Ripaus itseluottamusta

Torstai 14. tammikuuta 2015 - iltapäivä

Aamun maastolenkit olivat menneet monelta työntekijältä ohitse, kun tallille oli pelmahtanut kahdeksan ratsastajaa valmennusta varten ja Romeo rymistellyt vieraiden villitsemänä aidasta lävitse, päästäen tietenkin kaikki tarhakaverinsa samalla vapauteen. Kuuden hevosen säntäily ympäri tallialuetta oli houkutellut Duffyn hylkäämään oman aitansa rajoitteet ja liittymään telmijöiden joukkoon, joten puuhaa oli riittänyt. Siinä vaiheessa kun hevosista viimeinenkin, ihmisten huomiosta vilkastunut Lionheart oli saatu kiinni, oli ollut jo aivan liian myöhäistä alkaa varustaa maastoratsuja, ja niin aamun maastolenkki oli suurimmilta osin siirretty iltaneljään, kun kenelläkään ei olisi muita ratsastettavia.
Lucy huokaisi kiristäessään Eastcoastin satulavyötä. Hänen oli toki ollut tarkoitus työskennellä ruunan kanssa kentällä aamulla, mutta hän oli päättänyt ujuttautua maastoon suuntaavien joukkoon nyt iltapäivästä. Ei Eastcoast sen hullummaksi muuttuisi, vaikka lähtisikin käymään maastossa koulutreenin sijaan. Lucy väisti käytävän seinää vasten Tuggyn kiiruhtaessa ohitse Oliveria kiskoen ja nosti kypärän päähänsä. Kyllä tästä maastosta ihan mukava tulisi, vaikka ulkona olikin jo pimeää. Ainakin kaikki tuntuivat muistaneen laittaa niin hevosille kuin itselleen heijastimia, jotta autot näkisivät heidät sillä lyhyellä matkalla, kunnes he ottaisivat suunnan nummille. Niillä sentään taivas valaisisi sen verran, etteivät he ratsastaisi päin puita. Lucy nappasi Eastcoastin karsinasta mukaansa ja liittyi tallipihalla selkään nousevien joukkoon vilkuillen ratsukoita. Pimeyden pakottamana myös Zoe oli päätynyt Paddyn kanssa heidän joukkoonsa itsenäisen lenkin sijaan, mistä hyvästä naisen yleensäkin tyytymättömillä kasvoilla koreili suorastaan turhautunut ilme. Fabien oli vapautunut Mochan liikutuksesta omistajan saavuttua paikalle, joten nopeasti pojan käsiin oli lykätty kirjava täysiveriori, joka oli ollut osasyyllinen aamun viivästykseen ja jonka vuokraaja ei ollutkaan ehtinyt paikalle.

Aikataululliset muutokset eivät hetkauttaneet Maybeä, jolle Jamien uusi, päätoiminen hevosenhoitaja oli lykännyt ruunikon Nelsonin maastoon vietäväksi. Tyttö tarttui toimeen hyväntuulisesti hymyillen ja hautasi pienen, haikean, jopa katkeran piston sisällään. Hermostunut ruunikko puoliverinen tuntui nauttivan ohjelmanumerosta yhtä paljon kuin Paulus, joka istui energisenä kuopivan ja tanssahtelevan Mokon satulassa happamana ja pahantuulisena. Mies ei selvästi pitänyt rutiiniensa rikkomisesta. Ratsastajaa pää pystyssä karkuun väistävän Batmanin satulaan hyppelehtivä Jemma näytti happamalta muuten vain katsellen sekalaista seuruetta pitkin sievää nenänvarttaan ja kooten äänekkäästi puhaltelevan ruunan ohjia tiukemmalle tuntumalle: häntähän ei kiikutettaisi tällaisen yleisön edessä kuin pahaista aloittelijaa. Paulus kannusti tummanpunaisen tobianon johtamaan letkaa ja saattoi edes kuvitella, että nauttisi maaston rauhasta ihmisten aiheuttaman älämölön sijasta. Hämärä hiipi varjoista auringon laskettua, ja Paulus tunsi kammottavan syyllisyyden piston, kun totesi, miten mukava Moko oli Nimbukseen verrattuna. Ori oli tietenkin aivan täysi ääliö niin halutessaan, mutta se nautti. Nimbuksen vieminen maastoon hämärän jälkeen tuntui siltä kuin haluaisi rangaista tammaparkaa jostakin.

Lucy kannusti Eastcoastin reippaasti Mokon perään, sillä jos tästä porukasta täytyi valita joku, jonka lähettyvillä pysytellä koko maastolenkin ajan, ei tarvinnut arvata montaa kertaa, kenen luokse nainen suuntaisi. Zoe sen sijaan valikoi paikkansa letkan hänniltä, jotta saattaisi helpommin hallita etäisyyksiä muihin. Paddy ei hermoillut pimeää sen suuremmin, mutta levoton hevosseura sai ruunan kääntelemään korviaan ja painamaan tavallistakin raskaampana kädelle. Nainen silitteli tummaa kaulaa ja nojasi hetkeksi eteen kaulan ylle supatellakseen pehmeästi ruunan kääntyileviin korviin.
"Hook, käyttäydy", Nathanin rauhallinen ääni rauhoitteli hermoilevaa ruunaa pehmeästi, kun ruunikko kulki pää korkealla ja silmänvalkuaiset välkkyen muiden hevosten seassa. Nathan ohjasi ruunan Tuggyn perään toivoen, että työhevosen kiireettömyys tarttuisi myös herkkänä säpsyvään ruunikkoon, joka olisi kaivannut valoisan ympäristön maastoa varten - ja ehdottomasti enemmän liikutusta, kuin mitä oli viimepäivinä saanut kilparatsastajan keskittyessä enemmän kiukuttelevaan tammaan.
"Meitä on ihan järkyttävän paljon", Lucy huokaisi kannustaessaan Eastcoastin sen verran lähemmäs Mokoa, että saattoi edes leikkiä keskustelevansa Pauluksen kanssa ilman huutamista. Fabienilla oli kädet täynnä töitä täysiverisen kanssa, joka oli leikkisällä päällä ja yritti parhaansa mukaan esitellä sirkustemppujaan tietä pitkin kulkemisen sijaan.

"Joo, rasittavaa", Paulus murahti matalasti olkansa yli Lucylle. Hän sai kuitenkin hilpeyttä iltaansa siitä, kun Moko esitti säikähtävänsä pensasta tienposkessa tai rapsahdusta puiden seassa, säpsy kulki dominona hevosletkan läpi. Eastcoastin perään asettunut Batman otti sivuloikan, joka melkein suisti Jemman satulasta, ja Paddyn eteen asettunut Nelson yritti kiepahtaa samantien kotia kohti silmänvalkuaiset välkähtäen. Maybe pyöräytti sen takaisin menosuuntaan ja soi anteeksipyytävän hymyn olkansa yli Zoelle. Toivottavasti koko lenkki ei olisi tätä; hän oli tuudittunut maastoilemaan Chovella ja Socksilla, joista kumpikaan ei säpsynyt ja säikkynyt. Nyt hänen ratsunsa oli arvaamaton ja jännittynyt, valmiina hyppäämään jokaisesta ärsykkeestä.

Lucy oli kiitollinen Eastcoastin rauhallisuudesta, sillä ruunan osanotto muiden säikkymiseen oli lähinnä pään kohottaminen ja korvien kääntely, kun tahmainen ratsu pohti, aiheuttaisiko tämä todella toimenpiteitä. Useimmiten vastaus oli ei, ja mustanruunikko jatkoi matkaansa ilman yhtäkään ylimääräistä askelta. Batmanin sivuloikka sai perässä kulkevan Lionheartin matkimaan liikettä, mutta Fabienin onneksi orin loikka oli rauhallisempi kuin edellämenijän, ja hän pysyi satulassa edes jotenkuten mukana. Tuggy ei vaivautunut moiseen, mutta Hook ryntäsi eteenpäin pää pilvissä ja törmäsi työhevosen takaosaan. Nathan pahoitteli rauhallisesti Oliverille ja yritti varmistaa, ettei ruuna kolaroisi uudestaan, vaikka takana oli vähintään yhtä hermostunut tapaus. Nathan vilkuili letkaa edessään pohtien, löytyisikö edestä rauhallisempaa väliä, mutta Lionheartin ja Batmanin yhteissekoilu sai miehen tyytymään paikkaansa Tuggyn perässä.
"Kuka se on?" Zoe kysäisi Maybelta nyökäten ratsua kohden. Hän ei ollut yrittänytkään pysyä Jamien kilpahevosten perässä, mutta säikky tapaus herätti hänen huomionsa. Sitä paitsi Paddy tuntui rentoutuvan kuullessaan tutun hoitajansa rauhallista, matalaa ääntä, joten Maybelle puhuminen tuntui hyvältä idealta. Ei hän voisi itsekseen höpötellä, siltä varalta että lähes seisova ilma kantaisi sanat kärjessä kulkevien korviin.

"Nelson", Maybe vastasi olkansa yli, mutta uskaltamatta irrottaa katsettaan ruunikon viuhuvista korvista, "se on melko vaatimaton kolmen tähden hyppääjä ja mahdollisesti myydään pian." Kaviot kopsahtelivat asfalttiin tai niiden ääni hukkui kosteaan pientareeseen. Nummimaastoa varten oli ollut parempi kiertää tien kautta, sillä viime aikojen järkyttävän märät ja kylmät säät olivat muuttaneet tallin läheisen numminotkon suorastaan soiseksi. Korkeammat, heinäiset nummet lännessä olivat vielä suhteellisen kuivat, mutta niidenkin laaksot olivat muuttuneet pehmeiksi ja upottaviksi. Hevosten hermostus liikkui aaltona edestä taakse ja takaa uudelleen eteen. Maybe olisi halunnut keskustella kunnolla Zoen kanssa, mutta se vaati katsekontaktia ja keskittymistä, ja Nelson ei suonut hänelle kumpaakaan. Ruuna oli iskeä tyttöä niskallaan kasvoihin heittäessään etujalkansa ilmaan ja kiepahtaen jälleen kotia kohti, mutta Maybe sai sen kiepautettua takaisin menosuuntaan.
"Älä hötkyile, hölmö herra, kaikki hyvin", hän höpötti rohkaisevasti ruunalle ja silitti sen ruskeaa kaulaa.
"Mitä sinulle kuuluu?" hän joutui kysymään olkansa yli nähden vain vilauksen Zoesta.

Zoe kuunteli Mayben vastauksen tarkkaavaisena. Vai että myyntiin oli tämäkin ruuna päätymässä. No, ehkä ihan hyvä niin kun katseli, miten hevonen säikkyi olemattomia. Nainen tunsi hevosista väreilevän hermostuksen, ja eläimet tuntuivat vain imevän moista toisista itseensä, kunnes jokainen käyttäytyi enemmän tai vähemmän sekopäisesti.
"Keskity vain hevoseesi", nainen sanoi pahoitteleva sävy äänessään, kun Nelson jälleen kerran järjesti omaa ohjelmaansa. Ei hän halunnut Mayben putoavan sen takia, että kaipasi keskustelua pitääkseen niin itsensä kuin hevosensa rauhallisena. Jos hän alkaisi liikaa seurata edessämenevien sähellystä, kuten Hookin sivuloikkia ja Lionheartin kieppumisia, jännittyisi hänkin satulassa, eikä se kävisi päinsä.
"Minulle kuuluu ihan hyvää", hän vakuutti silittäen rystysellään Paddyn kaulaa, kun ei kehdannut keventää kuolaintuntumaa siltä varalta että vaatisi tarkkaa kontrollia ruunan suuhun. "Duffyn karkureissun pintaan nostattama innostus sai sen olemaan yksi idiootti maastossakin, mutta muutenhan se on ollut aivan ihana. Ja kävin juuri maanantaina Paddyn kanssa kouluvalmennuksessa", hän kertoi yllättävän pitkästi, kun huomasi Paddyn korvien kääntyvän hänen suuntaansa äänen myötä. Ainakin hänen hevosensa oli kuulolla, toisin kuin Hook, joka ponkaisi yllättäen eteenpäin onnistuen hivuttautumaan Tuggyn ohitse ja törmäämään Lionheartin kirjavaan takaosaan, kun Nathan taisteli hevosen takaisin käynnille spontaanista laukkaspurtista ja pudottautui uudestaan Tuggyn taakse. Lionheart loikkasi eteenpäin kohti Batmania innostuneena uudesta leikistä. Dominoefekti oli tänään vahvana pinnassa.

Maybe kuunteli nyökkäillen niin, että valkea, paksu letti keinahteli. Nelson tärähteli hänen jalkojensa välissä seuratessaan muita ratsukkoja eikä tyttö voinut kääntää huomiotaan muualle. Edellä Batman kulki pää korkealla, ja sinkoutui sekä ylös että eteen, kun Lionheart törmäsi sen takapuoleen. Häntä tiukasti peppua vasten se yritti Mokosta ohi, mutta Jemma kurvasi sen tobianon takamusta päin, mikä sai tobianon sekä potkaisemaan ärhäkästi taakse että puremaan kuolaimeen ja loikkaamaan laukalle. Batman kiepahti kiljahtaen ympäri ja törmäsi takanatulevaan täysiveriseen, mikä kippasi Jemman ruunan kaulalle. Paulus väänsi orin pään oikealle ja seisautti sen poikittain tielle, vaikka Mokon seisonta sisälsi pukkia ja pystyhyppyä.
"Kaikki hanskassa?" mies kysyi äreästi tobianon selästä sen palattua neljälle jalalle.

Mokon karatessa laukalle, Eastcoast havahtui sen verran että hirnui viereltä katoavan hevosen perään ja kiihdytti raville ottaakseen Mokon kiinni. Lionheart kompuroi törmätessään Batmanin kanssa ja lähti peruuttamaan, kun Fabien tarttui ohjaan tiukasti etunojaan heilahtaneena. Lionheart peruutti päin Tuggya, joka seisahtui hölmistyneenä. Nathan pysäytti Hookin ennenkö ruuna liittyisi muiden häsellykseen ja piti ruunan pään tiukasti Tuggyn takaosaa kohden, jotta hevonen ei loikkaisi työhevosen ohi.
"Kaikki kunnossa, jatketaan matkaa", Nathan huikkasi letkan järjestäytyessä jälleen kerran ja istui syvälle Hookin yleissatulaan. Tästä oli jo nyt kuoriutumassa varsinainen maastolenkki.
"Pidän Hookin lähellä, niin se ei keksi mitään typerää", mies varoitti Oliveria kannustaessaan Hookin niin lähelle varmaa Tuggya kuin saattoi ilman, että ruunan pää törmäisi työhevosen takaosaan jokaisella askeleella. Ainakin edessä olisi toimiva jarru ja niin kauan kuin Hook olisi hänen pohkeidensa välissä, ei hevonen pääsisi järjestämään sen suurempaa showta, vaikka kulkikin turpa taivaissa ja silmänvalkuaiset välkkyen. Voisi tehdä hyvää päästä ympäristöön, jossa he voisivat ravata vapaammassa järjestyksessä, niin hevoset saisivat tekemistä ja tämänhetkinen säikkymisen sävyttämä sekoilu jäisi taakse. Zoe pudottautui kaikessa hiljaisuudessa hieman kauemmas muusta letkasta, jättäen Nelsonin ja Paddyn väliin muutaman hevosen mitan, jotta hän ehtisi reagoida rauhallisesti, jos edempänä jotakin tapahtuisi. Hän ei suostuisi repimään hevosen suupieliä vain ja ainoastaan sen takia, että joku toistaitoisten ratsastajien hevosista päättäisi kääntää koko letkan mukanaan ympäri kohti kotia.

Paulus hengitti vapaammin, kun saattoi kääntyä salakavalasti pimenevältä maantieltä oikealle, Rosingsin maastojen läpi leikkaavalle hiekkatielle, joka vei Maggien lammastilalle. Täällä he eivät törmäisi autoihin tai muihin kulkijoihin, ja voisivat liikkua vapaammin, myös ravissa. Muutamakymmenen metriä sateen urauttamaa hiekkatietä, ja Moko johti letkan tien yli vasemmalle, missä kumpuileva, metsän saarekkeistama nummimaa johtaisi heidät puuttomille, avarille heinänummille, joissa useampi kävi laukaamassa aurinkoisina päivinä. Ori jäi empimään jyrkälle tienpientareelle dramaattisti korskuen ja stepaten, kunnes ponkaisi komealla loikalla alas pimeälle nummelle, Paulus juuri ja juuri selässä pysyen. Märkä, pensaiden kirjoma nurmi moiskahteli vaaleiden kavioiden alla, kun Moko askelsi pärskien ja kuolaimelle puskien eteenpäin. Batman oli ajaa Jemman hermoromahduksen partaalle jumittaessaan samalle tienposkelle ja loikkasi alas vasta, kun nainen upotti kantapäänsä sen kylkiin.

Eastcoast hyppäsi alas vailla edellisten ratsukkojen tulta ja tappuraa, mutta ainakin ruuna laskeutui siististi jaloilleen ja jatkoi matkaansa pärskähtäen. Lucy taputti tummaa kaulaa ja kannusti ratsunsa Mokon rinnalle suoden lämpimän hymyn kirjavan orin selässä istuvalle miehelle. Lionheart oli pudottaa Fabienin selästään loikatessaan ilman empimistä reippaalla vauhdilla alas märälle maalle ja kiilaamalla kärkihevosten tuntumaan täynnä tarmoa, märkä maa kavioiden alla lompsuen. Hook oli epäluuloinen märästä pohjasta eikä hetkeen suostunut liikahtamaankaan, ennenkö hätääntyneenä kiirehti muiden perään ylimääräisten loikkien siivittämänä, kun pohjan päästämät molskahdukset saivat hevosen korskumaan kauhuissaan. Paddy liikkui pehmeästi pohjalla, joka ei järkyttänyt kokeneen kenttäratsun mielenrauhaa. Oli hevonen kilpaillut pahemmissakin oloissa.
"Näyttävätpä nummet kauniilta iltaisin", Lucy kommentoi kannustaessaan Eastcoastin Mokon rinnalle, joskin turvallisen välimatkan päähän ettei vain saisi kaviosta. Hän hymyili Paulukselle vaikka ei voinutkaan olla toivomatta, että he olisivat kaksin liikkeellä. Kärjessä saattoi onneksi unohtaa takana sekoilevat ratsut edes sekunnin sadasosiksi, ennenkö uusi kriisi aiheutti jälleen metakan letkan keskellä. Fabien keskusteli iloiseen sävyyn olkansa yli Oliverin kanssa, joka koetti kannustaa Tuggya kiihdyttämään Lionheartin rinnalle menestyksettä.

"Kerrassaan hurmaavilta", Paulus vastasi kuivasti ja kohotti kulmaansa. Ympärillä levittäytyvät metsäsaarekkeet näyttivät pikimustilta, ja niiden mustuus levittäytyi tummanharmaata maata pitkin. Ilma tuoksahti märältä maalta. Hurmaavaa. Kun viimeinenkin hevonen oli nummella ja ratsastajansa käsissä, Paulus kannusti Mokon raviin tuskin huomattavaa kinttupolkua pitkin, jonka pohja oli tamppautunut kovemmaksi kuin ympäröivä pehmeys. Tobiano pärskähteli tarmokkaana kulkiessaan, pureskeli pelhamiaan ja yritti hivuttautua reippaampaan askellajiin.

Lucy ei valittanut Pauluksen nuivasta suhtautumisesta, vaan keskittyi ihailemaan ympäristöään. Hänestä pilviverhon raoista pilkahtelevat vastasyttyvät tähdet ja taivaanrannassa roikkuva kuu saivat tummansävyisen ympäristön näyttämään lumoavalta. Toki hän olisi ajatellut toisin, jos olisi istunut säikyn ratsun seassa, joka korskui kauhuissaan ja karkasi takasilleen ilman mitään sen suurempaa syytä - kuten Hook juuri sillä hetkellä teki. Nathan ei onneksi vaikuttanut kauhusta kankealta, vaan rauhoitteli kierroksilla käyvää hevosta vankkumattomalla pehmeydellä, mikä taisi olla ainoa syy, miksei Hook ollut jo kadonnut taivaanrantaan tai kurvannut takaisin tallille. Lucy pidätti Eastcoastia ja pujahti Mokon taakse kovemmalle pohjalle, jolla ruuna saattoi ravata ilman luimuun kääntyviä korvia. Lionheart ei suostunut asettumaan polulle, vaan seilasi pehmeällä pohjalla Fabienin yrittäessä parhaansa mukaan hillitä hevosta, joka painoi raskaana kädelle ja näytti etsivän keinoja ohittaa Batman ja Jemma. Hook pysyi Tuggyn hännässä kiinni ja työhevonen tallusti eteenpäin pitkin, rennoin askelin, tuskin edes ymmärtämättä, että pimeys ei ollut yleisin aika suuren joukon maastolenkeille.

Musta metsä tuntui ujuttautuvan lähemmäs hevosten ravatessa tai loikkiessa Batmanin tapauksessa. Metsäsaarekkeet lähestyivät molemmilta puolilta, kunnes niiden välissä kulki vain autonmentävä, nurminen kuja. Paulus oli tottunut Mokon tapaan yrittää karata käsistä, mutta kun ori loikkasi eteenpäin terävästi korahtaen, se oli uutta. Hän kamppaili ohjalle puskevan hevosen pysähdyksiin pitäen sen hädin tuskin käsissään, sillä Moko korskui ja yritti karata miehen alta. Jono seisahtui lyhyellä varoitusajalla. Batman korskui peloissaan yrittäen riistäytyä ratsastajansa käsistä, ja Nelson kohosi korkealle takajaloilleen sieraimet suurina ja lihakset jännittyneinä. Sitten Pauluskin tunsi sen, hiipimässä alas niskaansa. Hän kuuli luonnottoman hiljaisuuden hevosten pelon alla ja tähysi syvenevää pimeyttä ympärillään pulssi rajusti kohoten. Ei taas. Hevosetkin hiljenivät virittyneinä ja vauhkoina, odottaen. Kiväärin laukaus rikkoi väkivaltaisesti äänettömän uhan. Jono levisi paniikin syöksyessä hevosten läpi; Nelson oli kaatua selälleen kamppaillessaan ratsastajan hallintaa vastaan, Batman syöksyi päin Lionheartin kylkeä ja Moko riuhtoi pidätteitä vastaan rajuin hypyin. Uusi laukaus repi yötä ja napsahti terävästi puunrunkoon; se tuli ratsukkojen takaa. Tie kotiin oli katki.

Huoli pyyhkäisi aaltona Lucyn yli, kun Moko laittoi Paulukselle vastaan. Hän niin toivoi, että mies pärjäisi orin kanssa eikä tulisi retuutetuksi, sillä muistot kesältä saivat naisen valahtamaan kalpeaksi. Moko oli jo kerran telonut Pauluksen sairaalakuntoon, pahasti, eikä hän halunnut sen toistuvan. Eastcoast pysähtyi voimakasta pidätettä säpsähtämättä, mistä nainen oli kiitollinen, sillä hän epäili Mokon katoavan taivaanrantaan heti jos mustanruunikko olisi törmännyt kirjavaan ratsuun. Oliverilla ei käynyt yhtä hyvä tuuri, sillä äkillinen pysähdys sai Tuggyn törmäämään Lionheartiin - ja Hook vuorostaan pamautti päin Tuggya. Hevosten paniikki tarttui ratsastajiin, eikä edes Nathan pystynyt ravistelemaan kalvavaa tunnetta sisältään. Jokin ei nyt ollut oikein. Zoe mulkaisi ärtyneenä pysähtynyttä jonoa, joka vaikutti vain odottavan sitä, että jokin hevosista menettäisi järkensä, ja oli jo huutaa keulaan, että jatkaisivat matkaa, kun Paddy korskahti päätään viskoen ja repi voimalla ohjat naisen kädestä, ennenkö jännittyi paino takaosallaan paikoilleen. Nainen katseli ympärilleen etsien sitä, mikä hevoset oli säikäyttänyt. Jokin villieläin? Karannut koira, joka oli elänyt metsässä eikä enää muistuttanut ratsuja tallin karvakuonoista?
Laukaus sai naisen aivot sulkemaan kaiken muun ympäriltään ja hetken Zoe vain toljotti mitään näkemättömin, valtavin silmin leviävää jonoa, ennenkö Paddyn loikka kohti Nelsonia ravisteli naisen hereille, kun valtava loikka oli suistaa ratsastajan satulasta. Hook kohosi takajaloilleen ja kiepahti kotia kohden välittämättä siitä, että oli törmätä Nelsoniin matkallaan, ennenkö uusi laukaus paikallisti uhan ja ruuna lähti pyrkimään keulaa kohden kapealla kujalla. Fabien kapsahti Lionheartin kaulalle Batmanin törmätessä oriin, joka tasapainonsa saavuttaakseen kääntyi poikittain tielle, tukkien tehokkaasti kohtipyrkivien hevosten reitin kauas vaarasta.
"Jatkakaa matkaa!" Zoe huusi perältä sydän hakaten ja ääni oktaavin tavallista korkeampana. Hän kietoi kätensä tiukasti valkoiseen harjaan, sillä tällä kertaa hän ei putoaisi ja hukkaisi korvaamattoman arvokasta ruunaa - mutta hän ei myöskään jäisi odottamaan, että muut tajuaisivat liikkua eteenpäin, jos toisilla kestäisi vielä pitkään. Laukaus tuntui edelleen sykkivän korvissa, eikä hän ollut kuulla hevosten kiljumisia, kun eläimet törmäilivät toisiinsa ratsastajien yrittäessä epätoivoisesti suoristaa paniikin vallassa pakoon pyrkiviä eläimiä. Fabien ei ehtinyt saada tasapainoaan takaisin, kun Lionheart singahti liikkeelle, törmäten kapealla kujalla Eastcoastiin uhkarohkean ohituksensa myötä. Täysiverinen kompuroi ratsastaja kullanhohtoiseen kaulaan takertuen ennenkö sai jalat kunnolla alleen ja jatkoi matkaansa eteenpäin ohjat vapaina jaloissaan roikkuen. Eastcoast ei ehtinyt väistää, vaan kaatui kyljelleen otettuaan kovan osuman kylkeensä juuri, kun oli jo valmiiksi nostanut etujalkojaan ilmaan. Ruunan jalat sätkivät sen yrittäessä löytää jalansijaa, ja Hook päätyi osittain hyppäämään maassa makaavan ruunan yli pyrkiessään karkuun silmänvalkuaiset välkkyen ja paniikinomaisesti kiljuen.

Mokosta lähtevä karjunta ei kuulostanut hevoselta, kun Paulus esti sitä lähtemästä. Hevoset törmäilivät tobianoon, mutta mies tähysi vain yhtä.
"Lucy? Lucy?!" hän pyöri satulassa pidellen panikoitunutta oria, kun yksi toisensa jälkeen muut sinkosivat sen ohi. Nelson liimautui Hookin perään Maybe matalana kaulallaan ja olkansa ali taakse tähyten, rukoillen, ettei vähän maastoillut ruunikko kaatuisi. Batman oli lähtenyt Lionheartin kyljessä joukon keulaan, Jemma tiukasti selässään, läsipäistä tummanruunikkoa eteen usuttaen ja suomatta katsettakaan taakse - hän ei todellakaan kuolisi tänne. Nainen potki puoliveristä kovempaan tempoon, sillä ei aikoisi jäädä jälkeen.

Zoe rukoili tekevänsä oikean valinnan, kun repäisi Paddya suusta voimalla, joka olisi riittänyt suututtamaan kovasuisemmankin. Ruunasta lähtevä ääni ei muistuttanut enää edes eläintä, kun hevonen rääkäisi pää korkealla liukuessaan pysähdyksiin, jotta Eastcoast pääsisi heidän edellä jaloilleen nyt, kun kaikki muut olivat jo päässeet kaatuneen ratsun ohi ja yli. Hän ei aikonut ottaa riskiä, että Paddy lähtisi hyppäämään mustanruunikon yli juuri kun Eastcoast saisi jalkansa alleen. Eastcoast kampesi itsensä pystyyn yllättävän ketterästi hevoseksi, jolta harvoin vaadittiin edes asetusta ympyröillä, ja Lucy roikkui kyydissä, joskin ilman kumpaakaan jalustinta. Nainen puristi polvillaan satulaa Eastcoastin pyrkiessä kavereiden perään aivan liian hitaasti tahtiaan kiihdyttäen ja Zoe kurkotti läimäisemään ruunan takaosaa avoimella kämmenellä, läimäys yössä kaikuen, kun Eastcoast oli jäämässä jälkeen ja Paddy pyrkimässä ruunan ohitse.
"Ala mennä!" Hän huusi Paulukselle vastaukseksi miehen kiljuessa kalpean tyttöystävänsä perään ja kumartui tummanpapurikon kaulalle toivoen, että Lucy pysyisi ratsunsa selässä. Nainen vilkuili ympärilleen varmistaen, että kaikki ratsukot olivat heidän edellään, ennenkö antoi ruunalle ohjaa ja kannusti Paddya venyttämään askeltaan, vaikka ruuna olikin edelleen niin lähellä Eastcoastia, että hän saattoi vaivattomasti laskea ilmavirrassa liehuvat häntäjouhet. Mustahiuksinen nainen ei voinut kuin toivoa, että mustanruunikko pysyisi jaloillaan, sillä jos Eastcoast nyt kävisi polvillaan tai loikkaisi sivulle, ei hänellä ja Paddylla olisi aikaa väistää, vaan hevoset törmäisivät kovassa vauhdissa toisiinsa, eikä siitä tulisi nättiä jälkeä.

Sillä hetkellä Paulus rakasti Zoea, vaikka rakkaus rakoili jo seuraavassa sekunnissa. Mies vapautti Mokon ohjan ja kirjava puoliverinen kiihdytti voimakas takaosa sen vauhtiin heittäen. Silloin väkivaltainen moottori ärjähti ratsukkojen takana, terävä, koneellinen ääni vaimentamattomana ja rumana. Häikäisevä, kylmä valo valaisi maisemaa, ja jokin lähti hevosten perään, Paulus oletti sen maastomoottoripyöräksi; sillä takaa-ajaja liikkui ketterästi kosteassa, muhkuraisessa maastossa ja moottori ulvoen lähti saavuttamaan hevosia vaivatta.

Zoe läimäisi uudestaan Eastcoastia, kun moottori heräsi henkiin jossakin heidän takanaan. Ei taas, ei taas, nainen hoki mielessään ja helpottuneena huomasi mustanruunikon kiihdyttävän vauhtiaan, kun eläin tajusi jonkin lähteneen heidän peräänsä. Hän vilkaisi Lucyn yli Paulusta taistellen Paddyn kanssa vauhdista, sillä jo kerran moottoriajoneuvon jahtaamaksi päätynyt hevonen ei aikonut kokea samaa uudestaan, vaan loikki voimalla päin ohjaa, repien sitä sentin tai pari kerrallaan ratsastajansa käsistä, vaikka Zoe laittoi vastaan kaikella voimallaan, mitä Duffyn tulon jälkeen käsivarsiin oli kertynyt kiitettävästi. Hän jopa kiskoi nopeaan tahtiin vuorotellen ohjista, vaikka irvistikin ajatukselle, mihin kuntoon se jättäisi kimon suupielet, jotta saattoi estää hevosta puremasta kunnolla kiinni. Paddy jättäisi Eastcoastin jälkeen muutamalla askeleella, jos hän antaisi edelleen kovassa kunnossa olevan entisen kenttäratsun kiihdyttää paniikin vauhdittamaan, täyteen neliin. Moottoripyörän valokeilan pyyhkäistessä heidän ylitseen, Paddy sai tarpeekseen, puri kiinni metalliseen kuolaimeensa ja ponnisti muutamalla voimakkaalla loikalla Eastcoastin rinnalle ja kahdella muulla ruunan ohitse. Viimeisenä yrityksenä varmistaa, ettei typerä harrasteratsu jäisi jälkeen, Zoe kurkotti kohti löysänä roikkuvia ohjia, tuntien nahan sormiensa välissä. Hän repäisi ohjista, käsi kuolaimen lähellä ja Eastcoast teki parhaansa pinkoakseen kimon vauhdissa turpa Zoen reittä tönien.
Nathan oli taistellut Hookin pienelle ympyrälle raviin, mutta nähdessään lähestyvän ajoneuvon ja nelistävät ratsut, käänsi Hookin samaan suuntaan kannustaen ruunan liikkeelle hallitussa laukassa, kunnes saattoi lyöttäytyä yhteen nelistävän kolmikon kanssa.
"Meidän on hajaannuttava!" Hän huusi moottorin ärjynnän yli. "Meidän on päästävä jonnekin, missä pyörä jää hevosille kakkoseksi, eikä tämä avonainen maasto ole sellainen."
"Joki", Lucy vastasi saaden suun täydeltä Eastcoastin harjaa, sillä kalpea nainen yritti parhaillaan kurkotella jalustinta jalkaansa vasemmalta puolelta luottaen siihen, ettei Zoe laskisi yllättäen irti Eastcoastin ohjista. "Jos pääsemme sen ylitse, pyörä ei voi seurata tai joutuu ainakin kiertämään lähimmälle sillalle tai matalaan ylityspaikkaan", hän selitti ääni vavisten ja katse Paulukseen liimattuna. Niin kauan kuin hän keskittyisi Paulukseen, hän selviäisi kyllä, vaikka nilkkaa tykyttikin armottomasti sen jäätyä kylmän maan ja Eastcoastin väliin.

Kumpuileva, heinikkoinen nummi levittäytyi edessä. Jemma yritti parhaansa saadakseen Batmanin erkanemaan vaivihkaa muista - tietenkin heitä jahtaava psykopaatti keskittyisi laumaan eikä huomaisi yhden puuttuvan, ja siten hän olisi turvassa. Mutta herneaivoinen eläin ei missään nimessä suostunut eroamaan lajitovereistaan ja lähtemään yksin toiseen suuntaan, joten minkäs teit. Täysin vauhkoontunut hevonen oli kuuro ratsastajalle. Maybe ei edes yrittänyt pelosta sekopäisen ruunikkonsa kanssa, mukaili vain rajua, paikoin kompuroivaa neliä parhaansa mukaan. Hän tähysi taakseen ja näki kaukaa lähestyvän valon mustat siluetit edessään. Vauhti päättyi yhtäkkiä hevosen kadotessa alta, ja tyttö ehti vain rekisteröidä lentävänsä, ennen kuin vajosi pimeyteen.
Paulus ei yrittänytkään hallita Mokoa, vaan tuijotti taakseen yrittäen nähdä häikäisevän valon läpi. Hän hätkähti laukauksen kaikuessa uudelleen yössä, joka oli nyt hiljaisen sijasta täynnä paniikin ja kauhun ääniä. Paddyn vertahyytävä tuskanhuuto kuitenkin jätti ne varjoonsa, ja ruunan neli muuttui epäpuhtaaksi.

Nathan laski ratsukoita moottoripyörän valokeilan heiluessa hevosesta toiseen, ja helpottui nähdessään, miten kaikki olivat vielä satulassa. Miehen katse siirtyi hevosesta toiseen, hukkaamatta hetkeksikään yhtäkään ratsua, sillä nyt ei ollut sopiva hetki eksyä ja jättää työkavereita mahdollisesti makaamaan ohjanpohjille tajuttomina. Lucy yritti unohtaa nilkkansa tykytyksen, mitä suonissa virtaava adrenaliini vaimensi kiitettävästi ja säilytti katseensa Pauluksessa ja Mokossa. Hän puristi toisessa kädessään ohjia, mutta ne olivat löysällä, jotta Zoelle jäi tilaa kiskoa hevosta perässä, ja toinen käsi ujuttautui mustan harjan sekaan, kunnes hän sai tiukan otteen. Hän ei mitenkään voisi kävellä täältä kotiin tällä jalalla, mikä oli ajatuksena aivan typerä, mutta ainakin se ajoi paniikin sivummalle.
Nathan repäisi Hookin irti porukasta hevosen laittaessa kaikella tarmolla vastaan ja pakotti ratsunsa kaartamaan laajalla kaarella takaisinpäin, kun hän näki jonkun putoavan. Pimeys ei sallinut mahdollisuutta tunnistaa ratsastajaa, mutta niin hermona kuin hänen hevosensa kävikin, kukaan ei jäisi yksinään pimeyteen makaamaan. Laukaus sai Hookin karkaamaan takajaloilleen hirnuen ja lähes kaatuen, ennenkö ruuna sai jalat alleen ja kiljui kokoajan kuin sitä olisi ammuttu. Mies odotti pyörän ohittavan pimeyteen kätkeytyvän ratsukon, ennenkö lähti niin hallitussa laukassa kuin mahdollista pyörän perään lähestyäkseen kohtaa, jossa oli nähnyt Mayben sukeltavan nummen sekaan.
Zoen ensimmäinen refleksi oli pidättää ruunaa, kun hän tajusi veret seisauttavan huudon lähtevän hänen ratsustaan, mutta pikainen kosketus ohjaan kertoi, että kuolain oli edelleen tukevasti punaista vaahtoa suupielistään sylkevän ruunan hampaiden välissä, eikä hän voisi hidastaa ratsua vaikka miten yrittäisi. Niinpä Zoe roikkui Eastcoastin ohjassa, kunnes tunsi Lucyn nykivän ohjia omaan otteeseensa. Hän päästi irti Lucyn ottaessa hevosensa hallinnan ja keskittyi mukailemaan ruunan epäpuhdasta neliä parhaansa mukaan, jottei ainakaan kaataisi hevosta. Hän toivoi sekopään ampuvan summan mutikassa kohti hevosia ja osuneen heihin, koska he olivat olleet suurin maalitaulu laukatessaan vierekkäin Eastcoastin kanssa, koska muut ajatukset sisälsivät sen lopputuloksen, etteivät he pääsisi kotiin.
"Huhuu?" Nathan huhuili hidastaessaan Hookia, joka taipui ratsastajansa teräksiseen tahtoon ilmeisesti tajuttuaan, että muut hevoset olivat liian kaukana tarjotakseen tukea ja turvaa. Ruuna tärisi näkyvästi raviaskeltensa lomassa ja kompuroi tyylillä, joka ei sopinut lainkaan ratsulle, joka oli kilpaillut menestyksellä monessa lajissa. "Hei?" Hän huikkasi uudestaan katse muhkuraista maata haravoiden, vaan pensaiden ja puskien seasta oli vaikea yrittää löytää ratsastajaa, kun suurimman osan huomiosta vei Hookin piteleminen käsissä ruunan seuratessa ärjyvän moottoripyörän menoa silmät pyörien.

Nelson ei ollut koskaan tuntenut suurempaa onnea kuin voidessaan könkätä kolmijalkaisena ja mutaisena vastaan toista lajitoveria. Ruuna puuskutti raskaasti, valkea vaahto pimeydessä erottuen ja liimautui hyppimään kömpelösti Hookin ympärillä toista etujalkaa kannatellen. Jalka oli uponnut syvälle ja repäissyt hevosen kuperkeikalla pysähdyksiin nelistä, mikä oli nakannut ratsastajan monen metrin päähän, mustaksi mytyksi aluskasvillisuuden sekaan.
Moottoripyörä jatkoi hellittämätöntä takaa-ajoaan. Jemma tunsi kyynelten valuvan poskillaan, mutta ei uskaltanut irrottaa otettaan harjasta. Laukaus ja hevosen huuto olivat melkein saaneet hänet putoamaan selästä, ja nainen tunsi olevansa halvaantunut satulaan. Batman alkoi liikkua vaikeasti, rohisten puuskuttaen, sillä se oli lopussa. Jemmalla ei ollut aavistustakaan, kuinka kauas he olivat päätyneet - tai missä he edes olivat, sillä hän maastoili vain poikkeuksena eikä koskaan täällä. Mitä sitten, kun hevoset väsyisivät? Teloittaisiko mielipuoli heidät yksi kerrallaan?
Paulus ei aikonut ottaa sitä mahdollisuutta. Adrenaliini kohisi päässä, kun mies potkaisi irti jalustimensa. Moko kiihdytti satula tyhjänä muiden edelle heittäen märkää maata kauas taakseen. Valokeila keinahti taivasta päin moottorin ärjäistessä, mutta sen yli kajahti Pauluksen petomainen, eläimellinen sotahuuto, kun mies heittäytyi päin takaa-ajajaa, taklaten tämän ajoneuvoineen kosteaan nummeen. Hurjana karjuva hyökkääjä kahmaisi varvikosta kiven, jolla pieksi mustanpuhuvaa ajajaa minne osui, kunnes sai tämän alleen ja saattoi hakata kypärän mustaa visiriä pysäyttämättömällä raivolla. Takaa-ajajasta uhriksi joutunut ajaja yritti puolustautua epätoivoisesti pyörän äristessä vieressä, kyljellään aluskasvillisuudessa, ja miehet kävivät väkivaltaiseen käsirysyyn. Paulus tunsi nenänsä murtuvan jälleen kerran, kun sai lommoisesta kypärästä kasvoihinsa, mutta jatkoi armottomia iskuja takertuen ylös pyrkivään mieheen punainen murhanhimo lihaksia vahvistaen. Myös toinen kamppailija sai käteensä kivenmurikan, jolla sai iskettyä päällekävijänsä irti, tartuttua pyöräänsä ja lähdettyä liikkeelle. Hurjistunut Paulus paiskasi kädessään olevan kiven ajajan takaraivoon, mikä sai pyörän hoipertelemaan varvikossa, tällä kertaa Paulus takaa-ajana, mutta ajoneuvo keräsi vauhtia ja katosi lopulta kukkulan taakse vähiten äänikin vaimeten. Paulus vajosi polvilleen ja iski nyrkkinsä turhautuneena kosteaan nummeen. Perkele!

Nathan kurkotti rauhallisesti tarttumaan Nelsonin ohjiin, kun ruuna pyöri heidän ympärillään suoden huolestuneen silmäyksen kolmijalkaisena koikkelehtivalle hevoselle, ennenkö palasi aiempaan puuhaansa ratsastajan etsimiseen.
"Maybe?" Hän huhuili tyttö nimeltä nyt kun tiesi pudonneen henkilöllisyyden hevosen perusteella ja yritti vaikeasti pidellä kahta hevosta, joista toinen yritti katoaisi hänen altaan puolen askeleen aikana, jos hänen otteensa herpaantuisi. Mies tiesi tarkalleen lukuisten kertojen jäljiltä, että herkkähermoinen puoliverinen oli aloillaan vain koska juuri nyt se luotti ratsastajaansa enemmän kuin omiin vaistoihinsa, mutta tilanne voisi muuttua koska tahansa.
"Paulus ei!" Lucy rääkäisi nähdessään miehen putoavan -pudottautuvan- orin selästä ja riuhtaisi Eastcoastia kääntääkseen hevosen ympäri, jotta hän voisi palata noutamaan Pauluksen. Se oli kuitenkin turha toivo, sillä ruuna ei aikonut kääntyä nyt kun Paddy nelisti vain muutaman metrin päässä toiseen suuntaan. Lucy ei voinut mitään kyynelille, jotka karkasivat silmistä hänen vilkuillessa olkansa ali miehen suuntaan, vaikka pimeys ei paljoa nähtävää tarjoillutkaan. Zoe yritti paikantaa, mihin luoti oli Paddya osunut kurkkimalla puolelle ja toiselle.
Nathan hyppäsi alas satulasta nähdessään moottoripyörän kääntyvän valon myötä heijastimen pilkahduksen ja kiskoi molemmat puoliveriset maassa makaavan tytön luokse. Hän piti silmällä moottoripyörää, jonka valo tuntui osoittavan outoon kulmaan pyörän ollessa aloillaan ja kurkotti koskettamaan tyttöä tarkoituksenaan nähdä, oliko Maybe tajuissaan ja kuinka pahasti tyttörukka oli maahan tömähtänyt.

Paulus vääntäytyi jaloilleen, kun hyväksyi menetetyn toivon verisestä kostostaan. Hän kuuli vaimeasti nelistävien hevosten äänet edestäpäin, mutta ei nähnyt enää ketään. Nummet jatkuivat kilometrikaupalla, ja varmastikin ratsastajat saisivat ratsunsa hallintaan vähintään siinä vaiheessa, kun ne eivät jaksaneet enää kauemmas. Ainakaan kukaan ei saisi luodista selkäänsä. Mies pyörähti tulosuuntaan kuullessaan vaimean äänen ja vaistotessaan liikettä illan pimeydessä. Hän lähti ontumaan kahden jälkeen jääneen ratsukon suuntaan hengitystä tasaten ja leukaa pitkin valuvaa verta hajamielisesti kämmenselkään pyyhkien.
Maybe havahtui multaan suussaan ja kutittavaan varpuun sieraimessaan. Päässä pyöri ja oksetti aivan helkkaristi eikä henki halunnut kulkea. Hän ei ollut varma, oliko kuullut nimeään kutsuttavan, ja olisi vain halunnut nukahtaa kotoisassa pimeydessä, sillä ajatukset painoivat tonnin. Tyttö pakotti itsensä kierähtämään selälleen ja hahmotti hevoset vaaleampaa taivasta vasten. Todellisuus palasi rymisten takaisin. Pahoinvointi pakotti hänet sulkemaan silmänsä. Hyvä luoja. Oliko hevonen kunnossa? Entä muut? Mitä tapahtui?! Hän liikutti varovasti raajojaan. Joka paikkaan sattui, mutta ei liikaa. Pään nostaminen maasta ei kuitenkaan onnistunut. Hän tajusi vihdoin myös Nathanin läsnäolon.
"Mitä tapahtui?" hän takelsi hätääntyneenä ja tiedosti poissaolevasti veren maun suussaan. Hän oli varmaan purrut kieleensä pudotessaan.

Paddy ei olisi mielellään jäänyt yksinään yön pimeyteen, kun Eastcoast kääntyi Lucyn hädän pakottamana ympäri ja laukkasi takaisinpäin liian hitaasti äsköiseen neliin verrattuna, jos Lucylta kysyttiin. Zoe tutki pimeydessä Paddyn takajalkaa lähinnä koskettelemalla, puhuen ääni vavisten mutta rauhalliseen, matalaan tapaansa samalla ruunalle, jonka silmänvalkuaiset vilkkuivat ja sieraimet värisivät äärimmilleen laajentuneina. Hän veti terävästi henkeä sanat kurkkuun juuttuen, kun tunsi märän, kuuman veren tahmaavan sormensa ja jäi tuijottamaan epätoivoisena reikää, joka koristi ruunan tummaa lautasta. Verinoro valui pitkin takajalkaa, joka näytti tässäkin pimeydessä tummemmalta, kun vaaleat papurikkotäplät peittyivät vereen. Paddyn hirnuessa kuuluvasti ja loikatessa eteenpäin, Zoe sai todella kiirehtiä mukana, ettei päätynyt maahan makuulteen, kylmä tunne vatsanpohjaan hulahtaen. Mitä nyt taas? Pimeydestä paljastui rauhallisesti laukkaava ratsukko, ja Zoe kiitti onneaan kun Oliver tajusi hidastaa Tuggyn käyntiin jo kauempana, ennenkö toi orin Paddyn lähelle. Työhevonen ei ollut jaksanut kovassa vauhdissa pitkällekään. Paddy värisi kauttaaltaan, mutta antoi Zoen tutkia jalkaansa paremmin nyt, kun oli saanut rauhallista hevosseuraa. Yksinkertainen Tuggy ei vaikuttanut hätkähtäneen tapahtumia sen kummemmin, mitä nyt näytti lopen uupuneelta mustana hiestä roikottaessaan päätään lähes maan tasalla, mutta Oliver lähes putosi selästä yrittäessään kiireellä päästä alas ja kompuroi ohjanmitan päähän, ennenkö putosi polvilleen ja tyhjensi vatsalaukkunsa sisällön pusikon juureen.
"Hei, rauhassa, rauhassa, älä liiku turhia", Nathan vastusteli pehmeällä äänellä epäillen, että tyttö oli vähintäänkin hommannut aivotärähdyksen suunnittelemattomalla tutustumisellaan nummen pohjaan, mutta koskaan ei sopinut sulkea ulos sitäkään vaihtoehtoa, että tyttörukka oli runnonut luita ja sisäelimiä samassa rytäkässä. "Pyörä on poissa ja Nelson on tässä", hän vakuutti pidellen toisella kädellään tiukasti hevosten ohjista. Ruunapari nökötti niin tiiviisti kiinni toisissaan, etteivät olisi lähemmäs voineetkaan päästä, ja tärisivät samaan tahtiin, Nelson etujalkaansa ilmassa kannatellen.
"Mihin sattuu?" Hän kysyi lempeästi, vaikka epäilikin vastauksen olevan kaikkialle. Hänenkin kroppansa huusi vastaan nyt, kun pahin adrenaliinipiikki alkoi taittua, eikä hän ollut edes pudonnut.

"Ei mihinkään", Maybe mutisi puristaen silmänsä kiinni, mutta nouseminen tuntui silti huonolta ajatukselta, sillä päässä pyöri ja mahassa velloi pahoinvointi. Ei tällaista voinut oikeasti tapahtua - ja aseistettua psykopaattia enemmän hän pelkäsi ratsastamansa hevosen puolesta.
"Nelson. Onko se kunnossa?" hän kysyi niin kiireessä ja suu kuivana, että sanat olivat sulautua yhteen.
Batman hidasti ensin kömpelöön raviin, sitten käyntiin, kunnes pysähtyi huohottaen pää alhaalla. Jemma itki sen kaulaa vasten maaten hervottomana hevosen satulassa. Hän ei ollut koskaan tuntenut samanlaista pelkoa, samanlaista halvaannuttavaa, kivuliasta lamaannusta kuin joskus painajaisissaan. Ympäröivä pimeys oli nyt rauhallinen ja lohduttava, vaikka nainen oli varma, ettei lähtisi enää koskaan maastoon, varsinkaan pimeällä - hyvä jos astuisi ulos ovesta. Kun hän saattoi jälleen hengittää ja tunsi itsehillinnän rippusten palaavan, Jemma ymmärsi katsella ympärilleen muiden ratsukoiden varalta. Ei hän muiden turvallisuudesta murehtinut, mutta ei halunnut olla yksin pimeydessä, jossa vaani murhaajia.

Nathan vilkaisi Hookin kylkeen liimautunutta ruunaa ja pudisti pienesti päätään alahuultaan purren.
"Se ei laske painoa toiselle etujalalle", hän myönsi pehmeästi. "Mutta se voi vain olla pienen kolhun tähden. Jotkut hevoset ovat kolmijalkaisia heti kun kenkä putoaa", hän koetti lohduttaa, vaikkei uskonutkaan kilparatsun kuuluvan siihen kastiin. Ainakaan Nelsonin jalka ei ollut säpäleinä, vaan täysin tunnistettavissa jalaksi, vaikka ruuna ei painoa sille laskenutkaan.
Lucy laukkasi pimeyden halki koettaen miettiä, kuinka pitkään he olivat nelistäneet sen jälkeen kun Paulus oli pudottautunut Mokon selästä. Hän halusi kannustaa Eastcoastin neliin, jotta matka taittuisi nopeammin, mutta se olisi vastuutonta. Entä jos ruuna astuisi huonosti ja pudottaisi hänet varvikkoon? Parempi liikkua rauhallisessa laukassa, jonka rytmi oli täysin hukassa hevosen painaessa väsyneenä kädelle. Hän salli ruunan pudottautua laiskaan raviin, ja hetkeä myöhemmin käyntiin, vaikka ei olisi tehnyt mitään mielummin kuin löytänyt Pauluksen nopeasti. Niin kauan kuin viimeinen silmäys miehestä oli tuon käsirysy aseistetun hullun kanssa, hän ei voisi tukahduttaa halvaannuttavaa pelkoa, joka liimasi mielikuvia mitä kamalammin runnotusta miehestä hänen verkkokalvoilleen.
Zoe tutki Paddya huolestuneena, ennenkö tapaili puhelinta otteeseensa. Oliverin näyttäessä heikossa valaistuksessakin vihreältä, nainen päätti soittaa itse sen sijaan että lykkäisi kapistuksen miehen käsiin. Hän tuijotti uskomattomana puhelimensa ruutua, kun laiteen yläkulmassa näkyi suorastaan pilkkaava teksti 'etsitään'. Miten saattoi olla, ettei hänen hyödytön puhelimensa löytänyt verkkoa avoimesta maastosta? Kuinka kaukana he oikein olivat yhdestäkään suuremmasta tiestä tai puhelintornista, jos hänen palveluntarjoajallaan ei ollut kantamaa täällä? Nainen hillitsi halunsa paiskata puhelimen maahan ja polkea päältä, ja sulloi sen sijaan kännykän taskuunsa ja kääntyi polvillaan olevan miehen puoleen, tiedustellen koetun kauhun terävöittämin sanankääntein Tuggyn voinnista ja siitä, oliko Oliverilla pienintäkään havaintoa täysiverisestä ratsastajineen, joka oli ensimmäisenä lähtenyt nummille ratsastajaansa retuuttaen.
Fabien huhuili turhaan pimeillä nummilla ratsunsa perään, jota ei ollut nähnyt sitten sen hetken, kun oli saanut haukottua keuhkoihinsa henkeä rajun putoamisen jäljiltä. Mies oli astellut ontuen nummen halki takaisin muita kohden hevosen kavionpainaumia seuraten, jatkuva pieni ääni päässä muistutellen, että hän kulki väärään suuntaan. Hänen täytyisi yrittää etsiä oma ratsunsa, eikä suinkaan kulkea siihen suuntaan, josta ratsu oli hänen kanssaan saapunut. Ei Lionheart sieltä löytyisi. Mutta muut ratsastajat löytyisivät, toinen ääni huomautti ja päättäväisesti Fabien jatkoi matkaansa, kunnes näki ratsukon siluetin piirtyvän vasten taivasta.
"Hei!" Hän huikkasi helpottuneena löydettyään edes jonkun, joka oli edelleen hevosensa selässä ja no, lähellä häntä. Pimeydessä oli kammottavaa kulkea itsekseen, joten jopa Jemman seura oli enemmän kuin tervetullutta. "Et ole sattunut näkemään Lionheartia?" Hän yritti epätoivoisesti, vaikka uskoikin tietävänsä vastauksen. Tuskin ori olisi ympäri kääntynyt ja palannut takaisin hänen huomaamattaan.

Maybe peitti kasvot käsillään. Nelson oli varmasti rikkonut itsensä pysyvästi. Hänen uransa oli ohi ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan. Voi hevosparka. Mitä hän oli oikein tehnyt? Paulus könysi ylös loivaa, muhkuraista rinnettä kahden ruunikon ja ratsastajan seuraan.
"Oletteko soittaneet poliisille?" hän kysyi pyyhkäisten ärtyneenä verta kasvoiltaan. Poliisista nyt ei olisi yhtään mitään apua, hyödyttyömiä vätyksiä koko sakki - mutta jonkun sen paskan perään olisi lähdettävä.
"Hukkasin puhelimeni." Se oli lentänyt taskusta jossakin välissä iltaa, luultavasti käsirysyssä.
Jemma kuuli ääniä pimeydestä ja jännittyi ratsunsa selässä. Batman oli niin uuvuksissa, ettei jaksanut enää karata, nosti vain päänsä avuttomana. Tulija oli kuitenkin Moko, joka saapui jalustimet lepattaen ja pysähtyi hyörimään tutun tarhakaverin kylkeen terävästi puuskuttaen ja litimärkänä hiestä. Nainen säpsähti, kun kuuli Fabienin äänin.
"En", hän raakkui ja taputti varautuneena orin päätä. Hän ei pitänyt vapaana olevista hevosista, varsinkaan oreista.
"Ota tämä."

Nathanin teki mieli kurkottaa puristamaan Mayben hartiaa lohdutukseksi, mutta vilkaistuaan ruunikoita, päätti pitää kätensä mieluummin noiden ohjissa. Se nyt vielä puuttuisikin, että hevoset karkaisivat omille teilleen tässä kohtaa.
"Älä murehdi, se ei ollut sinun vikasi", mies lohdutti sillä ei uskaltanut mennä lupaamaan, että Nelson tulisi kuntoon. Hän ei ollut tutkinut hevosta muutamaa vilkaisua tarkemmin, joten hän olisi viimeinen ihminen, jolta tiedustella, mitä ruunikolle oli käynyt.
"En", Nathan vastasi Pauluksen saapuessa. Hook peruutti pää korkealla ja korskui veren voimakkaalle hajulle, jota Paulus kantoi mukanaan. Herkän hevosen silmät pyörivät päässä ja Nathan huokaisi suoristautuessaan hevosen pään viereen. Hän joutui hetken hieromaan Hookin otsaa, ennenkö uskalsi ujuttaa toisen kätensä taskuun kaivamaan puhelinta, jonka viskasi Paulukselle. Hänellä oli kädet täynnä töitä kahden vapisevan hevosen kanssa.
Fabien teki työtä käskettyä eikä aikaillut tarttuessaan hyörivän orin ohjiin. Hän talutti Mokon sen verran sivummalle, että saattoi tarkistaa orin pintapuolisesti. Se näytti olevan kunnossa, minkä rohkaisemana nuori ranskalainen heilautti itsensä satulaan. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta miten tällaisissa tilanteissa tuli toimia, joten hän kääntyi katsomaan Jemmaa kuin odottaen, että tuolla olisi oikeat vastaukset kaikkiin niihin kysymyksiin, jota Fabienin pääkopassa liikkui - ja niitähän riitti.
"Etsitäänkö muut?" Hän ehdotti kysyvään sävyyn ja katseli suuntaan, josta hevoset olivat saapuneet. Nummea riittäisi taitettavaksi kilometritolkulla jo siitäkin päätellen, miten pitkään hevoset olivat juosseet. Se oli tuntunut ikuisuudelta. Fabien oli varma, että saattoi edelleen tuntea korkean sykkeen sormenpäissään.

Paulus päästi muutaman kirosanan, kun totesi saman kuin Zoe - ei kenttää. Mies muisti viime hetkellä, että piteli Fabienin puhelinta eikä omaansa, ja muutti mielensä sen paiskaamisesta jorpakkoon. Tämä oli yksi helvetillinen painajainen. Jos se kummajainen edes ajattelisi paluuta, hän toteuttaisi halunsa ja repisi sen paskan kappaleiksi paljain käsin. Hän pysytteli sivummalla huomatessaan hevosten hermostuksen ja tähysi silmiään siristellen ympärilleen. Pimeys teki näköaistista kohtuullisen hyödyttömän, joten Paulus kuulosteli. Löytäisivätkö muut heidän luokseen? Vai olisivatko muut niin avuttomia luonnossa, että eksyisivät vain?
"Joo", Jemma vastasi, pyyhkäisi vuotavaa nenäänsä hihaan ja yritti kuulostaa varmalta, vaikka tunsi tärisevänsä. Hän taputti Batmanin kaulaa ja käänsi sen takaisin tulosuuntaan tai ainakin sinne, mistä oletti heidän tulleen. Ruuna laahusti eteenpäin pää riippuen ja kyljet edelleen kiivaasti kohoillen.
"Minne hukkasit hevosesi?"

Zoe oli käynyt läpi kaikki mahdollisuudet neljään kertaan, eikä edelleenkään pitänyt lopputuloksesta, johon oli päätynyt. Hänen puhelimessaan ei ollut kenttää, joten apua olisi turha odottaa tänne jorpakon keskelle. Kukaan ei edes löytäisi heitä täältä. Mikään viritelmä hänen käsilläolevista tarpeistaan ei auttaisi hoitamaan Paddyn haavaa, ei edes hidastamaan verenvuotoa. Ei auttanut muu kuin pakottaa rakas ruuna liikkeelle ja toivoa, että lautasen lihakseen uponnut luoti ei aiheuttaisi enempää tuhoa liikkumisen tähden. Selkään Zoe ei kuitenkaan suostunut nousemaan, joten aavistuksen ontosti Oliveria rohkaistuaan lähti kävelemään Paddya taluttaen takaisin tulosuuntaan. Jossakin kaukana tuolla olisi koti, jossa kaikki tulisi kuntoon, mutta matka sinne olisi loputtoman pitkä. Jos he nyt ensin löytäisivät muut, niin sekin auttaisi jo.
"Lionheart kaatui", Fabien kertoi ääni maihin painuneena. Kaukana oli pojan yltiöpositiivisuus ja pirteä ääni, kun ranskalainen ajatteli hevosta, joka oli juossut vielä silloinkin, kun hän oli tuntenut lihasten tärisevän rasituksesta. "Kun pääsin jaloilleni, sitä ei enää näkynyt." Hän ei voinut kuin toivoa, että ori kääntyisi takaisin kotia kohden ja löytäisi heidät, tai edes jonkun muun, joka kuului heidän porukkaansa. Ajatuskin siitä, mitä muutoin voisi tapahtua sai Fabienin painamaan katseensa Mokon kirjavaan kaulaan.
"Paulus!" Lucy huusi ääni särkyen, kun näki ihmiset ja hevoset. Kauempana muista kyräilevä, heikosti pimeyttä vasten erottuva hahmo ei voinut olla kukaan muu kuin Paulus. Nainen liukui alas uupuneen ratsunsa selästä, jonka pää roikkui polvien tasolla ja kyljet kohoilivat edelleen, vaikka hevonen oli saanut kävellä jo pidemmän matkaa. Hän joutui todella muistuttamaan itseään, ettei laskenut irti ohjista liukastellessaan miehen luokse ja singotessaan itsensä miehen rintaa vasten. Hän toivoi, ettei tiukka rutistus satuttanut miestä, mutta se tuntui olevan ainoa keino varmistaa, että Paulus tosiaan oli siinä, eikä ollut vain hänen mielikuvituksensa tuotetta. Lucy pyyhkäisi kyyneliä silmistään vetäytyessään halauksesta, vaikka kaipasikin saman tien takaisin.

Paulus havahtui hämmästyneenä, kun kuuli Lucyn äänen. Mies sulloi ajatuksissaan Nathanin puhelimen taskuunsa ja hölkkäsi naista vastaan tavallista kömpelömmin suunnistaen kohti Eastcoastin valkoisena erottuvaa läsiä. Hän rutisti vetäytyvän Lucyn uudelleen rintaansa vasten nostaen naisen samalla ilmaan ja suukotti tämän kypärää tahrien sitä samalla nenästään noruvalla verellä. Luojan kiitos.
"Oletko kunnossa?" mies kyseli tunnustellen, että Lucylla oli edelleen neljä raajaa ja kymmenen sormea ja nenä.

Lucy olisi voinut pyörtyä helpotuksesta, kun Paulus tuntui olevan paitsi hengissä, myös tilanteen huomioonottaen hyvässä kunnossa, kun jaksoi häntä nostellakin. Nainen kiersi kätensä miehen ympärille ja hautasi kasvonsa vasten käsirysyn kierimisen sotkemaa takkia välittämättä siitä, miten sotkisi siinä sivussa itsensäkin. Hän oli jo käynyt puoliksi hevosen alla, joten tuskinpa hänkään niin edustavalta näytti.
"Joo joo", nainen vakuutti ääni miehen rintaa vasten tukahtuen ja jätti mainitsematta nilkan tykytyksen. Hän epäili, ettei saisi millään huomenna ratsastussaapasta jalkaansa, sillä jalka tuntui turvonneen jo nyt niin paljon, että ratsastuskengät olivat äärirajoillaan. "Entä sinä?"

"Tietenkin", mies puhahti tavanomaisella, miehekkäällä machoudella ja laski Lucyn jaloilleen, mutta piti tämän edelleen kiinni kyljessään. Luoja tiesi, että hän tekisi mitä tahansa Lucyn tähden.
"Näitkö muita?" hän kysyi pehmeästi ja vilkaisi kahta ruunikkoa pitelevää Nathania ja maassa edelleen makaavaa Maybeä.

Tietenkin ei kuulostanut kovin vakuuttavalta, kun Lucy olisi voinut vannoa, että miehen kasvot näyttivät tässäkin valossa ja näinkin huonosta kulmasta katsottuna vääristyneiltä. Hän kohotti varovasti kätensä miehen poskelle ja nojasi sen verran taaksepäin, että saattoi katsella runnottuja kasvoja.
"Nenäsi", hän henkäisi ja hillitsi halua koskea sitä, koska se ei varmasti tuntuisi miellyttävältä miehelle. Hän kohotti säikähtäneen ja kyynelten koristaman katseensa miehen eriparisiin silmiin pudistellen päätään samalla kun yritti muodostaa lauseita, joilla kertoa sen vähän, mitä oli nähnyt muiden menosta. Keskittyminen vain oli vaikeaa, kun mieli täyttyi kauhukuvista, joissa Paulukselta oli murtunut moni muukin paikka kuin pelkkä nenä.
"En hetkeen", hän myönsi. "Paddy jatkoi matkaansa kun käänsin Eastcoastin takaisin päin ja muut olivat niin kaukana edellä, etten nähnyt niitä enää pitkiin aikoihin."

Paulus haukahti käheän naurahduksen. Hänen nenänsä oli murtunut lukemattomia kertoja, ja se oli niin vino ja koukkuinen jo nyt, että tuskin se voisi pahemmaksi mennä. Mies tunnusteli turvonnutta ja kipeää osaa naamastaan ja naksautti sen irvistäen oikeampaan asentoon.
"Parempi?" hän kysyi Lucylta ja käänsi sitten huomionsa Nathaniin.
"Meidän kannattaisi lähteä kotiinpäin. Muut eivät välttämättä koskaan löydä meitä, ja jotkut voivat olla kiirellisen avun tarpeessa. Se ei saavu, ellei joku hälytä sitä."

Lucy säpsähti kuullessaan kertovan napsahduksen, joka miehen nenästä lähti. Hän irvisti kauhuissaan. Ei noin saanut tehdä! Lääkäreiden kuului hoitaa nuo hommat.
"Joo", hän mutisi kuitenkin ja kääntyi miehen mukana katsomaan muita paikallaolijoita. Hän halusi vastustella, sillä ajatuskin muiden jättämisestä tänne sai hänen niskakarvansa nousemaan pystyyn -entä jos psykopaatti palaisi?-, mutta Paulus oli oikeassa. Nathan tiesi sen myös nyökätessään synkästi Paulukselle.
"Jos otatte Nelsonin, voin lähteä Hookin kanssa edeltä. Se juoksi vähemmän kuin muut, joten se voisi jaksaa vielä hitusen reippaammassa tahdissa kotia kohden. Edes sen matkaa, että puhelin löytäisi kenttää", mies huokaisi antaen katseensa kiertää ihmisestä toiseen. Maybe oli kolhuilla ja Lucy varsin järkyttyneen oloinen, eikä hän olisi normaalitilanteessa missään nimessä jättänyt naisparkoja jälkeensä, mutta Paulus vaikutti siltä, että oli enemmän kuin kykeneväinen pitelemään lankoja käsissään, ja jos Lucyn tavasta tarrautua miehen takinhelmaan sopi mitään päätellä, oli ruhjottu mies ainoa asia, joka esti Lucya romahtamasta nummimaalle ja käpertymään kerälle.

"Mene", Paulus kehoitti Nathania karulla nyökkäyksellä ja tuuppasi Lucya Nelsonia kohti. Eastcoast ja kolmijalkainen ruunikko tuskin jaksaisivat tapella, kenties jopa löytäisivät turvaa toisistaan kolmannen lähtiessä. Mies tökki Maybeä saappaankärjellään, ja muutaman kevyen potkun jälkeen tyttö avasi silmänsä.
"Mitä tapahtui?" hän takelsi hämmentyneenä ja raskaasti huoahtaen Paulus kumartui tutkailemaan selästä pudonnutta Prinsessa Etuoikeutettua. Se siitä tasapainosta.

Lucy suuntasi ottamaan Nelsonin ja antoi siinä sivussa oman puhelimensa Nathanille toivoen, että hänen kapistuksensa olisi tehnyt ihmeen ja saavuttanut yhteyden jo tästä kohtaa. Moinen toivo oli turha, mutta miehen rauhallinen nyökkäys tuon noustua Hookin satulaan sai Lucyn tuntemaan edes hippusen verran varmuutta. He selviäisivät takaisin kotiin hevosten kanssa, eikä kenellekään olisi sattunut sen pahemmin.
"Varovaisesti", hän mumisi Pauluksen töniessä Maybeä ja silitteli ruunien alaleukoja pidellessään ohjista kiinni tiukalla otteella, vaikka kumpikaan uupunut ratsu ei vaikuttanut siltä, että pinkoisi kohta kuuhun. Nelson hirnui sydäntäriipaisevasti Hookin perään, mutta tyytyi uuteen seuralaiseensa, eikä Hook retuuttanut Nathania takaisin heidän keskuuteensa, joten kaipa kaikki oli kunnossa.

"Hei", mies ärähti, kun Maybe oli torkahtaa uudelleen. Paulus tunnusteli tytön raajat, joista yksikään ei näyttänyt olevan pintapuolisia ruhjeita pahemmin rikki, sillä painellessa murtuma olisi aiheuttanut isomman reaktion. Selkäranka oli aina riski, mutta eihän tyttöä voinut jättää lojumaan tammikuiselle, märälle nummelle yksin - eikä mies lähettäisi Lucya yksin minnekään. Niinpä hetken pohdittuaan Paulus nosti varovasti Mayben päätä ja kasasi tämän syliinsä niin, että pää lepäsi vasten hänen rintaansa eikä roikkunut velttona.
"Mennään", hän vetosi Lucylle ja lähti talsimaan Nathanin perään. Paikalleen jääminen tarkoittaisi paleltumista myös heille ja hevosille, joiden lihakset jumiutuivat varmasti tälläkin hetkellä.

Lucy nyökkäsi vastaukseksi, ennenkö rohkaisi haluttomia hevosia liikkumaan mukanaan. Nelson loikki kolmella jalalla, etujalkaansa korkealla kannatellen ja päällään itseään tasapainottaen, siinä missä Eastcoast asteli varovaisin, hitain askelin turpa polvien tasalla. Lucy epäili, ettei mustanruunikko ollut koskaan joutunut tilanteeseen, jossa se olisi ajettu näin loppuun. Toisin kuin kilpahevoset, joista moni oli tottunut pitkiin rauhallisen tahdin maastolenkkeihin ja nopeisiin, äärimmäisen raskaisiin kisasuorituksiin, ei Eastcoast ollut viimeaikoina muuta tehnyt kuin pyörinyt kentällä laiskassa ravissa. Nainen piti huolta, ettei antanut hevosen pysähtyä hetkeksikään, sillä epäili, ettei ruuna jatkaisi enää matkaansa jos nyt saisi seisahtua.
Zoe pysäytti Paddyn Oliverin seuratessa esimerkkiä Tuggyn kanssa, kun nainen oli kuulevinaan ääniä. Hetken hän tunsi toivoa - ehkä muut olivat lähempänä kuin hän oli ajatellut, ja apu olisi jo matkalla -, mutta moinen toivo hiipui kun hän tajusi pysähtyneen ilman kantamien äänien kuuluvan takaapäin. Heitä pidemmällä ei olisi kuin Moko ilman ratsastajaa, sekä Fabien ja Jemma ratsuillaan, eikä kummastakaan olisi pelastajaksi. Zoe jäi silti aloilleen odottamaan, kunnes kuuli Mokon korskahdukset lähempää ja saattoi nähdä hevosen kirjavan pään. Mitä Moko täällä teki ja vielä Fabienin kanssa? Loistavaa, palominoa oria ei näkynyt missään. Heiltä oli siis ainakin yksi hevonen hukassa, mutta ainakin heillä oli toisen puolikkaan joukkoon kuuluva Moko. Ehkä se tarkoittaisi, että Lionheart oli Pauluksen luona, niin typerä kuin vaisu toive olikin.
"Jatketaan", nainen sanoi vilkaistuaan uupuneita ratsuja, jotka löysivät tiensä heidän luokseen. Moko näytti sentään siltä, ettei tuupertuisi muutaman askeleen jälkeen, mutta orin maineen tuntien hevonen oli tottunut painelemaan lenkeillään hitusen suunniteltua kovempaa. Paddyn pakottaminen liikkeelle sai naisen irvistämään, kun hevosen vastahakoisuus kertoi koruttomasti siitä, miten ruunaan sattui.

"Sinä pikku valehtelija", Paulus ärähti pysähtyen, kun tajusi, ettei Lucyn askel ollut puhdas, "sanoit olevasi kunnossa."
Jemma oli ottanut jalustimet jalastaan ja antoi Batmanin kävellä pitkin ohjin. Ruuna oli niin väsynyt, ettei jaksanut säikkyä enää - tuskin varjot ja postilaatikot voisivat pelottaa yhtään hevosta tämän päivän jälkeen - mutta kovakuntoinen kenttäratsu liikkui kuitenkin eteenpäin jalkoihinsa kompuroimatta. Nainen toivoi hartaasti, että olisi jo kotona. Jos hän olisi uskaltanut, hän olisi kannustanut ruunikkonsa raviin, jotta pääsisi nopeammin pois täältä, sillä kasvaneen ryhmän laahustus oli tuskaisan hidasta.
"Mitä teille tapahtui?" hän tiedusteli venyttäen selkäänsä Batmanin satulassa. Onneksi hänellä oli hevonen. Täältä käveleminen tuhoaisi hänen jalkansa, saati kalliit, uudet jodhpurit.

Lucy ei pysähtynyt miehen niin tehdessä, vaan jatkoi päättäväisesti matkaansa. Niin kauan kuin hän astelisi eteenpäin, vaikkakin hieman hoippuen, hän voisi kuvitella, ettei oikean nilkan tykytys häirinnyt lainkaan. Tiukka ratsastuskenkä ja mokkainen minichapsi tukivat nilkkaa, mikä oli varmasti osasyy siihen, ettei kipu hallinnut jokaista ajatusta.
"Ei se ole mitään", hän vakuutti. "Se taisi nyrjähtää kun Eastcoast kaatui", hän kohautti harteitaan keskittyen päättäväisesti taluttamiinsa hevosiin. Ajatukset pois nilkasta, ennenkö hän alkaisi tosissaan pohtia, miltä jalka tuntui.
"Paddya ammuttiin", Zoe vastasi ääni harjoitellun tunteettomaksi pakotettuna. Hän saisi ajaa itsensä hulluksi sen jälkeen, kun Paddy olisi turvallisesti kotitallissa kuntoon hoidettuna, mutta ennen sitä hänellä ei ollut lupaa antaa periksi yhdellekään kalvavalle tunteelle, joka yritti puskea pintaan. Tässä seurassa kukaan ei osaisi tehdä mitään, jos hän lyyhistyisi märälle nummimaalle. Kolme tallityöntekijää päätyisivät vielä eksymään keskenään. Oliver näytti edelleen varsin vihreältä Tuggyn selässä, orin ohjat löysinä roikkuen, kun hevonen asteli eteenpäin ratsastaja harjaan ja satulaan takertuneena, eikä edes yrittänyt aukaista suutaan siinä pelossa, että sanojen sijaan päätyisi yökkäämään.
"Ovatko Moko ja Batman kunnossa?"

"Pysähdy", Paulus vaati äreästi ja harkitsi vain pudottavansa tokkuraisen nyyttinsä jorpakkoon, mutta alistui kuitenkin tukemaan Mayben selkää ja niskaa laskiessaan tytön takaisin nummen pensaikkoon mahdollisen vamman varalta. Hän harppoi Lucyn kiinni.
"Mene selkään. Et voi kävellä tuolla jalalla."
Jemma vilkaisi papurikkoa ja tunsi jotain etäistä myötätuntoa muistuttavaa. Hevosraasu. Mutta se kuitenkin käveli eikä korissut kuolemankielissä, joten tuskin oli syytä kauhistella. Nainen vilkaisi vihreää miestä työhevosen selässä ja rasittavan pirteää ranskalaista Mokon satulassa. Oli siinäkin heillä ritareia. Minne Nathaninkin oli hävinnyt? Varmaan hylännyt heidät, nähnyt mahdollisuuden pelastaa itsensä ja ottanut sen. Onnekas paskiainen.
"On niillä neljä jalkaa", Jemma kohautti olkiaan ja setvi ruunikon harjaa.

"Pakko voida", nainen vastasi hammasta purren. "Katso Eastcoastia, hyvä kun se pysyy jaloillaan ihan ilman mitään ylimääräistä painoa selässään", hän viittasi kohti hevosta, joka seisoi jalat vähän miten sattuu epätasaisella maalla ja roikotti surkeana päätään. Kolmijalkainen Nelson ei sentään näyttänyt tuupertuvan, vaikka ruunan tapa kannatella jalkaansa kertoikin, että johonkin sattui kunnolla, kun hevonen ei edes yrittänyt laskea jalalleen painoa.
"Pidä huolta Maybesta. Minä pärjään kyllä", Lucy vakuutti yrittäen olla saman aikaan pehmeä, jottei kävisi miehen hermoille ja päättäväinen, jotta saisi oman tahtonsa kuuluviin. Hän ei kehtaisi nousta loppuunajetun ruunan selkään enää, kun oli jo kerran käynyt hevosen kanssa maassa.
Se ei ollut vastaus, jota Zoe toivoi, mutta tuskinpa tallityöntekijältä saattoi sen enempää odottaa. Hevoset liikkuivat kuitenkin puhtaasti, mitä nyt väsyneinä ja lihakset vilpoisassa ilmassa nopeasti jumiutuen, joten kaipa tätä oli pidettävä hyvänä tilanteena. Huonomminkin olisi voinut olla, nainen muistutti itseään hieroessaan Paddyn korvaa kulkiessaan ruunan pään rinnalla.
"Toivottavasti muut ovat kunnossa", Fabien kommentoi taaempaa Mokon selästä vilkuillen jatkuvasti olkansa yli toivoessaan, että häneltä karkuun päässyt ratsu löytäisi tiensä heidän luokseen.

"Et kävele tuolla jalalla", Paulus protestoi ja viittasi turhautuneella eleellä naisen jalkaa kohti, "jos et ratsasta, odotamme täällä." Hän ei riskeeraisi Lucyn terveyttä tai katselisi naista tuskissaan. Hän jättäisi mielellään Mayben pensaikkoon; joku löytäisi tytön kyllä tai tämä heräisi tarpeeksi käyttääkseen omia jalkojaan. Hän voisi kantaa Lucyn. Lucy, hellämielinen hölmö, tuskin suostuisi siihen. Voisikohan hän ottaa Lucyn reppuselkäänsä, Mayben syliinsä ja matka jatkuisi?
"Tai tulet reppuselkään", hän ehdotti.
Jemmaa ei niinkään kiinnostanut, mitä muille oli tapahtunut. Hän halusi kotiin. Hänen oli kylmä, hän oli uupunut eikä hän halunnut haahuilla pimeässä, missä vaani ties mitä mielipuolia. Hän naputteli kantapäillään ruunikon kylkiä, jotta se venytti askeltaan ja siirtyi hitaan joukon kärkeen. Kyllä kenttäratsulta löytyisi sen verran jaksamista, että se jaksoi muutakin kuin laahustaa.

"Paulus", Lucy astui lähemmäs miestä ohjat pitkiksi valuen, jotta ruunat saivat jäädä aloilleen eivätkä joutuneet ottamaan yhtäkään ylimääräistä askelta. "Älä huolehdi. Ei siihen edes satu niin paljoa", hän vakuutti vaikka pienikin painon laskeminen jalalle sai kivun säteilemään aina pitkälle reiteen saakka.
"Meillä on pitkä matka kuljettavana, emme voi jäädä tänne odottelemaan, että Nathan ehkä saa jonkun kiinni nopeasti tai joutuu ratsastamaan aina tallille asti", hän pudisteli päätään ja kurkotti koskettamaan miehen poskia sormillaan.
"Maybe täytyy saada heti ensimmäisen auton kyytiin ja suorinta reittiä sairaalaan, enkä minä jaksa kantaa häntä. Paulus, ole kiltti, minä pärjään kyllä. Sanon heti jos alkaa tuntua liian pahalta", hän vetosi. Hän vain halusi pois täältä ahdistavan pimeyden keskeltä. Kipu turrutti hyvin ajatukset siitä, miten he eivät välttämättä olleet yksin, vaan koska tahansa terävä laukaus voisi halkoa ilmaa jos aseen kanssa riehuva hullu olisi kaartanut takaisinpäin.

"Etkä pärjää", Paulus protestoi avuttomalla raivolla. Hän repisi sen paskan kappaleiksi paljain käsin, metsästäisi sen pimeältä nummelta ja repisi kappaleiksi pala kerrallaan. "Jalkasi käyttäminen vain pahentaa sitä."

Lucy pudisti päätään pieni, surkea hymy huulillaan. Kyllä hän sen tiesi, mutta muut vaihtoehdot olivat entistä huonommat. Eastcoast yritti jo nyt käydä makuulle, mikä sai naisen kiskaisemaan ohjista terävästi, sillä mikään mahti maailmassa ei saisi hevosta ylös, jos se nyt päättäisi lepuuttaa jalkojaan makoilemalla.
"Ole kiltti", hän aneli pehmeästi. "Mennään. En voi jäädä tähän seisoskelemaan."

Tuskastuneena Paulus empi tuijottaen Lucya. Hevosista viis, etuoikeutetusta teinistä viis, hän voisi vain kantaa parhaan ystävänsä pois täältä - mutta se ei menisi läpi, eihän? Raskaasti huoahtaen mies läpsäisi Mayben pisamaista, kalpeaa poskea, nosti tytön takaisin kannettavakseen ja lähti tarpomaan kohti tulosuuntaa. Märkä, muhkurainen maa muljahteli jalkojen alla ja tammikuinen kylmyys tarttui märkiin vaatteisiin. Paulus tappaisi vielä sen paskan.

Lucy huokaisi helpottuneena, kun Paulus kääntyi nostamaan Mayben syliinsä. He voisivat jatkaa hidasta, vaivalloista matkaansa hevosten ja enemmän tai vähemmän kolhittujen ratsastajien kanssa, kunnes apu saapuisi. Nainen puri huultaan astellessaan varovaisesti eteenpäin, sillä kompuroiminen ei tulisi kysymykseenkään, kun molemmilla puolilla kulkivat väsyneet hevoset, jotka tuskin kaipaisivat muuta kuin pienen tönäisyn tasapainonsa menettämiseen. Nelson selvisi pahimmistakin paikoista kiitettävästi vaikka kolmella jalalla konkkasikin, siinä missä Eastcoast kävi pariin kertaan lähes polvillaan kompuroidessaan maan muhkuroihin ja kavioiden alta luistaviin paakkuihin. Lucy tärisi illan kylmyyden hiipiessä vaatteiden alle, ja puri alahuulensa verille yrittäessään ajaa alati voimakkaampana tuntuvaa kipua pois. Hän vilkuili aukealla nummella ympärilleen kuin toivoen, että jostakin loistaisi auton etuvalot, kun joku saapuisi hakemaan heitä. Tai vaikka helikopteri, joka voisi hakea Mayben pois, niin tyttörukka pääsisi ammattilaisten käsiin tutkittavaksi. Hän ei myöskään sanoisi ei lämpimälle viltille. Huokaisten hän jatkoi tuskaisen hidasta taivaltamistaan toivoen, että niin hevoset kuin hän itse pysyisivät jaloillaan, vaikka Eastcoast alkoikin kompuroida Ivorylle tavanomaiseen tapaan lähes jokaisella askeleella. Miksi he olivat lähteneet näin kauas? Koska maastoissa ei kuulunut olla aseita heiluttelevia sekopäitä, siksi.

Mies tarkkaili Lucyn askellusta jatkuvasti, kulmat synkkänä viivana ja ahdistava möykky vatsassaan. Miksi hän oli näin hyödytön? Miksei hän voinut auttaa? Kun se paska oli hyökännyt, Zoe oli joutunut pelastamaan Lucyn, koska hän ei ollut paikalla. Nyt Lucy oli tuskissaan, eikä hän voinut tehdä mitään, koska typerä tytönnulikka meni lentämään pää edellä hevosen selästä. Paulus hillitsi halunsa paiskata Mayben loivan rinteen alla virtaavaan jokeen. Jos he olisivat tarttuneet Nathanin tai jonkun ideaan joesta, olisiko ilta päättynyt toisin? Vai olisiko psykopaatti vain tähdännyt jokaista joen toiselta puolelta ja painanut liipasinta turhautuneena? Paulus siristeli silmiään tähytessään kumpuavaa horisonttia odottaen mustaa, rosoista rikkoa taivaanrannassa: metsän lähestyminen tarkoittaisi, että he olisivat edes tutuissa maastoissa.

Lucy tukahdutti kiljaisunsa, kun astui kaninkoloon ja menetti tasapainonsa, joutuen varaamaan painoa oikealle jalalle, jota pitkin leimahtava kipu sai näkökentän pimenemään. Nilkka petti alta ja hän päätyi istumaan märkään maahan kyyneleet poskillaan mutta hevosten ohjat tiukasti käsissään. Eastcoast haki heti makuupaikkaa, mutta lopetti puuhan naisen kiskoessa hevosen pään syliinsä. Ruunan pyrkimys makuulteen oli huolestuttavaa ja sai hänet pelkäämään, että hevonen oli kolhinut itsensä pahasti. Eikö saaliseläinten viimeinen toive ollut käydä makuulle sen jälkeen, kun eläimet oli säikytelty puolikuolleiksi?
"Jos ihan hetki levätään", nainen mumisi Eastcoastin poskea vasten ja yritti jälleen kerran pakottaa sivuun kivun, joka tuntui vallanneen koko oikean raajan ja säteilevän aina selkään saakka pistävänä. Hän ei uskaltanut edes yrittää liikuttaa nilkkaansa, joka tuntui tiukoista ratsastushousuista, kengistä ja mokkanahkaisten chapsien tuesta huolimatta turvonneen luonnottomaan kokoon. Irvistäen hän myönsi itselleen, ettei voisi huitaista tätä sivuun nyrjäytettynä nilkkana, kun pelkkä ajatus jalan liikuttamisesta sai kivun sumentamaan ajatukset.

"Lucy", Paulus vetosi ja tuuppasi Mayben sylistään varvikkoon. Mies kyykistyi naisen vierelle ja kosketti tämän hartiaa.
"Kuinka pahasti sattuu?" hän kysyi tuntien kalvavaa murhanhimoa, sillä ei kestänyt omaa avuttomuuttaan.

"Kunnolla", nainen vastasi irvistäen. Hän oli tottunut nyrjäyttämään nilkkansa hevosen singotessa yllättäen narunpäässä väärään suuntaan, mutta tämä ei ollut sitä. "Se on varmaan murtunut", hän myönsi. Oli ehkä ollut huono idea koikkelehtia jalalla, joka ei kestänyt kunnolla hänen painoaan, mutta parempiakaan ideoita ei ollut tarjolla. Niin kauan kuin nilkan oli saattanut lukita yhteen asentoon, oli kipu ollut siedettävää kunhan jalalle ei varannut kuin murto-osan painosta.
"Mutta meidän täytyy päästä tielle", hän jatkoi työntäen lempeästi Eastcoastin päätä sivuun pyrkiäkseen jaloilleen.

"Voi Lucy", mies huokasi ja lyttäsi sitten naisen takamuksen takaisin maahan, "sinä et ota askeltakaan tuolla jalalla."

Lucy huokaisi, vaikka ajatus istumisesta olikin helpottava. Hänen ei tosiaankaan tehnyt mieli hypellä kotia kohti jalalla, joka ei kestänyt edes hänen painoaan, mutta ei hän tännekään voisi jäädä.
"Meidän on päästävä kotiin", hän yritti vielä, vaikka istuikin aloillaan märässä maassa.

"Niin on, mutta sinä et kävele tuolla jalalla", Paulus vastasi jyrkästi ja katsahti tyttöystäväänsä synkästi kulmansa alta.
"Joko ratsastat, tulet reppuselkääni tai odotamme täällä."

Lucy vilkaisi hevosta, joka nuokkui juuri ja juuri jaloillaan, nojaten vasten Nelsonia. Ratsastaminen oli poissuljettu vaihtoehto näillä hevosilla, eikä Paulus mitenkään jaksaisi kantaa heitä molempia, eikä Maybeä voisi tänne yksikseen jättää.
"Odotetaan siis", nainen huokaisi. Odottavan aika olisi pitkä, mutta ainakin he olisivat yhdessä.

Mies nyökkäsi - vaikka oli sitä mieltä, että kantaisi vaikka hevosetkin täältä - ja istui Lucyn taakse ojentaen jalkansa naisen molemmin puolin, vetäen tämän rintaansa vasten ja kiertäen käsivartensa naisen ympärille. Hän tarkasti jälleen kentän puhelimesta, mutta hetkellinen yhden palkin kuuluvuuskin katosi, ennen kuin toivo ehti herätä.

Lucy painautui tyytyväisenä vasten miehen rintaa ja hengitti syvään. Vaikka kipu ei ottanut helpottaakseen, ainakin Pauluksen läheisyys antoi muuta ajateltavaa kuin vihlovan kivun. Hän katseli hevosia valmiina repimään Eastcoastin ohjia, jos ruuna yrittäisi uudestaan makuulle, mutta juuri nyt ruuna vaikutti tyytyväiseltä Nelsonin tarjoamaan tukeen. Aika tuntui pysähtyvän, kun pimeät nummet hiljenivät ympärillä, eikä Lucylla ollut enää pienintäkään käsitystä siitä, kauanko he olivat taivaltaneet kotia kohden tai kuinka pitkään istuneet aloillaan. Minuutti tai tunti, mitä väliä sillä oli? Apu saapuisi niin nopeasti kuin mahdollista, eikä minuuttien laskeminen auttaisi ketään.

Jemma peitti haukotuksen kämmenselkäänsä hevosten taivaltaessa eteenpäin ja tärisi kylmästä. Hän ei lähtisi enää ikinä maastoon. Ikinä. Batman kulki ylös ja alas loivia rinteitä ohjat pitkinä kaulallaan, ja käynnin tasainen rytmi oli unettava. Nainen havahtui varautuneesta horroksesta, kun ruuna kohotti päätään korvat kääntyillen. Mitä nyt? Palasiko psykopaatti? Susilauma? Maailmanloppu? Apua? Pimeydestä erottui kuitenkin musta möhkäle, joka lähemmäksi tultaessa paljastui uupuneeksi ruunakaksikoksi. Nainen nielaisi pettymyksensä. Kyseessä olikin vain pari eksynyttä lisää pelastuspartion tai kotipihan sijasta. Hienoa.

Zoe lähes hymyili helpottuneena, kun he löysivät lisää maastoporukkaansa. Nelson ja Eastcoast, eli Maybe ja Lucy, nainen päätteli nopeasti hevoset tunnistettuaan. Hyvä. Hänen hetken helpotuksensa vaihtui nopeasti kylmään pahoinvointiin, kun Mayben sijaan maassa istui Paulus. Missä Maybe oli? Älkää nyt hyvä luoja sanoko, että tyttö oli pudonnut jonnekin pimeille nummille ja jäänyt makaamaan ilma ratsua ja ties kuinka pahasti loukkaantuneena- ajatusketju katkesi, kun naisen silmät rekisteröivät hahmon varvikon seassa. Zoe polvistui Mayben viereen koskettaen varovaisesti tytön hartiaa.
"Missä Nathan on?" Nainen kysyi irrottamatta katsettaan valkeahiuksisesta tytöstä, vaikka kysymys olikin suunnattu istuvalle parivaljakolle. Hook ei tosiaankaan ollut hevonen, jonka hän toivoi mellastamaan ympäri nummia, mutta Nathan oli pitänyt hevosen ihailtavin ottein hallussaan pahimmassa ryntäilyssäkin. Hyvä, että säikyn puoliverisen selässä oli ollut mies, joka oli yksi niistä harvoista tallityöntekijöistä, jonka nimen hän oli opetellut heti ensitapaamisella. Fabien liukui alas Mokon selästä ja Oliver toimi samoin Tuggyn kanssa, nojaten raskaasti työhevosen kaulaan.

"Lähti hakemaan apua", Paulus vastasi katsomatta kysyjään. Hän oli avannut takkinsa ja kiertänyt senkin Lucyn ympärille; mies hieroi naisen käsivarsia ja reisiä pitääkseen tämän lämpimänä eikä aikonut lopettaa sitä, ennen kuin voisi auttaa naista muuten.
"Lucy on rikkonut jalkansa. Hän tarvitsee hevosen. Siten voimme jatkaa matkaa", mies sanoi ja silmäili ratsuja. Jemma vastasi uhmakkaasti katseeseen Batmanin selästä. Hän nyt ei ainakaan aikoisi kävellä vain, koska joku ei ollut pysynyt hevosensa selässä. Nainen kannusti ruunikkoa eteen. Paulus nousi varovasti ja yritti ottaa Mokon Fabienilta. Sarjakuvahahmoa epätodellisella asiakaspalveluasenteellaan muistuttava ranskalainen saisi olla pahastumatta.
"Ota sinä Eastcoast ja Nelson", hän kehoitti miestä päällään nyökäten, talutti kirjavan, väsyneen, mutta muuten ehjän orin lähemmäs Lucya.
"Tule, punttaan sinut selkään."

Zoe nyökkäsi vastaukselle. Hyvä. Se oli ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin se, että Hook oli vihdoin pimahtanut päästään ja lähtenyt retuuttamaan ratsastajaansa pitkin pimeitä nummia. Fabien antoi Mokon ohjat miehelle epäröimättä ja vaihtoi kahden ruunan taluttamiseen. Oliver ei edes pyrkinyt takaisin Tuggyn selkään. Lucy nyökkäsi kammeten itsensä varoen ja hankalasti jaloilleen, ja vilkaisi kirjavaa oria. Kohtalolla oli kieroontunut huumorintaju. Nyt se samainen ori, jota hän aina mielessään haukkui, toimisi hänen pelastavana ratsunaan Pauluksen ollessa tietenkin moisen satukuvaelman kiiltävähaarniskainen prinssi.
"Oliver", Zoe kutsui ja sai kuin saikin miehen huomion siksi aikaa, että saattoi nyökätä Maybea kohden. Tyttörukka täytyisi kantaa täältä pois, ja Paulus oli jo mitä ilmeisimmin kantanut tyttöä näin pitkälle, joten parempi suoda miehelle hetken lepoa. Zoe otti Tuggyn ohjat toiseen käteensä kiitollisena siitä, miten kiltti ori oli muille hevosille, ja lähti talsimaan kahden hevosen välissä hitaasti kotia kohden. Oliver keräsi Mayben varovasti käsivarsilleen voimatta mitään pistävälle syyllisyydelle, kun hän tunsi helpotusta siitä, ettei joutunut kantamaan siskoaan vaan työkaveria. Oliko sillä väliä, kuka oli loukkaantunut? Paremmalle ihmiselle ei olisi ollut.

Paulus punttasi Lucyn Mokon satulaan ja taputti hellästi sen lihaksikasta, kirjavaa kaulaa. Onneksi se oli kunnossa. Väsynyt hevonen ei jaksanut edes riehua tai karata selkäännousijan alta. Mies tarkasti, että Lucy pysyisi satulassa ja katsahti sitten ympärilleen kuin jotain unohtaneena. Hänellä oli oudon tyhjät kädet.
"Anna minä", hän suuntasi Oliverin luo ja ojensi kätensä ottaakseen nukahtelevan taakan omakseen. Hän olisi hylännyt teinin pensaikkoon, mutta kun tämä oli kerran kannettavana, Maybe oli hänen talliryhmäänsä.
"Ota sinä hevosesi", mies kehoitti, vaikka Tuggy kulkikin sopuisasti Paddyn rinnalla.

Oliver ei väittänyt vastaan, vaan ojensi tyttörukan Pauluksen avoimille käsivarsille mahdollisimman pehmeästi ja varovaisesti, jottei vain satuttaisi lapsiparkaa. Hän soittaisi heti kotiinpäästyään siskolleen, ihan sama mitä kello näyttäisi. Mies harppoi noutamaan Tuggyn ja nojasi tyytyväisenä hevosen lapaan kulkiessaan orin rinnalla. Aiempi pahoinvointi tuntui palaavan aina, kun hän vain kuvittelikin, mitä olisi voinut sattua - tai mitä oli jo sattunut.
Hiljaisuudessa tarpominen ei tarjonnut montaa asiaa, mihin suunnata huomiota, mutta ainakin hitaasti kulkevan letkan suunta oli kotia kohden. Se jos mikä antoi voimaa siirtää jalkaa toisen eteen ja kannustaa uupuneita ja loukkaantuneita ratsuja eteenpäin. Oliver säpsähti puhelimen merkkiäänen halkoessa illan hiljaisuutta. Onneksi hän oli laittanut äänet päälle puhelimeensa heti, kun oli ensimmäisen kerran käynyt polvillaan nummimaassa. Ilmeisesti hän ei ollut ainoa, sillä myös Fabienin puhelin heräsi henkiin veikeästi viheltäen. Oliver kaivoi vapaalla kädellään heikon kentän löytäneen puhelimen taskustaan ja luki tekstiviestin, jonka Nathan oli lähettänyt Lucyn puhelimella kaikille jo aikoja sitten, mutta jonka he saivat vasta nyt, kun kenttä riitti moisia vastaanottamaan. Kolme sanaa eivät koskaan olleet tuntuneet niin lohdullisilta.
"Apu on hälytetty", Oliver luki ääneen jakaen letkan läpi leviävän helpotuksen huokauksen. He eivät enää olleet täällä kenenkään tietämättä. Joku saapuisi kyllä ja löytäisi heidät. Ei siihen tarvittaisi kuin kirkas valo, niin heijastimet hoitaisivat lopun heidän puolestaan. He pääsisivät kotiin.

Jemma huokasi rentoutuen, vaikka jatkuva tärinä teki sen vaikeaksi. Hän inhosi palelemista. Varpaat tuntuivat tunnottomilta ja koko keho hytisi. Hän hoputti hevostaan jälleen pohkeilla, mutta se ei halunnut jättää lauman turvaa eikä suostunut kiihdyttämään. Nainen hieroi käsivarsiaan ja vilkaisi taakseen. Eivätkö he voineet kulkea yhtään nopeammin?
Paulus kyräili joukkoa johtavaa selkää. Joku päivä hän vääntäisi vielä Jemmaltakin niskat nurin. Hän kohensi sylissään riippuvaa riippakiveä ja hytkytti tätä säännöllisesti herättääkseen tippumaan menneen tytön. Mies suosi poskien läimäyttelyä, mutta molemmat kädet olivat varattuja. Hän kuuli viestin tarpoessaan Mokon rinnalla, mutta ei antanut itsensä rentoutua, helpottua tai toivoa. Ehkä sitten, kun kaikki ovat karsinoissaan ja sängyissään, paikattuina, lämmitettyinä ja kunnossa, valmiina huomiseen työpäivään. Ajatus sai synkeän, huvittuneen hymynhäiveen nostamaan suupieliä. Moniko olisi töissä huomenna? Valmiina lähtemään maastoon aamukahdeksalta? Hän tappaisi sen paskiaisen.

Lucy kapsahti halaamaan kirjavaa kaulaa edessään voimatta mitään silmiin kohoaville helpotuksen kyynelille. Sama se, miten kauan vielä kestäisi, mutta ainakin nyt saattoi luottaa siihen, että heidän tilanteestaan tiedettiin niin tallin kuin pelastusväen piireissä. He pääsisivät turvaan. Zoe ei ollut yhtä positiivisella mielellä liikkeellä, vaan keskittyi tarkkailemaan Paddyn liikkumista ja vilkuilemaan Pauluksen kantamaa nyyttiä. Ehkä jos hän olisi kannustanut Paddya eteen, antanut ruunan hypätä jaloilleen pyrkivän Eastcoastin yli, olisi hän saanut Nelsonin kiinni ja ollut edes Mayben luona, kun tyttöraasu oli pudonnut selästä. Tuskinpa hänestä mitään apua olisi ollut, sillä kaikesta päätellen ruuna oli kaatunut, jos hevosen mutaisesta ulkomuodosta mitään sopi päätellä, mutta ainakaan Maybe ei olisi ollut yksin. Miksei hän ollut tehnyt kuten Nathan ja pudottautunut taaemmas voidakseen palata tarkistamaan tytön vointia?
"Saako kukaan soitettua tallille tai hätänumeroon?" Nainen rikkoi letkan hiljaisuuden tuijottaessaan omaa puhelintaan, johon pilkahti yksi heikko palkki muutamaksi sekunniksi, ennenkö kenttä jälleen katosi. "Helpottaisi heitä, jos he tietäsivät meidän olevan yhdessä", yhtä hevosta lukuunottamatta. Tarkemman sijainninkaan välittämisestä ei voisi olla harmia, mutta hänen puhelimensa kieltäytyi muodostamasta yhteyttä edes hätänumeroon. Samperin turha kapine.

Paulus oli pudottaa tokkuraisen tytön yrittäessään tavoittaa puhelinta taskustaan. Johan heräsi. Mies laski kalpean ja pahoinvoivan kantamuksen jalat hetkeksi maahan, jotta saattoi kaivaa Nathanin puhelimen taskustaan, mutta sekin menetti kuuluvuuden, ennen kuin ehti yhdistää numeroon. Paulus hillitsi halunsa heittää se uudelleen jorpakkoon, ja koppasi sen sijaan Mayben uudelleen käsivarsilleen ja pidensi askeltaan, vaikka reidet valittivat vastaan. Hän ehtisi nukkua yöllä vallan mainiosti. Kylmä sai hänetkin hytisemään - miten nöyryyttävää - mutta askelten rytmi piti veren kiertämässä. Mies ei ollut varma, kauanko he olivat kävelleet, kun käsivarsia särki ja selkä valitti, mutta hän vannoi, että erotti tumman raidan metsää taivaanrannassa. Se tarkoittaisi, että he olivat jo lähellä. No, ainakin menossa oikeaan suuntaan. Heidän tarvitsisi päästä vain Maggielle johtavalle hiekkatielle saakka, ja sieltä joku voisi hakea heidät.

Yksi kerrallaan jokainen tarkisti puhelimensa samaan turhautuneeseen lopputulokseen tullen, ja niin letka jatkoi loputtomalta tuntuvaa taivaltaan. Zoe vilkuili puhelintaan aina silloin tällöin toiveikkaana, mutta kenttä katsoi yhtä nopeasti kuin löytyikin, eikä kylmä sää tehnyt puhelimelle mitään hyvää. Akku tuntui hupenevan silmissä, vaikka älypuhelimeksi kapistusta ei voisi missään nimessä kutsua.
"Anna minä", Oliver tarjoutui loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen pudottautuessaan Pauluksen rinnalle ja ojensi Tuggyn ohjia ottaakseen nyytin kannettavakseen vuorostaan. Maybe oli ehkä pieni ja hentoinen, mutta kyllä teinissä kannettavaa riitti. Hän voisi hyvin ottaa taakan hetkeksi omille käsivarsilleen, niin Paulus saisi levätä.

"Ei", mies torjui Oliverin tarjouksen jyrkästi ja pidensi askeltaan. Paulus ei ollut heikko, avuton tai luovuttanut. Hän ei voinut olla ajattelematta, että jos olisi saanut sen paskan kiinni ensimmäisellä kerralla, tämä painajainen ei olisi tapahtunut. Matka ei olisi enää loputon. Tutut maastot lähestyivät askel askeleelta. Niiden lähestymisestä kieli loivan laakson pohjan pehmeneminen, ja mies mutisi kirosanoja suupielestään, kun jalka upposi välillä kenkineen jonnekin nummen uumeniin ja oli imaista kengän mukaansa. Batmanin askel hidastui edellä, kun se joutui ponnistelemaan liikuttaakseen jalkojaan eikä pohja täysin pitänyt jalan alla. Paulus katseli ylpeänä tobianoa, jota pahinkaan mutavelli ei ollut maastoillessa hetkauttanut.

Oliver huokaisi, muttei jäänyt väittämään vastaan. Kai Paulus itse tiesi, mitä teki. Hän jatkoi Tuggyn kanssa askeltamista, pudottautuen joukon hännille, kun pohja alkoi muuttua entistä liejuisemmaksi. Eastcoast kaatui polvilleen ja Nelson joutui todella pinnistelemään, jotta pystyi liikkumaan liejussa Fabienin yrittäessä parhaansa mukaan rohkaista hevosia jatkamaan matkaa. Eastcoast kävi polvillaan vielä kahdesti, ennenkö paremmasta pohjasta oli tietoakaan, eikä Fabien tiennyt, moneenko kertaan hevonen vielä saisi kammettua itsensä jaloilleen, ennenkö antaisi periksi. Ruunan jalat tärisivät rasituksesta, jollaiseen hevonen ei ollut tottunut, mutta urheasti hevonen kampesi itsensä jaloilleen ja jatkoi matkaa ranskalaisen kannustuspuheen säestäessä jokaista askelta.
"Olemme kohta Thackerraylle johtavalla tiellä", Zoen ääni halkoi mutavellistä irti maiskahtaen kohoilevien jalkojen ja kavioiden sekasortoa, kun nainen sai puhelimen kentän kestämään riittämiin lyhyttä paikannuspuhelua varten. He tarvitsisivat hevosille kyytejä välittömästi, eivätkä kaikki ihmisetkään näyttäneet siltä, että kestäisivät kylmää enää kauaa. Hänkin värisi huulet siniseksi hitaasti kääntyen, kun taittoi matkaansa puhelintaan takaisin taskuun sulloen. Koti oli jo niin lähellä, ettei nyt voinut luovuttaa, vaikka pohjan pehmeneminen saikin Paddyn korahtamaan aina, kun hevonen joutui riuhtaisemaan loukkaantunutta takajalkaansa lujemmalla voimalla ylös liejusta.

Paulus tunsi pulssinsa kohoavan, kun hevoset sukelsivat mustan, korkean metsän reunustamaan kujaan uudelleen. Tästä se oli alkanut, ja mies kuunteli pimeää tarkkaan vaistotakseen pienimmänkin vaaran merkin. Batman ei olisi halunnut astua puiden väliin ollenkaan, mutta Jemman lujat pohkeet pakottivat sen eteenpäin. Heidän vainoajansa ei vaaninut enää pimeydessä. Hiljaisuus oli vain osa yötä. Paulus epäili, että mustanpuhuva paska uskaltaisi palata enää tänä yönä, sillä toisen miehen reaktio hänen hyökkäykseensä oli ollut jokseenkin tyrmistynyt, ja mies nautti synkästi muistaessaan moottoripyöräkypärän taakse piiloutuneen psykopaatin hädän, kun tämä yritti vapautua kypärän visiirin sisään lyövistä iskuista. Hän huokasi nauttien, kun löysi jalkojensa alle saman kinttupolun, jota pitkin oli ravannut aikaisemmin. Miten kevyeltä askel tuntuikaan nyt. Tie ei olisi enää kaukana.

Lucy vastusti halua hoputtaa Mokoa, kun ori asteli rauhalliseen tahtiin korviaan epäluuloisesti käännellen puiden reunustamaan kujaan. Hevonen liikkui eteenpäin eikä säikkynyt mitään, joten olisi törkeää potkia siihen lisää liikettä. Sitä paitsi hän ei voisi puristaa kuin toisella jalallaan, eikä aikonut ottaa riskiä, että saisi Mokon kääntymään sivuun sen takia, että heiluttelisi vain toisen puolen jalkaa. Parempi antaa orin valita itse oma tahtinsa kinttupolulla, jota pitkin letka taivalsi. Eastcoastin liikkumista ei voinut enää kuvailla edes laahustamiseksi, sillä ruuna lähinnä hoiperteli eteenpäin jalat miten sattuu liikkuen ja polvet notkahdellen. Zoe hieroi Paddyn korvaa kiitollisena siitä, että eläköitynyt kenttäratsu säilytti edelleen askelissaan saman rytmin, jolla oli tanssahdellut kouluradoilla, sillä se antoi hänelle mahdollisuuden tarkkailla ruunan ontumaa takajalkaa paremmin.
"Eastcoast, enää ihan muutama askel, jaksa nyt poika", Fabien kannusti hevosta, joka oli jälleen polvillaan maassa, eikä olisi millään jaksanut punnertaa etujalkojaan suoraksi alleen. Oliver lykkäsi Tuggyn ohjat Zoelle ja harppoi auttamaan ranskalaista työntämällä hevosta lavan kohdalta eteen. Hoippuen Eastcoast pääsi ylös, jatkaen matkaansa raskaasti sekä Nelsoniin että toisella puolen kävelevään Oliveriin tukeutuen.

Joukkoa johtava Jemma ei suonut montaa ajatusta takana tulevalle letkalle ja näiden ongelmille. Hän olisi kohta kotona! Hän oli elossa! Hän voisi ottaa pitkän, kuuman kylvyn! Nainen kannusti Batmanin tarmolla eteen, kun näki vihdoin nummesta kohoavan, paikoin puiden reunustaman hiekkatien ja hoputti ruunan ylös piennarta ja vakaalle, sateen juovittamalle tielle. Vihdoin! Jemma vilkaisi takanatulevia ja harkitsi jatkavansa matkaa suoraan kotiin, mutta ruunikko hengitti väsyneenä, pää matalalla eikä hän jaksanut ratsastaa enää. Hän valui alas satulasta ja kaivoi tuliterän iphonen taskustaan. Se yhdisti vihdoin.

Oliverin työntämänä ja Fabienin kiskomana Eastcoast kiipesi tielle, ennenkö pysähtyi raskaasti huokaisten ja turpaansa maassa roikottaen. Miehet vilkaisivat muita hevosia, ja Oliver liukasteli pientaretta alas vapauttaakseen Zoen kädet Tuggyn ohjista. Ori kiipesi varmoin askelin tielle ja Oliver nojasi sen lapaan taputtaen kiitollisena kaulaa, jonka karvan kuivunut hiki oli karhentanut. Zoe siirtyi Paddyn kanssa sivummalle tarkastaakseen uudestaan takajalkaa, jonka haava vuosi edelleen verta. Lucy liukui alas Mokon selästä joutuen pomppimaan yhdellä jalalla hetken, ennenkö löysi tasapainonsa. Jalkaa tykytti niin riivatusti, että näkökentän laidat olivat jatkuvasti mustana.

Paulus laski Mayben tienpientareen heinikkoon heti tielle kiivettyään ja kiirehti Lucyn luo. Mies otti Mokon ohjat ja kiersi käsivartensa naisen ympärille. Hän oli ehdottamaisillaan, että tämä istuisi alas, kun kuuli auton moottorin. Tallin maasturi peruutti tietä pitkin traileri perässään ja hetkeä myöhemmin Fairchildien kahdeksanpaikkainen hevosrekka ilmestyi näkyviin vaimeasti piipaten. Hakijat olivat ajaneet ristiin rastiin nummea ympäröiviä teitä toivoen törmäävänsä ratsastajiin ja partioineet lähtöpaikkaa useamman kerran. Batman oli saada hepulin autot kuullessaan, mutta tarpeekseen saanut Jemma piteli väsymyksen lannistaman ruunan joukossa ja oli enemmän kuin valmis jo istahtamaan lämpimään hyttiin.

Lucy nojasi miehen kylkeä vasten kiitollisena siitä, miten saattoi tukeutua Paulukseen, jottei päätyisi uudestaan käyttämään jalkaansa, josta ei tainnut olla enää mitään hyötyä. Autojen saapuminen sai värin palaamaan useammankin kalpeille kasvoille, kun todellisuus paljastui heidän edessään. He olivat melkein kotona. Nathan loikkasi rekan kyydistä viittomaan viimeiset metrit, kun suuri hevosrekka peruutti lähemmäs. Mies laski saman tien rampin viittoen ratsastajia taluttamaan hyväkuntoisempia hevosia kyytiin, ojennellen riimuja ja naruja ratsukoille. Mitä siitä, kuka sai nyt minkäkin sävyisen riimun, kunhan sen saisi hevoselle päähän. Jaettuaan riimut, Nathan alkoi heitellä loimia hevosten selkiin, jättäen solkien kiinnittämisen taluttajien vastuulle. Tuggy nousi Oliverin johdolla ramppia epäröimättä, ja reippaasti mies palasi auttamaan Fabienia, jolla oli kaksi hevosta käsissään. Lucy olisi mielellään auttanut muita hevosten lastaamisessa, mutta joutui myöntämään, ettei hänestä ollut suurta apua, kun pystyssä pysyminenkin tuotti hankaluuksia. Vaikeasti yhdellä jalalla hyppien ja trailerin kyljestä tukea ottaen nainen konkkasi maasturin luokse. Jokainen tuntui liikkuvan määrätietoisesti, selkeä tarkoitus jokaisessa liikkessään hevosten keskellä, kun ratsujen satuloiden päälle heiteltiin loimia ja riimuja löysättiin, jotta ne mahtuisivat suitsien päälle kiristämättä mistään.

Jemma nappasi kärsimättömänä tarjotun riimun - eihän tämä ollut Batmanin, hohhoijaa - ja pujotti sen ruunan suitsien päälle. Hän kiinnitti nakatun loimen etusoljet turhautuneena siitä, ettei sen heittäjä ollut voinut sen vertaa tehdä. Nainen tarttui riimua leuan alta ja veti hermostuneesti korskahtelevan, väsyneen hevosen Tuggyn perässä rekkaan. Kun se oli solmittu kiinni, hän vilkaisi muiden tohinaa, kohautti olkiaan ja istahti maasturin etupenkille, missä saattoi käynnistää auton, vääntää lämmityksen täysille ja riisua kenkänsä lämmitelläkseen varpaitaan.
Paulus pujotti riimun Mokon suitsien päälle, kiinnitti sen selkään nakatun loimen soljet ja houkutteli hevosta kohti ramppia. Väsymyksestä huolimatta kirjava ori ei kuitenkaan ollut rakastunut kuljetusautoihin, vaan pisti hanttiin loikaten alas rampilta ja pyörähteli sen juurella etujalkoja kohotellen. Huoahtaen Paulus siirtyi sivummalle odottamaan, josko lajitoverien katoaminen saisi orinkin tahtomaan mukaan.

Lucyn teki mieli ilmoittaa Jemmalle, ettei maasturin käyntiäänet lainkaan rohkaisseet hevosia kiipeämään edessäolevaan rekkaan tai perässä roikkuvaan traileriin, mutta nainen puri huultaan ja kapusi sen sijaan takapenkille toivoen, että joku nostaisi Mayben pian kylmyydestä auton lämpöön. Hän seurasi hevosten lastausta ikkunoiden läpi ja irvisti, kun Moko ei noussut ramppia ylös. Nyt ei ollut oikea aika pelleillä. Fabien talutti kolmella jalalla loikkivan Nelsonin traileriin, jotta hevosta ei tarvitsisi purkaa muiden tieltä rekkaa tyhjennettäessä, sillä oli lähes varma, että hevonen jouduttaisiin kärräämään Newcastleen asti. Ei kai se muutoin ontuisi noin? Oliver raahasi Eastcoastin Batmanin naapuriksi ja harppoi katsomaan, mitä seuraavaksi tekisi. Zoen huikatessa jotakin, mikä hukkui yleiseen hälinään ja maasturin moottorin tasaiseen surinaan, Oliver katsoi naisen sormen osoittamaan suuntaan ja lähti noutamaan tienpientareelle laskettua nyyttiä. Maybe täytyisi saada sairaalaan pikaisesti. Varovasti mies keräsi tytön käsivarsilleen ja kantoi maasturin takapenkille, asettaen nuoren työntekijän rauhallisesti penkille. Yhdessä Lucyn kanssa he saivat aseteltua tytön edes jotenkin mukavasti, Lucyn pidellessä Mayben päätä sylissään. Muut kiivetkööt rekan kyytiin, niin Maybe voisi matkustaa maasturin takapenkillä kerälle käpertyneenä. Zoe houkutteli Paddyn Nelsonin kaveriksi ja laski alati vähenevää hevosmäärää, kun yksi kerrallaan eläimet kiipesivät trailerin kyytiin. Kunhan Moko vain suostuisi rekan kyytiin, pääsisivät he kotimatkalle. Nainen siirtyi rekan luokse, valmiina auttamaan, mikäli kirjava ori päättäisi jäädä mieluummin yksinään pimeään iltaan kuin liittyä suuren rekan sisätiloihin kavereidensa joukkoon, sillä aikaa kun Oliver ja Fabien yhdessätuumin nostivat trailerin rampin ylös, jotta pienempi kuljetusajoneuvo olisi valmis lähtemään liikkeelle heti, kun rekka saataisiin lähtövalmiuksiin.

Pauluskin halusi saada seurueen liikkeelle.
"Oletko varma, ettei Paddyn pitäisi lähteä klinikalle Nelsonin kanssa?" hän kysyi Zoelta ja tuuppasi Mokon narun naisen käteen. Paulus työntäisi orin takapuolesta rekkaan, vaikka kantaisi sen sisään, jos se siitä oli kiinni. Perkele.

"Pitää", Zoe vastasi ja nyökkäsi kohti traileria, jossa kaksikko seisoi. "Toivottavasti ne pysyvät pystyssä, vaikka molemmat ovatkin kolmijalkaisia", hän murehti lähtiessään taluttamaan Mokoa ylös lastausramppia. Orille ei jäisi muita vaihtoehtoja kuin kiivetä rekkaan, jos häneltä kysyttiin. Hevoset täytyisi saada tallille ja ainakin Paddy ja Nelson kohti Newcastlea - hän vain toivoi, ettei joukkoon mahtuisi enää muita. Kahdessa telotussa ratsussa oli jo tarpeeksi, ja yksi hevosista oli edelleen kateissa.
"Moko, nyt mennään", hän totesi nykäisten voimakkaammin narusta orin kanittaessa puolessa välissä ramppia. Ori jaksoi hetken laittaa vielä vastaan, ennenkö antoi periksi ihmisten yhdistetylle työpanokselle ja sille seikalle, että kaikki kaverit olivat jo rekan kyydissä. Nathan liittyi auttamaan rampin nostossa sllä aikaa kun Zoe kiinnitti Mokon omalle paikalleen rekassa ja poistui sivuoven kautta. Hän olisi mielellään tunkenut maasturin kyytiin, koska sen perässä seisoi Paddy, mutta vilkaisu auton suuntaan paljasti, ettei tilaa ollut, ja niin nainen löysi itsensä rekan matkustustilasta. Nathan kiipesi rekan rattiin huitoen aiemman kuskin pelkääjän paikalle. Hevoset vaatisivat tasaista ajoa, tai kaatuilisivat väsyneinä rekan kyydissä, eikä kukaan kaivannut enää kaatuneen hevosen pelastusoperaatiota tälle illalle. Maasturin kyydissä Lucy painautui vasten selkänojaa nipistäen silloin tällöin Mayben poskia saadakseen tytön pysymään hereillä. Jemman täysille kääntämä lämmitys tuntui kieltämättä mukavalta.

Paulus puski oria takapuolesta ja läimäisi sen lautasta, kun oli saada kaviosta. Kun Moko ei silti liikkunut, hän nosti sen takajalkoja yksi kerrallaan eteenpäin ja sekä edestä että takaa tuleva paine saivat tobianonkin alistumaan kohtaloonsa ja kapuamaan rekkaan Zoen perässä.
"Lähdetkö klinikalle?" Paulus kysyi Zoelta olettaen, ettei nainen antaisi Paddynsä lähteä minnekään ilman itseään. Hänen teki mieli lähteä myös maasturiin: hän halusi olla Lucyn kanssa, varmistamassa, että nainen saisi hoitoa. Mies melkein lähtikin maasturille ja nautti mielikuvasta, missä tempaisisi Jemman ulos autosta, mutta rekan hevoset kaipasivat hoitoa ja Lionheart oli vielä kateissa. Huoahtaen Paulus suuntasi rekan kyytiin. Hän voisi auttaa hevosia enemmän kuin Lucya.

Zoe vilkaisi maasturin suuntaan miettien, voisiko potkia Jemman pihalle autosta, jotta hänen ei tarvitsisi pakottaa Maybea nousemaan pystyasentoon takapenkillä. Hänestä ei olisi ajamaan autoa, ei kun keskittyminen rakoili ja kyydissä oli hevosia, jotka vaativat tavallistakin tasaisempaa kuljetusta, joten kuljettajan hommat saivat jäädä ratin takana istuvalle tallityöntekijälle, jolla oli vuosikausien kokemus kilparatsujen kuljettamisesta. Nainen nyökkäsi synkästi Paulukselle.
"Lähden. Odottakaa se hetki, että Norton ehtii kyytiinne", hän vastasi marssien maasturille, jonka kuljettajan paikalla yksi kokeneista tallityöntekijöistä istui jo. Nainen aukaisi pelkääjän paikan puolisen oven ja viittasi kädellään Jemmaa liikkumaan.
"Ulos", hän sihahti niin arvovaltaisella äänellä kuin vain kykeni, "ellet aio viettää koko yötä hevosklinikalla pitelemässä rauhoitettuja hevosia pystyssä. Rekka ajaa Rosings Parkiin. Me lähdemme suoraan klinikalle." Ja Newcastlen sairaalaan.

Paulus katsahti rekkaan saapuvaa Jemmaa synkeä hymy huulillaan. Oltiin sitä niin tuohtuneita, niin tuohtuneita. Autot lähtivät liikenteeseen hitaasti madellen, ja mies saattoi painaa päänsä vasten pienen matkustamon niskatukea vasten. Kun keho vihdoin rentoutui ja adrenaliini lakkasi virtaamasta, Paulus tunsi kivun virtaavan pitkin raajojaan ja päänsärky sai hänet painamaan silmänsä kiinni. Pään sivulla tykytti, mutta ei hän muuta odottanutkaan, kun sai kivestä päähänsä. Nenää poltteli, toinen silmä oli muurautumassa kiinni ja lihakset valittivat. Hyvät päivän työt, siis. Mies toivoi edelleen, että olisi viemässä Lucya sairaalaan, mutta hyväksyi kohtalonsa huoahtaen tallitien risteyksen lähestyessä - ei. Hän varmistaisi, että hevoset tulisivat hoidettua ja lähtisi sitten toisella autolla Newcastlen sairaalaan. Klinikalla menisi varmasti pitkään, joten hän voisi lähteä kyydiksi Lucylle. Ehkä tarkastuttaa vaivihkaa päänsä, sillä hiukset päänsyrjällä tuntuivat märiltä ja tahmaisilta - ja korjauttaa nenänsä, jotta nainen uskaltaisi katsoa häntä jatkossakin.
Matka Rosings Parkin pihaan ei vienyt kauaa, ja mies oli ensimmäisenä ulos autosta. Hän linkkasi laskemaan rekan rampin ja ottamaan Mokon, joka rymisteli jo kärsimättömänä ja linkosi sitten itsensä alas ramppia pää pystyssä ja äänekkäästi puhallellen.
"Onko eläinlääkäri paikalla?" hän kysyi pyyhkäisten turhaan kuivunutta verta kasvoiltaan, kun näki groteskin peilikuvansa rekan väliseinästä. Näennäisesti ehjätkin hevoset olisi varmasti syytä tarkastaa.

Sawyer oli vaivihkaa ohjannut asiakkaita tammakäytävän pesupaikoille, jotta maastosta saapuvat hevoset voitaisiin kerätä poikien päätyyn pestäväksi ja tarkastettavaksi. Naisen ei ollut tarvinnut tehdä muuta kuin kiinnittää hevosten kiinnitystä varten tarkoitetut muovipäällysteiset ketjut toisiinsa ja seistä pesupaikkojen edessä, ja jokainen ratsunsa kanssa saapunut hienohelma oli äkkiä keksinyt, miten toinen puoli sopisi heidän käyttötarkoituksiinsa paljon paremmin. Nainen saapui katsomaan hevosten purkua valmiina auttamaan, mutta työkaverit kiipesivät päättäväisesti purkamaan hevosia yhden kerrallaan, joten hänelle ei ollut sen suurempaa työtä siinä.
"Hills ei ollut tavoitettavissa. Newcastlesta ollaan matkalla", hän vastasi esitettyyn kysymykseen tuntien olonsa harvinaisen hyödyttömäksi, kun muilla oli kädet täynnä hevosia ja hän vain seisoi. Sawyer harppoi viemään Tuggyn Oliverin käsistä, kun huomasi miehen käsien tärisevän kertovasti. Mies hoippui ottamaan tukea tallin seinästä Sawyerin viedessä orin pesupaikalle, alkaen purkaa hevosta varusteista, jotta voisi pestä orin matkalla olevien eläinlääkärien tarkastusta varten.

Paulus kiinnitti Mokon älykkäästi heille varatulle pesupaikalle, pyyhkäisi hevoselta märän, rapaisen satulan selästä ja ujutti suitset riimun alta. Päänsärky hakkasi ikävästi päässä. Mies kääntyi viedäkseen varusteet satulahuoneeseen, mutta oli pudottaa ne sylistään, kun törmäsi Effieen, jolta pääsi kauhistunut parahdus. Sitten naisen leukaperät jännittyivät paljonpuhuvasti.
"Mitä sinä olet tehnyt? Miksi jokaikinen kerta, kun jotain tapahtuu sinä olet sen keskellä?" Effie kysyi päätään pudistellen ja hätisti miehen kohti varustehuonetta.
"Pese kasvosi", hän lisäsi miehen perään sydän hakaten. Miksi - miksi - Pauluksen piti aina järjestää itsensä tuohon kuntoon? Nainen kosketti kiinnikkeitä vastaan päätään heittelevän orin turpaa.
"Montako hevosta teillä on huoltoa vailla?" hän tiedusteli paikallaolevilta.

Nathan ei jäänyt odottelemaan, hoitaisiko Jemma Batmanin, vaan purki ruunan rekasta ja vei pesupaikoille, riisuen reippaasti loimen hevosen selästä. Hän nosti parhaillaan satulaa alas, kun kuuli hallintovastaavan kysymyksen ja kääntyi vastaamaan muiden pysytellessä kiireisinä hevosten parissa.
"Nämä neljä", mies nyökkäsi kohti pesukarsinan asukkaita. "Hook lienee turvallisinta näyttää myös eläinlääkärille, vaikka se vaikuttikin olevan kunnossa." Ruunikko heikkohermo seisoi karsinassaan parin loimen alla, suostumatta koskemaan heiniinsä, mutta ainakin hevonen oli juonut automaatistaan.
"Lisäksi Lionheart on edelleen kateissa. Sitä on toivotonta lähteä etsimään yötä vasten", hän pudisteli päätään lykätessään Batmanin satulan ja suitset ohikulkevan Jemman kannettavaksi, eikä jäänyt odottelemaan, esittäisikö nainen vastaväitteitä, kun sukelsi noutamaan vesiletkua aloittaakseen Batmanin puhdistamisen.
"Pakkohan se on löytää ennen yötä!" Fabien protestoi kiivaasti nuokkuvan Eastcoastin takaa, kasvot kalpeina. Hän ei ollut voinut hukata hevosta kokonaiseksi yöksi. Mitä jos sille oli käynyt pahemmin kuin hän oli pelännytkään hevosen kaatuessa liejuisessa maassa? Se oli pakko löytää!

Effie huokasi raskaasti ja hieraisi pisamaisia kasvojaan. Hän ei voinut uskoa, että tämä oli tapahtunut uudelleen. Kuinka hyödytön alueen poliisi oli? Montako psykopaattia alueella saattoi oleskella? Hevonen kateissa. Kaksi matkalla klinikalle. Neljä mahdollisesti rikki. Osa ratsastajistakin hukassa, ja yksi näytti hypänneen suoraan Tarantinon elokuvasta. Hän tunsi kylmän kouristuksen rinnassaan. Oliko hän se, jonka olisi kerrottava Evelynille, että naisen hevonen oli hukassa? Mahdollisesti pahempaakin, koska oli tullut aseistautuneen psykopaatin takaa-ajamaksi? Hän vilkaisi kelloaan.
"Eläinlääkärin pitäisi olla pian täällä", hän totesi koskettaen neuvottomana huuliaan. Tämä oli yhtä painajaista - jo ilman kamalan illan PR-seurauksia.
"Loukkasitteko te itsenne?"

Nathan antoi katseensa kiertää muissa ratsastajissa, jotka olivat tallille jääneet. Fabien oli pudonnut, mutta kaikesta päätellen tuurin suojelemana, sillä poika puuhasi Eastcoastin parissa ilman kivusta kieliviä säpsähdyksiä. Hän oli kunnossa ja tiesi myös varmaksi, ettei Oliverille ollut käynyt mitään sen vakavampaa, mitä nyt mies oli ymmärrettävästi järkyttynyt maastolenkin saamasta käänteestä. Zoe ei ollut valittanut paikkojaan, joten hän oletti myös tuon olevan kunnossa. Jemma jaksoi valittaa, joten nainen oli ehdottomasti täysissä voimissa.
"Lucyn jalka näytti pahalta, varmaan murtunut. Eastcoast kaatui hänen päälleen", Nathan selitti nopeasti, "ja Maybe lensi pahasti Nelsonin vedettyä kuperkeikan. Aivotärähdys ainakin, mutta toivon mukaan luut ovat ehjinä. Paulus on, noh, näit jo. Muut ovat ravisteltuja mutta yhtenä kappaleena", hän vakuutti rauhallisella äänensävyllä, vaikka tuskinpa yksikään hevosista enää hermostuisi, kun ne olivat päässeet turvalliseen kotitalliinsa lepäämään.
"Paddy sai luodista haavan takaosaansa ja Nelson liikkuu kolmijalkaisena", hän jatkoi raportointiaan, sillä faktojen suoltaminen auttoi häntä keskittymään Batmanin pesuun varmoin ottein. Oli turha murehtia, mitä hevosille tai ratsastajille oli sattunut, kun hän ei saattanut täältä käsin tehdä asioille enää tämän enempää. "Paddy ja Nelson lähtivät Zoen vahtimina klinikalle, ja Maybe sekä Lucy saavat samalla kyydin sairaalaan."

"Hienoa", Effie huokasi epäuskoisena. Tämä oli aivan käsittämätöntä.
"Menette kaikki kykenevät huomenaamuna antamaan lausunnot poliisiasemalle. Nyt heidän on pakko tehdä asialle jo jotain", nainen pudisteli päätään. Hän laski mielessään ratsastajia: Zoe, Lucy ja Maybe olisivat matkalla Newcastleen, Paulus oli siistiytymässä, Oliverin, Fabienin ja Nathanin hän oli nähnyt tallissa.
"Missä Jemma on?" nainen tiedusteli tajutessaan kuka puuttui ja huokasi sitten yllättymättä, kun arvasi itsekin vastauksen. Käyttämässä kaiken kuuman veden Lodgesta, tietenkin. Effie pudisteli päätään uhkaava palo silmissään. Hänen mittansa alkoi olla täynnä sitä loista - Jemma osasi esittää töissä, mutta yhdessä asuminen oli riisunut vihdoin naamion.

Nathan nyökkäsi.
"Totta kai", hän vakuutti. Kenenkään ei olisi turvallista lähteä maastoihin niin pitkään kuin tänään kohdatun henkilön kaltainen häirikkö liikkuisi vapaana. Irtipääseen koiran olisi voinut antaa anteeksi, mutta ratsukkoja kohden ampuminen ja niiden jahtaaminen moottoripyörällä meni kaikkien mittojen ylitse suoraan sekopäiden puntarille. Nathan kohautti harteitaan.
"Hengissä", hän päätyi vastaamaan, sillä työkaverin vahtiminen ei kuulunut hänen tehtävälistansa kärkeen. Jemman poissaolo ei yllättänyt, mutta mies huomasi toivovansa, että työkaverin palvoma valmentaja astelisi juuri nyt talliin todistamaan, miten Jemma oli hylännyt hätää kärsivän hevosensa. Tai ehkä parempi, jos Burke pysyisi poissa. Tässä oli jo riittävästi jännitettä ilmassa ilman, että kukaan hengittäisi heidän niskaansa.

Effie veti syvään henkeä rauhoittaen itsensä ja vakauttaen äänensä. Hän ei tiennyt, miksei Evelyniin oltu saatu yhteyttä eläinlääkäriä soitettaessa - ei kai hänen ystävänsä ollut ongelmissa? Effien ei lainkaan tehnyt mieli soittaa tätä puhelua, ja hän toivoikin, ettei Evelyn vastaisi hänenkään soittoonsa. Millaisen etsintäpartion hän saisi järjestettyä pimeille nummille? Koiria? Osaisivatko Higgins ja Sawyerin saksanpaimenkoira etsiä hevosta hajujäljen perusteella? Ehkä se olisi kaukaa haettua. Nainen harppoi korollisilla avokkaillaan tallikäytävää edestakaisin ja tarkkaili hevosia. Luoja, anna loukkaantuneiden lukumäärän rajoittua kahteen.

"Hills", kuului terävä vastaus jostakin kaukaa, kun nainen räpelsi puhelimensa kanssa saadakseen kaiutin-asetuksen päälle. Hänellä ei edelleenkään olisi käsiä puhelimen pyörittämistä varten, kuten ei ollut ollut viimeiseen kahteen tuntiin, kun hän oli vaivalloisen hitaasti yrittänyt neljän raavaan miehen avustuksella selvittää piikkilankoihin sotkeutunutta hevosta keskellä pimeää metsää. Evelyn olisi mielellään jättänyt tälläkin kertaa vastaamatta, mutta lukuisat vastaamattomat puhelut alkoivat pikkuhiljaa nakertaa takaraivossa, joten parempi saada selvyys siihen, miksi häntä nyt niin tavoiteltiin. Jos tämä olisi se sama rasittava reportteri Lontoosta, joka yritti saada häntä kommentoimaan äitinsä viimeisintä haastattelua, hän vääntäisi reportterin solmuun seuraavalla Lontoon reissullaan.

"Evelyn, Effie tässä. Kyse on Lionheartista", Effie sanoi tavoitellen parasta, myötätuntoista, muttei tunteikasta asiakaspalvelijan äänensävyään, "muistatko sen hevosvihaajan, joka hyökkäsi Pauluksen ja Lucyn kimppuun syksyllä? Hän on iskenyt uudelleen tänä iltana, ja Lionheart on kateissa jossakin länsinummilla. Haluatko, että järjestän etsinnän heti?"

Evelyn oli jo tervehtimässä ystäväänsä iloisesti, valmiina pahoittelemaan ettei ehtisi nyt jutella, kun Effien sanat saivat tervehdyksen kuolemaan huulille. Jos Effie soitti Lionheartista, se ei tarkoittanut mitään hyvää. Naisen selvitys tapahtumista sai Evelynin peruuttamaan kauemmas edelleen osittain lankojen kahlitsemana olevasta hevosesta ja nappaamaan puhelimen käteensä, kohottaen sen nopeasti korvalleen.
"Lionheart on kateissa?" Hän varmisti tunteettomalla äänellä, kykenemättä kunnolla prosessoimaan kuulemaansa. Hänen hevosensa, joka oli lähtenyt tallityöntekijän matkassa maastoon hänen nimenomaisesta pyynnöstään, oli kateissa? Nainen vilkaisi ympärilleen pimeässä metsässä, jota valaisivat ainoastaan muutaman kymmenen metrin päähän tielle parkkiin ajetun auton valokeilat ja ne lukuisat taskulamput, joita miehet kantoivat mukanaan. Hän huokaisi hiljaa, tuntien olonsa kelvottomaksi hevosenomistajaksi.
"Ei tarvitse. Ei sitä tästä pimeydestä löydä", hän vastasi äänellä, jota ei edes tunnistanut omakseen. "Se löytää itse kotiin." Jos vain olisi siinä kunnossa että pystyisi liikkumaan, mutta sen hän jätti sanomatta ääneen.

"Oletko varma?" Effie kysyi tuntien patoutuvaa raivoa, jonka purkaisi seuraavassa puhelussa paikalliseen poliisiin - vaikka joka päivä, ellei tuloksia kuuluisi.
"Voin lähettää ihmisiä, koiria ja autoja haravoimaan reittiä", hän vetosi. Hän olisi ollut hyödytön, jos Funks olisi hävinnyt moisen tapahtumaketjun seurauksena, tuskin voimatta rentoutua, ennen kuin ori olisi löytynyt. Sitä ei tarvinnut enää pelätä. Hänen hevosensa oli tappanut itsensä kävelykoneessa.

Evelyn puristi nenänvarttaan silmät suljettuina ja muistutti itseään siitä, miten hengittäminen toimi. Hänestä ei olisi apua oman hevosensa löytämisessä sen enempää kuin tämän nuoren työhevosen pelastamisessa, jos nyt menettäisi itsehillintänsä ja hajoaisi kappaleiksi. Ei auttanut muu kuin työntää Lionheart ulos ajatuksista ja lukita kaikki tunteet syvälle sisimpään, vaikka se tuntuikin raastavan sydäntä.
"Jos se on vauhkoontunut niin, että on hylännyt laumansa, ei se lähesty yhtäkään ihmistä tai ajoneuvoa, ennenkö saa rauhoittua kunnolla", nainen huokaisi. Hän halusi hypätä heti auton rattiin ja kääntyä ympäri ajaakseen Rosings Parkiin suorinta tietä johtaakseen etsintäpartiota nummille, mutta hän tiesi, ettei siitä olisi mitään apua. Pimeässä etsiminen olisi vaikeampaa kuin neulan löytäminen heinäsuovasta silmät sidottuina, sillä hevosen jälkiä olisi mahdoton etsiä ilman kunnon valaistusta.
"Se on ennenkin löytänyt itsekseen kotiin. Sen on pakko löytää tälläkin kertaa. Tulen tallille heti kun vapaudun täältä. Olen ehkäpä parikymmentä mailia pohjoiseen Slaleysta, joten hetki kestää. Ilmoita, jos muuta paljastuu."

"Hyvä on", Effie vastasi epävarmana siitä, mitä Evelyn todella halusi. Ehkä he keskittyisivät ensin muihin hevosiin ja lähtisivät sitten katsomaan, näkyisikö sirkushevosta.
"Nähdään", hän lopetti puhelun, kun näki eläinlääkärin saapuvan tallikäytävälle, ja siirtyi sivummalle, sillä tunsi olevansa lähinnä tiellä hevosten parissa. Hän ei ollut tainnut edes koskea hevosiin Funksin kuoleman jälkeen. Pauluskin liittyi seuraan, edelleen hurjan näköisenä, silmä mustana ja kiinni muurautuneena, nenä turvonneena, punaisena ja vinona, huuli haljenneena, leukaperä mustelmilla ja päänsivu osin kuivuneessa veressä. Effie vilkaisi miestä terävästi, mutta kosketti sitten tämän käsivartta. Hullu.

Evelyn palasi puuhansa pariin heti, kun löysi sisältään pisteen, josta saattoi ammentaa voimia. Niin kauan kuin hän aktiivisesti unohtaisi, miten oma rakas hevonen oli kateissa loputtomilla nummilla, voisi hän keskittyä auttamaan tätä nuorta parkaa, joka oli löydetty ajoissa.
"Eastcoast ensimmäisenä", Nathan nyökkäsi kohti ruunaa, joka näytti tuupertuvan pesupaikalle. Ruuna täytyisi saada karsinaan ennenkö hevonen todella antaisi periksi uupumukselleen, ja eläinlääkäri suuntasi osoitetun ruunan luokse. Mies jatkoi Batmanin pesemistä tutkien samalla tottuneesti hevosen pinnallisten pikkuhaavojen varalta, jotta suihkuttaisi ne huolella puhtaaksi tässä samalla, ja seurasi silmäkulmastaan, miten muut pärjäsivät hevostensa kanssa. Fabien auttoi eläinlääkäriä Eastcoastin parissa ja Sawyer pesi Tuggyn takajalkoja. Oliver liittyi seuraan saatuaan pahoinvointinsa kuriin siskolle soitetun, hävettävän pitkäksi venähtäneen puhelun jälkeen ja suuntasi auttamaan Mokon kanssa, jotta kirjava ruuna saataisiin pestyä tarkastusta varten. Vanhempi eläinlääkäri liikkui hätäilemättä hevosten seassa, eleissään vuosikymmenten tuomaa varmuutta, eikä epäröinyt lähettäessään Eastcoastin karsinalepoon ja siirtyessään Batmanin luokse. Nathan arvosti harmaantuneen herrasmiehen tehokkuutta, kun mies tarkisti Batmanin kauttaaltaan huolellisesti mutta turhia ihmettelemättä, ja antoi luvan viedä hevosen karsinaan. Mitä useampi hevonen läpäisi tarkastuksen, sen helpompi miehen oli hengittää, ja ilmeistä päätellen sama päti moneen muuhunkin, joka pyöri valaistulla tallikäytävällä hoitamassa yhtä sun toista hommaa. Nathan haki Hookin karsinastaan odottamaan vuoroaan viimeisenä. Saisi nähdä, moniko hevonen ontuisi huomenna jumiutuneiden lihasten takia, mutta ainakin he voisivat luottaa siihen, ettei yksikään ollut rikkonut jänteitään tai katkonut luitaan, kun eläinlääkäri tarkistaisi ratsut nyt.

Effiekin hengitti vapautuneemmin, kun Mokokin lähetettiin karsinaan tervein paperein. Orin jaloissa oli muutama pikkunaarmu ja vekki, mutta niille riittäisi vedellä puhtaanapito ja tarkkailu. Olisi helpompi välittää omistajille tieto, että kaksi kahdeksasta ratsusta olivat saaneet vammoja kohtaamisessa - kuin että kaikki olivat karsinalevossa tai pahempaa.

Tuggy otti suunnan karsinaa kohden Mokon jälkeen, ja viimeisenä Hook sai terveen paperit, tai ainakin niin terveen kuin tässä tilanteessa oli mahdollista. Eläinlääkäri jäi jakamaan yleisiä ohjeita pikkuruhjeiden ja haavojen hoitoon, sillä niitä jokaisella oli, ja Nathan huokaisi helpottuneena saatuaan ruunikon karsinaan. Vielä kun Newcastlesta kuuluisi tieto, että niin hevoset kuin ratsastajat tulisivat kuntoon.
Newcastlen päässä loukkaantuneet hevoset oli purettu trailerista klinikan siisteihin tutkimuskarsinoihin, ja kuljettajana toiminut tallityöntekijä oli irrottanut trailerin ajaakseen takapenkin hiljaiset matkustajat sairaalaan maasturilla sillä aikaa kun Zoe odotti klinikalla tietoa hevosten kunnosta. Hän lähetti tilannepäivityksen tekstiviestillä tallille, ennenkö näppäili ulkomuistista herra Edgerlyn numeron sormet vain aavistuksen numeroita vapinan takia tapaillen. Hän vihasi näiden puheluiden soittamista, mutta miehen kuului saada tietää, mitä Paddysta sanottaisiin, vaikka tällä hetkellä hänenkin tietonsa olivat vähäiset, sillä eläinlääkäri ja pari hoitajaa olivat suljettujen ovien takana ruunan kanssa, mitä ilmeisemmin luotia irrottamassa ja haavaa puhdistamassa.

Tuskin viimeinen hevonen oli ehtinyt karsinaan, kun Paulus oli jo matkalla, pinkoen pitkin harppauksin kohti kartanoa ja sen pimeällä etupihalla odottavia autoja. Hän liittyisi Lucyn seuraan sairaalassa. Korjauttaisi nenänsä ja ehkä katsotuttaisi päänsä, jos olisi pakko.
Herra Edgerlyllä oli aina paha aavistus, kun Winter soitti, ihan varmuuden vuoksi, mutta kun puhelu tuli iltakahdeksan jälkeen heidän jo keskustelua hevosten viikon liikutuksesta, hän kovetti itsensä kuulemaan pahoja uutisia. Mitä muutakaan Winter soittaisi?
"Mitä tarvitset?" hän kysyi nostaen puheen tauottavan käden ulkoministeriön neuvotteluhuoneessa istuvaa kokoonpanoa kohti.

"Olen Paddyn kanssa klinikalla", nainen vastasi tervehtimättä sen kummemmin, sillä epäili jälleen kerran tuhlaavansa miehen aikaa. Ties vaikka herra Edgerly istuisi itseään kuningatarta vastapäätä tällä hetkellä, ja hän soittaisi jaaritellakseen loukkaantuneesta hevosesta. Paras pitää siis vastaukset lyhyinä ja informatiivisina. "Meitä kohti ammuttiin maastossa. Paddylla on luodinreikä oikean lautasen lihaksessa ja eläinlääkärit hoitavat sitä parhaillaan."

Charlesilla meni hetki rekisteröidä kuulemansa.
"Että mitä?"

Zoe irvisti kuullessaan kysymyksen. Hän oli niin toivonut, ettei enää koskaan kuulisi näitä sanoja tuolla äänensävyllä lausuttuna, mutta tässä sitä taas oltiin. Nainen veti syvään henkeä.
"Paddya ammuttiin", hän toisti. "Olemme jo hevosklinikalla. Paddy on… Se on oma urhea itsensä", hän joutui hetken hapuilemaan sanojaan, sillä hän ei voinut luvata hevosen olevan kunnossa tai tulevan kuntoon, ennenkö eläinlääkäri saapuisi kertomaan, miltä tilanne vaikutti. Kauhukuvissaan hän toki maalaili jo luuhun asti syöpynyttä tulehdusta.

Toisessa päässä oli hetken hiljaista. Nuutunut, tummiin pukuihin pukeutunut ja suurimmaksi osaksi harmaantunut seuruekin odotti hiirenhiljaa valkeaa miestä vilkuillen.
"Paddya ammuttiin. Miten tarkalleen olit tilanteessa, missä hevostani ammuttiin?"

Zoe puri alahuultaan niin, että maistoi veren suussaan. Se ei kuitenkaan kelvannut vastauksesta, joten hän vapautti runnellun huulensa pystyäkseen puhumaan puhelimeen.
"Olin maastossa seitsemän muun ratsukon kanssa, samalla tutulla nummireitillä mitä käytämme päivittäin, kun joku ampui meitä kohti kahdesti. Pakenimme paikalta, mutta ampuja seurasi moottoripyörällä, ja onnistui ampumaan vielä kerran sen verran lähempää, että osui Paddyyn." Hän epäili, että Effie olisi onnistunut kuvailemaan tapahtumat paljon diplomaattisemmin ja hevosenomistajan korville sopivammin sanankääntein, mutta Paddy oli hänen vastuullaan, eikä kukaan muu soittaisi moisia uutisia herra Edgerlylle ellei hän maannut sairaalassa tajuttomana.

"Joku ampui maastossa, ajoi teitä takaa moottoripyörällä ja ampui uudelleen vauhdissa osuen Paddyyn. Ampuja olisi siis yhtä hyvin voinut tappaa hevosen - tai sinut", Charles rakensi todellisuutta mieleensä toistamalla, sillä se tuntui kertakaikkisen käsittämättömältä. Hän tunsi hyytävän kylmyyden leviävän rintaansa. Hän olisi voinut saada hyvin erilaisen puhelun.
"Onko tämä aseistautunut takaa-ajaja saatu kiinni?" hän kysyi ääni tunteesta riisuttuna.

"Kyllä", nainen vahvisti enemmän huolissaan hevosesta kuin itsestään. Hän oli pelännyt siinä missä kuka tahansa muukin psykopaatin jahdatessa heitä, mutta hänen pelkonsa oli suuntautunut alla nelistävään hevoseen ja ympärillä oleviin työkavereihin ratsuineen. Jos hänelle jotakin sattuisi niin se olisi harmi, mutta Paddy oli asetettava edelle.
"Ei ole, herra Edgerly", hän koetti peittää turhautumisen äänestään siinä täysin onnistumatta. Hän niin toivoi, että käsirysyyn Lucyn vähäsanaisen kertoman perusteella ryhtynyt Paulus olisi onnistunut vähintäänkin vaikeasti vammauttamaan asetta heilutelleen hullun, mutta moinen onni ei ollut heidän puolellaan. "Mutta asiaa lähdetään ajamaan koko tallin voimin", Zoe vakuutti. Moisen lupauksen tekemistä varten hänen ei tarvinnut soittaa Effielle, sillä oli päivän selvää, ettei Rosings Park antaisi tämän painua unohdukseen.

Ei antaisi myöskään Charles. Oli ihme, jos ratsukot olivat selvinneet hengissä - eikä kukaan olisi sellaisesta idiotismista vastuussa rankaisematta.
"Hyvä on. Ilmoita, kun tiedät Paddyn diagnoosin", mies totesi ja vilkaisi äreänä pöydän ympärillä kyhjöttäviä, hädintuskin keskinkertaisia kansallisuutensa edustajia. Hänellä oli vielä vähemmän mielenkiintoa puida ulkoministeriön viikon memoja kuin aikaisemmin.
Sillä välin Paulus löysi tiensä sairaalaan ja toivoi löytävänsä Lucyn jotenkin. Hän ravisti malttamattomana irti terhakan hoitajan, joka halusi istuttaa häntä odotushuoneen kuolleensiniseen tuoliin ja kurkki kohti käytäviä.

"Totta kai, herra Edgerly", Zoe vakuutti niellen kielelle puskevat pahoittelut. Silloin kun hän oli toiminnallaan aiheuttanut hevoselle harmia, pahoittelut olivat paikallaan, mutta tämä koko tilanne tuntui niin surrealistiselta, ettei edes hän kyennyt syyttämään siitä itseään. Hän oli tehnyt parhaansa tilanteessa, joka ei antanut aikaa ajatella, ja järjestänyt hevosen ammattilaisten hoitoon niin nopeasti kuin mahdollista.
Lucy oli alistunut kohtaloonsa pyörätuolissa, kun röntgenkuvia sai odottaa, puhumattakaan sitten lääkäristä, joka niitä tulkitsisi. Nainen olisi halunnut rullailla ympäri sairaalaa saadakseen jotakin tekemistä (ja etsiäkseen Mayben), mutta hoitaja oli kehottanut pysymään odotushuoneessa, joten nainen oli piiloutunut huoneen nurkassa rehottavan viherkasvin ja suuren lehden taakse laskemaan minuutteja, jotka tikittivät aivan liian hitaasti ohitse. Hänellä ei ollut edes puhelinta, jolla soittaa tallille ja kysyä tilannepäivitystä. Nainen huokaisi laskiessaan lehden käsistään ja etsiessään pinosta seuraavaa, jonka taakse kätkeytyä, kun särkylääkkeidenkin luoman pumpulin läpi tunnisti runnotun miehen.
"Paulus!" Hän huikkasi ja rullasi kömpelösti näkyviin viherkasvin takaa. Hän vilkaisi kelloaan pohtien, kauanko joutuisi vielä odottamaan. Aina kun hän ajatteli, että nyt vihdoin joku ehtisi tutkia hänen nilkkaansa, joku saapui kymmenen sentin naarmu otsassaan sisään tai tuotiin paareilla ambulanssista puolitajuttomassa tilassa. Eipä yksi nilkka siihen verrattuna paljoakaan painanut, joten hän sai odottaa ja odottaa ja odottaa vielä vähän lisää.
"Miten hevoset voivat?"

"Lucy", Paulus vastasi ja oli valahtaa kalpeaksi nähdessään naisen pyörätuolissa, mutta muisti onneksi tämän jalkavamman, ennen kuin vajosi istumaan nuupahtaneen isomummon syliin. Mies harppasi naisen luo ja kosketti tämän poskea kuin jotenkin voiden sillä varmistaa naisen terveydentilan.
"Tallilla olevat olivat kunnossa, mitä nyt Eastcoast halusi nukkumaan. Lionheartia ei näkynyt, ja klinikalta ei ole kuulunut. Miten sinä voit?"

Lucy kohotti kätensä miehen kämmenselälle ja nojasi poskeaan kosketusta vastaan. Ihanaa, ettei hän ollut enää yksin. Sairaala oli tarjoutunut soittamaan kenet tahansa paikalle, jonka hän haluaisi, mutta nainen oli kieltäytynyt päättäväisesti, sillä oli tiennyt Pauluksen saapuvan heti kun se vain olisi mahdollista. Hollandeja hän ei halunnut sairaalaan pyörimään ja hätääntymään, ennenkö hän saisi jonkin tuomion nilkastaan.
"Hyvä", hän huokaisi kuullessaan kotiin löytäneiden ratsujen olevan kunnossa. "Odotan, että kaikki enemmän kuolemaa tekevät pääsevät hoitoon", hän mumisi hiljaa, jotta muutaman metrin päässä istuva pikkulapsi, joka piteli rannettaan äitinsä sylissä istuessaan ei kuulisi häntä. Lapsi oli vihdoin lopettanut parkumisen saatuaan kipulääkkeitä, eikä hän aikonut olla syy siihen, että lapsi aloittaisi uudestaan.

"Olet liian kiltti", mies huokasi ja katsahti ympärilleen tuolia etsien. Lähellä pyörätuolia istui teini-ikäinen poika, joka oli myöskin vammauttanut nenänsä, eikä Pauluksen tarvinnut suostutella ääneen, kun sai paikan ja vajosi penkille. Hän sulki hetkeksi silmänsä pään vihloessa ja tarkkaili sitten jälleen Lucya.
"Kai sinut on pumpattu täyteen kipulääkkeitä?"

"Niin kauan kuin en tee kuolemaa, olen jonossa niiden takana, jotka tekevät", Lucy kohautti harteitaan ja hymyili toispuoleisesti Paulukselle. Hän oli istunut aluksi tuolilla, mutta käydessään levottomaksi ja pyrkiessään jatkuvasti jaloilleen kipulääkkeiden taittaessa pahimman terän nilkasta säteilevästä kivusta, olivat hoitajat tuoneet hänelle pyörätuolin, jotta hän voisi purkaa levottomuuttaan rullailemalla. Se oli ollut hyvä idea teoriassa, mutta ainakaan hän ei ollut sen jälkeen yrittänyt enää jaloilleen, joten kaipa se oli ollut hyvä ratkaisu hoitohenkilökunnalta.
"Joo", hän nyökkäsi. "Niin kauan kuin en katso sitä tai liikuta jalkaani, en edes muista miksi olen täällä", nainen vakuutti.

Paulus katsoi ahdistuneena naisen jalkaa. Ehkä se tarjoaisi mahdollisuuksia hemmotella naista, mutta entä työt? Miehelle ei olisi mikään ongelma hoitaa Lucyn hevosia - vaikka koko ryhmänsä tai 25 päivittäin, mutta ratsastus ahdisti häntä. Hän maastoili kyllä tarvittaessa, mutta mies ei uskonut olevansa millään tavalla edullinen ratsastaja hevoselle. Ehkä Fabien innostuisi ratsastamaan Ivorya Lucyn toipuessa, ja ehkä Bethanylla olisi varaa maksaa ratsuttaja Rainille. Talli voisi pyytää ratsuttajia tai vaikka sitä uutta niin hirmuisen hienoa hoitajaa ratsastamaan Miuta. Kaikki järjestyisi. Paulus puristi Lucyn käden omaansa vilkaisten runneltuja rystysiä ja verestä tummuneita kynsiä. No jaa.
"Auttaako, jos esität tekeväsi kuolemaa?" mies kysyi väsyneesti hymyillen ja antoi päänsä nojata takanaolevaan seinään.

"Tuskin", Lucy naurahti pehmeästi. "Ei kai kukaan nilkkansa takia ole kuollut." Ja jos oli, niin hän ei tosiaankaan haluaisi tietää sitä. Odottaminen ei haitannut lainkaan, kun seurana oli Paulus, ja sitä paitsi miehen täytyisi käydä itsekin näyttämässä naamaansa. Lucy sulki silmänsä unohtaakseen sen, että istui odotushuoneessa Newcastlen sairaalassa odottamassa hoitajan kutsua tulla tutkittavaksi. Niin kauan kuin hän keskittyi Paulukseen vierellään, ei tarvinnut miettiä, missä he olivat ja miksi. Kyllä hänet pian kutsuttaisiin, sillä hän oli istunut täällä jo pidempään kuin muut ympärilläolijat. Vaan ehkä oli parempi, että hänetkin oli lykätty kiireettömien jonoon odottamaan, niin ei tarvinnut pelätä, oliko jalassa jotakin pahasti pielessä.
Aika kului hitaasti, kuten se sairaaloissa aina tuntui kuluvan, mutta lopulta hoitaja saapui noutamaan häntä pahoitteleva hymy huulillaan.
"Tarkistuta pääsi", nainen vannoitti Paulusta ennenkö antoi hoitajan lähteä tönimään häntä kohti tutkimushuoneita ja röntgenlaitteistoa. Mies ei voisi ajautua ongelmiin sairaalassa, joten hänen ei tarvinnut murehtia, kun kuuli oven sulkeutuvan perässään ja lääkärin tervehtivän, ennenkö ammattilaiset kävivät toimeen selvitelläkseen turvonneen nilkan tilaa. Lucy ei ollut ikinä erityisemmin nauttinut sairaaloissa olemisesta, ja röntgenkuvien kanssa hänellä oli aina ollut ongelmia (lähinnä, koska ne vaativat paikallaan pysymistä, eikä hän millään osannut rauhoittua aloilleen sairaalan tiloissa), mutta terästäytyen hän pidätti hengitystään, kunnes kuvat olivat ohitse ja hoitaja riisui suojavarusteet töniäkseen pyörätuolin takaisin pieneen tutkimushuoneeseen, jonne lääkäri saapui hetkeä myöhemmin kuvien kanssa. Lääkärin ja hoitajan keskustelu hienoine latinankielisine termeineen ja luiden nimineen meni häneltä ohitse, mutta sen verran hän keskustelusta päätteli, että nilkka oli murtunut ja vaatisi kipsiä. Kipsaamallahan kaikki murtumat hoidettiin, eikö?

Pauluskin pääsi paikattavaksi Lucyn poissaollessa. Mies tuhahti halveksien puudutuspiikeille, mutta alistui siihen, että sellainen tuikattiin hänen päänahkaansa ennen tikkausta ja pään paketointia; myös nenä lastoitettiin, ja Paulus pohti, oliko peilikuva sen parempi, kun päässä oli sideharsoverkko pitelemässä päänsivua suojaavaa pakettia, ja naaman poikki kulki toinen pinteli tai mikä lie, joka piteli nenää kasassa. Hoitajalla oli pakkomielle päästä putsaamaan rikkonaisia rystysiä ja sitten vielä kärrätä mies kuvauksiin, kun kuuli käsirysystä moottoripyörän kanssa. Jotain hänelle selitettiin aivotärähdyksestä, mutta Paulus oli jo lähtenyt etsimään Lucya. Niin kuin hän ei olisi koskaan ennen iskenyt päätään.

Hoitaja kävi noutamassa toisen lääkärin Lucyn tuntiessa olonsa hetki hetkeltä levottomammaksi. Jos kahden lääkärin täytyi tuijottaa runnotun nilkan röntgenkuvia, siitä ei voinut seurata mitään hyvää, eihän? Toinen lääkäreistä katseli hetken kuvia, ennenkö liikutti varovaisesti jalkaa saaden kivun puskemaan pintaan kipulääkkeiden läpikin niin, että Lucy oli pyörtyä. Hoitaja piteli kalpeaksi valahtanutta naista istuma-asennossa, lääkärit neuvottelivat jotakin keskenään ja nainen odotti kivun laantumista hoitajan käsivartta puristaen. Lopulta hänellekin selitettiin yksinkertaisin termein, että nilkka vaati leikkausta, jotta luut saataisiin luutumaan oikeaan asentoon. Kuulemma hänen jalkansa täytettäisiin titaanilla. Lucy ei kuullut mitään muuta kuin sanan leikkaus ja nyki jo hoitajan hihaa saadakseen astian leukansa alle, sillä tunsi muuttuvansa varsin vihreäksi. Hoitaja lupasi etsiä Pauluksen kertoakseen miten pelkän kipsauksen sijaan kestäisikin hieman kauemmin ja soittaa Lucyn sopertamaan numeroon, sillä täti ei ikinä antaisi anteeksi, jos hän ilmoittaisi vasta muutaman päivän päästä runnoneensa nilkkansa näin. Kalpeana nainen kärrättiin sairaalan käytävien halki mukavan lääkärin vakuutellessa sitä, miten leikkaus ei ollut lainkaan suuri operaatio ja kuinka vuosittain sadat ihmiset saivat ruuveja ja titaanilevyjä nilkkoihinsa. Lucysta se kuulosti vähintään maailmanlopulta, vaikka mieslääkäri vakuuttikin, että nilkka toipuisi lähes entiselleen alta aika yksikön. Niin varmaan. Hänen työnsä riippuivat siitä, että hän saattoi pysyä tuntikaupalla jaloillaan.

Kuullessaan uutiset Paulus vajosi odotushuoneen tuoliin niin poissaolevana, ettei edes tajunnut vimmaisan tarmokkaan, häntä alle olkapäähän ulottuvan hoitajan palanneen hyörimään kimppuunsa. Mitä jos jokin menisi vikaan? Mitä jos Lucy ei heräisi nukutuksesta? Tai voisi enää kävellä? Tai juosta tai ratsastaa? Miehen vatsaa viilsi. Toivottavasti kaikki olisi kunnossa.

Aika mateli eteenpäin odotushuoneen hiljentyessä vähitellen, kunnes sisään ryntäsi kolme ihmistä kalpeina ja hätäisinä. Bethanyn johdolla odotushuoneeseen pelmahtava Hollandien perhe näytti juuri siltä, että olivat sännänneet puhelun saatuaan suoraan autoon ja sairaalaan, sillä Bethanyn kasvoja ei koristanut paksu pakkelikerros.
"Hei sinä!" Pullea nainen huikkasi tunnistaessaan runnotun miehen ja kyselemättä sen kummempia teki olonsa mukavaksi viereisellä tuolilla. Vanhemmat Hollandit jäivät vastaanottotiskin ääreen juttelemaan hoitajan kanssa yrittäessään selvittää, mitä Rachelin sisarentyttärelle oli tapahtunut ja miltä lopputulos vaikuttaisi. Bethanyn teki mieli kysyä, mitä runnottu mies täällä teki kun nyt oli työpäivä tallityöntekijöille, mutta puri kieltään. Ehkä Paulus odotti samaa tietoa kuin hekin ja oli saanut vapautuksen hevosten kanssa häseltämisestä kolhittuaan itsensä.

Paulus vilkaisi kauhistuneena seuraan lyöttäytyvää serkkua ja vaihtoi epämukavasti asentoa epämukavalla penkillä.
"Tulitte varmaan Lucya varten", mies sai sanottua, sillä nautti vahvojen särkylääkkeiden tehosta.

"Joo", Bethany nyökkäsi vajoten syvemmälle tuoliin. Hän oli ihmeissään, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun he joutuivat tulemaan sairaalaan asti Lucyn kolhujen tähden. Olisi luullut, että hevoset olisivat kolhineet serkun jo aiemmin, mutta no, ehkä ihan hyvä näin päin. Onneksi hänellä oli Raininsa, joka ei koskaan pudottaisi häntä tai talloisi päältä tai mitä ikinä serkulle nyt sitten olikaan tapahtunut. Bethany ei yrittänyt viritellä keskustelua miehen kanssa, vaan jäi odottamaan vanhempiensa irtautumista tiskiltä tai jonkun saapuvan ilmoittamaan, että Lucy olisi jossakin, missä serkkua voisi käydä moikkaamassa.
"Mitä sulle oikeen tapahtu?" Lucy oli murtanut nilkkansa, mikä kai oli ihan tyypillinen vamma hevosten keskuudessa toimiessa, mutta miten ihmeessä Paulus oli saanut nenänsä poskelleen? Putoamalla kasvoilleen? Rainilta ei onneksi voinut pudota niin pahasti.

"Annoin turpaan sen ansaitsevalle paskiaiselle", Paulus vastasi ja nojasi päänsä uudelleen takanaolevaan seinään.

Se ei ollut vastaus, jota Bethany oli odottanut, mutta kaipa se kävi järkeen. Paulus näytti enemmän käsirysyyn joutuneelta kuin hevosen selästä pudonneelta. Nainen käänsi katseensa tiskillä roikkuviin vanhempiin, malttoi hetken olla aloillaan ja vaelsi sitten heidän luokseen esittämään samoja kysymyksiä, joita vanhemmat olivat muutamaa minuuttia aiemmin suunnanneet sairaalan henkilökunnalle. Hän ei aivan ymmärtänyt, mikä suuri hössötys yhdestä nilkasta syntyi, mutta nähtyään äitinsä valkeat kasvot sairaalan soittaessa, oli hän päättänyt olla sanomatta mitään pohdinnoistaan ääneen. Ehkä nilkan murtuminen oli iso juttu.
"Oliko täällä Lucyn perhettä?" Hoitaja saapui kysymään ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, mikä sai kaikki Hollandit pyrkimään jaloilleen penkiltä, jonka perhe oli valloittanut. Bethany olisi voinut vannoa, että kellon minuuttiviisari oli kiertänyt vähintäänkin neljä kertaa kokonaisen ympyrän, mutta totuus taisi olla toinen, sillä ulkona oli edelleen pimeää niin kuin iltaisin, eikä kaduilla näkynyt aamuvuoroon kiiruhtavia työntekijöitä.
"Lucy heräilee paraikaa leikkauksesta. Jalka on kipsattuna ja kaikki näyttää hyvältä, joten muutaman rutiinitarkastuksen jälkeen hän on valmis lähtemään kotiin", hoitaja vakuutti pieni hymy huulillaan. Bethany kääntyi katsomaan vanhempiaan miettien, tiedostivatko he lainkaan ettei Lucyn käsitys kodista osunut yksiin heidän omakotitalonsa kanssa.

Myös Paulus nousi välittömästi ja astui hoitajan eteen. Jos joku väittäisi, ettei hän ollut Lucyn perhettä, miehellä oli yllinkyllin ylijäänyttä raivoa ja sopivasti paikatut nyrkitkin, saamari.
"Milloin voin viedä hänet kotiin?" mies kysyi kulmiaan kurtistaen, sillä ei tiennyt, mitä muutama rutiinitarkastus tarkoitti - hän lähti aina ennen moista hölynpölyä.

"Puoli tuntia ehkäpä", naishoitaja vastasi miettien, miten virkeältä Lucy oli vaikuttanut jo hänen lähtiessä päivittämään perheen tietoja. Nuori nainen ravisteli nukutuksen tehokkaasti harteiltaan, joten eiköhän perhe pääsisi täältä pian pois.
"Jos haluatte käydä katsomassa häntä sillä välin, voin näyttää tietä", hoitaja lupasi katsellen selkeästi kahta eri ryhmää, jotka olivat täällä yhden potilaan tähden. Kolmen hengen perhe vilkuili toisiaan selkeästi rajoja etsien, mikä sai hoitajan ajattelemaan, ettei kyseessä ollut potilaan vanhemmat ja sisko. "Mutta hän on vastikään herännyt nukutuksesta, joten älkää odottako liikoja." Bethany ei jäänyt aikailemaan lähtiessään seuraamaan hoitajaa sairaalan valkoisilla käytävillä, mutta vanhemmat pudottautuivat taaemmas, keskustellen kiivaasti keskenään hiljaisin kuiskauksin. Suurin kysymys Hollandien huulilla tuntui olevan miehen läsnäolo ja päättäväinen julistus viedä Lucy mukanaan, mutta varsin viisaasti he olivat jättäneet väittämättä vastaan. Mikään ei estäisi heitä kysymästä Lucylta, haluaisiko nainen tulla heidän mukanaan läheiseen kotitaloon, vaikka Rachel epäilikin tietävänsä vastauksen. Sille täytyi olla jokin syy, miksi tyttö oli muuttanut heidän luotaan keskelle ei mitään asumaan, vaikka olisi yhtä hyvin voinut taittaa matkan autolla aamuin illoin. Sama syy ajaisi Lucyn varmasti kohti omaa kotia Rosingsissa, vaikka hän miten yrittäisi vedota sisarentyttärensä pehmeään puoleen pelaamalla huolestuneen tädin korttinsa.

Paulus harppoi myös hoitajan kannoilla. Kylmä, ahdistava möykky hänen vatsassaan ei suostunut sulamaan, ennen kuin hän näkisi Lucyn ja saattaisi todeta omin silmin, että nainen oli hengissä ja tulisi kuntoon.
"Miten hän voi? Kauanko nilkan paranemiseen menee?" mies kysyi tietääkseen kuinka lujasti pakottaisi Lucyn lepäämään.

"Pariin viikkoon jalalle ei sopisi laskea painoa lainkaan. Sen jälkeen vaihdetaan kipsi ja poistetaan tikit", hoitaja selvitti nopeasti matkalla huonetta kohden. Kaikki ohjeet löytyisivät paksusta paperinipusta, jonka he tulostaisivat Lucya varten ennen naisen lähtöä kotiin, mutta eipä niiden kertaamisesta ääneenkään harmia olisi. "Kuuden viikon päästä hän pääsee kokonaan eroon kipsistä, jos luutuminen on edennyt normaalisti. Muutama viikko siitä, ja nilkan luulisi olevan täysin käyttökelpoinen. Toki voi mennä hetken pidempään, ennenkö lihakset voimistuvat riittämiin jotta käveleminen onnistuu pidempiä aikoja ilman kipua, mutta hän on hyvässä kunnossa ja paranee varmasti nopeaan tahtiin. Nilkka on todennäköisesti jäykkä vielä pidempään, mutta leikkaus sujui niin hyvin, etten murehtisi siitä etukäteen", hoitaja kertoi pysähtyen yhden mitäänsanomattaman valkoisen oven eteen.
"Lucy, toin perheesi", hän sanoi lempeästi pidellessään ovea auki, jotta kaikki voisivat siirtyä huoneen puolelle katsomaan kalpeaa naista, joka makoili valkoisissa lakanoissa.
"Paulus", Lucy mumisi kieli kankeana ja aivot pumpuliin käärittynä, tai siltä se ainakin tuntui, kun hänellä kesti useamman silmänräpäyksen verran tunnistaa kasvot. "Näytit nenääsi. Hyvä."

Paulus murehtisi aina. Kymmenen viikkoa, hän laski mielessään lisäten viikon tai pari varaa, ennen kuin hän antaisi Lucyn ruveta riehumaan normaalisti tai ratsastaa jalustimilla. Hän voisi aina lukita Lucyn huoneeseensa, jos tämä ei suostuisi toipumisaikaansa. Mies harppasi sängyn vierelle ja kosketti varovasti naisen poskea tuntien hölmön, hellämielisen lämmön hiipivän kasvoilleen.
"Lucy, sinä hölmö. Älä enää ikinä säikyttele minua näin", mies vetosi hiljaa ja silitti naisen lyhyitä hiuksia kömpelöllä, hellällä eleellä.

"En, en", nainen vakuutti raukea hymy huulillaan irrottamattakaan katsettaan Pauluksesta, ennenkö tunsi lämpimän käden koskettavan käsivarttaan toisella puolen. Tässä oli niin hyvä olla, Pauluksen hellittävänä, että kesti hetken kääntää kasvot toiseen suuntaan hitaalla liikkeellä.
"Täti", hän tervehti yllätystä äänessään yrittäessään kiusata aivoistaan esille selitystä Hollandien läsnäololle. Hoitaja oli kysellyt numeroa johon soittaa. Aivan. Hän oli antanut tätinsä numeron keksimättä muutakaan.
"Hei Lucy", Rachelin ääni oli pehmeä. "Pääset kotiin ihan pian. Säikäytit meidät kaikki." Lucy irvisti syyllisenä. Hupsista.
"Vietkö minut kotiin Paulus?" Lucy kysyi hitaalla, raskaalla äänellä joutuen etsimään jokaista sanaa hävettävän pitkään aivojensa syövereistä.

"Totta kai", mies vastasi. Hän oli astunut sivuun perheen halutessa puhutella potilasta, mutta tarttui nyt uudelleen naisen käteen.
"Ansaitsit juuri kymmenen viikkoa lomaa ja hemmottelua", Paulus lisäsi hymyillen vinosti, mikä sai runnotun naaman vihlomaan.

Lucyn ilme venähti. Kymmenen viikkoa? Sehän oli ihan… loputtoman pitkä aika. Hän kääntyi hitaasti mutta varsin syyttävän näköisenä katsomaan hoitajaa.
"Puhuit kuudesta viikosta", nainen vastusteli yrittäen ravistella lääkkeiden tuomaa sumuista tunnetta pois. Hän halusi terävän pääkoppansa takaisin, kiitoksia vain.
"Saat kipsin pois kuuden viikon päästä, mutta sairaslomaa on jo valmiiksi kirjoitettu yhdeksän viikkoa, ja monet tulevat hakemaan vielä lisää senkin jälkeen, jos tekevät fyysistä työtä", hoitaja vastasi hämmentymättä syyttävästä katseesta, jota nainen hänelle suuntasi. Lucy puhahti terävästi. Yhdeksän viikkoa pakollista lomaa, ja sen jälkeen vielä lisää jos siltä tuntuisi. Paulus ei varmasti antaisi hänen palata töihin heti yhdeksän viikon jälkeen, vaikka hän miten vakuuttaisi ettei nilkka enää haitannut. Kaksi ja puoli kuukautta poissa tallilta. Hän tulisi hulluksi.
"Haluan kotiin", nainen mumisi kääntäen kasvonsa Pauluksen puoleen anovana. Hän ei viihtynyt sairaaloissa sitten lainkaan, eikä halunnut olla kaikkien huolen kohteena. Rachel ei laskenut irti omimastaan kädestä vaan katseli siskontytärtään kuin pohtien, voisiko kietoa nuoren naisen pumpuliin.

Paulus tarkkaili varautuneena naisen perhettä ja tunsi itsensä jokseenkin kutsumattomaksi vieraaksi. Illan ahdistus puristi hänen rintaansa ja pakotti miehen vetämään syvään henkeä, ettei hämmentävän voimakas tunne tulvinut yli. Hän tunsi päätä sumentavan, raivona esiintyvän pelon, kun vain ajattelikin mitä olisi voinut tapahtua. Se paska oli ampunut vauhdissa. Luoti osui Paddyyn, mutta olisi yhtä hyvin voinut tappaa hevosen, Zoen - tai Lucyn. Paulus oli tuskin ehtinyt ajatella laukauksen kuultuaan, ennen kuin oli heittäytynyt alas selästä ja päin moottoripyörää. Hän oli pelännyt naisen puolesta niin, että edelleen oli vaikeaa hengittää. Mies perääntyi huoneen seinustalle ja katseli Lucya yrittäen nielaista nousevan tunteen takaisin alas. Paddyyn osunut luoti olisi voinut tappaa Lucyn.

Rachel jutteli pehmeästi sängyssä makoilevalle potilaalle, ja Bethany vei Pauluksen vapauttaman paikan toiselta puolen, katsellen serkkuaan alahuuli hampaiden välissä. Vasta nyt, kun hän näki koko säären peittämän valkoisen kipsin ja Lucyn lääkkeiden sumentamat, suuret silmät, ymmärsi hän pelon, joka oli kotiutunut Rachelin kasvoille heti, kun nainen oli vastannut puhelimeensa television ääressä. Bethany nielaisi puristessaan Lucyn kättä ja toivoi, että olisi löytänyt yhtä lohduttavia ja lempeitä sanoja kuin vanhempi nainen. Pullea nainen vilkaisi isänsä suuntaan, joka keskusteli matalalla äänellä hoitajan kanssa selvittäessään käytännönasioita. Lucyn katse harhaili valkeassa huoneessa naisen yrittäessä nähdä ympärillään hääräävien sukulaisten ohi mieheen, joka oli mennyt aivan liian kauas. Hoitaja poistui hetkeksi huoneen ulkopuolelle keskustelemaan lääkärin kanssa, ennenkö palasi hymyillen huoneeseen.
"Autetaanpa sinulle vaatetta päälle, niin pääset kotiin", hoitaja ilmoitti ja otti vastaan kangaskassin, jota Rachel ojensi hätäisesti. Nainen oli napannut kotoaan mukaan Lucylta viime päivällisellä unohtuneen hupparin ja vanhat collegehousut, joiden leveä lahje mahtui vaivatta kipsin päälle. Lucy katsoi hölmistyneenä ympärilleen, kun setä usutti Bethanya edellään ulos huoneesta ja hoitaja auttoi häntä pystyasentoon sängyllä. Pääsisikö hän oikeasti kotiin? Siltä näytti, ja se jos mikä riitti tuomaan pienen hymyn huulille.

Mies astui lähemmäs, kun oli aika lähteä. Hän työnsi kädet epävarmana taskuihinsa, kun ei osannut tehdä muutakaan ja tarkkaili Lucya. Hän olisi voinut auttaa tätä pukeutumaan, mutta arveli, ettei nainen haluaisi sitä. Ainakin hän voisi ajaa tämän kotiin. Paulus tarjoutui ottamaan naisen illan vaatteet sisältävän kassin ja katsahti kysyvästi hoitajaa. Lucy varmaan saisi kainalosauvat. Pitäisikö nainen kärrätä ulos pyörätuolissa vai voisiko hän vain kopata tämän syliinsä?

Lucy tunsi olonsa heti paremmaksi, kun oli saanut sairaalakaavun sijaan ylleen kunnon vaatteet, ja heilutteli tervettä jalkaansa sängyn laidalla istuessaan kun odotti, että hoitaja asettaisi kyynärsauvojen pituuden sopivaksi. Hän ei odottanut innolla niillä koikkelehtimista, mutta parempi vaihtoehto ne olivat kuin pyörätuoli, jolla hän ei pääsisi liikkumaan kotonaan sitäkään vähää. Sauvojen kanssa hän voisi sentään käydä pihalla pyörähtämässä.
"Noin, eivätköhän ne nyt ole sopivat", hoitaja totesi pirteästi ja ojensi sauvat naiselle, joka nousi seisomaan terveen jalkansa varaan ja testaili epävarmana sauvoja. Miten näillä muka pysyisi pystyssä? Nainen otti muutaman haparoivan loikan sauvojen avittamana kohti ovea ja vilkaisi hoitajaa epätoivoisena. Hänellähän kestäisi puoli vuotta liikkua mihinkään! Turha unelmoidakaan tallille hiippailusta, jos hän ei tämän reippaammin voisi liikkua. Hoitaja antoi muovikasseihin sullotut likaiset ratsastusvaatteet Paulukselle kattavan paperinivaskan kera, jossa kerrottiin mitä piti tehdä ja mitä ei missään nimessä saanut tehdä leikatun jalan kanssa ja asteli ulos ovesta napatakseen käytävältä pyörätuolin.
"Pääset nopeammin kotiin", hän naurahti potilaalle, joka vajosi tuoliin kiitollisena. Lucy ei halunnut kuvitellakaan, kuinka monta tuntia olisi kestänyt, jos hän olisi yrittänyt loikkia sauvojen kanssa sokkeloisia käytäviä ulko-oville. Setä oli lähtenyt Bethanyn kanssa siirtämään autoa aivan ovien tuntumaan, ilmeisesti edelleen toivoa Lucyn viemisestä kotiin elätellen, ja Rachel tarttui kyselemättä pyörätuolin työntökahvoihin, kiittäen hoitajaa kaikesta avusta. Lucyparka.
Parka tosin tunsi olonsa varsin hyväksi, kun sairaalan steriilin ilman sijaan saattoi hengittää raikasta, vilpoisaa yöilmaa ja naurahti pehmeästi.
"Kiitos kun tulitte", hän kääntyi Hollandien puoleen. "Tulen käymään joku päivä", hän vakuutti ja halaili epävarmasti yhdellä jalalla tasapainoillen sukulaisensa, ennenkö asetteli kepit paremmin voidakseen koikkelehtia autolle, jolla Paulus oli saapunut. Rachel ei olisi halunnut laskea siskontytärtä silmistään, mutta taipui lopulta Lucyn tahtoon, ehtien sitä ennen suunnata varsin vaativan katseen runnottuun mieheen. Paras pitää hänen sisarentyttärestään hyvää huolta.

Paulus oli astunut vastahakoisesti sivuun, kun Lucyn täti omi vastuun pyörätuolista. Hän harppoi pyörätuolin edelle nakaten Lucyn kassin ulkona autoon, avasi etuoven ja odotteli sivussa Lucyn hyvästellessä perheensä. Sitten hän tarttui naisen keppeihin ja koppasi tämän syliinsä; mies kantoi tyttöystävänsä autolle, ujutti tämän hellävaroin etupenkille ja nakkasi kepit takapenkille. Mies vilkaisi naisen perhettä kiertäessään auton toiselle puolelle ja istahti sitten ratin taakse.
"Kuinka pahassa pöllyssä olet?" hän kysyi voiden jälleen hengittää, kun oli matkalla kotiinpäin.

Lucy asettui tyytyväisesti etupenkille, johon tuli kannetuksi, ja kiinnitti turvavyön hitain liikkein. Nainen vilkutti vielä kertaalleen sukulaisilleen kun auto rullasi heidän ohitseen ja kääntyi sen jälkeen katsomaan kuljettajaansa. Vilkaisu kojelaudan kelloon riitti kertomaan, että olisi turha yrittää suostutella Paulusta ajamaan tallin pihaan, jotta hän voisi käydä katsomassa omaa hevostaan, ja no, jos rehellisiä oltiin, ei uni kuulostanut hullummalta idealta.
"En tiedä", Lucy nauraa hykersi pehmeästi. "Pahassa, veikkaisin." Ei ollut montaakaan vertailukohtaa, joten kaipa pumpulimainen tunne aivoissa sopi luokitella vakavaksi tilaksi.

Paulus hymyili. Tutun auton lämpö sai hänet vähitellen rentoutumaan. Illan painajainen oli ohi. Lucy tulisi kuntoon. Kaikki oli hyvin. Hän katseli naista sivusilmällä, kun punainen pikkuauto jätti Newcastlen ja lähti maantietä kohti Hexhamia. Valot pyyhkäisivät auton pimeyttä säännöllisin väliajoin. Mies kurottui koskettamaan naisen poskea kuin katsoen oliko tämä nukahtanut.

Moottorin tasainen hurina ja auton lempeä tärinä vaivutti naisen nopeasti puoliuneen kyydissä, mutta tuntiessaan kosketuksen poskellaan, pakotti Lucy raskaat silmäluomensa aukeamaan. Pehmeä hymy löysi vaivatta huulille. Paulus pitäisi hänestä huolta, kuten aina ennenkin. Ei ollut mitään hätää. Illan aikana koettu kauhu tuntui vain etäiseltä muistolta, kun lukuisat suoniin pumpatut lääkkeet tekivät muistikuvista epäselviä. Palasten muodostama kokonaiskuva ei käynyt lainkaan järkeen, joten Lucy antoi asian olla ja keskittyi lämpimään, uneliaaseen tunteeseen, jota lääkkeet toivat mukanaan. Hänelle oli lykätty mukaan reseptejä, joten huomenna apteekkien auetessa olisi edessä retki Hexhamiin. Vai oliko Hexhamissakin ympäri vuorokauden auki oleva apteekki? Hän ei enää muistanut, eikä jaksanut välittää. Hän oli niin täynnä lääkkeitä, ettei joka tapauksessa voisi moneen tuntiin edes katsoa särkylääkkeiden suuntaan.

Lucyn uninen leikkauspölly oli ihanteellinen hetki purkaa viimeinenkin ahdistava, kylmä solmu sisältään, sillä nainen tuskin muistaisi koko kotimatkaa aamun tullen. Paulus katseli naista silmäkulmastaan.
"Rakastan sinua ihan naurettavan paljon, ja haluan mennä kanssasi naimisiin", mies totesi.

Lucy hymyili ja nyökytteli Pauluksen puheelle, kurkottaen hitaasti taputtamaan kädellään miehen vaihteita vaihtavaa kättä. Suloinen, ihana mies. Aivot eivät aivan suostuneet prosessoimaan sanoja, mutta hymy oli varmasti aina oikea vastaus, vaikka kysymykseltä tuo ei ollut kuulostanut. Nainen koetti kovasti kiusata pumpuliksi muuttuneita aivojaan pystyäkseen vastaamaan jotakin, mutta auton lämpö houkutteli painamaan silmät kiinni. Jos hän ihan hetken vain lepuuttaisi silmiään, saisi hän varmasti päänsä mukaan peliin ja voisi vastata Paulukselle. Mihin hän oli edes vastaamassa? Ajatukset tuntuivat törmäilevän toisiinsa kuin liukkaalla säällä kolaroivat autot, eikä hän ollut enää edes aivan varma, oliko auton nokka kohti kotia vai sairaalaa, vai ehkä ruokakauppaa. Joo, parempi ehdottomasti nukkua ja toivoa, että herätessä pää pelittäisi tuttuun tapaan.

Paulus käänsi huomionsa edessä olevaan, pimeään tiehen. Hän oli jättänyt sivilisaation ja luovi tietään harvaanasutulle maaseudulle. Auto kääntyi tutuista risteyksistä kuin itsestään ja pysähtyi kartanon pimeälle etupihalle kahden siellä jo ennestään nukkuvan auton viereen. Mies katsahti naista, jonka oletti nukkuvan ja nousi hiljaa autosta vieden ensin kassin ja kainalosauvat sisälle ja palaten sitten hakemaan Lucyn, jonka kasasi syliinsä ja kantoi kotiin. Hän oli päästänyt hylätyn dalmatialaisen samalla ulos ja tuuppi sitä matkan pois jalkansa alta yrittäessään saada naista tämän omaan sänkyyn.

Lucy ei herännyt auton pysähtyessä ja ovien käydessä, vaan nukkui lääkehuurujen syventämää unta edes tajuamatta, miten auton lämpö vaihtui yön kylmyyteen ja pehmeä penkki vahvoihin käsivarsiin, jotka kuljettivat hänet omalle sängylle. Nainen käpertyi kerälle peittojensa alle mutisten jotakin epäselvää, mikä ei muistuttanut edes etäisesti sanoja yrittäessään löytää mukavan asennon kipsistä huolimatta.

Kun Lucy oli turvallisesti peiteltynä sänkyynsä, Paulus sulki tämän oven, ruokki koiranpennun ja potkaisi sitten Jemman oven sisään, sillä musiikki sammuisi nyt tai laite lentäisi seinään. Lodgen hiljentyessä mies saattoi vaihtaa Effien kanssa loput illan uutisista, kuten sen, että Nelson oli lopetettu klinikalla, Lionheart oli edelleen kateissa, Maybe oli jäänyt sairaalaan ja Paulus olisi yksin vastuussa ryhmänsä hevosista seuraavat päivät. Se ei ollut uutta, mutta niin fyysisesti kuin henkisestikin uupunut mies oli menettää malttinsa, kun Effie ilmoitti herättelevänsä häntä pitkin yötä jonkin typerän aivotärähdyksen tähden. Niin kuin hän ei olisi kolhinut päätään kymmeniä kertoja aikaisemminkin. Päivä oli ollut jo aivan tarpeeksi pitkä.

Maanantai 18. tammikuuta 2016, 16:08

Kukaan ei ollut lähdössä maastoon innoissaan sen jälkeen, kun torstain kauhutarina levisi. Paulus ei pelännyt maastoja eikä psykopaattia, jonka kohtaisi mielellään uudelleen, mutta hän pelkäsi hevosten turvallisuuden puolesta. Mies kävi maanantaiaamuna Mokolla Slaleyn lenkin käynnissä, mikä sai energiansa takaisin saaneen orin pölhöilemään ja pöllöilemään aivan erityisesti ja kävi sen jälkeen saman lenkin uudelleen jollakin Jamien uusista hevosista yhdessä häntäkin epäsosiaalisemman Ingan kanssa. Ellis oli saanut myytyä nössykän Laralinon ja kaistapäisen Lissabonin joitain viikkoja takaperin, joten tilalle oli tullut lisää hevosia. Nelsonin kuolema oli siirtänyt tallille uuden hevosen lisää. Yritystoiminnassa ei tunteiltu. Lounaalle, kahvitauolle tai kävelylle ei ollut aikaa, kun mies ruokki, tarhasi, harjasi ja siivosi viidentoista hevosen jälkiä kahden maaston lisäksi. Kun Paulus vapautui päivätallista, hän suuntasi mielellään kartanolle - tosin ei yksin. Mies oli ottanut muuan kömpelöjalkaisen kimon tarhasta mukaansa ja kurkisti sisään Lodgen avaraan tupakeittiöön.

Perjantai oli mennyt vahvojen särkylääkkeiden vallassa Netflixiä tuijottaen, mutta onneksi loputtomat komediat eivät vaatineet suurta keskittymiskykyä Lucylta. Lauantaina hän oli siirtynyt televisiosarjojen pariin, ja käyttänyt hyvän osan sunnuntaista lukemalla kirjaa, jonka oli ostanut hävettävän kauan sitten eikä koskaan lukenut. Maanantai oli raahautunut eteenpäin niin hitaasti, että nainen oli valmis hyppimään puoli metriä kerrallaan alas liukasta nurmikkoa, kunnes pääsisi tallille. Hän alkoi kyllästyä aloillaan oloon ja tekemättömyyteen, sillä tarpeen vaatiessa napattavat särkylääkkeet tukahduttivat hyvin jalan kivun, eikä mikään antanut syytä lojua sisällä mitään tekemättä, kun tallilla olisi hommia. Paitsi se, että heti jos hän oli jalka maassa kauemmin kuin vartin, alkoi nilkkaa tykyttää niin saamaristi, että se oli pakko nostaa kohoasentoon ja heittää muutamat ibuprofeenit naamaan. Lucy vilkuili kelloaan Frendit taustalla pauhaten ja odotti kärsimättömänä, että kello olisi riittämiin Pauluksen kotiutumista varten. Tai Effien. Tai jopa Jemman. Kunhan nyt joku vain saapuisi, ettei hän olisi yksin riiviöpentunsa kanssa, joka tosin oli nukahtanut hänen vatsalleen sohvalle ja tuhisi tasaisesti ja suorastaan suloisesti. Katse televisioruudulla nainen huokaili ja silitteli täplikästä koiranpentua. Onneksi hänellä oli edes pieni koirapoika seuranaan, kun muut lähtivät töihin. Kuullessaan oven käyvän, hän kääntyi katsomaan ja hymyili miehelle.
"Hei", hän tervehti pyrkimättäkään jaloilleen, toinen käsi koiranpennusta kiinni pitäen, ettei täplikäs otus humpsahtaisi lattialle. "Miten työpäivä sujui?" Typerä kysymys, kun työväestä oli pulaa. Kiire oli varmasti värittänyt Pauluksen päivää, sillä aikaa kun hän oli tylsistymässä järjiltään Lodgen sohvalla, kipsattu jalka muutaman tyynyn avulla korkeammalle tuettuna.

"Siinähän se", Paulus kohautti olkiaan ja otti askeleen taaksepäin nykäisten ikkunalaudalle unohdettuja kukkasia suuhunsa imuroineen Ivoryn pään näkyviin.
"Joku tuli sanomaan hei."

Lucy liikkui niin nopeasti, että oli pudottaa pentunsa ja kaataa kyynärsauvansa, kun kiepahti istumaan pystyasentoon sohvalle. Hän laski heräilevän pennun lattialle, nappasi kyynärsauvat käsiinsä ja konkkasi muutaman päivän tuomalla edes jonkinasteisella sulavuudella ovelle. Hän hylkäsi sauvat seinää vasten ovenpieleen eikä välittänyt, vaikka toinen kaatui kolahtaen lattialle, sillä mitäpä moisilla oli väliä, kun hänen ihana hevosensa oli täällä. Nainen halasi kimon päätä hengittäen syvään hevosentuoksua. Hän oli ollut aivan liian kauan poissa tallilta, kun Ivoryn näkeminen sai kyyneleet kihoamaan silmiin. Hän silitteli suuria poskia leveästi hymyillen, ennenkö oven karmeista tukea ottaen hoippui sen verran lähemmäs, että saattoi kietoa toisen kätensä miehen niskaan kiskoakseen tuon päätä alemmas suudelmaan. Kuinka rasittavaa, kun ei saattanut nousta varpailleen yhtä suukkoa varten.
"Kiitos", hän sanoi vasten miehen huulia ennenkö kääntyi ihailemaan hevostaan, joka toden totta oli täällä.

Mies seurasi silmillään hymyillen naisen reaktiota. Hän ei ollut arvannut, että Ivoryn näkeminen olisi näin iso asia, mutta ei pistänyt suukkoa lainkaan pahakseen. Hän kosketti naisen selkää ja piti sitten tämän liikkeitä silmällä ollakseen valmiina ottamaan kiinni, jos Lucy tekisi Ivoryt ja yrittäisi kaatua naamalleen. Paulus harkitsi hetken, olisiko voinut päästää Lucyn ruunan loimitettuun selkään, mutta torjui sen. Kymmenen viikkoa. Tai edes kipsin poistamiseen saakka.
"Onko sinulla ollut pitkä aika?" hän kysyi pohdittuaan hetken mikä selittäisi naisen dramaattisen syöksyn ovelle.

"Kuolettavan pitkä", Lucy pyöräytti silmiään turhautuneena ja hautasi kasvonsa Ivoryn valkeaan harjaan. "Päivä on tuntunut kestäneen jo vähintään vuoden", hän valitti silittäen ruunan kaulaa. Hevosta oli ollut kova ikävä. Olikohan Ivory edes huomannut, ettei hän ollut käynyt hetkeen tallilla, vai oliko ruuna toivottanut ylimääräiset tarhapäivät ilolla? Onneksi Didi oli suostunut ratsastamaan kömpelöä ruunaa kentällä, niin hänen ei tarvitsisi pakottaa Paulusta siihen. Maastoon hän ei miestä lähettäisi, ei ikinä.

"Ehkä tarvitset harrastuksen. Reality-tv:n tai kutomisen", Paulus ehdotti huvittunut hymy suupielessään, "tai voin kantaa sinulle tallin varusteet ja satulasaippuan."

Lucyn silmien katse suorastaan syttyi ehdotuksen kuullessaan.
"Tuo, ole kiltti. Kasaa kaikki suitset laatikkoon ja raahaa tänne, puran ne mielelläni osiin ja kiillotan jokaisen remmin pienimmätkin taitokset", hän lupasi innokkaasti. Mitä tahansa, jolla ajan saisi kulumaan. Ainakin satulasaippuan tutun hajun täyttäessä ilman hän voisi uskotella itselleen, että teki jotakin hyödyllistä.
"Ja kaikki rikkinäiset loimet. Voin hyvin parsia niitä kasaan." Hänellä todellakin oli takanaan sietämättömän pitkä ja tylsä päivä.

Paulus nauroi ja kosketti Lucyn otsaa kämmenselällään.
"Olisikohan pääsi pitänyt tutkia sairaalassa", hän pohti kulmiaan kohottaen, "olet sairaslomalla - nauti siitä."

"Nautin siitä tarpeeksi viikonloppuna. Olen valmis palaamaan töihin ja olemaan hyödyksi", nainen vakuutti uhmakkaasti, vaan ääni oli täynnä lempeyttä, kun hän juoksutti sormiaan valkean harjan läpi ja sulki hetkeksi silmänsä.
"Harkitsin jo villapaidan neulomista Bentleylle, vaikka mihin se vaatetta tarvitsee kun viettää suurimman osan ajasta sisällä ja tarkenee lyhyet ulkoseikkailunsa ihan ilman villapaitoja", hän pudisteli päätään. Miten ihmeessä hän kestäisi tätä vielä viisi ja puoli viikkoa? Mikään mahti maailmassa ei pitäisi häntä poissa tallilta enää siinä kohtaa, kun kipsistä pääsisi eroon, nainen pohti päättäväisenä.

"Mitä jos haen sinulle kirjoja ja elokuvia Hamishin kirjastosta. Voit leipoa ja kokeilla uusia reseptejä tai vaikka ruveta maalaamaan. Voit myös opettaa tuon Kusiluikun sisäsiistiksi ja vaikka noutamaan kaukosäätimen", Paulus ehdotti nojaten ovenpieleen.

Lucy irvisti.
"En ole muuta tehnytkään kuin lukenut ja tuijottanut televisiota", hän huokaisi sanat Ivoryn harjan vaimentamina. Ei kai kukaan voinut syyttää häntä siitä, ettei hän kyennyt irrottamaan otetta ruunastaan, jota ei ollut nähnyt ikuisuudelta tuntuneeseen aikaan? "Ja leipominen on vaikeaa kun en voi olla pystyasennossa kauaa tai nilkka räjäyttää itsensä." Tai siltä se ainakin tuntui.
"Sen nimi on Bentley", Lucy korjasi huokaisten ja kääntyi katsomaan miestä. "Kohta se ei enää tunne muuta nimeä kuin Kusiluikun, jos et lopeta sen toistamista."

Paulus naureskeli kypsä aikuinen kuin oli.
"Minusta Kusiluikku olisi hyvä nimi, vai mitä Kusiluikku?" hän kysyi jaloissa pyörivältä pennulta, jonka häntä vispasi koko takapuolta. Kyllä, nimi oli erinomaisen hyvä.

"Ei ole, Bentley mene pois, Paulus on sinulle ilkeä", nainen vastasi naurun kiherrystä äänessään, kun pentu niin innokkaana hyöri tervehtimässä töissä ollutta miestä. "Katso nyt, en ole ainoa jonka mielestä on todella typerää olla lukittuna neljän seinän sisällä."

Paulus kumartui nostamaan samettisen, isotakkisen koiralapsen syliinsä ja näpäytti etusormella sen nenänpäätä, kun se yritti haukata palan miehen edelleen kipeästä, komean koukusta ja mutkaisesta nenästä. Mies piteli pentua tottuneesti käsivartensa taipeessa hilliten sitä vapaalla kädellä ja ojensi pentua lähemmäs kimoa, jotta kaksikko voisi tutustua toisiinsa. Hän ei uskonut Ivoryn sekoavan sukkiinsa, mutta oli varautunut tarttumaan ruunan naruun, jos se osoittaisi äkkilähdön merkkejä.
"Vai että Bentley", mies totesi kohottaen Lucylle kulmaansa.

Lucy seurasi lämmöllä miehen puuhia pennun parissa ja toivoi, ettei hevonen tosissaan säikähtäisi koiraa ihan vain jo siitäkin syystä, että hän päätyisi todennäköisesti kierimään kylmään ja märkään maahan, jos Ivory yllättäen päättäisi hilpaista jonnekin.
"Joo", nainen nyökkäsi. Hänellä oli ollut liikaa aikaa viimepäivinä, joten loputtoman nettisurffaamisen jälkeen pentu oli saanut nimensä. Bentley. Hän maisteli valittua nimeä edelleen suussaan, mutta oli varma, että tottuisi siihen mitä pikimmin. "Parempi kuin Kusiluikku", hän haastoi virnistäen ja antoi pienen letin, jota oli Ivoryn harjaan punonut, aueta itsekseen.

"En nyt sanoisi", Paulus huokasi haikeasti ja veti koiralapsen takaisin hyvän sään aikana. Hän antoi sen jäädä kainaloonsa, mistä se saattoi osallistua keskusteluun.
"Oletko syönyt tänään?" hän kysyi, kun tunsi vatsansa murisevan.

Lucy pudisti päätään ja painoi suukon Ivoryn otsalle. Hänen ihana, nöyrä ruunansa. Mahtuisipa Ivorykin päiväksi Lodgeen, niin hänellä olisi puuhaa. Hän voisi testailla erilaisia letitystyylejä, harjata ruunasta irti kaiken kuolleen karvan ja vaikka öljytä kaviot. Mitä tahansa, mikä antaisi hänen olla hevosen lähellä ja unohtaa miten hitaasti aika kulki.
"Söin eiliset jämät lounaaksi", hän kohautti harteitaan. "En viitsinyt seisoskella keittiössä turhia", nainen myönsi. Hän tunsi jo nyt, miten kipu alkoi puskea pintaan särkylääkkeistä huolimatta, muttei suostunut poistumaan ruunansa luota. Mitäpä pienestä kivusta, kun Ivory oli täällä.

"Voisin hakea pizzaa Hexhamista", Paulus pohti ja laski dalmatialaisen mökin puolelle, "mitä sinä otat?"

"Pepperoni tuplajuustolla", Lucy vastasi nopeasti jäämättä pohtimaan sen kummemmin. Mikä tahansa pizza kelpaisi paremmin kuin hyvin. "Olet ihan uskomaton", hän julisti ja kietoi toisen kätensä miehen ympärille kykenemättä kuitenkaan irrottamaan toisella kädellään ruunasta. Voi Ivory. Ruunan näkeminen oli helposti kuluneiden päivien kohokohta.

"Kiitos", mies totesi kuivalla huvittuneisuudella ja painoi suukon naisen korvanlehdelle, "tuon Ivoryn taas huomenna kylään." Paulus yritti irrottaa hevosen omistajansa ikävöivistä käsistä ja lähti sitten sen kanssa takaisin tallia kohti. Hän voisi nakata ruunan tarhaan ja lähteä sitten suoraan hakemaan pizzoja. Nälkä alkoi olla kova, ja ajatus paksusta, kuumasta pizzasta teki odottavan iltatallinkin kevyeksi. Mies olisi mielellään vajonnut sohvalle Lucyn viereen, vaikka hieronut naisen hartioita ja vain ollut lähekkäin.

"Tuo, ole kiltti. Äläkä unohda suitsia", hän ei voinut olla lisäämättä ja laski irti ratsustaan, jotta kiltti ruuna voisi palata tallille nauttimaan päivästään. Lucy sulki oven tarkistettuaan huolella, että Kus- Bentley oli sisällä ja nosti kaatuneen kyynärsauvan koikkelehtiakseen takaisin sohvalle. Kai hän vielä jaksaisi muutaman jakson Frendejä, vaikka pikkuhiljaa hilpeys alkoi käydä hermoille. Olisiko mitään sarjaa, jossa kaikki olisi koko ajan tylsää ja surkeaa? Siihen olisi helppo samaistua, nainen mietti lysähtäessään sohvalle ja nostaessaan kipsatun jalkansa tyynyjen päälle. Jos nyt ei mitään muuta hyvää saattanut sanoa, niin ainakin hän oli näiden päivien aikana todennut sohvan olevan ihanteellinen paikka makoiluun. Se oli äärimmäisen mukava hänen selkänsä alla tälläkin hetkellä, eikä kestänyt kauaa kun Bentley jo uikutti etutassut sohvan reunalla ja häntä vispaten, kun halusi mukaan sinne missä tapahtui, muttei uskaltanut hypätä, kun Lucy oli niin lähellä reunaa. Nainen auttoi koiran sohvalle antautuen suukoteltavaksi, kun täplikäs vauva tunki kuononsa hänen kasvoilleen.

Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin Paulus palasi mukanaan kaksi höyryävää pepperonipizzaa tuplajuustolla sekä puolentoista litran pullo cocacolaa. Hän polkaisi kengät ovenpieleen ja riisui tallitakin, ennen kuin nappasi keittiötasolta talouspaperirullan, kaapista kaksi lasia ja istahti sohvalle Lucyn viereen. Hän pyyhkäisi hevosenkarvaisia ratsastushousujaan, ennen kuin nosti toisen pizzalaatikon Lucyn syliin, kaatoi naisen lasiin limsaa ja kävi sitten oman pizzansa kimppuun kuin nääntyvä.

Lucy teki tilaa sohvalle heti kuullessaan oven käyvän. Ei hän voisi syödä pizzaa selällään makoillen, joten parempi nousta istumaan.
"Oi kun tuoksuu hyvältä", hän huokaisi silmät puolisuljettuina ja laski television äänenvoimakkuutta vaivautumatta sammuttamaan sitä kokonaan. Pyörikööt taustalla. Pizza maistui paremmalta kuin hän oli osannut odottaa, mikä sai naisen tarttumaan seuraavan siivun kimppuun vauhdilla. "Sanoinko jo, että olet paras?" Hän mumisi suu puolitäynnä pizzaa.

"Ehkä joskus ohimennen", Paulus vastasi työntäen loput toisesta siivusta suuhunsa ja aloittaen sitten kolmatta. Hän nosti jalkansa sohvapöydälle ja katseli välillä Lucya sivusilmällä. Hän tunsi olonsa paremmaksi, kun oli saanut muotoiltua tunteensa sanoiksi. Hän rakasti Lucya. Hän halusi naimisiin naisen kanssa. Sen ääneen sanominen oli kuitenkin parasta jättää leikkauspöllyihin, sillä nainen oli vielä kovin nuori - ja hän oli ihmishirviö, Effien sanoin. Mies huokasi syvään kuin tasaten nopeaa ateriaansa, ja tarttui sitten viimeiseen palaan.

Lucy naurahti ja kurkotti lasinsa suuntaan huuhtoakseen siivunloput limulla alas. Bentley ei ollut vielä oikein oppinut hiipimisen jaloa taitoa, mutta koiranpennun yritys oli hellyyttävä, kun se syöksyi sohvan takaa näkyviin ja hyppi vasten sohvapöytää yrittäessään saada varastettua siivun itselleen. Lucy nappasi pennun syliinsä kykenemättä torumaan sitä (hänen pitäisi tosissaan harjoitella koiran rajojen asettamista) ja työnsi kyynärpäällään kuonoa pois tieltä, kun Bentley yritti auttaa pizzan syömisessä varastamalla siivun hänen kädestään. Pennulla oli jääräpäisyyttä, se oli myönnettävä, kun useat epäonnistuneet yritykset eivät saaneet sitä lopettamaan.

Paulus jätti tyhjän laatikon sohvapöydälle, kaatoi itselleen lasillisen cocacolaa ja katseli kriittisesti pennun puuhia.
"Kusiluikun koulutus edistyy selvästi hyvin", mies totesi retorisesti.

Lucy irvisti Paulukselle.
"Olen ehkä lipsunut vähän. Mutta täällä on niin tylsää", nainen valitti. Jos hän käyttäisi kaikenpäivää siihen, että kieltäisi pentua tekemästä milloin mitäkin, koira ei pian tulisi hänen luokseen tarjoamaan seuraansa.

"Voi sinua raasua", mies kohotti kulmaansa merkitsevästi ja nousi sitten siivoamaan ylimääräiset pois sohvapöydältä. Hän jätti limsan ja onki sitten Lucylle kulhon pakkaseen Jemmalta piilotettua Ben & Jerry's -jäätelöä jälkiruoaksi. Paulus jätti sen odottamaan sohvapöydälle, kun nosti naista kevyesti sohvalla ja istahti itse tämän taakse niin, että saattoi nojata Lucyn selän rintakehäänsä vasten ja nostaa naisen vammautuneen jalan sohvatyynyn päälle koholle. Mies ojensi jäätelökupin sen omistajalle ja kiersi sitten käsivartensa tämän vyötärön ympärille.

Lucy huokaisi. Selvä, hän skarppaisi heti huomenna ja alkaisi vaatia koiranpennultaan parempia käytöstapoja. Mutta se olisi vasta huomenna, ja tänään hän voisi halailla pentua, joka nakersi hänen kämmentään terävillä pentuhampaillaan. Nainen hymyili Pauluksen saapuessa takaisin jäätelön kanssa ja näytti entistä tyytyväisemmältä, kun saatto painautua vasten miehen rintaa. Jalkakin kiitti, kun sen sai jälleen kohoasentoon.
"Voisitko vain pysyä koko päivän täällä seuranani?" Nainen käänsi päätään pieni toispuoleinen virne huulillaan ja vilkaisi silmäkulmastaan miestä lapatessaan jäätelöä suuhunsa. "On paljon mukavampaa, kun ei tarvitse olla ihan yksin."

"Jos meidän viisitoista hevostamme osaisivat hoitaa itsensä", Paulus vastasi ja ohjasi seuraavan lusikallisen naisen olan yli omaan suuhunsa. Sitten hän painoi nenänsä - kevyesti - vasten Lucyn niskan kaarta ja veti tämän tuoksua syvälle sisäänsä. Hän piirsi sormillaan pehmeitä kuvioita naisen kyljiltä vatsalle ja reisille katsellen poissaolevasti televisioruutua. Mies ei tiennyt, mikä Lucya jännitti eikä uskaltanut jatkaa ajatusprosessia kovin kauas, sillä se päättyi epäimartelevasti hänen kelvottomuuteensa. Jos tämä oli kaikki, mitä hän sai, hän oppisi elämään asian kanssa. Paulus varasti toisenkin lusikallisen.

Lucy huokaisi. Niinpä. Miten helppoa elämä olisikaan, kun hevoset hoitaisivat itsensä tällaisissa tilanteissa. Hän naurahti miehen viedessä osansa jäätelöstä, ja oli valmis syöttämään enemmänkin jälkiruuastaan miehelle. Olihan se kokonaan Pauluksen ansiota, että hänellä edes oli jäätelöä mitä syödä. Mies oli ansainnut osansa.
"Bentley-kulta, saat nuolla tyhjän kipon, mutta odota nyt hetki", Lucy torui pehmeästi pentuaan, joka ujuttautui kovaa kyytiä jalkopäästä seisomaan etutassut hänen alavatsallaan, musta kirsu jäätelökupin suuntaan väpättäen. "Meidän pitää alkaa opetella käytöstapoja", hän julisti pennulleen ja asettui paremmin Pauluksen rintaa vasten, kääntäen sen verran päätään että saattoi painaa suukon miehen suupieleen, ennenkö tarjosi lusikallista jäätelöä toiselle. Hän työnsi polvellaan pentua kauemmas, kun dalmatialainen yritti ylettyä kippoon ja lusikkaan.

"Onko tuo tuima kouluttajanäänesi?" Paulus kysyi naisen korvanjuuresta skeptiseen sävyyn ja nojasi poskensa vaaleita hiuksia vasten.

"On", Lucy vastasi vakavana, muttei voinut olla virnistämättä pennulle kuin kyseessä olisi suurikin vitsi. Osasi hän tarvittaessa komentaa, olihan se hevosten kanssa nähty, mutta tuntui vaikealta sanoa pahasti jollekin noin pienelle. Eihän pennusta suurta harmia ollut, vaikka se kiipeili päälle ja nakersi kättä. Isompana olisi, mutta… Hän huokaisi. Niin.
"Huomenna aloitamme oikeasti", hän vannoi ja tarjosi vielä viimeisistä lusikallisista yhtä Paulukselle, ennenkö virnisti. "Mutta tänään olemme vielä ihan hulttioita", hän naurahti ja käänsi tyhjää kippoa pennulle, joka hyökkäsi sen kimppuun niin suurella innolla, että Lucy epäili korvienkin käyvän kipossa Bentleyn puhdistaessa kulhoa.

"Niinköhän lie", mies arveli huoahtaen ja silitti naisen käsivarsia. Hän olisi mielellään vain nauttinut olostaan, mutta Effien hyökkäykset palasivat kummittelemaan säännöllisesti. Tuhoaisiko hän Lucyn? Pauluksen teki mieli sanoa jotain. Hän ei vain löytänyt yhtäkään toimivaa sanaa.

"Usko nyt edes hetki siihen, että osaan opettaa Bentleystä hyvätapaisen tallikoiran", hän naurahti ja tönäisi miestä hellästi kyynärpäällään. Sen mitä hän oli ehtinyt jo erilaisilta foorumeilta ja nettisivustoilta lukemaan, olisi siinä töitä seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Moni oli myös kokenut tarpeelliseksi ilmoittaa, että hän ei mitenkään voisi pärjätä pentunsa kanssa, kun hän oli erehtynyt joitakin neuvoja kyselemään. Lucy siirsi pennun puhdistaman jäätelökulhon sohvapöydälle ja huokaisi tyytyväisenä. Jos nyt yksi hyvä puoli täytyi kipsistä keksiä, niin se oli tämä. Kukaan ei syyttäisi häntä sohvalla lojumisesta.
"Kiitos, kulta", hän hymyili täynnä tyytyväisyyttä. Oli helppo hetkeksi unohtaa turvattomuuden tunne, joka oli seurannut maastolenkin jälkeen häntä kaikkialle, kun saattoi makoilla miehen kainalossa.

Paulus soi naiselle häivähdyksen hymyä ja rutisti tämän sitten rintaansa vasten malttamatta olla kurottamatta kaukosäädintä toiseen käteensä. Varmastikin televisiosta tuli jotakin katsomisen arvoista, jos tässä aikoi lojua pidempäänkin.

Lucy vain nautti hetken siitä, miten vaivattomalta kaikki tuntui Pauluksen lähellä. Hän ei olisi voinut kuvitella, että jonakin päivänä viettäisi tyytyväisesti koko illan sohvalla, mutta niin kauan kun hän sai olla Pauluksen kainalossa, ei ajalla tuntunut olevan merkitystä. Hän vilkaisi miestä silmäkulmastaan ja ujutti kätensä häntä rutistavan käden päälle punoakseen pienemmät sormensa miehen omien lomaan.
"Täti on kysellyt sinusta taukoamatta", hän myönsi pehmeästi naurahtaen, yrittäen haudata jostakin pimeistä onkaloista kohoavan hermostuneisuuden moiseen ääneen. "Kunhan pääsen vähän paremmin liikkumaan kepeillä, tulisitko kanssani Newcastleen?"

Mies katsahti Lucya silmäkulmastaan.
"Miksi?" hän kysyi varautuneena. Lucy kuulosti siltä, että haluaisi hänen tapaavan perheensä - mutta kukaan ei halunnut esitellä Paulusta perheelleen tai ainakaan halunnut heidän tapaavan kahdesti.

Lucy naurahti ja puristi kättä, jonka lomaan oli sormensa ujuttanut.
"Koska haluan, että tapaat tätini ja muut. Muuallakin kuin sairaalassa", hän lisäsi nenäänsä nyrpistäen. Ihme kun Bethany ei ollut hankkinut mustaa silmää sillä reissulla. Ehkä serkku oli kerrankin osannut purra kieltään oikeaan aikaan. "Ja he haluavat ehdottomasti tavata sinut."

Paulus ahdistui. Hän ei ollut hyvä perheiden kanssa. Hän oli kuulemma tyly ja aggressiivinen ja välittömästi puolustuskannalla.
"Jos niin haluat. Perheet eivät yleensä pidä minusta."

Lucy kääntyi katsomaan miestä miettien, oliko pakottamassa Paulusta johonkin, mitä mies ei missään nimessä halunnut tehdä. Toisen perustelut kuulostivat hänen korvaansa varsin tyhjiltä, sillä mitä väliä sillä oli, mitä perhe ajattelisi? Ei hän ollut mihinkään menossa, vaikka täti päättäisi ettei pitänyt Pauluksesta, mitä hän suuresti epäili. Täti piti ihan kaikista.
"Höpsis", hän protestoi ja suukotti miehen suupieltä. "He pitävät sinusta aivan varmasti. Ei ole mitään syytä, miksi he eivät pitäisi", Lucy vakuutti varmana asiastaan. Eipä hän ollut tätä koskaan aiemmin tehnyt, mutta ei se estänyt uskomasta, etteikö perhe jumaloisi miestä, joka oli kääntänyt hänen elämänsä ympäri sillä parhaalla mahdollisella tavalla.

Paulus ei ollut lainkaan niin varma, mutta jos hän oli valmis käymään kivääriä ja moottoripyörää vastaan Lucyn puolesta, kai hän nyt yhdestä tädistä ja serkusta selviäisi. Mies vastasi vaisulla hymyllä ja painoi muutaman suukon naisen kaulataipeeseen rutistaen tämän lähemmäs itseään.

Lucy nautti saamastaan huomiosta, vaikka pieni epävarmuus jäikin takaraivoon kytemään. Entä jos Paulus ei halunnut tavata Hollandeja? Hän sulki silmänsä ja ajoi moiset ajatukset kauas tietoisuudestaan. Ei Paulus suostuisi mihinkään ellei itse niin halunnut, olihan se tullut nähtyä jo monet kerrat kun hän oli yrittänyt pakottaa kolhittua miestä lääkäreiden paikattavaksi. Hän silitteli peukalollaan miehen kämmenselkää kiitollisena siitä, miten koiranpentu oli väsähtänyt ja käpertynyt nukkumaan lattialle sohvan viereen. Eipähän tarvinnut murehtia, mitä pahuuksia Bentley sillä hetkellä tekisi, kun hän katsoisi toiseen suuntaan.

"Särkeekö jalkasi?" mies kysyi muistuttaen itseään jatkuvasti, että Lucy oli kipeä, onneton toipilas ja oli moraalisesti väärin yrittää päästä käpälöimään sairastavaa. Silti Paulus ei voinut pitää käsiään irti sylissään olevasta naisesta, silitteli vain tämän käsivarsia olkapäistä sormenpäihin ja kyljistä reisiin.

"Ei", Lucy vastasi silmiään aukaisematta. "Tässä on oikein hyvä." Jalkaa särki aina vähemmän, kun sen sai nostettua koholle, ja särkylääkkeet jättivät varjoonsa kaiken muun. Hän oli kestänyt pahempaakin konkatessaan sauvojen kanssa innokkaan pennun perässä, joka oli ryntäillyt sinne tänne sohvatyynyä retuuttaen.
"Menet varmaan tekemään iltatallin?" Hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen ja pakotti silmänsä auki, jotta saattoi kääntää päätään ja katsella miestä. "Voisitko tuoda Ivoryn vaaleanpunaisen loimen mukanasi takaisin? Sen pitäisi olla puhtaana sen kaapissa." Loimesta jo ikuisuuksia puoliksi irtonaisena repsottanut solki olisi helppo korjata huomisen aikana, kun ei hänellä mitään sen fiksumpaakaan puuhaa olisi, ja ainakin hän voisi muutaman hetken ajan tuntea olonsa hyödylliseksi.

Paulus ei ollut varma johtuiko muistutuksen ajankohta hänestä. Ylittikö hän rajan ja ahdisti naista? Mies nielaisi turhaumuksensa ja laski kätensä sohvalle.
"Joo", hän vastasi, nosti Lucya varovasti ja ujuttautui naisen alta ylös, "tuon sen loimen." Mies lähti ovelle napaten takkinsa naulakosta.

Lucyn teki mieli murjottaa, kun mies nousi jaloilleen ja jätti hänet yksikseen sohvalle, mutta moinen olisi ollut lapsellista. Ei Paulus voinut jättää hevosia oman onnensa nojaan, kun oli ainoa, jolle työnteko sallittiin heidän tiimistään. Lucy olisi siitä huolimatta pitänyt miehen mieluummin omana seuranaan.
"Kiitos", hän huikkasi miehen perään. "Hei Paulus?" Hän kutsui vielä ja nousi sohvan selkänojasta tukea ottaen paremmin istualteen ja katseli miestä odottavasti. "Tule tänne."

"Mitä? Saman sarjan pintelit myös?" vetoketjua sulkeva mies kysyi kuivasti palatessaan sohvan luo.

Lucyn teki mieli tökätä miehen kylkeä moisesta kysymyksestä, mutta hän antoi asian olla. Mitä hän pinteleillä täällä tekisi? Ei yhtään mitään. Ei niissä ollut korjattavaa. Bentley vain levittäisi rullat ympäri lattiaa ja hän saisi kontata perässä kipsinsä kanssa.
"Ei, höpsö", hän naurahti ja kurkotti tarttumaan miehen takinkaulukseen, jotta voisi vetää tuon alemmas suudelmaa varten. "Ole varovainen ja tule pian kotiin. On jo ikävä", hän virnisti vaikka toivoikin, että voisi pidätellä miestä vielä pidempään. Hän ei halunnut jäädä yksin rakennukseen, jota ympäröi raskas pimeys.

"Onhan sinulla hurja vahtikoirasi", Paulus kommentoi vetäydyttyään suudelmasta, otti puhelimensa keittiötasolta ja katosi iltaiseen, kylmään pimeyteen. Hän kaipasi hetken selvittää ajatuksiaan. Lucy ei ansainnut hänen turhaumustaan eikä sen tuomaa aggressiota. Effie oli oikeassa.

Lucy vilkaisi nukkuvaa pentua, joka ei ollut hurjaa nähnytkään, mutta antoi Pauluksen mennä. Hetken vaihtoehtojaan pohdittuaan, kumartui nainen nostamaan nukkuvan pennun viereensä sohvalle ja jatkoi maratoonimaista television tuijotustaan. Muutamalla napinpainalluksella aiemmin kesken jäänyt komediasarja pamahti ruudulle, ja hän saattoi uppoutua seuraamaan kuuden ystävän kommelluksia. Tai ainakin leikkimään että hän keskittyi niihin, eikä suinkaan kuulostellut jokaista kolahdusta ulkoa kuin odottaen, koska painajaisiin hiipivä mustamaskinen kiväärimies ilmestyisi ikkunan taakse.

Puoli yhdeltätoista ovi aukeni hiljaa, ja Paulus astui sisään ääneti siltä varalta, että Lucy olisi mennyt nukkumaan. Tallilla ollut sähellys ei ollut lainkaan parantanut hänen mielialaansa, ja mies ei voinut olla toivomatta, ettei saisi edes mahdollisuutta sortua hermostuttamaan Lucya. Hän laski vaaleanpunaisen loimen keittiötasolle ja polkaisi kengät ovenpieleen.

Jossakin vaiheessa hulvattomia kommelluksia oli television katsoja vajonnut sohvalle levottomaan, kevyeen uneen koiranpentu kainalossaan. Lucy säpsähti hereille kuulessaan kevyet askeleet vanhalla lattialla ja ponkaisi istumaan niin nopeasti, että pudotti koiranpennun lattialle. Vinkaisu sai naisen irvistämään syyllisenä ja katsomaan koiranpentua, joka kapusi jaloilleen unenpöpperössä - ja tuntui piristyvän heti, kun keksi ettei ollut enää kaksin telotun naisen kanssa. Bentley loikki jalat sinne tänne sinkoillen ja häntäänsä vispaten Pauluksen jalkoihin ja Lucy nousi sohvalta levottoman unen tuomaa ahdistusta harteiltaan ravistellen. Koti oli ihan yhtä turvallinen kuin aina ennenkin, ja oli kerrassaan typerää, että hän hetkenkään vertaa ajatteli jonkin muuttuneen.
"Miten iltatalli sujui?" Nainen kysyi kerätessään keppejä käsiinsä voidakseen loikkia miehen luokse. Hän hymyili pienesti nähdessään tutun loimen keittiötasolla. Paulus oli aivan ihana, kun oli iltatallin jälkeenkin muistanut, mitä hän oli pyytänyt.

Mies huokasi ja kumartui sitten tervehtimään koiraa.
"Hei Luikku", hän totesi karheasti ja nosti pienen samettitakin syliinsä. Hänen olisi pitänyt vain mennä nukkumaan, mutta syyllisyys Lucyn kampeamisesta jaloilleen sai hänet tulemaan lähemmäs.
"Siinähän se. Sähellystä. Joku idiootti päästi orinsa irti ja sitä rataa."

"Voi ei", Lucy huokaisi. Siinä oli varmasti riittänyt puuhaa yhdelle jos toisellekin. Olisivatpa iltatallit aina sujuneet vaivattomasti, juuri niin kuin ne oli suunniteltu, niin elämä olisi helpompaa. Hän silitti koiranpennun selkää ja kietoi toisen kätensä Pauluksen selän ympärille painautuakseen miehen kylkeä vasten. Hänen teki niin mieli nousta varpaille ja kurkottaa suukko miehen karhealle poskelle, mutta ilmeisesti varpasilla tasapainoilu kun toisessa jalassa oli kipsi ei ollut suositeltavaa, ja niin hänen täytyi tyytyä painamaan päänsä vasten miehen rintaa.
"Voinko tulla viereesi yöksi? Lupaan olla ihan paikoillani", hän lisäsi vain puoliksi vitsillä. Hän oli oppinut näistä muutamasta yöstä sen, ettei kipsin kanssa liikuttu yhtään mihinkään unissaan, eritoten jos jalan halusi pysyvän tyynyllä ja kohoasennossa. Ajatuskin huoneeseen menemisestä yksinään lyhyiden unien tuoman ahdistuksen kera sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää.

Paulus silitti Lucyn selkää. Hänen jalo tai vain itsekäs ajatuksensa tilan antamisesta naiselle kuoli siihen, sillä hän ei voisi koskaan sanoa ei rakkaansa pyynnöille.
"Voit aina tulla viereeni", mies vakuutti, huokasi syvään ja painoi suukon naisen päälaelle. Hän voisi opetella meditoimaan. Tai muuta paskaa. Effie oli vaatinut, että hänen oli opeteltava käsittelemään ja ilmaisemaan tunteitaan. Mitä hyötyä siitäkin oli, kun tällaisista ajatuksista hän ei voisi koskaan puhua pukahtaakaan Lucylle.
"Oletko jo valmis nukkumaan?"

"Hyvä", Lucy vastasi ja sulki silmänsä nauttiakseen hetken Pauluksen läheisyydestä. Hän ei ollut koskaan osannut unelmoidakaan, että jonakin päivänä seisoisi keskellä Lodgen oleskelutilaa miehen kainalossa ja koiranpentua silitellen, mutta hän ei valittanut. Tämä oli parempaa kuin mikään, mitä hän oli koskaan kuvitellut elämälleen. Edes murtunut nilkka ei muuttanut sitä.
"Nukuin jo, joten olen ihan varmasti", hän naurahti pehmeästi. Särkylääkkeet väsyttivät, kepeillä pomppiminen väsytti ja yksinolo ilman mitään järkevää tehtävää suorastaan uuvutti. Miten saattoikin tulla niin kertakaikkisen väsynyt olo, vaikkei yhtään mitään tehnyt? Sitä hän saisi pohtia seuraavat viikot, ellei onnistuisi livahtamaan kipsinsä kera tallille ilman, että Paulus tai Effie näkisivät hänet puolimatkassa.

"Onko hampaat pesty? Pyjama päällä?" Paulus tiedusteli.

Lucy vilkaisi vaatekertaa, jossa oli lojunut koko päivän sen jälkeen, kun oli suurella vaivalla ja tunnin työllä ja tuskalla käynyt suihkussa. Vaatteiden vaihtaminen oli rasittavaa, kun kaikki jäi kipsiin kiinni, eikä hän uskaltanut liikuttaa jalkaansa yhtään enempää kuin oli aivan pakko, vaikka lääkärit olivatkin vakuutelleet kipsin ja titaanilevyn ruuveineen pitävän luut oikeassa asennossa.
"Anna minulle ihan pieni hetki", hän huokaisi, keräsi kepit käsiensä alle ja lähti vaivalloisesti loikkimaan huonettaan kohden. Nainen ei koskaan ymmärtäisi, miten ihmiset kestivät kepeillä kulkemista, sillä hänen hartiansa olivat kovat kuin kivet muutamankin päivän jälkeen, ja kämmenien iho tuntui kosketusaralta, vaikka hän vältteli keppien kanssa kävelyä niin paljon kuin mahdollista. Ehkä hiippailu tallille saisi odottaa. Paulus oli sentään luvannut tuoda Ivoryn taas kylään, joten ehkä hän selviäisi.

"Tarvitsetko apua?" mies kysyi seuraten vaivihkaa Lucyn ovelle.

Lucy irvisti pelkälle ajatukselle. Oli tämäkin, kun ei saanut itsekseen vaihdettua vaatteita ilman että siinä kesti. Oli vaikea kumartua repimään housuja, kun ne jäivät kiinni polvesta varpaisiin olevaan kipsiin.
"Kyllä kiitos", hän huokaisi ja istahti sängylleen, jolle oli heittänyt puhtaan pyjaman harkitessaan siihen vaihtamista heti suihkun jäljiltä. Loppupelissä se oli kuitenkin tuntunut idealta, joka olisi liian säälittävä jopa hänen telottuun olemukseensa, mutta nyt hän katseli taakseen toivoen, että olisi toiminut toisin. Elämä olisi helpompaa, kun ei joutuisi vaihtelemaan vaatteita niin moneen kertaan. Lucy yritti kovasti pitää punan poissa kasvoiltaan kiemurrellessaan ulos paksuista lökäreistään, ja henkäisi turhautuneena kun ei yltänyt kiskomaan niitä alas asti. Jonakin päivänä hänen täytyisi uskaltaa nostaa kipsattua jalkaansa sivuun ja terveen jalkansa päälle, mutta ei vielä. Hän ei halunnut edes kuvitella kipua, jonka moinen liike aiheuttaisi, jos jalka mahtuisi yhtään heilahtamaan kipsin sisällä väärään suuntaan.

Paulus tunsi ikävän syyllisyyden piston, kun oli kiitollinen mahdollisuudesta päästä osallistumaan tilanteeseen. Hän astui huoneeseen ja nosti naisen varovasti syliinsä pöksyt polvissa, jotta saattoi laskea tämän selälleen sängylle. Sitten mies ujutti hellävaroen housut pois ja kipsin yli arvostaen edes hetkellistä mahdollisuutta saada koskettaa tyttöystävänsä paljasta ihoa. Hän yritti piilottaa kaipaavan katseen silmistään, kun viikkasi lökäpöksyt sängylle ja tarjoutui vetämään samalla paidan naisen pään yli.

Veri kohisi korvissa niin, että Lucy epäili sen kuuluvan viereiseen rakennukseen asti. Hän tunsi paljastavan kuumuuden poskillaan ja toivoi, että valoisa huone olisi ollut yhtä pimeä kuin rakennusta ympäröivä yö. Paulus saisi kunnon naurut hänen typeryydestään. Miksi oi miksi hän ei ollut kuin Bethany, joka jakoi häpeilemättömästi virnuillen aivan liikaa yksityiskohtia yöllisistä seikkailuistaan. Luoja miten säälittävä hän oli. Ihme kun Paulus ei ollut jo tajunnut sitä ja jättänyt häntä jonkun paremman vuoksi. Hän sulki silmänsä ja pujotteli ulos paidastaan miehen sitä vetäessä ja vastusti refleksiä ristiä kätensä vaaleansinisten rintsikoiden päälle. Ihan kuin Paulus ei olisi koskaan nähnyt häntä bikineissä rannalla. Se ajatus ei tehnyt mitään hälventääkseen poskia kuumentavaa punaa, mutta ainakin hän uskalsi kohottaa katseensa miehen kasvoille ja nielaista itseään vähättelevät sanat, jotka pyrkivät ulos kieleltä.

Mies tarttui vastahakoisesti sängyllä odottavaan pyjamaan. Hän ei voinut estää katsettaan kulkemasta ihaillen ja kivuliaasti kaivaten pitkin naisen ihoa, pehmeitä kaaria ja palata sitten Lucyn kasvoihin. Paulus ei voinut ymmärtää, mikä sai naisen näyttämään niin… Ahdistuneelta? Hän istahti sängylle naisen viereen ja nojautui koskettamaan tämän poskea.
"Onko kaikki hyvin?"

Eikö tämän kuulunut olla se kohta, jossa miehet eivät vain voineet pitää käsiään erossa, kuten aina kaikissa elokuvissa tapahtui? Ilmeisesti oikea elämä oli kaikkea muuta kuin valkokankailla näytettyä glamouria tässäkin kohtaa, tai sitten hän vain oli niin vastenmielinen, ettei kukaan halunnut koskea häneen pitkällä tikullakaan. Lucy tukahdutti synkän naurahduksen ja nyökkäsi nousten istumaan sängyllä. Hän käänsi selkäänsä miestä kohti luottamatta täysin siihen, etteikö kasvoilla vieraileva epävarmuus ja pelko loistaisi kuin majakka yön pimeydessä, ennenkö uskalsi aukaista suunsa vastatakseen.
"Joo", hän nyökkäsi uudestaan. "Kaikki hyvin", hän vakuutti kuin sanojen toistaminen tekisi niistä totta. Miten hän oli koskaan kuvitellutkaan, että voisi olla kenenkään tyttöystävä? Hän oli arvoton, kelvoton nainen, joka ei koskaan olisi kenellekään tarpeeksi.

"Lucy?" Paulus kysyi hermostuneena ja kosketti varovasti naisen olkapäätä yrittäen kääntää takaisin itseensä päin. Oliko hän ylittänyt rajan? Oliko hän painostanut naista katseellaan?

"Mennään nukkumaan", hän vastasi nieleskellen silmiin pyrkiviä kyyneleitä ja heilautti kättään pyjamaansa kohden. Nyt ei tosiaankaan ollut aika itsesäälille. Hän voisi rypeä siinä koko huomisen päivän ilman että kenenkään tarvitsisi olla sitä todistamassa. Kai Paulus vielä huolisi hänet viereensä? Vaikka ajatus kantoikin mukanaan sitä tietoa, ettei hän loputtomiin saisi lupaa kömpiä miehen kainaloon aina niin halutessaan. Joskus Paulus sanoisi ei, ja hän joutuisi katsomaan sivusta, kuinka joku täysin tuntematon kävelisi Lodgen oleskelutilan halki paljain varpain. Ajatuskin sai hengen takertumaan kurkkuun.

"Lucy?" Paulus kysyi nyt peloissaan ja nakkasi pyjaman lattialle käsistään. Mitä hän oli tehnyt? Hän tarttui naista lujasti olkapäästä ja kosketti toisella kädellä nasen leukaa saadakseen tämän katsomaan silmiinsä.
"Mitä minä tein? Olen pahoillani, jos ahdistin sinua tai mitä tahansa teinkään", mies vetosi epätoivoisena.

Lucy ei suostunut kohtaamaan miehen katsetta, vaikka päätään käänsikin ohjattuna. Hän puri alahuultaan toivoessaan, että pääsisi pois. Minne tahansa, missä hän voisi olla yksin ja surkutella omaa itseään.
"Et tehnyt mitään", hän vakuutti särkyvällä äänellä ja puri huultaan lujempaa, kun tunsi kyyneleen vierähtävän poskelleen. "Älä huoli, ei ole sinun syytäsi. Minä vain… Särkylääkkeet", hän mutisi voimatta edes viimeistellä typerääkin typerämpää selitystään. Miten särkylääkkeet nyt muka mihinkään liittyivät? Hänen teki mieli nauraa koko tilanteen absurdiudelle. Ensin hänelle oli ongelma, että Paulus teki rohkeasti aloitteen, ja nyt se ettei mies tehnyt. Ei ihme, että naisia pidettiin mahdottomina ymmärtää.

Paulus näytti tuskastuneelta. Hän pyyhkäisi peukalollaan kyyneleen pois.
"Olen pahoillani. En ansaitse sinua", mies huokasi itseinhoa äänessään ja päätään pudistellen, "sattuuko sinua?"

Lucy oli tukehtua. Paulus ei ansainnut häntä? Mitä mies oikein kuvitteli - eihän hänessä ollut mitään ansaitsemista! Hän oli vain säälittävä orpo, joka ei tiennyt paikkaansa maailmassa, puhumattakaan että voisi tarjota yhtään mitään kenellekään. Hän tunsi olonsa yhtä hyödyttömäksi kuin asuessaan Hollandien kanssa. Häntä ei tarvittu mihinkään, sillä kaikki pärjäsivät ilman häntä.
"Ei", hän sai kähähdettyä. Nainen suorastaan toivoi, että jalkaa särkisi. Sille hän sentään voisi tehdä jotakin toisin kuin mielen synkistä syövereistä kumpuavalle riittämättömyyden tunteelle ja itsesäälille. Kotona makaaminen oli ajaa hänet hulluksi, tai ehkä se oli jo, ja siksi hänen teki nytkin mieli nauraa synkästi samalla kun kyyneleet kirvelivät silmissä.
"Anteeksi että olen hyödytön. Mene vain nukkumaan, olet varmasti väsynyt pitkän päivän jäljiltä", hän sanoi ääni vavisten yrittäessään nieleskellä kyyneliä. Hän voisi olla urhea sen hetken että mies lähtisi, ennenkö antaisi itselleen luvan hukkua katkeransuloiseen itsesääliin.

"Hyödytön? Mistä sinä puhut? Lucy?" Paulus kysyi ahdistuneena ja tarttui naisen kasvoihin yrittäen pakottaa tämän kohtaamaan katseensa.

"Anna olla Paulus", hän vetosi surkeasti kohottaen hetkeksi katseensa miehen silmiin koittamattakaan peitellä silmissä myllertävää epävarmuutta ja pelkoa. Hän halusi pudistella päätään ajaakseen ajatuksensa kauas ja kahlita ahdistavat, synkät tunteet syvälle mielensä perukoille, mutta se ei tuntunut toimivan aivan niin. Hän oli vain halunnut nukkua miehen kainalossa, jotta saisi nukuttua rauhassa ja ilman typerää pelkoa siitä, että joku heiluisi ikkunan takana kivääri kädessään, mutta sen sijaan hän oli onnistunut satuttamaan miestä, jota rakasti enemmän kuin mitään tai ketään muuta koko maailmassa. Hän oli maailman surkein tyttöystävä, ja varmasti pian entinen sellainen.
"Puhutaan mieluummin aamulla", hän yritti. Mies lähtisi kuitenkin tekemään aamutallin ja ennenkö työpäivä olisi ohitse, olisi hän voinut keksiä jonkun selityksen tälle. Jonkun, mikä kuulostaisi vähemmän säälittävältä kuin totuus.

"Ei", Paulus kielsi jyrkästi ja tuijotti hämmentyneenä naisen silmiin. Pelottiko hän Lucya?
"Minulle riittää. Kerro, mikä sinun on", hän vaati tuskastuneena, "jos painostan sinua, haluan tietää. En kestä tätä epätietoisuutta."

"Et painosta", Lucy vastasi ja hetken toivoi, että niin olisi ollut. Vaan ei, Paulus ei ollut tehnyt mitään muuta kuin ollut täydellinen poikaystävä, joka noudatti hänen jokaista pyyntöään, oli se miten typerä tahansa. "Et ole tehnyt yhtään mitään väärää", hän vakuutti tietäen edes sen verran todeksi. Miten hän olikin ollut niin typerä, että oli koskaan kuvitellut Pauluksen pitävän hänestä? Ehkä hän oli vain - ei. Hän ei suostunut jatkamaan ajatusta pidemmälle, sillä se kuulosti oksettavalta jo hänellekin. Miehen sanat kaikuivat korvissa. Paulukselle riitti. Tämä keskustelu vai hän kokonaisuutena? Varmasti siitä syystä mies oli ollut niin vastahakoinen tapaamaan sitä vähää, mitä hänen perheestään oli jäljellä. Hän oli vain vitsi, jolle muut olivat nauraneet jo hyvän aikaa hänen ympärillään, ja nyt se vasta valkeni hänelle.
"Minä en ansaitse sinua", hän pudisteli päätään ja nieli palaa kurkustaan. "En tiedä mitä oikein kuvittelin. Anteeksi."

"Mistä ihmeestä sinä puhut?" mies kysyi epätoivoisena.

"Meistä. Minusta. Ei minusta ole tähän", hän hävisi taistelun kyynelille ja pyyhkäisi terävästi silmäkulmaansa. "Olen kertakaikkisen turha. Ainoa asia minkä osasin edes jotenkin oli hevosten hoitaminen ja karsinoiden siivoaminen, enkä voi nyt tehdä edes sitä." Lucy räpytteli kiivaasti kyyneliään ja yritti pitää äänensä tasaisena, vaikka sanat uhkasivatkin puuroutua.
"En ole tarpeeksi", hän kuiskasi itseinhon täyttämällä äänellä voimatta mitään kaiulle, joka toisteli sanoja hänen korvaansa. Ethan oli sanonut samaa, kun hän oli jättänyt miehen. Ehkä tuo oli ollut kaiken jälkeen oikeassa ja hänen pitäisi olla enemmän, jotta hän voisi olla tarpeeksi kenellekään.

"Tähän? Tarpeeksi mihin?" Paulus kysyi hädissään.
"Kerro nyt jo jumalauta mitä tarkoitat!"

Hän ei tiennyt, miten muotoilla sisällään vellovia pahan olon tunteita sanoiksi. Hän tiesi vain, ettei ollut tarpeeksi hyvä miehelle. Jossakin vaiheessa Paulus tajuaisi sen itsekin, mutta kuinka kauan hän voisi pitää miestä odottamassa? Niin kauan kuin sen tajuaminen itsenäisesti kestäisi, itsekäs ääni muistutti. Pauluksen kainalossa oli niin hyvä olla, ettei hän halunnut luopua siitä, mutta ei ollut oikein roikkua miehessä, joka ansaitsi paljon parempaa.
"Sinä. Sinä ansaitset enemmän, eikä minusta ole siihen. Minä en ole tarpeeksi. Rakastan sinua, mutta en osaa olla enempää kuin mitä olen, eikä siinä ole tarpeeksi kenellekään."

Vastaus ei selvästi tyyydyttänyt Paulusta, joka alkoi turhautua. Oliko Lucy jättämässä häntä?
"En ymmärrä. Oletko jättämässä minua?"

Lucy näytti hetken potkaistulta koiranpennulta, kun sisukset kääntyivät kipeään solmuun. Hänen pitäisi. Parempi ihminen tekisi niin. Mutta hän ei ollut edes hyvä ihminen, hän oli itsekäs ja epävarma raasu, joka kylpi itsesäälissä parhaimpinakin hetkinään.
"Eikö minun pitäisi?" Hän kysyi sen sijaan kääntäen katseensa ovelle kuin laskien, kuinka pitkälle hän keppiensä kanssa ehtisi ennenkö Paulus saisi hänet kiinni. Ei kovinkaan kauas. Todennäköisemmin hän onnistuisi kaatumaan ja rikkomaan lisää luitaan, kuin pääsisi ulos huoneesta, joka alkoi tuntua aivan liian pieneltä.
"Sinä jätät minut kuitenkin, ennemmin tai myöhemmin, ja jään keräilemään paloja yksinäni. Eikö olisi kaikille helpompaa vain lopettaa nyt?"

Paulus nousi seisomaan epäuskoisena.
"Mistä vitusta sinä puhut?"

Sillä hetkellä hän kaipasi kovasti vaatteitaan, mutta nousi siitä huolimatta seisomaan yhden kepin tuella. Mitäpä väliä vaatteilla oli, kun ei häntä kuitenkaan kelvannut katsoa.
"Minussa ei ole mitään, Paulus, ei mitään, minkä takia kannattaisi jäädä", hän pudisteli päätään surkeana ja heilautti vapaata kättään ylös ja alas vierellään kuin korostaen sanoja. "Haluan olla parasta, mitä sinulle on koskaan tapahtunut, mutta en osaa. Osaan vain olla turha ja hyödytön, sääliprojekti, joka lähetetään eteenpäin ennemmin tai myöhemmin." Hän kääntyi ympäri lähtien hitaasti hoiperrellen yhden kepin tukemana liikkumaan kohti ovea. Raikasta ilmaa. Hän tarvitsi raikasta ilmaa, ennenkö seinät kaatuisivat todella päälle.
"Olen pahoillani. Ansaitset parempaa." Hän ei tiennyt, miksi sanat maistuivat myrkyltä suussa ja tuntuivat enemmän hyvästeiltä kuin pahotteluilta. Hän oli vain halunnut nukkua miehen vieressä. Miksi hän onnistui vain tuhoamaan kaiken hyvän ympäriltään?

Paulus potkaisi oven kiinni naisen edestä ja asettui sen ja Lucyn väliin. Hänen kulmansa olivat kurtussa, kun mies yritti epätoivoisesti ymmärtää Lucyn arvoituksia suuttumatta.
"En vieläkään ymmärrä. Luuletko… Luuletko, etten… Halua sinua?" hän kysyi epävarmasti empien naisen elettä ja tavoitellen epätoivoisesti syytä omituisten puheiden takana.

Hän säpsähti ääntä, jonka ovi päästi sulkeutuessaan ja tunsi olonsa nurkkaan ajetuksi eläimeksi.
"Kuka haluaisi?" Lucy vastasi itseinhoa täynnä ja painoi katseensa maahan. Pauluksella oli jo tarpeeksi syitä nauraa hänelle Colinin tai Effien, ei ei Effien, hänelle ei jäisi ketään jos Effiekin ottaisi Pauluksen puolen, kanssa.

Mies naurahti epäuskoisena Lucya tuijottaen.
"Oletko hullu? Olet niin kaunis, että sydämeni särkyy. Minulle tuottaa fyysistä tuskaa olla koskematta sinuun. On kuin kidutusta yrittää olla koskematta sinuun. Luuletko tosiaan, etten halua sinua? Haluan sinua niin, että sattuu. Jokainen solu minussa janoaa lähellesi", Paulus vetosi melkein vihaisena ja löi käden rintaansa tuskastuneessa, kiihkeässä kaaressa antaen sen sitten valahtaa takaisin alas.
"Haluan naimisiin kanssasi, senkin typerys."

Lucy ei kohottanut katsettaan lattiasta, sillä odotti koko ajan, milloin miehen pokka pettäisi ja tuo nauraisi keuhkonsa kappaleiksi. Ei kukaan voinut oikeasti… Paitsi Paulus. Hän puri huultaan kohottaessaan katseensa miehen kasvoihin eikä keksinyt pienintäkään syytä, miksei mies tarkottaisi mitä sanoi.
"Siinä tapauksessa sinun on ehdottomasti tavattava perheeni", hän naurahti kömpelösti yrittäessään sisäistää kaiken kuulemansa. Hän oli tarpeeksi Paulukselle.
"Anteeksi", hän pyyhki kyyneleitä silmistään ja tunsi tutun häpeänpunan kohoavan poskille. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli tulkinnut tilannetta aivan väärin ja antanut päänsä loikkia lopputuloksiin niin suurin harppauksin, että väliin mahtui manner tai kolme. "Olin vain ihan varma että olet jo kyllästynyt minuun etkä siksi innostunut Newcastlesta." Kun sen sanoi ääneen, kuulosti se typerämmältä kuin hänen päässään.

Paulus huokasi päätään pudistaen ja astui lähemmäs. Hän laski kätensä naisen paljaalle vyötärölle ja nykäisi tämän rintaansa vasten.
"Sinä typerä tyttö", mies mumisi ja kumartui yrittäen suudella naista.

Hän tunsi kaiken ahdistuksen sulavan pois kun painautui vasten miehen rintaa, ja vaikka se vaatikin hieman tasapainottelua kepin kanssa, oli hän äärimmäisen tyytyväinen paikkaansa.
"Niin olen", hän ei voinut olla vastaamatta ennenkö antautui suudelmaan. Luoja hän oli ollut typerä. Jos hän olisi vain vähän aikuisempi, vähän kypsempi, olisi hän voinut keskustella asioista niiden oikeilla nimillä ilman kyyneliä ja väärinkäsityksiä, ja hän olisi ollut jo kauan sitten miehen vieressä nukkumassa. Lucy päätti, ettei enää ikinä nukahtaisi sohvalle ja jos niin kävisi, hän ei painajaisten värittämässä mielentilassa puhuisi Paulukselle lainkaan. Jonakin päivänä hän onnistuisi vielä sotkemaan asiat niin pahasti, ettei mikään enää pelastaisi tilannetta. Tai sitten hänellä olisi sormus sormessaan. Se ajatus sai painautumaan tiukemmin vasten miehen rintaa ja kietomaan vapaan käden niskan ympärille, kunnes hän saattoi juoksuttaa sormiaan miehen hiusten lomassa.

Paulus nosti naisen ilmaan, tyrkkäsi kolisevan kepin lattialle ja peruutti Lucyn jalkaa varoen takaisin sängylle. Mies yritti painaa naisen selälleen sängylle ja laskeutua itse tämän vierelle.
"Ei enää typeryyksiä", hän vetosi painaen suudelmia syvästi rakastamaansa kaulataipeeseen ja liu'uttaen kätensä naisen kyljelle.

Lucy päästi yllättyneen älähdyksen lattian kadotessa terveen jalan alta, mutta ei olisi ollut missään mieluummin kuin Pauluksen kannettavana. Hän hymyili miehelle ja asetteli kipsatun jalkansa paremmin sängylle.
"Ei enää typeryyksiä", hän vannoi pehmeästi. Hän opettelisi puhumaan asioista ilman että antaisi ajatuksilleen ja tunteilleen vapauden ryntäillä hallitsemattomasti sinne tänne. Hänellä ei muuta olisikaan kuin aikaa seuraavien viikkojen aikana, joten hän voisi kouluttaa koiraansa ja itseään. Lucy kikatti sängyllä kiemurrellen Pauluksen sormien pyyhkiessä herkästi kutiavan kohdan yli. Hän selvitteli sormillaan miehen hiuksia, toisen käden vaeltaessa hitaasti ja äärimmäisen varovaisesti alas miehen selkää.

Moraali häilyi pahasti. Olisi ehdottomasti väärin vaatia juuri itkeneeltä ja ahdistuneelta invalidiltä yhtään mitään, mutta hyvä luoja. Paulus oli odottanut niin kauan mahdollisuutta saada koskettaa Lucya, saada olla lähellä naista pelkäämättä, ettei hän yksinkertaisesti voinut heittäytyä kiltiksi poikaystäväksi, joka hakee tyttöystävälleen nenäliinan ja tarjoaa pyjamaa. Mies hengitti syvään naisen ihoa vasten, hymyili sitä tiedostamatta kuin ihmeissään siitä, että sai vihdoin olla tässä ja kuljetti sormiaan pehmein liikkein pitkin jumaloimaansa ihoa. Hän halusi suudella jokaista neliösenttiä, ja pyrki vähitellen poistamaan viimeisetkin vaatekappaleet, sillä Paulus halusi Lucyn kokonaan.

Eikä Lucy olisi sitä halunnutkaan, tai olisi varmasti vetänyt sen johtopäätöksen, ettei ollut tarpeeksi hyvä miehelle. Pauluksen palvonnan kohteena oli vaikea ymmärtää, mitä hänen päässään oli liikkunut vain hetkiä aiemmin. Oikeastaan, oli vaikea keskittyä miettimään yhtään mitään sen kummempaa kuin sitä, miten hyvä tässä oli olla. Ei enää typeryyksiä. Se tuntui hyvältä lupaukselta. Hän miettisi seuraavalla kerralla etukäteen, käsittelisi itse mylläävät tunteensa ja häiritsisi niillä Paulusta vasta, kun osaisi puhua selkokielellä.
Nyt tosin ei ollut aika pohtia mitään niin syvällistä. Hän ujutti kätensä miehen paidanhelmaan, kiskoen sitä hitaasti ylemmäs, ihmeissään siitä että sai tehdä niin. Vaikka hän tunsikin olonsa varsin kainoksi vaatekappaleiden vähentyessä, ei hän jähmettynyt aloilleen kuten aiemmin, vaan hymyillen tanssitti sormiaan miehen iholla, ainoastaan kevyt puna poskilla siitä kielien, ettei hän ollut aivan varma siitä mitä teki.

Paulukselle riittäisi tänä yönä se, että hän sai koskettaa Lucya. Hän halusi saada naisen tuntemaan olonsa hyväksi, rakastetuksi ja hän halusi saada koskettaa naista niin, että tämä haluaisi hänen tekevän niin myös tulevaisuudessa. Mies oli kuvitellut tämän hetken päässään tuhat kertaa eivätkä hänen kätensä epäröineet liikkuessaan varmoina ja vahvoina pitkin naisen kehoa etsien salattuja pisteitä, jotka saisivat Lucyn päästämään irti viimeisistäkin ujouden ja itsetietoisuuden rippeistä.
"Olet täydellinen", mies kuiskasi matalasti naisen korvanjuureen painaen suudelman pehmeällä korvanlehdelle.

Lucy ei tiennyt, miten päin olisi ollut, kun kaikki aistit tuntuivat käyvän ylikierroksilla. Paulus oli niin lähellä ja silti liian kaukana, ja miehen kädet tuntuivat olevan yhtä aikaa joka puolella. Hän juoksutti käsiään miehen selkää ja kylkiä pitkin, tutkien ja ihmetellen, etsien ja kokeillen, kun hän kartoitti miehen kehoa pehmein sormin. Hän veti terävästi henkeä miehen sanojen ja huulien kutittaessa korvaa, eikä hetkeen tiennyt, mitä vastata. Miten niin hän oli täydellinen? Eihän hän ollut yhtään - ehkä oli parempi vain uskoa miestä. Heistä kahdesta Paulus oli se, joka tiesi mitä teki.
"Niin sinäkin", hän vastasi ennenkö ohjasi miehen huulet omilleen useampaa suudelmaa varten.

Keskiviikko 20. tammikuuta 2016 - klo 4:39

Lucy heräsi jalasta säteilevään kipuun. Miksei kukaan keksinyt kipulääkkeitä, jotka vaikuttivat vuorokauden? Oli rasittavaa, kun vaikutus alkoi laantua kesken yön vaikka uutta ei vielä saisikaan ottaa. Hän vilkaisi tasolla olevaa herätyskelloaan huokaisten. Olipa tämäkin aika olla hereillä. Edes aamutallia tekemään suuntaavat eivät olleet vielä nousseet. Nainen sulki silmänsä ja asettautui varovasti selälleen sängylle, kipsattu jalka tyynyn päälle kohoasentoon tuettuna ja sulki silmänsä. Hänen teki mieli herättää Paulus, mutta se olisi ilkeää miestä kohtaan, jolla olisi kuitenkin edessään pitkä ja raskas työpäivä tallilla. Hän oli aikuinen, kyllä hän voisi ihan itse makoilla hiljaisessa huoneessa ja kuunnella ikkunoista kantautuvia yön ääniä odotellessaan, että kipu laantuisi riittämiin nukahtamista varten - tai vuorostaan aamuvarhainen ehtisi pidemmälle, jotta hän voisi ottaa uuden särkylääkkeen. Ei hänellä ollut mihinkään kiirettä aamusta, tai edes päivästä, kun tekemistä ei turhia ollut toipilaalle.
Ulkoa kuuluva hento räsähdys, kun kuiva oksa katkesi jonkun alla, sai naisen etsimään Pauluksen käden omaansa. Hänestä oli tullut ihan hermoheikko viime viikkoisen painajaisen jäljiltä, eikä hän enää osannut nauttia luonnon äänistä ympärillään. Jokainen tuulenpuuskan kahisuttama lehti sai hänet heti ajattelemaan, että ulkona liikkui mustanpuhuva hahmo kivääri olallaan. Nainen tiesi tarkalleen ettei niin ollut, mutta sekään ei riittänyt pysäyttämään mielikuvitusta, joka juoksi omilla teillään. Räsähdyksen toistuessa lähempänä, hän käänsi kasvonsa miehen puoleen ja painoi suukon poskelle.
"Paulus", hän kutsui hiljaa ja ravisti miehen käsivartta kuulostellen ympäristöään. Hän tiesi olevansa typerä herättäessään miehen ennen tuon herätystä jonkun oravan tähden, mutta turvaton olo ei katoaisi ennenkö mies kertoisi, miten pitäisi hänestä huolta.

Edelliset päivät silminnähden onnellinen Paulus nukkua retkotti vinottain Lucyn sängyssä, toinen käsivarsi pylvässängyn laidan yli riippuen ja pää puoliksi tyynyn alla. Hän vastasi naisen kutsuun hädintuskin tietoisella, luolamiesmäisellä murinalla, jonka saattoi yleensä päätellä kysyvän 'mitä', mutta havahtui muutamaa sekuntia myöhemmin nostamaan päänsä. Mies haki naisen katsetta tokkuraisin silmin, tummanruskea, pituutta taas venähtänyt tukka sekaisin.
"Mitä?" hän kysyi unesta käheällä äänellä ja könysi kyynärpäidensä varaan.

Lucy tunsi syyllisyyden nostavan päätään, kun Paulus heräsi sikeästä unesta. Että hän oli typerä. Olihan hänellä urhea vahtikoiransakin, kuten Paulus aina naureskeli, joskin kyseinen eläinlapsi nukkui tällä hetkellä sängyn jalkopäässä selällään, niin epämukavan näköisellä kiemuralla että oli ihme, kun koira saattoi edes hengittää.
"Ulkona tuulee", hän mutisi ja ujuttautui lähemmäs miehen lämpöä ja turvaa. Tuulen puuskittainen kohina lehtensä pudottaneissa puissa muistutti hengitystä, jos oikein antoi mielikuvituksensa laukata - ja hänhän antoi, kun yön pimeydessä ei muutakaan tuntunut olevan. Hän ei suostuisi katsomaan yhtäkään pelottavaa elokuvaa enää ikinä.

"Tavatonta", mies mumisi unisesti ja veti Lucyn kainaloonsa nykäisten toisella kädellä peittoa paremmin heidän ylleen. Hän ei ollut vaivautunut pukemaan ylleen naurettavan pöllöpyjaman yläosaa, ja tajusi vasta herätessään, että mökkien lämmitys oli talvisin vähän kehnoa laatua.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi raottaen uudelleen silmiään, sillä Lucy harvemmin herätti häntä keskellä yötä ihan vain herättämisen ilosta.

Lucy käpertyi tyytyväisesti miehen kainaloon, joskin varoi kipsattua jalkaansa. Hän alkoi olla korviaan myöten täynnä kipsiä, mutta tämän pitäisi olla aloillaan vielä viikon, ja sen jälkeen tikit voitaisiin poistaa. Hän toivoi edelleen, että saisi kipsin sijaan avattavan ortoosin, jotta pystyisi rasvaamaan jalkaa ja no, raapimaan kun sitä kutitti, mutta saisi nähdä.
"Joo, nyt on", hän vakuutti miehelle. "Heräsin kun jalkaa särki ja kuvittelin, että ulkoa kuuluu outoja ääniä." Hän katsoisi tästä eteenpäin vain pienten lasten elokuvia ja lukisi iloisia, tunnelmaltaan kevyitä kirjoja.

"Millaisia ääniä?" Paulus kysyi hieroen naisen selkää ja kohottautui uudelleen kyynärpäänsä varaan, "tuonko sinulle särkylääkettä?"

"En edes tiedä", Lucy myönsi. "Joku pieni räsähdys. Varmaan lintu puussa tai pupu maassa", hän mutisi tyytyväisenä paikkaansa miehen kainalossa lämpimän peiton alla. Hän pudisti päätään ja painoi suukon miehen solisluulle.
"Älä suotta, en voisi kuitenkaan ottaa sitä vielä hetkeen."

Paulus olisi vain ohittanut Lucyn säikkymiset herttaisena paranoiana, mutta torstain painajaismaisen maastoretken jälkeen hän jäi kuulostelemaan. Kuuluiko ulkoa ääniä? Liikkuiko joku mökin ulkopuolella? Haukkuisivatko koirat kartanon puolella? Maailmasta tuli paljon turvattomampi, kun kohtasi psykopaatteja, jotka olivat valmiit leikkimään viattomien eläimien ja naisten hengellä.
"Voinko tehdä jotain?" hän tarjosi silitellen naisen selkää ja olkavartta.

"Teet jo tarpeeksi", hän vakuutti. Oli helppo unohtaa jalan hitaasti voimistuva särky ja ulkoa aiemmin kantautuneet äänet, kun saattoi olla Pauluksen kainalossa ja tietää, että mies reagoisi hetkessä, jos siihen annettaisiin syytä. Hänen mielikuvituksensa oli vain jälleen karkuteilla ja vainoharhaisuus nostanut päätään, minkä vuoksi jokainen rasahdus ulkoa kuulosti kiväärimiehen askeleilta.
"Jatka vain uniasi. Sinulla on kuitenkin pitkä päivä tiedossa. Anteeksi kun herätin", hän painoi suukon miehen leualle ja asetteli poskensa paremmin miehen hartiaa vasten.

Mies tuhahti vähätellen ja katsahti sivusilmällä naisen herätyskelloa. Tallityöt nyt sujuivat vaikka puoliunessa, ratsastusta lukuun ottamatta, ja Paulus oli saanut tuupattua melkein kaiken siitä muille työtiiminsä ollessa sairaslomalla. Viisi kultapojan kisahevosista, Slips ja Moko mukaanlukien, olivat lähteneet ajamaan kohti Hollantia, joten työtaakkakin olisi kevyempi. Hän nojasi poskensa Lucyn päälakea vasten ja olisi voinut nukahtaa hetkessä, ellei kuulostelisi tuulta mökin seinien ulkopuolella.

Lucy ujutti toisen kätensä miehen vatsan yli ja nautti, kun saattoi olla lähellä, vaikka häpesikin sitä, että oli mennyt herättämään Pauluksen. Miehen olisi pitänyt antaa nukkua, ettei toinen loukkaisi itseään tallitöissä kun pyörtyisi uupumuksesta. Nainen säpsähti tuulenpuuskan ujellusta ja kirosi mielessään omaa säälittävyyttään. Miten saattoi olla, että aikuinen ihminen pelkäsi tuulta?
"Ei enempää dinosauruksia minulle", hän mumisi vaikka joutuikin myöntämään, että kohtaisi mieluummin metsässä muutaman dinosauruksen kuin kiväärimiehen. Ainakin jos dinosaurukset olisivat pieniä ja suloisia ja söisivät pelkkiä viherkasveja. Miten hän enää koskaan nukkuisi myrskyn tai sateen keskellä, jos pelkkä tuulikin sai hänet säpsymään näin.

"Käyn tarkastamassa", Paulus vastasi suukottaen naisen päälakea. Ehkä Lucy säikkyi vain tuulta, mutta ainakin nähtyään omin silmin Paulus voisi vakuuttaa naiselle, ettei ollut mitään murehdittavaa. Mies kampesi ylös sängystä, hieraisi käsivarsiaan osuessaan ikkunasta ujuttautuvaan vetoon ja lähti ulko-ovelle vetämään takkia päälleen. Torstain jälkeen oli parkkeerannut rautalapion ovenpieleen.

Lucy halusi väittää vastaan, ettei jäisi yksin, mutta hän rauhoittuisi heti, kun Paulus palaisi kertomaan, miten ulkona ei ollut mitään. Eihän siellä voinut olla, kun Higginskin oli aivan hiljaa. Koira olisi varmasti herättänyt koko kartanon väen, jos ulkona liikkuisi mitään muutamaa villieläintä ihmeellisempää. Nyt hän oli mennyt ajamaan miehen ulos kylmään säähän oman järjettömän pelkonsa tähden. Hän oli kamala ihminen. Nainen päätti sillä sekunnilla, että käyttäisi koko päivän leipomiseen ja ruuanlaittoon, jotta Paulusta odottaisi oikea juhla-ateria, kun mies palaisi tallilta.
"Ole varovainen", hän kehotti katsellessaan poistuvan selän perään ja jäi odottamaan, että saisi maailman parhaan tyynyn takaisin. Sänky tuntui aivan liian isolta miehen poistuttua, joten Lucy teki kuten kuka tahansa järkevä, lievästi vainoharhainen ihminen olisi tehnyt, ja kurkotti sieppaamaan nukkuvan koiranpennun kainaloonsa. Bentley inisi unisena, mutta käpertyi nopeasti kerälle naisen kainaloon jatkamaan keskeytettyä lepoaan, kun Lucy kuunteli korviaan pinnistellen, koska Paulus palaisi.

Parikymmentä minuuttia myöhemmin Paulus palasi tukka tuulentuivertamana. Mies laski lapion takaisin ovenpieleen, jätti takin naulakkoon ja epäröityään kävi hakemassa vaatekaapistaan herttaisen pöllönnaaman koristaman pyjaman yläosan, ennen kuin ähersi itsensä takaisin Lucyn viereen rutistaen naisen kainaloonsa.
"Ei näkynyt mitään. Kartano ja talli ovat pimeitä, ja kaikialla hiljaista", mies sanoi haukotellen ja asetteli tyynyä paremmin niskan taakse. Hänen pitäisi ehkä yrittää nukkua vielä tunti.

Lucy oli ehtinyt maalata mielessään jo satoja kauhukuvia, kun Paulusta ei näkynyt eikä kuulunut takaisin, mutta lopulta oven käydessä ja tuttujen, raskaiden askelten kulkiessa Lodgen halki, saattoi hän hengittää helpommin.
"Hyvä", hän huokaisi ja teki tilaa miehelle siirtämällä koiranpennun varovaisesti selkänsä taakse. Bentley ei arvostanut unien häiritsemistä jatkuvalla siirtelyllä ja tuhahti kuuluvasti käpertyessään pieneksi suloiseksi keräksi. "Anteeksi kun jouduit lähtemään ulos", hän pahoitteli ja painoi muutaman suukon miehen leukaperälle. Hän leipoisi miehelle oikein ison kakun päivän aikana. Ainakaan ei tarvitsisi kiipeillä seinille tylsyydestä.

"Ethän sinä sitä pyytänyt", mies mumisi haukotellen uudelleen, rutisti naisen kainaloonsa ja sulki silmänsä.

Lucyn teki mieli jatkaa keskustelua, mutta oli parempi antaa miehen nukkua. Nainen sulki omatkin silmänsä ja keskittyi hengittämään tasaiseen tahtiin, jotta unohtaisi jalan satunnaisesti sykkivän kivun. Kunhan herätyskello soisi ja Paulus lähtisi tallille, voisi hän nousta siksi hetkeksi, että heittäisi kipulääkkeen suuhunsa, ennenkö jatkaisi uniaan.

Kuudelta Paulus könysi ylös sallimatta itsensä edes ajatella, miten ihanaa olisi ollut vain jäädä Lucyn viereen lämpimään, uneliaaseen pimeyteen. Hän ei koskaan olisi halunnut nousta naisen vierestä, mutta työt odottaisivat. Haukotellen mies laahusti pikaiseen suihkuun, kiskoi päälleen paksun villapaidan, keitti kupin teetä ja ahtoi aamupalaksi pienen vuoren voileipiä katsellen pimeästä ikkunalasista heijastuvaa kuvajaistaan. Hän voisi tulla lounaalle kotiin Lucyn seuraksi. Ensin piti vain selvitä lounasaikaan.

Lucy havahtui hereille tuntiessaan sängyn olevan tyhjä. Kuuloaan pinnistellen hän erotti suihkun lorinan unenpöpperön keskeltäkin (ja Bentleyn kuorsauksen yli) ja vilkaisi kelloa. Aamutalli. Aivan. Paulus oli lähdössä töihin. Nainen kampesi itsensä ylös sängystä tuskallisen hitaasti, kopeloi hetken vesilasia ja särkylääkkeitä pöydältä ennenkö sai otteen molemmistakin ja heitti yhden valkoisen napin suuhunsa. Päälle pari kulausta vettä ja hän oli valmis jatkamaan uniaan, mutta syyllisyys miehen herättämisestä keskellä yötä pakotti hänet liikkeelle. Lucy poimi kepit käsiinsä lattialta ja lähti pomppimaan huoneensa halki mahdollisimman hiljaa, jottei herättäisi muita asukkaita.
"Hyvää työpäivää", hän toivotti unesta käheällä äänellä siirtyessään tupakeittiön puolelle ja jäi keittiösaarekkeen viereen odottamaan, että mies viimeistelisi teensä ja lähtisi töihin. Hänellä olisi edessään jälleen yksi loputtoman pitkä päivä, jossa ei tapahtuisi mitään sen ihmeellisempää kuin korkeintaan se, että Netflix kysyisi, katsoiko hän yhä ruudulla pyörivää sarjaa.

"Hyvää toipumispäivää", Paulus vastasi raskaasti, peitti haukotuksen ja nosti kuppinsa tiskialtaaseen. Mies astui painamaan suukon Lucyn huulille ja harkitsi herättävänsä yön Lady Gagaa ulvottaneen Jemman kattilallisella kylmää vettä, mutta lähti vain ovelle, missä kietaisi paksun ja pehmoisen - naisten ostaman, tietenkin - kaulahuivin kaulaansa ja katosi hyiseltä tuntuvaan pimeyteen. Hän oli aina paikalla ennen aamutallin varsinaista alkua, jotta talli varmasti aukesi ja aloitti ajallaan.

"Kiitos", Lucy mutisi mutta hymyili, kun sai suukon. Kyllä hän pärjäisi iltaan asti. Ei kestäisi kauaakaan, kun hän pääsisi jo eroon kipsistä ja takaisin Ivoryn selkään. Hän ei malttanut odottaa sitä, että saisi jälleen ratsastaa ihanaa kimoaan. Onneksi Didi oli suostunut liikuttamaan ruunaa tänä aikana. Huokaisten nainen hyppi takaisin huoneeseensa ja harkitsi unien jatkamista, mutta päätyi sen sijaan makoilemaan sängylleen läppäri vatsansa päällä ja jatkamaan edellisenä päivänä keskeytynyttä luku-urakkaansa koirablogien maailmassa. Hän oli päättänyt, että Bentley oppisi esimerkilliseksi tallikoiraksi, ja paras tapa varmistaa se tuntui olevan viisaampien puoleen kääntyminen.
Hän kuunteli kuinka Lodge tyhjeni hitaasti kellon jatkaessa matkaansa kierros kierrokselta ja huokaisi vilkuillessaan läppärin kulmassa näkyvää digitaalista kelloa. Vaille kymmenen. Vielä kestäisi pienen ikuisuuden verran, että kukaan palaisi kotiin. Huokaisten hän sulki koneensa aivot edelleen koirankoulutuksen parissa raksuttaen ja puki päälleen vaatteet, joilla tarkenisi sen hetken ulkoilmassa, että Bentley saattaisi käydä pyörähtämässä sisäpihalla. Hän veti tallitakin päälleen, sillä se piti mukavasti tuulta, ja aukaisi oven keppien kanssa varovaisesti ulos loikkien. Ei Bentley kauas lähtisi, vaan pyöri aina muutaman metrin päässä hänen jalastaan, musta nenä aamukasteen huurruttamassa nurmessa väpättäen. Pentu haukahti häseltäessään, jahtasi hetken häntäänsä suloisen kömpelösti ja pysähtyi ihmettelemään taas jotakin uutta hajua. Lucy hymyili seuratessaan pennun puuhia, ja hyppi hieman kauemmas ovesta, kun pentu jatkoi matkaansa. Bentley valpastui kuuntelemaan jotakin, ja Lucy nauroi kun koiranpentu meni maahan matalaksi kuin vaaniakseen jotakin. Nauru vaihtui nopeasti koiran kutsumiseen, kun täplikäs pentu säntäsi liikkeelle sujahtaen hetkessä Rose Cottagen ja Woodsiden välistä pois hänen näköpiiristään. Lucy kiirehti koiransa perään, ennenkö se ehtisi aiheuttaa tuhoja kartanon pihamailla, ja oli kaatua kiireessään mennä pelastamaan pentu pahanteosta. Hänen pitäisi alkaa taluttaa Bentleytä remmissä, vaikka kädet eivät olleet riittää kepeillekään.
"Bentley!" Hän kutsui konkatessaan rakennusten välistä liukkaalla nurmella eteenpäin. Hän ei hetkeen nähnyt koiraansa, ennenkö pienen pennun terävä haukku kiinnitti hänen huomionsa. Lucy loikki äänen suuntaan ja oli lentää pyrstölleen kun tajusi, mille koira haukkui. "Pois sieltä!" Hän kutsui koiraansa pehmeällä äänellä ja kirosi tavoitellessaan puhelinta taskustaan vain todetakseen, että oli jättänyt kapulan huoneensa pöydälle. Hitaasti nainen hyppi lähemmäs hevosta, jonka kullanhohtoinen karva oli niin lian peittämää, ettei sitä ollut tunnistaa. Väsynyt ori ei lähtenyt pakoon, vaikka korskahtikin epäluuloisena kepeille. Orin pää roikkui matalalla, eikä suitsista ollut mitään jäljellä. Satula roikkui hevosen kyljellä. Lucy siirsi varovasti keppiään sivuun voidakseen avata satulavyön, sillä satulan kaaren oli painettava kipeästi vasten kylkeä. Hän yritti ottaa putoavaa satulaa kiinni, mutta siitä huolimatta se romahti maahan kumeasti kolahtaen. Hevonen ei säikähtänyt ääntä. Ori näytti lopenuupuneelta nuokkuessaan kartanon pihamaalla, eikä Lucy ihmetellyt miksi. Hevosparka oli ollut viime torstaista asti kateissa, eikä ollut uskaltanut edes tallipihaan nyt aamusta, vaikka yleensä nauttikin hälinästä. Olisipa hänellä puhelin.
Tai sitten hän voisi hyppiä keppeineen tallille toivoen, että kiltti ori seuraisi perässä kuten teki narun päässä. Nainen nykäisi hevosen takkuista harjaa matalasti jutellen ja lähti liikkeelle koettaen, saisiko houkuteltua yleensä niin huomionkipeän hevosen mukanaan tallia kohden. Ensimmäisten epäröivien askelten jälkeen ori alkoi seurata hänen perässään tasaisin askelin, valkean läsin peittämä pää vasten hänen selkäänsä, joka toisella askeleella häntä kevyesti koskettaen. Lucy vilkuili olkansa yli pelokkaana siitä, mitä hänen pöhelö pentunsa keksisi, mutta Bentley oli varsin epäluuloinen suuren eläimen kanssa eikä uskaltautunut orin jalkoihin, vaan säilytti välimatkan, seuraten sivummalla omistajaansa. Matka tallille tuntui loputtoman pitkältä, kun hän joutui varomaan jokaista askeltaan ettei vain liukastuisi keppiensä kanssa, mutta lopulta hän saattoi hyppiä kivisillan yli hevonen tiiviisti kannoillaan ja koiranpentu edelle sännäten.
"Bentley!" Hän huusi pennun perään vailla toivoakaan siitä, että saisi otuksesta irti minkäänlaista reaktiota, sillä täplikäs pentu viipotti hänen edelleen ja suorinta tietä tallia kohden. Lucy kiihdytti vaivalloista askellustaan toivoessaan, ettei talliin sukeltanut pentu saisi kaviosta - tai aiheuttaisi vaaratilannetta hevosille tai ihmisille.

Paulus nosti päänsä, kun jokin vilahti avoimen karsinan ohi. Mies oli siivoamassa ryhmänsä hevosten karsinoita, ja astui käytävän puolelle. Oliko tuo? Kyllä vain, lantakokkaretta antaumuksella jäystävä dalmatialaispentu. Lucy. Mies lähti koiran luo, kyykistyi parin askeleen päähän ja houkutteli samettitakin käsiinsä, ennen kuin harppoi ulko-oville. Joko Lucyn koulutus oli mielikuvituksen tuotetta tai sitten nainen oli tullut tallille salaa, hulttio.
"Lucy?" hän kutsui pahaaenteilevällä sävyllä ja katseli ympärilleen.

Lucy totesi nopeasti keräävänsä muutaman jo näin aikasin paikalle eksyneen ratsastajan katseet, kun koikkelehti keppien kanssa hiekkatielle irtioleva, likainen ja ontuva hevonen perässään. Hän ei välittänyt siitä, vaan murehti enemmän orin vaisuutta. Toki se oli ollut kauan poissa kotoa, mutta toivottavasti se olisi kunnossa, vaikka hän oli valmis vannomaan, että hevosen ryntäitä ja turpaa koristava tummempi lika oli ainakin osittain kuivunutta verta eikä pelkkää mutaa.
"Paulus!" Hän huikkasi kuullessaan tutun äänen ja hyppi lähemmäs tallia Lionheart perässään. "Katso mitä löysin." Hän pysähtyi napatakseen orin harjasta kiinni, molemmat kepit yhdessä kädessä ja piteli hevosta tyynnytellen aloillaan, vaikkei uskonutkaan, että hevonen sinkoaisi enää yhtään mihinkään. Eiköhän se ollut jo taittanut riittämiin matkaa maastoissa arvostaakseen kodin läheisyyttä. Hän pani tyytyväisenä merkille, että omille teilleen painellut pentu oli siepattu syliin.

Mies katosi takaisin tallin puolelle ja palasi parikymmentä sekuntia myöhemmin satunnaisesti varastettu riimunnaru mukanaan. Paulus lähestyi hevosta rauhallisesti yrityksenään ujuttaa riimunnaru sen kaulan ympärille, jotta hevonen ei katoaisi enää.
"Mistä sinä sen löysit?" mies kysyi vain aavistuksen epäluuloisesti, sillä Lionheart - vaikka olikin nero hevoseksi - tuskin oli koputellut Lodgen ovella.

Lucy laski irti harjasta ja hyppi keppeineen sivummalle Pauluksen palattua narun kanssa. Hyvä, nyt hevonen olisi varmasti heidän huomissaan ja Effie saisi soittaa yhden parhaista mahdollisista uutisista eteenpäin. Lucy puri huultaan pohtiessaan parasta mahdollista vastausta esitettyyn kysymykseen.
"Bentley sen löysi. Kävimme ulkona pyörähtämässä, ja se sinkosi omille teilleen. Seurasin sitä ja löysin Lionheartin. Bentleyn mielestä se oli äärimmäisen jännittävää", hän lisäsi kuivasti ajatellessaan pennun kimeää haukkua ja sinne tänne loikkimista, kun täplikäs koiravauva ei ollut osannut päättää, haluaisiko lähemmäs vai kauemmas omituisesta eläimestä.
"Viedään se sisään", hän nyökkäsi kohti tallia ja lupia kyselemättä lähti loikkimaan keppien kanssa edeltä. Kun hän nyt kerran oli täällä, hän voisi yhtä hyvin käydä sisälläkin, ja tarhoilla pyörähtämässä.

"Kuulepa toipilas", Paulus vetosi kulmiaan kurtistaen, mutta uskaltamatta antaa äänensä heijastaa ärtymystä. Lionheart ei vaikuttanut omalta itseltään eikä mies halunnut antaa sille syytä pelätä itseään. Hän silitti hevosen kaulaa ja houkutteli sen sisään perässään.
"Ota sen riimu", mies huhuili Lucylle haluamatta päästää naista könkkäämään omille teilleen. Hän voisi viedä Lucyn ajelulle vaikka kottikärryissä myöhemmin. Hän voisi kiinnittää hevosen pesukarsinaan ja siistiä sen, jotta Hills ei saisi sydänkohtausta.

Lucy virnisti olkansa yli ja näytti kieltä naurunpilkettä silmissään, kun hyppi edeltä tallikäytävää pitkin. Hän nappasi Lionheartin riimun mukaansa suunnatessaan pesukarsinalle ja hymyili onnellisena katsellessaan tallia. Hän tosiaankin tulisi tänne uudestaan. Ei ehkä huomenna, tai Paulus sitoisi hänet keittiön tuoliin, mutta ylihuomenna. Kun nyt kerran kävi selväksi, että hän pystyi hyppimään matkan kepeillä, mikään ei pitäisi häntä poissa.
"Voi toista", hän huokaisi katsellessaan hevosta, jonka herasilmät näyttivät kalpeilta, kun niistä puuttui tuttu leikkisä pilke. "Missäköhän se on ollut koko tämän ajan", hän pohti ajatellen kaikkia niitä etsintäpartioita, joita liikkeellä oli ollut eläinlääkärin vedotessa koko asiakaskuntaansa niin heidän tallillaan kuin muuallakin.

"En tiedä", Paulus vastasi pitäen Lucya silmällä epäluuloisena. Hän pujotti riimun hevosen päähän, kiinnitti sen pesukarsinaan ja avasi hanan.
"Pyydä jotakuta kertomaan Effielle", hän pyysi alkaessaan huuhtoa hevosta lämpimällä vedellä.

"Selvä pyy", nainen virnisti ja lähti hyppimään pääkäytävän suuntaan. Hän ei halunnut kiivetä portaita kipsinsä kanssa, mikä oli ainoa asia, joka esti häntä loikkimasta itse Effien toimiston ovelle kertomaan ilouutiset. Tai ainakin uutiset. Äh, hän olisi ollut riemusta sekaisin jos Ivory olisi löytynyt oltuaan pitkään kadoksissa, ihan sama vaikka hevonen olisi palannut ilman toista korvaa ja häntää ja kahdella jalalla tanssien.
"Hei!" Hän hihkaisi nähdessään Fabienin, joka töni edessään kottikärryjä. Ranskalaispoika näytti yllättyneeltä nähdessään hänet tallilla, mutta ennenkö tuo sai suutaan auki, jatkoi jo Lucy eteenpäin. "Käytkö kertomassa Effielle, että Lionheart on kotiutunut?" Fabien hylkäsi kottikärryt siivosti käytävän laidalle ja harppoi portaat kolme kerrallaan yläkertaan välittämään tietoa, kun Lucy livahti pääkäytävää pitkin kohti kävelykonetta tarkoituksenaan jatkaa matkaansa Ivoryn tarhalle asti. Hänet passitettaisiin kuitenkin heti kotiin, kun Effielle asti kantautuisi sana siitä, että hän pyöri tallilla - tai Paulus saisi kätensä vapaiksi Lionheartista. Paras siis käyttää se hetki hyödyksi, kun kenenkään katse ei porannut reikiä hänen selkäänsä, vaikka kepeillä liikkuminen olikin hitaampaa kuin hän toivoi. Vaikea karata, kun jokaista liikahdusta sävytti keppien kolahdus tallikäytävää vasten.

Vain hetkeä myöhemmin tieto oli välitetty myös Evelynille. Paulus manasi Lucyn mielessään, kun naista ei kuulunut takaisin. Eikö tämän pitänyt levätä? Ei koikkelehtia pitkin maita ja mantuja? Kuinka likaiseksi kipsikin ehtisi mennä? Päätään pudistellen mies hieroi Lionheartin karvaa puhdistaakseen hevosen ja saadakseen selville mahdolliset vammat; hän aloitti selältä kyljille ja eteni sitten kaulalle ja päähän, ennen kuin jatkoi tunnustelemaan ja huuhtomaan jalkoja.

Fabien palasi siirtämään kottikärryt, muttei voinut olla vilkuilematta orin puoleen, jonka oli hukannut. Onneksi hevonen oli löytynyt ja mitä ilmeisemmin yhtenä kappaleena, vaikka hevosesta lähtevä likavesi olikin niin tummaa, ettei meinannut erottua kumimattoja vasten. Oliver pelmahti paikalle muutamaa minuuttia myöhemmin kuultuaan huulilta toiselle kiertävät uutiset.
"Minä voin pestä sen loppuun", mies tarjoutui epäröimättä katsellessaan hevosparkaa, joka näytti kaltoinkohdellulta. Karva ei kiiltänyt edes pestynä, kun ori roikotti surkeana päätään. Valkoiset sukat tuntuivat kellastuneen peruuttamattomasti, mutta kokemuksesta mies tiesi muutaman pesun tekevän ihmeitä hänen vastuuhevoselleen. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta kun Lionheart tuli sisälle mutaisempana kuin laki salli.

Paulus harvoin hylkäsi töitään tai jätti niitä kesken, mutta nyt hänen oli metsätettävä toinenkin karkulainen.
"Hyvä on", hän myöntyi, ojensi letkun Oliverille ja lähti metsästämään Lucya varsin synkeän näköisenä.

Oliver otti työn vastaan ilomielin, vaikka ei odottanutkaan suurella innolla omistajan kohtaamista. Naisparka oli ollut kuin äärimmilleen viritetty jousenjänne viime päivinä, kun oli epätoivoisesti etsinyt hevostaan. Hän ei tiennyt, mitä odottaa naiselta nyt, muuta kuin helpotusta hevosen löytymisestä.
"Ivory", Lucy kutsui pehmeästi jo kaukaa kiihdyttäessään kulkuvauhtiaan tarhojen lomassa kulkevalla polulla. Onneksi ruunan tarha ei ollut kaikista kauimmainen, tai hänellä olisi kestänyt pieni ikuisuus päästä hevosensa luokse. Kauimmaisessa nurkassa oriseuransa kanssa laiduntava kimo kohotti päätään kuullessaan tutun äänen. Lucy huhuili uudestaan hevosensa perään toivoen, että uteliaisuus voittaisi ja nöyrä ratsu saapuisi lähimpään nurkkaan, sillä hänellä ei ollut mitään herkkuja takkinsa taskussa, jolla hevosta houkutella eikä hän uskonut, että ehtisi kiertää toiselle puolen tarhaa. Sääli kun hänellä ei ollut niitä herkkuja. Ivory lähti astelemaan kiireettömästi tarhansa halki, mikä sopi Lucylle hyvin, sillä naisella oli edelleen matkaa taitettavanaan tarhan aidalle. Ruuna olisi ehdottomasti ansainnut porkkanan tai pari, kun keppejä ihmettelemättä kurkotti aidan ylimpien poikkipuiden välistä hörisemään tervehdykseksi ja hamuamaan takin hihansuuta. Hänen ihana, rakas hevosensa. Pauluksen torujen kuunteleminen oli ehdottomasti tämän arvoista, hän päätti hevosen hamutessa avointa kämmentä pehmein huulin.

"Mitä kettua kuvittelet tekeväsi?" Paulus kysyi ärtyneenä pysähtyen muutaman metrin päähän naisesta, kasvot vakavana ja kulmat synkässä kurtussa.

"Tervehdin hevostani", hän ilmoitti irrottamatta katsettaan ruunasta, jonka otsaa silitteli toisen kätensä sormilla. Sääli kun hän joutui pitelemään keppejä toisessa kädessään eikä saattanut halata ruunan valkeaa päätä molemmin käsin. "Katso nyt miten onnellinen se on", hän sanoi ja nyökkäsi hevostaan kohden. Ja miten onnellinen hän oli, mutta se nyt kävi ilmi sanomattakin.

"Minä olisin tuonut sen tapaamaan sinua", mies totesi pettyneenä, turhaumusta äänessään, "mutta se ei riittänyt. Sinun piti vaarantaa jalkasi ja itsesi. Mitä jos vain hidastat toipumistasi? Vammautat jalkasi entistä pahemmin? Entä jos kaadut ja rikot jalkasi niin, ettet enää koskaan ratsasta? Miten voi olla kohtuutonta levätä edes viikkoa?"

Lucy painoi syyllisenä katseen maahan. Pauluksen sanoissa oli paljon hyviä pointteja, mutta hän ei silti voinut sanoa koko sydämestään, että katui Ivoryn luokse loikkimista. Hän ei ollut kaatunut eikä telonut itseään, joten kaikki oli kunnossa. Lääkäri oli kehottanut liikkumaan kepeillä, joten sitä hän teki. Hän ei edes ollut varannut jalalleen, ja hän oli nähnyt hevosensa.
"Älä huolehdi, paranen kyllä", hän vakuutti vilkaisten silmäkulmastaan miestä, ennenkö palautti huomionsa ruunaan. "Halusin vain nähdä Ivoryn ilman että sinun tarvitsee lykätä muita töitäsi."

"Olisin tuonut sen lounastauolla", Paulus totesi ärtyneenä.

"Anteeksi", Lucy pahoitteli ja kääntyi miehen puoleen toivoen, ettei saisi kuulla pienestä urheilusuorituksestaan sen enempää. "Mutta nyt voit sen sijaan syödä lounastauollasi", hän ehdotti ja kurkotti kättään miestä kohden, jotta voisi nykiä tuon lähemmäs. Hän ei halunnut luopua Ivorystä nyt kun oli päässyt hevosen luokse, mutta Paulus seisoi liian kaukana ja oli, kenties hyvästä syystäkin, tuskastunut häneen.

"Olisin syönyt muutenkin. Et löydä mitään oikeutusta tälle", mies vastasi kylmää turhaumusta äänessään ja työnsi kädet taskuihinsa.
"Mikset voi levätä, niin kuin sinua on käsketty? Haluatko pidentää sairaslomaasi tai teloa itsesi niin, ettet toivu ollenkaan?" hän vetosi uudelleen.
"Mikset voi vain antaa minun pitää sinusta huolta?"

Lucy huokaisi hiljaa ja puri huultaan katse Ivoryn pään piirteitä seuraten. Hän tiesi miehen olevan oikeassa, muttei siitä huolimatta voinut katua valintaansa pomppia tänne. Hän oli joka tapauksessa kulkenut jo kotoa tallille, niin paljonko sillä oli väliä, jos hän jatkoi hieman pidemmälle? Vahinko oli jo tapahtunut.
"Koska kotona on niin tylsää", hän vastasi, "ja haluan tehdä jotain hyödyllistä." Nainen katsoi kaivaten hevostaan, joka nautti saamastaan seurasta tarhapäivän keskelläkin. Voisipa hän selvittää valkean harjan takut ja pestä loimen, joka oli nähnyt parempiakin päiviä.
"Hyvä on, lähden takaisin kotiin olemaan turhake", hän huokaisi ja kumartui suukottamaan Ivoryn otsaa. Hän tulisi aivan varmasti uudelleenkin, vaikka se vaatisi työkavereiden lahjontaa ja vankilapaon veroisia suorituksia.

"Etkä lähde", Paulus puuskahti.
"Jos lääkäri käskee käyttää keppejä, hyvä on - mutta kartanon etupihalla, tasaisella hiekkatiellä. En todellakaan halua sinun könkkäävän ylös ja alas tuota liukasta, märkää, nurmista mäkeä. Siinä on mennä nurin kahdellakin jalalla. Lupaa, Lucy. Tuon Ivoryn luoksesi vaikka joka päivä, kunhan et ota typeriä riskejä", mies vetosi.

"Hyvä on", Lucy vastasi ja kääntyi kunnolla Pauluksen puoleen, ottaen kepillä tukea jotta pääsi riittävän lähelle. "En lähde minnekään. Odotan varustehuoneella siihen asti että pääset lounastauolle niin voit sitten taikoa minut kartanolle", hän virnisti lauseensa loppua kohden. Kyllä hän ymmärsi huolen, jota mies tunsi, mutta ei hän nyt niin isoa riskiä ollut ottanut kuin miltä mies sai sen kuulostamaan. Ei hän ollut hypännyt benjihyppyä ilman köyttä tai mitään vastaavaa.
"Mutta selvä on, en tule enää omin lupineni tänne", hän huokaisi. Ehkä hänen täytyisi lahjoa joku hakemaan hänet traktorilla, niin hän pääsisi tallille eikä joutuisi laskeutumaan mäkeä, joka tuntui olevan Pauluksen suurimpia huolenaiheita.

"Käydään katsomassa suojattisi vointia", mies ehdotti tarkoittaen reissusta palannutta Lionheartia ja lähti hitaasti askeltaen takaisin tallia kohti.
"Missä koirasi viipottaa?" hän kysyi vilkaisten taakseen.

Lucy lähti seuraamaan miestä rauhalliseen tahtiin, korostaen oikein sitä, miten asetteli kepit huolellisesti ennenkö varasi niille lainkaan painoa. Hän ei aikonut kaatua nyt kun oli juuri vakuutellut miehelle sitä, miten hyvin oli pärjännyt tähänkin asti.
"Se loikki Fabienin perässä viimeksi kun näin", hän myönsi posken sisäpintaa purren. Toivottavasti Bentley oli pysynyt poissa pahanteosta eikä ollut satuttanut itseäänkään. Ehkä ranskalaismies oli katsonut dalmatialaisen perään sen verran, ettei koira ollut saanut kaviosta. Hän ainakin kovasti toivoi niin, sillä hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia pidellä koiraansa aloillaan. Jos hän otti otuksen syliin, hän ei voinut liikkua minnekään, ja remmin päässä Bentley vain kaataisi hänet kun nykäisisi sillä hetkellä, kun hän seisoisi keppien varassa. Tarkemmin ajateltuna Bentley saisi jatkossa ulkoilla ainoastaan liinan päästä siten, että hän voisi seistä oven suussa aloillaan.

"Hyvinkoulutettu tallikoirasi, niinkö?" Paulus kysyi, mutta nyt jo huvitusta äänessään. Hän kosketti Lucyn olkaa hieraisten naisen hartiaa, ja piteli sitten - ikuisuuden jälkeen - tallin länsiovea auki.

Lucy irvisti.
"Hyvin huonosti koulutettu mökkikoira pikemminkin", hän huokaisi. Pitäisi ehdottomasti alkaa panostaa Bentleyn koulutukseen täydellä teholla, vaikka kaiken lukemansa perusteella hän ei uskonutkaan, että näin pientä pentua saisi kouluttaa muutoin kuin leikin varjolla ja vain lyhyitä aikoja kerrallaan. Hänellä ei toisaalta muuta ollutkaan kuin aikaa, joten mikäpä siinä. Fabien ilmestyi tallin käytävälle koiranpentu jaloissaan ja näytti helpottuneelta, kun pääsi nauhojaan repivästä riiviöstä eroon, kun Bentley keksi heidän saapuvan. Koiranpentu loikki pyörimään ja hyörimään jalkoihin niin, ettei Lucy uskaltanut hetkeen liikkua, kun koira tuntui olevan koko ajan tiellä.

"Luuletko?" mies nauraa haukahti ja kumartui nostamaan pennun syliin.
"Oletko kokeillut opettaa sille luoksetuloa namipaloilla?" hän kysyi jatkaessaan tallikäytävää kohti itäpuolen pesukarsinaa, jonne oli jättänyt Lionheartin.

"Se tulee niin kauan kuin saa nameja eikä missään ole mitään muuta, mikä olisi kiinnostavaa", hän naurahti katsellen hölmöä pentua rakkaudella. Kyllä se siitä kasvaisi ja kypsyisi, mutta olisi mukavaa, jos se oppisi edes perustavat ennen kuin täyttäisi kolme - tai olisi aikuisen koiran kokoinen.
"Hei poika", hän tervehti oria joka näytti jo enemmän hevoselta saatuaan kunnon pesun. Toinen etujalka oli turvonnut ja hän saattoi kertoa koskemattakin, että se oli lämmin, mutta muutoin hevonen näytti olevan yhtenä kappaleena pieniä haavoja ja ruhjeita lukuunottamatta. Pari pientä haavaa ryntäillä olivat tulehtuneet ja satula oli hiertänyt pienen osan kyljestä vereslihalle, mutta ori jaksoi jopa nostaa päätään muutaman sentin ja kääntää korviaan heidän suuntaansa saatuaan vettä sekä hippusen heiniä syötäväksi. Montaakaan kourallista ei Oliver ollut uskaltanut hevoselle tarjota, ettei se vain kehittäisi ähkyä, mutta sekin vähä oli näyttänyt piristävän hevosta. Ehkä omistaja ei saisi sydänkohtausta orin nähdessään.
"Hyvä että se saatiin kotiin", Lucy huokaisi helpottuneena ja ojensi kätensä suoristaakseen valkoista otsatukkaa. Voi hevosparka.

"Suosittelen sitä koulutusta", Paulus vetosi ja tervehti sitten vuorollaan hevosta.
"Onko Hills tullut jo? Tai soitettu vähemmän tunteellista eläinlääkäriä?" mies kysyi paikallaolijoilta.

"Joo joo", Lucy huokaisi ja väisti sivummalle, jotta ne, joilla oli kaksi toimivaa jalkaa saattoivat liikkua hevosen ympärillä vapaammin.
"Hills on matkalla työkaverinsa kanssa. He lähtivät Newcastlesta kun saivat puhelun, joten eivätköhän he saavu näillä minuuteilla", Oliver välitti saamansa tiedon eteenpäin. Hillsin ajotavan tuntien nainen leikkaisi matka-ajasta ainakin kolmanneksen pois nyt, kun kauan kateissa ollut hevonen odotti naista.

"Hyvä, että se löytyi", Paulus totesi rapsuttaen orin harjantyveä ja palasi siivoamaan karsinoita. Hän halusi kuulla, mitä hevosesta sanottaisiin, mutta voisi viimeistellä työnsä odotellessaan, että omistaja saapuisi paikalle.

Lucy seisoskeli hetken Lionheartin lähettyvillä, ennenkö tunsi jalkansa vastustelevan pitkällistä pystyssä keikkumista. Hänellä oli ehkä ratsastuksen kehittämät reisi- ja pohjelihakset etunaan, mutta siitä huolimatta yhdellä jalalla seisominen alkoi käydä raskaaksi ennen pitkää. Hän kiskoi Lionheartin harjapakin alleen istahtaakseen hetkeksi alas, vaikka istahtaminen vaatikin hetken tasapainottelua kepeillä, ennenkö hän saattoi laskea kaiken painonsa pakin päälle. Hän houkutteli riiviöpentunsa luokseen ja kaappasi Bentleyn syliin, jotta se ei pääsisi tekemään pahuuksia sillä aikaa. Oliver kylmäsi turvonnutta jalkaa viileällä vedellä samalla kun katseli hevosta yrittäen tunnistaa, mikä muu siinä vielä voisi olla pielessä. Kai siitä olisi tulevaisuutta varten hyötyä, jos tunnistaisi hevosten ongelmat nopeasti. Molemmat käänsivät katseensa kuullessaan puolijuoksua lähestyvät askeleet, joiden tahti ei hidastunut edes tallikäytävällä, kun Evelyn kiisi hevosensa luokse suomatta silmäystäkään ympärille kerääntyneille ihmisille. Vanhempi herrasmies seurasi maltillisemmin perässä salkku kädessään, mutta antoi omistajalle aikaa pyöriä hevosensa ympärillä silmät kyynelistä kimmeltäen, kun Evelyn tarkasti hevosensa uskomatta sitä, että ori todella oli siinä. Kaikkien etsintöjen jälkeen hevonen oli lopulta löytänyt itse kotiin. Evelyn painoi orin pään rintaansa vasten halaten uupunutta hevosta onnellisempana kuin hetkeen. Hänen rakas poikansa oli palannut. John alkoi tutkia Lionheartia samalla rauhallisella ammattitaidolla, jolla hoiti kaikki työnsä, selostaen samalla jokaisen löydöksensä ja hoito-ohjeet, joita Oliver kirjasi vauhdilla ylös lehtiöön. Evelyn ei hetkeksikään irrottanut katsetta oristaan, vaikka nyökkäilikin eläinlääkärin sanoille ja esitti välillä tarkentavia kysymyksiä, kun nainen piti hyvänään kovia kokeneen hevosen päätä lempein silityksin. Hevonen hengitti syvään ulos ja sulki silmänsä jaksamatta pahastua eläinlääkärin tutkimuksista. Lucy kuunteli tummahiuksisesta amerikkalaisesta aaltoina tulvivan helpotuksen mykistämänä ääneti eläinlääkäreiden keskustelua ja kiitti onneaan siitä, ettei ollut koskaan joutunut kokemaan sitä, minkä läpi Hills oli viimepäivien aikana tarponut. Halu lähteä uudestaan Ivoryn luokse tuntui salpaavan hengen, mutta ennenkö hän ehti pyrkiä jaloilleen, ehti järkevämpi puoli hänestä muistuttaa, miten hän oli luvannut olla varovainen. Tämä kerta oli ollut poikkeus, kun Lionheart oli löytynyt.

Pauluskin oli liittynyt seuraan, varjona kohtauksen kulisseissa. Hevonen oli löytynyt eikä ilmeisesti tehnyt kuolemaa tai Hills ulvoisi aivan eri sävyyn. Karsinat oli siivottu, oritarhat oli siivottu ja talli lakaistu.
"Lähdetäänkö?" mies vinkkasi Lucylle.

"Lähdetään", Lucy nyökkäsi ja ojensi koiranpentua miehelle, ennenkö pyrki jaloilleen keppien tukemana. Evelyn vilkaisi naista kuin keppien näyn herättämänä ja tarjosi pientä vetistä hymyä loukkaantuneelle tallityöntekijälle. Lucy painoi päänsä pieni hymy huulillaan hyppiessään hitaasti Lionheartin ohi Pauluksen luokse. Kotia kohti, niin kuolettavan hitaasti kuin matka taittuisikin.

Pauluksen teki mieli hakea kottikärryt tai pistää Lucy kävelemään lenkki tallitieltä maantielle ja sieltä Rosingsin kartanon pihaan, mutta se olisi aivan liikaa.
"Lainataan autoa", hän päätti otettuaan koiranpennun syliinsä ja lähti harppomaan - muistaen hidastaa muutaman askeleen jälkeen - kohti vanhaa heinälatoa ja sen takana odottavia tallin ajoneuvoja. Hän palauttaisi auton lounastauon jälkeen.

Lucy oli helpottunut Pauluksen päätyessä auton lainaamiseen. Hän ei aikonut myöntää sitä miehelle, mutta käsivoimat alkoivat olla yhtä lopussa kuin terveen jalankin lihaksisto. Ehkä tämä oli ollut hieman liian pitkä ja raskas lenkki hänelle tässä vaiheessa.
"Okei", hän vastasi hyppien miehen perässä kohti vanhaa heinälatoa. Ei matka ollut ennen näin pitkältä tuntunut, nainen pohti konkatessaan eteenpäin. Maitohapot tuntuivat täyttävän lihakset veren sijaan. Selvä, hän odottaisi hetken ennenkö yrittäisi tätä uudestaan.
"Onko vielä paljon hevosia liikutettavana?" Nainen uteli saadakseen muuta ajateltavaa kuin kehonsa vastaväitteet ja kehotukset istahtaa alas märkään maahan.

Paulus maleksi autolle kädet taskuissa ja yritti olla kiirehtimättä Lucya. Kuvitteliko hän vain vai hidastuiko naisen vauhti entisestään? Kun he tavoittivat maastoutuneen maasturin, mies avasi naiselle oven ja tarjoutui auttamaan tämän etupenkille.
"Ei, hevosten liikutus on järjestetty aika tehokkaasti muiden vastuulle, joten minulla on vain Nimbus. Juoksutan sitä iltapäivällä", mies vastasi. Hän ei ollut viemässä jo valmiiksi hermoheikkoa tammaa maastoon, missä vaani aseistettuja psykopaatteja. Mies antoi auton rullata tallialueen läpi ja vaihtoi suuremmalle vaihteelle tallitiellä suunnatessaan maantielle ja hetkeä myöhemmin kartanolle johtavalle, majesteettisten, vanhojen lehtipuiden reunustamalle hiekkatielle.
"Kaikki okei?" hän kysyi vilkaisten Lucya silmäkulmastaan ja pysäytti auton kartanon etupihalle.

Lucy otti vastaan tarjotun avun mielellään, sillä hän ei tosiaankaan ollut niin sulava keppiensä kanssa kuin toivoi. Pauluksen avulla oli kuitenkin helppo nousta etupenkille ja asetella kepit siististi polvien väliin, jotta hän saisi ne heti käteensä kun olisi aika nousta kyydistä. Bentley sylissään hän kiinnitti turvavyön, vaikka matka oliki niin lyhyt. Pennun mielestä turvavyö oli loistava lelu, jota järsiä.
"Anna sille pari porkkanaa puolestani", hän kehotti lempeästi yrittäen pitää helpotuksensa piilossa. Hyvä, ettei mies ollut lähdössä maastoon. Nainen ei tosiaankaan halunnut jännittää sitä, että Paulus olisi maastossa asemiehen kanssa. Ajatuskin sai palan nousemaan kurkkuun. Kunpa kenekään ei tarvitsisi mennä maastoon.
"Tietty, miksei olisi?" Lucy vakuutti pirteästi sulloen väsymykseen viittaavat ajatukset kauas tietoisuutensa perukoille. Hän ehtisi levätä koko päivän kun mies joutuisi palaamaan töihin. "Otatko Bentleyn niin pääsen ulos?" Hän kysäisi ojentaen pentua miehelle. Hän ei aikonut laskea sitä enää irralleen maahan ettei innokas kakara katoaisi uudestaan tallille.

Paulus koppasi dalmatialaisen käsivartensa alle ja tarjosi toista avuksi Lucylle, jonka keppejä silmäili skeptisesti. Hän olisi mieluummin kantanut tyttöystävänsä kuin käytöstavattoman koiran, mutta minkäs teit.
"Mitä haluat lounaaksi?" mies kysyi madellessaan kohti Lodgea.

Lucy tarttui miehen käteen laskeutuessaan varovaisesti korkean auton kyydistä. Hän asetteli kyynärsauvat hyvin alleen ja lähti loikkimaan päättäväisesti kohti kotiovea. Kämmenten iho tuntui varsin herkältä ja kuumalta, eikä hän epäillyt hetkeäkään, etteikö kämmeniin kohoaisi kunnon vesikellot, kunhan hän vain hylkäisi keppinsä hetkeksi.
"Mikä tahansa käy", nainen vastasi osaamatta nirsoilla ruuasta lainkaan. Hän ei jaksanut pysytellä keittiössä pystyssä riittävän pitkään yhdellä jalalla kokatakseen mitään monimutkaista, joten monet lounaat ja välipalat olivat päätyneet olemaan eineksiä, jotka saattoi vain sulloa muutamaksi minuutiksi mikroon.

Mies avasi naiselle mökin oven ja suljettuaan sen tämän takana, laski jo ilmassa juoksevan ja tarmokkaasti ähkivän koiranpennun lattialle, mistä se otti matot rullaavan lähdön. Paulus viittasi Lucya istumaan sohvalle ja kävi tutkimaan kaappien sisältöä. Hänellä ei olisi kuin parikymmentä minuuttia, joten ruoanlaitolle suotu aika jäi vähäiseksi. Mies onki pakastimesta pari kuutiota thaimaalaista einesruokaa ja tuuppasi ne sitten yksitellen mikroon hyrisemään kattaen Lucylle lasin, täyden vesikannun, talouspaperirullan ja keksipaketin jälkiruoaksi sohvapöydälle, ennen kuin ojensi tälle höyryävän kuution ja haarukan.

Lucy sai varoa sohvaa kohti suunnatessaan, ettei kompuroisi rullattuihin mattoihin tai koiranpentuun, joka tuntui tutkivan koko asunnon kuin ei olisi koskaan aiemmin siellä käynytkään. Nainen huokaisi helpottuneena voidessaan istua alas ja nosti kipsatun jalkansa hetkeäkään odottelematta sohvalle yhden tyynyn päälle. Kipsiä peittävä valkoinen harso oli aavistuksen kosteaa koskettaa, mutta hän ei ollut sotkenut tai kastellut kipsiään, joten hoito-ohjeita oli noudatettu. Melkein ainakin. Hän epäili, ettei jyrkän nurmirinteen koikkelehtiminen koiranpennun ja irtiolevan hevosen kanssa ollut hoito-ohjeiden mukaista, mutta kukapa niitä noudattaisi kirjaimelleen.
"Kiitos", nainen sanoi lämpimästi saadessaan ruokaa eteensä. Paulus lellisi hänet vielä piloille näiden viikkojen aikana. "Mm, hyvää", hän mumisi suu puolitäynnä polttavaa ruokaa ja kurkotti kiireesti vesilasin puoleen. Miten saattoikin tulla niin nälkä kun vietti hetken aikaa ulkoilmassa?

Paulus söi omansa seisten keittiötason vieressä ja haarukoi kuumaa riisiä ja polttavan mausteisen kanakastikkeen suuhunsa välittämättä siitä, että suuta poltti. Mies ei aikoisi venyttää lounastaukoaan edes vahingossa, kun autokin pitäisi palauttaa paikalleen. Hän siivoaisi vielä tarhan tai pari, hoitaisi hevosten päivätallin, juoksuttaisi Nimbuksen ja tulisi sitten pitämään naiselle seuraa iltatalliin saakka. Mies joi hanasta vettä, nakkasi tyhjän rasian roskiin, kävi painamassa hajamielisen suukon Lucyn päälaelle ja katosi ovesta takinliepeet lepattaen jatkamaan töitä. Viiden hevosen puuttuminen helpotti toki työmäärää, ja kun niskatuen kanssa taiteileva Maybe oli ujuttautunut pyörimään tallille, ei Pauluksen tarvinnut edes pelätä joutuvansa höösäämään kultapoikaa.

Lucy hymisi tyytyväisenä saadessaan suukon mieheltä ja viimeisteli lounaansa Lodgeen laskeutuneen hiljaisuuden vallitessa. Hänen pitäisi keksiä jotakin ohjelmaa iltapäiväksi, niin Pauluksen paluu tuntuisi olevan lähempänä. Tai sitten hän voisi ottaa päiväunet. Hetken vaihtoehtojaan pohdittuaan nainen päätti koikkelehtia keppiensä kera omaan sänkyynsä. Peittojen alle oli varsin mukava kaivautua lämmittelemään. Hänen oli tarkoitus lukea kirjaa koiran kouluttamisesta, mutta se jäi pelkäksi aikomukseksi, kun silmäluomet tuntuivat raskailta. No, hän ehtisi myöhemminkin.

Paulus palasi kotiin viiden jälkeen. Kuten aina, tänäänkin töihin ilmestyi viivästyksiä sinne ja tänne, mutta mies harvemmin seurasi kelloa työskennellessään. Nimbus oli liikkunut hyvin juoksuttaessa, ja mies oli päästänyt sen irtikin työskentelyn lopuksi, ja tamma intoutui irrottelemaankin. Mies tukahdutti ajatuksen siitä, miten iltatalliin lähteminen muutaman tunnin jälkeen ei erityisesti houkutellut. Milloin hän muka yritti luistaa töistä? Väsymys kuitenkin painoi raajoissa varsinkin aikaisen aamun jäljiltä.

Lucy heräsi Pauluksen saapuessa, mutta joutui useamman minuutin räpyttelemään unta silmistään, ennenkö tajusi lainkaan, mitä oli tapahtunut. Päiväunet olivat selkeästi tulleet tarpeeseen, vaikka olivatkin venähtäneet hävettävin pitkiksi. Hän tiesi sen verran, että oli jossakin välissä herännyt ja loikkinut vessalle, mutta siihen päivän aikaansaaminen olikin jäänyt.
"Paulus?" Hän kutsui pyrkien istualteen sängyssään. Nämä olivat tasan viimeiset päiväunet jotka hän ikinä nukkuisi ilman että laittaisi herätyskellon soittamaan tunnin tai maksimissaan kahden päähän. Näin pitkät unet eivät kertakaikkiaan tulleet kysymykseenkään, vaikka no, ainakin päivä oli mennyt nopeasti kun sen tylsimpien osien läpi oli tullut nukuttua.
"Miten Nimbuksen kanssa meni?" Hän kysyi hieroen silmiä kämmenselällään. Herää nyt jo, pahvi.

Mies suuntasi raskain askelin naisen ovelle, kun kuuli kutsun.
"Hyvinhän se", hän vastasi väsyneesti ja hillitsi halunsa vain kääntyä ympäri ja laahustaa omaan sänkyynsä.
"Miten sinun päiväsi meni?"

"Nukkuessa", nainen myönsi katse kirjavan pussilakanan peittämään peittoon painuen. Paulusraukka oli tehnyt ahkerasti töitä aamun aikaisista tunneista lähtien ja hän oli vain nukkunut. Pitäisi varmaan päästää jaloillaan nuokkuva mies petiin, ennenkö tuo nukahtaisi seisaalteen.
"Onko sinun pakko mennä tekemään iltatalli?" Hän kysyi luovuttaneen oloisena. Paulus tuskin suostuisi lykkäämään töitään muiden vastuulle, vaikka hän uskoikin, että muiden tiimien työntekijät olisivat ymmärtäneet ja ottaneet miehen vuoron ilomielin. Olihan se nyt kohtuutonta, että Paulus teki kolmen ihmisen työt. Lucy heilautti jalkansa sängynlaidalle ja kurkotti keräämään kepit käsiinsä, jotta voisi nousta jaloilleen. Enää ei voisi nukkua, tai hän ei nukkuisi koko yönä lainkaan.

"Totta kai", Paulus nauraa haukahti ja juoksutti arpiset, karheat sormet läpi tummanruskeasta, pituutta venähtäneestä tukastaan.
"Eipä siinä iso homma ole", mies totesi ja kääntyi takaisin olohuoneen puolelle, kun Lucy näytti olevan nousemassa. Paulus hylkäsi ajatuksen päiväunista, sillä päivän yksin ollut ja ilmeisen mökkihöperöitynyt nainen kaipaisi varmaankin seuraa.
"Haluatko jotain? Puuttuuko kaapista ruokaa tai tekeekö muuten vain mieli jotain?"

Olipas. Tallivuoroissa oli aina riittävästi hommaa, vaikka ei olisi jo tehnyt aamutalliakin päivän aluksi. Puhumattakaan sitten siitä, että oli juoksennellut aamuyön pimeinä tunteina ympäriinsä hänen vainoharhaisuutensa takia. Voisipa hän mennä tekemään Pauluksen tallivuoron miehen puolesta.
"Ei ei, en tarvitse mitään", nainen vakuutti hyppiessään kohti sohvaa, joka oli tullut suorastaan epämukavan tutuksi viimeisen viikon aikana. Hän oli varma, ettei ollut koko asuinaikanaan viettänyt niin pitkiä aikoja sohvalla kuin tämän viikon mittaan.
"Saat nukkua ensiyön ilman herättelyjä", Lucy lupasi syyllisyyttä äänessään ja oli jo patistamassa Paulusta päiväunille, mutta se olisi tarkoittanut jälleen itsekseen jäämistä, eikä ajatus innostanut lainkaan. Hän istui alas upottavalle sohvalle ja huokaisi päästessään kepeistä eroon. Käsirasvasta huolimatta kämmenet punoittivat edelleen kyynärsauvojen hierrettyä kämmenten ihon ärtyneeksi päivän mittaan.

Paulus vajosi sohvan toiseen nurkkaan kallistaen päänsä selkänojalle ja sulkien silmänsä. Viikontakainen käsirysy oli jättänyt paikat hajalle, mutta mies oli varma, että aktiivinen, rankka fyysinen työ korjaisi kyllä vahingot.
"Haluatko tehdä jotain?" hän kysyi ja tuuppasi jalalla sukkaansa takertuvan piraijan kauemmas.

Lucy pudisteli päätään. Hän ei kehdannut vaatia enää mitään mieheltä, kun toinen vaikutti niin väsyneeltä. Hän ei ihmetellyt sitä lainkaan. Olisi ehkä kuitenkin pitänyt patistaa mies sängylle lepuuttamaan silmiään ja kroppaansa, mutta nyt oli liian myöhäistä. Mies vain pyörittelisi silmiään moiselle holhoukselle.
"Bentley, tule tänne", nainen houkutteli Paulusta häiritsevää pentua ja saatuaan hetkeksi täplikkään kakaran huomion lelua heilutellen, heitti hän pennun pehmoleluapinan toiselle puolen huonetta. Riiviö ryntäsi perään mattoja mennessään rullaten ja liukasteli paljaalla lattialla niin, että törmäsi tiukassa kurvissaan kylki edellä seinään. Moinen ei tuntunut haittaavan lainkaan, kunhan apinan sai hampaiden väliin retuutettavaksi.
"Huomenna alamme opetella luoksetuloa ihan kunnolla", nainen vannoi nojatessaan sohvan selkänojaan. Hän ujuttautui lähemmäs miestä päästäkseen lämpimään kainaloon lojumaan. "Olisipa joku opettanut hevosillekin, että portille täytyy tulla aina, kun joku saapuu hakemaan sisään", hän pohdiskeli. Miten paljon helpompaa elämä olisikaan, kun tietyt kaviosankarit eivät juoksuttaisi ympäri tarhoja. Juuri nyt sekin kuulosti tosin paremmalta kuin päivästä toiseen sisätiloissa kököttäminen.

"Hienoa", mies vastasi takaraivo edelleen sohvan selkänojalla lojuen ja nosti käsivarttaan niin, että Lucy pääsi asettumaan hänen kylkeään vasten.
"Mitä muuta ajattelit tehdä huomenna?"

"Voisin leipoa jotain", hän pohti kun moiset suunnitelmat olivat jääneet tältä päivältä toteuttamatta. Nyt se oli sitä paitsi nähty, että hän pystyisi olemaan pystyasennossa pidempiä aikoja kerrallaan, jos vain muistaisi ottaa särkylääkkeensä sopivin välein ja lepuuttaisi välillä tervettä jalkaansa istumalla. Leipomisen luulisi onnistuvan. Jos ei muuten, niin sitten hän istuisi kipsattu jalka viereisellä tuolilla samalla kun vatkaisi taikinaa kulho sylissään.

"Haluatko, että käyn kaupassa hakemassa tarpeita?" mies kysyi epävarmana siitä, mitä leipomiseen tarvittiin ja mitä niistä keittiössä oli valmiiksi. Paulus ei varsinaisesti loistanut taidoillaan keittiössä.

"Ei tarvitse, teen jotain mihin on jo tarpeet kaapeissa", Lucy vakuutti. Perustarpeita löytyi aina, ja no, hän soveltaisi jos jotakin puuttuisi. Pauluksen ei tosiaankaan tarvitsisi lähteä enää mihinkään sen tähden että hän saattaisi leipoa jotakin huomenna - tai olla leipomatta. Tekemättömyys sai kaiken uuden aloittamisen tuntumaan mahdottoman vaikealta.

Mies vilkaisi naista sivusilmällä. Mitään ei tarvinnut, mitään ei halunnut, mitään ei kaivannut.
"Onko kaikki hyvin?"

"Tietenkin", Lucy vastasi hämmentyneenä. Miksi Paulus nyt kyseli niin kovasti hänen vointinsa perään? Kaikki oli niin hyvin kuin tilanteessa vain sopi olettaa. Päivän puoliluvaton ulkoilu tallimaisemissa oli ehdottomasti piristänyt mielialaa, vaikka olikin väsyttänyt toipuvaa kehoa paljon.
"Miksei olisi? Päiväkin meni niin nopeasti etten edes ehtinyt tylsistyä pahasti."

"No, hyvä niin", Paulus vastasi poissaolevana, nosti päätään ja kurottui poimimaan kaukosäätimen sohvapöydältä. Hän avasi television, selasi hetken ja valitsi sitten jotakin ilmeisen suosittua komediasarjaa pyörittävän kanavan. Lucy varmasti olisi kaivannut seuraa ja tekemistä, mutta mies pelkäsi päätyvänsä vielä loukkaamaan naisen tunteita, sillä ei yksinkertaisesti jaksanut ajatella.

Lucy päätti jättää utelematta sen enempää miehen mielenliikkeistä, jotta tuo voisi levätä edes hetken siinä hänen vierellään, ennenkö työt pakottaisivat Pauluksen jälleen liikkeelle. Miesparka. Hän tosiaankin leipoisi jotakin Paulukselle huomenna. Olisi pitänyt tänäänkin laittaa herätyskello soimaan päiväunien aikaan niin, että hän olisi herännyt aiemmin ja voinut tehdä jotakin miehelle pahoitteluksi viimeöisestä. Nainen vajosi ajatuksiinsa komediasarjan pyöriessä taustalla ja asettautui paremmin miehen kainaloon. Joskus läheisyydessä oli riittämiin lohtua, eikä sanoja tarvittu pilaamaan muutoin niin rauhallista ja rentoa ilmapiiriä. Oli vaikea kuvitella olonsa yksinäiseksi mökkihöperöksi, kun saattoi olla miehen kainalossa.

Paulus hätkähti hereille vähän ennen kuin oli aika lähteä valmistelemaan iltatallia. Mies näytti varsin järkyttyneeltä - häpeäisit iso mies! Hän väänsi jumiutuneen niskansa suoraksi, hieraisi pöllämystyneitä kasvojaan ja yritti tarttua todellisuuteen. Voi Lucy-parka. Millaista seuraa hänkin oli. Mies vääntäytyi jaloilleen, etsi Lucyn voidakseen suukottaa naista hyvästiksi ja kiiruhti sitten tehokkaasti herättävään, kosteaan pimeyteen. Hänen täytyisi tehdä jotain mukavaa naiselle.

Lucy oli vaihdellut kanavia kunnes oli löytänyt dokumentin valaista ja jäänyt seuraamaan sitä mielenkiinnolla. Kuka olikaan tiennyt, että valaat kommunikoivat niin monimutkaisin tavoin keskenään? Hän havahtui myötätuntoisena merenelävien maailmasta Pauluksen herätessä. Raukkaparan täytyisi lähteä vielä töihin. Kuinka julmaa.
"Nähdään kohta", hän toivotti hyvästeiksi suukotettuaan miestä. Huomenna hän keksisi jotakin leipomusten lisäksi, millä hemmotella miestä. Hän voisi laittaa jonkin miehen suosikkielokuvista pyörimään ja hieroa pahimmat jumit miehen hartioista.

Iltatalli soljui kerrankin omalla painollaan ilman kaikkien työtä hidastavia vastoinkäymisiä. Hevosmäärä tuntui pikkuriikkiseltä viiden ollessa poissa, ja vaikka mies oli edelleen väsynyt, hän saattoi palata kotiin huomattavasti paremmalla tuulella. Hän kävisi kuumassa suihkussa ja voisi ehkä kuvitella olevansa hyödyllisempi poikaystävä kuin oli ollut siihen mennessä päivää.
Paulus kuoriutui kylmänkosteista ulkovaatteista ovella, huikkasi hein Lucylle ja kävi pyörähtämässä aikomassaan suihkussa. Mies kiskoutui pöllöpyjamaansa.
"Tuhositko unirytmisi päiväunilla?" hän kysyi Lucylta vinosti hymyillen.

Lucy oli leikittänyt Bentleytä urakalla Pauluksen lähdettyä, ja naisen kiero suunnitelma oli tuottanut tulosta - miehen palatessa pentu ei jaksanut kuin kohottaa hetkeksi päätään ja heiluttaa häntäänsä valitsemaltaan nukkumapaikalta. Kerrankin pieni pentu nukahtaisi heidän mukanaan eikä jäisi aiheuttamaan tuhoa pitkälle aamuyöhön ennenkö rauhottuisi.
"Ehkä ihan vähän", Lucy naurahti omissa pyjamissaan. Hänellä oli ollut pelkkää aikaa koiran leikittämisen lomassa, joten pyjamiin oli sopinut vaihtaa kaikessa rauhassa, vaikka se olikin vaatinut hieman venymistä ja joka suuntaan taipumista.
"Mutta eiköhän uni saavu kun sukeltaa peittojen väliin", hän hymyili. Päiväunista huolimatta edellisyön valvominen ja aamupäiväinen vierailu tallille painoi edelleen raskaana. Särkylääkkeet eivät selkeästi tehneet hänestä yhtään pirteämpää.

Paulus empi, mitä tehdä. Molemmat saisivat rauhallisemmat unet omissa sängyissä eikä hänen tarvitsisi herättää Lucya lähtiessään aamutalliin, mutta nainen tuntui viihtyvän hänen vieressään ja kaipaavan järjen ääntä säikkyessään jotain keskellä yötä.
"Mennään siis nukkumaan", mies ehdotti valmiina kapuamaan naisen viereen tämän pylvässänkyyn.

Lucy nyökkäsi. Se kuulosti hyvältä suunnitelmalta. Hän lähti hyppimään kepeillä kohti huonettaan, mutta kääntyi puolessa välissä matkaa katsomaan pentua, joka nukkui sikeästi tuhisten lattialla sohvan edessä. Silläkin oli ollut pitkä päivä.
"Bentley, tule nukkumaan", hän kutsui pehmeästi pentua, joka havahtui puheeseen ja nosti unisena päätään. Laiskasti pentu kapusi jaloilleen ja itseään ravistellen lähti astelemaan heidän peräänsä kiireettä.
"Saatoin ehkä leikittää sitä vähän liikaa", Lucy sanoi lempeästi istahtaessaan sängylleen odottamaan, että koiranpentu tulisi sisään huoneeseen asti. Hän ojensi kätensä sormiaan heilutellen, mikä kiinnitti pennun huomion riittämiin, jotta kakara jaksoi kipittää hänen luokseen häntä askelten tahdissa heiluen. Hän kaappasi pennun syliinsä ja asetteli sängyn jalkopäähän. Bentley huokaisi tyytyväisesti käpertyessään kerälle tyynylle, jonka hän oli jättänyt sängylle pientä koiravauvaa varten.
"Jos herätän sinut yöllä jonkin typerän takia, sinulla on lupani potkia minut lattialle", Lucy naurahti ujuttautuessaan lämpimän peiton alle.

"Sinulla on aina lupa herättää minut", Paulus vakuutti asettuen naisen viereen ja vilkaisi skeptisesti koiraa.
"Koulutat Kusiluikun sitten nukkumaan sängyssä?"

Lucy kohotti kulmaansa. Tietenkin hän halusi koiran sänkyynsä. Hän virnisti miehelle käpertyessään tuon viereen.
"Totta kai. Se on mukavan lämmin unikaveri kun lähdet töihin", hän vastasi ja käänsi päätään painaakseen suukon miehen huulille.
"Öitä", hän toivotti kääntyessään selälleen ja asetellessaan kipsatun jalkansa paremmin.

"Hienoa", mies mutisi kuivasti kuvitellen viuhtovan, täysikokoisen dalmatialaisen änkeämässä heidän väliinsä ja mätkimässä tassuja naamaan pitkin yötä. Hän vastasi suudelmaan, kääntyi kyljelleen kasvot naista kohti ja katseli tätä lämpimin, eriparisin silmin.
"Öitä", hän toivotti takaisin ja tunsi harvinaista, äitelää lämpöä voidessaan nukahtaa Lucyn vieressä.

Pikaviestinpeli Kirken, Silkin ja Pixiekissan tallilla työskentelevien hahmojen välillä.

Torstai 4. helmikuuta 2016, 08:02 - Sabotööri

Sinä torstaina Maybe haaveili hartaammin kuin aikaisemmin, että olisi edelleen Jamien kisahoitaja. Hän olisi matkalla Zurichiin World Cupin osakilpailuihin kahden fantastisen ihanan hevosen kanssa eikä kotitallilla, missä ympäröivistä, jumalaisen ihanista maastoista oli tullut yhtäkkiä hengenvaarallisia ja koko ilmapiiristä turvaton. Hän ei edes näkisi Socksia ja Qashqaita, ennen kuin Espanjassa. Sitä hän odottikin kuin kuuta nousevaa: viittä viikkoa lämpöä ja aurinkoa ja Sunshine Touria lähellä Espanjan lounaisrannikkoa.
Edelleen niskatuella kahlittu tyttö lakaisi tallikäytäviä aamutallin jäljiltä ja kesti rakoilevalla kärsivällisyydellä Pauluksen nuivat, muikeat vihjailut raskaiden ja likaisten töiden välttelystä. Aurinko nousisi kohta, ja muut ryhtyisivät liikuttamaan hevosia miten keksivät, sillä edes tallia ympäröiville poluille ei enää uskaltanut viedä hevosta. Hän saisi toimia päivän avustajana Jamien kotona olevia hevosia ratsastavalle Ingalle, mikä olisi huomattavasti mukavampaa, jos nainen olisi hymyillyt tai kommunikoinut sanallisesti. Hän toivoi, että ehtisi avuksi myös Zoelle, joka - kultainen kun oli - oli ottanut Choven ratsutuksen kontolleen. Hän halusi nähdä, miten täysiverinen toimi ja kukoisti. Tyttö väisti pois viimeisiä hevosia ulos vievän, häntä viileästi katsahtavan Pauluksen tieltä ja soi lämpimän hymyn samalla ovenavauksella sisään tulevalle Alyssalle, joka oli suostunut ottamaan Jimenan sen torstaisen aamuvuoron hoitaakseen ja Mayben silmissä näytti sopeutuneen Rosingsiin hienosti. Hän toivoi, ettei nainen säikähtäisi maastossa piileskellyttä mielipuolta niin kuin muutamat hevosenomistajat olivat tehneet ja vaihtaisi maisemaa.
Maybe ei tiennyt, että kyseinen mielipuoli ei enää tyytynyt vain maastopolkujen terrorisointiin. Mielipuoli on sen sijaan viettänyt yönsä kiertelemällä tallialueen laitoja jättämässä yllätyksiä tarhoihin ja höllentämässä aitojen rakenteita.

Alyssa oli saapunut tallille huonosti nukutun yön jälkeen, jonka vuoksi hän oli kiirehtinyt tallille tuli hännän alla ja ollut kuitenkin ajoissa. Tietenkin. Nyt hän oli osallistunut aamutalliin kuin omaansa, vaikka olikin tuuraamassa Jimenaa, ja Maybea hymyillä päästessään samalla ovenavauksella sisään. Hän viihtyi tallilla ja uskoi ainakin tutustuneensa muihin työntekijöihin siinä määrin, että saattoi olla noiden kanssa rennosti. Päivä päivältä hän sopeutui joukkoon paremmin ja tunsi kuuluvansa Rosings Parkiin.
”Joko kaikki hevoset ovat ulkona?” hän kysyi tarjoten auttavaa kättään, mikäli vielä joku olisi vailla viemistä. Hän oli onnistunut jo muutamassa päivässä oppia vastuuhevostensa tarhapaikat ja karsinat, samoin kuin ryhmänsä hevosten, joten hän pysyi onnekseen vanhempienkin työntekijöiden perässä ja saattoi tarjota apuaan, jos jollakin ehkä meni hankalan hevosen tai muun syyn vuoksi.

Oliver ja Fabien saapuivat yhtä matkaa kartanolta tietäen hyvin, että olivat pari minuuttia myöhässä. Kukaan tuskin huomaisi, varsinkin kun miehet siirtyivät kerrankin tallin puolelle hiljaisina ja nyökkäilivät tervehdyksiään aamutallin tehneille työkavereilleen. Viime viikkojen tapahtumat olivat tukahduttaneet naurun, joka yleensä kieli kämppisten saapumisesta, ja sen sijaan miehet keskustelivat hiljaiseen sävyyn siitä, mitä hevostensa kanssa tekisivät. Fabienille kentällä työskentely raudikon koulutamman kanssa ei ollut ongelma, mutta Oliver ei kokenut pärjäävänsä ratsastuskentän aitojen sisäpuolella. Ei hän osannut vaatia Tuggyltä mitään, joten saman liikunnan ori saisi kävelemällä kävelykoneessa itsekseen. Cliftonin ämm- siis rouva ei tietenkään moista ymmärtänyt.
"Duffy!" Zoen ääni kaikui lähestulkoon tyhjän tallin rakenteissa. Komennusta seuraava kolahdus kertoi nopeasti, ettei Zoe riehunut itsekseen, vaan yritti pitää pesukarsinaan kiinnitettyä kimoa oria ojennuksessa. Menestys ei ollut kovinkaan kehuttavaa, sillä Duffy oli tottunut liikkumaan enemmän kuin mihin oli saanut mahdollisuuden viime päivinä ja purki nyt kerääntynyttä energiaa riuhtomalla kahleitaan vasten. Ori kaipasi pitkiä maastolenkkejä, mutta hän ei riskeeraisi hevosta lähtemällä kenttää kauemmas. Pääkentän tasainen pohja ja kylmänkostea ilma sai riittää vastineeksi. Hän oli päättänyt siirtää orin liikutuksen heti aamuun, jotta iltapäivän treenikerta olisi helppo sovittaa mihin tahansa väliin. Ehkä hän voisi vielä illasta lykätä orin kävelykoneeseen, niin se pääsisi todella liikkumaan vaikka maastoon ei asiaa ollutkaan.
"Tämän jälkeen ovat", Nathan vastasi Alyssalle taluttessaan kaikin tavoin suurta mustaa friisiläistä rinnallaan. Romeon korvia ei edes näkynyt tuuhean harjan alta friisiläisen tanssahdellessa vain vaivoin taluttajaansa kuunnellen ulos ovesta ja tarhoja kohti. Nathanin ymmärrys oli aina koitolla, kun hän joutui käsittelemään pilalle lellittyä hevosta, joka olisi kaivannut hieman kuria ja nuhdetta - ja suuren ruokavalion muutoksen omistajansa lässytyksen sijaan.

Maybe tunnisti Zoen ääneen ja ajautui ystävänsä suuntaan samalla tuskin muutamien purujen sotkemaa käytävää lakaisten. Hän oli saanut lakaista runsaasti sairaslomallaan, kun ei saanut nostella raskaita taakkoja, käsitellä arvaamattomampia hevosia, nousta satulaan tai tehdä äkkiliikkeitä. Hän ei saanut edes kääntää päätään.
"Huomenta. Mitä ajattelit tehdä sen kanssa?" tyttö tiedusteli yrittäen pitää äänensä aurinkoisena ja kurottui rapsuttamaan orin samettista, äänekkäästi puhaltelevaa turpaa. Hän nyökkäsi samalla tervehdykseksi kynähameeseen ja jakkuun pukeutuneelle, jokseenkin riivatun oloiselle Effielle, joka harppoi toiseen kerrokseen johtavia portaita ja toimistoa kohti aloittaakseen jälleen yhden päivän, jona ylipuhui hevosenomistajia pitämään hevosensa tallilla ratsukkoja vainoavasta mielipuolesta huolimatta.

Alyssa siirtyi rehuhuoneeseen tehdäkseen hevosten ruuat valmiiksi. Hänellä ei olisi kiire, mistä hän nautti suuresti, ja hän saattaisi sinä päivänä keskittyä muun muassa kaikkien vastuuhevostensa varusteiden tarkkaan putsaamiseen. Todennäköisesti sieltä löytyisi jälleen joku hieman kulunut jalustinhihna tai ohja, jotka saisi joko parsia kokoon tai kehottaa omistajia hankkimaan uusia. Hän tekisi ruuat nyt, jotta voisi päivätallin tullen vain jakaa ruuat vastuuhevosilleen ja keskittyä mahdollisesti vaikka auttamaan hevostenomistajia. Nainen nappasi alkajaisiksi aamuruokien ämpärit ja siirtyi lähimpään vapaaseen pesukarsinaan huuhtomaan niitä.

Zoe vilkaisi Maybeä, muttei viitsinyt irrottaa katsettaan sen pidemmäksi aikaa hevosesta, jonka jalat olivat vuorotellen ilmassa. Parempi pitää silmällä Duffya, niin enemmiltä vahingoilta vältyttäisiin.
"Huomenta. Yritän saada sen ravailemaan pitkiä pätkiä ympäri kenttää kestävyystreeninä, mutta todennäköisemmin päädymme tappelemaan siitä, mihin suuntaan ja miten lujaa mennään", nainen vastasi synkkyyttä olemuksessaan. Paddy oli toki parannellut itseään niin hyvin kuin vain saattoi toivoa (mistä hän oli kiitollinen kaikille mahdollisille jumalolennoille), mutta Duffy tuntui ottavan suuria harppauksia taaksepäin koulutuksensa kanssa, mitä pidempään he joutuivat liikkumaan ainoastaan tallin välittömässä läheisyydessä. Hän oli suunnitellut huomiselle reippaampia laukkavetoja tallin itäpuolen suurille laitumille, mutta se ei auttaisi tänään.
Oliver peruutti Tuggyn pesukarsinaan hymyillen pahoittelevasti Alyssalle, kun nyt tunki täyttämään viereistä pesupaikkaa orin kanssa, joka kurkotteli toiveikkaasti ruokaämpäreitä kohden.
"Ei ole ketään ratsastettavaa nyt aamuksi?" Hän kysäisi kiinnitettyään hevosen tukevasti paikoilleen. Tuggy pöhisi ja puhisi yrittäen tunkea suurta työhevosen päätään niin pitkälle Alyssan suuntaan kuin ketjut vain antoivat myöten. Ahne mikä ahne. Oliver kaivoi kumisuan harjapakista pohtien, kuinka pitkään voisi vitkutella hevosen kuntoonlaiton kanssa, ennenkö joku alkaisi katsoa häntä kieroon. Ajatus kentällä työskentelystä ei houkutellut sitten lainkaan.

Maybe nyökkäili myötätuntoisena.
"Sano vain, jos voin jotenkin auttaa", hän vetosi puristaen harjanvartta käsissään ja huokasi, kun näki ohikulkevan Pauluksen merkitsevän katseen. Voi jumalauta nyt!
"Missä välissä ratsastat Choven? Olisi ihanaa päästä katsomaan."

”Hyvä kysymys”, Alyssa naurahti hermostuneena ja muisti tulleensa tuuraamaan Jimenaa. Haluttiinkohan hänen ratsastavan naisen hevoset? Hänellä ei ollut omassa vastuuhevosryhmässään ratsastettavia paitsi silloin, kun ratsastajat eivät päässeet ja niitä kertoja oli harvassa. Hän mietti näkemäänsä aikataulua.
”Tuuraan Jimenaa, onko hänellä? En totta puhuen tiedä miten täällä toimitaan tällaisessa tilanteessa, saanko ratsastaa hänen hevosensa?” Alyssa tunsi hermostuvansa epätietoisuudestaan ja nousi puhtaiden ämpäreiden kanssa ylös. Hän rapsutti Oliverin tuoman hevosen turpaa hymyillen ja yritti rauhoittua. Kyllä hän selviäisi siitäkin päivästä kuten ennenkin.

"Ajattelin ratsastaa sen Duffyn jälkeen", Zoe vastasi vilkaisten oria epäilevänä. Ehkä olisi kannattanut ratsastaa tamma ensin, sillä Chove oli ainakin täyspäisempi kuin seinille kiipeilevä kimo. Duffyn olisi paras olla telomatta häntä, tai muuten ei hyvä heiluisi.
"Tule toki katsomaan jos haluat. Voisimme ehkä työskennellä vähän puomien kanssa, jos se vaikka saisi mielenkiinnon pysymään kentällä pyörimisessä", hän kertoi harjatessaan pitkin vedoin Duffyä puhtaaksi. Hän halusi nopeasti selkään, jotta heillä olisi aikaa liikkua rauhalliseen tahtiin pitkä matka - tai siis kymmenittäin kierroksia ympäri kenttää.
"Jimena ratsastaisi Papillonin nyt", Oliver kertoi ulkomuistista, sillä oli useampaan kertaan joutunut repimään Tuggyä kauemmas häijystä tammasta heidän lähtiessään maastoon. Hän ei voinut kuin tuntea sympatiaa uusinta työkaveriaan kohtaan. Papillonin lähelle joutuminenkin oli suuri rangaistus. Mies oli varma, ettei viime viikon tallivuorolta muistoksi poimittu mustelma ollut vieläkään haalistunut kokonaan.
"Papillonin on joka tapauksessa pakko päästä liikkeelle, joten en tiedä, miksi kukaan kieltäisi sinua nousemasta selkään", Oliver pohti ääneen. Kyllä kai tamma pääsisi iltapäivästä ratsuttajankin kanssa liikkumaan, mutta kovakuntoiset kenttähevoset olivat tottuneet pitkään maastolenkkiin ennen varsinaista treenikertaa.
"Ainahan sen voi käydä yläkerrasta varmistamassa, mutta", mies kohautti harteitaan jatkaen tummanruunikon Tuggyn harjaamista kaikessa rauhassa. Todennäköisesti Alyssa saisi saman tuomion kuin mihin hekin järkeilemällä pääsisivät. Papillonin selkään vaan.

"Toivotaan niin", Maybe kannusti, "voin kantaa puomisi. Mille kentälle menette? Pää?" Muutaman puomin kantaminen ei vammauttaisi hänen päätään. Hänellä oli ollut tämä niskatukikin jo iät ja ajat. Hevosen selkään hän ei silti tuntenut kaipaavansa. Ei maastoon ainakaan. Ehkä hän ei osaisi pitää hevosia turvassa kentälläkään. Kuka tiesi.
Sillä välin Effie oli vajonnut toimiston punaiseen tuoliin, pyyhkäissyt hermostuksissaan pölyt sinisävyisestä, vaaleapuisesta ja neuroottisen siististä tilasta ja tuijotti nyt modernia Macbookia vaalealla pöydällä vältellen viestien avaamista. Kukaan ei ollut kertonut hänen työsopimustaan laadittaessa, että hänen työnkuvaansa sisältyisi tätä: hevosenomistajien ja asiakkaiden maanittelua ja mielipuolen vaarallisuuden vähättelyä sekä poliisin turhaa vaatimista töihin. Miten heidän mielipuolestaan ei ollut yhtä ainoaa johtolankaa vieläkään? Nainen tarkasti poissaolevasti ja rutiininomaisesti valvontakamerat, joiden kuvissa loimitetut ratsut käyskentelivät ja torkkuivat rauhassa tarhoissaan. Kaikki hyvin. Siis viestien pariin.

Alyssa kauhistui. Niinpä tietenkin, hänellä olisi ratsastettavaakin sinä päivänä. Hän ei ollut ollenkaan varautunut siihen, sillä ei normaalisti ratsastanut, ja se sai hänet kiirehtimään.
”Kiitos. Käyn varmuuden vuoksi kysymässä ylhäältä.” Niine sanoineen nainen palautti ämpärit rehuhuoneeseen ja päätti palata niiden pariin myöhemmin. Hän kiirehti portaat toimistoon ja koputti oveen toivoen ettei häiritsisi viime aikojen tapahtumien vuoksi jo valmiiksi ärtynyttä Effietä.
”Anteeksi”, hän pahoitteli saatuaan luvan tulla sisään, ”tuuraan Jimenaa ja tulin vain tarkistamaan, ratsastanko hänen hevosensakin?” Hän muisti Papillonin varsin kipakkana tapauksena, mitä oli ehtinyt tutustua siihen tallivuoroissaan. Toivottavasti se ei ollut ratsastettaessa vastaavanlainen.

Zoe vilkaisi epäluuloisesti tytön niskatukea ja mietti, kuinka pahasti Maybe voisi kolhia itsensä puomeja raahatessaan.
"Jos sade ei yllätä niin sinne", hän vastasi. "Mutta haluan puomit vasta Chovelle. Duffyn kanssa niistä ei tulisi kuin kammottavaa sähellystä", Zoe jatkoi pahoittelevaan sävyyn. Ehkä tyttö löytäisi itselleen tekemistä siihen asti, että hän olisi saanut Duffyn liikutettua edes jollakin tavalla hyödyllisesti. Olisikohan O'Connorilla yhtäkään vapaata hetkeä päivän aikataulussaan. Orille tekisi hyvää joutua valmentajan syynin alle vielä kerran ennenkö herra Edgerly saapuisi viikonlopuksi, jos vain kiireiltään ehtisi.
"Pidän peukut pystyssä", Oliver hymähti huvittuneena. Hän ei ollut varma, oliko Alyssa yksi niistä, joille hienon kilparatsun ratsastaminen oli kunniatehtävä, mutta itsestään mies tiesi sen verran ettei mielellään noussut yhdenkään epävakaan lihaskimpun selkään kentällä. Tai jos nyt ihan tarkkoja oltiin, niin yhdenkään hevosen selkään. Kentällä puuhaaminen ei kuulunut hänen vahvuuksiinsa.

"Selvä", Maybe naurahti ja vilkaisi harjanvartta ja jokaisen normaalin ihmisen silmään siistiä tallikäytävää.
"Ehkä palaan töihin", tyttö huokasi ja soi Zoelle alistuneen hymyn, ennen kuin lähti harjansa kanssa siirtämään puruhippusia takaisin karsinoihin.
Effie havahtui lasittuneesta tuijotuksestaan Alyssan astuessa toimistoon. Nainen oli tukenut kyynärpäät pöytään ja peittänyt suunsa sormillaan miettiessään, mitä ihmettä voisi tehdä estääkseen tallin toimintaa tuhoutumasta tähän, ja kohotti pöllönsilmiensä katseen uuteen työntekijänhelmeensä.
"Enkö kertonut? Kyllä, jos vain viitsit. Olen todella pahoillani. En normaalisti unohda", Effie vastasi järkyttyneenä ja hieraisi pisamaisia kasvojaan. Valokuvamuistin etu oli se, ettei unohtanut. Mitä hänelle oli tapahtumassa?

Alyssa pudisteli päätään pahoittelun tarpeellisuudelle.
”Älä suotta, olisi pitänyt tajuta itse. Homma hoidossa”, hän nyökkäsi ja jätti melko varmaa burnoutia lähestyvän Effien toimistoon. Hän kiirehti vaihtamaan vaatteensa ratsastustamineisiin ja kypärä ja raippa mukanaan ravasi portaikon alas.
”Papillon, sanoit?” hän varmisti Oliverilta ennen kuin lähti hakemaan painajaismaista tammaa sisään. Hän hylkäsi ratsastustavaransa tallin puolelle ja kiiti naru kädessä tarhan luo hakemaan ruunikon. Se antoi kiinni hyvin, mutta jo matkalla talliin se väläytti upeaa hammasrivistöään kohti Alyssan käsivartta. Hän läimäytti narulla hevosta ryntäille ja sai sen keskittymään muihin asioihin. Miksi sen piti olla sellainen? Hän kiinnitti hevosen pesukarsinaan ja alkoi siistiä sitä uskoen, että oli jo myöhässä. Miten hän ei ollut ollenkaan tajunnut, että Jimenalla oli ratsastettavia?
”Osaatko kertoa, mitä Jimena on Papillonin kanssa tehnyt torstaisin?” hän kysyi Oliverilta ennen kuin tuo ehtisi lähteä.

Zoe hymyili Maybelle tavalla, jonka toivoi olevan kannustava. Oli varmasti turhauttavaa olla aina samojen puoliturhien työtehtävien varassa, kun lääkäri tai suku ei sallinut sen raskaampaa rasitusta. Nainen harjasi Duffyn nopeasti puhtaaksi ja aseteltuaan harjat siististi lomittain laatikkoon, suuntasi noutamaan varusteita. Hän väisti varustehuoneesta Londonin varusteita kantaen astuvaa Nathania. Kukaan ei tainnut olla erityisen innoissaan kentällä työskentelystä, erityisesti jos se tarkoitti omistajien (tai Londonin tapauksessa kilparatsastajan) hengittämistä niskaan hevosen muuttuvista liikutuksista. No, eiköhän Norton saapuisi liehakoimaan valmentajaa kunhan kello hiipisi iltapäivän suuntaan. Duffy sai nopeasti varusteet ylleen ja suotuaan viimeisen vilkaisun hevoselle, Zoe huokaisi. Ei kun vain leijonan luolaan.
"Jep", Oliver vastasi nyökäten. Alyssaparka. Hän ei toivonut Papillonin ratsastusta kenellekään, sillä se vähä mitä hän oli tammasta ratsastettaessa nähnyt ei saanut häntä pitämään tuittupäästä yhtään sen enempää. Mies puhdisti Tuggyn kaviot yksi kerrallaan uhraten naurettavan suuren määrän aikaa niin yksinkertaiseen puuhaan. Fabien oli jo taluttanut rautiaan Mochan ulos kentälle, ja Duffykin oli Zoen komennuksista päätellen siirtynyt ulkoilmaan, eikä Nathan voinut olla paljoa muita jäljessä, mutta hän viivytteli viimeiseen asti.
"Maastoillut", mies lausahti synkällä huvittuneisuudella. Niinhän ne kaikki. "Mielestäni Helv-", Oliver katkaisi lauseensa kesken ja päätti aloittaa uudestaan alusta.
"Mielestäni Winter on ratsuttanut sitä iltapäivisin, joten kai se pitäisi vain saada liikkeelle", hän kohautti harteitaan ja hymyili pahoitellen naiselle. Hänestä ei ollut suurta apua mitä tarkempiin liikutussuunnitelmiin tuli. Sille oli syynsä, miksi hän oli ennen sekopään ilmestymistä käynyt lähinnä maastossa.

Jemma ilmestyi jo aamusta, happamana ja myrtyneenä eikä laisinkaan sopivassa mielentilassa kenenkään liehittelyyn. Roux oli mennyt rikkomaan autonsa ja pyysi häntä tuuraamaan aamun, mutta eihän hän tietenkään ollut huomannut viestiä aikaisemmin ja joutui tulemaan tallille märät hiukset ponihännälle vedettynä ja vain vähän meikkivoidetta, poskipunaa, ripsiväriä ja huulikiiltoa varustuksenaan. Hän saapui talliin kuin myrskynmerkki, varsinkin nähdessään kaikkien muiden olevan jo ulkona. Jos hän saisi jotain saatanan nalkutusta myöhästymisestä, hyvä ei laulaisi. Nainen tuli edes aavistuksen paremmalle tuulelle, kun näki Nathanin Londonin kanssa - ainakaan hänen ei olisi vielä tapeltava sen paskiaisen kanssa. Hän ei ollut varma, mitä Roux'n oli tarkoitus tehdä aamuisin. Jemma pysähtyi päätykäytävän ilmoitustaululle ja ähkäisi. Slips? Oletko tosissasi? Itsekseen muristen nainen lähti hakemaan isoa kimoa. Hän voisi juoksuttaa sitä.

Maastoillut. Selvä. Alyssa oli järkyttynyt viime aikojen tapahtumista, vaikka ei itse ollut kohdannut onnekseen maastossa hevosia vahingoittanutta mielipuolta. Hän ei ehtinyt jäädä miettimäänkään sitä, kun Papillon yritti tallata hänen jalallaan, varmaan tahallaan. Nainen komensi hevosta turhankin lujasti, sillä hän oli myöhässä. Hän varustaisi kai hevosen johonkin perusratsasteluun, sillä esteille hän ei lähtisi ja jos tavoite oli vain liikuttaa se, hän tuskin yrittäisi vaikeampaa koulua. Hän kumartui laittamaan suojia jalkoihin saatuaan harjauksen valmiiksi ja kipitti sitten viemään harjat pois ja noutamaan varusteet. Millainenhan Papillon oli ratsastaessa? Nainen mietti, oliko sattunut näkemään Jimenaa tai jotakuta muuta sen selässä, mutta ei saanut päähänsä. Ehkä hän selviäisi hengissä, olihan hänellä ratsastuskokemusta, vaikkei hän ratsastajaksi itseään lukenutkaan. Nainen sai hevosen varustettua, veti kypärän päähänsä ja lähti taluttamaan hevosta pääkentälle muiden perässä.

Pääkentälle yksi kerrallaan kerääntyvät ratsukot totesivat nopeasti, että kenttä vaatisi jälleen pientä huoltoa, sillä oli kerännyt pariinkin kohtaan vesilammikot yön läpi kestäneen tihkusateen tuloksena. Duffyn mielestä lätäköt tarjosivat loistavan tekosyyn loikkia teatraalisesti pöhisten sivuun ja ylös ja oikeastaan minne tahansa, mikä ei lainkaan vastannut Zoen kuvaa hyvästä työskentelystä. Fabien näytti ryhdikkäältä ammattilaiselta Mochan selässä, joka kantoi itsensä hyvin eikä jäänyt ihmettelemään lätäköitä. Nathan sai loikkia useamman kerran jalka jalustimessa Londonin rinnalla, ennenkö sai itsensä täysiverisen selkään, joka oli jo matkalla siinä vaiheessa. Zoe pohti, lähtisikö Duffyn kanssa eri kentälle, mutta hylkäsi idean samantien. Ainakin lajitovereista saisi henkistä tukea, eikä paikalla ollut tallin pahimpia sekopäitä.
Oliver huokaisi raskaasti kiristäessään Tuggyn satulavyön eikä voinut muuta kuin luovuttaa. Alyssa oli laittanut Papillonin kuntoon murto-osassa siitä ajasta, jonka hän oli uhrannut kilttiin oriin, joten nyt olisi vain pakko siirtyä kentälle. Tekosyyt olivat kuluneet loppuun. Mies talutti työhevosen perässään pääkentälle ja nousi selkään hartiat kyyryssä. Hän ei kuulunut näiden ratsastajien joukkoon. Duffyn loikat eivät saaneet ratsastajaa horjahtamaankaan, eikä Londonin yritykset pinkoa karkuun Nathanin alta säpsäyttäneet selässä istuvaa miestä. Oliver huokaisi ja keskittyi omaan hevoseensa. Ainakaan Tuggy ei katoaisi hänen altaan. Samaa ei voinut sanoa Londonista, vaikka Nathan keskittyikin työstämään hevosta pehmeällä periksiantamattomuudella.

Jemma talutti ison, kimon orin mukanaan ulos tallin komeista pääovista mukulakivetylle tallipihalle. Hän ei ollut halunnut käyttää ikuisuutta sen hinkkaamiseen yhden juoksutuksen tähden, kun oli jo valmiiksi myöhässä aikataulusta, joten hevonen oli vähän läikikäs. Mitä sen väliä. Slips oli aivan järjetön tänään. Se raahasi häntä perässään kuin räsynukkea, loikki ja riehui jo sisätiloissa. Hyvä kun hän oli tajunnut ottaa sen jo valmiiksi liinaan tai olisi törmännyt päin ovenkarmia. Hän katsahti pääkenttää, jonne muut olivat kerääntyneet, mutta ei kaivannut yleisöä odottamilleen hankaluuksille ja päätti lähteä itämaneesiin. Sinne pääseminen vaatisi toki työtä, kun kimo näytti seonneen ylimääräiseen energiaan. Ehkä hän vain päästäisi hevosen vapaaksi maneesissa ja antaisi sen purkaa enimmät energiat itsekseen. Hyvä suunnitelma.

Papillon tanssi raivostuttavasti ohjan päässä ja kiskaisi Alyssan perässään kentälle portista, joka oli selvästi liian kapea tai vain aivan liian jokapäiväinen sisäänpääsy hänen korkeudelleen. Nainen piti ohjasta kiinni reippaasti arkailematta ja pääsi tamman selkään kunnialla. Ilmeisesti hän saisi odottaa vastaavanlaista käytöstä myös selästä käsin. Ruunikko lähti käynnissä kentälle ja Alyssa piti sen uran sisäpuolella väistääkseen muita ratsukoita. Hän etsi istuntansa kepeässä käynnissä ja piti ohjastuntuman varmuuden vuoksi, koska ei tuntenut hevosta. Hän ei kuulunut sen selkään, mutta tekisi työnsä.

Fabien oli tyytyväinen ratsuunsa työskennellessään taitavan koulutamman kanssa. Mocha oli kentällä paljon järkevämpi ratsu kuin maastossa, jossa pöhisi milloin millekin silmiään pyöritellen. Nuori ranskalainen ratsasti hevosta varmuudella, joka ei ollut ottanut osumaa edes maastolenkin karmeudesta. Samaa ei voinut sanoa Oliverista, joka tunsi jokaisen askeleen myötä olonsa entistä surkeammaksi Tuggyn kanssa. Järkevä puoli sanoi ettei kenelläkään riittänyt aikaa ja silmiä hänen ratsastuksensa arvioinnille, mutta toinen puoli muistutti jatkuvasti ettei hän ollut taitava, kokenut ratsastaja. Hän oli selässä parhaimmillaankin kömpelö.
"Papillonhan on suorastaan edustavana", Oliver sanoi kääntäessään Tuggyn kauemmas kipakasta tammasta. Hän ei halunnut olla syy sille, että Alyssa päätyisi kentän hiekkaan - tai Tuggy saisi kengänkuvan paksuun kalloonsa.
"Nyt perhana", Zoe kirosi hevoselle, joka korskui pää korkealla silmänvalkuaiset vilkkuen ja kieltäytyi astelemasta kentän kulmaan. Useamman voltin jälkeen hän sai ajettua hevosen kulmaan, jossa asusti vihreä mörköarmeija Duffyn mielestä. Hevonen jatkoi matkaansa raskaasti kädellä roikkuen ja Londonin lähtiessä edellä laukkaan omia aikojaan, säntäsi ori perään. Zoe kiskoi hevosen takaisin käyntiin sen verran kovalla kädellä että olisi varmasti ansainnut katseen jos toisenkin toiminnastaan. Nathan käänsi Londonin tiukalle voltille ja soi pahoittelevan katseen kanssaratsastajille. Hevosella oli liikaa energiaa, eikä kentällä pyöriminen riittänyt kuluttamaan sitä. Se tosin taisi päteä useampaankin hevoseen, ainakin jos Slipsin liikkumisesta sopi mitään päätellä. Heinäladon luota saapuva Sawyerkin kiersi suuren orin kaukaa.
"Sawyer!" Zoe huikkasi pysäyttäessään kimon kentän laidalle. Hän yllättyi tallityöntekijän kääntyessä heti häntä kohti. Hän oli olettanut hiljaisen naisen jättävän hänet huomiotta. "Jos näet Maybea, viitsitkö pyytää että hän toisi kannukseni?" Naista ei haitannut lainkaan juoksuttaa jalkapuolta, mutta Maybeltä hän ei olisi mielellään pyytänyt ylimääräisiä palveluksia. Varsinkin jotain näin pieniä. Hän oli ajatellut ettei tarvitsisi kannuksia Duffyn kanssa, mutta nyt kadutti, että hän oli jättänyt ne muiden tavaroidensa sekaan kaappiin, jonka koodin Maybe todennäköisesti muisti häntä paremmin. Luoja hän oli pyytänyt tytöltä ihan liikaa apua viimeaikoina. Duffy oli kerrassaan kuuro pohkeelle eikä hän voisi potkia hevosta koko ratsastuskertaa. Sawyer ei sanonut mitään kääntyessään ja ottaessaan suunnan tallia kohden etsiäkseen valkeatukkaisen tytön käsiinsä viestin välittämistä varten.

Effie hautasi kasvot käsiinsä ja laski sitten otsansa vasten toimiston vaaleapuista pöytää. Hän ei ollut pitänyt edes sormilla laskettavaa määrää vapaapäiviä työssään, ja se tuntui kostautuvan nyt. Oli uuvuttavaa toistaa samaa turhauttavaa lausetta yhä uudelleen, kun ei itsekään uskonut siihen: "poliisi tekee kaikkensa, me teemme kaikkemme, tekijä saadaan varmasti kohta kiinni." Nainen huokasi ja yritti valaa sanoihinsa varmuutta: valmennukseen osallistuvat ratsukot ovat täysin turvassa. Ei ole syytä huoleen. Hän havahtui kovaan, terävään, toimistoon saakka kantautuvaan pamaukseen. Mikä ihme se oli? Effie suoristautui ja pyörähti tuolissaan. Mitä ihmettä? Toinen terävä, napsahtava ja kaikumaan jäävä pamaus repi ilmaa. Olivatko nuo laukauksia?! Vaimeasti tärisevin käsin nainen kiiruhti väläyttämään valvontakameroiden kuvan näytölleen. Hevoset sinkoilivat vauhkoina tarhoissaan - ja ei voinut olla totta - useampi tarhallinen ryntäsi vapauteen kuin metrikaupalla niiden aitaa olisi sortunut pienestä kosketuksesta. Effie potkaisi korolliset avokkaat jaloistaan ja ryntäsi sukkahoususillaan liukastellen kohti portaikkoa ja alakertaa samalla, kun vapauteen murtautuneiden hevosten aalto levisi.

Alyssa oli ehtinyt ratsunsa kanssa singahtelevaan raviin. Hän kevensi tahdittomissa askelissa ja kävi hevosen kanssa kamppailua siitä, mikä olisi sopiva rytmi. Ruunikko viskoi päästään ja yritti kiskoa häneltä ohjat käsistä. Sellaista nainen ei ollut osannut odottaa, mutta yhtä kaikki onnistui vielä pitämään hevosen järkevässä, suhteellisen hallitussa askellajissa ja itsensä tasapainossa selässä. Tamman häntä viuhtoi puolelta toiselle sen harkitessa laukannostoa tai potkuja taaksepäin tullessaan lähemmäs toista hevosta. Hieno eläin kerrassaan. Yllättäen ilmaa halkovat laukaukset saivat hevosen kuitenkin täysin tolaltaan. Se kiskaisi Alyssan kaulalleen ja ampaisi vauhtiin sellaisella voimalla, että heikompia hirvitti. Nainen tarttui harjaan ja haki asentoa jalustimilla, kun tunsi hevosen pukittavan rajusti. Oliko joku ampunut? Hän vältteli parhaansa muita ratsukoita, mutta ohjaaminen kävi mahdottomaksi, kun hevonen liikkui lähinnä sivuttain loikkien ja kaikki keskittyminen oli selässä pysymisessä. Kavioiden kopse kauempaa kertoi, että myös tarhoissa olevat hevoset olivat vauhkoontuneet.
”Mitä tapahtui?” Nainen huudahti hevosen selästä ja toivoi saavansa järkevän vastauksen sille, että oli pamahtanut. Hän pelkäsi pahinta mutta ei antanut ajatuksille valtaa, tai olisi mennyt paniikkiin.

Mocha säikähti ääntä kiepahtaen vauhdikkaasti kannoillaan, mikä sai Fabienin hujahtamaan kerralla tamman kaulan yli ja kosteaan hiekkaan. Mochan ohjat lipesivät miehen sormista ja tamma paineli vauhdilla porttia kohden. London karkasi takasilleen ja Duffy loikkasi voimalla sivulle, ennenkö kiepahti kannoillaan ja oli törmätä Tuggyyn, joka oli pysähtynyt pamausten säpsäyttämänä. Oliver näytti valahtaneen kalpeaksi kuin lakana, tai kenties vihreäksi kuin tuore kevätruoho. Nathan hyppäsi alas Londonin selästä heti kun hevonen oli edes jollakin tasolla ratsastajansa hallinnassa. Zoe taisteli Duffyn pysähdyksiin orin voimakkaista loikista huolimatta ja kääntyi katsomaan epäuskoisena tarhojen suuntaan. Nuo hevoset eivät olleet enää aitojen sisällä, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, ja seuraava olikin sitten liuta julkaisukelvotonta materiaalia, kun hän laskeutui Duffyn selästä ja sai heti roikkua kiinni ohjissa kaksin käsin, kun ori hyppi karkuun. Fabien yritti tuloksetta saada Mochaa kiinni, kun tamma paineli paniikissa ympäri kenttää ja törmäsi suoraan päin Tuggya. Se riitti orillekin, jonka kompuroivat sivuaskeleet riittivät pudottamaan Oliverin jaloilleen hevosen viereen vain puolihallitussa liu'ussa.
"Kaikki kunnossa?" Nathan huusi roikkuessaan Londonin vauhdikkaiden sivuaskelten tahdissa ja etsi katseellaan jokaista ratsukkoa. Ainakaan kukaan ei maannut tajuttomana maassa. Hänen odotuksensa olivat nykyään kovin alhaalla, kun se riitti herättämään helpotusta.
"Hevoset ovat irti", Zoe täydensi ohjatessaan riuhtovaa hevosta kohti porttia. Tuskin hän oli saanut sanoja suustaan kuin ensimmäiset tallin vierustaa laukkaavat hevoset jo kiisivät kaoottisessa sekamelskassa pyörimään kivetylle tallipihalle. Osa säntäsi sisälle talliin muutamista avonaisista ovista sellaisella vauhdilla, että päätyivät varmasti kylki edellä päin karsinan seiniä. Hän ei voinut kuin toivoa, ettei kukaan ollut käytävillä, kun hevoset pyrkivät paniikissa omiin karsinoihinsa - joiden ovet olivat tietysti kiinni tallivuoron jäljiltä. Fabien sai napattua Mochan ohjista kiinni ja juostuaan muutaman metrin tamman rinnalla, onnistui pysäyttämään raudikon. 
"Nathan, anna London tähän", Zoe vastasi ääni värähtäen ja ojensi vapaata kättään. Hän toivoi, etteivät kaksi vauhkoa hevosta repisi häntä kahtia, mutta joidenkin olisi päästävä nappaamaan kiinni karkuteillä olevia hevosia. Nathan vilkaisi työkavereitaan päästyään hevosestaan, ja sen jälkeen valtoimenaan ryntäileviä nelijalkaisia, joita oli aivan liikaa. Hevosten keskuudessa vellova paniikki tarttuisi hetkessä myös kentällä oleviin ratsuihin.
"Avaan kentän portin. Osa hevosista saattaa rynnätä tänne. Älkää jääkö alle", hän varoitti harppoessaan kentän portille. Oliver näytti harkitsevan uudestaan Tuggyn selkään kiipeämistä. Siellä ei ainakaan jäisi kavioiden alle. Nathan aukaisi portin ja odottelematta hetkeäkään, lähti juoksemaan tallirakennusta kohden joutuen useamman kerran väistelemään säntäileviä hevosia, ettei jäisi alle. Fabien lykkäsi Mochan ohjat Oliverin käsiin ja vilkaisi nielaisten kiukkuista ruunikkoa tammaa, josta ei ollut koskaan kuullut yhtäkään hyvää sanaa.
"Minä voin pidellä Papillonia", ranskalainen tukahdutti kauhukuvat hampaanjäljistä käsivarsissaan. "Sinä osaat varmasti auttaa enemmän tallin puolella kuin minä."

Effie oli jäädä Pauluksen alle päästessään päätykäytävälle, kun mies syöksyi riimunnarunippu kaulassaan ja kauraämpäri kädessään kohti tallin länsiovea. Nainen törmäsi selkä edellä ilmoitustauluunsa ja katseli, kuinka tallissa olevia työntekijöitä virtasi ulos ja sisään, Maybe joukossaan, tytöllä kulho porkkanoita sylissään. Mikä helvetillinen painajainen. Ehkä hän heräisi kohta, niin kuin yleensä teki näissä tilanteissa. Nainen lähti sukkasillaan kohti tallin pääovia ja katseli avuttomana, kuinka joukko hevosia viiletti pääkentän aidan ohi hännät tötteröllä. Voi saamarin saamarin saamari! Mitä hänen pitäisi tehdä? Yrittää pyydystää hevosia sukkasillaan? Valvoa tilannetta toimiston kameroista? Effie lähti juosten takaisin toimistoon, kaatui vatsalleen portaissa sukan livetessä puulla ja kömpi takaisin toimistoon. Sentään hän voisi yrittää seurata, minne päin hevosia kulki ja moniko oli vapaana. Hän varmisti valvontakameroiden nauhoittavan ja tuijotti sydän villisti lepattaen näyttöä.

Papillonin seisahdettua edes hetkeksi Alyssa oli tullut alas kahdelle jalalle ja katsellut kauhuissaan näytelmää siitä, kuinka pelästyneet hevoset säntäilivät aitojen ulkopuolella pitkin tallipihaa villitsemässä niin toisiaan kuin heidän ratsujaan. Hän tarjosi Papillonin ohjat Fabienille ja kiiruhti sitten tallia kohti auttaakseen irti päässeiden hevosten kiinni saamisessa. Hän nappasi kaksi kiinni lennosta tallipihalla riimuista ja oli onnellinen, että ne eivät sen suuremmin riuhtoneet, vaikka mieluusti olisivatkin menneet kaverien perässä pitkin maita ja mantuja. Hän kiirehti hevoset käsissään talliin pääovista ja tarjosi vastaan tulleelle työntekijälle toista. Hän varmisti hevosen nimen ja karsinan vanhemmalta tekijältä ja sai sen vangittua oikean oven taakse. Mitä oli tapahtunut, miksi hevoset olivat päässeet karkuun? Tuskin niistä kaikki aitojen yli yllättäen oli tulleet. Hän nappasi mukaansa riimunaruja ja aukoi hevosten karsinoiden ovia auttaen talliin juosseiden kiinni saamisessa ennen kuin lähtisi kirmaamaan pihalle toisten perään. Olisi parempi, että edes tallissa olisi kaikki hyvin.

Nathan liikkui tallikäytävällä varmoin ottein kuin olisi nähnyt tämän ainakin kerran viikossa. Onneksi niin ei ollut, mutta mies ei pysähtynyt surkuttelemaan tätäkään tilannetta, vaan aukoi karsinoiden ovia ja usutti käytävillä pyöriviä ja kolistelevia hevosia karsinoihin välittämättä siitä, olivatko ne nyt tarkalleen oikean oven takana. He ehtisivät siirtää hevoset oikeisiin karsinoihin siinä kohtaa, kun kaikki olisivat kiinni, mutta käytäville niitä ei voinut jättää ryntäilemään. Punaruunikko Minx potkaisi ahtaalla käytävällä liian lähelle tunkenutta Hookia niin että ruuna kiljui kauhuissaan kompuroidessaan kauemmas tammasta, joka latasi vielä hyväksi eleeksi toisen potkun hevosen suuntaan. Nathan tarttui pakoon pyrkivän Hookin riimuun ja riuhtoi ruunan kauemmas tammasta, joka kiilasi yhden työntekijän päin karsinan seinää ennenkö katosi ovista tallipihan kaaokseen. Nathan ohjasi Hookin karsinaansa saaden kiitokseksi kaviosta jalkapöydälleen ja jatkoi ovien aukomista ja talliin saapuvien hevosten ohjaamista paikoilleen. Sawyer viiletti parin riimunnarun kanssa tallipihalle nappaamaan kiinni hevosia, tyytyen ottamaan talutettavakseen niitä, jotka hakivat turvaa ihmisestä ja tulivat itse luokse. Zoe seurasi kentältä turhautuneena kaaosta, joka tallipihalla vallitsi. Olisipa hän voinut mennä avuksi, mutta kahden lihaksikkaan hevosen pitelemisessä oli aivan riittämiin työtä hänelle, puhumattakaan siitä jos hän yrittäisi luovia kaaoksen halki talliin asti. Kunhan hevoset hajaantuisivat laajemmalle alueelle tai rauhottuisivat sen verran, etteivät koko ajan potkisi ja tönisi toisiaan, voisi hän viedä hevoset karsinoihin ja vapauttaa omat kätensä, mutta sen aika ei ollut vielä. Muutama hevonen kurvasi avoimesta portista kentälle pyörimään kauhuissaan, ennenkö ne hidastivat vauhtiaan ja saapuivat pyörimään seisovien ratsujen ympärille.

Mahtavaa, siinä meni Remona, Paulus rekisteröi ja tarkkaili kaaosta. Tarhatutkin hevoset olisi otettava sisään, ennen kuin ne rikkoisivat itsensä, toisensa ja tarhansa. Hevosia sinkoili suuntaan ja toiseen. Miehen eriparinen katse seurasi pelokkaita tai riehaantuneita eläimiä etsien niitä, joista saada kiinni tai kohtaa, jossa estää enempää hevosia jättämästä tallialuetta. Siellä meni Dublin, Eastcoast ja Mia mukanaan, ja tuolla Chove hoviväkensä kanssa. Maybe hölkkäsi tamman perässä, tietenkin. Tyypillistä. Mahtavaa. Siellähän oli myös Lievemonttujen kolme kouluhevosta vapaalla jalalla - ja Manhattan Essien kanssa. Helvetti. Paulus harppasi tallitielle kohti tulevien hevosten eteen ja levitti kätensä. Hän tarrasi kiinni Manhattanin riimuun, liukui hevosen mukana kiinnittäessään riimunnarun ja kamppaili sitten hullun elukan kanssa estääkseen sitä sinkoamasta muiden perään. Mies ravisti kainalossaan olevaa kauraämpäriä, josta valahteli rehua pitkin tietä, kun houkutteli hevosta kohti tallia.

Alyssa valikoi käytävältä hevosia karsinoiden ovien taa ja onnistui välttyä muutamalta potkulta kun hevoset ottivat yhteen. Toivottavasti yhteenkään ei sattuisi pahasti, hän huomasi toivovansa kun sulki jälleen yhden karkulaisen karsinaan. Olivatkohan kaikki hevoset irti? Ainakin niitä tuntui olevan todella paljon, johtuen ehkä enemmän niiden vapaaksi pääsystä. Hallitusti tarhaan talutettavat hevoset eivät aiheuttaneet kaaosta ja niiden lukumäärä tuntui tätä pienemmältä. Nainen lähti ulos vasta kun tallissa olleet hevoset olivat turvallisesti karsinoissa. Hän lähestyi valtoimenaan liikuskelevia hevosia rauhassa ja toivoi, että ne tulisivat lähemmäs. Hän näki vastuuhevosiaan ja toivoi, että olisi saanut edes yhden kiinni. Miten hän saattoi tuntea itsensä kaikkien niiden vuosien jälkeen ihan kädettömäksi sellaisessa tilanteessa? Nainen kaappasi ohi maleksivan Arizonan kiinni liiankin helposti ja kiiruhti sen kanssa talliin.

Nathan ja Sawyer ilmestyivät tallista yhtä aikaa ja suuntasivat sanattoman yhteisymmärryksen vallitessa kentälle vapauttamaan lisää käsiä hevosten kiinniottamiseen. Osa hevosista suuntasi pelottavasti tallitietä poispäin tallilta. Entä jos viimeisen tarkistuksen jälkeen maastopoluille olisi viritelty lisää ansoja? Yhteistuumin työntekijät taluttivat niin ratsuina toimineet kuin kentälle kerääntyneet karkulaiset sisään talliin, eivätkä jääneet riisumaan varusteita sulkiessaan karsinan ovet hevosten edestä. Zoe pelmahti tallipihalle katse etsien yhtä ainoaa tummaa kimoa. Hän näki vilahduksen valkeaa harjaa ja oli jo ryntäämässä kohti, ennenkö hevonen paljastui toisen takaa kullanhohtoiseksi täysiveriseksi. Hänelle oli yksi hailee mitä sirkuspelle puuhasi. Hän halusi löytää Paddyn. Ajatus katkesi kun eteen pelmahti tummanruunikko tamma, joka oli vihoviimeinen hevonen jonka hän toivoi näkevänsä vapaana. Saatana sentään. Zoe tarttui sen kummempia pohtimatta Defyn riimuun saaden kiitokseksi hampaankuvan käsivarteensa. Kiroten ratsuttaja naksautti riimunnarun kiinni vauhkon ja päälle hyökkivän hevosen riimuun. Jos tämä sekopää teloisi hänet, hän naarmuttaisi avaimellaan Hillsin auton koko kyljen. Fabien yritti houkutella hevosia Pauluksen tavoin kauraämpäriä ravistellen, mutta suurin osa säntäilevistä ratsuista oli sen verran paniikissa, ettei ruoka kiinnostanut. Romeota moinen ei tietenkään estänyt, vaan suuri friisiläinen jyräsi kohti ämpäriä välittämättä siitä, että törmäsi päin Ivorya, joka kävi polvillaan soralla ennenkö säntäsi Aleksein perään. Fabien talutti turpansa ahnaasti ämpäriin tunkevan friisiläisen sisään yrittäen hillitä lepattavaa sydäntään. Ei koulussa ollut kerrottu, että tallin arki näyttäisi tältä.

Paulus oli saanut raivostuttavan Manhattanin pakotettua sisään karsinaan ja metsästi nyt seuraavaa hevosta, joka ottaa kiinni. Hevosten määrä tuntui lisääntyneen. Ilmeisesti tarhoihin jäänyt joukko oli murtautunut vapauteen tai sitten niidenkin aidat olivat romahtaneet. Jäljestä päätellen Romeo oli vain tullut aidasta läpi. Mies tarrautui ensin mustaan Cindyyn ja sitten piskuiseen Moneypennyyn, kun hevoset jäivät parveilemaan Choven ympärille. Maybe oli saanut täysiverisen pysähtymään, millä lie poppakonstilla, ja kiinnitti nyt riimunnarua tamman riimuun sen päätä silitellen ja sille jotain höperöä leperellen. Paulus pudisti päätään ja raahasi kaksi vauhkoa tammaa mukanaan sisälle. Olkapäät natisivat, kun hevoset yrittivät lähteä ohimenevien lajitoverien mukaan.

Alyssa tarjoutui ottamaan hevosia vastaan tallin ovella, jotta kauraämpäreiden kera juoksentelevat työntekijät voisivat hakea lisää hevosia. Ehkä se tuntui vastuunpakoilulta, mutta niin hän saattoi auttaa mielestään enemmän. Hevoset eivät antaisi kiinni ennen kuin rauhoittuisivat, joten oli yhdentekevää auttoiko hän jo kiinniotetut karsinoihin ja salli silloin muille enemmän aikaa metsästää vapaana olevia. Ainakin pihalla jo juoksennelleet tiesivät, missä mikäkin hevonen oli. Ei ollut aikaa paniikkiin ja niinpä nainen vain toimi. Kun hevosten tulva sisään alkoi loppua, hän otti suunnakseen tallipihan ja metsästi katseellaan karkuteillä olevia. Hän vilkaisi tarhoja, joiden aidat olivat laonneet kuin heinää. Oliko niitä peukaloitu? Ajatus kylmäsi ja hän siirsi sen taka-alalle lähtiessään tallitietä pitkin pinkovien hevosten perään. Dork näytti jääneen poukkoilemaan sen kanssa, kannattaisiko olla lähellä kotia vai ei. Sitä miettiessään se oli helppo saalis ja Alyssa sai kiinnitettyä narun sen riimuun, vaikka hevonen säpsyikin jokaista liikettä, kun hän lähti taluttamaan sitä talliin. Irti se ei pääsisi, Alyssa päätti, ja raahasi käsivarsiaan ajoittaan suuntaan ja toiseen kiskovan ruunan sisään.

Nathan nappasi kaksi hevosta käsiinsä ja kiskoi ne päättäväisesti talliin toivoen, että se olisi pian ohi. Ei kai montaa hevosta enää voinut olla ulkona? Ketä hän huijasi. Talliin mahtui yli sata omistajilleen korvaamattoman arvokasta hevosta, ja mitä ilmeisimmin suurin osa niistä oli päässyt irti syystä tai toisesta. Zoe palasi tallipihalle edes jossakin määrin yhtenä kappaleena ja nappasi Eastcoastin kiinni, kun ruuna ravasi tarhakavereistaan eksyneenä ohitse. Hän lykkäsi riimunnarun Fabienin käsiin kun vihdoin näki etsimänsä hevosen. Zoe pyrähti juoksuun välittämättä siitä, että ohitti Remonan riittävän läheltä kiinniottoa varten - anteeksi vain O'Connor, mutta Paddy oli tärkeämpi -, mutta hidasti vauhtiaan lähestyessään ruunaa, joka pyöri tarhakaverinsa kanssa ympyrää. Matalasti maanitellen Zoe onnistui kiinnittämään ruunan huomion riittävän pitkäksi aikaa saadakseen pitävän otteen riimusta. Flurry seurasi turpa Paddyn kylkeä tönien, ennenkö Zoe huokaisi ja nappasi turhan harrasteratsun toiseen käteensä. Hän vilkaisi kahta kouluratsua, joiden omistajat olivat parhaanakin päivänä kammottavia ihmisperseitä, eikä kadehtinut Effien työtä. Pikaisella vilkaisulla näytti siltä, että pariskunnan palvottu GP-tähti varoi yhtä jalkaansa eikä punarautiasta tammaa näkynyt missään. Oliver otti Flurryn tallin ovensuussa ja vei ruunan paikalleen, kun Zoe suuntasi Paddyn kanssa sisään. Kyllä se tästä. Paddy oli nyt tallissa turvassa, eikä ollut mitään hätää.
Nathan katseli tallipihaa arvioiden. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hevoset alkoivat olla enemmän tai vähemmän työntekijöiden pitävässä otteessa. Kolme työntekijää piiritti ontuvaa Lionheartia, ja kaksi muuta suuntasi noutamaan Lièvremontien ruunia. Hän kääntyi kannoillaan ja suuntasi tarhaan jääneiden hevosten luokse. Paras alkaa tuoda niitäkin sisään. Ei olisi toivoakaan saada tarkkaa tietoa siitä, kuinka moni hevosista oli sännännyt lähimaisemiin, ennenkö he näkisivät tyhjät karsinat.

Paulus sai kiinni Remonan, ja sen jälkeen Dalin sekä Teten. Kolmen vauhkon hevosen taluttaminen ovesta ja tallikäytävälle ei ollut helppoa, ja mies tuli runnotuksi isojen eläinten välissä useampaan otteeseen. Mutta sinne meni Tete, ovesta sisään, noin, ovi kiinni. Dali seuraavaan, noin nikkäästi, kiitos vain potkusta, ja vielä Remona omaansa päätykäytävälle. Mies taputti huokaisten tamman kaulaa ja lähti takaisin ulos. Länsipuolen tarhameren tarhojen ulkoreunan aitoja oli näköjään höllätty jotenkin, jolloin ne olivat romahtaneet hevosten vauhkoontuessa tai itsestään, kuka tiesi. Mies tuijotti näkyä, ja hänen vatsansa vajosi raskaana ja kovana. Entä Nimbus? Hän lähti juosten kohti itäpuolen harrastetarhoja. Hän oli nähnyt Arizonan Alyssalla, selvästi jotakin oli tapahtunut silläkin puolella. Sentään orit olivat metallisissa häkeissään, hurjina ja vauhkoina, mutta aitojen sisällä. Mies pysähtyi harrastelaitumen portille ja vihelsi tammaansa. Ei mitään. Ei yhtään hevosta näköpiirissä. Paulus pujottautui aidan välistä suu kuivana ja lähti juoksujalkaa laitumelle.

Alyssa nappasi kiinni porkkananpaloilla helposti houkuteltavan valkoisen lipizzan ja varsin säyseän arabialaisorin, jotka olivat vaeltaneet tallin seinustalle takaisin. Kimon kylkeä koristi pitkä naarmu, joka oli tullut ehkä aidasta tai trailerinkulmasta, ei nainen osannut sanoa missä se oli juossut. Hänen onnekseen orit kulkivat säyseästi talliin ja karsinoihinsa - nainen toivoi tunnistaneensa ne - ja hänen onnistui sulkea taas pari karkulaista kiinni.
”Kuinka monta puuttuu?” hän uteli reippaalla äänellä vaikka tunsi tärisevänsä adrenaliinista. Oliko kukaan laskenut puuttuvia hevosia? Oliko joku tarha vielä pystyssä?

Lucy oli seurannut silmät suurina tallipihalla vallitsevaa kaaosta hyppiessään varovaisesti kepeillään alas liukasta nurmirinnettä. Hän oli kiskonut murtuneen jalkansa päälle naurettavan suuren sukan, jotta ei sotkisi saamaansa irrotettavaa ortoosia hyppiessään ulkona. Toisaalta, tikkien poiston yhteydessä lääkärit olivat antaneet ohjeet varata puolet painosta jalalle, joten viimeisen viikon hän oli tehnyt niin varovaiseen tapaan. Nyt siitä oli apua, sillä liukkaan nurmen laskeutuminen olisi muuten ollut keppien kärjissä olevista piikeistä huolimatta vaikeaa. Hän oli kuullut pamaukset kartanolle asti ja säikähtänyt niin, että oli saman tien lähtenyt liikkeelle. Sääli, että hänen liikkumisensa oli niin hidasta. Hän oli silti nähnyt tarpeeksi irtonaisia hevosia tallin pihassa pelätäkseen pahinta. Katse haravoi hevosia, ja kiinnittyi Ivoryyn, joka pyöri tallipihalla kolmella jalalla ennenkö joku nappasi sen kiinni ja vei sisään. Paulus ampaisi omille teilleen sellaisella vauhdilla, että Lucyn vatsanpohja putosi. Jokin oli pahasti pielessä. Keppien kanssa konkkaava nainen loikki vauhdilla viimeiset metrit tallirakennuksen luokse ja sujahti sisään käytävälle, joka oli täynnä meteliä. Hevoset riehuivat karsinoissaan, mutta hän suuntasi suoraan Ivoryn luokse, pujahtaen karsinaan. Ihan sama jos hän saisi huudot siitä että oli hyppinyt paikalle. Jotakin kamalaa oli tapahtunut ja hänen täytyi nähdä, että oma hevonen oli hengissä.
Nathan saapui sisään kolme tarhassa ollutta hevosta mukanaan. Hän ei ollut halunnut jättää yhtä yksin, joten kolmen taluttaminen oli ollut ainoa vaihtoehto.
"Tessa ja Cicero ovat edelleen tarhassa 29. Haetko ne sisään?" Hän huikkasi Alyssalle sujauttaessaan yhden kolmesta ratsusta oikeaan karsinaan. Fabien nappasi toisen hänen käsistään, ja nopeasti miehet saivat kaksi hevosta karsinoihin. Fabien lähti tarkistamaan itäpuolen laitumia Oliverin kanssa, ja Nathan sekä pari muuta alkoivat käydä läpi karsinoissa olevia hevosia, lähinnä tarkistaen että kylttien tiedot täsmäsivät sisään sullottuun hevoseen. Heiltä oli hevosia hukassa, se oli selvää, mutta kuinka monta? Työntekijät siirtelivät nopeasti vääriin karsinoihin kurvanneita hevosia sisuskalut solmussa. Jokainen tyhjä karsina tarkoitti puuttuvaa hevosta, eikä se ollut koskaan hyvä merkki.

Maybe kulki pitkin tallikäytävää siirtäen hevosia karsinasta toiseen siitä huolimatta, että osa reuhtoi häntä rajusti mukanaan, ja Effie juoksi sukkasillaan edestakaisin käytäviä hevoslistan kanssa tikaten karsinoissaan olevat saaden hengittää raksin kirjatessaan. Chove, Moneypenny, Papillon, Cindy - kyllä. Dali, Tete, Remona, Defy, kyllä. Nathanin pyynnön perusteella myös Tessa ja Cicero olivat tallessa. Validus ja Vindico, kyllä. Mocha, kyllä. Entä Veritas?
"Missä Veritas on?" nainen vaati kohottaen äänensä vaivatta hälinän yli. Dublin, Eastcoast, kyllä. Entä Mia? Paddy - luojan kiitos - Flurry, kyllä.
Paulus liukasteli ja kompuroi pitkin laitumen märkää, paikoin rikottua nurmea. Täällä ei ollut kisahevosten tarhojen huolellisesti rakennettuja hiekkapohjia, vaan kumpuilevaa, paikoin metsäistä luonnonmaisemaa eläkkeensä tai hevosenelämänsä ansainneille lemmikeille. Ei kai tuo ollut verta? Paulus tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä ja seisahtui voimattomana, kun saavutti vihdoin Nimbuksen laitumen taka-aidan, jossa oli usean metrin ammottava aukko, samoin kuin muualla oli ollut. Metsikkö sen takana kertoi tarun vauhdilla lähteneestä hevoslaumasta. Nyt mies oli varma, että näki verta nuorten puiden lehdillä. Hän tunkeutui vesakon ja pensaikkojen läpi metsään etsien hevosia - ei, hevosta.

Tessa ja Cicero, selvä. Alyssa suuntasi ulos kahden narun kanssa ja nappasi kiinni tarhassaan vielä seisovat hevoset. Ne olivat hieman hämillään tapahtumasta, mutta onneksi kävelivät siististi omiin karsinoihinsa. Alyssa katseli ympärilleen. Turhan monta hevosta puuttui edelleen. Hän arveli orien ehkä löytyvän vielä tarhoistaan, joten se selitti osan. Nainen auttoi järjestämään hevosia oikeisiin paikkoihin ja tarkistamaan ylipäänsä, että hevoset olivat oikein. Hän oli oppinut vasta aivan liian harvojen nimet ja tuntomerkit, joten joutui varmistamaan muutaman muilta ja tunsi itsensä hyödyttömäksi. Hän kuunteli Effien järjestelmällistä läpikäyntiä ja kuullessaan vastuuhevosensa nimen, terästäytyi. Veritas puuttui. Ikävä tunne levisi sisälle ja hän arveli olevansa enemmän avuksi, jos lähtisi etsimään vielä puuttuvia hevosia. Hän huhuili mennessään ja ravisti pientä pussia, johon oli napannut kauraa. Tallitien suuntaan katsottuaan hän huomasi joenrannassa käyskentelevät hevoset. Ehkä puuttuvat olisivat siinä? Hän viittoi mukaansa jonkun työntekijöistä ja lähti hevosia kohti. Kunpa ne eivät säikähtäisi ja lähtisi lipettiin. Iso tie oli aivan liian lähellä kun otti huomioon, että säikähtänyt hevonen juoksi pitkänkin matkan.

Nathan pysähtyi käytävälle ajoittain tärisevä nuori tamma narun päässä. Mia näytti olevan kauhusta kankeana tallissakin, eikä miehen rauhallinen puhe tehonnut siihen lainkaan. Hevonen tuntui aivan saavuttamattomissa olevalta, kun hän oli siirtämässä sitä oikeaan karsinaan.
"Veritas ei ole tallissa", hän vahvisti Effielle. Hän ei ollut nähnyt punarautiasta koko tänä aikana, kun oli siirrellyt hevosia karsinasta toiseen - ja tammakäytävän puolella kaikki alkoivat olla paikoillaan. Alyssa näytti ottavan työn omakseen, mistä Nathan oli kiitollinen sujauttaessaan Mian karsinaan. Häntä hermostutti ajatus Minxistä, jota ei ollut näkynyt sen jälkeen kun kiukkuinen tamma oli ladannut potkun päin Hookia. Tamman luonnon tuntien se olisi ehtinyt jo painella kilometrien päähän.
"Minx puuttuu myös", hän vahvisti käytyään tarkistamassa vielä orikäytävän puolelta, ettei sielläkään ollut punaruunikkoa. Hevoset olivat oikeissa karsinoissa yhteistyön tuloksena, mutta lopputulos ei näyttänyt kovinkaan lohdulliselta. Tyhjiä karsinoita oli aivan liian monta.
"Aidat on rikottu tarkoituksella", Sawyer saapui ilmoittamaan mutaisena rämmittyään tarhoja ympäri tuhoa tutkimassa. Lohduttomien uutistensa kera entinen sotilas lähti juoksemaan vakain askelin koira kannoillaan itätarhojen suuntaan epäillen, että sama lohduton tilanne odottaisi heitä sielläkin. Nainen ohitti hetkessä Fabienin ja Oliverin, jotka taivalsivat upottavalla nurmella rauhalliseen tahtiin. Sawyer pujahti metsän puolelle seuraten hevosten ja Pauluksen jättämiä jälkiä niin nopeasti kuin vain pystyi. Atlas kiri edelle seuraten selkeästi vainua maassa kunnes matalasti haukahtaen ilmoitti löytäneensä jotakin - tosin tässä tapauksessa Pauluksen. Sawyer kiihdytti äänettömästi miehen rinnalle tarpoen valittamatta vaatteita koettelevien pensaikkojen läpi. Mitä sitten, jos jalkaan tulisi muutama naarmu.

"Hienoa", Effie huokasi ja hieroi kasvojaan. Hevosten olisi parasta löytyä parin seuraavan tunnin aikana, jotta hän voisi kertoa omistajille kaiken olevan hallinnassa. Muutama samanlainen päivä, ja talli olisi vailla asiakkaita. Se kiertäisi vain internetissä legendana ja kauhutarinana. Hän jatkoi tarkastamista. Moko, Dork, London, Batman - kyllä. Ivory, Ditto, Kiwi, Tango - kyllä. Jokainen yksin tarhattu hevonen, luojan kiitos. Silti puuttuvia nimiä oli liikaa.
"Onko joku soittanut jo eläinlääkärille? Tai useammalle?" Heillä olisi lähemmäs 120 hevosta tarkastettavana, kunhan kaikki pääsisivät sisään. Hän ei halunnut kuvitella laskua.
Paulus katsahti Sawyeria vaiti, äänetön kiitos eleessä. Hevosia tuli vihdoin vastaan, ei vain sitä oikeaa. Abernathy, joka ei tuntunut viihtyvän ahtaassa metsässä, pikkuinen Sunny ja Peeves, joka oli harvinaista kyllä aivan tolaltaan. Syykin selvisi, kun Paulus näki sen rintaa pitkin noruvan veren.
"Onko… Onko sitä puukotettu?" mies kysyi epäuskoisena, kun tähysi ohuelta pistohaavalta näyttävää koloa hevosen kavahtaessa ojennettua kättä kauemmas. Se oli selvästi pelokas, muttei halunnut jättää lajitoveriensa turvaa.

Alyssa nappasi Veritaksen naruun ja lähti taluttamaan jo rauhoittunutta, päällisin puolin kolhiintumatonta hevosia tallia kohti. Hän vei sen karsinaansa ja vilkaisi ympärilleen. Vielä puuttui liian monta.
”Minä soitan”, hän lupasi Effielle ja valitsi kännykästään eläinlääkärin numeron ollakseen jotenkin avuksi. Hän kertoi parhaansa mukaan tapahtuneesta ja vastasi kysymyksiin miten osasi. Heidän tallinsa alkoi olla vähän liiankin tuttu paikallisten eläinlääkärien vastaanotoilla.
”Eläinlääkäri on tulossa, lupasivat lähettää enemmän porukkaa”, hän vahvisti Effielle ja muille kuuleville yrittäen hymyä. Se oli mahdotonta siinä tilanteessa kun tiesi jo valmiiksi, ettei mikään siinä katastofissa enteillyt hyvää.

Nathan vilkaisi kelloaan ja pudisteli päätään. Heiltä oli loppumassa aika kesken ennenkö omistajia alkaisi saapua. Morlandilla oli tänään valmennuksia, joten mies saapuisi varmasti tallille hyvissä ajoin. Minx olisi löydettävä siihen mennessä. Valmentaja kieltäytyi jo valmiiksi nousemasta hevosen selkään, eikä kadonnut tamma varmasti auttaisi lainkaan.
"Lähden katsomaan, löydänkö hevosten jälkiä", hän ilmoitti tallissa pyörivälle väelle ja sai hetkessä kaksi työntekijää mukaansa. Kauraämpäreillä ja naruilla varustautuen he lähtivät taivaltamaan tallitietä pitkin, toivoen löytävänsä edes osan puuttuvista hevosista.
Sawyer kulki äänettömänä Pauluksen rinnalla, mutta naisen katse seurasi harjaantuneesti ympäristöä. Hän tunsi tutun adrenaliinin virtaavan suonissaan tavalla, joka uhkasi sekoittaa ympärillä levittäytyvän metsän muistikuviin hiekkamerestä, mutta käden koiransa turkkiin upottaen nainen ankkuroi itsensä tähän todellisuuteen. Hän naksautti riimunnarun kiinni ponin riimuun ja hetkeä myöhemmin myös kylmäverisen riimuun, ennenkö sitoi molemmat kiinni puun oksaan siksi hetkeksi, että saattoi kääntyä katsomaan Peevesiä. Nainen lähestyi hevosta varovaisesti, vaikkei tarvinnutkaan kuin yhden vilkaisun.
"On", hän vahvisti Pauluksen epäilyn. Katse harhaili uudestaan ympäristöön. "Atlas", hän kiinnitti koiransa huomion eikä epäröinyt hetkeäkään heilauttaessaan kättään kasvojensa edessä. Ele tuntui tulevan suoraan selkärangasta kaikkien niiden vuosien jälkeen, kun hän oli seurannut koiranohjaajien viittovan nelijalkaisille työpareilleen keskellä pahintakin tulitusta. Koira irrottautui heti naisen reidestä ja siirtyi kauemmas kuono korkealla ja korvat kääntyillen.
"Se käy kiinni, jos kukaan tulee lähelle", nainen selitti matalalla äänellä tuijottaen jälleen hevosta. Atlas tiesi työnsä, ja hänen oli helpompi hengittää tietäen, ettei kukaan voinut piileksiä viereisessä pensaassa aseen piippu heihin suunnattuna. Hän ojensi riimunnarua Paulukselle, uskoen siihen että miehellä olisi suuremmat mahdollisuudet saada valkea, kivusta säikky ruuna kiinni.

Pauluksesta tuntui, kuin hän tukehtuisi.
"Minä tapan sen paskan. Minä tapan sen. Enkä tee sitä nopeasti ja helposti", hän murisi leuka jäykkänä. Peeves ei antanut kiinni miehellekään, vaan väisti korskuen jokaista yritystä lähestyä. Paulus tähyili metsää kolmikon takana, mutta kahdesta muusta ei näkynyt jälkiä.
"Vie Sunny ja Abernathy tallille. Peeves seuraa varmaan niiden perässä. Se tarvitsee hoitoa. En tiedä, kuinka syvä noin paljon vuotava haava on", Paulus ehdotti Sawyerille toivoen, että pääsisi kasvotusten heitä vainoavan psykopaatin kanssa. Hän ei voisi lähteä takaisin, ennen kuin löytäisi Nimbuksen.

Sawyer vilkaisi takaisin tallia kohden ja pudisteli päätään. Hän ei lähtisi takaisin. Kaveria ei koskaan jätetty, ja vielä vähemmän kun pusikoissa vaani ties millainen sekopää. Entä jos mielipuolia olisikin kaksi tai vielä enemmän? Hän ei tosiaankaan lähtisi mihinkään.
"Ohitin Fabienin ja Oliverin matkalla tänne. He saapuvat varmasti ihan kohta ja voivat viedä hevoset. Jatketaan matkaa", hän ehdotti vastaan ja vilkaisi uudestaan tulosuuntaan. Ei kai miehillä enää kauaa voinut kestää, kun olivat olleet jo lähestulkoon aidalla, kun hän oli pinkonut heidän ohitseen? Ei varmasti. Kaksi puuttuvaa hevosta pitäisi löytää ennen kuin asemies pääsisi niiden lähelle.

"Oletko varma?" Paulus kysyi vilkaisten levotonta, valkeaa ruunaa, jonka ystävällinen, luottavainen ja itsesuojeluvaistoton luonto oli selvästi saanut pahan iskun. Sen helmenvalkoinen rinta oli värjäytynyt punaiseksi, ja pistosta valuva veri norui pitkin etujalkoja.

"Olen", Sawyer nyökkäsi. Niin kauan kuin hevonen seisoisi aloillaan, vuotaisi se kaiken logiikan mukaan vähemmän verta, joten todellinen kilpailu aikaa vastaan alkaisi siinä kohtaa, kun hevonen pitäisi saada kävelemään täältä tallille.
"Mennään. Nimbus ja Lehmä täytyy löytää", hän sanoi ja lähti kiertämään hevosten taakse maastoa tutkien. Atlas seurasi valmiustilassa vierellä ympäristöä tarkkaillen. Sawyer tuhahti turhautuneena kun ei heti löytänyt jälkiä, jotka kertoisivat mihin suuntaan kaksi hevosta olivat lähteneet.
"Ei kai näiden reitiltä poikennut uutta polkua?" Hän kysyi haravoidessaan aluskasvillisuutta.

"Ei niin, että olisin huomannut", Paulus vastasi ja vilkaisi valkeaa ruunaa olkansa yli. Millainen sairas pelkuri puukotti viattomia eläimiä? Vielä ystävällistä Peevesiä, joka ei edes voisi antaa syytä itsesuojeluun? Mies tunkeutui aluskasvillisuuden läpi muutaman askeleen.
"Täällä on lisää verta", hän totesi ontosti. Jos se paskiainen olisi satuttanut hänen Nimbustaan…

Sawyer lähti seuraamaan miehen perässä. Hän kosketti tuoretta verta kädellään ja pyöritteli sitä hetken sormissaan ajatuksissaan, ennenkö ojensi sormiaan koiraa kohden. Se oli toiminut kerran aikaisemminkin, joten miksei nytkin? Tällä kertaa hän oli sentään opetellut yhden pakollisissa ryhmäterapioissa käyvän koiranohjaajan johdolla oikeat eleet, jotta Atlas ymmärsi haparoimatta, mitä siltä haluttiin. Koira lähti nenä maassa jäljittämään hajua. Sawyer oli suorastaan toivonut, että koiran liikkuminen olisi hidasta, sillä se tarkoittaisi, ettei jälkiä ollut paljoa. Toisin kävi, sillä Atlas jolkotteli niin reippaaseen tahtiin eteenpäin, että hän sai siirtyä hölkkään pysyäkseen tahdissa. Hän oli kuvitellut tallielämän rauhalliseksi, mutta tämä muistutti enemmän kapinallisten raukkamaisia iskuja kuin kilpakeskuksen arkea.

Pauluskin juoksi koiran perässä sydän hakaten. Hänen oli vaikeaa hengittää. Mitä jos tammalle oli käynyt jotain? Mitä jos se oli pahasti rikki? Olisiko se paska voinut käydä hevosen kimppuun, kun ei uskaltanut kohdata häntä? Metsä harveni, kun he siirtyivät yhä kauemmas joenrannasta, ja mies tähyili ympärilleen. Toivottavasti hevoset hakeutuisivat kohti tallia eivätkä kauemmas.

Sawyer hengitti kestävyysjuoksijan vaivattomuudella taittaessaan matkaa epätasaisessa maastossa. Kaikista aamuisin otetuista juoksuaskelista oli nyt hyötyä, sillä proteesi oli muovautunut niin tarkasti osaksi häntä, ettei enää ihan pieni epätasaisuus saanut haparoimaan askelten kanssa. Oli vaivatonta juosta Pauluksen rinnalla, katse ympäristöä haravoiden uhkien varalta. Vaikka hän luotti koiransa ylivertaisiin aisteihin omiinsa verrattuna, ei se koskaan ollut syy säntäillä silmät suljettuina ympyrää.
"Eikö tuo ole Lehmä?" Hän kysyi loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen, kun Atlas hidasti vauhtiaan ja harventuvan metsän seasta näkyi vilahdus kirjavaa häntää. Koiran huomion saatuaan hän viittasi eläimen sivummalle ja jäi katselemaan käsi tummiin selkäkarvoihin upotettuna hevosta, joka seisoi puun varjossa. Vai nojasiko se siihen? Taisi nojata. Hän ei halunnut lähteä lähestymään siltä varalta että Pauluksen palvoma Nimbuskin oli lähettyvillä, sillä herkkä tamma varmasti säikkyisi häntä enemmän kuin miestä, joka oli hoitanut hevosta pienen ikuisuuden. Rainin hengitys korisi kun huonokuntoinen, vanhaksi kääntyvä kylmäverinen yritti tasata hengitystään ja lepuuttaa rasituksesta täriseviä jalkojaan nojailemalla puun runkoon, koko kyljen pituinen ohut viiltohaava hitaasti kirjavaa karvaa värjäten.

"On", Paulus vastasi ja lähti harppomaan lähemmäs.
"Hei vanha mies, oletko joutunut urheilemaan?" Paulus jutteli kepeästi ja tähyili ympäristöä. Hän ei voisi lähteä ilman Nimbusta. Hän ei lähtisi ilman hevostaan. Mies harhaili tinkerin ympäri ja laajemman kaaren, kunnes tajusi kimon tiheämpien puiden varjossa. Se kavahti silmät pyörien kauemmas, epäinhimillisellä, varoittavalla kimeydellä vingahtaen.
"Mitä sinulle on tehty? Nimbus", mies kutsui ja vajosi istumaan kivenmurikalle, kun näki puiden suojan jättävän tamman toisen puolen. Sen kylki oli punainen. Se oli pistohaavojen ja viiltojen kirjoma. Ilmeisesti se paska oli ahdistanut hänen hevosensa tilaan, mistä se ei voinut paeta, ja käynyt kimppuun. Paulus tunsi käsiensä tärisevän. Hän tappaisi sen paskan.

Rain korisi vastaukseksi, sieraimet suurina ja kyljet raivokkaasti kohoillen, eikä jaksanut edes päätään nostaa tervehtiäkseen kunnolla tuttua ihmistä. Sawyer seurasi sivummalta, mutta Pauluksen löytäessä hevosensa, jätti hän koiran aloilleen ja suuntasi ottamaan Rainin narunpäähän.
"Mitä luulet, seuraako se Lehmän perässä, vaikkei antaisi kiinni?" Nainen pohti vilkuillen hevosta, joka näytti kokeneen kovia. Hän käänsi katseensa kirjavan tinkerin veriseen kylkeen ja puri hampaitaan yhteen, ettei löisi nyrkillään puunrunkoa, jota vasten Rain nojaili. Hänellä oli vastaava arpi käsivarressaan, mutta hevosen kohdalla jälki alkoi syvänä kaulalta ja kulki koko kyljen halki aina takaosalle asti. Sekopää oli selkeästi huitaissut puukollaan hevosta, joka oli rynnännyt eteenpäin terä koko matkalta ihoa leikaten. Nopeakin vilkaisu riitti kertomaan, että veitsi oli terävä ja hyvässä kunnossa. Hullut eivät pitäneet aseistaan niin hyvää huolta. Kylmä tunne kietoi sisuskaluja tiukkaan solmuun, mikä sai Atlaksen rikkomaan paikallapysymiskäskyään pyrkiäkseen naisen luokse, mutta yksi katse riitti pysäyttämään koiran toinen etutassu ilmassa. Ei. Nimbus ei kaivannut enää yhtäkään syytä säikkyä.

"Toivon niin", Paulus vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen, ääni pidäteltyä raivoa täristen. Hän ei voinut kestää tätä.
"Soita tallille. Että eläinlääkärin on paras olla paikalla ja heti", mies murisi hampaidensa välistä, sillä ei voinut sallia itselleen edes hetkeä pehmeyttä peläten sen murtavan hänet. Hän lähti harppomaan kohti tallia ja vilkuili olkansa yli, lähtisikö Nimbus Rainin perään. Hänestä väreilevä energia ei helpottaisi tamman tilaa, joten miehen oli pysyttävä kauempana, kunnes hän saisi itsensä hallintaan. Liike helpotti, ja huoli tinkerin perässä hiipivästä, terävästi hengittävästä tammasta ei jättänyt miestä rauhaan. Hän pujottautui ulos takistaan, kiskoi villapaidan ja t-paidan päältään nykäisten tallitakin takaisin paljaan rintansa päälle ja yritti sitten saada lähestyä vauhkoa tammaa, jotta voisi edes yrittää tukahduttaa verenvuotoa.

Sawyer nyökkäsi ja lähti kävelemään hitaaseen tahtiin takaisin tallia kohti. Rain liikkui vaivalloisesti ja horjui useampaan kertaan sen oloisena, että hän oli valmis vannomaan ruunan tuupertuvan pian, mutta mitä pidempään he kulkivat, sitä tasaisemmaksi hevosen askellus kävi. Hän kävi nopean ja varsin lyhytsanaisen keskustelun tallin kanssa, ennenkö kääntyi vilkaisemaan olkansa yli Paulusta. Sawyer pysähtyi odottamaan miehen lähestyessä tammaansa.
"Eläinlääkärit ovat jo matkalla tallille. Ehtivät ennen meitä", hän välitti puhelimesta annetun tiedon Rainin poskea silitellen. Hän harvoin suuntasi hevosille moisia hellyyttä osoittavia eleitä, mutta urhea tinkeri oli tällä kertaa sen ansainnut. Kai se oli hänen kömpelö tapansa kiittää, kun ruuna ei lähtenyt retuuttamaan häntä minne sattuu, kuten muutamat tallipihalla pyörineet olivat tehneet.

Paulus sai koskettaa Nimbusta vasta, kun tallipiha siinsi puiden lomasta. Hän naksautti narun kiinni ja rauhoitteli ääntä kavahtavan hevosen pysäyttäen sen puiden varjoon. Mies paineli riisumillaan paidoilla runneltua kylkeä. Pistot eivät olleet voineet osua tamman sydämeen tai keuhkoihin, eihän? Tai johonkin pääsuoneen, koska muuten se ei olisi enää elossa ja kävelemässä? Suurin osa tuntui osuneen hevosen takaosaan ja ryntäisiin. Osa jopa selän puolelle. Nimbus oli varmastikin yrittänyt hyppiä pystyyn ja poispäin uhkaajasta. Se oli varmaan ollut ahdistettuna nurkkaan.
"Hevosrakas, rauhassa vain", hän hymisi matalasti ja kietoi narun käsiinsä tamman säikkyessä ja retuuttaessa häntä mukanaan. Hän ei päästäisi irti, ennemmin murtaisi kätensä. Ainakaan tallipihalla ei sinkoillut enää vapaita hevosia, joten toivon mukaan suurin osa turvallisesti karsinoissaan. Paulus ei kuitenkaan pysähtynyt laskemaan, kun talutti tamman sisään itäovista ja länsipuolen pesukarsinaan.
"Rauhassa vain", hän maanitteli tarttuen hevosen päähän, kun se yritti karata häneltä pitkin tallikäytävääkin eikä ollut asettua pesukarsinaan, "rauhassa vain."

Tieto puukosta saaneista hevosista levisi pian talliin. Alyssa ei voinut uskoa korviaan ja tunsi tärisevänsä kun ajatteli, millainen hullu tekisi sellaista. Tallin yleensä niin rauhallinen ja hiljainen tunnelma oli jotakin aivan muuta, kun hän otti vastaan eläinlääkärit ja -hoitajat pitkältä tuntuneen odotusajan jälkeen ja johdatti nuo talliin kertoen tilanteesta mahdollisimman hyvin. Osa viimeisistäkin hevosista, niistä puukotetuista, oli saapunut ja ne olivat ymmärrettävästi prioriteettilistassa paikalla yksi. Alyssa siirtyi karsinarivistöön tarkistamaan omia vastuuhevosiaan, mikäli muuta akuuttia ei ollut. Hevoset olivat yhä kiihdyksissä, mutta hänen onnistui löytää Dorkilta vain yksi kuumottava etujalka ja hän kiersi siihen tottuneesti tarkoitukseen sopivan kylmäpakkauksen ja pintelin. Hevosparat. Hän ei halunnut edes kuvitella, missä kunnossa verisinä talliin tuodut hevoset olisivat. Kunpa ne selviäisivät.
Alex oli saapunut tallille pahimpaan mahdolliseen aikaan. Näky pihalla oli hätkähdyttävä: tarhojen aidot laonneet maahan, hevosia ei missään, eläinlääkintäauto pihassa ja kaikkialla hiljaista. Hän nousi kiireesti autostaan ja kiirehti talliin pahinta peläten. Hän huomasi hevoset onneksi sisällä, mutta tallityöntekijöiden hyörinä ei enteillyt hyvää.
”Mitä on tapahtunut?” Hän kysyi ensimmäiseltä vastaantulevalta ja toivoi, ettei saisi ikäviä uutisia.

Oliver ja Fabien olivat yhteistuumin tuoneet kolme karkulaista takaisin tallille. Poni ja työhevonen vaikuttivat päällisin puolin olevan kunnossa, mutta Peeves ei näyttänyt hyvältä säpsyessään edelleen kaikkea mahdollista ja liikkuessaan vaikeasti pistohaavansa kanssa. Fabien oli saanut napattua yksinkertaisen ruunan kiinni vasta tallipihalla, ja vei hevosta suoraan pesupaikalle eläinlääkäreitä varten. Oliver sujautti taluttamansa harrasteratsut karsinoihin ja kääntyi katsomaan ympärilleen tallin hälinässä. Tämä ei tosiaankaan näyttänyt hyvältä. Katse osui tyhjiin karsinoihin. Olivatko hevoset pesupaikoilla tai matkalla klinikalle, vai kenties kadoksissa? Hänen täytyisi varmaan alkaa käydä omia vastuuhevosiaan läpi. Fabien oli onneksi tarjoutunut auttamaan eläinlääkäriä Peevesin kanssa, joten hän saattoi aloittaa karsinoissa seisovista hevosistaan. Defyn hän jätti väliin kunnioittaessaan liikaa omaa terveyttään, sillä tamman silmissä paloi sen kolistellessa karsinassaan. Eiköhän se ollut ihan kunnossa, kun jaksoi riehua. Lucy poistui Ivoryn karsinasta vasta viriteltyään kylmäpussit paikoilleen jokaiseen jalkaan, ja tunsi olonsa niin tavattoman hyödyttömäksi, kun ei voinut auttaa työkavereitaan. Nainen kääntyi lähtien vaivalloisesti liikkumaan käytävällä - hän voisi etsiä Effien ja selvittää, voisiko tehdä jotakin, mikä ei vaatisi hevosten taluttamista ja paikasta toiseen koikkelehtimista -, kun Alexin sanat saivat pysähtymään. Hän puri alahuultaan vilkaistessaan valmentajaa. Olisi varmasti parempi antaa Effien hoitaa moiset tiedotukset, mutta Alex oli valmentaja eikä pelkästään hevosenomistaja. Mies ansaitsi tietää saman verran kuin muutkin työntekijät.
"Pamaus säikäytti hevoset, ja ne pääsivät aidoista läpi", Lucy kertoi rehellisesti, joskin yritti vältellä käyttämästä sanoja kuten 'laukaus', 'psykopaatti' ja 'painajainen'.
"Aidoille oli ilmeisesti tehty jotain, kun ne antoivat periksi metrikaupalla", hän lisäsi synkemmin. Mikään muu ei selittänyt sitä, miksi yllättäen puolet tallin hevosista olivat juosseet vapaina pihalla. Sawyer talutti Rainin pesupaikalle ja viittoi eläintenhoitajaa vilkaisemaan ruunan veristä kylkeä. Lucy vilkaisi eläintenhoitajan hoiviinsa ottamaa ruunaa ja suuntasi pahoittelevan, jäykän hymyn Alexille.
"Paras mennä katsomaan", hän nyökkäsi kohti serkkunsa rakasta tuntiratsua. "Näin hevosesi karsinoissaan", nainen lisäsi olkansa yli miehelle hyppiessään kohti pesupaikkaa. Voi Rain. Zoe jätti Paddyn ja varusteistaan vihdoin puretun Duffyn karsinoihinsa suunnatessaan auttamaan Paulusta, sillä Nimbus ei näyttänyt hyvältä ja apukädet tuskin olisivat pahitteeksi, kun hevosta pideltäisiin aloillaan eläinlääkäreitä varten.

Effie kiersi yhä uudelleen ja uudelleen laskemassa hevosia. Viimeisetkin oli otettu tarhoista karsinoihin ja moni oli löytynyt viimein harhailemasta lähialueelta, hivuttautumassa kotia kohti pahimman säikähdyksen laannuttua; työntekijät toivat viimeisenkin harrastelaitumellisen sisään - kolme niistä puukonkuvia kyljissään. Miten tämä oli mahdollista?! Nainen halusi vajota voimattomana vasten valkolakattua karsinanseinää, mutta ei voisi.
"Onko Minx löytynyt?" nainen vaati Nathanilta ja kysyi yleisemmin, "puuttuuko joku hevonen vielä?"
Maybe kierteli käytävillä tuntien olonsa yhtä hyödyttömäksi kuin Lucy - hänen vastuuhevosistaankaan ei ollut paikalla kuin Chove ja Slips, jonka Jemma oli tuonut kaaoksen laannuttua itämaneesista talliin kuin olisi tiedoton äsken alueella vallinneesta kaaoksesta. Maybe saattoi olla helpottunut siitä, että kumpikin hevosista oli ehjä, vailla naarmuja tai kuumia, turvonneita, aristavia jalkoja. Olettaessaan Pauluksen ja Lucyn olevan poissa hän oli kiertänyt tarkastamassa myös loput ryhmänsä hevosista: Miu oli vahingoittumaton, Moko kävi kierroksilla, muttei ollut rikkonut itseään, Jamien kisaratsut näyttivät ehjiltä ainakin tunnollisen kylmäyksen jälkeen, Dublin, Flurry ja Cicerokin taisivat olla kunnossa. Tyttö saattoi toivoa, että aamupäivän kaaos olisi kuitattavissa säikähdyksellä, kunnes näki talliin tulevat, epäinhimillistä väkivaltaa kohdanneet hevoset. Hän peitti suunsa ja räpytteli järkytyksen kyyneleet pois silmistään. Kuka voisi tehdä tällaista hevosille? Nimbus oli poissa tolaltaan, riuhtoi ja hyppi pesukarsinan kiinnikkeissä, Paulus uskollisesti riimussaan kiinni.

Alex kuunteli Lucyn selitystä huolestuneena ja viittoi tuon sitten jatkamaan matkaansa kirjavan Rainin luo. Sisintä kylmäsi, kun hän kiirehti hevostensa luo mielessään kuvat pesukarsinoilla hoidettavista, verisistä hevosista. Gabino ja Arizona löytyivät karsinoistaan ja hän pujottautui ensin rauhallisemman ruunansa karsinaan tutkiakseen vahingot. Se työnsi turpaansa hänen syliinsä ja pikaisen tarkistuksen jälkeen oli kunnossa. Hän toisti saman mustan orinsa kanssa ja onnistui väistelemään hälinästä hämmentynyttä, kevyesti liikuskelevaa Gabinoa tarkistaessaan sen jalat. Kaikki hyvin. Onneksi Poppy oli jo kaukana uuden omistajan kanssa. Entäs Peeves? Mies kiirehti karsinalle ja lopulta päätyi löytämään valkoisen, verestä punaiseksi tahraantuneen hevosen pesukarsinalta. Hän antoi tilaa ja jäi katsomaan kauempaa, vaikka oli huolissaan koulutettavastaan. Oliko sitä puukotettu?
Alyssa kävi kaikki vastuuhevosensa läpi ja samalla myös Jimenan hevoset. Hän teki kylmäkääreet yksi kerrallaan niiden jalkoihin ja yritti olla nopea, sillä osa hevosista oli varsin kammottavia hoidettavia karsinoissaan, mutta pesupaikat oli nyt varattu tärkeimmille tapauksille. Hän oli saada kaviosta päähänsä kumarruttuaan hieman levottoman hevosen takasen pariin, mutta selvisi vain pienillä vammoilla, kuten Papillonin puraisulla kun riisui sen varusteet pois.

"Ei", Nathan vastasi taluttaessaan kauempaa mukaansa ottamaa ruunaa karsinaan. Hän uskoi hevosen palaavan omia aikojaan, mutta odottaminen raastoi hermoja. Minx oli ollut kaikin tavoin kammottava siitä lähtien kun maastolenkit oli pudotettu pois tamman liikutusohjelmasta, joten hevonen painelisi varmasti niin pitkälle kuin pääsisi, ennenkö tajuaisi kavereiden jääneen tallille, kääntyisi ympäri ja palaisi ruoka-aikaan mennessä karsinaansa.
"Lähden etsimään Minxiä mönkijällä kunhan muut hevoset saadaan kuntoon", mies jatkoi vilkaisten talliryhmänsä vastuuhevosia. Paddy ja Duffy olivat varmasti Zoen tarkastamat, mutta Romeon lähelle ei tainnut kukaan mennä vapaaehtoisesti. Ensimmäisenä mies kävi kuitenkin käärimässä kylmää Validuksen kuumana hehkuvaan jalkaan toivoen, ettei ruuna ontuisi enää huomenna. Lièvremonteissa oli ihan riittämiin ilman moisia huonoja uutisia. Vindico oli yhtenä kappaleena, samoin Tete. Hookilla oli kavionjälki lavassaan, mutta se hoituisi kotikonstein puhdistamalla. Mies suuntasi tutkimaan Romeota toivoen, että Minx oli ainoa kateissa oleva ratsu, mutta epäili sitä suuresti. Onneksi hevoset tuppasivat palaamaan ruoka-aikojen houkuttelemina takaisin kotiin. Ponien kanssa moista luksusta harvoin oli.
Nähtyään, ettei Rainilla ollut suurta hätää, Lucy siirtyi katsomaan Nimbusta alahuuli hampaiden välissä. Nimbusparka. Hän jäi hiljaisena Mayben rinnalle, sillä mitä tässä tilanteessa voisi sanoa? Oli käsittämätöntä, että joku tekisi noin hevoselle. Olisipa Nimbuksen tilalla ollut joku tallin kamaluuksista, joka olisi potkinut puukon kanssa riehuvan hirviön kappaleiksi hetkeäkään epäröimättä. Zoe auttoi pitelemään säikkyä hevosta aloillaan eläinlääkärien työskennellessä. Onneksi Paddy oli pysynyt tallipihalla.
"Ehditkö jo käydä Jimenankin hevoset läpi?" Oliver kysyi Alyssalta saatuaan vihdoin viimeisenkin vastuuhevosistaan tarkistettua - Defyä lukuunottamatta, tietenkin. Kukaan terveydestään välittävä ei lähestynyt hevosta, joka vaatisi tujun annoksen rauhoittavaa ennenkö sallisi ketään lähelleen. Hän tunsi olonsa niin hitaaksi, kun oli ehtinyt käydä vain omat vastuuhevosensa eikä auttaa tiimin hevosten kanssa, mutta hän oli ollut kaukana metsikössä hakemassa harrasteratsuja sisään. Ehkä sillä sai anteeksi sen, etteivät pintelit olleet meinanneet pysyä otteessa, kun hän oli käärinyt niitä hevosten jalkoihin ja linimenttipullo oli pudonnut useaan kertaan käsistä karsinan puruihin.

Nimbus sai tujun annoksen rauhoittavaa, ja Paulus saattoi pidellä sen roikkuvaa päätä sylissään, kun väkivallan uhriksi joutunutta tammaa tutkittiin. Suurin osa haavoista oli pinnallisia, mutta syvempiä, runsaastivuotavia pistohaavoja ja ihoa ja kudosta leikanneita viiltoja riitti. Tamma olisi vietävä klinikalle, ja hetken Paulus tunsi syyllisyyttä halustaan lähteä sen mukaan, kun talli tarvitsi työntekijöitä nyt enemmän kuin koskaan - aidat olisi kasattava ja alue tutkittava, sillä joku oli löytänyt lasinsiruja alueelta. Voisiko hän hylätä tallin, ystävänsä ja kaikki viattomat hevoset sen paskiaisen armoille vain yhden tähden? Mies suukotti tamman kermanvaaleaa otsaa ja hieroi sen korvia. Hän vilkaisi olkansa yli kahta sairaslomailevaa naista.
"Lucy, lähde Nimbuksen kanssa klinikalle", hän vetosi raskaasti haluamatta irrottaa tammasta. Hän voisi kuitenkin tehdä enemmän täällä kuin odottaessaan tyhjänä ja hyödyttömänä klinikalla.

Alyssa ehti juuri parahiksi valmiiksi, kun kuuli Oliverin kysymyksen. Hän kävi mielessään läpi hevoset ja katse kiersi karsinoita. Nainen nyökkäsi.
”Kaikki ok tilanteen huomioon ottaen”, hän huokaisi helpottuneena, vaikka se ei yleisestä hälinästä sekavaa oloa poistanutkaan.
”Miltä hevosesi näyttivät?” hän kysyi vastavuoroisesti ja yritti saada otetta hektisestä painajaisunesta. Tarvitsisiko joku ehkä apua? Monen huomio meni huonokuntoisiin, verisiin hevosiin, ja jotkut olivat varmasti karsinoissaan tarkistamatta.

Lucy vilkaisi rauhoitettua tammaa. Mitä hän klinikalla voisi tehdä? Hän ei pystyisi edes taluttamaan hevosta, puhumattakaan siitä, että voisi auttaa lastaamisessa tai tukea rauhoitetun ratsun päätä. Hän ei voisi tehdä muuta kuin istua yhtä hyödyttömänä siellä kuin teki missä tahansa. Joutuisi erikseen soittamaan kyydinkin niin itselleen kuin hevoselle, jos Nimbus edes pääsisi tämän päivän puolella kotiin.
"Minä en pysty tekemään mitään, Paulus", hän muistutti pehmeästi. Nimbus olisi täysin eläintenhoitajien käsittelyn varassa.
"Peevesiä lukuunottamatta kunnossa", Oliver vastasi Alyssalle. "Fabien katsoo sen perään, joten E-tiimin hevoset ovat ainakin omillaan", hän lisäsi yrittäen muistella, mitkä kaikki hevoset kyseiselle tiimille kuuluivat. Hän muisti osan Fabienin vastuuhevosista kaikkien keskustelujen pohjalta, mutta lieni parasta mennä katsomaan listoilta, ettei kukaan jäisi tarkastamatta.

Paulus huokasi. Niin tietenkin. Hän oli unohtanut Lucyn jalan.
"Minä voin mennä", Maybe tarjosi ja sai mieheltä happaman, epäluuloisen katseen. Tyttö huokasi.
"Minä voin mennä Lucyn ja Nimbuksen kanssa", hän muotoili tarjouksen uudelleen, ja ilmeisesti vakuutti Pauluksen vilpittömyydellään. Mies ei voisi kuitenkaan päästää hevosta ilman omaa liittolaistaan.

Alyssa vilkaisi pesukarsinoille, missä Peeves-parkaa hoidettiin pistohaavan vuoksi. Häntä oksetti ajatella, että joku teki sellaista hevosille.
”Jos sinulla on muuta, pärjään kyllä E-ryhmän hevosten kanssa”, hän sanoi varmasti ja kaivoi puhelimensa, mihin oli taltioinut aikanaan saamansa listan eri ryhmien hevosista ja etsittyään sen, saattaisi lähteä ensimmäisen luo. Hän valitsi lähimpänä olevan lipizzaorin ja astui karsinaan heikotusta tuntien. Valkoisen hevosen kylkeä koristi kuivuneen veren ruskeaksi värjäämä raita. Oliko tätäkin puukotettu? Hän astui lähemmäs varovasti, mutta kun ori vaikutti rauhalliselta, viitsi nainen siirtyä tarkastelemaan sen vammoja. Ainakaan haava ei ollut syvä, sillä se ei vuotanut enää ja tunnusteltuaan jalat, hän huokaisi helpotuksesta, sillä ne tuntuivat vain vähän lämpöisiltä railakkaan paon jälkeen. Hän selviäisi haavanpuhdistuksesta yksinkin ja lähti hakemaan lisää tarvikkeita sekä jalkojen kylmäykseen että haavanhoitoon.

Lucy vilkaisi Maybeä. Yhdessätuumin he varmasti pärjäisivät, vaikka ei kai Maybekään olisi saanut hevosia käsitellä sen enempää kuin hänkään.
"Lähdetään siis", nainen vastasi nyökäten. Paulusparka. Hän ei halunnut edes kuvitella, millaisia ajatuksia miehen mielessä risteili, kun oma rakas tamma oli tässä kunnossa. Hän asetteli kyynärsauvat paremmin alleen ja lähti hitaasti käytävää pitkin liikkeelle raivaten tilaa rauhoitettua tammaa varten.
"Ei, autan kyllä", Oliver vakuutti vilkaistuaan pesukarsinan suuntaan, jossa Peevesiä hoidettiin. Fabien pärjäsi veren ja rauhoitetun hevosen kanssa paljon paremmin kuin hän, joten parempi antaa ranskalaisen olla ruunan kanssa. Hän voisi purkaa Fabienin ratsun varusteista, tammaparka kun oli seissyt jo ihan liian kauan ratsastustamineet yllään. Päättäväisesti Oliver suuntasi Mochan luokse toivoen, että tämä painajainen päättyisi jo.

Paulus talutti Nimbuksen ulos aineissa olevan tamman laahustaessa autuaassa horroksessa perässä ja suoraan ylös tallipihalle parkkeeratun trailerin lastausramppia. Sisällä eläinlääkärit tekivät viimeisiä arvioita siitä, mitkä hevoset vaatisivat hoitoa klinikalle - onneksi niitä ei näyttänyt olevan montaa. Yksi hevosista oli kolhaissut jalkansa pahemmin tarhassa riehuessaan, ja se tervehti Nimbusta raikuvasti miehen lastatessa tammansa odottavan yksinäisen seuraksi autoon. Viillelty kylki ja selkä oli paketoitu, ja hevonen huuhdottu, mutta karva näytti edelleen vaaleanpunaiselta. Mies painoi suukon sen korvantyveen, ennen kuin nosti rampin. Maybe tarjosi miehelle lohduttavaa hymyä, ennen kuin kapusi ratin taakse Lucya odottaen. Paulus palasi painavin jaloin takaisin talliin. Hän lähtisi kokoamaan aitoja uudelleen, sillä kaipasi fyysistä työtä ja hiljaisuutta.

Alyssa soi kiitollisen hymyn auttavalle Oliverille. Hän sai paketoitua ensimmäisen hevosen ja siirtyi seuraavaan. Hevosten omistajat tulisivat tappamaan heidät, päästää nyt koko lauma vapaaksi. Heidän olisi pitänyt tarkistaa tarhat paremmin. Nainen kävi mielessään mahdollisuuksia joilla olisi voinut estää tilanteen, vaikka hän tiesi ettei siitä ollut hyötyä. Hevosparat saivat nyt seistä sisällä sen aikaa kun tarhoja laitettaisiin kuntoon, jos niitä uskaltaisi senkään jälkeen laskea ulos. Tallin toiminnan piti jatkua, eikä maneeseja ja kenttiäkään voinut pidemmän päälle hyödyntää hevosten ulkoilutiloina.
”Aleksei oli raapaissut kylkensä johonkin”, Alyssa tiedotti Fabienille pesupaikalla, jotta tuo pysyisi perillä vastuuhevosistaan.
”Puhdistin ja suojasin sen, mutta sitä on hyvä tarkkailla.” Nainen yritti pitää äänensä vakaana, mutta tuntui hirveältä olla paikalla sellaisen katastrofin jälkeen.
Alex ei tiennyt mitä olisi tehnyt, hän tuntui vain häröilevän käytävällä edes takaisin tarkistaessaan muita elokuvahevosia, tuttuja hevosia ja omiaan uudelleen. Hän ei voisi tehdä mitään mitä oli suunnitellut muka rauhalliseen arkipäivään ja päätyi sitten auttamaan hevosten kiinnipidossa tai missä vain, mihin saattoi itsensä mukaan tarjota.

Lucy kiipesi vaivalloisesti auton kyytiin, joutuen hetken asettelemaan keppejään, että mahtui istumaan kunnolla. Samperin kepit. Hänestä ei ollut mitään hyötyä, kun hän joutui liikkumaan keppien kanssa. Viikko vielä, nainen muistutti itseään. Sen jälkeen hän saisi varata koko painollaan jalalle. Ei se tarkoittanut, että hän voisi hevosia taluttaa, mutta ainakin liikkuminen olisi helpompaa. Ehkä. Hän oli lukenut netistä kauhutarinoita siitä, miten painon laskeminen jalalle tuntui samalta kuin joku sahaisi koko jalkaa irti, mutta aika näyttäisi miten kävisi. Ainakin puolet painosta saattoi jo varata ilman jatkuvaa irvistelyä.
Nathan vilkaisi tiiminsä vastuuhevosia. Hän oli hoitanut Rouxin vastuuhevoset omiensa jälkeen, mutta Jemma saisi luvan katsoa omiensa perään - myös niiden kahden harrastekilparatsun, sillä hän lähtisi nyt etsimään Minxiä. Samalla tulisi tarkistettua, oliko poluille viritelty uusia hengenvaarallisia ansoja. Sawyer keräsi parhaillaan työkaluja kottikärryihin suunnitellen aitojen korjaamista. Tarhojen kunnon saisi joku muu tarkistaa. Joku, joka tunnistaisi myrkylliset kasvit tai muut vaarattomilta näyttävät asiat, joita psykopaatti olisi niihin saattanut heitellä. Hän korjaisi aitoja, sillä se sentään oli tuttua työtä. Rain oli karsinassaan nuokkumassa, haava puhdistettuna ja ruuna kunnossa, tai ainakin niin kunnossa kuin moisen kokemuksen jälkeen vain saattoi.
"Kiitos", nuori poika kiitti vilpittömästi. Hän vilkuili rauhoitettua elokuvatähteä, jota parsittiin paraikaa kokoon. Eläinlääkäri oli vakuuttanut, että ruuna tulisi kuntoon, mutta hän epäili silti. Miten kiltti ruuna suhtautuisi ihmisiin tämän jälkeen?
"Ehditkö jo vilkaista muita? Olivatko ne kunnossa?" Oli lähellä, ettei hän uskaltanut edes kysyä sitä. Entä jos niille olisi käynyt jotakin? Hän tiesi ainoastaan Mochan olleen poissa harmin tieltä koko ajan, ellei tamma ollut rikkonut jalkojaan karatessaan häneltä kentällä mikä oli epätodennäköistä, mutta loput olivat arvoitus. Mia oli kävellyt aiemmin käytävällä, joten kai se oli yhtenä kappaleena. Pacon olisi pakko olla, tai hänen työnsä olisi ohi ennenkö kunnolla ehti alkaakaan.

Effie saattoi huokaista helpotuksesta, kun sai vihdoin järjestelmällisen rauhan laskeutuessa tiedon, että vain Minx puuttui. Hevosistakin vain kaksi olivat matkalla klinikalle. Useampi oli kolhinut itseään ja vaatisi kylmäystä ja kenties lepoa, mutta se oli loistouutinen verrattuna siihen, mitä hän olisi voinut joutua kertomaan hevosenomistajille. Nyt hän voisi välittää tiedon tallilla tapahtuneesta välikohtauksesta, joka oli saatu nopeasti haltuun ja hevoset olivat turvassa ja kunnossa. Heidän olisi lisättä liiketunnistimia ja valvontakameroita varmastikin koko tallialueelle yöksi, ei vain tallin ympärille. Se vaatisi jälleen investointia, mihin tällä tahdilla häviävien asiakkaiden kanssa ei varsinaisesti olisi varaa, jos halusi pelata varman päälle.
Paulus ja Sawyer sekä muutama muu olivat jo lähteneet korjaamaan aitoja, ja jokunen muu tutkimaan aluetta. Onneksi aitatolpat olivat kaikki paikallaan: vandaali oli vain irroittanut muoviset aitariu'ut paikoiltaan muutamien metrien matkalta tarhaa kohti, ja ne olisi suhteellisen vaivatonta saada takaisin paikoilleen. Mutta miten he voisivat turvata tarhaavat hevoset? Olisiko heillä varaa sijoittaa työntekijöitä valvomaan tallialuetta? Ei niin montaa, ettei läpi voisi päästä. Eikä niin montaa, ettei metsässä ammuskelu voisi vauhkoonnuttaa hevosia. Miksi poliisi ei voinut tehdä työtään?!

”Päällisin puolin kunnossa ovat, tarkistimme ne Oliverin kanssa”, Alyssa nyökkäsi ja toivoi, ettei poika ollut löytänyt tarkistamistaan vikaa. Kai hän olisi kuullut. Moni hevonen saattaisi kuumotella jalkojaan vielä aikansa, mutta ilmeisesti säikähdyksellä oli selvitty monen kohdalla. Valitettavasti myös näitä todella pahasti loukkaantuneita oli.
”Tuleeko Peeves kuntoon?” Alyssa kysyi varovasti ja kysymyksen kuullut Alex saapui nurkille kuulemaan vastausta. Mies näytti huolestuneelta, sillä tiesi kaiken olevan sekaisin jos elokuvan päätähtenä toimiva hevonen joutuisi pois pelistä. Hän oli tehnyt sen kanssa jo kauan töitä ja toivoi, ettei joutuisi opettamaan kaikkea uudelle hevoselle enää siinä ajassa, mitä kuvauksiin oli.

"Hyvä, kiitos", Fabien kiitti uudemman kerran helpottuneena siitä, etteivät useammat hevoset olleet kolhineet itseään. Hän kannatteli rauhoitetun ruunan päätä hartiallaan ja silitteli valkeaa otsaa eläinlääkärin työskennellessä. Pesusta huolimatta Peeves oli edelleen enemmän vaaleanpunainen kuin valkoinen, eikä Fabien edes viitsinyt katsoa omia vaatteitaan. Ne saisi pestyä, kunhan elokuvatähti saataisiin kuntoon.
"Tulee", eläinlääkäri vastasi ranskalaisen puolesta. Hyvä niin, sillä edes Fabienin yltiöpositiivinen maailmankuva ei kestänyt montaa tällaista iskua järkkymättä. Yhden maastolenkin saattoi vielä kuitata surkealla tuurilla ja kohtalon ivalla, mutta kun iskuja alkoi kerääntyä luikuisten maastoletkojen palatessa enemmän tai vähemmän palasina tallille, oli vaikea kuvitella kauniita maastoja enää koskaan turvallisiksi. Ja nyt tallin ympäristökin vielä. Missään ei ollut enää turvallista.

Vähitellen varmuus jokaisen hevosen tilan tarkastuksesta päätyi Effien tietoihin, ja nainen sai odottaa ihanaa työtehtäväänsä viestin välittämisestä hevosenomistajille. Onneksi varsinaisesti huonoja uutisia tarvitsisi kertoa vain muutamalle. Hän keräsi tallityöntekijöitä ympärilleen, kun kaaoksen jälkimainingitkin alkoivat tyyntyä.
"Huomisesta alkaen siihen saakka, että tämä mielisairas yksilö saadaan kiinni, hevosten tarhaus tapahtuu vasta sitten, kun olette varmistaneet joka aamu vastuuhevostenne tarhat turvallisiksi. Käytte läpi jokaisen metrin aitaa, kokeilette niiden pitävyyden, tarkastatte ettei niissä sojota mitään ja tutkitte myös jokaisen neliömetrin tarhaa lasin, metallin tai minkä tahansa varalta, mikä ei sinne kuulu. Lisäksi meidän on keksittävä keinoja valvoa hevosia päivät, jotta tällaista ei pääse tapahtumaan uudelleen", Effie huokasi sukien lyhyttä, punertavaa tukkaansa.

Alyssa huokaisi helpotuksesta, kun kuuli Peevesin tilanteen. Hän tarttui harjanvarteen ja alkoi lakaista levottomana käytävää, kun ei voinut enää olla muuten avuksi. Hän kuunteli Effien ohjeet eikä voinut kuin miettiä, että tavallisestikin melko kiireisten työpäivien tehtävälista kasvoi nyt reilusti ja se vaatisi heiltä suunnatonta mukautumiskykyä ja joustoa, mikä ei naiselle kyllä olisi mikään ongelma. Hän halusi auttaa, sillä olihan kaikki tapahtunut ihan hirvittävää.
”Mites tämän päivän ulkoilut?” hän tarkisti vielä jatkaessaan lakaisua rivakoin ottein. Oli hyvä unohtaa kauheudet fyysiseen työhön.

Fabien kuunteli muiden joukossa Effien antamat ohjeet kymmenet kysymykset samantien päätä nostaen. Miten heidän olisi tarkoitus ehtiä haravoida kaikki tarhat ja tehdä muut työt samalla? Jo pelkästään aitojen tarkistamisessa menisi enemmän aikaa kuin mitä heillä oli uhrata, puhumattakaan sitten suurten tarhojen läpikotaisesta kävelemisestä. Voitaisiinko hevosten tarhausta pudottaa kokopäiväisestä puolipäiväiseen, niin tarkistettavien tarhojen määrä saataisiin puolitettua? Ranskalainen puri kieltään. Ehkä kokeneemmat tietäisivät, miten toimia. Hän oli ainakin aivan hukassa, ja Oliverin tavasta tuijotella lattiaa sopi päätellä, että niin oli kämppiskin. Oliver siirtyi auttamaan, kun puukotettu hevonen saatiin siihen kuntoon, että se kannatti siirtää omaan karsinaansa. Peeves hoippui niin epävarmasti jaloillaan, että kaikki ylimääräinen tuki tuli tarpeeseen. Yhdessä he ohjasivat ruunan karsinaan ja Oliver jäi seisomaan oven pieleen vahtiakseen hetken, että hevonen pysyisi jaloillaan eikä kaatuisi kyljelleen. Fabien kiersi nopeasti kurkistamassa muiden hoitamat vastuuhevosensa kaltereiden lomasta, haluamatta häiritä hitaasti tutuihin karsinoihinsa rauhoittuvia ratsuja sen enempää.

Tämä oli yksi helvetin kaaos.
"Tallilla vallitsee nyt poikkeustila. Hevoset ovat tärkeysjärjestyksessä korkeimmalla. Hoidatte hevosenne, siivoatte niiden karsinat ja siivoatte tarhoja niin paljon kuin ehditte, jotta pohjat eivät mene pilalle, mutta kaikki muu on ylimääräistä. Kamir tulee töihin illaksi ja vastaa varmasti kysymyksiinne paremmin, sillä minä en tiedä, mitä me teemme nyt. En tiedä, miten tarhaamista tullaan rajoittamaan tai miten hevosten liikutus järjestetään nyt. Tänään tärkeintä on kuitenkin saada tallialue jälleen turvalliseksi", Effie totesi ahdistuneena. Miten ihmeessä hän olisi voinut varautua strategioimaan tällaista tilannetta?

Alyssa nyökkäsi ja jatkoi lakaisua. Hän ei ikimaailmassa ollut uskonut joutuvansa keskelle sellaista kaaosta, kun oli hakenut töihin Rosings Parkiin. Ehkä se oli tavallista siellä, ei sitä tiennyt, mutta hän epäili. Miksi kukaan enää haluaisi asuttaa hevostaan tallissa, jonka ympärillä pyöri joku sekopää? Hän saisi jatkaa pian normaaleihin töihinsä, rehujen laittoon, karsinoiden siivoukseen ja muuhun, mutta ajatus tuntui oudolta keskellä kaaosta.

Oliver nyökytteli Effien ohjeille. Selvä. Onneksi hänen vastuuhevostensa omistajat olivat kutakuinkin täysipäistä väkeä, eivätkä varmasti kiukuttelisi siitä, että hevosten tarhausajat muuttuisivat ja tallilla olisi tarjota vähemmän apua varustamiseen sun muuhun pikkuhommaan. Valitettavasti kaikista omistajista ei voinut sanoa samaa. Puhumattakaan niistä, jotka olivat jo harkinneet hevostensa viemistä muualle ja saisivat tästä varmasti viimeisen kipinän muuttoa varten.
"Lähdetäänkö auttamaan tarhojen kanssa?" Fabien kysyi hiljaa. Oliver nyökkäsi. Hän jättäisi mielellään tallin tukahduttavan ilmapiirin taakseen ennenkö omistajat ja muut päivän asiakkaat ehtisivät paikalle ja alkaisivat esittää tiukkaan sävyyn kysymyksiä siitä, mitä oli tapahtunut, kun hevoset eivät olleetkaan ulkona.

Effie lähti takaisin toimistoon sukkahousut rikki eikä henkinen jaksaminen paljon niitä paremmissa kannattimissa, kun alkoi ilmoittaa sen päivän tapahtumista. Loppuisiko tallin toiminta tähän, jos vainoajaa ei saataisi kiinni? Maastojen sulkeminen ei ollut vielä tehnyt merkittävää lovea asiakaskuntaan, mutta tämä - jos omistajat kokisivat, etteivät heidän hevosensa olisi turvassa tallilla… Mikä helvetillinen painajainen. He selviytyisivät. Jossakin välissä se mielipuoli kävisi liian röyhkeäksi ja jäisi kiinni, ja heidän elämänsä voisi normalisoitua. Missään lähimailla ei ollut Rosingsin veroista tallia. Kun uhka poistuisi, asiakkaat täyttäisivät taas tallin. Effie halusi uskoa niin.

Alex jäi varsin toimettomaksi käytävälle ja päätti olla avuksi, kun nyt niin pitkälle oli päässyt. Jalkojaan yhä aristaville hevosille olisi turha keksiä ohjelmaa, joten hän paineli pihalle Fabienin ja Oliverin jalanjäljissä auttamaan aitojen kanssa. Saisipa jotakin tekemistä. Tapahtumien kulku mietitytti edelleen, mutta hän ei viitsinyt kysyä, vaan pyöritteli asioita pienessä mielessään.
”Onko kaikki hevoset saatu kiinni?” hän kysyi matkalla tarhoille ja toivoi että saisi myöntävän vastauksen.

"Morlandin tamma Minx on omilla teillään", Oliver kertoi valmentajalle astellessaan lähintä tarhaa kohti. Sen aita oli jo saatu nostettua pystyyn, joten jäljelle jäi pohjien tarkistaminen ikävien yllätysten varalta.
"Se tulee ihan varmasti omia aikojaan takaisin", Fabien jatkoi etsien päättäväisesti horjumatonta positiivisuuttaan. "Ihan viimeistään siinä kohden kun on ruoka-aika." Niin kirjoissa oli ainakin kerrottu, mutta toimikohan moinen käytännössä. No, sen he pääsisivät näkemään jos Nathan ei sitä aiemmin tammaa löytäisi. Mies oli lähtenyt yhdessä toisen työntekijän kanssa ajelemaan ristiin rastiin lähimaastoja tallin mönkijällä, eikä heistä ollut kuulunut mitään sen jälkeen.
Työ tarhojen parissa oli hidasta, mutta se oli tehtävä, joten tallityöntekijät haravoivat tarhan pohjia ja korjasivat aitoja hitaasti mutta varmasti. Hevosia olisi saatava ulkoilemaan vielä tänään, tai ainakin ihan viimeistään huomenna, joten korjattavaa riitti. He aloittivat lähimmistä tarhoista ja siirtyivät järjestelmällisesti seuraavan luokse kelloaan silloin tällöin vilkuillen. Hevosten päiväruokiin oli vielä aikaa, joten parempi vain jatkaa tarhojen parissa. Kenties osa hevosista saataisiin ulkoilemaan illaksi tallin viereisiin tarhoihin. Pitäisi vain valita tarhaporukoista sellaiset, joille ulkoilu olisi kaikista välttämättömintä. Fabien oli kiitollinen siitä, ettei se ollut hänen työtään. Mikään koulussa ei ollut valmistanut häntä tähän. Mönkijä kurvasi näkyviin keskeltä metsää, pujotellen tottuneesti tarhojen välisillä kujilla. Hetken Oliver kuvitteli selkään mustanpuhuvan, kivääriä heiluttelevan miehen, ennenkö tajusi työkavereiden vain saapuvan. Nathan pysäytti mönkijän tarhan eteen heilauttaen teräsvaijeria, jota oli käärinyt kerälle hartiansa ympärille. Takanaistuvan tallityöntekijän sylissä oli muovikassi, joka kilisi ja rahisi uhkaavasti pienimmästäkin liikkeestä rikottujen lasipullojen kolhiessa toisiaan.
"Metsissä oli taas ansoja", hän huikkasi työkavereilleen kasvot synkkinä. Mönkijä nykäisi lähtiessään liikkeelle, kun Nathan suunnisti takaisin tallille välittämään tiedon myös yläkertaan.
"Tämä on aivan käsittämätöntä", Oliver puhahti potkaisten tarhan pohjaa turhautuneena. Miten kukaan saattoi olla niin sekaisin päästään, että kiusasi viattomia luontokappaleita tähän tapaan?

Jemmakin laahusti ympäri hiekkapohjaista tarhaa hanskat kädessä ja muovipussi kourassa etsiskellen ikäviä yllätyksiä. Tallin lähellä olevissa tarhoissa ei mitään näkynyt, vaikka tietä lähinnä olevan tarhan aita oli alunperin sabotoitu. Nyt sekin oli jo pystyssä. Ilmeisesti tallin liiketunnistimet pitivät sabotöörin yölläkin poissa tallin lähettyviltä. Lähimpänä metsää olevista tarhoista sitten löytykin hevosten jaloille tarkoitettuja sirpaleita, joita nainen noukki ahdistuneena. Hän ei halunnut tehdä tätä. Hänen piti saada työ, missä hän harjaili ja ratsasti loisteliaita kisahevosia sekä löysi unelmiensa miehen, joka huiskaisisi hänet valkean orin selkään ja kantaisi auringonlaskuun ja ihanaan tulevaisuuteen. Hänen ei pitänyt tulla murhanhimoisen psykopaatin jahtaamaksi ja tehdä samaa paskahommaa päivästä toiseen. Nainen kulki hitaasti, venytteli suoristautuessaan ja toivoi, että muut lakkaisivat laiskottelemasta ja ripeyttäisivät tahtia. Hän halusi istua alas tai sitä mieluummin mennä kotiin. Laukaukset kuullessaan hän oli piiloutunut itämaneesin esteiden taakse. Slips oli riehunut maneesissa seinät kolisten ja maa täristen, kun kuuli ympäriltä irti olevien hevosten äänet, ja Jemma oli vain sulkenut silmänsä ja toivonut olevansa jossain kaukana poissa.

Alyssa oli siirtynyt haravoimaan tarhoja muiden kanssa. Hän löysi muutamankin ansan reunimmaisista tarhoista ja kirosi joka kerta, kun näki palankin lasia.
”Kuka tekee tällaista?” hän nurisi vihaisena kun löysi uuden ansan, jonka tarkoitus oli selvästi vain vahingoittaa hevosia. Nainen keräsi huolella palasia muovipussiin varoen jättämästä yhtäkään tarhanpohjalle.
”Eivätkö kamerat yllä tänne saakka?” hän kysyi arvellen, että asian oli oltava niin. Jos mielipuolesta olisi edes kuva, se helpottaisi ehkä poliisien työtä. Toisaalta jonkin olisi myös helppo vahtia tiluksia toimistosta käsin, jos kamerat kuvaisivat joka nurkkaa. Nyt he olivat kai liian kaukana tallista.

"Eivät", Sawyer vastasi Alyssan pohdintaan kiristäessään aidan poikkipuuta paikoilleen. Hän vilkaisi tallin seinää kohden päätään kallistaen. Valvontakamerat olivat kehittyneet paljon viimeisten vuosikymmenten aikana, mutta valitettavasti nekään eivät ratkoneet kaikkia ongelmia, kuten sekopäisiä asemiehiä keskellä yötä.
"Noista saa hyödyllisen kasvokuvan ehkä viidentoista metrin päästä, jos on tasainen valaistus", nainen kohautti harteitaan. Valvontakameroista sai kyllä päivällä tasokkaan yleiskuvan siitä, mitä tarhoilla tapahtui, mutta pimeässä hiipivästä mustapukuisesta hahmosta tuskin näkyisi vilahdustakaan vaikka kamerat olisi jättänyt yöksi päälle. Sawyer jatkoi töitään hiljaisena, koira varjonlailla rinnalla seuraten. Oliver vilkaisi tallitietä kohti, kun hitaasti autoja alkoi saapua tallille. Hänen ei käynyt kateeksi sisällä olevia työntekijöitä, jotka joutuisivat omistajien hampaisiin. Harva jaksaisi tarpoa tarhoille asti vain heille huutaakseen. Nathan väisti tyylikkäästi sisään kiiruhtavaa kompuroivaa punapäätä, joka suuntasi suoraan Remonan luokse varmistamaan, että herttainen koulutamma oli kunnossa. No, ainakin kouluvalmentaja osaisi olla syyttelemättä heitä, mutta samaa ei voinut sanoa kiiltävän puhtaan auton kyydistä nousevasta teinipojasta, jota Oliver oli oppinut välttelemään heti alusta asti. Manhattan oli rasittava, mutta sen omistaja oli kymmenen kertaa pahempi. Effietä kävi sääliksi, kun Nathankin luovi tiensä vauhdikkaasti tarhoille omistajia pakoon. Hän ei voinut syyttää yhtäkään työntekijää, joka koki parhaaksi etsiä tekemistä kauempaa tallirakennuksesta, sillä autoja kaartaisi jatkuvasti lisää paikalle, kun väki saapuisi liikuttamaan hevosiaan - tai ne, joille Effie oli ehtinyt jo tilanteesta ilmoittaa, tarkistamaan omiensa vointia.

Helvetin nykytekniikka, kun ei mihinkään pystynyt. Alyssa olisi mielellään ottanut sen pirun kiinni vaikka omin käsin, mutta tiesi itsensä voimattomaksi kiero mielipuoli vastassaan. Hän nosti katseen parkkipaikalle ja tunnisti herra Steichenin auton vaikka mailien päästä. Hän ei olisi kovin mielellään tuon kanssa tekemisissä, mutta todennäköisesti pikkuherra kaipasi hevosensa kuntoon. Manhattan oli onneksi kunnossa ja käytännössä ratsastuskelpoinen, mutta hän olisi mielellään pitänyt teinipojan kaukana itsestään. Hän tiesi kuitenkin millainen huuto tulisi, jos hevosenhoitaja ei olisi paikalla, ja lähti vastahakoisena kohti tallia keräillen asiakaspalvelijaansa jostakin syvältä. Kyllä siitä selvittäisiin.

Kaspar oli hetken tyytyväinen, kun tajusi hevosten olevan sisällä. Ihanaa, Manhattan ei saapuisi ulkoa likaisena, märkänä ja täynnä hyödytöntä energiaa, jota ei saanut purettua ilman lelujaan. Into kuihtui kuitenkin nopeasti, kun hän tajusi tallin kaikkien hevosten olevan sisällä. Rinnalla kulkeva äiti ei odottanut suunnatessaan yläkertaan vaatimaan vastauksia sille, miksi ruunan tarhausta oli muutettu heille ilmoittamatta. Kaspar jäi norkoilemaan hevosensa karsinalle, katsellen ruunaa, joka järsi kaltereihin kiinnitettyä lelupalloaan omistajaansa huomioimatta.
"Miksei sille ole vaihdettu vihreää fleeceloimea? Tuo keltainen oli sillä eilenkin", poika ilmoitti sanojaan laiskaan tapaan venyttäen, katse hevosta arvioiden. Ovessa roikkuva loimi oli hänen mielestään suoranainen loukkaus, sillä tottahan toki hevonen kaipasi vaihtelua. Ei kukaan voisi pukeutua samaan väriin päivästä toiseen. Ja miksi ihmeessä hevosen naapurit olivat sisällä? Poika nyrpisti nenäänsä. Silloin kun hän oli halunnut ruunansa vain muutaman tunnin tarhaukseen, oli talli laittanut vastaan, ja nyt yllättäen siitä olikin tullut yleinen käytäntö. Miten surkeaa palvelua.

Alyssa kiirehti parahiksi kuulemaan valitussaarnan, jollaista olisi voinutkin odottaa. Juuri sinä päivänä hän ei vain olisi jaksanut kuunnella.
”Loimi on puhdas, joten sitä ei ollut syytä vaihtaa”, Alyssa vastasi aavistuksen kylmällä äänellä asiakaspalvelijaksi, mutta hän yritti. Mitä hän halusi edes sanoa aamun kaaoksesta?
”Haluatteko, että varustan Manhattanin?” Nainen kysyi miettien, mitä ihmettä sanoisi syyksi, jos poika kysyisi hevosen sisällä olosta. Ehkä pitäisi vain olla rehellinen, niin kai Effiekin oli suunnitellut.

"Haluan sille vihreän loimen", Kaspar ilmoitti leuka pystyssä. Hän peruutti kauemmas karsinasta, kun hevonen kääntyi kaltereiden puoleen, vilkaisi ihmisiä ja alkoi nakertaa ruokakulhoaan. Jos Manhattan oli tuolla päällä, hän voisi yhtä hyvin heittää hyvästit kouluradan harjoittelemiselle.
"Kyllä", poika venytti sanaa laiskasti. Miksi muutenkaan hän työntekijää kaipaisi? Ei sillä, olisihan hän itsekin osannut hevosensa varustaa, mutta miksi vaivautua, kun joku toinen voisi uhrata aikaansa siihen.
"Koulusatula, kankisuitset, vaaleanpunaiset pintelit", hän lisäsi. Hänelle oli jo kerran annettu väärän väriset pintelit sen hölmösti puhuvan ranskalaisen toimesta, joten parempi varmistaa, ettei moista virhettä tapahtuisi tällä kertaa. Hän kääntyi kannoillaan lähteäkseen viimeistelemään asukokonaisuuttaan. Kenties kannukset ja pitkä kouluraippa, sekä valkoiset ratsastushanskat. Pitäisihän hänen näyttää tyylikkäältä selässäkin.

”Se saa vihreän loimen heti liikutuksen jälkeen”, Alyssa lupasi ja toteuttaakseen maailmannavan toiveen hän talutti hirviöhevosen pesukarsinaan. Hän vältteli käyttämästä kovaa kieltä sen kanssa omistajan läsnäollessa ja puri kieltään, kun hevonen yritti rynätä hänet käytävällä ennen kuin hän sai sen kiinnitettyä hoitopaikalle. Piru eläimeksi. Nainen haki harjat ja vaaleanpunaiset pintelit varustehuoneesta ja alkoi harjata ruunaa tarkastaen samalla sen muutoin. Manhattan oli onneksi yksi niistä, jotka eivät olleet teloneet itseään, ja hän voisi sallia sen liikutuksen melkein mielellään. Ainakin hevonen saisi tekemistä, sillä se oli vähän turhan menevä muutenkin. Alyssa alkoi varustaa sitä pintelit käärittyään pyydettyihin satulaan ja suitsiin. Hän joutui kestämään hevosen pelleilyt, sillä se tarttui milloin hänen takin selkämykseensä, milloin ohjaan hampaillaan.

Kaspar palasi riittävän kauan pukutiloissa aikaa tuhlattuaan, mutta sen sijaan että olisi auttanut hevostaan hoitavaa naista tarttumalla Manhattanin päähän, alkoi hän räpeltää tuliterää puhelintaan. Uusin iPhone tuntui jo nyt liian vanhalta ja kuluneelta, mutta kestäisi vielä hetken jos toisenkin, että Apple kehittäisi uudemman version. Ehkä hänen pitäisi rikkoa tämä ruusukultainen ja ostaa seuraava 6S Plus vaikka hopeisena. Ainakin se olisi jälleen uusi puhelin. Kaspar harkitsi jo laittavansa hevosenhoitajan taluttamaan ruunan maneesiin, mutta päätti toisin. Äiti ei ollut vielä palannut yläkerrasta, joten jokainen sekunti oli käytettävä hyödyksi.
"Muistakin vaihtaa se loimi", hän ilmoitti napatessaan ruunan ohjat kunnolla käsiinsä. Oikeaoppinen ohje kai oli taluttaa pelkistä nivelohjista, mutta hän tarttui napakasti kankiohjaan. Manhattan ei repisi häntä tänään minnekään. Kiitokset eivät olleet pojalle tuttu käsite, joten niitä oli turha jäädä odottamaan, kun ylimielinen teini talutti hevosensa maneesiin, joutuen kangesta huolimatta ottamaan useamman juoksuaskeleen ettei jäisi hevosestaan jälkeen.
"Alyssa, ihanaa että olet töissä", huomattavan paljon kiitollisempi ääni kiiri tallissa, kun Caitlin pyöri pääkäytävällä Remona narun päässä. "Ehditkö auttaa ihan pienen hetken vai onko sinulla paljon tärkeää tekemistä? Remona ei oikein välittäisi venyttelyistä, mutta haluaisin käydä läpi sen jalat kunnolla", nainen selitti kiinnittäessään tamman käytävälle. Tuskinpa pääkäytävälle kamalaa kiirettä syntyisi, joten hän voisi hyvin tukkia kulkureitin hetkeksi hevosen kanssa.

Oli vain ajan kysymys, että koppava Steichen saisi tietää aamun tapahtumista. Alyssa nautti kuitenkin suuresti siitä, ettei joutunut selittelemään asiaa nyt, vaan vastahakoisena antoi hevosen kiittämättömälle pojankoltiaiselle ja painoi mieleensä oikean loimen värin. Kyllä saattoi ihmisellä olla suuret ongelmat, kun hevosen loimi oli huonon värinen. Nainen kääntyi hymyn kera kun kuuli tutun valmentajan äänen.
”Totta kai autan”, hän lupasi auttaa ja käveli Remonan luo silittäen tamman otsaa. Mitä vain, jos pääsisi eroon teinipojan oikuista. Olihan talli täynnä tehtävää, mutta hän auttaisi Caitlinia.
”Mitä haluat, että teen?”

Caitlinin helpotus oli suunnaton, sillä yleensä niin herttainen ja kiltti tamma tuntui jälleen sulkeutuvan muulta maailmalta. Ruunikon katse muistutti samaa lasista tuijotusta, joka oli tervehtinyt häntä kuukausien ajan heidän ensitapaamisensa jälkeen.
"Pitele sen päätä ja yritä pitää se rauhallisena, mutta ole varovainen. Se osaa heittäytyä kipakaksi jos vahingossa satutan sitä", hän varoitteli hevosenhoitajaa kiitollisena siitä, että Remona oli niin hyvissä käsissä silloinkin, kun hän ei ehtinyt tallille. Hän pelkäsi hevosen jalkojen puolesta kuultuaan lyhyen yhteenvedon aamupäivästä tallilla. Ainakaan niissä ei ollut lämpöä tai turvotusta, mikä oli hyvä merkki, vaan ei poistanut täysin huolta. Hän ei haluaisi soittaa Davidille ja kertoa, että miehen edesmenneen vaimon maasta taivaisiin rakastama tamma oli loukannut jalkansa.
"Teillä on kyllä ollut aivan kammottava aamupäivä", nainen päivitteli nostaessaan tamman etujalkaa ja taivuttaessa sitä ensin rauhallisesti taakse. Sen jälkeen hän venytti jalkaa eteen samalla hevosen elekieltä seuraten. Hyvä, ei reaktiota. Yksi kunnossa, kolme jäljellä.

Alyssa teki työtä käskettyä ja tarttui riimuun pitäen otteensa varmoina mutta pehmeinä. Hän silitti ruunikon poskea ja toivoi, että siitä ei löytyisi vikaa. Hän katseli Caitlinin touhuja seuraten samalla Remonan eleitä, jotta huomaisi mahdollisimman pian, jos tamma heittäytyisi hankalaksi tuntiessaan kipua tai epämukavuutta.
”On tässä saanut vähän miettiä, mihin lähti kun allekirjoitin työsopimukseni”, Alyssa huokaisi yrittäen pitää mielensä keveänä kaikesta huolimatta.
”Kunpa se hullu saataisiin pian kiinni”, hän toivoi kaikkien muiden tapaan ja rapsutti hevosta korvan takaa. Se kesti toimenpiteen hienosti.

"Varmasti", Caitlin huokaisi siirtyessään toisen etujalan pariin. Hän taivutti jalan muutamaan kertaan kun oli tuntevinaan jäykkyyttä, mutta lopulta joutui myöntämään sen olevan vain hevosen omaa haluttomuutta olla sörkittävänä. Hän venytti jalkaa, ennenkö laski sen tallikäytävälle ja taputti kylkeä siirtyessään takajalan pariin.
"En ole ikinä nähnyt mitään vastaavaa", nainen pudisteli päätään venytellessään takajalan samoin varmoin ottein. Hän oli käynyt tämän rutiinin läpi Remonankin kanssa viikottain. Yleensä tamma ei laittanut jalkojensa käsittelyä pahakseen, mutta aamun ylimääräisen ohjelmanumeron huomioonottaen Caitlin oli halunnut olla liiankin varovainen ja pyytää apua. Tallin tilannetta tuskin auttaisi, jos hän menisi murtamaan kätensä hevosen karatessa kipua. Oli vaikea kuvitella valmennuksiin saapujien olevan turvallisin mielin maneesissa, jos valmentajallakin oli kolhuja siellä täällä.
"Mutta ei tämä loputtomiin voi jatkua."

”Onhan tämä ihan uskomatonta. Alan epäillä että meillä on vastassamme useampikin mielipuoli, eihän yksi ihminen voisi yksinään ehtiä joka paikkaan”, Alyssa epäili olematta ollenkaan onnellisempi, jos tekijöitä olisi useampi. Tuntui hirveältä aloittaa jokainen päivä kun ei tiennyt, mitä julmaa heidän pään menoksi oli keksitty.
”Tuntuuko Remona hyvältä?” hän kysyi rauhoitellen hevosta, vaikka se pysyi ihailtavan paikallaan. Ainakaan siihen ei tuntunut sattuvan.

"En tiedä kuulostaako se yhtään lohdullisemmalta", Caitlin huokaisi. Yksi ihminen joka ei tehnyt muuta kuin suunnitteli ansoja heidän hevosiaan varten vai kokonainen joukko moisia? Hän ei voinut syyttää omistajia, jotka etsivät paraikaa uutta tallipaikkaa hevosilleen, vaikka tallin vika tämä ei missään nimessä ollutkaan.
"Tuntuu", hän nyökkäsi helpottuneena siirtyessään tutkimaan viimeistä jalkaa. Kun senkään taivuttelut ja venyttelyt eivät saaneet suurta reaktiota irti tammasta, saattoi hän hyvillä mielin siirtyä takaisin tamman pään luokse. Raukkaparka. Hänen kaunis, herttainen tammansa, joka ei koskaan tahtonut pahaa kenellekään. Tai no, Davidin tamma. Mies tuskin pahastuisi, vaikka hän joskus puhuisikin hevosesta kuin omastaan.
"Juoksutan sitä myöhemmin jotta näen liikkeet kunnolla, mutta se näyttää olevan kunnossa. Vähän säikähtänyt ja kenties jumissa, mutta paremmassa kunnossa kuin uskalsin edes toivoa", hän myönsi tamman kaulaa taputtaen. Ei olisi tarvittu kuin yksi kannalle polkaiseva askel, ja he olisivat olleet viikkoja ilman kunnon treeniä.
"Kiitos paljon avustasi", punapää suuntasi huomionsa Alyssaan. Luojan kiitos nainen oli vastuussa hänen kilparatsuistaan.

Alyssa huokaisi. Niin, tuskin kokonainen joukko hulluja olisi yhtään parempi, joskin silloin voisi toivoa, että joku alkaisi katua ja tunnustaisi. Hän ei tiennyt enää uskaltaisiko luottaa poliisien toimintaan, sillä Rosings Park oli mitä ilmeisimmin ollut iskujen kohteena jo kuukausia. Nainen siirtyi kauemmas Remonasta, kun Caitlin oli valmis, ja tarjoutuisi mielellään hoitamaan hevosen tarvittaessa.
”Voit luottaa siihen, että autan aina kun tarvitset”, hän lupasi ja toivoi että Caitlin uskaltaisi pyytää hänen apuaan. Alyssa oli tallilla suuren osan päivää, jopa vapaa-aikansa, ja hän toimisi hoitohevostensa ja tallin hyväksi niin paljon kuin tarvitsisi.
”Aiotko ratsastaa tänään tai onko sinulla valmennuksia?”

Caitlin hymyili naiselle. Hyvä niin. Hän tarvitsisi apua tammojensa kanssa, kun aikataulut tiukentuisivat. Tänään hänellä oli aikaa, varsinkin kun hän oli päättänyt jättää hevoset ratsastamatta ihan vain varmuuden vuoksi, mutta aina niin ei ollut.
"Tulen aivan varmasti pyytämään apua", hän vakuutti nyökäten. Oli helppo suunnitella päivän aikatauluja kun tiesi, että tarpeen vaatiessa käytettävissä olisi hevostenhoitaja, joka pärjäisi itsekseen ratsujen kanssa.
"Taidan tyytyä juoksuttamaan molemmat, ellei sitten siinä näy jotain epämääräistä liikkeissä", hän vastasi. Hän todella toivoi, ettei niin olisi, koska oli aina ikävää nousta hevosen selkään ainoana tarkoituksena etsiä, mihin sattui ja miksi.
"Mutta valmennuksia on iltaa kohden, jos ratsastajat vain saapuvat paikalle", hän lisäsi. Varmasti ainakin kauempaa hevostensa kanssa saapuvat tulisivat, mutta tallin omista asukkaista ei aamun jälkeen voinut mennä takuuseen. Varmasti useampikin omistaja halusi mieluummin seurata, tulisiko aamun urheilusuorituksesta jotakin harmia tämän päivän ajan, ennenkö harkitsisivatkaan kunnon treeniä valmennusten muodossa.

Nainen nyökkäsi kuullessaan suunnitelmista. Juoksutus kuulosti oikein hyvältä ja hän toivoi Caitlinin tavoin, ettei hevosista löytyisi mitään vikaa silloinkaan. Hän tuskin ehtisi näkemään sitä, sillä töitä riitti yllin kyllin jo ilman sitä, kiitos mielipuolen.
”Eiköhän valmennukset toteudu”, Alyssa hymyili ja toivoi niin. Olisi tallille suuri askel taaksepäin, jos tapahtumat pelottelisivat asiakkaat pois.
”Rosings Park ei kaipaa enää yhtäkään lähtevää asiakasta.”

"Eiköhän", Caitlin nyökkäsi ja tarttui paremmin Remonan riimunnaruun viedäkseen tamman takaisin karsinaansa.
"Kyllä se tästä. Jotenkin kaikki järjestyy", hän huokaisi ennenkö maiskautti huuliaan ja johdatti ruunikon karsinaan. Suurin osa tallin hevosista oli aamun jälkeen yhtenä kappaleena, mitä nyt hämmentyneitä ja kenties tavallista säpsympiä, mutta kunnossa. Ne olivat varmasti uutisia, joita oli hyvä välittää omistajille. Nainen vilkaisi kelloaan. Seuraavaksi Veritas maneesiin juoksutettavaksi, niin hän saisi ravisteltua senkin taakan harteiltaan. Vanha sanonta hevosettoman huolettomasta elämästä sai naisen suupielen värähtämään. Niinpä. Vaan tallin arjen olisi pyörittävä, joten pysähtyä ei auttanut. Hevoset kaipaisivat ulkoilua, puhtaita kuivikkeita, päiväruokiaan, perusteellista harjausta ja ties mitä, joten töitä riitti. Oli kai väärin tuntea helpotusta siitä, ettei kaikki se kuulunut hänen toimenkuvaansa. Hän auttaisi missä pystyisi ja ehtisi, tietenkin, mutta hänellä oli myös vaihtoehto lähteä heti viimeisen valmennuksen jälkeen kotiin ja nukkua yönsä hevosista murehtimatta.

Välikohtauksen raportointi hevosenomistajille ei ollut nopeaa tai helppoa. Effie kesti koettelemuksensa juuri ja juuri. Hän ei muistanut, milloin tarkalleen oli nukkunut kunnolla tai oliko syönyt sinä päivänä jotain. Hän ei kuitenkaan voinut lähteä lomalle, kun koko talli oli jonkun sairaan psykopaatin leikkikaluna. Niinpä nainen vastasi hevosenomistajien loputtomiin kysymyksiin, kauhisteluihin, vaatimuksiin ja uhkauksiin samoilla, huolellisesti muotoilluilla vakuutuksilla. Hän kertoi totuuden sitä värittämättä, lupasi heidän tekevän kaiken mahdollisen hevosten turvallisuuden eteen, sanoi ymmärtävänsä halun vaihtaa tallia ja vakuutti, että kaikki oli kunnossa ja he olivat tehtävänsä tasalla. Silti rauhaa ei saanut. Jokainen hänen huomiotaan vaativa hevosenomistaja halusi ilmaista järkytyksensä, suuttumuksensa, raivonsa ja tuohtumuksensa ja nauttia hetken tallin arkisen pään jakamattomasta huomiosta. Piilouduttuaan tallin vessaan hän saattoi soittaa epämukavan puhelun kiireiselle Corinnelle siitä, kuinka pitkälle he olivat valmiita menemään Nimbuksen hoidossa, ja sitten vakuuttaa Noah Burkea pysymään tallilla vartin. Tämä päivä oli kamalin tähän astisista, Effie totesi istuessaan piilossa pimeän toimiston kaapissa, ahtaassa mytyssä, mutta hetken hiljaisuudessa.

”Niin kai”, Alyssa vastasi toiveeseen kaiken järjestymisestä ja taputti vielä Remonan kylkeä ennen kuin Caitlin vei sen karsinaan. Hän lähti saman tien toteuttamaan pikkuherra Steichenin toivetta saada hevoselleen vihreä fleeceloimi. Hän asetteli virheettömästi halutun loimen karsinan oveen ja vei huonoksi todetun varustehuoneeseen. Nainen siirtyi maneesin katsomoon vilkaistakseen, mikäli Steichen kaipasi hänen apuaan. Jos ei, nainen lähtisi siivoamaan karsinoita.

Kaspar oli kerrankin tyytyväinen oloonsa maneesissa ilman juoksutettavia työntekijöitä, sillä keskellä maneesia seisova äiti piti hänet kiireisenä Manhattanin selässä. Ruuna kulki paremmin kuin miten hän oli saanut sen liikkumaan itsekseen koko Rosingsissa asumisen aikana, joten pojalla oli monta syytä hehkua. Elise ei näyttänyt lainkaan niin tyytyväiseltä valmentaessaan poikaansa puhelin toisella korvallaan, kun nainen soitteli vuoroin läpi kilpatalleja kauempaa etelästä. Hänen lapsensa ei voisi jäädä tällaiselle tallille, jolla hullut riehuivat valtoimenaan. He voisivat palata kunhan joku saataisiin vastuuseen, mutta sitä odotellessa hän aikoi selvittää, olisiko missään alle parin tunnin ajomatkan säteellä tallia, jolle Manhattan voisi muuttaa väliaikaisesti.
Nathan palasi tarhoja siivoamasta reippain askelin ja nyökkäsi ohikulkeissaan Alyssalle lähestulkoon helpottuneeksi tulkittava hymy huulillaan.
"Tulen pian avuksi", mies vakuutti ottaessaan suunnan portaikkoa kohti. Hän koputti oveen toivoen, ettei häiritsisi kovin tärkeää puhelua, mutta jäi odottamaan kutsua sisään. Ilmeisesti puhelinlinjat olivat laulaneet suuntaan jos toiseenkin jo pidemmän hetken. Ei tosin ollut ihme, kun ajatteli, kuinka monelle hevosenomistajalle Effie joutui soittamaan. Hän oli ollut yllättynyt, kun oma puhelin oli herännyt henkiin takin taskussa kesken tarhojen siivoamisen, mutta ainakin hän oli saanut linjojen kautta hyviä uutisia. Effiellä tuskin oli käynyt moinen tuuri.
"Greenridgestä soitettiin, Minx on siellä", hän ilmoitti saatuaan luvan astua toimiston puolelle.

Vaisu kutsu sisään kävi. Effie oli työntänyt jalallaan kaapin oven auki, mutta istui edelleen imurin kolossa toimiston takaseinää peittävässä kaapistossa.
"Greenridgessä? Hienoa", hän totesi ontosti yrittäen rekisteröidä, oliko se nyt oikeasti positiivinen uutinen vai kuvitteliko hän vain. Hänen teki mieli tarjoutua hakemaan se päästäkseen hetkeksi pois, mutta hän oli näköjään se, jolle jokaikinen tallikävijä tahtoi keskustella.
"Voitko käydä hakemassa sen?" hän kysyi hieroen pisamaisia kasvojaan. Hänen olisi soitettava Edgerlylle seuraavaksi eikä se voisi olla miellyttävää… Ellei hän voisikin kääntää tilannetta edukseen. Effie ryömi ulos kaapista heikolla toivonkipinällä.

Alyssa soi lämpimän hymyn Nathanille, kun tuo lupasi tulla avuksi. Hänellä olisi sinä päivänä myös Jimenan hevoset, joten hommaa riittäisi. Nainen haki kottikärryt ja talikon, ja aloitti Manhattanin karsinan siivoamisen, se kun nyt oli hetkellisesti poissa. Seuraavien karsinoiden kohdalla hänen olisi vain siirrettävä hevoset käytävälle siksi aikaa, kun puuhasteli karsinoiden parissa. Kunpa ne eivät keksisi mitään typerää.

"Totta kai", hän vakuutti seuraten huolestuneena hallintovastaavan omalaatuista työtilaa. Nathan vilkaisi avointa ovea kohden valmiina säntäämään portaat alas ja noutamaan trailerin, jotta voisi lähteä ratsastuskoululle. Olisi parempi saada tamma talliin ennenkö Morland ilmestyisi pitämään valmennuksiaan, niin mies voisi omin silmin nähdä hevosen olevan kunnossa.
"Pärjäätkö?" Nathan kysyi myötätuntoisena. Päivä oli ottanut jo nyt koville ihan jokaista, eikä se ollut vielä lähelläkään loppua.

"Kyllä, kyllä", Effie huiskaisi kasvoilleen asiakaspalvelijan hymyn ja asettui työpöytänsä taakse. Hänellä oli vihdoin suunnitelma. Hän oli tottunut käsittelemään hankalia hevosenomistajia, mutta hän oli aina voinut luottaa omaan sanaansa. Nyt hänen oli valehdeltava pitääkseen asiakkaat tallissa - tietenkään täällä ei ollut turvallista eikä virkavalta tosiaankaan tehnyt mitään asian eteen, jos ei ollut vieläkään saanut edes oikeaa johtolankaa. Muutama havainto, kyllä - mutta mitä ne auttoivat? Poliisi voivotteli, kun heidän hevosiaan kuoli ja ratsastajat vammautuivat. Viimeisimmän takaa-ajon uhri oli edelleen sairaalassa eikä välttämättä kävelisi koskaan ilman tukea - ja se saattaisi olla pienin murheista. Hänellä oli kuitenkin yhden maan vaikutusvaltaisimman ihmisen - ja tallin sijoittajan ja hevosenomistajan numero käsissään. Jos Lord Norwich ei voisi saada poliisia toimimaan, tuskin kukaan voisi. Sitten hän voisi ainakin sanoa, että oli tehnyt kaikkensa.

Alex nappasi Gabinon pesukarsinaan ja alkoi harjata sitä, jotta saisi jotakin muuta ajateltavaa. Hän oli käynyt tarhoja läpi ihan kyllästymiseen asti ja kun hänelle oli vakuuteltu, että työntekijät pärjäsivät, oli mies päättänyt lähteä ratsastamaan hevostaan. Gabino kaipasi liikuntaa ja voisi olla innoissaan päästyään aiemmin vapauteen. Hän jättäisi siltä satulan pois niin saisi vähän lisää jännitystä elämäänsä. Täyteen neliin maneesin kokoisessa rajatussa tilassa räjähtävä arabialainen oli aina jännä istuttava ilman satulaa.
Alyssa siirtyi ammattimaisesti karsinasta toiseen muistaen nyt tarkkaan, että hänellä olisi vastuullaan myös Jimenan hevosten karsinat. Hän ei antaisi aihetta pettyä hänen työskentelyynsä, jos se hänestä oli kiinni.

Nathan nyökkäsi ennenkö kääntyi kannoillaan avaimet kourassaan ja palasi tallin puolelle. Muutama muukin työntekijä oli luopunut tarhojen kunnostamisesta ja tullut sen sijaan puhdistamaan tiiminsä hevosten karsinoita, joten käytävillä oli yksi jos toinenkin nelijalkainen jota väistellä, kun hän pujotteli kohti ulko-ovia.
"Minx löytyi, käyn hakemassa sen naapuritallilta", mies ilmoitti ohikulkeissaan Alyssalle. Ihan vain siltä varalta että joku saapuisi tamman perään kyselemään sillä aikaa kun hän oli hevosta hakemassa. Fabien talutti rautiaankirjavan poniruunan tallikäytävälle siivotakseen suuren karsinan, jossa Luckie asusti. Suloinen pieni poni yritti koko ajan syödä hänen vetoketjuaan, mutta kuka niin pienen puuhista voisi kovemmin älähtää?
"Osaatko yhtään arvata, mitä hevosia laitetaan iltapäiväksi tarhaan? Vai laitetaankohan ketään," Fabien pohti ääneen suunnaten kysymyksensä tallin uusimmalle työntekijälle. Ranskalainen siivosi ponin karsinaa, ja kurkisti käytävälle Alyssan suuntaan. Eikö nainen ollut tehnyt ikuisuuden töitä tallilla, ei tosin täällä, mutta hevosten kanssa kuitenkin? Hänen oli tässä kohtaa myönnettävä, ettei koulukirjoista ollut mitään hyötyä. Siellä ei ollut kerrottu, miten toimia tilanteessa, jossa hevoset joudutaan ottamaan sisään ja tarhoja korjailemaan pitkin päivää.

Roux oli saanut kyydin tallille päivätalliin mennessä, ja Jemma sai puhuttua miehen siivoamaan myös hänen karsinansa. Kai tunnollinen työntekijä tunsi huonoa omaatuntoa oltuaan poissa aamun - ja kauhistuttavan aamupäivän - eikä edes harkinnut mahdollisuutta, että tuli manipuloiduksi. Varmasti tuntikausia tarhoja tarkastaneen Jemman päivä parani kertaheitolla - hän pääsi kokonaan irti siivousvastuusta ja ehti jopa käydä kahvitauolla Lodgessa laittautumassa edustavamman näköiseksi. Sitten hän saattoi liimautua illaksi tuohtuneen Burken seuraan valmiina olemaan hurmaava, pätevä hoitaja, jota ilman mies ei selviäisi ja jonka tämä haluaisi pyyhkäistä käsivarsilleen. Sen sijaan hän päätyi tietenkin varustamaan pikkutarkkuudeltaan vainoharhaiseksi heilahtaneen miehen hevosia ja varustamaan niitä uudelleen, koska mies ei ollut tyytyväinen, mutta voitto mikä voitto, nainen ajatteli sukiessaan Batmanin sileää, klipattua karvaa oripuolen pesukarsinassa Chiltonin mustan arabialaisen vieressä. Miten hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi Chiltonia. Olihan mies vähän pikkuinen eikä kai kovin varakas - pikkulintu kertoi, että tämä oli saanut häädöt ja joutunut muuttamaan kimppakämppään kolmekymppisenä - mutta ehkä mies olisi hyvä varasuunnitelma. Jemma hymyili aurinkoisesti kohdatessaan Alexin katseen hevosen kaulan ali.

Alyssa löysi hymynsä hetkeksi kun kuuli Minxin löytäneen. Hän huikkasi ymmärryksen merkiksi ja jatkoi töitään ahkerasti. Vasta Fabienin ääni havahdutti hänet ja nainen viitsi hetkeksi jättää urakkansa.
”En kyllä tiedä yhtään. Veikkaan että ne joiden liikutus jää tältä päivältä vähemmälle tai jotka tavallisesti ovat niitä energisempiä. Mutta valitettavasti en tunne tallin hevosia osatakseni sanoa”, hän pahoitteli ja nojautui talikkoon.
”Toivon, että mahdollisimman moni pääsisi ulos, mutta voi olla että tilanteen takia ne jätetään sisään.” Jos niin kävisi, hevoset voisivat olla aikamoisia hirviöitä seuraavana päivänä.
Alex huiski Gabinon ympärillä ja siisti sen jo valmiiksi siistiä karvaa. Hänellä olisi koko päivä aikaa eikä hän tiennyt, olisiko elokuvahevosista mihinkään juoksenneltuaan vapaana pitkin pihoja. Ainakin hän kai saattoi luottaa Gabinoon. Mies vastasi Jemman hymyyn aurinkoisesti ja taputti orinsa kiiltävää kaulaa. Kyllä hänen nyt kelpaisi ratsastaa.
”Olitko täällä aamulla sen kaaoksen keskellä?” Hän kysyi haluamatta välttämättä tietää enempää. Olisi kai hyvä edes tarjota jonkin sortin kriisiapua koettelemuksesta selvinneille tallityöntekijöille

"Käy järkeen", Fabien nyökkäili Alyssan puheen tahdissa. Ehkä joku paremmin hevoset tunteva saapuisi antamaan neuvoja. Kamir, kenties? Tallimestari ainakin tunsi kaikki hevoset paremmin kuin he saattoivat sanoa tuntevansa koko tallia. Saisi nähdä mitä sähellystä siitä tulisi, kun hevosia vietäisiin tutuissa tarhaporukoissaan pihalle eri aikaan kuin nelijalkaiset olivat tottuneet, ja lyhyemmäksi aikaa. Toivottavasti huomenna hevoset saataisiin liikkumaan niin tarhoissa kuin kävelykoneessakin. Ehkä he voisivat pyörittää kävelykonetta koko päivän tauotta niin, että siellä olisi jatkuvasti jokainen paikka täynnä. Ainakin hevoset saisivat liikkua vähän.
"Ehkä Kamir tulee kertomaan tarkemmin, miten tästä eteenpäin jatketaan", hän kohautti harteitaan ja palasi siivoamaan ponin karsinaa täydellä keskittymisellään. Parempi saada Luckie takaisin karsinaan, niin hän pääsisi seuraavan hevosen luokse. Siivottava ei hetkeen loppuisi kesken, ja tuntui vievän ainakin tuplasti sen ajan mitä yleensä, kun hevosia joutui ottamaan käytävän puolelle jokaista karsinaa varten.

Jemma nyökkäsi ottaen kasvoilleen vakavan ilmeen, joka ei kuitenkaan rypistänyt ihoa.
"Olin, mutta valitettavasti olin liikuttamassa hevosta maneesissa ja saavuin paikalle vasta, kun pahin oli ohi", hän kertoi kirkkain silmin. Se ei ollut varsinaisesti valhe, vaikka antoikin ymmärtää, ettei ollut kuullut mitään ja oli pahoillaan, ettei ollut voinut olla avuksi.
"Onneksi mitään tämän pahempaa ei sattunut", nainen huokasi ja yritti unohtaa muutaman veitsestä saaneen nelijalkaisen. Hän ei muistanut, että yksi niistä oli Chiltonin hoidokkeja - mutta kukapa tällaista hevosmäärää muistaisikaan. Hän väisti vikkelästi Batmanin hepuloidessa toiselta käytävältä kantautuvaa kolahdusta ja oli kiitollinen kerrankin, ettei joutunut itse hevosen selkään. Jo normaalisti säikky ja reaktiivinen ruuna olisi varmasti hysteerinen aamupäivänsä jäljiltä.

”Kyllä se pahalta kuulostaa kun hevosia on puukotettu”, Alex vastasi olkiaan kohauttaen. No, ainakaan vielä hän ei kuullut että yksikään olisi menehtynyt vammoihinsa, mikä oli tietenkin vain hivenen positiivista siihen kaikkeen muuhun nähden. Peeves-parka huolestutti häntä todella, mutta eläinlääkäri oli sanonut sen tulevan kuntoon, hevonen oli vaan näyttänyt rajulta. Hän nouti hevosensa kuolaimettomat suitset ja pujotti ne siroon päähän.
”Kohtahan tässä pitää ottaa itse se hullu kiinni, jos poliisit eivät siihen pysty”, hän arveli vailla turhaa uhoa, sillä tiesi ettei hänestä olisi sellaiseen. Hevosten turvallisuus oli kuitenkin ykkösasia hänelle, eivätkä ne selvästi olleet nyt turvassa.
”Eiköhän jollakin ole visio”, Alyssa arveli hymyä tarjoten ja toivoi, että joku tiesi mitkä hevoset vietiin ulos ja minne ja milloin. Nyt hän tyytyi vain siirtelemään niitä käytävän ja karsinan välillä ja siivoamaan karsinoita. Papillon uhkasi hampaineen häntä jälleen, mutta rohkealla ja varmalla asenteella hänen onnistui saada se käytävälle mustelmitta.

Fabien nyökkäsi. Aivan varmasti oli. Jollakulla olisi pakko olla tietoa, miten nyt toimittaisiin. Talli ei voisi pyöriä yksittäisten tallityöntekijöiden tekemien ratkaisujen perusteella tai kukaan ei enää tietäisi, mitkä hevoset olivat jo olleet ulkona ja missä tarhoissa.
"Eiköhän", poika vastasi pirteästi ja siirtyi päättäväisesti seuraavan karsinan luokse. Kyllä työpäivä tästä. Eiköhän homma saataisi rullaamaan tavalla tai toisella. Rosings Parkissa kaikki luisti aina kuin rasvattu kone, joten hetkessä tämäkin ongelma olisi ratkaistu. Ranskalaismiehen luotto tallin toimintaan oli vankkumaton, ainakin niin kauan kuin hänen ei tarvitsisi tehdä mitään päätöksiä.

Jemma hymyili Chiltonille jähmeästi tajutessaan kömmähdyksensä, sukaisi suklaisenruskeaa, nyt huolellisesti suoristusraudalla käsiteltyä tukkaansa ja varusti hermostuneen kenttähevosen. Ehkä oli parempi jättää keskustelu siihen ja mennä ottamaan vastaan Burken oikut. Nainen katosi kohti päämaneesia jännittyneesti liikkuva tummanruunikko käsipuolessaan. Hän voisikin viettää loppuillan verryttelemällä ja varustamalla valmentajan riivattuja hevosia. Huippua.
Arki lähtisi luistamaan, siitä Effie oli varma. Hänen päivänsä oli parantunut huomattavasti sen jälkeen, kun hän oli päättänyt anteeksipyytelyn sijasta vedota Edgerlyyn. Jos Lord Norwich ei saisi poliisia toimimaan, ainakin Effie voisi todella vakuuttaa hevosenomistajille, että oli antanut aivan kaikkensa. Iltatallin tullen naisen ei tarvinnut pettyä. Tehtävänantoonsa alistuneesti suhtautuva poliisikaksikko parkkeerasi autonsa tallitielle johdon saaneen suostuttelevan puhelun. Jos heidän hevosiaan vainoava mielipuoli aikoisi palata tänä yönä, vierailu ei toivon mukaan jäisi huomaamatta.

Perjantai 5. helmikuuta 2016, 18:01

Hevosia vainonneesta mielipuolesta ei ollut kuulunut yöllä. Poliisipartio oli valvonut tallialuetta, ilmeistä päätellen motivaatio kohdallaan. Aamun tarkastuksessa tarhoista tai alueelta ei kuitenkaan ollut löytynyt mitään asiaankuulumatonta, ja varotoimena järjestetty puolipäivätarhaus oli saatu pyörimään sujuvasti, mikä ei tietenkään yllättänyt Paulusta, kun kyse oli Effien organisoinnista. Hänen päivänsä ei kuitenkaan ollut ollut loistava, minkä saattoi lukea tavallistakin synkeämmiltä kasvoilta ja hienoisesta aggressiosta miehen tavassa paiskata ovi kiinni, potkaista kengät seinään ja kaivaa jääkaapista olutpullo, ennen kuin mies vajosi Lodgen sohvalle tummat kulmat jyrkässä kurtussa.

Lucy havahtui pentuaan leikittämästä (tai siis, kouluttamasta) kun Lodgen ovi kävi. Voimalla. Nainen kampesi itsensä keppien avulla ylös lattialta, jossa he olivat varsin heikolla menestyksellä opetelleet istumaan käskystä. Enemmän aikaa he olivat käyttäneet siihen, kun Bentley oli varastanut irtotavaraa ja ryntäillyt ympäri huonetta täynnä virtaa. Bentley säntäsi ensimmäisenä avoimesta ovesta Lodgen oleskelutilaan ja suoraan miehen jalkoihin sohvalle kerjäämään huomiota. Juurihan kakara oli viettänyt tuntitolkulla hänen kanssaan leikkien!
"Hei", hän tervehti hymyillen hyppiessään huoneensa ovelta sohvalle ja istahti alas. Luojan kiitos jalalle saattoi varata jo hieman painoa, eikä enää tarvinnut varoa sitä täysin. "Miten tallilla meni?"

"Mahtavasti", Paulus vastasi uhkaavalla mustuudella katse tiukasti televisiossa pyörivässä realityshowssa. Tummanvihreä olutpullo oli lipsua paketoidusta kädestä, kun paksusti topattu kämmen ei halunnut taipua pullon ympärille.

Lucy kurtisti kulmiaan. Selvä, jokin kävi miehen hermoille mitä pahimmin. Hän kurkotti miehen kättä kohden tarkoituksenaan saada toisen huomio itseensä televisioruudun sijaan.
"Mitä siis tapahtui?"

Paulus piti katseensa televisioruudussa, mutta yritti pehmentää kätensä kovaa jännitystä tuntiessaan Lucyn kosketuksen.
"Mahtava päivä", hän kohautti hartioitaan, "aika paljon hommaa, uusi hevonen ja uusi harjoittelija."

Pauluksesta väreilevä energia tuntui olevan ristiriidassa mahtavan päivän kokemusten kanssa, mutta ehkä oli parempi olla kyselemättä sen enempää päivän fiiliksistä. Hevosesta ja harjoittelijasta hän vois sen sijaan kysellä mielin määrin, tosin ensin hevosesta, koska kukapa harjoittelijoiden nimiä muistaisi enää heidän lähtiessään takaisin kouluun.
"Kerro hevosesta", nainen rohkaisi piirrellen kuvioita miehen käsivarteen. "Mikä sen nimi on?"

"Kultapoika hommasi taas uuden hevosen eikä ole edes itse paikalla. Nimeltään Bambi - onko typerämpää. Olisiko ollut Tick Tick Boom oikeasti. Semmoinen iso läsipäinen tummanruunikko. Ihan fiksu käsitellä, mitä nyt näyttää olevan vähän vajaa ja tarhaan viedessä repi itsensä irti", Paulus huokasi kohauttaen alitajuisesti paketoitua kättään. Todellisuudessa hevonen oli ollut varsin hurmaava, mutta miehen oli vaikeaa ilmaista moista kehua.

Eli oikein ihana hevonen, jossa ei ollut mitään sen suurempaa vikaa, Lucy käänsi Pauluksen puheet mielessään.
"Voi ei", hän huokaisi myötätuntoisena kädelle, jonka nostamista keskustelunaiheeksi oli vältellyt tarkoituksella. Mies olisi kuitenkin vain sanonut olevansa kunnossa ja kieltänyt murehtimasta, joten mitäpä sitä turhia moisesta puhumaan.
"Mutta se oli muuten ihan täyspäinen?" Lucy vielä varmisti lisätessään jälleen uuden kilpahevosen tiiminsä listoille. Täytyihän hänen jotenkin pysyä perillä siitä, mitä hevosia pääsisi hoitamaan heti kun jalka olisi taas jalka, eikä kömpelö palikka.

"Ainakin tähän mennessä. Joku ruuvi löysällä, mutta ei riehu muuten omiaan. Toisin kuin se sunnuntaina tullut", Paulus huokasi hieraisten reittään, johon Tiddles oli tänään ladannut oikein komean potkun - ja vain sen takia, että typerä harjoittelija oli niin pihalla.
"Mitäs sinä olet tehnyt?" hän kysyi vaivaantuen puhumaan vain omasta päivästään.

Lucylla oli tunne, että hän voisi jopa pitää Bambista. Hevonen ei kuulostanut pahalta Pauluksen puheiden perusteella, joten he varmasti tulisivat toimeen tallivuorojen aikana. Ellei hevonen sitten kehittäisi koko joukkoa karmeita tallitapoja siinä ajassa kun hän hankkiutuisi lopullisesti eroon kepeistään.
"En yhtään mitään ihmeellistä", hän huokaisi. Kolme viikkoa oli pitkä aika olla sisätiloihin lukittuna, ja vielä olisi jäljellä toiset kolme - sekä mitä ilmeisemmin vielä senkin jälkeen sairaslomaa. Hän ei tosin aikonut pysytellä poissa tallilta enää siinä kohtaa, kun kipsistään pääsisi. Jos häntä ei huolittaisi töihin, sitten hän pyörisi Ivoryn luona kaikki päivät.
"Viihdytin lähinnä Bentleytä ja siivosin sen jälkiä. Se onnistui silppuamaan kokonaisen sanomalehden sormenpään kokoiseksi silpuksi sillä aikaa kun kävin suihkussa", hän huokaisi ja pyöräytti silmiään. Pentu oli aivan liian vilkas omaksi parhaakseen.

"Sen koulutus siis sujuu niin kuin pitää?" mies kysyi kuivasti kohottaen kulmaansa ja otti pitkän kulauksen pullostaan.

Lucyn teki mieli tökätä miehen kylkeä siitä hyvästä, mutta ajatus läikkyvästä oluesta pysäytti hänet.
"Totta kai", hän vastasi niin ylilyövällä pirteydellä, ettei sanojen sarkasmi voinut jäädä huomaamatta. "Kukapa ei haluaisi aikuista koiraa, joka repii kappaleiksi kaiken, säntäilee sinne tänne ja saattaa tulla kutsuttaessa luokse jos tähdet ovat oikeassa asennossa, mutta saattaa myös jättää tulematta jos muualla on jotain mielenkiintoisempaa."

"Niinpä", Paulus vastasi samaan merkitsevän kuivaan sävyyn ja pohti jälleen kerran oliko dalmatialainen ollut typerä lahja.

Lucy huokaisi vilkaisten pentua, joka järsi häntä väpättäen maton kulmaa.
"Bentley", hän kutsui pentua, joka käänsi kenties aavistuksen päätään, matto yhä hampaidensa välissä. "Bentley, tule tänne", hän kutsui uudestaan ja kurkotti heiluttamaan sormiaan lähempänä lattiaa. Koiranpentu pohti hetken, ennenkö jätti maton rauhaan ja loikkasi naisen sormien kimppuun.
"Se on ihana, mutta sillä on niin kamalasti virtaa", hän huokaisi napatessaan sormiaan nakertavan pennun syliinsä. "Yritimme opetella istumaan, mutta se jaksoi keskittyä ehkä kolme sekuntia, ennenkö säntäsi taas omille teilleen." Kaikki kirjat olivat varoitelleet, ettei pentuja voisi kouluttaa pitkiä aikoja kerrallaan, mutta kukaan ei ollut kertonut pennuista, joiden keskittymiskyky riitti kolmeksi sekunniksi. No, ainakin hänellä oli seuraa päivisin.

"Ehkä se tarvitsee enemmän ulkoilua", mies totesi hörpäten uudelleen pullostaan. Laihakin alkoholi tyynnytti hieman päivän koettelemia hermoja ja sai Pauluksen rentoutumaan sohvan lämpöön.

"Ehkä", Lucy huokaisi. Pentua piti vahtia joka hetki ulkona, kun se yritti syödä kaiken, siis aivan kaiken, mitä vain nenänsä eteen sai, eikä hän pystynyt juoksemaan sen perässä. He olivat käyneet pikaisilla pissatuksilla pihalla, mutta hän ei voinut lähteä tunnin juoksulenkille väsyttämään pentua eikä sitä voinut päästää tallille ilman valvontaa.
"Hei, kerro siitä uudesta harjoittelijasta!" Miten hän oli kokonaan unohtanutkin. "Oliko se sitä porukkaa, joka itkee kun kynsi lohkeaa? Välttelee koskemasta mihinkään, mitä ei voi desinfioida etukäteen?"

"Pahempaa", Paulus murahti, "aivan helvetin hyödytön vätys."

Lucy tiesi, ettei harjoittelijoiden kommelluksille nauraminen ollut oikein. Hän oli itsekin ollut hyödytön vätys aloittaessaan työt täällä ja olisi kuollut kauhusta, jos hänelle olisi silloin naurettu selän takana.
"Kerro lisää", nainen hykersi ujuttautuen lähemmäs miehen kylkeä. "Haluan kuulla kaiken. Täällä ei tapahdu päivisin mitään mielenkiintoista, olen tylsistynyt", hän vetosi.

Paulus vilkaisi naista silmäkulmastaan ja kiersi käsivartensa tämän hartioiden ympäri.
"Noh. Henderson tuli myöhässä töihin. Ja on niin hidas, että emme pysy mitenkään aikataulussa, ja on paljon kiinnostuneempi juttelemaan kuin tekemään töitä. Jalassa sillä nulikalla oli valkoiset merkkikengät ja niin paljon meikkiä, että ihme, että silmät pysyi auki. Se säikkyi hevosia ja päästi sekä Mokon että Tiddlesin irti. Arvaa antoiko kumpikaan kiinni. Moko melkein pääsi tammatarhalle. Saatana."

Parempi ihminen olisi tuntenut myötätuntoa harjoittelijaa kohtaan ja etsinyt syitä moiselle käytökselle, mutta hän vain hykersi. Päästää nyt Moko ja Tiddles irti? Kuinka urpoja saattoivat hevosalan opiskelijat olla. Luulisi, että koulussa ei pärjäisi, jos ei osannut pidellä hevosista kiinni. Hän oli ehkä saattanut itse kerran tai parikin laskea jonkun irti, mutta siitähän ei puhuttu.
"Ei luoja", hän päivitteli päätään pudistellen. "Voisiko sen laittaa luomaan lantaa tyhjistä tarhoista koko harjottelun ajaksi?"

Paulus tunsi syyllisyyttä päivästä, sillä hänen olisi pitänyt nähdä tytönheitukan polleiden puheiden läpi ja olla päästämättä tätä tekemisiin yhdenkään hevosen kanssa. Mutta kiire ja stressi oli ollut niin helvetillistä, että mies oli tehnyt virhearvioinnin - ja se oli kostautunut.
"Tuskin. Henderson on keksinyt myös, että jokaista pikkuasiaa on tultava kysymään ja jäätävä kyselemään lisää ja juttelemaan ja tarinoimaan", mies huokasi ja hieroi sormenpäillä ohimoaan.

"Oi ei", nainen huokaisi ja kietoi itsensä paremmin miehen kylkeen kiinni. Olihan siinäkin tyyppi, jos kaikkea piti kysellä, eikä edes lyhyesti ja ytimekkäästi.
"Voi sinua. Kauanko hän on riesoinasi?"

"Ilmeisesti kuukausia. Ellei lopeta kesken", Paulus huokasi sulkien silmänsä ja vetäen pullostaan, pitkän lohdullisen hörpyn.

"Toivottavasti lopettaa, tai sitten oppii tallin tavoille", nainen vastasi antaen sormiensa tanssia kevyesti miehen vatsalla. Hän halusi niin kovasti tallille auttamaan. Hän voisi vaikka istua ja täyttää heinäverkkoja kaiket päivät, mutta kunhan nyt saisi edes jotakin tehdä sen sijaan että istui kotona parantelemassa jalkaa ja viihdyttämässä koiranpentua, joka tälläkin kertaa livahti sylistä karkuun ja hyppäsi lattialle heti kun silmä vältti.

"Paras olisi", mies murahti. Huomenna nulikka ei koskisi edes pitkällä tikulla yhteenkään hevoseen.
"Haluatko tehdä jotain nyt illalla? Maybe tekee iltatallin."

Paulus oli vapaalla illan? Soittakaa media paikalle, ihme oli tapahtunut!
"Vie minut ajelulle?" Hän pyysi kohottaen toiveikkaan katseensa miehen silmiin. Hän halusi ulos kodista, joka alkoi päivä päivältä tuntua enemmän vankilalta, ja kun tallille ei kerran ollut asiaa, ei lähiympäristössä ollut montaa juttua, joita hän jalkansa kanssa saattoi tehdä.
"Käydään vaikka ruokakaupassa tai jotain", hän ehdotti. Mitä tahansa, jolla pääsisi pois Lodgesta. Elokuvienkin maailma oli alkanut menettää hohtoaan, kun päivisin ainoana seurana olivat fiktiiviset, ruudulla kinastelevat hahmot ja paikkojen kestävyyttä koetteleva koiranpentu.

"Ajelulle ruokakauppaan." Paulus katsahti Lucya kuin järkensä menettänyttä.
"Siinä perjantai-iltasi villi suunnitelma?"

Nainen virnisti. Tuo ei ollut kieltäytyminen. Ha, hän pääsisi ulos!
"Tällä jalalla ei mitään kauhean villiä tehdä", nainen huomautti osoittaen sormellaan paketoitua jalkaansa. "Mutta jos välttämättä vaadit, niin en kieltäydy illallisesta." Mitä tahansa, mikä pitäisi hänet ihmisten ilmoilla hieman pidempään.

Paulukselle illallinen tarkottaisi pizzaa tai kebabia Hexhamista, mutta ehkä Lucy kaipasi jotain enemmän.
"Hyvä on", hän huokasi päätään pudistaen, "aiotko käydä suihkussa tai tälläytyä tai jotakin?"

"Rakastan sinua", nainen julisti ja suoristautui sen verran miehen kainalosta, että saattoi painaa suudelman huulille. Pitäisi varmaan kysellä seuraavalla viikolla, josko Bethany voisi käydä poimimassa hänet joku aamu kyytiinsä ja kuskata ympäri Newcastlea, niin hänen ei tarvitsisi olla itsekseen jatkuvasti. Tosin kuka sitten kieltäisi tuloksetta Bentleytä syömästä matonreunaa tai tuhoamasta sanomalehtiä?
"Vaihdan vain vaatteet", Lucy vastasi. Hän oli käynyt jo suihkussa muutamaa tuntia aiemmin, joten tuntui turhalta yrittää tasapainoilla keppien kanssa siellä uudemman kerran. "Ei kestä kauaa." Eihän hänellä ikinä.

Paulus hymyili silmiään pyöräyttäen, auttoi Lucyn jaloilleen ja nousi itsekin ylös. Hän voisi käydä suihkussa, sillä oli joutunut juoksemaan koko päivän hikimärkänä ja kyntänyt märkää maata esimerkiksi roikkuessaan lähdöt ottavan Bambin narussa. Mies kuoriutui vaatteistaan matkalla pyykkitiloihin, astui sieltä pikaiseen suihkuun ja oli juuri matkalla huoneeseensa pyyhe vyötärönsä ympäri kiedottuna, venähtänyt, tummanruskea tukka märkänä, kun joutui avaamaan oven. Heidän ovelleen harvemmin koputeltiin, ja huono aavistus osoittautui toteen.
"Mitä?" mies murahti hoikalle teinitytölle oven takana. Eden katseli miestä pitkän, mustan otsatukan alta, siniset silmät kirkkaina irtoripsien alla ja joko ujostusta tai poskipunaa reilusti poskillaan.
"Ajattelin vain kysyä, moneltako työt alkavat huomenna", tyttö tiedusteli kieritellen liukasta ponihäntää sormissaan.
"Kymmeneltä. Niin kuin sanoin jo."
"Asutko täällä? Näyttääpä kivalta", Eden kehui tähyillen miehen ohi sisälle. Paulus levittäytyi oviaukkoon ja kun tyttö näytti silti etsivän keinoa lujahtaa sisälle, tuuppasi oven kiinni. Luoja.

Lucy koikkelehti keppien avustamana huoneeseensa, koiranpentu tiukasti kannoillaan, ja alkoi penkoa kaappinsa sisältöä. Oli välillä yhtä tuskaa löytää vaatteita, jotka sai päälle rikotusta jalasta huolimatta, eikä ortoosia viitsinyt ihan joka välissä irroittaa. Hän hylkäsi nopeasti monet farkuistaan, mutta venyvät, lämpimät legginsit saisi kyllä ujutettua jalan yli, kun vaan kärsivällisesti niitä venyttäisi pätkän kerrallaan. Nainen ujuttautui mustiin legginseihinsä kuullessaan koputuksen ovella. Paita, mistä hän löytäisi paidan? Ah, Paulus ehtikin jo ovelle. Hän penkoi kaapistaan esille pidemmänmallista, kapeaa SuperDryn huppariaan, jonka oli ostanut vastoin parempaa tietoaan. Se oli ihanan pehmeä ja mukava päällä, eikä vaaleanpunaisessa liukuvärjäyksessä ollut valittamista, mutta hinta oli ollutkin sen näköinen.
"Oliko tuo se harjoittelija?" Lucy kysyi hyppiessään huoneestaan Lodgen puolelle. Onneksi ovi oli jo kiinni, sillä hän epäili kasvojaan koristavan ilmeen olevan kaikkea muuta kuin täynnä intoa tutustua uuteen harjoittelijaan.

"Joo", Paulus murahti tuskastuneena palaten huoneestaan tummat farkut jalassa ja mustaa, hyvinistuvaa t-paitaa päänsä yli kiskoen. Mies suki hiuksiaan miettien, minne oli jättänyt hiusharjansa.
"Kertakaikkisen hyödytön. Oletko jo valmis?"

"Ouch", Lucy irvisti myötätuntoisena. Sen mitä hän oli keskustelusta kuullut, oli tyttö vaikuttanut juuri niin hyödyttömältä kuin Pauluksen kertomus oli antanut ymmärtää.
"Enköhän", hän hymyili pöyhien hiuksiaan toisella kädellään. Ei ne tästä paremmaksi muuttuisi hetkessä tai neljässäkään.

Paulus sukaisi metsästämänsä harjan läpi hiuksistaan, hyppeli jalkaansa parin sukkia ja työnsi sitten lompakon, puhelimen ja avaimet takkinsa taskuihin.
"Mennään siis", hän kehoitti avaten oven ja helpottuen siitä, ettei teini kökkinyt enää oven takana.

Lucy kiskoi kengän terveeseen jalkaansa ja villasukan toiseen, sekä heitti takin niskaansa, tyytyväisenä siihen miten lompakko ja puhelin olivat jo valmiiksi taskussa. Hyvä, eipähän tarvinnut metsästää niitä enää mistään.
"Minne me muuten mennään?" Nainen naurahti siirtyessään ulkoilmaan keppiensä avustamana. Kyllähän jalalle sai jo painoa varata, mutta turha sotkea ulkona. Sisätiloissa sitten. Hän suuntasi kohti autoja rauhalliseen tahtiin, nauttien raikkaasta ilmasta ja siitä, kun seinät eivät enää kaatuneet niskaan.

"En tiedä", mies vastasi madellen Lucyn rinnalla kohti etupihalle parkkeerattuja autoja.
"Mitä ruokaa haluaisit?"

Lucy harkitsi hetken vastaustaan. Hexham olisi lähellä, mutta toisaalta, kun tilaisuus oli tarjottu, Newcastlessa olisi niin paljon enemmän vaihtoehtoja - puhumattakaan siitä, että matka kaupunkiin kestäisi paljon kauemmin. Mitä hän haluaisi syödä? Pihviä, pastaa, kiinalaista? Vaihtoehtoja oli aivan liikaa.
"Hmm. Liikaa vaihtoehtoja", hän naurahti. "Miltä Giraffe kuulostaisi?" Hän ehdotti hetken poskeaan pureskeltuaan. Bethany oli raahannut hänet sinne ennen joulua, eikä niin pihvejä, burgereita kuin erilaisia wokkeja ja ties mitä muita ruokia tarjoileva ravintola ollut jättänyt kylmäksi.

"Onko se ravintola?" Paulus kysyi asettautuen pienen, punaisen henkilöauton rattiin.
"Okei. Missä se on?"

"Joo, niillä on burgereita ja pihvejä ja wrappeja ja ties mitä", Lucy vastasi könytessään pelkääjän paikalle. Keppien kanssa sai taas hetken pyöriä, että ne sai aseteltua hyvin ja turvavyön kiinni.
"Newcastlessa, Kingston Avenuen varrella. Siellä missä on se jättimäinen Marks & Spencer." Ei, hän ei toki ollut ajatellut ravintolaa sen takia, että se oli kauempana kuin Hexham, ehei.

"Okei", mies toisti ja lähti liikkeelle hevosia kuljettavan kuskin pehmeydellä pitkin kartanon etupihaa leikkaavaa, majesteettisten lehtipuiden reunustamaa hiekkatietä.
"Ivory vaikutti olevan okei tänään. Effie muuten pyysi sanomaan, että Miu siirtyy sinulle. Dublin lähti D:lle tai jollekin."

"Hyvä", Lucy hymyili nöyrän puoliverisen tullessa puheeksi. Hän oli epäillyt, että saisi kyllä kuulla hevosestaan jo aiemmin, jos se olisi ollut jotenkin outo. Hyvä ettei ollut ollut. Mutta hetkinen, Miu hänelle?
"Ai", hän räpytteli hölmönä silmiään. "Eikö sinua haittaa?"

"Ei tietenkään", Paulus nauraa haukahti. Olihan musta vanha herra edelleen hänen tiimiään eikä mikään estänyt häntä rapsuttelemasta hevosta halutessaan.
"Ilmeisesti Effie halusi minun hevosiini tilaa kultapojan koneja varten. Minä ja Maybe vaihdoimme myös vapaapäiviä, joten olen lauantait vapaalla. Sitten joskus, kun meillä on taas täysi tiimi työntekijöitä."

"Okei", Lucy hymyili. Hän ottaisi mielellään Miun hoitaakseen kunhan ensin pääsisi tallille asti töihin. Miu oli ihana vanha herra, jonka kanssa ei tarvinnut varoa napsivia hampaita tai kohoilevia kavioita, eivätkä omistajatkaan olisi hengittämässä niskaan väärän värisistä pinteleistä.
"Sori", hän irvisti. Hän palaisi töihin heti kun se vain olisi mahdollista, aivan varmasti palaisi. "Eikö Maybe lähde kohta sille ylipitkälle kisamatkalle?"

"Ei se ole sinun vikasi. Sitä paitsi, milloin olen suostunut pitämään vapaita ennenkään?" Paulus kohotti merkitsevästi kulmaansa, vino hymy suupielissään.
"Joo. Ensi viikon torstaina. Maybe, Inga, Paisley ja 11 hevosta. Ainakaan sitten se hyödytön harjoittelija ei voi tehdä liikaa tuhoja."

Lucy virnisti. Niinpä kai. Paulus ja vapaapäivät eivät vain sopineet yhteen. Miehen käsitys vapaista tarkoitti jonkun asian korjaamista tai kunnostamista, joten tuskinpa se erosi suuresti ylimääräisistä työpäivistä tallilla.
"No hyvä. Ehkä se voi hoitaa Rainia koko päivän. Ei haittaa vaikka pääsisi irti kun hevonen ei vahingossakaan lähde omille teilleen", Lucy naurahti pelkälle ajatuksellekin. Tulla nyt hienolle kilpatallille harjoitteluun vain jotta voisi harjata pulleaa kylmäveristä joka nukkui seisaaltaan lähestulkoon 23 tuntia vuorokaudesta.

"Se tyttö oli niin varma omista taidoistaan, etten kiireessä tajunnut kyseenalaistaa", Paulus huokasi turhautuneena omaan arviointikykynsä puutteeseen, kun luovi maalaisteitä kohti moottoritietä.
"Ilmeisesti se ei ole tottunut olemaan tekemisissä oikeiden kisahevosten kanssa, kun jäätyi niin täysin, kun hevonen vähän hyppi tai nosti jalkaa. Varo muuten sitä Tiddlesiä. Potkii kuin paholainen, kun selkäsi käännät."

"No kukapa tajuaisi", Lucy pudisteli päätään. Oli se kumma, kun ihmisten selityksiin omista taidoistaan ei voinut luottaa yhtään. Hänelle ei olisi tullut mieleenkään yliarvioida omia kykyjään siihen tapaan kun aloitti työt täällä. Hän oli todennäköisesti vähätellyt itseään niin ankarasti että oli ihme, kun Corinne oli suostunut hänet palkkaamaan.
"Hyvä tietää", nainen mutisi painaen varoituksen mieleensä. Tiddles ei tosiaankaan voittanut suosiopisteitä miehen tarinoiden pohjalta. "Ehkä niiden koululla kisahevosiksi kutsutaan Ivoryn kaltaisia höppänöitä."

"Minun olisi pitänyt. Olen tavannut tarpeeksi montaa tumpulaa", mies tuhahti itsesyytöksenä ja vilkaisi naista häivähdys hymyä suupielessä.
"Voi olla. Valahti aika valkoiseksi, kun Tiddles kävi hyppimään ja hups vaan, naru irti käsistä. Lykkäsin sille sitten Mokon sisälle vietäväksi ja menin ottamaan kiinni, mutta kun Moko vähän sähelsi ja rykäisi sisään oviaukosta, eikö se vain päästänyt taas irti, ja ori oli ulkona irti."

"Eikä", Lucy pyöräytti silmiään. Tuo nyt oli jo ihan naurettavaa. Hänkin selvisi Mokon kanssa, vaikka ori oli välistä mitä rasittavin sisätiloihin houkuteltava. Tosin, jos hän yhtään taaksepäin ajatteli, niin ehkä hän ei saapuessaan olisi pärjännyt, vaan olisi laskenut hevosen irti.
"Hyvällä syyllä pidät sen siis kaukana hevosista jatkossa."

"Joo", mies huokasi. Luultavasti hän kuitenkin päätyisi heltymään ja antaisi tumpulan käsitellä Lucyn leppoisia hevosia, joiden kanssa Henderson oli pärjännyt tänään. Ei tyttö ollut ollut aivan täysin hyödytön, mitä nyt toivottoman hidas ja selvästi kokematon vähänkään eloisamman hevosen kanssa.
"Haluatko tehdä jotain muuta kuin mennä syömään?"

Lucy epäili, ettei oikea vastaus ollut 'mitä tahansa, mikä pitäisi poissa kotoa', joten hän puri kieltään. Oliko jotain, mitä hän tahtoisi tehdä? Leffassa ei ollut tullut käytyä pieneen ikuisuuteen, mutta hän oli käytännössä asunut sohvalla elokuvien parissa viikko kaupalla. Hän ei edes ollut perehtynyt siihen, mitä teatterissa pyörisi. Keilaaminen ei jalan kanssa onnistuisi, eikä biljardikaan, eipä sillä että hän olisi koskaan kummassakaan lajissa loistanut tai niistä edes nauttinut. Ilmeisesti into pysytellä ihmisten ilmoilla auttoi keksimään ties mitä puuhaa kaupungilla.
"En tiedä", hän myönsi hymyillen. "Olisihan se kiva olla hetki jossakin muualla kuin samojen seinien sisällä."

"Ehkä sinun pitää alkaa hiipparoida tallille tai käydä useammin kävelyillä, jos olet menettämässä järkesi", Paulus pohti auton lähestyessä Newcastlea.

"Ehkä", Lucy virnisti. Sääli kun matka tallille oli niin hankala hypeltävä, erityisesti takaisin päin, kun piti punnertaa ylämäkeen. Saisikohan hän vakuutettua Colinin tai Sawyerin siitä, että mönkijän jättäminen kartanolle parkkiin olisi loistoidea? Sillä pääsisi hyvin suihkimaan väliä tallille ja takaisin.

Paulus parkkeerasi auton ilmoitetun sijainnin viereiselle kadulle ja kiersi avaamaan Lucylle oven, jotta he pääsisivät joskus liikkeellekin. Hänellä alkoi olla nälkä, sillä lounaasta oli aikaa eikä se ollut suuri tai rauhallinen.
"Tiedätkö jo, mitä haluat syödä?" hän kysyi paikallistaessaan naisen mainitseman ravintolan.

Lucy kampesi itsensä miehestä tukea ottaen ulos autosta ja keppien varaan, lähtien hyppelehtimään kohti ravintolaa. Jääkaapin jämäpaloista koostunut lounas muistutteli vähäisyydestään, kun hän alkoi miettiä vaihtoehtoja, joita ravintolassa olisi tarjolla. Haluaisiko hän mehevän burgerin kunnollisella, paksulla pihvillä, vai kenties kanafileitä ja bataattiranskalaisia? Ehkä mehevä papuwrap voisi sittenkin olla tämän päivän sana.
"En ole ihan varma", hän naurahti kiihdyttäen vauhtiaan keppiensä kanssa, vaikka mukulakivikadut eivät kaikista ystävällisimpiä olleetkaan. "Mutta saan kyllä päätettyä nopeasti", hän vannoi hymy huulillaan. Kun oli nälkä, kaikki ruoka kelpaisi, ja sen haluaisi mahdollisimman nopeasti eteensä.

"En minä sitä", Paulus naurahti kuulostaen syylliseltä ja avasi invalidille ravintolan oven. Hän vajosi heille näytetyn, seinustalla olevan pöydän ääreen ja syventyi nälkäisin silmin menuun. Taivas miten annokset näyttivätkin hyviltä.

Lucy virnisti kiitokseksi hyppiessään ohjatun pöydän luokse. Hän asetteli kyynärsauvansa varovaisesti lattialle, etteivät ne kolisisi ja leviäisi sinne tahansa, ennenkö uppoutui listan puoleen. Yritä näistä nyt sitten päättää.
"Minä voisin ottaa lasin coca-colaa", nainen pohti tarjoilijan jäädessä pyörimään pöydän ääreen. Listalla oli aivan liian monta vaihtoehtoa herkullisen kuuloisia ruoka-annoksia. Ehkä hän oli luvannut liian hätäisesti olevansa nopea valinnassaan.
"En yhtään muistanut, että täällä oli näin monta hyvää vaihtoehtoa", Lucy mutisi huuliaan mutristaen. Hetken sai arpoa, ennenkö hän lopulta päätyi mausteisiin kanafileisiin, paistettuihin kasviksiin ja bataattiranskalaisiin. Ei se huonoa voisi olla.

Paulus tyytyi jääveteen ja purilaiseen valtavalla naudanlihapihvillä. Se oli aina varma valinta.
"Etkö muuten yleensä käy perjantaisin perheesi luona?"

"Joo, mutta täti ja setä lähtivät viikonlopuksi Lontooseen", Lucy vastasi, "ja Bethany käytti varmasti koko päivän siihen, että valmistautui joihinkin maailmaa mullistaviin bileisiin, joten", hän kohautti harteitaan. Ensi viikolla perheestä olisi varmasti enemmän seuraa. Hän tosin odotti jo hieman kauhulla, mitä Hollandit olivat hänen syntymäpäiväkseen keksineet. Viime vuoden lahjaa oli mahdoton ylittää, mutta se tuskin estäisi yrittämästä.

"Ah", mies nyökkäsi ja tyhjensi puolet vesilasistaan.
"Onko serkkusi järkevöitynyt?"

"Määrittele järkevöitynyt", Lucy naurahti. Hänestä Bethanyn puuhat olivat edelleen ihan järjettömiä ja hulluja, mutta kai serkku jotain sai elämällään aikaan. Tai sitten tuosta oli tullut vain parempi leikkimään aikaansaavaa ja kypsää aikuista.

"Oletan, ettei", Paulus totesi ja sukelsi kiinni eteensä laskeutuvaan hampurilaiseen.

"Se on ihan hyvä oletus", hän vastasi ja kiitti tarjoilijaa, kun sai annoksen eteensä. Nam. Hän ei ollut tajunnutkaan, miten nälkäinen oli ennen kuin nyt, kun sai ruokaa suuhunsa. Nälkä kasvoi syödessä, vai miten se meni.
"Onko hyvää?" Hän kyseli syötyään jo ensimmäisen kanafileensä. "Tämä ainakin on herkkua."

Epämääräisestä murinasta ja puoliksi avoimista silmistä päätellen annos oli erittäin hyvä. Se myös katosi aikamoista tahtia. Paulus sukaisi pikkiriikkiseltä ponihännältä karanneen hiussuortuvan korvansa taakse ja lipaisi vaivihkaa sormiaan, kun koko hampurilainen hävisi käsistä. Vielä ranskalaiset olivat jäljellä, mutta jopa Pauluksen piti hetki sulattaa tuhtia pihviä.
"Haluatko muuten jälkiruokaa?"

"Epäilen, etten jaksa kun saan tämän syötyä", Lucy naurahti napsien bataattiranskalaisiaan. Hän dippasi niitä mukana tulleeseen majoneesiin, ennenkö kävi seuraavan kanapalan kimppuun. Paistetut kasviksetkin katosivat siinä samalla, mutta teki kyllä tiukkaa, että kanan sai viimeisteltyä. Ja vielä olisi ranskalaisia jäljellä lähestulkoon puolet. Kuka hullu jaksoi tämmöisen aterian kokonaan?
"Ei yhtään huono ratkaisu", nainen virnisti hörppien hetken limsaansa. Kyllä kelpasi, kun pääsi ulos talosta ja sai vielä ruokaakin valmiina pöytään.

"Ei ollut ei", Paulus huokasi napsien ranskalaisiaan kuin huomaamattaan.
"Harvinaisen hyvä idea."

"Vihjaatko, että ideani ovat usein huonoja?" Lucy kohotti kulmaansa huvittuneena.

"Pois se minusta", mies vastasi laskien katseensa ranskalaisiinsa, vino hymynhäive suupielessään.

Lucy virnisti miehelle ja kurkotti varastamaan ranskalaisen toisen lautaselta. Hänellä oli omia, makean ja suolaisen rajoja venyttäviä bataattiranskalaisiaan jäljellä vaikka kuinka paljon, mutta pitihän miehelle nyt jollakin tavalla vastata, ja sanojen pettäessä ruuan varastaminen vaikutti sopivalta kostolta. Vai olivat hänen ideansa muka huonoja.

"Röyhkeä", Paulus pudisteli päätään epäuskoisella huvituksella.
"Sairasloma on tainnut pehmentää pääsi."

"Aivan varmasti on", Lucy vastasi edes yrittämättä väittää vastaan. Hän järsi varastamaansa perunaa ylpeänä suorituksestaan, ja huuhtoi voitonmaun suustaan reilulla kulauksella limsaa.
"Minulla on seuranani ainoastaan sekopäinen koiranpentu. Kenen pää ei pehmenisi?"

"Sinun pitää harrastaa jotain. Ja ehkä tehdä koirastasi vähemmän sekopäinen", Paulus vastasi ja työnsi kolme ranskalaista suuhunsa.

"Ideoita otetaan vastaan koiran sekopäisyyden poistamiseksi", nainen virnisti ja tyytyi syömään omia punertavia ranskalaisiaan. Ehkä jos hän huomenna leikittäisi Bentleyn väsyksiin, ja yrittäisi vasta sen jälkeen saada pentua keskittymään käytöstapojen oppimiseen… Se voisi toimia, kunhan pentu ei väsähtäisi riehuessaan liikaa.

"Voin tuoda sinulle liinan tallilta. Kiinnitä pentu siihen ja anna juoksennella pihalla", mies ehdotti viimeistellen lautasensa tyhjäksi.

Lucy pohti hetken. Se voisi jopa toimia. Jos Bentley pysähtyisi syömään jotain, hän voisi nykiä liinaa kunnes pentu lopettaisi.
"Idea vastaanotettu", hän virnisti. "Sitten kun Bentley onnistuu solmimaan itsensä liinaan niin sinä saat selvitellä sen", hän lisäsi. Koiranpennun kohellus saisi sen varmasti sotkemaan itsensä mitä merkittävimmillä tavoilla niin pitkään naruun.
"Voisipa Bentleyn vain sitoa kiinni Higginsiin ja antaa sen opettaa kakara tavoille", hän hymähti huvittuneena. Higgins vielä söisi säheltävän pennun, ja niin paljon kuin hän koiranpennustaan valittikin, oli Bentley ainoa syy, miksei hän ollut jo menettänyt järkeään aivan kokonaan.

"Osta sille valjaat, ja voit kelata sen takaisin sisälle."

"Se olisikin näkemisen arvoista", hän naurahti. Nyt täytyisi kyllä oikeasti ryhdistäytyä pennun kanssa ja alkaa opettaa sille aikuisen koiran käytöstapoja, vaikka se olikin vielä niin pieni ja suloinen. Kiellot alkoivat sentään jo luonnistua häneltäkin äänensävyllä, joka sai pennun tajuamaan, ettei se saanut tehdä mitä ikinä sillä hetkellä tekikään.

"Miltä jalkasi muuten tuntuu?" mies tiedusteli.

"Kömpelöltä, mutta jalalta", hän nyrpisti nenäänsä vastauksen myötä ja sulloi viimeiset ranskalaiset suuhunsa. "Ei sitä enää jatkuvasti särje, eikä puolipainon laskeminen tunnu missään. Olisi kyllä kiva voida kävellä sillä jo ihan kunnolla", hän mutisi ja vilkaisi maassa olevia keppejä. Niiden raahaaminen joka paikkaan oli rasittavaa.

"Kauanko sinulla on jäljellä toipumista ja fysioterapiaa ja mitä?"

"Jalka on paketissa vielä kolme viikkoa", hän irvisti pelkälle ajatuksellekin. "Sen jälkeen sitä pitäisi alkaa käyttää mahdollisimman normaalisti. Jotain harjoituksia ne varmaan antaa, mitä pitäisi tehdä." Hän vain halusi pian takaisin tallille ja hevosten keskelle. Kunhan kepeistä pääsisi eroon, voisi hän pyöriä tallilla ja käsitellä niitä hevosia, jotka eivät vahingossakaan häseltäisi ylimääräisiä narun päässä. Harjailla Ivorya, esimerkiksi, ja käydä pitkillä kävelyillä ympäri metsiä. Tai todella lyhyillä, jos netin pelotteluun siitä, miten jalka väsyisi muutaman askeleen jälkeen sopi mitään uskoa.

"Milloinkohan ratsastat taas normaalisti?" Paulus pohti.

"Lääkäri varoitteli, että nilkka on varmasti jäykempi vielä kuukausia", nainen nyrpisti jälleen nenäänsä. Se ei kuulostanut lainkaan mukavalta, kun otti huomioon, miten tärkeää oli saada painettua kantapää alas selässä istuessa.
"Mutta heti kun sillä voi kävellä kunnolla, voi sillä ratsastaakin", Lucy uhosi päättäväisenä. Hän ei pysyisi yhtään kauempaa poissa satulasta kuin oli aivan välttämätöntä. Paitsi ehkä maastoista, kunnes sekopää olisi jäänyt kiinni.

"Ja sitten, kun se on pyyvästi rikki, koska hevosesi sekosi tai kompastui ja runttasit sen alas jalustimessa?"

"Sitten se on harmin paikka", Lucy kohautti harteitaan. Yhtä hyvin jalka olisi voinut mennä jo nyt niin kappaleiksi, ettei siitä olisi enää koskaan jalaksi. Ei hän voisi loppuelämäänsä varoa kaikkea.
"Ei se siitä paremmaksi muutu, vaikka olisin ratsastamatta vuoden tai kymmenen", Lucy hymähti. Nilkka vetreytyisi ja voimistuisi käytössä, niin hänelle oli jokaisella kontrollikäynnillä hoettu. Sen takia hänen piti nytkin varata puolet painosta jalalle, jotta se luutuisi vahvemmin.
"Pitää vain toivoa, ettei hevonen sekoa. Tai etten astu huonosti kuoppaan tai kompuroi portaissa."

Paulus ei näyttänyt varsinaisesti vakuuttuneelta. Mies tilasi heille laskun ja tarjosi tarjoijalle pankkikorttinsa.
"Tai olla nousematta niiden hevosten selkään, jotka sekoilevat, kunnes jalkasi on kunnossa."

"Onneksi Ivory, Rain, Eastcoast ja Miu läpäisevät sen vaatimuksen kirkkain paperein", nainen virnisti.

"Voisit aina harjoitella ilman jalustimia tai satulaa. Muilla kuin Ivorylla, joka ei osaa kävellä edes tasaisella pinnalla. Vähän kuin O'Connor, oletko huomannut?"

Ilman satulaa hän voisi keikkua korkeintaan Rainin selässä. Eastcoastia hän saisi tuskin tekemään töitä ilman satulan suomaa tukea ja Miu ei tosiaankaan sietäisi hänen heilumistaan sinne tänne.
"Totta", nainen naurahti. "Ehkä sen takia O'Connor on aina meille niin kiltti valmennuksissa."

"Voi olla", Paulus arveli ja nousi saadessaan korttinsa takaisin.
"Mitäs sitten?"

Lucy kurkotteli kepit otteeseensa lattialta ja nousi seisomaan, kiskoen yhdellä jalalla keikkuen takin päälleen. Niin houkutteleva kuin ajatus ympäri Newcastlea pyörimisestä olikin, sen hohdosta katosi heti puolet kun hän muisti, että se tarkoittaisi kepeillä hyppelyä.
"Ehkä kotiin. Mutta käydäänkö kaupan kautta, niin voidaan ostaa jotain herkkua?" Jäätelöä. Hän halusi jäätelöä, sillä pakkaseen tungetut jäätelöt tuntuivat aina katoavan kuin tuhka tuuleen, kun Jemma oli lähistöllä.

"Joo, se taisi olla suunnitelma", Paulus vastasi kieltämättä helpottuneena. Hän viihdytti Lucya mielellään, mutta työpäivät olivat pitkiä ja raskaita eikä ajatus aikaisesta nukkumaanmenosta ollut lainkaan vastenmielinen.
"Voidaan käydä Hexhamissa, niin pakasteet eivät sula", mies totesi pidellessään ovea Lucylle.

"Luit ajatukseni", nainen virnisti siirtyessään ulkoilmaan keppien avittamana. Jotakin hyvää olisi ihana saada kotiin, vaikka hän olikin melko varma, että oli syönyt enemmän herkkuja viime viikkojen aikana kuin koko aiempana syksynä yhteensä. Ehkä se säälistä sallittiin sairaslomalaiselle.

Mies mateli aavistuksen kärsimättömänä Lucyn vierellä ja tarjoutui jälleen avaamaan tälle auton oven, ennen kuin kiersi punaisen nokan ympäri ja suuntasi Hexhamiin vievälle moottoritielle.
"Mitä aiot tehdä huomenna?"

"Samaa kuin tähänkin asti", Lucy huokaisi painautuessaan vasten penkin selkänojaa. "Yritän opettaa tihulaisesta koiran, epäonnistun ja lösähdämme katsomaan yhdessä leffoja, kunnes se syö sormeni tunnottomiksi."

"Mitä jos yrität pitää itsesi kiireisenä? Teet asioita läpi päivän?"

"Ei ole paljoa, mitä voisi tehdä", Lucy totesi huvittuneena. Hän oli siivonnut sen mitä oli jalkansa kanssa pystynyt, ja vaikka imurin heiluttaminen oli vaatinut jakkaran kanssa liikkumista metri kerrallaan, oli hän suoriutunut siitäkin jo moneen kertaan. Ehkä hän voisi pyöriä keittiössä, mutta no, ei sekään varsinaisesti pitänyt kiireisenä. Leipominen antoi liikaa aikaa ajatella.

"Oletko siivonnut kaikki kaapit ja hyllyt ja pyyhkinyt pölyt Effien standardilla? Tai järjestellyt vaatekaappisi?"

"Vaatekaappini kävin läpi!" Lucy vastusti pirteästi. "Mutta en voi hirveästi kiipeillä jakkaroilla pyyhkimässä pölyjä", hän muistutti. Se jos mikä olisi onnettomuushakuista.

"Voin aina tuoda sinut tallille pesemään varusteita."

Lucyn ilme piristyi heti.
"Kyllä kiitos", hän nyökkäili innoissaan. Varusteiden pesu ei ollut koskaan kuulostanut niin mielenkiintoiselta hommalta.

Paulus hymyili puolittain.
"Effiekin arvostaisi. A-tiimin varusteet ovat olleet vähemmällä huolenpidolla."

"Hypin huomenna paikalle", hän vakuutti innokkaasti. Mitä tahansa, ettei tarvitsisi tylsistyä hyödyttömänä kotona. Ehkä hän voisi kaapata koiranpentunsakin mukaan. Sitä ei tosin voisi päästää hetkeksikään irti, mutta sitähän varten remmit olivat.

"Minä haen sinut lounaalla", Paulus vastasi.

"Okei, odotan sitä", hän vakuutti hymyillen ja kurkotti koskettamaan miehen käsivartta. Paulus oli aivan ihana. Hänen täytyisi keksiä jotakin ihanaa vastapalvelukseksi kunhan vain saisi jalkansa taas käyttöön.

Hexhamin supermarketti lähestyi ja mies vilkaisi naista miettien, saisiko tämän jotenkin ostoskärryn kyytiin. Hänen kärsivällisyytensä ostoksille oli rajallinen.
"Otitko kauppalistan mukaan?"

"Yup", Lucy vastasi, poksauttaen viimeisen kirjaimen kuuluvasti huuliltaan täynnä intoa. Huomenna hän saisi tehdä hyödyllisiä asioita ihmisten keskuudessa. Edes valmennuksiin saapuvat ratsastajat omituisine vaatimuksineen ja nenänvartta pitkin suotuine katseineen eivät voisi heikentää mielialaa. Hän saisi tehdä jotakin, mikä auttaisi tallia, ja voisi edes leikkiä ansaitsevansa palkkansa.
"Se oli tavallista lyhyempi. Kai porukka on hommannut viime viikolla niin paljon, ettei nyt ole suurta tarvetta millekään", hän totesi kiivetessään parkkeeratun auton kyydistä. Nainen lähti koikkelehtimaan pitkin harppauksin kohti supermarketin ovia, mutta pysähtyi ostoskärryjen luokse kaivaakseen listan takkinsa taskusta Paulukselle. Hän ei voisi käyttää keppejään ja pidellä listaa ja nostella tavaroita kärryyn, joten parempi antaa lista sellaiselle, jolla oli kaksi kepeistä vapaata kättä.

Paulus huokasi alistuneesti seuratessaan naista. Hän poimi listan suoden Lucylle synkeän katseen, otti mukaansa kärryt ja puski ne sisään listaa vilkuillen. Kauppareissu taisi olla hänen vastuullaan.

Lucyn teki mieli tanssahdella keppiensä kanssa kaupan käytäviä pitkin. Hän oli saanut herkullisen illallisen ravintolassa ja lupauksen, ettei viettäisi huomista tylsyyteen kuolemalla. Siinä oli jo aivan tarpeeksi syytä juhlaan. Hän napsi ostoksia hyllyiltä ja hyppelehti keppiensä kanssa hyllyltä toiselle kerätessään niitä tuotteita, jotka olivat helposti hänen ulottuvissaan ja ostoskärryihin asti kannettavissa.

Mies laahusti perässä lannistuneena lappaen kärryyn helposti valmistettavia ruokia ja jokusen herkun, kuten sipsipussin tai pari.

Lucy suuntasi hyvissä ajoin pakastealtaille pohtimaan eri jäätelömakujen väliltä, jotta Paulus ei joutuisi enää odottelemaan häntä siinä kohtaa. Minttusuklaata vai keksitaikinaa vai mansikkajuustokakkua? Vaihtoehtoja oli niin monia. Lopulta hän päätyi nappaamaan kerralla kaikki kolme. Kyllä ne syötyä tulisi, jos ei hänen toimestaan niin Jemman puolelta sitten. Ehkä jos ne piilottaisi pakastevihannesten alle, säilyisivät ne useamman viikon.
"Kaikki muu listalta mukana?" Nainen varmisti vilkuillessaan kärryjen sisältöä.

"Ehkä", Paulus vastasi vailla suurta intohimoa tarkastaa. Tietenkin oli ympäristöystävällisempää käydä kaupassa kerralla kaikille eikä kahdeksaa kertaa erikseen. Hän ei vain nauttinut kauppavastuusta.
"Mennäänkö?"

"Mennään vaan", Lucy vastasi ja hyppeli lyhyimpään kassajonoon. Hän alkoi latoa tavaroita hihnalle tyytyväisenä illan kulkuun. Teki hyvää päästä ulos kotoa edes yhdeksi illaksi. Hän siirtyi pakkaamaan ostoksia heti kun ne alkoivat myyjän käsistä kulkeutua koko ajan tyytyväisesti hymyillen.

Paulus maksoi ostokset vailla samaa hymyä, vaikkei yrittänytkään pilata Lucyn iltaa. Hän keräsi pussit käsiinsä ja kantoi ne autolle naisen hypellessä kepeillään, latoi ostokset takakonttiin ja tarjoutui auttamaan naisenkin kyytiin, ellei tämä ollut jo ehtinyt sisään. Sitten he saattoivat suunnata kohti kotia.
"Huomenna on lauantai", hän totesi melkein hämmästyneenä, "voin itseasiassa viedä sinut tallille heti kymmeneltä, kun menen itsekin."

Lucy kiipesi auton kyytiin kiittäen miehen avusta. Ehkä hän olisi itsekin päässyt, mutta Paulus tarjoutui avuksi niin kukapa hän oli kieltäytymään.
"Mahtavaa", Lucy hymyili leveästi ja kurkotti painamaan huulensa miehen karhealle poskelle. "Kiitos."

"Oletkohan kuumeinen", Paulus pohti tunnustellen Lucyn otsaa, "harva hurraa saadessaan hinkata varusteita." Sentään varustehuone oli lämmin, siisti ja viihtyisä. Lucy voisi parkkeerata eväiden kanssa pehmustetulle penkille pesualtaalla varustetun pöydän viereen ja pestä suitsia, satuloita, martingaaleja ja suojia kyllästymiseen saakka.

"Harva on ollut kolme viikkoa seinien sisällä hyödyttömänä, joten kyllä, Harva hurraa saadessaan fiksua puuhaa", nainen virnisti. Olihan hän ulos päässyt, käynyt tallillakin ja saanut moikkailla Ivorya miehen tuodessa kilttiä puoliveristä kylään, mutta se oli silti erilaista kuin se, että hän oikeasti koki tekevänsä jotakin, millä oli väliä.

"No, eiköhän Effie löydä sinulle töitä tallilta. Ties vaikka pääsisit vastailemaan puhelimeen", Paulus maalasi omaa painajaistaan. Hallintovastaava oli harvinaisen kiireinen hevosenomistajien huolenaiheisiin vastatessaan ja yrittäessään pitää tallin toiminnassa.

"Sekin kelpaa", nainen totesi, vaikka vaatisikin sitä ennen kunnon perehdytyksen Effieltä siitä, miten asiakkaita tuli kohdella puhelimessa ja mitä heille sai tai ei saanut sanoa. Varusteiden kanssa hän ei ainakaan voisi sössiä niin, että ajaisi jonkun viemään hevosensa muualle.
"Niin kauan kuin joku auttaa minut tallille ja takaisin, teen kyllä jotain fiksua oikein mielelläni", Lucy nyökytteli päätään. Nyt kun jalkaankaan ei enää särkenyt niin helpolla, saattoi hän lupautua moiseen. Tietenkin nyt kun hän meni ajattelemaan niin, heräisi hän huomenna siihen, että jalka olisi kerta kaikkisen hyödytön.

"Varo vain", Paulus vastasi vilkaisten naista huolestuneena. Hän ei voinut olla pitämättä pimeää maisemaa ikkunoiden takana silmällä, vaikkei voisikaan nähdä mielipuolen moottoripyörää tai maasturia pimeydestä.

Ei hänellä ollut mitään varottavaa. Mikään ei ollut kauheampaa kuin lojua hyödyttömänä päivästä toiseen, samalla kun muut raatoivat niska limassa tehdäkseen hänenkin työnsä. Maisemat eivät tuntuneet vaihtuvan mihinkään, kun ympärillä oli samanlaista maalaismaisemaa, mutta koti lähestyi joka hetki. Ilta kaupungilla oli tuulettanut mieltä juuri sopivasti, eikä ajatus Lodgeen palaamisesta ollut lainkaan vastenmielinen. Kartanon kohotessa edessä, Lucy hymyili edelleen ajatukselle työpäivästä. Hän saisi kantaa kortensa kekoon eikä raha enää ilmestyisi tyhjästä tilille.
"Kiitos kun veit minut kaupunkiin, vaikka olit varmasti väsynyt työpäivän jälkeen", Lucy kiitti koskettaen hellästi miehen poskea sormillaan. Paulus oli jälleen kerran osoittanut olevansa niin huomaavainen.

Paulus tuhahti vähätellen, kuten teki aina naisen kehuille ja huolenpidolle. Hän nousi autosta keräämään kauppakassit käsiinsä ja mateli itäsiivessä olevien mökkien suuntaan Lucyn tahdissa.
"Jos käyn jakamassa nämä oikeisiin osotteisiin, laitatko jäätelöä valmiiksi ja haluatko katsoa jotain tai… Jotakin?"

"Joo", Lucy vakuutti nyökäten hyppiessään jalka koukussa eteenpäin. Kyllä kai televisiosta jotakin katsomisen arvoista löytyisi, edes hetkeksi. Jokin lyhyt komediasarja kenties, niin Paulus pääsisi ajoissa petiin. Raukkaparka oli tehnyt aivan liian pitkiä työpäiviä jo viikkoja.
"Käy viemässä ruokatarpeet nälkään nääntyville", hän virnisti siirtyessään Lodgeen. Täplikäs koiranpentu pujahti rasvatun salaman lailla ovenraosta ulos vapauteen ja häseltämään miehen jalkoihin. No just. Lucy kääntyi katsomaan pentuaan kulma koholla oven raossa seisten. Sen into tervehtiä Paulusta oli aina yhtä suloista. Hyvä kun Bentleykin ymmärsi, ketkä Lodgen asukkaista olivat tärkeitä.

Paulus huokasi koiran kiitäessä vastaan, antoi sen kieppua jaloissaan ja selvitti sitten tietään ovelta ovelle. Kun hän sai toisen käden vapaaksi, hän saattoi poimia pilkullisen samettitakin kainaloonsa ja antaa sen suukotella leukaansa tuodessaan vihdoin viimeisen kassin Lodgeen. Mies laski pennun lattialle, purki kassin kaappeihin ja asettui sitten sohvalle, missä voisi vetää Lucyn kainaloonsa.

Lucy purki sillä aikaa pienen pussillisen pakasteita Lodgen pakkaseen, joskin jätti jäätelöt näkyville voidakseen kasata niistä pienoiset vuoret herkkuja kahteen kulhoon. Jäljelle jäävän jäätelön hän piilotti alimman laatikon takanurkkaan pakastevihannesten ja muiden ties kuinka pitkään pakkasessa lojuneiden ruokatarpeiden alle. Ehkä ne olisivat siellä vielä ensi viikollakin, ja sitä seuraavalla, jos hyvä tuuri kävisi. Nainen töni miehen mukana saapunutta pentua pois sohvan äärestä, sillä Bentleykin oli huomannut pöydällä odottavat jäätelökulhot, ja selasi kanavia kunnes löysi saman brittiläisen komediasarjan, jonka uusinnat tuntuivat pyörivän jatkuvasti. Tai ehkä sarja oli vain kestänyt vuosikymmeniä, ja jaksoja riitti loputtomiin.
"Syö jäätelösi ennenkö Bentley varastaa sen", hän hymähti ojentaen kulhoa lusikan kera miehelle.

Paulus tuuppasi pennun kauemmas, poimi jäätelönsä ja lusikoi sitä suuhunsa kiinnittäen enemmän huomiota Lucyyn kuin televisioon. Jemman huoneesta kantautui tuttu musiikin jyske, mutta mies ei jaksanut piitata siitä vielä. Hänellä ei ollut kiire nukkumaan, minkä mies kertoi tyttöystävälleenkin silitellen tämän kylkeä ja painaen jäätelön viilentämiä suukkoja naisen kaulalle.

Lucy yritti keskittyä komediaan, mutta Paulus teki siitä tavattoman vaikeaa, eikä hän oikeastaan edes halunnut katsella televisiota, kun oli sitä koko päivän tehnyt. Hän lusikoi jäätelöä reippaaseen tahtiin, värähtäen miehen kylmille huulille, kun ne koskettivat kaulan lämmintä ihoa.
"Bentley", hän varoitti pentua kun koiravauva alkoi vaania hänen terveen jalkansa varpaita. Hän pitäisi mielellään edes toisen jalkansa toimintakykyisenä, joten pennun oli parempi etsiä jokin muu lelu. Lucy käänsi kasvonsa miehen suuntaan varastaakseen suudelman jos toisenkin huulilta, jotka eivät tuntuneet lainkaan niin kylmiltä omia huulia vasten.

Mies hylkäsi tyhjentyneen kupin sohvapöydälle, kiersi kätensä Lucyn selän taakse ja tarttui toisella naisen leukaan vastaten vilpoisiin, mintunmakuisiin suudelmiin. Paulus tuuppasi jalallaan sukkaansa käyvän dalmatialaisen kauemmas.

Lucy luopui omasta, lähestulkoon tyhjästä kupistaan ennenkö onnistuisi kaatamaan sisällön syliinsä ja antoi käsiensä vaeltaa miehen kylkiä pitkin kevyitä kuvioita piirrellen. Musiikin pauhu hukkui kokonaan, mutta ehkä ihan hyvä niin, sillä Jemman musiikkimaku harvoin osui yhteen Lucyn oman kanssa. Hän hymyili vasten miehen huulia ja ujuttautui lähemmäs uhraten vain puolikkaan ajatuksen sille, miten Lodgen muut asukkaat nyrpistelisivät nenäänsä, jos sattuisivat astumaan oleskelutilan puolelle.

Paulus olisi mielellään jäänyt juuri siihen - oppisipa Jemma pysymään huoneessaan - mutta arveli, ettei Lucy tuntisi oloaan mukavaksi. Niinpä mies painoi vielä suudelman naisen huulille ja kasasi tämän sitten syliinsä, ennen kuin kantoi tyttöystävänsä tämän sinisellä ja vihreällä rauhalliseksi sisustettuun, pimeään huoneeseen potkaisten oven kiinni perässään. Miehen päivä parani huomattavasti.

Lucy suukotteli miehen leukaa ja kaulansyrjää tullessaan kannetuksi huoneelleen, eikä jäänyt murehtimaan pöydälle unohtuneita jäätelökulhoja. Jemmaa ne eivät haittaisi lainkaan. Hän oli varsin kiitollinen siitä, että oli kerrankin sullonut vaatteet takaisin kaappiin niiden kanssa ihmeteltyään ennen keskustaan lähtöä, sillä nyt sängyllä ei ollut mitään heiteltävänä pois tieltä. Hän hymyili kietoessaan kätensä entistä paremmin miehen niskaan ja kiskoessaan tuon huulet jälleen yhteen pitkään suudelmaan.

Mies kippasi naisen leveälle, kultakirjailtujen verhojen suojaamalle pylvässängylle ja kömpi itse tämän ylle varoen murskaamasta Lucya painollaan tai terävillä luillaan. Lucylla oli lahja tehdä kurjimmastakin päivästä onnellinen, ja tunne välittyi Pauluksen normaalisti kovaan olemukseen pehmeytenä ja karheiden käsien kosketukseen hellyytenä.

Perjantai 4. maaliskuuta 2016, 19:06 - Viimeinen vaino

Northumberlandin nummet olivat petollisia kauneudessaan, Karina oli saanut huomata päätettyään käydä juoksemassa kanervaan katoavilla kinttupoluilla. Aurinko oli ehtinyt laskea jo aikoja sitten, kun nainen vihdoin tunnisti - tai toivoi tunnistavansa - Rosings Parkin tallia ympäröivän, vanhan metsän. Hän ei selvästikään voinut kehua suuntavaistollaan tai eränaistaidoillaan saatuaan harhailla useamman tunnin pitkin kumpuilevaa, kosteaa maastoa. No, ainakin hän oli päässyt tutustumaan perusteellisesti lähialueen nummeen potentiaalisena kuvauspaikkana. Kylmä, viimainen kosteus hiipi iholle ja muistutti huomaavaisesti siitä, että tuliterät juoksukengät uivat soista nummivettä. Viima sai naisen kiertämään käsivarret ympärilleen ja rivakoittamaan askeliaan niin, että paksu, kastanjanpunainen ponihäntä keinui. Luojan kiitos hän oli sijoittanut tutkimusmatkansa päivälle, jona kävi vain katsomassa, miten osin hänenkin nimissään oleva Peeves, elokuvan hevostähti, edistyi eikä päivälle, jona Crane olisi odottanut häntä. Antikristukselle työskentely oli vaativaa ilman virheitäkin.

Helpotus pyyhkäisi hänen ylitseen, kun hän kuuli hevosten ääniä pujotellessaan pimenevässä, harvassa metsässä. Hänen täytyi siis olla jo lähellä tallia. Toivon mukaan hän pääsisi tallin pääparkkipaikalla odottavalle autolleen ja kuumaan suihkuun joutumatta jakamaan tarinaa sen päivän typerästä päätöksestä. Kun hänelle oli selvinnyt, ettei hänen asuntoonsa ystävänpäivänä mystisesti ilmestynyt ruusumeri ollut Aidanilta, kotiin meno oli käynyt vähemmän houkuttelevaksi. Tämänhetkinen olotila voitti kuitenkin epämukavuudessaan ajatuksen hänen yksityisyyttään rikkovasta vierailijasta.
Karina pysähtyi, kun tajusi jonkin liikkuvan hämärässä. Hän tunnisti sen hevoseksi kuullessaan terävät, vauhkot korskahdukset. Lähemmäksi varovasti astellessaan hän tajusi olevansa kahden ihmisettömän hevosen seurassa. Kookas, tummanruunikko läsipää oli näköjään köyttänyt itsensä varusteista kiinni vanhaan mäntyyn. Toinen hevonen pyöri kaverinsa ympärillä, ja nainen epäröi eläinten lähestymistä. Hänen hevosmiestaitonsa olivat melkein yhtä vähäiset kuin juuri todistetut eränaistaidot.

"Hei vaan hevonen", hän tervehti pehmeästi ja hätkähti läsipään terävää nykäisyä, kun se yritti vapautua vanginvartijastaan. Suupielestä esiinpistävä kuolain näytti painavan leukaa kipeästi, sillä ohjavyyhti oli sotkeutunut oksiin. Nainen silitti valkeaa nenäpiitä tuntien itsensä uhkarohkeaksi.
"Oletpa sinä tyylikäs", hän totesi tunnistaessaan pimeästä energisenoranssin satulahuovan ja saman sarjan suojat sukkajalkaisissa jaloissa. Väistellen hermostuneen hevosen tempoiluja hän punoi nahkaisia ohjia irti oksista kohmeisin sormin, ja kun vinoon väännetty pää vapautui, Batman kiitti pelastajaansa tallaamalla tämän jalkapöydälle. Karina vajosi varvikkoon manaten ja kellahti selälleen pidellessään edelleen ohjia, kun ruuna yritti pyrähtää liikkeelle kaverinsa kanssa. Nainen veti vastaan ja hyppelehti pystyyn jalka tykyttäen.
"Vähän käytöstapoja, kiitos", nainen vaati ontuessaan nykivin, hermostunein askelin kävelevän, pelottavan suuren eläimen mukana. Ehkä he auttaisivat toisiaan pääsemään takaisin tallille. Ainakin eläimellä tuntui olevan tietty suunta, johon se pyrki. Karina vilkuili olkansa yli toista hevosta, joka seurasi ruunikon mukana. Kai se vaikutti ihan hyväntahtoiselta.

Hän ei ollut suunnitellut lähtevänsä maastoon ennenkö tallilta tulisi yksiselitteinen viesti, joka kertoisi ratsukoille ongelmia aiheuttaneen mielenvikaisen yksilön jääneen kiinni, mutta Lionheart oli ollut eri mieltä. Touhukas täysiverinen oli liikkunut kentällä niin hävettävän väärinpäin, että hän oli harkinnut kyselevänsä Effieltä valmentajien ja ratsuttajien aikatauluista. Ori oli selkeästi saanut luistaa työnteosta liian pitkään Willown kanssa, kun nyt ei osannut asettua hetkeksikään. Hänen olisi pitänyt ratsastaa hevostaan useammin. Aikansa ylireagoivaa hevosta maneesissa pyöritettyään oli Evelyn myöntänyt tappionsa, heittänyt olkansa yli terveiset maneesissa hevosta juoksuttavalle tallityöntekijälle ja lähtenyt läheisiin maastoihin vihellettyään kaksi vauhdikasta koiraa mukaansa. Lionheart ei ollut tuntunut sen paremmalta maastossakaan aluksi, mutta hitaasti ori oli alkanut kuunnella häntä edes sen verran, ettei paennut kuolainta joka hetki. Ei höseltävä ori edelleenkään rentona liikkunut, puhumattakaan siitä että olisi kulkenut oikeinpäin, mutta ainakin vaihteleva maasto pakotti hevosen käyttämään lihaksistoaan tasapainoisemmin kuin kentällä sinkoilu. Hän oli päättäväisesti pidellyt hevosensa ravissa, mitä ratsu ei arvostanut lainkaan, mutta poluilta poikkeamisessa oli jo ihan riittämiin riskejä ilman liiallista vauhtiakin.

"Rauha poika", hän tyynnytteli ties kuinka monetta kertaa, kun kullanhohtoinen täysiverinen yritti ryöstää raville tai kenties jopa laukalle metsikköisen kumpareen alla. Täytyisi varmaan jutella Willown kanssa hieman enemmän Lionheartin liikutuksesta. Teinityttö teki varmasti parhaansa, mutta jos ori keräisi näin monta pahaa tapaa, ei vuokraus voisi jatkua. Hevonen oli laitettava etusijalle. Jos hänen aikansa ei riittäisi liikutukseen, hän pyytäisi tallia järjestämään sen. Toivottavasti siihen asti ei jouduttaisi menemään. Oli ihana nähdä, kuinka Willow intoili hevosen kanssa puuhaamisesta, kun ei muutoin olisi päässyt enää lähellekään hevosia ainakaan oman kertomuksensa mukaan.

"Fuego!" Hän huusi koiransa perään kun pitbull paineli edelle Roo tiukasti perässään. Punaruskea koira pysähtyi käskyn kuullessaan, muttei irrottanut katsettaan hämärästä metsiköstä. Rookin näytti kuuntelevan kaverin rinnalla jotakin, mikä sai Evelynin huokaisemaan. Olisi pitänyt jättää koirat tallille. Häseltävässä hevosessa oli ihan riittämiin ilman koirien säntäilyjäkin.
"Mennään kotiin", hän ilmoitti kolmelle nelijalkaiselle seuralaiselleen kääntäessään Lionheartin takaisin ratsastuspolkuja kohden. Ehkä hevonen pysyisi jo käsissä, vaikka edessä aukeaisi suora tie tasaisella pohjalla. Koirat eivät vihellyksestä huolimatta kääntyneet perässä, vaan jatkoivat metsikköön tuijottamista korvat hörössä ja olemus jännittyneenä.
"Ei siellä ole mitään, mennä-" Evelyn huusi koirille olkansa yli, mutta lause jäi kesken kun puiden lomasta tosiaankin erotti liikettä - hevosia. Nainen käänsi orin ympäri ja kutsui terävästi komentaen koirat luokseen. Se nyt vielä puuttuisikin, että ne säikyttäisivät jonkun mittaamattoman arvokkaan kilparatsun keskellä pimeää metsikköä.
"Kaikki kunnossa?" Hän huikkasi jännittyneen ratsunsa selästä katsellessaan lähestyvää naista. Mielenkiintoinen vaatevalinta ratsastusta ajatellen - paitsi että hevosia oli kaksi ja ihmisiä vain yksi. Juuri kun hän oli ajatellut, että sekopäästä oli jo päästy eroon. Ainakin hevoset liikkuivat omilla jaloillaan maalaamatta koko metsää punaiseksi jäljessään.

Karina ähkäisi ja sai hädintuskin pideltyä ohjista kiinni, kun iso puoliverinen hänen vierellään oli hypähtää naisen syliin. Se tuuppasi hänet melkein kumoon lavallaan, ja nainen sai huitaista mukana seuraavaa kärpäskimoa varoittavasti ohjanperillä, ettei jäänyt hevosten väliin puristuksiin. Ystävällisen ihmisäänen kuuleminen oli helpotus. Karina työnsi ruunikon päättäväisesti kauemmas itsestään ja kurottui tarttumaan vaalean hevosen riimusta roikkuvaan narunpätkään.
"Onko Rosings Park lähellä?" hän tiedusteli ja nyökkäsi sitten nelijalkaisia kohti, "löysin nämä kaksi äsken."

Evelyn vilkaisi hevosia taluttavaa naista uudemman kerran. Ei, tuo ei tosiaankaan ollut Rosings Parkin henkilökuntaa. Kyllä hän sen verran suuren tallin väkeä tunsi, vaikka hevoset alkoivatkin jo mennä keskenään sekaisin. Niitä oli niin paljon, että ei kai häntä voinut syyttääkään.
"Melko lähellä", nainen vastasi kiinnittäen huomiota kärpäskimoon tammaan. Siinä oli sentään tuttu hevonen, vaikka Nimbuksen näkeminen täällä herättikin enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Paulus ei aivan helpolla laskenut kimoa tammaa silmistään.
"Pärjäätkö niiden kanssa?" Evelyn kysyi valmiina laskeutumaan selästä, jos toinen tarvitsisi apua hevosten kanssa. Eihän sitä koskaan tiennyt, miten lahjakkaita hevosmiehiä ja -naisia näissä metsissä liikkui. Osalle oman hevosen noutaminen tarhasta oli liian vaativa työ, toisia taas ei hätkähdyttänyt taluttaa kolmea yhtä aikaa keskellä metsiä.

Karina vilkaisi hevosia epävarmana.
"En tiedä siitä, mutta tämä valkoinen on seurannut toista vapaanakin", hän vastasi tähyillen hämärästä tallin valoja.
"Missä suunnassa talli on? Ja satutko tietämään, kenelle nämä kuuluvat?"

Evelyn epäröi vain hetken, ennenkö laskeutui täysiverisensä selästä notkeasti. Märkä maa oli liukas ratsastussaappaan alla, kun hän nosti ohjat orin kaulalta ja harppoi lähemmäs. Parempi pelata varman päälle, etteivät hevoset katoaisi pimeään yöhön. Kenenkään ei kuulunut elää sen läpi.
"Edessäpäin on leveämpi ratsastuspolku, joka vie tallille", nainen vastasi pehmeällä äänellä pitääkseen säpsyn tamman rauhallisena, kun kurkotti kohti riimunnarua. "Tämä on tallinomistajien", hän vastasi, "mutta siitä en valitettavasti tiedä. Kilparatsu mitä ilmeisimmin, mutta kenen, en osaa sanoa varmasti." Hän lähti taluttamaan hevosia, Lionheart toisella puolellaan ja Nimbus toisella, vilkuillen huolissaan kärpäskimoa tammaa. Hevosparka oli joutunut kokemaan ihan liikaa. Koirat lähtivät edeltä jolkottelemaan kotia kohden edelleen täynnä virtaa. Klaus joutuisi vielä lähtemään juoksulenkille niiden kanssa.
"Miten löysit ne?" Evelyn kysyi hapuillessaan puhelintaan taskusta. Lionheartin tielle tunkeva turpa ei auttanut lainkaan, kun ori kuvitteli saavansa herkkuja.

"Olin etsimässä polkua tallille", Karina vastasi helpottuneena siitä, että joku asiantuntevampi otti toisen hevosista haltuunsa. Läsipäinen eläin hänen vierellään seurasi kahta lajitoveriaan halukkaasti. Hänen auttajansa ei tarvinnut tietää, että hän oli ottanut ja mennyt eksymään nummille kuin se idiootti kaupunkilainen, joka kieltämättä taisi olla.
"Tämä kaveri oli sitonut itseensä ohjista kiinni." Nainen siristi silmiään, kun pimeyteen ilmestyi poukkoileva valo, joka tallin sijasta paljastui lähestyväksi taskulampuksi.

"Tänne on helppo eksyä pimeällä", Evelyn nyökkäsi vastaukseksi töniessään orin suurta päätä kyynärpäällään kauemmas, jotta hän voisi rauhassa kaivaa puhelimen takin taskusta ja soittaa tallille, että kaksi karkulaista oli löytyneet. Niitä etsittiin aivan varmasti jo ties kuinka monen työntekijän voimin.
"Ehkä ihan hyvä niin, eipähän juossut kauemmas kotoa", nainen vastasi vilkaisten Batmania. Hän kohotti puhelinta ja Lionheartin ohjia pitelevän kätensä varjostamaan silmiään, kun taskulampun kirkas valo häikäisi pimeydessä.
"Pojat", hän huikkasi koirien perään kun Fuego näytti suunnittelevan taskulamppua pitelevän luokse ryntäämistä. Pitbull heilutti häntäänsä kääntyessään katsomaan omistajaansa ja inisi tyytymättömänä. Typerää kun ei saanut käydä tervehtimässä yhtään ketään.

"Luojan kiitos", Jemma ylisti pimeydestä helpottuneena, ja lamppua pitelevä Paulus laski valokeilan maahan ja harppoi lähemmäs kevyesti loimitettua, paketoitua Nimbusta.
"Kiitti", hän mutisi Evelynille ja naksautti ehjän narun kiinni säpsyn kimon riimuun tutkien sitä neuroottisella hapuilulla hämärässä. Jemma raivasi tiensä pensaikosta Batmanin luo, vilkaisi epäillen Karinaa ja otti ruunan kahdet ohjat käsiinsä jääpussi polvellaan.
"Parasta palata tallille. Hevoset sekosivat siihen malliin, että täällä ei ehkä ole turvallista", Paulus totesi tunnustellen Nimbuksen jalkoja.

Evelyn luovutti mielellään tamman käsistään sen osaomistajalle, nyökäten vastaukseksi kiitoksiin. Karina hevoset oli löytänyt, joten turhaan mies häntä kiitteli.
"Mennään siis reippaasti", hän nyökkäsi synkkä varjo kasvoilla häivähtäen. Hänen hevosensa oli ollut jo kertaalleen kateissa sekopään takia, eikä hän halunnut kokea moista uudestaan. Vihellys sai koirat havahtumaan pusikossa rymyämisestä ja ottamaan suunnan letkan kärjessä takaisin kotia kohden.
"Tuntuiko Nimbuksen jaloissa mitään?" Nainen kysyi sulloen puhelimen takaisin taskuun. Tallin etsintäjoukot olivat jo löytäneet heidät, niin mitäpä sitä enää minnekään soittamaan. "Norton, miltä sen suu näyttää? Se oli jäänyt ohjistaan kiinni", Evelyn lisäsi yrittämättä arvailla ruunan nimeä. Tallilla oli liikaa läsipäitä muisteltavaksi.

"Jokunen naarmu, muttei mitään vakavaa", Paulus vastasi suoristautuen ja lähtien taluttamaan tammaa kohti kotia. Se siitä toipilaalle sopivasta kävelylenkistä. Tamma oli onnekas siinä, etteivät psykopaatin veitseniskut olleet tuhonneet hevosen elimiä tai lihaksia niin perusteellisesti kuin mies oli pelännyt. Hevosen selkä ja oikea kylki olivat pakattujen tikkien kirjomia, ja edessä oli pitkä sairasloma, mutta ainakin tamma oli hengissä.
"En näe mitään", Jemma valitti Evelynin tiedustellessa Batmanin suusta. Hän tunnusteli levottoman hevosen suupieliä pimeässä. Mistä hän muka tietäisi, kun paikalla oli eläinlääkärikin? Luoja.
"Aristaa, mutta en tunne verta tai haavoja", hän totesi aavistuksen happamaan sävyyn. Polvea tykytti, ja hän oli saanut jo Burkelta sellaiset huudot, että edelleen kirveli loukatussa ylpeydessä. Mies varmaan olisikin pysynyt satulassa, jos olisi jäänyt polvestaan puunrunkoon.

"Hyvä", Evelyn vastasi astellessaan orinsa kanssa eteenpäin. Hän kuunteli ympäristön ääniä kenties liiankin tarkkaavaisesti, sillä jokainen lehden kahahdus sai kääntymään siihen suuntaan ja odottamaan lähestulkoon henkeä pidätellen, ilmestyisikö pimeydestä ihmishahmo.
"No hyvä. Taisivat selvitä säikähdyksellä", hän pudisteli päätään yrittäessään ajaa synkät ajatukset mielestään. Kaikki olivat yhtenä kappaleena. Todennäköisesti hevoset olivat säikkyneet jotakin metsäneläintä tai tuulessa tanssivaa muovipussia, eikä kukaan murhanhimoinen ihminen vaaninut heitä pimeydessä.
"Ethän sinäkään nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa?" Nainen kääntyi kysymään Karinalta. Muuta kuin vapaana olevia hevosia, siis.

Karina seurasi turvallisen välimatkan päässä hevosista ja varsinkin niiden takajaloista. Hän tuudittautui kaikessa hiljaisuudessa ajatukseen kuumasta suihkusta - tai kylvystä - ja kenties take-awaysta, sillä hän oli sen ansainnut.
"En, kuinka niin?" hän kysyi hämmentyneenä ja muisti sitten varoitukset mielipuolesta, joka oli puukottanut Peevesiä. Kylmät väreet juoksivat pitkin hänen selkäänsä. Hyi. Pimeys tuntui yhtäkkiä huomattavasti vähemmän harmittomalta.
"Onko siitä tekijästä saatu vihjeitä?"

Evelyn silitti Lionheartin poskea ja pudisti päätään Karinan kysymykselle. Hän toivoi, että kysymykseen olisi ollut vastaus, joka katkaisisi tämän epävarmuuden. Kunpa poliisilla olisi jo epäilty hallussaan, niin heidän ei tarvitsisi vilkuilla jatkuvasti olkansa yli.
"Ei minun tietääkseni", nainen myönsi huokaisten. Mikä painajainen koko tapahtumaketju olikaan. Hevosia oli loukkaantunut, osa niinkin pahasti, että hoitojen suhteen oli annettu periksi. Miten poliisi saattoikin olla niin voimaton!
"Mutta eiköhän poliisi kohta saa syyllisen lukkojen taakse", hän lisäsi pystymättä rehellisyyden nimissä seisomaan sanojensa takana sitten lainkaan. Eiväthän he olleet tähänkään mennessä saaneet kiinni vainoajaa, joten miksipä mikään muuttuisi.

Paulus talutti hermostuneen Nimbuksen tallialueen pehmeään valaistukseen toivoen, ettei tamma ollut repinyt tikkejään tai aikaisempia, sisäisiä vammoja pakomatkallaan. Ellei naru olisi hajonnut, hän ei olisi päästänyt hevosta irti. Mies silitteli vaaleaa, punaruskeiden pilkkujen vienosti kirjomaa kaulaa ja johdatti hevosen hiekkapohjaisten tarhojen välissä kulkeville sorapohjaisille käytäville Batman ja Jemma perässään. Osa hevosista oli vielä ulkona, ja muutama saapui tuttavallisesti aidalle kulkijoiden mennessä ohi. Karina seurasi hevosten perässä helpottuneena valaistuksesta ja pitkäksi venähtäneen lenkkinsä päätöksestä. Hänen autonsa odotti kuuliaisesti pääparkkipaikalla. Kun hevoset erkanivat tallia kohti, hän heilautti kättään ja lähti autolleen. Kotona odottaisi kuuma kylpy.

Evelyn heilautti kättään hyvästeiksi naiselle, jonka nimeä ei ollut edes vaivautunut kysymään. No, nyt se oli liian myöhäistä. Eivätköhän he törmäisi vielä joskus, jos Karina useinkin liikkui näillä suunnilla. Hän talutti kirjavan orinsa suoraan karsinaan, sillä ajatus pesupaikalla häseltävän hevosen hoitamisesta sai värähtämään. Hän jäätyisi kuoliaaksi, jos kastelisi vaatteensa Lionheartin kanssa puuhatessaan. Nainen riisui varusteet nopeasti ja vei ne paikoilleen varustehuoneelle. Saatuaan kätensä tyhjäksi, hän päätti poiketa Nimbuksen luona, vaikka eiköhän hän olisi jo kuullut, jos tammassa olisi jotakin vikaa.

Muutama tikki tamman kyljeltä oli auennut, mutta Nimbus vaikutti muuten hyvinvoivalta. Paulus oli vienyt sen karsinaan, sillä tähän aikaan perjantai-illasta talli kuhisi elämää. Kahdessa maneesissa sekä C-kentällä pyörivät valmennukset, ja loput olivat hevosenomistajien käytössä. Kultapoika hevosineen oli Espanjassa, joten Paulus oli hyväntuulisempi kuin normaalisti: hevosia oli vain kourallinen, joten hän ehti tehdä ylimääräisetkin työt sekä viettää aikaa Lucyn kanssa.
"Tarvitseeko näitä tikata uudelleen?" Paulus kysyi Evelyniltä ja mittaili naista tapansa mukaan aavistuksen epäluuloisesti kuin odottaen haistavansa alkoholin.

Nainen siirtyi tamman karsinaan rauhallisesti enemmän tavasta kuin tarpeesta. Nimbus vaikutti olevan ihan hyvissä voimissa, eikä hän nähnyt mitään syytä murehtia tamman kunnosta sen enempää. Hevonen tuskin oli revitellyt sen enempää kuin mitä tekisi itsekseen tarhaan päästessään, joten huoli oli turha.
"Minä en lähtisi tikkaamaan", Evelyn vastasi hetken kylkeä tutkittuaan pehmein sormin. Se näytti parantuvan hyvää kyytiä, joten tikkaamisesta tuskin olisi mitään hyötyä enää tässä kohtaa. Ei sitä nyt huvin vuoksi viitsisi pumpata herttaista tammaa täyteen lääkkeitä.
"Otatte rauhallisesti pari päivää, niin kaikki on hyvässä jamassa", hän vakuutti taputtaen hellästi tamman kaulaa, ennenkö astui ulos karsinasta. Parempi hoitaa Lionheart loppuun, ennenkö ori riemastuisi viihdyttämään itseään karsinassa jollakin typerällä häsellyksellä. Ehkä hänen pitäisi kysellä sen tummanruunikon tähtipäisen kouluratsun omistajilta, mistä nuo olivat hommanneet leluja hevoselleen.

Myös Charles Edgerly oli tallilla perjantai-iltana, harmikseen samoin kuin puolet Northumberlandin väestöstä. Hän oli pyytänyt Winteriä töihin, vaikka naisella olisi varmasti muutakin elämää, mutta hänellä ei ollut ylettömästi aikaa tallilla käytettäväksi. Eikä mies nauttinut ruuhkasta tallilla. Hän ratsasti Paddyllä kevyttä treeniä itäisellä E-kentällä ruunan palauduttua ampumavälikohtauksesta, joka tuntui edelleen epätodelliselta, ja oli pyytänyt Winteriä verryttelemään Duffya valmiiksi, jotta voisi vaihtaa hevosia lennosta. Paddy oli oma, ainutlaatuisen hieno itsensä, mitä nyt sairasloma tuntui sen liikkeissä, ja Charles huomasi helpotuksekseen, ettei ajatus Duffystakaan ollut enää yhtä tuskastuttava kuin puoli vuotta sitten. Tumma papurikko ravasi laajalla ympyrällä heille hetki sitten vapautuneella kentällä, ja mies haki sen askeleeseen parempaa tahtia ajatukset valittettavan herkästi harhaillen.
"Miten viikko on mennyt hevosten kanssa?" hän tiedusteli ohittaessaan hevosenhoitajansa.

Duffyn mielestä valojen kentälle luomat ristiin rastiin kulkevat varjot olivat jotakin ennenkuulumatonta ja siten äärimmäisen pelottavaa, minkä vuoksi Zoe sai todella laittaa parastaan, että kimo satuhevonen keskittyisi työntekoon säpsyilyn ja mörköjen keksimisen sijaan. Ori roikkui etupainoisena ohjalla läpi jokaisen kaarteen ja ympyrän, eikä kannatellut omaa päätään muuta kuin sekunnin tai pari sen jälkeen, kun hän oli ohjasta nypännyt ylöspäin. No, ainakin hevonen liikkui rentona ja halukkaana läpi koko lihaksikkaan selkänsä, joten huonomminkin olisi voinut olla.
"Hyvin, oikein hyvin", Zoe vakuutti taivuttaessaan oria pohkeensa ympärille pienemmällä voltilla. Duffy pärskyi ja puhisi, mutta ainakin hevonen malttoi edelleen kävellä rytmikkäässä käynnissä. "Ne ovat olleet oikein hienoja poikia", nainen lisäsi lämpimästi. Paddy erityisesti, mutta se nyt tuskin yllätti ketään. Paddy oli hienoin hevonen, joka Englannin mantereella asusti.

"Onko jotain, mistä haluaisit keskustella?" Charles kysyi pidättäen Paddyn käyntiin istunnallaan. Mies antoi hevosen venyttää kaulaansa alas, ja rapsutti sen harjantyveä ratsastushanskan peittämillä sormilla. Hän tunsi huonoa omaatuntoa siitä, miten vähän ehti tallille - ja miten paljon luotti Winterin varaan. Ehkä hänen pitäisi antaa naiselle palkankorotus.

Zoe siirsi Duffyn raviin suoristettuaan orin, ja joutui saman tien pidättämään, kun hevonen tarjosi lähestulkoon lisättyä ravia siltä seisomalta. Hän kevensi raskaasti satulassa, kunnes ori rauhoittui ravaamaan rennosti ja kaartamaan kaulaansa kuolaintuntumalla. Ryhti löytyi heti paremmin, kun sai ravata kävelemisen sijaan.
"Ei, herra Edgerly", Zoe vastasi irrottaen hetkeksi katseensa reitistään vilkaistakseen miehen suuntaan. Hän oli oikein tyytyväinen hevosten käytökseen tällä viikolla, eikä mikään ollut antanut aihetta raportoida tavallista enempää hevosten omistajalle. Paddy oli toipunut hienosti ja Duffy osasi tehdä töitä niin halutessaan. Lämmittely ei selkeästi ollut riittävän mielekästä puuhaa taitavalle orille, mutta joskus jouduttiin tämmöisiä tylsyyksiäkin harjoittamaan. Hän väistätti hevosta ravissa vaihtelevalla jyrkkyysasteella ja taputti kaartuvaa kaulaa, kun ori taipui pyydettyyn suoritukseen.
"Joko tahdotte Duffyn selkään?"

Charlesilla ei koskaan ollut kiirettä laskeutua Paddyn satulasta, mutta hänen olisi tehtävä ilta töitä.
"Vaihdetaan vain", hän huokasi seisauttaen tumman papurikon tasajaloin pituushalkaisijalle, ojensi ruunan ohjat Zoelle ja otti Duffyn vastaan. Mies työnsi pois pään, joka pyrki pyyhkäisemään vaahtoavat suupielet tummaan takkiin ja keinautti itsensä orin satulaan.
"Onko hevosten kanssa sattunut enempää välikohtauksia?" mies kysyi, vaikka tiesikin Hepburnin raportoivan niistä suhteellisen avoimesti.

Zoe pysäytti Duffyn ja heilautti itsensä alas satulasta tyytyväisenä siihen, miten hienosti ori malttoi seistä aloillaan. Hän ojensi orin ohjat miehelle ottaen vuorostaan vastaan tumman papurikonkimon ruunan. Hän rapsutti ohimennen Paddyn valkeaa otsaa, ennenkö nousi satulaan ratsastaakseen hevosen matalaan muotoon lopettelua varten. Olisihan ruunan voinut varmasti kävelyttää maastakin kuivaksi, mutta hän teki mieluummin töitä selästä - ei tosin laiskuuttaan, vaikka moni niin väittikin, vaan pelkästään siksi, että saattoi todella huomioida hevosen liikkeet.
"Ei mitään uutta, mikä olisi minun korviini asti kantautunut", Zoe huokaisi helpottuneena. Tarhojen aitojen lakoamisessa oli ihan riittämiin seuraavaksi vuodeksi. Toki jokunen omistajista oli vannonut jonkun säikytelleen hevosia, mutta hän ei uskonut moisiin. Kunhan vain keksivät selityksiä sille, mikseivät itse pärjänneet kultamussukoilleen aidatuilla kentillä. Paddy käveli rennosti kaula pitkänä ja pää matalalla, mistä Zoe oli tyytyväinen antaessaan jalustimien roikkua vapaina ruunan kyljillä.

"Milloin haluaisit käyttää matkasi?" Charles kysyi häivähdys huvitusta äänessään. Oli hänen onnensa, että Winter oli joko yhtä toivoton työnarkomaani kuin hänkin tai sitten ei vain kehdannut sanoa ei hänen pyynnöilleen. Mies oli ollut unohtaa, että oli luvannut hoitajalle viikon kustannetun matkan tämän valitsemaan kohteeseen.

Zoe siirsi painoaan aavistuksen epämukavana satulassa. Viikon matka ei ajatuksena kuulostanut pahalta, mutta kun sen kustantaisi herra Edgerly, joka maksoi jo nyt hänelle niin avokätisesti, että matkan suunnittelu tuntui lähinnä miehen varojen hyväksikäytöltä. Sitä paitsi, miten hän selviäisi viikon ilman hevosia?
"Vasta sen jälkeen, kun tilanne täällä rauhoittuu", nainen vastasi päättäväisesti. Mikään ei saisi häntä jättämään hevoskaksikkoa oman onnensa nojaan silloin, kun joku hullu sekopää heilui kiväärin kanssa lähimaastoissa.

"Hyvä on. Minne haluaisit lähteä sen jälkeen?" Charles vaati. Winter ansaitsi välillä lomaa. Nainen tuntui olevan töissä kellon ympäri, mitä Charles arvosti, mutta sen ei pitäisi olla vaatimus tämän tasoisella tallilla. Mies saattoi luottaa siihen, että hänen hevosensa ruokkiva ja tarhaava Roux hoitaisi ne myös, jos Zoe olisi lomalla.

Zoe oli miettinyt mahdollisia matkakohteita joskus iltaisin, kun uni ei ollut saapunut saman tien, mutta nyt niiden väliltä päättäminen tuntui mahdottomuudelta. Ranska olisi täydellisesti aivan naapurissa, joten tarpeen vaatiessa hän pääsisi tunneissa takaisin tallille. Mutta mitä hän Ranskassa itsekseen tekisi? Pariisikin oli rakastavaisten kaupunki, joten loma sinne yksinään työnantajan rahoilla kuulosti lähestulkoon säälittävältä. Italia olisi varmasti kokemus, mutta se taas oli kovin kaukana - tai ainakin siihen oli hyvä vedota. Kenties Portugali aurinkorantoineen?
"En ole vielä aivan saanut päätettyä", nainen tunnusti hymyn kera. Eihän hän ollsut edes päättänyt milloin tahtoisi pienen lomansa pitää, joten kaipa päämääränkin ehtisi vielä valita, vaikka hän ei koskaan suuremmin arvostanutkaan äkkilähtöjä.

"Hyvä on. Kerro vain, milloin haluat mennä ja minne, niin järjestän sen. On surullista, että helmikuu on ohi, etkä ole saanut joululahjaasi", mies totesi tyytymättömänä ja nosti Duffylla komeasti pyörivän laukan. Hän lisäsi sitä pitkillä sivuilla, kokosi ympyröillä ja otti muutaman noston molempiin suuntiin, ennen kuin vaati orilta suoria, täsmällisiä, virheettömiä laukanvaihtoja kahdeksikon liitoskohdassa. Vasta kun hevonen suoritti tehtävän miehen standardilla, hän saattoi alkaa työstää useampaa vaihtoa muutamien askelten välein.

"Totta kai, herra Edgerly", Zoe nyökkäsi pieni hymy huulillaan. Hän päättäisi matkakohteen kunhan vain ehtisi istahtaa alas koneen ääreen ja tutkia, mitä vaihtoehtoja lähiympäristössä oli. Hän epäili, ettei mies suhtautuisi ilolla pyyntöön saada viikon loma Glasgowssa (niin ihanan lähellä kotia kuin se olisikin!), joten parempi selvitellä Euroopan tarjoamat mahdollisuudet kaikessa rauhassa. Nainen taputti Paddyn kaulaa lempeästi, ennenkö pysäytti hienon ruunan ja laskeutui satulasta. Hän nosti jalustimet ylös ja löysäsi vyön, lähtien taluttamaan ruunaa kenttää ympäri. Kyllä hevonen oli jo riittämiin saanut kävellä voidakseen mennä sisälle, mutta hän halusi vielä hetken seurata, miten komealta Duffy näytti omistajansa kanssa. Hymyillen nainen setvi Paddyn valkeaa harjaa.
"Vien Paddyn sisälle", hän huikkasi, jättäen tilaa miehen vastaväitteelle, mikäli häntä kaivattaisiin yhä kentällä. Oli vaikea kuvitella, miksi niin olisi, kun Duffy teki hienosti töitä omistajansa alla. Orista oli kuoriutunut upea kilparatsu. Jonakin päivänä kimo lunastaisi ansaitusti paikkansa kenttäkilpailujen huipulla.

Charles vastasi poissaolevasti ilmoitukseen pitäen huomionsa nuoremmassa kimossa, joka vaati aktiivista, virheetöntä ratsastusta jokaisella askeleella toimiakseen, kuten mies vaati. Sen tuoma haaste kieltämättä kiehtoi Charlesia, sillä mies oli auttamattoman kyllästynyt maailmaansa, rutiineihin ja ihmisten yleiseen typeryyteen. Hän taputti papurikkokuvioista kaulaa, kun Duffy täytti omistajansa vaatimukset.
Sisällä tallissa ilmapiiri alkoi tyyntyä. Pari valmennusta olivat vielä kesken, mutta suuri osa hevosenomistajista olivat alkaneet valua kotiin. Pauluksen mieliala parantui näkyvästi sitä mukaa, mitä rauhallisemmaksi talli muuttui. Mies toi sisään vielä ulkona olevia hevosia, sillä kultapojan lauman ja Mayben ollessa Espanjassa, heidän hevosiaan oli tallilla vain kourallinen. Hän soi Zoelle tutun, synkeän mulkaisun tullessaan naista vastaan riimunnarun kanssa.

Zoe vilkaisi olkansa yli komeaa oria, ennenkö aukaisi portin ja johdatti Paddyn toiselle puolen kenttää reunustavaa aitaa. Eiköhän Charles pitäisi orin niin kiireisenä, ettei hevonen keksisi murehtia poistuvan kaverin perään. Nainen jutteli matalalla, lämpimällä äänellä taluttamalleen papurikonkimolle, eikä suonut silmäystäkään Paulukselle. Siinähän mulkoili. Häntä ei voinut vähempää kiinnostaa, mitä juro mies ajatteli. Niin kauan kuin herra Edgerly oli tyytyväinen hänen työpanokseensa ja hevoset voivat hyvin, ei millään muulla ollut väliä. Nainen vaihtoi tottuneesti suitset riimuun ja kiinnitti ruunan pesupaikalle kiitollisena siitä, miten talli alkoi rauhoittua. Hän ei jaksanut säheltäviä hevosenomistajia ympärillään, joilla tuntui olevan kaksi vasenta kättä ja peukalot keskellä kämmentä. Ainakin tallityöntekijät suurimmilta osin osasivat käsitellä hevosia, vaikka poikkeuksia siihenkin joukkoon mahtui. Zoe huuhteli tumman papurikkokuvioisen karvan haalealla vedellä käyden jo mielessään läpi seuraavan päivän aikatauluja, mutta koskapa hyvätapaisen ruunan peseminen olisi suurta keskittymistä vaatinut.

Kengät kirskuivat tallikäytävällä, kun Pauluksen taluttama puoliverinen hyppäsi. Miehellä kesti hetki rekisteröidä, miksi hänen pulssinsa kohosi ja kamala, vauhko raivo levisi hänen suoniinsa. Hän ymmärsi syyn, kun näki hermostuksen leviävän karsinarivistöissä. Laukaus. Hän tuuppasi takasilleen loikkivan hevosen lähimpään vapaaseen karsinaan, tarrasi luutaan ja syöksyi ulos. Missä se saatanan paholainen piileskeli tällä kertaa? Suurin osa hevosista oli sisällä, onneksi. Tallialueen harmoniset, valkeat valot eivät läpäisseet illan pimeyttä, mikä sai Pauluksen murisemaan turhaumuksesta. Minne päin?!

Zoe jähmettyi muoviletku kädessään kun hevoset reagoivat laukaukseen. Räpäytettyään muutaman kerran hölmistyneenä silmiään, hän lähti liikkeelle täynnä päättäväisyyttä. Nopeasti Paddy oli karsinassaan viltti selässään ja hän saattoi poistua muiden mukana tallista etsimään syytä äänelle. Tai no, muut saisivat etsiä sekopäätä aivan rauhassa - hän lähtisi varmistamaan, että herra Edgerly oli saanut pidettyä vilkkaan orin hallinnassaan ja tarjoamaan apuaan, mikäli Duffy oli päättänyt laukauksen olleen viimeinen tikki. Hyvä että Paddy oli ollut sisällä. Ruunaparka oli joutunut kokemaan jo ihan liikaa.

Duffy oli huomannut mustasta metsänreunasta astuneen, mustan hahmon kauan ennen ratsastajaansa. Ori oli paennut vauhkona toiseen suuntaan melkein suistaen Charlesin satulasta ja pysähtyi täristen ja korvat kääntyillen keskelle kenttää ratsastajansa otteeseen, kun mies etsi syytä reaktiolle. Mustasta, äänettömästi aidan vierellä seisovasta hahmosta väreili energiaa, joka sai miehenkin selkää pitkin kulkemaan kylmät, pahaaenteilevät väreet. Tunne muuttui todeksi, kun aluetta terrorisoinut hevosvainoaja kohotti kiväärinsä. Charles yritti käyttää kaiken ajatuskapasiteettinsa keksiäkseen, miten suojella hevosta mielipuolelta - mutta vainoaja säästi vaivan laskemalla huppunsa. Kun Charlesin jäänharmaissa silmissä näkyi tunnistuksen pilke, mustanpuhuva hahmo tähtäsi kylmänviileästi, tummat silmät kovina ja nälkäisinä, ja ampui todellisen kohteensa.
Duffy katosi miehen alta. Ori pakeni kauhuissaan toiseen päähän kenttää - ja aidasta yli, kun Charles putosi selälleen hiekkaan. Normaalisti tiukasti kontrolloidut ajatukset räpistelivät kuin varpusparvi rinnassa palavan, leviävän kivun hyökyessä järjen yli. Hengitä, mies vaati yrittäen nousta shokin ja tuskan yläpuolelle. Hengitä, hän toisti itselleen tumman veren levitessä hiljaa miehen selän alla. Mustanpuhuva hahmo katosi takaisin pimeään metsään yhtä ääneti kuin ilmestynytkin.

Zoe ei ehtinyt lähellekään kenttää, kun Duffy jo kiisi vastaan. Orin suunta oli selkeästi tallia kohden, mutta hevonen ei tuntunut edes tiedostavan matkan varrelle sattunutta ihmistä nelistäessään kohti. Zoe seurasi hetken hevosen lähestymistä kädet levällään ja rauhallisesti puhuen, mutta joutui viime hetkellä loikkaamaan sivuun kun kävi selväksi, ettei suuri eläin ollut pysähtymässä yhden ihmisen tähden. Sydän takoen nainen katsoi tallipihalle kiitävän hevosen perään arpoen, kumman suunnan ottaisi. Herra Edgerly ei pudonnut helpolla ja ori oli selkeästi vauhkona. Nainen jatkoi matkaansa kenttää kohti juosten reippaasti. Joku ottaisi kyllä tallikäytävälle tunkevan ja omaan karsinansa turvaan pyrkivän hevosen kiinni. Parempi käydä tarkistamassa, että pudonnut ratsastaja oli yhtenä kappaleena eikä maannut tajuttomana jossakin kentän nurkassa hevosen polkemana.
"Herra Edgerly?" Hän huikkasi pujahtaessaan aidan lomasta ja juostessaan kohti hiekassa makaavaa miestä. Toivottavasti mies makasi edelleen maassa vain sen takia, että putoaminen oli lyönyt ilmat pihalle ja lamauttanut miehen, eikä sen tähden, että Duffy oli polkaissut selälle kengitetyllä kaviollaan. Nainen liukui pysähdyksiin ja pudottautui polvilleen hiekkaan nielaisten silmät suurina. Yleensä niin hallittu ulkokuori mureni sinä samana hetkenä, kun Zoe näki mikä piti miestä hiekassa. Toinen käsi kohosi vaistomaisesti peittämään suuta, kun hän tukahdutti kaiken äänen, joka pyrki ulos kurkusta. Kiljuminen ei auttaisi ketään. Hän hapuili puhelimen taskustaan tärisevin sormin.
"Soitan apua, älä liiku", hän sai korahdettua käheällä äänellä. Mitä muutakaan hän voisi sanoa? 'Älä kuole' tuntui olevan ainoa lause, joka rakentui päässä, mutta sen ääneen sanominen olisi niin typerää ettei ollut tosikaan.

Paulus ilmestyi hetkeä myöhemmin luuta kourassaan kuin keihäs.
"Mitä helvettiä", hän ähkäisi ja hillitsi halunsa potkaista maassa makavaa aristokraattia, joka vain räpytteli hitaasti ja tuijotti mustaa tähtitaivasta kuin shokissa. Olisi edes kertonut, minne tekijä oli mennyt!
"Pärjäätkö?" hän tajusi kysyä Zoelta otettuaan jo askeleen takaisin tallia kohti löytääkseen Saweyrin. Tällä kertaa se paskiainen ei pääsisi karkuun.

Zoe oli kiitollinen, kun linjan toisessa päässä vastasi rautainen ammattilainen, joka osasi esittää kysymykset rauhallisella äänellä. Hän keskittyi ääneen sulkien kaiken muun ulkopuolelle, jotta sai välitettyä tiedon tilanteesta selkeästi. Poliisi saapuisi paikalle ambulanssin kera, ja siihen asti hän voisi keskustella ensihoitajan kanssa. Nainen nyökkäsi Paulukselle vastaukseksi, sillä ei luottanut omaan ääneensä tarpeeksi. Hän keskittyi kuuntelemaan ääntä linjoilla ja noudattamaan annettuja ohjeita. Sawyer hölkkäsi tallitietä pitkin pälyillen pimeydessä epäluuloisena ympärilleen, yrittäen nähdä liikettä varjoissa. Atlas jolkotteli omistajansa reidessä kiinni vähintään yhtä jännittyneenä kuin lihaksikas nainen.
"Minne päin?" Sawyer kysyi murahduksenomaisesti nähdessään Pauluksen. Kuinka hän toivoikaan, että kantaisi edelleen mukanaan asetta. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö kiväärimiehen rohkeus kuihtuisi kasaan, kun tuo seisoisi toisella puolen asetta.

"En tiedä", Paulus murahti takaisin ja vilkuili pimeyttä turhautuneena. Hän viittasi kenttää reunustavaa metsää kohti, sillä se olisi nopein keino kadota - ja niin tämä mielipuoli oli taas kerran tehnyt. Mies harppoi puiden sekaan luuta tiukasti käsissään ja kuulosteli jännittyneenä pienintäkin merkkiä tai tunnetta oikeasta suunnasta. Hajujälkeä saattoi seurata aikansa, mutta sekin katosi pimeyteen. Sillä välin, kun Paulus ja Sawyer haravoivat metsää ja pelastushelikopteri lähestyi säkättäen tallia, etsitty, mustanpuhuva hahmo manipuloi auki Fairway Cottagen oven ja tutkaili aikansa kiireettä tupakeittiötä, ennen kuin asettui vasemmanpuoleisen, tummansinisellä, oranssilla ja harmaalla sisustetun huoneen varjoihin odottamaan.

Tallilla oli ollut kädet täynnä työtä, kun hermostuneet hevosenomistajat olivat ilmestyneet valmennuksista vaatimaan selityksiä ja lietsomaan paniikinomaista tunnetilaa. Autot poistuivat kumit vinkuen parkkipaikoilta ja useat hevoset jäivät tallityöntekijöiden purettaviksi. Toiset jäivät pyörimään työntekijöiden tielle uteliaina odottaessaan virkavallan saapumista. Puheet kulkivat huulilta toisille muuttuen yhä räikeämmin liiotelluiksi kerta kerralta, eikä mikään tukahduttanut moisia puheita. Kentällä Zoe uskalsi hengittää vasta kun ensihoitajat saapuivat paareineen. Hän pudisteli ammattilaisten huolen harteiltaan ja suuntasi tallille ajatuksissaan Duffyn hoitaminen ja Paddyn tarkistaminen. Hän ei voinut tehdä enempää herra Edgerlyn eteen, sillä tuo oli parhaimmissa mahdollisissa käsissä, mutta hän voisi hoitaa miehen hevoset yöpuulle. Hän kävi pesemässä kätensä ja siistimässä vaatteitaan sen mitä saattoi, ennenkö suuntasi katsomaan hevosten perään, vältellen kysymyksiä niin asiakkailta kuin työkavereilta tuijottaessaan tyhjin silmin eteensä. Ainakin Duffy oli karsinassaan, vaikka kukaan ei ollutkaan ehtinyt riisua oria varusteista. Hän tarttui toimeen pakottaen itsensä keskittymään käsiensä liikkeisiin. Talli hiljeni hitaasti ympärillä, kun asiakkaat saatiin paimennettua autoihin ja kotia kohden. Tallitietä pitkin välkkyvät siniset valot eivät saaneet ympäristöä tuntumaan yhtään sen turvallisemmalta kun poliisit saapuivat hoitamaan töitään. Zoe kertoi virkavallalle sen minkä tiesi, ennenkö otti suunnan kartanoa kohden. Hänestä ei olisi apua eläinten lähellä, jotka lukivat elekieltä lahjakkaammin kuin teräväsilmäisimmät ihmiset. Hän vain saisi hevoset hermoilemaan entistä enemmän, kun liikkuisi niiden keskellä kuin mikäkin elävä kuollut. Nainen ei edes vaivautunut pyöräyttämään silmiään Lodgesta kantautuvalle pennun kimeälle, leikkisälle haukulle. Tietenkin Lucy oli jättänyt pirulaisensa yksin lähtiessään perheensä luokse. Jonakin toisena iltana hän olisi harpponut Lodgeen komentamaan pentua, mutta olkoot tämän kerran. Ehkä se haukkuisi äänensä kohta käheäksi leikkinsä lomassa eikä voisi jatkaa tuota pitkään. Zoe huokaisi aukaistessaan oven ja joutui hetken tappelemaan saappaidensa kanssa, ennenkö saattoi astella sukkasiltaan kylpyhuoneelle ja pestä kasvonsa kylmällä vedellä. Peilistä takaisin tuijottavat kalpeat kasvot eivät tuntuneet kuuluvan hänelle lainkaan. Hän puristi valkeaa lavuaaria rystyset valkoisina hillitäkseen käsiensä tärinää ja muistutti itseään. Hengitä sisään ja ulos. Herra Edgerly tulisi kyllä kuntoon, hevoset olivat kaikki hyväkuntoisina sisällä tallissa ja sekopää jäisi kiinni. Hän lähes toivoi, että Paulus ja Sawyer löytäisivät kiväärimiehen ennen virkavaltaa, jotta mies saisi ansionsa mukaan.

Huoneen ovi sulkeutui ääneti Zoen takana, kun nainen siirtyi huoneeseensa. Synkkää energiaa väreilevä mies oli laskenut nahkatakin alla olevan pusakan hupun päästään ja paljastanut tuulentuivertaman, mustan tukan, teräväpiirteiset, levottomasti nykivät kasvot ja kovat, mustat silmät. Suupielessä pyöri hammastikku samoin kuin silloin, kun Johnny Wood oli hakenut Zoen hevosineen viikonlopuksi Lilford Halliin. Nyt miehessä ei vain ollut jälkeään aikaisemmasta, hermostuneesta flirtistä.
"Meidän piti kai peuhata heinissä", hän totesi hiljaa ja nojasi naisen huoneen suljettuun oveen, toinen käsi nahkatakin taskussa ja toinen pidellen edelliset kuukaudet kauhua kylvänyttä metsästyskivääriä.

Zoe jähmettyi kesken askeleen, kun kuuli takaansa äänen. Nainen kiepahti ympäri ja peruutti saman tien useamman askeleen nähdessään ovea vastaan nojailevan miehen. Tummanruskeiden silmien katse sinkoili niin miehen kasvoista oveen kuin aseeseen, jota tuo edelleen kantoi mukanaan. Niin kauan kuin Johnny seisoisi oven edessä, hän ei pääsisi kauas.
"Täällä ei ole heiniä", nainen sai kähähdettyä, vaikka kurkussa takova sydän tuntuikin tukkivan hengitystiet. Jos hän oli kuvitellut aiemmin näyttäneensä kalpealta tuijottaessaan kasvojaan peilistä, ei se ollut mitään verrattuna kuristavaan kauhuun, joka jähmetti aloilleen huoneen nurkkaan. Sinne tänne sinkoileva katse etsi edelleen turhaan keinoa paeta tilanteesta. Huutaminenkaan ei auttaisi, sillä kukaan tuskin kuulisi tuulen ulinan yli yhtä hätääntynyttä huutoa, ennenkö mies ehtisi hiljentämään hänet. Olisi pitänyt jäädä tallille kaikkien muiden mukana.
"Mitä oikein tahdot?" Hän sylki näkyvästi täristen.

Johnny katseli Zoea synkeällä, nälkäisellä katkeruudella. Mies tuntui nauttivan uhrinsa hädästä, mikä näkyi vinosti kohoavana suupielenä ja uhkaavana pilkkeenä tummien silmien kulmassa. Mies ei pitänyt kiirettä vastatessaan, ja vaihtoi rennosti asentoa oven edessä, keinauttaen kiväärin piippua kuin sillä leikitellen.
"Olet olevinasi muka niin ylhäinen", mies totesi hiljaa, tukahdutettua, halveksivaa raivoa äänessään ja hymyili vinosti, "sinun on aika löytää oikea paikkasi."

Oli vaikea kuulla takovan sydämen yli miehen hiljaisia sanoja, mutta viesti tuli selväksi. Hän koetti hetken ajan tasoittaa kurkkuun takertuvaa hengitystään, jotta saattaisi vastata Johnnylle. Jos hän pitäisi miehen kiireisenä keskustelun kanssa, ehkä Sawyer palaisi kotiin ja vääntäisi kiväärin miehen otteesta ennenkö takoisi tuon muodottomaksi. Ehkä Johnny erehtyisi astumaan sivuun ovelta siksi hetkeksi keskustelun myötä, että hän voisi paeta huoneesta ja rakennuksesta. Ehkä, ehkä.
"Teen töitä tallilla auringonnoususta laskuun ja ohikin", hän nielaisi kalpeana ja risti kädet rinnalleen estääkseen niitä tärisemästä aivan hillittömästi. "Ei kovin ylhäistä."

Johnny naksutteli toruvasti kieltään.
"Ylimielisyydellesi ei siis ole perustetta. Tuhma tyttö", hän totesi ja veti taskustaan veitsen, jonka terä välkkyi himmeästi hämärässä. Se olisi intiimimpää. Ja sitä Johnny kaipasi.

Väärä lähestymistapa, väärä lähestymistapa, pieni ääni kiljui mielessä kun mies naksutteli kieltään. Olisi pitänyt sanoa jotain muuta, mitä tahansa muuta. Katse kiinnittyi veitseen ja nainen puri huultaan niin että maistoi raudan suussaan.
"Jos lähdet nyt, en kerro kenellekään että näin sinut täällä. Voit ehtiä kauas ennenkö poliisit pääsevät jäljillesi", hän yritti ääni väristen ja särkyen. Miksei hän ollut jäänyt hieromaan Paddyn korvia.

"Olen odottanut tätä liian kauan", Johnny huokasi vinolla tyytyväisyydellä hymyillen ja kiepautteli veistä vaivattomalla taidolla kädessään silmäillen odottavaa kangastaan taiteilijan silmin.
"Muutitko jo mielesi peuhaamisen suhteen?"

Odottanut? Mitä, tarkalleen ottaen? Sitä että saisi ampua hevosia ja ihmisiä? Sitä että saisi mitä, säikytellä hänet hengiltä? Nainen räpytteli kiivaasti silmiään pitääkseen kosteuden poissa, mutta kyyneleet eivät parhaista yrityksistä huolimatta olleet kaukana.
"Heinät ovat tallilla", hän nielaisi ja toivoi voivansa peruuttaa kauemmas miehestä, mutta selkää vasten tuntuva seinä ei antanut periksi. Toisaalta samainen seinä tuntui olevan ainoa asia, joka piti häntä pystyssä.
"Ole kiltti ja lähde. Väitän etten tunnistanut sinua tai sanon mitä tahansa mitä vain tahdot, mutta lähde vain pois", hän aneli värisevällä äänellä.

"Et tarvitse heiniä", mies murahti kärsimättömään sävyyn. Miksi nainen teeskenteli olevansa niin paljon parempi kuin hän, jos ei tajunnut edes metaforaa?
"Riisuudu."

Zoe ei tiennyt, oliko miehen hermostuttaminen kovinkaan hyvä toimintatapa. Jos Johnny suuttuisi, hänellä olisi pian veitsi vatsassaan, mutta toisaalta, jos mies suuttuisi tarpeeksi tehdäkseen virheen, ehkä hän pääsisi pakenemaan huoneesta, joka ei ollut koskaan tuntunut niin pieneltä.
"Älä, ole kiltti", hän kähähti pidätellyt kyyneleet vihdoin poskille valuen.

"Toimi jo!" Johnny ärähti yhtäkkiä vihaisena, silmäkulma nykien ja turhautunut, uhkaava kiilu silmissään. Vuosikausien päihdekäyttö oli tehnyt miehestä arvaamattoman ja ailahtelevaisen. Ja jo valmiiksi toivottoman elämän hankaloittaminen typerän hevosen tähden oli tehnyt miehestä pakkomieltyneen.

Zoe säpsähti miehen huutoa. Yltä päältä vavisten hän taisteli hupparinsa vetoketjun auki äänettömät kyyneleet poskille valuen. Kuinka kauan kenelläkään kestäisi kuulla ja saapua paikalle, jos hän huutaisi nyt? Kuinka kauan Johnnylla kestäisi harppoa pienen huoneen halki ja hiljentää hänet? Hän hylkäsi hupparinsa sängylle ja vilkaisi kosteita ratsastushousujaan. Niistä kuoriutumisessa kestäisi ikuisuus. Kuinka paljon Johnnylla oli kärsivällisyyttä? Ei yhtään, hän epäili nieleskellen aukaistessaan housujen pientä solkea tärisevin sormin. Se ei ollut koskaan tuntunut niin vaikealta tehtävältä. Alahuuli väpättäen nainen katsoi kyyneltensä läpi aseistautunutta miestä saamatta pakotettua sanoja ulos kurkustaan. Hän oli yrittänyt anella ja neuvotella ja järkeillä ja ties mitä, mutta silti hän seisoi tässä.

Miehen musta saapas naputti kärsimättömänä lattiaa vaimeasti kopisten. Hän viittoili veitsellä naista toimimaan nopeammin ja pyyhkäisi hikoavaa ylähuultaan seuraten Zoen jokaista liikettä malttamattomana. Alkoi olla aika ottaa seuraava annos, mutta Johnny ei ollut lähdössä, ennen kuin oli valmis. Typerä nainen oli viivytellyt tallilla liian pitkään.

Jokainen veitsen liikahdus sai Zoen tukehtumaan pahemmin kurkussa kuristavaan palaan. Hän kuoriutui kosteista ratsastushousuistaan, hyläten ne lattialle. Hän veti vapisevan henkäyksen sisäilmaa ja tarttui paitansa helmoihin. Mitä ikinä miehen päässä liikkuikaan, se ei voinut olla mitään hyvää tai edes tervettä. Hän nojasi seinään, räpäytti silmiään nähdäkseen paremmin kyynelverhon läpi ja teki päätöksensä silmänräpäyksessä. Johnny ei varmasti suunnitellut jättävänsä häntä seisomaan huoneeseensa saatuaan mitä ikinä tahtoikaan, kun ei ollut epäröinyt painaessaan liipasinta, aseen piippu herra Edgerlyyn suunnattuna. Zoe kiljui niin lujaa kuin keuhkoistaan vain saattoi ja pakeni tunnollisesti pedatun sängyn kauimmaiseen nurkkaan toivoen ostavansa sillä edes puoli sekuntia kauemmin. Ehkä joku kuulisi. Ehkä Johnny kyllästyisi leikkiinsä.

"Turpa kiinni, saatana!" ääntä hätkähtävä mies karjaisi, tarrasi kivääriin ja ampui kattoon niin, että lakattuja puunsäleitä satoi alas. Johnny suuntasi kiväärin piipun kohti Zoea.
"Tule tänne, lutka tai leikkaan naamasi irti. Saatana", Johnny murisi ja viittasi veitsellä kiivaasti eteensä. Samaan aikaan joenrannassa Paulus kohotti päänsä kulmat kurtussa. Mistä huuto tuli? Taloltako?

Zoe hiljeni hetkeksi, mutta huoneessa kaikuva laukauksen ääni sai naisen kiljumaan uudestaan paniikissa. Jäsenet eivät tuntuneet toimivan lainkaan, kun nainen yritti pakottaa itsensä nousemaan sängyltä ja suuntaamaan miehen luokse. Jalat eivät olleet kantaa painoa kun hän lopulta sai hilattua itsensä täristen sängyn laidalle istumaan.
"Älä, älä, älä", hän toisti hiljaisena mantrana hengityksensä kiivaaseen tahtiin sanoihin tukehtuen. Katse lattiassa hän pyrki jaloilleen voimatta hiljentää pientä ääntä, joka pessimistiseen tapaansa kehotti luovuttamaan. Ei hän täältä hengissä poistuisi kuitenkaan. Johnny oli jo osoittanut, ettei tehnyt tyhjiä uhkauksia.
"Lucy?" Se oli yhtä paljon kysymys kuin toteamus, kun Sawyer kääntyi katsomaan pimeydessä kohoavaa kartanoa kohden. Atlas haukahti terävästi ennenkö koira katosi omistajansa rinnalta pyörivässä laukassa nurmimäkeen. Koiransa vaistoihin enemmän kuin omiinsa luottaen nainen lähti perään, liukastellen märällä maalla.

"Lucy on Newcastlessa", Paulus vastasi, mutta tunsi kamalan painon vatsassaan ajatellessaan, että nainen olisi tullutkin samana iltana kotiin. Mies sinkosi koiran rinnalla mäkeen, välillä neljällä jalalla, luuta nurmikkoa piesten ja sydän hakaten. Kunhan ei Lucy. Kunhan ei Lucy. Kunhan ei Lucy.
"Riisu jo. Kuinka hidas ja tyhmä oikein olet?" Johnny käski raivoissaan ja löi oveen lommon kiväärin perällä. Miehen kädet tärisivät vihasta. Saatanan nainen. Pilasi vielä kaiken. Hän halusi hauskanpitonsa, ja sitten hän jättäisi merkkinsä naiseen niin, ettei tämä unohtaisi enää koskaan paikkaansa.

Sawyer nyökkäsi. Selvä. Hän ei tiennyt, kuka muu olisi kotona, kun suurin osa tuntui jääneen tallille tarkistamaan hevosia ja haravoimaan ympäristöä poliisivoimien apuna. No, oli se kuka tahansa, paras käydä tarkistamassa mitä kartanon suunnalla tapahtui. Eivät he mitään menettäisi.
Zoe kiskoi paidan päänsä yli miehen komennusta säikähdettyään ja peruutti kauemmas, kunnes saattoi jälleen tuntea seinän paljaan selkänsä takana. Hän risti kädet mustien rintaliiviensä päälle ja yritti hillitä vapinaansa, mutta turhaan. Katse sinkoili vauhkona miehen ja aseen väliä, kun hän yritti muistella kaikkea mitä kivääreistä tiesi. Montako kertaa niillä saattoi ampua, ennenkö täytyi ladata uudestaan? Jos hän olisi nopea, ehtisikö hän vääntää aseen miehen otteesta ennenkö saisi luodista tai puukosta? Tai sitten hän voisi vain seistä tässä, luovuttaneena, täristen kuin haavanlehti ja odottaa, siirtyisikö mies ovelta minnekään.

"Pistä käskemään vielä kerran, niin maksat siitä", Johnny totesi sillä samalla, hyisellä synkkyydellä, joka oli saanut hevoset pakenemaan kauhuissaan jo matkan päästä. Mies kiepautti veistä kädessään, veti henkeä suun kautta ja pyöritteli suupielessä olevaa hammastikkua kärsimättömänä.
"Riisu. Jumalauta. Nyt", mies ärähti, laski kiväärin nojaamaan ovenpieleen ja astui lähemmäs taidokkaasti käsitelty veitsi valmiina oikeassa kädessä.

Zoe ei tiennyt, milloin viimeksi oli nyyhkyttänyt niin voimakkaasti, että koko kroppa kouristeli mukana. Hän valui kumaraan miehen astellessa lähemmäs ja uikutti epäselvästi jotakin ujuttaessaan kätensä selkänsä taakse aukaistakseen rintaliivin hakaset. Katse ei irronnut hämärässä kiiltelevästä veitsenterästä hetkeksikään vaikka hän ujutti rintaliivit yltään. Hän kuolisi omaan huoneeseensa, kun ei ollut koskaan vaivautunut kiinnittämään huomiota itsepuolustusvinkkeihin, joita jaeltiin siellä täällä. Vanhemmat varmaan kertoisivat vielä arkun ylläkin, miten olivat olleet oikeassa sanoessaan, ettei hevosala ollut hänelle sopiva.
"Anna minun mennä", hän aneli uikutuksensa lomasta joutuen ottamaan tukea seinästä, että pysyi pystyssä. "En ole tehnyt mitään sinulle, ole kiltti, päästä minut pois."

Johnny naksutteli kieltään kuin kellon lyöntejä.
"Pistit sitten käskemään vielä. Paha virhe. Tyhmä tyttö", mies pudisteli päätään ja harppasi Zoea kohti yrittäen tarttua naista hiuksista voidakseen jättää merkkinsä naisen kasvoihin. Siihen mennessä Paulus oli kuitenkin ehtinyt todeta Lodgen tyhjäksi ja äänet paikallistanut mies potkaisi oven sisään. Sen enempää ajattelematta Paulus hyökkäsi Johnnyn selkään. Tämä ei kuulunut Johnnyn suunnitelmaan. Veistä pitelevä mies yritti osua Paulukseen heilauttaen terää, ja kaksikko rymisi päin seiniä pudottaen hyllyjä ja tauluja.

Zoe yritti kiljua tuntiessaan tiukan otteen hiuksissaan, mutta ääni ei koskaan kohonnut kurkusta. Hän takertui käteen joka piteli hiuksia, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pieni huone oli liian täynnä. Nainen vajosi lattialle, selkä seinää vasten ja polvet rintaa vasten puristettuina kyynelehtien rajusti. Sawyer ei ollut kaukana Pauluksen takana, vaikka proteesi olikin hidastanut naista, ja hetkeäkään epäröimättä pitkä nainen harppoi tappelevien miesten sekaan vääntäen veitsen miehen kädestä välittämättä siitä, tuliko rannetta väännettyä hieman liian suurella voimalla. Atlas tunki huoneeseen viimeisenä, vaikka tilaa tuskin olikaan. Koira suuntasi heti Zoen luokse, asettuen istumaan naista vastapäätä, suuri pää naisen täriseville polville laskettuna. Sawyer nappasi kiväärin ovensuusta ja muutamalla liikkeellä varmisti, ettei sillä aseella ammuttaisi sinä iltana enää kertaakaan, ennenkö heitti aseen kauas ja harppoi uudestaan miesten luokse valmiina repimään Johnnyn irti Pauluksesta, jos sille olisi tarvetta.

Paulus ei nähnyt tai kuullut muuta kuin päässään hakkaavan, suloisen adrenaliinin. Mies ei tuntenut kipua, vaikka toinen puoli kasvoista alkoi turvota ja jostakin valui verta. Hän pieksi Johnnya eläimellisellä raivolla ja olisi tuntenut haikeutta, jos olisi huomannut Sawyerin tuhonneen kiväärin, jota mies olisi mielellään käyttänyt vainoajaa vastaan. Mustanpuhuva tunkeutuja vajosi velttona seinää vasten, mutta Pauluksella meni silti hetki ymmärtää lopettaa, raskaasti huohottaen. Hän potkaisi myttyä kiivaasti ja perääntyi sitten askeleen yrittäen hillitä halunsa repiä paskiainen kappaleiksi. Hän vilkaisi ympärilleen huoneessa ja pyyhkäisi suupielestä noruvaa verta.
"Kaikki ookoo?"

Sawyer kumartui velton mytyn ylle tuntien julmaa tyytyväisyyttä siitä, missä kunnossa mies oli. Hän väänsi tunkeutujan ranteet selän taakse ja kietoi maassa lojuneen topin tiukaksi siteeksi. Nainen vilkaisi Paulusta pohtien, kuinka pahasti mies oli tällä kertaa itsensä kolhinut käydessään aseistautuneen tunkeutujan kimppuun ilman pienintäkään itsesuojeluvaiston ripettä.
"Soita tallille, että tuo tullaan hakemaan pois", hän nyökkäsi halveksuvasti ihmisraunion suuntaan, joka oli piinannut heitä kuukausia. Vainoajassa ei ollut enää mitään pelottavaa, kun pimeydessä hiippailevan hahmon sijaan mies lojui velttona ja runneltuna lattialla. Sawyer käänsi katseensa Zoen suuntaan, joka oli tavattoman hiljainen pienellä kerällä huoneen nurkassa. Hän tunnisti tummien silmien tyhjän, vainotun katseen ja pudisti pienesti päätään ennenkö kääntyi penkomaan naisen vaatekaappia epämukavana. Hän ei ollut ennen tätä päivää edes käynyt Zoen huoneessa, mutta nyt mustatukkainen ratsuttaja ei tuntunut edes tiedostavan hänen penkomistaan vaatekaapilla, ennenkö nainen tarjosi hupparia ja lökäreitä Zoelle, joka kiskoi ne päälleen hitaasti ja hankalan oloisesti, voimatta lopettaa vapinaansa. Ratsuttajan toinen käsi hukkui Atlaksen paksuun turkkiin, kun Sawyer suoristautui ja palasi runnellun tunkeutujan luokse raahatakseen tuon ulos asunnosta. Hän ei ollut lämmin ja lohduttava, joten Zoen oli paras järjestää itse itsensä siihen kuntoon, että pääsisi ulos huoneestaan.

Pauluksen olisi tehnyt mieli seurata Sawyerin ja paskiaisen mukana. Ehkä sille saastalle olisi sattunut matkalla jotain. Tippunut jokeen tai pudonnut katolta. Kolmesti. Vahingossa. Mies kuitenkin pakotti itsensä jäämään, osin oman vihansa pelosta ja osin oudosta myötätunnosta Zoea kohtaan.
"Satuttiko se paska sinua?" hän kysyi työntäen runnellut kätensä epätietoiseen puuskaan ja tarkkaili hitaasti pukeutunutta naista.

Sawyer ei suotta varonut raahatessaan tunkeutujan ulkoilmaan. Hän olisi mielellään huitaissut miestä itse muutamaan kertaan, mutta Paulus oli takonut tuota hänenkin puolestaan. Ehkä oli parempi, jos hän ei vetäisi enempää huonoa huomiota itseensä, vaikka tahto heittää veltto mytty vasten seinää tai potkia alas nurmikkoista rinnettä olikin jatkuvasti läsnä.
"Ei", Zoe vastasi pitkän hiljaisen hetken jälkeen jouduttuaan etsimään ääntään. Kyyneleet valuivat valtoimenaan, mutta ainakin hän saattoi liikkua sen verran, että pyyhki kasvonsa hupparin tummiin hihoihin. Hän yritti kovasti rakentaa ympärilleen saman muurin, jonka taakse piiloutui päivästä toiseen, mutta kaikki tuntui olevan niin palasina ympärillä, ettei hän voinut kuin yrittää estää itseään hajoamasta kappaleiksi nyt, kun tukahduttava kauhu alkoi antaa tilaa kaikelle muulle.
"Mutta olisi aivan varmasti", hän lisäsi yrittäen saada käheän äänensä toimimaan. "Kiitos."

Paulus astui epäröiden lähemmäs ja empi aikansa, ennen kuin yritti laskea kätensä taputtamaan varovasti naisen olkaa. Hän ei ollut varma, miten vanha vihamies suhtautuisi hänen kosketukseensa, varsinkin juuri kokemansa jälkeen. Miehellä oli hatara muistikuva, että Zoe olisi ollut vaatteetta hänen syöksyessään sisään. Luoja ties mitä se saasta oli ehtinyt tehdä naiselle.
"Oletko kunnossa? Haluatko sairaalaan?"

Zoe säpsähti yllättävää kosketusta olallaan ja käpertyi pienemmälle kerälle seinää vasten yrittäen tasata hengitystään säpsynä. Hän pudisteli kiihkeästi päätään vastaukseksi.
"Ei sairaalaan", hän kähähti ja puristi tiukemmin nyrkkiinsä karkeaa karvaa. Koira ei tuntunut laittavan pahakseen. Ehkä se ei ollut aivan aivoton turhake, vaikka sen kanssa olikin rasittava asua.
"Olen kunnossa. Vähän säikähtänyt, mutta kunnossa", hän vakuutti koko kroppaa ravistelevien nyyhkäysten lomasta. Tuntui typerältä, kun ei hallinnut omaa kehoaan sen vertaa, että saisi tärinän ja itkun loppumaan.

Paulus harkitsi vetävänsä kätensä takaisin, mutta sen sijaan kyykistyi Zoen vierelle. Nainen tuskin voisi kuvitella, että Paulus haluaisi repiä tältä vaatteet päältä. Mies katseli HH:ta sivusilmällä.
"Voisi olla hyvä käydä tarkastuksessa. Tai juttelemassa jollekulle."

Zoe pudisteli päätään kiivaasti puolelta toiselle. Ei. Ei sairaalaan. Mikään valkoisissa seinissä ja steriilissä tuoksussa ei voisi auttaa. Hän tarvitsisi vain hetken aikaa ja olisi kunnossa. Huomenna töissä, ihan kuten oli suunnitellut Paddya pestessään. Seisoikohan hevonen edelleen viltti selässään, vai oliko joku huomannut vaihtaa tilalle loimen? Hevosten ajatteleminen auttoi tasaamaan pinnallista hengitystä.
"Ei", hän toisti. "Kaikki on kunnossa. Onko hevosten perään katsottu?" Ehkä hän lähtisi tallille. Hoitaisi hevoset edes jonkinlaisena illuusiona normaaliudesta, jonka illan tapahtumat olivat vieneet mennessään.

"Totta kai", Paulus tuhahti pyöräyttäen silmiään. Rosings Parkko jättäisi hevoset hoitamatta? Mies piteli edelleen kättään Zoen olalla valmiina tuuppaamaan naisen takaisin istumaan, jos tämä yrittäisi lähteä tiehensä.
"On ihan okei, jos kaikki ei ole kunnossa."

Mutta entä jos ei ollut? Jos kukaan ei ollut huomannut vaihtaa Paddyn vilttiä loimeen? Ruuna ei varmasti ollut syönyt iltaruokiaan. Entä jos Paddy pyöri tälläkin hetkellä hermostuneena karsinassaan, polkien vilttiä jalkoihinsa? Sotkeutuisi siihen? Oli helpompi keskittyä hevosesta huolehtimiseen kuin myöntää, että Paulus oli oikeassa eikä hän voinut ravistella tätä kokemusta harteiltaan silmänräpäyksessä.
"Kaikki on kunnossa", hän toisti toivoen, että vapinan sijaan ääni olisi ollut täynnä päättäväisyyttä. Hän oli jo sanomassa, että soittaisi herra Edgerlylle ilmoittaakseen vainoajan jääneen vihdoin kiinni, ennenkö muisti pesseensä työnantajansa verta käsistään aiemmin. Koko ilta tuntui vain pelkältä painajaisunelta. Ehkä hän heräisi kohta, jos sulkisi silmänsä riittävän pitkäksi aikaa.
"Eikö sinun pitäisi mennä kertomaan poliisille siitä… hirviöstä? Tai katsomaan Lucyn perään tai jotain", nainen mumisi painaen otsansa polviaan vasten. Se oli pelkkää painajaisunta. Kohta hän heräisi, ja kaikki olisi kunnossa.

"Sawyer hoitaa sen paskiaisen. Lucy on perheensä luona", Paulus vastasi yksinkertaisesti. Hänen olisi ehkä pitänyt nauttia Zoen kärsimyksestä, mutta nyt, kun nainen oli tolaltaan, ei mies osannut edes lähettää tätä töihin.
"Mitä täällä tapahtui?"

Zoe nyökkäsi pienesti, keskittyen hengittämään tasaisesti. Kunhan hän saisi hengityksensä kuriin, kaikki muukin palaisi takaisin normaaliksi. Hän ei tiennyt ollakko tyytyväinen siihen, ettei Paulus jättänyt häntä yksin huoneeseen, joka tuntui enemmän painajaisten näyttämöltä kuin kodilta, vai ahdistua, kun mies todisti hänen heikkouden hetkeään.
"Ei mitään", hän värähti muistikuvien välähdellessä suljettujen silmäluomien takana. Laukaus tuntui edelleen soivan korvissa. "Hän oli täällä kun tulin. Riehui aseen kanssa."

"Eli se paska ampui Herra Suurta Varakreiviä ja sitten odotti sinua täällä? Kauanko olitte täällä, ennen kuin me tulimme?"

Zoe kohautti pienesti harteitaan. Hän ei ollut seurannut kelloa. Puhelinkin oli jäänyt keittiöön kun hän oli riisunut saappaat astellessaan sisään.
"Ihan riittävän kauan", hän vastasi sanallisesti. Liian kauan olisi ollut todenmukaisempi vastaus. Sekuntikin sekopään seurassa oli liikaa.

"Ja mitä tarkalleen tapahtui?"

Zoe värähti. Hän ei halunnut muistella. Hän menettäisi vielä viimeisenkin järjenhippunsa, jos antaisi välkkyvien muistikuvien vallata tietoisuuden kokonaan. Niin kauan kuin hän keskittyi muistelemaan Paddyn lihaksikasta kaulaa ja papurikkotäpliä, hän saattoi istua aloillaan ja rauhoitella itseään. Se tuskin vakuuttaisi Paulusta siitä, että hän oli kunnossa, joten Zoe pakotti itsensä kohottamaan varjojen synkentämän katseensa miehen puoleen.
"Hän riehui aseen kanssa. Uhkaili." Nainen nielaisi. "Käski riisumaan." Hän kohautti harteitaan kuin yrittäen sanoa, ettei sillä ollut väliä. Hän ei ollut koskaan tuntenut oloaan niin arvottomaksi ja alistetuksi kuin siinä hetkessä, kun oli joutunut kuorimaan vaatekappaleita yksi kerrallaan yltään.
"Tulitte juuri sopivasti." Hän tunsi käden tiukan otteen hiuksistaan ja kietoi kätensä tiukemmin sääriensä ympärille. Niin kauan kuin hän pitelisi tiukasti kiinni, hän ei hajoaisi kappaleiksi. Nainen pakotti ajatuksensa takaisin Paddyyn. Täytyisi taas nyppiä valkea harja.

"Kai haluat sen saastaisen paskiaisen vastuuseen teoistaan? Sinun täytyy kertoa poliisille tarkalleen, mitä se paska teki."

Zoe pudisti kauhuissaan päätään. Ei todellakaan. Jos hän menisi puhumaan poliiseille, olisi vain ajan kysymys kun kaikki muutkin tietäisivät. Ei. Ei ikinä.
"Hänellä on jo niin paljon syytteitä, ettei yksi lisää tunnu enää missään", nainen nielaisi ja pyrki jaloilleen. Atlas siirtyi kuuliaisesti sivummalle, vaikka koira seurasikin ihmisiä jatkuvasti katseellaan. Miksei se voinut mennä omistajansa luokse? Tummat silmät tuntuivat näkevän aivan liikaa katsellessaan häntä kaikella lempeydellä, jota suurella koiralla vain oli.

"Siis se paskiainen ei ansaitse sinusta joutua vastuuseen siitä, mitä teki sinulle?" Paulus kysyi järkyttyneenä.

Jos se tarkoittaisi, että hän saisi säilyttää viimeiset arvokkuutensa rippeet niin ei, Johnny ei joutuisi vastuuseen tästä.
"Hän ei tehnyt mitään", nainen väitti vastaan vailla terävää kylmyyttä, joka yleensä väritti moisia sanoja hänen suustaan. "Hän joutuu vastuuseen maastoista ja tarhoista ja siitä että a-ampui herra Edgerlyä", hän lisäsi ääni vavahtaen.

"Ei mitään? Olit täällä alasti ja itkien ihan muuten vain, koska huvitti?" Paulus vaati kulmiaan kurtistaen.
"Nyt vähän selkärankaa nainen."

"Ulos", Zoe kähähti ja osoitti ovea yrittäen saada katseensa teräväksi itkun punertamista silmistä huolimatta.

Paulus ei liikahtanutkaan.
"Miksi et halua saattaa sitä paskaa vastuuseen?!"

"Ulos!" Zoe toisti kovemmalla äänellä ja pyrki jaloilleen lattian rajasta. "Hän joutuu vastuuseen." Murhanyritys riittäisi hänelle. Se pitäisi Johnnyn kaukana poissa.

"Mutta ei siitä, mitä teki sinulle? Miksei?" Paulus kysyi kohoten myös jaloilleen.
"Mikä vimma sinulla on suojella sitä paskiaista?"

"Minä en suojele häntä!" Nainen rääkyi ja astui lähemmäs miestä kohottaen kätensä uudet kyyneleet silmissä kimaltaen. Hän osoitti ovea. Olisi pitänyt heittää mies ulos heti kun Sawyerkin oli mennyt.
"Hän joutuu vastuuseen muusta. Se riittää."

"Miksi?" Paulus tivasi kulmat kurtussa. Hän ei säikkynyt hengenvaarallisiakaan asioita, joten Zoen heiveröiset yritykset häätää häntä eivät tuottaneet tulosta.

Zoe ei vaivautunut vastaamaan. Kun kävi selväksi, ettei mies ollut menossa mihinkään, hän kietoi kätensä tiukasti kylkiensä ympärille ja suuntasi itse ovelle vain pienesti horjuvin askelin. Ulos. Raitista ilmaa. Kauas huoneesta, joka tuntui olevan täynnä samaa kylmää uhkaa, jota Johnny oli väreillyt ympärilleen. Nainen ei pysähtynyt kiskomaan kenkiä jalkaansa, vaan harppoi lattialle levälleen unohtuneiden ratsastussaappaiden yli ulko-ovelle. Märkä maa tuntui jäiseltä paljaiden varpaiden alla, eikä huppari tehnyt paljoakaan pitääkseen vilpoisan tuulen loitolla. Mitäpä sitä. Ainakin kylmyys ankkuroisi tähän hetkeen, eikä antaisi muistojen palauttaa takaisin hämärään huoneeseen.

Paulus seurasi päättäväisesti.
"Miksi se paska saa tehdä sinulle näin etkä edes kerro asiasta poliisille? Kuinka vähän arvoa sinulla muka oikein on?"

Zoe toivoi voivansa vaimentaa Pauluksen äänen kokonaan keskittymällä muistelemaan Paddyn ja Duffyn ruokintaa. Desimäärien laskeminen pakotti keskittymään kaikkeen muuhun paitsi siihen, mikä kummitteli tietoisuuden jokaisella laidalla. Nainen kieltäytyi katsomasta miehen suuntaan, tuijottaen sen sijaan tallin suuntaan, sinne kävelemistä puoliksi tosissaan harkiten. Välkkyvät sinivalot pitivät hänet kuitenkin liimattuna sisäpihalle. Hänen ei edes tarvinnut nähdä viettävää nurmimäkeä ja sen alla aukeavaa tallimaisemaa tietääkseen tarkalleen, miltä siellä näyttäisi.

"Miksi, Helvetin Hylkiö?" Paulus vaati Zoen takana, kädet kevyessä puuskassa rinnallaan.

Edes loukkaava nimitys ei saanut naista reagoimaan. Duffylle täytyisi syöttää vähemmän kauraa, kun hevonen vedettäisiin sivuun täydestä kisatreenistä. Ehkä desi vähemmän jokaisella ruokailukerralla. Tai kenties kaksi?
"Helpompaa, kun virkavallalla on selkeät syytteet mitä lähteä ajamaan läpi."

"Helpompaa? No helpompaahan nimenomaan on, kun sitä paskaa vastaan on kunnolla syytteitä. Mikä helvetti sinua vaivaa? Mikset suostu puolustamaan itseäsi?"

Zoe halasi itseään tiukemmin. Paulus ei ymmärtänyt, eikä hän aikonut selittää päätöstään sen enempää. Mies ajatelkoot mitä tahtoi. Hänestä puhumassa poliisien kanssa ei olisi mitään hyötyä.
"Ei ole mitään puolustettavaa. Olen kunnossa", hän kohautti harteitaan. Kylmä kipristeli varpaita, mutta ei riittämiin ajaakseen hänet takaisin sisään. Sen sijaan hän lähti kävelemään levottomasti sisäpihalla, vailla päämäärää mutta täynnä tarvetta liikkua jonnekin. Tehdä jotakin. Paddyn viltti. Ehkä hän lähtisi kuitenkin tallille tarkistamaan, että viltti oli vaihdettu loimeksi. Viltin ajatteleminen pakonomaisesti tuntui helpottavalta.

"Kuulostat säälittävältä", Paulus vastasi ärtyneenä.

Zoe vilkaisi miestä olkansa yli sanomatta sanaakaan. Niin kai sitten. Jos hän tosissaan lähtisi tallille, olisi pakko hakea kengät ja takki. Nainen puntaroi hetken mahdollisuuksiaan, ennenkö huokaisi hiljaa ja kääntyi ympäri palatakseen sisätiloihin. Hän tosin hermostuttaisi herkät kilparatsut, jos vaeltaisi käytävillä pienintäkin ääntä säpsyen ja itseensä kääriytyen. Ehkä hän kävelisi tarhojen ympäri. Tarkistaisi vaikka aidat. Tai jotakin. Mitä tahansa, mikä pitäisi hänet kiireisenä ja kaukana kodista.

"Joo, se paska ampui Edgerlyä, mutta mitä muuta? Kuka voi edes todistaa, että se oli se, joka jahtasi meitä pitkin nummia ja ampui Paddyä ja tappoi hevosia? Ja jos voisikin, mikä rangaistus siitä tulee? Sinulla on mahdollisuus todistaa, että se tyyppi ansaitsee tulla rangaistuksi tosissaan etkä voi tehdä edes sitä vähää, että kerrot siitä poliisille?!"

Nainen pysähtyi käsi ovenkahvalla, voimatta pakottaa itseään aukaisemaan ovea ja astumaan sisälle pakoon Pauluksen sanoja. Mies oli oikeassa, ja silti niin väärässä. Johnny saataisiin vastuuseen ampumisesta, ja se yksinään jo riittäisi lukitsemaan miehen telkien taakse pitkäksi aikaa. Ei hänen tarvitsisi puuttua siihen mitenkään. Paitsi jos Sawyer oli mennyt sanomaan jotakin poliiseille viedessään runnellun miehen virkavallan hellään huomaan. Ei kai entinen sotilas sellaista olisi mennyt tekemään? Varmasti tuo tiesi vaikenemisen olevan kultaa. Ehkä säikytellyt virkavallankin olemaan esittämättä kysymyksiä Johnnyn kunnosta. Tai sitten tuo oli osoittanut lojaaliutta virkavaltaa kohtaan ja raportoinut jokaisen sekunnin. Zoe nielaisi. Olisi ehkä pitänyt joskus yrittää edes tutustua samassa rakennuksessa asuvaan hiljaiseen naiseen. Hän ei tiennyt muuta kuin sen, että entinen sotilas halveksi kaikkea poliittista, mutta laskettiinko poliisivoimat lähemmäs armeijaa vai poliitikkoja? Nainen pudisti päätään karkottaakseen kehää kiertävät ajatukset jonnekin kauas ja astui takaisin keittiön lämpöön, etsien itselleen kengät ja takin. Ainakin hän voisi kiertää tallirakennusta, vaikkei sisälle uskaltaisikaan hevosten hermostuttamisen pelossa. Hän palasi takaisin vilpoisaan ulkoilmaan takkia paremmin ylleen asetellen ja veti vetoketjun kiinni.
"Tämä keskustelu on ohitse. Menen käymään tallilla", hän koki tarpeelliseksi ilmoittaa miehelle, ihan vain siltä varalta ettei Paulus ollut tajunnut hiljaisuuden jo kertovan siitä.

"Ja minä kun ajattelin, että sinä olisit välittänyt edes hevosista. Todella olet yksi Helvetin Hylkiö. Oksetat minua", Paulus sanoi naisen selälle inhoten.

Hän haparoi muutaman askeleen verran, kädet tiukasti nyrkkiin puristuen, ennenkö sulloi valkeat nyrkit takkinsa taskuihin, kohotti leukansa ja jatkoi matkaansa päättäväisyydellä, joka kumpusi enemmän pakonomaisesta tarpeesta leikkiä, että tämä ilta oli kuin mikä tahansa muu, kuin todellisesta tahdonvoimasta.
"Öitä", hän vastasi miehelle kääntymättä katsomaan taakseen. Nainen voi pahoin, mutta pakotti jalkansa liikkumaan vuorotellen märän nurmen halki, miehen sanat mielessä pyörien. Ihan sama, mitä Paulus sanoi. Tämä ei ollut miehen päätös. Hän oli tehnyt oman valintansa vältellä tapahtumien läpikäymistä yhä uudestaan ja uudestaan erinäisten henkilöiden läsnäollessa. Kuka tiesi, ehkä Johnny olisi kuvannut videoina kaikki yölliset pahantekonsa ja ratsukoiden jahtaamiset. Ehkä mies tunnustaisi tehneensä kaiken sen. Tai sitten ei, mutta mitä tapahtuisikaan, hän ei haluaisi osaa eikä arpaa miehen tuomion suhteen. Hän oli jo tehnyt tarpeeksi, kun oli alunperin usuttanut miehen hevosten perään.

Maanantai 14. maaliskuuta 2016

Lucy tuijotti herätyskelloa hämärässä huoneessa odottaessaan, että laite heräisi henkiin kertomaan Paulukselle, että oli aika nousta aamutallia varten. Jos hän pelaisi korttinsa oikein, hän voisi lyöttäytyä mukaan - tai sitten hän joutuisi odottamaan sen hetken, että mies ehtisi tallille, ennenkö livistäisi perään. Sairasloma oli vihdoin virallisestikin ohi, eikä hän malttanut odottaa pääsevänsä tekemään töitä kunnolla. Se taisi olla syy sille, miksi hän oli nytkin herännyt kymmentä minuuttia ennen herätystä. Olihan hän käynyt tallilla jo innokkaasti koko viime viikon, mutta lääkäri oli vihdoin antanut luvan alkaa tehdä kunnolla töitä. Tiukka ohje oli kuitenkin ollut se, ettei jalkaa sopinut rasittaa liikaa eikä ratsastaminen kävisi päinsä vielä viikkoon tai kahteen, jotta jalan kipsauksen aikana surkastuneet lihakset saisivat rauhassa vahvistua. Ilmeisesti hänen epätoivonsa oli kuitenkin nähty ja kuultu, sillä huokaisten lääkäri oli antanut luvan ratsastaa kevyesti ja jalalle painon laskemista vältellen. Kaikki mitä Lucy oli kuullut, oli ollut lupa nousta takaisin rakkaan hevosen selkään. Hän veisi Ivoryn tänään maastoon. Effie voisi ehkä pitää hänen vastuuhevostensa liikutukset muilla työntekijöillä, kunnes nilkka taipuisi jalustimeen ja kestäisi rasituksen, jota ratsastus väistämättä aiheuttaisi, mutta mikään tai kukaan ei saisi pidettyä häntä poissa Ivoryn selästä. Nainen kurkotti hymyillen sammuttamaan herätyskellon paria minuuttia ennen kuin se olisi alkanut soida ja kääntyi katsomaan vieressä nukkuvaa Paulusta.
"Paulus", hän kuiskasi ja ujuttautui lähemmäs miehen rintakehää sipaisten pehmeästi sormillaan karheaa poskea. "Olisi aika nousta. Hevoset kaipaavat aamuheiniä", hän jatkoi pehmeästi ja painoi suukon miehen otsalle. Hän pääsisi tänään tallille ja ihan kunnolla töihin, eikä joutuisi vain istuskelemaan huoneen nurkassa varusteita puunaten tai liikkumaan vaivalloisen hitaasti paikasta toiseen samalla kun työkaverit tekisivät kaikki oikeat työt hänen ympärillään. Hän voisi kantaa heiniä ja taluttaa hevosia ja puhdistaa karsinoita ja tarhoja ja tehdä ihan mitä tahansa!

Paulus käänsi kasvonsa tyynyyn ja murisi epäselvästi sen uumenista kuullessaan ja tuntiessaan Lucyn pehmeän herätyksen. Hänen herätyskellonsa muistutti enemmän armeijallista räminää eikä se ollut vielä havahduttanut mökin väkeä - tai lähinnä siellä olevaa Jemmaa, joka oli taas viihdyttänyt heitä bassoltaan vahvalla popilla myöhään iltaan, kunnes Paulus oli pyytänyt kauniisti sulkemaan laitteen, ennen kuin se lentäisi ikkunasta. Mies harkitsi viivyttelevänsä, mutta vääntäytyi istumaan Lucyn sängyssä, nojasi kyynärpäät polviinsa ja suki tummanruskeaa harjaansa.
"Joo", hän huokasi, kosketti tyttöystävänsä poskea karhein sormin ja laahusti sitten suihkua kohti. Miehen aamuiseen suihkuun ei mennyt viittä minuuttia kauempaa, ja sinne oli ehdittävä, ennen kuin Jemma veisi vessan seuraavaksi tunniksi - onneksi kyseinen riesa oli yleensä iltavuorossa.
"Haluatko aamupalaa?" mies huhuili Lucylle pukeuduttuaan tietämättä oliko nainen nousemassa samaan aikaan. Hän oli autuaasti unohtanut tärkeän päivän.

Nainen hymyili katsellessaan unisen poikaystävänsä laahustusta. Hän ei edes tuntenut väsymystä ennen aurinkoa nousemisesta, kun intoili niin töihin paluustaan. Lucy nousi sängyltä ja vaihtoi nopeasti pyjamansa ratsastusvaatteisiin. Täplikäs dalmatialainen pyöri jaloissa unisena ja kömpelönä, mutta äkkiäkös Bentleykin saisi jalkansa kunnolla alleen. Pentu tuntui kasvaneen silmissä, mutta sitäkin ylpeämpi nainen oli siitä, että sai pennun kolmella kerralla neljästä luokseen kun kutsui sitä. Bentley myös osasi istua käskystä, ainakin silloin kun sitä itseään huvitti ja tiedossa oli nameja. Kyllä se siitä, hitaasti mutta varmasti.
"Joo", nainen vastasi siirtyessään asunnon puolelle. Hän istui jakkaralle kiskoakseen pitkät ratsastussukat kunnolla jalkaansa. Bentley tarttui sukan toiseen päähän ja kiskoi vastaan, mikä hankaloitti pukeutumista suunnattomasti. Lucy hätisti pennun kauemmas ja suuntasi vessaan pesemään kasvonsa ja hampaansa.
"Kenellä lähdet ensimmäisenä maastoon?" Hän kysyi palatessaan keittiöön. Bentley kerjäsi häpeilemättä Pauluksen jalanjuuressa ruokaa. Päätään pudistellen nainen kaivoi kaapista koiranpennun ruuat ja kulhon, samalla kun pentu teki parhaansa sinkoillakseen pienessä tilassa edestakaisin, kaapin ovia vasten loikkien.
"Bentley, istu!" Komennus tehosi neljän sekunnin ajan, ennenkö lähestulkoon innosta tärisevä koiranpentu hyppi taas vasten jalkoja.

Paulus oli sitaissut märät hiuksensa pikkuruiselle ponihännälle takaraivolle, mistä muutama suortuva putosi korville eikä hetkeen edes rekisteröinyt näkemäänsä paahtaessaan leipää pannulla leivänpaahtimen hajottua. Mies haparoi mieltään hakien päivää, jota elettiin.
"En tiedä. En kai kenelläkään, kun elukat ovat Espanjassa", hän totesi hetken mietittyään ja vilkaisi uudelleen Lucya kulmat kurtussa.
"Mitä helvettiä sinulla on päälläsi?"

Lucy vaati pentunsa istumaan uudestaan, ennenkö laski ruokakipon maahan. Dalmatialaisvauva ahmi nappulat tuskin pureskelematta ja kiisi sen jälkeen ympäri asuntoa kulhoaan edellä tönien. Lucy kaivoi jääkaapista mehupurkin ja kaapista lasit heille molemmille, ennenkö istahti alas pöydän ääreen.
"Olen virallisesti taas vihdoin töissä", nainen hehkui onnellisena ja hyppäsi alas jakkaralta pyörähtääkseen ympäri käsillään innoissaan huitoen. Eipä ratsastusvaatteissa mitään uutta ollut, kun ne päällä tuli vietettyä useat aamupäivät, mutta hän ei ollut saanut hyvää syytä kiskoa tiukkoja housuja päälleen viikkokausiin.
"Joten lähden maastoon Ivorylla", hän lisäsi loistaen. Siitä oli aivan liian kauan, kun hän oli viimeksi ratsastanut ruunaansa.

"Sinä mitä?" Paulus tuijotti naista synkeällä skeptisyydellä kulmansa alta.

"Sain luvan", Lucy vastasi ja siirtyi hellan ääreen siirtämään paistinpannun pois levyltä, ennenkö Paulus polttaisi leivät keskittyessään huolehtimaan hänestä.
"Lääkärin mukaan siitä ei ole mitään harmia. Ajattelin mennä ilman satulaa", hän lisäsi. Olisi ihana tuntea ruunan ryhdikäs selkä ilman satulaa välissä, ja silloin ei myöskään tarvitsisi murehtia jalustimista ja niiden aiheuttamasta tarpeesta pitää kantapäätä alhaalla. Kaikki voittaisivat. Lääkäri olisi ehkä ollut toista mieltä, jos olisi tiennyt miten todennäköistä olisi, että hevonen kävisi polvillaan kävellessäänkin, mutta mitäs moisista pikkuseikoista. Hän pääsisi ratsastamaan rakasta ruunaansa!

Paulus tuijotti naista edelleen.
"Etkä vitussa lähde rikkinäisellä jalalla maastoon ilman satulaa hevosella, jota et ole ratsastanut kuukausiin ja joka ei pysy jaloillaan tasaisimmallakaan alustalla."

Lucy tunsi intonsa laantuvan kuin ilmapallo, johon joku tökkäsi neulalla reiän. Miten niin hän ei lähtisi maastoon? Ihan varmasti lähtisi! Hän oli odottanut tätä päivää niin pitkään. Päästä nyt takaisin töihin ja hevosen selkään. Oli ollut tuskaa seurata vierestä, miten työkaverit ratsastivat päivästä toiseen ja hän saattoi vain selata Netflixin elokuvatarjontaa.
"Jalkani ei ole rikki ja Didi on ratsastanut Ivorylla, joten ei se ihan kankeana voi olla", hän väitti vastaan. "Käyn vain vähän kiertelemässä tallin ympärillä. Voit tulla Nimbus narun päässä mukaan tai jotain." Hänhän menisi. Hyvä kun hän ei ollut jo viimeisinä viikkoina kiivennyt kipsi jalassaan Ivoryn selkään.

"Hyvä on. Minä talutan Ivorya", mies vastasi vastahakoisesti hetken murjotettuaan ja sulloi sitten leivän suuhunsa kahdella haukkauksella välittämättä siitä, että suuta poltti. Hän olisi kohta myöhässä - ja sitä ei ollut tapahtunut koskaan.

Lucyn ilme venähti. Talutusratsastusta? Oliko mies tosissaan? Hän oli ollut invalidi viimeiset kaksi kuukautta ja nyt, kun hän vihdoin saisi luvan kanssa tehdä asioita, häntä kohdeltaisiin kuin lasta? Suu mutrussa nainen siirtyi leipä lautasellaan pöydän ääreen, odottaen hetken että aamiainen jäähtyisi.
"Selvä", hän kuitenkin mutisi suostumuksensa, vaikka sen pitkin hampain menikin antamaan. Olisi sekin jo parempi kuin Paulus vahtimassa hänen jokaista liikettään koko työpäivän ajan, ettei hän vain karkaisi omille teilleen. Kunhan mies näkisi, miten hienosti Ivory käyttäytyisi ja kuinka hänellä ei ollut pienintäkään ongelmaa pysyä selässä, ei mies voisi kieltää häntä lähtemästä maastoon itsekseen seuraavana päivänä.
"Tulen pian perästä", hän lupasi kurkottaen suukottamaan miestä nopeasti, ennenkö tuo päättäisi sännätä tallia kohden pää kolmantena jalkana.

Paulus kohotti vaativasti kulmaansa. Hän ei koskaan myöntäisi, että oli tullut kaipaamaan satunnaista vapaa-aamua tai iltaa, mutta aikoi varmistaa, ettei Lucy rikkoisi itseään heti uudelleen. Mies suukotti naista takaisin, rutisti tätä rintaansa vasten ja tempaisi sitten takkinsa naulasta, ennen kuin pyyhälsi kirpeään kevätaamuun. Onneksi hevosia oli vain kourallinen.

Hyvä on, hyvä on, hän söisi ensin rauhassa aamupalansa ja lähtisi vasta sen jälkeen tallille. Lucy pyöräytti silmiään miehen poistuessa asunnosta ja päätyi syöttämään leivän reunukset Bentleylle, kun koira kerjäsi niin suloisena vieressä. Hän sentään vaati pentuaan istumaan ja ottamaan herkut siivosti kämmeneltä, joten kai se laskettiin kouluttamiseksi eikä pilalle lellimiseksi. Ehkä. Lucy kulki koira kannoillaan ympäri huonettaan kerätessään kaikkia tarpeellisia tavaroitaan yhteen paikkaan. Oli tuntunut hyvältä idealta tuoda kengät ja saappaat ja kypärä ja oikeastaan kaikki mahdollinen asunnolle pestäväksi kun päiville ei muuta täytettä ollut ollut, mutta nyt kun tavaroita joutui kantamaan takaisin päin, oli vaikea muistaa miksi niiden tuominen oli ollut niin maatamullistavan tärkeää. Nainen jätti Bentleyn omaan huoneeseensa suljetun oven taakse, ennenkö lähti tallia kohden askel kevyenä ja silmät kirkkaina. Aiempi into palasi jälleen voimalla. Hän pääsisi Ivoryn selkään! Ajatus karsinoiden siivoamisesta ei ollut koskaan tuntunut niin innostavalta.
"Hei kulta", hän tervehti pirteästi ruunaansa suunnatessaan heti ensimmäisenä aamupalaansa rouskuttelevan puoliverisen luokse. Kimo hörähti turpa ruokakulhossa jyviä tasaisesti rouskuttaen.

Paulus saapui karsinalle hetken kuluttua ja antoi vinon hymynhäiveen nousta suupieleensä.
"Vai niin. Haluatko takittaa sen ja viedä pihalle, kun se on syönyt?" mies kysyi, ennen kuin astui viereiseen karsinaan, missä Rain nuoleskeli silmät puoliummessa mustaa ruokakuppiaan ja nappasi turrikan vetoonsa. Tupsujalkainen tinker laahusti perässä, kun Paulus suuntasi päätykäytävälle hakemaan Nimbusta vietäväksi samalla kertaa.

"Tietenkin", Lucy naurahti olkansa yli punoen sormiaan ruunan valkeaan harjaan. Hänen upea hevosensa. Nainen nappasi loimen kantoonsa karsinan oven tangosta ja heilautti hevosen selkään Ivoryn jahdatessa viimeisiä jyviä kulhostaan korvat hörössä ja tummat silmät loistaen. Siinä vaiheessa kun ruuna oli saanut kuppinsa tyhjäksi ja varmistanut ainakin kolmeen kertaan, että niin todella oli käynyt, oli nainen jo kiinnittänyt loimen pidikkeet ja selvitellut muutaman takun hännästä. Hän pujotti riimun ruunan päähän ja naksautti narun kiinni leveä hymy huulillaan. Hän oli töissä, ihan oikeasti töissä, eikä kukaan lähettäisi häntä tänään kotiin vain muutaman tunnin jälkeen.
"Tänään käydään maastossa", nainen kertoi ruunalle viedessään hevosensa ulos tarhakavereiden seuraan. Ruuna pöhisi ja puhisi tunkiessaan turpaansa omistajan takin taskuihin, tietäen tarkalleen missä namit yleensä olivat. Tänään taskut ammottivat tyhjyyttään, mikä tuntui hämmentävän ruunan mieltä kovasti. Lucy laski uljaan hevosensa tarhaan, jossa Ivory heti ensitöikseen kompuroi lähtiessään tervehtimään jo ulkoilevia kavereitaan. Hänen rakas puujalkansa. Nainen palasi talliin leveä hymy huulillaan huikkaillen huomenia työkavereille matkallaan, ennenkö etsiytyi Pauluksen luokse. Virallisestihan tämä oli heidän tiimiläisistään Pauluksen tallivuoro, joten mieheltä oli hyvä kysellä, kuka vielä kaipasi ulos.
"Hevoset ovat niin onnellisia sapuskoidensa kanssa", hän huokaisi tyytyväisenä ja virnisti miehelle. Tuntui kuin olisi astunut ihan uuteen maailmaan, kun pitkästä aikaa saattoi taas osallistua aamutallin tekoon.

"Niinhän ne ovat", Paulus vastasi kiertäen käsivartensa vaivihkaa Lucyn vyötärölle. Aamu- ja iltatallit olivat hänen suosikkihetkiään tallilla, kun tunnelma oli rauhallinen hektisestä aikataulusta huolimatta, hevoset olivat hyväntuulisia eikä omistajia pyörinyt nurkissa. Mies oli vienyt sairaslomaa viettävän kärpäskimon ja tobianonkirjavan tinkerin harrastehevosten laitumelle ja oli ollut jatkamassa matkaansa viemään loppuja hevosia.
"Voit takittaa Miun ja viedä sen ulos", hän tarjosi nähdessään Lucyn innon. Hän voisi viedä Eastcoastin ja Flurryn ulos, kapinallisena yhtä aikaa. Pikkuiset ruunanrupsukat eivät suurempia kehdanneet riehua tai rähistä, vaikka menivätkin eri tarhoihin. Cicero jäisi viimeiseksi.

Nainen oli oikein tyytyväinen miehen käsivarten suojissa katsellessaan aamutallin elämää. Viimeiset hevoset rouskuttelivat onnellisena ruokiaan, kun muut olivat jo nauttimassa ulkoilmasta. Hän oli kaivannut tätä kaikkea niin paljon. Kunhan hän vielä saisi näyttää, ettei nilkka vaivannut enää lainkaan, niin hän saisi palata takaisin tuttuihin rutiineihin.
"Joo", Lucy nyökkäsi tyytyväisenä ja kääntyi miehen puoleen kietoen hetkeksi kätensä tuon niskan taakse. Hän veisi Miun mielellään ulos. Ihanaa kun Paulus antoi hänen puuhastella mukana, sen sijaan että olisi komentanut nurkkaan istumaan ja odottamaan, että aamutalli saataisiin hoidettua. Nainen nousi varpailleen todettuaan, ettei yksikään hevosia ulosvievistä työkavereista ollut näköpiirissä ja painoi suukon miehen huulille, ennenkö lähti askel keveänä Miun luokse. Paras maanantaiaamu ikuisuuteen.

Paulus koki vain uskottelevansa Lucylle, että antoi naisen tehdä hommia - tuttujen, turvallisten hevosten kanssa, jotka eivät teloisi naista. Tietenkään Lucylle ei ollut tuupattu yhtäkään kurjaa paskapäätä, joten mies saattoi rentoutua ajatellessaan naista palaamassa töihin rikkinäisellä jalalla. Hän otti kaksi pientä ruunikkoa matkaansa, jätti toisen ulkoilemaan Paddyn seurassa ja tuuppasi toisen Bumblen ja Mian tarhaan tallialueen länsireunalle. Sitten hän hölkkäsi takaisin talliin - työntekijät eivät koskaan käyskennelleet - hakemaan Ciceron. Se oli jo hevosen kokoinenkin.
"Haluatko siivota karsinat?" mies tarjosi, sillä ratsastusvastuuta ei ollut kultapojan ollessa Espanjassa, ja siivottavia karsinoita oli heidän ryhmällään vain seitsemän. Lucy olisi selvinnyt siitä kipsinkin kanssa. Paulus voisi juosta ympäri tallialuetta hoitamassa rästiin jääneitä töitä, kuten tarhojen siivousta, aitojen tarkastusta ja korjaamista, kenttien ja maneesien lanaamista sekä maastoesteradan ja maastopolkujen huoltoa. Jälkimmäisiä hän tosin voisi tehdä myöhemminkin.

Lucy loimitti vanhan herrasmiehen reippain ottein, joskin jäi hetkeksi rapsuttelemaan mustaa kaulaa kun odotteli, että vanhaherra sai tarkistettua ruokakulhonsa juhlalliseen tapaan. Sen jälkeen oli hyvä lähteä ulkoilemaan. Ori kulki kiltisti rinnalla, kun nainen suunnisti tarhoille ja laski hevosen vapauteen hiekkapohjalle. Kauankohan kestäisi, että tallitöiden taikuus katoaisi ja tilalle tulisi tuttu arkinen rutiini? Hän lähestulkoon toivoi, että uutuudenviehätys kestäisi vielä pitkään. Nainen suuntasi takaisin talliin napaten mukaan kottikärryt ja talikon, eikä voinut kuin virnistää Pauluksen tarjoukselle.
"Ehdin ensin", hän naurahti lykätessään kottikärryt ensimmäisen karsinan eteen. Ne olisivat hetkessä puhtaat ja sen jälkeen hän voisi lähteä etsimään jotakin todellista työtä. Juoksemaan ympäri tallialuetta nyt, kun kepit eivät enää olleet hidastelemassa eikä jalkaakaan alkanut särkeä muutaman hetken pystyssäkeikkumisen jäljiltä.

Jos juoksentelemisen voisi estää, Paulus tekisi sen. Miehellä oli tunne, että naisen pitkään levännyt, rikottu jalka saisi aivan tarpeeksi rasitusta jo aamupäivän aikana kävelystä ja seisomisesta. Kun Lucy kävi muutamien karsinoiden kimppuun, mies lähti ulos. Maastoreittejä oli tarkastettu perusteellisesti yhä uudelleen ja uudelleen, psykopaatin lähdönkin jälkeen oli löytynyt ansoja, mutta niiden poistaminen oli tehnyt reiteistä jälleen turvallisia. Myöskään aidoista tai tallialueelta ei ollut löytynyt tavallisesta poikkeavaa, minkä Paulus totesi aina helpotuksekseen kiertäessään alueen ja tutkiessaan aidat. Puitteiden ollessa turvalliset mies kävi siivoamaan tarhoja. Se oli terapeuttista: omaa rauhaa, hevosten seuraa ja raikasta ulkoilmaa.

Lucy siivosi pirteästi hyräillen karsinoita yksi kerrallaan, nauttien tunteesta kun lihakset joutuivat tekemään talikon kanssa töitä. Se oli erilaista kuin koko painon kannatteleminen keppien varassa, ja niin kovin toivottua. Hän siivosi huolellisesti karsinan, ennenkö siirtyi seuraavan pariin, eikä pysähtynyt pohtimaan sen kummempia työskennellessään tyytyväisenä. Kyllä nyt kelpasi. Hän olisi voinut siivota vaikka koko käytävän, mutta paras jättää työkavereiden työt noiden tehtäväksi, ettei hän vain menisi sotkemaan kenenkään suunnitelmia. Siivottuaan viimeisenkin karsinan, saattoi hän lykkiä kottikärryt edellään lantalaan tyhjennettäväksi, ennenkö palasi puhtaan purun kanssa takaisin. Hän heitti sitä karsinoihin, joiden kerros alkoi näyttää ohuemmalta, ennenkö saattoi uhkua tyytyväisyyttä puhtaista karsinoista. Palautettuaan kottikärryt paikoilleen, nainen suuntasi noutamaan vesiämpärin ja sienen, alkaen järjestelmällisesti puhdistaa ruokakulhoja, jotka hevoset olivat kuolanneet aamuruokiaan syödessään. Joihinkin kulhoihin oli jäänyt muutama jyvänen pyörimään pohjalle, mutta yhdestäkään ei löytynyt niin paljoa syömätöntä ruokaa, että siitä sopisi huolestua. Hän keräsi tyhjät tai lähestulkoon tyhjät heinäverkot mukaansa, jättäen ne odottamaan täyttämistään hieman myöhemmäksi. Nainen nappasi luudan käteen ja lähti puhdistamaan tallikäytävää sama tyytyväinen hymy huulillaan. Töissä ei varmasti kuulunut näyttää niin tajuttoman onnelliselta, mutta minkäpä hän sille mahtoi. Tätä päivää hän oli odottanut niin kauan.

Kun virallinen siivoustauko alkoi, Paulus palasi talliin katsomaan, mitä Lucy oli päätynyt puuhaamaan. Mustalla kumimatolla ja paksulla kerroksella vaaleaa purua vuoratut karsinat olivat puhtaat, joten ilmeisesti nainen ei ollut tuupertunut kesken kaiken, vaikka oli varmastikin juoksennellut lantalalle saakka useampaankin kertaan. Traktorilla kuljetettava lantakärry oli paikalla vasta nyt, virallisen siivouksen aikaan.
"Miltä jalka tuntuu?" mies kysyi, kun löysi tyttöystävänsä.

"Jalalta", Lucy naurahti jättäessään käytävän lakaisemisen siksi hetkeksi, että saattoi kääntyä katsomaan Paulusta. "Ei siinä ole mitään vikaa. Se on ihan yhtä hyvä kuin toinenkin." No, melkein. Portaita kiivetessä hän oli huomannut, ettei nilkka taipunut yhtään niin ketterästi kuin aiemmin, mutta jäykkyys oli kuulemma ollut odotettavissa. Jalustimessa hän ei kantapäätään saisi jalkapöytää alemmas hetkeen. Paras hommata Ivorylle turvajalustimet heti seuraavan kerran, kun hän hevostarvikeliikkeeseen päätyisi.
"Ei tarvitse huolehtia, istun kyllä alas jos siihen alkaa sattua." Niin varmaan. Nyt kun hänellä oli lääkärin lupa puolellaan, mikään ei saisi häntä pysymään poissa töistä. Ei vaikka hän joutuisi hyppimään silloin tällöin yhdellä jalalla kotiin.

"Effie kuulemma tarvitsee sinua tallissa tänään", Paulus sanoi niin viattomasti kuin osasi. Hän ei suinkaan ollut sopinut siitä Effien kanssa aikaisemmin, Lucyn pitämisestä sisällä imuroimassa, pyyhkimässä pölyjä, siivoamassa keittiötä ja jos tämä osoitti väsymisen merkkejä, toimistotöissä Effien seurana.
"Missä välissä haluat käydä kävelemässä Ivorylla?"

Lucyn pienessä mielessä ei edes käynyt ajatus, että häntä yritettiin pitää poissa raskaammista töistä, kun nainen nyökkäili innoissaan. Kaikki mitä hän kuuli oli se, että hänelle oli töitä, että hän saisi tehdä asioita kuten kaikki muutkin.
"Voin käydä ratsastamassa Ivorylla vaikka heti päivätallin jälkeen, kun on edelleen valoisaa ja mukavaa", nainen vastasi painottaen vaihtamaansa sanaa. Hän ei ollut menossa kävelylle vaan maastolenkille ratsastamaan rakastamaansa hevosta.

"Vai niin", Paulus vastasi tarkkaillen naista kuin tämä olisi lyönyt päänsä. Moista maanista hyväntuulisuutta ei ollut näkynyt tallilla viime kuukausina kovin paljoa, mihin mielipuolinen hevosvainoaja oli ehkä osaltaan vaikuttanut. Edellinen viikko oli osoittanut merkkejä mielialan kohoamisesta, mutta Lucy purjehti omissa sfääreissään.
"Ehkä sitten haluat jatkaa toisen kerroksen tilojen perusteellisella siivouksella?" mies kysyi suupieli nykien.

Lucy ei ollut lyönyt päätään, kiitos vain kovasti. Pääkopan sisältö oli saattanut hieman pehmentyä loputtoman sisällä istumisen ja televisiosarjojen maratoonimaisen tuijottamisen seurauksena, mutta kai sitä nyt sopi töistä onnellinen olla. Kaikilla ei ollut töitä mitä tehdä, puhumattakaan sitten siitä, että nuo vielä rakastaisivat sitä mitä saivat tehdä.
"Totta kai", hän virnisti, "mutta lakaisen ensin tämän loppuun." Ei käytävää enää paljoa jäljellä ollut ja no, kohtapa joku sen saisi lakaista uudestaan kun karsinoiden siivoamisesta putoilisi puruja minne sattuu. Maastolenkki ajatuksissaan nainen tarttui tarmokkaasti puuhaan leveä hymy kasvojaan koristaen. Vaikka ulkona sataisi kaatamalla siinä kohtaa kun hän lopulta Ivoryn selkään pääsisi, olisi se silti maailman paras maastolenkki.

Paulus pyöritteli silmiään, kun palasi takaisin ulos jatkamaan tarhameren siivousta. Hän vilkaisi välillä kaihoisasti suuntaan, jossa Moko normaalisti tarhasi. Kirjavalla, luupäisellä ulkoilmaeläimellä ja hänellä tuntui olevan syvempi sielujen yhteys, vaikka Paulus epäili sitä joskus poimiessaan tallotuja loimenriekaleita hiekasta tai tullessaan rytätyksen ovenpieleen tai hevosen viedessä häntä 6-0 maastossa.

Lucy suuntasi yläkertaan lakaistuaan käytävän loppuun. Hän ei aikonut myöntää Paulukselle, että jalka väsyi nopeammin kuin toinen. Eihän nilkka ikinä vahvistuisi, jos hän varoisi sen käyttöä loppuelämänsä. Nainen kävi noutamassa imurin siivouskomerosta, ennenkö alkoi parempaa jalkaansa suosien imuroimaan oleskelutilaa järjestelmällisesti nurkasta eteenpäin. Ajatuksissaan hän suunnitteli jo iltapäivälle maastolenkkiä ja saattoi lähestulkoon tuntea, miltä Ivoryn jouhet tuntuisivat sormien lomassa, kun hän ratsastaisi nöyrällä ruunalla pitkin tallia kiertäviä maastopolkuja. Imurin tasainen hurina muistutti koirasta, joka varmaan tuhosi hänen huonettaan tälläkin hetkellä. Pitäisi käydä antamassa ruokaa koiruudelle vaikkapa päivätallin ohessa, niin hänen päiväpeittonsa säästyisi ehkä pahimmalta retuutukselta.

"Miten menee?" Effie kysyi Lucylta jokseenkin vaivaantuneeseen sävyyn toimiston ovensuusta, missä suoristi beigeä jakkutakkia ja pyyhkäisi mustasta kynähameesta pitkää, valkeaa borzoinkarvaa. Jinni oli tervehtinyt hallintovastaavaa aamutuimaan. Paulus oli vannottanut häntä pitämään silmällä nuoremman naisen vointia, monen monen monta kertaa.

"Loistavasti", nainen julisti pirteästi kääntyen katsomaan punapäätä. Miksi ei olisi mennyt? Hän sai olla taas töissä, aamusta iltaan, ja saattoi hoitaa hevosia hyvillä mielin. Ehkä hän ei lähtisi Slipsiä taluttamaan jos vain voisi sen välttää, mutta silti. Hän oli lähestulkoon täydessä työkunnossa.
"Onko sinulla paljon hommia?"

Effie kohautti välttävästi olkiaan, sillä ei tietenkään myöntänyt edes itselleen, millaisen työtaakan tuppasi kasaamaan harteilleen. Nyt oli ehdottomasti tärkeä aika markkinoinnille, tallin pyörittämisen ohella, sillä mielipuolinen hevosvainoaja oli tehnyt hallaa tallin maineelle - nainen aikoi korjata vahingon päättäväisesti.
"Kun olet imuroinut toisen kerroksen tilat, voisit joko tehdä syväsiivouksen neuvottelutilaan tai tulla avustamaan minua toimistoon", Effie tarjosi. Valtavien tilojen imurointi voisi uuvuttaa jalkansa rikkoneen Lucyn niin, että kaipaisi mahdollisuutta päästä istumaan. Hänen teki mieli tarjota mahdollisuutta jättää imurointi keskenkin, mutta hän ei ollut varma, kuinka ylpeä Lucy oli, suostuisiko nuorempi nainen myöntämään kipua ja väsymystä.

"Selvä", Lucy nyökkäsi ennenkö polkaisi jälleen imurin käyntiin. Hän miettisi seuraavaa siivouskohdettaan kunhan ensin saisi oleskelutilan siistiksi. Oli kumma, miten paljon karsinan kuivikkeita ja kuraa hevosenomistajat kantoivat kengissään oleskelutilaan saakka, vaikka eivät tuntuneet koskaan erehtyvän lähellekään tarhoja tai edes oman hevosensa karsinaa. Nainen imuiroi huolellisesti koko tilan ja hetken pohdiskeltuaan ja jalkaansa tunnusteltuaan päätyi imuroimaan myös sillä hetkellä autuaan tyhjänä olevan pukuhuoneen. Hän olisi mielellään suunnannut seuraavaksi neuvotteluhuoneen ja kaappitilojen kimppuun, mutta jalka alkoi väsyä jatkuvaan seisomiseen. Hän ei ollut viikkoihin varannut näin paljoa painoa jalalleen, joka nyt muistutteli moisesta. Ajatus punertavalle penkille istahtamisesta ei houkutellut, sillä asiakkaat pian katsoisivat kieroon imuri kädessä istuskelevaa työntekijää, joten niinpä hän vei imurin takaisin paikalleen ja suuntasi Effien toimiston ovelle, koputtaen ja lupaa odottaen, ennenkö astui sisään.
"Mitä tahdot että teen?"

Tietokonetta tuimalla paheksunnalla tuijottava Effie kohotti katseensa Lucyyn ja vilkaisi sitten Macbookin kulmassa olevaa kelloa.
"Oletko pitänyt lounastaukoa?"

Lucy harkitsi silmänräpäyksen verran, että väittäisi silmät kirkkaana pitäneensä taukonsa, mutta Effie näkisi varmasti moisen läpi eikä hän kaivannut saarnaa sekä punapäältä että Paulukselta aiheesta.
"En vielä", hän tunnusti hymyillen. "Ei ole ollut nälkä. Tarvitsetko apua papereiden lajitteluun vai mihin?" Hän ei tiennyt, mitä ihmettä voisi toimistossa tehdä Effien avuksi.

"Pidä nyt ensiksi kiireetön lounastauko, ja kerron sitten", Effie vastasi häivähdys vinoa hymyä suupielessään. Yhdenkään käsiparin ei tarvitsisi olla työttä tallilla.

Lucy huokaisi mutta kääntyi kannoillaan ja suuntasi oleskelutilaan. Hän sulloi ateriansa mikroon kärsimättömänä. Ajatus alas istahtamisesta oli kieltämättä houkutteleva. Jalka saisi lepoa eikä kukaan voisi katsoa kieroon hänen istuskeluaan. Hän oli jo saanut tarpeekseen sivusilmäyksistä, joita oli saanut osakseen hyppiessään keppien kanssa ympärinsä - niinä harvoina kertoina kun oli tallille saakka päässyt ilman Pauluksen tai Effien väliintuloa. Edellisen päivän ruuanjämien kanssa oli hyvä asettua upottavalle sohvalle, potkaista kengät pois jalasta ja vain olla. Hän tosin epäili, että kyllästyisi istuskeluun ennenkö Effien määräämä 'kiireetön lounastauko' tulisi käytettyä kokonaan.

Hetkeä myöhemmin Paulus liittyi Lucyn seuraan - ei suinkaan Effien viestittämästä vihjeestä pitää potilas istumassa ja lepäämässä - tuuppasi miehenkokoisen ämpärin perunamuusia ja lihapullia mikroon ja vajosi sitten Lucyn kylkeen ämpäri toisessa ja haarukka toisessa kädessä.
"Mikä vointi? Koskeeko jalkaan?" hän kysyi vilkuillen epäluuloisesti tyttöystävänsä nilkkaa.

Nainen nauroi miehen huolelle.
"Olen ihan kunnossa. Jalkaan ei satu yhtään", hän vakuutti ja pyöritteli nilkkaansa ilmassa kuin todistaakseen sanomansa. Se, että jalka väsyi oli täysin normaalia eikä siitä tarvinnut mainita miehelle, joka ottaisi sen syynä työntää hänet kottikärryillä takaisin kartanolle.
"On kiva olla taas töissä", hän myhäili syödessään riisiä ja wokkivihanneksia onnellisena kulhostaan.

"Kuulitko, että saat uuden hevosen ylihuomenna?" Paulus kysyi lappaen vielä kuumaa lounasta miehekkäin haarukallisin suuhunsa välittämättä siitä, että kieltä vähän poltteli.

Haarukka pysähtyi matkalla suuhun. Hän saisi mitä ylihuomenna? Lucy kääntyi katsomaan Paulusta typeränä.
"En", hän vastasi vaikka ilme taisikin kertoa jo sen verran. "Minkä hevosen?"

"En kerro", mies vastasi omahyväisesti myhäillen. "Flurry siirtyy Roux'lle tai jollekulle, joten voit hyvästellä sen. Ja jos otat keskiviikkoaamun, koska käyn hakemassa sen hevosen aamuyöstä, voin tehdä keskiviikkoillan."

"Paulus!" Nainen huitaisi miehen käsivartta. "Kerro kaikki minkä tiedät. Muuten lähden Ivorylla maastoon ihan itsekseni." Ei hän oikeasti haluaisi miehen seurasta eroon. Paulus oli parasta maastoseuraa, vaikka tällä kertaa olikin uhkaillut talutusratsastuksella.

"Etkä lähde. Enkä kerro. Se on yllätys", Paulus vastasi haarukka suussa.

"Aivan varmasti lähden", nainen ilmoitti ennenkö palasi syömään lounastaan. Muutamaa haarukallista myöhemmin puoliksi syöty kulho päätyi pöydälle ja Lucy kääntyi kunnolla katsomaan miestä. Ei ollut nälkä, kun innostus kupli vatsassa.
"Haluan tietää enemmän hevosesta, joka tulee Flurryn tilalle ja sinä selkeästi tiedät siitä jotakin, joten kerro kaikki, nyt heti."

"Etkä varmasti lähde", mies totesi tyynenä ja myhäili huvittuneena, tilanteesta nautiskellen.
"En kerro. Tapaat sen keskiviikkoaamuna, kun tulet aamutalliin."

"Olet kamala", nainen ilmoitti ristien jalkansa sohvalle. Hän mulkoili miestä taukoamatta. Ehkä hän voisi kysyä Effieltä, kunhan lounastauko olisi käytettynä. Kyllä. Niin hän tekisi. Hän haluaisi tietää uudesta hevosesta kaiken, jotta osaisi varmasti kohdella uutta tulokasta hyvin sen saapuessa talliin.

"Sääli", Paulus virnisti ja yritti pörröttää Lucyn hiuksia.

Lucy näytti kieltä miehelle ennenkö alkoi setviä pörrötettyjä hiuksiaan. Paulus oli tehnyt tämän aivan tahallaan. Mies oli varmasti tiennyt, ettei hän ollut kuullut uudesta hevosesta - vastahan hän oli palannut töihin tänään! - ja suunnitellut koko jutun niin, ettei vahingossakaan kertoisi enempää kuin sen, että uusi hevonen saapuisi hänen vastuulleen. Julmaa.

"Päivätallin jälkeenkö halusit uhmata kohtaloa ja kavuta hahmotusvammaisen hevosesi selkään?" mies kysyi ja hieraisi lempeämmin naisen hartiaa, ettei lounas muistuttaisi täysin koulukiusaamista.

"Olen menossa ihan itsekseni, ellet kerro uudesta hevosesta", hän toisti päättäväisenä. Hän halusi kuulla uudesta vastuuhevosestaan. Paulus ei voinut olla niin julma, ettei kertoisi mitään uudesta hevosesta. Hän halusi tietää edes omistajan ja hevosen nimen.

"Niinhän sinä kuvittelet", Paulus pärskähti, "kuinka kauas arvelit ehtiväsi, ennen kuin saan sinut kiinni ja tuuppaan jokeen moisesta hölmöilystä?"

"Kauas joesta, ainakin", Lucy nauroi. "Sitä paitsi, et pudottaisi minua. Siinähän voisi vielä sattua", hän räpytteli viattomana silmiään. Paulus hermoili ihan turhasta. Hänen jalkansa kestäisi ratsastamisen aivan loistavasti.

"En tietenkään. Nostaisin sinut käsivarsilleni varovasti, ja sitten pudottaisin jokeen."

"Voisin lyödä jalkani kiveen pudotessani jokeen", nainen huomautti virne kasvoillaan.

"Höpö höpö. Devil's Waterissa ei ole suuria kiviä tässä kohdassa. Sitä paitsi, veden pinta on niin korkealla ja virtaus niin vahva, että seilaat sen mukana pohjaan vajoamisen sijasta", Paulus vakuutti.

"Joten mieluummin annat minun hukkua kuin ratsastaa. Mikä logiikka", nainen pärskähti ja tönäisi miehen käsivartta. "Ei minulle käy yhtään mitään Ivoryn kanssa. Se on aina pitänyt minusta huolta."

"Paitsi silloin, kun kaatuu turvalleen tasaisella kentällä. En halua, että putoat ja satutat jalkasi uudelleen", mies vetosi vakavammin. "Et ole ollut hevosen selässä ikuisuuksiin. En halua, että otat turhia riskejä."

"Ei se nyt pelkässä käynnissä kaadu", nainen huokaisi. Ei hänen hevosensa niin toivoton ollut. Viimeksi kun Ivory oli käynyt kunnolla polvillaan, oli hän vaatinut hevoselta sulkutaivutusta laukassa, ja silloinkin hän oli melko varmasti itse heilauttanut ruunan tasapainoa istunnallaan.
"En ota turhia riskejä. En halua viettää seuraavaa kuutta viikkoa taas jalka kipsissä, usko pois."

Paulus vain kohotti skeptisesti kulmaansa. Niinköhän lie. Montako kertaa hän oli nähnyt Ivoryn kompuroivan? Hevonen oli melkein yhtä paha kuin O'Connor.
"No, hyvä niin. Talutan sitä silti. Ainakin aluksi."

Lucy huokaisi. Niin kai sitten. Olisi turha huomauttaa, ettei mies saisi pidettyä hevosta jaloillaan narun päässä, jos ratsu kompuroisi. Paulus pian päättäisi kieltää ratsastamisen kokonaan.
"Päivätallin jälkeen siis."

"Hyvä on. Mitä Effie on nakittanut sinut tekemään ennen päivätallia?"

"Jotakin mystistä, jonka saan tietää vasta kun olen pitänyt 'kiireettömän lounastauon'", Lucy huokaisi ja pyöräytti silmiään. Mikä tässä päivässä olikin, ettei kukaan voinut kertoa suoraan, mitä tapahtui, vaan kaikki puhuivat salaperäisin arvoituksin.

Paulus nauroi.
"Erinomaista. Ehkä saat pyyhkiä pölyjä tai lajitella vanhoja sähöposteja tai mappeja."

Lucy mutisi jotain epäselvää. Pölyjen pyyhkiminen olisi kuolettavan tylsää. Ehkä hän jatkaisi tilojen imurointia. Nythän jalka oli saanut levätä, eiköhän se taas jaksaisi muutaman tunnin seisoskelua. Aivan varmasti jaksaisi. Tai sitten ei, hän totesi noustessaan sohvalta sulloakseen loput ruuantähteistään takaisin jääkaappiin. Roskiin ne päivän päätteeksi päätyisivät, mutta ainahan sitä saattoi leikkiä että hän oli palaamassa syömään niitä päivän mittaan.
"Puhdistatko tarhoja vai mitä puuhaat?" Hän kysyi palatessaan istumaan sohvalle. Hetken ylimääräinen tauko jalalle tekisi pelkkää hyvää.

"Joo, ja lanaan kentät ja maneesit", Paulus vastasi tiskaten ruokailuastiansa ja vajoten sitten takaisin Lucyn viereen.
"Etkö syönyt edes koko annostasi?"

"Ei ollut nälkä. Haluan nyt vain kuulla uudesta hevosesta", hän kohautti harteitaan ja ujuttautui lähemmäs miestä.

"Keskiviikkoaamuna tapaat sen", mies totesi ja kiersi käsivartensa Lucyn hartioiden ympärille painaen suukon naisen hiuksiin.
"Malttia."

"Olen kärsivällisesti odottanut lupaa ratsastaa ja tehdä töitä kahdeksan viikkoa. Kärsivällisyyteni on erittäin heikoilla tällä hetkellä", nainen puhahti.

"Hyvää harjoitusta siis. Et kai halua, että toteat työn yllätyksettömäksi, puisevaksi rutiiniksi heti palattuasi?"

"En kaipaa harjoitusta", nainen puhahti. Hän kaipasi vain töitä, sen tuttuja rutiineja ja turvallista ennustettavuutta. Hän tiesi, mitä aamutallin tekijältä odotettiin eikä joutunut etsimään vastuuhevostensa varusteita silmänräpäyksenkään vertaa. Hän vain kaipasi sitä, kun sai tehdä asioita ilman, että kukaan oli katsomassa hänen peräänsä, niin hyvää kuin Paulus holhoamisellaan tarkoittikin.
"Sitä paitsi, tämä työ ei ole koskaan ollut puisevaa tai yllätyksetöntä."

"Oletko varma, ettet pety nyt, kun olet ollut poissa kahdeksan viikkoa, maalaillen ruusunpunaisia hattarakuvia työnteon riemusta?" Paulus kysyi aidosti huolissaan, vaikka yritti naamioida sen välinpitämättömän kovuuden alle. Hän pelkäsi Lucyn löytävän kunnianhimoa ja haluavan enemmän, enemmän kuin Rosings Parkin, Hexhamin ja hänet.

"Paulus", nainen huokaisi lämpöä äänessään. "Olet typerä", hän ilmoitti käsi miehen poskea hellästi silitellen. Miten hän voisi pettyä töihin täällä? Hän oli rakastanut työtään tähänkin asti, vaikka välillä hevosenomistajat olivatkin tehneet kaikkensa muistuttaakseen hänelle, ettei hänen kuulunut nauttia töistään.
"Olisin voinut itkeä onnesta kun sain viedä Ivoryn tarhaan. Haluan vain takaisin tekemään sitä, mitä olen tehnyt tähänkin asti. En oleta työn muuttuneen yhtään miksikään sillä aikaa kun olen ollut kotona. Oikeastaan toivon, ettei se ole muuttunut. Tiedän mitä tehdä ja nautin sen tekemisestä, ainakin silloin kun ei sada vaakatasossa ja omistajat eivät roiku niskassa kuin verta haistanut haiparvi."

Mies hymyili ja sipaisi Lucyn leukaperää karkealla peukalolla, ennen kuin muksautti sitä höyhenenkevyesti nyrkillään.
"Niin sitä pitää. Nyt kuulostat jo enemmän tallityöntekijältä."

Nainen naurahti. Niinpä.
"Tänään ei sada eikä omistajiakaan ole näkynyt, joten tämä on ehdottomasti hyvä työpäivä", nainen lisäsi hymyillen. Täydellinen päivä palata töihin ikuisuudelta tuntuneen sairasloman jälkeen.

"Aijai, ei pitäisi ikinä sanoa noin. Kohta Thorpe ja Boyd ja entourage pöllähtävät paikalle", Paulus irvisti ja vääntäytyi ylös.
"Nähdään päivätallin jälkeen. Minä hoidan sen, kun hevosia ei ole kuin muutama. Sinä voit valmistella Ivoryn."

"Tiedän", Lucy naurahti. "Melkein toivon että he ilmestyisivät. Sittenpähän tämä tuntuisi todelliselta työpäivältä." Mutta toisaalta taas, oli mukavaa kun kukaan ei naputellut kengänkärjellä lattiaa vieressä ja seurannut silmä kovana jokaista liikettä, jonka hän omistajien kultamussukoiden lähellä teki.
"Nähdään. Selvä, laitan Ivoryn kuntoon", hän lupasi ja nousi ylös suunnatakseen koputuksen kera Effien luokse.
"Mitä siis tahdot, että teen?"

Effie hiljensi taustalla vaimeasti soivan soittolistan ja vilkaisi mietteliäänä ympärilleen. Hänen teki mieli laittaa Lucy lajittelemaan sähköpostia, mutta se rikkoisi asiakkaiden ja yhteydenottojen yksityissuojan. Paperiversiot sopimuksista ja tärkeistä dokumenteista sekä raporteista olivat niin armeijallisessa järjestyksessä, että niiden läpikäyminen olisi turhaa. Lucyn laittaminen suorittamaan asiakaspuheluita tai markkinointia voisi olla riskialtista, mikäli naisen aikaisempi ujous ja vaatimattomuus nousisivat pintaan.
"Voisit käydä läpi kuun lopun kisojen ilmoittautumistiedot. Katsoa, että kaikissa listoissa on oikeat nimet ja oikeat tiedot sekä tarkastaa laskutuksen", Effie sanoi emmittyään hetken. Hän tietenkin tekisi sen uudelleen myöhemmin, varmuuden vuoksi, mutta se oli ensimmäinen varteenotettava ajatus. Hän katsahti vielä Macbookin tahrattomalla näytöllä olevaa listaa nimistä, kuvauksista ja puhelinnumeroista, ennen kuin käänsi koneen pöydän toisella puolella olevia, punaisia nojatuoleja kohti. Nainen naputteli ensimmäisen numeron vaivattomasti ulkomuistista puhelimeensa.
"Selviätkö?"

Lucy istahti alas punaiselle nojatuolille kuunnellen huolella Effien ohjeet. Selvä, osallistumisten tarkistamista. Se ei kuulostanut liian monimutkaiselta, vaikka kuulostikin työltä, jonka Effie olisi hoitanut neljä kertaa nopeammin kuin hän, vaan kukapa hän oli naisen motiiveja kyseenalaistamaan. Ehkä punapäällä oli jotakin tärkeämpää tehtävää juuri nyt ja tämä homma pitäisi saada hoidettua samalla.
"Selviän", nainen vakuutti ennenkö kiinnitti katseensa hohtavaan näyttöön. Loputtomalta tuntuva lista nimiä ja muita perustietoja veti hetkessä sisäänsä, vaikka paljon mieluummin sairaslomalta palannut tallityöntekijä olisi ollut tallin puolella. Ainakin täällä hän saattoi olla paossa asiakkaita, vaikka bongailikin silloin tällöin tuttuja nimiä selaamistaan listoista.

Lucyn syventyessä listoihin, Effie aloitti sen päivän soittokierroksensa erinäisten alojen maineikkaimmille nimille. Naisen tekniikka oli lähestyä valmentajia päättäväisellä rohkeudella ja myydä ajatus Rosingsiin valmentamaan saapumisesta tai klinikan pitämisestä loistavana mahdollisuutena ennemmin kuin palveluksena heille. Hän harppoi edestakaisin ikkunan ja valkopuisen kirjoituspöydän välissä olevassa tilassa puhelin korvallaan, viuhtoi luisevalla kädellä ilmaa ja vaihtoi kielen välillä ranskaan. Suurimman osan ajasta palopuhe tuntui toimivan, sillä nainen saattoi vajota tuoliinsa ja kirjata lehtiölle annettuja tietoja. Hän siirtäisi ne myöhemmin tietokoneeseen. Effien ääni käheytyi lopulta intohimoisesta kauppaamisesta, historiallisen kartanon ylellisen eleganssin mainostuksesta majoituksena, tallin ylemmyyden kuvauksesta alueella ja vankan, laajan asiakaskunnan lupauksena. Nainen nojasi kyynärpäänsä pöytään ja hieroi ohimoitaan.
"Miten sujuu?"

Lucy seurasi jatkuvasti sivusilmällä Effien työntekoa. Punapää selkeästi tiesi mitä teki, mitä Lucy ei voinut kuin ihailla. Hän keskittyi tuijottamaan koneen näyttöä, muttei voinut olla kuuntelematta pätkiä keskustelusta sieltä täältä, kun Effie mainosti suurta kilpakeskusta. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että moistakin joutui tekemään. Mitenköhän paljon Effien työstä oli asioita, joita heistä kukaan muu ei edes tajunnut ajatella? Jos Effie koskaan olisi poissa töistä viikon tai kaksi, he olisivat varmasti pulassa. Hän syventyi jälleen listoihin, käyden nimi nimeltä läpi osallistumistietoja, korjaten kirjoitusvirheitä silloin kun niitä huomasi. Suurimman osan ajasta tiedot olivat juuri niin täsmällisiä ja virheettömiä kuin sopi olettaakin, mikä sai naisen kyseenalaistamaan työn järkevyyttä. Ei kai yksi pieni virhe nyt mitään kaataisi?
"Tässähän tämä", hän kohautti harteitaan siristäessään silmiään ruudulle. "Kovin erilaista kuin mitä tallin puolella tulee tehtyä", hän lisäsi lievää huvittuneisuutta äänessään ja varmistettuaan, ettei hukkaisi kohtaansa listalla, nosti hetkeksi katseensa punapäähän.
"Teetkö tätä kaikki päivät?"

Effie hymyili väsyneesti ja hieroi tummia silmänalusiaan.
"Ajattelin, että jalkasi kestää työhön paluun paremmin, kun et ole sen varassa koko päivää", nainen myönsi aavistuksen käheästi, kurtisti punertavia kulmiaan ja siemaisi vettä.
"Markkinoin jonkin aikaa päivittäin. Rosings Parkin asiakaskantaa on mahdollista pitää tuoreena ja laajentaa, kun voimme tarjota jotain uutta ja erilaista tai kerrassaan vaikuttavaa, mikä houkuttelee ihmisiä kauempaakin", hän selitti pyyhkäisten lyhyttä, huolellisesti kammattua tukkaansa.
"Loput ajasta olen jakanut muille tehtäville, kuten asiakkaiden yhteydenpidolle, uusille asiakkaille, valmennusilmottautumisille, tallin huollon ja tilausten järjestämisille, henkilöstöasioille, laskutukselle ja palkanmaksulle, tapahtumien organisoinnille ja sen sellaiselle. Se ei ole erityisen jännittävää."

Lucy irvisti pienesti. Niinpä tietysti. Kaikki huolehtivat hänestä, paitsi hän itse. Mikseivät muutkin tajunneet, että hän tunsi olonsa kerrassaan mahtavaksi? Jalkaan ei sattunut, ainakaan koko aikaa, eikä hän ollut joutunut hyppimään ympäriinsä yhdellä jalalla. Huoli oli suloista, mutta kahdeksan viikon jälkeen se alkoi lähinnä tuntua tukahduttavalta peitolta, johon hänet oli kääritty ettei mitään vain pääsisi tapahtumaan.
"Pärjään kyllä", hän vakuutti ennenkö uppoutui kuuntelemaan Effien kertomusta omasta työpäivästään. Se kuulosti niin… omituiselta. Vaan kaipa se sopi Effielle, vaikka nainen näyttikin välillä enemmän pandalta kuin ihmiseltä tummien silmänalustensa kanssa. Siinä kyllä riitti puuhaa. Miten Effie selvisi kaikesta yksinään? Eikö olisi ollut parempi, jos naisella olisi ollut täysipäiväinen apuri, joka tarpeen vaatiessa voisi hoitaa Effienkin velvollisuudet, jos nainen joutuisi astumaan hetkeksi sivuun? Ainakin se olisi antanut punapäälle hetken hengähdystaukoa päivän keskelle.
"Kuulostaa kiireiseltä", Lucy totesi tietämättä oikein mitä muutakaan sanoa. Tämä tuntui aivan eri maailmalta kuin alemmassa kerroksessa sykkivä tallielämä, jossa kaikki liikkuivat jatkuvasti paikasta toiseen, eikä kukaan seisahtunut aloilleen vain katsomaan, mitä tapahtui. Aina oli jotakin tehtävää, jokin hevonen hoidettavana, jokin omistaja palveltavana.
"Siinä riittää varmasti tekemistä koko päiväksi. Toivottavasti en hidasta työntekoasi", hän lisäsi vilkaisten syyllisenä omimaansa tietokonetta. Ehkä Effie tarvitsisi sen takaisin voidakseen jatkaa töidensä parissa.

"Et tietenkään", Effie vastasi, vaikka luonnollisesti oli ottanut Lucyn toimistoon vain antaakseen naisen jalalle pehmeämmän laskun tallitöihin. Paulus vakuutti olevansa supermies, mutta nyt kun Maybe oli Espanjassa ja mies oli hoitanut talliryhmän työt joka aamu, päivä ja ilta ties kuinka pitkään, Effie alkoi pelätä miehen palavan loppuun ja sijaisen järjestäminen oli aina haastavaa. Hän ei halunnut päästää Lucya uudelleen sairaslomalle.
"Oletko jo käynyt hevosesi selässä?"

Lucy ei tiennyt, uskoako Effien sanoja vai ei, mutta päätti antaa olla. Ehkä nainen lähettäisi hänet tekemään jotakin muuta, jos todella tarvitsisi toimiston ja tietokoneen omaan käyttöönsä.
"En vielä. Paulus haluaa tulla lapsenvahdiksi mukaan", hän pyöräytti silmiään. "Ihan kuin Ivorysta olisi yllättäen tullut hurja villihevonen, joka vain odottaa mahdollisuutta heittää minut pusikkoon."

"Se on vain Pauluksen tapa sanoa, että hän välittää sinusta. Vähän kuten luolamies, joka tunnustaa rakkautensa lyömällä naista nuijalla takaraivoon", Effie totesi olkaansa kohauttaen.

Lucy pyöräytti silmiään. Niinpä kai, mutta silti. Hän olisi pärjännyt ihan itsekin, vaikka toisaalta seurassa oli oma hohtonsa. Hän ei koskaan panisi pahakseen Pauluksen seuraa, vaikka mielellään narisikin siitä, miten joutui talutusratsastukseen.
"Nuija antaisi ainakin selkeän viestin", hän hymähti huvittuneena ennenkö keskittyi jälleen tekemään töitä, joita varten Effie oli hänet tänne kutsunut.

Effie hymähti. Ellei hän sensuroisi mieheltä säännöllisesti kaikkea aseeksi laskettavaa, Paulus saattaisi hyvinkin kuljeskella nuijan kanssa, kenties partioisi aluetta mahdollisten mielipuolien varalta.
"Olette Pauluksen kanssa kaksin vastuussa hevosistanne maaliskuun loppuun saakka. Tällä viikolla vastuuhevosistanne paikalla on vielä vain murto-osa, mutta seuraavan viikon puolivälissä Lund ja Hayes palaavat hevoskuorman kanssa ja ovat molemmat vapaalla jonkin aikaa, joten teiltä vaaditaan jonkin verran uhrautumista ja suurta työpanosta. Toivottavasti selviät siitä", Effie pohti raastaen sormet läpi hiuksistaan ja nostaen muutaman tupsun punavaaleaa tukkaa pystyyn.

Lucy kohotti katseensa takaisin Effieen, kun nainen alkoi puhua vastuuhevosista. Hän nyökkäsi päättäväisenä. Totta kai hän selviäisi. Ei hän ollut enää invalidi. Hän oli jo päässyt kepeistään ja kipsistä. Mikään ei estäis häntä tekemästä töitä tuttuun tapaan.
"Selviän", hän vastasi uhmakkaasti. Aivan varmasti selviäisi. Paulus oli tehnyt jo aivan liikaa töitä hänen ollessaan sairaslomalla ja Mayben asuessa jossakin kaukana hevosten kanssa. "Paulus mainitsi, että keskiviikkona tulee uusi hevonen. Kuka se on?" Hän kysyi muistaen lounastaukoa piinanneen keskustelunaiheen, josta Paulus oli vaiennut kuin muuri ensimmäisen kysymyksensä jälkeen.

"Jamie - se idiootti - on päätynyt ottamaan huhtikuulle yhteensä 13 hevosta", Effie huokasi paheksuen ja päätään pudistellen. Idiootti. Nainen kohotti kulmaansa, kun Lucy kysyi vastuuhevosesta. Paulus oli ilmeisesti härnännyt naista tiedolla.
"Uusi hevonen", Effie tyytyi hymyilemään vienosti, "Paulus ilmoitti hakevansa sen aamuyöstä ennen keskiviikon aamutallia."

Hetken Lucy harkitsi kurkottavansa nappaamaan kynän pöydältä voidakseen heittää Effietä sillä. Miksi naisenkin piti lähteä Pauluksen julmaan leikkiin mukaan.
"Onko sekin yksi Jamien hevosista?" Hän kysyi. Jos hän ei kerran muuten saisi tietoa irti, hän esittäisi kysymyksiä koko päivän ja huomisenkin, kunnes joltakulta lipsahtaisi jotakin.

Effie pohdiskeli aikansa.
"On. Mutta muuta en kerro. Paulus selvästi haluaa sen olevan yllätys", nainen vastasi kohottaen puolustellen käsiään.
"Yksi uusista, jotka Jamie on lupautunut ottamaan. Nyt kun huomaavaisesti on sekä itse poissa että vapauttaa hoitajansa lomalle, jotta me saamme vastata sen hevosarmeijan liikutuksen ja hoidon järjestämisestä." Effie murisi matalasti ja hieroi sormenpäillään voimakkaasti vihlovia ohimoja.

Lucy oli jo syöksymässä vastaväitteiden mereen, mutta puri huultaan. Effien kanssa oli turha väitellä, kun nainen voittaisi joka tapauksessa, ellei ollut juuri tehnyt 48 tunnin työvuoroa.
"Voi Jamie", hän huokaisi. "Hän ei varmaan ajatellut ihan niin pitkälle", hän kohautti harteitaan. Jamiella oli riittämiin ajateltavaa hevosten ratsastamisessa ja kilpailuihin valmistautumisessa. Ei kai se nyt ihme ollut, jos silloin tällöin unohtui tämän tyyliset käytännönasiat. Olihan heillä koko tallin täydeltä ratsuttajia ja tallityöntekijöitä. Varmasti kilparatsuille saataisiin liikutusta järjestettyä.
"Minä voin ottaa joitakin rauhallisempia tapauksia pois muiden harteilta, niin he voivat ottaa kilparatsuja liikutukseensa. Tuggya tai vastaavia", hän kohautti harteitaan. Sellaisia hevosia, joiden kanssa hän voisi huoletta ratsastaa pitkillä jalustimilla tai kokonaan ilman niitä. Rain ja Eastcoast hoituisivat vaivattomasti, kun molemmat hevoset nukkuivat läpi liikutuksen, ellei hän pitänyt varaansa.

Effie kohotti kulmaansa skeptisesti.
"Ja milloin lääkärin mukaan olet valmis ratsastamaan normaalisti?"

"Siihen kun saisi suoran vastauksen", nainen puhahti turhautuneena. "Joka ikinen kerta kun olen sitä kysynyt, vastaus on ollut ympäripyöreä selitys siitä, miten nilkka tuntuu varmasti jäykältä vielä kuukausia, eikä välttämättä koskaan taivu samaan tapaan kuin toinen jalka. Yritä siitä nyt sitten saada mitään fiksua irti. Kuulemma sen rasittaminen ja venyttäminen tekee hyvää palautumiselle. Varmaan sen takia sain luvan ratsastaa rauhallisesti tällä viikolla, siinä rajoissa missä jalka tuntuu hyvältä. Tuskin muutama ylimääräinen maasto seuraavina viikkoina tuntuu missään." Hän ei suostuisi olemaan kokonaan ratsastamatta kesään saakka tai niin pitkään kuin se nyt ottaisi, että jalka olisi täysin luutunut ja niin kunnossa kuin millaiseksi se koskaan tulisi.

"Niin kauan, kun sinulla ei ole esittää kirjallista todistusta lääkäriltä, joka sanoo sen olevan hyvä idea, en ole päästämässä sinua ratsastelemaan maastoja. Sinun jos jonkun luulisi tietävän, että siellä voi sattua mitä yllättävimpiä asioita, rauhallisimmillekin hevosille enkä suostu olemaan vastuussa siitä, että jalkasi hajosi pysyvästi, koska se rasittui liikaa ja liian nopeasti."

Lucyn ilme synkkeni. Olisihan se pitänyt arvata, että Effie ottaisi moisen kannan asiaan. Kai hän voisi samalla vaivalla irtisanoa itsensä. Lääkäri oli painottanut pehmeään, lämpimään tapaan miten jalka ei tuntuisi enää koskaan aivan samalta. Hän oli pudistellut moiset sanat harteiltaan kuin pölyt. Mitä väliä sillä oli? Vasta nyt, kun kipsi oli ollut poissa ja hän oli todella saattanut koetella nilkkaansa, oli hän ymmärtänyt lääkärin varoitukset. Hän ei saanut painettua kantapäätä lainkaan alas. Se toi kävelemiseen onnahtelevan keinuvuuden, kun titaanilla tuettu nilkka ei toiminut yhtä hyvin. Jokainen askel ja paperilapulla annettu harjoite tekisi hyvää, mutta kuinka kauan kestäisi? Lääkäreiden puheet yksilöllisestä kuntoutumisesta tuntuivat olevan yhtä sontaa. Hän halusi aikarajan, ja niin ilmeisesti Effiekin.
"Soitan heti tänään lääkärille ja selvitän asiaa", hän vastasi synkästi. Kukaan ei voisi viedä häneltä Ivoryn ratsastamisen iloa, mutta ilmeisesti kaiken muun saattoi. Nainen palautti katseensa listoihin, joiden tarkistaminen oli omiaan aiheuttamaan päänsärkyä. Tätäkö hänen työskentelynsä olisi tästä eteenpäin, kunnes kaikki suostuisivat uskomaan, että hän oli kunnossa? Siihen hän ei suostuisi. Lääkäri ei ollut nähnyt mitään syytä pitkittää sairaslomaa viime perjantain kontrollikäynnillä. Sen oli tarkoitettava, että ammattilainen oli nähnyt hänet täysin työkykyiseksi tallinkin puolella.

Effie naksautti kieltään Lucyn synkkyydelle.
"Se, että ihmiset haluavat parastasi, ei ole huono asia. Se, että työympäristösi välittää sinusta, ei ole huono asia", nainen totesi vaativasti, "on yksinkertaisesti syytä antaa jalallesi aikaa kuntoutua ja tottua vähitellen ratsastuksen tuomaan haasteeseen. Kuten ratsastamalla sileällä tutuilla, tasaisilla hevosilla. Ei syöksymällä maastoon, missä voi toteutua mitä painajaismaisimpia skenaarioita."

Ei se ollut huono asia, mutta se kävi puuduttavaksi kaikkien viikkojen jälkeen. Hän halusi muiden uskovan, kun hän sanoi olevansa kunnossa, eikä kyseenalaistavan kaikkea ja vain odottavan, koska hän epäonnistuisi. Maastossa ratsastaminen oli aina ollut työpäivän helpoin osa. Maastossa hevoset liikkuivat rennosti eikä häneltä vaadittu muuta kuin selässä pysymistä ja reitin valitsemista. Kentällä joutui työskentelemään. Ei hän voisi köpötellä hevosten kanssa ympyrää kentällä tekemättä mitään.
"Ja kentällä hevonen voi kaatua päälleni tai kolhia minut aitaan tai heittää päin maneesin seinää. Olen kuullut tämän saarnan jo", nainen mutisi. Hän vilkaisi hohtavan näytön yläkulmassa näkyvää kelloa, ennenkö ojensi laitetta takaisin Effielle.
"Paras lähteä valmistelemaan päivätallia. Voin ehkä täyttää heinäverkot vaarantamatta ketään", hän jatkoi tuntien pienen pistoksen sydämessään turhankin terävästi huulilta paenneista sanoista. Ei Effie tarkoittanut mitään pahaa, kuten ei Pauluskaan, eikä lääkärit, mutta hän oli väsynyt kuulemaan kaikesta, mitä ei voisi tehdä.

"En sanonut, että häiritsisi, jos hevonen heittää sinut päin maneesin seinää. Tallilla hevoset ovat tallessa, jos ne kolhivat sinut aitaan ja kierivät päälläsi. Maastosta irtipäässeiden ratsujen metsästäminen tuottaa minulle aina ylimääräistä stressiä", Effie vastasi takaisin, häivähdys vinoa hymyä suupielessään.

"En laskenut Eastcoastia irti maastossakaan. Sen sijaan talutin sen ja Nelsonin takaisin murtuneella nilkalla", Lucy vastasi vilkaisemattakaan olkansa yli ovelle kulkiessaan. Hän ei ollut hukannut hevosia maastoon. Jos hän ei luottaisi kykyynsä pitää hevosia turvassa, ei hän nousisi niiden selkään. Olisi Effien pitänyt sen verran tajuta. Hänen vastuuhevosensa olivat hänelle kaikki kaikessa. Ei hän nousisi tänään Ivorynkaan selkään, jos ei uskoisi siihen, että pysyisi siellä hevosta häiritsemättä. Nainen suuntasi alakertaan sullomaan heiniä verkkosäkkeihin. Ihan sama, jos Paulus oli sanonut hoitavansa päivätallin kokonaan kaikkine ruokienvalmisteluineen ja muineen. Hän voisi täyttää heinäverkot sillä aikaa kun mies hakisi tallitiimin hevoset sisään. Sen jälkeen hän voisi viettää pienen ikuisuuden kimoa ruunaansa harjaten, kun hyödyttömyys kerran oli päivän sana.

"Lucy", Effie vaati terävämmin, kun leikinlaskukaan ei vaikuttanut Lucyn murjotukseen, pudisti ärtyneenä päätään ja lähti naisen perään tavoittaen tämän heinävarastosta.
"Mikä sinun ongelmasi on?"

Lucy oli toivonut, että Effie ja oikeastaan kaikki muutkin jättäisivät hänet rauhaan. Hän ei selkeästikään kyennyt keskusteluun juuri nyt, joten miksi edes yrittää.
"Arvostan sitä, että pidätte minusta huolta, mutta en ole muuta tehnyt kuin kuunnellut viimeiset kaksi kuukautta mitä kaikkea en saa tehdä. Olisi mukava saada tehdä edes jotakin ilman, että kaikki odottavat henkeään pidätellen vieressä mahdollisuutta sanoa, että oikeastaan sitäkään ei saisi tehdä."

"Mitä kaikkea olemme kieltäneet sinulta tänään?"

Lucy veti syvään henkeä. Effielle raivoaminen ei auttaisi yhtään mitään, kuten ei sekään, että sulloi viattomia heiniä niin suurella voimalla säkkiin, että osa putosi silmukoista heti läpi.
"Vahditte koko ajan tekemisiäni. Ymmärrän että sitä on vaikea uskoa, mutta osaan kyllä sanoa, jos jalkaani sattuu niin etten pysty tekemään töitäni kunnolla."

Effie kohotti skeptisesti kulmaansa.
"Mikä lasketaan tekemistesi vahtimiseksi?"

"Paulus ei muuta tee kuin kysele jalastani, ja sinä olisit aivan varmasti pystynyt käymään ne osallistujalistat läpi ihan itseksekin ja paljon nopeammin. Käyt ne varmaan joka tapauksessa uudestaan läpi", hän kohautti harteitaan. "Haluan vain tehdä töitäni ilman että kukaan vahtii silmäkulmastaan ja tulee kertomaan, että olisi parempi jos jättäisin työt aikuisille ja menisin sen sijaan leikkimään hiekkalaatikolle."

"Kuka on tullut kertomaan sinulle, että olisi parempi, jos jättäisit työt aikuisille ja menisit sen sijaan leikkimään hiekkalaatikolle?"

Lucy muisti jälleen, miksi Effien kanssa oli toivoton riidellä. Nainen tarttui terävästi sanoihin ja käänsi ne takaisin käyttäjäänsä vastaan pelottavalla tarkkuudella. Hänen teki mieli vain heittää heinäverkko lattialle ja marssia ovia paukutellen pois, mutta se olisi liian lapsellista jopa hänelle. Lucy sulki hetkeksi silmänsä puristaen nenänvarttaan kuin se ratkaisisi kaiken.
"Ei kukaan, mutta siltä se tuntuu. Anna olla. Sinulla on töitä tehtävänä. Olen kunnossa. Nähdään illalla", Lucy vastasi lyhyin, terävin lausein kun ei parempaan pystynyt. Hän ei halunnut tapella, varsinkaan Effien kanssa, mutta hän oli yrittänyt jo kerran kävellä pois eikä se ollut onnistunut.

"Et selvästikään ole kunnossa", Effie korjasi tarkkaillen Lucya.
"Totta kai olisin käynyt osallistujalistat nopeammin läpi. Mutta oletko harkinnut, ettei tämä päivä keskittynyt vain sinuun? Oletko harkinnut, että emme varsinaisesti enää vietä aikaa yhdessä - emme ole kai vaihtaneet muutamaa sanaa enempää viikkoihin? Ennen työskentelimme yhdessä reilu kahdeksan tuntia päivässä, kuusi päivää viikossa, ja luulin meidän olevan ystäviä. Oletko harkinnut, että vietän kaikki päiväni yksin toimistossa ja ehkä halusin vain mahdollisuuden työskennellä pitkästä aikaa kanssasi? Ja oletko harkinnut, että Pauluksen omistava, jatkuva, rasittava holhoaminen on ainoa keino, jolla hän voi ilmaista tunteitaan? Ettei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, että hän pitäisi sinua kykenemättömänä, vaan että hän välittää sinusta ja yrittää kertoa sen juuri niin kömpelösti kuin häneltä voi odottaa, ilman alkoholin vaikutusta?

Ei, hän ei ollut harkinnut sitä, minkä Effie aivan varmasti tiesi. Jos hän olisi miettinyt yhtään omaa napaansa pidemmälle ja muistanut, ettei tallin elämä pyörinyt hänen ympärillään, olisi hän osannut ajatella muutakin kuin sitä, miten muut vahtivat hänen tekemisiään. Kiukutteluna purkautuva turhautuminen tuntui kuihtuvan kokoon mitä pidemmälle Effie jatkoi, kunnes hän sai todella räpytellä kyyneliä silmistään.
"Anteeksi Effie", hän huokaisi alahuultaan pureskellen. Että hän osasi olla typerä. Lienisi parasta, kun hän vain sulkisi suunsa lopullisesti. Ainakin silloin, kun hän oli ollut vain huomaamaton varjo huoneen pimeimmässä nurkassa, hän ei ollut aiheuttanut tällaisia ongelmia. Ei ollut ollut ystäviä, joita ajaa pois.
"Totta kai olemme ystäviä", tai ainakin olimme, mutta se oli parempi jättää sanomatta. Hän oli jo sanonut aivan liikaa kiukutellessaan syyttä Effielle.

Effie tunsi huonon omantunnon piston, kun manipuloi ystäväänsä. Mitä hän sanoi oli tietenkin totta - pelottavan totta, mutta hän ei ollut ajatellut sitä herttaisen, kiltin Lucyn epäitsekkyyttä pelatessaan purkaakseen patoutuvan konfliktin. Miksei hän ollut voinut myöntää yksinäisyyttään vilpittömästi? Hän vaihtoi painoa nolona, kun huomasi Lucyn itkevän ja pyytävän anteeksi.
"Ei ole mitään anteeksipyydettävää", hän totesi kyvyttömänä jakelemaan itse anteeksipyyntöjä, vaikka olisi syytä - Lucy-parka.
"Ota hetki itsellesi, jos haluat ja jatka sitten töitäsi oman jaksamisesi mukaan. Luotan kyllä kykyysi tehdä työsi sekä arviointikykyysi. Muistathan vain, ettei omasta hyvinvoinnista huolehtimisessa, väsymisessä ja levon tarpeessa ole mitään pahaa? Ei ole häpeällistä vaatia hetkeä kerätä voimia", Effie lisäsi hieraisten niskaansa.

Olipas. Oli niin paljon anteeksipyydettävää. Hän oli sanonut typeriä asioita ja käyttäytynyt kerrassaan törkeästi, vaikka ystävä ei ollut tarkoittanut mitään pahaa omalla toiminnallaan. Nainen pyyhkäisi silmäkulmiaan nyökytellen saamilleen ohjeille. Hän muistaisi pitää taukoja eikä vaatisi itseltään liikaa, ainakaan heti tällä viikolla.
"Muistan", hän vakuutti nyökäten. Jos ei muuten, niin hän tulisi aina heinäpaalien keskelle istuskelemaan kun siltä tuntuisi. Täällä ei ainakaan törmäisi asiakkaisiin, joiden mielestä työntekijät eivät tarvinneet taukoja.
"Kiitos", Lucy lisäsi tarjoten varovaista hymyä punapäälle.

"Ei ole kiittämistä", Effie vastasi vaivaantuneena huonosta omastatunnosta. Oli hänkin ystävä. Hän väläytti vaisun, puolikkaan hymyn ja katosi varaston ovelta takaisin toimistoa kohti kengänkorot vaimeasti kivetyllä käytävällä kopisten ja aivan uutta ryhtiä ja työtehoa tallityöntekijöiden morsettaen. Jopa vastaan tuleva Paulus hieman suoristi hartioitaan tuodessaan Nimbuksen ja Rainin sisään päivätallia varten. Siinä taisi olla kaikki: Nimbus, Rain, Miu, Eastcoast, Ivory, Cicero ja Flurry. Jep. Mies keräsi rehukärryyn vaaleansiniset, nimetyt päiväruokakulhot harmonisista torneista rehuhuoneesta ja kiersi jakamassa ne kouralliselle nelijalkaisia pyyhkäisten näiltä samalla loimet selästä. Hevosten syödessä hän harjasi ne, joskin jätti mammanmussukan omistajalleen, tutki eläimet turvasta hännänpäähän ja nakkeli sitten takit uudelleen päälle.

Lucy jäi hetkeksi seisomaan heinien keskelle, ennenkö jatkoi aiempaa puuhaansa täyttääkseen verkot iltaa varten. Vilkaisu kelloon sai kiirehtimään tahtia, jotta hän ehtisi hellimään ruunansa piloille Pauluksen hoitaessa päivätallin. Nainen suuntasi päättäväisenä noutamaan ruunan harjoja saatuaan viimeisenkin heinäverkon täytettyä ja hymyili leveästi kimolle ruunalle, joka oli haudannut puolet päästään ruokakulhoon ahmiessaan vähäisiä väkirehujaan. Oli helppo unohtaa jalan aiheuttamat hankaluudet töiden hoitamisen suhteen, kun saattoi puhdistaa vaaleaa karvaa pyörivin liikkein. Hänen oma ihana Ivorynsä. Hän ei koskaan väsyisi sanomaan sitä. Hevonen ei onneksi laittanut pahakseen pitkäksi venähtänyttä harjailuhetkeään, vaan jahtasi korvat hörössä viimeisiä jyviä kulhonsa pohjilta.
"Olet paras", nainen julisti matalalla äänellä hevoselleen selvitettyään pahimmat takut hännästä. Teki mieli letittää ruunan harja ja häntä ihan vain jotta hän voisi viettää enemmän aikaa ruunan kanssa, mutta vilkaisu ympärille kertoi, että muut hevoset alkoivat olla valmiina lähtemään takaisin pihalle. Jonakin toisena päivänä siis. Hän ehtisi helliä hevosensa höpsöksi.
"Kaipaatko apua muiden ulosviemisessä?" Lucy kysyi Paulukselta jätettyään suurella vaivalla kimonsa hetkeksi rauhaan. Hän voisi sen verran auttaa, ennenkö noutaisi hevoselleen suojat ja suitset ratsastusretkeä varten.

"En, laita sinä vain itsesi valmiiksi, niin päästään menemäänkin joskus", Paulus vastasi huomaavaiseen, hellään tapaansa ja keräsi jälleen pari ruunaa mukaansa kerralla. Kourallinen helppoja hevosia hoituivat ulos hetkessä, varsinkin kun suurimman osan niistä sai vietyä kaksi kerrallaan ja loput asuivat lähellä tallia. Mies suuntasi tarkastamaan, oliko Lucy valmiina kapuamaan hevosensa selkään.

Lucy hymyili leveästi ja kipitti saman tien noutamaan tuttuja mustia nahkasuitsia. Hän nappasi matkaan Ivoryn hennonsävyiset suojat ja viltin siltä varalta, että ulkona meinaisi tulla kylmä - hänelle tai hevoselle. Ruuna otti kuolaimet vastaan juuri niin kiltisti kuin sopikin odottaa, eikä liikahtanut mihinkään omistajan kyyristellessä jalkojen parissa suojien kanssa. Hän raputti Ivoryn kaulaa heilauttaessaan laventelisen viltin ruunan takaosan päälle.
"Kaikki ulkona?" Hän varmisti Paulukselta, kun näki miehen saapuvan. Hän painoi mustan kypärän vaaleiden hiustensa päälle ja yritti saada ratsastushanskat käteen käsien pienestä tärinästä huolimatta. Hän pääsisi ruunansa selkään ihan juuri. Hänen ihanan, maailman upeimman kimon Ivorynsä selkään.

Paulus loi hevoseen skeptisen, merkitsevän katseen.
"Oikeasti?" hän kysyi päätään pudistellen, ennen kuin poimi riimunnarun karsinanoven mustasta metallikoukusta ja heilautti sen niskaansa kuin kaulaliinan viitaten Lucya seuraamaan.

"Oikeasti", Lucy vastasi hehkuen. Hän talutti kömpelön ruunansa ulos tallista Pauluksen perässä, asetellen viltin paremmin kaksin kerroin hevosen takaosan päälle heti kun saattoi pysäyttää ratsunsa. Hän vilkaisi ympärilleen etsien jakkaraa tai mitä tahansa korkeampaa jalustaa, jolta ponnistaa paljaaseen selkään, mutta kääntyi lopulta hymyillen miehen puoleen.
"Punttaa minut?" Hän pyysi tarjoten ehjänä säilynyttä jalkaansa miehelle pientä boostia varten. Ei tehnyt mieli koettaa kammeta paljaaseen selkään kuukausien ratsastustauon jäljiltä ilman apua.

Paulus keinautti Lucyn tottuneesti kimon selkään, naksautti riimunnarun kiinni kuolaimeen ja vilkaisi uudelleen vilttiä.
"Miksi?" hän nyökkäsi kohti ällösöpöä peitettä hevosen takamuksella, ennen kuin pyysi hevosen mukaansa pois oritarhojen välistä ja kohti tallialueella kulkevaa tietä. Lucy saisi päättää sitten, minne halusi mennä.

Lucy asettui tyytyväisesti paljaaseen selkään, joutuen hetken totuttelemaan tuttuun hevoseen allaan. Tuntui uskomattomalta istua jälleen hevosen selässä kaiken jälkeen. Hän siloitteli viimeisenkin rypyn viltistä ruunan takaosalla, ennenkö tyytyväisesti tarttui ohjiin ja hellästi pyysi hevosensa liikkeelle.
"Ettei tarvitse palella. Sitä paitsi se on suloinen", hän julisti myötäillen vaivatta tasaista käyntiä. Voi kuinka hän oli kaivannut tätä! Kunhan hän pääsisi vääntämään kunnolla koulua kentälle ja nelistämään vauhdilla nummien halki, olisi kaikki taas oikein maailmassa.

Mies huokasi kärsien ja tarkkailtuaan hevosta epäluuloisesti aikansa, antoi narun valahtaa löysäksi. Ei kai ruuna näyttänyt siltä, että pukittaisi Lucyn alas ja hyppisi tasajalkaa tämän päällä tai kaatuisi varoituksetta turvalleen.
"Onko nyt hyvä?"

Ivory ei tosiaankaan tekisi mitään typerää, jos ruunan rauhallisesta askelluksesta ja hörössä olevista korvista saattoi mitään päätellä. Hevonen ei tuntunut edes hämmästelevän omituista aktiviteettiaan keskellä päivää, vaan tallusti eteenpäin Pauluksen rinnalla.
"Täydellistä", nainen julisti rapsutellen ruunan kaulaa. "En malta odottaa että pääsemme taas yhdessä maastoon." Nyt kun maastolenkit eivät enää olisi painajaisunta.

"Minne haluat mennä?" Paulus kysyi viitaten vaisulla kädenheilautuksella tallialuetta ja sen ympärillä levittäytyvää metsää.

"Mennään ratsastusteitä pitkin niin et joudu tarpomaan mudassa", nainen virnisti. Ihan kuin Paulus olisi häntä laskenut metsäseikkailulle polkujen ulkopuolelle.

"Kuinka pitkälle oikein ajattelit meidän menevän?" Paulus naurahti olettaen Lucyn tarkoittavan sateista upottavia nummimaisemia.

Hän olisi mielellään lähtenyt kauas, mutta Paulus tuskin innostuisi moisesta ja Effien aiemmat sanat palasivat mieleen. Parempi ottaa alku rauhassa, niin hän pääsisi täyteen työkuntoon nopeammin.
"Ei liian kauas, en halua että väsähdät", Lucy virnisti katsellen hyväntuulisena ruunansa selästä rinnalla kävelevää miestä. "Jos jaksat talsia vartin suuntaansa, olen tyytyväinen."

"…Kuinka raihnaisena oikein pidät minua?" Paulus kysyi kulmiaan kurtistaen. Ei heillä teknisesti ollut mitään kiirettä takaisin, sillä päivätalli oli tehty ja työpäivä teknisesti ohi, iltatallia lukuun ottamatta. Ehkä olisi pitänyt tajuta hakea koirat mukaan.
"Kuulitko muuten, että Foxy muuttaa takaisin Maggielle?"

"Olet tehnyt ylipitkää työpäivää viimeiset kuukaudet. Ansaitset hetken taukoakin", nainen vastusteli huvittuneena. Ei Paulus raihnainen ollut, kaukana siitä, mutta mies teki jo niin paljon, ettei hän halunnut olla lisäsyy miehen uuvuttamiseen.
"Kuulin huhuja. Ajattelin, ettei se ole totta", hän mutristi huuliaan. Voi Foxy. Mitä Nemokaan tekisi, kun innokas leikkikaveri vietäisiin pois?

"Olet tehnyt ylipitkää työpäivää viimeiset kuukaudet. Ansaitset hetken taukoakin", nainen vastusteli huvittuneena. Ei Paulus raihnainen ollut, kaukana siitä, mutta mies teki jo niin paljon, ettei hän halunnut olla lisäsyy miehen uuvuttamiseen.
"Kuulin huhuja. Ajattelin, ettei se ole totta", hän mutristi huuliaan. Voi Foxy. Mitä Nemokaan tekisi, kun innokas leikkikaveri vietäisiin pois?

"Tuskin se lopullista on", Paulus vastasi kovaan sävyyn kätkeäkseen sen, että ikävöisi rakastavaa bordercollieta.
"Maggie haluaa teettää sillä pennut ja kerätä sille sitä ennen jotakin mitä lie titteleitä tai jotain. Ilmeisesti Corinne ei ole tehnyt tarpeeksi", mies myhäili huvittuneena. Corinnen välinpitämättömyys bordercollien näyttelyissä tai paimennuksessa tai missä lie kierrätykseen oli yllättävän suuri shokki Maggielle, kun otti huomioon, miten nainen oli pakottanut koiran Corinnelle alunperinkin.

Lucy todella toivoi, ettei olisi. Foxy oli aivan ihana koira, josta luopuminen edes hetkeksi tuntui kovin ikävältä.
"En ole jotenkin yhtään yllättynyt", hän naurahti ruunan kaulaa rapsutellen. Corinnella tuskin riitti aikaa tai mielenkiintoa koiran kuljettamiseen ympäri maata ja mantuja. Foxykin oli tuntunut nauttivan olostaan tallikoirana, joten mikäs siinä. Kylläpä Fairchildien koiralauma kuihtui pieneksi, kun Foxy lähtisi Maggielle. Ehkä hänen pitäisi köyttää Bentley kiinni Higginsiin, niin vanha ja viisas koira voisi opettaa kakaralle käytöstapoja.

"En tiedä, miksi Maggie on", Paulus huokasi. Ehkä koira saisi enemmän älyllistä haastetta aktiivisemmassa kodissa, ja olisi varmasti hieno emo. Paulus ei kuitenkaan ottaisi pentua. Ei varmasti. Jos hänellä olisi koira se olisi joku iso ja miehekäs. Mies rapsutti hajamielisesti ruunan kaulaa, naksautti riimunnarun irti ja keinautti sen roikkumaan niskalleen. Ehkä Ivory ei teloisi Lucya. He olivat jättäneet tallialueen ja sukeltaneet valoisan, harvan metsän siimekseen, missä mies johdatti hevosta pitkin hiekkaista, tallialuetta kiertävää polkua etelään.
"Miten Bentleyn kanssa menee?"

Lucy naurahti. Ehkä Maggie oli toivonut, että innokas bordercollie saisi Corinnen kiinnostumaan koirien kanssa puuhailemisesta. Niin tai näin, moista ihmettä ei ollut tapahtunut. Naisen hymy leveni, kun hän tajusi saavansa ratsastaa ihan itse. Mies oli selkeästi tullut samaan lopputulokseen kuin hän tätä pohdittuaan viimeisen viikon ajan - Ivory olisi luotettavin mahdollinen ratsu hänelle.
"Se on oppinut vähän tavoille. Ihan pikkuriikkisen", hän havainnollisti sitä vielä peukalolla ja etusormella, jotka lähestulkoon koskettivat toisiaan. "Se tulee luokse kutsuttaessa ja istuu alas jos tietää saavansa namia. Ei siitä tallille ole ilman remmiä, mutta ehkä se voi kohta tulla katselemaan hevosia. Ettei opi haukkumaan niille tai jotain muuta tyhmää."

"Oletko harkinnut jotain koirakurssia? Hexhamissakin järjestettiin niitä", Paulus ehdotti työntäen kädet taskuunsa.

"Se voisi olla hyvä idea", nainen myönsi hetken pohdittuaan. Hän ei ollut velho koirien kanssa, joten voisi olla hyväksi käydä kuuntelemassa ohjeita sellaiselta, joka ymmärsi jotakin karvakasoista. "Taidan alkaa selvittää niitä heti."

"Ajattelin, että ehkä haluat tallikoiran ja maastolenkkikaverin", Paulus kohautti olkiaan välttävästi, vaikka oli selvästi tehnyt kattavaa taustatyötäkin asian eteen.

"Ajattelit oikein", nainen vastasi hymyillen lämpimästi ja kurkotti pörröttämään miehen hiuksia. Se oli niin helppoa, kun saattoi istua hevosen selässä eikä siis joutunut tuijottelemaan niska kenossa ylöspäin. "Mitään ideoita, millainen koirakurssi olisi paras sitä varten?"

Paulus murahti moiselle eleelle ja kohautti uudelleen olkiaan.
"Otin tiedot ylös muutamasta sopivasta, pian alkavasta. Haluatko kiertää vielä jossain vai palata tallille?" hän kysyi heidän saavuttuaan joen tuntumaan, lähelle Devil's Waterin ylittävää, vanhaa kivisiltaa. Metsä oli tihentynyt ympärillä joen lähestyessä, ja vaikka tummaa vettä ei näkynyt, vaimea solina kuului puiden lomasta.

"Palataan vain takaisin", hän vastasi kääntäen ruunansa ympäri. Hän ehtisi seikkailla maastoissa ties kuinka pitkään, ennenkö pääsisi takaisin hevosen selkään töidenkin puolesta, joten turha venyttää miehen kärsivällisyyttä tässä kohtaa.
"Kiitos. Katson ne heti läpi kun pääsen kotiin", nainen kiitti. Hänellä oli maailman paras poikaystävä, kun jaksoi selvitellä riiviökoiralle ja pehmotyttöystävälleen koirakouluja, jotta koirasta saataisiin vähemmän riiviö ja tyttöystävästä kykenevä komentamaan sitä muutoinkin kuin lässyttämällä.

Paulus talsi kostean nurmikon poikki kohti massiivista, harmaakivistä heinälatoa ja sen takana kohoavaa, valtavaa tallikompleksia.
"Oliko parasta ikinä ratsastaa Ivorylla?" mies kysyi kyyniseen sävyyn.

"Oli", Lucy nyökkäsi kapsahtaen halaamaan ruunansa kaulaa. Ivory ei laittanut pahakseen ratsastajaa tallustaessaan eteenpäin rauhallisin askelin. Eihän hevonen ollut edes kompuroinut kuin kerran, ja sekin oli ollut aivan pieni harha-askel. Hänellä oli maailman paras ruuna.
"Tätä on ollut niin ikävä", hän huokaisi suoristautuessaan ruunan selässä, jotta voisi tarpeen vaatiessa tukea ratsuaan edes aavistuksen.

Mies pudisteli päätään ja johdatti Ivoryn itäpuolen tummapuisten, kookkaiden päätyovien eteen, missä tarjoutui nostamaan tyttöystävänsä alas hevosen selästä.
"Kauanko haluat puunata sitä?"

Lucy suukotti miehen poskea kun seisoi jälleen tukevasti omilla jaloillaan tallin ovien edessä. Hän hymyili lammasmaisesti miehelle. Iltatalliin saakka ei tainnut olla oikea vastaus.
"En liian kauaa. Pitää mennä tarkistamaan, ettei Bentley ole tuhonnut koko huonettani tylsyydessään." Hän lähti taluttamaan ruunaansa talliin hymyillen leveästi. Tämä oli parempaa kuin mikään.

Paulus pyöräytti silmiään ja hieraisi Lucyn selkää.
"Yritä olla nopea. Voidaan vaikka katsoa joku leffa tai vain lojua", mies huokasi. Hän ei pahastuisi yhtään, jos voisi maata iltatalliin saakka naisen vieressä - ja pitää tämänkin poissa jaloiltaan.

"Joo", nainen vannoi sujauttaen ruunan karsinaan. Hän olisi nopea, ettei Paulus joutuisi pyörimään tallilla enää kauaa. Raukkaparka oli ollut täällä jo aamutallista asti, ja tulisi tekemään iltatallinkin. Ehkä hän voisi lyöttäytyä mukaan, vaikka mies ei varmasti hyväksyisi tarjousta siitä, että hän tekisi koko tallivuodon. Lucy riisui suitset ja suojat nopeasti ruunaltaan ja keräsi viltin mytyksi syliinsä, ennenkö siirtyi varustehuoneen puolelle selvittelemään kantamuksiaan. Pitihän tavarat nyt jättää siistiin kuntoon huomista varten. Hän harjasi kevyesti ruunansa, ennenkö puki riimun päähän ja naksautti narun kiinni lähteäkseen viemään kimoa tarhoille. Heppa oli iltapäivänsä ulkona ansainnut, kun oli kantanut häntä niin kiltisti selässään pitkin metsiä kompuroimatta kertaakaan. Palattuaan Lucy etsi miehen käsiinsä valmiina vajoamaan sohvalle miehen kainaloon. Koira tosin pitäisi päästää pihalle ennen sitä.
"Lähdetään kotiin", hän ilmoitti miehelle pyyhkien valkeiden hevosenkarvojen peittämiä kämmeniään ratsastushousuihinsa. Voi Ivory, kun oli ilmeisesti päättänyt kevään koittaneen jo niin, että talvikarvasta sopi hankkiutua eroon.

Keskiviikko 16. maaliskuuta 2016, aamutalli

Aamutalli oli täydessä tohinassa, kun moderni hevosrekka peruutti valtavalle, mukulakivetylle tallipihalle, joka kylpi uneliaassa, ujossa auringonvalossa. Kylmänkostea sumu vetäytyi laaksoista hiljaisessa, harmonisessa aamussa. Paulus oli sortunut suorastaan siirappiseksi ajaessaan aamuyöllä Ellisin uusien hevosten kanssa kohti kotia rakastamansa maaseudun läpi. Hänen oli ollut tarkoitus hakea yksi hevonen lisää, mutta viime hetkellä listaan oli lisätty kaksi. Mies ei ollut ehtinyt valmistella traileriakaan vielä, joten vahinkoa muutoksesta ei ollut, mutta Paulus jupisi mielellään mistä tahansa kultapoikaan liittyvästä ärsykkeestä, joten oli käyttänyt yön ajomatkan Jamien sättimiseen. Kun verbaalisuus alkoi kuihtua, hän vaihtoi Helvetin Hylkiöön ja sitten Turhakkeeseen - Jemmaan - ja kummasti matka taittui hetkessä Lincolnshireen ja takaisin kotiin. Mies pudottautui hytistä pohtien oliko Lucy jo tehnyt heidän seitsemän hevosensa aamutallin. Hän lompsi kädet taskuissa sisään tuskanhiessä juoksentelevia tallityöntekijötä viuhahtelevaan talliin katsastamaan missä kunnossa hevosille tulevat karsinat olivat. Hän oli toki valmistellut yhden edellisenä iltana länsipuolen laidasta, kultapojan kasvavasta rivistöstä, pöyhinyt mustalla muovimatolla lepäävän purupatjan oikein kuohkeaksi ja kihnuttanut kupit kliinisen puhtaiksi. Mutta sitten hevosia oli tullut kaksi lisää.

Lucy olisi paljon mieluummin lähtenyt Pauluksen mukaan ajomatkalle, mutta valitettavasti aamutalli ei tehnyt itse itseään. Nainen oli liikkunut ripeästi tallikäytävillä jakaessaan hevosille sapuskoja, vaikka ajatukset eivät aivan tilanteessa läsnä olleetkaan. Se nyt oli aina virhe kun teki töitä hevosten kanssa, ja tälläkin kerralla hän sai rangaistuksekseen hieroa käsivarttaan törmättyään ovenkarmiin Ciceron avittamana. Lucy kurkki jatkuvasti tallipihan puolelle odottaessaan Pauluksen saapumista uuden hevosen kanssa, jonka hän saisi vastuulleen. Toivottavasti hevonen olisi mukava, nainen huomasi toivovansa ties kuinka monetta kertaa viedessään laahustavia harrasteratsuja nurmitarhalle. Palatessaan hän kiinnitti heti huomionsa hevosrekkaan, ja löysikin tallin puolelta etsimänsä miehen.
"Huomenta", hän virnisti harppoessaan miestä vastaan. Ainakin tallivuoro oli heidän tiiminsä osalta hoidettu, mutta heillä nyt ei ollutkaan montaa hevosta tällä hetkellä. Kiireisten askelten kaiusta käytävillä sopi päätellä, ettei tilanne ollut aivan sama muiden kanssa.
"Sujuiko matka ongelmitta?"

Paulus peitti haukotuksen kämmenselkään.
"Huomenta", hän vastasi vähemmän aurinkoiseen sävyyn ja totesi, ettei Rosings Park jättänyt karsinoita epäsiisteiksi silloinkaan, kun niissä ei asunut hevosia. Jamien hevosille varatut karsinat eivät tosin ehtineet olla tyhjinä kuin pari päivää, joten ne oli kuivitettu valmiiksi.
"Joo, mikäs siinä. Mites aamutalli?" mies tiedusteli takaisin, kosketti Lucyn selkää ja viittasi naisen mukaansa ulos. He voisivat purkaa hevoset autosta. Nämä olivat ainakin menneet sisään korvaansa lotkauttamatta, joten mies saattoi toivoa, etteivät ne myöskään purkaisi kuin Moko.

"Hoidettuna", Lucy vakuutti harteitaan kohauttaen seuratessaan miehen rinnalla ulos tallista. Hän olisi todennäköisesti saanut tallivuoron tehtyä ajallaan vaikka olisi joutunut hyppimään keppien kanssa, kun hevosia oli näin vähän ja suurimman osan saattoi huoletta viedä yhtä aikaa ulos.
"Joko nyt suostut kertomaan enemmän uudesta hevosesta?" Hän uteli. Hän oli kärsivällisesti odottanut tähän asti. Mies oli edes pienen kertomuksen velkaa pidettyään häntä jännityksessä päivätolkulla.

"Reipas tyttö", Paulus väläytti puolittaisen virneen ja pudisti päätään.
"Itse asiassa niitä tuli kolme. Yllätys", hän pyöräytti silmiään - kultapojalle mikään ei riittänyt, saamari.
"Voit valita minkä haluat." Mies laski rampin, ja autosta tervehti malttamaton töminä sekä komea tervetulohuuto.

Lucy näytti kieltä miehelle ennenkö aikuisempi puoli aivoista ehti mukaan. No, mitäs puhui hänelle kuin koiralle.
"Kolme?" Hän kurtisti kulmiaan yllättyneenä. Siinähän oli jo… hevosia. Kolme uutta hevosta, ja ilmeisesti kaikki samalle ratsastajalle. Miten Jamien aika riitti yhtään mihinkään? Hämärässä rekassa hevosista ei paljoa erottanut, joten Lucy tyytyi suunnistamaan lähimmän nelijalkaisen luokse. Spookilla ei kestänyt kauaa keksiä tallitakin taskussa kulkeva rapiseva aarre, ja sen jälkeen ruunan pää tuntui olevan naisen sylissä, kun hän purki hevosen rekan kyydistä.
"Joku on hiukan ahne", nainen naurahti työntäen lempeästi läsin koristamaa päätä kauemmas herkkujen täyttämästä taskustaan. "Mihinkäs karsinoihin nämä lykätään? Johonkin sinne kuudenkympin luokse?" Hän kysäisi muistellen aiempia kilparatsuja, joita Kingsdown oli Jamielle syytänyt.

"Joo, vierekkäin sinne samaan riviin. Tuskin järjestyksellä niin väliä", Paulus huokasi katsahtaen aavistuksen epäluuloisesti kookasta, tummaa suklaanruskeaa päätä, joka tunkeutui Lucyn syliin. Lapiokavioisen ruunan olisi parasta olla telomatta Lucya, kun nainen oli juuri palannut töihin. Mies varmisti rampin kaiteet ja viittasi naista tuomaan ruunan alas seuraten itse ramppia ylös hakemaan mustaan verhotun papurikon, joka oli unohtanut kimouttaa toisen puolen naamataulustaan. Se askelsi jännittynein, lyhyin nykäyksin miehen mukana, pää korkealla ja korvat kääntyillen, sieraimet valtavina uuden paikan ilmaa haistellen.

Lucy nyökkäsi tyytyväisenä, ennenkö talutti suuren ruunan alas tukevaa ramppia pitkin. Kuinkakohan pahasti häntä katsottaisiin, jos hän livauttaisi yhden herkun ruunalle saatuaan sen karsinaan? Spook ei tuntunut välittävän ympäristöstä yhtä pöhähdystä enempää, keskittyen jälleen rapisevan taskun saloihin. Hän lähti taluttamaan hevosta tallia kohden, joutuen tönimään suurta päätä pois kyljestään joka toisella askeleella, kun liikkumisesta tuli yllättävän hankalaa hevosen pään ollessa jatkuvasti tiellä. Voi mikä ahnepossu. Hän sujautti ruunan karsinaan jättäen hevosen piristykseksi pari namia ruokakulhoon, johon pää katosi sillä sekunnilla kun namit osuivat kulhon pohjaan.
"Sehän on hauskan näköinen", nainen naurahti katsoessaan kimoa ruunaa, joka näytti toispuoleiselta päänsä kanssa. Lucy suuntasi reippaasti noutamaan viimeistä hevosta, ettei raukkaparka vain joutuisi olemaan rekassa pitkään yksikseen. Sievä tamma ei onneksi ollut sen vaikeampi purettava kuin ahne ruunakaan kulkiessaan siivosti narun päässä ramppia alas. Lucy antoi hevoselle hetken aikaa vain katsella ja ihmetellä uutta ympäristöä, kun eläin selkeästi niin toimi pää korkealla puhisten. Olipa Jamie saanut hienoja kilparatsuja taas useamman kappaleen.

"No joo", Paulus vastasi katsoen pörhistelevää, solakkaa ruunaa skeptisesti ja talutti sen mukanaan talliin ja karsinaan. Sentään uudet hevoset olivat joko vieraskoreita tai hyvätapaisia. Se oli lohduttavaa, ainakin ensi viikolla, kun heillä olisi valtava määrä hevosia vastuullaan.
Hän katseli vierekkäisiin karsinoihin asettuneita hevosia yrittäen muistella niiden tietoja.
"Jaha. Tamma oli Cosima ja ruunat Sing Sing ja… Panda tai Pantterijotakin. En muista kumpi oli kumpi", mies murahti turhautuneena ja kaiveli ryttyisen paperin farkkujensa taskusta.

Lucy silitti herttaisen tamman kaulaa, ennenkö lähti taluttamaan tammaa sisään talliin. Hyvätapainen hevonen ei jyrännyt oviaukossa ylitse, mistä Lucy oli kiitollinen, sillä hartiaa kivisti jo aamutallin törmäilyn jäljiltä eikä hän halunnut koetella kestävyyttään kolhimmalla itseään enempää.
"Vai olet sinä Cosima", hän hymisi kauniille kilparatsulle laskiessaan hevosen karsinassa irti. "On ne kyllä kaikki aika hienoja. Tuo kimo on kyllä hassun näköinen naamansa kanssa", nainen myhäili sulkiessaan karsinanoven Cosiman edestä. Eipä sillä että tamma nyt sieltä mihinkään olisi ollut lähdössä kiireellä, kun tutki ympäristöään sieraimet väristen.

"On joo. Pantheras", Paulus tarkasti paperista ja vilkaisi kimoa, joka pyöri karsinassaan pää valppaasti pystyssä, muttei huudellut tai pörissyt, niin kuin massavampi naapurinsa, joka kuulutti tallille hyväntuulisesti saapuneensa.
"Ja rautias on Sing Sing. Se on yhdeksän, kaksi muuta kahdeksan. Yllätys, kaikki GP-estehevosia kultapojalle. Haluatko purkaa jonkun?" mies kysyi rutaten paperin takaisin taskuun ja vilkaisten laadukkaissa kuljetustamineissa pyörähteleviä hevosia: kaksi ruskeissa ja yksi mustissa.

Pantheras, selvä. Hän painoi nimen mieleensä. Eipä sillä, tuota naamaa ei helpolla unohtaisi. Oli hyvä saada jokin nimi, jolla kutsua ahneesti herkkuja hamuillutta ruunaa, sillä ahnepossu tuskin laskettaisiin hyväksi kutsumanimeksi.
"Pitäisikö ensin tuoda varusteet tallin puolelle, niin rekan saa sivuun ennenkö asiakkaat alkavat saapua?" Hän ehdotti kysyvään sävyyn. Kunhan varusteet olisivat siisteissä, pyörällisissä arkuissa, ei olisi mitään syytä, miksei hän voisi auttaa Paulusta niiden kanssa. Riitti, että Sawyer oli ajanut hänet pois heinäpaaleja heittelemästä edellisenä päivänä.

"Joo, voi olla", Paulus vastasi, vaikkei olettanutkaan asiakasryntäystä kahdeksalta keskiviikkoaamuna. Tuskinpa hevoset tuupertuisivat loimiin ja suojiin. Hän sulloi kädet taskuihinsa ja lompsi takaisin tallipihalle, missä hevosten varusteet oli pakattu monen moneen arkkuun ja laatikkoon.
"Miksi kisahevoset tarvitsevat niin älyttömästi tavaraa", hän jupisi kantaessaan arkkuja ja laatikoita talliin, mistä Lucy voisi rullata niitä varustehuoneeseen ja purkaa oikeisiin paikkoihin.

"Jokaiselle viikonpäivälle tarvitsee eri väriset suojat ja niihin sopivan satulahuovan", Lucy ehdotti vastaukseksi miehen jupinaan. Tai sitten kilpailujen myötä tavaraa vain kertyi, kun oli paljon pieniä tavaroita, joita tarvitsi silloin tällöin. Nainen kiskoi arkut vuoron perään varustehuoneen puolelle, jättäen ne sivuun niin, etteivät ne olisi kenenkään tiellä. Ei sitä koskaan tiennyt, vaikka joku valmentaja olisi ottanyt ryhmän jo yhdeksäksi. Purkamisen ehtisi tehdä myöhemminkin, kunhan kaiken vain saisi ensin sisään.
"Okei, olet oikeassa, tätä tavaraa on ihan käsittämättömästi", Lucy pyöräytti silmiään tullessaan noutamaan seuraavaa laatikkoa.

Paulus huokasi mielenosoituksellisesti, kun kantoi vihdoin vimeisen laatikon perille, kävi viemässä hevosrekan omalle parkkipaikalleen ja katseli sitten satulahuoneeseen kertynyttä röykkiötä. Tavaran määrää. Onneksi Rosings Park oli varautunut kiitettävällä määrällä säilytystilaa.
"Onko sinulla jo ratsastuksia ohjelmassa?" hän kysyi niin välinpitämättömästi kuin osasi. Effie oli vihjannut, että Lucy ei arvostanut holhousta.

Lucy vilkaisi tavaramäärää arvioiden kauanko kaiken purkamiseen menisi, ennenkö kääntyi kannoillaan ja suuntasi ripeästi purkamaan hevoset kuljetusvarusteistaan. Siihen ei onneksi mennyt kauaa, kun loimen saattoi hylätä tangolle karsinanovessa ja suojat kantaa yhtenä suurena röykkiönä varustehuoneen puolelle. Hän pudisteli pahimmat sotkut suojista, ennenkö asetteli ne oikeiden varustearkkujen päälle.
"Ei vielä", hän huokaisi kaipaavana. Onneksi oli edes Ivory, mutta niin paljon mieluummin hän olisi ratsastanut vastuuhevosiaankin työkavereiden mukana. "Ensi viikolla katsotaan uudestaan." Siihen tuntui olevan ikuisuus.

"Onko se niin kurjaa?" Paulus myhäili huvittuneena ja harkitsi vain sullovansa tavarat kaappiin. Se kostautuisi kuitenkin, kun niitä tarvitsisi - tai kun Effie saisi selville. Hän huokaili kärsien, kun sommitteli pulloja ja puteleita, pinteleitä, suojia, vararemmejä, jalustimia, korvahuppuja, hokkeja ja muita tetrispalikoista käyviä varusteita kaapin pelikenttään.

"On", Lucy vastasi hetkeäkään pohtimatta purkaessaan pikkutavaraa kaappiin. Ainakin Cosiman tavarat olivat suloisia, jos ei muuta, vaikka niitä loputtomiin tuntuikin olevan.
"Haluan maastoon muiden mukana", hän huokaisi.

"Se edellinen kerta ei kannustanut pysymään kotona?" mies kysyi skeptisesti muistellen hyytävää takaa-ajoa pimeän, petollisen nummen poikki.

Lucy irvisti Pauluksen muistuttaessa kammottavasta maastoretkestä.
"Ei se tule toistumaan", hän vastasi sen sijaan ja asetteli pullot siistiin riviin, etiketit ovea kohden. Eivät ne kauaa moisessa järjestyksessä pysyisi, mutta ei siitä haittaakaan olisi.

"Paras olisi ettei", Paulus vastasi mustaan sävyyn. Hänen verenhimonsa paloi edelleen, vaikka Johnny Wood, se sairas, kelvoton paska, oli lähtenyt poliisin haltuun sairaalan kautta. Hän ja Sawyer olivat hyvä tiimi. Mies kantoi laatikoita toisen kerroksen varastolle sitä mukaa, kun ne tyhjenivät ja pyyhki sitten tomuisia käsiä ratsastushousujensa takamukseen.
"Haluatko juoksuttaa uusia tulokkaita kanssani? Olisi kai hyvä nähdä, miten ne liikkuvat ja tarjota hieman urheilua, ennen kuin ne päästää tarhaan."

Lucy asetteli huolella viimeiset varusteet paikoilleen, ennenkö siirtyi purkamaan seuraavan hevosen pikkusälää kaapin kätköihin. Tähän verrattuna Ivorylla ei ollut paljoakaan tavaraa, eikä missään nimessä liikaa. Tässähän lähes huomasi, mitä kaikkea hyödyllistä hänen ruunaltaan puuttui!
"Mielelläni. Haluan nähdä ne joka tapauksessa", hän naurahti. Siinä oli kolme hienoa kilpahevosta, joten kukapa häntä voisi siitä syyttää, että hän tahtoi nähdä ne liikkeessä.

Paulus hymyili vinosti ja nappasi Spookiksi toooodella lupaavasti kutsutun rautiaan harjapakin, suitset ja liinan mukaansa.
"Aloitetaanpas vaikka siitä nälkäisestä kaverista", hän totesi ja lähti talsimaan hevosen karsinalle.

Lucy nappasi suojat varmuuden vuoksi kainaloonsa, ennenkö seurasi miehen perässä karsinalle.
"En tiedä oliko se nälkäinen vai muuten vain todella ahne, mutta sillä kesti tuskin kolmea sekuntia paikallistaa herkkupussi taskussani", hän naurahti. Ivoryllakin kesti kauemmin, vaikka ruuna tiesikin hänen kantavan herkkuja lähestulkoon aina mukanaan siltä varalta että joutui noutamaan jollekulle hevosta tarhasta, joka ei antanutkaan ihan niin helpolla kiinni.
"Mutta ainakaan se ei yrittänyt syödä minua, joten mitäpä siitä jos herkut kiinnostavat", hän virnisti. "Cicero sen sijaan oli sitä mieltä, että joutui ulos aivan liian aikaisin. Törmäsin oveen kun neuvottelimme kulkusuunnasta", Lucy pudisteli päätään. Hyvin oli sekin sujunut. Uusien hevosten saapuminen oli toisaalta auttanut keskittymisongelman kanssa, joten ehkä hän ei nyt törmäisi ovenkarmeihin vain siksi, että hevonen astuu yllättäen sivuun.

"Aijai", mies kommentoi kohottaen kulmaansa merkitsevästi ja tuhahti tyypillisellä nuivalla epäluulollaan, kun lähestyi uutta hevosta kuin sanoakseen, ettei häntä voitettu niin vain puolelleen. Mies avasi tummanraudikon karsinan oven ja mulkaisi hevosta, kun se tuuppasi häntä touhukkaasti turvallaan ja kumartui nostamaan purkautuneen liinan. Sekunnin sadasosassa ruuna tuuppasi miehen sivuun ja syöksähti korvat hörössä käytävälle karsinastaan ja sitten kengät käytävällä kopsuen käytävää eteenpäin korkeassa ravissa, häntä tötteröllä.
"Vittu perkele saatana", Paulus ärisi kavuten jaloilleen ja hölkäten hevosen perään.

Lucy pudotti suojat sylistään käytävällä lähtiessään hevosen perään. Onneksi talli ei ollut täynnä asiakkaita. Hän saattoi vain kuvitella, millaisia katseita saisivat osakseen juostessaan käytävällä irtiolevan ratsun perään. Spook pysähtyi, kun reitin vapauteen tukki pitkä nainen ja suuri koira. Lucy nappasi aikailematta kiinni riimusta kiitollisena siitä, ettei ollut riisunut moista purkaessaan kuljetusvarusteet.
"Minne ihmeeseen sinä kuvittelit olevasi matkalla", hän mutisi kääntäessään hevosen ympäri leveällä käytävällä ja tarjosi eläintä Paulukselle siltä varalta että Spook päättäisi lähteä uudelle tutkimusretkelle. Kuulemma pelkästä riimusta kiinnipitäminen ei ollut fiksua, eikä hän aivan ehdoin tahdoin halunnut hevosta tallomaan varpailleen, kun riimunnaru oli jäänyt karsinalle.

Paulus mulkaisi viattoman näköistä, energisesti puhaltelevaa hevosta synkästi ja hitsasti kätensä sen konjakinruskeaan nahkariimuun. Hän soi sävyltään
"Perkele", hän jupisi taluttaessaan hevosen lähemmäs karsinoita ja kiinnittäessään tämän kahta puolta käytävälle. Se siitä hyvätapaisuudesta. Mies tarjosi harjapakkia Lucylle.

Ainakaan tämä ei tulisi toistumaan, sillä moisen välikohtauksen jälkeen tuskin kestäisi puolta tuntiakaan, kun jokaikinen työntekijä tietäisi, että uusi ruuna karkasi mielellään karsinasta. Lucy otti harjapakin vastuulleen ja penkoi esille siisteistä harjoista tahtomansa. Ruuna oli niin siistinä jo valmiiksi, että kumisuka tuntui turhalta. Sen sijaan hän nappasi pehmeän pölyharjan käteensä ja pujahti toiselle kyljelle alkaen harjata hevosen kaartuvaa kaulaa.
"Sillä on ainakin virtaa", Lucy hymähti. Kunhan se osaisi käyttäytyä liinan päässä, ei heillä olisi ongelmia energiasta. Ehkä.

"Joo, hienoa", Paulus huokasi kärsien ja suki hevosen tahrattoman toisen puolen tunnustellen sileän, klipatun karvan vanhalla rutiinilla. Ei haavoja, ei möykkyjä, ei aristavia kohtia tai hiertymiä. Hän kumartui laittamaan suojat oman puolensa jalkoihin, tarkasti lapiomaiset kaviot ja setvi sileät, paksut, tummanpunaruskeat jouhet.
"Haluatko juoksuttaa tätä vai jotakuta muuta?"

Lucy harjasi ruunan reippain ottein tarkkaillen jatkuvasti hevosen käytöstä. Ei se mahdottomalta vaikuttanut, vaikka olikin onnistunut livahtamaan karsinasta. Hän kiinnitti rutiininomaisesti suojien tarrat ja taputti seilaavaa lautasta tarkistettuaan vielä takajalan kavionkin. Suitset oli sentään helppo pujottaa päähän, kun riimu esti hevosta karkaamasta sen kauemmas. Hän irrotti ohjat ja mutristi huuliaan. Yksi vilkaisu toheltavaan ruunaan riitti vastaamaan Pauluksen kysymykseen.
"Saat kunnian aloittaa", hän virnisti siirtyen käytävän puolelle. Nainen ojensi juoksutusliinaa Paulukselle hymy huulillaan.

Paulus hymyili vinosti takaisin ja vilkaisi epäilevästi kahta karsinoissa vielä odottavaa hevosta. Uskaltaisiko hän jättää Lucyn yksin toisen kanssa? Kumpikaan ei ollut vaikuttanut mielipuolelta, mutta mies ei voinut olla holhoamatta naisen heiveröistä jalkaa. Hän saisi selkäänsä sekä Lucylta että Effieltä, jos tekisi sitä ääneen.
"Ota toinen noista mukaasi ja tule päämaneesiin", hän ehdotti ja otti kookkaan raudikon mukaansa.

"En, kun karkaan syöttämään Ivoryn palloksi", hän virnisti vastaukseksi ennenkö lähti noutamaan harjapakkia sun muita tarpeita varustehuoneesta. Hetken varusteita tuijoteltuaan, päätyi hän nappaamaan ruskean eri sävyissä olevat varusteet mukaansa. Tamma oli ollut siivosti purkamisen yhteydessä, joten eiköhän se käyttäytyisi nytkin. Hän suuntasi reippaasti harjaamaan Cosiman puhtaaksi, ennenkö varusti hevosen ja lähti taluttamaan sitä päämaneesille. Tamma vaikutti oikein herttaiselta tapaukselta, mitä nyt oli hieman vältellyt suitsia päätä nostamalla, mutta moneen muuhun verrattuna se oli oikein pientä. Nyt kun se vielä osaisi käyttäytyä liinan päässä, eikä kiskoisi häntä kumoon.

Paulus vilkaisi olkansa yli eikä näyttänyt tajuavan Lucyn vitsailevan, ennen kuin näki naisen hymyn. Hän puhahti vinolla hymyllä ja ajoi katseellaan nuoremman työntekijän uneliaan harrasteratsun kanssa toiseen päähän maneesia, kun toi innokkaasti ympäristöä tarkkailevan, kiiltäväkarvaisen kisaratsun valtavan, valoisan maneesin puolelle. Se otti muutamia sivuaskelia sieraimet suurina, ennen kuin asettui kävelemään miehen vierellä. Hevosen lämmiteltyä molempiin suuntiin ja tutustuttua uuteen ympäristöön, mies ohjasi sen ympyrälle ja pyysi raviin. Ruunalla oli mahtipontinen askel ja oikein mukavat käytöstavat, sillä se ei hyökännyt miehen päälle eikä myöskään retuuttanut tätä mukanaan pitkin maneesia, vaan pysyi ympyrällä ammattilaisen tavoin, liina tarpeeksi napakkana ja vastasi halukkaasti pyyntöihin. Hevosen huomio tosin harhaili uuteen ympäristöön ja muihin ratsukoihin.

Lucy toi sievän tamman maneesiin, pannen heti merkille muut ratsukot. Tottuneesti hän luovi keskemmälle suurta maneesia tamman kanssa, joka kulki pää korkealla puhisten yrittäessään nähdä kaiken samalla kertaa. Hevonen hiihteli kuitenkin siivosti hänen perässään, joten nainen ei suuria murehtinut kierrättäessään hevosta ympäri maneesia. Karkulaisruuna näytti oikein komealta liinan päässä ravatessaan, mutta sen enempää Lucy ei hevosta tai sen juoksuttajaa viitsinyt tuijotella, ettei vain saisi suurta puoliveristä syliinsä kiitokseksi ajatuksiinsa vajoamisesta. Cosima katseli maneesin katsomoa epäluuloisena tanssahdellen sivusuuntaan mitä lähemmäs he menivät, kunnes tamma seisoi aivan katsomon laidalla. Hetken Lucy antoi hevosen tuijottaa pöhinää aiheuttanutta tilaa, ennenkö kieltään naksauttaen jatkoi matkaa kauniin kilparatsun kanssa.
"Ei ole yrittänyt karkuun liinasta?" Lucy virnisti tullessaan samaan päätyyn Pauluksen kanssa.

"Ei", Paulus vastasi ja napautti juoksutusraipalla maneesin pohjaa hevosen takana, kun ravi näytti alkavan kyllästyttää hevosta, joka oli pudottaa käynnille tuijotellen valtavia päätyikkunoita, viehkeää raudikkotammaa ja muutamaa aikaista ratsukkoa.
"Miltäs se vaikuttaa? Cosima se kai oli."

"Se on herttainen", Lucy vastasi hymyillen. Ei ollenkaan niin kammottava, kuin mitä jotkut kilparatsut osasivat olla. Suloinen tamma oli ollut vaivaton hoidettava ja oikein asiallinen tähän asti liinan päässäkin. Hän siirtyi varmuuden vuoksi vielä kauemmas Pauluksesta ja Spookista, ennenkö lähetti hevosen käynnissä ympyrälle. Tamma tuntui tietävän, mitä siltä odotettiin, kun liikkui sievästi tasaisella ympyrällä liinaa nykimättä.

Paulus kannusti ruunan laukkaan ja seurasi skeptisesti, miten se nakkasi muutaman kerran tarmokkaasti pärskien takapuolensa korkealle ilmaan, ennen kuin asettui laukkaamaan ympyrällä. Miehellä oli tunne, että ainoa syy, miksei hän joutunut kannustamaan hevosta enemmän, johtui uuden paikan innostuksesta. Hän ei tosin voinut syyttää hevosta, sillä ei itsekään olisi halunnut juosta samaa ympyrää ympäri ja ympäri. Kun se oli kiertänyt liinassa molempiin suuntiin aikansa, liikkunut puhtaasti ja ylettömästi riehumatta, hän päätti sen saaneen tarpeeksi. Mies kävelytti sitä muutamia kierroksia, ennen kuin lähti hakemaan kolmatta hevosta. Myöhemmin hevoset voisi viedä ulos ja aloittaa prosessin niiden totuttamisesta uusiin tarhakavereihin.

Lucy seurasi tamman menoa tarkkaavaisena, painaen huolella merkille miten hevonen liikkui ja kantoi itseään. Se ei ontunut eikä näyttänyt jäykältä, mutta seurasi ympäristöään valppaasti ja korvat kääntyillen. Hän kannusti tamman tasapainoiseen raviin pieni hymy huulillaan. Eivät Jamien kilpahevoset hullumpia olleet, kunhan vain käyttäytyivät tähän tapaan. Hän vaihtoi suuntaa seuraten tähänkin kierrokseen, miltä tamman askellus näytti, mutta mikään ei saanut varoituskelloja soimaan päässä. Hevonen oli hyvässä kunnossa kuljetuksen jäljiltä, eikä vältellyt liikkumista lainkaan. Maneesin oven kolahdus sai tamman hyppäämään sisällepäin ja rikkomaan laukalle, mutta muutama rauhallinen sana sai tamman pudottamaan takaisin pehmeään raviin. Lucy hymyili vaihtaessaan suuntaa ja antaessaan hevoselle luvan laukata pienellä askeleella ympyrää. Hän oli varsin tyytyväinen valintaansa juoksuttaa tammaa, sillä se ei tehnyt mitään typerää muutamaa säpsähdystä lukuunottamatta, eikä kertaakaan repinyt liinaa hänen käsistään tai potkinut sisäänpäin. Hän laski sen ehdottomasti voitoksi siirtäessään hevosen käyntiin ja kerätessään liinan lyhyeksi voidakseen kävellä hevosen rinnalla hetken.

Paulus juoksutti kaksinaamaisen papurikon, joka ei taatusti jättänyt ketään kyseenalaistamaan statustaan hienona kisahevosena. Mies tuhahteli ruunan hienovaraiselle esiintymiselle, mutta saattoi todeta, että tämäkin tulokas osasi käyttäytyä. Mitä nyt sinkoili ärsykkeistä ja vastasi miehen elekieleen, ennen kuin tämä ehti pyytää. Kuinkakohan tarkasti viritetty hevonen olisi ratsastaa? Paulus pujotti ruunan takaisin karsinaan.
"Mitä sinulla on tänään tehtävänä?" hän kysyi Lucylta paikallistettuaan naisen.

Cosiman hoitaminen oli yhtä vaivatonta kuin aiemminkin, mitä nyt tamma ei tuntunut välttävän päänsä käsittelystä lainkaan. Voi hassua. Onneksi hevonen ei ollut turhan suurikokoinen, eikä missään nimessä ilkeä, joten pää oli helppo houkutella takaisin alas, kun tamma sen korkeuksiin kohotti.
"Siivoan varustehuoneen", hän vastasi huokaisten. Se oli aina yhtä mukavaa puuhaa, kun asiakkaat ravasivat edes takaisin ja tuntuivat olettavan lattioita luuttuavan työntekijän olevan siellä sitä varten, jos heitä laiskotti ripustella hevostensa varusteita paikoilleen.

"Onnea", Paulus myhäili vailla sen suurempaa myötätuntoa, "ratsastatko hevosiasi?"

"En", hän vastasi varsin tyytymättömänä. "Mutta ajattelin kyllä ratsastaa Ivoryn päivän päätteeksi kentällä", hän lisäsi innokkaammin. Ainakin oman hevosensa selkään pääsisi, vaikka muiden kohdalla moisesta oli turha edes haaveilla.

"Varmaan sinä pian voit alkaa taas ratsastaa hevosiasi. Sinullahan on tallin pystyynkuolleimmat ponit", Paulus yritti rohkaista, vaikkei olisikaan kiirehtinyt Lucya satulaan. Toisaalta, mitä Rainin tai Eastcoastin tai edes Miun kanssa voisi sattua?

Lucy ei voinut kuin nauraa miehen tuomiolle hänen vastuuhevosistaan. Se oli harvinaisen totta. Jos hänellä olisi ollut listoillaan reaktiivisia kilparatsuja, ei hän olisi halunnut satulaan ennen kuin olisi ollut varma, että pärjäisi tilanteessa kuin tilanteessa, mutta hänen vastuuhevostensa kanssa hän pärjäisi. Rain ei ehkä tekisi kunnolla töitä, kun hän ei pystyisi aivan yhtä tehokkaasti hyödyntämään pohjettaan -vai pystyisikö? Hän ei edes tiennyt kun ei ollut päässyt testaamaan!-, ja Eastcoastin kohdalla mikä tahansa olisi parempi kuin ruunan omistajan ratsastustyyli.
"Enköhän", nainen nyökkäsi. Ehkä hän voisi tänään testata Ivoryn kanssa, miten nilkka taipuisi jalustimeen.

"Mutta mikäpä varustehuoneen siivousta voittaisi", Paulus väläytti vinon virneen.
"Minkä hevosen näistä haluat?" hän nyökkäsi karsinoissaan odottavaa kolmikkoa kohti.

Lucy näytti kieltä miehelle. Hän olisi keksinyt kymmenen muuta ratsastukseen liittymätöntä puuhaa, jota olisi tehnyt mieluummin, mutta minkäs sille mahtoi. Varustehuone piti saada siivottua, ja tänään homma oli osunut hänelle. Nainen vilkaisi uutta kolmikkoa kohden. Vain pikaisen tuttavuudenteon jälkeen valinnalle ei ollut suuria perusteita, muuta kuin että hänelle oli jäänyt hyvä tunne tammasta.
"Cosiman", hän vastasi hymyillen. "Se on oikein herttainen." Toivottavasti se olisi sitä vielä viikonkin päästä, kun olisi tottunut uuteen kotiinsa.

"Vai niin", mies myhäili sanavalinnalle ja katsahti suklaanruskeaa puoliveristä merkitsevästi kuin varoittaen sitä pelleilemästä typeryyksiä tyttöystävänsä kanssa.
"Nauti sinä varustehuoneen siivouksesta. Menen lanaamaan maneesit ja kentät", Paulus vastasi, suikkasi suukon Lucyn hiuksiin ja harppoi tiehensä. Hän saisi ehkä armahduksen työtunneista iltapäivästä, mutta ei vielä.

"Nautin", Lucy irvisti. Siitä ei yksinkertaisesti voisi nauttia, ellei ihmettä tapahtuisi. Hän hymyili kuitenkin miehelle, ennenkö kääntyi noutamaan siivoustarvikkeet. Varustehuoneen kimppuun, siis. Kunhan asiakkaat pysyisivät poissa, olisi hänen oikein hyvä tehdä töitä varusteiden seassa. Olipahan jotakin pohdittavaakin uusien hevosten myötä, joten työ ei toivon mukaan tuntuisi aivan yhtä puuduttavalta kuin yleensä.

Perjantai 27. toukokuuta 2016, keskipäivä

Viikonloppu lupasi kiirettä, sillä vaikka kaksi A-ryhmän hevosista olivat Chantillyssä kilpailemassa, kotihevosista vastasikin tänä viikonloppuna Paisley Hayes. Paulus ei voinut käsittää, mitä se kädetön tumpula teki hevosalalla. Edellisen päivän maastot olivat olleet tuskaisia seurata, vaikka Paisleyn oli tarvinnut ratsastaa vain Qashqai ja Cosima. Ratsastajan jännitys kiihdytti tulisieluista ruunivoikkoa ja sai suklaanrautiaan Cosiman säikkymään varjoaankin. Tänään onneksi Helvetin Hylkiötä oli pyydetty apuun liikuttamaan Jamien hevosia, kun karma oli saanut Duffyn polkaisemaan kenkänsä irti ja Emersonin saapumaan itse ratsastamaan Papillonin. Paisley näytti olevan vain onnessaan, kun sai tyytyä varustamaan ja verryttelemään hevosia HH:lle ja Maybelle. Kiirettä sekään ei kuitenkaan vähentänyt. Illaksi oli luvassa täysi valmennusaikataulu, uusia työntekijöitä oli useampikin perehdytettävänä ja nyt aivoton harjottelija itkeä vollotti.
"Voi jumalauta, lakkaa nyt jo ulvomasta!" Paulus ärähti hieraisten turhautuneena karupiirteisiä kasvojaan. Eden Henderson, teini-ikäinen hupakko valkoisissa tennistossuissa ja huolitelluissa irtoripsissä, oli ehtinyt vasta palata jatkamaan keväällä alkanutta ja loukkaantumiseen katkennutta harjoittelua, kun nyt se näytti katkeavan uudelleen. Mies potkaisi valkeaa, muovista aidantolppaa, hillitsi halunsa tehdä samoin sorapolulla kyhjöttävälle tytönheitukalle ja lähti metsästämään tarhojen välissä hännät tötteröllä täyttä kiitoa paahtavia hevosia. Tummanrautias Spook, pahamaineinen karkuri, oli rykäissyt portista, kun Eden yritti ottaa Tiddlesiä tarhasta Winterin ratsutettavaksi. Tiddles oli käynyt hyppimään ja taklannut tytön jalkoihinsa, ennen kuin paineli tarhakaverinsa perään. Ja nyt tarhaan yksin jäänyt Moko kiljui sydäntäsärkevästi ja nelisti aidanviertä sen näköisenä, että aikoi hypätä aidan yli.
"Tee jotain hyödyllistä!" mies karjui edelleen itkevälle nyytille, kun yritti turhaan saada otteen ohitse pyyhältävän Spookin riimusta.

Vaikka työpäivän alkuun oli edelleen hetki jos toinenkin, oli Lucy jo saapunut tallille suunnitelmissaan lyhyt maastolenkki Ivoryn kanssa. Nainen tiesi tarkalleen, että hänen pitäisi työskennellä kentällä ruunansa kanssa, sillä kankea hevonen kompuroi jalkoihinsa luvattoman paljon, mutta maasto oli ajatuksena paljon mukavampi. Siellä hän saattaisi ajoittain jopa unohtaa, miten huonosti nilkka edelleen venyi ja taipui, siinä missä kentällä rajoittunut liikerata heijastui heti Ivoryn liikkumiseen. Nainen lyöttäytyi riimunnaru kourassa kulkevan Oliverin matkaan, kun mieskin oli hakemassa hevosta sisään - Lionheartia, työtoveri kertoi aukaistessaan tallin oven. He suunnistivat tarhoja kohden niitä näitä jutellen, kun hevosten vauhdikkuus sai valpastumaan ja kiinnittämään enemmän huomita ympäristöön. Yleensä rauhallisesti laiduntavat hevoset sähelsivät tarhoissaan, mikä harvoin merkitsi mitään hyvää. Nopeasti sähköisen ilmapiirin syy paljastui, kun kävi selväksi, etteivät häntä putkella painaneet ruunat olleet aitojen sisäpuolella. Molemmat pinkaisivat juoksuun päästäkseen nelistävien hevosten reitille.
"Whoo-aaa", Lucy rauhoitteli ratsuja asettuessaan tarhojen väliselle kaistaleelle kädet levällään. Oliver seurasi esimerkkiä, joskin vilkuili hevosia paljon epäluuloisemmin kuin nainen, joka oli selkeästi viettänyt liikaa aikaa Pauluksen kanssa kun ei osannut edes ajatella, etteivätkö karanneet ruunat hidastaisi. Tiddlesin liukuessa pysähdyksiin pää korkealla, harppoi nainen lähemmäs napaten tiukan otteen korskuvan ruunan riimusta. Spook kiepahti kannoillaan ympäri ja paineli lennokkain raviaskelin samaa tietä kuin oli tullutkin. Oliver lähti hölkkäämään hevosen perään, vaikka eipä sitä juoksemalla kiinni saataisi.
"Kuka näistä oli tulossa sisään, ja kuka jäämässä ulos?" Lucy kysyi talutettuaan tanssahtelevan ruunan lähemmäs karkulaisten tarhaa. Hän ei suonut silmäystäkään harjoittelijalle, jonka syytä tämäkin episodi varmasti oli - ainahan se oli.

"Ne voi kaikki ottaa sisään", Paulus sanoi sukaisten tummaa tukkaansa, syke normaalia korkeammalla sekä karkulaisten että suoraan oikukkaan Tiddlesin eteen astuneen Lucyn tähden ja loi synkän katseen kelvottomaan harjoittelijaansa, joka nyyhki ja tärisi edelleen, joskin oli jo selvinnyt jaloilleen. Mies harppasi aidan lomasta ruunien tarhaan, missä Moko rellisti ja yritti ottaa kirjavan orin kiinni, ennen kuin estehevonen lentäisi aidan yli liittyäkseen hauskanpitoon. Spook kiepahti kannoillaan, kun Maybe astui tallista paljonpuhuvasti rehusankoa soittaen, ja lähestyi herkkua korviaan varuillaan käännellen kuin yrittäen päättää oliko ruoka arvokkaampaa kuin mahdollisuus irrotella vapaana.
"No miten meni noin niin kuin omasta mielestä?" mies puuskahti itkeskevälle tytölle, joskin tunsi kauhistuttavan syyllisyyden piston. Mitä hänelle oli tapahtumassa? Lucy tekisi hänestä vielä aivan pehmon. Paulus tarrasi Mokon riimuun, laahautui puoli kierrosta orin mukana ja saattoi sitten taluttaa puhisevan ja hypähtelevän orin Tiddlesin perään ja kohti tallia. Spookkin liittyi seuraan eksyttyään liian lähelle herkkuämpäriä. Maybe torui sitä kookkaan ruunan korvia rakastavasti hieroen.
"Oletko menossa Ivoryn kanssa?" Paulus kysyi Lucylta ja läimäisi ilmatilaansa loikkaavaa Mokoa riimunnarulla.

Lucy nyökkäsi ja käänsi Tiddlesin oikeaan suuntaan. Tallia kohden, siis. Hän vilkaisi olkansa yli harjoittelijaa, mutta päätti jättää läksyttämisen Paulukselle, vaikka tyttö näyttikin siltä ettei erityisemmin toruja tarvinnut tajutakseen mokanneensa pahasti. Hän keskittyi taluttamaansa ruunikkoon, sillä ei kaivannut kengänkuvaa jalkapöytäänsä tai hampaanjälkiä käsivarteensa. Tiddles tanssahteli tallia kohden vauhdikkaasti, mutta jätti uhittelun - iltatallissa olisi riittämiin aikaa sille.
"Joo, käyn lyhyellä lenkillä", hän vastasi olkansa yli miehelle pikaisen hymyn siivittämänä, ennenkö käänsi huomionsa takaisin hevoseen. "Teillä riittänee puuhaa näiden kanssa", nainen hymähti ja päätyi komentamaan ruunaa, kun hevonen oli polkea kantapäille tunkiessaan taluttajansa taakse. Pikainen vilkaisu vakuutti, että jokainen hevosista oli jonkun talutettavana, joten suurempi katastrofi oli vältetty taidokkaasti.

Pauluksesta katastrofi olisi pitänyt välttää. Hän kismitti vietävästi, lähinnä siksi, että mies syytti itseään. Hänestä oli tullut pehmeä hölmö, joka halusi antaa idiootille mahdollisuuden. Ja näin siinä kävi. Mies lykkäsi Mokon karsinaan, minne ori jäi syöksähtelemään ja harppoi kädet taskuissa ja ilme jurona takaisin ulos käsittelemään harjoittelijaansa.
"Sen voi laittaa pesukarsinaan", Maybe huikkasi Lucylle Tiddlesin takaa ja vei Spookin karsinaan. Ruuna jäi tuijottamaan loukkaantuneena ja petettynä ihmisten perään, kun rehuämpäri lähti näiden mukaan. Paisley ilmestyi varustehuoneesta Tiddlesin varusteet mukanaan ja katseli pientä tummanruunikkoa epäluuloisesti.

Lucy noudatti annettuja ohjeita sujauttaessaan oikukkaan ruunan pesukarsinaan. Hän kiinnitti huolellisesti ketjut, sillä uusi karkuyritys ei kävisi päinsä, ja sai vaivoistaan kiitokseksi uhkaavasti kohoavan takasen. Terävä älähdys sai hevosen luimimaan, mutta kavio laskeutui siivosti kumimatolle ilman potkuja. Hän taputti hevosen kaulaa pujahtaessaan käytävän puolelle ja lähti uudestaan tarhoille, sillä alkuperäinen tehtävä oli edelleen täyttämättä Ivoryn laiduntaessa kylki kyljessä Flurryn kanssa. Zoe laskeutui portaat tallikerroksen puolelle ja harkitsi saman tien kääntyvänsä takaisin, kun näki kasan varusteita hevosenhoitajan sylissä. Selkeästi hän olisi voinut juoda toisen kupillisen kahvia ja katsoa pidempään videota parin päivän takaisesta treenistään Duffyn kanssa, kun ei Tiddles ollut vielä valmiina ratsastusta varten. Huokaisten nainen suuntasi kuitenkin tummanruunikon hevosen luokse, sillä ei kai sen varustamisessa voisi kauaa kestää. Hän ehtisi hyvin tarkistaa suunnitelmansa liikutusten suhteen odotellessaan.

Paisley lähestyi varuillaan hevosta, joka veti korvansa luimuun ja heilautti päätään säpsähtävää hoitajaa kohti. Paisley oli tavattoman kiitollinen siitä, että sai viettää viikkokausia ilman Tiddlesiä ja Mokoa, kammoamiaan kauhukaksosia. Valitettavasti seuraavat kaksi viikkoa hän olisi vain niiden kanssa Ranskassa. Nainen yritti komentaa takasillaan huitovaa hevosta, mutta ääni ja ele jäi ontoksi, ja ruuna sikaili röyhkeästi hoitajansa kanssa.
Maybe talutti tanssahtelevan Qashqain sisään ja kiinnitti tamman pesukarsinan välin päähän Tiddlesistä samalle pesupaikalle. Tyttö vilkaisi myötätuntoisesti Paisleytä, joka jaksoi yrittää pelostaan huolimatta ja ryhtyi sukimaan kullanhohtoista ruunivoikkoa.
"Milloin kengittäjä tulee Duffya varten?" tyttö kysyi Zoelta Paisleyn pyyhkiessä harjalla Tiddlesin klipattua, silkkistä karvaa.

Zoe seurasi sivusilmällä Paisleyn puuhia tukahduttaen syvän huokauksen. Miten Jamie oli erehtynyt palkkaamaan tytön hevostensa hoitajaksi, kun Paisley näytti pelkäävän Tiddlesin varjoakin. Hän sieti hevosen sikailua hetken, ennenkö harppasi tarttumaan kiinni riimuun kaksin käsin ja käänsi hevosen pään itseään kohden tuijottaen tiukasti tummia silmiä. Heti, kun takanen kohosi, hän ärähti matalasti ja nykäisi riimusta, kunnes viesti meni perille. Hän ei tosiaankaan käyttäisi ensimmäistä puolta tuntia hevosen kanssa siihen, että vääntäisi kättä ratsastusradan teistä vain sen tähden, ettei hoitaja ollut osannut pitää ruunaa kurissa varustuksen aikana.
"Iltapäivällä", hän vastasi Maybelle ujuttautuen Tiddlesin luimivan pään toiselle puolen voidakseen katsella Mayben puuhia tamman kanssa. "Juoksutan Duffya illasta, jos kenkä vain saadaan kunnolla paikoilleen eikä se tee mitään muuta tyhmää." Kenkiä putoili jatkuvasti, eikä siihen aina liittynyt hevosten häseltämistä, mutta Duffyn kohdalla hän ei uskonut siihen. Ori harvoin polki jaloilleen, eikä varmasti tehnyt sitä käyskennellessään tarhassa. Jotakin hevosen oli täytynyt riehua. Mikä hölmö eläin. Tiddles sai uuden muistutuksen uhitellessaan ilmaa näykkäisemällä, eikä ruuna näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä kun pään vieressä seisova nainen ei edes säpsähtänyt.

Maybe nauroi Zoen vastaukselle. Hevoselle suojia laittava Paisley painoi lannistuneena päänsä, muttei voinut olla olematta kiitollinen avusta. Hän kysyi usein itseltään samaa: miksi hän oli edelleen töissä, vaikka Jamie tiesi millainen hän oli? Paisleyllä oli ikävä tunne, että syy oli sääli. Kun naisen ei tarvinnut enää varoa viuhuvia jalkoja samalla tavalla, varustus kävi muutamassa minuutissa. Maybe oli satuloinut Qashqain samassa ajassa: kissamainen tamma harvoin likasi itseään.
"Mennäänkö ulos? Pääkentälle?" Maybe kysyi irrottaen ruunivoikon pesukarsinan kiinnityksestä.

Zoe laski irti Tiddlesin päästä vasta, kun ruuna oli varusteltu täysin. Hän veti kypärän päähänsä ja nyökkäsi Maybelle.
"Pääkenttä on hyvä, onpahan ainakin tilaa", hän puhahti vilkaisten epäluuloisena ruunikkoa hevosta, joka ei ollut vakuuttanut käytöstavoillaan. Nainen kääntyi vilkaisemaan hoitajaa. "Tule lämmittelemään seuraavaa kolmen vartin päästä." Tai ehkä Paisleyn taidoilla puoli tuntia olisi ollut sopivampi. Ratsuttaja nappasi oikukkaan ruunan ohjat tiukkaan otteeseensa, ja vapautti hevosen pesukarsinasta mulkaisun kera. Hänen ylitseen ei käveltäisi, eikä hampaita sopisi näyttää lainkaan.
"Miten Choven kanssa meni aamulla?" Hän kysäisi katse eteenpäin suunnattuna. Hän seurasi sivusilmällä hevosen eleitä rinnallaan, mutta tuijottamaan hän ei ryhtyisi, ties vaikka se saisi typerän esteratsun keksimään jotakin vielä typerämpää kuin hännän viuhtomista ja takaosalla tanssahtelua sivusuuntaan.

"Hienosti", Maybe vastasi siloitellen Qashqain geometrisen suoraan huolitellusti nypityn, mustan harjan kävellessään. Tamma liikkui tuttuun tapaansa melkein paikallaan ravaten, pää korkealla ja kiihkeä tuli liikkeistä paistaen.
"Se olisi ehkä halunnut vähän irrotella, mutta voin viedä sen viimeistään tiistaina taas laukkaradalle. Miten Paddyn kanssa sujui? Missä kävitte?" Tyttö kysyi kääntäessään tamman kaartoon valtavalle, tuuliselle pääkentälle. Hän kiristi vyön, laski jalustimet ja keinautti itsensä liikkeelle karkaavaan satulaan.

"Hyvä", nainen nyökkäsi lämmin hymy huulilla vieraillen. Oli aina ilo kuulla, että nuori tamma teki kunnolla töitä yhdessä Mayben kanssa. Hän nykäisi ohjasta, kun violettiin puettu ruuna oli pysähtyä säpsymään jotakin näkymätöntä hirviötä, ja sulki portin huolella ratsukoiden perässä.
"Onko päiviä, jolloin Chove ei tahtoisi irrotella?" Zoe virnisti kiristäessään ruunan vyötä. Takanen potkaisi pariin kertaan vatsan alle, mistä hyvästä Tiddles sai tiukan ärähdyksen ja napautuksen takaosalleen. Muutaman sivuaskeleen jälkeen luimiva ruuna seisoi jälleen aloillaan, kun nainen ponnisti selkään ja sääti jalustimet itselleen sopiviksi.
"Nummilla vaeltelemassa, kun sääkin suosi. Paddy oli oma kultainen itsensä", nainen kertoi lämpimällä äänellä. Kimo ruuna oli ehdottomasti omaa luokkaansa. "Eihän se edelleenkään ymmärrä olevansa jo eläkkeellä, mutta eipä sen tarvitsekaan."

"Ei", Maybe nauraa kehräsi ja antoi Qashqain kävellä kenttää ympäri löysällä tuntumalla. Chove juoksisi itsensä läkähdyksiin, jos hän antaisi. Maastossa sen oli kuitenkin yleensä tyydyttävä kävelemään ja ravaamaan.
"Paddy on kyllä upea hevonen. Teetkö tänään sen kanssa vielä jotain muuta vai onko Edgerly tulossa itse?"

Zoe nousi seisomaan jalustimille varmistaakseen niiden olevan saman pituiset, minkä Tiddles tulkitsi kehoitukseksi sännätä ravissa eteenpäin. Silmiään pyöräyttäen nainen pysäytti hevosen ja vaati peruutusta aina siihen pisteeseen asti, josta he olivat liikkeelle lähteneet. Pärskyvä esteratsu ei lainkaan arvostanut moista, mutta muutamaa etusten nostelua lukuunottamatta suoriutui vaatimuksista hienosti.
"Ajattelin kävellä sen kanssa vielä illasta, mutta en mitään sen kummempaa. Haluan sen olevan rento ja notkea herra Edgerlyä varten huomenna", nainen vastasi kehottaessaan herkän ratsunsa käynnissä kiertämään kenttää. Ohjia hän ei viitsinyt pitkäksi laskea, ettei oikukas ruuna testaisi hänen tasapainoaan säpsymällä jotakin olematonta, mutta muutoin hän ratsasti hevosta pitkään, rentoon käyntiin alkuverryttelyksi. Kyllä esteratsu vielä töihinkin pääsisi.

Qashqaille pitkä ja rento olivat suhteellisen tuntemattomia käsityksiä, sillä tamma paahtoi eteenpäin vauhdikkain askelin, pää korkealla ja äänekkäästi puhallellen. Edellisen päivän rauhallinen maasto oli joko jättänyt sille patoutunutta energiaa tai sitten toissaviikonloppuiset, menestyksekkäät kotimaan kisat olivat stressanneet hevosen uudelleen. World Cupin voittaja oli jo valmiiksi kevytrakenteinen, mutta oli kuihtunut alkuvuoden stressissä entisestään. Onneksi huhtikuun kisatauko oli palauttanut sen ruokahalun, ja seuraavat kisat tammalle koittaisivat vasta heinäkuun alussa. Se pääsisi laitumellekin ja toivon mukaan löytäisi hieman pyöreyttä ja rentoutta. Maybe silitteli hevosen kaulaa puhellen sille matalasti ja taivutti tammaa ympyröillä ja volteille pohkeidensa ympärille.
"Se kuulostaa rentouttavalta", hän kommentoi ja vilkaisi Tiddlesiä, joka ei ollut Jamien suosikkihevosia. Mies ei pahastunut raisuja, riehuvia hevosia, mutta koki epärehelliset, töihin pakotettavat ja vastahakoiset hevoset epämiellyttäviksi ratsuiksi. Tiddles ei ollut myöskään hoitajiensa suosikki, ja ehkä juuri siksi ansaitsi paikan Mayben sydämessä.
"Mitä suunnitelmia sinulla on viikonlopuksi? Oletko vapaalla?"

Tiddles osoittautui heti alusta alkaen hevoseksi, joka luistaisi kaikesta mistä hän vain antaisi hevosen luistaa. Niinpä he päätyivät tekemään useamman voltin kentän kulmiin, jotta hän saisi ruunan taipumaan ja asettumaan rehellisesti kulmauksessa, ja vuorostaan siirtyivät kentän aidan viereltä keskemmälle, jotta hän todella joutuisi pitämään hevosen suorana, eikä se vain nojaisi aidan tukeen. Esteratsun tausta paistoi läpi kiireisistä liikkeistä ja olemattomasta motivaatiosta työskennellä, kun tarjolla ei ollut raisua menoa ja painovoimaa uhmaavia loikkia.
"Vapaallahan minä", nainen nyökkäsi, "eli olen tallilla niin pitkään kuin herra Edgerly vain sallii." Saisi nähdä, lähetettäisiinkö hänet kotiin heti aamusta tiukkasanaisella kehoituksella etsiä muuta täytettä vapaapäivään kuin hevosten hoitamista ja varusteiden puunaamista. Zoe vaati tasaisia pysähdyksiä ja pehmeitä siirtymisiä takaisin käyntiin ruunikolta ruunalta, joka kalusi kuolainta ja rikkoi silloin tällöin käynnin rytmin potkaisemalla toisella takasellaan protestiksi. Pienet potkaisut eivät tuntuneet korkeaa askelta kummoisemmilta selkään, mutta jokaista mielenosoitusta seurasi ihan vain periaatteestakin tehtävän toistaminen, sillä hän ei tahtonut hevosen potkivan tietään läpi hommista vaikka Tiddles miten pitäisi niitä typerinä.

"Mikäli satut tylsistymään ja kaipaamaan tallille, huomennakin olisi kuusi hevosta liikutettavana. En usko, että Paisley pahastuisi, jos saisi pitäytyä verryttelyssä", Maybe pohti ja myötäsi ohjalla aina Qashqain laskiessa ja rentouttaessa päätään. Hän kaarsi sitä kiemuroille ja tamman tyyntyessä asteen, lisäsi siirtymisiä verryttelyyn.

"Täytyy katsoa", Zoe vastasi vaikka tiesikin, ettei kieltäytyisi jos ei parempaa tekemistä keksisi. Vaikka rahasta ei tehnyt tiukkaa, ei ylimääräisistä työtunneista satulassa harmia ollut. Aina oppi lisää, kun kapusi hevosen selkään ja yritti saada nelijalkaisen tekemään töitä kunnolla, mitä Tiddles ei tällä hetkellä tehnyt kävellessään ylimääräisiä askeleita ties kuinka monta ennen pysähdystä. Nainen peruutti neljä askelta, suoristi hevosen, pyysi käyntiä ja pysäytti uudestaan. Parempi. Hän siirsi ratsunsa raviin keventäen tasaisesti askelten tahtiin, pitäen niin jalkansa kuin kätensä tarkoin aloillaan. Kilparatsuista ei koskaan tiennyt, kuka veti herneet nenään mistäkin, kuten ei niiden omistajistakaan.
"Jos mitään muuta ei ilmaannu, niin miksikäs ei."

"Oletko viihtynyt uudessa asunnossasi?" Maybe kysyi haikeana siitä, että oli menettänyt naapurinsa. Hän pysäytti ruunivoikon istunnallaan, vapautti sen käyntiin, pysäytti uudelleen ja siirtyi raviin. Chove oli opettanut tytölle paljon istunnasta, sillä vaikkei täysiverinen ollut lainkaan yhtä herkkä kuin Qashqai tai Pantheras, Maybe oli harvoin onnellisempi kuin silloin kun sai Choven kuuntelemaan vain ja ainoastaan istuntaansa. Qashqai ravasi kiireessä, hermostuneesti pärskien ja mustalla hännällään viuhtoen. Maybe kevensi tasapainossa ja yritti saada tammaa rentoutumaan, pidentämään askeltaan, venyttämään kaulaansa ja laskemaan päätään. Se taipui vaivatta ympyröille, kokosi askeltaan ja teki siirtymisiä käyntiin, mutta hetkellinen rentous katosi aina pian uudelleen.

Zoe taivutteli ruunaa suurilla ympyröillä ja kahdeksikolla ravissa, houkutellen hevosta nojaamaan enemmän ohjaan ja kaartamaan kaulaansa. Tiddles ei ollut kamala ratsastettava, sen hän saattoi heti sanoa, mutta hevosta sai toden teolla ratsastaa, sillä mitään ruuna ei antanut ilmaiseksi, tai edes halvalla.
"Olen, vaikka työmatka tuntuukin edelleen omituiselta", hän vastasi pysäyttäen ruunan suoraan ravista. Muutaman askeleen tavallista pidempi valmistelu kantoi hedelmää, sillä Tiddles pysähtyi tasajaloin ansaiten kehuiksi pienen taputuksen ennen uutta siirtymistä raviin.
"Naapurissani tosin asuu joku, jonka koira metelöi jatkuvasti, mutta onneksi en ole paljoa kotona sitä kuuntelemassa."

Tyttö nauroi ja yritti olla ajattelematta ratsastustaan. Ehkä Qashqai rentoutuisi vähitellen itsestään.
"Oletko tutustunut naapureihisi? Tai aloittanut uusia harrastuksia?" Maybe kysyi keventäen tamman reippaan ravin tahdissa ja setvien samalla hajamielisesti sen harjaa.

"En sitä koiraa enempää", Zoe hymähti suupieli nykien. Ei hänellä ollut aikaa käydä tutustumassa naapureihinsa, kun asui tallilla. Kotona käytiin nukkumassa ja syömässä ja pesemässä termospullo seuraavan päivän kofeiiniannosta varten.
"Mitäpä minä harrastuksilla", hän lisäsi suoristaen Tiddlesin keskelle kenttää. Ruuna kaatui kovasti oikealle heti kun tuki katosi, mitä nainen korjasi koko pitkän sivun matkalta, ennenkö vaihtoi suunnan ja jatkoi siirtymisten työstämistä hakiessaan hevosta kuulolle. Ainakin ruuna teki töitä kunnolla kunhan sitä vaati toimimaan, eikä hän joutunut ratsastamaan ylilyövin avuin saadakseen reaktioita, sillä pienikin pyyntö riitti.
"Joko Choven kanssa on kesän kisakalenteri lyöty lukkoon?"

"Ei vielä. Noah - siis Burke - miettii vielä omaansa, joten Choven riippuu paljolti siitä, minne hän on menossa. Mitä sinulla on kesäsuunnitelmissa? Oletko harkinnut hevosen ostamista?" Maybe kysyi ja kehui vuolaasti ratsastamaansa tammaa, kun huomasi sen pidentävän askeltaan, venyttävän kaulaansa ja painavan päätään alas. Jos hän saisi pidettyä sen rentona, työskentelystä voisi tullakin jotain. Stressaantunut Qashqai vain kuumui ylikiehumispisteeseen.

Zoe nyökkäsi, sillä se kävi järkeen. Oli turha matkustaa ympäri maita eri kyydeillä, kun samoissakin kilpailuissa voitaisiin käydä. Hän pysäytti ratsunsa ja pyysi uutta peruutusta, joka tällä kertaa hoitui mallikelpoisen suorana. Nainen taputti Tiddlesin tummanruskeaa kaulaa ja siirsi ratsun käyntiin testaten pohkeenväistöä. Ruuna oli hyvin kuulolla ja pohkeiden välissä, mutta vaati jatkuvasti pientä muistuttelua ja hiomista, jotta suoritti tehtävät tyylikkäästi.
"En", hän pudisti päätään suoristaessaan hevosen ja vilkaisi Maybea. "Eikä kesään mitään sen kummallisempaa ole tullut suunniteltua. Töitä ja lomaviikoille sitten kotimaan matkailua tai jotakin." Mieluiten hän olisi nekin viikot töissä, mutta se ei kävisi päinsä.
"Sinun kesäsi taitaa täyttyä kisamatkoista?"

"Toivottavasti!" Maybe nauroi.
"Noah lupasi, siis Burke", hän noitui itseään, "lupasi ottaa minut kisahoitajaksi neljän tähden kisoihin Dianan kanssa, joten Luhmühlen on seuraavana vuorossa niistä." Maybe antoi tammalle löysän ohjan ja pidätti sen istunnallaan käyntiin, missä pitkä, rento askel säilyi hänen suureksi helpotuksekseen.
"Oletko jo käyttänyt Edgerlyn tarjoamat ulkomaanmatkat? Eikö kesä olisi hyvää aikaa käyttää sellainen, jos Paddy on eläkkeellä ja N-Burke kilpailee Duffylla?"

Zoe puri huultaan ja piti kasvonsa peruslukemilla Mayben joutuessa jatkuvasti korjaamaan itseään. Hän oli toki kuullut valmentajan taustoista liikkuvista juoruista osansa, mutta ei johtopäätöksiin sopinut niin helpolla loikata. Ehkä Burke oli antanut Maybelle erikoisluvan puhutella itseään etunimellä kun kerran kilpailivat ja treenasivat yhdessä, tai jotakin.
"Nauti Luhmühlenista, se on varsin ihanalla alueella", nainen sanoi hymyn kera. Hän oli päässyt paikalle riittävän monta kertaa ollakseen täysin tyytyväinen vuoteen, jolloin ei tarvinnut lähteä kenttäkilpailujen suurimpiin koitoksiin jännittämään.
"En. Pitäisi varmaan", hän huokaisi. Herra Edgerly ei antaisi asian unohtua, joten jokin matka hänen olisi keksittävä. Mutta minne, ja milloin, ja entä jos kuitenkin… Kotona kaikki oli helpompaa kun hän tiesi tarkalleen, mitä hänen päiväänsä kuului.

"Tietenkin pitäisi! Eikö ole paljon mukavampi palata arjen rutiiniin, kun on kokenut jotain erilaista välissä? Ja ajattele, voisit kokea vaikka Japanin tai Uuden-Seelannin tai Etelä-Afrikan tai tutustua Etelä-Amerikan mayojen tai inkojen historiaan paikanpäällä - mitä tahansa. Et voi jättää käyttämättä sellaista mahdollisuutta", Maybe houkutteli kalpeansiniset silmät viekkaasti siristyen ja siirsi Qashqain uudelleen raviin pyytäen siltä nyt ravilisäyksiä pitkillä sivuilla. Tamman kissamaisen joustava askel venyi näyttävästi.

Zoe pudisteli päätään nuoremman innolle. Ehkä Mayben olisi pitänyt saada lahjaksi ulkomaanmatka, kun tyttö selkeästi tiesi, mitä sellaisella voisi tehdä. Hän ei ollut tottunut matkustamaan muutoin kuin töiden merkeissä, eikä osannut edes kuvitella lomaa ulkomailla ilman hoidettavia hevosia ja kilpailujen huumaavaa, sykkivää ympäristöä.
"Mietin enemmän Espanjan aurinkorantoja tai Pariisin ostoskatuja", nainen korjasi huvittuneena. Eivätkö ne olleet yleisiä, loppuunkulutettuja turistikohteita? Ihan kuin hän osaisi viettää päivätolkulla aikaa auringossa maaten tai merkkiliikkeestä toiseen kierrellen mitään ostamatta. Nainen testasi pohkeenväistöä vielä ravissa, ennenkö valmisteli huolella laukannoston kentän päädyssä suurella ympyrällä. Tiddlesin pieni mutta sitäkin vauhdikkaampi askel lennätti hiekkaa kauas taakse, kun ruuna heitti muutaman eloisan pukin laukannoston jatkoksi. Zoe hengitti syvään nenänsä kautta ja keskittyi työstämään ruunan liikkumista kaikkien neljän jalan löydettyä askelten tasainen, kolmitahtinen rytmi.

Myös Qashqai nosti pian laukan. Maybe antoi sen laukata pitkällä, vauhdikkaalla askeleella, kunnes terävästi pärskivä tamma asettui rennosti kuolaimelle, ennen kuin lähti kokoamaan hevosen askelta.
"No mutta sinne voit mennä itsekin! Edgerly maksaisi sinulle vaikka viiden tähden maailmanympärysmatkan. Tartu siihen!" Maybe nauroi ja nousi esteistuntaan antaen Qashqain vuorostaan lisätä laukkaa. Paulus talutti Mokon tallilta kentälle, tarkasti kahden ratsukon radan ja suuntasi sitten tanssivan ja ohjan päässä hypähtelevän tobianon kanssa keskelle selkäännnousua varten. Paisley oli tarjonnut orin verryttelyä miehelle, ja Paulus oli lykännyt harjoittelijansa siivoamaan tarhoja. Hän ei mielellään vapauttanut kädettömiä tumpuloita vastuustaan, mutta arveli, että hänkin saattaisi olla parempi verryttelijä Mokolle orin puhkuessa energiaa. Maastolenkki sen kanssa edellisenä päivänä oli ollut säälittävän lyhyt ja rauhallinen muuan hissuttelijan tähden, ja se kostautui nyt. Ori tepakoi sivuttain, hirnui kumeasti seuralaisilleen ja yritti karata raviin jo miehen kiristäessä vyötä.

Niinpä juuri. Herra Edgerly maksaisi hänelle mitä hän ikinä kehtaisi pyytääkään, ja vielä vähän enemmän, eikä hän halunnut sitä. Hän sai jo niin paljon palkkaa että vuokran ja asumismenojen jälkeen käteen jäi edelleen riittävästi, jotta hän voisi itse säästää lomamatkaa varten. Ei ollut oikein että mies vielä kaiken muun päälle tarjosi hänelle matkaa niin kauas kuin vain tällä pallolla pääsisi.
"Mutta sitten olen kaukana kotoa", Zoe vastasi epäsuorasti. Kaukana kotoa, kaukana hevosista, jos ne jotakin tarvitsisivat. Luonnollisestikaan muista ei olisi kaitsemaan hevosia ellei hän olisi aivan puhelinsoiton päässä. Hän pyysi Tiddlesiä venyttämään lyhyttä laukkaansa, mutta esteratsu tulkitsi kehoituksen tarkoittavan vauhdin lisäämistä. Huokaisten hän istui liikettä vastaan, kunnes sai koottua laukan entistäkin lyhyemmäksi. Ei kun vain uutta yritystä pidentämisen kanssa, kunnes askel tuntui edes hieman pidemmältä kuin aluksi. Se olkoot tarpeeksi esteratsulta. Hän vaihtoi laukkaa lennosta kääntäessään ruunan kahdeksikon kautta uudelle ympyrälle, ja tiedosti vain ohimennen vaihtuneen ratsastajan energiselle orille. Niin kauan kuin Moko olisi lämmiteltynä, jotta hän ei joutuisi olemaan täällä yöhön saakka, ei sillä ollut väliä kuka kirjavan ihmeen selkään heitettiin.

Pauluksen selkäännousua edelsi vaimeasti kaikuva 'perkele' ja ori lähti kävelemään askel nykien, kuolaimelle puskien ja takaosaansa sivuun heittäen. Se järsi kuolainta valkoreunaiset silmät pyörähdellen, häntäänsä viuhtoen ja takajalat keveinä hipsuttaen kuin valmiina nakkaamaan pukkien sarjan. Maybe pyysi Qashqailta lävistäjällä laukanvaihtoa ja muutaman kierroksen jälkeen muutaman vaihdon sarjaa, joista osaava, motivoitunut tamma selvisi kunnialla. Tyttö päätti lopettaa onnistumiseen, antoi tamman laukata vielä pitkänä muutaman ympyrän ja siirsi sen raviin. Moko puski kovasuisena ohjaa vastaan ja tuulen kahisuttaessa kentän valkeaa aitaa reunustavia, majesteettisia lehtipuita, ampaisi muka-kauhistuneisiin, raisuihin loikkiin. Se ravasi jännittyneenä uraa kuin etsien seuraavaa säikyttävää, ajautui läpi Pauluksen napakasti potkivasta pohkeesta ja loikkasi uudelleen sivuun, niin vikkelästi, että mies oli tipahtaa kyydistä.
"Rauhoitu, jumalauta", mies mutisi ja yritti jarruttaa Mokon kävelemään. Se viskoi päätään pidätteille, nakkasi pari leikkisää pukkia ja yritti karata uudelleen raviin. Paulus harasi jääräpäisesti vastaan, mikä sai orin repimään päätään ja heittämään takaosaansa uudelleen, nyt kipaten ratsastajaa kaulalleen. Kun mies tempaisi oikkuilevan tobianon pään ylös, se viskoi taas päätään ja nyt iski Paulusta niskallaan kasvoihin niin, että kärsineestä, kyömystä nenästä alkoi norua verta.
"Haluatko jo vaihtaa?" Paulus kysyi Zoelta äreästi ja pyyhki nenää hihaansa.

Vaikka Zoe ei kiinnittänytkään huomiota Mokoon ja selkään kavunneeseen mieheen, Tiddlesistä ei voinut sanoa samaa. Oikukas ruuna otti Mokon häsellyksen lupana säikkyä olemattomia, ja loikkasikin ketterästi sivuun kesken laukkasuoran. Zoe käänsi hevosen ympyrälle ja pudotti raville Tiddlesin protestoidessa takapäätään viskoen. Jaha, että näin sitten. Hän jatkoi siirtymisten parissa antaen hevoselle niin paljon tekemistä, ettei ruunikko ehtinyt keskittyä Mokon pöllöilyyn, ja saadessaan ruunan uudelleen kuulolle, päätti nostaa vielä kerran laukan. Hetken laukkatyöskentely päättyi kehuihin ja käyntiin siirtymiseen, mutta Tiddles ei suinkaan saanut vapaata, ehei. Hän piti hevosen kiireisenä leikkimällä askelpituudella, vaatimalla pohkeenväistöjä eri jyrkkyyksillä ja taivuttamalla hevosta pienille volteille. Tiddles tuntui tekevän töitä kunnolla, joten kai tämä laskettiin liikutukseksi. Ainakin ruuna oli saanut purkaa energiaansa ja joutunut töihin.
"Käy", nainen vastasi vilkaistessaan epäilevänä kirjavaa ratsukkoa. Parempi kai laittaa Moko seuraavaksi ruotuun, ennenkö ori viskoisi Paulusta miten sattuu. Ei häntä miehen turvallisuus kiinnostanut, sen kun lentäisi päin aitaa, mutta hevonen olisi entistä kamalampi, jos saisi hillua mielensä mukaan koko lämmittelyn. Hänen arvostuksensa esteratsuja kohtaan ei ollut koskaan ollut korkealla, eivätkä nämä kokemukset sitä muuksi muuttaisi. Kenttäratsastajat sentään tiesivät, ettei huonolla koulusuorituksella päästy kaahailemaan esteille. Nainen pysäytti ruunan ja laskeutui ketterästi selästä, joutuen saman tien varomaan kohoavaa takasta. Komennus upposi ainakin sen verran, ettei Tiddles jatkanut uhitteluaan kun hän nosti ruunan ohjat kaulalta tarjotakseen niitä vaihdossa Paulukselle. Yksi vilkaisu Mokoon sai toivomaan, että hän olisi pukenut päälleen turvaliivin. Jos kirjava ori menisi hänet pudottamaan, hän ripustaisi hevosen kavioista kattoon.

Paulus valui alas tanssivan tobianon selästä, nykäisi sitä ohjasta orin tunkiessa päin ja harppoi sitten hevosta kohti niin, että se sai karata hänen altaan useamman askeleen. Jo nyt oli perkele. Sitten mies talutti hevosen vaihtoetäisyydelle Zoesta ja otti itse Tiddlesin ohjat. Pieni ruunikko oli oppinut melko hyvin, ettei Paulus arvostanut huonoa käytöstä ja harvemmin enää kehtasi edes yrittää pystyynhyppimistä tai narussa riehumista. Mies keinautti itsensä huolella työstetyn ruunikon satulaan ja pyysi sen raviin pyyhkäisten välillä ärsyttävästi noruvaa nenäänsä. Maybekin oli siirtynyt loppuverryttelyihin ja ratsasti ilahduttavasti alun jälkeen rentoutunutta tammaa eteen ja alas pitkässä, rauhallisessa ravissa.

Zoe nappasi Mokon ohjat napakkaan otteeseen ja keinautti itsensä tanssahtelevan orin selkään. Moko karkasi heti raville, eikä kuunnellut pidätteitä kuin vasta kentän toisessa päädyssä. Hän ratsasti hevosen tiukasti kentän kulmaan säätääkseen jalustimet sopivamman pituisiksi itselleen. Rasittava kirjava ori siirtyi sinne tänne eikä malttanut olla hetkeäkään aloillaan, mutta kulma esti hevosta lähtemästä liikkeelle sen vauhdikkaammin, kunnes hän sai ohjat käsiinsä ja jalustimet jalkaansa. Nopeasti kävi selväksi, ettei pöllöilevä hevonen ottanut asettuakseen käyntityöskentelyä varten. Silmiään pyöräyttäen nainen nosti laukan ja istui tiiviisti satulaan, kun Moko repi ohjia pukitellen riemukkaasti. Hän keräsi ohjat tuntumalle ja kannusti hevosta eteen. Suurella kentällä oli onneksi tilaa pyöriä laajalla ympyrällä, joka mahdollisti hevosen laukkaamisen pitkällä askeleella. Moko viskoi takapäätään aika ajoin ja muutaman kerran loikkasi sisäpohjetta päin kun mukamas säikkyi jotakin aitojen ulkopuolella tapahtuvaa. Zoe kannusti hevosta eteen, hidastaen vain siksi hetkeksi, että saattoi vaihtaa ympyräleikkaalla suunnan. Hetken ori laukkasi vastalaukkaa ratsastajan jättäessä korjaamatta, mutta pukin kautta kirjava esteratsu siirtyi kierrokseen sopivaan laukkaan tässäkin suunnassa. Nainen antoi hevosen laukata pitkän hetken, ennenkö tunsi orin hakevan kuolaintuntumaa. Hän pidätti energistä ratsuaan, joka puhkui ja puhisi reippailunsa jäljiltä, mutta pudotti siististi raville. Hän suoristi hevosen alkaen työstää ravia pienin avuin. Ainakin hevonen oli hetken kuulolla, vaikka hän epäilikin, ettei pöllöenergiaa saataisi purettua näin vähällä.

Tiddlesin verrytellyt Paulus seurasi hetken Zoen ja Mokon työskentelyä vastentahtoisella kunnioituksella. Ehkä HH:llakin oli puolensa. Mies nosti tummanruunikon belgialaisen jalustimet ja vei sen talliin, missä Paisley valmistautui henkisesti huolehtimaan oikukkaasta ruunasta. Paulus ojensi ruunan ohjat hoitajalle vailla myötätuntoa ja lähti etsimään surkeaa harjoittelijaansa tarkastaakseen tämän työn jäljen: hän ei voinut ymmärtää, miksi harrastelijat hakeutuivat hevosalalle. Kuvittelivat varmaan, että se olisi kuin pitkä ratsastusleiri. Vähän hevosen harjailua ja paljon ratsastelua. Luoja.
Myös Maybe seurasi Tiddlesin perässä vaihtaakseen Qashqain Socksiin, jonka ratsastaminen aiheutti hänelle aina jännityksen nipistyksen vatsanpohjassa: ei toki hevosen haastavuuden tähden, vaan sen mittaamattoman arvon. Tytön hoitaessa Qashqaita Paisley sai purettua Tiddlesin sekä varustettua Cosiman ja liittyi Zoen seuraan pääkentälle. Suklaanruskea tamma kuunteli tarkasti ympäristönsä ääniä ja sen jännittynyt tuijottelu sai Paisleyn puristamaan ruskeita, laadukkaita nahkaohjia levottomana. Hevonen otti muutaman säikähtäneen loikan kentällä traktorin mennessä ohi, ennen kuin Paisley sai itsensä satulaan ja saattoi lähteä kävelemään uran sisäpuolella ohjat turvallisella tuntumalla. Nainen seurasi vain aavistuksen kateellisena, miten vaivattomalta Winterin työskentely häntä terrorisoivan tobianon kanssa näytti.

Zoe sai todella muistuttaa itselleen, ettei hevoselle hermostuminen auttanut lainkaan. Mokon sähellys helpotti mitä enemmän töitä hän sai orille antaa, ja se puolestaan piti hevosen kuulolla niin, että hän ylipäätään saattoi pyytää kirjavalta orilta haastavampia tehtäviä. Tobiano kaarsi lihaksikasta kaulaansa polkiessaan rytmikkäästi koko lisätyn ravin halki, eikä hukannut tahtiaan kun hän kokosi hevosen lyhyeksi kulmaa varten. Hevonen oli varsin täynnä energiaa, joten hän päätti jättää taivutusten hiomisen toiselle päivälle keskittyen sen sijaan ratsastamaan hevosen herkäksi ja avuille. Kun energian sai suunnattua työntekoon, ei kirjava ihme ollut kammottavin ratsastettava, mutta orin kanssa joutui todella tekemään töitä eikä keskittymisen rakoilulle ollu sijaa. Zoe tiedosti lähinnä ohimennen vaihtelevat ratsukot kentällä, ja senkin vain koska Moko käytti tilaisuuden hyödykseen säpsymällä uutta kaveriaan. Zoe korjasi hevosta keskittyen hiomaan siirtymiset tasapainoisiksi ja sulaviksi. Kun laukannostokin onnistui peruutuksesta, hän taputti hevosen kaulaa ja nousi tasapainoilemaan jalustimille pyytäessään orilta vauhdikkaampaa laukkaa kierroksen ajaksi. Se tuntui toimivan, sillä kun he hidastivat, Moko oli jälleen tasaisesti kuolaimella eikä karannut pidätteitä. Pyöritettyään hevosta ties millä tehtävillä ja ratsastusradan reiteillä eri askellajeissa, saattoi hän tyytyväisenä nostaa laukan ja koettaa vastalaukkaa kolmikaarisella kiemurauralla.
"Hieno poika", hän kehui lyhyesti hidastaessaan hevosen raville hyvinsujuneen tasapainoharjoituksen jäljiltä. Pohkeenväistöjen jälkeen oli helppo pudottaa käyntiin ja koettaa, malttaisiko hevonen kuitenkin keskittyä avotaivutukseen. Hetken neuvottelun jälkeen ori kulki estehevosen kiireellä avotaivutuksen halki, mutta ainakin ori yritti eikä viskonut päätään kun hän korjasi. Siihen oli hyvä lopettaa. Hän vilkaisi hevosenhoitajaa, joka ei ollut vakuuttanut taidoillaan ja pohti, olisiko parempi suorittaa loppuverryttely itse.
"Lämmittele se huolella. Paljon siirtymisiä, ympyröitä ja voltteja. Loppuverryttelen tämän itse", hän ohjeisti hevosenhoitajaa siirtäessään Mokon raviin. Hän alkoi houkutella kirjavaa päätä alemmas ja antoi hevoselle ohjaa sitä mukaa, kun ori venytti kuolaintuntumaa vasten. Ori liikkui rentona, joten hän ei tosiaankaan laskisi Paisleytä hevosen selkään jättämään huonoa makua hyvin sujuneesta treenistä.

Paisley nyökkäsi Winterin napakalle, jokseenkin tylyn sävyiselle ohjeistukselle ja toivoi hartaasti, että olisi ollut jälleen ratin takana, laulamassa radion tahtiin ja syömässä kaikkea, mikä oli tavattoman epäterveellistä ja tavattoman hyvää. Ajamisessa oli toki huonotkin puolensa, kuten putoava kunto ja nopeasti kohoava paino. Nainen sai itsensä kannettua satulassa aivan kelvollisesti, kun Cosima kulki eteenpäin suoraan, mutta tamman loikatessa sivuun tai eteen jonkin hirmuisen mörön säikyttämänä, Paisley tunsi jäävänsä auttamatta jälkeen. Hän lohdutti itseään sillä, että vaikka oli ollut kaatua selälleen tamman takapuolelle tai jäänyt hetkeksi riippumaan sen kyljelle, hän ei ollut pudonnut. Cosimalla oli onneksi pehmeä askel, ja se noudatti kuuliaisesti ratsastajan pyyntöä: se pysähtyi heti, siirtyi käyntiin epäröimättä ja nosti rytmikkään ravin kevyestä pohkeesta. Paisley silitteli anteeksipyytävästi sormillaan hevosen kaulaa jäätyään kiinni ohjaan hevosen karatessa alta ja kietoi sormensa moitteettoman siististi nypittyyn, suklaanruskeaan harjaan välttääkseen tekemästä niin uudelleen. Hän piti kyllä Cosimasta, mutta ei voinut täysin rentoutua ja luottaa hevoseen, sillä tiesi kuinka herkästi ja kuinka nopeasti se katosi hänen altaan. Tamma taipui volteille ja ympyröille sekä käynnissä että ravissa, joskin hieman ponnettomasti, enemmän ympäristöä tuijotellen kuin ratsastajaa tarkkaillen. Paisleykin piti silmällä toista ratsukkoa odottaen innottomasti merkkiä vaihtaa hevosia.

Zoe rapsutti Mokon kaulaa houkutellessaan oria venymään laajoilla kaarilla ja suurilla ympyröillä. Kirjavan orin ravissa oli helppo keventää rytmikkäästi, eikä hevonen rikkonut tasaista askeltaan ylimääräisillä loikilla tai syöksyillä. Hän taputti kaulaa hidastaessaan käyntiin ja jatkoi laajoilla kaarilla ratsastamista vielä käynnissäkin odottaessaan Mokon hengityksen tasaantumista. Vasta silloin hän kohotti kätensä viittoakseen hevosenhoitajan kentän keskelle. Mokon selästä pääsi alas ilman suurempaa häsellystä, sillä hevonen malttoi olla aloillaan. Hän rapsutti orin korvantaustaa ja hetken höperyydessä päätyi lahjoittamaan taskustaan pari hevosnamia orille. Kai se oli ne ansainnut, kun oli tehnyt hyvin töitä. Tyytyväisesti kuolainta ja nameja kaluten ori hiihteli hänen perässään Cosiman luokse. Zoe piti Mokon varmuuden vuoksi kauempana kurkottaessaan nappaamaan tamman ohjat, ettei kirjava hevonen vain saisi päähänsä tunkea hieromaan tuttavuutta kauniin tamman kanssa.
"Mokon voi laittaa hetkeksi kävelykoneeseen, kunhan olet pessyt sen", nainen lausahti arvioidessaan silmämääräisesti jalustimien pituutta Cosiman kohdalla. Hyvältä ne näyttivät, joten eiköhän niillä pärjäisi. Hän heilautti itsensä siron raudikon selkään ja vilkaisi hevosenhoitajaa.
"Vieläkö joku odottaa liikutusta?" Hän kysyi kääntäessään tamman kauemmas orista. Vaikka Paisley ei ratsastajana huipulla ollutkaan, ainakin hevonen oli herkkä ja reagoi halukkaasti hänen apuihinsa lämmittelyn jäljiltä.

Paisley nyökkäsi uudelleen, huomaten arastelevansa Helvetin Hylkiönä ja Saatanan Sikiönä tallilla tunnettua ratsuttajaa. Hän otti kirjavan orin ohjat, silitti varovasti sen samettista turpaa ja talutti sen kauemmas tammasta.
"Sing Sing. Tulen lämmittelemään sitä kolmen vartin kuluttua", nainen vastasi ja lähti sitten taluttamaan kuuliaiseksi työstettyä oria kohti tallia, ennen kuin se keksisi alkaa riekkumaan uudelleen. Socks tuli kaksikkoa vastaan kentän portilla. Maybe talutti sen kentän keskelle, keinautti itsensä touhukkaana askeltavan raudikon satulaan ja lähetti sen kävelemään uran sisäpuolelle pitkin, reippain askelin.
"Miten täällä on sujunut?" Maybe kysyi Zoelta vilkaisten uteliaana Mokon perään.

Zoe nyökkäsi. Yksi vielä. Kyllä hän siitä selviäisi kunnialla. Pahimmat taisivat jo olla takana, tai ainakin tamma hevosten lomassa tarjoaisi mahdollisuuden tehdä töitä alusta asti ilman kädenvääntöä. Hän kannusti tamman käynnissä kiertämään kenttää, keräten ohjat käsiinsä rauhallisesti. Johan Paisley oli hevosta kävelyttänyt, joten hän voisi hetken totuttelun jälkeen käydä työntekoon.
"Siedettävästi", nainen vastasi. Hän ei ollut tyytyväinen Mokoon, vaikka omalla mittapuullaan ori oli varmasti tehnyt hyvin töitä. Hän vain tuppasi vertaamaan kaikkia Paddyyn, eikä moni (yksikään) hevonen yltänyt samalle tasolle. Zoe taivutti pehmeästi askeltavan tamman pohkeensa ympäri pienelle voltille, ja korjasi toisella heti perään, kun ensimmäinen voltti tuntui enemmän soikiolta kuin ympyrältä. Vihdoinkin hevonen, jonka kanssa hän voisi keskittyä hiomaan yksityiskohdista täydellisiä.
"Milläs mielellä Socks on?" Hän huikkasi valkeahiuksiselle tytölle suoristaessaan Cosiman. Hän ratsasti tammaa eteen, sillä käynti tuntui aavistuksen laahaavalta ja aktivoi takaosaa muutamalla käännöksellä ja peruutuksella.

"Hyväntuulisella", Maybe nauroi ja silitti rakastavasti orin silkkistä kaulaa. Se askelsi eteenpäin melkein hypähdellen, korvat hörössä ja päivätalliin haettavien lajitoverien ääniä kuulostellen. Maybe lähti ratsastamaan oria ympyröille, voltille ja kiemuraurille vaatien sitä taipumaan pohkeensa ympärille. Socks olisi mieluummin lähtenyt suoraan raviin, mutta kuunteli ratsastajan painavaa, vaativaa istuntaa ja tyytyi suuntaamaan liikettä ylös.
"Pääsetkö viimeisen ratsastettavasi jälkeen vapaalle? Tai kengityksen jälkeen?"

Sitä hän ei epäillyt lainkaan. Ori tuntui aina olevan hyväntuulinen, mutta parempi niin. Äksyjen hevosten kanssa oli rasittava työskennellä pidemmän päälle. Nainen siirsi kiltin tamman pehmeästi raviin, koettaen kääntävät ja taivuttavat avut läpi tässäkin askellajissa. Se nyt vielä puuttuisikin, että hevonen reväyttäisi lihaksen hoitajan huolimattoman lämmittelyn tähden.
"Jään odottamaan kengittäjää", Zoe vahvisti. "Käyn varmaankin kävelemässä vielä Paddyn kanssa." Hän jatkoi samalla kun väistätti Cosimaa kentän halki. Tamma teki kiltisti töitä, se hänen oli myönnettävä, mutta vaati aina aika ajoin muistutusta siitä, että töitä saattoi tehdä reippaamminkin.

"Aivan, niin sanoitkin", Maybe muistutti itseään ja vaati Socksilta pysähtymistä tasajaloin säännöllisin väliajoin. Kun se seisahtui tiivistämällä istuntaa, tyttö lisäsi ravin mukaan. Siitä hidastamisessa ori olisi mieluummin leikkinyt paikoin kuuroa eikä Maybe syyttänyt sitä.
"Aiotko lähteä katsomaan Duffyn kisoja kesän aikana? Ja onko Edgerly pyytänyt sinua sen kisahoitajaksi?"

Zoe ei olettanut Mayben muistavan hänen aikataulujaan omiensa lisäksi. Riitti että Maybe tiesi oman työpäivänsä kulun, hän huolehtisi kyllä omista aikatauluistaan.
"En tiedä, riippuu vähän minne ja milloin he menevät", nainen vastasi pysäyttäen Cosiman ravista tasajaloin. Hän taputti pienesti tamman kaulaa ja pyysi peruutusta ennen uutta siirtymistä raviin. "Ei vielä. En usko että minua tarvitaan paikan päälle, mikäli Burke ottaa mukaan useamman hevosen ja niille siis hoitajan." Eihän sitä koskaan tiennyt. Herra Edgerly voisi tahtoa hänet kisapaikalle siitä huolimatta.

Maybe hymyili huvittuneena ja kokosi kullanrautiaan orin ravia pääty-ympyrällä. Se nakkeli pärskien niskojaan, mutta kokosi runkoaan ja kantoi itsensä ryhdikkäästi.
"Luulen, ettei Edgerly haluaisi hevostaan Jemman vastuulle, ainakaan niin, että Jemma vastaa myös useasta muusta hevosesta."

Zoe soi vinon virneen Maybelle.
"Kukapa tahtoisi", hän hymähti valmistellen laukannostoa Cosiman kanssa. Tamma oli kiitettävästi kuulolla, eikä vaatinut jatkuvaa työstöä keskittyäkseen työntekoon. Silloin tällöin toinen ruskeista korvista heilahti kuuntelemaan jotakin ympäristön ääntä, mutta niitä lukuunottamatta hevonen ei säpsynyt tai säikkynyt. Kai ratsastajan itsevarmuus välittyi satulasta hevosellekin.
"Täytyy katsoa miten käy. Paddyakaan en soisi jätettäväksi itsekseen. Toki laidunkausi on asia erikseen", nainen pohti työstäessään tamman laukkaa kahdeksikolla. Cosima vaihtoi siivosti laukan aina pyynnöstä risteyskohdassa, ja muutaman kerran hän jätti pyytämättä ratsastaen tamman vastalaukassa kaarteen halki. Tästä hevosesta voisi vielä tullakin jotain.

Maybe tukahdutti kikatuksen potien huonoa omaatuntoa. Jemma ei varsinaisesti pitänyt hänestä eikä Maybe ihmetellyt miksi: Noah oli tarjonnut hänelle kisahoitajan paikkaa neljän tähden kisoissa, joinne Jemma oli varmasti tähdännyt, ja Noah valmensi häntä ja otti hänet mukaansa kisoihin, kun Chovella oli tilaisuus kilpailla samaan aikaan.
"Jos minä olen tallilla, kai luotat minun huolehivan Paddystä?" tyttö kysyi huvittuneena ja antoi Socksin pidentää raviaan lävistäjällä. Ori venytti askeltaan näyttävällä lennolla, ja ratsastaja taputti tyytyväisenä sen kaulaa, ennen kuin pidätti orin käyntiin tasaantumaan ennen laukkatyöskentelyä.

Zoe pidätti tamman käyntiin antaen Cosimalle hetkeksi pidempää ohjaa, jotta tamma saattoi venyttää kaulaansa. Tamma oli työskennellyt hyvin, joten pieni tauko oli ansaittu.
"Totta kai", hän vakuutti. "Mutta sinullakin on paljon muuta puuhaa." Ja hän viihtyi tallilla Paddyn luona. Kimo ruuna oli kaikkine tapoineen ihastuttava hevonen, jonka kanssa oli ilo viettää aikaa. Nainen laski hetkeksi jalustimet jalastaan ja pyöritteli nilkkojaan. Tauoton ratsastaminen alkoi tuntua, sillä hän harvoin joutui ratsastamaan tuntitolkulla hevosia tähän tapaan, kiitos herra Edgerlyn. Hän venytteli pohkeitaan ja pyöritti muutaman kerran harteitaan, ennenkö keräsi ohjat takaisin otteeseensa ja jatkoi Cosiman työstämistä taivutuksin. Tamma yritti kyllä, se oli selvä, mutta vaati useamman muistutuksen jaksaakseen työskennellä alusta loppuun reippain askelin.

Maybe nyökkäsi, vaikkei hetkeäkään epäillyt, että olisi laiminlyönyt Zoen hevosta - sillä sitä Paddy tallilla oli. Tyttö nosti Socksilla laukan istunnallaan ja siirtämällä sisäjalkaansa muutaman sentin eteen. Ori hyppäsi vauhtiin tarmokkaasti alleen polkien ja taipui tunnollisesti laukkaympyrälle, josta jatkoi parin kierroksen jälkeen kahdeksikolle. Sen laukanvahdot olivat tyylipuhtaita ja suoria, sillä hevosen omistaja ei antanut silmäteränsä sortua estehevosten kiirehtivään huolimattomuuteen. Maybe kehui nyökyttelevää hevosta vuolaasti ja torui sitä ponnettomasti orin pukittaessa touhukkaasti.
"Onko sinulla suosituksia, kuka Duffya hoitaisi kisamatkoilla, jos sinä et aio lähteä?"

Zoe siirsi tamman raviin, ratsastaen avo- ja sulkutaivutukset huolella läpi tässäkin askellajissa. Cosima työskenteli kauniisti ja teki mitä hän pyysi, mikä jätti hyvän maun suuhun. Hän voisi alkaa lopetella vaikkakin hieman ajoissa, sillä parempi lopettaa liian aikaisin kuin liian myöhään. Nyt tamma vielä nautti työnteosta, joten olisi typerää alkaa vaatia mitään, mikä muuttaisi tilanteen.
"Jos sinä et ole matkassa mukana, niin suosisin Rouxia, Nathania tai Montesia", nainen vastasi joutumatta erityisemmin sitä pohtimaan. Kolme tallityöntekijää erottuivat muista niin luotettavuutensa kuin järkkymättömyytensäkin tähden. Miehet eivät pelänneet välistä raisuiksi heittäytyviä oreja, eikä espanjalaisnainen vähästä säpsynyt, kun pärjäsi Papillonin kanssa. Heidän käsiinsä hän uskaltaisi jättää Duffyn vieraassakin ympäristössä joutumatta pelkäämään, että ori livistäisi omille teilleen.

Kieltämättä kolme nimettyä työntekijää erottuivat edukseen. Jimena varmaan kulkisi usein kisoissa mukana, sillä Digbyn Papillon ja Thorpen Kiwi osallistuivat usein samoihin kisoihin kuin Noahin kilpailemat hevoset. Socks palasi ravityöskentelyyn, missä ori jaksoi edelleen kantaa itsensä ryhdikkäästi ja polkea rehdisti alleen. Maybe säteili innosta sen selässä, sillä Choven ohella Socks omisti hänen sydämensä täysin. Kuului siitä tosin paloja kaikille muillekin heidän ryhmänsä hevosille, myös Spookille, jonka Paisley talutti kentälle lämmittelyä varten. Iso, tummanrautias ruuna seurasi hyväntahtoisesti, kiersi taluttajan ympäri tämän sulkiessa portin ja seisahtui kärsivällisesti kaartoon Paisleyn kiristäessä satulavyön ja laskiessa jalustimet. Paisley taputti kiitollisena ruunan kaulaa päästyään kapuamaan ylös ja lähetti sen kävelemään. Ruunan iso, näyttävä askel sai naisen vatsalihakset valittamaan. Nainen naputteli ruunan kylkiä pohkeillaan, kun esteetön kenttä alkoi hidastaa Spookin askelta jo alkukäynneissä. Hevonen tähyili mielenkiinnon lähteitä ympäriltään, yritti vetää ohjia hoitajan käsistä ja seuraavassa sekunnissa katosi Paisleyn alta. Maastosta tallitietä palaavia ratsuja yhtäkkiä säikkyvä ruuna siirtyi ratsastajan alta kuin ninja, heitti päätään ja porhalsi sivuun. Paisley mätkähti raskaasti rinnalleen hiekkaan kuin pretzeli, jalat pään yli heitettynä ja kierähti henkeään haukkoen kyljelleen. Maybe laskeutui myötätuntoisena satulasta ja lähti maanittelemaan karkulaista kiinni.

Zoe työsti hetken laukannostoja Cosiman kanssa, sillä niitä saattoi aina hioa täydellisyyttä kohden. Cosima vaati paljon aktivointia ja kannustusta, mutta tamman kanssa hän saattoi keskittyä korjaamaan pieniä virheitä. Oli lohdullista todeta, ettei tarvinnut tyytyä vain siihen, että hevonen teki mitä hän pyysi. Hän saattoi korjata ja palkita vuoron perään, kunnes nosto sujui hänen vaatimillaan standardeilla. Hän vilkaisi sivusilmällä kentälle saapuvaa ratsukkoa kiitollisena siitä, ettei joutuisi enää tämän jälkeen katselemaan Paisleytä ainakaan hetkeen. Jamie ei tosiaankaan voittanut pisteitä puolelleen hevosenhoitajavalinnallaan. Hän ei olisi yllättynyt, vaikka mies olisi palkannut nuoren naisen vain pärstäkertoimen perusteella. Hän hidasti Cosiman raviin alkaen taivutella tammaa loivilla kaarilla, kun häsellys sai havahtumaan omasta työskentelystä. No voi herraisä sentään! Hän soi synkeän katseen pudonneen ratsastajan suuntaan ja huokaisten jalkautui Cosiman selästä.
"Loppuverryttele se", hän sanoi ojentaessaan ohjat hyödyttömälle hevosenhoitajalle. Parempi olla päästämättä likkaa enää Spookin lähelle, tai tuo olisi pian kokonaan poissa töistä kolhittuaan itsensä pahasti. Hän suuntasi auttamaan Maybea ruunan maanittelussa kaivaen taskustaan hevosnamipussin, jota oli oppinut kantamaan mukana tällaisten tilanteiden varalta - sekä joskus ihan vain siitä syystä, että tahtoi helliä Paddya. Pussin rapina herätti nopeasti ruunan huomion, sillä olivathan herkut mielenkiintoisempia kuin kentällä häslääminen yksinään. Hän tarttui ohjiin antaen hevoselle yhden namin siitä hyvästä, että se oli ylipäätään tullut luokse. Mustahiuksinen ratsuttaja vilkaisi ruunaa ja heilautti itsensä vaivattomasti ratsun selkään. Paras saada tämä alta pois, niin hän pääsisi eroon turhasta hevosenhoitajasta ja voisi viettää loppupäivän Duffyn ja Paddyn luona.

Kun Zoe sai herkuille elävän Spookin haltuunsa, Maybe keinautti itsensä takaisin Socksin selkään orin loppuverryttelyä varten. Hän katseli myötätuntoisesti Paisleytä, joka tiesi olevansa jatkuvan erotusuhan alla. Jamiella ei kuitenkaan ilmeisesti ollut sydäntä tehdä niin, sillä Paisley yritti aina kaikkensa, teki työnsä tunnollisesti vaikka itkien eikä valittanut. Naisen saattoi luottaa kuljettavan hevoset minne piti turvallisesti ja huolehtivan niistä pikkutarkasti, vaika välillä vähän pelotti. Silti Maybekin pohti usein olisiko kaikille parempi, jos Jamie palkkaisi Paisleyn sijasta rohkeamman hevosenhoitajan, jonka ei tarvitsisi ahdistua työstään. Paisley makasi maassa Cosiman ohjat käsissään, kunnes sai ilman kulkemaan jälleen, nojasi sitten hetken polviinsa ja päästyään pystyyn, kiipesi huolella ratsastetun tamman selkään verryttelemään sitä.
"Aiotko tehdä jotain erityistä Paddyn kanssa lähiaikoina? Haluaisitko esimerkiksi mennä rannalle hevosten kanssa?" Maybe kysyi Zoelta antaen Socksin ravata pitkänä ja rentona vaihtelevilla ympyröillä.

Spook yritti syödä hänen varpaansa, kun sai naminsa hotkittua eikä lisää ollut tiedossa. Zoe nykäisi ohjasta kääntääkseen suuren pään kauemmas saappaankärjestään ja kannusti hevosen liikkeelle. Siitä päätellen, miten vähän aikaa hän oli joutunut väistelemään muita ratsukoita kuin Maybea, oli Paisley vasta ollut aloittelemassa lämmittelyä hevosen kanssa. Paras siis hoitaa koko homma alusta saakka, varsinkin kun touhukas hevonen tuntui keskittyvän enemmän ympäristöönsä kuin ratsastajaansa. Tällainen tapaus taas vaihteeksi. Zoe pyöräytti silmiään huolehtiessaan hevosen syvälle kentän kulmaan ja lisäsi nopeasti ravisiirtymiset volttityöskentelyyn kun kävi selväksi, ettei Spookilla ollut Cosiman miellyttämisenhalua tai motivaatiota.
"Suunnittelin, että kävisin jonakin päivänä kunnon vaelluksella nummilla. Pidempi käyntimaasto piristäisi Paddyakin varmasti", nainen kertoi aikaisemmista pohdinnoistaan. Täytyisi vain ajoittaa reissu hyvin, jotta ei haittaisi, jos hän viettäisi viitisen tuntia satulassa nummilla vaellellen. Sen jälkeen olisi turha kuvitella kiipeävänsä jonkun tuittuilevan esteratsun selkään vääntämään avotaivutuksia.
"Rantakaan ei olisi huono idea. Paddy varmasti nauttisi. Täytyy jutella herra Edgerlyn kanssa", nainen lisäsi. Paddy viihtyisi varmasti rannalla, sillä kukapa hevosista ei nauttisi päivästä riehumassa pehmeällä hiekalla.

"Mitä yleensä teet Paddyn kanssa?" Maybe kysyi ja pidätti edelleen energisen ja touhukkaan Socksin käyntiin painokkaalla istunnalla kehuen sitä sitten jälleen vuolaasti, kun ori noudatti pyyntöä. Paisley pysytteli kentän toisessa päädyssä ravaten Cosimalla ympyröitä molempiin suuntiin ja siirtäen sitten myös sen kävelemään.

"Käyn kiertämässä samoja maastopolkuja, kuin mitä aina ennenkin", nainen hymähti huvittuneena. Vajaan parin tunnin maastolle oli rajallinen määrä vaihtoehtoja reitin suhteen, ja he käyttivät kaikkia tasapuolisesti. "Joskus käyn valmennuksissa tai muutoin liikutan illemmalla kentällä." Niin paljon kuin hän sileätyöskentelystä ruunan kanssa nauttikin, olivat maastolenkit hänen suosiossaan. Paddyn rentous oli niin vaivatonta maastossa ja hän saattoi keskittyä nauttimaan yhteisestä ajasta sen sijaan että kyttäisi vainoharhaisesti jokaista liikahdustaan satulassa.
"Noh noh", nainen torui matalalla äänellä Spookia, kun ruuna säpsähti kentän ohittavaa ajoneuvoa ja kiepahti ketterästi ympäri. Hän käänsi hevosen nopeasti takaisin alkuperäiseen suuntaan jatkaen työskentelyä siitä mistä se oli jäänyt. Ruunan pää valui välillä turhankin alas, mutta ainakin hevonen kannatteli sitä itse pienen muistutuksen jälkeen. Pohkeenväistö sujui kelvollisesti, mutta pysähdykset eivät osuneet koskaan tasan neljälle jalalle.

Maybe nauroi.
"Täällähän riittäisi uusia reittejä tutkittaviksi. Jos aikataulu on ongelma, voit varmasti venyttää aamuasi tai vaihtaa maaston iltaan? Nyt on valoisaakin yöhön saakka", tyttö pohti ja setvi Socksin nypittyä, siistiä harjaa, jota navakka tuuli halusi vetää pörhöön. Ori käveli kaulaansa venytellen ja välillä hiekkaa turvallaan tökäten.

"Ei niitä aivan niin paljoa ole", Zoe naurahti matalasti. "Olen kiertänyt niitä pari vuotta Paddyn kanssa. Kun aika on rajallinen, ei tallilta pääse määräänsä kauemmas." Mutta pidemmät maastot tarjoaisivat mahdollisuuden seikkailuun. Hän ratsasti pohkeenväistöt ravissa suu mutristuen, kun Spook luisti töistä. Hän korjasi kerran, kahdesti, ennenkö hevonen otti rehellisesti ristiaskelia koko liikkeen halki. Hän taputti lusmuilevan ruunan kaulaa ja valmisteli laukannoston.
"Niin vähän suunnittelin. Täytyy toki kysyä herra Edgerlyn mielipidettä, mutta emmeköhän me pääse Paddyn kanssa tutkimaan maastoja pidemmän kaavan kautta", hän lisäsi. Kenties siinä kohden, kun Duffy olisi kisoissa, olettaen toki, ettei hän lähtisi mukaan matkaan. Silloin ei muuta olisikaan kuin aikaa.

Maybe nyökkäsi, vaikka kokikin Zoen asenteen paikoin masentavan pessimistiseksi. Elämähän oli tulvillaan mahdollisuuksia. Hän kuljetti Chovea trailerilla laukkaradalle, hyviin mäkimaastoihin ja välillä aivan uusille alueille halutessaan tutkia uusia maastoja. Silloin hän vain varmisti, että saattoi viettää illan seikkailullaan myöhästymättä mistään. Tyttö valui orin selästä alas ja käveli vielä kierroksen sen vierellä, ennen kuin heilautti kättään Zoelle ja vei Socksin talliin. Paisley seurasi pian perästä kuin ei olisi halunnut jäädä kaksin Helvetin Hylkiön kanssa. Nyt liikkuneet hevoset hoidettaisiin hyvin ja jäähdyttyään kunnolla, ne saisivat odottavat päiväruokansa. Sitten talli täyttyisikin jo valmennuksista ja hevosenomistajien hyörinästä, kun työpäivä olisi suurimmalla osalla ohi.

Zoe työsti Spookia huolella, vaikka ruunan latistuva into saikin ratsastajan turhautumaan. Vuosikaudet hevosten kanssa työskennelleenä hän nieli turhautumisensa ja keskittyi työstämään hevosta loppuun asti rauhallisesti mutta päättäväisesti. Spookin suuri ja lennokas askel koetteli lihaksistoa, joka oli tehnyt jo pitkän päivän hevosten selässä, mutta Paddyn ja Duffyn liikkeisiin tottuneena hän sentään kykeni istumaan syvälle harjoitusraviin. Ollessaan tyytyväinen ruunan työskentelyyn, hän alkoi ratsastaa hevosta pitkäksi ja rennoksi unelmoiden jo hetken tauosta ennen Duffyn kengitystä. Hän oli saanut tarpeekseen esteratsuista täksi päiväksi. Nainen laskeutui Spookin selästä annettuaan raudikon kävellä pitkään, ja nostettuaan jalustimet talutti ruunan talliin. Hän kiinnitti hevosen pesupaikalle napaten ohikulkeissaan Paisleytä hihasta, jotta surkea hevosenhoitaja tajuaisi tehdä työnsä eikä unohtaisi Spookia kokonaan. Hän kävi tervehtimässä Paddya ja Duffya vannoen palaavansa pian, kunhan saisi hieman ruokaa elimistöönsä ja kupillisen tai kaksi vahvaa kahvia.

Paulus olisi kai ollut vapaa neljältä, mutta milloin mies olisi ennenkään kelloa katsellut. Valitettavasti hänen hiljaiseksi käynyt harjoittelijansa oli vapaa, vietettyään iltapäivän siivoten armottomalla tahdilla tallin tarhoja, joten mies jatkoi siitä, mihin Henderson oli jäänyt. Hän olisi mielellään ehtinyt viettämään hetken Lucyn kanssa, mutta Paulus halusi välttää asiakasryntäyksiä kun pystyi, ja Lucyn oli tehtävä vuorostaan töitä. Noh, ehtisiväthän he nähdä iltatallin jälkeen. Mies nyökkäsi vastahakoisesti Maybelle, joka toi Socksin ja hetkeä myöhemmin Spookin takaisin ulos ja vilkutti pisteliään hyväntuulisesti kollegalleen. Maybe lähtisi vapaalle, tallin vierellä odottavan Paisleyn perusteella kädettömän tumpulan kanssa. Paulus oli varma, että jos tytön elämäntilanne sallisi, tämä adoptoisi jokaisen sokean, kuuron, raajarikon ja luonnevammaisen eläimen löytöeläinkodeista ympäri maan.

Työaikojen noudattamisesta lipsui yksi jos toinenkin, tai niin Lucy ainakin tilannetta oli tulkitsevinaan nähdessään niin Fabienin kuin Oliverin edelleen tallilla, kun nainen nousi Eastcoastin selkään jo tallipihalla. Mustanruunikko ruuna oli tavallistakin etäisempi matkalla pienimmälle kentälle, mikä sai Lucyn huokaisemaan hiljaa. Hän ei suostuisi potkimaan ruunaa, mutta saisi nähdä, liikkuisiko hevonen lainkaan. Ainakin käynti oli laahustavaa alusta alkaen. Hän pyysi hevoselta ravia taivutellen mustanruunikkoa ruunaa kentällä suurilla ympyröillä. Askel tuntui kankealta tavalla, jonka hän mielsi Ivorylle tyypilliseksi. Muutamaa kierrosta ja syvemmälle kulmaan ratsastamista myöhemmin hän pysäytti hevosen ja laskeutui selästä. Liike ei ollut puhdasta, joten parempi viedä hevonen talliin, laittaa jalkoihin kylmäyssuojat ja keksiä muuta ohjelmaa. Teinilikka tulkoot itse ihmettelemään vertyisikö hevonen ratsastamalla. Hän ei kiusaisi kilttiä ruunaa yhtään enempää.
Saatuaan Eastcoastin karsinaan kylmäyssuojat jalassa, nainen vilkaisi kelloaan ja suunnisti tarhoille napaten matkalta talikon mukaan. Hän oli aivan varma, että Paulus siivoaisi jotakin tarhaa sen sijaan että olisi noudattanut työaikojaan. Nainen hymyili leveästi bongatessaan Pauluksen ja kiirehti tarhan portille. Hän pujahti tarhan puolelle ketterästi eikä turhia varonut jalkaansa kiirehtiessään miehen luokse. Ketään ei näkynyt aivan lähettyvillä, joten hän ei turhia kainostellut lähestyessään miestä ja astuessaan aivan liki voidakseen kurkottaa suukottamaan miehen suupieltä.
"Miten menee?" Hän kysäisi hyväntuulisesti, osaamatta murehtia Eastcoastia sen enempää. Hevoset ontuivat milloin mistäkin syystä, sen jos minkä hän oli Ivoryn kanssa oppinut.

"Hei", Paulus tervehti yllättyneenä yskähtäen ja hieraisi Lucyn selkää, nykäisten naisen sitten vielä toiseen, pikaiseen suukkoon ennen kuin vapautti tämän talikkoineen.
"Eikö sinun pitäisi olla ratsastamassa nyt?"

"Eastcoast ontui", nainen selitti harteitaan kohauttaen. Enemmänkin aristi jalkaansa, mutta ei sillä tässä kohden suurta merkitystä ollut, kun asia oli jäänyt pätevämpien hellään huomaan. "En viitsinyt kiusata sitä yhdelläkään ylimääräisellä askeleella." Ehkä ruunan selkä oli vain jumissa toissapäiväisen valmennuksen jäljiltä, sillä Lucy oli varma ettei Camilla ollut hoitanut loppuverryttelyjä kunnolla, mutta hän ei halunnut ottaa riskiä että pahentaisi tilannetta, jos kyseessä olisikin jokin muu. Lepo ja kylmäys oli aina turvallisempi ratkaisu.
"Joko pääsit eroon harjoittelijasta? Vai lukitsitko sen heinälatoon lajittelemaan heinänkorsia?" Nainen virnisti toispuoleisesti.

"Sääli", Paulus vastasi tarkoittamatta sitä laisinkaan. Sehän mahdollisti hetken yhdessäolon.
"Joo, Henderson pääsi vapaalle. Oli jo aikakin. Mitenkäs sinun perehdytettäväsi ovat pärjänneet?"

Lucy nyökkäsi. Hyvä niin. Pauluksen kärsivällisyydellä oli rajansa, ja Henderson oli koetellut niitä jo aivan riittämiin yhdeksi päiväksi.
"He ovat pärjänneet", nainen vastasi. Hän ei osannut olla kenties aivan niin tiukka kuin olisi kenties ollut syytä, mutta hevosille ei ollut aiheutunut harmia ja hommat oli saatu hoidettua, joten kaipa se laskettiin voitoksi.
"Joko liikutit Nimbuksen?"

Paulus tuhahti nauraa haukahtaen, ja pudisti sitten päätään Lucyn kysyessä Nimbuksesta.
"En, sillä oli Dakotan ratsutus tänään. Ehkä vien sen maastoon illalla", mies pohdiskeli.
"Mitä sinun pitää tehdä vielä tänään? Patistella Rainia?"

"Juurikin patistella Rainia", Lucy naurahti. Kirjava tupsujalka tuntui vain muuttuvan entistä unisemmaksi vuodesta toiseen. "Voisin kyllä vaihtaa kouluväännön maastoon, jos teistä saa Nimbuksen kanssa seuraa. Ehkä Rainkin löytäisi oman moottorinsa, kun ympärillä ei ole kentän aitoja."

"Miksei", mies myöntyi. Oli helpottavaa päästä karkuun tallin kiihtyvää, hektistä perjantaipulssia.
"Minne haluat mennä?" hän kysyi pyyhkäisten hiekalta pari kikkarekasaa kerralla kärryyn.

Lucy hymyili leveästi miehelle ravistellessaan hiekkaa talikosta, ennenkö kippasi lantakikkareet kärryyn. Nyt liike tuntui niin automaattiselta, että tuntui mahdottomalta muistella alkuaikoja töissä, kun tähänkin puuhaan oli joutunut keskittymään, ettei talikko kipannut kokonaan ympäri.
"Ei minnekään kauas. Miksei vaikka Slaleyn suuntaan ja takaisin. Voisi ottaa koirat mukaan. Paitsi ehkei Bentleytä, ettei se urpo säikäytä Nimbusta." Rain tuskin edes tajuaisi, vaikka pilkullinen pösilö syöksyisi yllättäen jalkoihin.

"Toki. Voidaan ostaa jotain hyvää illaksi samalla", Paulus pohdiskeli. Tietenkin kyläkauppa oli kallis kuin mikä verrattuna isompiin supermarketteihin, mutta sen olemassaolo oli siunaus.
"Haluatko lähteä tämän tarhan jälkeen?"

"Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta", nainen nyökkäsi. Hän ei kieltäytyisi herkuista. Ehkä jossakin kohden pitäisi alkaa katsoa mitä tuli syötyä viikon mittaan, mutta niin kauan kuin työpäivät venyivät kymmentuntisiksi ja siitä yli, ei hän jaksaisi murehtia syötyjä kaloreita.
"Joo", Lucy vastasi. He ehtisivät hyvissä ajoin takaisin tallille, ja Paulus pääsisi kotiin ennen iltatallia. Sitä tosin ei tarvinnut ääneen sanoa, sillä mies olisi väittänyt heti vastaan ja uhannut tehdä iltatallinkin.

"Hyvä", Paulus vastasi ja muutamalla ripeällä harppauksella ja tarkalla heitolla tyhjäsi loputkin tarhasta. Tarhojen siivous oli Rosings Parkissa harvoin suuri operaatio, sillä siivottavaa ei ehtinyt kertyä.
"Hae sinä hevoset, niin minä vien nämä pois", mies tarjosi nypäten talikon Lucyn kädestä ja asettaen sen omansa kanssa kärryn päälle.

Lucy luopui talikosta ohjeistuksen saatuaan. Hevosten hakeminen onnistuisi kyllä.
"Nähdään kohta", hän virnisti tuntien olonsa vähintäänkin typeräksi siitä, miten onnellinen oli näin pienestä asiasta. Ihan kuin he eivät olisi koskaan käyneet maastossa yhdessä. Jatkuvastihan hänkin tunki mukaan Ivorylla, vaikka työvuorojen puitteissa yhteisiä maastolenkkejä ei aivan vaivattomasti järjestynytkään. Nainen suunnisti reippaasti nilkkansa kankeuden ja siitä johtuvan onnahtelevan askeleen täysin unohtaneena noutamaan riimut kuhisevasta tallista, ja katosi vähintään yhtä nopeasti sivuovesta suurten laidunten suuntaan. Hän ei halunnut jäädä vastailemaan valmennuksiin saapuneiden kysymyksiin. Sitä varten Fabien oli töissä.
Kärpäskimo tamma antoi sievästi kiinni, kun Lucy lähestyi narun ja herkkujen kera. Ei Paulus pahalla katsoisi muutamaa porkkananpalaa, jotka katosivat ripeästi tamman suuntaan. Rain ei nostanut päätään vehreästä ruohomättäästä, joten Nimbusta taluttaen nainen suuntasi nykimään kirjavan irlannincobin päätä ylös. Rain huokaisi raskaasti lähtiessään laahustamaan tallia kohden naru löysällä ja ainakin puoli metriä Nimbusta taaempana. Tinkeri oli kerrassaan toivoton, jos naiselta kysyttiin, mutta ainakaan sen kanssa ei tarvinnut pohtia, onnistuisiko useamman hevosen taluttaminen kerralla. Lucy sujautti ensin Nimbuksen karsinaan, sillä Rainin saattoi jättää surutta käytävälle ilman kiinnipitämistä, eikä ruuna liikauttanut jalkaansa milliäkään odotellessaan, että nainen sai riisuttua kärpäskimolta riimun. Hän vei Rainin karsinaan ja lähti noutamaan harjoja vilkuillen ohikulkeissaan, joko Paulus oli ehtinyt tammansa luokse. Ei hänellä muutoin kiire ollut, mutta valmennuksiin saapuneita kuhiseva talli ei kuulunut hänen suosikkiympäristöihinsä.

Siitä Paulus oli täsmälleen samaa mieltä. Mies onnistui yleensä karkottamaan kyselijät näyttämällä kertakaikkisen synkältä ja uhkaavalta ja liikkumalla kuin kiireessä olisi kyse elämästä ja kuolemasta. Hän haki Nimbuksen harjapakin ja suojat varustehuoneesta ja harjasi karsinassa vapaana olevan tamman rivakoin liikkein niin tahrattoman puhtaaksi kuin kimon saattoi ilman pesua saada - kuten tallin standardi edellytti - ja palasi hetken kuluttua kypärä päässään, hanskat kädessä ja tamman varusteet sylissään. Sen varustamiseen kului tuskin kahta minuuttia ja mies karkasi tamman karsinan vieressä olevasta pääovesta ulos kivetylle pihalle, missä saattoi keinauttaa itsensä vilkastunutta ympäristöä kuulostelevan irlantilaisen selkään.

Rainin varustamisessa ei kauaa kestänyt, sillä ruuna oli kerrankin pysytellyt jaloillaan päivätallin jälkeen. Hän harjasi rivakasti kylmäverisen aina jalkatupsuja myöten, ennenkö heitti varusteet selkään ja kiristi kypäränsä leukahihnan. Hän kiskoi satulavyötä vielä uudemman kerran ennen liikkeellelähtöä, sillä Rain oli jo valmiiksi melkoinen tynnyri, jonka selässä satula valui herkästi, ja tällä kertaa uninen ruuna oli havahtunut seuraamaan maailman menoa sen verran, että oli tajunnut pullistella vyötä kiristettäessä. Nainen joutui hieman hoputtelemaan hevosta saadakseen sen ulos karsinasta ja tallista, mutta siinä nyt ei ollut mitään uutta. Hän nousi selkään korokkeelta epäillessään, ettei vyö edelleenkään ollut riittävän kireällä satulan keikahtamisen estämiseksi, ja kiskoi selästä käsin satulavyön riittävän tiukalle. Rain pärskähti kun hän napautti kantapäillään kesästä huolimatta varsin pörröisiä kylkiä. Irlannincob ei selkeästi luottanut Englannin kesän lämpöön.
"Käydäänkö kartanon kautta, niin voidaan ottaa rämäpäät mukaan? Tai ainakin Nemo", hän ehdotti hakiessaan jalustimet jalkaansa ruunan astellessa kiireettömästi kivetyllä tallipihalla.

"Joo, toki", Paulus vastasi luoden tuiman katseen avuttoman näköiseen harhailijaan, jota hänen viininpunainen, Rosings Parkin henkilökuntaa julistava takkinsa näytti houkuttelevan. Mies kannusti Nimbuksen liikkeelle, lähti vasemmalle asfaltoitua tallialueen tietä ja kääntyi sitten oikealle, kohti Devil's Waterin ylittävää, vanhaa kivistä siltaa.
"Oletko varma, ettet halua testata koirasi kuuliaisuutta?"

Lucy vältteli katsomastakaan harhailijan suuntaan, sillä hän ei parhaista yrityksistään huolimatta osannut suunnata yhtä tuimaa katsetta tuntemattomille ihmisille kuin Paulus. Hevosia hän osasi mulkoilla kun ne jotakin tyhmää tekivät, mutta ihmisten kohdalla se tuntui kovin vaikealta.
"En halua että Nimbus hiihtelee varpaillaan koko lenkin sen takia, että Bentley tekee jotain tyhmää", Lucy kohautti harteitaan jättäen sanomatta, ettei myöskään tahtonut nähdä Paulusta ojassa samaisen koiruuden puuhien tähden. "Kyllä se viimeksi oli ihan siivosti kun kävin Ivoryn kanssa tallustelemassa, mutta se taisi olla pitkälti Higginsin ansiota."

"Onhan Nimbus koiriin tottunut. Sinun kullannuppusi voi tosin saada kaviosta, jos ei osaa käyttäytyä", Paulus pohti synkällä huvittuneisuudella ja kannusti Nimbuksen yli vanhasta, kivisestä kaarisillasta. Kartanon vihreät puistot ja rinteet olivat muuttuneet kuun vaihteessa kesälaitumiksi tallin hevosille, vaikka harva niistä oli siirtynyt täysin laidunelämään vielä tähän aikaan vuotta.

"En ole aina aivan varma, että Bentley on koira", Lucy mutisi voimatta kuitenkaan kätkeä lämpöä äänestään. Dalmatialainen oli hänen kullannuppunsa, siinä Paulus oli aivan oikeassa, ja olihan koira oppinut vähän tavoillekin lukuisten netin ihmemaailmassa vietettyjen aamupäivien jälkeen. Hän oli löytänyt monia oikein havainnollistavia videoita, ja yllätyksekseen todennut, ettei Bentley ollut aivan aivoton, vaikka välillä käytöksensä puolesta siltä vaikuttikin.
"No, otetaan ne kaikki mukaan. Ehkä Nemo voi riehuttaa Bentleyn väsyksiin, niin se nukkuu yön sikeästi eikä tule kävelemään päältä keskellä yötä", nainen pohti huvittuneena.

"Hyvin se menee", Paulus vakuutti. Oli sääli, että Kamir oli lähtenyt jo kotiin päivältä eikä ilomielistä, liehukarvaista venäläistä saanut lenkkiseuraksi. Nimbus hirnahti levottomasti viereisellä laitumella iltaa viettävälle kolmikolle ja vaati useamman pohkeen napautuksen siirtyäkseen ylös rinnettä ja muratin verhoamien mökkien ohi kartanon hiljaiselle etupihalle.
"Minä voin hakea koirat", mies tarjoutui ojentaen kavereita kuulostelevan kimon ohjat Lucylle ja harppoen sisään kokoamaan kolmen koiran komppaniaa.

Rain tallusti huolettomasti Nimbuksen perässä kiinnittämättä huomiota ympäristöönsä muutoin kuin ujuttautumalla kohti meheviä ruohomättäitä. Lucy napautti ruunan kylkiä ja muistutti pienellä puolipidätteellä, mihin oli tarkoitus keskittyä, ja niin ruunan matka jatkui ilman matkaevästä.
"Okei", nainen nyökkäsi ja otti ojennetut ohjat vastaan laskeutumatta Rainin selästä. Ei ruuna mihinkään säntäisi, eikä toivon mukaan Nimbuskaan, tai hän lentäisi kuperkeikalla alas. Tarhatoverit seisoivat sulassa sovussa rinnakkain, mikä antoi Lucylle mahdollisuuden setviä niin Rainin kirjavaa kuin Nimbuksen valkeaa harjaa vuorotellen odotellessaan Pauluksen ja koirien paluuta.

Higgins jolkotti ulos kartanon majesteettisesta etuovesta arvokkaasti illan tuoksuja haistellen, kun taas Nemo hyppi Pauluksen ympärillä haukkaillen rakastavasti miehen sormia, vispaten häntäänsä ja välillä hyökäten kannustamaan mökin puolelta haettua Bentleytä. Dalmatialainen ei ollut saanut vielä lupaa viettää päiviä historiallisessa kartanossa, antiikkisten huonekalujen ja mattojen kanssa.
Mies hätisti koiran kimpustaan ottaessaan Nimbuksen ohjat ja keinauttaessaan itsensä takaisin satulaan. Hän vihelsi pihamaata haistelevalle Higginsille, joka lähti reippain askelin hevosten mukaan Nemon laukatessa puistossa.

Lucy hymyili seuratessaan koirien saapumista. Aika oli tehnyt tehtävänsä, eikä hän odottanut enää harmaata jättiläistä varjostamasta muuta laumaa, kun koirat loikkivat näkyviin. Bentleyn ja Nemon häsellyt sai hymyn levenemään. Ainakin hän oli jotain tehnyt oikein, kun Bentley tuli toimeen kaikkien kohtaamiensa koirien kanssa.
"Higgins saa valvoa rämäpäitä", nainen julisti vilkaisten vanhaa koiraa, joka ei osallistuisi nuorempien riehumiseen, mutta saattaisi hyvinkin laittaa sille pisteen siinä kohtaa, kun meno yltyisi liian villiksi. Bentley varjosti Nemoa vauhdikkain loikin ja kierähti kerran ympäri seotessaan pitkiin jalkoihinsa, mutta ainakin pilkukas koira pysyi poissa hevosten jaloista.
"Ihana kun on jo näin valoisaa iltaisinkin", Lucy myhäili rentoutuen satulassa Rainin keinuvan käynnin tahdittamana.

"Totta", Paulus myöntyi Lucyn hempeilyyn pitkin hampain, sillä moinen hömpötys ei kuulunut hänen tyyliinsä. Valoisat, vähitellen lämpenevät kevätillat ja lähestyvä kesä olivat kuitenkin hänenkin mieleensä. Hevoset laitumella olivat hänen suosikkiasioitaan. He varmaan näkisivät hevosia ikkunoistaan, sillä laitumia viriteltäisiin joen tälle puolelle, kartanon puistoihin tallialueen levittäydyttyä niin tehokkaasti.
"Mitä haluaisit kaupasta?" mies kysyi harhauttaakseen naisen kehittämästä lisää höttöä ja korjasi istuntaansa reippaasti askeltavan ja ympäristöä kuuntelevan kimon satulassa.

Lucy sai naputella Rainin takaosaa mukaansa nappaamalla raipalla varsin ahkerasti, jotta raskasrakenteinen ruuna pysyi valppaan tamman tahdissa. Kirjava tupsujalka muisti askeltaa reippaasti kenties viisi askelta, ennenkö alkoi jälleen hidastaa ja vaati uuden muistutuksen tahdista. Kai hevonen olisi siinä kohden havahtunut, kun Nimbus olisi ehtinyt sadan metrin päähän, mutta Lucy ei halunnut kokeilla moista. Ruuna voisi yhtä hyvin jatkaa unista vaellustaan tammasta välittämättä.
"Suklaata", nainen vastasi lyhyen pohdinnan päätteeksi. Jäätelöä oli edelleen pakkasessa, ellei Jemma ollut syönyt kaikkea viimeyönä, eikä sitä jaksaisi Slaleysta hevosilla tuoda. Ehtisi vielä sulaa matkan aikana, ellei sitten kurvaisi suoraan kartanolle paluumatkalla. Suklaa maistui sitä paitsi aina.
"Ja niitä suussasulavia karamellitäytteisiä vohvelikeksejä, jotka on aina supermarketista loppu."

"Yllätys", mies myhäili pohtien, että voisi tyhjentää pienen kaupan herkkuhyllyn. Hänellä oli kyltymätön ruokahalu, kai pitkien päivien ja runsaan ulkoilman tähden, eikä Paulus ymmärtänyt kotkotusta kaloreista ja mistä lie iduista ja heinistä. Luojan kiitos Lucykaan ei näyttänyt perustavan kotkotuksesta, toisin kuin Jemma, joka vauhkosi viikottain eri dieetistä ja malttoi olla vegaani muutaman päivän kerrallaan.
Higgins pysähtyi ratsukkojen kanssa kartanon maiden portille, jota tuskin näkyi kukoistavasta kasvillisuudesta, ja lähti sitten maantien laitaa kohti tuttua, vanhaa hiekkatietä, joka veisi heidät kohti Slaleyä.
"Ravataanko?" mies kysyi hevosten päästyä pois maantieltä ja nosti Nimbuksella reippaan ravin. Tamma liikkui aina aivan eri tavalla oltuaan Dakotan alla ja sai Pauluksen pohtimaan, pitäisikö ratsutuskertoja lisätä.

Lucy virnisti nöyränä. Kaapeissa oli ruokaa ties kuinka paljon, mutta herkkuja tuntui aina olevan liian vähän. Kai hän vain söi niitä enemmän kuin arveli kauppareissuillaan, ja siksi löysi itsensä usein janoamasta suklaata tai viinikumeja mitä kummallisimpina aikoina. Toisaalta, jos hän ostaisi kerralla enemmän supermarketista, hän myös aivan varmasti söisi sen kaiken ennen seuraavaa kauppareissua.
"Ravataan vaan", Lucy nyökkäsi. Rainin patistelu raviin vaati useamman päättäväisen napautuksen pohkeilla ja jatkuvaa kutittelua raipalla, mutta lopulta ruuna siirtyi raviin raskain askelin. Suurten kavioiden synnyttämä töminä kuului selkeästi hiljaisessa kesäillassa. Hän naputteli hevoseen vauhtia, kun Rain hidasteli, ja taputti paksua kaulaa kiitoksena ruunan liikkuessa itse eteen edes hetken verran.
"Nimbus näyttää tyytyväiseltä", nainen lausahti etsien katseellaan edellä viipottavia koiria. Nemo ja Bentley näyttivät syventyneen kunnon painin ja hipan sekaiseen leikkiin, joka sai koirista irti milloin mitäkin älähdystä ja haukkua.

"Kunnia ei kuulu minulle", Paulus sanoi karskiin sävyyn, jota käytti aina yrittäessään kätkeä inhimillisiä tunteita. Hän solmi sormensa tamman harjaan keventäessään sen pitkässä, keveässä askeleessa, jottei vain jäisi jälkeen mahdollisessa sivuloikassa ja tempaisisi herkkähipiäistä tammasielua suusta. Mies vilkaisi olkansa yli Rainia ajatuksenaan toistaa kohteliaisuus, mutta muutti mielensä.
"Odotatko jo vuosittaista rantareissua?"

"Höpsis", Lucy hymähti. Aivan varmasti kuului. Ehkä Nimbus liikkui paremmin koska oli ollut ammattilaisen ratsutuksessa aiemmin tänään, mutta Nimbuksen tyytyväisyydestä sopi kiittää täysin Paulusta. Mies piti hyvää huolta kärpäskimosta tammasta, siinä missä toki muistakin vastuuhevosistaan.
"Tietenkin", nainen vastasi epäuskoisena siitä, että Paulus edes kysyisi moista. Kuka ei odottaisi? Päivä rannalla hevosten kanssa oli aina yhtä uskomaton kokemus. "Se on varmasti yhtä upeaa kuin aina ennenkin, ellei jopa parempaa." Ehkä hän tänä vuonna pysyisi paljaassa selässä alusta loppuun, eikä tekisi suunnittelematonta sukellusta kosteaan rantahiekkaan tai lempeisiin aaltoihin.

Pauluskin odotti reissua. Kultapoika ei tullut mukaan paistattelemaan erinomaisuudessaan ja epäonninen sattuma, että HH korvaisi Jamien, voisi muuttua vielä onneksi, jos kyseinen evoluution harha-askel sukeltaisi naamalleen hiekkaan. Nimbus teki vain yhden sivuloikan suoralla koirien säikäyttäessä joukon pulskia lintuja lentoon viereisestä pellosta. Paulus käänsi tamman tutusta risteyksestä vasemmalle, kohti Slaleyä ja jatkoi ravissa niin kauan, kunnes pinnoitus vaihtui asfaltiksi. Higgins poksautti liian riehakkaita seuralaisiaan, ennen kuin palasi arvokkaaseen matkantekoonsa johtavan ratsukon edellä.

Rain alkoi heräillä, kun kylä lähestyi, mistä Lucy oli kiitollinen. Irlannincobin ratsastaminen kävi työstä, kun jokaisen askeleen sai ratsastaa läpi ja siltikin ruuna oli heti pudottamassa käynnille kun yhtään selässä rentoutui. Hän ei halunnut edes tietää, saiko Bethany hevosesta irti mitään muuta kuin laiskaa käyntiä käydessään ratsastustunneilla. Ehkä laidunkausi virkistäisi ruunaa. Ei siitä ainakaan laiskempaa voisi enää tulla, sillä se olisi jo vastoin kaikkia luonnonlakeja.
"Käytkö kaupassa vai haluatko jäädä rämäpäiden keskelle?" Lucy kysäisi vilkaisten koiria valmiina kutsumaan Bentleytä luokse, jos nuori dalmatialainen keksisi jotakin typerää. Nemo ja Higgins osasivat sentään varoa autoja, jos niitä hiljaisessa pikkukylässä tähän aikaan liikkuisi, mutta Bentleystä hän ei ollut lainkaan varma. Pilkukas kakara hyppäisi vielä suoraan eteen tai lähtisi jahtaamaan ohi matelevaa kulkupeliä.

Nimbus puhalteli äänekkäästi heidän ratsastaessaan kylään. Kavioiden kopse kaikui asfaltilla, pihoilla touhusi puutarhoistaan villejä englantilaisia, tuuli kahisutti puita ja pensaita ja hiljaista pääkatua valui auto. Jännittävää. Paulus mumsi tammalle rauhoittavasti ja vilkaisi Lucya olkansa yli. Hänen tapansa oli aina tehdä kaikki mitä vain saattoi, jottei Lucyn tarvinnut vaivautua - mutta haluaisiko nainen kauppaan? Tajuaisiko tämä ottaa kaiken tarpeellisen mukaansa, siis melkein kaiken kaupan herkkuhyllyistä?
"Sinä saat päättää", mies päätti tarjota.

Lucy vilkaisi epäilevästi koiria. Kuuntelisivatko ne häntä, jos joku kyläläinen laskisi oman koiransa ulos, vai ryntäisivätkö ne kadun yli tervehtimään hänen vastustuksestaan huolimatta? Hän mutristi huuliaan.
"Käyn kaupassa", nainen päätti virnistäen vain aavistuksen syyllisenä, kun jättäisi miehen koirien ja hevosten keskelle, mutta heistä kahdesta koirat kuuntelivat miestä huomattavan paljon paremmin. Hän heilautti itsensä alas Rainin selästä pienen kyläkaupan pihalla ja ojensi ohjia miehelle.
"Tahdotko jotain erityistä, vai tuonko vain kaikkea?"

"Kaikkea", Paulus vastasi kulmaansa kohottaen - sehän nyt oli itsestäänselvää. Mies otti Rainin ohjat toiseen käteensä ja vahti kaupan pientä parkkipaikkaa tutkivaa koirakaksikkoa. Higgins päätti seurata Lucya tietäen tasan tarkkaan, ettei kaupanpitäjällä ollut kykyä vastustaa vanhan herran katsetta.

Lucy nyökkäsi. Selvä, hän keräisi kaikki herkut pienen kyläkaupan hyllyltä tiskille kaupanpitäjän suureksi huvitukseksi. Nainen rapsutti Higginsin korvantaustaa aukaistessaan oven ja astuessaan sisään. Hän tervehti kaupanpitäjää pirteästi suunnatessaan tutulle herkkuhyllylle. Ei täältä paljoa muuta tullut haettua, ellei sitten unohtanut ostaa jotakin tähdellistä supermarketista Hexhamista. Nainen keräsi sylin täydeltä herkkuja kulkiessaan hyllyjen väleissä. Heidän pitäisi saada kanta-asiakaskortti herkkuhyllylle. Hän vaihtoi muutaman sanan hyväntuulisesti kaupanpitäjän kanssa, mistä hyvästä entuudestaankin suureen herkkuvuoreen lisättiin kaupanpäällisiksi vastikään kauppoihin tullut uutuussuklaa. Lucy vilkaisi pakattuja herkkuja. Olisi pitänyt tajuta ottaa reppu mukaan, niin ostosten kuljettaminen olisi helpompaa. No, kerrankos sitä tasapainoiltaisiin kassillista herkkuja sylissä tallille. Mitä Corinne ja Effie eivät nähneet, se ei nostanut kenenkään verenpainetta.
"Higgins osaa kyllä kerjätä tyylillä. Voisin vannoa, että se sai kuivatun kanafileen tapittamalla", Lucy naurahti päästäessään koiran edellään ulos. Hän ojensi toista kauppakassia Paulukselle ottaakseen vaihtokaupassa Rainin ohjat.

"Hyvä koira", Paulus kuiskasi vanhalle herralle ja ojensi kätensä ottaakseen molemmat kassit kotimatkalle, mutta muutti mielensä. Mies tarjoutui ottamaan kassit pitääkseen siksi aikaa, kun Lucy kiipesi selkään.
"Ehkä sinun pitäisi kantaa nämä kotiin Rainin selässä. Sietäisiköhän se niitä kyljillään niin kuin satulalaukkuja? Voisimme sitoa kassit kahvoista yhteen vyölläni." Paulus arveli, että Nimbus joko hepuloisi kassista, Paulus putoaisi tai herkut leviäisivät pitkin maaseutua, jos tamma saisi hepulit.

Lucy heilautti itsensä Rainin selkään saatuaan kätensä vapaiksi. Hän vilkaisi unista irlannincobia.
"Ei se edes tajua niitä", nainen vakuutti rapsuttaen ruunan harjantyveä satulan edestä. Hevonen ei edes osannut pukittaa kunnolla, vaikka jostakin kumman syystä vierastaisikin kasseja. Hän väistätti hevosen lähemmäs Nimbusta ojentaen kätensä, jotta voisi ottaa kassit Paulukselta vapauttaakseen miehen kädet kassien yhteensitomista varten.
"Saisikohan Bentley opetettua kantamaan kauppakasseja", nainen pohti huvittuneena. Jos nyt ensin saisi koiran opetettua tulemaan luokse missä tahansa tilanteessa.

"Noilla tikkujaloilla?" Paulus pohti skeptisesti ja ojennettuaan Lucylle kassit, irrotti vyön ratsastushousuistaan ja ojensi sen naiselle pohtien saisiko tämä kassit kiinni toisiinsa. Ainakin Rain oli leveä kuin pöytä. Nimbus askelsi sivuttain auton suhahtaessa ohi kyläkaupasta. Paulus ärähti Nemolle, joka oli lähteä parkkipaikalta.
"Pärjäätkö?" hän kysyi kerätessään ohjia paremmin käsiinsä.

Lucy naurahti. Koiran jalat olivat pienin hänen ongelmistaan. Jos hän nyt erehtyisi antamaan mitään Bentleyn kantoon, ei siitä jäisi jäljelle kuin kuolaiset riekaleet nuoren dalmatialaisen riekkumisen jäljiltä. Hän joutui hetken järkeilemään, ennenkö sai vyötettyä kassit kiinni toisiinsa ja viriteltyä koko komeuden satulan taakse. Ei se siitä putoaisi, ellei Rain yllättäen löytäisi moottoriaan ja ponnistaisi kunnolla eteen, mitä hän epäili suuresti.
"Joo", nainen vakuutti asetellessaan kantamukset paremmin, jotta hän sai jalkansa kunnolla käyttöön. Hän kannusti Rainin kokeilevasti liikkeelle. Ruuna otti muutaman askeleen ennen pysähdystä ja käänteli korviaan.
"Mennään kotiin, unikeko", nainen ilmoitti hevoselle ja kannusti uudestaan hevosta liikkeelle. Rain puhalsi ilmaa sieraimistaan raskaasti lähtiessään liikkeelle, mutta muutaman askeleen epäröinnin jälkeen totesi kyljillä roikkuvat herkkukassit täysin vaarattomiksi muovin kahinasta huolimatta.
"Meillä ei tosiaankaan ole hätää", nainen naurahti.

"Hyvä juttu", Paulus vastasi kannustaen Nimbuksen tinkerin edelle. Kimo sipsutti asvaltilla hiljaisen kyläidyllin elämän merkkejä tarkkaillen koirien jolkottaessa edellä. Mies silitteli sen kaulaa, ylitti hiljaisen maantien ja vilkuili välillä olkansa yli, josko joutuisi odottamaan seuralaistaan. Ei olisi ehkä reilua vaatia Rainia ottamaan ravilla kiinni, jos sen kyljiltä vaikka lentelisi suklaalevyjä ja sipsipusseja.
"Onko sinulla enää muuta hommaa tänään kuin iltatalli?"

Lucy muistutteli Rainia reippaan käynnin merkityksestä vähän väliä, mutta ainakin kirjava kylmäverinen pysytteli kärpäskimon tamman perässä ilman että etäisyys venyi kymmeniksi metreiksi. Nainen vilkuili koiria tyytyväisenä siihen, miten nuorempienkin meno alkoi rauhoittua. Ehkä Bentleytä voisi ottaa useammin mukaan maastolenkeille. Ei koirakakara oppisi muutoin hevosten kanssa lenkkeilemään, ellei koskaan saisi olla mukana.
"Ei", nainen vastasi muisteltuaan nopeasti iltansa ohjelmaa. "Tarkistan vielä Eastcoastin jalat uudestaan ja jos on tarvetta, kylmään niitä, mutta sen jälkeen keskityn täysin iltatalliin."

"Haluatko tehdä jotain sen jälkeen?" mies kysyi, vaikka heidän yhteiset iltanasa tuppasivatkin jäämään lyhyiksi Lucyn tullessa kotiin iltatallin jälkeen ja hänen mennessään nukkumaan seuraavan aamun aikaista nousua varten. Kyllähän hän pärjäisi lyhyemmilläkin unilla aina silloin tällöin. Jos Lucy alkaisi tuntea katkeruutta, kun hän ei raahannut naista ulos syömään tai johonkin… Balettiin. Entinen tyttöystävä jos toinenkin oli jaksanut nalkuttaa hänen romanttisuutensa puutetta.

"En mitään ihmeitä", nainen pudisteli päätään. Oli kamala tietää, että hän valvotti Paulusta kerrasta toiseen, vaikka miehellä oli aikainen aamuherätys edessään. He tekivät liian pitkiä työpäiviä molemmat, ja Paulusraukka vielä vähäisellä unella.
"Voidaan katsoa jotain telkkarista", hän ehdotti harteitaan kohauttaen. Ihan kuin sieltä yhtään mitään tulisi, mutta olisipahan hyvä syy käpertyä sohvalla miehen kainaloon ja syödä vatsansa kipeäksi herkuista, joita Rain urheasti kantoi takaisin kotiin.

"Joo", Paulus vastasi pohtien ollako helpottunut vai epäluuloinen. Oliko Lucy sitä tyyppiä, joka halusi tälläytyä ja käydä romanttisilla treffeillä? Oliko Uivelo hemmotellut naista millä lie illanvietoilla? Hänelle sohvalla lojuminen vanhoissa, hevosenkarvaisissa ja -kuolaisissa vaatteissa sopi paremmin kuin hyvin. Jos Jemma yrittäisi katsoa jotakin sontaa, Paulus voisi nakata prinsessan niskapersotteella takaisin huoneeseensa. Nimbus otti vauhdikkaan sivuaskeleen pensaikon heilahtaessa pienen asukkaan liikkeistä ja ajatuksiinsa uppoutunut mies horjahti satulassa sättien itseään huolimattomuudesta. Kotimatkaan kului tovi jos toinenkin käynnissä, mutta ainakaan tamma ei säpsyillyt ja säikkynyt samassa mittakaavassa kuin aikaisemmin. Olikohan sekin Dakotan ansiota? Oli syy mikä tahansa, Paulus oli onnellinen siitä, ettei maastoilu enää saanut Nimbusta jännittyneeksi ja kireäksi.

Lucy vilkuili kauppakasseja aika ajoin varmistaakseen, etteivät ne päässeet valahtamaan liian taakse tai alas toista kylkeä pitkin. Rainin pehmeä käynti tuskin edes heilutti pusseja, jotka olivat täynnä ties mitä herkkuja, joita hän oli pienestä kyläkaupasta mukaansa kerännyt. Belgialaisia karamellivohveleitakin oli ollut jäljellä useampi pussi, joten hän oli ostanut kaksi. Äiti pyöräyttelisi silmiään pilven reunalla, jos näkisi tyttärensä ostokset.
"Menetkö kotiin, kun saat Nimbuksen hoidettua?" Nainen kysäisi kodin lähestyessä. Olisi turha ehdottaa, että Paulus jättäisi Nimbuksen hänen huolekseen ja menisi sen sijaan lepäämään Lodgeen. Mies vain tuhahtaisi ja pyöräyttäisi silmiään ja mutisisi jotakin holhoamisesta ennenkö marssisi kuin myrskyn merkki sisään talliin.

"No jaa", Paulus kohautti olkiaan. Hänen vaistonsa käski jäämään tallille, auttamaan Lucya siivousvastuussa ja hevosten ruokinnassa. Todellisuus saattaisi kuitenkin olla, että hänen voisi olla tarpeen mennä kotiin, käydä kuumassa suihkussa, syödä ja istahtaa alas. Armoton työtahti ja pitkät päivät alkoivat vaatia veroaan. Heidän talliryhmällään oli toki runsaan vastuun lisäksi myös etuoikeuksia, kuten joustava työaika, lupa vapaisiin hiljaisina aikoina ja mahdollisuus tehdä silloin tällöin myös omia asioitaan työajalla. Pauluksen ajatusmaailma kuitenkaan harvoin salli loikoilua, vaikka siihen olisi lupakin.
"Kai täytyy. Ellet sitten haluaisi apua iltatallissa?"

"En", Lucy vakuutti nopeasti. Hän ei tosiaankaan vaatisi Paulusta tekemään töitä aamutallista iltatalliin. Mies oli tehnyt niin lähestulkoon koko alkuvuoden, kun hän oli lojunut hyödyttömänä Lodgessa jalka kipsattuna.
"Minulla on reilusti aikaa iltatallin tekoon. Saan kyllä kaiken tehtyä", hän vakuutti. Paulus oli ansainnut hetken vain olemista varten pitkän työpäivänsä päätteeksi.

"Vai niin", mies puhahti yrittäen kieltää väsymyksen tunteen. Nälkäkin uhkasi. Onneksi herkuista ei sentään ollut pulaa. Nimbus kääntyi hiljaiselta hiekkatieltä yhtä hiljaiselle maantielle ja hetkeä myöhemmin koirien perässä kartanon uneliaaseen puistoon, johon kesän mittaan nousisi lisää laitumia tallin hevosille. Puutarhuri säästyisi ruohon leikkaamiselta.
"Pysyykö Bentley kotipihassa vai seuraako se tallille?"

Lucy silitteli kirjavaa kaulaa Rainin tallustaessa Nimbuksen perässä kartanon pihapuistoon. Vanha kartano ei ollut menettänyt loistoaan, vaikka hän asui aivan sen juuressa. Rakennus oli edelleen yhtä vaikuttava kuin ensimmäiselläkin kerralla.
"Tahtoisin sanoa että se pysyy, mutta", nainen kohautti harteitaan. Ei hän ollut päässyt testaamaan moista Bentleyn kanssa aiemmin. "Luulisi, ettei se halua lähteä Nemon ja Higginsin luota. Olisihan sen nyt tylsä talsia itse tallille." Hän vilkaisi koiraansa, joka liikkui matalin, pitkin askelin kieli suupielestä roikkuen. Loikkiminen oli jäänyt jo useampi kilometri sitten. Kai koiravauva alkoi väsyä jolkoteltuaan koko matkan Slaleyn pikkukylään ja takaisin.
"Bentley, paikka", nainen komensi ja kannusti kokeeksi Rainia eteenpäin. Ainakaan koira ei saman tien sännännyt perään, joten ehkä heillä olisi toivoa päästä tallille asti ilman pilkullisen koiran muotoista varjoa.

Higgins jäi makaamaan muratilla peiteltyjen mökkien suojaisalle, rehevälle sisäpihalle, mitä nyt poksautti edelleen touhukasta Nemoa, joka yritti villitä vanhempaa painimaan. Kun molemmat seuralaiset olivat vailla energiaa, Nemokin mätkähti kyljelleen nurmelle odottamaan isäntää. Paulus kiersi mökkisiiven ja nojasi kevyesti taakse Nimbuksen laskeutuessa nurmista rinnettä kohti Devil's Waterin ylittävää siltaa ja sitten eteenpäin, kun tamma nousi ylös loivaa rinnettä kohti tallia. Perjantai-illan valmennukset pyörivät kentillä, ja katsojia ja hevosenomistajia virtasi pitkin tallialuetta. Paulus huokasi syvään, ennen kuin sukelsi Nimbuksen kanssa virtaan.
"Nähdään sisällä?" mies kysyi hoidettuaan Nimbuksen valmiiksi iltaruokintaa varten.

Lucy vilkuili koko matkan olkansa yli Bentleyn suuntaan, mutta dalmatialainen näytti tyytyväiseltä makoillessaan nurmikolla Higginsin rinnalla. Nainen huokaisi helpotuksesta, kun koiran pentumaista haukkua ei kuulunut vielä siinäkään vaiheessa, kun Rain asteli tallin perjantai-iltaiseen kuhinaan. Nainen vilkaisi uteliaana kentällä pyörivää valmennusta, mutta tyytyi heilauttamaan itsensä alas satulasta ja ohjaamaan kirjavan tinkerin sisään talliin. Hän ehtisi seurata valmennuksia joku toinen päivä. He saivat muutaman varsin epäuskoisen katseen Rainin kanssa, mikä ei sinällään yllättänyt, sillä tupsujalkainen ruuna nostatti tiettyjen ihmistyyppien verenpainetta pelkällä olemassaolollaan, ja nyt hevosen kyljillä roikkui vielä kauppakassejakin. Sehän oli suorastaan loukkaus tallin hienoja puoliverisiä kilpureita kohtaan.
"Joo", Lucy vastasi kumarrellessaan Rainin jalkojen juuressa, sillä tupsujen puhdistaminen vaati hetken jos toisenkin. "Vietkö kassit mukanasi, etten unohda niitä?" Nainen kysäisi viitaten puolihuolimatomasti kädellään herkkukassien suuntaan, jotka oli hylännyt tallikäytävälle Rainin karsinan eteen.

"Totta kai", Paulus vastasi ja nosti kassit kainaloonsa. Mies harppasi lähemmäs ja kumartui painamaan suukon naisen päälaelle, ennen kuin lähti talsimaan kohti Lodgea. Hän tempaisi viininpunaisen henkilökunnan takin päältään jo muutaman karsinan päässä ja sulloi sen toiseen herkkukassiin kotimatkaa varten. Kuuma suihku sulattaisi hänet t-paidassa kuljetun kotimatkan jälkeen.

"Nähdään pian", Lucy hymyili lämpimästi miehen hellyydelle. Hänen täytyisi todella yrittää viettää enemmän aikaa Pauluksen kanssa sellaisina hetkinä, kun se ei tarkoittaisi miehelle luopumista kunnon yöunista. Paulus ansaitsi niin paljon enemmän kuin muutaman hetken illan hämärissä. Nainen syötti muutaman hevosnamin kämmeneltään uniselle irlannincobille, jota tallin hälinä ja vilinä ei tuntunut haittaavan sitten lainkaan, kun kylmäverinen seisoi toista takasta lepuuttaen ja päätään tyytyväisenä roikottaen. Hän sai asiakkaat kimppuunsa sinä hetkenä kun poistui karsinasta harjoja kantaen, mutta onnistui luovimaan tiensä siedettävässä ajassa varustehuoneen kautta Eastcoastin luokse. Ruunan jaloista ei löytynyt mitään huolestuttavaa ja kämmeneltä Boydin likan naurettavaa tahtoa vastoin tarjotut namit kelpasivat, joten hän ei huolestunut jättäessään ruunan odottamaan iltaruokiaan. Lucy kävi siivoamassa kaukaisimman kentän sen ollessa tyhjänä. Kun valmennukset päättyivät ja tallin asukkaat valuivat karsinoihinsa, saattoi hän alkaa jakaa iltaruokia odottaville hevosille. Vaati hieman taitoa ja viekkautta vältellä niitä valmentautujia, jotka surutta hylkäisivät hevosensa kenen tahansa työntekijän vastuulle, mutta hän onnistui siinä saattaen keskittyä vain hevosten ruokkimiseen ja iltapuulle valmisteluun. Kun hän lopulta saattoi viimeisenä poistua tallista (Jemma oli yllättäen kadonnut jo ennen kenttien siivoamista), kytki hän hälytyksen tottuneesti päälle ja huolehti oven kiinni. Huomenna olisi jälleen uusi kiireinen työpäivä. Nainen lähti reippain askelin takaisin kartanolle unelmoiden lämpimästä suihkusta, joka tosin jäisi pelkäksi unelmaksi, mikäli Jemma oli kurvannut suoraan suihkuun tallilta livistettyään, ja illasta Pauluksen kainalossa.

Paulus oli saanut suihkun vapaasti omakseen ja harkitsi käyttävänsä kuuman veden, kerrankin, ennen Jemmaa. Hänestä ei kuitenkaan ollut lojumaan kuuman veden alla kymmentä minuuttia kauempaa, vaikka mies yritti - kylpyyn hänestä ei ollut. Se oli naisten kotkotuksia kylpyvaahtoineen ja kynttilöineen. Mies katui kuitenkin päätöstään karvaasti, kun heräsi iltatallin loppuessa Jemman tuloon nukahdettuaan sohvalle. Kevätflunssan tähden kisareissusta sivuun jäänyt Jemma oli harvinaisen pahantuulinen, mutta harvemmin uskalsi aukoa päätään miehelle, joka ei epäröinyt antaa hänelle selkään enemmän tai vähemmän kuvainnollisesti. Lucyn saapuessa Jemma oli lukkiutunut kylpyhuoneeseen kuumaan kylpyyn, ja Paulus nukahtanut uudelleen sohvalle. Mies lojui vatsallaan vaimeasti kuorsaten, Nemo istuen selkänsä päällä.

Lucy ei voinut kuin hymyillä kiintyneesti sohvalla lojuvalle miehelle ja koiralle, joka tuntui vahtivan Pauluksen unta - tai sitten yritti tukehduttaa miehen. Jompikumpi. Bentley kampesi itsensä unisena jaloilleen ja törmäsi sohvapöytään matkallaan tervehtimään omistajaansa. Lucy rapsutti koiraansa korvan takaa hyssytellen eläintä ennenkö se innostuisi vinkumaan tai haukkumaan, ja hiipi sukkasillaan keittiöön kaivamaan ruuantähteitä jääkaapista. Hän ei halunnut herättää Paulusta, joka tarvitsisi unta, mutta saatuaan syötyä ei nainen voinut vastustaa suuntaamasta sohvalle. Hän silitteli hellästi miehen tummia hiuksia.
"Jaksatko nousta, Paulus?" Hän jutteli pehmeästi samalla kun hellästi herätteli sohvalle torkahtanutta miestä. Siirtyisi nyt edes sänkyynsä, niin ei huomenna olisi aivan jumissa kun joutuisi lähtemään aamutalliin.

Nemo reagoi Lucyn lähestymiseen tarmokkaalla tanssilla, mikä havahdutti Pauluksen tuuppaamaan eläimen äreästi alas ja vääntäytymään istumaan Lucyn hellän kosketuksen alta.
"Mm, joo", Paulus raakkui sukien kosteita hiuksiaan, "paljonko kello on? Onko kaikki hyvin?"

"Puoli yksitoista", Lucy vastasi vilkaistuaan Lodgen seinää koristavaa kelloa. "Totta kai on. Iltatalli sujui mallikkaasti. Nimbus toivotti hyvää yötä", nainen vakuutti ja ojensi kättään auttaakseen miehen jalkeille. Ehkä olisi parempi saada tuo sänkyyn nukkumaan, niin Paulus jaksaisi huomenna töissä.
"Nukuitko pitkäänkin? Anteeksi kun herätin."

Mies huitaisi nyreästi ojennetun käden syrjään ja hieroi kasvojaan.
"En tiedä. Ei sillä ole väliä. Mitä haluat katsoa?" Paulus kysyi peittäen haukotuksen ja tähyten keittiöön jättämiään herkkukasseja.

Lucy huokaisi. Selvä, ei sitten. Toivottavasti mies ei nukahtaisi uudestaan sohvalle, tai hän tuntisi olonsa kerrassaan surkeaksi ihmiseksi kun valvotti Paulusta näin.
"Katso mitä sieltä tulee. Mikä tahansa käy", nainen vakuutti ja suuntasi noutamaan herkkukasseja keittiöstä. Hän nappasi mukaan juomalasit ja pullon limsaa jääkaapista, ennenkö palasi reilujen kantamuksiensa kera sohvalle. Tästä riittäisi kyllä naposteltavaa useammaksi illaksi.

Paulus valikoi suuremmin miettimättä televisiosta tulevan elokuvan, veti Lucyn kainaloonsa ja nojasi päänsä sohvan selkänojaan, kun se tuntui kovin painavalta. Mies kaiveli summamutikassa kassista herkkua, repäisi auki pussin suklaaeksejä ja sulloi kourallisen suuhunsa. Hän tarjosi sitä Lucylle tuupattuaan Nemon kauemmas.

Lucy kaivoi esiin suklaata, vilkaisten mielenkiinnolla uutta makusuklaata. Ei suklaa pahaa voinut olla. Hän hymyili tyytyväisenä painautuessaan Paulusta vasten ja mutusti suklaataan seuraten ruudun tapahtumia mielenkiinnolla. Hän poimi keksin jos toisenkin Pauluksen tarjoamasta pussista ja huuhtoi muruset alas reippaalla kulauksella limsaa. Bentley luopui kerjäämisestä Lucyn työnnettyä koiran pontevasti kauemmas jalallaan, ja väsynyt nuori koira käpertyi kerälle sohvaa vasten. Ei mennyt kauaa, kun Bentleyn tassut säpsyivät unen myötä.

Elokuva ja sokerikooma tuudittivat myös Pauluksen pian uudelleen uneen mitä mieluisin unilelu kainalossaan. Mies ei ollut aivan varma aamulla herätessään, milloin tai miten oli könynnyt sänkyyn, mutta mitäpä sillä oli merkitystäkään, kun heräsi Lucyn vierestä.

Tiistai 7. kesäkuuta 2016, aamu

Kaoottisen aamutallin jälkeen oli helpottavaa keskittyä siivoamaan karsinoita. Se oli tuttua puuhaa, eikä vaatinut ajattelua tai sen suurempaa keskittymiskykyä. Oliver hieroi aika ajoin käsivarttaan, johon oli muodostunut alati laajeneva hevosen hampaiden kaarta mukaileva mustelma turhankin läheisestä tuttavuudesta Defyn kanssa, ja irvisti kun sattui heilauttamaan talikkoa turhan voimakkaalla liikkeellä. Samperin tamma. Onneksi Nathan oli sentään sattunut astumaan sisään talliin samalla hetkellä kun tamma pyrki ulos, ja silmääkään räpäyttämättä napannut kiinni karkuteille lähteneen tamman riimusta. Kuten sanottua, kaoottinen aamutalli, joka olisi voinut kääntyä varsin katastrofaaliseksi ilman nopeaa reagointia ja hyvää tuuria. Ajatukset edelleen päällekäyneessä tammassa ja sen onnenkaupalla lyhyeksi jääneessä karkuretkessä Oliver suuntasi hakemaan ulkoilevan Tuggyn maastoja varten. Ehkä maastolenkki riittäisi kääntämään ajatukset pois aamun epäonnistumisesta. Hän varusti työhevosen nopeasti kiitollisena siitä, ettei Tuggy tehnyt mitään tyhmää patsastellessaan karsinassaan, ja talutti orin tallipihalle odotellakseen muita maastoilijoita. Jos listat pitivät lainkaan paikkaansa, mitä ne yleensä tekivät kiitos hallintovastaavan tarkkuuden, ei heitä pitäisi olla liikkeellä montaakaan. Hyvä niin, sillä taivasta peittävät tummat pilvet eivät lupailleet lämmintä kesäaamua auringon paisteessa. Tuggy ei onneksi välittäisi pienestä sateesta, mutta Oliver veti viininpunaisen tallitakkinsa vetoketjun kiinni leukaan saakka, ihan vain kaiken varalta.

Sivusuuntaan askeltava ja tuulta sieraimet suurina haisteleva Cosima saattaisi pahastua sadetta, mutta Paulusta ei ollut siunattu itsesuojeluvaistolla. Mies seurasi tyynesti liikkuvan, herkkähipiäisen tamman mukana, kunnes se suostui asettumaan aloilleen, ja hän pääsi keinauttamaan itsensä satulaan. Paulus kyyhötti ruskeassa yleissatulassa olkapäät torjuvassa kyyryssä uhkaavaa säätä vastaan ja leuka tallitakin kauluksen sisällä. Eipä sillä, että häntä olisi kastuminen tai satulasta putoaminen haitannut. Ainakin se oli mahdollisuus päästä eroon Helvetin Harjoittelijasta hetkeksi.
Paulus nyökkäsi luolamiesmäisesti murahtaen kohti tallitietä reunustavaa ratsastuspolkua kuin ehdotuksena. Miesten kesken oli turhaa tuhlata sanoja. Hän kokosi hermostuneesti askeltavan tamman ohjat paremmin käsiinsä ja asettui mukavammin satulaan.

Mies heilautti itsensä kankeasti Tuggyn selkään varoessaan kättään ehkä liiankin kanssa. Hän ei kaivannut enempää muistutuksia siitä, miltä purtu käsivarsi tuntui kun sen varaan laski painoaan. Mies haki jalustimet jalkoihinsa odotellen kaikessa rauhassa, että Paulus pääsi herkkäsieluisen tamman selkään. Oliver ei voinut kuin kiittää onneaan siitä, ettei hän joutunut ratsastamaan moisia hevosia. Hänelle riitti luotettava Tuggy ja hapan mutta kohtelias Tango. Oliver vastasi pienellä nyökkäyksellä Pauluksen ehdotukseen kannustaen Tuggyn saman tien liikkeelle. Työhevosori askelsi tasaisesti tietä pitkin eikä jäänyt kyttäilemään ympäristöä turhan tähden. Oliver epäili sen johtuvan yksinkertaisesti siitä, ettei hevosen aivokapasiteetti riittänyt sekä liikkumiseen että ylimääräisten mörköjen keksimiseen. No, parempi näin, mies ajatteli kerätessään ohjia tuntumalle ja yrittäessään istua syvälle satulaan käynnin tasaista keinutusta mukaillen. Hän saattoi vain kuvitella, miten paljon kritiikkiä valmentajat löytäisivät hänen istunnastaan kun hän seuraavan kerran uskaltautuisi valmennukseen. Maastoilu työkavereiden kesken ei nähtävästi tehnyt ihmeitä istunnalle, kun hän ei välittänyt liikoja moisesta stressata.

Cosima lähti Tuggyn perään. Urheiluhevosen malliesimerkki askelsi työhevosen perässä kevein, lentoonlähtevin hypähdyksin kuulostellen ympäristöä tarkasti. No, ainakaan Paisley ei ollut sen satulassa, Paulus pohti. Hän ei kuvitellut olevansa missään määrin tasokas ratsastaja, vaikka nykyään pysyikin selässä suhteellisen hyvin. Mistä hän saattoi olla ylpeä oli se, ettei hän antanut näille herkkäsieluisille herneaivoille ylimääräisiä syitä hermostua. Mies silitteli suklaanruskeaa kaulaa ja seurasi edessä keinahtelevaa takamusta.
"Sattuuko?" Paulus kysyi tarkoittaen aamutallia. Hän totesi, ettei murahduksissa olisi ehkä tarpeeksi tavuja selän takaa huuteluun.

Oliver vilkaisi olkansa yli miestä, joka pärjäsi säpsylle puoliveriselle varsin mallikkaasti.
"Ei", mies vastasi juuri niin jääräpäisesti kuin mieheltä vain sopi odottaa. Ikinä ei sattunut, ja jos sattuikin, sitä ei myönnetty ennenkö oli aivan pakko. Itsekseen valitettiin kyllä ja kiroiltiin hiljaa, mutta muillehan moisia ei myönnetty.
"Vähän jomotti, mutta se meni jo ohi", ainakin nyt kun kättä ei tarvinnut paljoa käyttää. Oliver ei edes pyrkinyt kannattelemaan oikeaa kättään, vaan antoi nyrkin kadota työhevosen tuuhean harjan sekaan. Perhanan pirulainen. Ainakin tamma oli saatu Nathanin avustuksella ulkoilemaan oikeaan tarhaan, mutta kahdesta taluttasta huolimatta hevonen oli jaksanut kiukutella koko matkan. Miten kaikki sekopäät tuntuivatkin olevan tammoja.

"Ole kiitollinen, ettei sinulla ole kädettömiä harjoittelijoita. Saisit jahdata hevosia kaikki päivät", Paulus yritti lohduttaa kömpelösti ja hyssytti tuulenpuuskaa säpsähtävää raudikkoa pehmeällä muminalla. He voisivat päättää reittinsä tien päässä, lähteä nummille tai etelään. Tuggy tuskin menettäisi hermojaan missään. Cosimasta mies ei voinut mennä vannomaan, mutta se tuskin voisi rikkoa itseään käynnissä tai rauhallisessa ravissa.

Oliver murahti myöntävästi. Niinpä. Riitti että hän osoitti aika ajoin surkeaa tilannetajua ja laski hevosen vapaaksi tallikäytävälle. Hän ei kaivannut harjoittelijoita sotkemaan tilannetta entisestään. Sitä paitsi, mitäpä hän edes voisi harjoittelijoille opettaa, kun nuo varmasti tietäisivät häntä enemmän niin hevosista kuin tallitöistäkin.
"Onneksi harjoittelijat eivät lähde maastoon mukaan", mies lohdutti puolestaan. Oli varsin mukava pystyä karkaamaan maastoon asiakkaiden jaloista, vaikka näin aikaisin tallilla ei työntekijöitä lukuunottamatta paljoa väkeä liikkunutkaan. Hän maiskautti Tuggylle, jolla ei ollut kiire minnekään ja vilkaisi taivasta silmiään siristäen. Hän olisi halunnut väittää, etteivät pilvet lupailleet sadetta vielä, mutta sää oli parhaimmillaankin arvaamaton. Tämän takia tallille otettiin vaihtovaatteet mukaan.

Paulus vastasi puolestaan ilmeikkäällä, myöntävällä murahduksella. Paras koputtaa puuta. Jos Eden Henderson jahtaisi häntä myös maastossa, kysellen, kikatellen, räpsytellen ja karkuuttaen hänen hevosiaan. Tyttö toki väitti olevansa tasokas ratsastaja - oli kuulemma kävellyt kouluun sisään sen ansiosta - mutta yksi hailee. Tyttökullan aika oli paljon paremmin käytetty siivoamalla tarhoja.
"Minne mennään?" mies kysyi ja tyynnytteli jälleen säpsähtävää, Tuggyn perässä hiipivää tammaa. Liekö kurjakin sää tulossa, kun Cosima vaikutti hermoheikommalta kuin yleensä.

Oliver ei hetkeäkään epäillyt, etteivätkö harjoittelijat olisi häntä tasokkaampia ratsastajia, mutta hänen luottonsa moisten toimintakykyyn yllättävissä tilanteissa oli nolla. Hänkin tuppasi jäätymään aloilleen, kun jotakin riittävän järisyttävää tapahtui, mutta hän ei sentään pysähtynyt ihmettelemään kaikkea eikä laskenut hevosia (yleensä) irti.
"Pysytään metsäpoluilla?" Mies ehdotti kysyvästi. Niillä ei ainakaan tuuli pääsisi puhaltamaan valtoimenaan ja puut tarjoaisivat jonkinlaista suojaa jos sade yllättäisi. Nummilla ei auttaisi kuin kärsiä, eikä hän ollut lainkaan vakuuttunut siitä, että Cosima suostuisi yhteistyöhön jos taivas putoaisi heidän niskaansa.

"Joo", Paulus vastasi pohtien reittiä mielessään. Jos he lähtisivät tallialuetta kiertävään metsään tien risteyksestä, he voisivat kiertää tallialueen. Se voisi hujahtaa nopeasti, mutta ehkä tuuli olisi laantunut siinä vaiheessa ja he voisivat jatkaa toiselle reitille. Cosima tanssahteli ratsastajansa alla sirot korvat kääntyillen ja Lucyn tunnollisesti huoltama, silkkinen häntä hulmuten. Mies silitteli sen kaulaa ja tunsi syyllisyyttä siitä, että koki tamman muistuttavan Nimbusta ja jakoi sille samanlaista hellyyttä.

Oliver nyökkäsi ohjaten Tuggyn kaartuvalle polulle. Vehreiden lehtipuiden reunustama ratsastuspolku oli hyvässä kunnossa alkukesän sateista huolimatta, mistä mies oli kiitollinen tietäessään Tuggyn notkeuden. Hän ei mielellään vienyt työhevosta epätasaiselle pohjalle edes kävelemään jos vain saattoi sitä välttää, sillä ajatus päälle kaatuvasta hevosesta ei miellyttänyt sitten lainkaan.
"Onko harjoittelijoita tallilla koko kesän?" Mies kysyi vilkaisten olkansa yli perässä kulkevaa ratsukkoa. Tuggy askelsi kiireettä eteenpäin eikä reagoinut Cosiman jännitykseen muutoin kuin korviaan käännellen. Oliver rapsutti orin harjantyveä kiitoksena. Oli Tuggyllakin puolensa.

"Toivottavasti ei." Effiellä oli kummallinen mieltymys pakottaa hänet ohjaamaan harjoittelijoita ja uusia. Paulus ei ollut varma johtuiko se naisen halusta rangaista häntä vai hänen tavastaan lyödä todellisuus läpi jokaiselle haihattelijalle ja isoegoiselle pullistelijalle. Rosings Park oli suosittu paikka harjoittelijoiden keskuudessa. Ylelliset puitteet kai antoivat uskoa, että työ olisi helppoa ja kevyttä ja rikas, kuuluisa asiakaskunta, että työ koostuisi huippuhevosten taluttelusta ja suhteiden solmimisesta. Paulus kieltämättä nautti voidessaan osoittaa, miten väärässä moinen luulo olikaan.
"Onko sinulla kesäsuunnitelmia?"

Oliver toivoi samaa, ilmaisten sen pontevalla nyökkäyksellä. Harjoittelijoissa oli puolensa, kuten se miten tarhat ja ratsastuskentät sai pysymään siisteinä vaivattomasti, mutta harjoittelijat myös aiheuttivat enemmän sydämentykytyksiä kuin pelkkä tehokas ammattilaistiimi aamutallin aikana.
"Ei sen kummempia", mies kohautti harteitaan ja vilkaisi Paulusta olkansa yli. "Korkeintaan käyn Glasgowssa Rosen kanssa." Siskon painokkaat vaatimukset päästä rajan pohjoispuolelle aiheuttivat miehessä lähinnä epäuskoista huvitusta, mutta olipa velipoika kuitenkin luvannut kyyditä siskonsa Skotlannin suurimpaan kaupunkiin.
"Entä sinä?"

"Ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa", Paulus vastasi harvinaisen monisanaisesti. Hän harvemmin lähti tallilta eikä kaivannutkaan muualle. Hän viihtyi asemassaan oikeana kätenä, luotettavana ja arvostettuna apurina.
"Rantareissuja hevosten kanssa, pitkiä maastoja ja uusien maastoreittien etsimistä, lähinnä", mies lisäsi. Niitä hän odotti. Kunhan sää lämpenisi vähän.

Oliver nyökkäsi. Se kuulosti ihan kelvolta tavalta viettää kesää. Mitä hän oli rantareissuista hevosten kanssa kuullut, vaikuttivat ne olevan monelle kesän kohokohta. Hän ei nähnyt suurtakaan hohtoa satulattomien ratsujen kanssa kiitämisessä pitkin hiekkarantaa. Hän putoaisi heti ensimetreillä.
"Kyllähän kesän siinä saa käytettyä", hän myönsi. Jokaisella tapansa. Hän ei vielä tiennyt mitä tekisi lomapäivillään. Ehkä hän koettaisi ottaa mahdollisimman monta ulos rahana lomapäivien sijaan ja tekisi töitä. Olisipahan tilillä jotain, millä elättää siskoa seuraavakin lukukausi.
"Ravia?" Hän muotoili sanan kysymykseksi. Hän ei edes yrittäisi ymmärtää kilparatsujen harjoitusaikatauluja ja -ohjelmia, joten parempi varmistaa ennen siirtymistä reippaampaan askellajiin.

Paulus murahti myöntävästi, odotti Tuggylta esimerkkiä ja siirsi sitten Cosiman raviin. Ammattilaisten ratsastama tamma liikkui kuin balettitanssija, mitä nyt lisäten jokusen ylimääräisen loikan silloin tällöin koreografiaan. Paulus kevensi pehmeän askeleen tahdissa kädet hevosen harjassa, jotta ei menettäisi tasapainoaan ja kaatuisi ohjan varaan. Sekametsän vanhat, massiiviset puut yhdessä myrskyisän sään kanssa saivat valosta hämärän, vaikka harva metsä yleensä ilahdutti valoisuudellaan.
"Luuletko, että meinaa ukkostaa?" mies kysyi pohtien oliko Oliver tutkinut säätiedotusta tarkemmin.

Tuggyn siirtyminen oli kaukana sulavasta, tasapainoisesta ja tahdikkaasta, kun Oliver valmisteli ravisiirtymisen puolihuolimattomasti. Ori ravasi reippain askelin ja kaarsi kaulaansa polkiessaan rytmikkäästi alleen, vaikka ratsastaja ei muuta tehnytkään kuin yritti pysytellä tasapainossa keventäessään selässä. Tällaisina hetkinä hän kadehti ratsastajia, jotka saivat jalkansa pysymään vaivatta paikoillaan keventäessään. Hänestä tuntui, että omat jalat heiluivat puolelta toiselle, eteen ja taakse, eivätkä koskaan olleet aloillaan.
"Ei ainakaan lupailtu", hän vastasi suutaan mutristaen. Hänen luottonsa sääennustuksiin oli todella alhainen kaikkien näiden vuosien jälkeen, kun aurinkoisesta päivästä olikin tullut kaatosadekuurojen juhlaa ja kylmästä aamusta kehkeytynyt helteinen iltapäivä.

"Hyvä niin." Paulus ei epäillyt kykyään pitää Cosima tallessa, mutta hermoileva tamma voisi heittäytyä hankalaksi rajuilmasta. Sadetta senkin pitäisi kestää. Polku kaarsi loivasti massiivisen tallialueen ympäri, ja muutama risteävä haara veisi heidät joko takaisin tallialueelle, tallin pohjoispuolisille nummille tai itään, kohti Slaleyn ja tallin maiden välissä olevia peltoja.
"Jatketaanko mihin suuntaan?" hän huikkasi, kun tallialuetta ympäröivä ratsastuspolku lähestyi tallialueen itälaitaa.

Oliver huomasi valuvansa selässä etukumaraan keventäessään suuren askeleen tahdissa. Hän korjasi tyytymättömänä asentoaan satulassa ja mutristi huuliaan. Ehkä hänen pitäisi ujuttautua johonkin valmennukseen alkuviikosta, kun näemmä pelkkä maastoilu vei viimeisenkin ryhdin olemuksesta. Pian hän saisi vain katsoa, kun muut lähtisivät maastoon.
"Nummille?" Oliver ehdotti korjaten Tuggya, kun ori valui kohti ratsastuspolun pientaretta. Hän ei kaivannut sukellusta ojaan, kiitoksia vain. Mies vilkuili risteyksen lähestyessä ympärilleen, sillä ei välttämättä yllättyisi jos jostakin karauttaisi näkyviin täydessä laukassa asiakas hevosensa kera. Ihmiset olivat idiootteja. Nyt moisia vaaroja ei näkynyt, joten hän saattoi kääntää ratsunsa oikealle polulle ja vilkuilla, seurasiko Cosima perässä ilman turhia hyppyjä.

Cosima pysytteli visusti toisen hevosen perässä, ja Pauluskin pysyi tasapainossa pidellessään kiinni siististi nypitystä harjasta. Mies inhosi sydämensä pohjasta valmennuksissa käymistä, joten hän ei jaksanut murehtia ratsastustaitoaan. Hän ei ollut se ryhdikkäin, tasapainoisin tai osaavin tyyppi, mutta hän pysyi selässä, ei repinyt hevosia suusta eikä riskeerannut niiden terveyttä turhilla riskeillä. Se sai riittää maastoiluun. Nimbusta varten Paulus palkkaisi jatkossakin ratsuttajia.
"Joo", Paulus murahti takaa. Metsän lomasta alkoi näkyä vehreää peltoa. Tumma, syvä Devil's Water erotti viljelysmaan Rosings Parkin metsästä, jossa huolletut ratsastuspolut tarjosivat mahdollisuuden jatkaa lenkkiä eri ilmansuuntiin. Pelloillekin pääsisi ylittämällä puisen sillan. He kääntyivät kuitenkin vasemmalle, pitkin harventuvan metsän laitaa ja kesän rehevöittämälle nummelle. Sama polku veisi heidät maastoesteille vievälle reitille, jota he voisivat palata tallille.
"Mitä siskollesi?"

Tuggy piristyi heti, kun kumpuileva nummi levittäytyi edessä. Ori hörisi innoissaan nostellen jalkojaan korkeammalle kun ei saanut lupaa kiihdyttää vauhtiaan. Kiltti työhevonen ei edes nojannut ohjaan raskaana, vaan kannatteli itseään tasapainossa.
"Ansaittua kesälomaa", Oliver kohautti harteitaan pienesti. "Yliopisto on ilmeisesti kaikkea mitä hän toivoi." Rose oli vaikuttanut onnelliselta niinä kertoina, kun veli oli ehtinyt Newcastleen siskoaan tapaamaan, ja puhelimessa äänestä kuulsi kerrasta toiseen läpi innokkuus ja tyytyväisyys. Ei kai hän olisi voinut enempää toivoakaan. Rosella olisi edessään valoisa tulevaisuus. Kuka tietäisi, ehkä jonakin päivänä sisko tienaisi sellaisia summia että eläisi herroiksi kaiken kädestä suuhun elämisen jälkeen.
"Hän hankki oman vuokra-asunnon parin opiskelukaverinsa kanssa. Ovat tehneet muuttoa viime viikot." Ja isoveljen vastustuksesta huolimatta Rose oli mennyt hankkimaan osa-aikaisen kesätyönkin. Kuulemma kesän hän haluaisi elää omilla rahoillaan eikä lainata kaikkea veljeltään. Ihan kuin Oliverilla olisi ollut parempaakaan käyttöä palkalleen, kun itse asui ilmaiseksi ylhäisen kartanon varjossa.

Paulus murahti kannustavaa sävyä tavoitellen. Hänelläkin oli jälleen sisko. Se oli vain niin kummallinen sensaatio, ettei hän aivan tiedostanut sitä itse. Cosima puhalteli äänekkäästi avomaisemalle, jonka pitkää heinää voimakas tuuli löi lakoon ja hyppelehti orin perässä. Paulus totesi parhaaksi istua harjoitusraviin, jossa saattoi puristaa itsensä lihaksilla kyytiin hevosen tuntuessa liukkaalta ja vikkelältä kuin märkä saippua.
"Teillä taitaa olla ihan hyvä porukka Thimblessä", hän sanoi harjoitellen Effien useasti moittimia keskustelutaitojaan ja yritti pitää kateuden piston poissa äänestään. Joukko ystäviä, videopelejä, ei siivousnatsia, ei Jemmaa eikä uutta Iivaria vai mikä sen nimi oli, joka sai hänen olonsa vaivaantuneeksi.

Oliver istui hetken harjoitusravissa, mutta totesi sen pidemmän päälle raskaammaksi kuin keventämisen, joten alkoi jälleen punnertaa itseään reisilihaksilla ylös orin askelten tahdissa. Tuggy ei onneksi pannut pahakseen, vaikka hän jäi välillä jälkeen liikkeestä muistellessaan kaikkia saamiaan ohjeita. Pyh vaan kaikille, jotka hokivat miten istunta tuli luonnostaan. Ei tosiaankaan tullut, ainakaan hänelle.
"Joo", mies hymyili leveästi. Hänellä ei ollut mitään valitettavaa kämppäkavereistaan, joiden kanssa oli helppo tulla toimeen. Näyttihän asunto välillä siltä, että siellä asusti kolme poikamiestä ilman pienintäkään mielenkiintoa tarttua imurin varteen, mutta niistäkin kerroista oli selvitty kunnialla. Kyllä siellä kelpasi asustaa.
"Fabien hommasi just jonkun uuden rallipelin, niin sen parissa hukkuu kyllä illat hetkessä", Oliver hymähti huvittuneena. Olivat hekin kyllä aikuisia, kun viettivät vapaat hetkensä ruutua tuijottaen ja ohjaimen napukoita takoen.

Välillä Paulusta houkutti ajatus jostakin videopelivehkeestä Lodgessakin. Mutta silloin harvoin, kun hän ei ollut töissä, vaan makasi kotona, hän joko nukkui tai vietti aikaa Lucyn kanssa. Jotenkin miehellä oli aavistus, että videopeleihin uppoutuminen voisi haitata parisuhdetta.
"Sehän hyvä", mies murahti myöntävästi ja hetken epäröityään päätti lisätä, "haluatko tai te kaikki Thimblessä lähteä illalla Fox and Houndiin?" Kuulemma hän tarvitsi enemmän elämää, ja kun Lucy oli illan töissä, ehkä hän voisi yrittää tehdä jotain muuta kuin norkoilla tallilla.

Se oli hyvä, paitsi silloin kun tajusi kellon varkain hiipineen lähemmäs puoltayötä ja herätyskello pärähtäisi soimaan ennen aamutallia. Niinä hetkinä tuli kirottua jokainen videopelien valmistaja alimpaan helvettiin oman tahdonvoimanpuutteensa lisäksi.
"Miksikäs ei", Oliver vastasi. "En tiedä oliko muilla suunnitelmia, mutta epäilen. Fabien ei ainakaan ole mainostanut mitään", hän kohautti harteitaan. Niin tai näin, hän ainakin lähtisi mielellään illaksi pois kartanon kupeesta, kun ei Didiäkään viitsinyt joka ilta häiritä norkoilemalla naisen kannoilla kuin orpo koiranpentu.

Mies kohensi istuntaansa Cosiman selässä harvinaisen tyytyväisenä sosiaaliseen kyvykkyytensä. Niin sitä pitää Paulus. Kanervikossa kulkeva hiekkapolku kaartui takaisin tallia kohti ja yhtyi leveämpään ja tallatumpaan polkuun, joka johti maastoesteradalle. He saattoivat jatkaa sitä takaisin kotiin päin. Paulus silitti tamman suklaanruskeaa kaulaa kiitoksena siitä, ettei se ollut käyttäynyt huonosti, mitä nyt tuijotteli silmät suurina tuulen edessä lakoavaa kasvillisuutta ja puhalteli äänekkäästi. Se olisi halunnut hiipiä lähemmäs vakaata johtohevosta, mutta tietäen Tuggyn hormonit, Paulus koki paremmaksi pitää sen turvallisen välimatkan päässä.

Oliver antoi Tuggyn ravata vielä hyvän matkaa polkua kohti tallia, ennenkö istui alas satulaan ja pidätti ratsun käyntiin. Hevonen pärskyi tyytyväisenä ja nyökkäili päällään hetken askeltensa tahdissa. Hän rapsutti harjantyveä tyytyväisenä vakaaseen maastoratsuunsa, joka ei ollut jaksanut säpsyä hevoskaverin mukana jokaista pientä kohahdusta ja kahahdusta, joita tuuli sai aikaan. Oliver venytteli kokeilevasti oikeaa kättään ja irvisti, kun hampaiden maalitauluksi joutunut hauis ei moisesta liikkeestä innostunut. Helvetti sentään. Hyvä ettei huomenna ollut töitä, niin käsi saisi päivän taukoa talikon heiluttelemisesta kunhan tästä päivästä ensin selvittäisiin. Hän ei voinut kuin toivoa, ettei amerikkalainen kääpiö ehtisi tallille ennen hänen päivänsä päättymistä. Hän saattoi jo kuvitella, miten nainen kurtistelisi kulmiaan kuullessaan hevosensa järjestämästä ohjelmanumerosta.
"Vieläkö nouset tänään satulaan, vai oliko tässä kaikki?" Mies kysäisi tallialueen lähestyessä. Tuggy kajautti kuuluvan tervehdyksen heti ensimmäisen tarhan tullessa näköpiiriin ja Oliver keräili ohjat paremmin tuntumalle ihan vain varmuuden vuoksi. He eivät haluaisi käydä tervehtimässä tammoja, vaikka Tuggy miten niin vakuuttelisi.

Cosima tarjosi sulkutaivutusta Tuggyn hirnuessa ja tanssahteli näyttävällä joustolla. Paulus painoi kantapäitään alas venyttääkseen jalkansa paremmin tamman hoikan rungon ympärille ja punoi sormensa paremmin hevosen harjaan ihan varmuuden vuoksi. Tallialueella liikkuvat autot, kuljetusrekat, traktorit ja toiset ratsukot kiihdyttivät nopeasti herkkähipiäisten kilpatammojen luonteenlaatua.
"Qashqai ja Nimbus vielä. Mites sinulla?" mies toisti kysymyksen.

"Ei muita kuin Tuggy", Oliver vastasi tyytyväisenä siihen. Häntä ei ollut luotu istumaan tuntikausia satulassa. Hän ei ymmärtänyt miten ratsuttajat jaksoivat ratsastaa kuusikin hevosta päivän aikana. Se oli kerrassaan hurja määrä, jos häneltä kysyttiin. Hänelle riitti yksi tai kaksi rentoa maastolenkkiä. Mies pysäytti Tuggyn tallipihalle pitäen ohjat tiukasti otteessaan, kun heilautti jalkansa tumman takaosan yli. Hän ei halunnut orin vahingossakaan keksivän mitään tyhmää. Hän oli jo laskenut yhden hevosen vapaalle jalalle tänään. Se sai riittää.
"Toivottavasti tammat käyttäytyvät fiksusti", mies totesi nostaessaan orin jalustimia. Tuggy hamusi miehen takin selkämystä mitä ilmeisimmin herkkuja kerjäten. Sääli kun Clifton oli yksiselitteisesti kieltänyt orin lahjomisen herkuilta kaikilta muilta kuin itseltään. Hän löysäsi satulavyön ennenkö lähti taluttamaan oria hiljaiseen talliin ja suoraan pesupaikalle. Paras pestä ratsu kunnolla, niin Cliftonilla ei olisi mitään valittamista, jos nainen ilmestyisi illasta tallille.

"Toivottavasti", Paulus vastasi, vaikkei hänellä ollutkaan sydäntä moittia yhtäkään hoidossaan olevista tammoista. Mies laskeutui Cosiman selästä, nosti jalustimet ja talutti hädin satulan alta kostuneen tamman karsinaan, missä voisi pyyhkäistä satulanalusen sienellä. Hän pyyhkäisi varusteet syliinsä ja palasi parin minuutin kuluttua huoltamaan tamman loppuun asti. Sille oli riittänyt kevyt, rauhallinen maasto, sillä se pääsisi myöhemmin iltapäivällä vielä itse kultapojan estetreeniin. Kun Cosima oli päässyt takaisin ulos, Paulus saattoi könytä yläkertaan lounastauolle vain aavistuksen haikeana siitä, ettei Lucy ollut vielä töissä.

Perjantai 1. heinäkuuta 2016, 17:35 - Rantaretki

Corinne ja Hamish Fairchild saivat sovitettua aikataulunsa pitkällisen kädenväännön jälkeen niin, että heinäkuun alkua juhlistettiin perinteisellä rantaretkellä, jossa omistajien viisi hevosta - ja Pauluksen vetoamuksesta myös Ivory - vietiin Newcastleen irrottelemaan. Mukaan valituilla ratsastajilla ei ollut asiaan nokan koputtamista eikä edes päivän mittaan sadetta sylkenyt taivas saanut aikataulua joustamaan. Luultavasti kuuden ratsastajan helpotukseksi kolmehenkinen Fairchildien perhe matkusti rannalle omalla autolla hevosrekan sijasta - Hamishin ja Corinnen viileät välit riittivät vaivaannuttamaan kolmannen pyörän ilman samaan, ahtaaseen tilaan pakottamistakin.
Vanha reitti suojaisalle rannalle oli mennyt sateisen kevään aikana siihen kuntoon, ettei rekkaa ehkä saisi enää ylös nummesta. Siispä rantaretki oli siirretty laskuveden aikaan iltaan, jotta hevoset voitaisiin ratsastaa rantaa pitkin perille ja rekka jättää tukevalle parkkipaikalle. Hamish ajaisi nelivetoisen maasturin mahdollisimman lähelle Corinnen tähden ja toisi taloudenhoitajan pakkaamat eväskorit.
Sillä välin kuusi ratsukkoa purkautuivat autosta, varustivat eloisat hevosensa ja lähtivät matkaan. Maybe johti kuuden hevosen letkaa Chovella, joka tanssi kosteaa rantaa pitkin kuin ballerina, kaviot tuskin hiekkaa hipoen ja kuohuvia, siniharmaita aaltoja epäluuloisesti vilkuillen. Socksin satulaan oli määrätty Zoe Winter, sillä olympiaratsun jalkoja ei haluttu riskeerata kokemattoman ratsastajan tähden, ja normaalisti Slipsiä ratsastavan Roux'n saatua ärhäkkä vatsapöpö, valkoinen irlantilainen oli nakitettu Nathanille. Nimbus askelsi poikansa perässä, Paulus satulasta kiitollisena, sillä ilmapiiristä ja ympäristöstä jännittynyt tamma oli kovin keveä liikkeissään. Ivory omistajansa kanssa oli sijoitettu perää pitävän Miu Miun eteen, ja ensimmäistä kertaa kuukausiin hevosen selkään vastahakoisesti kiivennyt Effie tunsi olonsa vieraaksi ratsastushousuissa. Mutta Corinnelle ei vain sanottu ei. Hän solmi vaivihkaa sormensa orin kiiltävään, mustaan harjaan jonon siirtyessä raviin ja yritti unohtaa huteran tunteen sähäköityneen täysiverisen satulassa. Tämän piti olla kuin polkupyörällä ajoa.

Vaatisi enemmän kuin sadepäivän, että Lucy olisi unohtanut intonsa rantaretkestä. Tämä oli ollut aiempinakin vuosina kesän kohokohta, joten miksei tälläkin kerralla, vaikka sää ei suosisikaan. Nuori nainen silitteli onnellisena kimon ruunansa kaulaa ohjatessaan hevosta Nimbuksen kavionjäljissä kostealla hiekalla. Ivory käänteli korviaan uteliaana ja ympäristöstään kiinnostuneena, mutta kömpelö ruuna ei yhtynyt jonon kärjen energiseen tanssahteluun. Sen sijaan Ivory teki parhaansa ratsastajansa avustuksella pysyäkseen pystyssä epätasaisesta maastosta huolimatta. Hevosparka oli käynyt jo kerran polvillaan, eikä Lucy kaivannut samaa kokemusta uudestaan ihan heti. Ruuna polkaisisi vielä joku kerta pahasti jalalleen kompuroidessaan. Nainen vilkaisi olkansa yli Effietä ja Miuta hymyillen mustalle orille ja mukaan pyydetylle - pakotetulle? - ratsastajalle.
"Rauha, poika", Zoe tyynnytteli letkan alkupäässä innokasta ratsuaan, jonka jalat tuntuivat kohoilevan askel askeleelta korkeammalle lennokkaassa ravissa. Kullanrautias ori nyökkäili innoissaan päällään ja koetti kovasti hivuttautua Choven rinnalle pöhistessään ja pärskyessään täynnä virtaa. Socks selkeästi tiesi mihin oltiin menossa eikä suotta peitellyt intoaan. Takanatulevan Slipsin suuret kaviot lennättivät kosteaa hiekkaa jokaisella voimakkaalla polkaisulla Nathanin pitäessä valkean jättiläisen siistissä, rytmikkäässä ravissa.
"Ainakin pojilla on virtaa", Lucy hymähti katsellessaan edelläkulkevien menoa, joihin verrattuna Ivoryn tasaisuus oli varsin tervetullutta. Hän ei kaivannut alleen sähköistyvää, tanssahtelevaa kilparatsua, jonka kanssa joutuisi keskittymään enemmän siihen, ettei meno lähtisi käsistä kuin rannalla olemisesta nauttimiseen.
"Miukin nuortuu ihan silmissä", nainen naurahti kurkkien taakseen aina sopivissa väleissä. Ivoryn selässä ei kannattanut liikaa heilua, sen hän tiesi kokemuksesta, ellei tahtonut suistaa hevosta turvalleen. 

"Ei vain niillä", Paulus vastasi aavistuksen jäykästi kuin purren hampaitaan yhteen. Hän sai käyttää vatsalihastensa tehon pysyäkseen satulassa, kun Nimbus pyrähteli Slipsin kookkaan takapuolen jäljessä korvat pyörien, terävästi puhaltaen ja kuolainta pureskellen kuin peläten jäävänsä jälkeen. Jonon johdossa Chove luimisti aina vaistotessaan Socksin yrittävän rinnalle ja kiihdytti vauhtiaan vasten kuolainta. Navakka tuuli puhalsi mereltä tempoen hevosten jouhia ja lyöden valkeita vaahtopäitä rantaan. Choven takaosa seilasi sivusuuntaan tamman yrittäessä karata vauhtiin.
"Laukataanko?" Maybe huusi olkansa yli sylkien valkeaa ponihäntää suustaan. Hevoset olivat lämmenneet ja näyttivät itse kukin halukkailta vaihtamaan askellajia.

Lucy hymyili pahoittelevaan sävyyn. Paulusparka. Hän oli kyllä onnekas, kun oma hevonen oli niin tasainen ja rauhallinen. Pahimmat vaaranpaikat Ivoryn kanssa olivat ne kerrat, kun ruuna kompuroi omiin jalkoihinsa, metsän juurakkoon tai nummien kaninkoloihin. Muutoin ruuna ei koskaan tekisi mitään suistaakseen ratsastajansa satulasta, eikä edes innostuessaan riehaantuisi niin, että lähtisi viemään. Ainakin toivottavasti. Hänen hevosensa oli yksinkertaisesti täydellinen.
"Laukataan!" Zoe huusi epäröimättä vastaukseksi ja Nathanin kompattua taaempaa ja toistettua kysymyksen loppuletkallekin, alkoi hän valmistella kullanhohtoista oria siirtymiseen. Hevonen oli niin täynnä energiaa että valmistelulle oli tarvetta, sillä hän ei aikonut antaa ratsun siirtyä laukkaan tasapainottomana. He olivat maastossa ja toimisivat hallitusti. Piste. Nathan toisti loppuletkan vastaukset kärkeen ja pidätti Slippersiä, joka meinasi vaihtaa askellajia omia aikojaan. Suuri irlantilainen painoi raskaana kädelle mutta kuunteli sentään pidätteitä korvat ratsastajaa kohti sojottaen.

Chove vaihtoi lennossa laukkaan. Se pärski rytmikkäästi, ja Maybe istui vatsalihakset valittaen liikettä vastaan pidätellen tammaa. Hän vilkuili olkansa yli yrittäen olla saamatta ponihäntää naamalleen. Kun tyttö saattoi luottaa siihen, että Zoella pysyisi tilanne hallinnassa, vaikka Chove vaihtaisi vaihdetta, hän tarttui tamman harjaan ja nousi jalustimille antaen energisen täysiverisen vaihtaa laukka neliin. Sen matkaavoittava askel nieli rantaa ja kaviot viskoivat kosteaa hiekkaa taakse. Maybe antautui vauhdin hurmalle, jossa viima tuntui tempaisevan hengen mennessään, nosti kyyneleet silmiin ja sai tamman siistityn harjan hakkaamaan kasvoja.
Takana Paulus istui tukevasti satulassa, sillä Nimbus pälyili ympäristöään ylikierroksilla ja pysytteli tiukasti edellämenevän orin perässä. Se tuntui unohtavan aaltojen olemassaolon ja loikkasi ilmaan kuin jänis kastellessaan yhtäkkiä jalkansa vaahtopäissä. Paulus säästyi kylmältä kylvyltä puhtaalla tuurilla. Viimeisenä tuleva Miukin olisi mielellään kiihdyttänyt neliin, ja vaikka herrasmies ei pukitellut tai puskenut ohjalle, Effiestä tuntui kuin hän olisi keikkunut tutisevan ruutitynnyrin päällä. Oli kammottavaa, miten ruosteessa hän oli. Effie yritti istua satulassa ja pitää ohjat tiukasti käsissään, sillä Miu tuntui haluavan sujahtaa Ivoryn ohi.

Zoe antoi Chovelle muutaman askeleen etumatkan, vaikka se saikin Socksin viskomaan päätään tuohtuneena. Tähän kohtaan ei tarvittu kilpailua hevosten kesken, joten parempi laskea täysiverinen reilusti edelle. Hän ei myöskään kaivannut hiekkaa silmiinsä, jota hevosten kaviot lennättivät, joten tavallista pidempi välimatka oli oikein hyvä ratkaisu. Socks siirtyi laukkaan eläväisellä loikalla ja heitteli päätään useamman askeleen ajan ennen kuin hevonen rauhoittui kuuntelemaan. Slipsin suuret kaviot takoivat maata niin että tömisi, mikä sai Zoen laskemaan Socksin nelille Choven jäljessä. Slips painaisi muutoin heistä ohitse tai repisi suunsa rikki, eikä kumpikaan vaihtoehto miellyttänyt. Nainen tasapainotti itsensä vaivattomasti jalustimille seisomaan kumartuessaan hieman eteen ja vilkuili aika ajoin taakseen, jotta voisi varmistua muun letkan pysyvän mukana. Slipsin ainakin kuuli vaikkei nähnyt, kun suuri ori porhalsi eteenpäin lapiomaiset kaviot hiekkaa kaarella lennättäen. Lucy hymyili myötäillessään Ivoryn tasaista askellusta eikä edes pyrkinyt seisomaan jalustimille, kun ruuna tuntui pysyvän tasapainossa hyvin näinkin. Hän ei tahtonut ottaa sitä riskiä että heilahtaisi itse satulassa ja häiritsisi hevostaan. Alkuvuodesta murrettu nilkka tuntui jo hyvältä, normaalilta jopa suurimman osan ajasta, mutta silloin tällöin jäykkyys ilmeni yllättävissä tilanteissa. Ruuna tuntui hätääntyvän jäädessään jälkeen Nimbuksesta, kompuroi kiihdyttäessään ja sai hetkeksi ratsastajansa pohtimaan, kuinka pahasti heille kävisi jos he sukeltaisivat nyt hiekkaan. Onneksi se jäi vain pohdinnan tasolle, kun ruuna löysi jalkojensa järjestyksen ja kiihdytti ottaakseen tammaa kiinni. Vilpoisa merituuli kasvoilla tuntui suorastaan viiltävältä hevosten nelistäessä riemuissaan kostealla hiekalla, mutta Lucy ei edes yrittänyt hillitä leveää hymyään. Tämä se vasta oli elämää. Olihan nummilaukoissakin tunnelmaa, mutta ei samaan tapaan kuin avoimella rannalla lentäessä.

Pauluksen mieliala ei ollut aivan yhtä korkealla kuin tyttöystävänsä, sillä mies kyyristeli sokeana ja hiekkaa syljeskellen Nimbuksen kaulalla toivoen vain, ettei se tekisi enää uusia loikkia. Nelin rytmi oli kieltämättä viehättävä jopa silloin, kun eteen ei nähnyt ja hampaissa kirskui suolainen hiekka. Mies suoristautui, kun tamman vauhti alkoi hidastua. Kaukana suojaisten, korkeiden kallioseinämien takaa paljastui pieni täplä väriä - Fairchildit odottivat siellä hevosiaan. Maybe ja Chove kamppailivat hetken hidastamisesta, mutta täysiverinen myöntyi ratsastajansa istunnan pyyntöön ja pudotti laukan kautta raville. Nimbus viskoi päätään sieraimet suurina puhaltaen, osui jälleen vahingossa vaahtopäihin ja ponkaisi ilmaan. Tamma hyppäsi epähuomiossa syvemmälle veteen, joskin korjasi virheensä välittömästi. Valitettavasti Paulus ei pysynyt mukana ja sukelsi vilpoisiin aaltoihin täysissä pukeissa.

Socks pudotti laukalle vain pienen muistutuksen jälkeen, mistä Zoe oli ylpeä vaikkei kunnia hänelle suoranaisesti kuulunutkaan. Hän muisti millainen ori oli ollut ratsastaa silloin, kun hän oli tallilla aloittanut. Se hevonen olisi painanut päin pidätteitä korvaansakaan lotkauttamatta. Siitä oli päästy pitkälle, kun nyt ratsu pudotti lennokkaaseen raviin pelkällä istunnanmuutoksella. Nainen kehui olympiatoivoa lämpimästi ja vilkaisi valkeaa jättiläistä heidän takanaan, joka ei ollut halunnut hidastaa aivan yhtä mielellään. Nathan ei ollut kuitenkaan antanut vaihtoehtoa houkutellessaan suuren ja vahvan eläimen noudattamaan pyyntöään. Zoe kevensi lennokkaissa askelissa Fairchildejä tähyillen. Ainakin kolmikko oli löytänyt perille ilman sen suurempia ongelmia, kun olivat ehtineet tänne ennen heitä.
Lucy käänsi kömpelön ratsunsa laajalla kaarella hidastaen hevosen aina käyntiin asti Pauluksen pudottua. Ivory ei epäröinyt kahlatessaan matalaan veteen vaan pärskyi tyytyväisenä. Haalean hopeaiseksi kimoutunut ruuna kurkotteli turpaansa kohti vaahtopäitä ja kuopi etusellaan.
"Kaikki ok?" Lucy kysyi. Edellämenevä kolmikko ei tainnut edes huomata letkan hajoamista, sillä nainen epäili ainakin Nathanin kääntävän ratsunsa takaisin jos tuo olisi tajunnut yhden pudonneen. No, ei kai sillä niin väliä. Paulusparka oli tosin kastellut vaatteensa kokonaan.

Nimbus jäi määkimään levottomana kauemmaksi katoavan etuletkan ja märän ratsastajan luo jäävän hännän välille. Tamma steppasi edestakaisin, otti muutaman loikan ja ravasi sitten Ivoryn luo korvat pyörien ja hermostuneesti puhisten, selvästi traumatisoituneena hetken yksinolostaan.
"Vittu perkele", Paulus vastasi rämpien ylös vedestä ja ravistellen litimärkiä hihojaan. Hän irvisti happamasti kenkien lotistessa hänen kahlattuaan kuivalle maalle.
"Kiitos vain", mies totesi kuivasti hevoselleen, jonka sai pyydystettyä Ivoryn kyljestä kiinni. Hän taluttaisi sen perille, jottei kastelisi kallista satulaa suolaisella merivedellä.
"Onko nyt hyvä mieli?" Effie kysyi vastentahtoisesti Ivoryn luo pysähtyneen Miun satulasta ja kumartui orin kaulan taakse, kun Paulus heitti hihastaan roiskeita naista kohti.

Lucy kurkotteli Ivoryn selästä yrittäen saada otetta Nimbuksen ohjista tai edes harjasta, mutta tamma pyöri ja hyöri siihen malliin, ettei hän saanut kunnolla kiinni mistään. Paulus ainakin oli kunnossa, kun jaksoi kirota kömpiessään kuivalle maalle. Hän katseli miestä huolissaan etsien merkkiä siitä, että mies oli loukannut itsensä mereen päätyneessä putoamisessaan, mutta Paulus nyt tuskin olisi myöntänyt, vaikka olisi murtanut kaikki kylkiluunsa.
"Voi Nimbus. Se ei vissiin innostunut aalloista", nainen huokaisi katsellessaan herkkäsieluista tammaa. Voi toista. "No, ainakin sinä kävit jo uimassa", Lucy puri huultaan ettei virnuilisi turhan leveästi Paulukselle. Mies vielä kiskaisisi hänet alas selästä ja kantaisi mereen ihan vain ettei olisi ainoa vaatteensa kastellut. Lucy kannusti Ivoryn liikkeelle. Ruuna katseli pää korkealla ja korvat hörössä matkaa jatkanutta letkan kärkeä, muttei sentään saanut mitään typeriä ideoita rynnätä ottamaan edelle ehtineitä kilparatsuja kiinni.

Paulus katsahti Lucya selvästi kyseistä siirtoa harkiten, mutta oli kai pehmentynyt niin perusteellisesti, ettei halunnut saattaa Lucya samaan tilaan kuin itseään. Meri oli pirun kylmä, ja märät vaatteet tuntuivat inhottavilta päällä, vettä hölskyvistä kengistä puhumattakaan. Mies tyytyi heittämään roiskeita hihastaan tyttöystävänsä suuntaan, ennen kuin tarttui hötkyilevän tamman ohjiin ja lähti taluttamaan sitä kahden ratsukon perässä kohti hitaasti suurenevaa pistettä.
Sillä välin etuletka oli saavuttanut eväskorien kanssa odottelevat Fairchildit. Corinne istui puolittain kuivalla hiekalla olevalla kivenlohkareella hevosia tulkitsemattomin kasvoin katsellen, Hamish levitti idyllisen punaruudullista vilttiä hiekalle ja komean kivenjärkäleen päällä kyykkivä Noreen kuvasi saapuvia hevosia tehokas järjestelmäkamera naksuen, villi, kuparinpunainen tukka tuulessa tempoillen.
Maybe käänsi Choven laajalle ympyrälle omistajien tuntumaan jäähdytelläkseen hevosen varmasti tarpeeksi hyvin. Tamma narskutti kuolainta kaulaansa kaartaen ja pehmeää hiekkaa edelleen energisesti polkien.
"Mahtava laukka!" tyttö huikkasi Zoelle posket punaisina hehkuen.

Lucylla ei ollut mitään kiirettä Fairchildien luokse, joiden seurassa oleminen tuntui parhaimpanakin päivänä tuppautumiselta, puhumattakaan sitten nyt, kun avioparin viileät välit näkyivät ja tuntuivat. Hän rapsutteli Ivoryn harjantyveä ruunan tallustaessa kiireettä kostealla hiekalla ja hymyili Effielle. Ystävä ei ehkä ollut innoissaan päästessään hevosen selkään, mutta hän oli onnellinen siitä että nainen oli lähtenyt mukaan. Oli aina kivempi muistella reissuja, joilla he olivat olleet koko porukalla liikkeellä.
"Oli kyllä", Zoe vastasi naurahtaen kesken taivutuksen, josta Socks suoriutui ihailtavasti. Ori tanssahteli pehmein askelin eikä tuntunut keränneen ainakaan liikaa kierroksia vauhdikkaammasta menosta, vaikka energiaa riittäisi selvästi vielä useampaankin rykäisyyn. Hän taivutti hevosta vielä toiseen suuntaan ennenkö pudottautui selästä ja kumartui hevosen kärsimättömästi liikkuvien jalkojen puoleen tarkistamaan, ettei niissä vain tuntunut mitään. Parempi olla liian varovainen kuin varomaton, hän muistutti itseään siirtyessään jalan luota toiselle varmoin ottein. Ei tuntunut lämpöä, nestettä tai turvotusta, joten kaikki kunnossa.
"Chovekin antoi hienosti kiinni. Näistähän on kasvamassa kypsiä, täyspäisiä ratsuja", mustahiuksinen ratsuttaja hymähti ja taputti Socksin kaartuvaa kaulaa. Nathan myhäili suostumuksensa - tai kenties huvittuneen kieltäytymisensä - Slippersin selästä, kun ori pyöri touhukkaana ympyrää ja kuopi hiekkaa etusillaan.

"Joku päivä kyllä", Maybe nauroi ja silitti rakastavasti tamman lihaksikasta, vivahteikkaan tummanpunaruskeaa kaulaa, johon silkkinen kesäkarva kirjoi vaaleampia papurikkotäpliä samoin kuin tamman kyljille. Tyttö jäi tamman selkään, sillä ottaisi mielellään vielä muutaman laukkalähdön, ennen kuin pyytäisi Chovea seisoskelemaan evästauolla. Hitaampikin kolmikko saavutti heidät, Paulus surkeana joukon hännillä laahustaen. Mies tosin pyyhki kasvoilleen hieman pirteämmän ilmeen heidän saapuessaan työnantajien tykö ja syötti sitten Nimbukselle eväskorista saamansa omenan tamman samettista turpaa silitellen.
Viltille kyykistynyt Hamish tutkaili korien sisältöä nostellen esiin täytettyjä patonkeja, teriyakikanalla sekä kinkulla, limsapulloja, termoksen teetä sekä hedelmäsalaattia annosrasioihin pakattuna. Syvään huokaisten mies keräsi mukaansa illallisen kahdelle ja asettui kivelle Corinnen viereen. Paulus käytti tilaisuuden hyödyksi ja siirtyi viltille pidellen Nimbusta käsivarren mitan päässä, jotta tamma ei keksisi polkea ruokia jalkoihinsa.
"Mitä haluaisit?" mies kysyi Lucylta viitaten kohti tarjontaa.

Joku päivä voisi koittaa pikemmin kuin he uskoivatkaan. Hän oli ollut valmis keskustelemaan pitkään ja hartaasti Socksin kanssa hidastamisen merkityksestä, vaan nuori ori oli päässyt yllättämään noudattaessaan pyyntöä hetimmiten. Siitä hyvästä hevonen ansaitsisi useamman reippaan lähdön rannalla. Nainen heilautti itsensä takaisin selkään todettuaan, ettei jaloissa tuntunut mitään erikoista ja taputti kuolainta kaluavan orin kaulaa.
"Mennäänkö?" Hän kysyi ja nyökkäsi rantaa kohden. Hän epäili, ettei Slippers ainakaan malttaisi vielä seistä aloillaan kun tarjosi parhaillaankin Nathanille käden täydeltä töitä stepatessaan innoissaan ympyrää. Ranta virkisti hevosen mieltä, mutta niinhän sen oli tarkoituskin. Tämä oli hyvää vaihtelua kilparatsujen arjen rutiineihin. Socks liikkui eteenpäin kuin jousilla, kun hän ohjasi hevosen kauemmas viltistä ja saapuvasta kolmikosta. Pehmeä hiekka sai ratsun nostelemaan jalkojaan tavallistakin korkeammalle lyhyiden ravitanssahtelujen muodossa.
"Kanapatonki maistuisi", nainen vastasi hymyillen pudottautuessaan hallitusti ruunansa selästä. Ivory kurkotteli uteliaana kohti eväskoreja mutta jätti moiset puuhat kevyestä muistutuksesta. Sen sijaan hevonen jäi tutkimaan omistajansa puuhia, kun Lucy siirtyi löysäämään satulavyötä. Ehkä hänen ei tarvitsisi päästä ruunan selkään hetkeen, niin hevosen olisi mukavampi olla ilman kiristävää satulavyötä. Didin kokoamat herkkueväät veisivät taatusti kielen mennessään, sillä taloudenhoitajana kartanolla pyörivä nainen ei koskaan epäonnistunut tarjoiltaviensa kanssa - tai ainakaan Lucy ei ollut ikinä päässyt sellaista tilannetta todistamaan.
"Onpa kiva olla taas täällä", nainen myhäili katsellessaan ympärilleen hiekkarannalla. Kesä oli mukavaa aikaa, vaikka harmaa pilvimassa varjostikin tänään taivasta.

"Joo!" Maybe vastasi tarmokkaasti ja antoi Choven ravata kohti kiinteämpää osaa rannasta, ennen kuin johtaisi sillä nuorekkaamman kolmikon uudelleen laukan kautta neliin. Tamma silmäili edelleen epäluuloisesti hiekkaa pyyhkiviä vaahtopäitä, ja sen askel kohosi mitä kauemmas viltistä kolmikko pääsi. Tyttö vilkaisi taakseen varmistaen, että Zoe ja Nathan olivat valmiita, ennen kuin antoi Choven lähteä jälleen vauhtiin. Tamma siirtyi hallitusti laukkaan ja venytti hetkessä askeleensa uudelleen matkaavoittavaan neliin. Maybe kumartui sen kaulalle ja nautti henkeäsalpaavasta vauhdista, ulvovan viiman ja vauhdin tuomasta hiljaisuudesta, jossa hän kuuli vain oman, hakkaavan sykkeensä ja suonissaan kohisevan adrenaliinin. Chovella ratsastus todella oli kuin lentämistä.
Paulus vilkaisi nyrpeästi vesirajaan katoavaa kolmikkoa ja ojensi sitten Lucylle kanapatongin. Hän tarjosi Miun selästä laskeutuneelle Effielle pullon sitruunalimonadia ja otti itselleen kinkkupatongin. Mies tuuppasi Nimbuksen uteliaan pään kauemmas ruoastaan ja nojasi takapuolensa Corinnen tavoin rantakiveen.
"Niinhän se on", Effie myönsi ja rapsutti sormillaan Miun otsapyörteen valkeaa tähteä, "ajattelitteko käydä uittamassa hevosianne?"

Mayben into heijastui hevosistakin, eikä Zoe voinut parhaalla tahdollakaan väittää, etteikö olisi itsekin nauttinut rantareissusta. Hän ei hetkeäkään elätellyt kuvitelmaa olevansa mukana muusta syystä kuin siitä, että Socksille tarvittiin ratsastajaa. Hän ei ollut omistajaperheen sukulainen kuten Maybe tai naurettavan korkealle jalustalle nostettu työntekijä kuten Paulus tai luoja paratkoon Lucy, joten hän oli täällä puhtaasti työtehtävissä. Se ei vähentänyt tyytyväisyyttä, kun hän nosti laukan ja laski ratsun hetkeä myöhemmin tasapainoiseen, rytmikkääseen neliin jalustimilla tasapainotellen. Nathan kannusti Slippersin hetkeksi puoliveljensä rinnalle kyllästyttyään saamaan märkää hiekkaa päälleen. Chovea olisi turha yrittää ottaa kiinni. Tamma juoksisi varmasti nopeammin kuin kumpikaan oreista, eikä ajatus tamman villitsemisestä kilpailuun kiehtonut.
"Kiitos", Lucy kiitti ottaessaan vastaan patongin ja asettui viltin reunalle jalat hiekan puolelle jätettyinä. Ivory seisoskeli kaikessa rauhassa ohjanmitan päässä ja tutki hiekkaa uteliaasti puhallellen.
"Voisin kyllä viedä Ivoryn veteen", nainen pohti kääntäen huomionsa Effien puoleen. "Se pitää vedestä, joten eiköhän se viihtyisi kahlailemassa ainakin, vaikkei uimaan uskaltaisi." Hevonen oli uinut riittämiin matalissa vesilätäköissä kesken maastoesteosuuksien kompuroidessaan jalkoihinsa.

Kinkkupatonkia miehekkäin haukkauksin suuhunsa ahtava Paulus vilkaisi Lucya kulmansa alta. Saattoi olla, että jos hevonen ei uskaltautuisi uimaan, Lucy tekisi sen ruunan puolesta. Kyllä vaatteet kuivaisivat. Vähän ehkä saattoi tulla kylmä sitä ennen, mutta mitä sitten. Mies polki kengät jalastaan saatuaan patongin syötyä ja kippasi niistä merivettä. Sitten hän kiskoi nyreänä ihoon takertuvat, märät sukat jaloistaan ja lätkäisi ne edes hetken aurinkoiselle kivelle kuivamaan.
"Miten sinulla menee sen kanssa? Käyttekö vielä paljon valmennuksissa?" Effie kysyi Lucylta siemaillen sitruunaista limonadiaan ja hätkähti, kun seisoskeluun tylsistyvä Miu tuuppasi naista turvalla kylkeen.

Lucy söi patonkiaan huomattavasti poikaystäväänsä rauhallisemmin ja vilkuili vuoroin hevosia, vuoroin ihmisiä. Hän ei olisi ensimmäisellä rantareissullaan uskonut, että pääsisi tänne uudestaan - tai ylipäätään olisi enää töissä tässä kohtaa.
"Ihan riittävän hyvin", nainen vakuutti syötyään suunsa tyhjäksi. Voisihan mennä paremminkin. Hän huomasi aina eron valmennusten jälkeen ruunan liikkumisessa, joten se kertoi siitä miten paljon tehtävää hänellä vielä olisi, jotta ruuna todella pääsisi käyttämään kaikkea potentiaaliaan hänen kanssaan. "Olen yrittänyt päästä käymään kerran viikossa. Joskus jää väliin, joskus tulee sitten käytyä pariinkin otteeseen. Niistä on ollut paljon apua Ivoryn kanssa, niin se ei kompuroi aivan jatkuvasti." Tai jumiuta selkäänsä liikkumalla väärin tai… Vaihtoehtoja oli lukuisia.

Effie nyökkäsi ja vilkaisi Paulusta kuin unohdettua, pahanilkistä lasta tarkastaakseen, ettei tämä ollut salaa pahanteossa. Mies kurtisti puolustautuen kulmiaan ja lipoi majoneesin sormistaan, ennen kuin kaiveli korista vielä toisenkin omenan Nimbukselle, joka oli asettunut jokusen asteen saapumisestaan ja tyytyi jopa lepuuttamaan toista takastaan odotellessaan. Tamma kuitenkin ryhdistyi heti herkkupalan vaistotessaan, viehkeästi höristen ja hoitajansa kämmentä hamuten.
"Pitäisikö nousta takaisin selkään?" mies kysyi pyyhkäisten suupielensä varmuuden vuoksi kämmenselkään ja nyökkäsi kohti tyhjältä näyttävää rantaa - kolme nelistävää ratsukkoa olivat jo kaukana.

Lucy viimeisteli patonkinsa ja rapsutti ruunansa otsaa, kun Ivory tuli lähemmäs tarkistamaan, oliko naiselle jäänyt jotakin mitä ruuna voisi syödä. Nainen vilkaisi rantaa ja nyökkäsi vastaukseksi.
"Tosin hankkiudun varmuudeksi eroon kengistä ja satulasta, jos Ivory innostuukin vedestä. Kaikki muu kuivuu helposti", nainen pohti noustessaan viltiltä. Hän pyyhkäisi hiekkaa ratsastushousuistaan ja riisui kengät sekä sukat jalastaan. Olisi mukava vetää kuivat kengät jalkaan. Hän riisui satulan ruunansa selästä ja laski lepäämään rantakiveä vasten. Kiveltä pääsisi varmasti ruunan selkäänkin, kun hän oli kevään mittaan ratsastamista ilman satulaa harrastanut niin kovin.
"Aiotko uittaa Miuta?" Lucy kysäisi Effieltä kääriessään ratsastushousujensa lahkeita hieman ylöspäin. Eivät ne kuivina säilyisi jos ruuna innostuisi kuopimaan vettä, mutta ainakin hän olisi yrittänyt.

"Ei kiitos", Effie vastasi vilkaisten värähtäen vilpoista merta. Hän ei myöskään luottanut enää laisinkaan pysyvänsä sulavaliikkeisen täysiverisen selässä ilman satulaa, varsinkaan jos se olisi märkä, eikä halunnut sukeltaa aaltoihin. Nainen kuitenkin nousi orin satulaan seurueen suunnatessa rantaa kohti - hän ei halunnut jäädä Hamishin ja Corinnen seuraksi. Hamish näytti siltä, että halusi keskustella vaimonsa kanssa eikä Effie aikonut jäädä tielle. Pauluskin riisui Nimbuksen satulan, jottei kastelisi sitä ja könysi tamman paljaaseen selkään. Se lähti Ivoryn perässä kohti vettä sähköistyvin askelin ja kuulosteli kauempaa kuuluvaa nelin jylyä korvat kääntyillen.
"Käy ihmeessä uimassa. Vesi on oikein virkistävää", mies ehdotti Lucylle viattomasti.

Lucy nyökkäsi. Selvä sitten, hän kahlaisi itsekseen Ivoryn kanssa veteen, sillä Nimbus tuskin tahtoisi uudestaan kastelemaan kavioitaan kun voisi jäädä Miun seuraksi kuivalle maalle. Hän ponnisti itsensä ruunan valkeaan selkään kiveltä ja korjasi asentoaan kannustaessaan Ivoryn liikkeelle. Ainakin ruunan pehmeissä askelissa oli helppo istua, vaikka satulaa ei ollutkaan välissä tarjoamassa tukea.
"En taida", Lucy naurahti. "Luotan täysin sinun sanoihisi sen virkistävyydestä. Ei tarvitse kokeilla itse." Hän siristi silmiään vilkaistessaan miestä uudemman kerran. Ehkä olisi turvallisempaa siirtyä Miun toiselle puolen, niin Paulus ei keksisi mitään mikä päättyisi hänen sukellukseensa harmaisiin aaltoihin. Ivory hörisi aalloille, jotka pyyhkivät rantaa ja näytti hellyyttävältä innostuessaan kurkottelemaan kaula pitkällä vettä kohden. Lucy rapsutteli ruunansa kaulaa kannustaessaan hevosen kulkemaan rannan suuntaisesti. Hänellä oli maailman paras hevonen, sanoivat muut mitä tahansa.

Paulus kannusti Nimbuksen seuraamaan ruunan vierellä, ja Effie piti Miulla perää huolehtien turvallisesta välistä toisiin hevosiin. Nimbus tanssahteli vaalea häntä tuulessa lepattaen ja vilkuili vettä silmät suurina. Mies kannusti sitä kärsivällisesti lähemmäs vesirajaa ja rantaa pyyhkiviä vaahtopäitä.
"Olet sinä ennenkin ollut vedessä, pöhelö. Sinne vaan", mies maanitteli yrittäen saada kärpäskimoa kastelemaan jalkansa.

Ivory ei vaatinut suurta kannustusta siirtyäkseen kahlaamaan aaltoihin. Ruuna hypähti pienesti ensimmäisellä kerralla kun aalto yletti kastelemaan kavioita, mutta siihen säpsyili sitten jäikin. Lucy silitteli ruunan kaulaa ohjatessaan hevosta syvemmälle veteen, kunnes ruuna kahlasi tyytyväisenä polvensyvyydessä.
"Mutta kukapa sitä nyt vapaaehtoisesti tahtoisi kastella varpaansa?" Lucy naurahti kääntyessään katsomaan Nimbusta. Voi tammaa. Ivory pysähtyi kuopimaan etujaloillaan vettä loiskuttaen sitä ratsastajansa varpaille. Hrr, se tosiaankin oli vilpoista! Hän tahtoi vältellä veteen pulahtamista entistä suuremmalla syyllä, joten kietoi kätensä valkeaan harjaan ja nautti ruunansa ilosta, kun Ivory innostui leikkimään vedessä etujalkojaan nostellen. Hän nojasi eteen ja kietoi toisen kätensä varmuuden vuoksi ruunan kaulan ympärille, vaikka hevonen ei kokonaan takajaloilleen karannutkaan.

"Mene, mene, mene", Paulus maanitteli patistaen rannalla epäröivää tammaa napakoin pohkein. Nimbus kamppaili kahden halun välillä: pysyä kuivana vai seurata toista hevosta. Aallot loiskahtelivat valkeille jaloille, mikä sai tamman korskumaan närkästyneenä ja lopulta loikkaamaan pitkällä, näyttävällä hypyllä veteen. Paulus rutisti jalkansa hevosen ympärille välttääkseen toisen kylvyn ja hoputti hevosta lähemmäs telmivää Ivorya - ihan vain varmuuden vuoksi. Nimbus kahlasi nostellen jalkojaan liioitellun korkealle ja pärski terävästi.
"Onko parasta ikinä?" mies kysyi kuivasti rutistaen tamman harjaa käsissään ja tuntui tähyilevän sopivaa tilaisuutta nykäistä Lucy alas hevosen selästä.

Lucy hymyili leveästi nähdessään Nimbuksen seuraavan lopulta perässä, muttei irrottanut katsetta ratsastajasta epäluuloisena. Pauluksella oli tapansa keksiä milloin mitäkin eikä hän kaivannut kylpyä. Ei todellakaan.
"On", nainen julisti nauraen ja kannusti Ivorya syvemmälle Nimbuksen lähestyessä. Parempi olla tarjoamatta miehelle mahdollisuutta keksiä mitään typerää. "Ivorykin tykkää vedestä." Se oli varsin ilmiselvää, kun ruuna liikkui vedessä tyytyväisesti loiskien ja heti pysähtyessään jälleen etujalallaan kuopien. Ruuna ei kenties maastoesteillä hahmottanut veden syvyyttä lainkaan kesken hypyn, mutta näin kahlatessaan hevonen pysyi jaloillaan leikkimisestään huolimatta. Lucy kipristi varpaitaan inahtaen ruunan päästessä niin syvälle, että aallot ylsivät hevosen vatsaan ja sitä kautta hänen varpaisiinsa asti.
"Kesän saapumista ei kyllä tästä säästä uskoisi", hän hymähti. Ei meri kovasti kesän aikana lämpenisi, mutta ainakin ilma olisi sen verran lämpimämpää, ettei kastuminen tarkoittanut jäätymistä.

"Mitä hupsit, ihanan lämmin, kesäinen vesi", Paulus maanitteli ja usutti vastahakoista Nimbusta seuraamaan Ivoryn perässä. Tamma nakkeli niskojaan, kun ei saanut nostettua jalkojaan enää vedenpinnan yläpuolelle ja hypähteli aalloissa veden loiskiessa sen vatsaan. Mies takertui sen selkään päättäväisenä yrittäen päästä hivuttautumaan tarpeeksi lähelle Lucya voidakseen nykäistä naisen veteen.

"Paulus", nainen varoitti terävästi vilkaistessaan päättäväisesti mukana roikkuvaa miestä. Hän ei tahtonut uimaan, kiitos vain. Ivoryakaan ei kuitenkaan voisi ikuisesti kannustaa syvemmälle, tai ruuna olisi uimassa - ja hän märkänä. Lopputulos olisi sama. Ruunan vesileikkien myötä hänen housunsa olivat jo varsin märät ja paidassakin suuria kosteita länttejä, joten paljoako se tässä kohtaa enää haittaisi. Nainen pysäytti ratsunsa päästääkseen miehen lähemmäs tammansa kanssa, mutta ei jäänyt odottamaan Pauluksen kieroa suunnitelmaa ollessaan varma, että miehellä kuitenkin oli sellainen. Sen sijaan hän heilautti jalkansa Ivoryn kaulan yli ja tönäisi hevosen selästä vauhtia kurkottaessaan kohti Paulusta. Jos hän kerran joutuisi veteen, yhtä hyvin Paulus saisi tulla uudestaan uimaan. Vesi oli varsin kylmää kun hän vajosi harmaana vellovaan mereen kypärä päässään ja Ivoryn ohjat tiiviisti toisessa nyrkissään. Eipä ruuna minnekään lähtenyt katsellessaan hölmistyneenä, miten ratsastaja oli vain kadonnut selästä. Lucy pärskähti noustessaan pintaan ja käveli ruunan rinnalle.
"Hyi, tämä on tosiaankin kylmää", hän naurahti kietoessaan kädet ympärilleen läpimärkänä. Kypäräkin tuntui olevan täynnä vettä.

Hetken Pauluksen kasvoilla paistoi voitonriemu, kun hän kurotti kohti Lucya, sai otteen ja kuvitteli onnistuneensa. Sitten hän tajusi hölmistyneenä sukeltavansa itsekin veteen - toistamiseen. Mies molskahti vatsalleen aaltoihin ja nousi pärskien ylös. No, onneksi hän oli jo valmiiksi märkä, mutta hyi miltä kylmä, suolainen vesi tuntuikaan märissä vaatteissa. Nimbus tajusi olevansa vapaa ja kahlasi vauhdilla takaisin rantaan, missä ravisteli itseään kuin koira. Sitten se kierteli kuivalla hiekalla turpa maata laahaten, pudottautui polvilleen ja kieriskeli pitkään ja nautinnollisesti selällään. Paulus voihkaisi ja heitti Lucyyn syyttävän katseen.
"Kuulepa sinä ryökäle", mies totesi venytellen käsivarsiaan ja katsoi naista merkitsevästi.

Lucy nauroi voitonriemuisena osaamatta varoa Paulusta enää toistamiseen, vaikka mies miten tuijottaisi häntä. Hah, siitäs sai. Kerrankin hän oli päässyt yllättämään juonivan miehen.
"Ihan oma vikasi", hän virnisti ja heilautti kättään roiskaisten vettä miehen suuntaan. Ei Nimbus kauas lähtisi, joten hän ei osannut kauhistella tamman irtipääsyä. Korkeintaan hivuttautuisi Miun luokse saatuaan tarpeekseen piehtaroimisesta - tai eväsviltille etsimään lisää omenoita. "Mitäs olit kiskomassa minua veteen."

"Ihan oli ansaittua", Paulus vastasi silmät siristyen ja hivuttautui kierrellen lähemmäs selvästi mietiskellen, mitä tekisi naiselle. Effien helpotukseksi irrallaan kirmaava Nimbus suuntasi omistajiensa luo mustan orin sijasta saatuaan tarpeeksi piehtaroinnista, ja Hamish kurottui nappaamaan tamman ohjat käsiinsä jatkaen sitten jokseenkin yksipuolista keskustelua vaimonsa kanssa. Sen seuraamisesta vaivaantuva Effie siirsi Miun laukkaan rannalla ja yritti löytää varmuutta ja huumaa askellajista.

"Ehkä. Mutta tylsäähän se nyt olisi ollut yksinään värjötellä meressä", Lucy virnisti silmät siristyen. Paulus ei näyttänyt lainkaan viattomalta, eikä se koskaan tarkoittanut mitään hyvää. Hän kurkotti vapaalla kädellä miestä kohden vetääkseen tuon luokseen suudelmaa varten ennenkö Paulus keksisi painaa hänet veden alle tai lähettää Ivorynkin rantaan.

Paulus ei pistänyt kyseistä vetoa pahakseen, vaan veti Lucyn itseään vasten maistellen iholle jäänyttä merisuolaa. Hän harkitsi naisen tuuppaamista nurin aaltoihin, mutta mitä iloa siitä olisi, kun tämä oli jo märkä ja aina tavattoman hyväntuulinen? Niinpä mies luovutti huokaisten ja tarjoutui punttaamaan Lucyn takaisin Ivoryn selkään. Olkoon sitten.
"Jaksatko vielä uiskennella hevosesi kanssa?" hän kysyi ja puristi hihansuustaan vettä.

Tämä oli ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin päätyä nurin veteen. Hän hymyili vasten miehen huulia ja nautti Paulusta vasten painautumisesta. Ehkä kastumisesta ei ollut niin paljoa harmia kuin hän oli aluksi pohtinut. Nainen otti kiitollisena tarjouksen selkään punttaamisesta ja hymyili miehelle.
"Eiköhän tässä saatu jo tarpeeksi. Flunssalta olisi mukava välttyä", hän virnisti ja ojensi kättään miehelle. Kyllä heitä kaksi Ivoryn selkään mahtuisi. "Tahdotko kyydin rantaan?"

Mies pudisti päätään ja lähti kahlaamaan rantaa kohti.
"Päädyn vielä uudelleen kylpyyn", hän irvisti olkansa yli ja seisahtui veteen odottamaan, että leuhkat Ratsastajat suvaitsisivat painella ohi hiekka pöllyten. Chove lensi letkan kärjessä kaviot tuskin hiekkaa hipoen, valtavan pitkiin loikkiin venyen, Maybe matalana säkänsä päällä, ja kaksi oria perässä. Paulus rämpi ylös merestä kulkueen jälkeen, yritti ravistella vettä vaatteistaan ja lähti jokseenkin nolona hakemaan hevostaan työnantajiltaan. Onneksi se ei ollut ehtinyt hankaluuksiin.

Lucy nauroi tarttuen kaksin käsin Ivoryn ohjiin kannustaakseen kiltin ruunansa Pauluksen jäljessä rantaa kohden. Hevonen loiskutteli tyytyväisesti menemään aaltoilevassa vedessä eikä edes tajunnut vauhdikkaiden ratsujen saapumista ennen kuin hevoset olivat lähestulkoon kohdalla. Hölmistyneesti hörähtäen Ivory katseli pää korkealla ohikiitäneiden ratsukoiden perään. Lucy rapsutti märkää kaulaa ja kannusti hopeanhohtoisen kimonsa uudestaan liikkeelle. Ruuna pysähtyi kuopimaan kosteaa hiekkaa ja Lucyn patisteluista huolimatta pudottautui hetkessä polvilleen. Nauraen ratsastaja hyppäsi alas selästä ennenkö kimo kääntyi autuaasti huokaisten selälleen piehtaroiden tarmokkaasti hiekassa, joka takertui kiinni märkään karvaan.
"No onko nyt hyvä mieli", hän hymähti hevoselleen kun Ivory lopulta pyrki jaloilleen ja ravisteli itseään. Lucy sai hiekkaa päälleen, mikä sai naisen vain nauramaan. Hölmö otus hänellä. Hän talutti hevosensa lähemmäs vilttiä. "Kimot eivät ole enää yhtään niin valkoisia kuin aamulla." Varsinkaan Ivory, jonka toinen kylki oli täysin hiekan kuorruttamaa ravistelusta huolimatta. Ei kun vaan pesulle heti kun kotiin päästäisiin.

Paulus seurasi huvittuneena, kuinka Ivory kellahti hiekkaan ja hillitsi oman, äitelän hempeytensä katsellessaan Lucyn naurua. Hän otti vaiteliaana Nimbuksen vakavalta Hamishilta ja veti sen mukanaan viltin luo. Miksei hän ollut pakannut harjoja mukaan? Nimbus ei toki ollut erityisen märkä, joten hiekka luultavasti irtoaisi hieman kuivettuaan. Mies kumartui eväiden puoleen ja tarjosi sitten Lucylle rasiaan pakattua hedelmäsalaattia.
"Aiotko painella vielä rannalla vai riittääkö Ivorylle uiskentelu? Vetääkö se turvalleen rannalla laukatessa?"

Lucy otti vastaan hedelmäsalaatin ja työnsi kyynärpäällä uteliaan ruunansa päätä kauemmas. Tämä ei ollut Ivorylle, mutta ruuna ei tuntunut moista ymmärtävän.
"Ei se nyt niin kömpelö ole", nainen protestoi naurua äänessään. "Kyllä se laukassa jaloillaan pysyy kun edessä on rantasuora." Ainakin hän todella toivoi niin, sillä oli suunnitellut laukkailevansa hevosella rantaa pitkin vielä päivän mittaan. Ehkä olisi turvallisempaa pyyhkiä hiekat ruunan selästä ja nostaa satula tueksi, mutta se tuntui tylsältä. Ei hän aikonut nelistää vallattomasti kuten kilparatsujen kanssa ilakoiva kolmikko, joten mihin satulaa kaivattaisiin.

Paulus myhäili ja kurottui tarjoamaan Ivoryllekin omenan. Nimbus näytti suhteellisen sydämistyneeltä herkun mennessä sivu suun. Mies lapioi hedelmäsalaattinsa suuhunsa jopa nopeammin kuin patonkinsa ja nojasi sitten Nimbuksen lapaan hörppiessään valitettavasti hieman lämmennyttä cocacolaa pullosta tarjoten sitä Lucyllekin.
Chove johti rantaa nelistäneen kolmikon takaisin seuruetta kohti, tällä kertaa energisessä käynnissä. Tamma olisi laukannut vaikka maailman ääriin, ja Maybe oli saanut muistuttaa sitä muutamaan kertaan, ennen kuin täysiverinen suvaitsi muistaa, mitä tyttö halusi jarruttavalla istunnalla. Se pureskeli kuolainta ja nakkeli päätään heittäen vielä vähän lisää valkeaa vaahtoa tummille ryntäilleen.
"Haluatteko viedä pojat kahlaamaan?" hän kysyi olkansa yli orien ratsastajilta ja suunnitteli riisuvansa Chovelta suojat ja satulan kyseistä aktiviteettia varten, vaikka tamman saaminen veteen oli yleensä pienoinen tahtojen taistelu. Maybe oli varma, että hevonen nauttisi vilpoisessa vedessä kahlailusta, kunhan suostuisi siihen.

Zoe taputteli Socksin hionnutta kaulaa orin talsiessa hiekalla kohti viltin ääreen kerääntynyttä seuruetta. Ori oli tuntunut oikein hyvältä läpi pitkien laukkapätkien. Tämä oli hyvää treeniä hevosellekin puhumattakaan siitä, miten se virkisti rutiineiden kangistamaa mieltä.
"Viedään, ehdottomasti", Zoe vastasi nyökäten ja vilkaisi Nathania. "Vilpoisa vesi tekee hyvää hevosten jaloille pitkän laukan päätteeksi." Nathan nyökytteli olevansa samaa mieltä ja hyppäsi alas Slipsin selästä riisuakseen hevoselta turhat varusteet. Zoe seurasi esimerkkiä laskeutuen notkeasti olympiatoivon selästä. Hän rapsutti hevosen otsapyörrettä Socksin kerjätessä huomiota hellyyttävällä tavallaan. Olihan se aivan kelpo hevonen, ei kukaan voinut muuta väittää jos ymmärsi mitään hevosista. Hän riisui hevoselta suojat sekä satulan ja jätti omatkin kenkänsä rantaan. Kenkien kuivumisessa kestäisi aina ikuisuus, joten parempi välttyä siltä. Hän auttoi Nathanin takaisin Slippersin selkään orin toheltaessa innokkaana hiekalla ja talutti Socksin kiven luokse, ennenkö vilkaisi Maybea.
"Kaipaatko punttausta?" Hän epäili tytön taiteilevan itsensä täysiverisen selkään vaikka ilman rantakiven tarjoamaa apuakin, mutta ainahan sitä saattoi tarjota.

"Kiitos, mutta enköhän pärjää", Maybe vakuutti hilpeänä ja talutti löysin ohjin rinnalla kulkevaa Chovea mukanaan, kun vei sen varusteet huolellisesti kuivaan kivikkoon, missä ne eivät voisi jäädä kenenkään jalkoihin. Täysiverinen tanssahteli valkoisen irlantilaisen energiaa itseensä imien, mutta malttoi seisoa paikoillaan Mayben asettaessa sen poikittain ja hiivatessa itsensä ketterästi vatsalleen tamman selkään. Paikallaan kärsimättömästi polkeva odotti kuitenkin, että tyttö istui kyydissä ja pyysi tammaa eteen, ennen kuin se lähti liikkeelle. Sen opettaminen oli vienyt ikuisuuden. Luvan saatuaan tamma tanssi sivuttain kuin lentoon lähdössä kohti vesirajaa kuohuvia vaahtopäitä varoen. Chove ei mielellään mennyt veteen maastoesteradalla eikä tämä tuntunut sen paremmalta ajatukselta.
"Zoe, tullaanko tänne Edgerlyn hevosten kanssa taas joku päivä?" tyttö kysyi pyytäen täysiveristä kärsivällisesti astelemaan aaltoihin.

Zoe nyökkäsi ja talutti Socksin kiven viereen. Hän kiipesi kullanhohtoisen orin paljaaseen selkään kiveltä ponnistamalla ja suoristautui, ennenkö pyysi eloisaa ratsuaan liikkeelle. Hevonen ei olisi malttanut olla aloillaan, mutta pysyi sentään käynnissä tanssahdellessaan kohti vesirajaa. Slips oli jo kiitänyt ravissa edelle takaosaansa sivuun puskien eikä suotta varonut aaltoja loiskutellessaan eteenpäin rannalla.
"Tullaan vaan", nainen nyökkäsi hetken pohdittuaan. Se piristäisi varmasti Paddyn mieltä ja olisi hyvää treeniä Duffylle, joten mikään ei estänyt tekemästä retkiä useamminkin. Hänen tehtäväkseen oli annettu hevosten hyvinvoinnista huolehtiminen ja sen hän tekisi parhaimman kykynsä mukaan yrittäen huomioida kaiken. Tai sitten hän vain vakuutteli itselleen niin päästäkseen rannalle.
"Huomaan ettei Chove edelleenkään arvosta vettä", Zoe hymähti huvittuneena katsoessaan tamman puuhia. Socks asteli veteen reippaasti ja intoutui loiskimaan etusellaan vettä muutaman hypähdyksen siivittämänä. Kauempana Slips oli jo kahlaamassa kovaa kyytiä ulapalle. Nathan näytti alistuneen kosteaan kohtaloonsa hevosen tahtoessa uimaan.

"Ei", Maybe kikatti, "se on kuin kissa ja inhoaa jalkojensa kastelemista." Hän tarttui hevosen mustaan harjaan ja vaati sitä päättäväisesti eteen. Chove viskoi ärhäkästi päätään, steppaili vesirajassa, heittäytyi sivuttain ja lopulta asteli korvat luimussa ja jalkojaan liioitellusti nostellen aaltoihin. Vesi loiski pian vasten sen polvia ja kintereitä, ja sai tamman puhaltamaan ilmaa happamasti.
"Mitä Paddylle ja Duffylle muuten kuuluu? Ratsastatko ne vielä tänään?" tyttö kysyi silitellen hevosensa kaulaa.

Zoe hymyili tammalle, jolle veteen astuminen taisi tässä kohden olla jo enemmän kunnian kysymys. Socksin eloisa telmiminen vedessä pakotti ratsastajan hetkeksi keskittymään oriin ettei hän heilahtaisi alas selästä yllättävän loikan seurauksena. Hän ei ollut suunnitellut kylpevänsä harmaan meren syleilyssä tänään, joten Socks saisi vain kylmätä jalkojaan kahlailemalla polvensyvyisessä vedessä.
"Hyväähän niille. Elleivät ne kiipeile seinille niin en, ne kävelivät jo aamusta. Mutta jos näyttää siltä että lenkille on tarvetta niin käymme sitten purkamassa virtaa maastopoluilla", Zoe pohti kietoen kätensä Socksin siistinä pidettyyn harjaan. "Paddy on ollut tavallistakin hurmaavampi. Se esitteli niin kaunista koulutyöskentelyä kanssani viime viikolla että O'Connorkin oli ylpeä."

"Sehän on aivan mahtavaa!" Maybe kehui innostuneena ja antoi Choven venyttää kaulaansa, jotta voisi koskettaa vettä turvallaan. Tamma puhalsi kumeasti ja kuopaisi vettä etujalallaan ratsastajan taputtaessa kannustavasti sen kaulaa.
"Edgerlylle taisi tulla työkiireitä hetkeksi. Saatko mennä hevosilla valmennuksiin?"

Se oli, siitä hänkin oli samaa mieltä. Paddy oli ollut upea. Hän ei ollut edes tajunnut O'Connorin seuranneen heidän työskentelyään maneesissa ennenkö nainen oli saapunut pesukarsinalle treenin päätteeksi.
"Saan, tietenkin", Zoe vastasi ottamatta kantaa miehen työkiireisiin. Niitä oli aina, mutta olisi erittäin ymmärrettävää, että nyt niitä olisi sitäkin enemmän. Hän voisi aina vähentää valmennukset palkastaan, niin herra Edgerlyn ei tarvitsisi maksaa niitä omasta pussistaan. Hän tekisi mielellään kaikkensa jotta molemmat ratsut nauttisivat olostaan.
"Ajattelin käydä Duffyn kanssa ensi viikolla kouluvalmennuksessa, jos vain sopiva väli tarjoutuu. Ties vaikka sekin yllättäisi minut kuten Paddy teki."

"Vain yhdessä?" Maybe kohotti kulmiaan viekkaasti hymyillen.
"Olen varma, että Edgerly maksaisi sinut pariin valmennukseen vaikka joka päivä."

"En viitsi väsyttää hevosia täysin", Zoe protestoi. "O'Connor ratsastaa niitä kuitenkin useamman kerran viikossa ehtiessään, ja Burke suunnittelee pitkälle Duffyn ohjelmistoa, joten", hän kohautti harteitaan. "Yksi kouluvalmennus riittää." Paddyn kanssa hän voisi kenties käydä muutamassakin, mutta miksi sitä nyt vanhaa ruunaa liikaa kiusaamaan. Hevonen pääsi vääntämään koulua O'Connorin kanssa joka tapauksessa.

Maybe nauroi setvien samalla hajamielisesti vettä kuopivan tamman harjaa.
"Olen varma, että Noah ei pahastu, vaikka käyttäisit Duffya miten haluat. Hänellä on niin paljon valmennuksia ja neljä muutakin hevosta ratsastettavanaan", tyttö totesi olkiaan kohauttaen.
"Miten sinulla muuten menee muiden ratsutettaviesi kanssa?"

Burke. Valmentajan ja kilparatsastajan nimi oli Burke, ei Noah. Zoe vilkaisi Maybea silmiään siristäen. Tyttö lipsui aivan liikaa valmentajan kohdalla.
"Ei varmasti pahastuisikaan, mutta suon valinnanmahdollisuuden hänelle. Pärjään kyllä Duffyn kanssa ilman valmennuksiakin", hän vakuutti. Hän ei ehkä onnistuisi hiomaan oria täydelliseksi timantiksi valmentajaa tai omistajaa varten, mutta ei hän ratsua tuhoaisikaan.
"Varsin hyvin", nainen vastasi ja kannusti oria eteen, kun Socks vaikutti harkitsevan vedessä piehtarointia. "Ne tarjoavat mukavaa vaihtelua päiviin."

"Jopa Papillon?" Maybe kysyi huvittuneena ja pyysi Chovea seuraamaan Socksia. Tamma säpsähti yllättäen vatsaansa vasten roiskahtavaa aaltoa ja luimisti julmistuneena korviaan kuin tuohtuneena yllätetyksi tulemisesta.

"Jopa Papillon", Zoe vahvisti. "Olemme löytäneet yllättävän yhteyden." Sitä kutsuttiin koko maailman vihaamiseksi yhdessä, tai ainakin niin hän epäili monen väittävän hänen selkänsä takana.
"Eihän se nyt edelleenkään mikään enkeli ole, mutta ainakin työntekomme näyttää jo työnteolta."

"Sehän on todella hienoa! Moni ei pärjäisi sellaiselle hevoselle", tyttö kehui ja vilkaisi olkansa yli rannalle, missä musta täysiverinen lähestyi muita rennossa, kevyessä ravissa. Effie oli antanut Miun laukata rantaa pitkin aikansa. Hän oli pidätellyt ensin oria pysymään kolmitahtisessa, hallitussa laukassa, mutta ymmärrettyään, ettei hänellä oikeasti ollut pelkoa satulasta suistumisesta, noussut jalustimille seisomaan ja antanut vanhan täysiverisen venyttää askeleensa neliin. Ori lensi pitkin rantaviivaa varmoin, pitkin askelin rytmikkäästi hengittäen ja suipot, mustat korvat onnellisesti pystyssä. Effie solmi sormensa sen silkkiseen harjaan ja antoi viiman lyödä kasvoilleen. Se nostatti kyyneleet silmiin ja sai olon tuntumaan melkein heikottavan keveältä. Hän tunsi pulssin hakkaavan korvissaan ja hetken riemun jälkeen tajusi tuskallisen ikävän lyövän. Hän oli ikävöinyt tätä ihan kamalasti. Hän ikävöi sinisilmäistä, loputtoman energistä täysiveristään, josta oli tullut niin hieno. Effie pidätti Miun hidastamaan kaukana muista, suojaisten kallionjärkäleiden varjossa ja tuijotti meren sinistä horisonttia orin kävellessä, kunnes harmonisen tyyni kohina imi musertavan tunnekuohun mukaansa. Hän räpytteli kiivaasti silmiään ja taisteli kurkkuunsa takertunutta möykkyä vastaan, ja voittaessaan itsehillintänsä takaisin, hän taputti hellästi Miun kaulaa ja antoi orin ravata takaisin muuta seuruetta kohti. Uutta hevosta hankkimassa oleva Maggie oli kysellyt häneltä haluaisiko hän ratsastaa sitä, niin kuin oli ratsastanut Funksia, mutta hän oli kieltäytynyt kohteliaasti. Nyt Effie ei ollut yhtä varma. Hän oli kaivannut hevosia enemmän kuin oli ymmärtänyt.
"Saitteko te jo eväitä?" Effie kysyi vedessä loiskivalta kolmikolta pohtien kauanko oli ollut omissa oloissaan.

Zoe ei tiennyt siitäkään. Varmasti olisi pärjännyt, mutta hän oli tyytyväinen kun Papillon oli annettu hänelle. Olihan alku ollut kivikkoinen - tai no, enemminkin vuoren valloitus käsillä kävellen -, mutta ainakin viime aikoina tamma oli toiminut hänen kanssaan riittävän hyvin, ettei hänen tarvinnut hävetä silmiä päästään pienen ruunikon selässä istuessaan. Hän silitteli Socksin kaulaa orin tunkiessa turpaansa aaltoihin ja naurahti pehmeästi, kun hevonen puhisi tuohtuneena. Niin, jos laittoi päänsä aaltoilevaan mereen, saattoi saada turpansa märäksi.
"Emme vielä", Zoe vastasi kääntyen katsomaan Miulla ratsastavaa hallintovastaavaa. Slips ui kauempana onnellisesti polskien eikä näyttänyt halukkaalta suuntaamaan rantaan, vaikka selässä värjöttelevä Nathan hevosta jatkuvasti rantaa kohti käänsikin.

Effie vilkaisi kelloaan.
"Eihän tässä vielä kiire ole", hän totesi kevyesti ja aikoi kääntää orin eväsviltin luona olevia hevosia kohti, mutta tuntiessaan sen vastahakoisuuden antoi senkin kahlata rantaveteen. Nainen toivoi, ettei vesi repäisisi hevoselta suojaa jalasta. Miu käveli vedessä touhukkain, polskahtavin askelin ja nyökytteli päätään kuin haluten liittyä poikansa seuraan ulapalle. Effiellä ei ollut kuitenkaan mitään intoa kastella itseään tai satulaa, joten nainen piteli täysiverisen turvallisissa rantavesissä.
"Toivottavasti meri lämpenee pian. Olisi ihana päästä itsekin uimaan", Maybe haaveili ja katseli rantaan vyöryviä aaltoja. Eiväthän ne aivan yhtä houkuttelevia olleet kuin hohtavan turkoosi vesi ja valkoinen puuterihiekka sen alla - hänen tietokoneensa näytönsäästäjä. Joku päivä Maybe matkustaisi kuvan kaltaiseen paratiisiin.

Siinä ei auttanut kuin luottaa Effien tulkintaan, sillä hän oli jättänyt rannekellonsa suosiolla kotiin. Täällä se vain kastuisi. Zoe vilkaisi Maybea tytön unelmoidessa tilanteesta, joka tuskin koittaisi Englantiin - ellei ilmastonlämpeneminen edistyisi suurin harppauksin.
"Voihan siinä uida jo nyt. Katso vaikka mallia Nathanista Slipsin kanssa", nainen naurahti nyökäten ulapan suuntaan, jossa valkea ratsu polski pää pinnalla ja ratsastaja selässään kohtaloonsa alistuneena. Nathan käänsi hevosen takaisin rantaan jotta se ei aivan väsyttäisi itseään polskimalla ja nähdessään Zoen virneen, ei edes yrittänyt kääntää Slipsiä sivuun orin loikkiessa vauhdikkaasti hevoskavereita kohden. Zoen saatua roiskeet päälleen, oli virne pyyhkiytynyt kasvoilta varsin tehokkaasti.
"Kiitoksia, Pearce", hän huomautti kuivasti. Nathan vain hymyili ja käänsi huomionsa muihin.
"Eikö kukaan muu muka aio käydä uimassa? Sehän on parasta mahdollista treeniä hevosille", mies huomautti huvittuneena katsoen muita läpimärissä vaatteissaan. Ratsastushousuista kuoriutumiseen menisi ikuisuus. Onneksi ne ehtisivät kuivua ennen kotitallille saapumista.

Maybe nauroi raikuvasti Choven kaulalle vajonneena nähtyään kastuneen Zoen ilmeen.
"Verratonta!" hän huokasi pyyhkäisten silmäkulmaansa ja väläytti Nathanille hymyn, "suunnittelen sitä kyllä." Ei kai häntä kylmä vesi haittaisi. Skotlannissa asuessaan hän oli uinut hyisessä Atlantissa monen monta kertaa, joskus vaatteet päällä. Nyt hän kuitenkin mieluummin kuoriutuisi vaatteistaan ennen kylpyä. Tyttö kannusti Choven takaisin rantaan, pudottautui sen selästä ja kiemurteli ulos liivistä, pitkähihaisesta paidasta sekä ratsastushousuista. Hän värähti navakassa merituulessa, mutta ponnisti uudelleen steppaavan tamman selkään alusvaatteissaan ja usutti täysiverisen sitten uudelleen veteen. Se ei arvostanut prosessia ratsastajansa lailla, mutta myöntyi kädenväännön jälkeen Mayben tahtoon kahlaten hitaasti syvemmälle.
"Tulisit sinäkin!" tyttö vetosi Zoelle.

"Älä jätä suunnitelman tasolle", Nathan yllytti vaikka Chove ei näyttänytkään yhtä innostuneelta vedessä puuhailusta kuin kaksi oria ja niiden hellyyttävä isä. Socks harkitsi uudestaan piehtaroimista seuratessaan Chovea rantaa kohden, mutta Zoe käänsi ratsun ympäri ja takaisin veteen, jossa aallot ylsivät hänen varpaisiinsa. Slips korskui ja nosteli etusiaan loiskuttaen vettä niin ratsastajansa päälle kuin suureksi kaareksi ympärilleen. Zoe pudisteli päätään katsoessaan nuorempaa tyttöä, joka oli kuoriutunut tehokkaasti vaatteistaan uimaretkeä varten.
"Olet aivan sekaisin päästäsi", Zoe huomautti Maybelle, mutta antoi Socksin kahlata syvemmälle kun ori niin tahtoi. Slips loikki massiivisin pompuin mukana, mutta mitäpä siitä enää välittämään kun Nathan oli jo antanut orin kastella hänen vaatteensa. Kun hän olisi flunssassa, hän lähettäisi käytetyt nenäliinansa Nathanille postissa.
"Niin sitä pitää", Nathan naurahti ja kannusti Slipsin edelle kun ori puhkui ja pomppi vasten ohjaa. Valkea jättiläinen lähti uimaan heti kun suuret kaviot eivät enää pohjaan yltäneet, eikä Socks ollut kaukana perässä. Zoe huokaisi kylmän meriveden kastellessa housut läpimäriksi ja kietoi kätensä harjaan pysyäkseen liukkaassa, märässä selässä orin polkiessa voimakkaasti vettä.
"Vihaan sinua!" Zoe huusi olkansa yli Maybelle.

Chove protestoi muutamalla pukilla, kun Maybe usutti sitä aina vain syvemmälle ja liimasi korvat päätänsä vasten kuin keskisormen pystyyn nostaen, kun vihdoin kahlasi niin syvälle, että vesi loiskui sen selän yli. Tytön henki takertui kurkkuun, kun hyiseltä tuntuva vesi loiskui paljasta vatsaa vasten. Se sai kutkuttavan adrenaliinin syöksymään hänen verenkiertoonsa, ja Maybe usutti Chovea yhä tarmokkaammin mereen, kunnes tamma alkoi uida terävästi pärskähdellen. Maybe valui sen vierelle vingahtaen, kun upposi kylmään veteen.
"Mutta tämä on mahtavaa! Rakastat sitä kuitenkin!" hän huusi Zoelle mielipuolisen maailmanvalloittajan naurun kera pärskeistä. Effie katseli kolmikon menoa päätään pudistellen ja sääli Miu Miuta, joka huusi haikeasti kaverien perään. Niinpä Effie ratsasti orin eväskorin viereen parkkeeranneen pariskunnan viereen - molemmat olivat märkiä jo valmiiksi, joten mitäpä uusi reissu haittaisi. Hän pudottautui satulasta, riisui sen ja märät suojat orin jaloista kohdistaen sitten tarmokkaan huomionsa Lucyyn ja Paulukseen.
"Kumpi teistä vie Miun uimaan?" hän kysyi. Kauhistunut Paulus osoitti välittömästi Lucya suu täynnä patonkia.

Nainen nauroi epäuskoisena Maybesta kantautuvalle naurulle. Hänen ystävänsä oli todellakin sekaisin päästään. Pudonnut vissiin kerran liikaa Choven selästä, tai muuten vain kolhinut arvokkaan pääkoppansa sisällön tavallista pahemmin. Hän liukui alas Socksin selästä uiden hetken orin rinnalla kun totesi olevansa jo valmiiksi niin märkä ettei siitä enää olisi mitään harmia. Socks pärskyi polskiessaan eteenpäin ratsastaja rinnalla uiden. Zoe piteli tiukasti kiinni ohjista ja harjasta, ettei hevonen päätyisi uimaan liikaa edelle.
"Nathan, alas sieltä. Kärsimään meidän muiden kanssa", Zoe huikkasi miehelle, joka katsoi uivia työkavereitaan epäuskoisena.
"Ei kiitos, täällä on oikein hyvä", mies huikkasi vastaukseksi mutta hetkeä myöhemmin päätyi molskahtamaan komeasti mereen, kun Slips ylsi hetkeksi koskemaan jaloillaan pohjaa ja loikkasi sivulle. Zoe nauroi tallityöntekijän (Mayben lisäksi kenties ainoan, jonka kanssa saattoi oikeasti tulla paitsi toimeen, myös viihtyä lyhyitä aikoja kerrallaan) noustessa pärskien pintaan suuren valkean jätin rinnalla.
"Jäät velkaa, Paulus", Lucy ilmoitti mutta nousi jalkeille ja otti Miun ohjat ojentaen vaihtokaupassa Ivorya Effielle. Hän ei vaivautunut sanomaan, että Ivorysta olisi paras pitää huolta, sillä se oli ilmiselvää. Nainen huokaisi kun märät ratsastushousut eivät venyneet päällä lainkaan niin mukavasti kuin kuivat vastaavat olisivat tehneet, ja ponnisti kiveltä mustan orin liukkaaseen selkään. Syvemmällä vedessä ilakoiva kolmikko sai Miun ravaamaan vauhdikkaasti veteen jotta hevonen voisi liittyä muiden ilonpitoon. Vanhan hevosen into oli suloista, kun pärskyen ori lähti polskimaan muiden luokse korvat hörössä ja kylmästä vedestä mitä ilmeisemmin täysin välittämättä.

Effie otti Ivoryn ohjat vastaan, pyysi Paulusta onkimaan eväskorista omenaa ja syötti sen sitten lahjuksena herttaisen yksinkertaiselle kimolle, joka seistä tapitti Nimbuksen vierellä ilmeisen tyytyväisenä odotteluun. Nainen seurasi puolittain hymyillen, kuinka Miu pääsi liittymään lastensa seuraan ja työntekijät molskahtelivat vilpoisiin aaltoihin. Toivottavasti reissusta ei seuraisi sairaslomia.
Chove ui pitkin vedoin aallokossa, ja Maybe lipui sen vierellä toinen käsi tamman harjaan punottuna. Kylmä vesi tuntui vain virkistävältä, ja sen suola toi mieleen kotoisia muistoja. Tyttö ei malttanut olla nauraa kehräämättä sekä itsekseen että työkavereilleen, jotka olivat hänen riemukseen liittyneet seuraan. Oli ehkä parasta olla menemättä kovin syvälle. Nousivesi alkaisi virrata jossain välissä eikä tyttö halunnut, että hänen unelmiensa hevonen tempautuisi Norjaan.

Lucy ei voinut kuin yhtyä nauruun, joka kumpusi veden varassa olevista työntekijöistä. Miu pärskyi polkiessaan vettä vahvoin vedoin ja nainenkin liukui selästä uimaan ratsunsa rinnalle, kun se tuntui olevan tämän hetkinen toimintatapa. Hän pysytteli tarkoituksella kauempana Zoesta, vaikka kylmä ratsuttaja ei tuntunut edes huomaavan hänen liittyneen seuraan - tai ei tahtonut huomata, miten tahansa. Maybe ainakin nautti rantaretkestä yhtä paljon kuin hän.
"Me lähdetään rantaan", Zoe huikkasi annettuaan Socksin uida vielä hetken. Hän kampesi itsensä rautiaan orin liukkaaseen selkään ja lähti ohjaamaan oria takaisin rantaa kohden. Nathan joutui yrittämään useamman kerran ennenkö onnistui vetämään itsensä Slipsin selkään ja senkin jälkeen kesti hetken, ennenkö valkea jättiläinen suostui kääntymään rantaa kohden sen suuntaisesti uimisen sijaan. Zoe jäi odottelemaan valkean orin saapumista, ettei kumpikaan pojista jäisi yksin. Yhdessätuumin he suuntasivat rannalle ja kohti eväsvilttiä. Ilma tuntui heti kylmemmältä, kun tuuli puhalsi märkiin vaatteisiin.
"Oletko käynyt Choven kanssa usein uimassa?" Lucy kysyi Maybelta ja kiskoi itsensä mustasta harjasta kunnon otteen saatuaan takaisin Miun selkään. Ori polski tyytyväisenä rannan suuntaisesti eikä näyttänyt murehtivan rantaan lähteneistä pojistaan keskittyessään nauttimaan aaltojen keskellä polskimisesta.

"En, vain kerran aikaisemmin", Maybe vastasi ja vilkaisi haikeasti Zoen ja Nathanin perään. Eivätkö nämä kauempaa viihtyneet? Tyttö harkitsi tamman selkään kapuamista, mutta merellä puhaltava tuuli oli kylmä, ja Maybe arveli, että saattaisi palella märissä alusvaatteissaan noustessaan vedestä.
"Oletko sinä uittanut Ivorya tai muita usein?" hän kysyi silitellen Choven kaulaa tamman uidessa.

"En usein", Lucy vastasi. "Muutaman kerran." Hän vilkaisi rantaan jäänyttä ruunaansa vaikka tiesikin hevosen olevan hyvissä käsissä. Ruunalla ei olisi hätää Effien, Pauluksen ja Nimbuksen seurassa. Hän rapsutteli Miun kaulaa kumartuessaan matalaksi, ettei tuuli puhaltaisi niin kylmänä märkiin vaatteisiin.
"Kai niiden kanssa voisi useamminkin tänne tulla. Ivorylla ei ole varsinaisesti mitään vettä vastaan. Se tykkäisi varmasti käydä täällä monta kertaa kesän mittaan", hän pohti antaessaan Miun uida ohjat löysinä.

"Varmasti! Tämä on ihana ranta, ja hevosten kanssa uiminen on mielettömän ihana sensaatio", Maybe huokasi autuaana ohjaten sitten Choven ohjasta kohti rantaa, jotta uimiseen tottumaton tamma saisi jalkansa jälleen pohjaan. Maybellä ei kuitenkaan ollut kiirettä nousta vedestä.
"Hei Lucy, oletko sinä koskaan käynyt paratiisirannoilla? Missä on palmuja, turkoosi meri ja valkoista hiekkaa?"

"Niinhän se on", Lucy vakuutti ohjatessaan Miun matalammas Choven mukana. Parempi pysytellä yhdessä. Hän kumartui hieromaan orin mustaa kaulaa huvittuneena hevosen innosta. Miu oli kerrassaan ihana hevonen. Onneksi hän sai ratsastaa täysiveristä. Täytyisi varmaan kysellä Calounilta, suostuisiko junioreita valmentava entinen kenttäratsastaja opettamaan hänelle esteratsastuksen alkeet Miun kanssa.
"En, enpä voi sanoa käyneeni", nainen pudisteli päätään. "Mistä moinen mielenkiinto?"

"Olen aina haaveillut matkasta sellaiselle rannalle", Maybe huokasi ja rauhoitteli päätään kärsimättömästi heittelevää tammaa kävelemään vielä hetken syvässä vedessä.
"Eikö se olisi upeaa? Kristallinkirkas, hohtavan turkoosi meri, jossa ui sateenkaarenkirjavia kaloja, valkeaa, puuterinpehmoista hiekkaa, palmuja, trooppisia hedelmäsmoothieita ja niin lämmintä, että vesikin tuntuu kuumalta kylvyltä?"

Lucy naurahti. Oli helppo kuvitella Maybe unelmoimaan paratiisirannoista. Tyttö varmasti seikkailisi mielellään Amazonin viidakoissakin viikkotolkulla.
"Olisihan se varmasti", nainen myönsi. Miksei joskus voisi käydä kauempana lomalla. Hän ei tosiaankaan voisi kuvitella itseään viikoiksi lojumaan moiselle rannalle, eikä lomamatka tulisi kyseeseen vuosittain, mutta kerran elämässä ehkä. "Kuulostaa siltä että olet ehtinyt miettiä asiaa. Joko olet suunnitellut sen tarkemmin, mistä löydät sateenkaarikalasi ja puuterihiekan?"

"Luulen, että joko Oseaniasta tai Kaakkois-Aasiasta. Siellä olisi varmasti lukemattomia kohteita. Olisi myös hienoa päästä tutkimaan veneellä asumattomia Tyynen meren paratiisisaaria, eikö?" Maybe vetosi kävelyttäen Chovea mukanaan ja hivuttautui vähitellen rantaa kohti. Tyttö loikkasi sivuun hevosta toruen, kun se oli ollut tallata hänen paljaille varpailleen.

"Luotan sinuun siinä. En ole miettinyt sen suuremmin", Lucy totesi hyväntuulisesti ratsastaessaan märkää oria kuivalle maalle. Hevonen ravisteli niin antaumuksella että oli suistaa ratsastajan selästään hiekalle. Hän kannusti hevosen ruuhkaista vilttiä kohden, jolta Zoe ja Nathan olivat käyneet noutamassa evästä ennenkö olivat siirtyneet kauemmas vilkkaiden orien kanssa. Lucy liukui alas Miun selästä.
"Tahdotko halin, Effie?" Hän virnisti ystävälle vaatteet vettä valuen.

"Uskallakin", Effie vastasi silmät epäluuloisesti siristyen ja ujutti Ivoryn varmuuden vuoksi heidän väliinsä. Paulus tarjoutui, hieman vastahakoisesti, antamaan Nathanille Nimbuksen ja ottamaan Slipsin taluteltavakseen, jotta miehen olisi helpompi syödä. Iso, energinen ori ei ollut taipuvainen tyyneen seisoskeluun, toisin kuin äitinsä, joka oli ehtinyt asettua rantaelämään.
Maybe seurasi Lucya rantaan ja kiersi kädet hytisten ympärilleen, kun metsästi hiekkaan nakkaamia vaatteitaan. Ne olivat onneksi kuivia, ja tuuli kuivattaisi hänetkin nopeasti. Pysyäkseen lämpimänä Maybe talutti Chovea rivakasti rantaa pitkin.

Lucy uskaltaisi, mutta ehkä hän säästäisi Effien. Tämän kerran. Tai sitten ei. Ehtisihän tässä miettiä, kun vaatteet eivät hetkessä kuivuisi. Nainen taputti Ivoryn kylkeä ennenkö istahti alas viltinkulmalle ja hieroi Miun otsapyörrettä.
"Sinä olet ainoa, jonka vaatteet ovat täysin kuivat", Lucy huomautti Effielle. "Oletko varma, ettet tahdo muuttaa tilannetta?"

"Ehdottoman varma", Effie vastasi pyyhkäisten olematonta tomua varmuuden vuoksi siistin puseronsa helmalta.
"Haluaisitko juotavaa tai toisen patongin?" nainen tarjosi toivoen harhauttavansa Lucyn pois halustaan kastella hänet.

"Limu kelpaisi. Ja jos omenoita on jäljellä, Miulle maistuisi varmasti", nainen vastasi katsellen edelleen ystävää toinen suupieli ylöspäin kääntyneenä. Effie oli tainnut olla oikeassa kaikkia näitä vuosia aiemmin, kun oli sanonut Pauluksen seuran olevan hänelle turmioksi.

Effie kumartui eväskorille poimimaan sieltä vihreän omenan ja cocacolapullon, jotka hän ojensi Lucylle hivuttautuen varovasti Ivoryn ohi. Hän olisi mieluummin pitänyt hevosen bunkkerina heidän välissään, mutta oli parempi olla pakottamatta Miuta kosketusetäisyydelle toisista hevosista.
"Ole hyvä", hän totesi olettaen saavansa moisella palveluksella armahduksen.

Lucy otti vastaan tarjotut syötävät ja juotavat, eikä hetken mielijohteesta huolimatta huitaissut ystävää märällä hihalla tai muutoin kastellut Effietä. Olkoot. Tämän yhden ainoan kerran. Hän oli saanut jo kiskottua Pauluksen mukanaan mereen. Siinä olkoot päivän ilkiökiintiön täyttymys.
"Miu kiittää kovasti", nainen virnisti tarjoten omenaa kiltille herrasmiehelle, jonka piti mahdollisimman kaukana Ivorysta niin oman työpaikkansa kuin Ivoryn tähden. "Nautitko seikkailustanne rannalla?"

Effie vetäytyi helpottuneena takaisin Ivoryn kaulan toiselle puolelle, ihan siltä varalta, että Lucy muuttaisi vielä mielensä - Pauluksella ei ollut hyvä vaikutus normaalisti niin kilttiin naiseen.
"Kyllä, kiitos. Oletko sinä viihtynyt? Aiotko tulla Pauluksen tai Mayben mukana useamminkin tänne?"

"Olen", Lucy vakuutti nyökäten ennenkö aukaisi sihahtavan limupullon. Hän joi muutaman kulauksen mustaa limua. "Aion, jos vain aika antaa periksi. Täällä on aina yhtä mukavaa. Hevosten intoa on hauska seurata ja onhan tämä mukavaa vaihtelua päivärytmiin."

"Oletko suunnitellut ohjelmaa kesälomallesi?" Effie kysyi rapsutellen hajamielisesti Ivoryn säkää. Hänestä näytti siltä kuin ruuna olisi katsellut kaihomielisesti omistajansa suuntaan.
"Ja haluatko hevosesi takaisin?" hän tarjoutui ottamaan Miun.

"En sen kummemmin", Lucy myönsi. "Varmaan käyn tätini perheen kanssa jossakin päiväseltään, mutta ei sen kummempaa." Bethany oli innostunut yllättäen Skotlannista, joten ehkä he lähtisivät käymään rajan pohjoispuolella.
"Mielelläni, kiitos", hän sulki limupullon ja nousi jalkeille taluttaakseen Miun Ivoryn ympäri. Hän ojensi mustan orin ohjat Effielle ja otti Ivoryn vaihtokaupassa palaten ruunan kanssa takaisin samaan kulmaan, josta oli noussut hetkeä aiemmin ylös. Hän rapsutteli ruunan otsaa hempeä hymy huulillaan.

"Sinä ja Paulus voitte lomailla samaan aikaan", Effie totesi taputtaen Miun kosteaa kaulaa ja loi oriin varoittavan silmäyksen. Hän ei kaivannut haleja myöskään siltä.
"Mikäli niin haluat. En tiedä kuinka hilpeää lomaseuraa hän on", nainen lisäsi katsoen merkitsevästi heidän ohitseen Slipsiä taluttavaa miestä, joka kurtisti kulmiaan.

"Oletko aivan varma, että talli pyörii jos olemme yhtä aikaa poissa?" Lucy ei voinut olla virnistämättä. Tietenkin se pyörisi, olihan se pyörinyt ilman häntä vuosikaudet. Hän ei ollut korvaamaton, eikä Pauluskaan, vaikka lähimpänä sitä olikin. Hän ei panisi pahakseen yhtäaikaista lomaa, vaikka tuskinpa he Hexhamia kauemmas lähtisivät. Sielläkin tulisi käytyä vain koska ruokaa täytyi saada kaappeihin.

"Voi olla jopa tehokkaampaa kouluttaa useampi sijainen yhtä aikaa kuin olla jatkuvasti kouluttamassa jonkun sijaista", Effie vastasi. Totta kai hän olisi voinut järjestää tallille edullisesti vain muutaman sijaisen, jotka tuuraisivat lomailevia työntekijöitä läpi kesän, mutta hän tiesi pistävänsä Pauluksen töihin aamuiksi ja Lucyn illoiksi ja jostain käsittömästä syystä kaksikko tuntui tekevän toisensa onnellisiksi. Ehkä he ansaitsivat yhteisen loman.
"Jos maltatte lähteä lomalle." Eipä hän tosin voinut valittaa työnarkomaaniudesta eikä siitä, että kaksikko suostui joustamaan ja tekemään tarvittavat työt.

Lucy naurahti Effien pohdinnalle. Niinpä kai sitten. Hän ei tiennyt sijaisista muuta kuin sen, ettei niistä koskaan ollut yhtä paljoa hyötyä kuin vakituisista työntekijöistä tai ainakin moinen onnenpotku kävi todella, todella harvoin. Olihan heistä sentään enemmän apua kuin kädettömistä harjoittelijoista, mutta kyllä heidän tehokkaimmat tiiminsä muodostuivat vakituisista kasvoista.
"Ehkä maltamme", hän kohautti harteitaan. Se voisi vaatia hieman suostuttelua ja taitavia myyntipuheita, jotta Paulus innostuisi, mutta se olisi mahdollista. Ehkä. Edes muutamaksi päiväksi vaikka eteläisempään Englantiin. Tai rajan pohjoispuolelle - tai jos oikein villiksi heittäydyttäisiin, niin miksei vaikka Irlantiin saakka. Vaan ainakin heillä olisi aikaa olla toistensa kanssa eikä aina yrittää nähdä vilaukselta työvuorojen vaihteessa ja iltatallin jälkeen.

Kesälomat olivat täysi katastrofi tallin pyörimiselle, mutta valitettavasti työntekijät tarvitsivat lomansa. Effie ei kuitenkaan suostunut sopimaan niitä päällekkäin heinäkuun kahden ison kisaviikonlopun kanssa. Kun ratsastusmaailman suuret nimet olivat heidän tallissaan, yksikään työntekijä ei tekisi virheitä tai haahuilisi eksyneenä ympäri tiluksia.
"Eikö sinun ole kylmä märkänä?" hän kysyi katsahtaen Lucyyn ja sitten muihin uitettuihin työntekijöihin. Häntä meinasi palella pelkässä tuulessa.

"Ei, kun sitä ei pysähdy ajattelemaan", Lucy vastasi. Ivoryn nahkaohjia puristavat sormet tuntuivat kankeilta, mutta kun hän ei liikaa alkanut sitä miettiä, hän tarkenisi kyllä. Paluumatka ratsain lämmittäisi sekin, kun joutuisi tekemään töitä selässä. Paikoillaanoleminen oli se hetki, kun kylmyys yllätti jos koskaan.
"Mutta ei täällä nyt kuumakaan ole. Vaan oli se silti sen arvoista. Sinun olisi pitänyt nähdä Pauluksen ilme, kun hän molskahti veteen yrittäessään pudottaa minut."

"Se olisi kyllä ollut valokuvan arvoista. Olisin voinut ripustaa sen toimiston seinälle", Effie totesi ja vastasi Pauluksen tuikeaan mulkaisuun vienolla hymyllä.
"Missä kunnossa Lodge on?" hän kysyi. Kuka piti siisteystasosta huolta, kun hän ei enää ollut paikalla? Ja kuka piti Pauluksen ja Jemman erossa toisistaan?

"Ehkä ensikerralla. Pitäisi ostaa sellainen kypäräkamera", Lucy pohti huvittuneena. Siinäpä olisikin iloa maastolenkeille Ivoryn kanssa, kun voisi kuvata koko lenkin. Eipä sillä että Englannin maaseudulla olisi paljoa nähtävää ollut enää nyt, kun täällä oli kulkenut monta lenkkiä päivittäin. Tällaisille reissuille ne olisivat kuitenkin aivan upeita. Kuvata nyt videota laukkaavista hevosista ja veteen putoavista ratsastajista. Sen tähden hän voisi sijoittaa satasen tai pari palkastaan kypäräkameraan.
"Pysyy pystyssä", Lucy naurahti. Eihän siellä ollut siistiä, ei sillä tavalla kuin Effien asuessa saman katon alla, mutta Thimbleen verrattuna hän oli edelleen valmis kutsumaan Lodgea siistiksi. Roskia ei jätetty lojumaan, tiskit pestiin heti pois. Se oli Thimblen perusteella jo pienoinen saavutus.

"Hienoa", Effie totesi hillitysti irvistäen. Kaunis, rustiikkinen mökki olisi vielä aivan retuperällä.
"Toivottavasti pidät muut asukkaat kurissa ja nuhteessa", hän huokasi ja hymyili nähdessään, miten Paulus hätkähti säikähdyksestä Noreenin pudottautuessa yhtäkkiä massiiviselta kivenjärkäleeltä, jolle oli pesiytynyt illaksi kameransa kanssa.
"Voisi olla hyvä alkaa tehdä lähtöä", nainen totesi kelloaan vilkaisten katsoessaan, kuinka tyttö siirtyi vastahakoisesti vanhempiensa luo ja Hamish alkoi pakata eväskoreja. Olisi ikävää tulla nousuveden yllättämäksi ja jäädä saarroksiin rannalle, kun tie kotiin peittyisi kuohuviin aaltoihin.

"Totta kai pidän", Lucy vakuutti. Ei todellakaan pitänyt. Paulus taisi olla heistä ainoa, joka jaksoi käydä hakkaamassa Jemmankaan ovea, kun nainen huudatti musiikkia keskellä yötä. Hän korkeintaan siivosi Jemman sotkuja ohikulkeissaan.
"Selvä", nainen vastasi ja pyrki jaloilleen viltiltä. Hän venytteli saadakseen veren kiertämään kylmän kangistamissa jäsenissään ja vilkaisi ruunansa selkää, joka näytti edelleen varsin hiekkaiselta. Voi Ivory. Onneksi hän oli napannut mukaan pienen harjan juuri tätä varten. Sillä sai nopeasti puhdistettua ruunan selän satulan alta sekä satulavyön kohdan. Hän päätyi pakkaamaan ruunan suojat toistensa sisään. Ei niitä kannattaisi laittaa jalkoihin hiertämään, kun hiekkaa oli niin suojissa kuin jaloissakin kiinni. Hän ojensi harjaa muille halukkaille ennenkö pudisteli satulahuovasta pahimmat hiekat pois ja nosti yleissatulan ruunansa selkään. Päivä rannalla tuntui aina kuluvan nopeammin kuin muut päivät, mutta ainakin siitä jäi muistoja pitkiksi ajoiksi - ja aiempien vuosien kokemuksella tänä yönä nukuttaisi makeasti.

Effien onneksi Miu ei ollut päässyt piehtaroimaan ja silkkikarvainen täysiverinen oli kuivunutkin tehokkaasti rannalla seisoskellessaan. Nainen satuloi hevosen uudelleen ja Lucyn esimerkkiä noudattaen pakkasi suojat toistensa sisään. Noreen tarjoutui keräämään ylimääräiset varusteet reppuunsa, kun Corinne lähti onnahtelemaan jo kivikkoista kalliopolkua kohti, jota pitkin he olivat saapuneet rannalle. Hamish seurasi saatuaan viltin viikattua korien päälle. Vaatteisiinsa uudelleen sujahtanut Maybe satuloi hyvin kuivuneen Choven ja kiinnitti kuivat suojat tamman jalkoihin varmuuden vuoksi. Hän keinautti itsensä lähdön tunnusta sähköistyneen täysiverisen selkään odottamaan muita. Pauluskin satuloi hevosensa helpottuneena siitä, että oli saanut kuivatella rannalla ja kampesi itsensä Nimbuksen kyytiin. Monta rannalla vietettyä tuntia kävivät ramaisemaan, kun kotimatka saattoi alkaa.

Keskiviikko 24. elokuuta 2016, aamupäivä - Boracay, Filippiinit

Kuumankostea, mereltä, auringolta ja eksoottisilta kaukomailta tuoksuva ilma liimasi miehen valkoisen t-paidan ikävästi selkään. Hänen pitäisi varmaankin mennä suihkuun. Mutta Paulus ei päässyt ylös. Hän oli istahtanut ulkoilmaa miellyttävästi viileämmän hotellihuoneen parisängyn laidalle, musta matkalaukku jaloissaan ja tunsi kaiken voiman kadonneen jaloistaan. Takana oli melkein kaksi vuorokautta hektistä matkustusta. Paulus oli vastahakoinen lähtemään edes Newcastleen saakka, joten kokemus oli intensiivinen.
He olivat saaneet kuulla perjantai-iltapäivänä, että heidät lähetettäisiin maanantaina Filippiineille. Maybe oli järjestänyt heille kahden viikon matkan paratiisisaarelle työkaveriensa selän takana - kiitoksena uskomattomasta työpanoksesta - ja Pauluksella oli tunne, ettei hän ollut reagoinut huomaavaiseen yllätykseen kovin hienotunteisesti. Kieltäytyminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto, sillä Lucy halusi lähteä. Tallin henkilökunta ja asiakkaat olivat ostaneet heidän lentolippunsa ja tarjonneet myös anteliaan summan käyttörahaa; Effie oli antanut Paulukselle vaivihkaa tiedon summasta, jonka oli veloittanut mieheltä. Hän ei voinut nurista siitäkään, koska Lucy halusi lähteä.
Paulus tiesi olevansa kaukana hyvästä, huomaavaisesta miesystävästä, joten nähtyään Lucyn hellyyttävän innon, hän oli vannottanut itseään olemaan pilaamatta naisen matkaa. Se oli helpommin sanottu kuin tehty.

Effie oli tarjonnut heille kattavan, yksityiskohtaisen, laminoidun infopaketin. Paulus olisi luultavasti menettänyt järkensä ilman sitä. Mies oli matkustanut vain vähän, ja mukaan pakatut aikataulut, kartat ja numeroidut ohjeet matkan kulusta auttoivat häntä navigoimaan pienelle, maailman toisella puolella sijaitsevalle paratiisisaarelle ilman riitoja ja raivoa. Manilassa vietetty yö ei ollut tarjonnut hermostuneelle miehelle unta, ja kostea, ruuhkainen lauttamatka Caticlanista Boracayn puolelle oli ollut saada Pauluksen diagnosoimaan itsensä klaustrofobiseksi. Saaren kolmipyöräisillä, kiikkerillä mopotakseilla oli sama vaikutus; oli onnekasta, että Effie oli varannut heille lomakäyttöön skootterin.
Blue Marina -hotelli sijaitsi keskellä hotellien, ravintoloiden ja kauppojen valloittamaa osaa saaresta, kivenheiton päässä maailmankuulusta White Beachista. Mutta Paulus ei jaksanut edes ajatella samettista, valkoista hiekkaa ja hohtavan turkoosia, kirkasta vettä. Kuuma tuuli kantoi avoimesta terassinovesta sisään saaren elämän ääniä ja töni valkoisia pellavaverhoja. Miehen teki mieli vajota selälleen viileälle, armeijallisesti pedatulle sängylle, mutta hän tunsi olonsa kovin likaiseksi ja hikiseksi. Hän jättäisi varmaan miehen muotoisen kuvan hohtavan valkeille lakanoille. Koko huone hohkasi valkoista. Vain tummapuiset huonekalut ja tuskin näkyvät, tummansiniset aksentit rikkoivat puhtauden illuusiota.
Raskaasti huoahtaen Paulus nojasi käsivarret polviinsa ja katseli Lucya.
"Haluatko ensin suihkuun?"

Todellisuus lomamatkasta oli iskenyt vasta lentokentällä. Hän oli oikeasti lähdössä ulkomaille, eikä edes työtehtävissä, vaan Pauluksen kanssa lomailemaan. Se oli innostavaa, mutta myös perin jännittävää. Lucy oli käynyt ulkomailla ainoastaan kisamatkoilla, joten tämä oli täysin uudenlainen kokemus. Kaksi viikkoa lomalla paratiisilta kuulostaneella saarella Filippiineillä. Mitä ihmettä tämä oli? Ei hänelle tarjoutunut moisia tilaisuuksia, eikä varsinkaan Pauluksen kanssa. Mutta kultainen, herttainen Maybe oli järjestänyt tämän heitä varten. Siitä huolimatta oli ollut lähellä, etteikö hän olisi kääntynyt ympäri lentokentällä ja liittynyt taksijonon jatkoksi.
Oli ollut huono idea todeta lentokoneessa, että hän pelkäsi lentämistä aivan järjettömästi. Kun sormista katosi tunto käsinojien puristamisen jäljiltä ja näkökenttä sumeni, kun oli unohtanut hengittää, oli suorastaan armollista nukahtaa loppumatkaksi - vain jännittääkseen samalla tavoin jokaisessa laskussa ja nousussa. Sen jälkeen matkanteko kohti pientä paratiisisaarta oli ollut suorastaan rentouttavaa, vaikka muita matkantekijöitä riittikin. Effien laatima infopaketti oli ollut uskomaton pelastus. Täytyisi muistaa kiittää punapäätä siitä vielä uudestaan, kun he palaisivat takaisin kotiin.
Mutta juuri nyt oli turha miettiä kotiinpaluuta. Nyt kuului nauttia. Hotelli, jonne he olivat asettuneet, näytti uskomattomalta. Se oli niin siisti, tyylikäs ja hänen kriteereillään todellista luksusta. Toisaalta, mikäpä ei olisi ollut, kun oli tottunut nukkumaan hevosrekan lattialla tai auton takapenkillä pienessä kippurassa, joka sai selän huutamaan hoosiannaa seuraavana aamuna. Lucy oli nopeasti todennut, että vaalea pellavamekko oli hänen paras ystävänsä, vaikka persikansävyinen kangas ei hurmannutkaan vasten kalpeaa ihoa. Ainakaan hän ei tuntenut sulavansa luita myöten, kun vaate oli vilpoisa päällä.
"Käy sinä vain ensin, minä puran laukkuni", nainen vastasi hymyillen. Into oli palaamassa takaisin sinisiin silmiin, joita hän oli hädin tuskin uskaltanut edes räpäyttää pienen mopotaksin huristellessa saaren halki. Vau mikä loma heillä olisikaan edessään!

Viehättävät, nuoret naiset tuskin koskaan näyttivät siltä kuin olisivat raahustaneet sotatantereen poikki. Paulus nyökkäsi ja sukaisi tummaa, ohimoilta kosteaa tukkaansa. Jaksaisiko hän vääntäytyä jaloilleen? Mies ei tiennyt, mitä purkamista laukussa oli - eivätkö sinne rytätyt vaatteet menneet siellä samoin kuin kaapissakin? - mutta oli kiitollinen mahdollisuudesta raahustaa viileään, virkistävään suihkuun. Hohtelevan valkoinen, moderni kylpyhuone hermostutti häntä, mutta ei lainkaan yhtä paljoa sen jälkeen, kun hän oli viipyillyt kokonaisen vartin viileän veden alla. Se ei tosin poistanut rajun aikaeron ja pitkän tuomaa raukeaa väsymystä. Mies harhaili suihkusta valkoinen pyyhe vyötäröllään ja jätti märkiä jalanjälkiä lattiaan ryskäyttäessään laukkunsa auki ja etsiessään päälleen tummansinisen t-paidan ja matkaa varten ostetut, beiget caprihousut. Varvassandaalit kannatti kuulemma ostaa saarelta.
"Oletko jo nälkäinen?" mies kysyi vatsa kuristen. Manilan lentokentältä haalittu aamupala ei paljoa lämmittänyt. Olihan jo lounasaika!

Ei, eivät ne menneet. Hän ei löytäisi vaatteistaan puoliakaan, jos ne olisivat matkalaukussa ja päätyisi vain kierrättämään samoja, laukun päälle jääneitä vaatteita päivästä toiseen. Helpompi asetella vaatteet siisteihin pinoihin hotellihuoneen vaatekaappiin, niin tulisi käytettyä kaikkea, mitä mukaan oli tullut pakattua. Samalla näkisi, mitä oli unohtunut pakata mukaan, sillä epäuskon ja paniikin siivittämä pakkausoperaatio tuskin oli hurmannut järjestelmällisyydellään. Ei hän ollut tiennyt, mitä pakata!
"Joo", nainen vastasi nyökäten. Paulus oli aina nälkäinen, joten parempi käydä syömässä kunnolla. Hän voisi helposti unohtaa ruokailun kokonaan, kun innostuisi ihastelemaan paratiisia, jonne heidät oli lähetetty lomailemaan. "Käyn pikaisesti suihkussa niin lähdetään sitten etsimään jotain syötävää", hän lisäsi hymyillen ja suukotti kepeästi ohikulkeissaan Pauluksen poskea. Tästä tulisi ihan mahtavaa, ihan varmasti. Vau. Kaksi viikkoa ulkomailla. Ajatus sai varpaatkin kipristymään. Lupauksensa mukaisesti hän kävi vain pikaisesti vilpoisassa suihkussa ja palasi pukemaan ylleen shortsit ja topin, jotka oli jättänyt sängylle laukkuaan purkaessaan. Eivät ne yhtä vilpoisat olisi kuin mekko, mutta ajatuskin matkan pölyynnyttämästä vaatekappaleesta sai hänet nyrpistämään nenäänsä. Sen saisi pestyä, jos hellelukemat jatkaisivat tasaista kasvuaan, mutta juuri nyt oli aika käyttää muita vaatteita, joita mukana oli. Hän pörrötti märkiä hiuksiaan. Toivottavasti ne kuivuisivat tasaisesti, eivätkä hapsottaisi joka suuntaan kuivuttuaan - tai painuisi lättänästi vasten päätä.
"Lähdetään etsimään ruokaa."

Pelottavasta, melkein effiemäisestä siisteydestään huolimatta hotellihuone oli alkanut tuntua tutulta ja turvalliselta. Ajatus sen jättämisestä ja takaisin paratiisisaaren vilskeeseen palaamisesta kauhistuttivat miestä - mutta mitä Paulus ei tekisi ruoan tähden. Mies sulki pienen terassin oven ja pakkasi capriensa vetoketjullisiin taskuihin nipun vaihdettua rahaa, luottokortin, saaren kartan ja hotellin avaimen. Hän ojensi kätensä Lucylle, enemmän itsensä tähden, ja uhmasi sitten uutta, vierasta ympäristöä. Ilmeisesti tämä osa saaresta oli täpösen täynnä sekä ravintoloita, kahviloita, baareja että monenmoisia kauppoja. Kuuluisin shoppailukuja oli nimeltään D'Mall, Effie kertoi infossa, ja selvin reitti sinne kulkisi White Beachia myöten. Epäröiden Paulus katseli ympärilleen, vilkuili karttaa ja lähti sitten taluttamaan Lucya kohti rantaa. Hohtava meri, rannan keinuvat palmut ja pitkälle jatkuva, virheettömän valkoinen ranta olivat pysäyttävä näky. Muutama askel pehmeällä rannalla sai miehen riisumaan kenkänsä, sillä ne täyttyivät hienojakoisesta hiekasta. Se oli kuumaa ja houkuttavaa paljaiden jalkojen alla, ja Paulus tunsi omituisen euforian pilkahduksen.
"Mitäköhän me söisimme", hän pohti ääneen ja katseli rantaan lempeästi saapuvia vaahtopäitä.

Lucy tarttui mielellään ojennettuun käteen ja hymyili miehelle. Oli helppo keskittyä intoilemaan lomasta, kun oli saanut seurakseen Pauluksen. Paulus pitäisi hänestä huolta. Effien infopaketti takaisi sen, etteivät he ainakaan ihan helpolla eksyisi ja ajautuisi hankaluuksiin. Ehkä. Olisikin loistavaa hukata passinsa täällä tai eksyä niin kauas hotellista, ettei löytäisi takaisin.
"Vau", Lucy henkäisi nähdessään valkean, loputtoman rannan ja turkoosin meren. Hän oli katsellut kuvia kuullessaan lomamatkasta ja sen kohteesta, mutta kuvat eivät tehneet näylle oikeutta. Saari oli ansainnut paratiisin lempinimen täysin syystä. Hän riisui nyöritetyt sandaalinsa ja upotti varpaat valkeaan hiekkaan. Se oli niin lämmintä ja pehmeää, ettei sitä ollut hiekaksi tunnistaa. Tämän jälkeen rantareissut hevosten kanssa tuntuisivat siltä, että he kahlasivat karkeassa sorassa.
"Eiköhän täältä löydy lukuisia ruokapaikkoja, joista valita", nainen vastasi leveästi hymyillen ja nyki miehen kättä suunnatakseen lähemmäs houkuttelevaa merta. Aaltoileva, auringossa kimaltava meri näytti epätodelliselta, eivätkä palmut olleet yhtään sellaisia kuin kuvissa. Ensinäkin niiden runko oli karkeampaa kuin kuvat antoivat ymmärtää, ja ne olivat paljon, paljon suurempia. Teki tiukkaa irrottaa katse edes hetkeksi lumoavasta rannasta, vaikka auringon kirkkaus tuntui moninkertaistuvan niin hiekan kuin meren vaikutuksesta.

Paulus seurasi mielellään kohti aaltoja. Mies jättäytyi vaivihkaa vähän taaemmas, jotta voisi sopivan hetken tullen kaapata Lucyn syliinsä ja ainakin uhata dippaavansa naisen merivedessä loman kunniaksi.

Lucy laski irti Pauluksen kädestä ottaessaan muutaman vauhdikkaan askeleen merta kohden. Pitkälle kurkottava aalto hipoi varpaita ja hän inahti yllätyksestä. Vesi ei ollut kylmää. Olihan hän sen tiennyt, mutta tottumus käski silti hypähtämään kauemmas. Englannissa vesi oli aina kylmää. Hän upotti varpaansa märkään hiekkaan ja kääntyi vilkaisemaan olkansa yli miestä leveä, aurinkoinen hymy huulillaan.

Paulus hymyili viattomasti hykerrellen takaisin ja kohotti kulmiaan kuin kannustaakseen Lucya kahlaamaan lämpimään veteen.

Lucy ei tarvinnut sen suurempaa kannustusta kahlatakseen lämpimään, hohtavaan mereen. Miksei meri kotona ollut näin kirkas ja turkoosi, vaan harmaa ja synkkä? Tällainen ranta takapihalla olisi jotakin aivan uskomatonta. Hän nauraa hykersi ihastuneena lämpimän veden hyväillessä jalkoja. Täällä olisi mukava viettää päivää, jos lämpötilat kohoaisivat sietämättömiksi.
"Täällä on niin kaunista", nainen ihasteli upottaessaan varpaansa hienojakoiseen hiekkaan. Näyttipä hassulta, kun omat varpaansa näki niin selvästi vedestä huolimatta.

Mies hyökkäsi onnessaan ja kaappasi Lucyn käsivarsilleen. Hän heijasi naista muutaman kerran edestakaisin kuin kerätäkseen vauhtia heittoon, mutta Pauluksen maha kurisi juuri sillä hetkellä, ja keskenkasvuinen mies epäröi. Pitäisikö heidän palata hotellille, jos hän kastelisi naisen? Ei täällä kylmä olisi, mutta olisivatko märät, suolaiset vaatteet ikävät? Ehkä.
Masentuneena huokaisten mies laski naisen takaisin jaloilleen.
"Etsitäänkö ravintola? Ja kenkäkauppa?"

Lucy kiljaisi tullessaan nostetuksi käsivarsille ja oli jo vetoamassa äänekkäästi vaatteidensa puolesta, kun mies näytti itse tulevan samaan tulokseen. Hän painoi suukon miehen poskelle.
"Hyvä poika", hän nauroi suoristautuessaan ja kurkotti pörröttämään miehen hiuksia. "Etsitään. Eihän sinun voi antaa kuolla nälkään."

Paulus murahti protestina kehulle ja tuuppasi Lucyn hellästi päästä kauemmas pörröttelemästä. Puolen kilometrin kävely rantaa pitkin hujahti hetkessä, varsinkin koska ranta näytti jatkuvan maailman loppuun saakka, ja mies huomasi infolistoilla näkyneen D'Mall -kyltin. Hän nyökkäsi sitä kohti ja johdatti naisen shoppailuparatiisiin, jossa lukemattomien ravintoloiden tuoksut väijyivät kulkijaa. Mies väkersi kengät takaisin jalkoihinsa ja pohdiskeli paljonko Lucy innostuisi shoppaamaan loputtomassa kauppojen virrassa. Värikkäät kankaat ja viehättävät, puusta veistetyt matkamuistot ja käyttöesineet vetivät miehenkin katsetta puoleensa. Hän halusi kuitenkin pysähtyä vain osin avoseinäisessä kenkäkaupassa, mistä osti kevyet varvassandaalit ja ehdotti samanlaisia Lucyllekin.

Hymy oli herkässä, kun saattoi kulkea valkeaa hiekkarantaa pitkin kiireettä. Lucy piti Pauluksen kädestä kiinni tyytyväisenä siihen, että mies oli seurannut Effien antamia infoja niin tarkkaavaisesti. Hänen oma keskittymisensä harhaili hohtavassa meressä ja kuumassa hiekassa. Miltäköhän meri näyttäisi iltaisin? Olisi kaksi viikkoa aikaa selvittää kaikki paratiisista, jonne he tuskin koskaan palaisivat uudestaan.
"Oh", hän henkäisi ihastuneena katsoessaan kauppakatua. Täällä voisi helposti viettää päivän jos toisenkin, siitä nainen oli varma. Ei hän kotona jaksanut kaupoilla notkua, mutta täällä oli kaikkea niin erilaista että pitäisihän sitä päästä tutkimaan. Hän osti varvassandaalit, jotka vaihtoi heti jalkaansa. Ne olivat paljon mukavammat hiekkaisissa jaloissa.
"Täällähän on vaikka mitä", nainen ihasteli ääneen ja hymyili Paulukselle. Ihan ensimmäisenä täytyisi löytää ruokapaikka. Shoppailla ehtisi myöhemminkin. Hän antoi katseensa kiertää vilkkaalla kadulla etsien sopivalta näyttäviä ruokapaikkoja, joiden ohi he voisivat harhailla. Hän ei olisi lainkaan yllättynyt, vaikka Effien antamassa infopaketissa olisi ehdotettu ruokapaikkoja niiden saamien arvostelujen pohjalta.

"Näköjään", Paulus vastasi tuntien olonsa orvoksi ja hämilliseksi vilkkaassa, erilaisessa ympäristössä. Ihmisten väreilevä hyvä tuuli ja avoimet, ystävälliset hymyt ahdistivat häntä. Mitä tämä oli olevinaan? Mies otti kannettavakseen heidät vanhat kenkänsä sisältävän muovipussin ja piti aavistuksen epäluuloisesti silmällä ympärillä liikkuvia ihmisiä. Taskussa olevasta kartasta huolimatta hän oli eksyksissä ostoskorttelien viidakossa. Siellä oli toki ruokapaikkojakin, mutta jokin useassa sai hänet entistä epäluuloisemmaksi. Mitä ihmiset oikein hymyilivät? Aukion reunalla oleva, avoseinäinen, vaaleankeltainen kahvio näytti sentään siistiltä. Nimikin vaikutti tutulta; liekö ollut Effien infopaketissa.
"Mites tuo?" hän nyökkäsi kohti typerästi Lemoniksi nimettyä ravintolakahvilaa, jonka tauluilla siististi mainostettavat ruoat vaikuttivat sentään tutuilta. Ja vitriinissä olevista leivoksista ei ollut saada katsetta irti.

Lucy puristi miehen kättä kulkiessaan ihmisten seassa. Ympäröivä hyväntuulisuus tarttui, eikä nainen olisi saanut pyyhittyä hymyä huuliltaan vaikka olisi miten yrittänyt. Hän koetti varsin epätoivoisesti painaa mieleensä paikkoja, joissa näytti olevan mielenkiintoista tavaraa myytävänä, mutta huomasi nopeasti sen olevan toivotonta ja turhaa, sillä samanlaisia huiveja, kirjavista kankaista valmistettuja vaatteita ja puisia matkamuistoja myytiin jokaisessa kojussa, kaupassa ja nurkkauksessa.
"Näyttää hyvältä", nainen hymyili ja lähti suunnistamaan kohti ravintolakahvilaa, jonka tarjonta näytti herkulliselta. Ei kai paikka, jonka leivokset saivat huokaisemaan jo ilman niiden maistamista, voinut tarjota huonoa ruokaakaan. "Täällä syömme jälkiruokaakin, eikö vain?" Lucy naurahti puristaen Pauluksen kättä jälleen kerran. Hyvä että hän saattoi pitää siitä kiinni, eikä vallan harhaillut omille teilleen innossaan nähdä kaiken kerralla.

"Varmasti", Paulus vastasi hajamielisesti silmäillessään lupausta tarjota aamiaistakin läpi päivän. Montakohan annosta hän voisi tilata halkeamatta? Mies nyökkäsi kohti tyhjenynyttä pöytää ja vajosi vaaleapuiselle penkille. Nälkä oli onneksi levotonta eksymisen tunnetta suurempi, joten hän saattoi vain syventyä menuun.
"Löydätkö jotain, mitä haluat?"

"Löydän", Lucy vastasi listan takaa aavistuksen epävarmana. Täällä oli liikaa valinnanvaraa, mutta mitä ihmettä hän uskaltaisi ottaa? Jotakin tuttua ja turvallista, sillä hän ei ollut niin seikkailunhaluinen, että riskeeraisi nälkäiseksi jäämisen tilaamalla jotakin uutta ja outoa. Cesarsalaatti kanalla olisi aina turvallinen vaihtoehto, vaikka sekä aamupalatarjoilut että täytetyt leivät kuulostivat herkullisilta. Ehkä he voisivat tulla käymään jonakin päivänä uudestaan, jos ruoka olisi herkullista, ja sitten hän voisi uskaltautua kokeilemaan jotakin hieman erilaista.
"Tiedätkö sinä jo, mitä tahdot? Minä otan kanasalaatin", hän kysäisi kohottaen katseensa listasta Paulukseen ja aurinkoiseen ympäristöön. Oli edelleen epätodellista, että he todella olivat täällä.

Paulus tiesi. Tarjoilijan tullessa mies tilasi sekä täyden, ison aamiaisen että ravintolan 'lounaslaatikon' salaatilla, keitolla, jälkiruoalla ja sitruunaisella thaikanalla täytetyllä ciabattaleivällä. Juomaksi riitti cocacola, kahvi ja vesi. Hän voisi tilata jälkiruoan vielä erikseenkin.
"Onko sinulla mielessä jotain, mitä haluat tehdä tänään?"

Lucy hymyili huvittuneena sanellessaan oman tilauksensa suuresta salaatista miehen loputtoman listan päätteeksi. Paulus taisi tosiaankin olla nälkäinen, raukkaparka. Hän painoi mieleensä, että raahaisi miehen syömään useammin nyt, kun he olivat asettuneen aloilleen eivätkä tekisi enää matkaa, jossa erinäisten kulkuneuvojen aikataulut sanelivat heidän tekemisensä.
"Kävellä rannalla", Lucy vastasi hetkeäkään epäröimättä. Hän tahtoi mennä kahlaamaan uudestaan lämpimään veteen, kenties jopa uimaan, vaikka auringonottajaksi hänestä ei olisikaan. "Entä sinä?"

Nukkua. Pauluksen olisi tehnyt mieli vain syödä ja ryömiä hotellihuoneeseen, koska koti ei ollut mahdollisuus, ja nukkua. Mutta hän oli luvannut Effielle ja itselleen, ettei pilaisi Lucyn lomaa. Siispä mies väänsi kasvoilleen vinon hymyn.
"Se kuulostaa hyvältä", hän vastasi aavistuksen kömpelösti ja tähyili kärsimättömänä keittiön suuntaan. Hän ei ollut syönyt muuta kuin lentokoneruokaa ja lentokenttien kahviloiden onnettomia närppeitä ties kuinka moneen tuntiin. Hyvänen aika.
"Ehkä voidaan kokeilla illalla toista ravintolaa", mies ehdotti toivoen, että väliin mahtuisivat päiväunet.

Lucy hymyili vilkuillen kahvilan asiakkaita uteliaana. Ulkomaillakin oli varmasti epäkohteliasta tuijottaa, joten hän yritti antaa katseensa kiertää vain yleisesti ympäri pirteästi sisustettua kahvilaa. Olikohan kuinka moni ympärillä liikkuvista henkilöistä turisteja? Tai vastaavasti, moniko asui täällä pysyvästi? Täytyisi tutkia heti hotellilla. Hän oli ollut niin hämmentynyt ja liikuttunut lahjaksi annetusta matkasta, ettei ollut ehtinyt tutkia Boracayta netistä niin paljoa kuin olisi tahtonut.
"Totta kai", nainen myöntyi hyväntuulisesti. Täällä olisi ravintoloita, mistä valita. Pakkohan heidän olisi muuallakin syödä kuin täällä. Eivät he kai niin pahasti voisi kaavoihin kangistua muutamassa hassussa päivässä. "Kunhan nyt ensin selvitään iltaan asti."

"Väsyttääkö sinua?" Paulus kysyi yrittäen peittää toiveikkuuden äänestään. Koko olemus tosin kirkastui, kun ruoka saapui pöytään. Tarjoilija sai sommitella saadakseen miehen tilauksen sopimaan pienehkölle pöydälle ja ehti tuskin alta pois, ennen kuin nälkäinen skotlantilainen kävi kiinni ruokaansa.

"Ehkä ihan vähän", Lucy naurahti. "Kenties ensin päiväunet ja sitten rannalle?" Hän ehdotti odotellessaan, että tarjoilija sai valmiiksi tetrispelinsä tilausten kanssa. Nainen tukahdutti huvittuneen naurahduksen Pauluksen käydessä käsiksi tilaukseensa ja keskittyi sen sijaan syömään omaa salaattiaan, joka oli juuri sopivan täyttävä ja raikas näin kuumaa säätä ajatellen.
"Maistuuko?" Hän kysäisi Paulukselta, vaikka mies tuskin olisi kieltäytynyt ruuasta aivan pienistä syistä.

Mies vain nyökkäili ponnekaasti, naurettavan onnellisena kuin pikkupoika. Hän yritti hillitä ahmimistaan sopimaan julkiselle paikalle, mutta tyhjensi lautasiaan silti vaikuttavaa tahtia: aamiaismunia, leipää, keittoa, colaa, makkaraa, lisää munia, salaattia. Ehkä matkustelu ei ollut niin kamalaa.
"Mehän kävelemme rantaa pitkin takaisin hotellille", hän muistutti. Reilu puolen kilometrin kävely oli paras suorittaa pitkin jo tuttua reittiä sen sijaan, että lähtisi eksymään saaren sokkeloisiin sisäosiin. Ei ainakaan nyt, kun maha olisi täynnä ja takana raskaat, unettomat vuorokaudet. Sitä paitsi, hän voisi tuupata naisen aaltoihin nyt, kun he olivat menossa hotellille.
"Miltä salaattisi maistuu?" Paulus kysyi skeptisesti haukatessaan kanaciabattaansa. Yksi vaivainen salaatti?

"No joo, mutta haluan mennä rannalle pidemmäksikin aikaa kuin vain läpikulkua varten", Lucy nyrpisti nenäänsä. Hän voisi epäilemättä istua tuntitolkulla valkealla hiekalla ja uittaa varpaitaan lämpimässä, lempeästi aaltoilevassa vedessä. Käydä uimassa ja samoilla pitkin rantaa vailla huolen häivää ajasta tai paikasta. Hän tarvitsisi ehdottomasti Pauluksen rinnalleen muistuttamaan ruoka-aikojen tärkeydestä, tai hän polttaisi itsensä punaiseksi istuskellessaan huomaamattaan kymmenen tuntia aurinkoisella rannalla.
"Herkulliselta", Lucy vakuutti hymyillen suupalojen lomasta. Salaatissa oli reilu annos kanaa ja se oli todellakin uitettu kastikkeessa, joten huonoa siitä ei olisi saanut tekemälläkään. Siitä hän ei ollut varma, miten kukaan voisi syödä enempää kuin yhden salaatin - ei vaikka Paulus vastapäätä näytti juuri hienoa esimerkkiä.

"Voimmehan me mennä tästä rannalle", mies lupasi tyhjentäen colalasin ja sitten keittokuppinsa sekä pienemmän salaatin. Hän voisi nukkua rannallakin, kun Lucy nautiskeli auringosta, merestä, palmuista ja paratiisista. Jos joku kompastuisi häneen tai häiritsisi naista, hän antaisi häirikölle turpaan.
"Oletko jo miettinyt mitä jälkiruokaa haluaisit?" Paulus kysyi kaapien tyhjäksi aamiaislautasen, juoden kahvin ja käyden sitten työhön lopun ciabatan kanssa. Annos oli juuri sopiva.

Lucy hymyili leveästi Paulukselle. Se kävisi oikein hyvin. Hän voisi kahlata meressä ja nauttia auringon lämmöstä - tai ehkä ennemminkin totutella siihen, sillä täällä tuntui olevan niin kuuma, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Englannissa aurinko oli lämmin niinä kesäisinä päivinä kun se pilvien lomasta päätyi kurkistamaan, mutta täällä aurinko tuntui korventavan kuumalta. Hän epäili aivojensa sulavan vielä jossakin välissä lomaa, mutta ehkä sillä ei ollut mitään väliä.
"Sitruunapiirakka näyttää ihanalta", nainen huokaisi nyökäten vitriinissä näytillä olevan piirakan suuntaan. "Tulitko täyteen?"

Paulus liikautti kättään vähättelevässä eleessä, vaikka tarkemmin ajateltuna tunsi hien pukkaavan pintaan. Ehkä hän tilaisi vain toisen annoksista seuraavalla kerralla.
"Mitä jos haet sieltä muutaman kakun", hän ehdotti, sillä ei halunnut könytä vielä ylös tuolistaan.

"Joo", Lucy naurahti ja nousi tyytyväisenä tuolista. Kakkujen valitseminen ei osoittautunut lainkaan niin helpoksi, mutta lopulta hän palasi pöytään sekä unelmoimansa sitruunapiirakan että suklaamoussekakun ja mustikkajuustokakun kera. Ne olivat kaikki näyttäneet niin hyviltä, ettei hän ollut osannut päättää.
"Eli päivän ohjelmassa olisi rantakävelyä ja päiväunet. Muuta?" Nainen kysäisi käydessään kiinni sitruunapiirakkaan, jota tosin lykkäsi sen jälkeen keskemmäs pöytää, jotta Pauluskin voisi maistella sitä kahden muun kakun ohella.

Hetken epäröityään Paulus lohkaisi lusikallisen mustikkajuustokakusta. Eikös jälkiruoka mennyt eri mahaan?
"Ja illallinen. Niillä voisi aloittaa", mies vastasi, vaikka hänestä päivä kuulosti jo varsin täydeltä. Hän viittoili kömpelösti tarjoilijaa tuomaan laskun ja tarjosi vain luottokorttia sen sijaan, että olisi alkanut setvimään rahanippua taskussaan.
"Toivotko sinä muuta?"