataulua tutkimalla.

Laiha tyttö kuunteli Pauluksen selityksen, koettaen painaa kellonaikoja mieleensä. Hän totesi sen pian toivottomaksi, joten tutkisi aikatauluja kunhan ehtisi. Tehtävät kuulostivat kuitenkin helpoilta ja selkeiltä, sellaisilta, joista hänkin selviäisi. Toivottavasti ainakin.
"Päivätallin tekevät kaikki töissä olevat?" Lucy varmisti kantaessaan sylissään kolmea puomia keskemmälle kenttää. Hän kumartui laskemaan puomit varovaisesti alas, jotta ne eivät kolisisi turhaan. Kaiken kaikkiaan päivän ohjelma ei ollut kuulostanut liian vaativalta. Raskasta se varmasti olisi, mutta nautittavaa.
"Ja jos ratsastajat ilmestyvät kesken päivän, heidän toiveitaan noudatetaan?" Lucy varmisti epäilemänsä asian. Bethany oli käskyttänyt mielellään milloin ketäkin laittamaan Rainin kuntoon, kun ei itse osannut. Joskus Lucy oli ehtinyt tarjoutua vapaaehtoiseksi ja Bethany oli jättänyt muiden komentelun.

"Joo", Paulus varmisti ja pyyhkäisi otsaansa juostessaan tolppien luo hänelläkin kolme puomia sylissään tasapainoillen.
"Juuri niin", hän nyökkäili tutkien paperia ja säätäen puomien pidikkeitä oikeille korkeuksille, "meidän aikataulumme, vastuuhevosemme ja ratsastuksemme voivat myös muuttua milloin tahansa. Me olemme alimmaisina sananvallassa, joten jos joku… Ratsastaja haluaa muuttaa päivän aikataulua, meillä ei ole siihen nokan koputtamista."

Lucy haki viimeiset puomit kentän keskiosaan ja alkoi kantaa niitä paikoilleen aseteltujen tolppien luokse. Hän ei muistanutkaan, miten painavia estepuomit osasivat olla, ja miten kömpelöä pitkien puomien käsittely parhaimmillaan oli. No, kaikkeen tottuisi.
"Hyvä tietää", Lucy totesi ja epäili, ettei hänelle tuottaisi ongelmia tottua pohjasakan asemaan. Hän liikkui yleensäkin kuin kaikista alhaisin maan matonen, joten eipä siitä suurta eroa syntyisi. Nyt hänen olisi vain töidensä puolesta noudatettava muiden antamia ohjeita - ihan kuin hän olisi muutoinkaan uskaltanut väittää vastaan.

Paulus ravisti päätään, kun sisäinen, hyvin pieni ja onneton herrasmies, nosti päätään.
"Ota hei sinä tämä paperi ja säädä näitä pidikkeitä niin minä siirtelen ja kokoan", hän tarjosi ojentaen ryttäämänsä paperin tytölle.
"Ja Kamir, siis tallimestarimme, on varsin rento. Hänellä on kuitenkin muutama sääntö, jota pitää noudattaa tai työ on vaakalaudalla. Eläimiä ei saa kohdella väkivaltaisesti tai julmasti, kaikista epäilyksistään tai epävarmuuksistaan tai virheistään pitää ilmoittaa heti ja asennetta on hyvä tarkkailla", mies luetteli arvostaen selvästi tallimestaria enemmän kuin ratsastajia.
"Jos tekee mieli valittaa, säästä se siihen, kun esimies tai joku ylempänä nokkimisjärjestyksessä oleva, ei ole kuuntelemassa", Paulus tarjosi vielä melkein ystävällisen vinkin. Tallityöntekijät pitivät yhtä ja saivat vertaistukea toisistaan kurjiin päiviin ja kamaliin hevosenomistajiin.

Lucy yllättyi Pauluksen tarjouksesta, mutta tarttui ojennettuun paperiin ja alkoi tutkia sitä mielenkiinnolla. Nopeasti hän sai selvää merkinnöistä, ja alkoi asetella pidikkeitä oikeille korkeuksille. Tyttö painoi Kamirin ehdottomat säännöt mieleensä tarkasti. Ne tuntuivat itsestäänselviltä Lucylle, mutta olihan ne hyvä käydä läpi. Ei hän koskaan kohtelisi hevosta kaltoin tai jättäisi tarkoituksella kertomatta virheistään.
"Kiitos", tyttö kiitti ja kertasi säännöt vielä mielessään. "Selväksi tuli", hän naurahti valittamiselle. Ei hän ihan heti valittaisi. Ehkä siinä vaiheessa sitten, kun uutuudeninto olisi laantunut, vettä tulisi kaatamalla, hevonen säikkyisi ukkosta ja jyräisi yli, sekä omistaja valittaisi, kun mussukan suojat eivät olleet samaa sävyä satulahuovan kanssa.

"Haluatko jäädä avustamaan valmennukseen kanssani vai tehdä jotain muita töitä?" Paulus kysyi esteradan valmistuttua. Mies siirtyi takaisin tallia kohti.

"Voisin viedä Rainin laitumelle, mutta jos tallilla ei ole mitään kiireisempää tehtävää, tulen mielelläni avustamaan valmennusta", Lucy vastasi. Hän oppisi parhaiten, kun näkisi ja kokisi itse. Ja kun kerran mukana oli joku, joka tiesi, miten homma toimi, ei kai siitä haittaakaan olisi, jos tyttö seuraisi mukana. "Minunhan piti kulkea mukanasi kuin varjo", tyttö sanoi ja uskaltautui hymyilemään pienesti.

"Totta", Paulus vastasi ja soi hieman haproivan, enemmän tai vähemmän tahattoman vinon hymyn takaisin. Sallittakoon Lucylle ensimmäinen perehdytyspäivä - joskin tytön virallinen työaika ei kai ollut edes alkanut - helliä omaa hevostaan. Tai sen Maybelinen hevosta. Mitä lie. Työajalla Rain olisi yksi muista. Paulus hölkkäsi talliin, suki hiuksiaan siistimmin, ja ryhtyi jähmeästi avustamaan valmennukseen saapuneita ratsastajia näiden hevosten kanssa.

Lucy haki nopeasti Rainin keltaisen ohuen ulkoloimen ja riimun varustehuoneesta. Hän heitti loimen nopeasti ruunan selkään ja saatuaan riimunnarun kiinni riimuun, hän talutti hevosen ulos ja kannusti sen reippaaseen käyntiin, jotta ehtisi edes jossakin vaiheessa takaisin. Tyttö päästi hevosen irti laitumelle, sulki huolellisesti portin ja suorastaan juoksi tallille, mutta hidasti ennen kuin astui sisälle. Sisällä ei juostu, se oli selvää.
Tyttö katsoi hetken ympärilleen tallin vilinässä, etsien Paulusta kuin eksynyt koiranpentu. Hän huomasi miehen toisessa päädyssä ja asteli reippain askelin hänen luokseen.
"Mitä voin tehdä?" Tyttö kysyi ja katseli ympärilleen, koettaen päätellä, tarvitsisiko joku ratsastajista apua. Kukaan ei tainnut edes huomata uutta tyttöä.

Paulus näytti siltä kuin joulu olisi tullut aikaisin. Toinen tallityöntekijä oli tarjoutunut avustamaan valmennuksessa tänään, kai saadakseen lisää työtunteja vähällä vaivalla, laiska paska. Mutta nyt Paulus pääsi pulasta. Hän viittilöi tyttöä seuraamaan ulos ja suuntasi sitten kaakkoon, ohi pääkentän ja kohti joen yli kulkevaa kivisiltaa.
"Voin näyttää sinulle asuintilat. Oliko niin, että aiot muuttaa sinne?"

Lucy melkein pysyi perässä tilanteen nopeassa muuttumisessa, mutta seurasi Pauluksen perässä kuten oli luvannut. Oli aika helpottavaa olla varjo. Ei tarvinnut tehdä päätöksiä, vaan seurata vain toisen perässä.
"Kyllä, jos se vain suinkin sopii", tyttö sanoi. Ei kai hänen täytyisi muilta lupia kysellä, Corinnehan asiasta viime kädessä päätti, mutta vanhoista tavoista oli hankala päästä eroon. "Newcastlesta ei kulje busseja turhan usein."

"No ei", Paulus vastasi ja veikkasi sitten Corinnen luvanneen hänet jo avuksi muuttoon. Oli luvannut Beallekin aikanaan, "tarvitsetko muuttoapua?" Hän ylitti kumpuilevia nurmikenttiä ja harvoja, puistomaisia metsiä tottuneesti suunnistaen kohti rinteen laella ikiajat seissyttä, kellanvaaleaa kartanoa. Metsäsaareke piilotti sen matalamman, vaatimattomamman itäsiiven, jonne tallityöntekijöiden varsin kotoisat tilat oli sijoitettu.

"Apu kelpaa aina", tyttö vastasi, miettien hetken. "Yritän kyllä suostutella tätini tuomaan tavarani tänne", hän jatkoi. Vasta nyt hän tajusi kunnolla edes ajatella sitä, mitä joutuisi tänään illalla kertomaan tädille ja tuon perheelle. Että hänellä oli töitä, uusi koti ja elämänsuunta. Siitä tulisikin rattoisa keskustelu.
"Te asutte täällä?" Lucy kysyi ihmeissään, ihaillessaan vanhaa kartanoa.

"Tuolla", Paulus tarkensi osoittaen siipeä. Hän johdatti Lucyn U-kirjaimen muotoisen siiven keskelle jäävään, varsin villiin ja kesyttömään puutarhaan ja sen poikki ydinhuoneiston ovelle. Varustehuoneen tapaan moitteettoman siisti tupakeittiö oli avara ja valoisa. Päivänvaloa suodattui sisään keittiössä olevasta, isosta ranskalaisesta ikkunasta. Olohuoneen puolta dominoi massiivinen, herkullisen punainen ja upottava sohva.
"Tuolla perällä olevat ovet ovat kylpyhuone, väliovi ja Bean huone", mies selitti polkaisten kengät oven vieressä olevaan kenkähyllyyn, "ja tuo on minun." Hän osoitti lähimpänä ulko-ovea olevaa ovea. Hän empi hetken ja näytti sitten valkoisella, mustalla ja turkoosilla sisustettua huonettaan. Bean huoneen ovi oli auki, joten sinne kurkkaaminen ei tuottanut suurempaa tunnontuskaa. Pauluksen miehekkään suoralinjainen ja minimalistinen huone erosi rajusti naisen voimakasta lilaa, vaaleanpunaista ja historianhenkisiä kuvioita ja kalusteita, muun muassa koristeellisen, verhotun katossängyn sisältävästä huoneesta.
"Tässä ovat pyykkitilat ja tätä kautta pääsee itse kartanoon", mies selitti raottaen kellarin pyykkitiloihin vievää väliovea ja avasi sitten hohtavalla mosaiikinsinisellä laatoitetun kylpyhuoneen oven. Effie piti sen steriilin puhtaana.
"Ja täällä on Effien huone", Paulus selitti kiertäessään sohvan laajan tilan toiselle puolelle. Hän raotti ovea lämpimän oranssinpunaiseen huoneeseen veikaten, ettei Effie pahastuisi, "ja tämä on sitten varmaan sinun, jos haluat sen." Mies avasi viimeisen oven. Huoneen suuri, ranskalainen ikkuna avautui kartanon puistomaiselle, vehreälle etupihalle, ja sen sisustusta dominoi tummansinisen seinän viereen asetettu, kullanvihreällä verhoiltu, massiivinen pylvässänky. Sen lisäksi kalustus sisäsi kookkaat vaatekaapit, laatikoita pursuavan lipaston, kirjaillun, vaaleansinisen sohvan sekä sen eteen, upottavalle, tummansiniselle matolle kuin sohvapöydäksi asetetun puuarkun.

Lucy katsoi ihmeissään ympärilleen, koettaen nähdä kaiken yhtä aikaa. Tyttö ihaili puutarhaa, joka oli villiintyneen näköinen, mutta siltikin kerta kaikkiaan ihana, mutta se unohtui, kun he astuivat sisään. Hän jätti kengät kenkähyllylle ja kulki Pauluksen perässä ovelta toiselle, ihaillen kaikkea näkemäänsä.
"Kodikasta", tyttö totesi katsoessaan ympärilleen. Suuret ikkunat toivat valoa ja kirkkaansävyiset kalusteet näyttivät kerrassaan hurmaavilta. Lucy ei voinut kuin ihmetellä kaikkea näkemäänsä. Kuinka hienosti työntekijät asuivatkaan!
Nähdessään viimeisen huoneen, tyttö huokaisi ihastuneena. Tummansinisen rauhallisuutta oli tasapainottamassa pirteämmät vihreä ja vaaleansininen. Huone näytti kerrassaan upealta.
"Se on ihana", tyttö sanoi ja antoi katseensa kiertää ympäri huonetta, astuen varovasti peremmälle. "Täällähän on vaikka kuinka paljon tilaa", hän ihmetteli katsoessaan kaikkia kaappeja ja laatikoita. "Millä ihmeellä nuo saa koskaan täytettyä?"

"Eikö naisilla yleensä ole aika paljon tavaraa?" Kynnykselle seisomaan jäänyt Paulus kysyi hieroen epävarmana niskaansa, "kenkiä ja tuoksukynttilöitä ja… Tyynyliinoja."

Lucy kääntyi naurahtaen Pauluksen puoleen.
"Minulla on vain vähän vaatteita ja kitara", tyttö totesi. Hän ei omistanut paljoa, ja jättäisi siitäkin omaisuudestaan osan tätinsä talolle. Heidän varastoissaan oli jo Lucyn lapsuudenkodin kalusteita odottamassa sitä päivää, kun tyttö ehkä haluaisi kalustaa oman kotinsa niillä. Hän ottaisi mukaan vain kaikista tarpeellisimmat ja tärkeimmät tavarat, jättäen lopun roinan varastoon.

"Haluatko siis huoneen?" Paulus kysyi nojaten ovenpieleen. Hänen olemuksensa vaihteli päivien mittaan vaivaantuneesta ja eksyneestä torjuvaan ja tylyyn tai murhanhimoiseen. Tällä hetkellä se oli ensimmäistä kategoriaa, sillä vaikka tyttö oli vieras, tästä oli tullut yksi heistä - ja Lucy ei tainnut olla kermaperse, vaikka sellaisessa perheessä kai asuikin. Tai sitten ei vain tajunnut, miltä näytti.

"Haluan", tyttö vastasi ja hymyili pienesti. Tämä huone oli kerrassaan upea, ja se sopisi hänelle täydellisesti. Lucy oli varma, että kotiutuisi tänne paljon nopeammin kuin tätinsä talolle koskaan. Siitä oli edelleen vaikea puhua tai edes ajatella kotina. Se oli paikka, jossa Lucy oli asunut, mutta harvoin mitään sen kummempaa.

"Milloin olet muuttamassa?"

Lucy mietti hetken. "Huomenna?" Hän kysyi varovasti, tietämättä oikein, olisiko se sopivaa sitten lainkaan.

"Tarvitsetko muuttoapua? Meillä on käytössä tallin neliveto, johon varmaan mahtuu kaikki kerralla."

"No, olisihan siitä tietenkin apua", Lucy myöntyi. Eipähän tarvitsisi laskea sen varaan, että täti ehtisi ajaa monta kierrosta tallin ja talon välillä.

"Moneltako?"

"Milloin tahansa teille sopii parhaiten."

Paulus kohautti olkiaan.
"Huomenna on vapaapäiväni, joten mihin aikaan vain sopii", hän vastasi vilkaisten vaatimattomana varpaitaan. Hän tajusi sukkiensa olevan eri paria.
"Milloin olet ehtinyt pakata?"

"Yhteen mennessä, helposti", Lucy vastasi. Hän heräisi kuitenkin aikaisin ja oli aina ollut nopea pakkaamaan tavaransa. Eihän se vaatinut paljoa - vain muutaman jätesäkin, joihin heittää vaatteet ja muutaman laatikon, johon kerätä kaikki muut tavarat. Kun ei omistanut paljoa, ei myöskään ollut paljoa pakattavaa.

"Okei, no voin tulla kahdelta", Paulus vastasi.
"Onko sinulla kysyttävää asumisesta tai jostakin?"

"Kiitos", Lucy kiitti, pohtien hetken, nousisiko mieleen jotakin kysymyksiä. Kun hän ei hetkeen keksinyt mitään, tyytyi tyttö pudistamaan päätään.
"Ei ainakaan tule mieleen."

Paulus vilkaisi keittiötä ja Effien ovea kuin peläten, että nainen olisikin siellä ja voisi ilmestyä.
"Yhteiset tilat pysyvät varsin, höm, siistinä. Yleiselle mielenterveydelle on parempi, jos kaikki pyrkivät korjaamaan omat jälkensä. Kokkaamme joskus yhdessä ja käymme aika usein kaupassa yhteisen listan pohjalta. Joskus Fairchildit tekevät niin puolestamme."

"Selvähän se", Lucy totesi. Hän oli tottunut siivoamaan omat jälkensä. Se kuului olennaisena osana huomaamattomana olemiseen. "Kuulostaa hyvältä", hän vielä totesi ruokien suhteen. Mitä enemmän Lucy sai kuulla elämästä täällä, sitä enemmän häntä jännitti. Hän olisi huomiseen mennessä aivan hermoraunio, jos jatkaisi tätä tahtia. Hän oppisi kyllä, kunhan vain antaisi itselleen aikaa.

"Oh, pidätkö koirista?" mies tajusi kysyä kuullessaan kynsien rapinaa ulko-ovelta.

"Ei minulla mitään niitä vastaan ole", Lucy vastasi. Ei hänellä ollut koskaan ollut koiraa, mutta ei se tarkoittanut, ettei koirista silti voisi pitää. Häneltä vain puuttui kokemusta, jonka perusteella kertoa tarkasti, mitä mieltä hän oli nelijalkaisista karvakasoista.

"Fairchildeilla on neljä, ja ne ovat usein täällä. Otamme ne mukaan maastoon aina kun voimme ja käymme lenkkeilemässä niiden kanssa, kun ehdimme. Se ei ole pakollista eikä siitä saa erillistä palkkaa, mutta…" Paulus kohautti olkiaan. Corinne ei voinut tehdä niin itse. Hän ehti ottaa askeleen ovea kohti, kun mustavalkoinen bordercollie avasi sen ja pyyhälsi sisään rakastavana, liehuvana, lipovana pyörteenä. Musta saksanpaimenkoira ja ujo, harmaankarkea irlanninsusikoira seurasivat sen kannoilla. Paulus horjahti saksanpaimenkoiran hypätessä häntä vasten ja tuki sitä käsillään rapsutellen sen kylkiä.
"Tuo… On Foxy, tämä on Nemo ja tuo irlis on Angus. Se Corinnen kanssa pysyttelevä on Higgins."

Lucy kumartui tervehtimään koiria, jotka tuntuivat olevan kaikki eri puusta veistettyjä. Tyttö rapsutti bordercollieta, ojentaen varovaisesti kättään sen jälkeen Angusta kohti. Irlanninsusikoira ei näyttänyt suuresti kiinnostuvan, mitä nyt haistoi varovaisesti. Se riitti Lucylle.
"Minä lenkkeilen muutenkin paljon, joten en näe mitään syytä, miksen voisi ottaa näitä mukaan silloin tällöin", tyttö totesi ja katsoi koiria. Ne olivat oikeastaan ihan mukavia. Olisihan sitä huonomminkin voinut olla. Nämä olivat ainakin hyvätapaisia ja kunnolla koulutettuja, jos Corinnen rautaisesta otteesta tallilla saattoi mitään päätellä.

Corinnen läsnäolessa totisesti olivatkin. Foxy, jonka rakkaus ei selvästi pysynyt sisällä, käytti naisen poissaoloa hyödyksi. Se hyppi kuin kumipallo ylettääkseen suukottamaan Lucyn kasvoja, ja Nemosta vapautuva Paulus yritti saada sitä pannasta kiinni estääkseen. Häntäänsä vaisusti heiluttava Angus pysytteli sivummalla, mutta Lucy saisi siitä vielä sydänystävän: hieman karunnäköistä, muihin verrattuna ujosti hellyydenkipeää koiraa harvoin huomattiin muiden vilskeeltä, vaikka tutustuessaan ihmisiin se nautti loputtomasti rapsutuksesta.
"Ne ovat… Au, ihan mukavia, ALAS! Kun niihin tottuu", Paulus selitti. Foxy kyyristyi ja pyöri anteeksiantoa kaivaten miehen jaloissa paukautettuaan miestä leukaan.

Foxy oli selkeästi porukan energiapakkaus, jos jatkuvasta pomppimisesta mitään saattoi päätellä. Jokin Anguksessa kuitenkin veti Lucyn huomiota puoleensa. Ehkä se oli toisen rauhallisuus ja ujous. Se muistutti tyttöä itsestään. Hänkin oli hiljainen ja ujo, paitsi nyt, kun ei ollut vielä aivan täysin sisäistänyt sitä, että oli saanut töitä. Kyllä hän vielä hukkaisi sanansa ja rohkeutensa jossakin välissä. Viimeistään silloin, kun saisi omat vastuuhevosensa.
"Uskon", tyttö totesi ja hymyili pienesti koirille. Eläimille oli helpompi hymyillä kuin ihmisille. Eläimet eivät hymyilleet takaisin ja odottaneet jotain vastaukseksi. Ne vain olivat ja nauttivat huomiosta.

Paulus piti riehakasta, kirputtavaa Nemoa pannasta suojellakseen Lucya liialliselta koirarakkaudelta.
"Aloitatko työt virallisesti maanantaina?"

"Joo", tyttö vastasi. "Kuljen siis kai koko maanantain kintereilläsi?"

Ja seuraavan viikon. Sitä seuraavan viikon vain puolittain.
"Joo. Alkaa kahdeksalta ja kestää… Kuuteen", mies vastasi muistellen aikatauluaan. Hän oli melkein tarjonnut, että Lucy voisi tulla taluttelemaan Nimbusta hänen kanssaan. Mutta ne olivat hänen yksityisiä hetkiään, joten ehkä hän keksisi tytölle hyötytekemistä tallilta.

"Kahdeksasta kuuteen, selvä", tyttö toisti ja painoi ajan muistiinsa. Ensimmäinen oikea työpäivä. Vau. Mitäköhän kaikkea yhteen päivään mahtuisi? Varmaan vaikka mitä. Jännitys nousi jälleen, mutta sen mukana saapui myös into. Tämä oli hulluinta, mitä tyttö oli pitkiin aikoihin tehnyt, mutta varmasti samalla ensimmäinen asia, jonka hän teki puhtaasti itselleen, ajattelematta lainkaan, mitä muut miettisivät hänen päätöksistään.
"Aiotko palata tallille, vai?" Lucy kysyi. "Koska jos on jotain, mitä voin tehdä, autan mielelläni, mutta jos ei, suuntaan kaupunkiin pakkaamaan ja kertomaan tädille uutiset."

Paulus pudisti päätään.
"Valmennus on menossa vielä. Voin heittää sinut kotiin, jos haluat."

"Jos siitä ei ole vaivaa", Lucy sanoi ja punastui pienesti. Olipa hän saanut viime aikoina kyytejä.

Paulus vaivaantui tajutessaan tytön punastuvan. Hyvä luoja. Oliko hän ilmaissut itseään jotenkin oudosti? Luuliko Lucy hänen tarjoilevan jotakin muuta kuin työkaverillista kyytiä? Miehen olemus muuttui asteen etäisemmäksi ja torjuvammaksi.
"Mennään sitten", hän melkein haukahti ja päästi koirat takaisin ulos. Angus hiihti heidän perässään kahden muun painaessa pohjoiseen tallia kohti: koira pujotti kuononsa Pauluksen käteen miehen kävellessä kartanon etupihalle. Corinnen henkilöauto oli massiivisten etuportaiden edessä, mutta Hamishin oli poissa. Syrjemmässä oli perheen taloudenhoitajan auto sekä tallityöntekijöiden asiointiauto, joka iästään huolimatta kulutti vähemmän kuin neliveto. Paulus voisi käydä samalla viikonloppuostoksilla.

Lucy seurasi Pauluksen perässä, katsellen valppain silmin ympärilleen. Kaikki oli niin kaunista ja ihmeellistä. Tyttö ei oikein uskonut tätä vieläkään todekseen. Kohta hän saattaisi asua täällä pysyvästi. Jos vaan pärjäisi tallityöntekijän töissä. Lucy nousi autoon ja sulki oven perässään, vilkaisten varovasti Paulusta. Nyt, kun ei enää ollut kysymyksiä tallin käytännöistä, joilla pitää keskustelu elävänä, ei Lucy enää tiennyt, mitä sanoa. Hän painoi katseensa alemmas ujona.

Paulus päästi Anguksen takapenkille ja istahti rattiin. Hänen ajotyylinsä oli yhtä luonteva kuin Jamien, mutta vaatimaton ja turvallinen. Hän suuntasi hitaasti puistotietä kohti maantietä, ja sitä Slaleyn läpi Newcastlen suuntaan. Mies avasi suunsa vasta Slaleyn jälkeen.
"Täällä on kyläkauppa ja pub, Fox and Hound, mutta siinä se taitaa olla. Newcastlen taidat tuntea jo entuudestaan."

Lucy kuunteli Pauluksen sanat, tietämättä oikein, mitä sanoa. Hän ei erityisemmin tuntenut Newcastleakaan, kun oli viettänyt suurimman osan ajasta joko huoneessaan, lenkillä tai tallilla. Ei siinä erityisemmin kaupungin tarjontaan tutustuttu. Paitsi sairaalaan. Se oli tuttuakin tutumpi.
"Joten kuten", tyttö vastasi välttelevästi. Hän ei uskonut jäävänsä kaipaamaan Newcastlea, kun saisi tilalle Rosings Parkin uskomattomat maisemat, hevosista puhumattakaan.

Paulus hieraisi taas niskaansa pysähtyessään risteykseen ennen jatkamista.
"Onko sinulla toiveita siitä, millaisia vastuuhevosia saat?"

Hän joutui hetken pohtimaan, miten kysymykseen kannattaisi vastata. Lopulta hän päätti mennä rehellisellä ja suorasanaisella linjalla.
"Helppoja", Lucy sanoi hiljaa. "Rauhallisia ja helppoja käsitellä. En ollut koskaan edes nähnyt täysiveristä, ennen kuin tulin käymään täällä." Vaikka eiväthän kaikki täysiveriset olleet kamalia. Niillä vain tuntui olevan taipumusta olla energisempiä ja kuumempia käsiteltäviä kuin monet muut.

"Luulen, että Rain tulee sinun vastuullesi", Paulus uskalsi veikata ja kuulosti melkein lohduttavalta, "se on Samilla, tai oli."

"Sen kanssa ainakin pärjäisin", Lucy sanoi hiljaa, tuntien jälleen kerran olonsa epävarmaksi. Ehkä tämä ei ollutkaan niin hyvä idea. Entä jos hän ei pärjäisi yhdenkään hevosen kanssa vaan onnistuisi aiheuttamaan vaaratilanteita hevosille ja ihmisille? Hän pakotti itsensä luottamaan Corinnen harkintakykyyn. Ei nainen olisi ottanut ketään edes koeajalle, jos ei uskoisi, että tuosta olisi johokin. Tallissa oli aivan liian arvokkaita hevosia moisiin testailuihin.

Paulus vilkaisi Lucya sivusilmällä.
"Voi olla, että saat vastuuhevosen viikon kuluttua, mutta voi mennä pari lisää, ennen kuin niitä tulee lisää. En usko, että sinulle annettaisiin vastuuhevosia, jos Corinne ei luota siihen, että pärjäisit niiden kanssa."

Lucy halusi uskoa Paulusta, koska toisen sanat olivat omalla tavallaan todella lohduttavat. Tytölle ei annettaisi mitään, mistä hän ei selviäisi. Se jos mikä oli piristävä ajatuksen tasolla, mutta Lucy epäröi silti. Entä jos hän ei pärjäisi muiden kuin Rainin kanssa? Tyttö pakotti ajatukset sivuun. Hän ehtisi murehtia sitä sitten, kun joutuisi läheisimpiin tekemisiin hevosten kanssa.
"Toivotaan niin", Lucy vastasi. Hän toivoi yllättävänsä itsensä ja pärjäävänsä hyvin hevosen kuin hevosen kanssa, mutta epäili, ettei niin tulisi tapahtumaan. No, aika näyttäisi.

"Kannattaa tehdä tukeva lounas ja useita välipaloja päivää varten", mies sanoi ajettuaan melkein vartin hiljaisuudessa, "ja pakata aina kuivat vaihtovaatteet mukaan, koska yleensä silloin, kun eniten tarvitsee niitä tai energiaa, ei ole aikaa lähteä talolle."

Lucy oli uppoutunut ajatuksiinsa, joista Pauluksen sanat havahduttivat hänet. Tyttö kuunteli mielenkiinnolla, painaen ohjeet mieleensä.
"Täytyypä muistaa", hän lausahti ja lisäsi mielessään tehtävien asioiden listalle muistutuksen lounaasta, välipaloista ja vaihtovaatteista. Kaikki asioita, jotka omalla tavallaan olivat itsestäänselviä, mutta joita Lucy ei olisi tullut ajatelleeksi, ellei Paulus olisi maininnut. Jos muut tallityöntekijät olisivat edes yhtä valmiita toivottamaan uuden naaman tiimiinsä kuin Paulus, voisi Lucy löytää paikkansa muiden joukosta. Ehkä. Tai sitten ei.

"Jos on pitkä päivä, pitää muistaa syödä välissä", Paulus kohautti olkiaan. Yleensä ulkoilma ja fyysiset, raskaat työt myös herättivät nälkää aivan eri tavalla.

"Se on totta", Lucy myönsi hiljaisella äänellä. Syöminen oli tärkeää, mutta laiha tyttö tuntui unohtavan sen useammin kuin halusi myöntää. Ehkä töiden tuoma aikataulu ja rutiinit korjaisivat tilanteen, ja Lucykin muistaisi nauttia välipalaa aina silloin tällöin lämpimien ruokien ohessa.

Toukokuinen maanantai

Paulus antoi Lucyn ensimmäiselle, viralliselle työpäivälle aloitusajaksi kymmenen varsin itsekkäistä syistä. Hän halusi omia mahakkaan Nimbuksen itselleen ja viettää päivän ensimmäiset kaksi tuntia kävelyttämällä suosikkihevostaan maastossa. Hän ei tiennyt, oliko tyytyväisempi talutellessaan hevosta yksin vai voidessaan ratsastaa sitä Bean ja Effien kanssa. Yleensä yksinolo voitti.
Lämpötila oli kesäinen, ja aurinkokin näkyi pilvien lomasta. Niiden tummuudesta päätellen myöhemmin sataisi, mutta aamu oli niin hurmaava, että jopa Paulus vaikutti hyväntuuliselta. Hän palasi tallille muutamaa minuuttia vaille kymmenen jätettyään Nimbuksen eläkeläisten laitumelle ja tähysi sisällä varjoaan pohtien oliko Lucy jo paikalla.

Lucy oli pyörinyt sängyssä hereillä jo aamuvarhaisesta ja kuunnellut, kuinka muut lähtivät töihin. Hän oli pitkään vain odottanut kärsimättömästi, että kello olisi vaille kymmenen ja hän voisi hyvillä mielin lähteä talliin. Jatkuva vilkuilu kelloon tuntui vain hidastavan ajan kulumista. Yhdeksältä Lucy ei enää kestänyt, vaan pukeutui nopeasti, söi aamupalan ja suuntasi tallille. Hän voisi pysytellä Rainin laitumen lähettyvillä siihen asti, että kello olisi kymmenen ja olisi soveliasta saapua virallisesti töihin.
Rainista ei ollut iloa pitkäksi aikaa, sillä ruuna vain söi kaukana laitumen keskiosassa eikä ollut huomaavinaankaan portilla notkuvaa tyttöä. Huokaisten Lucy kääntyi ja palasi tallille. Ehkä hän odottaisi satulahuoneessa. Tyttö tuijotteli varusteita ja yritti opetella ulkoa niiden sijainnin. Siinä kuluikin rattoisasti viimeinen vartti, ja kun Lucy kymmeneltä palasi tallikäytävän puolelle, näki tyttö Pauluksen.
"Huomenta", Lucy tervehti hiljaa ja astui lähemmäs. Hän ei kysynyt, mitä seuraavaksi tehtäisiin, vaan odotti Pauluksen ohjeita. Mies saisi hoitaa puhumisen ja Lucy voisi vain tuijotella ympärilleen ja yrittää näyttää siltä, ettei ollut väärässä paikassa.

"Huomenta", Paulus töksäytti sosiaalisella sulavuudellaan ja näytti hetken kiusaantuneelta siitä, että oli tullut lyödyksi yhteen tytön kanssa, mutta päivien rutiini toi turvallisen pohjan opastukselle.
"Nyt alkaa päivittäinen kahden tunnin siivous. Aloitetaan vastuuhevosteni karsinoilla. Tarvikkeet ja purut ovat samassa varastossa, missä heinät: täydennämme sitä usein, sillä suurin osa pidetään heinäladossa tulipalon varalta. Käyn hakemassa kärryn tallipihalle. Keräämme siis kaikki likaiset purut 'lantakärryyn' ja ajamme sen sitten lantalaan", mies selosti harppoessaan hakemaan talikkoa ja kottikärryä. Hän osoitti Lucylle kaksi vastuullaan olevaa karsinaa ja ryhtyi sitten oman osuutensa kimppuun.

Lucy nyökkäsi vastaukseksi, muttei uskaltanut sanoa mitään. Hän tarttui talikkoon ja suuntasi osoitettuun karsinaan. Tässä sentään oli jotain tuttua. Tämän hän tiesi osaavansa tehdä kunnolla. Oli osannut siivota karsinoita jo ennen kuin oli oppinut laukkaamaan hevosella. Tästä hän kyllä selviäisi. Lucy vakuutteli itselleen jokaisen talikon heilautuksen välissä, että osaisi varmasti tehdä tämän työn. Hän siivosi osoitetut karsinat huolellisesti mutta tehokkaasti, sillä muisti Pauluksen sanat: älä hidasta minua.

Paulus tarkasti Lucyn työn jäljen purutettuaan omat kolme karsinaansa ja hyväksyi sen vähäeleisesti.
"Sitten tarkoitus pestä varusteet ja käydä siivoamassa oritarhoja", mies selosti sukaisten vaivaantuneena hiuksiaan ja vei Lucyn satulahuoneeseen, missä saattoi näyttää millä yksityiskohtaisuudella varusteet oli pesaistava millonikin, minkä näköiset huovat ja loimet oli laitettava pesukoneeseen ja mikä varuste laskettiin likaisesi ja mikä puhtaaksi. Selostettuaan vähäsanaisella töksähtelevyydellä odotetusta standardista ja toivottuaan olevansa Effie, Paulus viittoi Lucyn mukaansa ulos siivoamaan tarhoja. Avarassa, raikkaassa ulkoilmassa miehen olemus oli rennompi.
"Hevonen laitetaan varmuuden vuoksi kiinni", hän veikkasi parhaaksi sanoa kiinnittäessään Miun narulla aitaan, ennen kuin suuntasi talikon kanssa siistimään tarhan. Hän osoitti Lucylle seuraavia tarhoja.

Lucy kuunteli ja koetti omaksua niin paljon tietoa kuin vain pystyi. Pauluksen vähäsanaisuus ei haitannut, vaan sopi hyvin tytölle, joka koetti painaa jokaisen sanan mieleensä. Oli helpompi muistaa kaikki sanat, kun niitä oli vähän. Lucy kulki Pauluksen perässä ja koetti jälleen vakuuttaa itselleen, että selviäisi kyllä. Hän katsoi, kuinka Miu sidottiin aitaan ja nielaisi. Hän vilkaisi muita tarhoja kohti. Yksikään hevosista ei näyttänyt pieneltä tai laiskalta. Lucy nielaisi uudelleen ja vilkaisi Paulusta. Ei kai tässä muu auttanut kuin tarttua itseään niskasta kiinni ja lähestyä upeaa kimoa oria viereisessä tarhassa. Slippers, se sen nimi taisi olla. Lucy epäröi hetken, mutta pakotti itsensä rohkaistumaan ja siirtymään tarhaan. Hän suoristi selkänsä lähestyessään hevosta ja yritti olla rohkeampi kuin olikaan sitoessaan suuren orin aitaan. Tarhaa siivotessaan tyttö huomasi käsiensä tärisevän hieman. Miten hän ikinä selviäisi mistään, jos pelkäsi hevosen sitomista aitaan kun oli muita katsomassa? Ehkä tämä ei ollutkaan niin hyvä idea.

Paulus ei huomannut Lucyn hermostusta, ajatteli vain, että ehkä uuden työntekijän perehdytys ei ollutkaan rangaistus. Lucy ei papattanut tai jaaritellut eikä tuntunut pahastuvan hiljaisuutta, mikä sopi miehelle paremmin kuin hyvin: lisäksi tyttö tuntui tekevän annetut hommat tunnollisesti, mutta kerjäämättä kehuja ja tunnustusta työstään. Se melkein teki vaikutuksen Paulukseen, jolla oli samanlainen työmoraali. Kello lähestyi kahtatoista, kun heidän osansa oritarhoista oli siivottu.
"Lakaistaan vielä tallikäytävät, rehuhuone ja varustehuone", mies ilmoitti siristäen silmiään auringossa ja pyyhkien niskaansa, "sitten lounaalle."

Lucy huomasi, että työ helpottui heti kun hän keskittyi tekemään työnsä eikä pohtimaan, mitä muut ajattelivat hänen toimistaan. Hevosetkaan eivät enää näyttäneet niin suurilta. Hikeä otsalta pyyhkäisten tyttö vilkaisi Paulusta ja kuunteli ohjeet. Lakaiseminen kuulosti suorastaan luvattoman helpolta tarhojen siivoamisen jälkeen.
"Selvä", Lucy uskaltautui vastaamaan, päästi aitaan sidotun hevosen irti tutkimaan puhdasta tarhaansa ja seurasi Paulusta. Tyttö oli mielellään toisen varjo. Varjot olivat hiljaisia ja huomaamattomia, ja se sopi Lucylle.

Varttia yli kaksitoista Paulus salli heidän nousta tallityöntekijöiden oleskelutilaan lounaalle. Valtavat, tallin nyt hohtavan vihreään ympäristöön antavat ikkunat oli avattu ja kesäntuoksuinen ilmavirta puhalsi sisään. Effie oli käpertynyt toisen punaisen sohvan nurkkaan kanasalaattirasia sylissään. Paulus työnsi mikroon miehekkään kokoisen rasian lasagnea.
"Hei Lucy", Effie tervehti, "miten aamunne on sujunut?"

Lucy katseli ympärilleen taukotilassa kuin miettien, mihin kulmaan voisi piiloutua kaikista helpoiten. Effien kohtelias tervehdys vaati kuitenkin vastauksen.
"Hei. Ihan hyvin", Lucy vastasi hiljaa. Oikeastaan, aamu oli sujunut todella hyvin. Lucy ei ollut vielä aiheuttanut vaaratilanteita kyvyttömyydellään tai mokannut töiden kanssa. Hän oli sekä alittanut että ylittänyt itsensä oritarhoja siivotessaan, mutta ainakin hän oli suoriutunut annetuista tehtävistä ilman sen kamalampia kriisejä. Pieni jännitys taisi aina kuulua ensimmäiseen työpäivään. Eiköhän se tästä helpottaisi. Vähän vain lisää itseluottamusta ja työpäivät sujuisivat loistavasti. Toivossa oli hyvä elää.

"Voisit varmaan lähteä yhdeltä mukaan maastoon Rainilla, ellei serkkusi ole tulossa tänään ratsastamaan?" Effie ehdotti ja vilkaisi ruokaan uppoutunutta Paulusta vain aavistuksen pettyneesti, kurottuen tökkäämään miestä kengänkärjellään, jotta tämä käyttäisi veistä.

"En usko että tulee", Lucy vastasi hiljaa ja piiloutui salaattikulhonsa taakse. Miten hän nyt kieltäytyisi tarjouksesta? Hän ei haluaisi ehdoin tahdoin nolata itseään kaikkien edessä noustessaan hevosen selkään, mutta oli jo onnistuneesti tuhonnut helpoimman tekosyyn välttää maastolenkki.
"Kaipa minä voisin", tyttö myöntyi hiljaisella äänellään.

"Kun saat vastuuhevosia, ei ole enää kysymys siitä haluatko vai et", Paulus puhahti aavistuksen äreästi. Olivatko heidän maastolenkkinsä jotenkin tytön alapuolella?

Pauluksen puhahdus sai Lucyn punastumaan.
"Ei tietenkään", tyttö vastasi nopeasti ja tuijotti posket punaisina lattiaa. "Lähden mielelläni", hän vielä sanoi ja vilkaisi nopeasti Effietä ja Paulusta. Katse palasi takaisin lounaaseen ja Lucy mietti, miten selviäisi maastolenkistä. Hän ei ollut uskaltautunut maastoon enää sen jälkeen, kun Hemingway oli jäänyt auton alle, vaan työskennellyt Rainin kanssa kentällä päivästä toiseen. Ruunalle tekisi hyvää päästä maastoon, mutta Lucy ei voinut sanoa samaa itsestään. Häntä hermostutti jo valmiiksi. Lounassalaatti ei enää maistunut yhtä hyvältä.

Effie oli aina tuntenut huonoa omaatuntoa jättäessään Colinin tallille siivoamaan vessoja tai täydentämään heinävarastoa, kun muut lähtivät maastoon. Hän ei ollut varma, oliko Lucy ujo vai vastahakoinen. Paulus kallistui välittömästi jälkimmäiseen. Kiittämätön… Hän oli viileän oloinen (kypsä, hieno, herkästi leppyvä eikä lainkaan turhasta hermostuva mies) heidän lähtiessään hakemaan hevosiaan varustettavaksi. Paulus haki Miun ja Effie ympärillään tanssivan Funksin; heidän lisäkseen Jamie ja Socks sekä Bea ja Ivory lähtivät ratsastamaan heidän kanssaan. Ensimmäinen saapui tuttuun tapaansa viime hetkellä, ajankulusta hätäilemättä.
"Kas Lucy", hän tervehti, varsin yllättyneenä, kunnes muisti lauantaina tulleen uutisen uudesta työntekijästä ja väläytti tytölle leveän hymyn, "onneksi olkoon!" Hän talutti Socksin harjattavaksi käytävälle, kun Paulus oli viemässä Miuta jo tallipihalle.

Lucy seurasi vaitonaisena muiden perässä ulos tallista, suunnaten Rainin laidunta kohden. Laiska irlannincob ei näyttänyt edes huomaavan tyttöä keskittyessään syömään tuoretta ruohoa, mutta seurasi vastahakoisesti Lucyn perässä tallille. Tyttö vei hevosen karsinaan ja haki harjat. Tämän hän sentään osasi.
"Kiitos Jamie", Lucy kiitti ja onnistui jopa hymyilemään Jamielle. Hän keskittyi harjaamaan hevosen nopeasti ja haki varusteet, sillä ei halunnut olla viimeiseksi valmis. Se nyt vielä puuttuisikin, että muut joutuisivat odottamaan häntä. Lucya hermostutti joka hetki enemmän, kun hän katseli suurta joukkoa, joka oli lähdössä maastoon. Heitä oli ihan liian monta. Miksi hän ei ollut kieltäytynyt kutsusta jollakin verukkeella?

Viisi ratsukkoa lähtivät löyhässä jonossa laidunten välissä kulkevaa ruohopolkua pitkin kohti nummia. Valo vaihtui tuulen mukana vuoroin kultaiseksi ja harmaaksi pilvimassojen valuessa taivaalla. Tuuli tuntui yltyvän. Socks ja Ivory kulkivat tänään kärjen tuntumassa, ja energisesti ohjalle puskeva Funks niiden perässä. Miu piti seuraa Rainille joukon perällä, herrasmiesmäisen tyynenä paikastaan. Paulus näytti murhanhimoiselta sen selässä keskittyessään täysin ratsastamiseen. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt, kuinka hevosen sai peräänantoon tai miten eri avut tarkalleen vaikuttivat toisiinsa, mikä korostui virheettömyyttä vaativalla orilla. Se kulki eteenpäin halutussa askellajissa, mutta ei tehnyt sen enempää. Pauluksen puolipidätteet ja varovaiset pohkeenpainallukset saivat Miuta nostamaan päätään korvat luimussa ja viuhtomaan välillä hännällään. Heidän edellään Effie ei edes haaveillut muodosta ja asetuksista, yritti vain pitää Funksin käynnissä.

Lucy ei tiennyt, oliko onnistunut tartuttamaan hermoilunsa pomminvarmaan ratsuunsa vai oliko Rain innoissaan, kun pääsi vihdoin maastoon, mutta tupsujalkainen ruuna kulki kerrankin eteenpäin vailla jatkuvaa muistuttelua, mikä antoi Lucylle enemmän aikaa keskittyä ratsastamiseen. Hän keskittyi istumaan syvälle satulaan, pitämään selkänsä suorana ja rentouttamaan yksi kerrallaan turhasta hermoilusta jännittyneet lihaksensa. Hitaasti hermoilu tuntui siirtyvän sivuun, kun Lucy löysi palan kerrallaan itseluottamustaan ja uskoi jälleen siihen, että selviäisi maastolenkistä taitavan porukan keskellä nolaamatta itseään täysin.

Etupään sanat hukkuivat tuuleen, mutta nopeutuvasta askellajista päätellen kajahti pyyntö siirtyä raviin. Polku kiemurteli harvassa metsässä kohti kanervaisia, kumpuilevia nummia ja yleensä jaksoi viehättää Paulusta, mutta tänään mies uppoutui pahantuuliseen turhaumukseen. Ei hän tajunnut tästä mitään. Niinpä hän luovutti vänkäämisen, antoi hevoselle löysempää ohjaa ja kevensi vain sen matkaavoittavan askeleen tahdissa väistellen satunnaisia, matalia oksia. Punaruunikko takapää heidän edellään heilahteli välillä sivuun, kun Funks hypähteli pidätteitä vastaan päätään heitellen ja sivuaskelia ottaen.

Lucy oli iloinen askellajin vaihdoksesta. Ravissa ei tarvinnut edes yrittää keskustelua, vaan voisi hyvillä mielin keskittyä pelkkään ratsastamiseen kaikessa hiljaisuudessa. Onneksi lähimpänä ratsastava Paulus ei muutoinkaan ollut kovin puheliasta sorttia, tai ainakin sen vaikutelman Lucy oli saanut, ja se sopi tytölle todella hyvin. Hän saattoi lähes unohtaa muut ratsukot ja rentoutua täysin keventäessään Rainin matalan askeleen tahdissa. Ruuna vaati aina silloin tällöin pientä muistuttelua pohkeilla, mutta toisin kuin yleensä, raippa tuntui olevan aivan turhaan mukaan. Ruuna liikkui ilman jatkuvaa painostamista, mikä sai Lucyn tuntemaan pientä syyllisyyttä. Hänen olisi pitänyt käydä maastossa useammin. Rain parka, joka oli joutunut kiertämään pelkkää uraa viime päivät, vaikka oli tottuneempi maastolenkkeihin. Lucy päätti, ettei enää tekisi samaa virhettä vaan pitäisi huolta siitä, että hevonen saisi arvoistaan liikutusta. Katsoessaan Funksin liikkumista, Lucy ei voinut kuin ihailla Effien taitoja ja kärsivällisyyttä. Hän olisi ollut pelosta jäykkänä sivuaskelia ottavan orin selässä.

Effie tunsi itsensä kaikkea muuta kuin taidokkaaksi ja kärsivälliseksi. Bea oli niin lahjakas, että oli saanut kutsun ratsastaa Noxia Corinnen valmennuksissa ja sai jäykän, kömpelön Ivoryn kulkemaan kauniisti. Jamie oli syntynyt hevosen selkään. Ja hän ei saanut ratsuaan hallittua sen vertaan, että olisi voinut osallistua turvallisesti valmennuksiin. Effie kiitti onneaan, että ratsasti pääasiassa maastossa, jossa hevosen railakas kuurous hänen avuilleen ei herättänyt samanlaista huomiota kuin kentällä. Orin etujalat pyrkivät laukkaan takajalkojen tipsuttaessa perässä, ja naisen posket punoittivat ponnistuksesta, kun hän taisteli vastaan. Ei, nyt ravattiin. Ei, nyt pysyttiin omalla paikalla jonossa. Ei, ei nyt ei heitetty ratsastajaa pöpelikköön.
Kun he pääsivät tutulle polulle nummelle, Jamien käsi heilahti edessä laukan merkiksi ja ratsukot ampaisivat laukkaan. Effien käsivoimat joutuivat todelliselle koetukselle. Paulus keskittyi omaan kurjuutensa. Miu kyllä siirtyi laukkaan pienestä merkistä, mutta mies tiesi, ettei se näyttänyt siltä kuin teki jonkun paremman ratsastamana. Sen kaula ei kaartunut pyöreäksi eikä sen askel tuntunut yhtä pyörivältä ja rytmikkäältä kuin miltä se yleensä näytti. Miehen jalat eivät halunneet pysyä paikallaan hevosen kylkien vieressä ja hänen oli vaikeaa istua pehmeästi satulassa, kun se tuntui heittävän hänet ilmaan jokaisella askeleella.

Lucy arvasi, mitä tuleman piti, kun Jamien käsi heilahti. Hän teki muutaman puolipidätteen, istui alas ja siirsi jalkaa eteen, antaen kevyen käskyn siirtyä laukkaan. Hän halusi koettaa, kuunteliko Rain todella niin hyvin kuin antoi ymmärtää. Ruuna siirtyi laukkaan muutaman askeleen viiveellä, mutta ilman raipan tai voimakkaamman pohkeen apuja, joten Lucy taputti hevosen kaulaa. Lucy myötäili ratsun liikkeitä ja istui selkä suorana, kutitellen pohkeella aina silloin tällöin. Hän teki puolipidätteitä ja pyysi Rainilta parempaa suoritusta kuin yleensä ikinä vaati maastossa, mutta kun Rain kerrankin liikkui omin voimin, oli siitä otettava ilo irti. Irlannincobin kaula kaartui ja hevosen askeleeseen tuli uutta pyörivyyttä, kun se alkoi astua paremmin takajaloillaan vatsan alle. Lucy palkitsi hevosen lopettamalla kutittelun, mutta ruuna kantoi itseään yhä hyvin ja laukkasi pidemmällä askeleella. Vau. Ruunastahan voisi vielä saada kunnon ratsun, jos sitä vain jaksaisi kärsivällisesti työstää kentällä. Lucy ei edes ehtinyt ihmetellä muita ratsastajia, mikä oli ehkä ihan hyvä, tai hän olisi menettänyt viimeisetkin itseluottamuksensa rippeet nähdessään johtokaksikon vaivattoman ratsastuksen.

Kanervikko vilisi alla, kun laukka vaihtui vähitellen neliksi. Loivan rinteen jälkeen Effiestä kuului anteeksipyytävä vingahdus, kun Funks pukitti ja hyppi neljä jalkaa ilmassa ohjaa vasten, kunnes repi ne naisen käsistä ja ryösti johtavan kaksikon ohi. Se katosi häntä putkella edellä kumpuilevaan laaksoon. Jamie pidätti muutamia sivuaskelia ottavaa Socksia pysymään tasaisesti kulkevan Ivoryn rinnalla, ja jatkoi häiriintymättä juttelua sen ratsastajan kanssa: ilmeisesti Funksin temppu ei tapahtunut ensimmäistä kertaa. Paulus näytti tyytyväisemmältä voidessaan seistä kevyessä istunnassa täysiverisen jalustimilla ja tunsi olonsa vakaammaksi kuin yrittäessään istua satulassa. Hän pidätti Miuta sen ollessa lähdössä Funksin perään, ja närkästyneesti pärskähtävä täysiverinen alistui asemaansa.

Lucy antoi Rainille enemmän ohjaa ja nousi kevyeen istuntaan, joutuen hetken hapuilemaan tasapainoaan jalustimilla seistessään. Rain ei kiskonut ohjia tai tehnyt mitään muutakaan typerää, mistä Lucy oli kiitollinen. Hänellä oli jo ihan tarpeeksi vaikeuksia muutenkin. Tytön toinen käsi oli sotkeutunut kirjavaan harjaan antamaan tukea. Jalustimilla tasapainoilu ei ollut Lucyn vahvuuksia, mutta tyttö puri huultaan ja keskittyi säilyttämään tasapainonsa. Rain ei tuntunut edes huomaavan Funksin temppua vaan nelisti tyytyväisenä muiden perässä raskaalla askeleellaan. Irlannincob joutui todella tekemään töitä, että pysyi lämminveristen tovereidensa vauhdissa.

Nummi aaltoili heidän allaan eikä ollut huomata, missä vaiheessa he olivat tehneet pyöreän reitin ja palasivat takaisin tallia kohti. Paulus pidätti Miuta pysymään tahdissa, jossa Rain ei jäänyt muista jälkeen. Mies piteli toisella kädellä Miun harjasta tukea, ettei horjahtaessa repäisisi ohjista - ja kadehti tinkerin muhkeaa harjaa, sillä Miun oli lyhyeksi nypitty, silkkinen pieni kaistale. Vähitellen vauhti vaihtui takaisin verryttävään raviin, ja laakson pohjalla virtaavassa joessa polviaan myöten seisova Funks liittyi takaisin osaksi ryhmää. Effien posket hohkasivat punaisina ja hän sai potkaista hevosta, jotta se tajusi hypätä kuivalle maalle, sillä se oli notkahdellut uhkaavasti kuin ryhtyäkseen piehtaroimaan - mikä oli hevosen lempipuuhaa.

Hidastettuaan raviin, Lucy uskaltautui vilkaisemaan Pauluksen suuntaan ja tarjosi pienen, kiitollisen hymyn. Tyttö oli huomannut, miten Paulus oli pitänyt Miun vauhdin hitaimmalle ratsukolle sopivana. Se oli ollut kilttiä. Rain tuntui löytäneen jälleen laiskan itsensä ja ravasi irtonaisella, rauhallisella askeleella muiden mukana kiirehtimättä enää mihinkään. Funks löytyi, ja kun kukaan ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota orin tempaukseen, epäili Lucy, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta. Ehkä Funksin treeniohjelmaan kuului vauhdikkaampi meno, mistäs sitä ikinä tiesi.

Effie näytti pudistelevan päätä itsekseen palatessaan kahden vierekkäin kulkevan ratsukkoparin väliin. Paulus vastasi hymyyn kivikasvoisella tuijotuksella ja yritti estää jalkojaan potkimasta Miuta kylkiin keventäessään. Hän ei tiennyt, millä ne sai pysymään paikallaan. Vähitellen hevoset siirtyivät käyntiin palatessaan takaisin harvaan metsään ja laidunten aitojen pilkottaessa näkyviin.

Rain näytti tyytyväiseltä hidastaessaan joukon mukana käyntiin. Lucy antoi pidempää ohjaa ja taputti ratsunsa kaulaa. Hän oli selvinnyt maastosta nolaamatta itseään. Hän oli pysynyt selässä, saanut pidettyä hevosensa oikeassa askellajissa ja ei ollut edes kiilannut Miuta ja Paulusta pusikkoon. Onnistunut reissu siis. Lucy pysäytti Rainin tallipihalle ja liukui alas selästä, nostaen jalustimet tottuneesti ylös. Hän odotti, että muut menisivät ensin talliin ja seuraisi vasta perästä. Ensimmäisenä meneminen olisi ollut pelottavaa.

Jamieta ensimmäisenä meneminen ei pelottanut. Hän flirttaili leikkisästi siihen vähemmän innostuneesti vastaavalle Bealle välittämättä Pauluksen mustuvasta mielialasta. Paulus vei Miun suoraan pesupaikalle pahantuulisena ja riisuttuaan varusteet väliseinälle, huuhtoi orin nummimuistoista ja kevyestä hiestä. Effie vei Funksin pesulle tammakäytävän pesukarsinaan vajoten mielellään rauhassa omiin, ei kovin innostaviin ajatuksiin. Ori tökki naista päällään ja hamusi tämän vaatteita tiedottomana siitä, miten oli taas murentanut ratsastajansa itsetuntoa.
"Seuraavana päivätalli", Paulus murahti Lucylle jokseenkin äreästi.

Lucy vei hevosen karsinaan ja riisui sen varusteista. Hän siirtyi pesukarsinaan Pauluksen jälkeen ja pesi nopeasti kuraiset tupsujalat. Taluttaessaan Rainin takaisin karsinaan, Lucy huokaisi helpotuksesta. Päivä oli sujunut tähän asti lähes mallikkaasti, joskin Pauluksen äreä murahdus sai tytön hartiat painumaan hieman. Oliko hän tehnyt jotain väärin?
"Selvä", tyttö vastasi ja palasi jälleen varjon asemaansa. Hän ei halunnut ärsyttää Paulusta vahingossakaan enempää, joten piti tarkasti huolen, ettei ollut miehen tiellä tai hidastanut tuota.

Paulus ei sanonut paljoa sulloessaan heinää verkkoon esimerkkinä Lucylle, vaikka tyttö varmasti osasi sen jo, ja jätti sitten tytön täyttämään heinäverkkoja tarpeeksi sekä sille päivälle että illalle kuin seuraavalle aamullekin. Mies meni itse mittamaan väkirehut vastuuhevosilleen. Effie liittyi Lucyn seuraan heinävarastoon. Hän näytti ravistavan itseään henkisesti, ennen kuin saattoi väläyttää tytölle ystävällisen, kannustavan hymyn.
"Onko työ vaikuttanut sellaiselta, mitä toivoit?" hän kysyi nähtyään Pauluksen mielialan: Paulukselta tuskin uskaltaisi kysyä enää tänään mitään. Voi Jamie.

Lucy sulloi heinää verkkoihin nopeasti ja tottuneesti, samalla kun koetti tekeytyä niin pieneksi kuin mahdollista. Paulus ei näyttänyt iloiselta. Parempi siis pysytellä poissa jaloista ja tehdä työt kaikessa hiljaisuudessa. Lucy vastasi pienellä hymyllä Effielle, vaikka ei pystynytkään katsomaan toista kauaa silmiin. Onneksi hän saattoi hyvällä tekosyyllä tuijotella heinäverkkoja.
"On se", tyttö vastasi hiljaa. "Vaatii vähän totuttelua ja paljon opettelua, mutta työ vaikuttaa oikein mukavalta", Lucy pakotti itsensä jatkamaan. Effie oli ystävällinen, ja olisi ollut töykeää vastata vain kahdella sanalla. Täytetty heinäverkko siirtyi sivummalle ja Lucy tarttui seuraavaan.

"Jos sinulle herää kysymyksiä, voit kysyä rohkeasti myös meiltä muilta", Effie tarjosi täyttäessään hevostensa verkkoja. Hän ei voinut olla mittaamatta heinän määrää tarkasti ja asettelematta sitä siististi verkkoihin, vaikkei verkon esteettisyydellä ollut hevosille mitään merkitystä.
"Päivätallin ja kahvin jälkeen neljältä on maanantaisin toinen maastoratsastus, mutta Hemingwayn loukkaantumisen takia Paulus ei lähde mukaan. Hän varmaan kehittelee sinulle jotakin tehtävää."

"Kiitos Effie", Lucy kiitti vilpittömästi. Oli lohdullista tietää, ettei hän ollut yksin tai vain yhden työntekijän varassa. Se nyt olisikin puuttunut, että hän olisi hukannut Pauluksen eikä olisi uskaltanut kysyä muilta. Nyt kun Effie oli ehdottanut sitä, Lucykin saattaisi uskaltaa, jos Paulusta ei näkyisi ja jokin polttava kysymys heräisi tytön mielessä.
"Kai Hemingway paranee täysin?" Lucy kysyi tavallistakin hiljaisemmalla äänellä, vilkaisten varovaisesti Effien suuntaan. Tyttö oli jo ehtinyt käydä läpi kaikki tunteet kauhusta syyllisyyteen, mitä koko onnettomuuteen tuli. Hänen olisi pitänyt olla viimeisenä, ei Pauluksen.

"Neiti Hillsin mukaan kyllä", Effie vastasi, "ja se toipuu hyvää vauhtia. Se on nyt vain lähinnä jäykkä ja kipeä saatuaan sellaisen tällin ja oltuaan levossa. Paulus aikoo varmaan mennä kävelyttämään sitä." Mainittu tuli hakemaan Lucylta hevosten päiväheinät ja katosi ääneti viemään niitä. Effie huokasi paljonpuhuvasti. Helkkarin luolamiehet.

"Hyvä", Lucy vastasi helpottuneena. Hän ei edes halunnut ajatella toista vaihtoehtoa. Pauluksen vietyä heinät sanomatta sanaakaan, Lucy jäi hämmentyneen ja eksyneen oloisena paikoilleen ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Tytön katse painui jälleen lattiaan. Mitä sitten? Lucy nielaisi.
"Tuota, pitäisikö minun mennä Pauluksen perässä vai?" Lucy kysyi tuskin kuiskausta kuuluvammin ja tuijotti lattiaa kevyt häpeän puna poskille kohoten. Hän ei tiennyt mitä oli tehnyt väärin, mutta ilmeisesti Paulus ei enää jaksanut edes yrittää selittää tekojaan sanallisesti tytölle.

"Voit täyttää loput heinäverkot, ellet ole jo valmis tai vaikka tutustua rehuhuoneen järjestykseen ja sisältöön", Effie ehdotti, "älä ota Pauluksen käytöstä henkilökohtaisesti. Hänellä taitaa olla jonkinlaista… Ihmissuhdekriisiä meneillään. Voit myös seurata häntä, jos haluat - hänen työnsä on opettaa sinulle tallin tapoja, joten sinulla on oikeus pysyä hänen mukanaan."

Lucyn ei tarvinnut kahdesti miettiä.
"Täytän heinäverkot", tyttö sanoi ja ryhtyi tuumasta toimeen. Tämän hän sentään osasi tehdä. Ehkä Paulus olisi huomenna paremmalla tuulella ja voisi näyttää, mitä kaikkea muuta tallilla tarvitsi tehdä päivän mittaan. Effie voisi toistaa loppupäivän, ettei Pauluksen käytöstä kannattanut ottaa henkilökohtaisesti, ja silti Lucy tuntisi olonsa entistä typerämmäksi miehen vierellä. Vaikka kyllähän se edes hieman auttoi, kun kuuli, ettei kaikki syy ollut tytössä.
"Oletko sinä ollut täällä jo pitkään?" Lucy kysyi varovaisesti, kuin miettien, oliko sellainen kysymys lainkaan sopiva. No, sanottuja sanoja ei saanut takaisin, joten turha murehtia sen enempää.

"Kohta puoli vuotta", Effie vastasi. Hän tunsi silti epäonnistuvansa päivittäin, mutta koki paremmaksi pitää sen omana tietonaan. Lucy vaikutti sen verran aralta ja vetäytyvältä ja jokseenkin epävarmalta itsestään, että kaipasi ehkä rohkaisevampaa kuultavaa.
"Ja Pauluksella on neljäs vuosi menossa."

"Oho", Lucy sanoi yllättyneenä. "Luulin, että olisit ollut täällä jo pidempään", tyttö jatkoi ja punastui jälleen. "Tarkoitan, näytät aina tietävän mitä tapahtuu ja…", lauseen loppu hiipui kokonaan pois. Ei Lucy osannut selittää sitä sen paremmin. Effie vain vaikutti siltä, että oli suorastaan kasvanut täällä.
"Vau", tyttö henkäisi. Paulushan oli viettänyt täällä ikuisuuden. Vau. Ei ihme, että mies oli saanut tehtäväkseen opettaa uudelle naamalle tallin kuviot. Paulus varmaan osasi jo hoitaa aamutallin vaikka unissaan.

Effie naurahti nolostuneena ja sukaisi punertavaa tukkaa korvansa taakse.
"Minä vain kompensoin heikkoja alueitani sillä, että opettelen kaiken kirjoitetun tiedon ulkoa", hän vastasi vaivaantuneesti hymyillen, "minua on sanottu kontrollifriikiksi, joten kai sekin on enemmän tai vähemmän totta." Hän näki Pauluksen varjon vilahtavan ovensuun edessä.
"Paulus", hän kutsui kuin armeijan vääpeli, "unohditko jotain?" Mies palasi pahantuulisena ovelle ja viittoi Lucya seuraamaan.
"Pitää tarkastaa ja harjata hevoset", mies murahti. Hän oli hakenut Nimbuksen sisälle, ja kolme poikaa olivatkin jo karsinoissaan.
"Tutki sinä Miu ja Hemingway", hän sanoi, vaikka oli periaatteessa jo tehnyt sen itse.

Lucy ei voinut uskoa, että Effiestä löytyisi heikkoja alueita, joita pitäisi kompensoida ulkoa opettelulla. Juurihan Effie oli ratsastanut sekopäistä oria taidolla, jota sopi vain ihailla. Tyttö hymyili pienesti kiitokseksi Effielle ja poistui Pauluksen perässä.
"Tutkia ja harjata, selvä", tyttö toisti ja suuntasi hakemaan Hemingwayn harjoja. Hän alottaisi helpommasta hevosesta, eli siitä, joka näytti vähemmän pelottavalta.

Paulus oli vilkaissut läpi Jamien hellyydellä hoitaman Socksin, ja halusi viettää laatuaikaa Nimbuksen kanssa kaikessa rauhassa, joten tuli vilkaisemaan miten tyttö pärjäsi uneliaasti nuokkuvan tummanrautiaan kanssa. Paulus oli käyttänyt valtavasti hieman haparoiden hänessä ilmenevää hellyyttä kovia kokeneen hevosen hoitamiseen, sillä tunsi vahvaa syyllisyyttä ruunan onnettomuudesta. Hemingway ei ollut pistänyt hemmottelua lainkaan pahakseen, mutta rajusti asfaltille kaatunut ja auton töytäisemä hevonen oli jäykkä ja kipeä. Haava oli kuitenkin parantumassa hyvää vauhtia eikä ruunaan jäisi muita jälkiä kuin palkeenkielestä tuleva arpi.

Lucy harjasi Hemingwayta pehmeällä harjalla ja mahdollisimman varovaisesti, jotta ei vahingossakaan aiheuttaisi enempää kipua kipeälle hevoselle. Hän puhui matalalla äänellä niitä näitä ja pysähtyi usein rapsuttamaan Hemingwayn säkää harjauksen lomassa. Tuntiessaan katseen itsessään, Lucy hiljeni ja kääntyi katsomaan Paulusta.
"Se näyttää parantuvan hyvin", Lucy sanoi helpottuneesti huokaisten. Effien sanoista huolimatta Lucy oli pelännyt, että Hemingway olisi huonossa kunnossa. Lucy taisi olla niitä ihmisiä, jotka eivät uskoneet ennen kuin näkivät asiat omin silmin.

Paulus nyökkäsi vähäsanaisella sulokkuudella.
"Minä voin hoitaa Miun. Voisit, tuota, lähteä kävelyttämään sitä tallin ympäristöön. Sen pitää ruveta taas liikkumaan enemmän."

Lucy vilkaisi uneliasta hevosta, Paulusta ja jälleen hevosta, kuin miettien, kenestä Paulus oikein puhui. Kun lähellä ei ollut muita ihmisiä, oli Lucyn hyväksyttävä se, että ohjeet oli annettu hänelle.
"Totta kai", tyttö vastasi ja nielaisi. "Kävelemmekö teitä pitkin vai nurmella? Kumpi on parempi sille?" Lucy uskaltautuisi ehkä muutaman sadan metrin päähän tallista, mutta olisi sekin parempi kuin ei mitään. He voisivat kiertää laajaa kaarta tallin ympäristössä. Edestakaisin. Ei tulisi mitään uutta tai ihmeellistä, mitä tarvitsisi säikkyä.

"Voit viedä sen vaikka siihen metsään, jossa ratsastimme aikaisemmin. Epätasainen maasto tekee sille hyvää. Olen kävelyttänyt sitä vähän päivittäin ja lisännyt määrää vähitellen", mies selosti, "sieltä kiertää polku tallialueen ympäri."

"Onnistuu", Lucy sanoi vaikka pohtikin, onnistuisiko se oikeasti. Hemingway vaikutti kuitenkin niin rauhalliselta, että Lucy uskoi pärjäävänsä. Tuskin Hemingway lähtisi repimään häntä metsän halki. Ruuna vaikutti aivan liian kohteliaalta sellaiseen.
Lucy suuntasi palauttamaan harjat paikoilleen, ennen kuin palasi ruunan luokse itseään henkisesti tsempaten. Milloin hänestä oli tällainen nyhverö tullut? Totta kai hän voisi käydä kävelemässä hevosen kanssa. Ei se niin paljoa vaatinut.

Paulus seurasi epäröiden karsinan vieressä tietämättä oliko Lucylla kysymyksiä vai voisiko hän kadota Nimbuksen luo.
"Onko kaikki kunnossa?" hän kysyi rapsuttaen ohimoaan epävarmasti.

"Joo, eiköhän me selvitä", tyttö vastasi ja vilkaisi uneliasta ruunaa. "Tervehdi Nimbusta minunkin puolestani. Se on nätti", Lucy sanoi ja pyysi varovaisesti Hemingwayta seuraamaan perässään tallikäytävälle. Lucy oli ihaillut Nimbusta lukuisia kertoja hakiessaan Rainia laitumelta. Tämä talli oli täynnään toinen toistaan kauniimpia hevosia. Tyttö suuntasi Paulukselta saamien ohjeiden mukaisesti metsään, kävellen rauhallisesti Hemingwayn kanssa, joka näytti virkistyvän ulkoilmassa. Ruuna kulki rauhallisesti, nauttien selkeästi raikkaasta ilmasta. Lucy huokaisi helpotuksesta. Ehkä he selviäisivät.

Paulus, joka suhtautui vastuuhevosiinsa kuin kanaemo poikasiinsa, toivoi totisesti samaa. Hän potki itseään henkisesti ja lähti jatkamaan omia töitään (säteillen ylpeänä Nimbuksen saamista kehuista), kun Lucy ja Hemingway katosivat ulkoilmaan. Hän oli nähnyt, miten upeasti tyttö ratsasti - hänen ei tarvinnut pelätä pomminvarman ja leppoisan hevosen joutuvan vaikeuksiin. Hän uppoutui kärpäskimon irlantilaisen ja sen jättimäisen vatsan hellittelyyn tarkastaen hevosen terveydentilan viidesti, ennen kuin varmistui sen olevan huipussaan. Sitten hän painoi poskensa vasten Nimbuksen vatsaa ja kuunteli siellä kypsyvää pikkuhevosta. Nimbus hamusi rakastavasti miehen olkapäätä.

Lucy rentoutui päästyään kauemmas tallista. Kun kukaan ei nähnyt, oli helppoa olla oma itsensä ja nauttia metsästä ympärillä. He kulkivat polkua pitkin kaikessa rauhassa, eikä Lucy oikein tiennyt, kumpi heistä ihaili luontoa enemmän. Tyttö nautti rauhallisesta hetkestä hevosen kanssa, jolla ei ollut mihinkään kiire. Hemingwayn seurassa oli helppo tuntea olonsa hyväksi ja itsevarmaksi. Liian nopeasti polku palasi takaisin tallille ja Lucy huokaisi suoristaessaan ryhtiään, sillä oli jälleen painunut kasaan heti nähtyään muita. Tytön huulilla kareili pieni hymy, kun hän suuntasi tallia kohti. Tällaisten hetkien takia tekisi vaikka kolme aamutallia peräkkäisinä päivinä.

"Sinulle kuuluu vielä puolituntinen kahvitauko", Paulus valaisi tytön palatessa hevosen kanssa, "unohdin sen kokonaan. Anteeksi. Sen jälkeen tai no, nyt voit varmaan lähteä kot… Tai sinne talolle, siis."

"Ei se mitään", Lucy vastasi ja hymyili pienesti. "Kiitos", tyttö sanoi, vaivautumatta selittämään sen tarkemmin, että viittasi mahdollisuuteen, jonka oli saanut Hemingwayn kanssa. Tuntui käsittämättömältä, että häneen oli luotettu tarpeeksi, jotta hän oli voinut kävelyttää hevosta maastossa.
"Taidan mennä", tyttö sanoi. "Ellet tarvitse minua täällä?" Hän vielä varmisti, sillä ei halunnut vahingossakaan jättää töitä puolitiehen.

Paulus pudisti päätään.
"Mene vaan", hän kehotti. Corinne vaati työntekijöitä pitämään kiinni vapaapäivistään ja työajoistaan, joskaan ei päässyt läpi Pauluksen jääräpäisestä kuoresta. Paulus rakasti tallilla puuhastelua, ja jos ei saanut pyöriä tallilla, remontoi omasta tahdostaan Fairchildien kartanoa tai vei näiden koiria lenkille. Effiellä oli vielä kolmas maastoratsastus sinä päivänä, minkä jälkeen hän tuli tallityöntekijöiden asunnolle ennen iltatallia.

"Okei", Lucy sanoi ja kääntyi lähteäkseen. "Paulus?" Tyttö vielä huikkaisi. "Minulla oli kiva päivä", hän uskalsi sanoa ja hymyili pienesti. Hän oli hermoillut pitkin päivää turhistakin asioista, mutta loppujen lopuksi oli nauttinut olostaan. Nyt olisi aika suunnata talolle ja nauttia vapaasta. Lucy oli valmis taputtamaan itseään selkään siedettävästä suorituksesta tänään. Hän oli suoriutunut annetuista tehtävistä. Se tuntui yllättävän hyvältä.

Effie manasi, kun kippasi vahingossa vedet keittiön lattialle.
"Rauhoitu", hän komensi itseään ja vahvisti käskyä katsomalla kelloon. Hänellä oli melkein kaksi tuntia aikaa, ennen iltatallia ja silti hän häsläsi näin kuin olisi ollut jo myöhässä. Hänellä oli vaikeuksia rentoutua tietäessään, ettei työpäivä ollut todella ohi. Higgins seurasi häntä Corinnen poissaollessa, ja kolme muuta seurasivat johtajaansa. Foxy avasi Lucyn huoneen oven, ellei sitä ollut lukittu ja hyökkäsi tutkimaan sitä häntä huiskuen.

Lucy oli hiippaillut vähin äänin omaan huoneeseensa ja syventynyt katsomaan videoita hevosten hoidosta netistä. Hän katsoi videoita aina loimittamisesta lastaamiseen, vaikka osasi itse tehdä ne asiat. Oli kuitenkin jollakin tavalla rauhoittavaa varmistua siitä, että hän teki asiat oikein. Huoneen oven aukeaminen sai Lucyn säpsähtämään ja painamaan läppärinsä kannen kiinni. Foxy pyöri ympyrää häntä heiluen, eikä Lucy voinut kuin nauraa hiljaa koiralle. Hän rapsutti hetken energistä koiraa, joka lopulta suuntasi keittiöön, joten Lucy seurasi perässä.
"Ai hei", Lucy sanoi yllättyneenä huomatessaan Effien. Hän oli ollut niin syventynyt kuuntelemaan ohjeita videoilta, ettei ollut edes kuullut kenenkään liikkuvan talossa. "Teetkö iltatallin tänään?"

"Foxy", nainen haukahti keittiöstä ja ilmestyi ovelle hakemaan tuholaista. Koira oli pelottavan älykäs ja tiesi täsmälleen, milloin esitti asiallista ja koulutettua paimenkoiraa ja milloin oli… Tätä.
"Anteeksi tuosta", Effie pahoitteli, "kyllä teen. Jos olet tylsistynyt, voit tulla mukaan."

"Ei se mitään", Lucy vastasi ja vilkaisi koiraa pieni hymy yhä huulillaan. Eläimet olivat mukavia, olivat ne sitten isoja tai pieniä. Hän pohti hetken Effien tarjousta. Olisikohan se edes sallittua? Toisaalta, koskaan ei voisi oppia liikaa.
"Jos vain jaksat minua, tulen mielelläni", Lucy vastasi lopulta, hymyillen varovaisesti. Hän koetti kovasti olla rohkea ja reipas, mutta ujous ei tuntunut väistyvän niin helpolla. Ehkä se siitä. Ei hän loppuelämäänsä voisi olla ujo, jos asui saman katon alla tämän tiimin kanssa.

"Totta kai", Effie vastasi, "Kamirille ja Fairchildeille merkityt tallivuorot ovat sellaisia, joita me voimme muuten tarjoutua tekemään. Saamme niistä saman palkan kuin meille merkityistä, mutta siten tallityöntekijän ei tarvitse tehdä enempää tallivuoroja kuin aikatauluun merkityt kolme." Hän väläytti vielä anteeksipyytävän hymyn ja tarjoutui sulkemaan oven.

Lucy nyökkäsi ymmärtäessään Effien selityksen. Vaikka palkka ei ollutkaan syy siihen, miksi Lucy oli täällä, oli helpottavaa tietää, ettei hän rikkonut mitään sääntöjä tarjoutumalla tekemään ylimääräisen vuoron. Hän haluaisi oppia mahdollisimman paljon ensimmäisinä päivinä kun kysyminen ei vielä ollut noloa. Kahden viikon jälkeen tuntuisi typerältä kysellä yksinkertaisia asioita.
"Mitä yleensä teet vapaa-ajalla?" Lucy kysyi varovaisesti. Tuskin muut käyttivät vapaa-aikaansakin opetellakseen enemmän hevosista, tai ehkä oikeammin kerratakseen vanhoja asioita. Hänen pitäisi etsiä jotakin fiksumpaa tekemistä itselleen kuin hevosvideoiden katsomista.

Effie naurahti ontosti. Ei yhtään mitään.
"Lähinnä luen tai vietän aikaa koirien tai tallin luolamiesten kanssa", hän vastasi hienoisesti olkiaan kohauttaen, "en ole vielä aivan löytänyt todellista hyötykäyttöä vapaa-ajalleni. Mutta herra Fairchildilla on uskomaton kirjasto, jota saamme käyttää vapaasti. Mitä sinä yleensä teet vapaa-ajallasi?"

Luolamiesten? Lucy ei voinut olla virnistämättä kuullessaan Effien käyttämän kuvauksen. Se oli kieltämättä ihan osuva. Kuullessaan kirjastosta, tytön silmiin syttyi uudenlainen pilke.
"Täällä on kirjasto?" Lucy kysyi epäuskoisena. Tädin talosta oli löytynyt ehkä yhteensä kaksi tusinaa kirjaa, joten pelkkä ajatus useammasta kirjasta tuntui hämmentävältä. "Minä tuota, no joskus soitan kitaraa tai laulan", tyttö myönsi hiljaa. "En tietenkään silloin, jos muita on paikalla", hän vakuutti nopeasti. Eihän Lucy halunnut häiriöksi olla.
"Tykkään myös lukea", hän vielä sanoi vaisusti hymyillen. Hän oli aina lukenut paljon ja nauttinut siitä, kun sai uppoutua kirjan tarinaan muutamaksi tunniksi. Viime vuosina mahdollisuudet siihen olivat jääneet vähäisiksi, mutta ei se rakkautta kirjoja kohtaan ollut poistanut.

"Haluatko käydä kirjastossa?" Effie kysyi ja pyöräytti silmiään, kun koirat nuolivat lattialle kaatunutta vettä. Säästäisi siivoamisen vaivan.
"Fairchildit eivät pahastu, vaikka siellä ramppaisi milloin haluaa."

"Jos siitä ei ole vaivaa", Lucy vastasi ja hymyili pahoittelevasti. Hänen oli vaikea peittää innostustaan, kun hän ajatteli kirjoja, joita voisi vapaina hetkinään lukea.

Effie pudisti päätään ja viittoi tyttöä seuraamaan. Koirat rynnistivät heidän edellään, joskin Higgins ravasi arvokkaasti ihmisten edellä ja Angus hiihti heidän takanaan, korkean koiran kuono ihmisten takapuolia tökkien. Effie johdatti Lucyn pyykkihuoneen ja kellarin poikki maan pinnalla oleviin kerroksiin johtaviin portaisiin ja sitten loisteliaan eteishallin poikki massiiviseen portaikkoon, joka johti kartanon toiseen kerrokseen. Talo oli vanha, mutta sellaisena tunnelmaltaan arvokas. Se oli äänetön omistajien ollessa poissa, joskin Nemon ja Foxyn leikit herättäisivät masoleuminkin. Effie avasi yhden pitkän käytävän varrella olevista tummapuisista ovista ja vei Lucyn punasävyiseen huoneeseen, jossa oli suuri tulisija, persialaismattoja ja muutamia nojatuoleja takkatulen edustalla. Katto oli korkea ja seiniä peittivät massiiviset kirjahyllyt, joiden ylimpiä hyllyjä varten oli rullaavia tikkaita. Samettiverhojen reunustamista ikkunoista lankesi päivänvaloa, jossa tanssi pölyä. Se tuntui kuuluvan osaksi historiallista kirjastoa, eikä ollut yllättävää, että kirjallisuutta elääkseen opettavalla miehellä oli luultavasti tuhansia kirjoja.

Lucy katseli ympärilleen saamatta sanaa suustaan. Kartano näytti kerrassaan upealta. Se oli kuin suoraan jostakin elokuvasta. Lucy ei voinut uskoa, että asui tällaisen paikan yhteydessä. Niin paljon kuin tyttö olikin ihaillut itse kartanoa, ei se ollut mitään verrattuna siihen mykistävään ällistykseen, joka iski, kun Lucy näki kirjaston. Huonehan oli aivan valtava! Kirjoja tuntui olevan huoneen täydeltä.
"Vau", Lucy henkäisi ja astui varovaisesti keskemmäs huonetta kuin peläten, että rikkoisi kirjaston arvokkaan tunnelman liikkumalla liian hätiköidysti. Hän kosketti varoen kirjojen selkiä yhdellä hyllyllä eikä voinut mitään hymylle, joka kohosi kasvoille.
"Uskomatonta", tyttö sanoi ja tuijotti kirkkain silmin ympärilleen. Nyt hän tiesi, mitä tekisi jatkossa vapaa-ajallaan. Hän hukuttautuisi kirjoihin.

Effie oli reagoinut samoin nähdessään kirjaston ensimmäistä kertaa.
"Herra Fairchild on kirjallisuuden tohtori, ja on parhaillaan luennoimassa Cambridegessä", hän kertoi, "mikäli innostut aiheesta ja haluaisit keskustella siitä tai oppia lisää."

Lucy ei edes osannut hävetä tietämättömyyttään Fairchildien taustoista ihastellessaan kirjastoa. Hän hymyili Effielle, mutta pudisti pienesti päätään. Ei hän uskaltaisi keskustella herra Fairchildin kanssa kirjallisuudesta yhtään sen enempää kuin Corinnen kanssa esteratsastuksesta.
"Uskomatonta", tyttö toisti uudelleen, ennen kuin kääntyi kunnolla Effietä kohden. Hän voisi palata tänne toisena päivänä, kun aikaa olisi enemmän ja syventyä kunnolla tutkimaan kirjoja, joita hyllyt notkuivat.
"Täälläkö voi käydä ihan vapaasti?" Lucy vielä varmisti.

Effie nyökkäsi.
"Herra Fairchildilla on myös kokoelma elokuvia, joita voi lainata", hän lisäsi ja rapsutti Higginsin tuuheaa kaulaturkkia.
"He tuntuvat panostavan työsuhde-etuihin parhaansa mukaan."

"Siltä näyttää", Lucy sanoi ja naurahti hiljaa. Hän ei yleensä uskaltautunut ilmaisemaan tyytyväisyyttään näin selkeästi, mutta kirjaston upeus oli lyönyt hänet ällikällä. Miten ihmeessä kaikki eivät halunneet Rosings Parkiin töihin, kun edut olivat tällaiset? Ilmainen asuminen, oikeus käyttää tämän kokoista kirjastoa, mahdollisuus osallistua valmennuksia… Täydellisempää työpaikkaa sai hakea.

Jos Effie olisi tiennyt Lucyn ajatuksista, olisi hän voinut valaista myös työn toista puolta: kuinka kaikki likaiset työt kaatuivat heidän niskaansa kelistä riippumatta ja kuinka kunnia heidän uurastuksestaan yleensä lankesi muille; kuinka heillä ei ollut sananvaltaa työnkuvaansa tai kuinka heille rakas hevonen saatettiin siirtää jollekulle toiselle sitä sen enempää murehtimatta, heidän aikataulunsa kääntää päälaelleen tai odottaa heidän valvovan yöt sairaan hevosen vierellä. He olivat näkymättömiä ratsastajille paitsi silloin, kun jotain meni vikaan, jolloin ongelma oli automaattisesti heidän syytään.
"Haluatko ottaa kirjoja mukaan?" hän kysäisi.

Lucy ei halunnut kuulla Effien realistisista näkemyksistä, mitä työhön tuli. Tyttö eläisi mielellään onnellisessa kuplassaan siihen asti, että joku puhkaisisi sen ja kaataisi sangollisen jäävettä hänen niskaansa.
"E-en minä nyt", Lucy sopersi nopeasti vastaukseksi. Jos hän veisi kirjan mukanaan jo nyt, ei hän malttaisi mennä nukkumaan ajoissa vaan unohtuisi lukemaan kirjaa aamuyön tunneille saakka. Parempi odottaa päivää, jolloin lukemisen voisi aloittaa aiemmin.
"Kiitos kun näytit tämän minulle", tyttö kiitti pieni hymynhäive yhä huulillaan viipyen.

"Eipä mitään", Effie naurahti ja tarjoutui johdattamaan tytön samaa reittiä takaisin tallityöntekijöiden puolelle, "onko jotain muuta, mitä haluaisit nähdä tai tietää?"

Lucy mietti hetken, mutta pudisti lopulta päätään. Kysymyksiä ei tuntunut koskaan heräävän silloin, kun olisi ollut täydellinen mahdollisuus udella niihin vastauksia. No, hän kysyisi sitten myöhemmin, jos keksisi jotakin.
"Onko teillä ollut tapananne lukita huoneiden ovet?" Tyttö kysyi epävarmasti vilkaistessaan huonettaan kohti. Hänellä ei ollut koskaan ollut edes mahdollisuutta oven lukitsemiseen, joten tuntui hassulta opetella kokonaan uusi tapa nyt. Paitsi tietenkin, jos se olisi Rosingsin tapa, koska Lucy tekisi lähes mitä vaan sopeutuakseen tallitiimiin paremmin.

Effie pudisti päätään.
"Ei ole, mutta saat totta kai tehdä niin. Yleensä kunnioitamme toistemme huoneita ja tavaroita", hän vastasi ja ajatteli terävästi Paulusta, joka joskus teki hänelle omasta mielestään hauskoja jäyniä, "ja voit vapaasti viettää aikaa olohuoneessa, jos siltä tuntuu."

"Hyvä", Lucy sanoi. "Tuntuisi omituiselta lukita ovi joka välissä", tyttö selitti ja kohautti harteitaan. Hänen huoneestaan ei edes löytyisi mitään mielenkiintoista, joten tuskinpa kukaan edes uteliaisuuttaan päätyisi sitä tutkimaan. Hänen kaappinsakin olivat niin tyhjät, että välillä Lucy itsekin epäili, oliko jättänyt puolet vaatteistaan tädilleen.
"Ehkä minä joskus", hän vastasi välttelevästi tarjoukseen viettää aikaa yhteisessä tilassa. Toisaalta tuntui typerältä kuvitella itsensä istumaan omaan huoneeseen koko ajaksi, mutta ajatus muiden keskellä istumisesta olohuoneessa tuntui pelottavalta. Entä jos he kiinnittäisivät häneen liikaakin huomiota? Entä jos he eivät edes huomaisi häntä? Kumpikin ajatus oli yhtä lailla kauhistuttava.

"Ja autojen avaimet ovat kulhossa oven vieressä olevalla keittiötasolla", Effie valaisi, "toiset ovat tallin nelivetoon ja toiset yleensä kartanon etupuolella olevaan henkilöautoon. Saamme käyttää molempia tarpeen tullen."

"Okei", Lucy vastasi kuunneltuaan tarkkaavaisesti Effietä. Hän toivoi, ettei joutuisi ajamaan autoa ihan heti. Tuntui omituiselta, että Fairchildit luottivat niin paljon työntekijöihinsä alusta alkaen. Lucy oli olettanut, ettei häntä päästettäisi hevosten lähellekään ensimmäiseen kuukauteen, mutta olikin viettänyt koko päivän hevosten parissa. Kummallista, mutta tervetullutta.
"Mitkä ovat sinun vastuuhevosiasi?" Lucy kysyi hetken päästä pohtiessaan tallin lukuisia hevosia. Hänen täytyisi oppia niiden kaikkien nimet nopeasti. Se helpottaisi elämää.

"Slippery When Wet, Nada To Prada, Chove - ne ovat Fairchildien - sekä rouva Thackerrayn Will Funk For Food, jota… Hmm… Ratsastin tänään sekä neiti Ashbridgen Darjeeling Limited", Effie luetteli miettien kehtasiko sanoa ratsastavansa Funksia, kun ori kiidätti häntä miten tahtoi.
"Kuulostavatko ne tutuilta?"

"Vau", Lucy henkäisi. Hän oli ihaillut hevosia useaan otteeseen kauempaa, uskaltautumatta uljaiden eläinten lähelle. "Näin kun Jamie ratsasti Chovea", tyttö kertoi pieni hymy huulillaan. Chove oli näyttänyt upealta. Slippers oli tuttu lähinnä tarhasta ja kaukaa ihailtuna, samoin kuin Funks. Effie oli kerännyt tallin upeimmat hevoset vastuulleen. Vaan eipä käynyt kateeksi, kun otti huomioon, millaisia sähliä Slippers ja Funks tuntuivat olevan.
"Dali on upea. Tapasin neiti Ashbridgen jokin aika sitten", tyttö vielä lausahti ja muisteli kaunista tammaa. Rosingsissa tuntui asuvan vain toinen toistaan jalompia eläimiä - ja sitten oli tietenkin Rain, joka ei sopinut kilpahevosten sekaan millään tavalla.

Effie hymyili ontosti.
"Jamie ratsastaa sekä Chovea että Slippersiä. Minä olen vastuussa niistä maastoratsastuksista, jotka eivät mahdu Jamien aikatauluun", hän valaisi. Hänelle ei suinkaan myönnetty vastuuhevosia sen tähden, että hänen luotettaisiin valmentavan niitä, vaan sen takia, että jonkun oli vietävä niitä maastoon ja hänelle tarvitsi maksaa vähemmän kuin ammattilaiselle. Dalin selkään hänellä ei ollut mitään asiaa, ja Maggie oli niin mukava, että antoi hänen ratsastaa Funksia muutamia kertoja viikossa.
"Rain varmaan siirtyy Samilta sinulle. Se vaikuttaa hurmaavalta hevoselta."

Lucy nyökkäsi vastaukseksi, tietämättä oikein, mitä voisi edes sanoa. Maastoilu oli varmasti mukavaa, eritoten kun oli niin taitava, että pärjäsi Jamien ratsastamien hevosten kanssa. Jamien alla hevoset taisivat olla yhtä rämäpäisiä kuin ratsastajansakin.
"Se on", Lucy vahvisti väläyttäen pienen hymyn Effielle. "Sen taidot tosin menevät hukkaan serkkuni ja minun käytössä", tyttö myönsi. Hän oli nähnyt videoita nuoremmasta Rainista suorittamassa mitä vaativampia koulukuvioita ja ajoittain onnistui itsekin saamaan hevosesta irti enemmän kuin yksinkertaisia siirtymisiä, mutta hän ei ollut riittävän taitava koettelemaan hevosen taitoja kunnolla. Hyvinä päivinä hän sai Rainin näyttämään edes osan taidoistaan. Muina päivinä ruuna näytti vain laiskalta.

Effie vilkaisi kelloaan.
"Voisimme varmaan lähteä jo tallille, jos haluat mukaan. Minä ja Kamir teemme maanantain iltatallit; menen yleensä ajoissa hakemaan hevosia sisälle, sillä jotkut niistä - esimerkiksi Funks - rakastavat hippasilla oloa."

"Lähdetään vain", Lucy myöntyi ja suuntasi ovelle vetääkseen kengät jalkaansa. Jännitys kohotti jälleen päätään ja vatsa tuntui heittävän kuperkeikkaa, kun tyttö ajatteli tallille menoa. Entä jos hän mokaisi nyt? Päästäisi jonkun hevosen irti tai antaisi väärät ruuat tai veisi hevosen väärään karsinaan? Lucy pakotti itsensä hengittämään syvään ja rauhoittumaan. Hän oli selvinnyt päivästä. Kyllä hän selviäisi yhdestä iltatallistakin. Olihan hänellä Effie, jolta kysyä typeriä kysymyksiä.
"Funks kuulostaa aika energiseltä tapaukselta."

Effie väläytti vinon hymyn vastauksena. Vain aavistuksen.
"Meidät on jaettu kolmen hengen työntekijäryhmiin, ja aamu- ja iltatallissa vastaamme kaikkien kolmen vastuuhevosista. Minä, Paulus ja Bea muodostamme yhden ryhmän ja minä siis haen sisään sekä ruokin meidän ryhmämme hevoset", hän selosti heidän harppoessaan alas nurmista rinnettä kohti kivistä kaarisiltaa, joka vei joen yli.

"Eli sinun vastuullasi on paitsi omat hevosesi, myös Pauluksen Miu, Nimbus, Hemingway ja Socks sekä Bean vastuuhevoset?" Lucy kysyi yllättyneenä. Hevosiahan oli ihan hirvittävän monta! Miten kukaan ehti hoitaa kaikki hevoset iltatallin aikana?
"Eikö siinä tule kauhea kiire?" Tyttö kysyi varovaisesti ja vilkaisi jalkoihinsa. Ehkä rutiini helpottaisi tilannetta, mutta juuri nyt tuntui hullulta edes kuvitella, että ehtisi tehdä tuon kaiken. Lucylla tuntui menevän tunti siihen, että hän haki neljä hevosta tarhasta, kun joutui jatkuvasti varmistelemaan, mistä tarhasta kukakin haettiin ja mihin karsinaan se vietiin, mitkä varusteet sille kuuluivat ja mistä kohdasta varustehuonetta ne löytyivät.

"Siksi menemmekin ajoissa", Effie naurahti, "iltatalli on mukava, mutta aamutalli voi käydä stressaavaksi. Hevosten ruoat ovat valmiina, joten ne tarvitsee vain jakaa karsinoihin, hakea hevoset ja vaihtaa niille loimet sekä riisua suojat. Siihen kehittyy rutiini." Effien oli tosin paljon hitaampi kuin muiden, sillä hänen oli vaikea irrottautua perfektionistisista vaatimuksistaan oman työnsä tasolle. Tallilla hän osoitti orikäytävän ovensuussa olevaa teknistä laatikkoa.
"Tallin hälytysjärjestelmä. Varustehuone ja yläkerta lukitaan öiksi, mutta muuten tallin ovet ovat auki esimerkiksi tulipalon varalta. Hälytys tunnistaa liikkeen, ja laukaisee aikamoisen mekkalan kartanossa. Saat oppitunnin laitteen käytössä, kun on sen aika."

Lucy hymyili varovaisesti Effielle, joka vaikutti oikein mukavalta vastaillessaan typeriinkin kysymyksiin hyväntuulisesti. Iltatalli ei kuulostanut niin pahalta, mitä nyt Lucya hieman jännitti hevosten suuri määrä. Kaikki pitäisi tuoda sisään, ja vaikka Effie olikin mukana ohjeistamassa, täytyisi Lucynkin taluttaa hevosia karsinoihin.
"Selvä", Lucy vastasi vilkaistessaan hälytysjärjestelmää. Hänellä ei ollut mikään kiire oppia käyttämään laitetta. Kun nyt ensin oppisi käsittelemään hevosia.
"Jaatteko ruuat ensin vai haetteko hevoset?" Lucy halusi vielä varmistaa. Hän oli tehnyt iltatalleja molemmin tavoin, joten halusi tietää, miten Rosingsissa oli tapana toimia.

"Riippuu tekijästä, minä jaan mieluummin ensin ruoat ja sitten haen hevoset. Jotkin nimeltä mainitsemattomat niistä venyttävät aikatauluani, joten ainakin jo sisällä olevat saavat siis syödä", Effie vastasi ja suuntasi pitkän käytävän poikki rehuhuoneelle kasaamaan ruokia työnnettävään, kumipyöräiseen kärryyn.

"Okei", Lucy vastasi ja seurasi Effien perässä rehuhuoneelle. Hän katsoi hetken Effien puuhia, ennen kuin noudatti toisen esimerkkiä ja nosti valmiiksi laitetun ruuan kärryyn.
"Näin?" Tyttö vielä varmisti, ettei vahingossakaan sotkisi Effien järjestystä tai tekisi jotakin väärin. Hän oli luvannut, ettei olisi tiellä, joten oli parempi varmistella liikaakin kuin sotkea muiden rutiinit.

Juuri niin. Kun koko ryhmän vastuuhevosten karsinoissa oli ruoat valmiina, oli aika lähteä hakemaan niitä sisään.
"Voimme aloittaa ruunista ja tammoista", Effie selosti lähtien tallin länsipuolelle, jossa Chove, Moneypenny ja Dali tarhasivat sekä Socks, Hook ja Ivory. Orit ja eläkeläisryhmä olivat tallin itäpuolella.
"Otatko Dalin?" Effie kysyi hieman epäröiden, sillä menettäisi päänsä, jos Ashbridgen hevoselle tapahtuisi jotain. Ruunikonkimo hannover tarhasi kahden tumman täysiverisen viereisessä tarhassa. Effie pujottautui Choven tarhaan ja toivoi, ettei kamaluuksia tapahtuisi, jos hän otti Choven ja Moneypennyn yhtäaikaa. Hermostunut, pieni täysiverinen oli saanut Chovesta ystävän ja johtajan, ja kaksikko tuntui käyttytyvän jopa paremmin liikkuessaan yhdessä.

Ruunista ja tammoista aloittaminen sopi Lucylle mahtavasti. Ehkä ne olisivat edes hieman rauhallisempia kuin orit. Lucy vilkaisi Dalia Effien kysymyksen myötä, ja nielaisi hermostuneesti. Hän suoristi selkänsä ja nyökkäsi, suunnaten Dalin luokse samalla kun vakuutteli itselleen, ettei tammassa ollut mitään pelättävää.
"Hei nätti tyttö", Lucy sanoi matalalla äänellä ja lähti taluttamaan Dalia porttia kohden. "Ollaan kiltisti, jooko?" Lucy sanoi rauhallisesti ja koetti vaikuttaa itsevarmemmalta kuin olikaan. Dalin korvat kääntyilivät, kun tamma näytti miettivän, haluaisiko mieluummin maistaa palan taluttajastaan vai päästä talliin syömään iltaruokaansa nopeasti.

Kengät kolahtelivat, kun Effie pujottautui sisään tallin sivuovesta ennen täysiverikaksikkoa ja saattoi huoahtaa helpotuksesta sujauttaessaan molemmat yhtenä kappaleena karsinoihinsa. Hän vilkaisi olkansa yli nähdäkseen, että myös Lucy ja Dali pääsisivät turvallisesti perille, ja ryhtyisi sitten riisumaan loimia ja suojia tuomaltaan parivaljakolta.

Lucy tunsi olonsa rauhallisemmaksi jokaisen tallia kohti vievän askeleen myötä. Dali kulki kiltisti hänen rinnallaan, vaikka korvat välillä kääntyivätkin luimuun. Tamma tanssahteli karsinaansa lähes diivan elkein, ja Lucy hymyili olkansa yli vilkaisevalle Effielle rohkaisevasti. Hän riisui Dalin varusteet ja astui käytävän puolelle. Hän koetti muistaa, mitä Paulus oli sanonut puhtaista loimista. Pitikö ne jättää karsinan oveen? Viedä varustehuoneeseen? Huokaisten Lucy kääntyi Effien puoleen.
"Dalin loimi on puhdas ja kuiva, mihin laitan sen?" Tyttö kysyi turhautuneena siihen, kun ei tiennyt vastausta näinkin yksinkertaiseen kysymykseen.

"Viikkaa karsinan ovessa olevalle tangolle", Effie vastasi tehden samoin täysiveristen loimien kanssa, "siten se on siinä valmiina aamutallin tekijälle. Haetaan sitten seuraava kolmikko." Hän lähti takaisin samaan suuntaan.
"Ota sinä Ivory", hän ehdotti ja keräten itseään henkisesti päätti taluttaa Hookin ja Socksin samaan aikaan. Hookilla oli taipumusta säikkyä ja Socksilla pelleillä tai leikkiä hevoskaverien kanssa, mutta kyllä hän selviäisi talliin saakka.

Lucy tarttui tuumasta toimeen ja viikkasi loimen, asetellen sen huolellisesti tangolle odottamaan aamutallin tekijää. Hän seurasi Effien perässä ulos ja nyökkäsi vastaukseksi. Hän oli ihaillut Ivorya niin usein, ettei epäröinyt suunnatessaan papurikonkimon ruunan luokse. Ivoryn nöyryys hurmasi Lucyn heti. Ruuna ei tuntunut edes pohtivan mitään typerää tempausta, vaan kulki rauhallisesti tytön perässä. Hook ja Socks eivät tainneet olla yhtä mukavia kavereita. Effie oli kiltti, kun antoi helpoimmat hevoset Lucylle. Tyttö vannotti itseään, että muistaisi kiittää Effietä myöhemmin.

Hook heitti päänsä ja otti rajuja sivuaskelia pikkulinnun lehahtaessa tarhan yli, ja Effie takertui sen naruun sydän hakaten. Hänen onnekseen Socks seurasi tohkeissaan hänen perässään ja töni naista hellyydenkipeänä olkapäähän, kun hän sujautti läsipäisen ruunikon karsinaan ensin ja vei sitten kuparinkultaisen orin omaansa. Hänen kämmentään poltteli siitä, mistä naru oli hiertänyt sitä ja hänen sydämensä hakkasi edelleen säikähdyksestä. Idiootti, hän sätti itseään. Typerien, turhien riskien ottaminen ei kuulunut hänen tapoihinsa. Hae hevoset yksi kerrallaan, vaikka siinä kestää kauemmin, hän vannotti itseään kun viikkasi Socksin tummansinisen ja Hookin vihreän loimen karsinoiden oviin.
"Kaikki kunnossa?" hän kysyi Lucylta, kun heidän oli tarkoitus hakea orit.

Lucy pysäytti Ivoryn heti, kun näki Hookin säpsyvän. Tilanteen rauhoituttua tyttö jatkoi matkaansa lempeän ruunan kanssa, ihaillen jälleen kerran Effien kykyä hallita suuret eläimet. Hän riisui nopeasti Ivoryn loimen ja viikkasi sen paikoilleen karsinan oveen, kääntyen Effien puoleen vaisu hymy huulillaan. Häntä jännitti orien hakeminen.
"Joo", tyttö sanoi ja tsemppasi itseään henkisesti orien hakemista varten. Eivät ne niin pahoja voineet olla. Hän oli onnistunut siivoamaan tarhojakin ongelmitta. Kyllä hän taluttaisi hevoset turvallisesti talliin… ehkä.

"Voisit hakea Miun ja ehkä sitten lähteä hakemaan Hemingwaytä ja Rainia itälaitumelta?" Effie pohti. Kamir oli sallinut Hemingwayn lähteä laitumelle, sillä liikkuminen teki ruunalle hyvää ja se oli niin rauhallinen, ettei rikkoisi itseään käyskentelemällä laumatoverien keskellä. Effie aloitti Noxista ja Pacosta.

"Sopii", tyttö vastasi ja suuntasi Miun tarhaa kohti. Miu oli ehkä oreista ainoa, jota Lucy ei pelännyt järjettömästi. Hän oli jopa ratsastanut mustaa täysiveristä, joten siihen verrattuna karsinaan taluttaminen olisi pikkujuttu. Lucy vei hevosen karsinaan, riisui loimen ja jätti sen karsinan oveen. Hän ei joutunut edes epäröimään suunnatessaan laitumelle kahden riimunnarun kanssa. Hän voisi tuoda molemmat ruunat yhdessä takaisin, sillä Rain olisi liian laiska säpsymään mitään ja Hemingway oli päivälläkin osoittanut olevansa rauhallisuuden perikuva.
"Mennään", Lucy rohkaisi Rainia, joka ei näyttänyt järin innostuneelta liikkumaan. Irlannincob tuntui tajuavan puolessa välissä matkaa, että karsinassa odotti ruokaa, jonka jälkeen Lucyn ei tarvinnut enää nykiä hevosta eteenpäin, vaan ruuna käveli itsekseen. Hemingway oli yhtä uninen kuin ennenkin, mistä Lucy oli kiitollinen. Hän vei hevoset karsinoihinsa ja riisui varusteet, laittaen ne jo tottuneemmin oikeille paikoilleen. Ehkä hän vielä oppisi nopeaksi ja tehokkaaksi. Aina saattoi toivoa. Hän vilkaisi Hemingwayn jalkaa varovaisesti. Se näytti samalta kuin päivälläkin, mikä oli helpotus. Ruuna paranisi kyllä.

Effie oli sillä välin vienyt kimon andalusialaisen sekä tumman hollantilaisen sisään ja tuli Lucya vastaan vietyään Slippersin karsinaan. Nainen ontui hienoisesti, sillä ori oli paukauttanut hänen ovenpieltä vasten ja tallannut hänen jalalleen.
"Hakisitko niiden jälkeen vielä Pradan ja Nimbuksen?" Effie kysyi suunnatessaan Funksin tarhaa kohti. Prada oli ollut hänen ensimmäinen vastuuhevosensa ja todella koetellut häntä jääräpäisyydellään, mutta vaikka juurtuisi paikoilleen tai rynnisi pitkin ojanpohjia, ei karkaisi tai vammauttaisi itseään.

Lucy näki Effien varovaisen liikkumisen ja ei epäröinyt suostuessaan hakemaan Pradaa ja Nimbusta. Hän auttaisi mielellään, missä pystyisi. Hän epäili, ettei kumpikaan hevosista haluaisi jäädä laitumelle yksin, joten valmistautui henkisesti hakemaan molemmat yhdellä reissulla. Hän oli tottunut taluttamaan kahta hevosta, mutta yleensä ne olivat olleet tuttuja ja turvallisia. Nimbus ja Prada olivat molemmat uusia tuttavuuksia, mutta nyt ei auttanut ihmetellä.
Prada oli juuri niin jääräpäinen kuin Lucy muisti ponien olevan, mutta ilmeisesti tahto saada iltaruokaa ja Nimbuksen lempeys vakuuttivat Pradan siitä, että laitumen ruoho ei vetänyt vertoja talliin pääsemisen eduille. Lucy talutti hevoset talliin ja kiitti onneaan siitä, että oli tajunnut tarkistaa karsinoiden sijainnit ennen laitumelle lähtöä. Hän vei tammat karsinoihin, riisui loimet ja hymyili Nimbukselle, joka näytti kerrassaan suloiselta suuren vatsansa kanssa.

Kymmentä minuuttia myöhemmin Effie toi tai tuli tuoduksi sisään Funksin kanssa ja sujautti hevosen karsinaan. Hän pyyhkäisi siltä loimen selästä ja suojat jaloista, sulki oven ja huokasi helpotuksesta. Kaikki tehty! Kamir oli sillä välin tehnyt oman puolensa iltatallista, ja Jinni laukkasi tohkeissaan pitkin tallikäytäviä.

Funks ei näyttänyt yhtään sen rauhallisemmalta kuin aiemmin päivällä, eikä Lucy voinut kuin ihmetellä, mistä ori löysi kaiken energiansa. Kerrassaan omituinen hevonen. Käytävällä pyörivä koira kiinnitti Lucyn huomion. Tuo ei ollut käynyt talolla, joten ehkä se kuului jollekulle muulle kuin Fairchildeille. Tyttö ei kuitenkaan kysynyt koirasta sen enempää. Kyllä se vielä joskus selviäisi.
"Se taisi leikkiä hippaa?" Lucy kysäisi ja viittasi kädellään Funksin suuntaan. Effie-parka.

"Kuten aina", Effie huokasi ja irvisti, kun hevonen maiskutti ruokaansa niin, että heitteli sitä pitkin karsinan seiniä ja omaa rintaansa.
"Taidamme olla valmiita", hän ilmoitti.

"Ehkä se vielä joskus oppii", Lucy sanoi hiljaa, mutta katsoessaan Funksia, ei ollut enää niin varma sanoistaan. Ehkä ori vain oli luonteeltaan tällainen eikä siitä muuksi muuttuisi.
"Sehän meni nopeasti", Lucy lausahti yllättyneenä. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, kauanko heillä oli oikeasti mennyt, mutta ei se ainakaan pitkältä ajalta ollut tuntunut. Tai ehkä aika oli vain lentänyt, kun tekemistä oli ollut niin paljon.

"Kamir sulkee tallin yöksi, joten voimme lähteä talolle."

"Selvä", Lucy vastasi ja suuntasi ovelle. Hän katsoi ohimennessään iltaruokia rouskuttavia hevosia, jotka näyttivät tyytyväisiltä elämäänsä. Kyllä niiden kelpasi.

Effie hieroi polveaan, ennen kuin lähti kohti ilta-auringossa välkähtelevää jokea. Iltatalli meni nopeasti, kun sitä oli tekemässä useampi. Iltatallissa ei myöskään ollut samaa kiirettä kuin aamutallissa.

"Oletko kunnossa?" Lucy kysyi varovaisesti huomatessaan toisen hierovan polveaan. "Mitä sinulle kävi?"

Effie nyökkäsi ja suoristi selkänsä.
"Slippers liikkuu aika vauhdikkaasti eikä aina aivan tiedosta ihmistä lähellään", hän vastasi heidän noustessaan loivaa rinnettä kohti hiekkakivistä kartanoa.
"Näyttikö iltatalli selvittävältä?"

Lucy nyökkäsi ymmärtäväisesti. Slippers näytti höyryveturilta aina silloin tällöin. Ei ihme, jos orin kanssa sattui ja tapahtui.
"Iltatalli vaikutti oikein mukavalta", Lucy myönsi. "Vaikka teinkin vain osan", tyttö naurahti hiljaa. Ainakin hän oli selvinnyt omasta osastaan ja nauttinut työstään. Ehkä hän selviäisi jatkossakin.

"Aamutalli on samanlainen, hevoset vain viedään ulos", nainen valotti ja avasi heidän asuntonsa oven Lucylle.

"Eiköhän se tästä", Lucy vastasi hymy huulillaan astuessaan sisään. Hän riisui kenkänsä ja vilkaisi ympärilleen, tuntien jälleen olonsa eksyneeksi. Mitäköhän häneltä nyt odotettiin? Voisiko hän vain linnottautua huoneeseensa vai pitäisikö hänen jatkaa jutustelua Effien kanssa? Elämä oli täynnä vaikeita valintoja. Tyttö vaihtoi painoa jalalta toiselle ja tuijotti lattiaa. Se siitä itsevarmuudesta sitten.

Effie vaistosi vaivaantuneen tunnelman, tarjosi kohteliaan hymyn ja suuntasi omaan huoneeseensa. Hän meni mielellään ajoissa nukumaan, sillä teki aamutallin tiistaisin ja halusi olla paikalla ajoissa ja hyvässä virkeystilassa.

Lucy huokaisi helpotuksesta, kun Effie suuntasi huoneeseensa. Hänkin voisi kadota omaansa ja mennä aikaisin nukkumaan, jos innostukseltaan vain malttaisi. Työpäivään oli mahtunut niin paljon, että tuntui, kuin yksi päivä olisi kestänyt jo puoli vuotta.

Kaksi viikkoa myöhemmin

"Kamir lisäsi sinulle vastuuhevosen." Se oli Pauluksen hienovarainen tapa tervehtiä töissä nyt kaksi viikkoa ollutta Lucya. Hän ravisteli vettä leukamittaiseksi venähtäneestä, tummanruskeasta tukasta varsin koiramaisesti, sillä oli juuri tullut maanantaiaamun maastolenkiltä, jonka tytöt ratsastivat ja hän käveli mahakkaan Nimbuksen vierellä. Lucy oli jätetty tallille siivoamaan yläkerran oleskelutiloja viikonlopun valmennusten jäljiltä.

Lucy nielaisi kääntyessään Pauluksen puoleen. Vastuuhevosen? Anna sen olla Rain, Lucy ajatteli nopeasti.
"Ai?" Tyttö sen sijaan äännähti kysyvästi ja katsoi märkää miestä. Ilmeisesti maasto oli sujunut hyvin, vaikka sää olikin mitä oli. Lucy oli siivonnut tehokkaasti ja tottuneesti, ja oleskelutilat näyttivät jo oikein edustavilta, vaikka eihän Lucyn mielipidettä kysytty. Siivota hän osasi, olihan hän sitä tehnyt jo pienestä pitäen, joten tallille jääminen oli käynyt hyvin.
"Mitä Nimbukselle kuuluu?" Lucy kysyi pienesti hymyillen. Tyttö oli huomannut Pauluksen kiintymyksen kärpäskimoon tammaan, ja epäili, että Pauluksesta saisi jopa muutaman kokonaisen lauseen irti, jos kyseli tamman vointia. Muutoin kun miestä ei puheliaaksi voinut kutsua.

"Hyvin", Paulus vastasi ja väläytti melkein haaveikkaan hymyn, "enää pari kuukautta varsan syntymään. Se tuntuu turhautuneen hitaaseen vauhtiin, mutta en halua antaa minkään vaarantaa varsaa…" Miehen silmät siristyivät aavistuksen epäluuloisina, kun hän tajusi tulleensa huijatuksi rupattelemaan. Hän vilkaisi Kamirilta saamaansa lappua uudelleen.
"Rain on sinun vastuullasi, ja samoin on sitten Papillon."

"Ihana kuulla", Lucy vastasi vilpittömän iloisesti, kun Paulus kertoi Nimbuksesta. Mieshän oli jopa hymyillyt. Hälyyttäkää media, nyt tehdään historiaa! Kuullessaan vastuuhevosensa, Lucy hymyili ensin, mutta jähmettyi sen jälkeen kauhistuneena. Papillon? Sehän oli tallin pahin diiva!
"Papillon?" Lucy kysyi epäuskoisena. Paulus oli varmaan lukenut väärin. Joo, niin sen oli pakko olla.

"Emerson Digbyn ruunikko hannovertamma", Paulus selvensi, "se pieni kenttäratsu."

"T-tiedän kyllä", Lucy vastasi ääni väristen. Kyllä hän Papillonin tiesi, mutta ei ollut kuullut tammasta mitään muuta hyvää kuin sen, että se oli ilmiömäinen kilpailija. Syntynyt voittajaksi, tai jotakin sellaista. Pieni tamma oli vaikuttanut varsin oikukkaalta. Oliko Kamir menettänyt järkensä?

Paulus kohotti kulmaansa. Okei, ei hänkään hevosesta pitänyt. Eikä Papillon hänestä. Hän vilkaisi kelloaan.
"Pitää mennä siivoamaan. Jos olet malttamaton, voit varmasti harjata ja tarkastaa hevosesi nytkin."

Lucy pohti hetken. Olisiko helpompi hoitaa hevoset nyt vai pysytellä päivän aikataulussa ja siivota sen sijaan tallia?
"Ehkä vain pitäydyn aikataulussa ja siivoan karsinat nyt", Lucy vastasi. Hevoset voisi harjata myöhemmin, kun talli olisi siisti ja ei olisi enää mitään syytä vältellä Papillonin lähestymistä. Pelkkä ajatus sai tytön kalpeaksi.

Paulus kohautti olkiaan.
"Miten haluat. George on sairaana, joten kolme hänen karsinoistaan ovat tänään sinulla", mies infosi heidän suunnatessaan alakertaan siivoamaan. Hän ojensi Kamirin kirjoittaman lapun, jolla oli info sekä vastuuhevosista että siivoamisen kohteista, ja lähti harppomaan välinevarastoa kohti.

Lucy nappasi Kamirin lapun ja vilkaisi sitä nopeasti. Papillon siinä luki. Paulus ei ollut huijannut. Pieni huokaus karkasi tytön huulilta, kun hän sulloi paperin taskuunsa ja suuntasi Pauluksen perään. Lucy tiesi, että välttelisi Papillonin kohtaamista viimeiseen asti, ja olikin kiitollinen lisäkarsinoista. Ainakin hänellä olisi hyvä syy odottaa päivätallia hevosen harjaamista varten. Mutta silti, Papillon? Kaikista tallin hevosista juuri pieni ja pippurinen tamma tuli hänelle. Miten hän selviäisi? Ei mitenkään, synkkä ääni kuiskasi.

Kun karsinat oli siivottu, ja tallityöntekijät kerääntyivät pesemään varusteita, Paulus hakeutui vaivihkaa Lucyn tykö. Ketään ei huvittanut lähteä siivoamaan laitumia ulkona rymisevässä kaatosateessa.
"Hermostuttaako?" hän töksäytti, joskin olemuksesta saattoi päätellä hänen tarkoittavan hyvää.

Lucy oli joutunut taistelemaan suitsien soljen kanssa muutaman minuutin, sillä vapisevat kädet eivät tehneet pienen soljen käsittelemisestä helppoa. Pauluksen ytimekäs kysymys sai Lucyn lähes pudottamaan ristittämänsä suitset kädestään. Ei kai se niin selkeästi näkynyt? Tyttö vilkaisi käsiään ja tiesi, että näytti vähintään yhtä hermostuneelta kuin miltä hänestä tuntui.
"Kyllä", Lucy päätyi vastaamaan kalpeana. Turha olisi väittää muutakaan, kun käsien vapina kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. "Papillon vaikuttaa… hevoselta, jota vain kokeneiden pitäisi käsitellä", tyttö päätyi sanomaan. Se kuulosti tarpeeksi diplomaattiselta, sillä Lucy ei halunnut vahingossakaan loukata ketään.

"Etkö sinä sitten ole?" Paulus kysyi ajatellen tytön ratsastusta.

Lucyn silmät laajenivat, kun hän katsoi Paulusta yllättyneenä. Oliko miehellä sittenkin huumorintajua?
"En", hän vastasi ytimekkäästi. "Olin hoitanut vain kuutta hevosta ennen tänne tuloani."

Paulus ei näyttänyt huvittuneelta.
"Minä en ollut koskaan nähnyt elävää hevosta, kun tulin tänne töihin."

Lucy ei tiennyt, miten vastata. Hän oli lievästi sanoen yllättynyt. Pauluksen eleistä hevosten parissa ei olisi uskonut miehen puhuvan totta, mutta Paulus ei tuntunut ihmiseltä, joka vitsailisi tällaisista asioista.
"Miten sitten päädyit tänne?" Tyttö kysyi hetken kuluttua kulmat kurtussa. Miksi joku, joka ei tiennyt mitään hevosista, halusi tulla tallille töihin?

Paulus näytti epäluuloiselta eikä vastannut hetkeen. Hän oli kuitenkin oppinut viihtymään varjonsa seurassa eikä lukenut tätä edes kermaperseeksi, vaikka tämä ratsastikin samalla lailla kuin ne.
"En ollut tehnyt kovin… Hyviä valintoja. Minulla ei ollut enää paljoa vaihtoehtoja."

Lucy mietti hetken, miten vastaisi. Pauluksen sanat voisi tulkita niin monella tavalla, mutta tyttö päätti jättää sen tekemättä. Paulus selittäisi joskus tarkemmin, jos miestä huvittaisi, tai sitten se jäisi vain yhdeksi selvittämättömäksi mysteeriksi.
"Teit hyvän valinnan tullessasi tänne", Lucy päätyi lopulta sanomaan. "Olet oppinut paljon. En olisi voinut edes kuvitella, ettet ole kasvanut hevosten parissa", tyttö jatkoi hiljaisemmalla äänellä ja painoi katseensa lattiaan. Ei ollut hänen asiansa puuttua muiden työhön, vaikka tarkoittikin hyvää kehuillaan.

Oli hyvä, että Lucy painoi katseensa lattiaan, jotta ei nähnyt kuinka miehen rinta röyhistyi ylpeydestä. Ainoa kehu, jota Paulus todella arvosti, liittyi hänen hevostaitoihinsa.
"Pärjäät varmasti hyvin Papillonin kanssa", hän vastasi vaivaantuneena ja rapsutti niskaansa, sillä ei tiennyt, kuinka rohkaista jotakuta muulla kuin miehekkäällä nyrkiniskulla tai käskyllä lopettaa nyhväily.

"Toivotaan", Lucy vastasi ja hymyili kalpeana kiitokseksi Paulukselle. Mies sentään yritti olla rohkaiseva, mikä oli paljon enemmän kuin ensimmäisinä päivinä.
"Lähdemmekö maastoon lounaan jälkeen säästä huolimatta?" Tyttö kysyi kääntääkseen keskustelun toisaalle. Niin mukavia kuin rohkaisun sanat olivatkin, ne kuitenkin palauttivat tytön ajatukset edessä olevaan koitokseen, josta hän ei voisi mitenkään selvitä, joten olisi mukava elää vielä hetki iloisessa kuplassa, johon ei mahtunut huolta Papillonista.

Ajatus näytti melkein masentavan Paulusta. Hän oli litimärkä ja tunsi olonsa epämukavaksi, ja ulkona tuli vettä kuin saavista kaatamalla. Kesäkuun vaihde oli ollut kuuma, ja nyt ilma riippui painostavana, jossain jyrisi ja tuuli piiskasi sadetta välillä melkein vaakasuorassa.
"Joo. Tosin vi…kult… Jamie on päättänyt ratsastaa Socksin tänään maneesissa." Samoin Beaa oli ohjattu ratsastamaan Noxilla koulutreeni maneesissa. Paulus ei iloinnut siitä, että Bea viettäisi kaksituntisen Jamien kanssa.
"Joten vain me kolme."

Pauluksella oli selkeästi Jamielle nimiä, jotka eivät sopineet kaikkien korville.
"Eli Miu, Funks ja Rain?" Lucy vielä varmisti. Hän oli koettanut opetella kaikkien vastuuhevosia, liikutusaikatauluja ja monia muita tallin taulukoita ulkoa viimeisen parin viikon aikana, mutta ei vielä aivan luottanut muistiinsa.
"Kai ne ovat tottuneet tuollaiseen säähän?" Lucy kysyi aavistuksen huolissaan kuullessaan jyrähdyksen jostakin kauempaa. Onneksi Rain ei välittäisi vaikka taivas putoaisi niskaan.

Paulus kohautti olkiaan.
"En tiedä. Voidaan mennä lounaalle." Hän lykkäsi Socksin tummanruskeat meksikolaissuitset takaisin koukkuun ja kiemurteli märissä vaatteissa.

Lucy nyökkäsi, laittoi ristitetyt suitset paikoilleen ja suuntasi kohti oleskelutilaa. Tyttö oli huomannut, että oli oppinut viimeisen kahden viikon aikana syömään säännöllisesti, kiitos työpäivän tuoman rytmin ja rutiinin.
"Ehkä sade helpottaa ennen maastoa", Lucy sanoi toiveikkaasti, vaikka ei uskonut sanoihinsa pätkän vertaa. Sade jatkuisi huonolla tuurilla monta päivää. Englanti ja sen ihana kesä.

Paulus katsahti tyttöä skeptisesti. Niin varmaan. Hän vajosi miehekkäällä juroudella sohvannurkkaan ämpärillinen mikrolämmitettyä spagettibolognesea. Effie istahti punapäällysteiselle jakkaralle keittiösaarekkeen ääreen nautiskelemaan neuroottiselle estetiikalla laitettua, kotitekoista sushia.

Lucy istui toiselle sohvalle salaattikulho kädessään. Tyttö oli aina rakastanut erilaisia salaatteja, ja oli tällä kertaa päätynyt tekemään pastasalaattia, johon oli lisännyt lohta. Hän tyytyi syömään kaikessa hiljaisuudessa, vaikka vilkuilikin välillä muita ja mietti, pitäisikö sanoa jotakin. Ehkä ei. Hiljaisuudessa oli hyvä olla.

"Salaattisi näyttää hyvältä", Effie kehui pyöritellen poissaolevasti sushinpalaa sormissaan. Paulukselle oli turha yrittää puhua ruoka-aikaan, sillä mies keskittyi vain yhteen asiaan kerrallaan.

"Voin tehdä joskus suuremman annoksen, niin siitä riittää sinullekin", Lucy ehdotti varovaisesti. Tyttö rakasti ruuanlaittoa, vaikka yleensä pyrkikin pysyttelemään poissa muiden tieltä keittiössä.

Effie kiitti kohteliaalla hymyllä ja vajosi ajatuksiinsa. Kurja sää ja epäonnistuneet kokemukset ratsastajana eivät lainkaan helpottaneet häntä piinaavaa tuntemusta siitä, että hän ei lainkaan kuulunut tänne ja oli tehnyt mammuttimaisen virheen. Maastolenkki Funksilla oli ahdistavaa hyvänäkin päivänä, sillä kontrollifriikiksi lukeutuva nainen tunsi olonsa turvattomaksi tullessaan viedyksi.
"Papillonko sinulle annettiin?"

Lucy keskittyi salaattiinsa, kun Effie näytti vajoavan omiin ajatuksiinsa. Paulukselle olisi turha puhua, sen tyttö oli oppinut jo ensimmäisinä päivinään. Silloin kun mies söi, hän söi, ei keskustellut. Effien kysymys sai Lucyn kalpenemaan.
"Kyllä", hän vastasi hiljaa nyökkäyksen kera ja keskittyi tuijottamaan salaattiaan.

"Pärjäät sille varmasti", Effie vastasi varmaan sävyyn, "älä murehdi. Meidän varmaan pitäisi lähteä hakemaan hevosia."

Olisipa Lucy luottanut yhtä paljon itseensä kuin Effie tuntui luottavan häneen. Tyttö ei kuitenkaan väittänyt vastaan, vaan nousi ylös ja laski tyhjän muovikulhon tavaroidensa joukkoon. Hän lähti laskeutumaan portaita toivoen vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, että sää olisi jo parempi, mutta kuuli sateen rummuttavan kattoa. Ei sitten. Maasto kaatosateessa ei tuntunut houkuttelevalta, mutta minkäs sille voi. Työt oli tehtävä säässä kuin säässä, eikä Lucy aikonut valittaa.

Paulus veti hupun päähänsä, köyristi hartiansa ja harppoi ulos hakemaan Miun sisään Effien vanavedessä. Mies oli jo harjannut mustan täysiverisen ja aloittanut varustamisen, kun Funks antoi kiinni ja tanssi ilmavin hypyin naisen rinnalla sisään. Effie pyyhki vettä kasvoiltaan, huokasi syvään ja ryhtyi harjaamaan hevosta. Luojalle kiitos sadeloimista ja klipatuista hevosista.

Lucy lähes juoksi laitumelle, kiittäen kaikkia mahdollisia jumalia siitä, että Rain seisoi kerrankin lähellä porttia. Ruunan korvat olivat luimussa ja takamus käännettynä tuulta vasten, kun Lucy lähestyi. Rainin tajuttua, että sitä tultiin hakemaan, ravasi tupsujalkainen hevonen Lucya vastaan. Ilmeisesti irlannincob halusi sateesta pois yhtä kiivaasti kuin hakijansakin. Lucy talutti sadeloimeen puetun hevosen talliin, nähden sivusilmällä Effien koettamassa onneaan Funksin kanssa. Effieparka. Lucy riisui loimen ja haki harjat, nähden Effien vihdoin saapuvan Funksin kanssa. Tyttö harjasi nopeasti kirjavan hevosen ja nosti satulan ruunan leveään selkään.

Paulus oli jo varustanut Miun, mutta kerrankin päätti odottaa ratsastuskavereita sisällä sen sijaan, että harppoisi huokailemaan ulos. Effie yritti olla nopea, mutta hän ei voinut vain unohtaa itselleen ja työnsä jäljelle asettamiaan standardeja, joten jäi aina muita jälkeen. Hän tarkasti orin sukkasomisteisia jalkoja tukevat suojat useaan kertaan, satulavyön sitäkin useammin, sitten juoksevan rintaremmimartingaalin kiinnityksen ja meksikolaisten suitsien soljet. Kai oli pakko mennä. Huppu ei mahtunut kypärän päälle, joten hän alistui säälle ja niskaansa pitkin noruvalle sadevedelle.
"Minne haluatte mennä?" hän kysyi hevosten lähtiessä kohti ulko-ovea.

Lucy kiristi satulavyön ja tarkisti suitsien soljet. Rain näytti jälleen nukkuvan seisaallaan, selkeästi luullen, että pääsisi maneesin suojiin seuraavaksi tunniksi. Hevonen joutuisi karun yllätyksen eteen. Lucy nosti takkinsa kaulukset ja kiristi kaikki mahdolliset kiristysnauhat, jotta välttyisi kastumasta vain kokonaan, ennen kuin veti kypärän päähänsä ja kuluneet hanskat käsiinsä. Märät nahkaohjat olisivat liukkaat, joten hanskoille olisi todella tarvetta.
"Minne tahansa", Lucy vastasi. Hänellä ei ollut vielä omia suosikkireittejä, joten kaikki maastoreitit olivat yhtä hyviä valintoja. He kastuisivat kaikkialla, joten mitäpä väliä sillä oli, mihin he lähtivät. Hän ponnisti hevosen selkään ja tarkisti vanhasta tottumuksesta jalustimet, vaikka tiesikin, että oli itse istunut viimeksi irlannincobin selässä.

Paulus ratsasti Miulla kärkeen, hartiat torjuvassa kyyryssä ja pää matalalla niiden välissä. Miukaan ei näyttänyt viihtyvän myrskyisässä säässä ja otti sivuaskelia häntä tuulessa märkänä lepattaen. Funks tanssahteli ympyrää Effien ympärillä pää pystyssä ja touhukkaasti korskuen. Tallikenkä korkean täysiverisen jalustimeen työnnettynä nainen joutui hypähtelemään hevosen perässä, ennen kuin sai sen lyhyestä harjasta tarpeeksi kiinni voidakseen ponnistaa ylös. Tämähän alkoi lupaavasti.
"Ratsastetaan vaikka tallille johtavaa tietä pitkin", Effie ehdotti. Päästä päähän ratsastaminen tekisi kahdeksan kilometrin lenkin, ja tuttu hiekkatie voisi olla tylsä, mutta tässä säässä se saattaisi olla vain hyvä asia.

Lucy jättäytyi viimeiseksi, sillä oletti, ettei Funks olisi parhaimmillaan joukon hännillä. Rain kulki korvat luimussa ja pää matalalla, viuhtoen kiukkuisesti hännällään, mutta liikkui sentään eteenpäin. Lucy tiesi, ettei irlannincob pitänyt sateesta, mutta ainakin hevonen oli aivan liian kiltti ilmaisemaan sitä muulla tavoin. Pitkä yleisraippa toisessa kädessään Lucy ohjasi laiskaa ratsuaan tietä pitkin muiden perässä, voimatta mitään sille, että nosti hartioitaan pahinta tuulta ja sadetta vastaan. Se siitä hyvästä ryhdistä hevosen selässä.

Effie harkitsi yrittävänsä viritellä keskustelua Lucyn kanssa, mutta sateen jylinä, ukkosen jyrinä ja tuulen ulina yhdistettynä siihen, että Funks hyppi ohjia vasten ja liikkui enemmän sivuttain kuin eteenpäin, sai olan yli keskustelun tuntumaan mahdottomalta idealta. Miksi ori ei voinut edes kerran saada naista tuntemaan itseään kelvoksi ratsastajaksi? Hänen käsivartensa olivat kehittäneet töissä todelliset lihakset, ja silti ne itkivät ratsastuksen jälkeen. Punaruunikko otti tiellä välillä voltteja, jotta Effie sai ohjattua sen vauhtia muualle kuin hänen kättään vastaan. Hevosten käveltyä aikansa soratien laidassa, Paulus siirsi Miun raviin ja Effie sai keskittyä pitämään Funksin toisen hevosen takana.

Lucy hidasti aina, kun näki Effien tekevän voltin, jotta Rain ei vahingossakaan ohittaisi toista hevosta. Rain liikkui omalla kiireettömällä tahdillaan, joten pieni välimatka Funksiin ei haitannut lainkaan. Ravikin tuntui aluksi tahmealta, mutta muutaman napautuksen jälkeen sekä raipalla että pohkeilla Rain sai jalkansa liikkumaan vauhdikkaammin ja pysyi muiden vauhdissa. Tupsujalka kulki edelleen pää matalalla ja korvat luimussa, mulkoillen kaikkea paksun otsatukkansa alta. Lucy kiitti mielessään serkkuaan, joka oli ihastunut laiskaan irlannincobiin jonkin tulisen täysiverisen sijaan. Hän oli tyytyväinen voidessaan ratsastaa pomminvarmaa hevosta. Rain ei tekisi mitään hätiköityä tai säheltäisi omiaan, mikä oli ehkä ihan hyvä, kun otti huomioon, että mukana oli Funks, joka taisi säheltää kahden hevosen edestä. Onneksi oli Effie, joka piti Funksin hallinnassa.

Matka taittui hiljaisuuden vallitessa. Maisema näytti hämärältä raskaan, mustan pilvimassan alla. Ukkonen jyrisi niin lähellä, että maa tuntui tärisevän ja sitten salama iski tien viereisen metsän vanhaan mäntyyn. Paulus ei ehtinyt tajuta, mitä tapahtui, kun makasi selällään soratiellä ja kuuli Effien hyytävän vinkaisun, kun Funks hyppäsi eteenpäin. Kuin ihmeenkaupalla ori ei astunut Pauluksen päälle, vaan jatkoi railakkain hypyin tietä pitkin tietämättä ollako peloissaan vai riemuissaan.

Lucy näki kuin hidastettuna, kuinka salama iski aivan liian lähelle, Paulus mätkähti maahan ja Funks loikkasi eteenpäin. Rain kohotti päätään ja otti muutaman sivuaskeleen hämmentyneenä, mutta ei osannut yhtyä muiden hevosten säikkymiseen, varsinkaan, kun Lucy piteli hevosen tiukalla ohjasotteella paikoillaan.
"Oletko kunnossa?" Lucy kysyi Paulukselta huolestuneena. Ainakaan tällä kertaa kukaan ei ollut jäänyt auton alle. Ja nyt varmaan pitäisi koputtaa puuta.

Paulus kierähti vatsalleen ja haukkoi hetken henkeään. Salaman välähdys oli sokaissut hänet hetkeksi, ja korvat soivat edelleen rysähdyksestä. Hän tähysi tien vastakkaisen ojan yli hypännyttä ja laukkaan pyrähtänyttä hevosta kiroten ja ryömi polvilleen. Hän nyökkäsi äreästi Lucylle - naisellisia kotkotuksia - ja kun sai vedettyä ilmaa keuhkoihinsa, lähti Miun perään. Effie ja Funks varmaan palaisivat kohta, kun nainen saisi hevosen takaisin kuulolle. Voi helkkari mikä ilma.

Lucy katsoi poistuvan Pauluksen perään. Toivottavasti Miu ei säntäisi liian kauas, tai kompuroisi liukkaalla pohjalla. Tyttö kannusti Rainin käyntiin, jatkaen tietä kohti suuntaa, johon Funks oli lähtenyt. Ehkä Funks ja Effie palaisivat pian, ja olisivat kunnossa. Rain ei näyttänyt välittävän lainkaan siitä, että sen maastoseura oli haihtunut taivaan tuuliin, vaan jatkoi luimien laiskassa käynnissä. Tällaisina hetkinä Lucy mietti, saiko mikään laiskaa irlannincobia säikähtämään.

Paulus ja pienenä pisteenä erottuva Miu näkyivät tien vasemmalla puolella. Oikealla puolella kohosi loivasti nouseva metsä ja tien vasemmalla puolella kasvoi muutamia puita, joiden välistä avautui viettäviä peltoja. Pauluksen vihellykset kuuluivat vaimeina tielle asti. Ehkä hevonen ei ollut koira, mutta hän ei tiennyt, mitä tarkalleen tehdä. Takapuoleen ja selkään ja kyynärpäähän sattui, ja sydän hakkasi edelleen. Valtavan hevosen kaviot laskeutumassa hänen naamaansa kohti olivat hätkäyttäneet.

Lucy katseli sivusilmällä Paulusta ja Miuta, samalla kun koetti tähyillä, näkyikö sateen keskeltä toista liikkeelle lähtenyttä ratsukkoa. Toivottavasti Effie oli pysynyt hevosen selässä ja Funks tajunnut, että ratsastajaa kannatti kuunnella. Lucy tunsi olonsa avuttomaksi siinä kulkiessaan, eikä oikein tiennyt, miten voisi auttaa. Miu vaan painaisi kauemmas ja lujempaa, jos sitä lähtisi jahtaamaan monet ihmiset, eikä Funksinkaan eteen voinut tehdä yhtään mitään, jos ei edes tiennyt, missä hevonen ja ratsastaja menivät. Lucy huokaisi ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan.

Hölkkäävä Paulus saavutti vihdoin pysähtyneen ja tuttua ihmistä kohti palaavan hevosen. Hän kumartui tarkastamaan sen jalat ja sitten loput hevosesta voidakseen todeta, ettei sillä ollut katkenneita luita tai ammottavia haavoja. Hän ei kaivannut enempää verta: Hemingway retkomassa keskellä autotietä oli tarpeeksi. Miu tanssahteli levotonta ympyrää, kun Paulus heilautti itsensä selkään ja ravasi peltojen poikki Lucyn kiinni. Miu hyppäsi hermostuneesti takaisin tielle ja kulki pää pystyssä lyhyellä askeleella.
"Pitäisiköhän meidän palata tallille?" Paulus kysyi hevosen korvat melkein suussaan.

Lucy huokaisi helpotuksesta, kun näki Pauluksen palaavan. Miu oli mitä ilmeisemmin kunnossa, tai Paulus ei olisi noussut sen selkään.
"Entä Effie?" Lucy kysyi, vilkaisten jälleen tietä pitkin. Hän ei halunnut jättää yhtä ratsukkoa selviämään itsekseen, mutta kieltäytyi edes ajattelemasta, että heille olisi voinut käydä jotakin. Funks oli kunnossa, Effie oli kunnossa, ja he palaisivat pian energisessä ravissa, Lucy vakuutti itselleen vilkaistessaan jälleen sateen halki toiveinaan nähdä edes vilaus punaruunikosta orista.

Paulus tunsi huonon omantunnon vihlaisun. Kelvoton pelkuri.
"Hän on varmasti kunnossa. Ehkä voimme palata etsimään autolla, jos häntä ei näy."

Lucy ei pitänyt ajatuksesta yhtään, mutta ei oikein tiennyt, miten olisi voinut vastustaakkaan, joten käänsi Rainin tallia kohti. Jos hän lähtisi omille teilleen, ei tilanne paranisi yhtään, sillä Miu ei edelleenkään näyttänyt rauhalliselta. Eipä se ollut ihmekään, sillä kuka tahansa olisi säikähtänyt noin lähelle iskenyttä salamaa. Paitsi Rain, mutta irlannincob nyt tuntui olevan kuuro ja sokea suurimman osan ajasta sekä täysin vailla itsesuojeluvaistoa.
"Tämä ei tunnu hyvältä idealta", Lucy sanoi tuskin minuuttia myöhemmin ja pysäytti Rainin. "Tule nyt, Paulus, lähdetään katsomaan, näkyisikö heitä. Vähän pidemmälle vain, ei meidän tarvitse mennä kauas, olen varma, että he tulevat pian vastaan", Lucy sanoi, tietämättä oikein, yrittikö vakuuttaa enemmän miestä vai itseään.

Paulus ei pelännyt itsensä puolesta, vaan vastuuhevosensa. Hän oli ratsastanut vasta pari vuotta jos sitäkään, ja ilmeisesti hyvin huonosti, kun vasta oppi edes oikeaoppisia apuja. Hänellä ei ollut mitään toivoa hallita ja suojella hevostaan, jos jotakin tapahtuisi uudelleen. Hän epäröi hevosen tanssiessa hänen allaan, osin aikaisemmasta säikähdyksestä ja osin miehen hermostuksesta.
"Ja jos jotakin muuta tapahtuu?" hän tivasi aggressiivisesti.

Lucy nielaisi. Oli totta, että heille voisi tapahtua vielä vaikka mitä, mutta toisaalta ajatus Effiestä yksinään Funksin kanssa keskellä ties mitä tuntui vähintään yhtä pelottavalta. Vaikka mitä olisi voinut sattua.
"Entä jos Effielle tai Funksille on jo sattunut jotakin?" Lucy kysyi kasvot kalpeina mutta päättäväisinä. Hänelle oli aina opetettu, ettei ketään jätetty oman onnensa nojaan. Hän vilkaisi tanssahtelevaa hevosta Pauluksen alla. Miu ei tosiaankaan näyttänyt siltä, että kestäisi enää yhtään mitään tavallisuudesta poikkeavaa, siinä Paulus oli aivan oikeassa.
"Vaihdetaan hevosia", Lucy sanoi yllättäen, näyttäen itsekin järkyttyneeltä tajuttuaan, mitä oli juuri päästänyt suustaan. Ei hänen sitä pitänyt sanoa. "Anteeksi", tyttö uikahti kauhuissaan ja painoi katseensa päätään roikuttavan Rainin harjaan. Se siitä sitten. Ei hän ollut halunnutkaan ystäviä tallilta.

"Luuletko, että voimme tehdä jotain hevosten selästä?" Paulus kysyi ja mulkaisi tyttöä tylysti. Miu otti sivuaskelia ja rynni eteenpäin, kun ukkonen jyrisi jälleen. Se taisi olla melkein täsmälleen heidän päällään. Mies mulkaisi Lucya epäuskoisena, kun tämä ehdotti hevosten vaihtoa. Kieltämättä tyyni Rain houkutteli, mutta Miu oli hänen vastuullaan - ja kuinka huonona Lucy oikein piti häntä? Ori tanssi hänen allaan, miehen hermostuksesta omaansa kiihdyttäen.
"Ja jos Effie makaa selkä poikki jossakin ojassa, mitä ajattelit tehdä?" mies tivasi.

"Pääsemme hevosilla paikkoihin, joihin autolla ei ole toivoakaan päästä", Lucy vastasi nopeasti, koettaen olla välittämättä tylyistä mulkaisuista. Se oli yllättävän vaikeaa, kun mulkoilija oli Paulus, joka oli yksi niistä harvoista, joiden kanssa Lucy uskalsi puhua enemmän kuin kolme sanaa.
"Älä sano noin", Lucy parahti kauhuissaan. Hän ei halunnut edes ajatella, että Effielle olisi oikeasti käynyt jotain. Funks oli vain jatkanut vauhdikasta menoaan tavallista pidempään, siinä kaikki. Ratsastaja ja ratsu olisivat kunnossa, kunhan ensin löytyisivät.
"Soittaa apua", tyttö kuitenkin vastasi. "Pääsemme nopeammin hänen luokseen hevosten kanssa kuin jos palaamme ensin tallille ja lähdemme sitten uudelleen etsimään autolla."

"No sinähän sen parhaiten tiedät", mies napsahti ja yritti saada hevosta asettumaan.

Lucy painoi jälleen katseensa alemmas ja joutui taistelemaan kyyneliä vastaan. Koko väittely tuntui typerältä, koska varmasti molemmat halusivat samaa - saada kaikki hevoset ja ratsastajat turvallisesti tallille.
"Paulus, olet taitava ratsastaja, mutta sinun ei tarvitse osoittaa mitään kenellekään. Voimme vaihtaa, ja lupaan pitää Miun turvassa", Lucy vielä koetti katsoessaan levotonta hevosta. Hän vain halusi kaikki ratsukot turvallisesti kotitallille. "Minä en halua, että sinulle käy jotakin."

"Huolehdi sinä vain omista hevosistasi", mies murisi matalasti ja loi Lucyyn mustan mulkaisun.
"Mennään vittu sitten, kun tiedät paremmin", hän ärähti ja ravasi Miulla takaisin suuntaan, johon Effie ja Funks olivat kadonneet.

Lucy kannusti Rainin raviin ja pyyhkäisi kyyneliä silmäkulmistaan. Miksi mikään ei ikinä mennyt suunnitelmien mukaan? Lucy puri huultaan ja keskittyi taistelemaan kyyneliä vastaan. Hän ei itkisi Pauluksen nähden. Hän. Ei. Itkisi.
"Anna Funksin ja Effien olla kunnossa", Lucy kuiskasi hiljaa tuuleen ja pyysi Rainilta reippaampaa ravia. Ruuna kiihdytti vastahakoisesti ja Lucy keskittyi tähyilemään ympärilleen nähdäkseen edes jonkin merkin siitä, että ratsukko olisi poikennut tieltä. Ainakaan ojissa ei maannut tajutonta ratsastajaa, mikä olikin ehkä ainoa positiivinen asia, jonka Lucy löysi koko tilanteesta.

Kulman takaa alkoi kuulua jylinää. Punaruunikko täysiverinen pyyhkäisi heitä vastaan täydessä nelissä, Effie kyljellään riippuen. Ori melkein törmäsi Rainiin ja jatkoi tallia kohti märkää soraa jaloistaan metrien päähän lennättäen. Miu hyppelehti korskuen sivuun, ja Paulus oli luisua uudelleen alas. Hän mulkaisi Lucya kuin koko tilanne olisi tytön syytä, sillä tyttöraasu oli helpoin kohde hänen turhaumukselleen, käänsi mustan orin ja lähti sillä Funksin perään.

Lucy ei tiennyt ollakko helpottunut vai kauhuissaan, kun näki Funksin kiitävän heitä kohti. Effie näytti rikkovan kaikkia fysiikan lakeja roikkuessaan hevosen selässä, mutta ainakin molemmat olivat vielä kunnossa. Lucy kieltäytyi edes ajattelemasta Pauluksen mulkaisua ja kannusti Rainin laukkaan. Ruuna tajusi, että suunta oli vihdoin tallia kohti ja laukkasi reippaasti ilman jatkuvaa muistuttelua.

Funks katosi seuraavan mutkan taakse. Paulus piti Miun hallitussa laukassa, ohja lyhyenä ja istui tiukasti satulassa. Hän ei halunnut ratsastaa Effien yli, jos nainen makaisi tiellä heidän edessään. Helvetin rajuilma. Helvetin luupäät. Helvetin kultapoika, joka vain ratsasteli maneesissa. Miun korvat kääntyilivät, mutta miehen keskittyminen vain kotiinpääsyyn rauhoitti myös hevosta. Sen häntä piiskasi ilmaa ja se korskahteli terävästi, mutta ei ottanut levottomia sivuaskelia.

Rainin korvat kääntyilivät, kun hevonen vuoroin kuunteli edestä kuuluvia ääniä innokkaana pääsemään talliin sadetta pakoon ja vuoroin luimi kiukkuisena, kun se oli ylipäätään tuotu tähän säähän. Lucy seisoi jalustimilla ja katseli eteenpäin valppaana siltä varalta, että tieltä löytyisi ratsastaja, kaahaava auto tai miksei vaikka kaatunut puunrunko. Ilmeisesti kaikki oli mahdollista, kun lähdettiin maastoon.

Jokainen lihas aneli armoa. Painovoima raahasi vääjäämättä vilistävää maata kohti. Epätoivon kyyneleet virtasivat tiedotta alas poskia, kun Effie taisteli kaikella tarmollaan pysyäkseen kiinni hevosessa. Hän tunsi toisen jalkansa menneen läpi jalustimesta, kun toinen hapuili otetta satulan kaaresta. Hänen käsivartensa olivat kiertyneet hevosen märän, liukkaan kaulan ympärille, mutta niidenkin ote lipsui koko ajan. Hänen oli pakko pysyä mukana - pakko - hän ei kestäisi sitä, jos päästäisi hevosen jälleen irralleen. Funks oli kuin naiivin hyväntuulinen paholainen kirmatessaan ihmisiä karkuun. Hänen oli pakko pysyä kyydissä, vielä hetki.
Funks iski jarrut kiinni saapuessaan tallipihalle, ja fysiikka repäisi Effien irti. Nainen tunsi jalkansa nytkähtävän sen irrotessa jalustimesta ja vajosi autuaaseen pimeyteen iskeytyessään kivettyyn tallipihaan. Hevonen ei päässyt kauas, sillä sen neli oli houkutellut Kamirin tallipihalle.

Lucy uskalsi kannustaa Rainin reippaampaan vauhtiin, kun tie näytti tyhjältä. Ruuna liikkui innokkaasti, sillä halusi pois sateesta. Lucy hidasti vauhtia tallin lähestyessä. Se nyt vielä puuttuisikin, että pihalle kirmaisi kolme nelistävää hevosta peräjälkeen. Tallipiha aukeni heidän edessään ja hetken Lucy tunsi helpotusta, kun näki Kamirin pitelevän Funksia. Tyttö lähestyi rauhallisessa ravissa ja huomasi vasta nyt Effien. Lucy pysäytti hevosen sanomatta sanaakaan ja liukui alas märästä satulasta. Hän veti hevosen ohjat pään yli ja lähestyi Effietä vastahakoinen hevonen perässään.
"Onko Funks kunnossa?" Tyttö kysyi värisevällä äänellä Kamirilta, mutta Effie oli tällä hetkellä suurempi huolenaihe hänelle. Jos Funks oli pystynyt nelistämään sellaista tahtia tallille, ei se voinut olla pahasti loukkaantunut.

Paulus seurasi aremmin perässä. Hän pidätti hevosen hyvissä ajoin raviin ennen tallia ja pudottautui selästä tallipihalla.
"Näyttää olevan", Kamir vastasi pidellen sitä tyynesti käsivarren mitan päässä ja kumartuessaan tarkastamaan märän mytyn vointia.
"Viekää hevosenne sisään ja tulkaa hakemaan tämä."

Lucy oli kiitollinen, kun saattoi luottaa siihen, että joku muu teki päätökset. Hän oli parempi seuraamaan ohjeita kuin antamaan niitä, joten otti Kamirin ohjeet vastaan kiitollisena. Tyttö talutti Rainin nopeasti karsinaan ja heitti ohuen loimen hevosen märkään selkään. Hän ehtisi purkaa varusteet myöhemmin, sillä nyt oli tärkeämpääkin tekemistä, kuten auttaa Kamiria niin paljon kuin mahdollista.

Paulus oli kiinnittänyt Miun käytävälle ja hölkännyt samantien ulos hakemaan tanssivan ja korskuvan täysiverisen. Hän suuntasi suoraan yllättäen tyhjälle, sateiselle pääkentälle kävelyttämään Funksia.
"Lucy", Kamir kutsui kerätessään silmänsä avanneen, vaimeasti protestoivan Effien syliinsä, "katso Effien hevosten perään. Menen käyttämään häntä terveyskeskuksessa."

Lucy nyökkäsi katsoessaan Kamiria ja Effietä. Selvä, kyllä hän osaisi katsoa Effien hevosten perään. Ei se voinut niin vaikeaa olla. Paulus taluttikin jo Funksia, joten Lucy suuntasi takaisin talliin. Hän riisui Miun varusteet ja veti pahimmat vedet pois hikiviilalla, vieden orin karsinaan. Sen jälkeen hän toisti saman Rainin kohdalla, mutta heitti epäröimättä ohuen hikiloimen hevosen selkään talutettuaan irlannincobin karsinaan. Hän vilkaisi Miun karsinan suuntaan. Pitäisiköhän Miullekin laittaa loimi? Lucy ei aikonut jättää mitään sattuman varaan vaan suuntasi pääkentälle. Paulus tietäisi.

Paulus olisi mielellään teeskennellyt, ettei Lucya ollut olemassa. Funks oli talloa hänen varpaillensa.
"Totta kai sille tulee loimi", hän ärähti pyöräyttäen silmiään, "jestas."

Lucy nielaisi, kääntyi kannoillaan ja palasi loimittamaan Miun. Olisi pitänyt vain luottaa vaistoihinsa ja tehdä niin heti alun alkaenkin. Hän palasi jälleen kentän laidalle.
"Minä voin tulla taluttamaan sitä, niin voit pitää huolta omista vastuuhevosistasi", Lucy tarjoutui, vaikka katsoikin kauhulla Funksia. Hän suorastaan toivoi, että Paulus ärähtäisi hänelle jälleen ja käskisi pois, jotta hän voisi hyvällä syyllä paeta tallin suojiin katsomaan täyspäisten hevosten perään.

Pauluksen katse olisi voinut tappaa. Jaa että hän ei pärjännyt hevosille maastakaan käsin? Miehen silmäkulma nyki.
"Kuule huolehdi sinä vain omista hommistasi. Päivätalli lähestyy ja hevoset on haettava sisälle, etteivät ne loukkaa itseään ulkona - sinun pitää hoitaa omat vastuuhevosesi ja nyt Effienkin, ja laittaa Papillon kuntoon päivätallin jälkeen Jamieta varten. Jos olet kerta niin vitun supernainen, että haluat hoitaa Funksinkin vielä, siitä vittu vain!" mies ärähti ja tyrkkäsi riimunnarua tyttöä kohti.

Lucy jähmettyi kauhuissaan paikoilleen, kun Paulus ärähti vihaisesti. Ilmeisesti kaikki mitä hän teki, meni tänään metsään. Refleksinomaisesti tyttö tarttui tyrkättyyn riimunnaruun ja tuijotti suurin silmin miestä, joka tuntui pelottavalta ensimmäistä kertaa ikinä.
"Mennään", Lucy sanoi vaisusti ja nieleskeli kyyneleitä koettaessaan pitää tanssahtelevan täysiverisen rauhallisessa käynnissä.

Paulus tuijotti tyttöä hetken epäuskoisena ja harppoi sitten vihasta täristen talliin. Ei siihen kauaa mennyt, että tyttö ryhtyi kukkoilemaan. 'Yhyy, olen niin huono ja yhyy, en osaa mitään' ja paskat. Odotti vain voidakseen osoittaa paremmuutensa ja viedä hänen hommansa. Saatana. Paulus sulloi raivokkaasti heinäverkkoja yrittäen purkaa aggressiivisuuttaan, ennen kuin lähtisi hakemaan hevosia. Ukonilma saattaisi saada ne tekemään mitä tahansa. Hevosten sisäänotto oli aloitettu ennen heidän tuloaan, mutta osa oli edelleen ulkona. Paulus oli oppinut, ettei voinut käsitellä eläimiä tässä mielentilassa.

Lucy ei enää edes yrittänyt estää kyyneleitään valumasta, vaan kävelytti täysiveristä ympäri kenttää kyyneleet poskia pitkin valuen. Funks talloi varomattoman taluttajansa varpaille pariin kertaan, mutta Lucy ei tuntunut edes tajuavan sitä keskittyessään pitämään hevosen käynnissä ja kiertämään kenttää ympäri, ympäri, ympäri.
Hän talutti hevosen tallille käveltyään riittävästi. Tyttö sitoi Funksin huolella vesikarsinaan kiinni, riisui nopeasti varusteet ja kuivasi hevosen, loimitti sen ja vei karsinaan. Sen jälkeen tyttö palasi ulos hakemaan hevosia, jotka olivat edelleen ulkona. Hän talutti ensin Dalin karsinaan, sillä hevonen antoi vaivatta kiinni, ennen kuin palasi hakemaan seuraavia.

Paulus oli sillä välin rauhoittunut tarpeeksi hakeakseen omansa sekä Bean ja ne, jotka eivät olleet Lucyn vastuulla. Floridassa ukonilmasta melkein aidasta läpi tullut Hook oli otettu ensimmäisten joukossa sisään. Nyt mies jakoi äänetömällä torjuvuudella päiväruokia sisällä tömisteleville nelijalkaisille. Hän ryhtyisi sen jälkeen harjaamaan niitä.

Lucy oli tarkoituksella jättänyt Slippersin hakemisen viimeiseksi, sillä muisti, miten kovasti suuri ori tuntui säheltävän. Se olikin ehkä fiksu valinta, sillä tyttö oli saanut itsevarmuutta pärjättyään jopa Papillonin kanssa lyhyen matkan tarhalta karsinaan. Slippers pakotti Lucyn ottamaan muutaman loikan eteenpäin, mutta muutoin tyttö selvisi orin kanssa karsinaan ilman sen pahempaa koheltamista. Ori kyllä onnistuneesti tönäisi taluttajansa karsinan seinään innossaan tutkia ruokakuppiaan. Lucy peruutti pois karsinasta ja hieroi käsivarttaan suunnatessaan rehuhuoneelle. Hän jakoi nopeasti ruuat odottaville nelijalkaisille, ennen kuin palasi täyttämään heinäverkkoja kiireellä. Hän vilkuili jatkuvasti kelloa laittaessaan illan ja aamun ruokia valmiiksi. Tänään ei kyllä mitään kahvitaukoja pidettäisi.

Paulus, verisesti loukkaanuneena ja kiukkuisena kuin ampiainen, jätti Lucyn huomiotta ja oman onnensa nojaan. Hän sulkeutui harjaamaan ja tarkastamaan vastuuhevosensa, viettäen erityisen hetken hellimällä Nimbusta, ja harjasi sitten myös muita sisälle hakemiaan hevosiaan tarkastaen samalla, etteivät ne olleet kolhineet itseään ulkona. Kerran Lucy oli niin pirun taitava kaikessa, ei tämä kaipaisi hänen apuaan, mies jupisi itselleen sukiessaan riuskasti Hemingwayn tummanruskeaa selää.

Lucy vilkaisi kelloa saatuaan ruuat valmiiksi, ennen kuin kiisi hakemaan harjoja. Funks ja Rain olivat jo saaneet päivittäisen tarkastuksensa, joten jäljelle jäi… vaikka kuinka monta. Tyttö haki Pradan harjat ja puhdisti ponin samalla tarkistaen että tamma oli kunnossa. Sen jälkeen hän siirtyi Choven luokse, kiinnittäen hevosen varmuuden vuoksi karsinan kaltereihin harjauksen ajaksi. Ilmeisesti tytön kilpailu aikaa vastaan ei jättänyt tilaa turhalle pelolle, joten täysiverisen harjaus ja tarkistus onnistui ilman turhaa käsien vapinaa. Tyttö siirtyi seuraavaksi Dalin karsinalle, jättäen Papillonin tarkoituksella välistä. Hän harjaisi sen sitten, kun olisi aika varustaa se. Dali käyttäytyi kerrankin hyvin, eikä edes yrittänyt haukata palaa tytöstä, ja Lucy vilkaisi kelloaan palauttaessaan kauniin hevosen harjat oikeille paikoilleen. Ehkä hän vielä ehtisi. Tai sitten ei. Tahto pyytää apua Paulukselta oli suuri, mutta muutama vilkaisu miehen kiukkuiseen olemukseen sai Lucyn hartiat painumaan kasaan.

Jamien nauru kajahti käytävältä, kun hän talutti Socksin maneesista karsinaan syömään. Hän huiskaisi kuparinhehkuiselta orilta varusteet pois ja siirtyi varustehuoneeseen. Hänen ei tarvinnut huolehtia varusteiden pesusta, joskin hän huuhtaisi kuolaimet, ennen kuin vei orin pesulle. Se hamusi hänen takinhelmaansa rakastavasti pöhisten ja mies hieroi sen korvia huuhtoessaan hionnutta kaulaa.
"Kas hei!" mies tervehti tunnistaessaan rusakkotytön. Nimi…
"…Lucy!"

Lucy oli juuri suuntaamassa Slippersin luokse, kun kuuli Jamien tervehdyksen.
"Hei Jamie", tyttö vastasi nopeasti orin harjat käsissään, näyttäen vähintäänkin räjähtäneeltä märissä vaatteissaan ja lyhyet hiukset joka suuntaan hapsottaen. Hän vilkaisi kaipaavasti Slippersiä. Kiire, kiire.
"Laitan Papillonin sinulle valmiiksi, älä huoli", Lucy vakuutti lähes paniikinomaisesti ja vilkaisi kelloaan. "Neljäksi, eikö niin?"

"Juu", Jamie vastasi edes ajattelematta, että voisi tarjoutua laittamaan oman hevosensa valmiiksi. Hän soi tytön luultavasti katoavalle selälle poikamaisen virneen.
"Näytät jo aivan pesunkestävältä tallityöntekijältä!"

"Kiitos", Lucy huikkasi olkansa yli sen kummempia ajattelematta ja livahti suuren orin karsinaan. Normaalisti hän olisi pelännyt tapaturmia aiheuttavaa oria, mutta nyt moiset ajatukset eivät mahtuneet hänen päähänsä. Slippers oli harjattava ja tarkistettava, ja sitten olisi vielä Papillon. Tyttö huokaisi helpotuksesta nähdessään, ettei Slipperskään ollut koheltanut mitään tarhassa. Luojan kiitos.
Hän palautti orin harjat paikoilleen, vilkaisi kelloa ja tajusi, että ehtisi varustaa Papillonin, vaikka tamma heittäytyisi hankalaksi. Ehkä hän selviäisi. Tyttö nappasi Papillonin harjat käsiinsä ja suuntasi tamman karsinalle, tuntien ensimmäistä kertaa pelon nostavan päätään. Ei. Nyt ei saanut ajatella sitä.

Jamie ilmaantui tamman karsinalle höyryävä kahvikuppi kädessään. Hän nojasi sen oveen ja seurasi Lucyn työskentelyä.
"Huomasin listasta, että se on sinun vastuullasi. Mikä fiilis?"

Lucy harjasi kiinni sidottua Papillonia, kun Jamie saapui. Papillon oli jo lähes onnistunut haukkaamaan palasen tytön käsivarresta, kun Lucy oli epäröinyt sekunnin liian kauan riimun kanssa.
"Pelotti", Lucy myönsi harjatessaan tamman selkää pitkin, tasaisin vedoin.

Jamie nauroi hyväntuulisesti ja suki tummanruskeita laineita pois otsaltaan. Hän otti kiireettömän hörpyn höyryävää, tuoksuvaa kahvia.
"Papillon on hauska tapaus", hän sanoi ja kurottui rapsuttamaan tamman turpaa kalterien välistä, "ja Emerson on todella hyvä tyyppi. Hän myös kisaa paljon, jos olet kiinnostunut matkustamisesta."

"Varmasti", tyttö vastasi, vaikka ei nähnyt mitään hauskaa tammassa, joka taisi aiheuttaa suurimman osan tallityöntekijöille sattuneista pienistä tapaturmista yhdessä Slippersin kanssa.
"Olen kuullut Emersonista pelkkää hyvää", Lucy sanoi ja soi pienen hymyn Jamielle siirtyessään tamman kaulan ali toiselle puolelle. Hän jatkoi harjaamista pitkin vedoin ja unohti kokonaan, että Papillonia oli tarkoitus pelätä. Diiva näytti nauttivan Jamien antamasta huomiosta, joten ainakin hetken Lucy oli suojassa hampailta.

Jamie virnisti kutitellen sormiaan hamuavan tamman leukaa.
"On, on. Varot vaan, ettei se potkaise. Bea sai kai viettää yön terveyskeskuksessa Floridassa", mies jutteli rennosti.

Jes. Juuri tämän Lucy halusi kuulla. Tyttö kalpeni silmissä, mutta ei lopettanut harjaamista, vaikka tarkkailikin tamman jalkoja ihan eri tavalla. Mahtavaa. Nyt hänellä oli taas yksi uusi hyvä syy Papillonin välttelyyn.
"Kiitos varoituksesta", Lucy sai sanottua ja harjasi tamman vatsaa. Kiukkuinen hännän viuhahdus kertoi tarpeeksi. Papillon ei arvostanut sitten lainkaan. Lucy varmisti, ettei satulavyön kohdalle jäänyt mitään, ennen kuin siirtyi puhdistamaan kavioita, vilkuillen jatkuvasti jalkoja. Ole kiltti äläkä tee mitään typerää, Lucy huomasi anovansa hevoselta hiljaa mielessään.

"Oletko nähnyt Effietä?" Jamie kysäisi ja siirtyi karsinan liukuovelle, jonka pieleen nojasi katsellen pienen tamman ja tytön vuorovaikutusta. Hänellä ei ollut kiirettä minnekään.

"Terveyskeskuksessa", Lucy sanoi laskiessaan diivan kavion alas. "Salama iski turhan lähelle ja Funks päätti pistää kaviota toisen eteen", tyttö selitti vilkaistessaan ovelle siirtynyttä Jamieta. Lucy nosti takajalan ylös ja puhdisti kavion tottuneesti, välittämättä Papillonin viuhtovasta hännästä.

"Auts. Siinä on kyllä toinen hauska tapaus. Mainio hyppääjä", Jamie pohdiskeli käsivarret kevyessä puuskassa rinnallaan.
"Oletko viihtynyt täällä?"

Lucy vilkaisi Jamieta epäuskoisena. Hauska tapaus? Hevonen, joka oli juuri lähettänyt ratsastajansa terveyskeskukseen? Jamien käsitys hauskasta taisi olla omalaatuinen. Lucy siirtyi kaulan ali toiselle puolelle ja puhdisti molemmat kaviot, ennen kuin vastasi kysymykseen.
"Olen", tyttö totesi, mutta muisti samalla hetkellä Pauluksen mulkaisut. "Ainakin tähän asti", hän päätyi jatkamaan. Niin, olisi hankala viihtyä tallilla, jos Paulus mulkoisi seuraavan kuukauden ajan tyttöä yhtä synkästi.

"Taisi siis olla hyvä päätös hakea tänne töihin?" Jamie kysyi virnistäen ja astui karsinaan. Hän tarttui tamman riimuun ja rapsutteli sen tähteä tunnistettuaan närkästyneen katseen sen silmissä. Rusakkotyttö oli tarpeeksi luiseva ilman ylimääräistä, puuttuvaa palaa.

"Kyllähän se oli", Lucy sanoi tarkistettuaan vielä kertaalleen, ettei Papillonista löytynyt enää likaa. Nyt vain varusteet niskaan, ja Jamie voisi viedä 'hauskan tapauksen' mennessään.
"Katsotko sen perään hetken, niin käyn hakemassa varusteet?" Lucy kysyi ja vilkaisi Jamieta. Tyttö oli kiusallisen tietoinen räjähtäneestä olemuksestaan ja todennäköisesti aiemmasta itkemisestä turvonneista, punoittavista silmistään, mutta ei suostunut painamaan katsettaan maahan ihan heti. Hän oli tuijotellut maata jo ihan riittämiin tämän päivän aikana.

"Totta kai", mies vastasi velmulla hymyllä ja suki tamman lyhyeksi nypittyä harjaa.

Lucy suuntasi varustehuoneeseen, nappasi Papillonin tavarat mukaansa ja palasi karsinalle miettien, mitä oli unohtanut. Hän ei ollut voinut muistaa kaikkea. Sehän tekisi tästä aivan liian helppoa.
"Mitä aiot tehdä sen kanssa tänään?" Tyttö kysyi nostaessaan satulan pienen tamman selkään. Papillon polkaisi maata takajalallaan, mutta Lucy ei peruuttanut kauhuissaan. Edistystä se oli pienikin edistys.

Jamie kohautti olkiaan ja katseli tammaa mietteliäänä.
"Varmaan harjoitellaan vähän laukanvaihtoja ja suunnanmuutoksia", hän vastasi hitaasti ja väläytti ilkikurisen hymyn, "Emerson haluaa tehostaa niitä. Papillon ei pysy Socksin käänteissä mukana."

"Kukapa pysyisi", Lucy vastasi pieni hymy huulillaan kiristäessään tamman satulavyötä. Papillonin häntä viuhtoi kiukkuisesti ja tamma polki jälleen maata takajalallaan, mutta ei yrittänyt syödä Lucya tai tehdä mitään muutakaan typerää, mistä tyttö oli kiitollinen. Ehkä Jamiella oli rauhoittava vaikutus tallin diivaan. Seuraavaksi sitten suitset. Jes. Montakohan sormea hän menettäisi?

Mies hymyili lammasmaisen vaatimattomasti.
"Mitäs sinulla on ohjelmassa vielä tänään?"


Lucy päätti venyttää vastaamista, joten nosti ohjat hevosen kaulalle ja sujautti kuolaimet pienen tappelun jälkeen tamman suuhun. Kiristäessään solkia ei tytöllä ollut muutakaan tekemistä, joten hän kääntyi Jamien puoleen.
"Tuota, hoidan Effien vastuuhevosia siihen asti, että he palaavat Kamirin kanssa, joten varmaan katselen niiden perään", Lucy vastasi ja varmisti poskihihnan kireyden kahteen kertaan. Tyttö haluaisi tarkistaa kaikkien loimet, ruuat ja kaiken mahdollisen moneen kertaan, jotta voisi olla vakuuttunut siitä, ettei ollut mokannut mitään tai sotkenut Effien kurinalaista järjestystä.

"Effien on tarkoitus liikuttaa Slippers tänään. Voit varmaan laittaa sen kävelykoneeseen?" Jamie ehdotti taputtaen tamman kaulaa ja hillitsi halunsa taputtaa suloisen rusakkotytön päälakea.

"Totta kai", Lucy vastasi nopeasti. Kävelykoneessa hänen ei tarvitsisi olla koheltavan hevosen lähellä, toisin kuin taluttaessa tai juoksuttaessa, joten kävelykone kelpasi vallan mainiosti.

"Se taitaa olla valmis?" mies nyökkäsi ystävällisesti pärskähtävää tammaa kohti.

"Joo, hyvää treeniä", Lucy sanoi ja ojensi ohjat miehelle. Hän poistui karsinasta ja jäi käytävälle odottamaan, että ratsukko ehtisi lähteä. Hän tarvitsi suunnitelman, jonkinlaisen aikataulun, tai ei muistaisi tehdä ja tarkistaa kaikkea.

Jamie kosketti päähän länttäämänsä kypärän lippaa teatraalisen ritarillisesti, kun talutti pää pystyssä ja häntä viuhtoen tanssivan hannoverilaisen takaisin maneesia kohti.
"Hyvää työpäivää", hän vastasi.

Hyvää tästä päivästä ei saisi tekemälläkään, mutta siedettävän ehkä. Tyttö tarttui tuumasta toimeen ja suuntasi ensimmäiseksi varustehuoneeseen. Pintapuolinen katsaus paljasti, että tavarat olivat oikeilla paikoillaan, joten Lucy suuntasi seuraavaksi Slippersin luokse. Se voisi kävellä sillä aikaa kun tyttö tarkisti loimia ja pesi likaisia tai kuivasi tänään sateessa kastuneita, asetellen uudet, puhtaat loimet siististi karsinoiden oviin. Sen jälkeen rehuhuone ja tarkistus, että hän oli muistanut laittaa kaikille ruuat. Kyllä. Mitäs sitä sitten. Muut taisivat olla liikuttamassa hevosiaan, joten Lucy suuntasi Funksin luokse. Hän riisui hikiloimen ja kokeili orin selkää ja kylkiä, ennen kuin haki harjat ja puhdisti hevosen perusteellisesti.

Seuraava päivä

Maanantaita seuraava tiistai oli yhtä sateinen ja kurja, mutta myrskysää oli laantunut ja painostavan sijasta ilma oli kylmä. Aivotärähdyksen ja mustelmia saanut Effie oli määrätty vuodelepoon, joten Lucy sai toimia hänen sijaisenaan myös sinä päivänä: tekemällä hänen aamutallinsa, ratsastamalla Pradan ja hoitamalla hänen hevosensa. Maggie oli sentään soitettu ratsastamaan hevosensa.
Paulus piti edelleen juroa mykkäkoulua taluttaessaan Nimbusta Pradan rinnalla sateiseen maastoon. Hän olisi mieluummin lähettänyt tytön yksin, mutta tallityöntekijät olivat velvoitettuja huolehtimaan toisistaan maastossa.

Lucy oli hoitanut aamutallin vaitonaisena ja vältellyt katsomasta ketään silmiin. Pauluksen kanssa maastoon lähteminen tuntui pahimmalta rangaistukselta kaikista mahdollisista. Tyttö olisi mieluusti tehnyt seuraavan kuukauden kaikki aamu- ja iltatallit palkatta, jos vain olisi voinut saada takaisin sen rohkaisevan ja lähes hymyilevän miehen, jonka kanssa oli siivonnut tallia edellisenä päivänä.
"Nimbus näyttää hyvältä", Lucy sanoi varovaisesti kannustaessaan itsepäistä ponia eteenpäin. Prada oli koettanut onneaan jokaisen ruohomättään kohdalla ja onnistunut muutaman kerran nappaamaan herkullisia korsia suuhunsa, kun Lucyn keskittyminen oli rakoillut. Tytön pää oli painuksissa ja katse suunnattuna kaikkialle paitsi Paulukseen. Pradakin tiesi, ettei ratsastaja ollut parhaimmillaan, ja käytti häikäilemättä hyväkseen jokaisen tilaisuuden, jonka vain sai, mikä ei lainkaan parantanut Lucyn oloa.

Paulus ei vastannut. Toki Nimbuskin näyttäisi paremmalta neiti täydellisen hoivissa. Hän vain nosti jännittynyttä leukaansa silmät siristyneitä ja silitteli tamman valkeaa kaulaa sen kävellessä hänen vierellään pitkin kumpuilevaa, leveää metsäpolkua. Harvan metsän pohja oli sammaleen ja edellisten vuosien lehtimaton peitossa, ja vaimensi hevosten askeleet vaimeiksi tömähdyksiksi. Sade humisi hopeisena verhona heidän ympärillään, ja norui niskaa pitkin takin sisään. Nimbusta se ei näyttänyt haittaavan, sillä tamma pärskähteli tyytyväisenä ja pysähteli kirputtamaan valtavaksi kasvanutta vatsaansa. Enää ei menisi kauaa.

Lucyn hartiat painuivat yhä enemmän kasaan, kun Paulus ei vastannut. Yleensä tytöllä ei ollut mitään hiljaisuutta vastaan, mutta nyt se tuntui niin latautuneelta, että hän kaipasi mitä tahansa, mikä kääntäisi hänen ajatuksensa pois Pauluksen vihaisista mulkaisuista edellisenä päivänä.
"Tuleeko varsastakin vastuuhevosesi?" Lucy kysyi hiljaa kun ei enää kestänyt mykkäkoulua. Mitä hän voisi tehdä tai sanoa, jotta saisi Pauluksen taas omalle puolelleen? Prada luimi korviaan, kun Lucy kannusti sitä eteenpäin ja piti ponin pään ylhäällä, jolloin poni joutui ohittamaan mehevän ruohotupsun ilman välipalataukoa.

Paulus vilkaisi Lucya kylmästi.
"Ehkä en ole pätevä huolehtimaan siitäkään, hmm?" hän sylkäisi.

Lucy vilkaisi Paulusta järkyttyneenä.
"Tietenkin olet!" Hän vastasi terävästi ja unohti jopa hetken ajan näyttää surkealta ja pelokkaalta. Miksi mies sellaista ajatteli? "Olet hoitanut Nimbustakin hyvin. Tamma näyttää upealta. Ja Hemingwaynkin hoidit kuntoon", Lucy jatkoi ääni hiljentyen loppua kohden. Katse painui jälleen Pradan harjaan. Oliko hän oikeasti antanut Paulukselle sellaisen kuvan, ettei luottanut miehen kykyihin hevosten kanssa? Kevyt häpeänpuna kohosi tytön poskille, kun hän mietti eilisiä tekojaan uudesta näkökulmasta.

Paulus ei näyttänyt vaikuttuneelta, vajosi vain uudelleen myrtyneeseen hiljaisuuteen. Kyllä hän tuon kaltaiset tunsi. Lucy oli teeskennellyt olevansa yksi heistä, mutta totuus tuli ilmi ennemmin tai myöhemmin: tyttö oli samanlainen etuoikeutettu kermaperse kuin muutkin tallilla kävijät. Piti itseään heidän yläpuolellaan, oli saanut lahjat joutumatta tekemään vähääkään töitä niiden eteen - oli naurettavan törkyrikkaasta perhestä, mutta nyrpisti nenäänsä tarjotulle, koska oli sille liian hyvä. Slummaili heidän kanssaan hetken mielijohteesta. Painuisi takaisin muiden rikkaiden kermaperseiden sekaan. Nimbus nosti päätään korvat kääntyillen, kun jossakin rasahti, mutta jatkoi matkaa Pauluksen lempeästä kehoituksesta.

Lucy huokaisi hiljaa, kun Paulus ei suostunut vastaamaan. Tyttö keskittyi hetkeksi Pradaan, joka koetti parhaansa mukaan löytää mehevimmät ruokailupaikat ja luimi ärtyneenä, kun ei saanutkaan nauttia tuoreesta ruohosta kesken maastolenkin. Lucy ei kuitenkaan kestänyt hiljaisuutta pitkään, vaan vilkaisi jälleen Paulusta.
"Olen pahoillani", tyttö sanoi hiljaa, tietämättä oikein, mistä hänen pitäisi pahoitella. Siitä, että oli tarjoutunut vaihtamaan hevosia? Siitä, että oli tullut taluttamaan Funksia? Hän oli vain halunnut auttaa, ettei Pauluksen tarvitsisi hukkua töihin hänen takiaan. Tytön oli tehtävä oma osansa tallin arjessa, tai hän ei selviäisi täällä.
"En halunnut loukata sinua. Halusin vain auttaa", Lucy sanoi ja puri huultaan räpytellessään kiivaasti silmiään. Hän ei aikonut itkeä, ei nyt eikä koskaan Pauluksen nähden.

"Oletpa jalo", Paulus nälväisi aura mustana. Hän hillitsi halunsa jättää Lucy yksin. Ehkä riitti, kuinka hän oli häpäissyt itsensä edellisenä päivänä: millainen mies jätti ystävänsä yksin myrskyyn, koska pelkäsi itse? Ei ehkä myrskyä, mutta omien taitojensa puutetta. Hän odotti päivää, jona Rosings Park saisi tarpeeksi oikeasti päteviä työntekijöitä ja hänet potkittaisiin ulos.

Pauluksen nälvintä ei auttanut lainkaan. Lucy puri huultaan yhä lujempaa, kun koetti tahdonvoimalla pitää kyyneleet kurissa.
"Olen typerä", tyttö sanoi ääni värähtäen vastauksena nälväisyyn. Hän ei tuntenut oloaan jaloksi vaan typeräksi. Hänen olisi pitänyt kulkea varjona Pauluksen perässä eilenkin, eikä väittää vastaan yhdessäkään tilanteessa, niin hän olisi välttynyt tältä. Tässä taas näki, ettei omia mielipiteitään kannattanut koskaan tuoda esille vaan mukailla vain muiden sanoja. Pääsi niin paljon helpommalla.

"Sääliäkö kaipaat? Etkö ole saanut jo tarpeeksi?" mies tuhahti.

Lucy käänsi katseensa toiseen suuntaan, jotta Paulus ei voisi nähdä tytön murtunutta ilmettä.
"Ystävää", tyttö sanoi lohduttomasti ja pyyhkäisi kyyneliä silmäkulmastaan. Ei säälistä ollut mitään apua. Ystävistä oli. Lucy oli jo saanut kokea ihan tarpeeksi sääliä niin hyvää tarkoittavalta tädiltään kuin muilta sukulaisiltaan. Hän ei kaivannut sitä enää yhtään lisää.

"Voi kyynel", Paulus nälväisi, vaikka tunsi ilkeän piston. Hän tiesi, että olisi saanut sellaisen tukkapöllyn Effieltä, mutta ei voinut vain lopettaa. Hän tulvi vihaa eikä tiennyt, mitä tehdä sillä: ainoa keino päästä siitä eroon oli purkaa se johonkuhun muuhun.

Lucy nielaisi kuuluvasti, mutta ei kestänyt enempää Pauluksen nälvimistä, vaan kääntyi kyynelsilmin katsomaan miestä.
"Nälvi sitten, olen tottunut siihen", tyttö vastasi ja koetti näyttää urheammalta kuin olikaan, vaikka joutuikin pyyhkäisemään kyyneliä takkinsa hihaan. Hän oli kuunnellut ilkeitä kommentteja niin monilta Bethanyn kavereilta, ettei uskonut Pauluksen voivan sanoa enää mitään, mitä hän ei olisi jo kuullut. Ainoa vain, että toisin kuin Bethanyn kaverien, Pauluksen mielipiteellä oli oikeasti väliä, joten ilkeät sanat sattuivat aivan eri tavalla kuin ennen.

"Sinä urhea pikkuraasu", mies vastasi, "onko elämä potkinut päähän?"

Lucy puri huultaan ja kieltäytyi vastaamasta. Pauluksen päätä ei tainnut kääntää yhtään mikään, joten ehkä oli vain parempi painaa päänsä ja ottaa haukut vastaan kaikessa hiljaisuudessa. Olihan hän ansainnut ne.

"Eikö pikkuraasulla ole ystävää? Eikö kukaan ole kelvannut neiti täydelliselle, joka kulkee niin korkealla meidän muiden yläpuolella?" Paulus jatkoi ärtyen tytön alistuneesta olemuksesta. Olisi vaikka lyönyt häntä.

Nyt hän oli sitten neiti täydellinen. Nimitys tuntui niin ironiselta, että sai Lucyn lähes nauramaan. Ai muut eivät olleet kelvanneet hänelle?
"Ei, vaan orpo maalaistyttö ei kelvannut rikkaille kaupunkilaisille", Lucy sanoi terävästi ja pyyhkäisi jälleen kyyneliä pois. Elämä olisikin ollut helppoa, jos hän olisi omasta vapaasta tahdostaan elänyt ilman ystäviä nämä viimeiset vuodet.

"Voi ei", mies huokasi sarkastisesti, "ökyrikas perhe heitti sinut kadulle eikä kukaan rakasta pikku-Lucya?"

"Minulla ei ole perhettä", Lucy vastasi kylmästi.

"Ohhoh. Kenenkäs luona sitten asuit?"

"Tätini", tyttö vastasi, vaikka ei aivan tiennytkään, miksi edes kävi tätä keskustelua Pauluksen kanssa. No, ainakin Paulus puhui, eikä enää pitänyt mykkäkoulua.

"Mutta ei tietenkään täti lukeudu perheeksi. Koska Lucy on liian hyvä tätinsä perheelle."

"Vaikka sitten niin", Lucy totesi jälleen luovuttaneen oloisena. Paulus oli ilmeisesti päättänyt, että tyttö kuvitteli olevansa kaikkia muita ylempänä, eikä varmaan voisi millään tavalla korjata käsitystä.
"Perheeni kuoli äitini mukana. Asuin tätini luona, koska hän oli tarpeeksi ystävällinen pitääkseen minusta huolta, mutta tiesimme molemmat, etten kuulunut heidän maailmaansa", tyttö jatkoi kylmästi. Täti oli tehnyt parhaansa, mutta tyttö ei ollut koskaan sopeutunut rikkaiden sukulaistensa seuraan. Hän oli kasvanut töitä tehden ja rahaa arvostaen, eikä ymmärtänyt, miten täti saattoi tuhlata rahojaan milloin mihinkin turhanpäiväiseen.

"Luoja mikä helvetin marttyyri oikein olet", Paulus puhahti, "miten kamalaa, että sinulla on rakastava perhe, yhyy."

"On vaikea rakastaa ihmisiä, jotka tulevat elämääsi mukaan kunnolla silloin, kun äitisi tekee kuolemaa", Lucy vastasi. Hän oli aina ollut kiitollinen tädilleen kaikesta, mitä täti oli tehnyt, mutta ei ollut antanut itselleen lupaa kiintyä enää kehenkään samalla tavoin kuin äitiinsä. Kaikki jättäisivät hänet lopulta, joten oli parempi säilyttää sopiva etäisyys tätiin, joka näytti välillä liiankin paljon kuolleelta siskoltaan.
"Olen kiitollinen heille, mutta he eivät koskaan olleet osa perhettäni."

Paulus katsoi Lucya hyytävällä halveksunnalla.
"He ovat varmaan onnellisia, etteivät kelvanneet sinulle. Ehkä kuningasperheen pitäisi avata ovensa, jos vaikka he olisivat tarpeeksi hyviä."

Lucy ei edes tiennyt, miten vastata. Täti oli ollut iloinen kuullessaan, että Lucy oli löytänyt elämälleen suunnan, vaikka olikin toivonut, että suunta olisi ollut jonnekin arvokkaammalle alalle. Mutta suunta se kuitenkin oli, ja aina parempi kuin pelkkä paikallaan pyöriminen ilman käsitystä siitä, mitä seuraavaksi tekisi elämällään.
"Miksi luulet, että tulin tänne? Jotta voisin elää helppoa elämää?" Lucy kysyi terävästi, voimatta estää sarkasmia kuulumasta äänestään. Tytön kärsivällisyys oli koetuksella, kun Paulus vain jatkoi neiti täydellisen linjallaan. Tädin perhe oli kelvannut hänelle tähänkin asti, mutta ei siellä voinut olla onnellinen, kun Lucy tunsi olevansa vain jokin vähäpätöinen, pakollinen haitta, jota perheen oli siedettävä verisiteiden takia. Ulkopuolisuuden tunne ei ollut helpottanut koskaan, vaan vuosien vaihtuessa tyttö oli tuntenut olevansa yhä huonompi. Ei siis ihme, että hän oli tarttunut mahdollisuuteen näyttää itselleen, että selviäisi elämässä ilman tätinsä varoja.

"Ai sinä ihan haluat vaikeaa elämää? Se varmaan tuntuu tosi jännittävältä."

"Minä haluan onnellisen elämän."

"Ihme jos uupuu, kun mikään ei kelpaa."

"Minä olin onnellinen täällä", Lucy vastasi hiljaa. "Luulin, että minulla oli ystäviä, että voisin vihdoinkin pärjätä jossakin, että voisin olla tarpeeksi muille. Etten olisi ulkopuolinen. Olin ilmeisesti väärässä", tytön ääni särkyi lopussa eikä kyyneleiden virralle tullut loppua. Hänestä ei ollut mihinkään. Jamie oli ollut ilkeä uskotellessaan muuta. Varmaan sekin nauroi nyt katketakseen tytölle, josta ei ollut mihinkään.

"On varmaan tosi kauheaa olla kaikkia muita parempi", Paulus vastasi vaivaantuen kyyneltulvasta. Oliko se hänen syytään?

Parempi? Paulus teki julmaa pilaa. Lucy ei voinut kuin naurahtaa kylmän ivallisesti.
"Naura vaan, niin kaikki muutkin tekevät. Lucy, joka ei osaa mitään, kuvittelemassa, että voisi pärjätä jossakin. Saitte varmasti makeat naurut koko porukalla", Lucy sanoi terävästi, koettaen estää ääntään värisemästä. Rintaa kiristi ja hengittäminen oli vaikeaa, kun tyttö koetti rauhoitella itseään vetäessään kuuluvasti henkeä kuin tukehtuva. Älä ole nynny, lopeta itkeminen.

"Kehujen kerjääminen itsesäälillä on todella rumaa", mies äyskähti vetäen kädet puuskaan.

Lucy ei enää sanonut mitään vaan pyrki hillitsemään itsensä. Hän veti muutaman kerran syvään henkeä, koettaen päästä yli ahdistavasta tunteesta, ettei saanut ilmaa kunnolla sisäänsä. Tunne ei ottanut väistyäkseen, mutta Prada ei tuntunut enää jaksavan ratsastajansa täydellistä välinpitämättömyyttä ponia kohtaan sekä keskittymiskyvyn puutetta vaan pysähtyi, eikä suostunut liikkumaan eteenpäin. Lucy laskeutui alas selästä ja tarttui ohjiin alistuneesti huokaisten. Hän ei pärjännyt edes pienelle ponille.
"Minä mitään kehuja kerjää", tyttö mutisi loukkaantuneena ja lähti taluttamaan ponia eteenpäin luovuttaneena. Prada kulki hetken siivosti, kunnes näki ruohoa ja kiskoi päänsä alas.
"Jos haluaisin kehuja, tekisin jotain mitä osaisin kunnolla enkä koettaisi pärjätä eläimille, joista pieninkin päihittää minut mennen tullen", Lucy kivahti saatuaan Pradan pään ylös herkullisesta ruokapaikasta.

"Tajuatko yhtään kuinka omahyväiseltä kuulostat?" Paulus ärähti ja tunki käden taskuun, ettei olisi koskenut Lucyyn. Nimbus otti sivuaskelia, ja mies puri huultaan, madaltaen sitten ääntään.
"Sinä loistat hevosten kanssa ja KEHTAAT väittää, ettet osaa mitään?! Mitä me muut sitten olemme?"

"Minähän oikein loistan tässä Pradaa taluttaessani, kun en edes pärjää sille", Lucy vastasi sarkastisesti ja viittasi kädellään ponia, joka näytti etsivän seuraavaa ruokapaikkaa. "Funks talloi varpaani ja Slippers töni karsinansa seinille. Papillon käyttäytyi ainoastaan, koska Jamie piteli siitä kiinni. Kyllä, tunnen oloni oikein taitavaksi", Lucy puuskahti.
"Minä olen nähnyt teidät hevosten selässä ja hoitamassa niitä. Te kaikki pärjäätte omille hevosillenne loistavasti, ja sitten olen minä, joka en pärjää edes Pradalle."

Paulus tuijotti Lucya hetken.
"Sinä oksetat minua."

"En ihmettele", Lucy vastasi ja kiskoi jälleen Pradan päätä pois ruohon seasta. "Mutta ajattele positiivisesti, ei mene kauaakaan, kun myös rouva Fairchild tajuaa sen, ja pyytää minua poistumaan. Sitten sinun ei tarvitse enää kestää minua."

"Huku itsesääliisi."

Lucy ei edes vaivautunut vastaamaan, vaan keskittyi pitämään nälkäisen ponin ruodussa. Hän ei jaksanut tätä keskustelua yhtään pidempään. Jos Paulus ei suostunut ymmärtämään, miten huono tyttö oli, niin antaisi miehen sitten kuvitella liikoja. Pudotus todellisuuteen olisi karu.

Paulus käänsi Nimbuksen ympäri ja lähti takaisin tallia kohti. Miten hän oli saattanut kuvitella Lucyn olevan erilainen? Hänellä ei ollut kiinnostusta yrittää pönkittää harhaluuloisen marttyyrin itsetuntoa.

Pauluksen hiljaisuus antoi Lucylle aikaa ajatella koko keskustelua samalla kun hän talutti Pradaa rinnallaan tallia kohti. Se siitä sitten. Hän pakkaisi saman tien kamansa ja katoaisi. Ehkä joku pitäisi huolta Rainista, tai Bethany vihdoin myisi hevosensa, kun Lucy ei olisi liikuttamassa sitä.

Paulus yritti sulkea Lucyn täysin mielestään ja keskittyä vain Nimbukseen. Hän pyysi tamman anteeksiantoa pehmein silityksin, sillä ei ollut aikonut menettää malttiaan. Mutta hyvä luoja. Miten joku saattoi olla niin kroonisesti huomionkipeä, että heittäytyi retardiksi?

Prada ei enää koettanut pysähtyä jokaisen ruohomättään kohdalle, sillä taisi tietää, että suuntana oli talli. Lucy huokaisi helpotuksesta, mutta ei uskaltanut nousta takaisin ponin selkään. Hän voisi ihan hyvin kävellä. Ainakaan tytön ei tarvitsisi uudelleen näyttää, kuinka huonosti pärjäsi hevosen kanssa.

Tallilla Paulus harppoi suoraan viemään Nimbuksen takaisin laitumelle, ja ryhtyi sitten purkamaan aggressiotaan raivokkaaseen siivoamiseen.

Lucy vei Pradan karsinaan, riisui varusteet ja lähti sen jälkeen uudestaan ulos viedessään ponin laitumelle. Hän palasi siivoamaan tallia, pysytellen visusti poissa Pauluksen tieltä kulkiessaan pää painettuna ja hartiat lysyssä.

Paulus siivosi karsinat vauhdikkain heitoin ja lähti sitten kottikärryjen ja talikon kanssa siivoamaan itälaidunta, jossa sai olla omassa rauhassaan. Lounaalle hän lähti talolle, missä saattoi syödä Effien kanssa. Mies vajosi säälimättä Effien sängylle kaksi paistettua pakastepizzaa mukanaan, ja antoi naisen imeä pahan energian itsestään, vaikka he eivät sanoneet sanaakaan.

Lucy nappasi lounaansa mukaan ja suuntasi Rainin luokse laitumelle, istuen maassa makaavan ruunan viereen. Hän nojasi selällään hevosen kylkeen ja söi salaattiaan haluttomasti. Ruuna ei tuntunut edes huomaavan ihmistä lähellään, eikä Lucy sanonut sanaakaan pakottaessaan itsensä syömään edes puolet salaatista, joka yleensä oli Lucyn suurta herkkua. Hevosen läsnäolo rauhoitti levotonta ihmismieltä, mutta kun oli aika palata tallille töihin, huomasi Lucy hartioidensa painuvan jälleen kasaan. Eikö tämä painajaismainen päivä voisi olla jo ohi?

Maggien räiskyvä läsnäolo hukutti Pauluksen jurouden alleen, kun nainen tuli yhdeltä ratsastamaan kurittoman täysiverisensä. Paulus rakensi hänelle ja Maggielle matalan esteradan sateiselle pääkentälle, kun Bea ja Jamie ottivat koulutreeniä maneesissa. Yleensä estetreeni oli Pauluksen lempiasioita, mutta hänen päivänsä oli pilalla, ja hevonen vaistosi sen jopa kieltäen matalilla hypyillä. Funks teki mahtavia loikkia ja nyki ohjia niin, että tukevanpuoleinen naisihminen horjui hevosen kaulaa vasten, mutta se ei pilannut Maggien aurinkoista hyvää tuulta.

Lucy oli miettinyt, pitäisikö hänen tarjoutua auttamaan esteiden kanssa, mutta epäili, ettei Paulus arvostaisi tarjousta lainkaan. Niinpä tyttö suuntasi talliin ja järjesteli ensin varustehuoneen, siirtyen sen jälkeen oleskelutilaan. Hän siivosi tehokkaasti ja kävi silloin tällöin vilkaisemassa tallin ovella, tarvittaisiinko häntä kentällä nostelemassa esteitä tai muuten vain palvelemassa ratsastajia.

Funks pukitti Maggien pääkentän kuraan komealla läiskähdyksellä.
"Onpas siinä potkua", nainen sanoi istuessaan lätäkössä ja ravistellessaan käsiään ja tähyten ilakoiden karkuun kirmannutta hevosta, "taitaa mennä mestaruudet sivu suun vielä tänä vuonna, vai mitä luulet?" Paulus vastasi vaisulla hymyllä, vaikka normaalisti jaksoi vitsailla Maggien kanssa. Miksi ihmisten piti tuottaa jatkuvasti pettymyksiä ja pilata hänen päivänsä?

Lucy näki Funksin kirmaavan kentällä vapaana ja huokaisi. Hän laski harjan käsistään ja suuntasi kentälle reippain askelin.
"Voinko auttaa?" Tyttö kysyi kuuluvasti päästyään kentän laidalle ja katsoi Maggieta. Hän ei tiennyt, miten saisi kirmaavan hevosen kiinni, mutta epäili, että hänen työhönsä kuului tarjoutua auttamaan tällaisissa tilanteissa. Lucy piti katseensa visusti poissa Pauluksesta, sillä ei halunnut vahingossakaan aiheuttaa enempää ongelmia miehen kanssa.

Totta kai, neiti "en osaa mitään" tuli näyttämään juuri kuinka vähän osasi pärjäämällä paremmin kuin kukaan heistä. Paulus mulkaisi tyttöä kylmästi.
"Kiitos, kiitos", Maggie vastasi huiskauttaen kättään ja vääntäytyessään ylös, "parempi vain odottaa sen kyllästyvän. Funks rakastaa hippasilla oloa."

Lucy nyökkäsi Maggielle ymmärtäneensä ohjeet ja peruutti muutaman askeleen kauemmas, painaen päänsä kylmän mulkaisun edessä. Hän ei kuitenkaan lähtenyt kokonaan, vaan odotti, että Maggie saisi hevosensa kiinni, ennen kuin palaisi tallin suojiin pakoon Paulusta.

"Kukas sinä muuten olet?" Maggie kysyi ystävällisesti puristaessaan vettä vaatteistaan, vaikkei siitä ollut sateessa sen suurempaa hyötyä. Funks laukkasi päätään nakellen ympäri kenttää, joskin hieman haparoiden ja tähyili odottavasti ihmisiä herasilmä tuikahdellen.

"Olen Lucy Collins, uusi tallityöntekijä", Lucy esittäytyi ääni värähtäen työnsä kohdalla. Entinen tallityöntekijä olisi voinut olla osuvampi kuvaus. Tyttö piti katseensa tiukasti poissa sekä Pauluksesta että Funksista, keskittyen katsomaan vuoroin maata ja vuoroin Maggieta.

"Jahas, hauska tutustua! Minä olen Maggie Thackerray, tulisin kättelemään, mutta…" hän viittasi kuraista kokonaisuuttaan kohti ja viittoi Funksille.
"Tules jo, herraseni, aika jatkaa hommia." Hevonen ei näyttänyt kuulevan, vaan jatkoi touhukasta kierrosta, joskin kierrellen yhä lähempää kuin härnätäkseen ihmisiä jahtaamaan itseään.

"Hauska tutustua", Lucy toisti lähes mekaanisesti perässä vilkaisten Funksin suuntaan. Lopettaisi jo, niin hän voisi hyvällä omatunnolla paeta paikalta. Kyllä tallilta aina tekemistä löytyisi toimettomille. Ehkä hän voisi alkaa tuoda hevosia sisään päivätallia varten tai laittaa jo ruokia vastuuhevosilleen tai… Oikeastaan mitä tahansa, jotta hänen ei tarvitsisi seistä Pauluksen lähellä.

Maggie kohotti kulmiaan.
"Tarvitsetko jotakin, tyttökulta?"

"E-en", Lucy sopersi äkkiä vastaukseksi. "Mikäli ette tarvitse minua, lähden tuota… siivoamaan", tyttö sanoi nopeasti ja lähes sotkeutui omiin sanoihinsa.

"Hauskaa siivousta!" Maggie huikkasi ja nappasi kiinni ohi laahustavan täysiverisen ohjista.
"Jatketaanpas sitten."

Lucy kohotti kätensä tervehdykseen ja nyökkäsi kiitokseksi Maggien iloisesta toivotuksesta suunnatessaan takaisin talliin. Hän vilkaisi kelloaan ja siirtyi rehuhuoneeseen laittamaan sekä omien että Effien vastuuhevosten ruuat valmiiksi. Hän oli edellä aikataulusta, mutta ei se mitään haittaisi. Jäisipähän enemmän aikaa hakea hevosia sisään ja harjata niitä, kun illan ja aamun ruuat oli jo laitettuina. Hän sulloi heiniä verkkoihin koettaessaan muistella, mitä kaikkea muuta hänen pitäisi vielä tehdä. Kellon vilkaisu paljasti, että hevosia voisi jo hyvin lähteä hakemaan sisään, joten hän jätti verkkojen täyttämisen ja siirtyi tarhoja kohti.

Jamie oli lopetellut maneesissa ja tuonut Socksin tallin puolelle. Raudikko oli kiinnitettynä pesukarsinassa, kun Jamie nojasi kevyesti puoliseinään ja puhui eloisasti puhelimessa. Hän rapsutteli orin poskea ja kun sai rusakkotytön silmiinsä, viittasi tälle sormiaan napsauttaen ja osoitti vielä varustettua hevosta vetoavasti hymyillen.

Lucy hymyili väkinäisesti Jamielle ja asteli Socksin luokse pää painettuna. Hän riisui varusteet nopeasti ja alkoi pestä hevosta tottunein ottein. Energinen ori koetti tuuppia pesijäänsä päällään, mutta Lucy ei tajunnut edes kieltää hevosta. Hän teki paniikinomaisesti laskelmia mielessään, kun pohti, ehtisikö kuitenkaan tehdä kaikkea ja kuinka pahasti mokaisi siinä tai tässä tai tuossa asiassa.

"Kiitos, safiirisilmä", Jamie väläytti velmun hymyn puhelun lomasta ja jätti sitten Lucyn rauhassa töihin lähtemällä yläkertaan kahville. Hänellä olisi vuorossa maastolenkki Papillonilla päivätallin jälkeen, mutta hän ei armeliaasti vaatinut hevosta valmiiksi täsmälleen neljäksi.

Jamien poistuttua Lucy hengitti aavistuksen helpommin.
"Olet sinä aikamoinen", Lucy sanoi hevoselle vetäessään pahimpia vesiä pois hikiviilalla. Ori nyökytteli päällään ja töni Lucya, kun tyttö siirtyi kaulan ali toiselle puolelle. Lucy vain taputti hevosen kaulaa ja jatkoi puuhiaan keskittyneenä. Hän heitti hikiloimen orin selkään ja vei sen karsinaan, ennen kuin kiisi hakemaan hevosia sisään. Sen jälkeen olisi vuorossa ruuat, harjaukset ja Papillon valmiiksi Jamielle. Miten kukaan ehti pitää kahvitaukoja päivätallin aikana?

Paulus, Miu sekä Maggie ja Funks saapuivat hetken kuluttua sisään, Maggien ääni kantaen tallin läpi. Paulus siirtyi hetken kuluttua täyttämään heinäverkkoja hiljaisuudessa. Yleensä hänen päivätallinsa sisälsi hevosten ruokkimisen, ja hän laittoi seuraavan vuorokauden ruoat väleissä joissa ehti ja harjasi hevosiaan, kun ehti. Colin oli onnekas, kun vastasi vain täysihoidoista eikä ratsastanut: tosin mies siivosi ja korjasi ja juoksi asioilla, kun hän laukkasi maastossa, joten ehkä kateudelle ei ollut syytä.
Miu rouskutti kauroja karsinassaan, ja pian niin tekivät myös Socks, Hemingway ja Nimbus. Tamma sai jälleen hetken ylimääräistä aikaa.

Saatuaan viimeisenkin hevosen, suuren kimon orin, sisälle ilman vakavampia vammoja, Lucy jakoi kaikille ruuat ja kiersi karsinasta toiseen harjaamassa hevosia. Hän huomasi jälleen kerran jättävänsä Papillonin viimeiseksi, mutta perusteli sitä samoin kuin edellisenäkin päivänä - hän voisi harjata hevosen samalla kun varusti sen Jamieta varten. Tyttö vältteli Paulusta kaikin mahdollisin tavoin, pysytellen aina visusti eri päässä tallia ja joutuessaan ohittamaan miehen tallikäytävällä, tekeytyi Lucy entistäkin pienemmäksi. Tyttö kiisi hakemaan Papillonin varusteet ja siirtyi tamman luokse, joutuen varomaan heti ensi töikseen hampaita, jotka loksahtivat kiinni aivan liian lähellä hänen kättään. Lucy kiinnitti Papillonin ja aloitti harjaamisen. Hän vain halusi pois täältä mahdollisimman nopeasti.

Paulus oli toisella käytävällä varustamassa Hemingwaytä. Hän poti syyllisyyttä, sillä melkein nautti ruunan onnettomuuden jälkimainingeista: hän sai tehdä rauhallisia maastolenkkejä yksin, ja sitä hän rakasti enemmän kuin mitään muuta. Hevonenkin tuntui nauttivan rauhallisista retkistä kesäistyneessä luonnossa.
Jamie ilmestyi jälleen Papillonin karsinalle.
"Onko ollut mukava tiistai? Lucy?"

Lucy ei edes huomannut Jamieta puhdistaessaan tamman kavioita, mutta havahtui kuullessaan oman nimensä. Jamie oli kysynyt jotain, mutta mitä? Lucylla ei ollut pienintäkään aavistusta.
"Mitä?" Hän kysyi hämmentyneenä ja laski kavion alas, siirtyen kauemmas tamman huiskivasta hännästä. Tyttö vaikutti hukkuneen täysin omiin ajatuksiinsa.

"Mikä on, rusakkokulta? Näytät onnettomalta", Jamie sanoi astuen karsinaan ja silitellen Papillonin päätä.

"Ei mikään", tyttö vastasi aivan liian nopeasti ollakseen vakuuttava ja käänsi katseensa hevosen kavioihin. Hän ei erityisemmin halunnut keskustella epäonnistumisistaan Jamien kanssa, joten koetti vain saada Papillonin maastokuntoon reippaasti, jotta Jamie voisi viedä hevosen mennessään.

"Onpas", Jamie vastasi ja kurottui hipaisemaan kevyesti Lucyn käsivartta.

"Paulus vihaa minua", Lucy sanoi hiljaa heittäessään satulan pienen tamman selkään pehmeästi. Hän kiristi satulavyön välittämättä hevosen kiukuttelusta, sillä oli aivan liian uupunut säpsymään vatsansa alle potkivaa eläintä.

Jamie nauroi lämpimästi.
"Liity kerhoon. Se yrmy vihaa kaikkia, älä siitä välitä."

Lucy vilkaisi nauravaa Jamieta, ja pudisti surullisesti päätään.
"Eikä vihaa", hän vastusti ja nappasi suitset käsiinsä.

"No minua ainakin", Jamie vakuutti. Lucykin oli varmasti huomannut miehen sodan häntä vastaan.
"Ja sehän on vain hyvä asia. Nyt sinun ei tarvitse puhua hänelle?"

"Jamie, minä teen töitä hänen kanssaan", Lucy vastasi väsyneesti. "Minun on pakko puhua hänelle. Ja minä haluan puhua hänelle. Paulus on mukava."

Jamie nauroi.
"Voi sentään."

Lucy ei voinut yhtyä miehen nauruun, vaan jatkoi tamman suitsittamista. Paulus oli ollut niin mukava edellisenä aamuna rohkaistessaan häntä Papillonin suhteen, ja tässä he nyt olivat, hädin tuskin mahtuivat samaan talliin. Lucy päätti, ettei liikkuisi huoneestaan mihinkään koko iltana, jottei joutuisi kestämään enää yhtäkään synkkää mulkaisua.

"Noh, miksi hän vihaa sinua?" Jamie kysyi tönäisten tyttöä kevyesti olkapäähän.

"Miksi ei vihaisi?" Lucy vastasi omalla kysymyksellään. "Minä loukkasin häntä eilen ja yritin selvittää sitä tänään, mutta päädyin ojasta allikkoon", tyttö selitti huokaisten ja kiinnitti viimeisen soljen tamman suitsista.

"Paulus vihaa kaikkea ja kaikkia", Jamie kohautti olkiaan, "hänelle ei voi puhua ilman, että hän vetää banaanin nenään."

Lucy pudisti päätään, mutta ei enää väittänyt vastaan. Jamiella oli oma näkemyksensä ja ei ollut tytön tehtävä muuttaa sitä.
"Hauskaa maastolenkkiä", tyttö toivotti ojentaessaan tamman ohjat Jamielle aikeinaan livahtaa rehuhuoneeseen varmistamaan vielä kertaalleen, että kaikille oli ruuat valmiina seuraavia ruokintoja varten.

Jamie lähti Bean kanssa maastoon nauttien täysin rinnoin siitä, ettei Paulus ollut mukana. Hän oli väsynyt jatkuvaan vihanpitoon, jota ei tiennyt ansainneensa. Paulus teki samoin, mutta vastakkaiseen suuntaan.

Kun muut olivat kadonneet tallipihalta, Lucy suuntasi talolle. Hän oli tarkistanut vastuuhevostensa loimet ja ruuat moneen kertaan vakuuttuakseen siitä, ettei ollut mokannut mitään. Hän aukaisi ulko-oven hiljaa ja siirtyi suoraan keittiöön hakemaan lasillisen vettä, koettaen liikkua mahdollisimman hiljaa, ettei häiritsisi Effietä.

"Hei Lucy", Effie huhuili makuuhuoneestaan. Sen ovi oli auki, ja leveässä sängyssä pienenä lojuva Effie näytti jokseenkin maaniselta: koko päivän sängyssä makaaminen, jäätävästä päänsärystä huolimatta, sai hänet kierimään syyllisyydestä. Hänen työnsä olivat kaatuneet muiden niskaan.
"Tuletko tänne?"

"Toki", hän vastasi ja joi lasin nopeasti tyhjäksi. Jätettyään lasin tiskialtaaseen, suuntasi tyttö hiljaisin askelin Effien huoneeseen, jääden seisomaan ovensuuhun.
"Kuinka voit?" Lucy kysyi huolestuneena.

"Hyvin, hyvin", Effie huiskaisi kädellään ja viittoi tyttöä peremmälle. Hän oli kalpea, poskipäätä purppuraisena koristavaa ruhjetta lukuun ottamatta, mutta katse oli yhtä terävä kuin ennenkin.
"Sanos, mitä sinä ja Paulus olette tehneet?"

Lucy siirtyi varovaisesti peremmälle ja vaihtoi painoa jalalta toiselle koettaessaan keksiä, miten päin olisi. Effien kysymys sai tytön painamaan katseensa lattiaan.
"Kävelytettiin Nimbusta ja Pradaa", tyttö vastasi harteitaan pienesti kohauttaen, mutta ei nostanut katsettaan lattiasta Effieen, vaan siirsi vaivautuneena painoa jalalta toiselle.

"Ja miksi Paulus on raivoissaan ja sinä näytät surkealta?"

"Koska minä en osannut pitää päätäni kiinni", Lucy vastasi yllättävän terävästi ja säikähti itsekin äänensävyään. "Anteeksi", tyttö uikahti nopeasti ja painoi hätääntyneenä katseensa takaisin lattiaan.

"Suutasi kiinni mistä?" Effie kysyi ja viittoi päättäväisesti Lucya istumaan alas sängylle. Hän toimi usein Pauluksen tulkkina.

Lucy siirtyi vastentahtoisesti aivan sängyn reunalle istumaan ja pyöritteli käsiään sylissään.
"Minä en halunnut palata eilen tallille, ennen kuin sinä ja Funks palaisitte", Lucy huokaisi. "Paulus oli eri mieltä, mutta suostui lopulta etsimään sinua. Ehdotin, että olisimme vaihtaneet hevosia, koska Miu oli levoton, ja Paulus ilmeisesti ymmärsi, että tarkoitin hänen olevan jotenkin huono. Tallilla Kamir pyysi pitämään huolta hevosistasi, joten tarjouduin taluttamaan Funksia, mikä ilmeisesti suututti Pauluksen kunnolla", Lucy kertoi lohduttomana. Hän oli tarkoittanut hyvää, mutta sotkenut kaiken totaalisesti.
"Yritin pyytää anteeksi aamulla maastossa, mutta siitä ei oikein tullut mitään. Päädyimme riitelemään ja palaamaan tallille hiljaisuudessa."

"Mitä Pauluksesta kannattaa ymmärtää, että hän vaikuttaa vihaiselta usein ja varsin herkästi. Sitä ei kuitenkaan kannata ottaa itseensä."

"Hän vihaa minua, Effie", tyttö sanoi lohduttomasti ja painoi kasvot käsiinsä. "Minä halusin vain auttaa. Olla kerrankin tarpeeksi hyvä."

"Eikä vihaa. Hän luultavasti tuntee olonsa epävarmaksi, ja vaikuttaa siksi torjuvalta."

Lucy pudisti päätään. Miksei kukaan ymmärtänyt?
"Hänelle minä olen neiti täydellinen, jolle mikään ei kelpaa ja joka pitää kaikkia alempiarvoisinaan."

"Ehkä hän hermostui tapaasi vähätellä itseäsi. Olet meitä taitavampi, ja kun lyttäät omat taitosi nollaksi, annat samalla ymmärtää, että me olisimme miinuksella", Effie sanoi diplomaattisen pehmeästi.

Lucy aukaisi suunsa väittääkseen vastaan, mutta ei hetkeen tiennyt mitä sanoa. Miten kukaan ei tajunnut, ettei hän osannut yhtään mitään verrattuna muihin?
"Mutta ette te ole!" Tyttö vastusti lopulta. "Te kaikki pärjäätte hevosienne kanssa, mutta minä joudun taluttamaan Pradaa, koska en muutoin saa sitä liikkeelle maastossa."

"Minä talutan sitä yhdeksällä kymmenestä maastoretkestä, koska se ei liiku muuten."

Lucy ei tiennyt, mitä sanoa, joten oli hetken hiljaa kerätäkseen ajatuksiaan.
"Mutta te pärjäätte", tyttö päätyi lopulta sanomaan. "Minä pelkään Papillonia, haen Slippersin viimeisenä sisään ja saan juuri ja juuri harjattua Choven."

"Minäkin haen Slippersin toiseksi viimeisenä. Jätän Funksin viimeiseksi, koska en saa sitä kiinni, ja Slippersin toiseksi viimeiseksi, koska odotan sen runnovan minut työkyvyttömäksi. Jokainen, jolla on itsesuojeluvaistoa, pelkää Papillonia ja Chovea. Sinäkin olet pärjännyt tähän saakka."

"Vain koska te olette auttaneet", tyttö vastasi. Ei hän yksinään olisi selvinnyt. Oli silti lohduttavaa tietää, ettei hän ollut ainoa, jolla oli ongelmia hevosten kanssa.

"Lucy, älä viitsi vähätellä itseäsi. Se saa meidän olomme entistä kurjemmaksi."

"Ei sen pitäisi. Te osaatte enemmän kuin minä. Olen oppinut niin paljon teiltä näinkin lyhyessä ajassa, mutta minulla on edelleen paljon opittavaa."

"Lucy, älä viitsi", Effie huokasi, "sinä olet uskomaton ratsastaja."

"Nätisti sanottu, mutta se ei ole totta", tyttö vastasi. "Minä pärjään hevosten kanssa, jotka tekevät työt ilmaiseksi. Rain ei vaadi ratsastajaltaan muuta kuin eteenpäin ajavia apuja."

"Lucy, ihan oikeasti", naisen ääni sai turhautuneen reunan.

Lucy painoi päänsä. Seuraavaksi Effie vihaisi häntä. Mikä loistava päivä.
"Minä en edes pääsisi Funksin selkään, kun se pyörii ympyrää."

"Lucy. Tiedätkö, miltä tuntuu epäonnistua jokaikinen päivä, jopa niin pahasti, että tulee potkituksi ulos valmennuksesta? Ja sitten sinä, joka ratsastat virheettömästi, istut siinä kerjäämässä, että kehun sinua."

Hän tiesi tarkalleen, miltä tuntui epäonnistua. Hän ei ollut elämällään muuta tehnytkään.
"En minä tarvitse sinun kehujasi, vaan ymmärrystä, etten osaa sen enempää kuin tekään. Osaan ratsastaa Rainia, hyvä on, mutta se ei auta pitkälle, kun pitäisi uskaltaa käsitellä toinen toistaan arvokkaampia hevosia ja pärjätä niille päivästä toiseen. Hyvä kun uskallan harjata Papillonin, mutta minun pitäisi myös taluttaa sitä ja olla valmis lastaamaan se ja auttaa eläinlääkäriä. Ja pelkään jo pelkkää harjaamista. Miten luulet, että selviäisin mistään muusta?"

Effie huokasi hieroen kasvojaan. Lucy taisi olla kykenemätön asettumaan muiden asemaan.
"Olet selvinnyt tähänkin asti."

"Vain koska te olette auttaneet. Jamie on pitänyt kiinni Papillonista ja Paulus on vastannut kaikkiin kysymyksiin ja te olette olleet aina lähellä ja tukena."

"Lopeta nyt jo. En ole tarpeeksi hyvä ihminen jaksaakseni tarvisemaasi kehumäärää."

Lucy hiljeni. Sanoi hän mitä tahansa, hänen tulkittiin aina joko kerjäävän sääliä, kehuja tai molempia. Ehkä oli vain parempi olla hiljaa.

"Yritä ymmärtää, miltä tilanne näyttää meidän kannaltamme. Sinä olet loistava ratsastaja, ja me emme yllä samalle tasolle. Kuitenkin väität aina vastaan, johon sosiaalinen suotavuus pakottaa meidät vastaamaan toisin, eli vakuuttamaan sinulle, kuinka taitava olet. Ja kun väität, ettet osaa mitään, mutta osaat enemmän kuin me osaamme, meidän on kehuttava sinua ja pohdittava samalla, kuinka vähän ajattelet meidän osaavan, jos sinä et mielestäsi osaa mitään. Kukaan ei ole täydellinen: inhimillisyys on luonnollista ja toivottavaa eikä sitä tarvitse hävetä tai lytätä."

Lucy kuunteli vaitonaisena, mutta kuunteli jokaisen sanan tarkkaavaisesti. Hän joutui nielaisemaan monta kertaa ja puremaan huultaan, jotta ei antaisi silmiin kohonneiden kyyneleiden valua yli. Hän oli itkenyt jo ihan tarpeeksi yhdelle päivälle.
"Anteeksi", tyttö sopersi kääntäen kalvakat kasvonsa Effien puoleen. "En koskaan tarkoittanut loukata teitä tai teidän osaamistanne."

"Tiedän", Effie sanoi hengittäen syvään ja taistellen huulilleen ymmärtäväisimmän hymynsä, "mutta nyt tiedät, miltä se meistä tuntuu. Jospa siis sovimme, että meillä kaikilla on vielä opittavaa ja me kaikki osaamme kuitenkin jo paljon? Ei siis ole tarvetta vähätellä itseämme."

"Käy minulle", tyttö vastasi hiljaisella äänellä kevyt häpeänpuna poskillaan. Hän ei ollut edes tajunnut ajatella, miltä hänen toimensa näyttivät muiden silmin, kun oli ollut niin keskittynyt pärjäämään edes jollakin tavalla tallin elämässä.
"Onko sinulla nälkä?" Lucy kysyi vedettyään muutaman kerran syvään henkeä. Effie oli antanut paljon ajateltavaa.

"Ei, Paulus pakotti minut ahtamaan kokonaisen pizzan aikaisemmin. Hän tulee pyytämään sinulta anteeksi myöhemmin. Se on vain hänelle vaikeaa. Hänellä on hieman… Haasteita joidenkin sosiaalisten tilanteiden kanssa."

"Hän ei ole ainoa", Lucy vastasi hiljaa ajatellen itseään. Ilmeisesti hänkään ei ollut kovin taitava sosiaalisissa tilanteissa, kun ei osannut asettua toisten asemaan. "Mutta hyvä että olet syönyt. Oletko vielä monta päivää vuodelevossa?"

"Tulen huomenna töihin", Effie vastasi päättäväisesti. Villit hevosetkaan eivät pitäisi häntä poissa.
"Tuota, mistä teille tuli riitaa Pauluksen kanssa? Jos et pahastu, että kysyn."

"En varmaan saisi olla iloinen, mutta on helpottava ajatella, ettei minun tarvitse keksiä Chovelle ohjelmaa", Lucy sanoi painaen hieman päätään. Hän ei edes halunnut ajatella Choven juoksuttamista tai kävelykoneeseen laittamista. "Mutta ihanaa, että olet jo paremmassa kunnossa." Hän mietti hetken, miten selittäisi koko riidan Pauluksen kanssa. Hän ei enää oikein itsekään tiennyt, mistä he olivat riidelleet.
"Hän oli vihainen ja minä olin idiootti", tyttö päättyi lopulta sanomaan.

Effie hymyili alistuneesti kommentille Chovesta: niinpä. "Mistä te puhuitte?"
"Kaikesta. Ei mistään", tyttö huokaisi. "Minä olin idiootti enkä ajatellut lainkaan, miten kiittämättömältä kuulostin."

"Kerro minulle. Ehkä osaan helpottaa sinun ja Pauluksen välejä, jos hän ei itse osaa."

"Valitin elämästäni ja hukuin itsesääliin", tyttö sanoi kasvot häpeästä punoittaen. Hän tavoitteli vaistomaisesti kaulassaan olevaa, pitkässä ketjussa roikkuvaa sormusta, jonka oli aamulla sujauttanut paitansa alle. Saatuaan tutun korun käteensä, tyttö huokaisi ja jatki rauhallisemmin. "Olin ihan kamala. Paulusparka. Minun on pyydettävä anteeksi."

"Paulus syyttää ihmisiä aika herkästi noista asioista. Kuulisit mitä hän on sanonut minun olevan. Mitä valitit elämästäsi?"

"Sitä, kuinka minulla ei ole perhettä. Tai ystäviä. Kuinka en ikinä ollut tarpeeksi kenellekään", tyttö huokaisi. "Kuinka en osaa mitään." Oli vaikea kuvitella Paulusta syyttämään Effietä yhtään mistään. Kaksikko tuntui tulevan loistavasti juttuun keskenään.

"Etkö asunut tätisi perheen luona? Ja emmekö me kelpaa ystäviksi?" Effie kysyi ja heitti Lucya yhdellä tyynyistään.

Lucy nauroi saadessaan tyynystä päähänsä.
"Kelpaatte paremmin kuin hyvin", Lucy vastasi hymyillen ja halasi tyynyä, josta oli saanut päähänsä. "Asuin tätini luona, mutta se ei ikinä tuntunut perheeltä. Ei samalla tavalla kuin äidin kanssa asuminen."

"Perhe on Paulukselle aika arka paikka", Effie selvitti ja hieroi ohimoitaan, kun tärähtänyt pää kiukutteli.

"Ei ihme, että hän suuttui niin kovin", Lucy vastasi ja halasi tyynyä tiukemmin. Hän oli monessa suhteessa etuoikeutetussa asemassa, vaikka ei aina tuntenutkaan niin. "Särkeekö kovasti? Voin kyllä jättää sinut rauhaan, niin saat levättyä."

"Ei, ei. Olen maannut täällä koko päivän yksin", Effie vastasi, "Paulus on käynyt minunkin niskaani perheestä. Hän ei ole ollut yhteydessä omaansa kai reiluun kymmeneen vuoteen."

"Oho", tyttä sanoi. Kymmenen vuotta oli pitkä aika. Hän ei voinut kuvitella pitävänsä niin pitkää hiljaisuutta edes tätiinsä, puhumattakaan vanhemmistaan, jos vain olisi keino, jolla kuolleille voisi puhua.
"Luuletko, että hän söisi, jos tekisin hänelle vaikka huomenna päivällistä? Vai luulisiko hän että olen myrkyttänyt ruuan tai jotain?" Lucy kysyi varovaisesti. Hän halusi tehdä jotakin konkreettista Pauluksen hyväksi anteeksipyynnön lisäksi, mutta kun hän ei omistanut ylimääräistä rahaa, oli jokin pienen lahjan ostaminen poissuljettu vaihtoehto.

"Mahdollisesti. Mutta ei sinun tarvitse pyytää häneltä anteeksi. Hän on varmasti jo pahoillaan, mutta ei osaa ilmaista sitä. Kun hän suuttuu, hän ei tavallaan voi lopettaa."

"Mutta minä haluan", tyttö vastasi. "Voin tehdä jotakin meille kaikille."

"No, se on ystävällinen tarjous. Mitä hevosilleni muuten kuuluu? Olen todella pahoillani, että ne sysättiin sinulle."

"Älä ole. Sinä tarvitsit lepoa ja minulla ei ollut omia vastuuhevosia niin montaa kuin muilla", Lucy vastasi. "Ne voivat hyvin. Funks talloi varpaani vain viiteen kertaan ja Slippers heitteli minua pitkin karsinan seiniä, joten ne kaksi taitavat olla täysissä sielun ja ruumiin voimissa", tyttö naurahti. "Prada olisi varmasti kantanut sinua mieluummin selässään kuin minua, mutta käyttäytyi kuitenkin."

"Prada ei kanna ketään kovin mielellään. Ja Funks ja Slippers tosiaan kuulostavat omilta itseiltään."

Lucy hymyili. "Chove ei pitänyt minusta yhtään, mutta Dali oli suorastaan kultainen muihin verrattuna. Siitä ei tosin oikein tiennyt, oliko se iloinen kun se harjattiin vai suunniteliko se syövänsä palasen minusta, mutta selvisin yhtenä kappaleena."

"Sitä on vaikeaa tulkita", Effie myönsi, "ja Chovella kestää lämmetä ihmisille."

"Pysyttele sinä vain töissä, niin minä voin ihailla Chovea ja muita kauempaa", Lucy naurahti. "Papillonissa on ihan tarpeeksi haastetta minulle."

"Papillon vain nauttii huomiosta", Effie sanoi aavistuksen vinosti.

"Sekä proteiinipitoisista välipaloista, joita voi napsia suoraan hoitajistaan", Lucy vastasi virnistäen. "Mutta onhan se hieno hevonen, ei sitä voi kiistää. Kuten suurin osa Rosingsin nelijalkaisista asukkaista."

"Emerson ja Papillon ovat hienoja yhdessä. Ja olet onnekas, koska Emerson on niin mukava."

"Varmasti", tyttö vastasi. Hän oli onnekseen välttynyt pahimmilta kohtaamisilta hevosten omistajien kanssa, mutta oli varma, että se tuuri ei jatkuisi pitkään. "Tapasin Funksin omistajan tänään", Lucy muisti yllättäen. "Hän vaikutti oikein mukavalta."

"Maggie on suuri persoona", hän myönsi, "oletko tavannut rouva Darlington-Whitiä?"

"Nimi ei tunnu tutulta", Lucy vastasti koettaessaan muistaa jonkun esittäytyneen niin. Ketään ei kuitenkaan tullut mieleen.

"Cici. Romeon, pinkkiin puetun friisiläisen, omistaja."

"En ole tavannut", tyttö vastasi. Hän muisti kyllä hevosen, jota oli katsonut monesti kauhunsekaisella järkytyksellä. Pinkkiin puettu friisiläinen oli mieleenpainuva näky.

Effien suupieli kohosi aavistuksen.
"Hän on tallin toinen… Suuri persoona. Hän ja Maggie eivät varsinaisesti tule toimeen, joten ei kannata mainita toista toisen kuullen."

"Hyvä tietää", Lucy vastasi ja painoi asian mieleensä. Hän ei halunnut joutua suurten persoonien väliin. "Onko jotain muuta, mitä minun pitäisi omistajista tietää?"

"En halua asettaa sinulle ennakkoluuloja, mutta jos se helpottaa työtäsi… Hookin ja Ivoryn omistajat ovat parhaita ystäviä. Neiti Hartford arastelee joskus hevostaan, joten hän arvostaa tallityöntekijöiden oma-alotteista apua, ja neiti Thorpe on hyvin vaativa hevosensa hoidon tason suhteen. Hän yleensä haluaa hevosensa, Ivoryn, valmiina ja hmm. Hän kokee usein puutteiden johtuvan työntekijästä. Minun hevoseni ovat pääasiassa Fairchildien, Funks on Maggien ja Dali neiti Ashbridgen. Oletko tavannut häntä?"

Lucy kuunteli ja painoi kaiken mieleensä. Helpotti kummasti, kun tiesi edes jotakin hevosten omistajista. Hän välttäisi pahimmat virheet, kun tietäisi edes jotakin omistajista ja heidän käytöstavoistaan.
"Neiti Ashbridgen olen tavannut", tyttö vastasi hymyillen. "Hän on taitava ratsastaja."

"Totta", Effie vastasi pitäen kasvonsa asiallisina. Hän ei ollut tavannut Ashbridgea kuin hetkittäin ojentaessaan varustetun hevosen ja ottaessaan sen vastaan, mutta tourettea sairastava nainen oli välillä rikkoa Effien asiakaspalvelijan yllättävyydellään.
"Mitäköhän hevosia saat Rainin ja Papillonin lisäksi."

Lucy hiljeni hetkeksi miettimään. Kaikista hevosista, joita hän oli tallilla nähnyt, mitkä hän haluaisi päivittäin kontolleen? Yhden hän tiesi varmasti, mutta muista hänellä ei ollut mitään ideaa.
"Toivottavasti Ivoryn", tyttö sanoi pienesti hymyillen. "Se vaikuttaa upealta hevoselta. Mutta muutoin en tiedä. Niin kauan kuin Fairchildien hevoset pysyvät sinulla, minulle on aivan sama, keitä hoidan. Ainakin nyt, kun en vielä tunne hevosia kunnolla", Lucy sanoi huvittunut hymy huulillaan. Hän ei edes halunnut ajatella, mitä siitä tulisi, jos Chove lykättäisiin hänelle. Tai Slippers. Onneksi Effie oli ottanut ne hoiviinsa.

"Se on tällä hetkellä Bean vastuuhevosena, mutta ehkä se siirretään sinulle. Voisit aina ehdottaa sitä", Effie ehdotti.

"Ehkä", Lucy sanoi hiljaa. "Tai sitten vain odotan ja katson, mitkä hevoset Kamir näkee parhaaksi antaa minulle. Hän se taitaa parhaiten tuntea niin hevoset kuin ihmisetkin."

"Kadut sitä, jos et kysy", Effie vakuutti vakavana, kuitenkin ilkikurinen tuikahdus silmissään.

"No, ehkä minä kysyn", Lucy myöntyi. "Vaikka taisitkin sanoa, että juuri Ivoryn omistaja on vaativa", tyttö naurahti. Ei se oikeastaan haitannut, jos vastapainona sai viettää enemmän aikaa kauniin papurikonkimon kanssa.

"Se vain kannustaa sinua tekemään parhaasi. Ja kehittämään kritiikinsietokykyä", Effie vastasi suupielet nytkähtäen, "ja vaikka Kamir on loistava ihmistuntija, ei hän voi tietää sinun pitävän Ivorystä. Ei Beakaan varmaan pahastu, onhan hänellä niin monta muuta."

"Siinä tapauksessa minun täytyy puhua Kamirille vaikka heti huomenna", tyttö vastasi pienesti hymyillen. "Vaikka tuskin sillä on kiire, ei kai Kamir vielä ole antamassa minulle enempää vastuuhevosia. Vastahan sain Papilloninkin."

"Ehkä hän on vain helpottunut, jos tietää miten alkaa uudelleenjärjestää aikatauluja aikaisemmin."

"Huomenna puhun hänelle", Lucy vakuutti. "Oletko koskaan harkinnut omaa hevosta?" Lucy kysyi hetken mielijohteesta pieni hymy huulillaan. Effien kanssa oli helppo jutella, ehkä siksi, kun toinen oli kerrankin paikallaan eikä yrittänyt tehdä kymmentä asiaa yhtä aikaa.

Effie pudisti päätään.
"Elämäni on niin epävakaata ja taloudellisesti rajoittunutta, että oma hevonen olisi naurettava ajatus. Äitini ilmoitti minulle niin jo kuusivuotiaana, kun innostuin ratsastuksesta. Ehkä joskus. Entä sinä? Oletko haaveillut hevosesta, ja millaisesta sellaisesta?"

"Nuorempana unelmoin, että omistaisin joskus hienon puoliverisen, jolla kilpailla", Lucy vastasi. Ne olivat olleet hänen ja äitinsä yhteisiä unelmia. "Vaikka tiesin jo silloin, ettei se ikinä toteutuisi. Meillä ei ollut varaa siihen. En ole enää vuosiin edes ajatellut omaa hevosta. Ehkä jonakin päivänä, mutta ei nyt. Ja onhan minulla Rain."

"Missä lajissa haluaisit kilpailla?"

"Olen hypännyt esteitä vain muutaman kerran elämässäni, joten tarvitsisin paljon harjoittelua ja opetusta, ennen kuin minulla olisi toivoakaan hallita hevosta estekentillä. Kouluratsastus on aina kiehtonut, varsinkin Rainin myötä."

"Olet todella lahjakas siinä", Effie vastasi, "saat Rainin esiintymään edukseen."

Lucy punastui kevyesti, mutta ei väittänyt vastaan. Hän muisti Effien aiemmat sanat ja sopimuksen.
"Kiitos", tyttö sen sijaan kiitti pehmeästi. "Rain on taitava hevonen laiskuudestaan huolimatta, mutta sen taidot valuvat hukkaan serkkuni ja minun käytössä. Se pärjäisi koulukilpailuissa, jos ratsastajalta vaan löytyisi tahtoa ja kykyjä."

Effie kohotti kulmaansa.
"Mikset osallistu sillä kisoihin?"

"Minä pelkään esiintymistä enemmän kuin Papillonia, Chovea ja rouva Fairchildiä yhteensä."

"Voimme laittaa sinulle laput silmille."

Lucy nauroi ja heitti tyynyllä Effietä vatsaan. Hän ei vahingossakaan halunnut osua päähän.
"Ratsastaisimme kouluaidoista läpi", tyttö nauroi. "Taidan tyytyä vain harjoittelemaan Rainilla. Ehkä jonakin päivänä joku muu voi nousta sen selkään ja viedä sen takaisin kilpakentille."

"Ja sinuahan ei yhtään haittaisi, että joku muu veisi kaiken kunnian töistäsi eikä kukaan koskaan näkisi, mihin sinä pystyt?"

"Ei haittaisi, jos se tarkoittaisi, ettei minun tarvitse ratsastaa kenenkään arvioivien silmien edessä", Lucy vastasi virnistäen. Hän tekisi lähes mitä vaan välttyäkseen joutumasta tuomareiden arvioivan katseen eteen. Oli muitakin tapoja nolata itsensä kuin ammattilaisten edessä.

"Etkö ratsastanut juuri Ivorya valmennuksessa?"

"Siellä oli neljä muuta ihmistä. Kisoissa on satoja. Ja valmennuksessa ainoastaan valmentajaa kiinnosti, mitä minä tein, kilpailuissa koko yleisö seuraa suoritustani tai sen puutetta."

"Se sinulla ja Pauluksella on siis yhteistä. Hän ei halua kilpailla."

"Sinä haluat?" Tyttö kysyi iloisena. "Missä lajissa?"

Effie kohautti olkiaan ja hymyili itseironisesti.
"Halusin. Nyt en tiedä, milloin olisin kykenevä jos milloinkaan. Rakastuin lapsena esteratsastukseen, mutta maastoesteet taitavat olla suosikkejani."

"Harjoittelemalla ahkerasti pystyt ihan mihin vain", Lucy vastasi. Hän luotti Effien taitoihin täydellisesti. Effie kyllä pärjäisi. "Minä olen aina pelännyt maastoesteitä", tyttö myönsi suupielet ylöspäin nytkähtäen. "Äitini putosi kerran vesiesteellä ja se näytti minusta niin kamalalta, etten ikinä suostunut koettamaan yhtäkään maastoestettä."

Effie väläytti puolittaisen hymyn.
"Maastoesteillä tapahtuu aika paljon putoamisia. Mutta en ole kokenut samaa adrenaliinin virtaa muualla - sitä uskomatonta luottamuksen tunnetta. Maailmaan, hevoseen, fysiikkaan. Kun et näe, mitä hurjan esteen toisella puolella on, mutta hyppäät silti."

"Se näyttää hienolta, kieltämättä. Seurasin nuorempana kilpailuja aktiivisesti televisiosta ja ihailin kaikkia, jotka uskalsivat ja osasivat. Minulle tuotti hankaluuksia säilyttää tasapainoa jalustimilla edes pieniä kavaletteja varten, joten luovutin ja jätin hyppäämisen. Ehkä joskus pitäisi koettaa uudelleen. Aina voi oppia uutta."

"Ainoa keino todella lentää", Effie totesi haikea katse silmissään.

"Minun on luotettava sinun sanaasi tässä asiassa", Lucy vastasi pienesti hymyillen. Ehkä hänen pitäisi joskus rohkaistua koettamaan. Jos hän aloittaisi tarpeeksi pienillä esteillä, voisi hän ehkä oppiakin riittävästi, jotta voisi muodostaa oman käsityksensä siitä, oliko hyppääminen niin hienoa vai ei.

Ulko-ovi kävi.
"Paulus", Effie huhuili ja hetken kuluttua yrmy mies ilmestyi ovelle, joskin aikoi lähteä nähdessään Lucyn. Effien terävä 'uh-uh' juurrutti miehen aloilleen.
"Paulus, Lucy ymmärtää, miksi suutuit eikä ole sinulle vihainen", hän sanoi toivoen osuvansa oikeaan, "ja hän tietää, että sinä olet pahoillasi. Hyvä on, voit mennä." Mies hävisi ovelta kulmat kurtussa.
"Anteeksi", Effie pahoitteli Lucylle.

Lucy vain tuijotti tajuamatta edes reagoida koko tilanteeseen, ennen kuin Paulus oli jo poistunut. Tyttö käänsi hämmentyneen katseensa Effieen. Yllättäen Lucy ratkesi nauramaan voimatta hillitä itseään.
"Anteeksi", tyttö sai sanottua naurunsa lomasta. "Minulla ei ole mitään käsitystä, mitä juuri tapahtui", hän nauroi lähes hysteerisesti ja pudisteli päätään. Paulus oli tullut ja mennyt ja Effie pahoitteli hänelle? Kaikki tuntui olevan ihan sekaisin.

"Paulus vaivaantuu tunteellisista tai muuten kiusallisista tilanteista, kuten anteeksipyynnöistä. Hän käyttäytyy luultavasti aivan normaalisti, kun tapaatte uudelleen, jos sinäkin."

Lucy nyökkäsi ymmärtäneensä ja sai vihdoin lopetettua nauramisen. Ei kai pitäisi olla yllättynyt, että Effien luolamieheksi kutsuma Paulus vaivaantui tunteellisista tilanteista.
"Täytyy pitää mielessä."

"Se ei ole rakentavin tapa ratkaista erimielisyyksiä, mutta se on hänen selviytymiskeinonsa - oh, ja itkeminen yleensä laukaisee hänen katumuksensa."

Ei ihme, että mies oli vaikuttanut hetken hiljaisemmalta, kun tyttö oli itkenyt silmät päästään.
"Eli ei itkua tai tunteellisia anteeksipyyntöjä, selvä juttu", Lucy vastasi nyökäten. Ei hän yleensä itkenyt, vaikka tänään olikin pillittänyt syyttä suotta ihan liikaa. Ehkä sen saattoi laittaa kiireen ja huolen piikkiin.

"Itkeminen on hyvästä", Effie korjasi vinosti hymyillen, "se saa hänet tajuamaan, että jokin sattuu."

Lucy nielaisi. Ei hän halunnut tarkoituksella aiheuttaa katumusta Paulukselle itkemällä.
"Mutta se tuntuu väärältä."

"Miksi? Koska yhteiskunta tuomitsee tunteiden näyttämisen?"

"Ei… Joo", Lucy vastasi. "Mutta se tuntuu siltä, kuin käyttäisi Paulusta hyväkseen. Kun tietää, että itkemällä saa sen katumaan, niin…", tyttö pohti, mutta ei osannut selittää sitä sen paremmin, joten kohautti vain harteitaan.

"Eikö ole hyvä asia, että hän ymmärtää menneensä liian pitkälle ja loukanneensa sinua? Että hän tietää, että nyt pitää lopettaa?"

"Kaipa se on", Lucy myönsi. Ei sillä, että hän suunnitteli itkevänsä töissä enää yhtään enempää. Tänään oli jo vuodatettu tarpeeksi kyyneliä seuraavaksi vuodeksi.

"Sosiaaliset tilanteet ja normit ovat vaikeita hänelle, ja kuten sanoin, hän ei voi lopettaa tunnetilaa", Effie selitti ja tunsin huonon omantunnon piston kuvaillessaan Paulusta kuin potilasta. Mutta hänestä tuntui, että vaikeudet saattoivat olla neurologisia tai mielenterveydellisiä.

Lucy nyökkäsi jälleen kerran, kun ei oikein tiennyt, mitä sanoa.
"No, sinä voit sitten toimia tulkkina, kun olen aivan hukassa", tyttö sanoi pienesti hymyillen.

"Puutun liikaa hänen asioihinsa", Effie sanoi vaivaantuneena ja sukaisi punavaaleaa, lyhyelle ponihännälle raastettua tukkaa vapaaksi, "pahoittelen sekaantumistani asioihinne."

"Älä suotta. En olisi tiennyt, mitä tehdä hänen kanssaan", Lucy vastasi ja hymyili lämpimästi Effielle. "Olisimme varmaan jatkaneet mykkäkoulua seuraavan kuukauden, jos et olisi sekaantunut."

Effie kohautti olkiaan.
"Luultavasti hän olisi haastanut uudelleen riitaa keinona yrittää sopia."

"Kuulostaa… kierolta", Lucy vastasi. "Minä en ainakaan olisi tajunnut sitä sovinnoksi."

Effie vain kohotti kulmiaan viitaten aikaisempiin sanoihinsa.

Lucy vilkaisi vuoteessa päivän viettänyttä Effietä ilkikurinen virne kasvoillaan.
"Näetkö nyt, olet päivän poissa tallilta, ja heti me muut ajaudumme ongelmiin."

"Onko varustehuonekin mullinmallin?" Effie kysyi teatraalista dramatiikkaa ilmeessään.

"Ei, siitä minä pidin huolen", Lucy vastasi. "Se on helppo pitää siistinä, kun pohjalla on niin tarkka järjestys."

"Har har, mutta kiitos. Olen kuulemma jonkintasoinen kontrollifriikki."

"Minusta tuntuu, että se on vain hyvä asia. Talli ei näyttäisi yhtään niin edustavalta, jos tavaroita lojuisi hujan hajan siellä täällä."

"Se ei koskaan voisi olla sitä. Asiakkaat kaikkoaisivat, jos talli olisi kuin kaatopaikka - niin meille ainakin perustellaan jatkuvaa siivoamista."

"Käy järkeen. Mutta kyllä se silti näkyy, että joku edes pitää huolta siitä, että tavaroilla on omat tarkat paikkansa."

"Olen jo valmiiksi muita hitaampi. Kuvittele, kun joutuisin etsimään tavaroita."

"Minun ei tarvitse kuvitella. Olen hitaampi kuin muut sillä joudun jatkuvasti pohtimaan, mistä löydän kenenkin harjat, loimet, suitset, milloin mitäkin. Mutta ehkä minä opin."

"Vihjaatko, ettei järjestelmäni ole tarpeeksi selkeä?" Effie väläytti virneen ja huitaisi Lucya jälleen tyynyllä.

"Minä en vain ole oppinut sitä vielä", tyttö nauroi saadessaan tyynystä. "Joudun aina miettimään, missä minkäkin hevosen varusteet ovat. Sen jälkeen kaikki helpottuu, kun osaan suunnata suoraan oikealle kohdalle varusterivistöä."

"Eiköhän", hän myönsi, "oletko sinä muuten nälkäinen? Olen estänyt sinua lähtemästä."

"En ole", tyttö vastasi ja virnisti, "etkä sinä minua olisi voinut estää. Olet vuodelevossa, muistatko?"

"Olen varma, että olen ollut sitä jo vuorokauden. Eikä aivotärähdys kovin vakavaa varmasti ole."

"Parempi pelata varman päälle ja levätä aamuun", tyttö vastasi hymyillen. "Ettet vain joudu olemaan toista päivää poissa. Mehän saisimme tallin maan tasalle sinä aikana."

"Näissä töissä oppii olemaan sairastumatta jostakin mystisestä syystä."

"Chovellakin on varmasti jo sinua ikävä."

"Taatusti. Hänen kuninkaallinen korkeutensa tuskin huomaa läsnäoloani."

"Hänen kuninkaallisella korkeudellaan voisi tulla tylsää, jos et olisi hoitamassa sitä. Sehän joutuisi pian kävelykoneeseen, eikä sellainen ole yhtään niin majesteettista kuin ratsuna toimiminen."

"Jamiehan Chovea pääasiassa ratsastaa. Minä vien sitä maastoon, kun Jamien aikatauluun ei mahdu, mutta ei pitäisi valittaa. Maastoilu on mukavaa."

"Maastoilu on rentouttavaa. Paitsi jos myrskyää. Tai auto tulee päälle", Lucy totesi ja värähti tahtomattaan. Olipa heille ehtinyt sattua. Effielle vieläkin enemmän, mikäli muiden puheisiin oli luottamista.

"Ei tule tylsää", Effie kommentoi sarkastisesti.

"Ei todellakaan. Tylsää ei kyllä ole ollut yhtenäkään päivänä täällä."

"Ehkä pääset kokemaan vielä sitäkin."

"Sitä päivää innolla odotellessa."

"Ei kai tylsyys hyvä asia ole?"

"Mieluummin viettäisin tylsän päivän kuin joutuisin taas tilanteeseen, jossa saa pelätä hevosen tai toisen ratsastajan puolesta."

"Totta. Ehkä sinun pitäisi saada enemmän positiivisia kokemuksia."

"On minulla niitäkin ollut", tyttö myönsi hymyillen muistellessaan rauhallista kävelylenkkiä Hemingwayn kanssa, valmennusta Ivorylla ja monia muita ihania, kauniita hetkiä, joissa oli ollut mukana.

"Onko jotakin, mitä odotat innolla?"

Sitä päivää, kun hän oikeasti uskoi pärjäävänsä hevosien kanssa? Ei ehkä vastaus, jota Effie toivoi, joten parempi keksiä jotakin muuta.
"Sitä, kun minullakin on enemmän vastuuhevosia", tyttö vastasi. Hän oli yllätyksekseen pitänyt näistä päivistä kiireestä huolimatta, kun hevosia oli ollu monta. No, ei hän ehkä ihan seitsemää vastuuhevosta halunnut, mutta vaikka kolme tai neljä, niin tekemistä olisi jo enemmän kuin kahden kanssa. "Ja ehkä sitä, jos saisin liikuttaa jotakuta muutakin kuin vain Rainia." Tytön ääni oli hiljainen, kun hän lausui osittain pelkäämänsä ja osittain odottamansa asian. Entä jos hän ei pärjäisi vastuuhevoselleen selästä käsin? Entä jos hän pärjäisi? Molemmat vaihtoehdot tuntuivat pelottavilta.

"Ehkä Kamir antaa Ivoryn sinulle, jos vaadit sitä itsellesi", Effie hymysi velmusti.

"En halua viedä sitä Bealta", Lucy myönsi. Siinä oli ainoa syy, miksei hän ollut heti valmennuksen jälkeen marssinut Kamirin toimistoon ja pyytänyt Ivorya itselleen. Tuntui jotenkin väärältä viedä toisen vastuuhevonen. Varmasti Beakin piti Ivorysta. Kukapa ei pitäisi.

Se oli totta.
"Joskus on vain vaadittava sitä, mitä haluaa, vaikka joku muu ei ehkä haluaisi sitä", Effie vastasi mietteliäästi.

"Ehkä vain jätän koko asian Kamirin ratkaistavaksi. Ilmaisen vain pitäväni Ivorysta", Lucy vastasi. Kenties hän oli hieman raukkamainen sysätessään vastuun päätöksestä kokonaan Kamirille, mutta halusi säilyttää hyvät välit Beaan. Toisaalta, Kamirin työtä oli jakaa vastuuhevoset, joten vastuu päätöksestä kuului miehelle. Turha potea huonoa omatuntoa siitä.

Effie vastasi olkiaan kohauttamalla. Elämässä jäi herkästi äänekkäämpien jalkoihin.

SE HYLKIÖ HELVETISTÄ - Kesäkuinen maanantai, 16:00

Lucy oli jo ehtinyt huokaista helpotuksesta ajatellessaan, että saisi vihdoin nauttia maastolenkistä pelkästään Effien ja Pauluksen kanssa, mutta tietenkin Zoen piti sotkea sekin ilmoittamalla, että lähtisi heidän kanssaan maastoon. Se siitä rennosta maastosta sitten. Lucyn kädet tärisivät, kun hän sulki karsinassa Rainin suitsien solkia. Ehkä hän voisi liimautua Pauluksen kylkeen kiinni ja olla niin huomaamaton kuin mahdollista koko lenkin ajan.
Zoe talutti Hookin tallipihalle selkä suorana ja kasvot vakavina, kuten aina. Hän oli jo henkisesti valmistellut itseään sietämään työkavereitaan -pätemättömiä sellaisia, jos sai tarkentaa- yhden maastolenkin ajan. Hän suuntasi kylmän katseen tallipihalle laahustavaan tyttöön, joka kulki kumarassa ja joutui kiskomaan laiskaa tinkeriä perässään. Kerrassaan asiatonta, jos sopi sanoa. Miten tuollainenkin vätys oli saanut täältä töitä? Säälittävää, kerrassaan säälittävää. Zoe heilautti itsensä sulavasti Hookin selkään ja keräsi ohjat käsiinsä. Pääsisiköhän tuo typerys edes tinkerinsä selkään ilman apua? Ei varmaan. Huokaus. Taso oli laskenut vuosien varrella työntekijöissä, se oli selvää. Muutoin Rosings Park oli kasvanut ja parantunut, mutta työntekijät olivat kerrassaan surkeita.

Jamie ei ollut ollut kyennyt ratsastamaan Slippersiä edellisenä päivänä. Kamir kertoi siitä hänelle hetkeä ennen maastoretkeä, ja sai naisen vatsan kiertymään solmuun. Ahaa, siksi lumivalkoinen jättiläinen siis kiipeili karsinansa seinille. Hienoa. Hän hipsi hakemaan turvaliivin, ennen kuin ryhtyi varustamaan hevosta. Se ilmestyi tallipihalle vetäen Effietä perässään kuin räsynukkea, orimaisen lihaksikas kaula komealla kaarella ja kengät tallipihan kivestä kipinää iskien. Hän nousi kyytiin vauhdista ja yritti tarkastaa satulavyön hevosen tanssiessa aloillaan. Ehkä hän voisi hankkia rullaluistelussa käytetyt kyynär- ja polvisuojat myös ratsastusta varten.
Paulus odotti tapansa mukaan pihalla, jalkaansa leputtavan tummanrautiaan selässä. Zoe oli iskenyt häntä vastakarvaan jo ensitapaamisella eikä Paulus piilottanut faktaa, että vihasi naista melkein samassa mittakaavassa kuin Jamieta. Tähän mennessä hän oli tyytynyt vain mulkoilemaan mustasti, sillä ei halunnut menettää työpaikkaansa. Hän reagoi Zoen mulkoiluun lysähtämällä huonompaan asentoon satulassa - hän aikonut tuollaista omahyväistä hienohelmaa mielistellä.
"Mennääkö?" Effie kysyi vaikeasti, kun Slips kohosi puolittain takajaloilleen kärsimättömänä odottamaan. Hän hoputti orin pienelle voltille pitääkseen sen kiireisenä.

Lucy pääsi vasta kolmannella yrittämällä rauhallisen ratsunsa selkään, sillä ensimmäisellä kerralla jalka oli päässyt lipeämään jalustimesta ponnistuksen aikana ja tyttö oli päätynyt putoamaan jaloilleen maahan hevosen viereen hermostuneena. Toisella kerralla hän ei ollut ponnistanut tarpeeksi lujaa ja joutunut yrittämään vielä kertaalleen. Zoen kylmä katse sai hänet hermoilemaan tavallistakin pahemmin ja päästyään posket häpeästä punaisena Rainin selkään oli tyttö äänettömästi kerännyt ohjat käsiinsä ja painanut katseensa kirjavaan harjaan.
"Mennään", Zoe sanoi ja kannusti Hookin kärkeen vaikka tiesikin, että hevonen oli säikky eikä todellakaan parhaimmillaan maastossa. Ei näistä muistakaan siihen olisi. Paulus näytti yhtä hyvältä ratsunsa selässä kuin perunasäkki ja Lucy näytti sotkeutuvan omiin sormiinsa ohjien kanssa näpertäessään, eikä Effie varmasti saisi pidettyä energistä oria hallinnassaan. Antoi nousta pystyynkin tuolla tavalla. Säälittävää.
Hook kulki pää korkealla ja jännitti milloin mitäkin heti tallipihasta poistuttuaan. Ruuna olisi tarvinnut jonkun vakaamman hevosen johtamaan joukkoa, mutta ihan kuin noista siihen olisi. Zoe piti hevosen suorana ja pyysi sitä rauhallisesti eteenpäin, valaen omalla järkkymättömällä asenteellaan rauhaa myös hevoseen.
"Nummille?" Zoe kysyi, vaikka ohjasi Hookia jo siihen suuntaan. Eivät nuo kuitenkaan osaisi päättää mitään. Lucy istui hartiat lysyssä Rainin selässä ja antoi ruunan kulkea juuri niin laiskasti kun sitä huvitti muiden perässä. Hän käytti kaiken itsehillintänsä siihen ettei kääntänyt hevosta saman tien ympäri ja palannut luovuttaneena talliin.

"Thackerraylle", Paulus vastasi siirtyen Hookin perään. Effie jättäytyi viimeiseksi toivoen, että voisi helpommin purkaa hevosen energiaa liikkumalla vaikka takaisin tulosuuntaan, jos hevonen uhkaisi lähteä käsistä. Mies antoi hevoselle päättäväisesti pohkeita ja se heräsi kävelemään kuin vaistoten, että Paulusta ei kannattaisi uhmata tänään.
"Vaikka sinä voit mennä ihan mihin haluat", mies sanoi niin neutraalisti kuin kykeni.

Zoe pyöräytti silmiään. Tietenkin tuo typerys haluaisi mennä Thackerraylle. Idiootti mikä idiootti. Zoe oli jo vastaamassa jotakin kylmää Pauluksen ehdotukseen, mutta sai pidettyä suunsa kiinni. Ehkä ihan hyvä niin. Paulus ei ollut sanojen tuhlaamisen arvoinen. Mieshän ei varmaan ymmärtäisi niistä puoliakaan. Turhaa ajan ja vaivan tuhlaamista.
"Mennään nyt", Lucy maanitteli Rainia ja antoi haparoiden pohkeita laiskalle hevoselle. Ruuna heilautti häntäänsä mutta ei reagoinut muuten. Tyttö nielaisi ja koetti uudelleen, keskittyen tällä kertaa siihen, että todella käytti pohkeitaan kunnolla. Lehmänkirjava hevonen pärskähti ja kiihdytti hieman vauhtiaan. Lucy huokaisi helpotuksesta ja vajosi jälleen huonoon asentoonsa hevosen selässä. Zoe vilkaisi olkansa yli tyttöä katseella, joka kertoi tarkalleen kuinka paljon edellä ratsastava nainen arvosti tytön ratsastustapaa.
"Slippersillä taitaa olla virtaa", Lucy sanoi hiljaa vilkaistessaan taakseen Effietä kohti. Mitä tahansa, jotta hän voisi unohtaa tummanruskeiden silmien jäätävät mulkaisut.

Paulus tuijotti Hookin ruskeaa pyllyä ja mietti, miten voisi sabotoida Zoea jäämättä kiinni. Voi olla, että hänen ei tarvitsisi, sillä sateentuoksuinen päivä oli tuulinen. Hän jättäytyi kauemmas Hookista voidakseen ratsastaa Rainin vierellä. Laidunkaverit todennäköisesti pitivät toisistaan, ja Paulus - Lucylle ainakin hetkellisesti rauhoittuneena - piti kahdesta työkaveristaan huomattavasti enemmän kuin… Hän ei ollut vielä valinnut Zoelle sopivaa lempinimeä.
"Vähän", Effie puhisi kasvot punoittaen hevosen pidättelemisestä. Sen etujalat ottivat laukka-askelia, "sillä oli suunnittelematon vapaapäivä eilen."

Lucy hymyili pahoittelevasti Effielle. Toisella oli huonoa tuuria hevosten kanssa.
"Toivottavasti se rauhoittuu pian", Lucy sanoi ja vilkaisi Paulusta kiitollisena, kun toinen oli tullut rinnalle. Oli helpompi hengittää kun saattoi keskittyä vain kahteen työkaveriin, jotka olivat oikeasti mukavaa seuraa.
"Hemingway näyttää jo hyvältä", tyttö sanoi Paulukselle pienen hymyn kera. Rain kulki rauhallisesti eikä pitänyt mitään kiirettä. Tinkeriä ei haitannut lainkaan takana säheltävä energinen ori eikä edellä sivuaskelia ottava ruuna, joka oli ilmeisesti tajunnut joutuneensa kauemmas muusta porukasta ja säikkyi nyt jotakin olematonta. Lucy lähes toivoi, että Zoe ei saisi hevosta kuriin ja putoaisi, mutta olisihan se pitänyt tietää, että nainen saisi  hevosensa rauhallisesti hallintaansa ja suoristaisi Hookin vaivattoman oloisesti. Zoe piti yhä hieman välimatkaa muihin, mutta pysytteli sen verran lähellä, ettei Hookin tarvinnut tuntea oloaan yksinäiseksi.

"Siinä vaiheessa, kun se saa juosta", Effie huokasi ja ratsasti orilla soikean voltin heidän siirryttään tarhojen ja laidunten välistä kohti harvaa metsää.
"Voitaisiin alkaa vetää illalla kesälaitumia hevosille", Paulus pohti ääneen ja rapsutti Hemingwayn karvaa vaaleamman harjan tyveä, "ruoho näyttää niin hyvältä ja pitkältä jo." Mies oli valinnut Thackerrayn reitin sekä siksi, että se oli ihanteellinen hulluun neliin että voidakseen kumota Zoen ehdotuksen. Effie näytti ilahtuvan kesälaitumista, sillä odotti hevosten niille viemistä. Osa hevosista viettäisi myös yöt ulkona, joten tallin siivoaminen helpottuisi.

Lucy nyökkäsi Effielle. No, onneksi reitille mahtuisi hyviä pätkiä neliin, jolla Slippers voisi purkaa energiaansa.
"Kuulostaa hyvältä", Lucy totesi Paulukselle. "Hevoset ainakin nauttivat, kun pääsevät laiduntamaan kesäksi", tyttö jatkoi. Tosin eiväthän ne koko kesää siellä viettäisi, paitsi ehkä Rainin kaltaiset harrasteratsut, joilla ei ollut treenisuunnitelmia, joita pitkä laiduntaminen voisi sotkea. Lucy kyllä liikuttaisi hevosta, sillä epäili, että Bethanya ei näkyisi kesällä sitäkään vähää, mitä nyt oli näkynyt.

"Oletko Lucy käynyt katsomassa Thackerrayn koiranpentuja? Ne ovat varmaan pian luovutusiässä", Paulus kysyi. Ihan vain siksi, että koirat ovat kivoja. Ei siksi, että voisi viivästyttää Zoen iltaa.

"En ole", Lucy myönsi. Hän oli kyllä kuullut koiranpennuista, mutta ei ollut koskaan uskaltanut ehdottaa, että he kävisivät katsomassa niitä.
"Ne ovat varmasti todella suloisia", Lucy pohti pieni ujo hymy huulillaan. Vaikka koirat eivät olleetkaan hänen suosikkejaan, olivat ne silti ihania ja oikein söpöjä. Hän ei vain ollut koskaan tottunut koirien läsnäoloon, mutta oli huomannut pitävänsä tallilla pyörivistä koirista joka päivä enemmän.

"Käydään siis katsomassa niitä", Paulus ehdotti vain aavistuksen julmasti hymyillen. Effie katsahti miestä varoittavasti ja ratsasti uuden voltin orin puskiessa ohjalle kuin jäänmurtaja. Metsässä se oli haastavaa, mutta hän ei tiennyt, miten muuten kontrolloida allaan hyökyvää voimaa. Käsivarret olivat kuin väsynyt kuminauha.
"Miltä vastuuhevosesi ovat tuntuneet?" Effie kysyi päästyään takaisin leppoisan kaksikon perään.

"Käydään ihmeessä", Lucy vastasi ja huomasi Pauluksen ilmeen. Miehellä taisi olla jokin muukin syy haluta pentujen luokse niin kovasti kuin pelkkä Lucyn sivistäminen. Olisipa Paulus vain tiennyt, että Zoe todennäköisesti olisi elementissään koirien keskellä - tai ehkä enemmänkin Maggien luona, sillä omistihan hän kaksi hevosta. Kaksi hyvää syytä olla kerrassaan hurmaava. Tosin Maggie ei välttämättä lankeaisi Zoen ystävällisyyteen niin herkästi, jos kolme yleensä niin mukavaa tallityöntekijää mulkoilisi uusintä lisäystään kovin kylmästi.
"Ihanilta", Lucy myönsi. "Papillon on haastavampi tapaus, mutta muutoin ne ovat kerrassaan ihania."

"Niitä tuli kerralla aikamoinen rykelmä, mutta hienoa, jos olet viihtynyt niiden kanssa", Effie vastasi katkonaisesti irlantilaisen pistäessä ranttaliksi. Paulus vilkaisi olkansa yli ja tähysi sitten metsää kuin miettien, voisivatko he kadota polulta ja jättää Zoen yksin? Oli sääli, että helkkarin ärsyttävä inhotus olisi varmaan vain iloinen päästessään heistä eroon.
"Ravataanko?" mies kysyi hiljaa Lucylta ja Effieltä, joka siirtyi mielellään nopeampaan askellajiin.

"Hieman totuttelua se vaati", Lucy myönsi. Hän oli selvinnyt, mutta lähinnä koska oli saattanut luottaa siihen, että saisi apua tarvittaessa. Oli ollut ihana tehdä töitä, kun tiesi koko ajan, että ympärillä oli väkeä, jolta saattoi pyytää neuvoja. Zoelta hän ei ikinä kysyisi mitään. Lucy vastasi Paulukselle nyökkäämällä ja kannusti Rainin laiskaan raviin. Muutaman terävän pohkeen ja raipalla napauttelun jälkeen lehmänkirjava irlannincob löysi reippaamman tahdin ja liikkui eteenpäin ilman jatkuvaa muistuttelua.
Zoe kuuli, kuinka takana tulevat hevoset kirivät vauhtia. Hook käänteli korviaan hermostuneena ja otti jälleen sivuaskelia, mutta ratsastaja korjasi kärsivällisesti ja pyysi hevosta ravaamaan polulla muiden edellä. Hook liikkui lyhyillä, terävillä askelilla pää korkealla ja pärskyi hermostuneesti. Zoe hidasti hieman, jotta muut tulisivat lähemmäs, ennen kuin antoi hevosen jälleen ravata reippaammin. Kunpa Hook olisi ollut vähän maastovarmempi, ja hän olisi tyytyväisesti lähtenyt omille teilleen. Ehkä hän voisi pakottaa helposti säikkyvän Lucyn mukaansa. Tyttö ei uskaltaisi laittaa vastaankaan. Vilkaisu olan yli kolmikkoon sai Zoen kuitenkin muuttamaan mieltään. Hän ei kestäisi maastoa pelkästään ujon tytön kanssa. Miksi työkaverit olivat tuollaisia idiootteja? Missä olivat kokeneet, taitavat, pätevät tallityöntekijät, kun niitä tarvittiin?

Paulus napautti Hemingwayta muutamia kertoja pohkeilla ja ruuna siirtyi kiireettömään raviin. Mies tuijotti mustasti Zoen selkää. Hän oli harvoin tuntenut yhtä avutonta raivoa. Mikä oikeus tuollakin hapannaamalla oli tulla pilaamaan heidän arkensa? Mitä ihmettä hän keksisi?
"Ikävää, ettei Bea ratsasta enää Hookia", hän sanoi kovaan ääneen, "se liikkui niin kauniisti - ja oli niin rauhallinen."
Lucy painoi katseensa maahan heti, kun Paulus aukaisi suunsa. Halu kääntyä takaisin tallille palasi voimakkaampana. Zoe säilytti suoran ryhtinsä Hookin selässä ja pyysi hevoselta enemmän aktiivista askelta pienin pohjeavuin ja kevyin puolipidättein. Ruuna pärskähti muutaman kerran, mutta pidensi askeltaan ja laski päätään. Zoe vilkaisi Paulusta, katsoen merkitsevästi Hemingwayta.
"Me vasta totuttelemme toisiimme, mutta kunhan löydämme yhteisen sävelen, et enää tunnista Hookia", Zoe vakuutti rauhallisesti ja asetti hevosta suoralla polulla. Hän ei ollut ikinä ollut maastoratsastuksen ystävä, sillä nautti kunnon treenistä, jossa hevoselta vaadittiin tarkkaa työskentelyä. Ehkä hän voisi soveltaa sitä maastossa Hookiin ja saada jotakin irti tästä muutoin niin turhauttavasta maastosta.

"En varmasti, jos saat sen tuota hermostuneemmaksi", Paulus vastasi takaisin ja sai Effieltä varoittavan mulkaisun.

"Säikyt hevoset kaipaavat rauhallisia lajitovereita ja taitavia ratsastajia, jotka vakuuttavat ne siitä, ettei mitään pelättävää ole", Zoe selitti kärsivällisesti kuin puhuisi idiootille - mutta hei, niinhän hän puhuikin. "Hook ei vielä luota minuun, sillä teemme vasta tuttavuutta, mutta kuten näet, se on jo rennompi kuin alussa", Zoe jatkoi. Hän epäili, että Paulus ei todellakaan nähnyt, sillä mies vaikutti varsin taitamattomalta hevosten parissa. Turha sellaiselle olisi mitään edes yrittää selittää, kun ei se kuitenkaan tajuaisi. Idiootti mikä idiootti. Hän jatkoi kuolaimella leikittelyä, antaen taitavalle hevoselle jatkuvasti pieniä tehtäviä, kuten asetusta, askeleen pituuden muuttamista ja loivia taivutuksia. Kyllä se tästä, kunhan Hook unohtaisi tuulen ja metsässä vaanivat möröt, vaikka kulkikin ensimmäisenä.

"Ja aurinko häikäisee ja käteen koskee ja on vähän flunssaakin tulollaan, eikö?" mies kysyi verenhimoisesti ja huitaisi kättään kuin hätistääkseen Effien pois kimpustaan.

Zoe päätti jättää miehen omaan arvoonsa, sillä nähtävästi Paulus ei ymmärtänyt. Sen sijaan hän valmisteli Hookia muutamalla puolipidätteellä ja pyysi hevoselta sen jälkeen loivaa avotaivutusta. Ruuna taipui kauniisti ja kaarsi kaulaansa kuin koulukentällä, Zoen muistutellessa kevyin avuin myös takaosan käyttämisestä. Zoe suoristi ratsunsa ja vilkaisi olkansa yli Paulusta kuin olisi juuri vastannut kaikkiin miehen typeriin kysymyksiin. Hook liikkui jo irtonaisemmin ja näytti unohtaneen möröt, kun oli päässyt lähemmäs kavereitaan ja saanut muuta ajateltavaa ratsastajan hassuilla pyynnöillä keskellä metsää.

Paulus tuijotti naista vain mustalla murhanhimolla selvästi miettien keinoa ajaa tämän pois. Itseensä kohdistuvat mulkaisut hän vielä kesti - mutta Zoe oli ylittänyt rajan lähtiessään Lucyn ja Effien kimppuun. Nyt tämä oli sotaa. Metsä avautui nummeksi, ja Paulus nosti laukan. Slippers teki niin automaattisesti ja Effie sai taistella kääntääkseen sen ympyrälle, jolla saattoi hallita sen menoa.

Zoe nosti laukan nummelle päästyään. Hook siirtyi sulavasti pyydettiin askellajiin ja esitteli lennokkaita liikkeitään laukatessaan kaula kaarella kuin kouluradalle lähtevä kilparatsu. Zoe antoi hevosen venyttää askelta hieman pidemmäksi, sillä ei nyt aivan koottua laukkaa tarvinnut täällä esittää. Varsinkaan, kun ei noista muista olisi sellaiseen. Ne jyräisivät päälle.
Lucy siirsi Rainin laukkaan raipalla muistutellen. Irlannincob viuhtoi muutaman kerran hännällään kiukkuisesti, mutta nosti laukan pysyäkseen Hemingwayn tahdissa. Lucy taputti kirjavaa kaulaa ja pyysi hiljaa mielessään anteeksi hevoseltaan. Hän tiesi ratsastavansa huonosti, sillä Zoen mulkoilu sai hänet hermostuneeksi. Kädet tärisivät ja istunta oli huono, pohkeet eivät millään pysyneet oikeilla kohdillaan ja jopa Rainin tasaisessa laukassa oli vaikea istua ja myödätä kunnolla hevosen liikkeitä. Hermoilu ei todellakaan parantanut hänen ratsastustaan.

Lucyn hermostus suututti Paulusta entisestään. Hyvä luoja tuolla paskiaisella oli jääpuikko perseessä. Hän ei ollut hyvä sopeutumaan muutoksiin, mutta hän oli tottunut Lucyn läsnäoloon, ja nyt Zoe uhkasi heidän koko elämäntyyliään, eikä hän aikonut hyväksyä sitä. Hän viittoi Effietä menemään heidän ohitseen, sillä leppoisasti etenevät ruunat eivät sopineet orin makuun. Valkoinen hevonen puski ohjalle ottaen villejä hyppyjä ja nykien Effietä irti satulasta siirtyessään ruunien eteen.
"Mitä jos lakkaat tärkeilemästä ja annat nopeimman hevosen mennä ensin?" Paulus huusi Zoelle, kun Effie taisteli pitääkseen Slippersiä rynnimästä Hookin ohi.

Zoe siirsi Hookia sivummalle, jotta Slippers voisi ohittaa ja painaa omaa vauhtiaan, joka oli selkeästi aivan eri kuin mitä ratsastaja halusi. Zoe ei vaivautunut vastaamaan Paulukselle, mutta antoi Hookin kiihdyttää hieman vauhtia, mikäli Effie olisi saanut siirryttyä Slippersillä kärkeen.
"Paulus, anna sen olla", Lucy sanoi takertuen toisella kädellään Rainin harjaan, jotta ei nykisi irlannincobin suuta. Tytön hermostuneisuus sai äänen vapisemaan kesken lauseen. Hän ei halunnut, että Paulus suuttuisi enää yhtään enempää, vaikka Zoe oli kyllä ansainnut muutamankin kovan sanan tylystä käytöksestään.

Effie puri hampaat yhteen ja antoi Slippersille ohjaa, kun hevonen oli siirtynyt hyvän matkaa muiden edelle, jotta ei laukaisisi hevosten vaistoja lähtemällä viereltä. Ja hevonenhan lähti. Se ponnisti kostea maa lentäen eteenpäin raisussa nelissä ja pidensi nopeasti välimatkaa muihin. Effie ei voinut olla miettimättä, johtuiko hänen hevostensa mahdottomuus ihan vain hänestä itsestään.
Paulus käänsi hyisen katseen Lucyyn.
"Mitä?" hän sylkäisi. Lucyko puolusti tuota rekkalesboa? Se siitä kiitollisuudesta.

"Mun täytyy tehdä sen kanssa aamu- ja iltatallit kahesti viikossa", Lucy vastasi ja nielaisi. "Jos se suuttuu, mä voin saman tien pakata kamani ja häipyä", tyttö jatkoi hermostuneena, edes huomaamatta, että lipsui puhekieleen. "Ehkä jos me ei vaan huomata sitä niin se lopettaa", tyttö totesi, mutta tiesi itsekin, että se oli toiveajattelua. Oli vaikea olla huomaamatta henkilöä, jonka kanssa teki joka päivä tiiviisti töitä, varsinkin, kun kyseinen henkilö kyllä huomasi jokaisen pienenkin virheen, joka muiden toiminnassa oli. Vaikka eihän Zoen sitä tarvinnut ääneen sanoa. Paljon puhuvat, kylmät katseet toimittivat viestin kyllä perille.

"Sinä olit täällä ensin", Paulus haukahti matalasti, "ja mitä väliä, jos se suuttuu? Mitä luulet sen tekevän? Mulkoilevan sinua noilla bulldogin silmillään?"

"Kummankohan Corinne pitää mieluummin arvokkaiden hevosten lähellä: tytön, joka pelkää omaa varjoaankin vai tuon, jolla on koulutus ja kokemusta?" Lucy kysyi lähes retorisesti. Kaikki tiesivät vastauksen. "Enkä halua edes tietää, mitä se voisi tehdä, jos se suuttuisi."

"Öö, miksi sinun pitäisi lähteä?" Paulus ärähti äänekkämmin, "tuolla lehmällä ole mitään oikeutta pelotella sinua."

Lucy oli vaiti ja mietti, mitä sanoisi. Ehkä Zoella ei ollut mitään oikeutta, mutta eipä toinen sellaisia kysellytkään. Zoe oli ilmestynyt tyhjästä ja ahdistanut hänet nurkkaan. Mitä tahansa hän teki, tunsi hän kylmät silmät arvioimassa jokaista tekoaan. Papillonkin oli päässyt näykkäisemään, kun hän oli hermoillut tammaa harjatessaan.
"Niin se silti tekee", Lucy totesi ja painoi päänsä. "Olet kiltti kun puolustat minua, mutta ei se kannata."

"Aha", Paulus vastasi tulkiten kehoituksen kiittämättömyytenä. Ei sitten. Hän nipisti suunsa kiinni ja kannusti Hemingwayn neliin. Ruuna nyökki päällään ja pidensi askeltaan. Olisivat keskenään sitten. Typerät akat.

Pauluksen kannustaessa Hemingwayta eteenpäin Lucy harkitsi hetken vakavissaan, että pysäyttäisi Rainin ja kääntyisi takaisin kotia kohti. Paulus vihasi häntä taas, Effie oli jo ties kuinka kaukana ja Zoen seuraan hän ei haluaisi missään nimessä jäädä. Rain tajusi, että oli jäämässä kauas muista ja siirtyi oma-alotteisesti neliin, kirien hitaasti mutta varmasti etumatkaa saanutta Hemingwayta kiinni. Hook nelisti jo edempänä neiti ammattitaito selässään ilman pienintäkään huolta huomisesta.

Effie ratsasti suoraan Thackerrayn luo, sillä toivoi energian purkamisen helpottavan kotimatkaa. Orin kaula hikosi, mutta se paineli korvat hörössä ja hyppi yli purojen, vanhojen kivimuurien, ojien ja pensaikkojen mahtavilla loikilla. Effien sydän hakkasi adrenaliinista, sekä innosta että kauhusta: mikä laukka. Hän nojasi satulassa taakse ja pidätti voimakkain vedoin ohjista, kun he lähestyivät jyrkkää nousua tielle; Slippers kokosi itseään ja hyppi mäen ylös muutamalla askeleella, siirtyi tiellä hetkeksi raviin ja jatkoi sitten laukasta neliin Effien kehotuksesta. Nainen halusi valuttaa hevosen energiasta helpottaakseen ratsastusta: ja pitkä, suora ja Thackerrayiden yksityiskäytössä oleva tie oli ihanteellinen neliin. Hän nousi kevyeen istuntaan ja antoi hevosen painaa omaa tahtiaan. Sen pidättäminen raviin ja lopulta käyntiin lammasfarmin lähestyessä onnistui nyt huomattavasti helpommin, ja saapuessaan ruohottuneeseen, eläimiä pyörivään pihaan, hän löysäsi orin satulavyön ja turparemmin vieden sen sitten odottamaan lammassuojaan. Hän istahti ulkoportaille pehmoisen bordercolliepentulauman keskelle.

Hookin tasainen, matkaavoittava askel oli omiaan kenttäratsulle. Zoe oli varma, että hevosesta saisi oikealla treenillä kerrassaan loistavan kilpakumppanin. Säikkyminen oli kenties suurin ongelma, ja ehkä sekin ratkeaisi oikealla ratsastajalla. Hook nelisti vauhdikkaasti kahden muun ratsukon edellä eikä edes ehtinyt keskittyä satunnaisiin rasahduksiin tai muihin ääniin, joita tuuli kantoi mukanaan, kun paineli vauhdilla nummen halki kohti autotietä. Zoe hidasti jo hyvissä ajoin ja vilkaisi olkansa yli Lucya, joka näytti kerrassaan surkealta takertuessaan Rainin harjaan kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Kaikkia ne päästivätkin hevosten selkään.
Lucy hidasti Rainin käyntiin jyrkkää nousua varten ja piti katseensa tiiviisti hevosensa harjassa, jotta ei vahingossakaan näkisi Zoen ilmeitä. Hän jatkoi ravissa tietä pitkin kohti lammasfarmia ja odotti mitä tahansa ihmettä, jolla pääsisi pois tästä tilanteesta. Eikö maa vain voisi nielaista häntä?

"Kisataan", Paulus ärähti omituisella sävyllä, sillä ei halunnut olla taas riidoissa Lucyn kanssa, muttei voinut pyyhkäistä mylläävää vihaa pois. Hän pidätti Hemingwayn Rainin rinnalle ja pidätti sen käynnin kautta pysähdykseen olettaen Lucyn tekevän samoin.

Lucy nielaisi ja teki, kuten Paulus oli ehdottanut. Hän pysäytti Rainin ja peruutti muutaman askeleen, jotta hevoset olivat samalla linjalla. Rain ei tuntunut ymmärtävän, miksi he yllättäen seisoivat siinä paikoillaan. Lucy vilkaisi Paulusta. Olikohan tämä kuitenkaan niin hyvä idea?

Paulus mulkaisi Lucya. Mitä nyt taas? Hän piti Hemingwayn hereillä puolipidättein ja kevyin pohkein päästämättä hevosta kuitenkaan eteenpäin.
"N - Y - T - Nyt!" Hän antoi ohjaa antaen voimakkaasti pohjetta ja raskas puoliverinen hyppäsi laukalle, jota mies kannusti neliin. Hän aikoi pitää hauskaa tällä lenkillä.

Lucy pakotti kalvavan epävarmuuden sivuun, kun näki toisen valmistelevan Hemingwayta. Hän naputteli pohkeilla Rainin kylkiä vuorotellen, mutta esti ohjalla ja istunnalla hevosta liikkumasta eteenpäin. Irlannincob keräsi nopeasti painetta ja kun Paulus hihkaisi nyt, saattoi Lucy vain nojata eteenpäin, tarrautua harjaan ja antaa kevyesti pohkeita, niin Rain loikkasi laukkaan. Puoliveristä raskasrakenteisempi hevonen jäi jälkeen lähdössä, mutta vaihtoi neliin ja Lucyn antaessa yhä enemmän ohjaa ja kannustaessa hevosta pohkeilla, kiri Rain Hemingwayta kiinni paksu ja pitkä harja tuulessa hulmuten. Lucy hymyili pienesti. Paulus tiesi, miten pitää hauskaa.

Todellakin tiesi! Ainakin omasta mielestään. Paulus kiipesi jalustimille kuin jockey ja hoputti Hemingwaytä nopeampaan menoon, johon ruuna suostui - joskaan ei aikonut lähteä tai jäädä liian kauas kaveristaan. Tuuli hakkasi vastaan ja repi ruunan lyhyeksi leikattua harjaa sekä miehen pidempää tukkaa kypärän alta. Meno ei ollut aivan samanlaista kuin täysiverisellä, mutta neli oli neliä.
"Hop hop", mies kannusti hevosta ja vilkaisi Lucya, haparoiva hymynhäive suupielessään.

Rain pääsi Hemingwayn rinnalle, mutta ei ohi, siitä puoliverinen ja jockeyta matkiva ratsastaja pitivät huolen. Lucy nauroi nauttiessaan vauhdista ja hevosten kilpailusta, kun ne molemmat koettivat samaan aikaan voittaa ja pysytellä lähellä toisiaan. Hassuja otuksia. Lucy virnisti Paulukselle ja kumartui enemmän kirjavan kaulan ylle kannustaessaan Rainia venyttämään vielä vähän lisää askeltaan.

Vasta Thackerrayn farmin lähestyessä, Paulus istui takaisin satulaan ja pidätti puuskuttavan, melkein tanssahtelevan ruunan laukan kautta käyntiin. Hevonen höyrysi, mutta pärskähteli tyytyväisenä; mies taputti rakastavasti sen kaulaa.
"Oliko hauskaa?" hän kysyi haastavasti, muistaen tytön epäröinnin.

Lucy hidasti Pauluksen mukana säteilevä hymy huulillaan. Nauru oli hukkunut tuuleen, mutta sen jättämä hyvä olo kantoi yhä edelleenkin.
"Vielä kysytkin!" Lucy vastasi iloisesti kirkkaalla äänellä. "Ihan mahtavaa! Kiitos Paulus", tyttö kiitti hymy huulillaan. Rain pärskyi ja heitteli päätään innostuneena kovasta vauhdista ja Lucy taputti sen hien peittämää kaulaa tyytyväisenä. Hevonen ei ollut parhaassa mahdollisessa kunnossa näin vauhdikkaita laukkoja varten, mutta kyllä siitä sentään virtaa löytyi, kunhan vähän jaksoi etsiä kaiken sen laiskuuden alta.

Mies röyhisti rintaansa ylpeänä, kehuista tyytyväisenä, mutta huiskaisi vain kättään vaatimattomasti. Hän valui hevosen selästä koiria pyörivällä pihalla, heilautti kättä Effielle, jonka sylissä pyöri kolme pennuista ja väisti joukkoa lampaita, jotka hölkkäsivät pihan poikki. Hän löysäsi ruunan satulavyön ja talutti sen lammassuojaa kohti.
"Missä Maggie on?" hän kysyi.
"Jonkin lautakunnan kokouksessa", Effie vastasi ja halasi poskeaan suukottavaa, mustavalkoista untuvapalleroa.

Zoe seisoi sivummalla ja rapsutti silloin tällöin luokseen tunkevia koiria kasvot yhtä vakavina kuin yleensäkin. Hook seisoi kavereidensa luona ja näytti tyytyväiseltä saadessaan olla hevosten seurassa. Lucy vei Rainin lammassuojaan muiden seuraksi ennen kuin palasi hymy huulillaan Effien luokse. Tyttö varoi visusti vilkaisemastakaan Zoen suuntaan, jotta toisen mulkoilu ei voisi pilata hänen hyvää tuultaan.
"Oi, ne ovat ihania!" Lucy henkäisi ihastuneena, kun yksi pennuista tuli pyörimään hänen jalkoihinsa. Tyttö kumartui tervehtimään pentua ja kaappasi sen syliinsä naurahtaen. Pentu suukotteli innoissaan tytön poskia ja kaulaa, eikä Lucy voinut kuin nauraa iloisesti.
"En ole ikinä ennen nähnyt koiranpentuja", tyttö myönsi laskiessaan ihanan otuksen maahan ja kaapatessaan seuraavan innokkaan syliinsä. "Ne ovat niin suloisia!"

"Oikeasti?" Paulus töksäytti äimistyneenä ja istahti Effien kylkeen portaille antaen vanhempien koirien tunkea syliinsä ja rapsutteli niiden silkkistä kaulaturkkia: raukkaparat jäivät usein pentujen varjoon. Maggie toivotti heidät tervetulleeksi silloinkin, kun ei ollut itse kotona - täälläpäin ei ollut paljoa pelättävää.
"Jos Maggie olisi täällä, hän vakuuttaisi sinut ostamaan yhden", hän jatkoi ja hymyili vinosti Lucylle.

"Oikeasti", Lucy vakuutti naurahtaen, kun pentu nuoli hänen nenäänsä. "Ehkä ihan hyvä, että hän ei ole täällä. Hän onnistuisi vakuuttamaan minut, vaikka minulla ei ole rahaa tai kykyä huolehtia koirasta", tyttö totesi hyväntuulisesti ja hengitti syvään pennun ihanaa tuoksua. Miten ihania nämä otukset olivatkaan! Miten kukaan saattoi näyttää nyrpeältä tällaisten läheisyydessä? Lucy vilkaisi sivusilmällä Zoen suuntaan, ja huomasi yllätyksekseen, että vakava ilme ei ollut kadonnut naisen kasvoilta. No, ilmeisesti jotkut eivät lämmenneet edes suloisille, innokkaille koiranpennuille.

"Niissä on työtä", Effie vastasi nojaten kaverillisesti Pauluksen olkaan ja silitellen syliinsä nukahtavaa pentua hellästi. Heillä ei ollut ollut lemmikkejä - hänen jatkuvasti matkustavasta ja ylitöitä tekevästä äidistään ne olivat turhia ja vaikeuttivat vain elämää. Hän oli kuitenkin lukenut lemmikkien pidosta valtavasti haaveillessaan omasta eläimestä. Maggie olisi vakuuttanut hänet hankkimaan pennun, mutta onneksi hänellä ei ollut häikäisevä rahatilanne ja liikaa tietoa siitä, paljonko vastuuta koira toi. Hänen elämänsä tuntui naurettavan epävarmalta, kun ei tiennyt mitä aikoi tehdä, missä asua tai kuka ylipäätään oli.
"Onkohan niillä jo nimet?" hän pohti ja tutki nukahtaneen koiran pieniä anturoita.
"Miksikä nimeäisit koirasi?" olkiaan kohauttanut Paulus kysyi Lucylta.

"Varmasti on", Lucy mukaili Effien sanoja ja rapsutti pentua leuan alta. Mustavalkoinen pörröinen otus aukaisi kitansa valtaisaan haukotukseen, mikä sai Lucyn naurahtamaan iloisesti. Oi miten ihana otus!
"En tiedä, en ole koskaan miettinyt", Lucy vastasi Paulukselle ja katsoi koiranpentua sylissään. "Zeus? Äh, en tiedä", tyttö naurahti ja jatkoi pennun silittämistä hymy huulillaan. Ehkä tästä maastolenkistä selvittäisiin kunnialla Zoen läsnäolosta huolimatta.

Paulus nojasi kyynärpäänsä rennosti portaisiin ja urahti, kun yksi isommista uroksista kiipesi hänen syliinsä ja kiertyi siihen hieman omituiseksi keräksi. Hänellä ei ollut kiirettä kotiin.
"Voitaisiin ottaa Fairchildien koirat ja Jinni mukaan seuraavalle maastolle", hän pohti ja osoitti sanansa sitten Lucylle, "tiedän että työaikasi alkaa vasta kymmeneltä huomenna, mutta haluatko tulla aamulla kävelemään meidän kanssamme?"

Pauluksen kysymys sai Lucyn silmät laajenemaan lähes koomisesti. Pyysikö mies häntä oikeasti mukaan johonkin, vaikka häntä ei tarvittu siellä? Tyttö ei muistanut, milloin kukaan olisi tehnyt mitään vastaavaa ennen hänen tuloaan Rosings Parkiin. Hänet oli otettu mukaan elokuviin ja ties mihin vain koska oli pakko.
"Haluan", tyttö sanoi lähes tukahtuneella äänellä. "Totta kai haluan", hän toisti jo selvemmin ja hymy vain leveni. Paulus oli ihana kaikesta luolamiehiydestään huolimatta ja Effie nyt oli muutenkin mahtava.

"Voit varmaan ottaa Rainin tai kävellä", Paulus pohti hieman hämmentyen Lucyn tukahtunutta ääntä. Oliko hän loukannut tyttöä vahingossa? "Effie ratsastaa Pradaa, ja minä kävelytän Nimbusta. Enää alle kuukausi sen laskettuun aikaan." Hänen äänessään saattoi kuulla tukahdutettua ylpeyttä ja odotusta.

"Voin ottaa Rainin", Lucy vastasi varmasti. Ei Bethany kuitenkaan tulisi, ja vaikka tulisikin, käyntimaasto ei rasittaisi Rainia niin paljoa etteikö irlannincob jaksaisi kävellä toisenkin maaston Bethanyn kanssa.
"Niin pian jo", Lucy sanoi yllättyneenä. "En ole ikinä nähnyt varsaakaan", tyttö myönsi naurahtaen. "Minkäköhän värinen se on", hän pohti pentua rapsutellessaan. "Nätti se on joka tapauksessa."

"Niin pian", mies vastasi tasapainoillen kärsimättömyyden ja kauhun välimaastossa. Osaisiko hän varmasti toimia oikein? Corinnelle ei tullut mieleenkään määrätä varsan huolenpitoa jollekulle toiselle.
"Ja varmasti on nätti", hän röyhisti rintaansa, "kun on niin kauniit vanhemmat. Ja okei, on Slipperskin aika komea." Effie oli kohottanut kulmiaan ja hymyili nyt huvittuneena painaen päänsä takaisin miehen olalle. Päivä oli ollut pitkä ja raskas, ja hänellä oli vielä iltatalli odottamassa.

"Se on varmasti tallin nätein varsa", Lucy totesi ja virnisti. Nyt hänkin odotti innolla varsaa. Se olisi varmasti kerrassaan ihana. Ei kai eläinten poikaset voineet muuta ollakaan kuin ihania? Varsinkaan Nimbuksen, suloisen, ihanan tamman. Sen varsa olisi varmasti maailman ihanin ja suloisin otus.
"Mitä Nimbukselle tapahtuu sen jälkeen? Jatkaako se eläkepäiviään Rosingsissa?" Lucy kysyi huolissaan. Ei kai tammaa myytäisi mihinkään? Eihän sellaista kukaan saattanut tehdä, eihän? Nimbus oli aivan liian suloinen myytäväksi pois.

Paulus näytti tyrmistyneeltä. Hän ei ollut edes ajatellut, että mikään voisi muuttua varsan jälkeen.
"Corinne sanoi, että tämä on Nimbuksen viimeinen varsa, mutta varmasti se jää tallille ja kaikki on niin kuin ennenkin. Se on ollut Fairchildeilla kolmevuotiaasta saakka, he eivät varmasti myisi sitä", mies sanoi kuin vakuuttaen itsensä, "se on heillä aina, varmasti."

Lucy nyökkäsi helpottuneena, kun kuuli Nimbuksen olleen Fairchildeilla jo niin nuoresta. Eivät he myisi sellaista hevosta eteenpäin.
"Aivan varmasti", tyttö vakuutti. "Ei kukaan täysijärkinen myisi Nimbusta", hän jatkoi nyökkäillen. Fairchildit varmasti pitivät hevosta suorastaan perheenjäsenenään tässä vaiheessa, joten eiköhän Nimbuksen eläkepäivät Rosingsissa olleet aivan turvatut.

Paulus tosiaan toivoi niin. Tietenkin Fairchildit olivat jatkuvassa rahapulassa eikä tammalle ollut enää mitään käyttöä, mutta… Mies liikahti ahdistuneena ja vilkaisi kelloaan. He olivat istuneet portailla koirien kanssa jo yli tunnin. Hän toivoi Zoen olevan tylsistynyt.
"Lähdetään vetämään aitoja", hän töksäytti Effielle ja Lucylle ja nousi ylös työntäen syliinsä änkeneen koiran varovasti alas. Effie kumartui suukottamaan sylissään nukkuvan pennun kuonoa, nosti sen syliinsä ja laski sitten kuistin vieressä olevassa pensaikossa olevaan, huovin pehmustettuun katettuun koirankoppiin jatkamaan unia. Siellä oli pari muutakin nukkumassa. Sitten he suuntasivat hakemaan hevosia; nukahtanutta Hemingwaytä ja kärsimättömänä tömistävää irlantilaista.

Lucy laski pennun maahan ja rapsutti vielä hyvästiksi heränneen koiran kylkeä. Pentu heilutti häntäänsä ja loikki tytön jaloissa hetken, ennen kuin ilmeisesti päätti, että olisi parempi jatkaa unia. Pentu kömpi muiden joukkoon koirankoppiin tuhisemaan tyytyväisesti. Lucy suuntasi Rainin luokse ja kiristi satulavyön ja turpahihnan, talutti hevosen kauemmas lammassuojasta ja nousi selkään.
Zoe suorastaan huokaisi helpotuksesta, kun kolmikko vihdoin päätti lähteä liikkeelle. Jo oli aikakin. Nainen tarttui Hookin ohjiin, kiristi nopeasti löysäämänsä turpahihnan ja satulavyön, ponnisti selkään ja odotti, että he pääsisivät takaisin tallille. Zoen kärsivällisyys rakoili, kun hän ajatteli kaikkea sitä aikaa, mitä täällä oli tuhlattu. Tässä ajassa hän olisi ehtinyt siivota puolet tallista. Tai työstää Hookin kanssa kunnolla koulua. Miksi hän olikaan lähtenyt maastoon? Argh. Idioottikolmikko ja niiden käsitys maastolenkistä. Seistä nyt tunti pihalla koirien keskellä. Hook nyki ohjia ja pureskeli kuolainta korvat hermostuneesti kääntyillen. Zoe päätti jättäytyä suosiolla viimeiseksi, niin voisi pitää sopivan etäisyyden muihin ilman että Hookin tarvitsisi hermoilla lisää ensimmäisenä kulkemisesta.

Slippers ravasi edellä, ja Hemingway käveli uneliaasti Rainin vieressä Pauluksen herätellessä sitä kiireettä.
"Haluatko laukata taas?" hän kysyi Lucylta taputellen hevosen lämmintä, suklaanruskeaa kaulaa.

Rain ei ollut yhtään sen virkeämpi kuin Hemingway, sillä Lucy joutui muistuttamaan hevosta joka välissä, että jalkoja oli tarkoitus liikuttaa eteenpäin. Ruuna tuntui vasta heräilevän päiväuniltaan.
"Jos tämä herää, niin mikä ettei", Lucy naurahti ja taputti hevosen kaulaa. Rain pärskähti ja kiristi hieman tahtiaan, mutta ei suotta siirtynyt raviin. Lucy pudisti päätään. "Ei uskoisi, että tämäkin on joskus ollut kilpahevonen, kun nyt se ei liiku eteenpäin ilman jatkuvaa muistuttelua."

"Noo, joskus vähän nukuttaa", Paulus väläytti vinon hymyn ja leikitti kuolainta, jotta hevonen kantaisi itse päänsä, "Maggiehan kilpailee edelleen Hemingwayllä. He eivät ole koskaan sijoittuneet, vaikka ovat kilpailleet kai kymmenen vuotta." Hän kuiskasi infon luottamuksellisesti sillä ei halunnut jakaa sitä heidän takanaan tulevalle hyeenalle. Maggie oli yksi hänen idoleistaan eikä hän suinkaan sanoisi pahaa sanaa naista vastaan: Hemingway ei vain ollut helpoin hevonen saada esiintymään edukseen.
"Kokeillaan, jos ne heräisivät. Effie, tule laukkaamaan!" Effie vilkaisi olkansa yli ja pysäytti Slippersin keskelle tietä. Paulus kannusti Hemingwayn seisomaan sen vierelle ja herätteli hevosta urakalla. Intoa tärisevä, valtava ori vieressä toki auttoi hieman.

Lucy kuunteli hiljaisesti jaetun tiedon ja nyökkäsi ymmärtäneensä. No, aina ei voinut voittaa.
"Ehkä se siitä", Lucy vastasi yhtä hiljaa jatkaessaan Rainin herättelyä. Hän totesi jälleen, että paras tapa herättää hevonen oli yksinkertaisesti estää sitä liikkumasta eteenpäin puolipidätteillä samalla kun pohkeet ja raippa napsuttelivat hevoseen vauhtia. Rain pärskähti ja nosti päänsä korkeammalle koettaessaan vastustaa pidätteitä. Lucy virnisti. Kyllä se tästä. Slippersin energia sai Rainin heräämään lopullisesti, kun irlannincob tajusi, että taas mentäisiin. Ruuna jopa hirnahti ja kuopaisi etukaviollaan maata, mikä sai Lucyn virnistämään muille.
"Tämähän vaikuttaa jo hevoselta", tyttö naurahti ja esti Rainia lähtemästä eteenpäin. Hän ei muistanut, milloin viimeksi tinkeri olisi todella itse halunnut liikkua. Yleensä hevonen alkoi liikkua siinä vaiheessa kun kyllästyi jatkuviin kannusteisiin raipalla.

Paulus haukahti lähtökäskyn, ja hevoset hyppäsivät eteenpäin. Effie oli kyyristynyt matalaksi kumeasti korskahtelevan hevosen lihaksikkaalle kaulalle, sormet sen siistissä, lyhyessä harjassa. Kun se ponnahti liikkeelle, hetken hänestä tuntui kuin fysiikka olisi repäissyt hänet hevosen selästä, mutta sitten ori keräsi vauhtia. Slippersillä nelistäminen oli hyvin erilainen kokemus kuin Chovella tai Funksilla; Chove tuntui lentävän, täysiverinen sulokkuus sai sen liitämään maanpinnan yläpuolella pehmeästi ja tuskin maata hipoen - ja niin hurjalla vauhdilla, että maisema muuttui sumeaksi. Slippers tuntui nopealta, mutta hyvin erilaisella tavalla: ori oli puhdasta voimaa. Sen kaviot iskeytyivät maahan nostattaen märkää hiekkaa ja se heitti itsensä eteenpäin kuin suihkukone. Effie tunsi hevosten lihasten kiivaan työskentelyn allaan, kun se painoi päätään ja kasvatti matkaa rennompiin seuralaisiinsa; tuuli hakkasi vastaan ja nosti veden silmiin. Vatsanpohjaa kipristi ihanasti.
Nainen vilkaisi olkansa yli ja pidätti hionneen, mutta energisesti edelleen tanssahtelevan hevosen ravin kautta käyntiin hyvissä ajoin ennen jyrkkää laskua takaisin nummelle. Vaikka se oli vain noin viisi metriä korkea, se sai hänen vatsansa aina muljahtamaan. Hemingway puuskutti hikisenä saavuttaessaan Slippersin ja hidasti kiitollisena käyntiin, joka oli tosin nyt hyvin aktiivista ja oma-alotteista. Hevonen kantoi päänsä korvat hörössä ja näytti kerrankin näkevän ympäristönsä. Hän antoi Effien mennä ensin alas polkua.
Slippers astui rinteeseen, ja ennen kuin Effie tajusi mitä tapahtui, jännitti lihaksensa ja loikkasi mahtavalla surmanhypyllä alas nummelle. Ääneen vingahtanut nainen kohosi satulasta ja putosi hevosen kaulalle pöllämystyneen näköisenä, vääntäytyen takaisin satulaan ja kooten ohjia. Paulus tyrskähti naurua.
"Luoja, näkisit naamasi!"
"Naama kiinni."

Rain lähti liikkeelle voimakkaalla ponkaisulla, joka lennätti hiekkaa taaksepäin. Lucy yllättyi irlannincobin lähdöstä ja oli onnellinen siitä, että oli tajunnut takertua hevosen tuuheaan harjaan. Rain nelisti innoissaan ja painoi ohjalle, kunnes Lucy antoi enemmän tilaa venyttää kaulaa. Lehmänkirjava hevonen näytti löytäneen ihan uuden persoonan kiitäessään eteenpäin. Lucy nauroi takertuessaan harjaan ja noustessaan jalustimille seisomaan. Hän vilkaisi Hemingwayta ja kannusti Rainia juoksemaan lujempaa. Slippers painoi jo kaukana edellä, mutta se ei haitannut. Lucy hidasti päätään viskovan Rainin käyntiin ja yllättyi hevosen pukittaessa pienesti.
"En muista, milloin viimeksi se olisi pukittanut", Lucy nauroi ja taputti hevosen kaulaa. Hän asettui Hemingwayn taakse valmistautuessaan laskeutumaan mäkeä. Slippersin loikka sai Lucyn pudistelemaan päätään. Ori oli ihan sekopää. Rain laskeutui tapansa mukaan rauhallisesti nummelle, mutta liikkui eteenpäin ihan ihmeellisellä energialla. Lucy ei voinut kuin ihmetellä hevosen muodonmuutosta laiskasta unikeosta innokkaaksi maastoratsuksi. Ehkä sillä pitäisi laukata useamminkin.
Zoe oli arvannut, mitä vastuuttomat idiootit aikoivat sinä samana hetkenä, kun ne olivat muodostaneet rivin tielle. Nainen nosti kiireettömän laukan Hookilla ja antoi hevosen siirtyä neliin, mutta piti huolta, ettei eksynyt liian lähelle muita. Hook olisi varmasti voinut ohittaa laiskat lajitoverinsa, mutta hän ei aikonut antaa hevosen tehdä niin. Typerykset aiheuttivat jo ihan tarpeeksi vaaratilanteita nelistämällä rinnakkain tiellä. Hän hidasti Hookin käyntiin juuri parahiksi todistamaan Slippersin loikkaa. Naisen suu mutristui. Onneksi hevonen sentään osasi käyttää jalkojaan eikä loukkaantunut moisissa typeryyksissä.

Paulus naureskeli Effielle vielä Hemingwayn ravatessa kimon perään, ja kalpea, säikähtäneen näköinen Effie loi mieheen mustan mulkaisun. Hyvä luoja!
"Senkin kaheli", hän moitti hevosta kooten sitä ohjalle ja kannustaen sen raviin. Sydän hakkasi edelleen. Hän yritti olla näkemättä kauhukuvia siitä, miten epäonnistunut laskeutuminen olisi voinut mennä - yksi niistä oli Corinne Fairchildin onnettomuus. Hevoset ravasivat kohti kotia yli tuulisen nummen, ja kun Zoe oli poissa Pauluksen näkökentästä, miehen mieliala oli heti korkeammalla.

Zoe piti ajatuksensa omina tietoinaan, sillä epäili, ettei kukaan kolmikosta haluaisi kuulla niitä eikä häntäkään erityisemmin ilahduttanut ajatus idioottien kanssa puhumisesta. Niinpä hän keskittyi kokoamaan Hookin ravia ja vaatimaan hevoselta milloin mitäkin koulukentille paremmin sopivaa tehtävää, jotta se unohtaisi kokonaan tuulen ja nummella asustavat möröt.
Lucy huomasi nauttivansa Rainilla ratsastamisesta ihan eri tavalla kun ruuna liikkui itsenäisesti eteenpäin. Irlannincob suorastaan painoi ohjalle koettaessaan päästä yhä lujempaan raviin. Lucy teki pidätteitä ja piti hevosen rauhallisessa tahdissa.
"Laukka todella teki hyvää", Lucy virnisti Paulukselle. Kun Zoe oli viimeisenä, saattoi vakavan naisen läsnäolon lähes unohtaa. Jatkossa pitäisi muistaa jättää mokoma tarkoituksella viimeiseksi. Lucynkin oli helpompi keventää ravissa tasaisesti, kun ei jatkuvasti joutunut kohtaamaan olan yli heitettyjä kylmiä katseita.

"Eikö se aina?" Paulus virnisti ja saattoi vain keskittyä keventämään, kun nelistä piristynyt ruuna liikkui itse eteenpäin, "jäätkö vetämään aitoja? Ehkä saamme hevosia uudelle laitumelle jo huomenna."

"Totta kai", Lucy lupautui heti. "En tosin ole tehnyt sitä usein, joten joudutte auttamaan. Mutta teen mitä osaan", tyttö totesi pieni hymy huulillaan. Oli hän muutaman kerran auttanut vetämään aitoja, mutta siitä oli jo vuosia. Onneksi aitojen vetäminen ei vaatinut vuosien kokemusta vaan sen oppi nopeasti.

Hevoset kävelivät lähimetsän läpi takaisin tallialueelle ja tarhojen lomasta tallipihalle. Kello oli jo yli seitsemän. Effie haukotteli valuessaan alas orin selästä ja talutti sen ensimmäisenä talliin, missä kiinnitti hevosen orikäytävän pesukarsinaan huuhdottavaksi. Paulus seurasi, joskin vei Hemingwayn tammakäytävän vapaille pesupaikoille.

Lucy talutti Rainin Hemingwayn perässä tammakäytävän puolelle, sillä laidunkaverit viihtyisivät hyvin yhdessä pesullakin. Tyttö riisui varusteet hikisen hevosen selästä nopeasti.
"Hevoset varmasti innostuvat päästessään kesälaitumille", Lucy pohti pestessään Rainin hikistä selkää. Ruuna hamuili huulillaan pesijänsä hartiaa ja hörisi tyytyväisenä. Ilmeisesti irlannincob oli todella nauttinut maastolenkistä.

"Yleensä joo", Paulus vastasi nostaen varusteet syliinsä ja kadoten viemään ne varustehuoneeseen.
"Sääli, kun harva saa oikeasti nauttia siitä, kun kermapersein pikku kullannuput on verhottava kaviosta päähän ja tuotava yöksi sisään ja vahdittava koko ajan…" mies jupisi alkaessaan suihkuttaa korvat luimuun vetävää ja jalkojaan uhkaavasti nostelevaa jättiä.

"Oikeasti?" Lucy kysyi ilme pöllämystyneenä. Ei kai kukaan oikeasti vaatisi moisia? Pitihän hevosille antaa mahdollisuus olla ihan vain hevosiakin aina silloin tällöin.
"Omituista", tyttö päätyi sanomaan ja pesi Rainin tupsujalkoja puhtaaksi hiekasta ja kuraksi. Tupsut keräsivät helposti kaiken sotkun eivätkä tuntuneet puhdistuvan ilman kunnollista kuuraamista.

"Jep. Corinne sentään vaatii jokaiselle hevoselle kokopäivätarhausta", Paulus puhahti. Hän muisti muuan asiakkaan, jolla oli ollut hemmoteltu kouluruuna nimeltä Ludwig von jotakin jotakin, ja ne jatkuvat taistelut, joita Corinne oli käynyt miehen kanssa hevosen ulkoilusta, varustuksesta ja yleisestä hoidosta. Mies pyyhkäisi Hemingwayn hikiviilalla, haki ruunan hikiloimen ja talutti sen karsinaan.
"Menen kantamaan aitaustarvikkeita kärryyn", hän ilmoitti kadotessaan ulos. Effie oli vielä huoltamassa Slippersiä perfektionistin standardilla.

"Hyvä niin", Lucy vastasi edelleen ihmeissään siitä, että jotkut todella halusivat pitää hevosensa sisällä, kun niille tarjottiin hienoa mahdollisuutta nauttia kesän hyvistä säistä ulkona. "Selvä", Lucy totesi heittäessään hikiloimea Rainin leveään selkään. Hän talutti ruunan karsinaan ja siivottuaan pesukarsinan kaikesta kurasta, suuntasi etsimään Paulusta.

Paulus kantoi massiivia sähköpaimenkeriä ja tolppia käsityönteiseen ruokintakärryyn, johon oli pinonnut myös tarpeet langan sähköistämiseen.
"Minnes pistetään ensimmäinen pystyyn?" hän kysyi tähyten vuoroin itään, länteen ja etelään.

"Lähimmäinen ensin?" Lucy ehdotti varovaisesti. Ei hän oikein muutenkaan osannut vastata. Tyttö katsoi sähköpaimenkeriä ja nielaisi. Hän ei muistanutkaan, miten suurilta ne näyttivät. Mutta kävihän se järkeen, sillä lankaa tarvittaisiin paljon laitumen aitaamiseen. Tässä olisi työtä, mutta onneksi hänellä oli hyvää seuraa.

Paulus kohotti kulmiaan.
"Niin… Mutta mihin suuntaan? No, mennään vaikka tuonne joen viereen", hän ehdotti lennosta, tarttui kärryihin ja työnsi ne kohti pääkentän laitaa, josta kiertäisi ruohoa hohtavalle, laajalle joenpenkalle. Avointen ovien päivän jälkeinen varainkeruugaala oli pidetty siellä. Effie ja muutama muu tallityöntekijä liittyivät pian seuraan; tekemään koloja tukeville puutolpille, hakkaamaan niitä lekoilla maahan ja kierittämään ja kiinnittämään sähköpaimenta tolppiin sopivan aitauksen tekemiseksi.

Lucy huomasi nopeasti, että aidan pystyttäminen kävi sutjakasti, kun heitä oli monta sitä tekemässä. Hän joutui hetken tarkkailemaan muiden toimintaa, ennen kuin pystyi osallistumaan kunnolla keksittyään, miten koko aidan vetäminen pitikään hoitaa.
"Tämä näyttää kyllä ihanalta laidunmaalta, kunhan aita saadaan valmiiksi. Hevoset varmasti nauttivat", Lucy sanoi kulkiessaan Pauluksen ohi. Hän kiinnitti sähköpaimenta tolppaan ja jatkoi seuraavalle pieni hymy huulillaan. Olisi työ pahempaakin voinut olla.

"Tosiaan", Paulus sanoi hikoillen ja pyyhkäisi otsaa hihaansa. Hän heilutti painavaa lekaa, jolla upotti tukevia, korkeita tolppia syvälle maahan. Ensimmäinen laidun sovittaisi vaikka kymmenen hevosta kepeästi, kun olisi valmis. Se jatkuisi pitkin joenrantaa pitkälle länteen ja kulkisi myös osittain tietä reunustavassa metsässä tarjotakseen hevosille suojaa. Todennäköisesti he kokoaisivat myös väliaikaisen laidunsuojan; varastossa pitäisi olla viimekesäisiä seiniä ja peltikattoja. Mies tähysi ympärilleen nähdäkseen, oliko heitä muita niin paljon parempi Zoe työnteossa. Effie kiinnitti sähköpaimenta tolppiin Lucyn kanssa.

Totta kai Zoe oli mukana, eihän hän töitä koskaan jättäisi hoitamatta. Nainen kantoi vaivattoman oloisesti aidan tolppia ja olisi varmasti heiluttanut lekaakin, jos olisi saanut sellaisen käsiinsä. Hän oli tottunut raskaaseen fyysiseen työhön, eikä tämä ollut ensimmäinen aita, mitä hän oli vetämässä. Hän ei sanonut sanaakaan idioottikolmikolle, kuten mielessään kutsui aiempaa maastoseuraansa, vaan teki töitä kaikessa hiljaisuudessa.
"Miten hevoset jaetaan laitumille?" Lucy kysyi Effieltä, sillä epäili, että jos aivan liian fiksu Effie ei tietäisi vastausta, ei sitä tietäisi vielä kukaan.

"Sitä ei ole vielä varmistettu, sillä omistajat muuttavat mieltään usein", Effie pohti tarkastaen langan kiinnitystä ja kireyttä, "mutta todennäköisimmin tarhakaveriensa kanssa tai samanhenkisessä seurassa. Kamir puhui tästä tammojen laitumena."

"Selvä", Lucy vastasi. Kävi järkeen, että tarhakaverit pidettäisiin yhdessä, jos se vain sopisi omistajille. Aiemmin Lucy oli pitänyt kaikkia hevosenomistajia fiksuina, hyvinä ihmisinä, mutta Bethanyn myötä tilanne oli muuttunut - ja kun hän oli aloittanut työt täällä, oli hänen käsityksensä siitä, että omistajiin mahtui monenlaisia ihmisiä, vain vahvistunut. No, tärkeintä oli se, että hevosia kohdeltiin hyvin.
"Miten Funksin saa ikinä kiinni tämän kokoiselta laitumelta?" Lucy pohti ääneen.

Effie kohautti olkiaan.
"Onneksi sille ei ainakaan vielä ole määrätty tällaista laidunpaikkaa. Ehkä se saa kesäksi jonkun suuremmista tarhoista", nainen huokasi synkkä katse silmissään: helkkarin hevosviikari. "Ruunille tulee laidun varmaan tallin länsipuolelle."

"Se on helpottava tietää", Lucy vastasi. Hän ei edes halunnut kuvitella, mitä kaikkea Funksin kiinni saamiseen tällaiselta laitumelta vaadittaisiin. Varmaankin kaikki tallityöntekijät, pari paimentavaa lammaskoiraa, muutama cowboy lassoineen, … ja siltikin Funks onnistuisi juoksuttamaan kaikkia tunti tolkulla.
"Miten ihanaa, että hevoset saavat näin mukavat olot kesäksi", Lucy totesi hyväntuulisena. Hevoset varmasti nauttisivat joka hetkestä laitumella, minkä tiukkapipoiset omistajat vain kultamussukoilleen soisivat.

"Tosiaan - ja ihanaa, että meidänkin työmme vähän helpottuu", Effie huokasi ja vilkaisi kelloaan.
"Pitäkää hauskaa, minun on mentävä tekemään iltatalli."

"Nauti iltatallista", Lucy toivotti ja jatkoi sähköpaimenen kiinnittämistä. Hän ohitti Zoen sanomatta sanaakaan tyytyväisenä siitä, että toinenkin näytti keskittyvän työntekoon turhan ylpeilyn sijaan. Kyllä se tästä. Laidun valmistuisi ja kaikki tämä työ maksaisi itsensä takaisin, kun tallilla olisi vähemmän karsinoita siivottavaksi ja hevoset saisivat nauttia olostaan.

Ilta oli muuttunut yöksi ja suurin osa työntekijöistä lähtenyt kotiin. Paulus kuitenkin aikoi saada työn valmiiksi, ja mikäli Lucy piti hänelle seuraa, mies oli määrännyt tytön pitelemään taskulamppua, kun hän moukaroi tolppia metsän pimeydessä.

Lucyhan piti. Tyttöä ei olisi saanut lähtemään kartanolle kuin hevosen raahaamana, ja ne vetelivät kaikki sikeitä tallissa. Ainakin toivottavasti. Lucy valaisi taskulampulla Pauluksen työtä väsynyt hymy huulillaan. Päivä oli ollut pitkä ja aidan vetäminen raskasta hommaa, mutta loppusuora häämötti jo. He saisivat kyllä työn valmiiksi.

"Lähdemme varmaan viikonloppuna vihdoin taas rannalle hevosten kanssa", Paulus huokasi ja potki tolppaa rajusti varmistaakseen sen pitävyyden. Maahan lyöty puu ei inahtanutkaan.

"Rannalle?" Lucy kysyi yllättyneenä. Hän ei ollut koskaan edes pysähtynyt ajattelemaan, että joku lähtisi rannalle hevosten kanssa täältä. Tai no, omistajat nyt tekivät mitä halusivat, mutta että he, työntekijät, lähtisivät sellaiselle reissulle. "Keitä ovat me?" Tyttö kysyi varovaisesti. Hän ei tiennyt, pelkäsikö enemmän sitä, että hänet jätettäisiin ulkopuolelle vai sitä, että he aivan kaikki lähtisivät. He kaikki eivät mitenkään voisi lähteä, kun tallilla tarvittaisiin työntekijöitä, joten ketkä olivat lähdössä ja ketkä jäivät tallille? Lucy oli varma, että kuului jälkimmäiseen porukkaan ja Paulus puhui tästä vain, koska halusi pyytää, että Lucy katsoisi Nimbuksen perään tarkasti sillä aikaa, kun mies oli rannalla.

"Joka vuosi Fairchildit vievät hevosensa rannalle. Tänä vuonna Nimbus ei voi tulla mukaan", mies sanoi katkerasti lyödessään uutta tolppaa, "joten viisi muuta lähtevät. En tiedä onko Corinne tai Hamish tulossa, mutta Noreen tulee, ja kult.. Jamie, ja minä ja Effie ja varmaan sinä, jos haluat." Paulus aikoi tehdä kaikkensa, jotta Zoella ei olisi asiaa mukaan yhdelle vuoden mukavimmista päivistä.
"Newcastlen lähistöllä on yksi mahtava ranta, joka on niin syrjässä, ettei kukaan oikein tajua käydä siellä, ja se on kuin tehty laukkaamiseen ja hevosten uittamiseen. Mitä nyt vesi on vielä aika kylmää."

"Kuulostaa ihanalta päivältä", Lucy sanoi aavistuksen haikeana. Toivottavasti muut pitäisivät hauskaa hänenkin puolestaan. Pauluksen ehdotus, että hänkin voisi tulla mukaan sai Lucyn katsomaan miestä yllättyneenä. Olikohan toinen tosissaan?
"Totta kai haluan", tyttö vastasi hiljaa mutta onnellisena. Mitä enemmän Paulus puhui rannasta, sitä enemmän Lucy halusi mukaan. Se kuulosti ikimuistoiselta päivältä.

"Se on yleensä. Nimbuksestakin", mies huokasi raastavasti, "mutta matkustus olisi liian stressaavaa ja rannalle laskeutuva polku aivan liian vaarallinen." Ja jäkä jäkä. Nimbusraukka.

"Nimbus nauttisi, mutta onneksi on ensi vuosi. Silloin Nimbus on aivan varmasti mukana", Lucy vastasi. Tammaparka, jolta jäi ihana päivä välistä varsan takia. No, onneksi retki kuulosti jokavuotiselta, joten Nimbus saisi nauttia reissusta vuoden päästä.
"Eikö sinua yhtään jännitä Nimbuksen varsa?" Tyttö kysyi uteliaasti. Häntä jännitti jo, eikä hän edes ollut ollut tallilla pitkään. Paulus tunsi Nimbuksen vuosien ajan, kai miestä oli pakko jännittää?

"Tietenkin jännittää", mies ähkäisi hölmistyneenä ja siirtyi seuraavalle tolpalle jättäen Lucyn kiinnittämään sähköpaimenta. Iltatallin tehnyt Effie oli varmaan mennyt nukkumaan, sillä oli ollut aivan lopussa päivän jälkeen.
"Sen on parasta olla syntymättä, kun olen rannalla…"

"Ei kai se vielä voi syntyä", Lucy vastusti nopeasti. "Ja yleensähän varsat syntyvät aamuhämärissä", tyttö vielä jatkoi kuin vakuuttaakseen Pauluksen, ettei mies voisi missata varsan syntymää. Ainakin tyttö kovasti toivoi niin, sillä Paulus ansaitsi olla tallilla, kun Nimbus synnyttäisi viimeisen varsansa.

"Parasta olisi", mies murisi.
"Mutta rannalla on kivaa. Siellä menee varmaan koko päivä, joten me otetaan yleensä reilusti evästä mukaan."

"Kuulostaa oikeasti todella kivalta", Lucy vastasi. Hän ei malttanut odottaa, että he voisivat lähteä matkaan. "Hevosetkin varmasti rakastavat retkeä rannalle. Slippers ainakin nauttii nelistä hiekalla", tyttö pohti ääneen. Fairchildit olivat todella reiluja työntekijöilleen, kun ottivat heidät mukaan tällaisille retkille.

"Kaikki hevoset ovat aika tohkeissaan, ja otamme yleensä laukkakisoja hiekalla ja vesirajassa. Chove voittaa aina, kun joku pysyy sen selässä", Paulus huokasi silmiään pyöräyttäen, "ehkä voisi hankkia märkäpukuja jostain niin, että tarkenisi uida hevosten kanssa.

"Varmasti voittaa, sehän on koulutettu voittamaan laukkakisat", Lucy naurahti. Selässäpysymistä hän ei edes halunnut kommentoida, sillä hän ei kyllä pysyisi Choven selässä. Paitsi ehkä jos olisi kiinnittänyt itsensä valjailla hevoseen. "Märkäpuvuista olisi hyötyä. Voisikohan sellaisia lainata joltakin firmalta?"

"Varmaan. Ku.. Jamie ainakin omistaa sellaisen, joten tietää varmaan mistä hankkia sellaisia meille muillekin." Paskiainen. Paulus löi seuraavan tolpan maahan ja tukahdutti haukotuksen. Mutta olisi hienoa voida laskea tammat laitumelle seuraavana päivänä.
"Rannalla laukkaaminen on aina aikamoinen seikkailu, kun hevoset riehuvat ja mennään ilman satuloita. Onneksi veteen on pehmeää pudota ja ranta on tavallaan lahdessa, josta ei pääse pois muuta kuin veneellä tai sitä polkua pitkin."

"Pitää siis kysyä Jamielta", Lucy sanoi ja laittoi asian mieleensä. Hän epäili, ettei Paulus ainakaan olisi kysymässä, joten ehkä he voisivat Effien kanssa kysellä asiasta. Tyttö kiinnitti sähköpaimenta tolppaan ja hymyili väsyneenä mutta tyytyväisenä.
"Sitä se varmasti on", Lucy totesi eikä edes osannut pelätä koko seikkailua vielä. Ehkä sitten siinä vaiheessa, kun hän todella istuisi hevosen paljaassa, vedestä jo kastuneessa, liukkaassa selässä ja kiitäisi rannan halki, ehkä siinä vaiheessa hän voisi pelätä. Mutta ei vielä.

"Muutaman viikon päästä taitaa olla myös se Brysselin reissu", mies jatkoi pyyhkäisten taas niskaansa ja upottaen uutta tolppaa metsäiseen maahan. Täällä onneksi sähköpaimenta sai kiinni puihinkin.

"Aivan, sekin on edessä. Tapahtuupa nyt paljon", Lucy totesi ja tukahdutti haukotuksen kiinnittäessään sähköpaimenta. Päivä oli venynyt pitkäksi, mutta nyt ei luovutettaisi. Kyllä se tästä. Tämän jälkeen olisi hyvä kaatua sänkyyn ja nukkua sikeää unta aamuun asti.
"Onko kesä aina yhtä tapahtumarikas?"

"Nythän on ihan rauhallista", mies virnisti vinosti, "oletko lähdössä Brysseliin?"

"Joo, olen", tyttö vastasi ja meinasi jatkaa 'ja niin on Zoekin', mutta epäili Pauluksen tietävän siitä jo. Onneksi oli Effie. Lucy jännitti ajatusta kilpailuista, mutta oli samalla innoissaan. Se oli jotain täysin uutta hänelle. "En ole ikinä edes ollut noin hienojen kilpailujen yleisössä", Lucy myönsi virnistäen Paulukselle. Vaan ehkä se ei edes yllättänyt, kun otti huomioon, miten vähän Lucy oli tehnyt elämässään. Ei ollut nähnyt koiranpentujakaan, aijaijai.

Paulus hymyili vinosti.
"No, kannattaa varautua siihen, että et nuku tai istu tai syö."

"Enhän minä yleensäkään", Lucy vastasi naurahtaen. Oikeastaan se ei ollut enää totta, sillä hän oli vihdoin oppinut sekä säännöllisen unirytmin että säännöllisen ruokailurytmin töiden kautta. Rutiinit olivat tulleet tarpeeseen. Tyttö haukotteli makeasti ja naurahti päälle.
"En edes halua tietää, mitä kello on."

"Kaksikymmentä vaille kaksitoista", Paulus valaisi vilkaistuaan rannettaan, "kohta valmista. Enää pari tolppaa ja sitten aidan viritys. Täytyy kasata laidunsuoja huomenna."

"Sanoinhan, etten halunnut tietää", Lucy nauroi. "Mutta ei se sitten ole niin paljon kuin pelkäsin", tyttö totesi ja kiinnitti iloisesti sähköpaimenta. "Kyllä tästä kunnon laidun vielä saadaan. Tammojen on paras arvostaa tätä työtä eikä tulla heti ensimmäiseksi aidasta läpi."

"Tosiaan", Paulus urahti heilauttaessaan lekaa käsivarret kivistäen, "sitäkin on nähty. Ehkä eläkeläisillekin voisi tehdä uuden laitumen kesäksi."

"Toivotaan, ettei tänä kesänä nähdä", Lucy vastasi. Hän ei edes halunnut ajatella kaaosta, jonka hevoset voisivat saada aikaiseksi, jos ne painelisivat aidasta läpi omille teilleen.
"Eihän meillä ollut kiirettäkään vielä", tyttö vitsaili virnistäen. "Eläkeläiset varmasti arvostaisivat uutta laidunta, jolla nauttia rauhallisesta elämästä kesän ajan."

"Niillä on ympäri vuoden valtava laidun, mutta ehkä maisemanvaihdos piristäisi. Orit voi sitten laskea suurempiin tarhoihin", mies pohti ääneen, kun tarkisti viimeisen tolpan tukevuuden ja auttoi sitten kiinnittämään sähköpaimenen siihenkin.

"No, sitä ehtii miettiä myöhemminkin", Lucy vastasi kun sähköpaimen oli saatu kiinnitettyä. Laidun oli valmis, jos nyt vaan virta kulkisi ja homma pelittäisi. Tammat voisivat päästä ulos jo seuraavana päivänä. Olivatpa he olleet ahkeria.

RANTARETKI - 31.5, aamupäivä

"Ei", Effie huokasi hilliten juuri ja juuri turhaumuksen, joka oli hiipimässä viiltävänä sävynä hänen ääneensä, "viekää ensin tarvittavat varusteet autoon, ja sitten hevoset. Rauhallisimmat ensimmäisenä: Chove, Miu, Prada, Socks ja Slippers. Hätähousut pääsevät siten ensimmäisenä ulos. Oletko tarkastanut listasi? Onko kaikkien hevosten suitset mukana? Entä loimet? Ensiapulaukku?" Hän tosin kysyi lähinnä kohteliaisuuden vuoksi, sillä koki parhaaksi tarkastaa kaikki kuitenkin itse. Fairchildien viininpunainen, kuusi hevosta majoittava hevoskuljetusrekka odotti perän lastaussilta alhaalla mukulakivetyllä tallipihalla, jonka luonnolliset harmaan sävyt näyttäytyivät vaaleanpunertavina, sinertävinä ja violetteina kesäkuisen lauantain aurinkoisessa aamupäivässä. Rantaretki oli Effien vuoden kohokohtia, sillä edellisen kesän lopussa ollut oli ollut yksi hänen elämänsä parhaista kokemuksista. Hän aikoi varmistaa, että tämä olisi sitäkin parempi.

Chove heitteli jalopiirteistä päätään korskuen kuin lohikäärme, ja sipsutti korkein raviaskelin Jamien rinnalla ylös autoon. Paulus seurasi tyynen Miun kanssa, ja Effie hapanta naamaa näyttävän Pradan, joka oli raahattu pois makoisalta kesälaitumelta. Pauluksen naama oli melkein yhtä hapan, koska Nimbus ei voinut tulla mukaan. Jamie ja Paulus toivat kaksi energistä oria ylös ramppia, kun Effie kiinnitti Pradaa paikalleen. Corinne, Hamish ja Noreen saapuisivat pian, ja Effie halusi kaiken olevan valmiina ja järjestyksessä.

Lucy odotti kauhun sekaisella innostuksella rantaretkeä. Hän oli kuullut siitä niin paljon että oli jo varma, ettei mikään voisi olla täydellisempää kuin tämä päivä. Effien tarkkuus helpotti elämää, se Lucyn oli myönnettävä. Tyttö olisi ollut ihan hukassa kaiken sähellyksen ja vauhdin keskellä, jos Effie ei olisi ollut antamassa selkeitä ohjeita heille kaikille. Lucy haki vielä puuttuvat suitset ja tarkisti moneen kertaan, että ainakin suitset ja loimet olivat lastattuina. Perhoset kutittelivat vatsanpohjassa. Millaista hevosten uittaminen olisi? Entä muiden puheista päätellen villit laukat rannalla? Olisiko hänellä toivoakaan pysyä hevosen selässä? Ei varmaankaan. Sitä hän ei tosin sanonut ääneen.
Hevosetkin näyttivät innostuneilta, se Lucyn oli myönnettävä. Ne taisivat tietää, mitä oli edessä. Tosin Socks ja Slippers taisivat aina olla energisiä, joten ehkä orien vauhdikkuudella ei ollut mitään tekemistä rantaretken kanssa. Prada taisi olla ainoa, joka ei vaikuttanut innostuneelta aamupäiväisestä lastauksesta. Poni olisi varmasti nauttinut laitumesta mieluummin, Lucy ajatteli huvittuneena ja suuntasi kurkistamaan rekkaan. Ehkä heillä oli kaikki? Hän ei oikein osannut sanoa muuta kuin että hevoset ainakin olivat mukana.

Jamie ja Paulus, toisilleen puhumatta, nostivat rampin, tarkastivat sen kiinnityksen ja nousivat kyytiin. Effie oli käpertynyt keräksi rekan matkustustilan laitaan ja katseli pienestä sivuikkunasta hajamielisesti ulos, odottavaa jännitystä väreillen. Lattialla oli armeijallisesti pakattu varustelaatikko, kangaskassi heidän pyyhkeilleen ja vaihtovaatteilleen sekä pari eväskoria. Jamie kiipesi rattiin, ja Paulus työntyi matkustustilaan, kun rekka jyrähti henkiin ja suuntasi hitaasti tallin hiekkatielle. He poimisivat Fairchildit kyytiin kartanolta.
Paulus veti käsivarret puuskaan ja tuijotti etupenkkien välistä näkyvää maisemaa synkeän oloisena, ja Effie nakersi alitajuisesti sormenpäätään. Jamie hyräili hyväntuulisesti radiossa soivaa hittikappaletta.

Lucy siirtyi muiden mukana rekan matkustustilaan. Hän pyöritteli hermostuneesti käsiään koettaen alitajuisesti tarrata kaulakoruunsa. Tällä kertaa kädet haroivat vain tyhjää, sillä Lucy oli jättänyt pitkän ketjun sormuksineen huoneeseensa. Hän ei halunnut hukata sormusta, joten oli varmuuden vuoksi luopunut siitä päivän ajaksi.
"Ajaako sinne kauan?" Lucy kysyi peittääkseen hermostustaan vilkuillen vuorotellen Paulusta ja Effietä.

"Ehkä tunnin", Paulus vastasi hinkaten nenänpieltään. Hän yleensä mieluummin provosoi kuin pyrki miellyttämään, mutta jopa hän pelkäsi Corinne Fairchildia ja halusi esiintyä edukseen. Hän oli kuitenkin vetänyt jalkaansa haalistuneet, mustat farkut ja pehmoisen, tummansinisen hupparin, sillä ei halunnut riskeerata kallisarvoisten ratsastusvaatteidensa pilaantumista suolaisesta merivedestä.
"Ehkä kauemmin", hän jatkoi vilkaisten varovasti päätielle kääntyvää Jamieta, jonka taustapeilistä näkyvissä silmissä tuikahti huvitus, "ajattelitko uida?"

"Ei siis kovinkaan kauaa", Lucy totesi hermostuneesti nielaisten. Tunti samassa autossa Corinne Fairchildin kanssa kuulosti ikuisuudelta, vaikka eihän se sitä ollut. Hän halasi itseään tiukasti käsillään, jotta estäisi käsiensä vapinaa kielimästä sitä kuinka hermostunut tyttö oikeasti oli.
"Vain jos putoan", hän vastasi koettaen naurahtaa huvittuneesti. Hermostuneisuus sai äänen värähtämään ja naurun kuulostamaan lähinnä kauhistuneelta uikahdukselta. Hän oli halunnut sanoa 'kun putoan', mutta epäili ettei se olisi saanut lämmintä vastaanottoa muulta joukolta. Lucy oli varma, että putoaisi monta kertaa. Miten hevosten selässä oli tarkoitus edes yrittää pysyä ilman satulaa, kun hevoset painoivat innoissaan täyttä vauhtia pukitellen? Puhumattakaan siitä, kun merivesi kastelisi hevosten selät. Kai ranta oli niin syrjäinen, ettei irti päässyt hevonen aiheuttanut vahinkoa? Lucy todella toivoi niin. Hän saisi todella näyttää osaamattomuutensa Corinnen edessä putoamalla heti ensimmäisenä.

"Vesi on mukavan, hmm, raikasta", Jamie tarjosi ratin takaa ja väläytti Lucylle säteilevimmän hymynsä peilin kautta. Rekka huojahti, kun joku kyytiläisistä protestoi. Hän kaarsi autolla hitaasti kartanon kasvillisuuden hautaamien muurien välissä olevasta portista harmoniseen puistoon ja antoi rekan rullata vaalean kartanon eteen. Hetkeä myöhemmin matkustustilan sivuovi aukesi ja neljä koiraa pelmahtivat sisään. Effiestä pääsi vingahdus, kun Nemo loikkasi hänen syliinsä ja iso saksanpaimenkoirauros oli iskeä ilmat pihalle. Foxy yritti suukottaa kaikkia yhtä aikaa. Angus nousi autoon takapäästä autettuna ja istui vaivihaa Lucyn jalkojen viereen ja vilkuili tyttöä vetoavasti karhean, harmaan karvan alta vaatimattomasti hellyyttä pyytäen. Noreen, Fairchildien 17-vuotias, paremmin satumaailmaan kuin todellisuuteen istuva tytär, nousi kyytiin koirien perässä. Pitkän tytön leiskuvan kuparinpunainen, laineikas ja vyötärölle paksuina köynnöksinä laskeutuva tukka oli melkein tismalleen Pradan karvan värinen. Jamie työntyi matkustustilaan Noreenin jäljessä ja istutti tämän itsensä ja Pauluksen väliin. Tunnelma tiivistyi nopeasti, lähinnä kiitos neljän ylimääräisen lattiamatkustajan. Corinne nousi etupenkille hieraisten vaivihkaa jalkaansa, Higgins uskollisesti jalkatilassaan, ja Hamish kiipesi rattiin naisen viereen. Mies vilkaisi matkustajia lämpimästi hymyillen, ja sai Effien vatsan nipistämään: mies oli ollut hänen suosikkiprofessoreitaan Cambridgessa.
"Mennäänpäs sitten." Rekka heräsi jälleen henkiin ja suuntasi kohti Newcastlea.

Sen Lucy kyllä uskoi. Vesi olisi varmasti jäätävää tähän aikaan vuodesta. Hän ei odottanut innolla uintireissua, mutta ehkä hän selviäisi. Hevosten seura oli sen arvoista. Rekan pysähdyttyä Lucy nielaisi. Miksi hän ei osannut muuttua näkymättömäksi? Sisään pelmahtavat koirat varastivat kuitenkin nopeasti huomion eikä Lucy ehtinyt hermoilla Corinnen saapumista. Hän rapsutti Angusta iloisena. Rauhallinen koira oli valloittanut tytön sydämen heti. Hän hymyili ujosti Noreenille. Tyttö painoi katseensa lattiaan Hamishin puhutellessa heitä ja keskittyi rapsuttamaan Angusta korvan takaa. Ihana iso harmaa halinalle.

Hamish ja Corinne näyttivät keskustelevan etupenkillä, mutta radio ja rekan jyrinä peittivät sanat alleen. Mies kurottui välillä koskettamaan vaimonsa olkapäätä tai polvea hellästi.
"Älä sitten Lucy säikähdä", Jamie sanoi kierrettyään käsivartensa veljellisesti Noreenin kapeiden hartioiden ympärille, "rannalle pääsee hyppäämällä ihan pieneltä jyrkänteeltä mereen. Se on virkistävä pieni sukellus, vain parikymmentä metriä."

Hetken Lucy näytti aaveen nähneeltä. Vain parinkymmenen metrin hyppy? Hän ei ikinä hyppäisi. Ei kun hetkinen… Jamiehan teki vain pilaa. Eivät hevoset hyppäisi jyrkänteeltä, joten kyllä rannalle olisi muukin tie.
"Olet ihan kamala", Lucy sanoi värin palatessa hitaasti kalvenneille kasvoille. "Hetken uskoin sinua."

"Mitä?" Jamie näytti viattomalta, "nummi putoaa niin jyrkästi, etteivät hevoset huomaa sitä nelissä. Varoo vain, ettei osu rantakareihin."

"Olet ihan kamala", Lucy toisti. Hän oli jo säikähtänyt ihan tarpeeksi eikä aikonut antaa Jamielle enää lisää naurettavaa uskomalla moisiin huijauksiin uudelleen. Tyttö rapsutti Angusta hajamielisesti pieni häpeänpuna poskillaan. Miten hän olikin uskonut Jamieta edes kolmen sekunnin ajan? Hän oli typerä tyttö.

Jamie nauroi ja kurottui taputtamaan Lucyn polvea Pauluksen ja Noreenin yli. Paulus näytti siltä kuin aikoisi tehdä väkivaltaa.
"Anteeksi, älä välitä. Minä vain pilailin. Olisit kuullut, mitä kerroin Effielle, kun oli hänen ensimmäinen kertansa." Effie pyöräytti silmiään ja loi tuiman katseen Jamieen kääntyen sitten vieressään istuvan Lucyn puoleen.
"Olin menossa rannalle valmiina laskeutumaan köydellä kymmenien metrien jyrkännettä ja patikoimaan sinne kymmenen kilometrin vaatimattoman lenkin."

Lucy tönäisi Jamien kurkottelevaa kättä huvittuneesti. Ei hän tosissaan osannut suuttua miehelle harmittomasta pilasta. Tyttö kääntyi Effien puoleen, kun toinen kertoi omasta kokemuksestaan. Lucyn silmät laajenivat.
"Kamalaa!" Tyttö sanoi. "Jamie, vedän aiemmat sanani takaisin. Et ole kamala vaan ihan hirveä."

Jamie kumarsi teatraalisesti.
"Kiitos, kiitos."

"Se ei ollut kehu, hölmö", Lucy naurahti hiljaa. Jamie oli ihan mahdoton.

"Halusitko loukata minua?" mies kysyi kohottaen kulmiaan merkitsevästi.

"Halusin vain kiinnittää huomiosi siihen, että olet välillä ihan hirveä", Lucy vastasi pienesti virnistäen.

"Olipa kiltisti tehty", Jamie sanoi kulmat entistä korkeammalla.

"Ole hyvä", Lucy virnisti jo avoimemmin. Hetkeksi tyttö unohti etupenkillä istuvat aikuiset ja heidän seuraansa asettuneen Noreenin, ja saattoi rentoutua. Pauluksen, Effien ja Jamien seurassa oli helppo olla rauhallisin mielin. Vaikka Jamie vähän säikyttelikin.

"Rannalla on mukavaa. Varot vain meduusoja, ne viihtyvät rantavesissä tähän aikaan vuodesta. Vai mitä, Freckles?" Jamie kysyi pukaten poissaolevan ja varsin haaveikkaan näköisenä kaukaisuuteen tuijottavaa Noreenia.

"Effie, onko siellä oikeasti meduusoja?" Lucy kysyi kääntyen työkaverinsa puoleen. Hän ei aikonut enää langeta Jamien huijauksiin vaan varmistaisi kaiken Paulukselta tai Effieltä.

"En usko", Effie vastasi ja katsahti Jamien tummiin, ilakoiviin silmiin suupieli nykien, "mitä nyt tuo yksi."

"Hyvä", Lucy huokaisi helpottuneena ja virnisti voitonriemuisesti Jamielle kuin sanoen ilmeellään, että siitäs sait.

"Oletko ennen käynyt uittamassa hevosia?" Effie kysyi Lucylta.

"En", Lucy myönsi pieni hymy huulillaan. "Kävimme kerran vaeltamassa ja ylitimme jokia kahlaten, mutta uittamassa en ole koskaan ollut", tyttö kertoi iloisesti. Hän odotti innolla uittamista, josta oli nähnyt monia videoita netissä ja kuullut ihania tarinoita.

"Miu Miu on aikamoinen peto vedessä", Jamie sanoi, "varot vain, ettei se piehtaroi sinä selässään."

Lucy kalpeni jälleen aavistuksen. Piehtaroisi hän selässään? Ei kuulostanut kovin mukavalta tavalta viettää päivää. Hän nielaisi.
"Eli pidän sen koko ajan liikkeessä?" Tyttö kysyi ääni värähtäen. Miten hevosta estettiin edes piehtaroimasta? Hänen ensimmäinen ajatuksensa olisi ainakin pyytää ratsua eteenpäin, mutta eipä hän tällaista ollut tajunnut selvittää etukäteen kirjoista. Olisi ilmeisesti pitänyt.

"Tai hyppäät alas selästä", Jamie virnisti.

"Eikö se lähde omille teilleen?" Lucy kysyi kauhuissaan. Hän ei halunnut päästää arvokasta, ihanaa Miu Miuta vaeltelemaan itsekseen, jos oli pieninkin mahdollisuus, että hevonen ajautuisi vaaratilanteisiin.

"Voit ottaa ohjista kiinni", mies nauroi, "kannattaa olla nopea. Rantaa jatkuu kilometrikaupalla, joten hevonen voi kadota kuin pieru Saharaan, jos päästät sen vapaaksi…"

Lucy nyökkäsi nopeasti ymmärryksen merkiksi. Hän roikkuisi ohjissa kuin takiainen eikä päästäisi hevosta irti vaikka mikä tulisi. Kyllä hän siihen pystyisi… Ehkä. Kalpeus ei kuitenkaan kadonnut tytön kasvoilta, kun hän ajatteli uittamista yhä suuremmalla kauhulla.

"Hän pilailee", Effie huomautti.

Lucyn naama venähti.
"Jamie!" Tyttö sanoi terävästi. "Minä vihaan sinua!" Hän julisti päättäväisellä mutta hiljaisella äänellä, sillä ei halunnut vahingossakaan häiritä etupenkillä käytävää keskustelua.

"Auts", mies voihkaisi ja kosketti rintaansa kuin Lucy olisi puukottanut sitä, "todellako?"

"Kyllä", Lucy vastasi vakavuutta tavoitellen. Pieni hymynhäive suupielillä kavalsi tytön. "Toivottavasti Slippers heittää sinut monta kertaa nielemään kylmää merivettä."

"Minä ratsastan Socksia", Jamie virnisti, "mutta ehkä Slippers heittää Pauluksen jorpakkoon". Hän taputti miehekkäästi Pauluksen rintaa ja hymyili herttaisesti, kun juron miehen eripariset silmät siristyivät uhkaavasti.

Lucy vilkaisi Paulusta.
"Ei se Paulusta heitä, se heittelee vain sinua. Tänään Socks voi opettaa sinua uimaan ja Slippers voi jatkaa harjoituksia maastoesteillä", tyttö totesi. Hän oli nähnyt upeat vesiesteet monta kertaa, mutta ei olisi ikinä uskaltanut hypätä niitä. Jamie varmasti uskalsi, joten mies voisi pulikoida siellä lisää, jos Socks ei tänään antaisi kunnon kylpyä useampaan otteeseen.

"Niinköhän lie?" Jamie siveli leukaansa mietteliään näköisenä.

"Kyllä", Lucy vastasi varmuudella, jota ei tiennyt edes omistavansa. Virne kohosi kalpeille kasvoille kun tyttö katsoi Jamieta haastavasti. Hän oli jo unohtanut aiemman hermoilunsa Corinnen seurasta Jamien kiusaamisen myötä. Ehkä Jamie ei ollutkaan ihan niin kamala.

"Ehkä pieni kylpy selvittäisi sinun päätäsi?" mies hymyili viattomasti.

"Ei kiitos, minun pääni on ihan kunnossa."

"Oletko varma?" Jamie kysyi ja kurottui kokeilemaan, olisiko Lucyn otsa kuuma.

"Olen", Lucy totesi virnistäen kurkottelevalle Jamielle. "Ei minulla ole kuumetta, älä huoli", hän vielä vakuutti huvittuneena. "Olen täysin kunnossa."

Mies kohotti skeptisesti kulmaansa. Paulus huokasi mielenosoituksellisesti heidän välissään.

Lucy suuntasi pahoittelevan hymyn Paulukselle. Mies oli vetänyt lyhyimmän korren joutuessaan Jamien kurkottelun tielle.

Kuljetusauto hidasti ja pysähtyi lopulta kokonaan. Matka oli jatkunut yhtä kiusoittelevissa tunnelmissa kuin se oli alkanutkin, joten Lucy oli oikeastaan helpottunut päästessään ulos autosta. Jamie oli keksinyt toinen toistaan kamalampia tarinoita, joita kertoa tosina hänelle, hyväuskoiselle raukalle. Onneksi Effie oli pelastanut kerran jos toisenkin.
"Oho", Lucy lausahti katsoessaan ensimmäistä kertaa ympäristöään kunnolla. Rekan ikkunoista oli näkynyt vain vilahduksia vihertävää maastoa, mutta nyt hän näki kauempana aukeavan meren ja alempana näkyvän rannan, jolle ilmeisesti tulisi laskeutua polkua pitkin. Ei sentään köysiä ja kymmenien kilometrien vaelluksia, vaikka nummi näyttikin päättyvän äkkijyrkästi.

Nummipolkua riitti noin kilometri heidän rantaansa, jolle johtava polku kiemurteli kohtalaisen kauhistuttavana alas äkkijyrkän kallion seinämää. Kuljetusrekka seisahtui hiljaisen, ruohottuneen kärrytien poskeen, renkaat puolittain vajoten kosteaan maahan. Hevosia alettiin purkaa autosta: Chove Effielle, Slippers Paulukselle, Socks Jamielle, Miu Lucylle ja Prada Noreenille. Tytär jäi kulkemaan muiden perässä vanhempiensa rinnalle: Prada hamusi ahnaasti ruohoa kuin nälkäkuoleman partaalla, Corinne liikkui hitaasti keppinsä varassa ja Hamish oli ottanut kantaakseen kaksi eväskoria, joita ei ollut saatu mahtumaan ratsastajien reppuihin. Jamie vaihtoi Socksin riimun suitsiin jätettyään orin kuljetussuojat ja loimen rekkaan, ja hyppäsi energisesti tanssahtelevan hevosen paljaaseen selkään, vääntäytyi istumaan ja lähti kävelemään hevosten selvästi tuntemaa polkua. Effie päätti taluttaa suitsittua Chovea, samoin kuin Paulus hypähtelevää ja korskuvaa Slippersiä. Miehellä ei ollut suurta intoa kiivetä hevosen selkään.
"Haluatko ratsastaa?" Paulus kysyi Lucylta tarjoten elekielellä puntaavansa tytön korkean täysiverisen selkään.

Lucy epäröi vain hetken, ennen kuin nyökkäsi vastaukseksi. Ehkä hän hallitsisi innokkaasti tanssahtelevan hevosen paremmin selästä käsin. Aina sopi toivoa. Hänellä ei ollut Effien ja Pauluksen kykyä roikkua minne tahansa loikkivan hevosen ohjissa.
"Kiitos", tyttö kiitti kun pääsi istumaan hevosen paljaaseen selkään. Hän hymyili pienesti Paulukselle ennen kuin kannusti orin käyntiin seuraamaan muiden perässä polkua pitkin. Miu tiesi, mihin oltiin saavuttu, mikäli orin korskahduksista ja energisistä askelista saattoi mitään päätellä. Hevonen suorastaan tärisi kaikesta pidätellystä innosta ja energiasta. Olikohan selkäännousu sittenkään niin hyvä idea? No, nyt oli myöhäistä katua. Ehkä Miu käyttäytyisi hyvin siihen asti, että pääsisi rannalle. Ehkä se oli tarpeeksi fiksu tajuamaan, ettei pääsisi veteen, jos jättäisi ratsastajansa nummelle.

Effie ei tuntenut itseään tarpeeksi päteväksi ratsastajaksi hallitakseen pää korkealla ja korvat pystyssä kulkevan täysiverisen sen paljaasta selästä. Hän kaivoi välillä taskustaan porkkananpaloja, joilla houkutteli hevosen huomiota itseensä, sillä se tuntui unohtavan hänen läsnäolonsa. Hänen edellään Slippers runnoi Paulusta puskemalla lapa edellä miestä päin ja talloen tämän varpaita. Mies pyöritti hevosta ympärillään jupisten jotakin liimatehtaasta ja töni oria kyynärpäällään herättääkseen sen tiedostamaan tilansa.
"Miu voi olla vähän tohkeissaan", Effie sanoi Lucylle, "polku rannalle on aavistuksen vaativa." Se tosin oli sen arvoinen: hiekkaranta näytti jatkuvan loputtomiin laskuveden aikaan eikä paikalle eksynyt koskaan muita kuin he ja kenties satunnainen lintuharrastaja tai kalastaja. Syrjäinen, vaikeapääsyinen ja nousuveden aikaan täysin katoava ranta ei ollut noussut turistien tietoon kauneudestaan huolimatta, ja siitä he olivat kiitollisia.
Jamie ravasi Socksilla laajoja ympyröitä heidän suuntaansa. Ori otti korkeita, lennokkaita askelia ja heilautteli päätään pärskien.
"Varo varpaitasi, merihirviöt tykkäävät napostella", hän hymyili Lucylle.

Lucy joutui todella keskittymään istuntaansa. Hän harvoin ratsasti ilman satulaa, joten se jo pelkästään toi lisähaastetta innokkaan hevosen hallintaan. Lisäksi Miun selkä oli tyystin toisenlainen kuin leveän Rainin. Irlannincobin selässä oli helppo istua, mutta täysiverinen vaati jo parempaa tasapainoa ja erityisesti Miun tapauksessa hyviä, herkkiä apuja.
"Se todella tietää, mihin ollaan tultu", Lucy vastasi Effielle kun Miu nosti päänsä korkeammalle ja hirnui innoissaan. Ori otti muutaman raviaskeleen, mutta kevyet pidätteet saivat sen siirtymään takaisin energiseen käyntiin. Lucy ei hetkeäkään epäillyt, etteikö rannalla tilanne olisi toinen.
"Ainoa merihirviö tuolla olet sinä", Lucy vastasi virnistäen. Miun into tuntui vain ruokkineen Lucyn omaa innostusta, mikä ei varmaan ollut kovinkaan hyvä asia, kun otti huomioon, miten herkän hevosen selässä hän istui. Rauhoitu Lucy, rauhoitu, hän muistutti itselleen ja taputti orin mustaa kaulaa, kun se asteli hetken rauhallisesti eteenpäin ennen muutamaa tanssahtavaa raviaskelta. Ori hörisi pää korkealla ja korvat hörössä. Miu taisi todella rakastaa vettä.

Effie loi Jamieen varoittavan, painokkaan katseen, kun näki ilkikurisen pilkkeen miehen silmissä. Yksi Jamien suosikkiharrastuksista oli kirmata tutun ratsukon takaa, nykäistä hevosta hännästä ja painella pukittavan hevosen ohi. Lucylla ei välttämättä riittäisi huumorintaju, jos Miu lähtisi yhtäkkiä kuin tykinkuula, eikä Corinnella varsinkaan, kun he lähestyivät hurjaa jyrkännettä ja liukasta, kapeaa polkua. Rannalla hänkään ei tosin voisi suojella tyttöparkaa.
"Soo, soo", hän mumisi nuorelle tammalla, joka oli punkea hänen päälleen ja kiersi sen itsensä ympäri, odotti hevosen katsovan itseään ja antoi sille palan porkkanaa. Chove otti sen ennemmin kohteliasuudesta kuin ahneudesta, mutta Effie taputteli sen kaulaa. Hän tarjoutui laskeutumaan polkua viimeisenä. Jamie ja Socks lähtivät jo sille reippaassa käynnissä. Liuskekivet ropisivat kirskahdellen orin kavioiden alta, kun se liukasteli ja luisteli alas kiemurtelevaa polkua. Paulus seurasi kävellen kimon edessä silläkin uhalla, että se jyräisi hänet alleen. Hän läpsäisi hevosta turpaan riimunnarulla, jos tunsi sen turvan puuskuttavan niskassaan. Effien polvet tuntuivat heikoilta, kun hän katsoi kivistä, kiemurtelevaa polkua. Aurinko välkehti tummansinisen meren vaahtopäiksi kohoavilla aalloilla, ja voimakas, suolainen merituuli repi naisen punavaaleita hiuksia kypärän alta. Ainakin auringossa olisi lämmintä, vaikka vesi olisi vielä hyytävää.

Lucy ei tiennyt Jamien tavoista mitään, mutta osasi odottaa, että mies keksisi jotakin hänen päänsä menoksi. Eikö Jamie aina keksinyt? Polku näytti hurjalta, mutta ainakin se oli hevosille tuttu. Lucy nielaisi, kiristi aavistuksen ohjasotettaan ja ohjasi mustan ratsunsa polulle. Miu kulki varovaisin askelin, mutta ei jäänyt turhia hidastelemaan. Todetessaan, ettei polku ollut niin vaativa, hevonen pidensi askeltaan ja kiemurteli sitä pitkin rannalle Lucyn koettaessa hillitä kiivaasti takovaa sydäntään. Heti, kun hevosen kaviot koskettivat hiekkaa, loikkasi ori eteenpäin ja suorastaan ryntäsi vettä kohden. Lucy ohjasi hevosen suurelle kaarelle ja lopulta nykivään käyntiin odottamaan, että muutkin olisivat ratsujensa selässä valmiina nauttimaan päivästä rannalla. Miu korskui ja heitteli päätään, tanssahdellen ratsastajan alla innokkaana kuin nuori varsa.
"Ihana paikka", tyttö sanoi katsoessaan upeaa rantaa ja auringossa kimaltelevaa vettä, jonka aallot löivät vaahtopäisinä rantaan. Miu hirnui ja siirtyi oma-alotteisesti raviin, mutta pysyi laajalla ympyrällä, jolle Lucy oria ohjasi. Ei vielä veteen. Kohta vasta. Suolainen merituuli tuntui karhealta kalpealla iholla, jota aurinko lämmitti, mutta tytön hymy ei hyytynyt. Tämä päivä oli jo nyt kerrassaan upea.

Socks teki riehakkaita, hiekkaa pöllyttäviä sivuhyppyjä ja raisuja pukkeja, jotka saivat Jamien horjumaan hevosen lihaksikkaassa selässä. Hän pidätteli hevosta, kuten Lucykin ja vilkaisi kärsimättömänä hiekalle laskeutuvaa Paulusta ja ylempänä polulla hitaasti tulevaa Effietä. Slippers ponkaisi polulta hiekalle repäisten Pauluksen pitkin pituuttaan hiekkaan, mutta mies ei irrottanut otettaan narusta kämmeniä polttelevista palovammoista huolimatta. Hän kömpi jaloilleen kiroten kuin merimies ja keri narulla hevosen viereensä niin, että saattoi pidellä sitä kuolaimesta. Hän hivutti sen jyrkänteen tuntumassa olevan kiven viereen ja nousi jättiläisen selkään vasten parempaa tahtoaan: hän ei voisi pidellä hevosta muiden painellessa ohi eikä se olisi reilua kyseistä luupäätä kohtaan. Lihakset värisivät hänen allaan eikä voltista ollut tulla muuta kuin vauhdikas, pyörivä etuosakäännös.
"Tule jo!" hän haukahti Effielle, joka näytti aavistuksen vihertävältä Choven liukastellessa polulla ja melkein liukuessa naisen niskaan. Hänen polvensa tutisivat näkyvästi, kun hän saavutti hiekan ja kapusi Pauluksen käyttämältä kiveltä tamman selkään. Se tuntui ikävästi siltä, ettei tiedostanut lainkaan annettuja apuja, tuijotti vain rantakavereitaan melkein aggressiivista kilpailunhalua olemuksessaan.
"Mennään sitten!" Jamie nauroi, napautti Socksia pohkeillaan ja kietoi sormensa sen harjaan. Kullanrautias ori hyökkäsi neliin hiekka pöllyten ja repi muut hevoset peräänsä. Se suuntasi loivasti kohti kosteampaa hiekkaa ja hipoi välillä vesirajaa lennättäen valossa välkkyviä, hopeisia pisaroita korkealle ratsukkojen ylle.

Lucy ymmärsi nyt, mitä muut tarkoittivat, kun puhuivat hevosista, jotka olivat kuin dynamiittia. Miu tuntui valmiilta räjähtämään täyteen neliin pienestäkin myötäyksestä. Hän oli tottunut ratsastamaan laiskanpulskeaa Rainia tai nöyrää Ivorya, joten siihen verrattuna Miusta väreilevä energia oli jotakin uutta ja tuntematonta. Kun muutkin pääsivät selkään, huokaisi hän helpotuksesta. Ainakaan ei tarvitsisi yrittää pidellä alati kuumuvaa oria paikoillaan enää hetkeäkään. Lucy takertui mustaan harjaan kaksin käsin ja kannusti Miun vauhtiin. Ei sillä, että ori olisi mitään kannustusta tarvinnut - se oli odottanut tätä hetkeä siitä lähtien, kun se pääsi ulos kuljetusautosta. Miun pehmeä, lennokas neli nostatti hiekkaa ilmaan kun musta ori nelisti Socksin perään korvat hörössä ja pää korkealla. Ori hakeutui vesirajaan juoksemaan huolimatta siitä, että se hidasti vauhtia. Ilmeisesti ilmaan kohoavat pisarat olivat sen arvoisia mustan orin mielestä. Hevonen pukitti silkasta ilosta ja Lucy joutui korjaamaan istuntaansa heilahdettuaan liikkeen voimasta eteenpäin. Leveä hymy tuntui liimautuneen tytön kasvoille. Tämä se vasta oli elämää! Innokas hevonen venytti askeltaan sieraimet laajentuen, kun se koetti pysytellä kovempikuntoisten kilpahevosten vauhdissa.

Paulus tunsi tasapainottelevansa jossakin painovoiman ja lentämisen välillä, sillä jokainen Slippersin valtava askel heitti hänet ilmaan eikä hän ollut koskaan varma, olisiko hevonen edelleen alla hänen laskeutuessaan. Nivusista säteili viiltävää kipua kaiken höykytyksen tähden, mutta ehkä se oli sen arvoista. Mies oli kietonut kätensä hevosen valkoiseen harjaan ja antoi sen valita itse tiensä ja vauhtinsa. Hän irvisti kylmän meriveden roiskuessa niskaan. Chove lensi ohi Effie matalana kaulallaan. Tamman kaviot näyttivät vain hipaisevan vuoroin hiekkaa ja vuoroin aaltoja, kun se ohitti ensin kimon, sitten mustan ja painoi päätään kiitäessään myös kärkeä pitäneen raudikon ohi. Socks nakkeli päätään ja lähti kilpasille, mutta suklainen täysiverinen näytti liitävän vaivattomasti muiden edellä.
Muita raskaampi Slippers pysytteli Miun takana, ja Paulus siristi silmiään valossa. Hän ei voinut antaa itsensä olla täysin onnellinen, sillä Nimbus-raasu ei ollut täällä, mutta sitä lukuun ottamatta tämä taisi olla aika… Täydellistä.

Chove näytti todella lentävän ottaessaan vaivattomasti johtopaikan. Miu kiihdytti vauhtiaan koettaen turhaan vastata Choven antamaan haasteeseen. Orin tasainen neli sai Lucyn rentoutumaan selässä. Hevonen nelisti vaivattomasti, eikä vaatinut paljoa istua kyydissä etukenossa kaulan yllä, molemmat kädet harjaan sotkettuna. Vauhtikaan ei pelottanut, vaikka hän oli etukäteen kauhistunut ajatuksesta vauhdikkaasta nelistä rannalla ilman satulaa. Hän ei uskonut koskaan olleensa niin lujaa nelistävän hevosen selässä, mutta kerta se oli ensimmäinenkin. Miu venytti askeltaan ja tyttö antoi orille hieman pidempää ohjaa, kun se laittoi kaiken peliin nauttien täysin siemauksin nelistä, jossa jokainen askel roiski vettä kaikkiin ilmansuuntiin orin kiitäessä vesirajassa eteenpäin.

Maailma sulautui pehmeiksi väreiksi ja valoiksi. Tuuli puski vastaan ja nosti veden silmiin: Effie tunsi henkensä salpautuneen. Meri, taivas ja ranta kieppuivat ympärillä eikä hän ollut varma oliko hiljaisuus hänen päässään vain kuvitelmaa. Sydän hakkasi samaan tahtiin, kun täysiverisen pitkät jalat nielivät rantaa. Hän saattoi tuntea jokaisen lihaksen liikkeen, ja mustan, kiiltävän harjan iskut kasvoillaan. Nelin rytmi keinutti häntä pehmeästi, ja hän tunsi kuin halvaantuneensa, kykenemättömänä liikkumaan tai ajattelemaan. Tässä unenomaisessa tilassa oli realistinen mahdollisuus, että tamman kyljistä kohoaisi hetkenä minä hyvänsä siivet, jotka nostaisivat heidät tuulen virroilla korkeuksiin. Hän ei halunnut palata todellisuuteen, sillä se sisältäisi ne lukemattomat skenaariot, joissa tamma kaatuisi ja murskaisi hänet alleen tai heittäisi hänet perässä tulevien hevosten jalkoihin. Todellisuudessa hän oli myös jatkuvassa levottoman ahdistuksen tilassa. Suolainen merivesi nousi verhona hänen ylleen, ja nainen sulki hetkeksi silmänsä. Hevonen hänen allaan tuntui lentävän, ja pää tuntui kevyeltä kuin hapen puutteesta. Lennetään vain.

Railakkaasti vesirajassa pukittava raudikko jäi mustan täysiverisen taakse, ja lähestyi sitten viekas ratsastaja matalana kaulallaan. Käsi nykäisi vanhaa herraa hännästä ja sai sen heittämään mahtavan, yllättyneen pukin.

Lucy nauroi tuuleen Miun nelistäessä tasaisesti eteenpäin vaivattomin askelin, jotka lennättivät heitä muiden perässä rannan halki. Hän ei osannut pelätä mitään juuri sinä hetkenä, sillä hevonen hänen allaan tuntui olevan puhdasta voimaa, vauhtia ja lentoon lähdössä. Mitä heille muka voisi tapahtua?
Jamie, tietenkin. Tyttö ei edes tajunnut Socksin jääneen heidän taakseen ennen kuin Miu ponnisti ilmaan mahtavasti pukittaen. Lucyn silmät laajenivat ja kädet takertuivat vaistomaisesti yhä tiukemmin mustaan harjaan, kun hän tunsi hevosen katoavan altaan. Se ei kuitenkaan ollut riittävästi, sillä painovoima veti lentoon lähteneen ratsastajan nopeasti takaisin alas. Sormet lipesivät mustan hevosen harjasta tytön liukuessa hevosen kylkeä pitkin alas kosteaan rantahiekkaan. Vauhdin voimasta hän kieri muutaman kierroksen maassa, ennen kuin pysähtyi pienenä keränä rantahiekkaan, toivoen kovasti, että takana tulevat hevoset osasivat varoa jalkojaan, eivätkä talloisi häntä kavioihinsa nelistäessään eteenpäin. Tyttö joutui hetken haukkomaan henkeään, sillä ilmalento oli tyylikkäästi tyhjentänyt hänen keuhkonsa kokonaan. Saatuaan hengen kulkemaan tyttö nousi jaloilleen, välittämättä sotkuisista vaatteistaan, joihin kostea hiekka oli tarrautunut, ja kohotti käden otsalleen varjostamaan aurinkoa nähdäkseen, kuinka kauas Miu ja muut olivat ehtineet. Ori tuskin jättäisi laumaansa, vaan nelistäisi muiden mukana. Ohjat olivat onneksi jääneet hevosen kaulalle, joten jos hevonen ei muuta säheltäisi, ei vaaraa ohjiin kompuroinnistakaan syntyisi.

Slippers väisti Lucya ja paineli muiden perään. Jamie kuitenkin kaarsi päätään prosteina nakkelevan irlantilaisen ja lähestyi tyttöä laukassa, jonka pudotti raviin. Mies näytti katuvalta.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi ja ojensi kätensä, jotta voisi vetäistä tytön taakseen hevosen selkään.

Lucy pudisteli pahimmat hiekat vaatteistaan ja katsoi muusta joukosta erkaantunutta Socksia. Jamien katuva ilme vahvisti Lucyn epäilyt. Tuskinpa mikään muu kuin Jamien väliintulo olisikaan saanut Miuta pukittamaan niin komeasti.
"Kaikki kunnossa", tyttö vahvisti ja tarttui ojennettuun käteen. Tuntuipa hassulta istua jonkun toisen takana. Lucy kietoi kätensä Jamien vatsan ympärille, sillä ei aikonut pudota heti toistamiseen.
"Et sitten voinut vastustaa kiusausta", Lucy totesi huvittuneella äänellä. Ei hän osannut olla vihainen pienestä putoamisesta. Häneen ei ollut sattunut ja kaikki oli oikeastaan käynyt niin nopeasti, ettei hän ollut edes ennättänyt kunnolla tajuta, mitä tapahtui, ennen kuin kieri maassa hiekkaa niellen. "Mitä edes teit Miuparalle?"

Jamie hymyili lammasmaisesti ja taputti hellästi Lucyn käsiä vatsansa ympärillä, kun kannusti Socksin uudelleen laukkaan. Ori venytti askeltaan, ja kun se uhkasi heitellä takapäätään, mies naputteli sitä pohkeillaan. Nyt ei ehkä ollut paras hetki sellaiseen riekkumiseen. Raudikko siirtyi lentoon ja lähti tavoittamaan muita hevosia. Ehkä hän voisi tehdä saman Slipsille…
"Nykäisin hännästä", mies vastasi viattomasti.

Socksin askel tuntui tyystin erilaiselta Miun jälkeen sekä siitäkin syystä, että hän istui taaempana kuin yleensä, mutta luojan kiitos Jamie piti hevosen neljä jalkaa kerrankin maassa eikä antanut sen pukitella mielin määrin. Lucy onnistuisi vielä pudottamaan Jamienkin, jos hevonen kunnolla innostuisi heittelemään takapäätään.
"Jamie", Lucy parahti, kun kuuli, mitä mies oli tehnyt. Miuparka, toden totta. Nautti nelistä kaikessa rauhassa ja yllättäen itse ilkimys nykäisi hännästä. No, ehkä ori oli tottunut moisiin yllätyksiin, olihan Jamie pyörinyt näiden hevosten parissa jo vuosia. Vaan silti. Kellekään muulle ei olisi varmaan edes tullut mieleen nykäistä toisten ratsuja hännistä.
"Miuparka", hän vielä toisti, mutta hymy kuului äänestäkin. Jamieta ei mikään muuttaisi.

"Se näyttää viihtyvän", Jamie protestoi ja viittasi poikansa vierellä nelistävää täysiveristä vasemmalle kädellään. Paulus vilkuili olkansa yli ja näytti miettivän yrittääkö hillitä hevosen vauhtia ja pidätellä myös irrallaan kulkevaa hevosta. Chove näkyi kauempana rannalla; Fairchildit laskeutuivat parhaillaan polkua pieninä pisteinä.
"Nykäistäänkö Paulusta?" Jamie kysyi velmusti hymyillen.

Jamien protestiin oli paha väittää vastaan, sillä musta täysiverinen näytti todella nauttivan olostaan. Se oli jo unohtanut koko välikohtauksen ja nelisti eteenpäin riemuissaan siitä, ettei selässä ollut ylimääräistä painoa kannettavana. Lucy hymyili. Hevonen taisi todella rakastaa tätä päivää, eikä hän ollenkaan ihmetellyt, miksi niin oli.
"Jamie", tyttö parahti jälleen, kun mies ehdotti seuraavaa ilkitekoaan. Hän ei ikimaailmassa kannustaisi Jamieta tekemään enää mitään muuta typerää, varsinkaan Paulukselle, joka oli kerrassaan kultainen.

"Mitää?" mies kysyi vetoavasti ja kannusti irlantilaistaan pidentämään askeltaan entisestään. Se osui rantaan vyöryvään aaltoon ja nostatti verhon kylmää, suolaista vettä heidän niskaansa. Jamie ravisti sitä laineikkaasta tukastaan ja kumartui matalammaksi hevosen kaulalle.
"Jos ei sitä, mitä sitten?"

Lucy kumartui Jamien mukana ja nauroi, kun kylmä vesi satoi heidän päälleen pieninä pisaroina.
"Oletko koskaan miettinyt, että voisit vain nauttia omasta ratsastuksestasi ja antaa muiden olla rauhassa?" Lucy ehdotti virne kasvoillaan. Jamie oli kerrassaan mahdoton. Hän ei todellakaan antaisi miehelle yhtäkään ylimääräistä, hullua ideaa. Sehän vain ruokkisi Jamien sekopäisyyttä! Ehkä osasyynä oli myös se, että hän oli niin kiltti. Hän ei haluaisi kiusata toisia pienillä käytännönpiloilla, olivat ne miten harmittomia tahansa. Hännästä nykiminen ei tosin tainnut olla kaikista harmittomimmasta päästä.

"En, mitä hauskaa siinä olisi?" mies virnisti kulmiaan kohottaen ja antoi orin laukata aavistuksen syvemmälle veteen. Sitten hän tarttui tiukasti tytön käsiin ja heittäytyi aaltoihin.

Lucy piti kiinni aiemmista sanoistaan. Jamie oli mahdoton. Tyttö ei tajunnut, mitä Jamie aikoi, ennen kuin oli aivan liian myöhäistä ja hän tuntui putoavansa meren kylmään syleilyyn. Vesi tuntui jäätävältä, mutta onneksi he eivät olleet syvällä. Lucy nauroi ja roiski vettä Jamien päälle. Eipä siitä paljoa hyötyä ollut, kun he olivat molemmat jo litimärkiä, mutta ajatus se oli tärkein, eikö totta?
"Olet mahdoton", tyttö nauroi.

Jamie hymyili autuaana ja roiski takaisin. Hän työnsi märkiä, tummanruskeita hiuksia taakse ja väläytti Lucylle aseistariisuvimman hymynsä.
"Kiitos, kiitos", mies kumarsi ja huhuili irlantilaista, joka oli hidastanut raviin joidenkin kymmenien metrien päässä ja näytti hämmentyneeltä. Se kiepahti ympäri Jamien äänen kuullessaan ja laukkasi heitä kohti.

Olisihan se pitänyt arvata, että mies ottaisi kaiken kohteliaisuutena. Mahdoton. Se Jamie todella oli. Lucy ei voinut kuin ihailla miehen asennetta elämään. Osaisipa hänkin ottaa edes joskus yhtä rennosti ja nauttia hullunkurisuudesta.
"Katso nyt, sait Socksinkin hämilleen", Lucy naurahti, vaan nopeasti hevonen palasi Jamien luokse. Tiesiköhän Socks olevansa hevonen, vai luuliko se olevansa yksi Fairchildien koirista, jotka pyörivät tallilla?

Ori vaikutti luulevan jälkimmäistä, sillä se ravasi heitä kohti leikkisin askelin ja painoi päätään ystävälliseen tervehdykseen. Jamie levitti kätensä ja sulki hevosen pään syliinsä, kun se seisahtui vatsaansa myöteen veteen heidän luokseen.
"Hieno mies", hän kehui ja painoi suukon hevosen nenäpiille.
"Oletko viihtynyt rannalla?" hän kysäisi Lucylta viattomasti hymyillen.

Lucy ei voinut kuin pudistella päätään Jamien ja Socksin toilailuille. Ihmeellinen parivaljakko, nuo kaksi.
"Kerrassaan mainiosti. Sinäkin sait kylpysi", Lucy vastasi virnistäen. Olivathan he ehtineet tulomatkalla pohtia sitä, kuka saisi kylpeä ja miten. Socks ei ehkä ollut tarkkaan ottaen heittänyt Jamieta mereen, mutta ainakin mies oli päätynyt sinne, vaikkakin omasta tahdostaan. Se laskettiin silti.
"Toivottavasti Miu pärjää", tyttö totesi koettaen löytää hevosta rannalta. Todennäköisesti se piehtaroisi onnessaan vedessä heti kun olisi saanut nelistä tarpeekseen siksi hetkeksi.

"Eiköhän. Ranta päättyy molemmissa päissä veteen eikä täältä pääse ylös kuin sitä polkua, mitä tulimme", mies vastasi, "Miu on myös tarpeeksi fiksu ollakseen tekemättä tyhmyyksiä. Mitä nyt ehkä kosiskelee Chovea."

Se rauhoitti pudonneen tytön mieltä. Hän oli epäillytkin, että ranta oli turvallinen, ei kai Jamie muuten tekisi typeryyksiään. Ainakin niin hän halusi uskoa, tai joutuisi vilkuilemaan olkansa yli jokaisella maastolenkillä tästä eteenpäin.
"Effieparka", Lucy parahti kuvitellessaan mustaa oria pyörimään muutoinkin varsin hankalan tamman ympärille. Irtioleva Miu ei ainakaan helpottaisi Effien elämää, se oli selvää.

"Tuollahan se on", Jamie huokasi ja nyökkäsi vasemmalle, missä Paulus talutti sekä eloisaa Miuta että miehekkäästi hyppivää Slippersiä heitä kohti. Mies ei näyttänyt kovin autuaalta kimon repiessä hänen olkapäätään sijoiltaan.

Lucy katsoi näytettyyn suuntaan ja lähti heti kahlaamaan vedessä Paulusta kohti pahoitteleva ilme kasvoillaan. Paulusparka oli vetänyt lyhyimmän korren ja joutui sietämään aktiivista höyryveturia, joka tunnettiin myös nimellä Slippers.
"Anteeksi", tyttö sanoi heti päästyään lähemmäs ja tarjoutui ottamaan Miun ohjat itselleen, jotta Paulus voisi pidellä jättiläistä kahdella kädellä. "Jamie nykäisi sitä hännästä", tyttö tarjosi selityksenä, vaikka eihän vika Jamien ollut. Hän ei vain osannut istua pukittavan hevosen paljaassa selässä.
"Kaikki kunnossa?" Lucy kysäisi varovaisesti. Hän ei halunnut joutua Pauluksen mustalle listalle.

Paulus nyökkäsi rauhoittavasti ja ojensi Miun Lucylle. Slippersin takaosa seilasi riehakkaasti, joten Jamiekin liittyi seuraan. Paulus loi vähemmän ystävällisen katseen arkkiviholliseensa, mutta piteli kimoa ohjasta, kun mies otti vauhtia ja heitti itsensä poikittain ison hevosen selkään, kiemurteli pystyasentoon ja kokosi ohjat.
"Pitele Socksia", hän kehoitti olkansa yli, napautti irlantilaisen liikkeelle ja heitti märkää hiekkaa kaksikon päälle pyyhältäessään matkaan. Paulus nappasi kullanrautiaan orin kiinni viime hetkellä ja puhisi itsekseen.
"Mitä tykkäät rannasta?" mies kysyi Lucylta ja taputti orin turpaa sen hirnuessa vihlovasti ratsukon perään.

Lucy silitti mustan orin silkkistä turpaa hymy huulillaan. Hevonen tanssahteli eloisasti ja pyrki Slippersin ja Jamien perään, kun ratsukko ampaisi liikkeelle hiekkaa lennättäen. Märkä tyttö hymyili Paulukselle.
"Ihana", hän vastasi iloisesti. "Vesi tosin on kylmää", tyttö naurahti. Merituulen puhallus sai vaatteet tuntumaan entistä kylmemmiltä, mutta onneksi aurinko lämmitti.
"Onko sinulla ollut kivaa?" Lucy kysäisi tuntien hetken huonoa omatuntoa siitä, että oli saanut miehen hoidokin omaksi ratsukseen, vaikka varmasti Paulus olisi mieluummin ratsastanut mustaa herrasmiestä kuin valkoista jättiläistä. Eikä Nimbuskaan ollut päässyt mukaan.

Paulus lähti taluttamaan raudikkoa takaisin heidän tulosuuntaansa, missä Fairchildit ja pulleahko poni näyttivät asettuvan aloilleen pieninä pisteinä: Corinne nojasi kiviseinämään, Hamish levitti vilttiä hiekalle ja Noreen istui Pradan punaruskeassa selässä kuparinpunainen, laineikas tukka tuulessa hulmuten.
"Hyvä jos viihdyt", mies vastasi Lucylle varsin vilpittömästi ja kohautti olkiaan, "ihan mukiinmenevää." Hän ei ollut kateellinen siitä, että Lucy sai ratsastaa hienoa, vanhaa herraa: hän halusi, että päivä olisi ikimuistoinen Lucylle. Hän oli kokenut tämän ennenkin.
"Voidaan hakea sinulle pyyhe", hän selosti ja nyökkäsi pisteitä kohti, "haluatko, että punttaan sinut selkään?"

Päivä oli jo nyt ikimuistoinen Lucyn mielestä, joten Paulus oli onnistunut. Tyttö nautti olostaan aiemmasta kauhustaan huolimatta. Putoaminen ei haitannut, kastuminen ei haitannut, vaan kaikki oli ihanaa.
"Jos vain viitsit", Lucy vastasi lammasmaisesti hymyillen. Toisin kuin Jamie ja muut, hän ei osannut hypätä hevosen selkään. Hyvä kun hän pääsi suurien eläinten selkään satulan kanssa. Tyttö asettui paremmin hevosen liukkaassa selässä ja taputti orin kaulaa. Hieno hevonen, kun kesti satulattomuuten tottumattoman ratsastajan sähellyksen selässään. Lucy oli varma, ettei osannut istua kunnolla paljaassa selässä, mutta ainakaan Miu ei ollut vielä pukittanut häntä alas sen vuoksi. Ehkä Jamien temppu oli pelastanut hänet moiselta nöyryytykseltä.

Paulus talutti Socksia. Hän oli ratsastanut orilla vain pari kertaa heidän ollessaan Floridassa, koska Jamie ei ollut vielä saapunut, ja silti tuntenut tekevänsä jotakin kiellettyä. Ensinnäkin hevonen oli kaikki kaikessa kultapojalle, aivan liian arvokas ja tärkeä hänen ratsukseen ja kolmanneksi… Hän ei halunnut pitää asioista, joista Jamie piti. Se oli hankalaa, koska ne sisälsivät esimerkiksi Bean.
"Rauhoitu", hän mutisi hevoselle, joka syöksähteli hänen ympärillään haluten palavasti liittyä mukaan ilonpitoon. Chove ja Slippers tykittivät vesirajassa, ilmeisesti Jamie yritti päästä härnäämään Effietä, mutta naisen hevonen oli liian nopea.
"Voit kyllä liittyä seuraan", Paulus mutisi Lucylle ja nyökkäsi kaksikkoa kohti.

Lucy vilkaisi Paulusta, epävarmana siitä, oliko tämä nyt oikeasti lupa tehdä niin vai jokin kiero testi.
"Oletko varma?" Tyttö kysyi vilkaisten muiden ratsukoiden suuntaan. Miu tanssahteli eloisasti pienillä raviaskelilla ja kulki pää korkealla kuolainta kolistellen. Hevonen halusi juosta. Ilmeisesti aiempi neli ei ollut saanut eläkeläistä väsähtämään, vaan virtaa löytyi yhä. Eipä se ollut ihmekään. Miu oli hyvässä kunnossa.

"Mm'hh", Paulus vastasi ja nykäisi Socksia peräänsä. Hänestä oli korkea aika syödä lounasta.

Lucy nyökkäsi, kannusti Miun rauhalliseen laukkaan ja päästyään kauemmas Socksista, antoi hevosen siirtyä vaivattomaan neliin. Musta täysiverinen suuntasi vesirajan tuntumaan kirimään kavereita kiinni ja hetken Lucy saattoi jälleen tuntea lentävänsä. Miten hevosen neli saattoikin olla niin tasaista? Hän tunsi jokaisen lihaksen liikkeen, kun kaviot takoivat maata rytmikkäästi. Se tuntui niin erilaiselta, kun hevosen ja hänen välissään ei ollut satulaa. Hän tunsi lähes olevansa yhtä mustan ratsunsa kanssa, painautui matalammaksi kaulalla ja kannusti hevosen viimeiseen kiriin, jotta se saavuttaisi valkoisen jättiläisen ja tummanpunaruunikon tyrannin.

Jamie pidätti märkää kimoa nähdessään Lucyn tulevan ja laukkasi korskuvalla hevosella kieppuvia etuosakäännöksiä nojautuen sen kaulalle hevosen etujalkojen kohoillessa kärsimättömästi irti märästä hiekasta, johon lapiomaiset kaviot jättivät syviä painaumia. Mies väläytti Lucylle leveän hymyn ja antoi sitten orin ampaista uudelleen vauhtiin, kun se oli rinta rinnan isänsä kanssa. Effiekin oli pidättänyt Chovea kauempana ja kiersi käsivartensa tamman kaulaan sen protestoidessa tekemällä näyttäviä hyppyjä, nostamalla etujalkansa ilmaan ja pyörähtämällä takajalkojensa varassa. Se lähti uuteen kiitoon, ja Effie yritti kammeta itseään uudelleen tasapainoon. Luojan kiitos rannalta hevonen ei voisi karata tiehensä.

Lucy vastasi Jamielle yhtä leveällä hymyllä, painautui matalaksi Miun selässä ja antoi hevosen juosta Slippersin rinnalla. Täysiverisen jalat takoivat maata tasaisesti, kun ori venytti askeltaan kaula pitkänä ja nelisti vaivattomanoloisesti poikansa rinnalla. Miu oli upea hevonen, minkä todisti myös valkoinen jättiläinen heidän rinnallaan. Chovea olisi turha edes yrittää saada kiinni, sillä tamman vauhti oli lähes yliluonnollinen. Fairchildeilla oli kerrassaan ihmeellisiä hevosia.

Jamie jätti tällä kertaa Miun hännän rauhaan, ja antoi Lucyn nauttia vauhdista. Irlantilainen jäi kevyemmästä täysiverisestä, ja mies keskittyi nauttimaan vauhdista, auringosta ja meren suolaisesta tuoksusta. Rantapäivät olivat jotain ikimuistoista myös hänelle. Kun ori hikosi, Jamie pidätteli sitä ja ohjasi sen syvemmälle veteen. Hän oli jo märkä, joten he voisivat yhtä hyvin kastautua. Slippers korskahteli äänekkäästi ja polki vettä raisusti etujaloillaan heittäen sitä ilmaan korkeissa kaarissa. Se käänteli korviaan veden loiskuessa sen vatsaa vasten, mutta jatkoi eteenpäin miehen kevyestä kehoituksesta.

Tyttö antoi Miun juosta vielä hetken täyttä laukkaa, mutta alkoi hitaasti tehdä pidätteitä, jotta saisi hevosen hidastamaan. Saatuaan orin pudottamaan nelin reippaaksi laukaksi, ohjasi hän kevyesti hionneen hevosen syvemmälle veteen. Miu polki vettä riemuissaan ja kahlasi syvemmälle ilman erillistä kehotusta. Ori pudotti raville veden yltäessä polvien yli ja siirtyi käyntiin, kun kylmä merivesi kosketti hevosen vatsaa. Lucy nauroi veden hiipiessä hitaasti ylös hänen jalkojaan, kunnes Miu lähti uimaan tyytyväisesti pärskähdellen. Tyttö ohjasi hevosta uimaan rannan suuntaisesti, jotta täysiverinen ei lähtisi ulapalle. Hevonen polki vettä vahvoin, tasaisin liikkein. Miu oli oikea vesipeto. He palasivat matalammalle ja kahlasivat rantaa kohti orin höristessä ja loiskutellessa vettä etujaloillaan kuin varsa, joka innostui leikkimään. Lucy kietoi toisen kätsensä hevosen kaulaan, kun ori nosti etupäätään korkeammalle hypellessään matalammassa vedessä.

Chovekin tuntui havahtuvan siihen, että kisakumppanit kyllästyivät ja hidasti. Effie käytti kaikki jalkalihaksensa pysyäkseen liukkaassa selässä hevosen lentävien, hypyttävien liikkeiden heittäessä häntä ylöspäin. Spontaani siirtyminen tanssivaan raviin oli pahinta, varsinkin tamman kääntyillessä mielensä mukaan. Nainen ohjasi sitä kohti vettä. Chove pysähtyi hiekalle tuijottamaan aaltoilevaa, vaahtopäinä rantaan vyöryvää merta ja käänteli hetken korviaan. Se laski päänsä ja korskahti uhmakkaasti vedelle haistettuaan suolaista vettä ja kuopaisi sitten hiekkaa. Hevonen nakkeli päätään ja kahlasi veteen. Vesi loiskui hevosen polvissa, ja Effie ehti vain tajuta tamman lihasten jännittyvän, kun se loikkasi valtavalla hypyllä eteenpäin. Nainen kohosi ilmaan, putosi hevosen selkään ja kierähti hyiseltä tuntuvaan veteen sen kaulan ohi. Hän haukkoi henkeään kauhoessaan pintaan Choven ohja tiukasti kädessään.

Miu jatkoi puolittaisia pystyynnousujaan loiskuttaen vettä iloisesti hirnuen samalla kun Lucy taisteli roikkuakseen hevosen märässä, liukkaassa selässä. Onneksi Miu ei tehnyt yllättäviä sivuloikkia. Effiellä ei käynyt yhtä hyvä tuuri, mikäli loiskahduksesta ja hetken yksinään seisovasta hevosesta saattoi mitään päätellä. Lucy kannusti Miun lähemmäs.
"Oletko kunnossa?" Tyttö kysyi pysäyttäessään Miun kymmenen metrin päähän. Choveen oli parempi pitää turvaväliä. Miu kuopi vettä etukaviollaan mahtavin, korkein liikkein ja sai veden loiskumaan joka suuntaan. Hän oli jo märkä, joten mitäpä pienistä. Miun keskittyessä haistelemaan vettä, tyttö kannusti hevosen nopeasti eteenpäin. Jos nyt ei kuitenkaan piehtaroitaisi juuri tässä kohtaa.

"Joo", Effie raakkui saadessaan ilmaa keuhkoihinsa ja veti aaltojen kanssa riitaa haastavan tamman syvemmälle, jotta saattoi hilata itsensä takaisin liukkaaseen selkään. Isku kihelmöi rinnassa ja sai sydämen läpättämään.
"Onko sinulla hauskaa?" hän kysyi tytöltä vuorollaan ja käänsi Chovenkin rannan suuntaisesti. Luoja tiesi, mitä hullu hevonen saisi vielä päähänsä.

Miu kahlasi päätään heitellen syvemmälle, kun Effie talutti Chovea sinne. Ori oli jatkamassa pidemmällekin, mutta Lucy käänsi sen ja väläytti kirkasta, lähes lapsellisen innostunutta hymyä Effielle.
"Tämä päivä on jo nyt ollut ihan mahtava", tyttö vastasi pirteästi naurahtaen. Miu hörisi ja lähti kahlaamaan syvemmälle, kunnes saattoi jälleen uida rannan suuntaisesti pää korkealla hörähdellen. Lucy joutui todella takertumaan harjaan ja hevosen kaulaan, jotta ei liukuisi alas selästä. Vesi tuntui vetävän häntä taaksepäin hevosen uidessa eteenpäin voimakkain potkuin.

Effie tunnisti hymyn. Hänellä oli ollut täsmälleen samanlainen innostuksen hehku, kun hän tuli rannalle ensimmäistä kertaa edellisen kesän lopussa. Se oli ollut yksi hänen pitkäaikaisista haaveistaan, joita Colin oli kultaisesti ottanut asiakseen alkaa täyttää, kuten viemällä hänet huvipuistoon. Oli sääli, ettei hän ollut hauskempaa seuraa. Hän kannusti tamman uimaan rannan suuntaisesti ja kohti rannalla istuvaa joukkiota. Prada oli juurtunut jääräpäisesti hiekkaan ja tuijotti vettä korvat luimussa, kun Noreen hoputti sitä eteenpäin.

Lucy ohjasi Miun hitaasti rantaa kohden. Ori pärskyi ja puhisi kahlatessaan matalammalle, mutta ei lopettanut innostunutta loikkimistaan. Vettä roiskui joka suuntaan, kun musta täysiverinen lähestyi rantaa. Lucyn hymy kilpaili kirkkaudessaan auringon kanssa, joka lämmitti rannan hiekkaa ja kastuneita ratsastajia. Miu ravasi rauhallisesti muita kohden, mitä nyt hirnui huvittavan innokkaasti päästessään lähemmäs. Lucy hidasti hevosen käyntiin, sillä ei halunnut pöllyttää hiekkaa muiden päälle. Hän liukui alas märästä selästä ja taputti hevosen märkää kaulaa pitäessään ohjista tiukasti kiinni. Suitsissa olisi pesemistä tämän jälkeen, mutta se oli pieni hinta tällaisesta päivästä.

Chove seurasi oria rantaan ja ravisteli itseään ylpeästi. Effie takertui tamman harjaan pysyäkseen selässä, ja liukui sitten omasta tahdostaan alas nostaen ohjat tamman kaulalta. Slippers ui kauempana ulapalla puhkuen kuin merihirviö, ja Jamien pää pulpahteli pintaan hevosen vierellä. Nainen talutti tammaa lähemmäs rannalle asettunutta ryhmää. Corinne istui ruudullisella viltillä loukkaantunut jalka suorana kepin vierellä ja selkä epämukavassa kulmassa, sillä lonkka oikutteli. Paulus istui naisen vierellä haukkien suuria paloja kerrosleivästä, ja työnsi pitelemänsä hevosen päätä kauemmas ruoastaan mustasti sitä mulkoillen. Hamish hymyili tytöille ja tarjosi eväskorien sisältöä. Lähempänä vesirajaa Noreen ratsasti Pradalla voltteja yrittäen houkutella itsepäiseksi heittäytynyttä ponia veteen.

Miu kulki taluttajansa rinnalla viimeiset metrit ja pysähtyi kiltisti, kun Lucy hymyili ujosti Hamishille ja otti vastaan kerrosleivän. Tyttö epäröi hetken, mihin asettuisi, sillä Corinne oli edelleen yhtä pelottava kuin aluksikin, ja Paulus oli Corinnen vieressä, joten Pauluksen viereen asettuminen tarkoittaisi Corinnen lähelle menemistä. Ehkä olisi vain parempi seistä sivummalla Miun kanssa ja hymyillä onnellisesti, vaikka ori koettikin saada osansa kerrosleivästä. Onneksi Prada ei ollut tässä. Se olisi tunkenut päänsä eväskoriin eikä olisi nostanut sitä sieltä millään.

Hetken kuluttua Hamish tarjoutui ottamaan mustan, vanhan täysiverisen, joka tervehti isäntäänsä kuin vanhaa ystävää. Mies talutti orin kiven vierelle ja nousi tottuneesti sen paljaaseen selkään. Ratsukko lähti käynnissä pitkin rantaa, ja Noreen ravasi Pradalle isänsä kiinni siirtyen kävelemään tämän rinnalle. Corinne katseli kaksikon perään tukahtunut katse silmissään, kunnes keskittyi teehensä, jota oli kaatanut höyryävästä termospullosta. Paulus viittoili Lucya istumaan alas ja ottamaan enemmän evästä. Effie kävelytti Chovea lähistöllä, ja tamman tyynnyttyä asteen, saattoi ottaa teekupillisen mukaansa.

Lucy katsoi ratsukoiden perään pieni haikea hymy huulillaan. Hän työnsi sivuun kalvavat ajatukset siitä, että tuossa olisi voinut olla hän ja hänen äitinsä, jos elämä olisi ollut reilua, ja keskittyi leipäänsä. Pauluksen viittoilu sai tytön istahtamaan alas, mutta enempää ruokaa hän ei kaivannut. Tämä oli ihan riittävästi.
"Täydellinen päivä", tyttö sanoi hiljaa lähinnä Paulukselle ja hymyili miehelle onnellisuus silmissä välkkyen. Hän oli unohtanut hetkeksi kaiken epävarmuutensa ja ujoutensa lentäessään Miun kanssa rannan hiekalla, eikä sen tuoma hyvä olo kadonnut hetkessä.

Pauluskin oli oikein hyvällä tuulella: koreista löytyi kaikenlaista herkkua eikä mies ollut nirso. Kauempana isä ja tytär laukkasivat vierekkäin, ja täysiverisen komenteluun keskittynyt poni ei edes tajunnut painelevansa osittain vedessä. Noreenin kiljahdus kylmän veden osuessa hukkui tuuleen.
"Keksiä?" mies tarjosi hyvillään ja sulloi suuhunsa kaksi suklaakeksiä kerralla.

Lucy hymyili ja otti vastaan tarjotun keksin. Kaikki maistui herkulliselta lämpimän auringon alla. Vaatteetkaan eivät enää tuntuneet kylmiltä, vaikka märät olivatkin. Hänen oli kerrassaan hyvä olla juuri siinä. Kunpa päivä ei koskaan loppuisi.
"Onko tämä joka vuosi yhtä hienoa?" Tyttö kysäisi Paulukselta. Ei kai tällaisen uskomattoman päivän hohto voisi hiipua, vaikka rannalla kävisi useammankin kerran?

"On", Paulus vastasi rehellisesti. Parempaahan se olisi ilman Jamien läsnäoloa, mutta kai sekin oli siedettävää. He vierailivat rannalla yleensä useampaan kertaan kesässä, joskus ilman Fairchildeja ja joskus koko perheen voimin, ja valikoivat kauniita päiviä.
"Minä voin ottaa sen", mies tarjoutui nuolaisten keksinmurut sormistaan ja nousi ylös ottaen teutaroivan tamman Effieltä, jotta nainen voisi istahtaa alas lounaalle. Effie vajosi Lucyn viereen ja veti repustaan pyyhkeen, minkä kietoi ympärilleen. Hän etsi korista kanaleivän ja katseli välkehtivää merta ja vesirajassa jälleen nelistävää, valkoista hevosta, jonka selässä Jamie istui kaulalle kumartuneena.

Lucy hymyili iloisesti. Hän ei halunnut koskaan lähteä tältä rannalta, mutta todellisuus iski kylmänä vasten kasvoja. Elämä ei ollut pelkkää kiitolaukkaa rannalla. Onneksi ajatus siitä, että tämän kaiken voisi kokea uudestaan, toi tilanteeseen pilkahduksen valoa ja hän saattoi keskittyä nauttimaan juuri tästä hetkestä. Auringon lämmöstä, merituulen suolaisesta puhalluksesta, märistä, ihoon tarttuvista vaatteista ja hevosista, jotka nauttivat elämästään täysin rinnoin. Oi, ja kekseistä, jotka olivat kerrassaan herkullisia.
"Väsyyköhän Slippers koskaan?" Lucy pohti huvittuneena katsoessaan nelistävää hevosta. Valkoinen jättiläinen oli nelistänyt jo pitkiä matkoja, uinut ja silti jaksoi edelleen kiitää vesirajassa eteenpäin sekopäisen ratsastajansa kanssa.

"Tuskin", Effie vastasi ja kiersi toisen käsivarren polviensa ympärille. Hän siristi silmiään auringossa. Ori jaksoi paahtaa menemään, ja torkkuisi sitten kotimatkalla, kun väsymys iskisi. Jamie näytti sulautuvan yhdeksi hevostensa kanssa ja jakoi kaistapäisen energiansa ratsuilleen.
"Väsyttääkö sinua jo?" hän kysyi ja tunsi rakeuden hiipivän jäseniinsä auringon kuivattaessa kasteltuja vaatteita ja lämmittäessä kasvoja.

Lucy hymähti huvittuneesti. Se oli varsin mahdollista. Slippersillä oli hieno taito keskittää energiansa yhteen asiaan ja ladata akut sitten, kun muuta tekemistä ei ollut.
"Hieman", tyttö myönsi hymyillen. Ei päivä ollut fyysisesti raskaimmasta päästä, mutta kun otti huomioon kaiken sen innon, säikyttelyn ja naurun, mitä päivään oli mahtunut, ei ollut ihmekään, että olo oli tyytyväisen raukea. Auringon lämmössä oli hyvä istua.

Kun leipä oli syöty, Effie vajosi selälleen viltin laidalle ja sulki silmänsä. Hetki vaati rentoutumista. Paulus oli taluttanut tumman tamman vesirajaan ja antoi sen kuopia ja loiskia vaahtopäitä mulkoillen tammaa pahasti, kun se kasteli hänet. Poissaolevan näköinen Corinne piteli Socksia ja hieroi päätään naisen vierellä riiputtavan hevosen korvia. Jamie liittyi vihdoin heidän seuraansa, märkänä ja hyväntuulisena. Hänkin veti pyyhkeen repustaan ja kuivasi sillä päätään, ennen kuin istahti Effien ja Lucyn väliin ja ryhtyi kaivelemaan eväskoreja yhdellä kädellä, kun valkea hevonen tepasteli ja kiskoi toista.

Lucy hymyili raukeasti ja katseli vesirajassa riehuvaa tammaa. Chove näytti haastavan riitaa aaltojen kanssa. Hassu tamma. Hän teki tilaa Jamielle, joka oli märkä mutta selkeästi tyytyväinen. Päivä oli ollut menestys, jos kaikkien tyytyväisistä ilmeistä saattoi mitään päätellä.
"Minä voin pitää sitä, niin saat syödä rauhassa", Lucy tarjosi ojentaen kättään Slippersin ohjia varten. Ehkä hän pärjäisi tepastelevan hevosen kanssa sen aikaa, että Jamie saisi syötyä.

"Oh, kiitos!" mies ilahtui, taputti Lucya olalle ja poimi korista lihaisan, miehekkään paksun leivän, johon pureutui nälkäisenä. Kummasti urheilu ja raikas ulkoilma saivat ruoan maistumaan.

Lucy piteli ohjia ja mulkaisi varoittavasti suurta oria. Nyt oli paras käyttäytyä, jättiläinen, tai muuten. Onneksi Slippers oli päässyt yli pahimmasta riekkumisestaan saatuaan uida ja nelistää, joten pientä tepastelua ja nykimistä lukuunottamatta hevonen käyttäytyi lähes hyvin.
"Slippers vei sinut oikein kunnolla uimaan", tyttö naurahti muistellessaan ulapalla riehuneita merihirviöitä.

"Tai minä sen", Jamie vastasi ja hymyili viekkaasti haukatessaan toisen suullisen leivästään.
"Haluatko ratsastaa sillä?" hän virnisti ja työnsi korskahtavan orin massiivisen pään kauemmas itsestään, "siinä on mukavasti potkua."

Lucy katsoi Jamieta kuin toinen olisi menettänyt viimeisetkin aivosolunsa. Ehkä mies olikin.
"En ikipäivänä", tyttö vastasi ja vilkaisi hevosta, nykäisten sen kauemmas Jamiesta. Jättiläinen tiesi, että Jamiella oli ruokaa, joten tietenkin se tunki massiivista päätään miehen luokse. Ehkä myös ihan vähän siksi, että Jamie oli kaistapäinen ja sopi hyvin yhteen hevosen kanssa. "Se pudottaisi minut ensimmäisen kolmen metrin aikana, talloisi jalkoihinsa ja painaisi sen jälkeen täydellä vauhdilla niin kauas kuin silmä kantaa."

"Ehkä", Jamie virnisti ja yritti taputtaa tytön päälakea, "mutta saisit vähän lisää liikuntaa."

Lucy mulkaisi päälakeaan taputtavaa miestä.
"Sinä todella haluat että pääsen hengestäni", tyttö tuhahti huvittuneesti. Slippers oli aivan liian hieno hevonen hänen ratsastettavakseen. Hän vielä rikkoisi hevosen, jolla oli edessään suuri ja valoisa tulevaisuus kilpakentillä.

"En kai", mies nauroi, "maailma olisi kurja paikka ilman sinua, rusakkotyttöni."

Lucy kohotti kulmaansa huvittuneesti tuhahtaen. Rusakkotyttö.
"Joten haluat minut Slippersin selkään, jotta voit nauraa, kun lennän naamalleni hiekkaan?"

"Ei sinun tarvitse sillä ratsastaa", Jamie rauhoitteli, "ajattelin vain tarjota. Vaikka tokihan tuollainen viihde olisi tervetullutta."

"En ollut ratsastamassakaan", tyttö vastasi itsevarmasti. Häntä ei Slippersin selkään saisi.
"Viihdytä itse itseäsi harrastamalla vaikka uimahyppyjä sen selästä", Lucy ehdotti hymy huulillaan. "Sitä paitsi, viihdytin sinua kierimällä jo kerran hiekassa."

"Oiva ajatus", mies nyökkäili ja viimeisteli voileipänsä, "ehkä hetken kuluttua."

Vain Jamie tarttuisi moiseen hullunkuriseen ideaan. No, omatpahan olisivat hautajaisensa.
"Jos pääset hengestäsi, lupaan soittaa Queenin Another One Bites The Dustin hautajaisissasi", Lucy lupasi auliisti.

"Olet kultainen, kiitos", Jamie hymyili ja yritti nojautua antamaan Lucylle märän rutistuksen.

Lucy tajusi vasta liian myöhään, miten märkä Jamie oli. Hän oli jo jäänyt miehen rutistukseen, joten turha enää murehtia vaatteita. Aurinko kuivaisi kyllä. Tyttö naurahti ja tönäisi Jamieta leikkisästi.
"Olet edelleen ihan kamala", hän ilmoitti huvittuneesti tuhahtaen.

"Niinkö?" mies kysyi viattomasti ja haukkasi palan keksistä, "mikä tekisi minusta vähemmän kamalan?"

Se oli oikeastaan hyvä kysymys.
"Se, ettet nykisi pahaa-aavistamattomien hevosten häntiä", tyttö totesi lopulta naurahdus huulilta karaten. Ei Jamien kamaluudelle voinut antaa mitään yhtä syytä. Se vain kuului osaksi miehen leikkisää luonnetta.

"Mutta kun se on tavattoman hauskaa", Jamie protestoi vetoavasti ja yritti näpäyttää sormellaan tytön nenänpäätä, "eikö sinusta?"

"On se minusta, mutta epäilen, ettei Miu ole samaa mieltä", tyttö naurahti ja näytti kieltään miehelle, joka näpäytti häntä sormellaan.

"Mistäs sen tiedät", mies virnisti ja tarjosi tytölle keksiä sulloen toisen omaan suuhunsa, "tekisikö mieli vielä uimaan?"

"Se ei voi tuntua mukavalta", tyttö perusteli ja pudisti päätään keksille. Hän oli syönyt niitä jo ihan tarpeeksi monta. "Jos se tarkoittaa Slippersin selkään nousemista niin ei", Lucy totesi miettien Jamien lupausta harjoittaa uimahyppyjä valkoisen jätin kanssa.

"Oletko kokeillut?" Jamie kysyi kulmaansa kohottaen ja vilkaisi Effietä, joka näytti torkahtaneen aurinkoon.

Lucy katsoi Jamieta päätään pudistellen. Eihän sekään tuntunut mukavalta, kun joku nykäisi hiuksista, joten miksi hännästä nykiminen tuntuisi yhtään sen kivemmalta hevosten mielestä?
"Mene liikuttamaan yliaktiivista häirikköäsi", Lucy sanoi Slippersille, väläyttäen kirkkaan hymyn Jamielle.

Jamie kohotti kulmiaan, työnsi vielä kaksi keksiä suuhunsa hörpäten teetä perään, ja otti sitten kimon Lucylta. Hän talutti orin kivelle, heilautti itsensä jättiläisen selkään ja ravasi sillä suuntaan, johon Hamish ja Noreen olivat ratsastaneet. Isä ja tytär näkyivät pieninä pisteinä kaukana oikealla.
"Tule mukaan?"

Lucy vilkaisi torkkuvaa Effietä ja päätti, ettei jäisi yksinään Corinnen kanssa.
"Okei", Lucy myöntyi, nousi jaloilleen ja kipitti tottelevaisesti Jamien luokse.

Jamie ravasi Slippersillä voltin takaisinpäin ja pidätti hevosen käyntiin. Se kaarsi Lucyn ympäri ja Jamie ojensi kätensä nostaakseen Lucyn hauiksen ponnistuksella taakseen orin valkeaan selkään.

Lucy tarrautui jälleen kerran kiinni Jamieen päästyään suuren hevosen selkään. Slippersin selkä tuntui leveältä ja lihaksikkaalta, minkä ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä. Slippers oli kilpahevonen. Tietenkin se oli kovassa kunnossa.
"Mitä ilkeyksiä suunnittelit tällä kertaa?" Tyttö kysyi huvittuneesti.

"En kai minä koskaan ilkeyksiä suunnittele", Jamie protestoi pidätellessään hevosta, kun Lucy kampesi itsensä istumaan hänen taakseen. Hän kosketti tytön käsiä kuin varmistuksena, että Lucy piti kiinni, ja kannusti hevosen sitten raviin. Valtava, voimakas askel oli haastava istua, ja hevonen tuntui siltä, että vain odotti hetkeä lähteä ryöstämään eteenpäin.
"Laukataanko vai mennään uimaan?"

"Etpä", Lucy naurahti. Hän joutui hakemaan tasapainoaan hevosen ravissa, joka ei varmasti ollut helppo istua satulallakaan, paljaasta selästä puhumattakaan. Ainakaan hän ei pomppinut pahasti, vaikka joutuikin todella keskittymään istuntaansa, ettei liukuisi alas toista kylkeä pitkin.
"Laukataan", tyttö sanoi vain lyhyen miettimisen jälkeen. Uimaan voisi aina mennä sitten, kun hevonen olisi saanut juosta. Ehkä se ei enää hikoilisi niin pahasti, kun oli jo käynyt vedessä aiemmin, mutta eipä sitä koskaan tiennyt. Sitä paitsi, tämä voisi olla hänen ainoa mahdollisuutensa istua Slippersin laukassa, jota hän oli monesti ihaillut kaukaa. Ei hän uskaltaisi yksinään hevosta ratsastaa. Nyt hän saattoi matkustaa selässä luottaessaan siihen, että Jamie kyllä hallitsi hevosen.

"Hienoa", Jamie virnisti, hipaisi pohkeillaan orin kylkiä ja se räjähti lentoon. Sen takaosa jännittyi ja heitti hevosen eteenpäin valtaviin hyppyihin, jotka saivat maiseman viuhumaan ohi. Jos ori näytti olevan raakaa voimaa etäältä, selästä käsin se oli kirjaimellisesti sitä. Jamie kumartui hevosen kaulalle ja kannusti sitä eteen kuolaimella leikitellen pitääkseen hevosen huomion itsessään. Hän tunsi sen valmistautuvan pukkeihin ja ajatteli pelastaa Lucyn niiltä.

Jamie ajatteli oikein kiltisti koettaessaan pitää hevosen liikkumassa eteenpäin ilman ylimääräisiä loikkia, sillä jo pelkkä neli tuntui selkään erilaiselta kuin mikään muu, mitä Lucy oli ikinä kokenut hevosen selässä. Slippers todella heitti itseään eteenpäin silkalla voimalla siinä missä täysiveriset liitelivät eteen vaivattomin, tasaisin askelin. Vau. Slippers oli mieletön hevonen. Tyttö piteli tiukasti kiinni Jamiesta ja nautti vauhdista, orin raa'asta voimasta ja suolaisesta meri-ilmasta, joka suhisi korvissa.

Slippers otti muutaman vauhdikkaan sivuaskeleen pudoten laukalle, kun se lähestyi heitä vastaan laukkaavia Miuta ja Pradaa. Jamie mukautui hevosen liikkeeseen; hän oli tottunut ennakoimaan tuttujen raikulipoikien tempauksia.
"Oletko kyydissä?" hän tiedusteli Lucylta valmistautuessaan kannustamaan hevosen uudelleen neliin.

Lucy pysyi selässä lähinnä sen ansiosta, että saattoi pitää Jamiesta kiinni. Oli helpompi mukautua hevosen liikkeisiin, kun sai tukea jostakusta, jota ei mikään tuntunut hätkähdyttävän.
"Kyydissä ollaan", tyttö virnisti vastaukseksi ja suoristi asentoaan hevosen selässä. Hän oli valunut hieman sivulle, mutta ei ollenkaan niin pahasti kuin olisi voinut olettaa. Ehkä hänen ei tarvitsisi enää tänään kieriä hiekassa.

Jamie kannusti hevosen uudelleen vauhtiin ja ohjasi sen vesirajaan. Hevonen höristi korviaan ja porskutti mereen kastellen ratsastajansa viilein pärskein. Mies suuntasi sillä syvemmälle, kaartaen loivasti takaisin tulosuuntaan kohti ja taputti hevosen kaulaa, kun se ryhtyi uimaan.

Kylmä vesi sai Lucyn kiljahtamaan. Hän ei ollut muistanutkaan, miten kylmältä vesi tuntui auringon lämmittämällä iholla. Slippers ui voimakkain potkuin, polkien vettä tottuneen oloisesti. Hevonen taisi todella rakastaa uimista.
"Ymmärrän miksi pidät siitä", Lucy totesi hevosen uidessa tyytyväisesti. "Se on yhtä kaistapäinen kuin sinäkin."

"Kiitos?" mies kysyi nauraen ja liukui tytön edestä veteen jättäen tämän yksin jättiläisen selkään. Jamie ui voimakkain vedoin hevosen vierellä.

Lucy takertui hevosen harjaan heti, kun Jamie oli liukunut veteen. Hän piteli ohjia löysinä mutta sen verran käsissään, etteivät ne pääsisi kokonaan karkuun ja vilkaisi uivaa miestä kauhistuneena. Mitä hän tekisi, jos Slippers päättäisi lähteä ulapalle ja uida suorinta reittiä Norjaan? Rauhoitu, tyhmä, olet sinä ennenkin hevosen selässä istunut, Lucy muistutti itseään, veti syvään henkeä ja vilkaisi uudestaan Jamieta.
"Olet ihan kamala."

"Katso sinua, ratsastat Slippery When Wetiä! Ja ihan itse, rusakkoiseni", Jamie nauroi ja ui tarpeeksi lähelle voidakseen taputtaa hevosen kaulaa. Hän pysytteli tarpeeksi lähellä voidakseen ohjata hevosta ohjista, mutta halusi antaa Lucylle tunteen yksin eläimen kanssa toimimisesta.

"Se ui", tyttö totesi kuin se selittäisi kaiken. Ääni värähti aavistuksen. Hän oli kauhistunut jäätyään jättiläisen selkään yksinään. Jamie, sinä senkin kurja kettu! Järki sanoi, ettei mitään tapahtuisi, koska Jamie oli lähellä ja Slippers ui, mutta siitä huolimatta tyttö tunsi olevansa jonkin hänen taidoillaan täysin hallitsemattoman selässä. Tornadon, ehkäpä.

"Kas kummaa!" mies nauroi ja taputti Lucyn polvea rohkaisevasti, "niinpäs tekeekin. Ei kai siellä niin kamalaa ole?"

Lucy mietti hetken.
"Ei", hän myöntyi sanomaan ja onnistui väläyttämään pientä, hermostunutta hymyä. Slippers ei tuntunut välittävän ratsastajan mielialoista keskittyessään polkemaan vettä nuoren orin loputtomalla tarmolla.

Jamie ohjasi sitä kohti hitaasti lähestyvää retkivilttiä, ja veti itsensä Lucyn taakse orin selkään, kun sen kaviot alkoivat hipoa pohjaa. Hän otti orin harjaa käsiinsä jättäen Lucyn käsivarsiensa väliin, ja antoi ohjat tämän haltuun.
"Mitäs sitten?"

Lucy oli toivonut, että Jamie nousisi hänen eteensä, mutta kaikkea ei voinut saada. Niinpä tyttö tyytyi keräämään ohjia käteensä ja toivoi, että pysyisi selässä.
"Käynti ei taida sopia Slippersin suunnitelmiin?" Tyttö vastasi koettaen niellä hermostuneen kikatuksensa. Ori loiskutti vettä etujaloillaan kävellessään madaltuvassa vedessä loivasti rantaa kohti. Lucy epäili, ettei se kävelisi enää kauaa, kun vesi madaltuisi tarpeeksi laukkaa varten.

"Kenen kuuluisi?" Jamie kysyi ja katseli eteenpäin tytön olan yli.

"Minun", tyttö naurahti. Ehkä ori voisi laukata. Nätisti ja hallitusti. Suuriaskelinen laukkakin olisi helpompi istuttava kuin voimakas ravi, joka heittelisi häntä minne sattuu.

Jamie hymyili ja taputti orin kaulaa. Hän laski leukansa tytön olalle ja toivoi, ettei tehnyt tämän oloa epämukavaksi.
"Mitä vain haluat tehdä."

Hän halusi kävellä hevosen vierellä. Tai kulkea käynnissä takaisin. Ne eivät vain tuntuneet vaihtoehdoilta, jotka sopisivat myös Slippersille, joten laukkaa siis. Tyttö nielaisi, keräsi ohjia ja pyysi hevosta nostamaan laukan heti, kun ori oli vesirajassa. Hevonen ponnisti liikkeelle voimakkaalla loikalla, joka olisi todennäköisesti pudottanut Lucyn selästä, ellei tyttö olisi osannut varautua siihen viime kerrasta ja takertua orin harjaan. Slippers laukkasi reippaasti vesirajassa rantaviivan suuntaisesti, saaden auringossa kimaltavat pisarat laskeutumaan kylmänä verhona heidän päälleen. Lucy koetti rentoutua ja mukautua hevosen valtavaan askeleeseen. Jamie pitäisi heistä huolta.

Jamie teki parhaansa. Hän kannusti oria vauhtiin, kun tunsi sen suunnittelevan muuta ja piteli lujasti harjasta, jolloin Lucy ei voinut valahtaa alas ilman häntä. Hän oli niin märkä, ettei vesi haitannut ja vauhdin tuoma tuuli tuntui puhaltavan kosteuden irti vaatteista.

Lucy hymyili, kun huomasi pysyvänsä hevosen selässä ilman tiukkaa otetta harjasta. Slippersin askel vaati totuttelua, mutta ei se ollut mahdoton istua. Ori vain liikkui voimalla, joka oli hänelle tyystin tuntematonta. Hän epäili, että orin moitteeton käytös oli enemmän Jamien kuin hänen itsensä ansiota, mutta ei sillä ollut väliä. Pääasia oli, että ainakin hän nautti reippaasta laukasta rantavedessä. Tyttö pidätti hevosta, joka ei hetkeen tuntunut ottavan pidätteitä kuuloonsakaan, mutta hidasti lopulta raviin ja aina käyntiin asti, kun Lucy käänsi hevosen vilttiä ja siellä oleilevia ihmisiä kohden. Slippers otti muutaman sivuaskeleen, mutta ei repinyt ohjia ratsastajansa käsistä tai pukittanut heitä molempia alas. Tyttö pysäytti hevosen viltin lähettyville ja liukui alas kosteasta selästä.
"Se on upea hevonen", tyttö henkäisi taputtaessaan hevosen märkää, lihaksikasta kaulaa leveä hymy huulillaan. Hän tunsi olonsa jälleen varmemmaksi seistessään tukevalla maalla, mutta ei Slippersin selässä istuminen ollut ollut niin kamalaa kuin hän oli pelännyt.

"Niinhän se on", hiekalle jalkautunut Jamie myönsi, nappasi viltiltä Effien vesipullon ja lähti taluttelemaan hevosta kauemmas. Effie pyöräytti silmiään ja ojensi omenanpalan Socksille, jota piteli Corinnen puolesta.
"Oliko mukavaa?" hän kysyi Lucylta.

Lucy istahti viltille ja kietoutui pyyhkeeseensä. Saatuaan pahimmat vedet pois vaatteistaan, tyttö hymyili Effielle.
"Sen jälkeen kun en enää pelännyt kuolevani, se oli todella mukavaa."

Effie nauroi, sillä saattoi samaistua hyvin. Hänen vastuuhevosensa tuppasivat tuottamaan kyseistä tunnetta.
"Haluaisitko teetä?" hän tarjosi ja teki samoin seuraan liittyville Hamishille ja Noreenille. Mies istahti vaimonsa viereen katsahtaen tätä hellyyttä silmissään, ja Noreen kumartui poimimaan korista porkkanan, jonka syötti korviaan höristävälle punarautiaalle.

"Kiitos", tyttö vastasi otettuaan teen vastaan. Kyllä tee aina kelpasi. Se myös lämmittäisi mukavasti sisältäpäin, vaikka ei enää kiehuvan kuumaa ollutkaan. Lucy hymyili Noreenille katsoessaan teekuppinsa yli, kuinka toinen antoi Pradalle porkkanan. Pradan onnenpäivä.
"Hevosetkin tuntuvat viihtyvän mainiosti", Lucy totesi pehmeästi katsoessaan tyytyväisenoloisia hevosia, jotka hörisivät ja katselivat ympärilleen korvat hörössä. Ei ihme, että Fairchildit halusivat tulla tänne vähintään kerran kesässä.

"Niin tekevät", Effie myönsi ja vilkaisi vaivihkaa viltin toisella puolella istuvaa pariskuntaa. Hän ei ollut koskaan ollut kiinnostunut julkisuusjuoruista, mutta tunsi joskus samankaltaista uteliaisuutta ihailemastaan parista kuin muut Angelina Joliesta ja Brad Pittistä. Mies oli ollut hänen suosikkiprofessorinsa - Harryn ohella - ja Corinne oli yksi hänen suurimmista esikuvistaan.
"Kesä on odottamisen arvoista." Se kai korvasi kuukaudet märkää, kylmää kuraa ja epäonnisia ratsastuslenkkejä hyisessä kaatosateessa ja tuulessa, likaisia hevosia ja kaikkea sitä sotkua…

"Kesä on", Lucy myönteli ja vilkaisi Effien pitelemää Socksia. Kullanrautias hevonen näytti kauniilta auringon leikkiessä karvalla, joka ei enää ollut sileä kiitos meriveden sisältämän suolan ja hiekan. Kesää todella kannatti odottaa. Se toi mukanaan paitsi parempia säitä, myös monia hienoja mahdollisuuksia tehdä asioita, joista talvisin oli turha unelmoidakaan.
"Mitä luulet, nukahtaako Slippers pystyyn, kun se pääsee traileriin?" Tyttö pohti katsoessaan valkeaa jättiläistä, joka oli jäänyt Jamien käsiin. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, mistä Slippers löysi kaiken energiansa.

"Voi olla. Se on kuin pikkupoika", Effie totesi ja katseli kauempana miehen rinnalla kävelevää jättiläistä. Paulus kävelytti tanssahtelevaa Chovea heidän suuntaansa, ja Effie hypähti pystyyn nähdessään miehen ilmeen. Kun hän saavutti parivaljakon, Paulus punttasi naisen hevosen selkään, ja Effie käänsi tamman Jamien ja Slipsin perään. Paulus istahti empimättä Effien paikalle Lucyn viereen ja kaiveli korista pari keksiä lisää. Noreen oli leiponut ne edellisenä iltana.
"Oletko syönyt mitään?" hän kysyi epäluuloisena tytöltä.

Lucy hymyili. Niin, Slippers oli kuin pieni poika. Vaan olihan ori vielä nuori, joten se annettakoon anteeksi. Pauluksen epäluuloinen kysymys sai tytön nauramaan. Ai oliko hän syönyt? Enemmän kuin aikoihin.
"Olen", tyttö vastasi, mutta otti vastoin parempaa tietoaan vielä yhden keksin. Ne olivat aivan liian herkullisia. Pitäisi muistaa udella Noreenilta reseptiä. Hän opettelisi mielellään leipomaan. Hän oli aina laittanut ruokaa, mutta leipominen oli jäänyt vieraammaksi, joten ehkä kekseillä voisi olla hyvä aloittaa. Vaikka ei hän niistä näin herkullisia saisi.
"Ratsastin Slippersiä", tyttö kertoi virnistäen Paulukselle, vaikka eihän se miehen mielestä varmasti ollut kovinkaan ihmeellistä. Paulushan oli itse ratsastanut Slippersiä ihan yksinään, kun he olivat ensimmäistä kertaa nelistäneet rannan halki. "Tai no, istuin enemmänkin kyydissä ja Jamie ratsasti, mutta kuitenkin. Se oli hurjaa."

"Oh, tuota, hienoa", Paulus vastasi tietämättä nyrpistääkö nenäänsä sille, että Jamie kaveerasi Lucyn kanssa vai ollako iloinen tytön puolesta, kun tämä tuntui olevan ylpeä saavutuksesta, tai minä lie piti sillä kahelilla ratsastamista.
"Ota toinen leipä", hän kehoitti miettien oliko tyttö syönyt sellaista ollenkaan.

Lucyn hymy ei hyytynyt, vaikka Pauluksen reaktio olikin juuri sellainen, mitä hän oli osannut odottaa. Ei kai kukaan muu voinutkaan ymmärtää, miten merkittävää Slippersillä ratsastaminen oli tytölle. Se oli osoitus siitä, että hän pärjäsi hevosten kanssa eivätkä ne söisi häntä elävältä, vaikka hän ei ollutkaan täydellinen.
"Söin jo yhden", tyttö protestoi. Hän oli pieniruokainen. Ei hän jaksaisi montaa leipää, varsinkin kun oli ehtinyt nauttia Noreenin kekseistä ja muistanut juodakin paahtavan auringon alla.

Paulus ei näyttänyt vakuuttuneelta.
"Vai niin. Haluaisitko tehdä jotakin täällä?" hän kysyi pidellen Miun ohjia. Herrasmies seisoi askeleen päässä ja rapsutti märkää, hiekkaista etujalkaansa matalasti urahdellen.

Lucy ojensi kätensä ottaakseen ohjat. Hän voisi pidellä hevosta Pauluksen puolesta, mutta hän oli ratsastanut mielestään jo ihan tarpeeksi. Miu oli ansainnut leponsa. Herrasmies oli kantanut hänen lisäkseen Hamishiakin selässään.
"Minun on oikein hyvä tässä", tyttö totesi ja hetken pohdinnan jälkeen nappasi vielä yhden keksin. Se oli varmaan kolmas kerta, kun hän vakuutti ottavansa enää vain sen yhden keksin, mutta minkäs sille mahtoi, kun ne olivat niin hyviä.

Paulus ojensi ohjat tytölle, vaikkei oman vastuuhevosen piteleminen suuri taakka ollutkaan. Hän saattoi käyttää kahta kättä eväiden mättämiseen: se sai hänen eripariset silmänsä kirkastumaan. Mies potkaisi kastuneet kengät jaloistaan ja käänsi kasvonsa kohti aurinkoa. Noreen oli hypännyt uudelleen Pradan selkään ja ravasi ponilla vesirajassa. Prada luimi korviaan ja huiski häntäänsä, mutta noudatti ratsastajansa pyyntöjä.
Aamupäivä oli kääntynyt iltapäiväksi, ja vesi alkoi hiipiä vaivihkaa ylemmäs.

Lucy rapsutti Miun otsaa, kun ori astui askeleen lähemmäs ja hymyili raukeasti. Aurinko lämmitti ihanasti, kuivaten läpimäriksi kastuneet vaatteet siinä sivussa. Raikas merituuli kantoi mukanaan meren tuoksua, mikä sai tytön hymyilemään onnellisena. Kaikki oli kohdillaan. Hän napsi silloin tällöin jotakin pientä eväskorista, mutta muutoin pysytteli hiljaa ja paikoillaan, pidellen hevosen ohjia toisessa kädessään hymy huulillaan.
"Kuinka nopeasti vesi nousee?" Tyttö kysyi huomatessaan, että vesiraja todella oli lähempänä heitä kuin aiemmin. Hänellä ei ollut kokemusta merestä muutamaa uintireissua lukuunottamatta, joten hän ei tiennyt, joko heidän pitäisi alkaa pakata ja lähteä kiipeämään jyrkkää polkua ylös. Lucy vilkaisi polkua. He olivat selvinneet sen alas. Kyllä he ylöskin pääsisivät.

"On tässä vielä aikaa", Paulus vastasi venytellen ja peitti haukotuksen. Ei kovin paljoa, mutta tavaroita ei tarvinnut heittää paniikissa kasaan; he ehtisivät vielä nauttia rannasta - ja mikä parasta, kesä oli vasta alussa ja he ehtisivät palata rannalle monta kertaa, mikäli niin haluttiin.
"Haluatko vielä ratsastaa?" mies kysyi ja vilkaisi ponia, joka oli lähtenyt neliin. Se pukitteli villisti, maha keinuen ja sai Noreenin pitkän tukan lentämään.