Ripaus itseluottamusta

Lucy nyökkäsi. Illallinen olisi tärkeä lisä listaan, joka alkoi kuulostaa oikein hyvältä ensimmäiseksi kunnon lomapäiväksi. Jos aikaa jäisi, he varmasti keksisivät ohjelmaa, sillä hänellä oli tunne, ettei paratiisissa voinut tylsistyä.
"En", hän pudisti päätään ja maistoi ilmavaa suklaamoussekakkua. Mitenköhän se oli valmistettu, kun lusikallinen tuntui sulavan suussa? Hänen täytyisi ehdottomasti selvittää kakun salat voidakseen tehdä sitä kotonakin. "Huomennahan on uusi päivä. Ehdimme kyllä tehdä vaikka mitä", hän hymyili leveästi lusikoidessaan kakkuja tyytyväisenä. Olivatpa ne herkullisia, vaikkakin varsin täyttäviä. Pauluksen saatua maksettua, nousi hän pöydän äärestä tuntien olonsa ääriään myöten täydeksi. Eipähän tarvitsisi nähdä nälkää tällä lomalla, jos muissakin ravintoloissa olisi näin herkullisia ruokia.
"Tämä on kyllä ihan uskomatonta", hän huokaisi hakien miehen käden jälleen omaansa. Mitä sitten, jos ulkona oli kuuma? Hän halusi pitää Pauluksesta kiinni, ettei vahingossakaan harhailisi niin kauas, ettei enää löytäisi miestä. Eksyminen olisi aivan kamalaa.

Paulus oli kiitollinen Lucyn kädestä omassaan. Ruoka sai hänet paremmalle tuulelle, vaikka sitten kovin uneliaaksi. Mies tunsi silti olonsa epävarmaksi ja levottomaksi vieraassa, vilkkaassa ympäristössä. Kuumuus tuntui liimautuvan häneen suihkusta huolimatta, ja vasta rannalle pääseminen monenkirjavien rakennusten lomasta antoi miehen hengittää jälleen. Joskin rantaan vyöryvä meri toi hänen mieleensä muistikuvia tsunameista. Mutta Lucyn ei tarvitsisi ajatella sellaisia.
Mies yritti kaapata naisen syliinsä ja toteuttaa nyt aikaisemman haaveensa uittamisesta: kahlata veteen omista lahkeista viis ja heilauttaa Lucy aaltoihin tarpeeksi syvällä, ettei nainen voisi osua pohjaan. Se tosin oli virheetöntä, pehmeää, valkoista hiekkaa kirkkaan, keinuvan veden alla. Siivosiko joku rantaa päivittäin vai mitä tämä oli olevinaan?

Lucy ihasteli merta yhtä yllättyneenä sen kauneudesta kuin ensimmäiselläkin kerralla, eikä voinut olla kiljaisematta kun tajusi jalkojensa jättävän hiekan. Hän kietoi kätensä Pauluksen niskan ympärille säikähdyksen kääntyessä kuplivaan nauruun eikä hetkeen osannut edes epäillä mitään. Meren syventyessä uhkaavasti ja Pauluksen vain jatkaessa kahlaamista alkoi hän kiemurrella miehen otteessa ja protestoida naurunsa lomasta varsin ponnettomasti. Aurinko kuivaisi vaatteet hetkessä ja hän ei edes kantanut puhelintaan mukana, sillä mitäpä sillä tekisi täällä. Ihan sama, jos hän kastuisi. Hotellillehan tässä oltiin suuntaamassa. Se ei kuitenkaan estänyt kiljaisemasta, kun putoamisen tunne rekisteröityi, vaikka matka päättyikin nopeasti lempeiden aaltojen syleilyyn. Hän nousi pintaan nauraen ja roiskaisi vettä Paulusta kohden. Miten meri saattoi olla näin lämmin, ja miksei heidän merensä ollut? Hevosten uittaminen olisi ollut niin paljon ihanampaa tällaisessa ympäristössä. Tiesivätköhän saaren asukkaat, millaisessa paratiisissa elivät?
"Olet ihan kamala", nainen nauroi ja roiskaisi uudestaan kädellään vettä miestä kohden. No, mukavampihan syy topin liimautumiselle selkään spontaani uintireissu oli kuin se, että täällä oli niin kuuma.

Mies virnisti onnellisena ja kahlasi vikkelästi takaisin rantaa kohti, ennen kuin kastelisi vesisodasta innostuneena taskussa olevat rahat ja hotellin avaimen.
"Olet jo märkä. Mikset käy samalla vähän uimassa?" hän ehdotti ja viittasi kohti suojaisaa, turkoosia lahtea, jonka pohja jatkui turvallisen matalana pitkälle horisonttiin.

"Söin juuri. Uppoaisin kuin kivi", Lucy nauroi ravistellessaan päätään, jotta märät hiukset asettuisivat edes hieman ilmavammin kuin tasaisesti päälakea vasten. Hän virnisti katsellessaan varpaitaan, jotka näkyivät hämmentävän tarkasti kirkkaan veden läpi. Ei veden kuulunut olla näin läpinäkyvää, ellei se tullut hanasta ja ollut juomista varten. Hän lähti kahlaamaan kaikessa rauhassa kohti rantaa, mutta pysähtyi useampaan otteeseen kumartuakseen koskettamaan märkää, pehmeää hiekkaa tai kaivamaan jalkansa siihen, kun suurempi aalto töytäisi lempeästi.

Paulus seurasi rannalta raukeana ja siirtyi vähitellen lähemmäs hotellia. Lucy näytti viihtyvän, ja ehkä se oli tärkeintä. Mies istahti pehmeälle hiekalle, kun hotelli lähestyi ja viittasi naista jatkamaan rantaan tutustumista. Väsymys teki painovoimasta liian vahvan jaloille, ja Pauluksen teki mieli vajota selälleen, mutta hän hillitsi mielihalunsa ja keskittyi sen sijaan katselemaan tietokoneen taustakuvissa näkynyttä maisemaa. Oli epätodellista olla täällä.
"Pitäisikö sinulle hakea vähän rantaleluja?" hän kysyi naista katsellessaan.

Lucy epäili kääntävänsä useampiakin katseita loikkiessaan aalloissa samaan tapaan kuin pienet lapset tekivät, mutta mitäpä sillä oli väliä. Siinäpähän ihmettelisivät, jos tahtoisivat. Hän ei antaisi sen häiritä. Hän ottaisi kaiken irti tästä lomasta ja ensimmäisestä oikeasta ulkomaan matkastaan. Hän nauroi juostessaan karkuun aaltoja ja hetkeä myöhemmin kirmasi takaisin turkoosiin mereen niin, että vettä loiskui kasvoille asti. Hän oli jo läpimärkä, joten mitäpä silläkään oli väliä. Hän virnisti olkansa yli Paulukselle keskittyessään kaivamaan varpaitaan jälleen pehmeään hiekkaan polvensyvyisessä vedessä.
"Ehkä", hän nauroi. Hänellä ei ollut koskaan ollut rantaleluja, mutta nyt olisi ehkä hieman liian myöhäistä aloittaa niillä leikkiminen. Hän ihasteli turkoosia merta vielä hetken, ennenkö kahlasi takaisin rannalle. Hiekka tuntui polttavan kuumalta märillä jaloilla, mutta ei sekään haitannut. Kerrankos sitä. Hän istahti miehen viereen vaikka epäilikin, ettei hetkeen pääsisi siitä ylös ja nojasi päätään vasten leveää hartiaa. "Täällä on aivan ihanaa, vai mitä?"

Miehen luontainen reaktio olisi ollut kohauttaa harteitaan ja nurista kuumuudesta tai epäluuloa herättävistä mielipuolista heidän ympärillään. Lucy näytti kuitenkin aidosti onnelliselta. Ehkä nainen ansaitsi mahdollisuuden todella rentoutua ja päästä irti heidän työntäyteisestä, harmaasta ja sateisesta arjestaan.
"On", mies vastasi ja painoi suukon naisen vaaleisiin, meren kostuttamiin hiuksiin, kun ei raaskinut vetää naista kainaloonsa. Kuumuus ei tehnyt hänestä kovin hurmaavaa halikaveria.
"Menetkö vielä uiskentelemaan? Hotellihan on tässä vieressä, jos haluat vaihtaa uimapukuun."

"Nukahdan epäilemättä jaloilleni, jos menen vielä uimaan", Lucy naurahti. Miten saattoikin olla, että nyt, kun vatsa oli täynnä ja matkaamisen kangistamia jäseniä oli saanut verrytellä aalloissa telmimällä, oli hän aivan valmis kaatumaan sänkyyn? Täällä olisi ollut niin paljon nähtävää ja tehtävää, ja hän tahtoi vain nukkua. Kuinka säälittävää. Ehkä huomenna tilanne olisi jo toinen, kun takana ei olisi pelkkää matkantekoa vaan toivon mukaan hyvin nukuttu yö siistissä hotellissa.

"Ehkä meidän pitäisi siis mennä lyhyille päiväunille", Paulus ehdotti. Hän olisi voinut nukkua vaikka vuorokauden ja kaipasi ilmastoituun, viileään hotellihuoneeseen, mutta Effien ohje oli kieltänyt sen napakasti ja käskenyt pyrkimään heti uuden aikavyöhykkeen rytmiin.
Mies könysi jaloilleen ja ojensi kätensä Lucylle auttaakseen naisen ylös.

"Se kuulostaa täydelliseltä suunnitelmalta", Lucy vastasi hymyillen. Hetken lepo hotellihuoneessa tekisi varmasti ihmeitä, eikä hän voinut kuvitellakaan, että lyhyet päiväunet estäisivät nukahtamasta illalla. Matka oli ollut pitkä ja raskas ja täynnä tapahtumia ja ihmeteltävää, joten oliko se nyt ihmekään, että he olivat puoliunessa jo seisaaltaan. Hän nousi ylös miehen avittamana ja lähti kohti hotellia rento hymy huulillaan.
"Meidän täytyy ehdottomasti viedä jotakin ihanaa Maybelle tuliaiseksi", Lucy pohti ääneen. Oli Mayben ansiota, että he olivat täällä, ja siitä hyvästä hän kiittelisi työkaveria vielä pitkään. "Ja Effielle."

Paulus tuhahti vaivaantuneena. Hän vietti suurimman osan ajastaan kyräilemällä etuoikeutettua, vähäjärkistä teinityttöä eikä ollut aikeissa muuttaa suhtautumistaan. Iso, yllättävä lahja vain sai kyräilyn ja virheiden etsimisen tytön töistä tuntumaan jotenkin epäreilulta. Hän ei silti halunnut hieroa ystävyyttä Mayben kanssa, saati ostella lahjoja tytölle, joka sai jo valmiiksi kaiken. Mies päästi heidät sisään hotellihuoneeseen, kun oikea paikka löytyi hetken hakemisen jälkeen. Pikainen, kylmä suihku ja puhtain lakanoin verhottu parisänky eivät olleet koskaan tuntuneet yhtä houkuttelevilta. Ulkona odottava paratiisi olisi ehkä tutkimisen arvoinen jo illan myötä.

Torstai 1. syyskuuta 2016, iltapäivä - Boracay, Filippiinit

Reilu viikko lomasta oli vierähtänyt. Se oli ollut erikoinen kokemus. Ylellinen joutilaisuus oli saanut päivät matelemaan loputtomiin, ja samalla miehestä tuntui kuin he olisivat saapuneet vasta eilen. Paratiisisaari oli lumonnut Pauluksen, vaikkei yleisilmeeltään edelleen mieluummin hieman hapan ja nyreä mies sitä ääneen myöntänytkään. He saattoivat aloittaa aamunsa kiireettömällä uinnilla ikuisesti lämpimissä, turkooseissa vesissä ja ostaa kadulta muutaman, herkullisen kypsän mangon aamupalaksi. He saattoivat päättää päivänsä istumalla samoilla rannoilla, katselemassa kiireettä auringonlaskujen kykyä värittää koko taivas epätodellisin punaisen, laventelin ja kullan sävyin ja laskea sitten lämpimään pimeyteen syttyviä tähtiä.
Paulus ei uskaltanut edes ajatella, paljonko rahaa oli käytetty jo nyt täysin turhanpäiväisiin ostoksiin ja ravintoloihin. He olivat tutkineet saaren päästä päähän vuokratulla skootterillaan, ja vaikka se oli vain pikkuinen kaistale maata, joka päivä hän huomasi jotain uutta jopa D'Mallissa, jossa he kiertelivät päivittäin. He olivat ostaneet veneretken läheisille autiosaarille ja toisen, joka kuljetti heidät Boracayn ympäri snorklaamaan koralleille. Vesi oli niin kirkasta, että syvään veteen tottumattomalle Paulukselle kokemus oli suorastaan pelottava: tuntuihan koralli asukkaineen olevan aivan kosketusetäisyydellä.

Miehellä oli syytäkin vältellä meren asukkaita, sillä loman kolhima Paulus oli onnistunut astumaan kahdesti mustan, neulamaisin piikein varustautuneen merisiilin päälle. Leijalautailutunnit Bulabog Beachilla eivät olleet olleet alun inspiraation jälkeen hyvä ajatus. Itsesuojeluvaistoa tuntematon mies oli heittänyt itsensä veteen ilmaan karanneelta laudalta useamman kerran ja kerännyt sekä mustelmia, verisiä ruhjeita, hiusmurtuman että aivotärähdyksen. Vammat eivät kuitenkaan olleet mitään verrattuna verenhimoon, joka heräsi jälleen, kun mies katseli, kuinka auringon paahtamat, villit ja vapaat, paidattomat adonikset flirttailivat Lucylle. Viaton, herttainen Lucy oli herättänyt kiinnostusta sekä turisteissa että paikallisissa loman alusta saakka eivätkä ensimmäiset illat saaren vilkkaassa yöelämässä olleet päättyneet hyvin. Paulus oli tullut heitetyksi ulos baarista useamman kerran ajauduttuaan verisiin tappeluihin ja rampannut sitten pimeydessä edelleen hurjaa, punaista vihaa kytien, janoten mahdollisuutta yllättää vihansa kohteet uudelleen.
Ehkä karma sai miehen kiinni, sillä Paulus kohtasi jokaisen lomailijoita riivaavan vitsauksen. Hän nukahti rannalle ilman aurinkorasvaa ja poltti itsensä kirkkaanpunaiseksi. Hän sai auringonpistoksen. Ja hän sai ruokamyrkytyksen viitattuaan kintaalla Effien ohjeille hygieniasta ruoan kanssa. Paulus heitti Lucyn ulos hotellihuoneesta nauttimaan lomastaan, kun mies toipui viileässä hämärässä, yrittäen epätoivoisesti olla kuvittelematta, moniko Tarzania muistuttava surffari roikkuisi hänen tyttöystävänsä kantapäillä. Hän yritti erityisen kovasti aiheutettuaan useamman ikävän riidan lomaa värittämään. Yritys tuppasi kuitenkin unohtumaan heti, kun mielikuvat tunkeutuivat uudelleen hänen mieleensä.
Leijalautailun tuomasta aivotärähdyksestä toipuva mies makasi hotellihuoneen valkeissa lakanoissa tunnustellen ohimoaan peittävää sidettä ja kuulosteli Lucya palaavaksi. Naisen loma oli luultavasti parempi päivinä, joina Paulus ei ollut hillitsemässä lapsenomaista, puhdasta intoa ja ihmetystä.

Saarella kulkeminen yksinään ei ollut lainkaan niin mukavaa kuin mitä se oli Pauluksen kanssa. Ei ollut ketään, kenet hän voisi kiskoa ihmisjoukon halki kävelykadun toisella puolella olevalle kojulle näyttääkseen milloin minkäkin esineen, joka oli vanginnut hänen katseensa. Ei ollut ketään, kenelle kertoa mieleen juolahtaneista asioista lämpimän auringon alla. Tai no, olihan hänen ympärillään ihmisiä. Jatkuvasti. Oli toisia turisteja ja paikallisia, opiskelijoita ja perheitä, pariskuntia ja kaveriporukoita. Oli ihmisiä töissä, lomalla tai jossakin siltä väliltä. Hän ei vain tuntenut ketään muuta kuin Pauluksen, joten tunsi olonsa yksinäiseksi ihmisvirran keskelläkin. Hän olisi niin paljon mieluummin jutellut miehelle kuin kauppiaille, mutta hän oli saanut yksiselitteiset ohjeet nauttia päivästään. Mikään ei kuitenkaan estänyt palaamasta hotellille suurimmilta osin turhien ostosten kanssa, kun polttava aurinko alkoi kertoa päivän kääntymisestä iltaan.
"Hei", hän tervehti pujahtaessaan hämärään hotellihuoneeseen. "Millainen olosi on?" Nainen kysyi huolissaan laskiessaan ostoksensa huoneen pöydälle. Tuliaisia oli tullut ostettua jo roppakaupalla, mutta ainahan niitä voisi muutaman lisää ostaa. Se tuntui ainakin olevan tämänkin päivän teema, jos ostoksia sattui vilkaisemaan.

"Ihan normaali", Paulus vastasi tuhahtaen ja vääntäytyi istumaan, kun Lucy saapui. Mies yritti olla näyttämättä omistajan saapumisesta riehaantuneelta koiralta. Miten hitaasti päivä saattoi kulua, kun makasi tuijottaen kattotuuletinta? Mies oli kieltänyt itseään avaamasta hotellin televisiota, joten siinäpähän oli makoillut. Hän oli täysin kunnossa. Ehkä päätä särki ja vähän pyörrytti, mutta se oli varmaan toissapäiväisen ruokamyrkytyksen jälkimaininkeja. Ehkä hänen ei olisi pitänyt lähteä leijalautailemaan heti sen jälkeen. Ehkä hän ei olisi iskenyt päätään auki laudalla, jos ei olisi ollut tuupertua aurinkoon.
"Mitäs sinä tänään ostit?" mies kysyi ja hieraisi palamisesta vielä punoittavia kasvojaan.

Nainen siristi silmiään vilkaistessaan miestä. Paulus olisi varmasti väittänyt olevansa kunnossa, vaikka olisi ollut lähellä pyörtymistä. Miehen sanaan ei voinut luottaa sitten lainkaan, jos kyse oli Pauluksen omasta terveydestä. Ei olisi pitänyt ikinä antaa miehen kokeilla leijalautailua.
"En mitään ihmeitä. Särkeekö päätä? Poltteleeko ihoa?" Hän kysyi viitaten kintaalla miehen uteluille ostoskassien sisällöstä. Niitä ehtisi ihmetellä myöhemminkin. Hän kumartui koskettamaan hellästi miehen punoittavaa poskea. Raukkaparka.

Paulus murahti ja kurtisti kulmiaan synkeänä.
"Älä hössötä", hän vastasi ja nykäisi Lucynkin istumaan sängylle, jotta nainen lakkaisi leikkimästä lääkäriä.
"Mitä teit tänään?"

Lucy kurtisti kulmiaan, mutta huokaisten istahti alas. Hän voisi jatkaa hössötykseksi leimattua huolenpitoaan myöhemmin.
"Uin ja söin ja pyörin kaupoilla", nainen vastasi harteitaan kohauttaen. Päivän viettäminen uiden turkoosissa meressä ja vilkkaalla ostosalueella pyörien tuntui olevan jo rutiinia. Milloin hän oli tottunut paratiisisaaren elämään niin hyvin?

Miehen suupieleen nousi hymynhäive. Se hävisi, kun hän yritti olla kysymättä oliko nainen ollut yksin.
"Mitä söit? Ja mitä ostit?"

"Risottoa katkaravuilla", nainen pyöräytti silmiään. Mikä kyselytunti tästä oli nyt tullut? Ehkä hän oli vastauksia velkaa miehelle, joka oli joutunut viettämään päivänsä hotellihuoneen vankina. Se jos mikä riitti pehmentämään ääntä entisestään. "Tuliaisia lähinnä. Löysin ihanan puuveistoksen, joka esitti meressä laukkaavaa hevosta", Lucy myönsi niskaansa hieraisten. Pieni veistos jäisi hänelle itselleen, mutta ehkä hän voisi sen sijaan antaa tuliaisena yhden aiemmin ostetuista papukaijaveistoksista.
"Ja kauniin, värikkään huivin. Täällä on aivan liikaa kaikkea ihanaa", nainen huokaisi ja kohotti kätensä miehen poskelle. "Oletko varma, ettei ihoasi polttele? Ostin jotakin rauhoittavaa suihketta, jonka pitäisi auttaa."

"Älä hössötä", Paulus ärähti. Oli omaa typeryyttä, kun poltti itsensä. Hän ei kaivannut naisen sääliä.
"Luuletko, että saat kaiken mahtumaan matkalaukkuusi? Onhan tässä vielä hyvää shoppailuaikaa jäljelläkin."

Lucy vilkaisi nurkkaan hylättyä matkalaukkua arvioiden. Kyllä sinne saisi mahtumaan, ehkä, jos oikein tunkisi.
"Kyllä kai", hän kohautti harteitaan. Ainahan sitä jotain keksisi. Teki mieli kaivaa surffareiden suosittelema suihke ostosten joukosta ja uittaa Paulus siinä, jääräpäinen mies kun ei varmasti itse myöntäisi että olo oli tukala. Vaan ehkä oli parempi antaa miehen kärvistellä, muuten he seuraavaksi tappelisivat hänen hössötyksestään. Kuinka hilpeää.
"Täytyy ostaa enää vain tavaroita, jotka saa mahtumaan mukaan", hän totesi huolettomasti.

"Mitä et ole ostanut?" mies kysyi kulmaansa kohottaen. Se venytti ohimolta leviävää, siteen alle peitettyä mustelmaa, mutta Paulus esti itseään irvistämästä.

"Vaikka mitä", nainen naurahti ja taputti hellästi miehen poskea. Hän oli nähnyt niin paljon kaikkea ihanaa, kirkkaanväristä ja kaunista, että oli ollut vaikea pitää ostosmäärä näissäkään rajoissa. Ei ihme, että ihmiset lähtivät lomille laukut puolityhjinä, mutta palasivat saumoistaan ratkeilevien matkalaukkujen kanssa.
"Tekeekö mielesi suklaata? Löysin kotoista galaxya", Lucy hymyili toispuoleisesti.

"Ei. Kiitos vaan", Paulus vastasi. Kuumuus ja kolhut saivat hänen olonsa etovaksi.
"Ehkä voimme ostaa sinulle vaikka muutaman mekon lisää. Ne ovat kivoja. Ja niitä puisia astioita. Lautasia ja salaatinottimia ja mitä lie tarjoilukuppeja", mies ehdotti ajatellen vaivihkaa Projekti Murphyaan, joka olisi pian pisteessä, että rakennuksesta voisi alkaa tehdä kotia.

Lucy kohotti kulmaansa huvittuneena.
"Meillä on jo kotona kaapit täynnä astioita", hän naurahti. Kauniit puuastiat olivat toki hurmaavia, mutta hän epäili, etteivät muut Lodgen asukkaat välttämättä innostuisi entistäkin täydemmistä keittiökaapeista. "Mutta mikä ettei."

"Ajattelin, että ne näyttäisivät kivoilta", mies kohautti olkiaan hieman nolostuneena. Hänellä ei tunnetusti ollut makua. Mutta hehkuvat simpukasta tai jostakin veistellyt lasinaluset ja upeasti kirjaillut tarjoilulautaset, jopa yksinkertaiset, puiset neliölautaset ja ottimet vetosivat häneen. Ne muistuttaisivat häntä paratiisisaaresta päivittäin.

"Ne näyttävät", Lucy vakuutti hymyillen. Kyllähän he voisivat puisia astioita ostaa. Epäilemättä ainoa, joka mitään menisi keittiökaappien tilanteesta sanomaan, olisi Jemma, ja Jemmaa nyt ei tarvinnut kuunnella. Hän ei uskonut naisen laittavan koskaan ruokaa itse jos vain saattoi siltä välttyä.
"Muuta, mitä me ehdottomasti tarvitsisimme? Joko meillä on tuliaisia kaikille?"

"Sinä olet tainnut ostaa tuliaisia koko Northumberlandille. Kai voisi ostaa jotain kivaa sisustusjuttua", Paulus pohti olkiaan kohauttaen. Kuka tiesi. Jos Lucy vaikka jäisi kaipaamaan jotain täällä näkemäänsä, kun voisi joku päivä alkaa sisustamaan kotiaan.

"Ehkä. Mutta melkein koko Northumberlandhan meidät tänne lähetti", hän vastasi pehmeän naurahduksen kera. Kai se oikeutti ostamaan tuliaisia muillekin kuin vain lähimmille ystäville? Oli toki henkilöitä, joille hän ei tuliaisia veisi ennenkö taivas putoaisi niskaan, mutta työkaverit ansaitsivat edes jonkin pienen esineen, jolla kiittää ihanasta lomasta.

"Niinpä kai. Ehkä niille voi viedä jotain halpaa ja käytännöllistä", Paulus huokasi. Vaikka t-paitoja ja astioita tai jotakin. Mistä naiset tykkäsivät? Koruista?

"Ehdottomasti", Lucy nyökkäsi. Tuliaisia olisi ihana viedä ja toivottavasti myös saada. Hän ainakin toivoi, että tähän mennessä hankitut tuliaiset olisivat saajilleen mieluisia. Vielähän ehtisi korjata ja ostaa jotakin muuta, mutta silti.
"Tahdotko vielä tehdä jotain tänään, vai vietetäänkö ilta sisällä?"

"Ehdottomasti jotain. En halua, että istut aikaasi hotellihuoneessa", mies vastasi välittömästi.
"Mitä haluat tehdä?"

"Olen ollut koko päivän liikkeellä", Lucy huomautti naurahtaen. Hotellihuone ei tosiaankaan ollut tullut turhan tutuksi päivien mittaan. Lomasta oli paras ottaa kaikki irti, sillä kukapa tiesi, matkustaisivatko he enää koskaan tällaiseen paikkaan.
"Ranta on aina hurmaava", hän hymyili vastaukseksi. Lempeästi valkeaan rantaan lipuvat aallot olivat yhtä ihanat, oli sitten päivä tai yö. "Ja jos sinun on nälkä, voimme etsiä jotain syötävää."

"Mennään sitten syömään ja rannalle", Paulus vastasi ja sukaisi pituutta taas venyvän tukkansa parempaan ojennukseen, ennen kuin nousi ylös. Vatsa tuntui edelleen hellältä, mutta nyt he voisivat mennä johonkin asiallisen näköiseen ravintolaan. Ehkä hän ei ostaisi enää ruokaa rähjäisiltä katukärryiltä.
"Mitä sinun tekisi mieli?" mies kysyi vaihtaen päälleen siistimmän parin polvimittaisia shortseja ja puhtaan t-paidan.

Lucy vilkaisi hotellihuoneen peilistä päivän vaatekerraksi valikoitunutta hellemekkoa, jonka hän oli ostanut alkuviikosta ihanasta pienestä kaupasta kävelykadun varrella. Se saisi kelvata iltaakin ajatellen, sillä hän ei millään jaksanut suunnata suihkuun ja vaihtaa vaatteita. Ennen nukkumaanmenoa tulisi kuitenkin käytyä suihkussa.
"Ehkä jotakin vähän kevyempää", hän vastasi pohdittuaan hetken. "Salaattia, kenties." Niitä onneksi tuntui olevan tarjolla monessakin ruokapaikassa. Hän oli syönyt päivällä aivan liian suuren annoksen risottoa. Ravintoloiden annokset tuntuivat aivan valtavilta, ja kun ei ollut Paulusta, jolle sujauttaa loppuannosta, oli hän syönyt itsensä aivan täpötäyteen.

"Etsitään sitten salaattia", mies totesi, vilkaisi valkeaa, ohimoaan peittävää sidettä ja harkitsi sen repimistä pois. Kai se oli siinä suojaamassa ruhjetta lialta ja bakteereilta. Olkoon, vaikka se söikin pois hänen katu-uskottavuuttaan. Paulus työnsi taskuun rahat, luottokortin ja hotellin avaimen, ennen kuin nykäisi oven auki Lucylle. Aurinkokin laskisi parin tunnin päästä, joten hän ei palaisi enempää.
"Tapasitko ketään mielenkiintoista tänään?" hän yritti kysyä vaivihkaa.

"Etsitään mieluummin jotain, mitä sinä tahdot syödä. Kaikillahan täällä tuntuu olevan jotakin salaatin kaltaista tarjolla", Lucy korjasi hymyillen. Parempi etsiä ruokaa, jonka syömisestä Paulus nauttisi, kun miesparka oli joutunut parantelemaan vatsaansa päiviä. Hän siloitteli ohuen hellemekkonsa helmaa ja asteli edellä ulos huoneesta. Oli helppo tarttua miehen käteen heti, kun he pääsivät ovista ulos.
"Tapasin hurmaavan pienen koiranpennun", nainen naurahti pehmeästi. "Ja juttelin rannalla hetken irlantilaisen pariskunnan kanssa. Hassua, miten täällä on niin paljon turisteja ihan kotikulmilta." Sananvaihdosta surffareiden kanssa ei kannattanut mainita, sillä siitä nousisi vain meteli. Parempi keskittyä kertomaan kulkukoirista ja kotoisilta saarilta saapuneista vastanaineista.

"Salaatti on ihan hyvä", Paulus huokasi kärsimättömänä ja yritti olla rutistamatta Lucyn kättä. Hän ei kaivannut mitään rasvaista, raskasta ja lihaisaa, kun vatsa tuntui kertakaikkisen mukiloidulta. Salaatti voisi olla ystävällisempi ratkaisu. Ei sillä, että hän mitenkään kipeä ja surkea olisi.
"Aijaa. Tuliko ikävä Pentelettä?" hän kysyi, vaikkei voinut ravistaa pois epäilystä, että yksin liikkuva, viehättävä ja hyväuskoinen Lucy olisi varmasti houkutellut seurakseen jonkun paskiaisen.

"Tuli", Lucy myönsi pienen naurahduksen kera. "Mutta se on hyvissä käsissä siihen asti, että palaamme. Nämä koiraparat täällä sen sijaan… Niillä ei ole kotia minne mennä eikä ketään, joka rapsuttaisi ja leikittäisi", nainen huokaisi. Hän olisi niin mielellään vienyt jokaisen surkeana vaeltelevista kulkukoirista mukanaan Englantiin, mutta se ei ollut mahdollista. Kai eläinten vain olisi pärjättävä täällä, kuten ne olivat tähänkin asti tehneet.

"Joo, koska yksikään hellämielinen turisti ei ruoki ja helli niitä", Paulus vastasi silmiään pyöräyttäen ja siristi silmiään White Beachin kirkkaassa auringossa. Miksei hän ollut muistanut ottaa aurinkolasejaan?

"No mutta se on ihan eri asia", Lucy protestoi huokaisten. Koirilla ei ollut omia ihmisiä, joilta saisi aina huomiota ja rakkautta. Ne joutuivat hakemaan hellyyttä kymmeniltä eri ihmisiltä päivän mittaan. Ei se voinut olla mukavaa elämää, raukkaparat.
"Ranta ei voisi enää olla tämän kauniimpi. Englannin rannat näyttävät niin roskaisilta tämän jälkeen."

"Niinhän ne. Siellä ei ole myöskään puolialastomia surffareita, vaan itsetuhoisia lokkeja."

Lucy kohotti kulmaansa. Taasko he puhuisivat surffareista? Ei kiitos.
"Ei kai kukaan kestäisi niin kylmiä vesiä ilman märkäpukuja", hän vastasi. "Lokkeja ei ole ikävä. Ivorya ja Bentleytä ja muita eläimiä kyllä, mutta lokkeja ei."

Paulus tiesi, ettei hänellä ollut mitään syytä ottaa aihetta esille. Mutta hän tunsi kysymysten pyrkivän kielelleen, aivan samoin kuin mustan myrkyn, jota hän ei voinut pysäyttää ollessaan vihainen. Kyse ei ollut siitä, etteikö hän luottaisi Lucyyn. Mutta nainen osasi olla yksi naiivi typerys. Ja Pauluksesta oli kestämätöntä ajatella jotakin limaista moppitukkaa kuvittelemassa hänen tyttöystäväänsä alasti, saati ties missä likaisissa skenaarioissa.
Mies käveli hetken hiljaa yrittäen pakottaa kätensä rennoksi.
"Kukaan ei siis roikkunut perässäsi?"

Lucy ajatteli aiheen jo tulleen loppuunkäsitellyksi, mutta ilmeisesti hän odotti liikoja. Nainen ihaili valkeaa hiekkarantaa ja lempeitä aaltoja. Paluu takaisin Englantiin vaatisi hieman totuttelua näiden lämpötilojen ja maisemien tähden.
"Ei tietenkään", hän huokaisi ja silitti miehen kämmenselkää peukalollaan. "Oli tosi ikävää viettää päivää yksin. Toivottavasti huomenna olosi on jo parempi niin voimme tehdä jotakin yhdessä."

"Olen ihan kunnossa", Paulus kommentoi, vaikka argumentti hieman kärsi siitä, että hänen oli pitänyt viettää päivä sängyssä. Samoin maanantai ja tiistai. Se sai riittää.
"Pärjäisit varmaan yksinkin, jos et olisi niin hyväntahtoinen, että päästämisesi liikkeelle ilman lastenvahtia on suorastaan vastuutonta."

Mies ei tosiaankaan ollut kunnossa, mutta terveydestä väitteleminen oli yhtä tyhjän kanssa, kun vastassa oli Paulus. Mies oli mielestään aina kunnossa.
"Paulus", hän kurtisti kulmiaan varoituksena. "Tämä on ehkä ensimmäinen ulkomaanmatkani, mutta olen selvinnyt yksinäni tähänkin asti elämässäni. En tarvitse lastenvahtia."

Olisit jo hiljaa, Paulus vetosi itselleen, mutta turhaa.
"Niinköhän lie. On aika turhauttavaa joutua murehtimaan, oletko kiivennyt jonkun kirvesmurhaajan autoon, kun joku kiltti setä kysyi ohjeita."

"En ole idiootti", nainen sihahti loukkaantuneena. Ei hän nousisi tuntemattomien auton kyytiin eikä lähtenyt pimeällä yksinään liikkeelle. Hän vältteli itsekseen liikkumista öisin kotimaassakin, puhumattakaan sitten vieraasta maasta ja kulttuurista. Täällä hän varoi entistä enemmän sitä, mitä teki, kun ei ollut kotonaan.

Paulus vilkaisi naista sivusilmällä. Ole nyt jo hiljaa! Älä tee tätä pahemmaksi.
"Niinkö? Minun ei tarvitsisi siis murehtia, että joku limainen paskiainen on imarrellut sinut vaikka pornofilmiin?"

Lucyn teki mieli kääntyä ympäri ja palata hotellille. Paulus ei ollut sillä tuulella, että miehen kanssa keskustelusta seuraisi mitään hyvää. Olisi parempi vain olla hiljaa.
"Jos ajattelet minusta niin vähän, niin sille en voi mitään", hän totesi repien kätensä irti miehen otteesta ja ristiäkseen ne rinnalleen. Päivän tuoma kevyt olo ja hyvä mieli tuntuivat haihtuvan askel askeleelta. Hän ei tahtonut tapella, ei taas, mutta tällä lomalla ei tuntunut olevan vaihtoehtoja. Joko kaikki oli täydellistä tai sitten tappelun varjostamaa.

Miehen käsi tuntui tyhjältä ja hetken Paulus harkitsi tarttuvansa Lucyn käteen väkisin. Ajatusta säikähtäneenä hän kuitenkin pysäytti itsensä. Mikä häntä vaivasi?
"En halua pelätä puolestasi joka saamarin minuutti, kun olet myöhässä. Millä helvetillä sinä puolustaisit itseäsi, jos joku paskainen kävisi kimppuusi? Pyytäisit nätisti?" mies kysyi turhautuneena elehtien, mutta häivähdys oikeaa hätää ärtymyksen alla.

Lucy kohautti harteitaan. Hän ei väittelisi asiasta miehen kanssa. Hän tiesi itsekin, ettei pärjännyt tappelussa ketään vastaan, mutta ei elämä ollut pelkkää tappelemista milloin kenenkin kanssa. Pauluksen ehkä oli, mutta hän ei alkaisi tapella ihmisten kanssa. Hän pysyttelisi poissa vaarallisista tilanteista parhaansa mukaan ja toivoisi, että terve maalaisjärki pitäisi hänet kunnossa. Nainen puri huultaan ja risti kätensä tiukemmin. Hän ei lähtisi mukaan miehen ärtymyksen terävöittämään huolehtimiseen. Jos hän ei saanut huolehtia päänsä lyöneestä miehestä, ei Pauluskaan saisi murehtia hänestä yksinään paratiisisaaren rannoilla.

"Kysyin sinulta kysymyksen", Paulus huomautti ja otti reippaaman askeleen yrittäen tarttua naista käsivarresta ja pyöräyttää tämän itseään kohti.

"Kyllä, pyytäisin nätisti", hän sihahti myrkyllisesti tultuaan pakotetuksi kääntymään miestä kohden.

Mies ei tiennyt mitä tehdä. Hän ei halunnut irrottaa otettaan. Hän ei voinut puhua rakkaudesta. Tai menetyksen pelosta. Sellaiset sanat muuttuivat myrkyllisiksi ja kipeiksi hänen kielellään.
"Ja mitä sitten?"

"Sitten varmaan tulen murhatuksi ja haudatuksi jonkin ladon alle", hän vastasi hartiat kyyryssä. "Kuten on käynyt niin tavattoman monta kertaa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Olisikohan tämä neljästoista kerta", hän mutisi. Hän oli selvinnyt tähänkin asti, ja vaikka miehen huoli osasi olla välillä liikuttavaa, tällä kertaa se kävi vain hermoille.

Paulus irrotti otteensa, kun halusi ravistella naista. Peläten mitä saattaisi sanoa, hän kääntyi kannoillaan ja lähti rannalta sitä reunustavien talojen välissä kulkeville kujille. Hän ei tekisi Lucyn lomasta yhtään parempaa. Hän janosi vain tappelua. Mahdollisuutta purkaa pahaa oloaan johonkin. Hän voisi mennä juomaan muutaman shotin, ja Lucy voisi käydä salaatilla ja ihastella rantaa.

Lucy jäi seisomaan aurinkoiselle rannalle yksinään. Hän kääntyi katsomaan lempeää merta, joka oli vain hetkeä aiemmin näyttänyt niin kauniilta. Nyt meri tuntui lähinnä ilkkuvan hänelle. Hän ei osannut edes nauttia lomasta poikaystävänsä kanssa. Nainen istahti alas valkealle hiekalle ja halasi polviaan. Pidätellyt kyyneleet kirvelivät silmissä, mutta tänään hän ei itkisi. Ei tänään. Rannalla kulkevien katseet jäivät häneltä huomaamatta, kun hän keskittyi tuijottamaan auringossa kimaltelevia vaahtopäitä. Kai hänen täytyisi nousta ja käydä syömässä. Ehkä. Entä jos hän vain palaisi hotellille? Hän voisi istua huoneen ovella odottamassa, että Paulus palaisi, tai käydä pyytämässä vastaanotosta toista avainta. Huokaisten Lucy kampesi itsensä jaloilleen ja lähti kohti ravintoloita. Kai hän voisi syödä edes hyvin, jos mikään muu illassa ei sujuisi suunnitelmien mukaan. Ihmisvirran keskellä hän tunsi olonsa entistä yksinäisemmäksi, eikä ravintolapöytään istuminen auttanut asiaa. Viereisissä pöydissä oli kaveriporukoita, pariskuntia ja perheitä. Hän oli aivan yksin. Salaatista ei tullut syötyä kuin murto-osa, kun ahdistus kohotti rumaa päätään. Hän tahtoi takaisin hotellille, jossa yksinäisyys ei kuristaisi häntä. Pöydästä nouseminen ja kiireettömästi matelevaan ihmisvirtaan sukeltaminen tuntui raskaalta. Oliko väärin toivoa, että hän pääsisi kotiin?

Taivas oli pimennyt, kun Paulus harhaili takaisin hotellille. Päässä jyskytti ikävästi ja veressä kuohui alkoholi. Mies pyyhki nenäänsä kärsimättömänä, kun verta norui valkoiselle t-paidalle ja pohti tilaavansa huonepalvelusta shampanjaa, jotta voisi työntää polttelevat rystysensä jää-ämpäriin. Hän hivuttautui vaivihkaa vastaaoton läpi, ettei saisi hysteerisiä virkailijoita hälytystilaan ja pysähtyi välillä nojaamaan seiniin, kun suunnisti kohti huoneen ovea avainta taskusta hapuillen. Ehkä hänen ei olisi pitänyt edes lähteä hotellilta koko päivänä. Tai syödä jotain, ennen kuin lähti juomaan. Tai olla riitelemättä turhasta. Mutta ollutta ja mennyttä. Minkäs teit.

Lucy oli palannut auringon laskiessa takaisin hotellille ja harkinnut vastaanotosta avaimen pyytämistä. Se olisi kuitenkin vaatinut selitystä siitä, missä nykyinen avain oli, eikä hän tahtonut käydä sitä keskustelua. Niinpä nainen oli asettunut istumaan selkä hotellin ovea vasten ja odottanut. Ei Paulus koko yötä olisi liikkeellä. Ei mies voisi olla kauaa poissa. Mikään ei kuitenkaan valmistanut häntä näkyyn, joka tervehti tutulla hotellikäytävällä. Nainen kampesi itsensä jaloilleen kankeasti, sillä aloillaan istuminen oli saanut paikat jumiin. Hän aukaisi suunsa kommentoidakseen miehen ruhjeita, sanoakseen jotakin siitä, miten Paulus oli heistä se, joka ei ymmärtänyt pitää itsestään huolta, mutta puri huultaan ja nieli sanansa siirtyen vain sivuun ovelta, jotta Paulus voisi sen aukaista.

Mies pyyhkäisi avainkorttia oveen yrittäen olla haparoimatta, vaikka vähän huimasi ja nosti paitansa helmaa pyyhkäisten nenäänsä siihen. Hän ei luottanut kykyynsä sanoa jotain aikuista ja asiallista, kuten "olen pahoillani" tai "luojan kiitos olet siinä", joten Paulus vain kampesi itsensä avoimesta ovesta kylpyhuoneen puolelle huuhtomaan nenäänsä ja rystysiään. Mies seurasi vaivihkaa peilistä, mitä Lucy teki ja yritti kerätä rohkeutta avata keskustelu.

Lucy suuntasi suoraan kaapille, johon oli säilönyt suurimman osan vaatteistaan etsiäkseen jotakin mukavaa ja kotoista, mitä pukea päälleen yötä varten. Hän pyöritteli vaatekappaleita käsissään odotellessaan, että kylpyhuone vapautuisi. Päivän kuumuus sai olon vähintäänkin likaiseksi siitä huolimatta, että suuri osa päivästä oli tullut vietettyä turkoosissa meressä.
"Joko olet valmis?" Hän kysyi paikannettuaan pyyhkeensä. Nainen piti katseensa visusti erossa miehen silmistä ja ruhjotuista kasvoista. Hän oli nähnyt aivan riittävän monta kertaa, miltä Paulus näytti kolautettuaan nenänsä johonkin, oli syypäänä sitten heilahtanut nyrkki tai pillastunut hevonen. Hän ei kaivannut muistutusta.

"Joo", Paulus vastasi katsellen Lucya sivusilmällä ja laahusti ulos kylpyhuoneesta vapauttaen sen naiselle. Hän kiskoi verisen t-paidan päänsä yli nakaten sen roskakoriin ja kaatui selälleen sängylle. Oli typerää kolhia päätään heti uudestaan. Koko päivän päätökset olivat olleet typeriä. Hän ei ollut halunnut tällaista lomapäivää Lucylle. Mies sulki silmänsä kuulostellen suihkun kohinaa.

Lucy siirtyi kylpyhuoneeseen ja sulki oven perässään. Hän katsoi hetken kasvojaan peilistä, ennenkö kuoriutui päivän sotkemista vaatteistaan ja suuntasi suihkuun. Lempeä vesisuihku rentoutti kangistuneet lihakset, mutta ei tehnyt mitään piristääkseen synkäksi vaipunutta mieltä. Hän olisi mielellään jäänyt suihkuun loppuillaksi, mutta se ei tullut kysymykseenkään. Hitain liikkein nainen sammutti suihkun, kietoutui pehmeään, paksuun pyyhkeeseen ja katsoi huurteisen peilin vääristämiä kasvonpiirteitään. Mitä ihmettä hän sanoisi miehelle? Eivät he voisi mykkäkouluakaan jatkaa tämän pidempään. Nainen kuivasi itsensä ja pukeutui kylpyhuoneella puhtaisiin vaatteisiin, ennenkö astui hiuksiaan kuivaten takaisin hotellihuoneen puolelle.
"Tahdotko jotakin kylmää, millä painaa kasvojasi?" Hän kysyi nielaisten.

Paulus avasi silmänsä Lucyn astuessa ulos kylpyhuoneesta ja tunsi suunsa kuivuvan seuratessaan naista katseellaan. Mitä hänen pitäisi tehdä? Hän oli kiitollinen sängystä, sillä se esti huonetta pyörimästä.
"En", hän vastasi, ansaitsihan hän kivistävän nenän oman typeryytensä jälkeen ja lipaisi hermostuneena huuliaan, "oliko sinulla hyvä päivä?"

Oliko hänellä ollut hyvä päivä? Oliko se vitsi? Lucy risti kätensä ja laski hiljaa mielessään kymmeneen. Hän ei purkaisi pelkoaan ja turhautumistaan mieheen. Hän ei haastaisi riitaa.
"Totta kai. Mitä ihanin", hän vastasi niellen kylmyyttä äänestään. Ei riitaa. Nainen laski pyyhkeen käsistään asetellen sen tuolin selkänojalle kuivumaan ja vilkaisi olkansa yli miestä. "Entä sinä?"

Lucy vaikutti vihaiselta. Vastatako samalla tavalla vai rehellisesti? Paulus epäröi.
"Aika kurja."

"Niin voi käydä, kun ottaa osaa tappeluun", Lucy totesi kääntäen selkänsä miehen suuntaan. Hän ei tiennyt, mitä sanoa tai mitä tehdä. Hän oli pahoitellut monena iltana tietämättä edes, mistä pahoitteli. Tänään hän ei pahoittelisi.
"Kai sille oli edes jokin hyvä syy?"

Mies nosti käden otsalleen. Ajatteleminen sai hänen päänsä jyskyttämään.
"Tyyppi oli ylimielinen, omahyväinen paskiainen", Paulus vastasi ja tunsi olonsa avuttomaksi. Hänen pitäisi pyytää anteeksi. Mutta se kuulosti hänen suustaan enemmän sarkasmilta.

"Hyvä siis, että annoit hänen hakata sinut. Se varmasti opetti hänelle paljon elämästä", Lucy totesi pakottaen itsensä kääntymään kaikessa rauhassa ympäri. Hän voisi pestä hampaansa ja mennä nukkumaan. Keskustelu Pauluksen kanssa ei johtanut mihinkään.

"Ei kukaan hakannut minua", Paulus murahti takaisin, miehinen ylpeys loukattuna. Hän oli opettanut hieman tapoja kyseiselle mulkulle, mutta kadonnut siististi yöhön, ennen kuin poliiseja ehdittiin ruveta ajattelemaan.

Lucy puri kieltään. Ei, hän ei vastaisi siihen mitään. Hän oli jo sanonut aivan tarpeeksi. Nainen suuntasi pesemään hampaansa ja pakotti ajatuksensa ulos urilta, joille ne tuntuivat juuttuneen. Hän palasi takaisin huoneen puolelle ja siirtyi leveän parisängyn toiselle laidalle käpertyäkseen peittojen alle.
"Olisi kiva, jos voisit olla tappelematta kaikkien vastaantulevien kanssa", hän mutisi hiljaa pöyhien tyynyään.

"Tappelen mieluummin kaikkien muiden kanssa kuin sinun", Paulus vastasi ja kääntyi hitaasti kyljelleen voidakseen katsella peittojen alle käpertynyttä naista. Hän nakkasi nenään työnnetyt paperitupot yöpöydälle, kun tunsi vuodon tyrehtyneen. Ehkä olisi parempi, että Lucy ajattelisi sen olevan seurausta tappelusta kuin siitä, että hän oli kaatunut naamalleen kuin mikäkin torvi, kun vähän huippasi.

Lucy pudisti pienesti päätään ja käpertyi tiukemmaksi keräksi ohuiden peittojen alla.
"Olisi paras, kun et tappelisi kenenkään kanssa", hän mutisi vasten valkeita lakanoita, joita puristi tiukasti.

Helpommin sanottu kuin tehty. Paulus yritti kiertää käsivartensa naisen vyötärön yli ja vetää tämän itseään vasten, sillä sanat pettivät hänet.

Lucy ei rentoutunut vasten tuttua, lämmintä kehoa, vaan halasi tiukasti polviaan. Hän ei tahtonut hellyyttä mieheltä vaan selityksen. Tai edes anteeksipyynnön. Miksi heidän täytyi tapella jatkuvasti? Eivät he kotona riidelleet näin.

Paulus nojasi otsansa vasten Lucyn niskaa ja puristi naista lujasti itseään vasten. Ei hän halunnut tapella Lucyn kanssa. Ei hän halunnut naisen loman olevan tällainen. Mutta mitä hänen pitäisi tehdä tai sanoa? Ehkä hänen pitäisi jäädä seuraavaksikin päiväksi hotellille. Lucy viihtyisi paremmin yksin, jos hän myrkyttäisi taas ympäristönsä.
"En halua tapella kanssasi."

"En minäkään", nainen huokaisi hiljaa uloshengityksen mukana ja painautui pehmeämmin vasten miestä. He olivat riidelleet ihan tarpeeksi koko loppuelämäksi. Hän tahtoi vain nauttia paratiisisaaresta yhdessä rakkaan poikaystävänsä kanssa. Ei se voinut olla niin vaikeaa.

Ehkei ollut oikea aika lähestyä naista tämän enempää. Paulus kaipasi Lucya oltuaan useamman päivän sairaana, mutta nainen oli varmaan edelleen vihainen, hän oli humalassa ja luultavasti haisi siltä. Niinpä mies hengitti vasten naisen niskaa yrittäen olla musertamatta hellää nenäänsä ja silitteli varovasti Lucyn kylkeä.
"En yritä aloittaa riitoja. Enkä halua pilata lomaasi."

"Tiedän", nainen vastasi lyhyesti. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja pakotti lihaksensa rennoiksi. "En minäkään. Voisimmepa vain olla kuin kotona. Siellä kaikki on niin helppoa", hän huokaisi hiljaa lämpimään yöhön. Lucy nyrpisti nenäänsä haistaessaan alkoholin miehen hengityksessä, muttei vetäytynyt kauemmas. Kiukuttelu ei auttaisi ketään.

"En halunnut pilata lomaasi", Paulus mutisi katuen.
"Tee jotain kivaa huomenna. Ota vaikka skootteri ja käy toisella rannalla."

"En", Lucy pudisti päätään. "En halua tehdä enää yhtään mitään ilman sinua. On typerää joutua kertomaan, mitä olen tehnyt päivän aikana, kun voisin yhtä hyvin jakaa ne hetket kanssasi."

Paulus nielaisi ja rutisti Lucya levottomana.
"O… Olen pahoillani."

"Niin minäkin", nainen huokaisi ja kääntyi hitaasti ympäri miehen otteessa voidakseen katsoa tuttuja kasvoja. Hän kohotti hellästi toisen kätensä miehen poskelle ja silitti peukalollaan. "Ei tapella huomenna, jooko?"

"Voin yrittää", Paulus vastasi silittäen Lucyn selkää. Hänen teki mieli puristaa nainen syliinsä ja suudella tätä, mutta ilta baarissa ei ehkä olisi mukava kokemus Lucylle.

"Hyvä. Minäkin yritän", hän lupasi ja hautasi kasvonsa miehen kaulansyrjään. Huominen olisi varmasti parempi päivä. He voisivat tehdä asioita yhdessä eivätkä tappelisi mistään. Tämän päivän valossa se kuulosti taivaalliselta.

Mies rutisti naista ja painoi leukansa tämän päälaelle.
"Haluan, että lomasi on ihana."

"Se on ollutkin", nainen vakuutti vasten miehen ihoa. Muutamia päiviä ja turhia riitoja lukuunottamatta loma oli ollut uskomaton. Hän vaalisi muistoja paratiisisaarelta vielä vuosikymmenten päästäkin.
"On ihanaa olla täällä kanssasi."

Varmasti. Paulus sulki silmänsä, kun päässä vihloi.
"Pitää tehdä loppulomastasi ihanampi. Onhan tässä vielä muutama päivä."

"Tehdään niistä parhaita päiviä", Lucy myötäili painaen kevyen suukon miehen lämpimälle iholle. Hän kietoi jalkansa miehen omien lomaan ja halasi Paulusta. Huominen olisi parempi päivä, heille molemmille. Aivan varmasti olisi.

Paulus epäröi mitä vastata. Olisiko hän oma itsensä loppuloman ja riitelisi turhasta? Kahlitsisi Lucyn innon?
"Tehdään", hän mukaili ja pohti, että voisi kaivata suihkua ja hammaspesua. Mutta hän ei halunnut irrottautua Lucysta eikä yrittää haparoida tietään kylpyhuoneeseen. Naisen kosketus sai hänen verensä kuumenemaan, mutta Paulus hillitsi ajatuksen ja keskittyi halaamaan tyttöystäväänsä.

Lucy rutisti Paulusta tiukemmin pieni hymy huulille kohoten. Huominen olisi parempi päivä, heille molemmille. He tutkisivat jälleen paratiisisaarta yhdessä, nauraisivat raikuvasti ja varoisivat polttavaa aurinkoa. Loma kääntyisi ehdottomasti parempaan, kunhan he vain nukkuisivat hyvin toistensa käsivarsilla tämän yön. Huomenna riita tuntuisi aivan turhalta ja käsittämättömältä.
"Rakastan sinua", nainen huokaisi hiljaa vetäytyen sen verran halauksesta, että saattoi katsoa miehen kasvoja. "Kiitos että olet täällä kanssani."

Miehen posket ja punoittavan nenän jo valmiiksi punainen pää punehtuivat, ja hänen oli rykäistävä.
"Minäkin sinua", hän mutisi suukottaen Lucyn lyhyitä vaaleita hiuksia, kurottui sammuttamaan valot ja toivoi parempaa huomista. Hän voisi edes yrittää.

Maanantai 10. lokakuuta, 2016, aamupäivä - Sitä itseään

"Ei me näköjään mennä minnekään. Perkele." Syksyinen sade lähmi miehen kasvoja laiskoin, märin käsin, ja narun päässä kiertelevä, sukkajalkainen ruuna heitti märkää hiekkaa kavioistaan.
"Seiso nyt", Paulus ärähti tarttuen Bambin riimuun ja yritti nähdä tarkemmin verisen takajalan, jonka kenkä repsotti irti, puoliksi sivulle vääntyneenä. Näky väänsi vatsan ikävästi solmuun: olihan hevosen tarkoitus lähteä kahtena seuraavana viikonloppuna kisoihin. Toivottavasti kyseessä oli vain harmiton vekki ja uusiksi laitettava kenkä. Maastoretken sai kuitenkin unohtaa. Paulus pyyhkäisi märkää naamaansa kärsimättömästi märällä hihalla ja talutti kilahtelevan hevosen varovasti sisälle, sillä ei saanut kenkää väännettyä irti käsivoimin karkuun tanssivan hevosen jalasta. Hän kiinnitti sen tottuneesti yhdelle pesupaikoista, kuoriutui ulos märästä takista, avasi hanan ja kyykistyi huuhtomaan punaiseksi käynyttä ruununrajaa.

Itäkäytävältä kantautuva kolina sai Oliverin nostamaan katseensa tallikäytävän lattiasta ja hakemaan äänen lähdettä kangasvuoren yli, jota piteli sylissään. Sateinen sää tarkoitti märkiä loimia, mikä puolestaan tarkoitti, että jokainen paikalle näin aikaisin vahingossa eksynyt asiakas lykkäsi oman kultamussukkansa riemunkirjavan loimen hänen syliinsä.
"Lopeta", mies komensi ohikulkeissaan kolinan aiheuttanutta täysiveristä, joka kuopi etukaviollaan karsinan ovea. Käsky tehosi kenties kolmen sekunnin ajan, ennenkö uusi kolahdus sai syli täynnä loimia kulkevan miehen huokaisemaan. "Omistajasi tulee kohta lellimään sinut piloille, käyttäydy siihen asti", hän sihahti hevoselle ohittaessaan karsinan. Voisiko sade jo hellittää? Hän kiihdytti askeliaan nähdessään tutun teiniprinssin profiilin - hän ei kaivannut kehoitusta käydä hakemassa muiden vastuuhevosia ulkoa, kiitoksia vain - ja livahti kuivaustiloihin ripustelemaan neljää loimea, jotka hänelle oli lahjoitettu käytävän halki kulkiessa. Oliver pörrötti vaaleita, sateen kastelemia hiuksiaan ennenkö palasi tallin puolelle.
"Mitäs Bambi?" Oliver suunnisti pesupaikalle tunnistaessaan hevosen, jonka parissa työkaveri kyykisteli. Kai hän voisi muutaman minuutin uhrata Paulukselle puhumiseen, ennenkö suuntaisi hakemaan Tangoa sisään vuokraajaa varten.
"Polkenut kenkänsä?" Hän lisäsi kysyvästi astuessaan lähemmäs.

"Näköjään. Luupää", Paulus lisäsi hevoselle, joka kuulosteli käytävää korvat kääntyillen. Mies tarkasteli vuotavaa haavaa ruununrajassa, ennen kuin suoristautui, otti takajalan reisiensä väliin ja ryhtyi irrottamaan kenkää.
"Mitä sinun aamuusi? Tiedätkö muuten onko Hills tulossa tänään?" mies kysyi vilkaisten Oliveria olkansa yli.

Oliver astahti lähemmäs ja tarttui Bambin riimuun silitellen vapaalla kädellään ruunan poskea, kun Paulus kävi takajalan kimppuun. Kenkien vääntely oli riittävän hankalaa ilman, että hevonen kokeilisi pesupaikan kiinnikkeiden pitävyyttä.
"On tulossa, mutta haluat pysyä hänestä kaukana", mies totesi yksiselitteisesti. "Lionheart leikkii taas jalkapuolta. Ei siinä varmasti ole mitään vikaa, kuten ei ole ollut aiemminkaan kun se on pomppinut kolmijalkaisena karsinassaan, mutta kesän jälkeen yksikin epäpuhdas askel saa Hillsin kiipeämään seinille." Oliver huokaisi ja suoristi Bambin harjaa sormillaan.
"Mutta muutoin aamuni on ollut varsin tavanomainen tähän asti. Epäilemättä se muuttuu, kunhan Hills ehtii tänne. Ei sinulla olisi valmennusavustusta iltapäiväksi?" Hän livistäisi oikein mieluusti amerikkalaista pikkunaista pakoon valmennukseen.

"Poikkeaako se suuresti normaalista?" Paulus kysyi skeptisesti ajatellessaan pienikokoista amerikkalaista. Eikö Evelyn olisi riemuissaan, jos saisi tarkastaa Bambin jalan oman hevosensa lisäksi?
"Jos haluat valmennusavustukseen, vihjaa vain asiasta Effielle - hän on tuskin koskaan torjunut töihin tarjoutumista." Mies virnisti, kurotti käteensä pihdit ja väänsi kengän irti. Hän suoristautui taputtaen hevosen lihaksikasta takapuolta.
"Kävitkö maastossa Tuggylla?"

"Sain viimeksi valitukset vääränvärisestä pintelistä, kun Lionheart ontui jalkaansa", Oliver huomautti päätään pudistellen. Hän pysyisi mielellään kaukana naisesta, joka tuntui kireältä kuin viulunkieli aina kun häslälle täysiveriselle oli käynyt jotakin. Okei, ehkä viimeksi valituksen syynä oli ollut joustopintelin käyttö fleecepintelin sijaan, mutta hänelle oli jäänyt lähinnä mieleen eläinlääkärin narina valkoisten pinteleiden käytöstä vihreiden sijaan.
"Kenties teen niin", mies hymähti. Tai ehkä hän tarjoutuisi siivoamaan kauimmaisia tarhoja - kukaan ei vapaaehtoisesti kävisi moiseen toimeen tässä säässä, eikä amerikkalainen varmasti lähtisi häntä sateesta etsimään, kun tallilta löytyisi muitakin, jotka voisivat pidellä kallisarvoista täysiveristä aloillaan perusteellisen tutkimuksen ajan.
"Kävin. Se tuntui tosin enemmän vaatteet päällä uimiselta kuin maastolenkiltä. Miten ihanaa, että syksy onkaan saapunut", hän lisäsi sarkastisesti.

Paulus nauraa haukahti ja vilkaisi uudelleen loukattua takajalkaa. Se tuskin oli vakavaa - eihän hevonen ontunut tai aristellut jalkaansa, haava ei näyttänyt syvältä eikä sieltä paistanut luuta. Mutta mies ei halunnut saada valituksia kultapojan kilparatsun vammauttamisesta, joten oli parempi pelata varman päälle.
"Säästääpähän suihkun vaivan, eikö?" hän kysyi puolittaisella, vinolla virneellä ja nojasi Bambin lapaan mietteliäänä. Ehkä hänen pitäisi viedä joku toinen kultapojan kultamussukoista maastoon. Mutta se tarkoittaisi kultapojan konsultointia. Ehkei.
"Sain muuten mökin viime yönä valmiiksi seuraavaa vaihetta varten. En olisi koskaan saanut sitä tehtyä ilman apuasi. Krhm, kiitos", Paulus rykäisi miehekkäällä vaivaantuneisuudella.

"Kyllä", Oliver vahvisti nyökäten. Suihkulle ei tosiaankaan ollut tarvetta, kun luonto tarjoili vettä taivaan täydeltä niskaan. Kai sateesta siis jotakin hyötyä oli, vaikka se tarkoittikin myös tungosta maneeseille, säästä narisevia asiakkaita ja sinne tänne ryntäilyä milloin kenenkin nelijalkaista kultanuppusta noutaessa.
"Ole hyvä", mies vastasi nyökkäyksen kera. "Hyvä, että se valmistui." Tosin nyt joutuisi jälleen keksimään uutta puuhaa vapaa-ajalle, mutta kaipa se oli sen arvoista. Ainakaan enää ei voisi rikkoa ikkunalaseja vahingossa, kun kaikki oli paikoillaan.
"Joko olet kertonut Lucylle?" Oliver kysäisi varmistettuaan pienellä vilkaisulla, ettei lähettyvillä norkoillut uteliaita korvia - olkoonkin, että työkaverin ei kuuluisi olla tallilla ennen iltapäivää. Milloinpa kukaan heistä olisi pitänyt kiinni työajoistaan niin tarkkaavaisesti.

"En vielä", Paulus vastasi hieraisten nenäänsä ja rapsuttaen hajamielisesti tummanruunikon korvantaustaa. Se hinkkasi valkoisesta läsistään karvaa miehen mustaan, kosteaan t-paitaan häpeilemättä.
"Ajattelin pyytää Celiaa antamaan naisellisen mielipiteen, ja sitten on kai esiteltävä se Lucylle. Sen jälkeen on sitten edessä tapetointia ja laatoitusta ja maalausta ja mitä lie naisellisia kotkotuksia." Toivottavasti Oliverilla olisi aikaa auttaa siinäkin. Paulus janosi pois Lodgesta. Ivor karmi häntä, ja yhteiselo Jemman kanssa oli räjähdysaltista; mies jopa välillä harkitsi rikkovansa periaatteensa naisen lyömisestä.

"Kuulostaa järkevältä suunnitelmalta", Oliver nyökkäsi. Celia ymmärtäisi varmasti enemmän sen päälle, miltä mökin kuului näyttää kuin he kaksi. Naiset ymmärsivät toisiaan, mutta naisia oli mahdoton ymmärtää, siihen tulokseen hän oli päätynyt vuosien varrella.
"Äkkiäkös sinne saadaan tapetit seiniin. Ei se voi olla niin vaikeaa", mies hymähti. Paitsi tietenkin jos Lucy päättäisi puolivälissä vaihtaa tapetin toiseen, ja koko homman saisi aloittaa alusta, mutta hän epäili heidän välttyvän moiselta. Tai ainakin toivoi niin.

Pauluskin vilkaisi ympärilleen, ennen kuin jatkoi; heiltä menisi vielä maine, jos joku kuulisi heidän puhuvan pehmeitä.
"Toivotaan. Miten, tuota, sinulla ja Didillä?"

Oliver ei voinut estää huuliaan kääntymästä lämpimään hymyyn, jonka pelkkä ajatuskin Didistä nostatti pintaan.
"Hyvin", hän vahvisti, vaikka tuskinpa kasvojen ilme jätti paljoa arvailun varaan. "Tosi hyvin." Epäilemättä hän mokaisi jotakin ennemmin tai myöhemmin, mutta ainakin tähän asti kaikki oli sujunut ongelmitta. Hän rykäisi selvitelläkseen kurkkuaan. Ei pehmeitä voisi pitkiä aikoja puhua, mitä siitäkin tulisi.
"Pitkä päivä vielä edessä?" Työt olivat aina hyvä puheenaihe.

Paulus tarjosi miehekkään, ymmärtävän nöykkäyksen, vaikka Oliverin selvä onni saikin aikaan lämpimän ailahduksen jossain hänen vatsansa seudulla.
"Oletko sinä aikeissa muuttaa kartanon puolelle lähiaikoina?" hän tiedusteli vinosti hymyillen ja kohautti sitten olkiaan.
"Vähän riippuu. Lucy on illassa, joten ehkä laitan mökkiä esittelyvalmiuteen. Onko sinulla pitkä päivä?"

Oliver naurahti niskaansa hieraisten.
"En nyt ainakaan ihan heti", hän vastasi kohottaen katseensa tallikäytävästä takaisin Paulukseen vino hymy huulillaan. Se saisi odottaa. Hän viihtyi nykyisten kämppistensä kanssa oikein hyvin - ja silloin kun tahtoi paeta Thimblen menoa, olivat kartanon ovet avoinna.
"Toivon mukaan ei, sillä lupasin viedä Didin elokuviin illaksi. Olisi ikävä perua sen tähden, että Hills tahtoo minun silittävän kaikki Lionheartin pintelit tai Clifton vaatii Tuggyn puunaamista karva karvalta tai jotain muuta yhtä turhaa."

"Voin turvata selustasi", Paulus tarjosi. Hullut hevosenomistajat eivät pilaisi Oliverin iltaa.
"Mihin elokuvaan menette?"

"Kiitos. Toivottavasti sille ei tule tarvetta", Oliver kiitti. Olisi ikävää hylätä työkaveri hoitamaan hänen töitään, mutta Pauluksen tarjous oli varsin tervetullut. Didi ymmärsi työn nurjan puolen hyvin, mutta hän ei tahtonut koetella naisen kärsivällisyyttä jos vain saattoi sen välttää.
"En tiedä, jätin valinnan Didille. Parempi elokuvamaku ja sitä rataa", mies virnisti pienen naurahduksen kera. Hän katsoisi mitä tahansa, kun se tarkoittaisi mahdollisuutta istua naisen vierellä ja viettää aikaa Didin kanssa, joten hänestä ei ollut arvioimaan elokuvia kriittisesti.

"Fiksu veto", mies vastasi, vaikkei tehnytkään samaa Lucyn kanssa. Hän ei varsinaisesti luottanut naisen makuun elokuvissa ja koki paremmaksi tehdä valinnan itse. Luoja tiesi mitä hän päätyisi katsomaan muuten.
"Pitäisikö käydä taas joku ilta Fox and Houndissa? Tai ehkä lepytellä naisia lähtemällä syömään nelistään?" Paulus ehdotti, vaikka irvisti ajatukselle. Hän ei tiennyt, mitä vikaa oli pakastepizzassa television äärellä.

"Käydään vain", Oliver vastasi nyökäten. Fox and Hound oli aina mukava paikka viettää iltaa tuopin tai parin ääressä. "Ehkä voimme ensin käydä pubissa? Annetaan nyt naisille edes syy sydämistyä, ennenkö yritämme lepytellä", mies virnisti. Oli hankala kuvitella, että Didi närkästyisi moisesta illanvietosta, ja Lucysta sitä oli vieläkin vaikeampi uskoa. Todennäköisemmin molemmat naiset vain olisivat tyytyväisiä, kun saisivat heidät hetkeksi pois jaloistaan.

Paulus nauroi käheästi haukahtaen ja hätkähti, kun kuuli armottoman tehokkaiden, keveiden askeleiden lähestyvän salakavalasti kulman takaa. Ja siinä Effie oli, kermanvalkeassa poolokauluksisessa neuleessa ja mustissa, suorissa housuissa, silmäillen heitä skeptisesti.
"Olette selvästi ahkerina työn touhussa", nainen totesi vienosti hymyillen.
"Haluaisitte siis varmastikin lähteä tarkastamaan maastoesteet? Asiakas valitti eilen pudonneensa, koska hypyt eivät olleet turvallisia."

Oliver ehti vain kääntyä askelten suuntaan, kun Effie jo ilmestyi näköpiiriin. Liian myöhäistä yrittää etsiä tekemistä, joka saisi hänen seisoskelunsa tässä kohtaa käytävää näyttämään ahkeralta työnteolta.
"Tuossa säässä ne eivät ainakaan ole turvallisia", mies totesi suupielestään pienen hymyn kera, "mutta täytyyhän valitus ottaa tosissaan. Onhan asiakkaiden turvallisuus sentään tärkeysjärjestyksen huipulla." Ainakin se takaisi, ettei hän olisi paikalla kun Hills saapuisi hermoilemaan hevostaan, joten mitäpä pienestä retkestä sateen keskelle.

Effie hymyili meripihkaan taittavat pöllönsilmät huvittuneina siristyen.
"Hyvä vastaus, Gray", nainen totesi, loi merkitsevän katseen Paulukseen ja nosti sitten lähes tauotta värisevän älypuhelimen korvalleen, ennen kuin lähti harppomaan takaisin toimiston suuntaan. Paulus vilkaisi happamasti kohti valvontakameroita. Olisi pitänyt muistaa tärkein sääntö: ole aina kiireinen isoveljen katseen alla. Ei sillä, että sade olisi häntä varsinaisesti haitannut.
"Onko sinulla hevosta? Vai lähdetäänkö autolla?" mies kysyi vetäen märän takin takaisin päälleen ja irrottaen Bambin pesukarsinan kiinnikkeistä.

Oliver hymyili Effielle vastaukseksi ennenkö kääntyi pahoittelevan katseen kera Pauluksen puoleen.
"No, vältytpähän suihkulta sinäkin", hän totesi suupieli nykien, vaikka olikin pahoillaan siitä, että mies joutuisi armottomaan sateeseen hänen takiaan. Hän ei voinut kuin olla tyytyväinen siitä, miten välttyisi asiakkailta.
"Tuggy ulkoili jo, joten auto olisi paras vaihtoehto", mies vastasi. Se tosin tarkoittaisi märällä ja liukkaalla nurmella talsimista kilometrikaupalla, mutta sellaista se elämä välillä oli. Hän päätti olla valittamatta - mikä tahansa peittosi hysteerisen eläinlääkärin kanssa keskustelun. Ainakin autossa voisi lämmitellä paluumatkalla.

"Otetaan auto. Pyydän Maybeä näyttämään Bambia, jos eläinlääkäri sattuu tallille poissaollessamme, ja haetaan koirat mukaan", Paulus huikkasi olkansa yli, ennen kuin lähti viemään kookasta tummanruunikkoa karsinaansa toiselle puolelle tallia. Päivän viettäminen Oliverin kanssa, vapaana asiakkaista ja hänen selkäpiitään hyytävästä Effiestä, kuljeksimassa nummilla koirien kanssa ei ollut pahimmasta päästä työpäivänä.

Keskiviikko 3. toukokuuta 2017, aamu

Harmaa, märkä sumu makasi Hexhamin päällä. Se lähmi ratsastajien kasvoja ja takertui vaatteisiin, liimasi hiukset kiinni poskiin. Kevät oli muuttanut metsän pohjan hennon vihreäksi ja untuvaiseksi, tuoreiden varpujen ja heinien kurotellessa kohti valoa korkealla vanhojen puiden latvusten yllä. Maybe rakasti sumua, metsää ja kevättä. Hän rakasti sitä, kuinka mystiseltä lähes läpitunkematon sumu sai maailman näyttämään. Puunrungot ilmestyivät sen harsosta kuin haamut. Hevosten mielestä se näytti olevan kauhistuttavaa, tai sitten Moko vain pelleili omiaan. Kirjava ori viskoi päätään, askelsi sivuttain havunneulasia polulta auraten ja kalusi kilisevää pelhamkuolainta hampaat narskuen. Paulus ei myöskään näyttänyt yhtä ihastuneelta aamuun kuin hän, joten Maybe suoristi Bambin mustaa, nypittyä harjaa ja kurkisti olkansa yli taakseen tamman askeltaessa valppaana, mutta tasaisena orin perässä.
"Voisimme mennä nummille, eikö? Siellä on varmasti upean näköistä nyt."

Lucy ei erityisemmin nauttinut säästä, joka aamun maastolenkille oli siunautunut. Miksei kevät voinut vain kertoa saapumisestaan lämpimän auringon kera? Kostea sumu ei vastannut hänen näkemystään hyvästä säästä, mutta ainakaan ei satanut tai tuullut, joten huonomminkin olisi voinut mennä. Nainen setvi hiukan liian pitkäksi venähtänyttä mustaa harjaa ja painoi mieleensä, että nyppisi Miun harjan viikon aikana. Kyllä jonakin päivänä tarjoutuisi sopiva kolo moiseen puuhaan. Vanha kenttäratsu askelsi innokkaasti polulla muiden perässä eikä ratsastajansa onneksi tuntunut antavan suurtakaan painoarvoa vallitsevalle säälle tai maastoseuran tohellukselle. Nainen taputti hellästi orin kaulaa pieni hymy huulillaan. Hieno poika.
”Voimmehan aina käydä vilkaisemassa. Miltä Moko tuntuu, Paulus?” Hän vastasi mutristaen huuliaan tyytymättömänä kirjavalle ratsulle. Hän ei edelleenkään ymmärtänyt, mitä mies näki luupäässä, mutta olkoot. Kunhan Moko ei lähtisi käsistä sumuisilla nummilla ja murtaisi jalkaansa tai teloisi ratsastajaansa, kaikki olisi hyvin.

"Idiootilta", mies murahti ja kamppaili pitääkseen ohjat käsissään ja takapuolensa satulassa, kun hevonen köyristi niskaansa ja tempoi päätään loikkien eteenpäin. Se kavahteli ilmeikkäät silmät pyörien sumusta kuuluvia, vaimeita rasahduksia ja sai Pauluksen murisemaan. Bambi tepsutti sen perässä korkein, joustavin askelin, sieraimet suurina ja suipot korvat kääntyillen. Maybe taputti sen lihaksikasta, punaruskeaa kaulaa ja tunnusteli miltä iso, arvokas puoliverinen tuntui maastossa. Yleensä ruuna oli Pauluksen alla, mutta nyt hektinen aikataulu oli pakottanut jakamaan hevosia.
"Yksi asia, mitä kaipaan eniten Skotlannissa on sen nummet ja tällaiset aamut", Maybe jutteli hyväntuulisesti ja kurotti sormensa hipaisemaan rikkaan tuoksuista männynoksaa, joka kurkotti polun ylle.

Lucy puri huultaan, ettei kommentoisi sen olevan Mokon yleinen tila. Mies tuskin arvostaisi haukkuja ratsuaan kohtaan, vaikka ne olisivatkin miten ansaitut tahansa. Nainen keräsi ohjaa aavistuksen lyhyemmäksi, kun kaulaansa venytellyt Miu valpastui, mutta kuten aina ennenkin, laski vanha herrasmies päänsä vain hetkeä myöhemmin alas ja haki jälleen pehmeää kuolaintuntumaa. Herkkä täysiverinen oli varsin ihanteellinen ratsu - varsinkin kahden kovakuntoisen kilparatsun kanssa. Hän ei olisi pysynyt Rainilla perässä sitten mitenkään, ja Ivorykin olisi todennäköisesti käynyt jossakin kohtaa lenkkiä polvillaan hätäillessään jälkeenjäämistä.
”Miten sumua voi kaivata?” Lucy kysyi epäuskoisen huvittuneena. Eihän sumusta ollut mitään hyötyä. Hankaloitti vain arjen sujumista, kun kukaan ei nähnyt kunnolla eteensä.

"Katso sitä!" Maybe nauroi ja viittasi utuisaan, valkeaan harsoon. "Miten taianomaiselta tuttu metsäkin näyttää nyt!" Tutusta metsästä kuului kauhistunutta rytinää, kun jokin kuuli heidän tulonsa ja pakeni syvemmälle sumuverhoon. Moko otti tilaisuudesta vaarin ja pukitti ponnekkaasti taakse loikaten sitten niin riehakkaasti eteen ohjia vasten, että toinen napsahti poikki terävästi. Paulus tuijotti hyödytöntä remminpätkää epäuskoisena. Kun hän tarttui jäljellejääneeseen ohjaan pakottaakseen orin pysähdyksiin, Moko oli jo hypännyt vauhtiin, pää kenossa ja suutaan aukoen.
"Voi paska", sumuun katoavasta ratsukosta kuului, kun tobiano kiihdytti terävästi korskuen. Bambi oli väistänyt lentäviä takakavioita niin, että oli vajota istumaan. Maybe horjahti yllättävää, melkein kyykistävää sivuloikkaa ja tajusi hämmästyksekseen, että oli onnistunut pudottamaan jalkansa läpi jalustimesta. Suuri tummanruunikko hengitti kiivaasti ja askelsi paikallaan, yrittäen eteen pidätettä vasten ja nousten hermostuneena puolittain takajaloilleen. Maybe tunsi hevosen tärisevän allaan, valmistautuvan sinkoamaan lajitoverinsa perään.

Hänen mielestään metsä ei näyttänyt miltään, mikä ongelma nimenomaan olikin. Kun ei nähnyt ympärilleen, oli helppo keksiä ties mitä turhuuksia puiden lomaan. Hän ei halunnut edes kuvitella, miten kauhuissaan herkkähipiäisemmät hevoset olisivat olleet. Nainen tuskin ehti viimeistellä moista ajatusta, kun metsä jo heräsi henkiin. Vaistomainen pidäte oli hieman turhan kovakourainen herkän ratsun makuun, sillä Miu viuhtaisi hännällään varsin tyytymättömästi ja luimisti hetkeksi suipot korvansa ilmaisten ponnekkaasti mielipiteensä moisesta. Lucy olisi mielellään pahoitellut kätensä kovuutta hevoselle pitkällisestikin, mutta Mokon ryöstäminen ja Bambin valmius toimia samoin pakottivat keskittymään tilanteeseen hevosen loukatun ylpeyden sijaan. Lucy kannusti orin eteen koettaen kiepauttaa ratsunsa poikittain Bambin eteen, ennenkö suuri esteratsu päättäisi lähteä etsimään kirjavaa kumppaniaan. Hän ei jäisi yksin tähän sumuun, kiitoksia vain. Miu seisoi jännittyneenä aloillaan ja käänteli valppaasti korviaan, ottaen silloin tällöin satunnaisen askeleen eteen tai taakse.
”Helvetin Moko”, hän kirosi säikähdyksestä kimeällä äänellä ja tunsi sydämensä takovan tuhatta ja sataa. Kirjava esteratsu ei ollut muuta kuin vaaraksi kaikille. ”Kaikki kunnossa?” Nainen suuntasi huomionsa Mayben puoleen.

Maybe hengitti pinnallisesti, mutta piti olemuksensa ja äänensä tyynenä yrittäen ujuttaa jalkansa jalustimesta.
"Kyllä. Kiitos, kun toimit niin nopeasti", hän vastasi pitäen Bambin turvan vasten Miun kylkeä, vaikka musta täysiverinen silmäilikin ruunaa varsin happamasti. Ruunikko puhalsi hermostuneena ja töytäisi Lucya päällään Mayben pidätellessä sitä keskittyneesti.
"Oletpa sinä hölmö tänään", hän naurahti ontosti kookkaalle puoliveriselle ja taputti sen kaulaa, "etkö tiedä, että minä saan sanoa hyvästit uralleni, jos sinulle käy jotain, hassu hevonen?" Bambi ei ollut ehkä tähän mennessä lunastanut odotuksia Miami Glorylle Global Champions Tourissa, mutta hevonen oli silti arvokkaampi kuin hän.
"Älä siis turhaan hypi, koska en voi edes juosta karkuun lynkkaajiani, jos katkaisen jalkani", tyttö jatkoi hevosen viskoessa päätään ja yrittäessä peruuttaa.
"Miltä Miu tuntuu?"

Lucy vapautti toisen kätensä Miun ohjista luottaessaan jännittyneeseen mutta varsin selväpäiseen täysiveriseen enemmän kuin Bambiin. Hän kurkotti rapsuttamaan läsipään poskea ja nappasi kiinni suitsien poskiremmeistä huomatessaan Mayben ongelmat jalustimen kanssa. Kenties ratsastaja arvostaisi mahdollisuutta käyttää ainakin toista kättään jalkansa vapauttamiseen.
”Jännittyneeltä, mutta se on herrasmies. Ei se mihinkään tästä sinkoa”, nainen vakuutti toivoen, että oli oikeassa. Rainin kohdalla ei olisi ollut kysymystäkään asiasta, mutta Miu oli herkkä ratsu, joka tuskin vaatisi enää montaa ylimääräistä syytä, ennenkö kääntyisi kannoillaan ja suuntaisi kotiin.
”Moko on kyllä yksi helvetinmoinen tunari. En ikinä toivoisi mitään pahaa eläimille, mutta en surisi kovasti, vaikka se menisi ja kolhisi itsensä niin, että se myytäisiin jollekulle harrasteratsuksi”, nainen puhahti vilkaisten ahdistuneena sumun sekaan, jonne polku katosi. Pauluksen olisi paras olla kunnossa, tai hän marssisi Effien toimistoon vetoamaan Mokon siirtämistä jonkun toisen vastuulle.

Maybe soi Lucylle kiitollisen, mutta aavistuksen kireän hymyn ja kumartui irrottamaan jalkansa jalustimesta. Sen jälkeen hän saattoi hengähtää ja rentoutua asteen enemmän, taputellen Bambin kaulaa.
"No niin senkin höperö mies. Käyttäydytäänpäs taas ihmisiksi", hän vetosi hevoselle, "meidän olisi hyvä liikkua. Mitä olet mieltä? Palaammeko kotiin vai lähdemmekö Mokon perään?" Luoja tiesi minne tobiano oli suunnannut. Normaali hevonen kurvaisi kotiin, mutta tobiano oli omanlaisensa otus.
"Se on aikamoinen persoona. Toivottavasti se rauhoittuu pian ja Paulus pääsee alas."

Lucy silitteli Miun silkkistä kaulaa voidessaan irrottaa otteensa Bambin suitsista ja ohjasi orin hieman kauemmas hevosseurasta. Miu oli hienosti sietänyt Bambia tähän asti, mutta oli epäreilua vaatia arvonsa tuntevalta hevosvanhukselta enempää. Se nyt vielä puuttuisikin, että musta ori potkaisisi Bambia. Lucy vilkaisi ahdistuneena polkua molempiin suuntiin. Olisiko heillä pienintäkään toivoa löytää Mokoa? Mikään mahti maailmassa ei voinut taata, että kirjava idiootti oli pysynyt edes polulla.
”Jatketaan hetki eteenpäin, ehkä meillä käy tuuri”, hän huokaisi ja suoristi ratsunsa. Ehkä Moko palaisi samaa tietä takaisinkin. Jos ei, he voisivat aina etsiä toisen reitin takaisin tallille.

"Ehkä", Maybe vastasi optimistisesti, vaikka tobianoa seurattuaan hän arvelikin hevosen jatkaneen tovin kauemmin. Hän ohjasi tanssahtelevan Bambin Miun perään ja tyynnytteli ruunaa pehmein sanoin. Hän oli rakastanut hulluja, arvaamattomia hevosia allaan siihen saakka, että ne olivat satojen tuhansien arvoisia.
"Mitä aiotte tehdä huomisena vapaapäivänänne?" tyttö kysyi rauhoittaakseen hevosia arkipäiväisen jutustelun tuomalla rentoudella. Pauluksen vapaapäivä oli siirretty poikkeuksellisesti samalle päivälle kuin Lucyn. Ehkä pariskunnalla oli suunnitelmia.

Lucy pitäisi sormet ja varpaat ristissä, että kirjava paholainen palaisi takaisin heitä kohti hallitussa ravissa. Hän ei voisi hengittää kunnolla, ennenkö voisi olla vakuuttunut siitä, että Paulus oli kunnossa, hevosesta viis.
”Varmaan vaan makoilla kotona”, nainen kohautti harteitaan. Suunnitelmat olivat kerrassaan yhdentekeviä, kunhan Paulus vain olisi yhtenä kappaleena. ”Ehkä käydä kaupassa, mutta tuskin mitään kovin mullistavaa.” Hän oli ollut varsin tyytyväinen miehen vapaapäivän siirtämisestä, sillä se tarkoitti, että he voisivat viettää päivän kahdestaan ilman, että tarvitsisi mennä minnekään. Muita päiviä tuntui aina varjostavan tieto siitä, että jommankumman oli pian suunnattava tallille.

Bambin tummat, mustakärkiset korvat pyörähtelivät kohti sumussa elävää, aamuista metsää, ja hevonen säpsähteli hänen allaan. Maybe punoi sormensa sen mustaan harjaan ja tuki jalkansa paremmin jalustimin.
"Se kuulostaa rentouttavalta. Oletteko viihtyneet omassa mökissänne? Se näytti aivan ihastuttavalta tupaantulijaisissa."

”Se on ihastuttava”, nainen myönsi pienen hymyn kera. Hän ei voinut uskoa, että Paulus oli omin käsin kunnostanut mökin heitä varten. Miten upea ele mieheltä! ”Mitä nyt Bentley ja Nemo ovat laittaneet paikat hieman uuteen uskoon riehakkaalla leikkimisellään, mutta ainakin elämisen jälkiä on näkyvillä”, hän hymähti. Ei hän voinut tosissaan olla vihainen koirille, joiden energia tuntui loputtomalta. Mitä nyt hän oli saattanut hetken kiukutella Bentleylle, kun koira oli järsinyt hänen vanhat ja kuluneet mutta sitäkin mukavammat ratsastuskengät piloille, mutta siitäkin oli selvitty. Olipahan tullut vihdoin hankittua uudet kengät kuukausien jahkailun jälkeen.
”Joko sinulla on kesän kisakalenteri suunniteltuna Chovelle?” Lucy kysäisi vilkaisten olkansa yli toista ratsukkoa, sillä Miu tuntui varsin rauhalliselta hänen allaan. Eivät he kouluvalmentajia hurmaisi käynnin rytmillä ja rentoudella, mutta ainakaan ori ei ollut kireä kuin viulunkieli seuratessaan metsässä polveilevaa polkua.

"Suunnilleen! Minun on vain neuvoteltava siitä vielä Noahin ja Corinnen kanssa", Maybe vastasi ja kumartui matalan oksan alta Bambin loikatessa karkuun sumusta kuuluvaa rasahdusta. Chove oli noussut vääjäämättä ylöspäin kenttäratsastuksen tasoilla eikä tyttö epäillyt, että tamma pysähtyisi tälläkään kaudella. He lentäisivät kisasta toiseen, ja ehkä voisivat osallistua jo seuraavalla - tai ainakin sitä seuraavalla kaudella - Advanced-tason kilpailuihin. Kenties kansainvälisiinkin. Hänen onnekseen Corinnen kunnianhimo tammalle oli yhtä suuri kuin hänenkin.
"Onkohan Moko mennyt tänne", tyttö pohti palauttaessaan ruunan polulle. Matala oksa retkotti puolittain murtuneena, ja vaaleassa riekaleessa näkyi tahra verta.

”Onnea neuvotteluihin”, Lucy toivotti huvittuneena. Eiköhän Maybe luovisi tiensä moisista läpi vaivatta, kun oli tähänkin asti saanut ratsastaa Chovea kuin omaansa. Hän ei edelleenkään ollut aivan varma, miten päin olisi ollut tallinomistajan lähettyvillä, mutta onneksi haukankatseinen nainen ei viettänyt liikaa aikaa tallilla. Miu käänteli korviaan ja otti muutaman reippaamman askeleen, mutta ratsastajan painuminen syvälle satulaan riitti rauhoittamaan vanhan herran mieltä. Lucy taputti hevosen kaulaa vilkaistessaan sumun verhoamaa metsää ja polkua. Tämä oli toivotonta.
”Olisi juuri sen idiootin tapaista”, Lucy huokaisi tuttu kuristava tunne vatsanpohjassaan. Hän oli yrittänyt antaa Mokolle mahdollisuuden toisensa perään, mutta kirjava ori oli käyttänyt niistä jokaisen. Enää hän ei edes yrittänyt peitellä inhoaan vaarallista hevosta kohtaan.

"Paulus?" Maybe kutsui, muttei saanut vastausta. Hän rakasti jokaista eläintä, muttei voinut sanoa kaipaavansa Mokon satulaan. Omapäinen, paksukalloinen ja kovasuinen hevonen tuntui olevan poikkeuksetta osallisena, kun jotain epäonnista tapahtui. Omistajien olisi varmaan luovuttava siitosorin suunnitelmista kalliista ostoksesta huolimatta, ainakin ellei hevonen alkaisi voittaa kisoja uuden ratsastajan kanssa kuin ihmeen kaupalla.
"Pitäisikö meidän palata tallille kertomaan, että Moko ja Paulus katosivat? Onhan se myös mahdollista, että he ovat tulleet itsekseen takaisin."

Lucy ei voinut estää mielikuvia Pauluksesta makaamassa tajuttomana jossakin kivikon keskellä välähtämästä silmiensä edessä ajatuksestakin, että heidän olisi palattava tallille ilman miestä ja hevosta.
”Mennään”, hän huokaisi vaikka ajatuskin sai pahoinvoinnin lyömään aaltona läpi. Hän ei enää ikinä suostuisi lähtemään Pauluksen mukana maastoon, jos mies olisi Mokon satulassa. Olisi ollut parempi olla autuaan tietämätön siitä, miten kirjava hevonen oli ryöstänyt jälleen kerran.
”Paras olisi”, hän mutisi kääntäessään Miun ympäri. Toivoton vilkaisu puhelimen näyttöön kertoi, ettei kapistus löytänyt kenttää täältä. Ei kun ratsain siis kotia kohden, ja kyllä he jossain vaiheessa saisivat tietää, oliko kirjava paholainen ihmeen kaupalla löytänyt tiensä takaisin tallille.

Maybe kiepautti vielä hermostuneen Bambin ympäri Miun esimerkkiä noudattaen ja lähti johdattamaan ratsukkoja takaisin kotia kohti. Eihän sitä tietäisi, vaikka Moko olisi painellut kotiin. Lucy vaikutti huolestuneelta, mistä naista ei toki voinut syyttää, kun hevonen oli kaistapää ja mies täysin vailla itsesuojeluvaistoa tai maalaisjärkeä.
"Oletko sinä kilpailemassa Ivoryn tai jonkun muun kanssa?" hän kysyi olkansa yli uskaltamatta kääntyä satulassa, kun hevonen saattaisi kadota hänen altaan. Hänellä ei ollut varaa hukata tai rikkoa Bambia.

”En tosiaankaan”, Lucy pudisti kiivaasti päätään. Hän oli jo ajanut itsensä riittävän kauas mukavuusalueeltaan, kun oli alkanut käydä säännöllisesti Calounin junioriryhmän estevalmennuksissa. Kilpailuista ei olisi mitään hyötyä kenellekään. Häntä ei ollut luotu moista varten.
”Hommia on ihan riittämiin ilman moista ylimääräistä stressiä”, nainen lisäsi setvien Miun harjaa, sillä se tuntui rauhoittavan niin ratsastajaa kuin hevostakin heidän palatessaan takaisin tallille.

Lauantai 3. kesäkuuta 2017, ilta - Ikimuistoisin ilta

Tunnelma tallilla oli ollut kireä viime päivät, vaikka vain kourallinen tiesi mitä oli tapahtunut. Leon Roux ei enää työskennellyt Rosings Parkissa. Paulus oli ehdottanut miehen katoamista ja ruumiin hautaamista metsään, mutta johtotaho ei ollut tukenut suunnitelmaa. Oli vain luovuttanut miehen hiljaisesti poliisin huomaan. Sen jälkeen, kun Maybe oli palannut kotiin, vanhuudesta höperö Higgins ja Nemo olivat muuttaneet tytön luo. Ja Maggie oli nähnyt tilaisuutensa tulleen ja satuloinut hänet koiralla. Paulus tuijotti sitä levottomana. Pakkoko sen oli osua juuri tähän iltaan? Voisiko hän teeskennellä, että häntä karmivan samanlaisilla, eriparisilla silmillä tuijottava koira oli Lucylle? Se oli söpö ja pörröinen. Paulus ei omistaisi koiraa, joka oli söpö ja pörröinen.
Mies risti käsivarret hermostuneena rinnalleen. Lucy tulisi kohta iltatallista, ja hän oli lämmittänyt heille aikaisemmin päivällä tekemäänsä, värikästä kanakeittoa iltapalaksi. Mutta söpö ja pörröinen, röyhkeästi sohvalla takapuoltaan nuoleva koira ei ollut osa hänen suunnitelmaansa.

Lucy hieroi edelleen hartiaansa lähestyessään kotoisaa, pientä mökkiä kartanon mailla. Moko ei ollut tahtonut tulla sisään, ja reipas nykäisy tuntui edelleen olkapäässä. Asiaa ei ollut myöskään auttanut Slips, joka oli keilannut hänet päin ovenkarmia kiireessään päästä karsinaansa. Hänellä olisi epäilemättä komea mustelma huomenna olkapäässään, mutta ainakin hevoset olivat kaikki karsinoissaan heiniä nyhtämässä. Bentley pyöri omistajansa jaloissa edelleen täynnä intoa, vaikka oli saanut rellestää koko päivän tallialueella. Lucy ei tahtonut oikeastaan edes tietää, mitä kaikkea koira oli tehnyt. Ainakin nyt hän saattoi kuvitella, ettei solakka dalmatialainen ollut hankkiutunut liian suuriin hankaluuksiin. Nainen aukaisi mökin oven kömpelösti vasemmalla kädellään ja viittoi koiraa sisään, joskin Bentley oli jo siinä vaiheessa puoliksi mökin puolella. Lucy ei jaksanut ojentaa koiraa, vaan seurasi perästä. Kerrankos sitä.
”Hei”, hän tervehti hymyillen miestä, joka oli jo kotona. ”Täällä tuoksuu hyvältä”, hän lisäsi vilkaisten keittiön suuntaan. Bentleyn innokas haukahdus sai Lucyn kääntämään päätään terävästi ja kielto oli jo valmiina kielen päällä - dalmatialaisen into harvoin johti mihinkään hyvään.
”Paulus, miksi sohvallamme on vieras koira?” Lucy kysyi tuijottaen kullanvaaleaa otusta häkeltyneenä. Mistä se oli tullut, mikä sen nimi oli ja miten se oli heidän mökkiinsä päätynyt?

Paulus hieroi niskaansa Lucyn tullessa ja tarrasi pienen, kultaisen karvapallon pantaan, kun se meinasi näyttää innokkaalle dalmatialaiselle kaapin paikan. Nyt se riippui hänen kainalossaan jalat viuhtoen.
”Öhm”, mies sanoi ja vilkaisi sitä, ”Maggie toi sen.” Voisiko hän ujuttaa sen Lucylle? Ei.
”Hän antoi sen meille.” Paulus laski nartun varovasti lattialle ja sukaisi hiuksiaan. Ilta ei mennyt nyt yhtään niin kuin piti.
”Mikä kättäsi vaivaa?”

”Maggie?” Koira ei näyttänyt Maggien koiralta. Olihan siinä jotain samaa kuin naisen tilalla pyörivissä, lähinnä mustavalkoisissa lammaskoirissa, mutta paljon erojakin. ”Mikä sen nimi on?” Hän vilkaisi Bentleytä, joka pyöri vimmatusti ympyrää Pauluksen lähellä ja koetti päästä häntä vispaten tutkimaan uusinta tulokasta. Luojan kiitos uros ei ollut reviiritietoinen, tai yllättäen kotiin tupsahtanut koira olisi aiheuttanut meteliä.
”Moko ja Slips”, Lucy kohautti harteitaan. ”Ensimmäinen ei tahtonut sisään, ja toinen tahtoi liikaakin.”

Mies katsahti naista huolestuneena ja potkaisi sitten kullanvaaleaa koiraa, joka yritti napata tuttavuutta hierovaa dalmatialaista kuonosta.
”Noodle”, hän totesi, ”mutta ehkä Riesa, Aasi tai Luupää olisi parempi.” Hän oli yrittänyt kattaa heille ruoan sohvapöydälle, mutta nelijalkainen paskiainen oli perunut suunnitelmat hyppäämällä häpeilemättä pöydälle, nakaten kannen pois kattilan päältä ja upottaen naamansa keittoon. No, mitä Lucy ei tietäisi, ei ruokahalua vähentäisi. Nyt ateria oli siirtynyt keittiösaarekkeelle, mutta se näytti väärältä. Paperilautasliinoista ei saanut joutsenia vaikka kuinka ruttasi, joten nyt ne olivat lentokoneita ja sytytetyn kynttilän valo ei ollut romanttista, vaan ennemmin säälittävää. Millä taikuudella sisustuslehtien ja elokuvien kohtaukset illallispöydistä oli tehty?
”Kuinka kipeä kätesi on? Istu alas”, hän kannusti ja ohjasi naisen baarijakkaralle saarekkeen eteen.

”Muistelisin, että ehdotit samankaltaisia nimiä Bentleyllekin”, Lucy huomautti huvittuneena ja vilkaisi pilkullista koiraansa, joka kyyristyi hetki hetkeltä enemmän katsellessaan kullanvaaleaa koiranarttua. Jos jotakin, dalmatialainen oli oppinut alistumaan ja hieromaan sovintoa, sillä useampikin tallilla touhottava koira piti itseään maailman valtiaana. Eivätköhän koirat tulisi toimeen ilman tappelua, ja jos eivät, Paulus repisi ne varmasti irti toisistaan ennenkö suurta vahinkoa ehtisi käydä. Hänen oli turha murehtia.
”Pari tuntia lepoa ja se on kuin uusi”, nainen vakuutti istahtaen alas baarijakkaralle. ”Ei se edes ole varsinaisesti kipeä, mitä nyt vähän jomottaa. Miten aamupäivä tallilla sujui?” Rouxin lähdettyä oli yksi jos toinenkin venyttänyt päiviensä pituutta ja kiristänyt työnteon tahtia paikatakseen puuttuvaa työntekijää, kunnes tilalle saataisiin uusi kasvo.

”Haluatko särkylääkettä?” Paulus kysyi kiertäen keittiön puolelle ja nostaen uudelleen lämmitetyn keiton liedeltä pannunalusen päälle ja viittoili Lucya täyttämään kulhonsa värikkäällä, mausteisella kanakeitolla.
”Aika perinteisesti. Ei paljoa ehdi peukaloita pyöritellä”, mies vastasi. Heidänkin tiiminsä oli pyörinyt vajaana edellisen viikon, mutta onneksi rutiinit olivat tuttuja ja osa hevosista aina muilla mailla Ellisin matkassa.
”Papillon puraisi yhtä sijaista naamasta”, hän lisäsi ja täytti pöytään vesikannun.

”En”, Lucy pudisti päätään. Särkylääke oli niitä kertoja varten, kun silmissä sumeni kivun tähden. Pieni jomotus ei ollut yhtään mitään. Hän kauhoi keittoa kulhoon nälkäisenä raskaan työpäivän päätteeksi eikä malttanut odottaa Pauluksen täyttävän omaa lautastaan, kun jo maistoi keittoa.
”Eikä”, hän pudisti uudemman kerran päätään, ”se tamma on kyllä yksi hirviö. Käy sääliksi Jimenaa, joka joutuu hoitamaan sitä päivittäin. Hitsi että tämä on hyvää”, hän mutisi lusikoidessaan keittoa suuhunsa.

Paulus istahti saarekkeen toiselle puolelle ja täytti oman kulhonsa yrittäen rentoutua. Mikään illassa ei vain mennyt niin kuin hän oli suunnitellut, alkaen koirasta, joka parkkeerasi hänen jalkansa viereen ja tuijotti häntä vaativasti eriparisilla silmillä. Paulus mulkaisi sitä epäluuloisesti nostaessaan lusikan suuhunsa.
”Niin on. Ehkä voisimme kannustaa Emersonia viemään sen mukanaan Durhamiin”, mies pohti ja hieraisi nenänpieltään hermostuneena.
”Miten sinulla meni muuten töissä? Tapahtuiko jotain erityistä?”

”Se olisi hienoa”, nainen naurahti. Papillon oli yksi arvaamaton kammottavuus parhaimpinakin päivinä, ja aiheutti enemmän harmia työntekijöille kuin muut hevoset yhteensä.
”Eipä oikeastaan. Miu oli oma hurmaava itsensä ja asiakkaat yhtä hankalia kuin yleensäkin”, Lucy vastasi huvittuneena. ”Hook säikähti kolahdusta tallikäytävällä ja raahasi Fabienia polvillaan useamman metrin, ennenkö oli tunkea Ivoryn karsinaan. Ei silläkään hevosella suuria aivoja ole.”

Mies nauroi ja täytti naisen vesilasin. Pieni mökki oli muotoutunut kodiksi kuukausien varrella, vaikka se edelleen tuntuikin repsahtelevan johdonmukaisesti, ihan vain jotta miehellä ei olisi tylsää. Noodle nosti etutassunsa miehen reidelle, ja Paulus tuuppasi sen kärsimättömästi alas. Oliko eläimellä lainkaan käytöstapoja?
”Luoja tätä koiraa. Täytyy yrittää työntää se takaisin Maggielle”, mies murahti, vaikka epäilikin onnistumistaan. Maggie oli työntänyt eläimen hänelle, ennen kuin hän ymmärsi mitä tapahtui, ja Pauluksella oli tunne, että hän saattaisi palata naisen luota kolmen uuden koiran kanssa.
”Meille varmasti riittää Bentleykin.”

”Anna sille nyt edes mahdollisuus”, Lucy naurahti. Hänen epäilyksensä olivat melko yhteneväiset Pauluksen ajatusten kanssa. Maggie oli taitava saamaan oman tahtonsa läpi, ja tuskin huolisi Noodlea takaisin tuosta noin vain.
”Riittää toki”, nainen vakuutti, ”mutta onhan se jo tottunut asumaan Nemon kanssa.” Puhumattakaan hänestä. Oli tuntunut varsin kotoisalta, kun pieni mökki oli täynnä koiria, jotka valtasivat sohvan heti, kun siihen yritti itse istua.

Pauluskin ikävöi Nemoa. Hän ei toki sitä ääneen myöntäisi, mutta koki eläinten tekevän mökistä kodin. Ne loikoilivat takkatulen lämmössä, yrittivät ahtautua heidän sänkyynsä ja piristivät työmatkaa innokkuudellaan. Mutta Nemo oli miehelle sopiva koira. Iso, musta ja katu-uskottava. Noodle oli söpö ja pörröinen. Se ei istunut hänelle. Koira lipaisi punertavaa nenäänsä ja tuijotti häntä herkeämättä saaden miehen liikahtamaan vaivaantuneena. Hänen pitäisi vain sulkea se mielestään.
”Lucy, minä—”, hän ehti aloittaa kaivaen taskuaan, kun Noodle ponnisti ketterästi hänen syliinsä ja siitä suoraan pöydälle.
”Hei! Nyt jumalauta!” mies ärähti pudottaen pitelemänsä esineen, kun tarrasi koiraa niskavilloista ja hiivasi sen alas pöydältä. Noodle lipoi katumatta huuliaan, kun istahti keittiön matolle turvallisen etäisyyden päähän. Paulus poimi lattialta lusikkansa ja huomasi sitten mustan, samettisen sormusrasian uimassa kermaisessa keitossaan. Hän tunsi jäsentensä jähmettyvän ja painoi käden suulleen miettiessään, mitä tekisi. Päässä löi tyhjää. Miksi? Miksi mikään osa hänen illastaan ei mennyt edes etäisesti suunnitelman mukaan?

Lucy oli pudota jakkaralta säpsähtäessään pöydälle ketterästi kavunnutta koiraa. Hyvä on, sillä ei tosiaankaan ollut käytöstapoja. Noodle oli pahempi kuin Bentley oli ollut pentuna, ja se sanoi jo paljon. Missä ihmeessä paimenkoira oli oikein kasvanut? Oli vaikea kuvitella Maggien antavan koiriensa rellestää tähän tapaan, eihän niistä olisi tekemään töitään lampaiden kanssa!
”Se tarvitsee selkeästi rajoja elämäänsä”, nainen vastasi suoristautuen jakkaralla. Minkä kauhukakaran Maggie oli heille oikein lykännyt? ”Pudotit jotain”, hän lisäsi kurkottaen saarekkeen yli poimimaan korurasian miehen keitosta. Hän laski samettirasian pöydälle ja nousi hakeakseen talouspaperia, jotta rasiasta voisi pyyhkiä pahimmat keitonliemet pois.
”Mitä olitkaan sanomassa?”

Paulus ei tiennyt mitä sanoa. Kaikki meni niin katastrofaalisesti pieleen. Voisiko hän perääntyä nyt ja yrittää uudelleen, kun hän ei näyttäisi näin toivottomalta? Mutta miten Lucy voisi olla ymmärtämättä, mikä rasia oli, ja eikö hän näyttäisi vain vielä typerämmältä, jos teeskentelisi, ettei ollut tekemässä mitään? Mies tuijotti pöytää lamaantuneena, kädet suullaan ja katsoi, kuinka nainen siivosi samettirasiaa kellanpunaisesta liemestä. Tämä oli niin absurdin kamalaa, että häntä alkoi naurattaa. Ontolla, epäuskoisella tavalla. Ehkä hän kaataisi seuraavaksi kynttilän ja polttaisi heidän kotinsa.
”Tuota”, hän raakkui yrittäen löytää ääntään, ”minä halusin kysyä sinulta jotain, mutta tämä ei nyt aivan mene niin kuin pitää.” Ei kukaan itseään kunnioittava nainen voisi vastata myöntävästi. Lucy ansaitsisi niin paljon parempaa kuin hänet, kanalta haiskahtavan sormusrasian ja ryttyisiä lautasliinoja.

Lucyn teki mieli kurkistaa rasiaan sitä puhdistaessaan, mutta hän vastusti kiusausta. Miehen vaikeus ja hermostuneisuus kertoi riittämiin, jotta hän saattoi arvata, mistä tässä oli kyse. Ajatuksen rekisteröityessä oli lähellä, ettei hän pudottanut puhdistamaansa rasiaa pöydälle, kun sormet tuntuivat muuttuvan kankeiksi jännityksestä.
”Ei se mitään, kysy silti”, nainen vakuutti ja kurkotti käsi täristen tarttumaan miehen käteen. Vaan toisaalta, kun kysymys olisi lausuttu ääneen, täytyisi hänen antaa siihen vastaus. Ehkä hiljaisuus ei olisikaan niin huono asia.

Paulus puristi Lucyn kättä ja soi naiselle onnettoman, vinon hymyn. Hän oli yksi toivoton idiootti. Mies kurotti aukaisemaan sormusrasian, missä siro, hopeinen kihlasormus istui. Hopeasta ja jalokivien hippusista oli muotoiltu hento köynnöskuvio sormuksen pinnalle, joka kiertyi pikkuruisen, simpukanhohtoisen kukan ympärille. Colin oli toteuttanut hänen pyytämänsä vielä monta kertaa paremmin kuin mies oli osannut toivoa.
”En ole lahjakas puhumaan - tai tekemään, näköjään - mutta minä rakastan sinua ja jos otat minut, olen sinun, kokonaan.” Hän ei ollut suuri runoilija tai romantiikan mestari eikä tiennyt, miten pukea sanoiksi, mitä Lucy hänelle merkitsi. Hän tiesi, ettei voinut tarjota paljoa - olihan hän vain elämän potkima, sosiaalisesti rajoittunut orpo minimipalkkatyössä, mutta hän voisi pitää naisesta huolta. Hän rakensi heille kodin, ja joku päivä sen katto lakkaisi vuotamasta ja ovet pysyisivät saranoillaan. Hän voisi tuoda ruoan pöytään ja käyttää koirat, jotta Lucy saisi nukkua pidempään.
”Olen vain perheetön, ruman historian mies ja Hollanditkin varmasti tietävät, että ansaitsisit enemmän. Mutta minulle ei ole ketään sinua parempaa, ja jos otat minut, vietän loppuelämäni yrittämällä olla parempi mies. Olisitko perheeni? Olisitko vaimoni?”

Lucy ei saanut katsettaan irti sormuksesta, joka oli kätkeytynyt samettirasian sisälle. Mistä Paulus oli löytänyt moisen? Se oli niin kaunis! Nainen pakotti itsensä katsomaan miestä silmiin. Paulus, ihana Paulus, oli nähnyt vaivaa niin sormuksen kuin illan eteen, ja vaikka Noodle olikin tehnyt parhaansa asettuakseen miehen suunnitelmien tielle, oli Paulus kuitenkin jatkanut eteenpäin.
”Kyllä”, nainen vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen tajuttuaan, että häneltä odotettiin vastausta. Mitä muutakaan hän olisi voinut vastata? Hän rakasti miestä, joka oli yrittänyt järjestää hänelle ikimuistoisen, romanttisen illan ja yllätyksen. Vaikka epävarmuus nostikin päätään, tiesi hän silti, ettei muuta vastausta ollutkaan. ”Tietenkin. Rakastan sinua”, Lucy lisäsi silmät kostuen. Hän ei halunnut itkeä, ei todellakaan, mutta kyyneleet eivät tuntuneet kuuntelevan hänen tahtoaan.

Mies ei ollut varma kuuliko oikein - hän melkein toivoi, että Lucy-parka kieltäytyisi ja hän voisi tarjota naiselle jakamisen arvoisen tarinan. Jotain, mikä saisi ystävät huokailemaan kateudesta ja jota kehtaisi kertoa häissä. Jotain, missä ei ollut kanakeittoa - miksi helkkarissa hän oli valinnut sen ruoaksi eikä jotain erityistä? - ja käytöstavatonta koiraa, rumasti katettua pöytää ja keitossa uivaa sormusrasiaa. Oliko hänellä edes oikeutta vaatia naisen kättä? Lucy oli nuori, kaunis ja hyvä. Koko elämä edessä. Mutta hän oli itsekäs eikä voinut kuvitella luopuvansa parhaasta ystävästään ja elämänsä rakkaudesta. Niinpä hän suli hämilliseen hymyyn.
”Oikeasti?” hän toisti ennen kuin ehti ajatella ja poimi sormuksen rasiasta, ennen kuin nainen ehtisi muuttaa mielensä, pujottaen sen hellästi vasempaan nimettömään. Hän oli mitannut koon naisen nukkuessa ja nyt sormus sujahti paikalleen kuin Lucyn käteen luotuna, mitä se toki olikin. Paulus sysäsi jakkaransa taakse ja kiersi saarekkeen ympäri voidakseen rutistaa käsivartensa naisen ympärille.

”Oikeasti”, Lucy nyökkäsi ja tuijotti henkeään pidätellen, kuinka mies pujotti sormuksen paikoilleen. Hän oli olettanut sormuksen olevan liian suuri tai liian pieni tai liian jotakin, vaan ei, se näytti täydelliseltä ja oli juuri oikean kokoinen. Hän lähestulkoon hyppäsi jakkaralta Pauluksen halaukseen kietoen kätensä miehen niskan ympärille. Hän, joka itki romanttisten elokuvien kliseille ja luki rakkausromaaneja aamupäivisin, oli löytänyt oman prinssinsä parhaasta ystävästään.

Paulus nosti naisen innoissaan ilmassa pyörähtävään halaukseen ja suukotti tuoreen kihlattunsa kasvoja, ennen kuin joutui taklaamaan pöydälle ujuttautuvan Noodlen jälleen alas. Kuka koiran oli kasvattanut kuin pellossa? Toivottavasti se ei opettaisi Bentleytäkin pahoille teille.
Mies veti Lucyn pikaiseen, hymynsekaiseen suudelmaan ja vapautti naisen sitten otteestaan.
”Minun taitaa olla parempi siivota pöytä, ennen kuin tämä Luupää heittää kaikki loputkin lattialle”, hän totesi ja nosti kattilan keittiönkulmaan juuri ja juuri mahtuvaan jääkaappiin. Heidän pitäisi syödä jälkiruokaa. Jokin myöhäisillan ihanan vastauksen kunniaksi. Luojan kiitos Jemma ei ollut enää varastamassa heidän jäätelöitään.

Lucy hymyili vasten miehen huulia ja tukahdutti epäuskoisen naurun, joka oli vaarassa karata huulilta. Olivatko he oikeasti juuri menneet kihloihin? Puolentoista vuoden seurustelun ja sitä pidemmän ystävyyden jälkeen he olivat ottaneet jälleen uuden askeleen eteenpäin.
”Ehkä”, nainen naurahti vilkaisten Noodlea, joka ei turhaan häpeillyt käytöstään. Koira tarvitsisi saada tavoille, mitä nopeampi sen parempi. ”Kunpa se oppisi tavoille ennenkö kaikki Bentleyn jäljiltä korjatut tavarat ovat uudestaan rikki”, Lucy hymähti.

”Kunpa. Keksitkö ketään hyväuskoista, jolle sen voisi sysätä?” Paulus kysyi pyyhkäistessään pöydältä astiat tiskialtaaseen ja korvaten ne Ben & Jerry’s mansikkajuustokakkutonkalla, johon iski kaksi lusikkaa. Hän ojensi sen Lucylle ja siirtyi hänelle matalasta oviaukosta olohuoneen puolelle, missä sytytti takkaan tulen. Mökkiä harvemmin tarvitsi lämmittää muuten talvea lukuun ottamatta, sillä takasta ja sen hormista huokuva lämpö levisi pieneen mökkiin. Noodle näytti jo hyväksyneen Bentleyn alamaisekseen ja asettui sohvalle kotoisin elkein, asettuen hartaasti palloksi.
Ehkä he voisivat juhlistaa iltaa jäätelöllä, takkatulella ja alkukesän öisen hämärän pehmeällä hiljaisuudella.

”Muita kuin sinut?” Nainen ei voinut olla kiusaamatta. Maggie oli selkeästi onnistunut lykkäämään koiran Paulukselle, vaikka mies ei ollut moista etsinytkään. Olisi uskomatonta tuuria, jos he onnistuisivat tekemään saman jonkun toisen kohdalla. Lucy kantoi jäätelön ja lusikat olohuoneen puolelle eikä voinut olla hymyilemättä, kun näki Noodlen sohvalla. Ainakin koira oli kotiutunut nopeasti, jos ei mitään muuta. Bentley istui lattialla ja tuijotti sohvalle käpertynyttä narttua kuin lupaa odottaen. Dalmatialainen olisi selkeästi mielellään käpertynyt nukkumaan nartun rinnalle, mutta taisi olla aiemmasta näpäytyksestä sen verran varuillaan, ettei tunkenut puoliksi Noodlen päälle.
”Sohvallakin on vielä meidän mentävä kolo”, Lucy hymähti siirtyen valloittamaan vapaan tilan, ennenkö Bentley päättäisi koettaa onneaan Noodlen kanssa. Nopeasti dalmatialainen siirtyi tuijottamaan häntä nartun sijaan, olihan hänellä jäätelöä. Ei tosin Bentleylle, mutta sitä dalmatialainen ei tiennyt - tai ainakaan tahtonut tietää.
”Eiköhän Noodle sopeudu tänne. Kunhan Maggie ei ota tätä tavakseen”, nainen totesi varastaen lusikallisen jäätelöä odotellessaan miestä viereensä. ”Mökki ei ole riittävän suuri kokonaiselle koiralaumalle.”

Paulus vajosi Lucyn viereen kiertäen käsivartensa naisen harteille, kun takkatuli loimusi kullanpunaisena koiria suojaavan portin takana.
”Kunhan. Ehkä sinä voit ottaa hänet vastaan seuraavalla kerralla”, hän hymyili vinosti. Ehkä Lucylla olisi parempi onni ’ein’ kanssa kuin hänellä. Paulus vilkaisi koiran eriparisia silmiä, jotka tuijottivat nyt kiinteästi Lucyn käsissä olevaa jäätelötonkkaa, ja kullanvärinen bordercollieristeys hivuttautui lähemmäs, kunnes saattoi painaa päänsä vetoavasti naisen käsivarrelle. Paulus poimi toisen lusikan tonkasta työntäen sen suuhunsa ja vilkaisi eläintä skeptisesti.
”Bentleykin tulee varmaan ikävöimään Nemoa.”

”Epäilen, ettei minulla olisi sen parempaa onnea”, Lucy naurahti päätään pudistaen ja lusikoi jäätelöä. Jos Paulus ei onnistunut estämään Maggietä, hänellä ei olisi toivoakaan.
”Ehkä emme vain avaa ovea”, nainen pohti huvittuneena. Toivon mukaan naisella ei olisi enempää tuholaiskoiria lykättäväksi kenenkään vastuulle. Hän vilkaisi lähemmäs hivuttautuvaa koiranarttua ja päätti tarjota jäätelötonkkaa Pauluksen pideltäväksi. Ihan vain siltä varalta, että Noodle tekisi hätäisen liikkeen ja hän tarvitsisi molempia käsiään koiran pysäyttämiseksi.
”Kenties. Mutta tallillahan ne näkevät. Ties mihin pahuuksiin nekin vielä ehtivät.”

”Lohdullinen ajatus”, Paulus vastasi ja kahmaisi lusikallisen omaan syliinsä siirtyneestä tonkasta luoden varoittavan silmäyksen sormuksen kohtalosta vastaavaa terminaattoria. Se tuijotti katumatta takaisin, kunnes lipaisi spontaanisti Lucyn poskea, kenties yrityksenä viedä jäätelö naisen lusikasta.
”Pitäisikö meidän tehdä huomenna jotain mukavaa? Käydä vaikka yhdessä maastossa?”

Lucy säpsähti yllättävää, kylmää kosketusta poskellaan ja kääntyi katsomaan koiraa, joka tuntui olevan varsin käytöstavaton. Ei kai se osannut hävetä käytöstään, kun kukaan ei ollut koskaan opettanut sille tapoja. Kunpa Bentley opettaisi Noodlen tavoille, eikä toisinpäin.
”Se kuulostaa täydelliseltä”, nainen nyökkäsi ja nojasi poskeaan miehen hartiaa vasten kahmaisten uuden lusikallisen jäätelöä. ”Ivorykin arvostaisi.”

”Voidaan käydä iltapäivällä”, Paulus totesi pohdiskellen seuraavaa päivää. Hän tekisi aamutallin ja Maybe tulisi tekemään illan, kun ei näyttänyt enää suoraan sotatantereelta kävelleeltä.
”Pitäisikö ottaa hevoset autoon ja ajaa uusiin, hienompiin maisemiin?” mies kysyi ja ojensi jäätelöä Lucya kohti, kun tunsi saaneensa tarpeeksi makeaa.

”Mikä ettei, jos sää vaan suosii”, nainen vastasi. Ehkä he voisivat livahtaa kahden kesken rannalle, jos eivät keksisi sen mielenkiintoisempaa kohdetta. Toisaalta, voisiko mikään peitota hiekkarantaa ja vilpoisaa merta? Tuskinpa.
”Kenties rannalle?” Hän ehdotti viattoman hymyn kera. Se ei kenties käynyt uudesta maisemasta, mutta hienommasta kuin tutut maastopolut ehdottomasti.

”Kavahtaisitko sinä pientä sadetta?” mies hämmästeli.
”Ranta on aina erinomainen valinta. Voisi toivoakin, ettei sää olisi erinomainen, niin saisimme olla rauhassa.” Hevosia muut kulkijat tuskin hetkauttaisivat, paitsi kovin pelottavat sellaiset, mutta hän ei pitänyt ihmisistä.
”Luuletko, että Luupään voi laskea vapaana ulos?” Paulus kysyi kulmiaan kurtistaen. Koirat pitäisi päästää iltapissalle, mutta häviäisikö toinen? Olisiko se toisaalta paha asia.

”En pientä, mutta jos taivas putoaa niskaan, voisi olla parempi pysytellä tallin lähettyvillä”, Lucy naurahti. Hevosetkaan tuskin nauttisivat rannasta, jos tuuli saisi aallot monen metrin korkuisiksi ja sade piiskaisi vaakatasossa. Nainen vilkaisi koiraa ja mutristi huuliaan.
”Minä en laskisi”, hän myönsi. ”Jos se ei osaa pysyä poissa ruokapöydältä, ei se varmasti osaa tulla kutsusta luoksekaan.”

”Hyvä?” Paulus ehdotti nousten ylös ja tarjoutui viemään jäätelön takaisin pakastimeen. Ehkä he pääsisivät ihan vaivihkaa eroon kutsumattomasta lisäyksestä perheeseen. Jos koira pitäisi viedä remmissä joka kerta, se ajaisi hänet hulluksi.

”Maggie ei arvostaisi”, nainen huomautti. Eikä hän uskonut Pauluksenkaan ilahtuvan, jos koira oikeasti lähtisi omille teilleen. Ehkä he eivät olleet tahtoneet koiraa, mutta nyt se oli heidän vastuullaan siihen asti, että he voisivat palauttaa sen Maggielle tai sopeutuisivat elämään uuden perheenjäsenen kanssa.
”Minä voin käydä niiden kanssa ulkona”, hän tarjoutui. Olihan hän edelleen tallivaatteissa, joten äkkiäkös hän kiskoisi kengät jalkaan ja siirtyisi ulkoilmaan molempien koirien kanssa.

”Ei, ei”, Paulus protestoi tuupaten pakastimen oven kiinni ja palasi olohuoneen puolelle kolauttaen päänsä jälleen kerran ovenkarmiin.
”Ei, sinun pitäisi ottaa kuuma, pitkä kylpy ja mennä nukkumaan”, mies ohjeisti vislaten koiria ovelle. Ei, Lucyn ei tosiaan tarvitsisi päättää kihlajaistarinaansa tarpomalla märässä, kylmässä pimeydessä kahden tyhjäpäisen koiran kanssa.

”Oletko aivan varma?” Lucy varmisti. Ajatus kuulosti kieltämättä ihanalta, sillä mikään ei rentouttanut tallipäivän jälkeen kuten kuuma kylpy. Ei hänestä olisi moista protestoimaan, vaikka olikin julmaa lähettää mies yksinään koirien kanssa ulkoilemaan - varsinkin kun toinen koirista oli hänen.

”Totta kai”, Paulus vastasi palaten naisen luo ja kompastuen koiraan matkalla, jotta saattoi painaa sanojen kiihkeyttä todistavan suudelman tuoreen kihlattunsa huulille. Sitten hän harppoi takaisin eteiseen, tempaisi takkinsa naulasta, naksautti remmin kiinni Noodlen pantaan ja katosi yön pimeyteen. Bentley sai kirmata vapaana miehen luottaessa siihen, että se tulisi luokse viimeistään kuullessaan namikätkön avautuvan takin taskussa.

Lucy hymyili vastatessaan suudelmaan ja katsoi hetken ikkunasta miehen ja koirien perään. Hän pyöritteli hajamielisenä kihlasormustaan eikä osannut olla ihastelematta yksityiskohtaista sormusta, jonka mies oli hänelle hankkinut. Hän suunnisti pienelle kylpyhuoneelle laskemaan kuumaa vettä kylpyammeeseen ja sen täyttymistä odotellessaan hoiti tiskit keittiöstä. Hän kuoriutui tallivaatteistaan onnellisena siitä, että voisi pian vajota kuumaan kylpyyn ja sen jälkeen käpertyä Pauluksen kainaloon yöksi. Miehen täytyisi lähteä tallille aamuvarhaisella, mutta hän voisi nukkua edes hieman pidempään. Viikon raskaus oli yllättänyt, vaikka olihan se ollut oletettavissakin kahden työntekijän puuttuessa yhtä aikaa. He olivat kuitenkin selvinneet, joten turha valittaa enää. Tuntiessaan silmäluomiensa painuvan uhkaavasti kiinni, pakotti nainen itsensä ylös lämpimästä vedestä, pesi hiuksensa ja kääriytyi suureen pyyhkeeseen. Hän kiskoi ylisuuren t-paidan päälleen ja sujautti jalkaansa paksut sukat. Nainen käpertyi sohvalle katsomaan hiipuvaa tulta takassa, josta hohkaava lämpö pitäisi heidät lämpimänä aamuun asti.

Kosteat, märältä koiralta hurmaavasti tuoksuvat eläimet syöksyivät ovesta täynnä kirpeän ulkoilman riehakkuutta, ja Paulus seurasi perässä jättäen takkinsa ulko-oven vieressä olevaan naulakkoon. Noodle osasi sentään kävellä hihnassa, mikä oli ollut positiivinen yllätys aikaisemmin illan perusteella, ja nyt hienohelma parkkeerasi itsensä takan eteen lämmittelemään.
”Vielä hereillä?” Paulus protestoi seisahtuen naisen viereen ja ojensi kätensä. Eiköhän molempien ollut aika mennä nukkumaan. Tai ainakin yläkertaan. Kihlasormus Lucyn sormessa sai adrenaliinin syttymään hänen suonissaan, sillä se tuntui edelleen suorastaan absurdilta katastrofaalisen illan jälkeen, mutta sitäkin täydellisemmältä.
Mies yritti kopata kihlattunsa syliinsä ja kiivetä varovasti kapeita portaita vinokattoiseen, öisen pimeään yläkertaan.

Maanantai 5. kesäkuuta 2017, iltapäivä

Rosings Park hyrisi uuteen viikkoon tutuilla, hyvin öljytyillä rutiineilla. Valtavaksi kasvanut hevoskeskus oli siisti ja valmiina ottamaan vastaan iltapäivästä eteenpäin saapuvat asiakkaat. Yleismiehet olivat leikanneet alkukesän vihreäksi muuttaman ruohon, ja Paulus ja Oliver olivat käyneet aamulla tarkastamassa ja kunnostamassa maastoreitit. Sen tähden Paulus oli vaihtanut Lucyn kanssa päiväksi hevosia, sillä Bambi ja Pan eivät olleet ratsuja, jotka seisoivat tyynesti paikallaan ratsastajan kiipeillessä ylös ja alas ja korjaillessa kylttejä satulasta käsin. Mies viimeisteli päivätallia ja vaihtoi vaivaantuneita katseita Mayben kanssa, joka oli jo vähemmän hakatun näköinen, mutta oli keskittynyt vaiteliaana töihinsä parin viikon takaisin välikohtauksen jälkeen. Tyttö harjasi käytävällä maastolenkillä itsensä hikiseksi hötkyillyttä, papurikonkimoa pikkutammaa, kun Paulus vei häntä kärsivällisesti kantaneen Miun takaisin ulos.

”Paulus hoi, Lucy kaipasi sinua. Halusi kysellä jotain maastosta. Hän on Eastcoastin luona”, Nathan huikkasi Miun taluttajalle ohittaessaan mustan täysiverisen matkallaan takaisin talliin vietyään Duffyn ulos. Mies oli törmätä mustankimoon kylkeen, kun karsinasta poistunut Selkie kääntyi poikittain tallikäytävälle toheltamaan. Zoe oikaisi ruunan, vaikka ohjista pitelikin kiinni pienempi punapää, mutta Bexin keskittyminen tuntui olevan jossakin aivan muualla kuin säheltävässä hevosessa. Zoen teki mieli huitaista ratsastajan takaraivoa, kun nainen ohitti hevosen ja ratsastajan ja kiirehti käytävää pitkin unelmoiden hetken rauhasta ja hiljaisuudesta. Luojalle kiitos rutiineista, joilla kisakeskus pyöri, sillä muutoin tallikäytävän vilinä olisi johtanut kaaokseen.
”Miten Chessin kanssa meni?” Zoe kysäisi pysähtyessään kimon vierelle. Nathan hoitaisi Javan ulos, joten hänellä oli muutama minuutti aikaa hengittää ja jutella Maybelle. Eittämättä punapäinen hurrikaani kaipaisi häntä pian Selkien kanssa, tai Duffy juoksisi itsensä hikeen tarhassaan, mutta juuri nyt mikään ei estänyt varmistamasta, että töihin palannut ystävä oli kunnossa.

”Harjoittelimme seisomista”, Maybe vastasi vaisulla hymyllä ja taputti pienen kimon kaulaa rauhoittavasti, ennen kuin kumartui harjaamaan sen vatsanalusta. Chess oli osoittautunut aikamoiseksi persoonaksi. Tyttö ei enää ihmetellyt, miksi Maggie oli rikkonut selkänsä tamman kanssa - mutta onneksi hän piti haastavista hevosista. Nuorta tammaa ei selvästi oltu käsitelty paljoa, ja sillä oli vahvat, omat mielipiteet asioihin, mikä vaati käsittelijältä neuvottelutaitoa ja pelisilmää.
”Miten sinun päiväsi on mennyt?” hän kysyi väistäen hevosen hermostunutta sivuaskelta ja kohotti katseensa ylös Zoeen. Hän ei olisi selviytynyt ilman parasta ystäväänsä. Joku päivä hän korjaisi loputkin itsestään.

”Siinä taitaa riittää puuhaa”, nainen vastasi vilkaisten pikkutammaa huvittuneena. Chess vaikutti juuri sellaiselta tapaukselta, jonka kanssa työt eivät loppuisi koskaan kesken.
”Hevosia ja Halea paimentaessa”, Zoe mutristi tyytymättömänä huuliaan. Kilparatsastaja oli keskittynyt Javaan ja Duffyyn, joiden kanssa kilpailisi loppuviikosta, sekä Dianaan, jonka kanssa olisi pian seuraava suuri koitos edessä Luhmuhlenin merkeissä. Se oli tarkoittanut Selkien jäämistä hänen vastuulleen - lukuunottamatta tätä lyhyttä verryttelyä, jonka Hale itse oli vaatinut mahdutettavaksi aikatauluihin tälle päivälle. Maasto Selkien kanssa ei kuitenkaan ollut vastannut Zoen käsitystä hyvin käytetystä aamupäivästä.

”Mi—”, Maybe aloitti, kun talli kuulosti sortuvan niskaan. Korviavihlova ryminä löi korville itäkäytävältä, ja sai Chessin loikkaamaan niin rajusti ketjujaan vasten, että se oli suistua nurin kivetylle käytävälle. Panikoiva tamma taklasi harjaajansa karsinan seinää vasten ja yritti repiä riimunsa rikki päästäkseen pakoon. Samaan aikaan Paulus harppasi sisään itäovista ja tuijotti epäuskoisena Romeota, joka makasi lähellä käytävän suuta polvillaan, hikeä valuen ja ketjunaruunsa edelleen kiinnitetty, saranoiltaan revitty karsinan liukuovi avoimeen karsinaan puolittain pystyssä jumiutuneena. Mitä helvettiä, Hornanhevonen? mies pohti epäuskoisena lähestyessään varovasti tuholaista. Koko talli rymisi, kun sisällä olevat hevoset säikkyivät äskeistä mekkalaa. Jokin kolisi pääkäytävälläkin.
”Lucy?” mies kysyi hälyttyneenä, kun muisti naisen olleen Eastcoastin luona.

Zoe harppasi hetkessä lähemmäs ja tarttui riuhtovan tamman nenäpiihin, pakottaen hevosen kaartamaan kaulaansa ja väistämään sivulle, ennenkö säikähtänyt hevonen polkisi hoitajansa jalkoihinsa. Selkien jo aiemmin pahoinpitelemä hartia ei arvostanut päätään repivän tamman pitelyä sitten lainkaan, mutta riimu ei kestäisi loputtomiin repimistä ja irtipäässyt hevonen tästä vielä puuttuisikin.
”Kaikki okei?” Nainen kysyi pidellen edelleen tiukasti kiinni hevosen päästä. Mitä ihmettä nyt taas? Onneksi Paddy oli jo ulkona, ja Nathanin hoivissa olevaa Javaa lukuunottamatta kaikki muutkin Edgerlyn hevoset olivat kaukana tallista.
”Ei hätää”, Lucy vastasi hyppelehtien yhdellä jalalla käytävälle Eastcoastin karsinasta. Hän kumartui hieromaan poljettuja varpaitaan, mutta suoristautui nopeasti tuijottaen epäuskoisena Romeon aikaansaamaa sotkua. Hän vilkaisi satuloitua mustanruunikkoa karsinassaan, ja päätti Boydin likan voivan odottaa hetken pidempään ratsuaan, tai vastaavasti pukevan suitset hevoselleen itse. Hän sulki karsinan oven ja lähestyi mustaa friisiläistä varuillaan. Hän ei oikeastaan edes halunnut tietää, mitä Romeo oli tehnyt.

”Luojan kiitos”, Paulus huokasi ääneen ja harppasi lihavan friisiläisen pään viereen, ennen kuin Lucy ehtisi astua eläimen tuhoetäisyydelle ja naksautti kovia kokeneen ketjunarun irti sen nahkariimusta.
”Kuka ääliö sitoi sen kiinni karsinan oveen?” mies ähkäisi ja vilkaisi avoimessa oviaukossa lojuvaa karsinanovea, joka oli musisoinut lentäessään pitkin kivettyä käytävää ja kolistellessaan muiden karsinoiden mustia kaltereita. Se oli lyönyt rumia lovia valkolakattuihin puuosiin, ja Paulus tiesi pääsevänsä pian paikkailemaan vahinkoja. Helvetin Romeo. Friisiläinen vääntäytyi jaloilleen ja tempoili hurjistuneena miehen otteessa, mutta Paulus harasi vastaan läimien röyhkeää eläintä, kunnes sai sen pakotettua kiinni pesutilaan.
”Katsotko onko se eläinlääkärin tarpeessa?” hän pyysi Lucylta ja lähti tutkimaan irrotettua ovea parin karsinan päähän.
Sillä välin Maybe vääntäytyi jaloilleen karsinan seinään iskettyä takaraivoaan hieroen ja harppasi Chessin viereen auttamaan Zoea. Hän hymisi hevoselle pehmeästi vaihtaen ketjut varovasti naruun, joka antaisi tammalle hieman enemmän liikkumavaraa.
”Joo, onko sinulla?” hän vastasi Zoelle ja puristi narun käsiinsä siltä varalta, että Chess päättäisi ottaa edelleen lähdöt.
”Mitä ihmettä tapahtui?”

Lucy katseli ympärilleen käytävällä koettaen löytää selityksen tilanteelle. Oli vaikea kuvitella kenenkään Romeon kanssa työskentelevän sitovan hevosta karsinan oveen ja jättävän sitten itsekseen. Hyvä kun hevosen saattoi jättää itsekseen karsinaan seisomaan.
”Joo”, nainen myöntyi siirtyen raskasrakenteisen ruunan rinnalle. Hevonen riuhtoi edelleen pesutilan kettinkejä vastaan, mutta nahkariimu tuntui kestävän iskun jos toisenkin. Epäilemättä se oli vaatimus Romeon varusteille. Oli lähellä, ettei hän saanut lautasen kokoisesta kaviosta varpailleen uudemman kerran muutaman minuutin sisään, kun Romeo kuopi muovimattoa etusellaan. Komennukset tuntuivat kaikuvan kuuroille korville, kunnes hän huitaisi kyynärpäällään ruunan kylkeä.
”Sillä on muutamia pintanaarmuja, mutta turha niiden takia on ketään soittaa”, Lucy totesi käytyään läpi suuret jalat yksi kerrallaan. Riimu oli hiertänyt toiselle poskelle ruman viirun, mutta todennäköisesti sekin parantuisi ennenkö Cici uskaltautuisi hevosensa lähelle.
”Täysin kunnossa”, Zoe vakuutti laskien irti tamman päästä, kun Maybellä oli naru tukevasti käsissään. Hän astahti kauemmas ja pyöräytti hartiaansa muutaman kerran. ”Sen kun tietäisi. Itäkäytävältä se kuului, joten jos tämän takana oli hevonen eikä seinästä läpi tullut traktori, niin veikkaisin Romeota tai Manhattania.”

”Toivottavasti mitään ei sattunut”, Maybe henkäisi ja raahautui hermostuneena pyrähtelevän ja narussa hypähtelevän tamman mukana muutaman askeleen, ennen kuin se tyytyi seisomaan ja tyttö saattoi houkutella sen takaisin päätykäytävää ja omaa karsinaa kohti. Hevonen saisi rauhoittua, ennen kuin hän lähtisi sen kanssa ulos. Sen käytöstavat narussa jättivät toivomisen varaa parhainakin päivinä.
”Jos se on se uusin harjoittelija, väännän siltä niskat nurin”, Paulus totesi rahdatessaan karsinan oven käytävän puolelle ja asetti sen ponnistuksesta puhisten nojaamaan karsinarivistöä vasten. Heidän pitäisi varmaan hankkia kokonaan uusi ovi. Loistavaa. Mies puhisi äreänä, kun lähti hakemaan työkalupakkia, jonka avulla katsoa voisiko ovea sovittaa edes väliaikaisesti takaisin paikalleen. Hän nyökkäsi lyhyesti Maybelle ja Zoelle, joilla oli mukanaan Maggien uusin ostos - jota nainen ei onneksi yrittänyt tunkea heille toisin kuin ylimääräisiä koiria - mutta pysähtyi nähdessään pääkäytävän portaiden juuressa olevan mytyn. Sen perusteella, että Effie näytti nukahtaneen kesken kuperkeikan, Paulus päätteli naisen pudonneen alas portaita.
”Effie?” hän lähestyi varuillaan, sillä terävä hallintovastaava pelotti häntä melkein yhtä paljon kuin Corinne Fairchild. Nainen ei kuitenkaan vastannut, joten Paulus kumartui levottomana katsomaan hengittikö tämä vielä. Tuskin olisi ihme, jos Romeon tempaus olisi aiheuttanut sydänkohtauksen.

Zoe ei uskonut heillä olevan moista tuuria. Meteli ei ollut syntynyt pienestä kolahduksesta ja säpsähtäneestä hevosesta. Se oli kuulostanut enemmänkin siltä, että joku oli tunkeutunut tallin seinästä läpi.
”Käyn katsomassa, miltä itäkäytävällä näyttää”, nainen huokaisi luottaessaan siihen, ettei Chess enää lähtisi retuuttamaan Maybeä pitkin tallikäytäviä. Pauluksen synkkä ilme lupaili, etteivät he tosiaankaan olleet selvinneet vähällä. Zoe vilkaisi portaikon suuntaan, mutta jatkoi itäkäytävälle todettuaan, että niin Nathan kuin Oliver olivat jo sännänneet Pauluksen luokse. Ei Effie kaipaisi enempää väkeä ympärilleen pällistelemään. Hän voisi tarkastaa, oliko käytävällä jotakin, mitä hän voisi tehdä - kuten pidellä Romeota, joka riuhtoi raivoissaan kettinkejä vastaan Lucyn koettaessa puhdistaa pintanaarmuja haalealla vedellä. Puolittain pystyyn loikkiva friisiläinen näytti varsin hurjalta, eikä Zoe voinut tosissaan syyttää tallityöntekijää, joka näytti haluttomalta tarttumaan hulmuavaan harjaan tai kovia kokeneeseen riimuun. Hän ärähti hevoselle sen verran tiukasti, että Romeo piti kohoilevat etujalkansa tiukasti kumimatolla viiden sekunnin ajan, eikä hän muuta tarvinnutkaan siirtyäkseen hevosen pään vierelle ja kiskoakseen massiivisen pään syliinsä tiukalla otteella nenäpiistä. Puhiseva friisiläinen koetti muutaman kerran kuopaista etusellaan, mutta tuli toisiin ajatuksiin naisen vääntäessä hevosen päätä entistä enemmän sivuun. Lucy soi kiitollisen vilkaisun hevosta pitelevälle naiselle palatessaan takaisin haavojen putsaamisen pariin.

Maybe päästi sisään vauhdilla rykäisevän Chessin takaisin karsinaansa. Hän katsahti hermostuneena miehiä, jotka olivat siirtyneet hallintovastaavan luo, ja sitten Zoen perään. Hetken emmittyään hän lähestyi portaiden juurella olevaa seuruetta ja päätyi juoksemaan melkein samantien ulos hakemaan autoaan. Paulus läimäisi Effien pisamaista poskea ja toivoi hetken kuluttua, ettei olisi, kun hallintovastaava heräsi rikkinäisten luiden tuskaan ja esti itseään hädin tuskin kiroamasta ääneen siltä varalta, että asiakkaita olisi paikalla.
Paulus liittyi Romeon alamaisten seuraan itäpuolen pesukarsinalle, kun oli kantanut pomonsa sitruunankeltaisen kuplan takapenkille, eikä tiennyt ollako helpottunut Effien haukankatseen poistumisesta vai kauhuissaan siitä, mitä sen poissaolosta voisi seurata.
”Minne me työnnetään tämä saatanan sekasikiö?” mies kysyi vilkaisten kulmat kurtussa lihavaa friisiläistä. Cici ei haluaisi sen olevan ulkona, tietenkään, mutta lihavuori ei myöskään pysyisi aidoissa, jos olisi yötä ulkona yksin. Nyt, kun Lionheart oli poissa, ei sillä olisi edes ystäväänsä seuraksi.

Zoe vilkaisi tallikäytävää. Romeo ei pysyisi karsinassaan, ellei ovi olisi tukevasti saranoillaan, eikä vapaita karsinoita ollut.
”Vaihtakaa sen ja Ivoryn karsinoita ensi yöksi. Ivory on hyvätapainen entinen kisahevonen. Se pysyy Romeon karsinassa, vaikka oviaukkoa ei olisi tukittu kuin parilla poikittaisella riimunnarulla”, Zoe vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen. Lucy puri huultaan haluttomana protestoimaan ääneen ehdotusta, kun sille ei ollut mitään järkevää syytä. Zoe oli oikeassa. Ivory pysyisi kiltisti karsinassa, vaikka se ei ruunan oma olisikaan.
”Ja jos Moko ja Romeo meinaavat nahistella kaltereiden välistä, vaihtakaa vielä Rainin ja Romeon paikkoja. Jos Romeo on kahden pystyynkuolleen punkeron välissä, ei se voi villitä puolta tallia.”

”Toivoisin, että hevonen lähtisi, mutta jos palkatut tappomiehet eivät saa sitä hengiltä, se taitaa olla turha toivo”, Paulus murahti tuijottaen valtavaa, mustaa hevosta. Zoen idea oli valitettavan hyvä, mikä oli aina yhtä ärsyttävää. Onneksi kaikki tallin hevoset eivät olleet yhtä toivottomia.
”Täytyy lähettää Cicille lasku ovesta”, mies lisäsi synkällä tyytyväisyydellä.

”Romeo on täällä vielä kymmenen vuoden päästäkin ihan vain meidän kiusaksemme”, Lucy mutisi saaden suun täydeltä mustia jouhia, kun ruuna heilautti häntäänsä. Hän kiitti Zoea hevosen tyynnyttelystä, tai ehkäpä Romeon tapauksessa lähinnä hevosen palauttamisesta kuriin ja nuhteeseen edes hetkeksi, ja siirtyi hevosen luota kauemmas. Missä oli Romeon hoitaja kun tuota tarvittiin? Hän ei mielellään koskenut mustaan paholaishevoseen voidessaan vältellä sitä.
”Äläkä unohda lisätä kaikkea muutakin, mitä Romeo tuhosi matkan varrella”, Zoe lisäsi astahtaen kauemmas friisiläisestä, joka jäi seisomaan luimien pesupaikalle. ”Jos henkisestä kärsimyksestä voisi vaatia korvauksia, Cicillä ei pian olisi varaa pitää Romeota täällä”, nainen mutisi astellessaan tutkimaan tarkemmin tuhoa, jonka friisiläinen oli saanut aikaan. Ei niinkään mielenkiinnosta Romeon sähellystä kohtaan, vaan puhtaasti siitä syystä, että hän tahtoi tietää, vaikuttaisiko Romeon riehuminen hänen hoidokkiensa elämään jollakin tapaa.
”Saamari”, Lucy sihahti hampaidensa lomasta nähdessään tallikäytävälle nokka pystyssä astelevan teinitytön. ”Saatko Romeon karsinaan? Eastcoastin varustaminen jäi kesken”, nainen puhahti ollen jo puolijuoksua matkalla mustanruunikon karsinalle. Boyd valittaisi epäilemättä jouduttuaan odottamaan, eikä oven saranoiltaan repinyt friisiläinen kelpaisi selitykseksi.

”Totta kai”, Paulus vastasi, poimi käytävältä kovia kokeneen ketjunarun ja kietoi sen hevosen turvan ympärille, ennen kuin raahasi sen Ivoryn sillä hetkellä tyhjään karsinaan. Friisiläinen puski ketjua vasten pää korkealle kiskottuna ja yritti osua kavioillaan miehen varpaille. Paulus sulki oven pyyhkäisten käsiä housuihinsa ja vilkaisi Eastcoastin suuntaan siltä varalta, että Boyd pitäisi kampata naamalleen. Miten joku saattoikin päästää hevosensa tähän tilaan? Heillä oli tallissaan taluttajia raahaava Manhattan, ihmisiä potkiva London ja naamaan säälittä pureva Papillon, mutta yksikään ei ollut aivan Romeon veroinen. Mies tarttui irrotettuun karsinanoveen ja lähti rahtaamaan sitä hitaasti takaisin pitkän käytävän toista päätyä kohti.

Lucy sulki Boydin valitukset ulkopuolelle keskittyessään houkuttelemaan Eastcoastin pään alas ja kuolaimet ruunan suuhun. Boydin valitus katkesi kesken, kun teinityttö tuijotti inhoten sekopäistä friisiläistä, mutta vaaran väistyttyä karsinaan, kääntyi pilalle lellitty omistaja takaisin tallityöntekijän puoleen jatkaen napinaansa siitä, miten joutui odottamaan.
”Siinä, olkaa hyvä, neiti Boyd”, Lucy tokaisi tavallista tomerammin ja lykkäsi Eastcoastin ohjat Camillan käteen turhia kursailematta. Nainen oli ehtinyt jo useamman karsinan päähän, ennenkö teini edes tuntui tajunneen saaneensa hevosensa, ja siinä kohtaa tyttö ei enää jaksanut lähteä jahtaamaan tallityöntekijää voidakseen viimeistellä töykeästi katkaistun valitusvirtensä.
”Tarvitsetko kantoapua?” Oliver kysyi pelmahtaessaan tallikäytävälle. Ovi ei voinut olla kevyttä raahattavaa edes Paulukselle.

”Kiitti”, Paulus totesi miehekkäällä karskiudella joutuessaan ottamaan avun vastaan. Kaksin ovi liikkui nopeammin ja äänettömämmin takaisin entiselle paikalleen, ja mies saattoi katsoa oliko metalli vääntynyt niin, ettei ovea olisi toivoa sovittaa takaisin kiskoilleen.
”Aiheuttiko Romeon tämänpäiväinen rykäisy enemmänkin ongelmia?” mies kysyi Oliverilta ja tähyili karsinoita piileskelevän harjoittelijan varalta. Joku tunari oli sitonut Romeon kiinni oveen ja saisi vastata virheestään. Kun Effie ei ollut täällä paimentamassa häntä, hän voisi luottaa omaan oikeudenmukaisuuden tajuunsa.

Oliver pyyhki huoletta kädet farkkuihinsa laskettuaan oven karsinan eteen ja vilkaisi ympärilleen tallikäytävällä. Arjen äänet olivat palanneet takaisin normaaleiksi, eikä enää kuulunut hevosten säpsymisestä kieliviä kolahduksia tai muutakaan tavallisuudesta poikkeavaa. Hyvä niin.
”Hook retuutti Ashleytä, mutta hän vakuutti olevansa kunnossa, ja Rhatan polkaisi kenkänsä irti säikkyessään karsinassaan. Muuta valitusta en ole kuullut”, mies kohautti harteitaan ja pudisteli päätään tuijottaessaan sijoilta revittyä ovea. ”Romeo on kyllä yksi.”

”Jep”, mies murahti vastauksena ja loi synkeän katseen suuntaan, jossa murheenkryyni majaili tällä hetkellä.
”Kauankohan Effie on poissa?” hän pohti miettien, miten tallin arki soljuisi sen valvovan silmän jouduttua sairaalaan. Effien tuntien nainen tosin pyrkisi takaisin saman iltapäivän aikana. Raivosta päätellen tuska oli ollut kova - ei Paulus olisi muuten uskaltanutkaan nostaa naista käsivarsilleen.
”Näitkö minne Lucy meni?”

”Toivottavasti ei kauaa”, Oliver vastasi vilkaisten huolissaan rannekelloaan. Miten mikään toimisi tallilla, jos Effie ei olisi katsomassa heidän peräänsä? Vaikutti kuitenkin siltä, että naisella olisi tiedossaan pitkä sairasloma. Se, noudattaisiko Effie moisia määräyksiä jäisi nähtäväksi.
”Hän mutisi jotakin maastosta sähikäisellä, joten sinun arvauksesi on yhtä hyvä kuin minun, tai todennäköisesti parempikin”, mies kertoi kohauttaen pienesti harteitaan. Nainen oli näyttänyt sen verran kireältä, ettei Oliver ollut pysäyttänyt työkaveria tiedustellakseen tarkennusta.

”Voi ei”, Paulus vastasi tuntien syyllisyyden piston, sysäsi oven käytävän päädyn karsinanseinustaa vasten ja kiiruhti puoliksi juosten länsikäytävälle, missä suurin osa kultapojan hevosista asuivat.
”Lucy?” hän huhuili kurkistellen karsinoihin löytääkseen naisen, ennen kuin tämä erehtyisi karkaamaan maastoon yksinään jollakulla esteratsastajan sekopäisistä hevosista. Hänen ei olisi pitänyt viedä naisen hevosia.

Lucy kurkisti Panin karsinasta kuullessaan miehen huhuilevan nimeään.
”Niin?” Hän kysäisi vilkaisten kärsimätöntä hevosta silmäkulmastaan. Hänen varpaitaan oli poljettu jo aivan riittämiin tänään, joten parempi pitää kuopimaan herkästi innostuvaa ruunaa silmällä.
”Saitko siirrettyä oven pois muiden tieltä?”

”Joo”, mies vastasi pysähtyen kevyesti hengästyneenä Panin karsinan ovelle ja kosketti kaksinaamaisen ruunan turpaa.
”Ei sinun tarvitse lähteä maastoon näillä kaistapäillä”, hän vetosi irvistäen anteeksipyytävänä, ”ei sinun ole pakko liikuttaa niitä ylipäätään. En olisi saanut viedä sinulta hevosia kyselemättä.”

Lucy kohautti harteitaan ja hymyili pehmeästi miehelle.
”Niiden täytyy päästä liikkeelle, ja minulla on aikaa”, hän totesi palaten takaisin kimon harjaamisen pariin. ”Ei se haittaa. Kyllä minä pärjään, lähteehän meitä muitakin liikkeelle.” Yksinään hän ei tosiaankaan olisi moista harkinnut.

”Ehkä minä voin ottaa Bambin ja lähteä mukaan, niin selviämme yhdellä reissulla”, Paulus ehdotti sukaisten niskasta kosteaa tukkaansa ja vilkaisi kuumaveristä kimoa varoittavasti. Sen olisi parempi kohdella hänen kihlattuaan silkkihansikkain.
”Oh”, mies pysähtyi kesken askeleen kohti varustehuonetta, ”Maybe lähti viemään Effietä sairaalaan. Hän taisi rikkoa jotain.”

”Jos et ole jo aivan uupunut, niin senkus”, nainen vastasi. Hänellä ei ollut suurtakaan intoa kummankaan esteratsun selkään, joten yhdestä eroon pääseminen olisi suoranainen lottovoitto. Hän selviäisi toki töistään, eihän muuta vaihtoehtoa ollut, mutta se ei tarkoittanut, että hän nauttisi olostaan sekopäisten, ylienergisten kilparatsujen selässä.
”Eikä”, Lucy henkäisi ja irvisti ajatukselle. Murtuneet luut eivät olleet mukavia, siitä hänellä oli turhankin tuoreelta tuntuvaa kokemusta. ”Toivottavasti hän tulee nopeasti kuntoon.”

Bambi tanssahteli narussa pää korkealla ja häntä tuulessa liehuen, kun Paulus haki sen takaisin sisään, naksautti kiinni länsipuolen pesupaikalle ja pyyhkäisi kevyen ulkoloimen ruunan tummanruskeasta selästä. Päivätallissa siistitty hevonen ei ollut ehtinyt sotkea itseään hiekkatarhassaan revitellessä, joten mies varusti sen tottunein ottein ja talutti ulos kivetylle tallipihalle, joka oli alkanut kuhista toimintaa aamuun verrattuna asiakkaiden alkaessa saapua paikalle. Oli helpotus päästä maastoon, vaikka teknisesti miehen työpäivä olisikin päättynyt päivätalliin - mutta mitä hän kotona yksin istuisi?
Mies heilautti itsensä kookkaan ruunikon satulaan ja kokosi ohjat käsiinsä, ennen kuin se ehti karata liikkeelle. Ehkä hän voisi varastaa Lucyn ja lähteä naisen kanssa kaksin maastoon.

Lucy puhdisti huolella eripariset jalat, joihin kiinnitti hempeän väriset suojat. Hän vilkuili jatkuvasti Pania silmäkulmastaan, sillä hänen luottonsa sähäkkään kilparatsuun oli varsin alhainen. Onneksi kaksinaamainen kimo osasi sentään käyttäytyä hoidettaessa, eikä yrittänyt syödä häntä tai tehdä mitään muuta tyhmää. Hän heilautti satulan papurikkotäpläiseen selkään, kiristi vyön ja tarkisti solkien kunnon, ennenkö siirtyi suitsien pariin. Se nyt vielä puuttuisikin, että varusteet pettäisivät hänet. Nainen kiristi kypäränsä ja harkitsi hetken turvaliivin kaivamista esiin, mutta se tuntui ylilyönniltä. Ehkä olisi vain parempi lähteä maastoon, ennenkö hän ehtisi pohtia asiaa liikojakin.
”Pärjäävätkö nämä kaksinaan maastossa, vai odotetaanko Nathania ja Fabienia?” Lucy kysäisi saapuessaan tallipihalle kimon kanssa. Hän ei uskonut työkavereiden ratsujen olevan sen rauhallisempia kuin heidänkään nykyiset ratsunsa, joten oliko sillä väliä, menivätkö he yhdessä vai kahdessa porukassa? Nainen heilautti itsensä ketterästi satulaan ja lyhensi jalustimia useammalla reiällä. Täytyisi muistaa laskea niitä pidemmäksi kun hän palauttaisi varusteet omille paikoilleen satulahuoneeseen.

Paulus siisti Bambin tuulentuivertamaa harjaa ja vilkaisi tallin suuntaan harkiten.
”Ovatko heidän hevosensa sen luotettavampia?” mies kohotti kulmaansa merkitsevästi. Hänellä oli ehkä paha tapa omia Lucy itselleen, mutta Paulus ei ollut innokas kuuluttamaan heidän uutisiaan pitkin tallia - niin onnellinen kuin kihlauksesta olikin. Hän ei halunnut Jemman pahansuovan kosketuksen kääntävän heidän ilouutistaan joksikin rumaksi ja naurunalaiseksi.
”Mutta voimme mennä heidän kanssaan, jos haluat”, hän vastasi pidätellen sivuttain askeltavaa, kookasta hollantilaista. Se ei ehkä ollut pärjännyt Elliksen ja omistajiensa toiveiden mukaan tällä kaudella, mutta hintalappu oli silti häikäisevä ja satulassa istuminen tuntui hermostuttavalta.

Lucy pudisti päätään. Ei, eivät varmasti olleet. Kilpahevosten joukosta ei tuntunut montaa luotettavaa maastoilijaa löytyvänkään. Ihme sähikäisiä kaikki.
”Äh, mennään vaan. Pan tuskin malttaa odottaa tämän kauempaa. Menkööt he kaksistaan”, nainen totesi ja kannusti kimon liikkeelle. Se nyt vielä puuttuisikin, että Pan päättäisi kiivetä seinille jo tallipihalla joutuessaan odottelemaan maastoseuraansa.
”Saa nähdä, millaisen metelin Cici nostaa Romeon vaihdettua karsinaa”, nainen huokaisi. Hän ei uskonut, että rasittavalla omistajalla olisi kykyä tuntea häpeää hevosen käytöksestä ja pahoitella aiheutunutta harmia. Todennäköisesti tämäkin episodi olisi jollakin kierolla tavalla heidän syytään.

”Joku päivä vielä teen jotain pahaa sille harakalle”, Paulus manasi synkällä murhanhimolla. Hänen periaatteensa kielsi lyömästä naista, mutta onneksi vaihtoehtoja oli monia muitakin.
”En ymmärrä, miksi se pitää Romeota edelleen. Eihän se uskalla itsekään enää ratsastaa kuin ehkä pari kertaa kuussa ja silloinkin hetken maneesissa”, mies murahti ja kannusti kuin jousilla tanssahtelevan Bambin tallin itäpuolelta lähtevää, jokea myötäilevää polkua kohti. Hän vilkaisi naista olkansa yli kuin tarkastaakseen kuinka pahoissa vaikeuksissa olisi, kun oli pakottanut Lucyn kaistapääkimon satulaan, ja väisti sitten matalaa oksaa heidän päästessään tallialueen läpi ja metsän harvaan suojaan.

Pan imeskeli pehmeää kumikuolaintaan seuratessaan Bambin perässä reippaassa käynnissä. Sähäkkä kimo vaati pehmeää kättä, sen hän muisti, mutta muutoin hevonen tuntui täysin vieraalta. Hän oli niin harvoin yhtäaikaa liikkeellä kimon kanssa.
”Tallin täytyisi vain heittää Romeo pihalle. Siitä ei ole kuin harmia kaikille”, Lucy puhahti. Cici ei selkeästi aikonut luopua kultamussukastaan, vaikka hevonen olikin täysi hirviö. Harva sai ruunaa kuriin edes sen vertaa, että saattoi käsitellä Romeota ilman vaaratilanteita.
”Kunpa Romeo vain saisi kodin, jossa se osattaisiin laittaa kuriin ja laihdutettaisiin takaisin hevosen mittoihin. Ihme kun se ei ole jo kehittänyt itselleen kaviokuumeiden kierrettä kaiken ylipainonsa kanssa.”

”Kunpa”, Paulus myötäsi. Kesän rikastama vesakko erotti hiekkaisen polun syvänä ja tummana virtaavasta Devil’s Waterista, ja Bambi otti komean sivuluokan melkein suoraan veteen, kun itäpuolen nurmipohjaisten tarhojen asukkaat intoutuivat tulemaan puiden takana olevalle aidalle tervehtimään.
”Rauhoitu älykääpiö”, mies ärähti hevoselle ja ohjasi sen takaisin polulle reheväksi muuttuneesta pusikosta.
”En pistäisi pahakseni, jos myös Papillon, Kiwi ja London vaihtaisivat tallia.”

Pan kiepahti terävästi ympäri katsomaan tarhan suuntaan, kun Bambi edellä loikki sivuttain. Pärskähtäen hevonen kääntyi takaisin kulkusuuntaan, mutta kantoi päätään korkealla eikä hakenut pienintäkään kontaktia kuolaimeen. Lucy huokaisi koettaessaan houkutella hevosta takaisin pehmeälle kumikuolaimelle tuloksetta.
”Tuskinpa kukaan harmistuisi siitä”, nainen myönsi. Hevosien sekaan mahtui todellisia sekopäitä, kuten kaikki neljä edellämainittua.

Mies päätyi katumaan reittivalintaansa, sillä Bambi jaksoi kuulostella jokaisen tarhan kohdalla syitä tehdä raisuja loikkia, ja kun Paulus yritti saada sen jatkamaan matkaa oikealle, hevonen teki niin yllättävän pysähdyksen joen ylittävän sillan kohdalla, että ratsastaja oli kiepahtaa sen pään yli alas. Tämä silta oli vain maaseudulle istuva, karupiirteinen puuversio toisin kuin ikiaikaiselta näyttävä, kivestä muurattu sisar kartanon kohdalla, mutta hevosen reaktiosta päätellen se olisi voinut olla vain joen yli heitetty lankku.
”Mene nyt”, Paulus kannusti maanitellen ja napautti ruunaa pohkeillaan, kunnes se suostui sipsuttamaan terävästi korskuen sillan yli ja vihertävien peltojen lomassa kulkevalle kinttupolulle.
”Oletko tuota… Kertonut Hollandeille meistä? Sormuksista”, mies yskäisi.

Lucy ei voinut kuin olla kiitollinen siitä, miten ei joutunut yleensä ratsastamaan Pania. Ruuna viskoi tuohtuneena päätään heti, jos hän koskettikaan ohjaa terävämmin, vaikka syy moiseen oli hevosen yllättävissä kiepahduksissa ja sivuloikissa, jotka koettelivat Ivoryn kompuroinnin hiomaa tasapainoa. Hän ei voinut kuvitellakaan hevosen olevan mukava ratsastettava esteradalla, jos se reagoi kuolaimeen tähän tapaan radallakin.
”En”, nainen myönsi kevyt häpeänpuna poskille kohoten. Hän ei ollut tiennyt miten kertoisi uutisen, joten oli päätynyt sujauttamaan sormuksen nopeasti taskuunsa nähdessään serkkuaan ja tuon perhettä.
”Ei ole tullut sopivaa hetkeä.”

Paulus ei ihmetellyt, miksei nainen ollut rynnännyt kertomaan ilouutista. Hän tuskin oli sulhanen, jota Hollandit toivoivat herttaiselle, hyväsydämiselle Lucylle. Mies nyökkäsi ja piteli kookkaan ruunikon pohkeidensa välissä, kun se tanssahteli estehevosen passagea muistuttavassa askellajissa eteenpäin yrittäen iskeä kavionsa peltoon kuin uhallaan.
”Ahaa”, hän vastasi olkansa yli, ”no eihän sillä mikään kiire”. Eihän heidän kihlauksestaan ollutkaan kuin pari päivää aikaa. Hän olisi voinut jakaa ilouutisen perheelleen, mutta hänellä ei ollut sellaista. Ehkä hänen pitäisi kertoa Oliverille, Sawyerille ja Effielle, vaikka viimeinen luultavasti pitäisi sitä kamalana päätöksenä.

Ei kenties kiire, mutta mitä pidempään hän odottaisi, sitä vaikeampaa kertomisesta tulisi. Oli helpompi sanoa menneensä kihloihin viime viikonloppuna kuin neljä kuukautta sitten, sen hänkin tiesi. Hän yritti houkutella kaksinaamaista kimoa kuolaintuntumalle, mutta Pan tuntui vain kantavan päätään entistä korkeammalla. Huomenna hän pääsisi onneksi takaisin omien luotettavien vastuuhevostensa selkään, eikä joutuisi työstämään räjähdysherkkiä kilparatsuja, joista ei koskaan tiennyt, mitä ne saisivat seuraavaksi päähänsä.
”Kerron heti kun ehdimme istahtaa kunnolla alas. En viitsisi kertoa puhelimessa tai ohimennen tallikäytävällä, kun näen Bethanya”, nainen selitti huultaan purren. Hän halusi jakaa ilouutisen perheensä kanssa, mutta samaan aikaan ajatus hermostutti. Entä jos perhe ei iloitsisi hänen mukanaan?

Paulus vilkaisi olkansa yli.
”Ei sillä ole kiire, Lucy”, mies vakuutti ja taputti Bambin kaulaa, kun ruuna asettui käyntiin heidän pujotellessaan peltojen ja pienten, rehevien lampien lomassa kohti pohjoista. Ehkä he voisivat lähteä joku päivä eväsretkelle Derwent Reservoirin rannalle. Se alkoi jo muistuttaa oikeaa vesistöä verrattuna näihin, vaikka Linnel Lake olikin jo lammen kokoinen.
”Ja ymmärtäisin kyllä, vaikket haluaisikaan kertoa heille.”

”Tietenkin haluan kertoa heille, älä nyt hulluja puhu”, Lucy puuskahti ja kannusti Pania eteenpäin, kun hevonen tuntui valmistautuvan seuraavaan kiepahdukseen tai sivuaskeleeseen ilman sen kummempaa syytää. ”Odotan vain sopivaa hetkeä.” Hän kertoisi kyllä, mutta siinä voisi mennä viikko tai kenties kaksi. Kunhan hän vain keksisi, miten kertoa asiasta. Ei kai hän voisi vain istahtaa ruokapöytään ja mainita menneensä kihloihin, vai voisiko?

”Haluatko pitää ystävillemme jonkinlaiset, öh, juhlat?” Oliko sellainen edes tapana? Paulus ei varsinaisesti saanut kutsuja vauvajuhliin ja tupaantuliaisiin. Bambi hyppäsi sirosti vetisen ojan yli ja jatkoi sitten matkaa vasemmalle, Rosings Parkin maiden pohjoislaidalla kulkevalle Hill Roadille.
”Tai tupaantuliaiset, nyt kun katto ei enää vuoda niin pahasti ja tapetit ovat seinillä.”

Pan jäi tuijottamaan jokea kuin se olisi täynnä laavaa, eikä ottanut askeltakaan ylittääkseen kapean ojan. Kimo viskoi päätään ja hyppeli sivuttain.
”Mene nyt”, Lucy manasi silitellen toisella kädellään papurikkotäpläistä kaulaa. ”Se on vain pieni joki. Se ei tunnu missään esteiden rinnalla”, nainen maanitteli hevosta kannustaessaan Pania jälleen eteenpäin. Hevonen nousi puolittain pystyyn hermostuneena. Mikä luupää. Nainen kiepautti tanssahtelevan hevosen ympäri ja palautti takaisin kapean joen pientareelle. Lopulta Pan loikkasi liioitellun suuresti vetisen ojan yli ja luimi närkästyneenä, kun ratsastaja ei pysynyt yllättävässä, räjähtävässä ponnistuksessa mukana. Häntäänsä viuhtoen ja päätään korkealla kantaen ruuna sipsutteli Bambin perään ja Lucy vannoi, ettei ikinä poistuisi Rosingsin ratsastuspoluilta, jos olisi niin epäonninen, että joutuisi vielä uudestaan Panin selkään.
”Ehkä jotakin pientä voisi harkita”, nainen vastasi voidessaan jälleen keskittyä keskusteluun hevosen urpoilun sijaan. ”Juhlia kaikkea kerralla, niin ei tarvitse järjestää monia kutsuja.”

”Montakohan ihmistä Nookiin mahtuu”, Paulus pohti kieltäen itseään holhoamasta Lucya. Nainen pärjäsi vaikealle kimolle hienosti ilman häntä - ja jos hän suuttui Lucylle aina naisen huolehtiessa hänestä, ehkä hänen oli noudatettava omia sääntöjään.
”Voimmekohan kutsua ihmisten sijasta koiria?” hän kysyi siirtäen Bambin raviin yksikaistaisen, aution tien nurmikkoisella pientareella.

”Toivotaan hyvää säätä, niin osa voi olla pihalla”, nainen vastasi hymähtäen. Alkukesän sää oli ollut niin hurmaava, että hän epäili loppukesän olevan pelkkää sadetta ja tuulta.
”Voimme aina kertoa vieraille, että koirat ovat tervetulleita”, hän naurahti kannustaen Panin raviin toisen ratsukon esimerkistä. Pan ei tuntunut antavan anteeksi ojaepisodia, vaan hautasi korvansa nypityn harjansa sekaan ja viuhtoi hännällään ärtyneenä, vaikka Lucy piti tarkoin huolta käsiensä vakaudesta kevennyksen lomassakin.
”Kuka tietää, vaikka joku ihastuisi Noodleen niin että tahtoisi viedä sen mukanaan”, Lucy vitsaili.

Paulus nauroi melkein hyväntuulisella vapautuneisuudella - miten hän rakastikaan Lucya - ja ärähti sitten tummanruunikolle ratsulleen, joka heittäytyi tien poikki varpusparven lähtiessä lentoon tietä reunustavan pensasaidan kätköistä. Bambin kengät kirskuivat vanhalla asfaltilla, kun se kiepahti jalat lipsuen takaisin tulosuuntaan ja oli törmätä suoraan Paniin.
”Lopeta nyt jo, urpo”, mies sätti hevosta ja kamppaili pitääkseen sen hallinnassa ja kääntääkseen sen takaisin menosuuntaan. Miksi hevosille annettiin herneen kokoiset aivot?

Pan kohotti jälleen etujalkojaan liukuessaan pysähdyksiin Bambin oikun myötä ja turhautuessaan selässä horjahtavaan ratsastajaan, karkasi kunnolla takasilleen. Lucy kietoi toisen kätensä papurikkokuvioisen kaulan ympärille ja kiskaisi toisella hevosen päätä vinoon pakottaen ratsun jälleen neljälle jalalle. Pan ei arvostanut moista nykäisyä lainkaan, vaan viskoi päätään tuohtuneena ja hyppeli paikoillaan.
”Nämähän ovat mukavaa maastoseuraa”, nainen mutisi ajaessaan kimoa eteen, ettei se hyppäisi uudestaan pystyyn. Kimo vain tuntui päättäneen, ettei missään nimessä ottaisi johtopaikkaa, kun Bambi kerran oli näyttänyt hyvää esimerkkiä kaikkea säpsymällä.

Pankin hermostui, ja miehen olisi tehnyt mieli motata pystyyn hyppivää hevosta. Tajusiko se, ketä kantoi? Paulus veti Bambin mustankirjavan turvan saappaaseensa, kunnes hevonen pysähtyi puuskuttamaan, vapautti sen sitten ja taputti ruskeaa kaulaa kiitoksena.
”Ehkä meidän pitäisi tehdä lyhyempi lenkki ja palata tallille maastoradan ohi eikä kiertää tien kautta”, mies totesi laskeskelleen lenkkiä mielessään. Maasto ei rentouttaisi ketään, jos aivottomat hevoset jatkaisivat hyppimistä.
”Pärjäätkö?” hän varmisti jatkaessaan tietä eteenpäin ja kannustaessaan Bambia tasaiseen raviin.

”Kuulostaa hyvältä”, Lucy vastasi nyökkäyksen kera ja koetti rauhoitella hevosta, joka ei suostunut laskemaan päätään kuolaimelle. Parempi suunnata kotiin lyhyempää reittiä, ennenkö hevoset hermoilisivat itsensä hiestä märiksi tai heittäisivät heidät ojaan.
”Joo”, nainen vakuutti kannustaen kimon Bambin perässä raviin. Pan vältteli edelleen kuolaintuntumaa juosten pää korkealla ja selkä notkolla. Hän ei halunnut edes kuvitella huutoja, jotka saisi kouluvalmentajilta, jos kukaan sattuisi näkemään hänet nyt. Yritykset ratsastaa hevosta parempaan muotoon ja kuolaimelle eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta, sillä kaksinaamainen kimo ei laskenut päätään.
”Mikä näitä kaikkia vaivaa”, Lucy mutisi ja pudisti pienesti päätään. Mikseivät kaikki Jamien kilparatsut voineet olla täysipäisiä kuten Socks?

Paulus käänsi kookkaan, läsipäisen tummanruunikon hetken kuluttua kohti tietä reunustavaa metsää, joka siirtäisi heidät takaisin Rosings Parkin maille. Bambi - suurena, vaikuttavana esteratsuna - empi aikansa jyrkän, alasviettävän polun pientareella, ennen kuin suostui loikkaamaan alas ja otti muutaman levottoman laukka-askeleen metsän suojissa, ennen kuin pysähtyi odottamaan kumppaniaan.
”Ehkä ne imevät vaikutteita kilparatsastajastaan”, Paulus totesi synkällä huvituksella ja kääntyi katsomaan Lucya olkansa yli. Onneksi he voisivat ravata nummien poikki.

Lucy oli hetken aivan vakuuttunut, ettei mikään mahti maailmassa saisi Pania seuraamaan Bambin perässä metsän suojiin, mutta nähtävästi matkaa jatkava Bambi sai ruunan harkitsemaan uudestaan. Pan loikkasi polulle ja kiihdytti loikkien Bambin perään, ihan kuin ruunikko olisi katoamassa jonnekin.
”Ehkä”, nainen mutisi huvittuneena. ”Tai sitten ne on kaikki vain kasvatettu tyhjäpäisiksi.” Olikohan se vaatimus huipputason esteratsuille? Kingsdownin valitsemia hevosia seuratessa niin tuntui olevan.

”Todennäköisesti”, Paulus totesi ja kumartui matalan oksan alta. Bambin askeleet muuttuivat hermostuneeksi sipsutukseksi, kun he tupsahtivat metsästä tallin maastoesteradalle, ja ruuna katseli jykeviä esteitä silmät pyörähdellen heidän pujotellessaan niiden ohi hiekkapohjaisella radalla.
”Väitätkö, ettet haluaisi vaihtaa Ivorya Paniin?” mies kysyi vinosti hymyillen, kun he pääsivät tallin nurmipohjaisen derbykentän laidalle ja tuulenpieksemä, kumpuileva nummimaa avautui heidän edessään. Hän kannusti Bambin uudelleen raviin kasvillisuuteen katoavalla polulla.

Lucy pärskähti.
”Jos haluaisin niin kovasti valkoiset hiukset, keksisin helpompiakin tapoja sen saavuttamiseksi kuin säikkyä hengiltä”, hän vitsaili päätään pudistaen. Ehei, hän ei vaihtaisi herttaista, kömpelöä ruunaansa yhtään mihinkään. Oli aina yhtä mukavaa nousta Ivoryn selkään, kun tiesi ettei hevonen koskaan tarkoituksella yrittäisi pudottaa häntä. Samaa ei voinut sanoa tämänhetkisestä ratsusta, joka tanssahteli jännittyneenä ja vältteli yhä kuolaintuntumaa, vaikka olikin kerännyt takaosansa paremmin alleen.

Hevoset ravasivat perätysten tuulisen nummen poikki ja siirtyivät Bambi kärjessä käyntiin, kun tallialuetta ympäröivä, valoisa metsä lähestyi. Hiekkapohjainen polku nielaisi kavioiden äänet, ja tummanruunikko terästäytyi kuuntelemaan tallialueen ääniä suipot korvat kääntyillen. Paulus tunsi hienoista hermostusta ajatellessaan poissaolevaa hallintovastaavaa, vaikka Effie pelottikin häntä melkein yhtä paljon kuin Fairchild.
”Toivottavasti talli on vielä pystyssä”, hän kommentoi pudottautuessaan ruunan selästä länsiovien luona ja vieden hevosen sisään.

”Ei kai sitä tässä ajassa olisi vielä ehditty polttaa maan tasalle”, Lucy hymähti hypäten alas Panin selästä. Hän ei voinut päästä maahan riittävän nopeasti. Kimo ei tosiaankaan ollut hurmannut häntä käytöksellään. Paulusparka joutui ratsastamaan tyhjäpäistä hevosta jatkuvasti. Hän ei enää ikinä valittaisi Boydis- ei, kyllä valittaisi. Hän ei valittaisi omista vastuuhevosistaan. Omistajista kyllä.
”Jäätkö tallille iltaan saakka?” Nainen kysäisi taluttaessaan Panin sisään Bambin perässä.

”Luultavasti”, Paulus vastasi kiinnittäessään Bambin itäpuolen pesupaikalle.
”Käyn käyttämässä koirat, mutta mitäpä minä kotona tyhjänpanttina istuksin”, hän totesi olkiaan kohauttaen, riisui puoliveriseltä varusteet ja ryhtyi huuhtomaan hionnutta satulanalusta.
”Mitä sinulla on tehtävänä tänään?”

”Voisit mennä vaikka Thimbleen pelaamaan videopelejä, niin ei tarvitsisi lojua kotona itsekseen”, nainen ehdotti huvittuneena. Hän ei tosin mennyt vannomaan, oliko Oliver suunnannut päivän päätteeksi kotiinsa, vai valunut kartanolle Didin seuraksi.
”Hevoset tulikin jo liikutettua, joten taidan vain puuhailla tallin puolella”, Lucy vastasi pestessään Panin jalkoja. Epäilemättä asiakaspalvelu ja siivoaminen pitäisivät kiireisenä iltatalliin saakka.

”Tai voin tehdä rästissä olevia hommia”, Paulus huomautti, pyyhkäisi kookasta hollantilaista hikiviilalla, nakkasi sen selkään violetin loimen ja talutti hevosen pesukarsinan vieressä olevaan karsinaansa.
”Kuka voisi kieltäytyä harrastetarhojen siivoamisesta, jos siihen on näin houkuttava mahdollisuus?” mies kysyi vinosti hymyillen ja keräsi hevosen varusteet syliinsä siivoten samalla tottuneesti jälkensä pesutilasta.

Rästissä olevia hommia riitti aina ja ikuisesti. Aina voisi keksiä lisää tehtävää, jos aikaa jäisi. He voisivat todennäköisesti paiskoa töitä vuorokauden ympäri eikä työt loppuisi kesken.
”Hurmaavaa”, Lucy puhahti heittäen loimen Panin selkään. ”No, ainakin siinä voi vältellä asiakkaita”, hän mutisi kuivaa huvittuneisuutta äänessään. Hän epäili, ettei menisi kauaakaan kun Boyd roikkuisi jälleen hänen kintereillään valittaen jostakin täysin turhasta Eastcoastiin etäisesti liittyvästä asiasta. Hän naksautti kieltään lähtiessään taluttamaan kimoa ruunaa karsinaan, ja palasi sen jälkeen tarkistamaan, ettei pesutilaan jäänyt mitään ylimääräistä.
”Kunhan sää vain suosisi sen verran, ettei sada kaatamalla niskaan, niin tarhojen siivoaminenhan on oikein näppärää hommaa.”

”Totta. Hauskaa iltaa”, Paulus vastasi, harppasi suikkaamaan miehekkään suukon tuoreen kihlattunsa poskelle ja harppoi sitten viemään hevosen varusteet paikalleen. Hän kävisi Nookissa käyttämässä koirat - toivoen, ettei kutsumaton perheenlisäys ollut pistänyt mökkiä uuteen uskoon - ja kenties söisi jotain, ennen kuin palaisi tallille kottikärryjen ja talikon kanssa. Ajatus sohvalla löhöilystä ei ollut mielekäs, kun mies tiesi Lucyn paiskivan töitä tallilla.

Sunnuntai 30. heinäkuuta 2017 - Sivupolkuja

Lucy ei ollut koskaan ollut niin kiitollinen lounastauosta. Hän oli suorastaan romahtanut pöydän ääreen ja käynyt lounaan kimppuun niin suurella ruokahalulla, että työkavereiden ympäröivä keskustelu oli jäänyt huomiotta. Aamutallissa oli riittänyt työtä koko viikon edestä, sillä hevoset aina Eastcoastista alkaen olivat tuntuneet heränneen väärällä jalalla. Edes Rain ei ollut ollut oma laiska mutta kiltti itsensä aamun maastolenkillä, vaan oli tuohtunut jostakin täysin käsittämättömästä. Eipä irlannincob ollut suurta vahinkoa pienellä pukillaan aikaan saanut, mutta se oli ilmaissut sitäkin selvemmin Rainin tyytymättömyyttä.
”Lucy. Lucy hoi. Collins!” Nainen säpsähti tajutessaan vihdoin, että Fabien oli turhaan yrittänyt saada hänen huomiotaan siitä hetkestä asti, kun mies oli istahtanut lounaspöydän ääreen. ”Boyd tahtoi keskustella kanssasi Eastcoastin ruokinnasta päivätallin aikaan.” Lucy räpytti silmiään. Teinityttöä ei voisi vähempää kiinnostaa Eastcoastin ruokinta, eli rasittava kakara etsi vain uutta syytä valittaa hänen työnteostaan. Luojan kiitos Effie tuntui sentään olevan hänen puolellaan, kun teinityttö keksi valittaa hänestä eteenpäin.
”Haluaako kukaan muu ruokkia Eastcoastia tänään?” Nainen naurahti antaen katseensa kiertää työkaverista toiseen. ”Ai ei? Kuinka yllättävää”, hän mutisi huvittuneena ja lusikoi herkullista lounaskeittoa suuhunsa. ”Ketkä kaikki ovat lähdössä seuraavaksi maastoon? Ehkä voimme ihan vain vahingossa eksyä niin kauas, että joudumme kiirehtimään päivätallin läpi.”

Ruokansa ylle suojelevasti kumartunut Paulus murahti sävyllä, joka ilmaisi myöntävää vastausta ja haaveili päivästä, jona Boyd kohtaisi hyvin kivuliaan ja nöyryyttävän onnettomuuden. Helvetin omahyväinen loinen. Myöskään Ellis ei herättänyt hänessä erityisen lämpimiä tunteita, mutta ainakin mies oli poissa, tällä kertaa Hicksteadissa, mutta se jätti liudan hevosia hänen maastoiltavakseen, sillä Moorekin oli kisoissa.
”Suunnitelma sekin”, hän vastasi pyyhkäisten kämmenselällä suutaan ja varmisti, ”lähdetkö Miulla?”
”Minä lähden. Julian-parka ei voi ratsastaa hetkeen”, Jemma totesi pöydän päästä ristien kädet polvelleen ja luoden seurueeseen tietäväisen, turhaan peitellyn tyytyväisen katseen. Hän oli päässyt ratsastamaan miehen kouluratsuja, ja vaikka valmentaja olikin mennyt naimisiin kuun alussa, Jemma ei nähnyt sitä esteenä haluamaansa tulevaisuuteen. Se, että mies oli rikkonut selkänsä uudelleen tallin kisoissa, oli vain ylimääräinen bonus. Se voisi tarjota hänelle ansaitun tien tähtiin.

”Joo”, Lucy nyökkäsi vahvistukseksi. Toivottavasti Miu olisi paremmalla tuulella kuin niin moni hänen tallitiiminsä hevosista oli tänään ollut. Täytyisi varmaan reiluuden nimissä varottaa Jimenaa Papillonista, joka oli tuntunut olevan kolme kertaa tavallistakin pahempi.
”Tuletko mukaan vai menetkö omia teitäsi?” Fabien kysyi Jemmalta työntäen vain puoliksi syödyn lounaan kauemmas itsestään. ”Nathan taitaa myös tulla mukaan Dianalla”, mies pohti ääneen ja alkoi laskea maastoilijoita sormillaan. Keitä muita puuttui? Lucy, Paulus, Jemma, Nathan, hän.
”Unohdit Laurenin”, Lucy täydensi Fabienin aloittaessa listaa kolmatta kertaa. Ranskalaismies levisi helppoon hymyyn nyökkäyksen kera. Hän olikin ollut varma, että joku puuttui. Joku muukin kuin Ivor, jonka unohtaminen tuntui olevan enemmän sääntö kuin poikkeus.

Jemma soi Fabienille myötätuntoisen hymyn: ulkomaalaiset raasut, joiden rajalliseen ymmärrykseen tuli suhtautua kärsivällisesti.
”Mukaan, tietenkin, kullanmuru”, hän vastasi herttaisesti ja silmäili varautuneesti seurueen lounaita kuin niiden kalorit voisivat tarttua häneen pelkän tuoksun perusteella. Totta kai hän olisi pärjännyt yksin. Ei hän säikkynyt Julianin menestyneintä ja kallisarvoisinta hevosta tai pelännyt rikkovansa sen.
”Pääsemmekö lähtemään tasalta vai tarvitsetteko enemmän aikaa, ehm, ahmimiseen?” hän kysyi ja karkasi vikkelästi jaloilleen, kun näki Pauluksen katseen.

Ranskalaismies kohautti harteitaan. Ihan miten vain. Lucy kätki hymynsä vesilasin taakse. Jemma olisi varmasti mieluummin maastoillut yksikseen kuin heidän seurassaan, olivathan he niin kaukana neiti Supertähden alapuolella, mutta valmentaja tuskin tahtoisi hevosiaan yksinään maastoon.
”Kymmentä yli, Miu on ulkona ilman loimea”, Lucy vastasi. Jemma lieni ainoa, joka todella oletti kenenkään olevan tasalta ulkona hevosten kera. Kunhan he olisivat puolelta liikkeellä, kukaan ei valittaisi aikataulusta.
”Varttia yli ennemminkin, Taffel ei varmasti arvosta hoputtamista”, Fabien täsmensi.

Uskomatonta. Jemma pyöräytti merkitsevästi silmiään ja oli aukaisemassa suunsa, mutta koki paremmaksi lähteä alakertaan lantio hienovaraisen viettelevästi keinahdellen. Paulus loi naisen selkään synkän katseen kiitollisena siitä, etteivät he asuneet enää yhdessä.
”Voimmeko eksyttää hänet?” mies kysyi nyökäten päätään kadonneen selän suuntaan ja kaapaisi lautasensa tyhjäksi.
”Tai sitoa ja jättää jonnekin, mistä häntä ei löydetä?”

Fabien naurahti Pauluksen ehdotukselle, siinä missä Lucy pudisti päätään huvittunut hymy suupielessään.
”Ehkä Kraken voi polkea kenkänsä, niin van der Veen hoitaa Jemman meidän puolestamme”, Lucy ehdotti lusikoiden viimeisen keitostaan suuhunsa. Maasto itsessään ei ollut vastentahtoinen ajatus, mutta Jemman seuraa hän ei voinut varsinaisesti väittää kaipaavansa.
”Kenet otat maastoon nyt?” Lucy suuntasi huomionsa Paulukseen.

Paulus oli edelleen sitä mieltä, että he voisivat eksyttää omahyväisen ihmishirviön matkasta, mutta Lucy oli liian hyväsydäminen toivoakseen pahaa edes niille, jotka todella ansaitsivat sen.
”Lupasin Maggielle liikuttaa Twinkien tänään, joten ehkä otan sen”, hän pohti. Hopeanruunikko tarjoaisi varmasti rennomman maaston kuin Kingsdownin hermostuneet estehevoset, joiden jokainen naarmu oli katastrofi.
”Aiotko ratsastaa tänään Ivoryn?” mies kysyi keräten astiansa tarjottimelle ja vilkaisi kelloaan.

Twinkie olisi hyvä valinta, jos häneltä kysyttiin. Ainakin se tarkoittaisi, että heillä olisi yksi kierroksilla käyvä kilparatsu vähemmän mukanaan.
”Enköhän. Paitsi jos se on yhtä huonolla tuulella kuin kaikki muutkin tänään. Siinä tapauksessa juoksutus saa riittää”, Lucy hymähti. Ivory oli ollut aamutallin pelastus pehmeällä tervehdyksellään ja herttaisella herkkujen kerjäämisellään, joten hän toivoi ruunan olevan edelleen yhtä hyväntuulinen päivätallin jälkeenkin. Hän nousi pöydän äärestä kiitollisena lämpimästä ateriasta, ja suunnisti pudottamaan astiansa keräyspisteelle.
”Eivät kai ne nyt niin kamalia voineet aamulla olla?” Fabien kyseenalaisti kulmaansa huvittuneena kohottaen. Lucy vilkaisi miestä epäuskoisen huvittuneena.
”Manhattan näykkäisi minua. Milloin Manhattan on näykkäissyt ketään?” Hän haastoi. Fabienin epäuskoinen äännähdys riitti reaktioksi. ”Niinpä.”
”Mennäänkö nummille vai pysytäänkö merkityllä reitillä?” Fabien kysäisi pohtien maastoon lähteviä hevosia. Oreja ja tammoja, kilparatsuja ja eläkeläisiä, älykääpiöitä ja täysjärkisiä. Ehkä heidän ei pitäisi poistua mihinkään aitojen sisäpuolelta.

”Nummille tietenkin”, Paulus totesi kuin asia olisi itsestäänselvyys. Mitä iloa merkityistä reiteistä olisi? Kuinka siellä olisi toivoa päästä tärkeilevästä turhanpäiväisyydestä? Mies sysäsi astiansa keräykseen ja lähti vaistomaisen reippain askelin kohti alakertaa kuin peläten, että toimiston ovi heilahtaisi auki ja hän törmäisi Effieen.
”Vai selviätkö sinä?” mies kysyi Fabienilta muistettuaan millainen hevonen ranskalaisella olisi allaan.

”Selviän, selviän”, Fabien vakuutti hyväntuulisesti. Ainakin nummilla olisi mahdollisuus ottaa etäisyyttä muihin, jos hevosseura kävisi divan hermoille. ”Nähdään siis kohta”, mies huikkasi lähtiessään harppomaan tallikäytävän halki. Lucy vilkaisi Paulusta ja pudisti päätään.
”Jos Miu puree minua kun haen sen sisään, en tule huomenna töihin”, nainen mutisi ja siristi silmiään seuratessaan tallikäytävän elämää. Ei vaatinut paljoa tunnistaa Eastcoastin pahamaineinen omistaja maleksimassa käytävällä, ja silmänräpäystä myöhemmin Lucy oli jo kadonnut ulos ovesta noutamaan mustaa täysiveristä sisään. Vanha herrasmies oli yhtä kohtelias kuin aina ennenkin, ja huolimatta loimettomasta ulkoilustaan, ei ollut onnistunut keräämään hiekkakerrosta kiiltävään selkäänsä. Lucy talutti varustetun hevosen aavisteltua nopeammin odottamaan tallipihalle, jossa Nathan jo istui herttaisen Dianan selässä ja Lauren ojensi Othelloa, joka näytti uhittelevan pihalle hylätylle yksinäiselle ratsastushanskalle. Ruunan asettuessa aloilleen, Lauren heilautti itsensä selkään ja jatkoi keskustelua Nathanin kanssa kuin se ei olisi koskaan katkennutkaan.

”Minulla on hyvä reitti mielessä”, Paulus vastasi synkeästi hymyillen ja suurta tyydytystä mahdollisuudesta, jossa Jemma saisi matalasta oksasta naamaansa tai ehkä putoaisi märkään ojaan. Mikä herkullinen ajatus. Ei olisi hänen vikansa, jos nainen ei osaisi ratsastaa hevosta. Hän kävi hakemassa Twinkien kartanon puistoon viritetyltä laitumelta, missä leppoisaa elämää viettävä harrastekilparatsu oli viettänyt edelliset viikot keräten tomua ja kuraa karvaansa ja kasvattaen vatsaansa niin, ettei satulavyö meinannut enää mennä kiinni. Ahne eläin malttoi jopa pysyä sähkölankojen takana, kun oli vihreän meren ympäröimä.
Paulus hinkkasi hevosen suklaanruskean selän puhtaaksi, varusti happamasti luimivan ruunan äklösöpöin varustein ja raahasi sen sitten perässään tallipihalle, minne maastoryhmä oli kokoontumassa. Twinkie ei tuntunut välittävän edustiko lahjakkaampien kenttäratsujen keskuudessa, sillä ruuna möllötti toista takajalkaansa lepuuttaen, korvat laiskassa luimussa ja näytti olevan nukahtamaisillaan, kun Paulus sääti teinityttöjen jäljiltä kääpiöille sopivia jalustimia. Hän vilkaisi kulmat kurtussa kerääntynyttä joukkoa - missä Jemma oli? Eikö nainen ollut patistanut heitä olemaan valmiina kahdeltatoista, mutta aikoi itse odotuttaa muita?
Kun mies oli aikeissa lähteä hakemaan narttua hiuksista, huoliteltu, katumaton Jemma asteli tallista suuri, ärhäkästi tanssahteleva mustanruunikko vanavedessään. Kankikuolainta järsivä ori kyräili muita hevosia korvat päätä vasten painuen ja kuopi mukulakivettyä pihaa kärsimättömällä raivolla, kun Jemma keinautti itsensä vaivattomasti korkeaan satulaan ja soi muulle seurueen alentuvan hymyn.
”Mennäänkö sitten?”

Pauluksen ja Fabienin liityttyä seuraan, Lucy oli valmis karkaamaan liikkeelle ilman Jemman odottamista, mutta valitettavasti Lauren ja Nathan tuskin arvostaisivat tallitiimiläisensä jälkeen jättämistä. Lucy siirsi kohteliaan Miun kauemmas nuoremmista hevosista ja vältteli erityisesti Othelloa, joka kaarsi kaulaansa ja puhkui täynnä uhmaa. He voisivat jättäytyä jonon jälkeen ja antaa kiireisempien johtaa letkaa. Jemman saapuessa uhmakkaan orin kanssa, Lucy kiitteli kauemmas siirtymistään, sillä Othello oli heti valmis vastaamaan haasteeseen kohottaen osittain etusiaan.
”Kenties haluat ottaa keulapaikan?” Lauren tarjosi Jemmalle laittaen Othellon peruuttamaan varsin tottuneesti kauemmas muista hevosista. Hiton äiti. Hän ei koskaan ymmärtäisi, mitä äiti näki luupäisessä ruunassa. Letkalla kesti hetken järjestäytyä kunnolla, ja tuskin he olivat päässeet sadan metrin päähän tallipihasta, kun Fabien jo päätyi kannustamaan Taffelin edemmäs tuittupäisen tamman ilmaistessa tyytymättömyytensä letkan hännillä haahuiluun.
”Ajattelin mennä käymään kartanolla illalla Bentleyn kanssa. Luuletko, että Noodlea uskaltaa ottaa mukaan?” Lucy kysäisi Paulukselta silmiään siristäen. Noodle tuhoaisi pian kaikki paikat siinä hetkessä, kun hän kävisi vaihtamassa kuulumisia Didin kanssa.

Missä muuallakaan Krakenin kaltainen hevonen kulkisi? Jemma kannusti orin liikkeelle huomaamatta Pauluksen murhanhaluista katsetta ja lähti johtamaan letkaa kohti tallialuetta ympäröivän metsän läpi nummille johtavaa polkua. Kraken järsi kuolainta tyytymättömän näköisenä ja polki ärhäkästi alleen, ratsastajan alla kiemurrellen. Se nakersi hieman ratsastajan itsevarmuutta, mutta Jemma kieltäytyi näyttämästä sitä, vaan nosti ylpeästi leukaansa. Paulus jättäytyi Twinkien kanssa Miun perään ja potkaisi luimivan ja vastahakoisen, laidunloman keskeytystä protestoivan ruunan reippaamaan vauhtiin. Hänellä ei ollut kärsivällisyyttä sen venkoilulle.
”Totta kai uskaltaa. Kuka tietää, jos olemme onnekkaita, se voi kadota kartanon loputtomiin huoneisiin”, mies vastasi vinosti hymyillen.
”Miltä Miu tuntuu? Onko sitä riivannut sama pahantuulisuus kuin muita?”

”Hei”, Lucy protestoi nauraen ja vilkaisi olkansa yli miestä kohden. ”Noodle on osa perhettä. Ei sitä kadoteta mihinkään. Varsinkaan kartanoon, jonka yhdenkin huoneen huonekalut ovat enemmän kuin vuoden palkkamme.” Hyvä on, sekarotuinen narttu oli yksi riiviö pahimmillaan, mutta Noodlessakin oli puolensa. Jos ei mitään muuta, niin ainakin narttu sai Bentleyn näyttämään harvinaisen hyvätapaiselta ja koulutetulta koiralta.
”Ei, Miu on oma kultainen itsensä”, nainen vastasi lämmöllä ja suoristi mustaa, huolellisesti nypittyä harjaa. ”En tajua mikä muita tänään riivasi. Vissiin annoin ruuat väärässä järjestyksessä.”

”Kai voimme sentään hukata Jemman?” Paulus kysyi kohottaen ääntään niin, että letkaa johtava nainen kuuli. Twinkie jaksoi yrittää pysähdellä ja riuhtoa suuhunsa jokaisen oksan ja pensaan, johon se ulottui lähtemättä polulta. Ehkä Miulle tarkoitettu huono päivä osui hopeanruunikolle.
”Hei, otetaan tästä vasen”, mies huikkasi letkalle heilauttaen kättään kohti kapeampaa, rehevöityneempää polkua, joka vei itään. Jemma loi heihin halveksivan katseen, mutta käänsi orin suu myrtyneessä mutrussa.
”Onko teillä suurempiakin suunnitelmia Didin kanssa?”

”Paulus”, Lucy torui nauraen, mutta ei vaivautunut puuttumaan asiaan sen enempää. Ei voinut yllättää Jemmaa, ettei nainen ollut työkavereidensa suuressa suosiossa.
”Ei oikeastaan”, nainen kohautti pienesti harteitaan ja seurasi reippaasti astelevan Othellon perässä kapealle polulle, jota Miu kulki varmajalkaisesti. ”Kunhan vain ajateltiin vaihtaa kuulumisia.” Ja antaa koirien juoksuttaa toisensa väsyksiin siinä sivussa.

Kraken pysähtyi polkujen risteykseen protestoiden peruutusta ja kääntöä. Massiivinen ori askelsi kiivaasti paikallaan kuin harkitsen pystyyn hyppäämistä, kaarsi kaulansa karaten kuolaimelta ja pälyili ympärilleen silmänvalkuaiset vilahdellen. Paulus tunsi synkeää mielihyvää nähdessään välähdyksen hermostusta Jemman huolellisesti meikatuille kasvoilla, kun nainen yritti löytää oikeaa otetta vaativan hevosen ratsastamiseen. Kun Kraken jatkoi käynnissä, sen ratsastajan hartioista saattoi lukea helpotuksen huokauksen. Twinkie lönkytti Miun perässä painaen korvansa päätä vasten, kun Paulus esti sitä ravitsemasta itseään.
”Ehkä minun pitäisi kysyä haluaako Oliver käydä tuopillisella”, mies pohti.

”Kysy ihmeessä”, Lucy kannusti hyväntuulisesti ja vilkaisi pikaisesti olkansa yli Paulusta. ”Se tekisi varmasti hyvää teille molemmille. Kunhan et tule kotiin vasta aamutallin aikaan”, nainen hymähti. Tuskin miesten yhdet tuopit päätyisivät niin pitkään kestämään, vaikka eihän sitä koskaan tiennyt, mihin ongelmiin miehet voisivat päätyä. Oikeastaan tarkemmin harkittuna, voisi ehkä olla parempi, jos mies ei lähtisikään minnekään, missä tarjoiltiin alkoholia.
”Ai niin, Bethany kyseli lähtisimmekö hänen kanssaan Durhamiin joku päivä”, Lucy vilkaisi jälleen hartiansa yli miestä. Serkun päähänpistoista harvoin sai selvää.

”Katsotaan mitä käy”, mies vastasi tyynesti. Tuskin yksi tuopillinen venyisi, mutta turha kai villimpiä vaihtoehtoja oli sulkea pois. Paulus kurtisti kulmiaan epäluuloisesti ja tuuppasi Twinkietä reippaampaan käyntiin puiden lomassa pujottelevalla polulla.
”Bethany. Hän haluaa lähteä Durhamiin minun kanssani? Mitä hän tekee siellä?” hän kysyi skeptiseen sävyyn ja käski Jemman kääntymään pienemmälle sivupolulle, joka veisi heidät herkulliselle, märälle ojalle.

”Hän ei suostunut kertomaan”, Lucy pyöräytti silmiään merkitsevästi. Serkun päähänpistot olivat yksi mysteeri hänelle suurimman osan ajasta. ”Mutta olettaisin, että pyyntöön sisältyy jonkinlainen taka-ajatus.” Milloinpa ei, varsinkin jos serkku tahtoi Pauluksen mukaan. Hän oli vielä varmistanut, että Bethany tarkoitti kutsun heille molemmille, sillä yleensä serkku piinasi vain häntä omituisilla ideoillaan.
”Joten jos keksit vedenpitävän selityksen, miksi emme mitenkään pääse yhtenäkään iltana hänen mukaansa, anna kuulua.”

”Ei, ei. Tämähän alkaa kuulostaa mielenkiintoiselta”, Paulus protestoi ja seurasi synkällä mielihyvällä, kuinka Jemman matka pysähtyi rehevöityneelle ojanpientareelle ja muiden piti näyttää esimerkkiä. Kraken viskoi päätään, pyörähteli ympäri ja potki takasillaan ratsastajan pohkeista.
”Ehkä Bethany on päättänyt lähteä vapaaehtoistyöhön Grönlantiin tai Peruun ja kaipaa jonkun vilkuttamaan?” mies ehdotti toiveikkaasti ja kannusti Twinkien voimakkaasti eteen. Hopeanruunikko ruuna potkaisi takajaloillaan ojaa niin, että samea, suolta tuoksuva vesi loiskui ojan partaalla kamppailevan ratsukon päälle. Se oli ehdottomasti sen arvoista, että omatkin housut ja saappaat saivat osansa.

”Tai tuhoontuomitulta”, Lucy täydensi huvittuneena. Hän ei astuisi autoon ennenkö Bethany selittäisi yllättävää pyyntöään hieman enemmän. Olkoonkin, että oli mukavaa, kun serkku oli kutsunut myös Pauluksen. Ainakaan Bethany ei koettanut vältellä Paulusta tai pitää häntä erossa miehestä. Othellon ylitettyä vetisen ojan mahtavalla, varsin ylimitoitetulla loikalla, kannusti nainen Miun ojan vastarannalle.
”Näetkö häntä tekemässä vapaaehtoistyötä? Tai yhtään mitään työtä, jos tarkkoja ollaan”, nainen naurahti päätään pudistaen. Ei hänen serkkunsa. Bethany oli saanut kaiken tähänkin asti vanhemmiltaan pyytämällä, joten miksi ihmeessä naisen tarvitsisi nähdä sen enempää vaivaa saadakseen tahtomansa?
”Pysähdymmekö odottamaan, vai pääsetkö ojan yli?” Lucy huikkasi olkansa yli aavistuksen liian suloisella äänellä ollakseen viaton. Jemman asenne ärsytti parempiakin ihmisiä kuin häntä.

”En, mutta en näe häntä myöskään ajattelemassa asioita kovin syvällisesti”, Paulus vastasi vinosti hymyillen ja pysäytti Twinkien muiden sekaan kääntyen satulassa katsomaan Jemmaa, jonka poskille oli ilmestynyt kiukun ja turhaumuksen punaiset läikät. Nainen kannusti Krakenia eteen, mutta omanarvontuntoinen, ärhäkkä hevonen ei näyttänyt tulevan toimeen ratsastajansa kanssa, vaan viuhtoi kiivaasti hännällään ja kohotteli etusiaan korvat niskaa vasten painuneina. Jemma heitti Lucyyn murhanhimoisen, keskisormea heijastelevan katseen ja tuuppasi oria kannuksillaan, mutta joutui takertumaan sen kaulaan samantien hevosen noustessa takasilleen ja pukittaessa raivokkaasti.
”Ehkä joku voisi houkutella serkkusi mukaan vaikka keksillä?” mies kysyi huvittuneena. Bethany oli uskomaton, tyhjäpäinen loinen, mutta oli naisella hyvätkin ominaisuutensa - kuten se, että Lucy oli saanut Ivoryn serkkunsa ansiosta.
Kamppailtuaan Krakenin kanssa useamman minuutin, Jemma sai orin hyppäämään mahtipontisella loikalla kostean ojan yli ja jatkamaan matkaa, nyt keskellä letkaa. Nummille johtavaa polkua ympäröivä heinikko ulottui hevosia kylkiin ja huojui tuulessa; se olisi saanut Nimbuksen kuvittelemaan kauheuksia, mutta Twinkie vain puski kuolainta vasten hamuten polun yli kaartuvia korsia suuhunsa.

Se oli ehdottomasti totta Bethanyn kohdalla. Nainen harvoin ajatteli mitään asiaa kahta sekuntia kauempaa, joten syvällisyys ei kuulunut serkun vahvuuksiin. Pinnallinen, mielihyvän perässä säntäilevä nainen ei tosiaankaan pysähtynyt pohtimaan syntyjä syviä.
”Se saisi olla melkoinen keksi”, Lucy naurahti ja vilkuili Jemman taistelua ratsunsa kanssa. Hän tukahdutti myötätunnon, joka nosti päätään. Jos heidän sijansa olisivat vaihtuneet päinvastoin, Jemma tuskin olisi pysähtynyt muuta kuin siksi hetkeksi, jonka loukkauksen tai parin heittäminen olan yli kestäisi. Jemma ei ansainnut hänen myötätuntoaan.
”Pitäisikö Noodlea tuoda tallille remmissä aina silloin tällöin”, nainen pohti ääneen kannustaessaan Miuta liikkeelle uudelleen järjestäytyneen letkan mukana. Lauren oli päätynyt kärkeen Othellon kanssa Nathanin ja Dianan seuratessa aivan ruunan perässä. Fabien piteli tuittupäistä Taffelia kiitettävän etäisyyden päässä Dianasta, vaikka tuntuikin osallistuvan kahden kärjessä ratsastavan keskusteluun suurella innolla. Lucy vilkaisi Jemmaa ja pidätti Miuta kevyesti. Ketään ei haittaisi, jos heidän ja Jemman väliin jäisi hieman tyhjää tilaa.
”Kuka ties vaikka se oppisi käyttäytymään, kun pääsisi purkamaan energiaansa.” Se taisi olla turha toivo. Koiralla ei ollut minkäänlaisia käytöstapoja.

Twinkie jäi letkan viimeiseksi eikä näyttänyt pistävän sitä pahakseen. Ruunan askel tosin uhkasi hidastua ilman muistuttelua, mutta Paulus vain rapsutti hevosen vaaleaa harjantyveä. Laiskanpulskea ja ahne ruuna oli virkistävää vaihtelua kireähermoisten kilpahevosten ja herkän Nimbus-raasun jälkeen. Mies saattoi pidellä ohjia yhdellä kädellä, katsella ympärilleen ja keskittyä pohtimaan reittiä, joka voisi suistaa leukaansa ylpeästi pitelevän Jemman satulasta.
”Onko remmi todella tarpeen?” mies vetosi huoahtaen, ”emmehän me halua estää koiraparkaa toteuttamasta kohtaloaan ja kokemasta kaikkia niitä seikkailuja, joita sitä varten on varattu. Eikö?”

”Jos haluat selittää Effielle, miksi hevoset säntäilevät paniikissa ympäri tarhojaan ja tallikäytävät näyttävät hurrikaanin reitille osuneilta niin toki, päästä vain koiraparkasi vapaaksi”, Lucy totesi kuivasti olkansa yli. Noodle oli melkoinen persoona, mutta hän ei olisi antanut koiraa eteenpäin vaikka tilaisuus olisikin tarjoutunut. Noodle oli antanut hyvän syyn heittää pois vanhoja kenkiä ja vaatteita, kun koira oli päätynyt niitä tuhoamaan, ja mahdollisuuden tuntea ylpeyttä Bentleyn käytöstavoista. Olihan niissäkin vielä työstämistä, mutta ainakaan dalmatialainen ei kiipeillyt pöydille tai laittanut paikkoja palasiksi.

”Luuletko, että Bethany voisi haluta koiran? Hehän sopisivat loistavasti toisilleen”, mies vetosi, ”Noodlehan valloittaisi Instagramin tai Snapchatin tai mitä lie turhuutta serkkusi käyttääkään. Kävisi yhteen monenlaisen asusteen kanssa.” Paulus ei tuntenut erityistä kiintymystä heidän elämäänsä vaivihkaa ujuttautuneeseen terroristiin, niin soma kuin se olikin olevinaan napittaessaan häntä silmiin samanlaisin, eriparisin silmin.
”Pitäisikö meidän tehdä jotain muutakin, kun lähdemme hakemaan Cliven. Käydä jossain tai jotakin.”

”Älä edes vitsaile asiasta”, Lucy kiepahti vauhdikkaasti ympäri Miun satulassa, mikä sai herkän vanhan herrasmiehen viuhtaisemaan hännällään ja astahtamaan sivulle polulta. Lucy korjasi painopisteensä takaisin hevosen selän keskelle, vaikka katsoikin edelleen taaksepäin. ”Hän ottaisi Noodlen hetkessä. Siitä tulisi katastrofi.” Noodle olisi nimenomaan soma koriste pinnalliselle naiselle. Yksikään eläin ei ansainnut sellaista kohtaloa.
”Ei hullumpi idea”, nainen pohti leveä hymy huulille hiipien. Kotoisa mökki saisi jälleen uuden asukkaan pitkäkoipisen koiranpennun myötä. Hän ei malttanut odottaa Cliven noutoa. Suurin huolenaihe tosin oli, miten Noodle suhtautuisi uuteen tulokkaaseen.

Paulus huokasi. Hän ei halunnut Noodlesta osaa heidän perhettään. Koira oli röyhkeä, julkea ja yritti kiemurrella häpeilemättä hänenkin sydämeensä. Se oli turhan fiksukin koiraksi ja hermostutti miestä. Ehkä hän voisi yrittää vielä kerran ylipuhua Maggien ottamaan eläimen takaisin.
”Mitä? Haluatko ajaa jotain, öh, maisemareittiä pitkin tai käydä jossain syömässä tai öhöm. Kerätä kukkia tai jotain?” mies tapaili jotain normaalin kuuloista, mitä Lucy voisi haluta tehdä.
”Ja olen edelleen sitä mieltä, että Chewbacca olisi parempi nimi.”

”Ei”, Lucy tyrmäsi ehdotuksen heti. Hänellä ei koskaan olisi koiraa, jonka nimi olisi Chewbacca. Ei ikinä. Pauluksen olisi vain paras tottua Cliveen, sillä se pennusta tulisi. Hän oli harvoin ehdoton missään asiassa, mutta Chewbacca koiran nimenä oli yksi niistä. Siitä hän ei joustaisi.
”Ehkä syömässä? Eipähän tarvitsisi laittaa itse ruokaa, vaan voitaisiin vain keskittyä koiriin kun palataan kotiin”, nainen kohautti harteitaan ja kannusti Miuta eteen, kun orin vauhti tuntui hidastuvan liikaakin. Ehkä hänen täytyisi keskittyä enemmän ratsastamiseen, niin herkkä hevonen ei saisi ristiriitaisia ohjeita hänen istunnanmuutoksistaan. Letkan kärjen kannustaessa hevoset raviin, ei auttanut kuin seurata esimerkkiä ja keventää rytmikkäissä, vakaissa askelissa rutiininomaisesti.
”Pitäisiköhän meidän kysyä, jos Didi voisi katsoa Cliven perään päivisin. En haluaisi jättää sitä yksin tai Noodlen kanssa, kun Noodlesta ei tiedä, mitä se keksii. Bentley oli sentään jo iso, kun Noodle saapui, niin se olisi osannut laittaa vastaankin.” Jos olisi halunnut. Hömelö dalmatialainen oli taipunut uuden tulokkaan vallan alle hetkeäkään epäröimättä, mutta pentua Noodle ei saisi terrorisoida.

Twinkie köyristi selkäänsä, kun letka lähti raviin, mutta suostui vaihtamaan askellajia ratsastajan päättäväisestä kannustuksesta. Se ei tosin vaivautunut kantamaan itseään kovin elegantisti, vaan jolkotti eteenpäin painavin, kosteaa polkua lätsäyttelevin askelin ja nojasi päätään kuolainta vasten. Paulus ei jaksanut taistella sen kanssa, vaan keskittyi keventämään askelten tahdissa ja pitämään yllä reipasta tahtia. Miun edessä Kraken ravasi kuin jousilla, mutta ravin tempo särkyillen ja askeleet jäykkinä, päätään viskellen ja ratsastajan alla kiemurrellen. Jemma nosti ylväästi leukaansa, suklaanruskea ponihäntä kypärän alta heilahdellen ja yritti kovasti olla näyttämättä, miten hevosen protestit nakersivat itseluottamusta.
”Eikös Didi pyöritä Rosings Parkin epävirallista koiraparkkia muutenkin? Tuskin haittaa, vaikka jätettäisiin kaikki kolme sinne.”

Pauluksen sanoissa piili totuus, mutta nainen ei mielellään lykkäisi Noodlea kenenkään muun vastuulle. Se olisi epäreilua hoitajaa kohtaan, sillä Noodle oli yksi hirviö koiraksi. Siinä saisivat kalusteet kyytiä.
”En tiedä ottaisiko hän koiria toiste hoitoon, jos jättäisimme Noodlen hänen vastuulleen päiväksi”, Lucy huomautti huvittuneella äänensävyllä. Bentleytä vastaan ystävällä ei ollut mitään, mutta Noodle oli tuholainen pahimmasta päästä. Sen jättäminen muiden valvottavaksi oli suoranainen rangaistus vahtia kohtaan.
”Toivottavasti Clive ei ota mallia Noodlesta. Mieti minne kaikkialle se yltäisi aikuisena”, hän pudisti päätään ja kumartui väistämään matalalla roikkuvaa oksaa. Letkan kärki tuntui etenevän huomattavan paljon reippaammin kuin häntäpää, mutta se ei häntä suuremmin haitannut - eivät he tänne eksyisi, ja toisin kuin monen muun ratsun kanssa, Miu ja Twinkie eivät sekoaisi sukkiinsa, vaikka jäisivätkin kahden.

”Ehkä Anguksen henki varjelee sitä korruptiolta”, Paulus ehdotti huvittuneena ja maiskautti Twinkielle, jotta ruuna liikkuisi edes hieman ponnekkaammin eteenpäin. Avaran nummimaiseman näkyminen puiden lomasta sai sentään senkin korvat höristymään ja askeleen kevenemään. Edellä Krakenkin näytti keskittyvän enemmän avaraan maisemaan kuin ratsastajaansa vastaan kamppailemiseen.
”Voisin rakentaa koirille ulkotarhan päiviä varten. Fairchildit tuskin pahastuvat.”

”Siitä olisi kieltämättä apua”, Lucy hymähti ja soi lämpimän ajatuksen poisnukkuneen koiravanhuksen suuntaan. Angusta ei mikään toisi takaisin, mutta ainakin Rosings Park saisi jälleen irlanninsusikoiran mailleen Cliven myötä.
”Se ei oikeastaan olisi hullumpi idea”, nainen myönsi vilkaisten olkansa yli, ”kunhan et vain kuluta itseäsi loppuun kaikilla näillä ylimääräisillä projekteilla.” Koirat viihtyisivät varmasti ulkotarhassa, ja se helpottaisi heidänkin elämäänsä, kun energiset otukset voisi laskea tarhaan riehumaan ilman pelkoa siitä, että koirat katoaisivat illan hämärään. Bentley tuli luokse kutsuttaessa, paitsi jos paineli Noodlen jäljessä, ja no, narttua ei mikään mahti maailmassa toisi takaisin, ellei Noodle itse niin päättäisi tehdä.

Paulus tuhahti väheksyen - Lucyn ei tarvinnut murehtia hänen jaksamisestaan. Hän työskentelisi vaikka kellon ympäri rakentaakseen heille paremman elämän. Koiratarha olisi ehdottomasti askel oikeaan suuntaan, eikä Fairchild varmastikaan pistäisi pahakseen, jos hän aitaisi kartanon uneliaan, metsäisen puiston tienpuoleista laitaa Nookin vierestä koiria varten. Hän voisi rakentaa niille eristetyn koiratalon säänsuojaksi. Pitäisi vain varmistaa, ettei Noodle kaivautuisi ulos tarhasta.
”Muistatko mistä olemme hakemassa Cliven?” mies kysyi ja katsahti kaihoten risteävää polkua. Miu ja Twinkie ansaitsivat värikkäämmän, vaihtelevamman maastolenkin kuin kilparatsut, joilla sai juuri ja juuri ravata hillitysti tuttuja polkuja pitkin. Hän oli ehkä keskittynyt liiaksi harmaan ihmissusilapsen kuviin kuunnellakseen, missä kasvattaja asui.

Lucy suoristi täysiverisen mustaa harjaa ja teki kevyen puolipidätteen saadakseen ratsunsa paremmin kuulolle. Krakenin häntään ei kannattaisi ajautua, eikä hän tahtonut Miun innostuvan turhasta, vaikka nummimaa aukenikin heidän edessään.
”Dumfriesista”, nainen vastasi, ”tai no sen lähettyviltä.” Hän oli varsin tyytyväinen, ettei heidän tarvitsisi ajaa tuntikausia kasvattajan luokse, sillä hän olisi todennäköisesti seonnut matkan aikana. Puolentoista tunnin matka Skotlannin puolelle tuntui jo aivan liian pitkältä ajateltavaksi.
”Tänään otetaan rennosti, poikakulta”, Lucy tyynnytteli Miuta matalalla, pehmeällä äänellä, kun vanhan herran askel kohosi merkittävästi nummien levittäytyessä ympärille. Jonon kärjessä tuntui olevan samankaltaista mielialaa vaistottavissa, sillä yksi jos toinenkin ratsastajista katkaisi keskustelunsa työkavereiden kanssa keskittyessään rauhoittelemaan hevosia, jotka koettivat rikkoa ravista laukalle.
”En malta odottaa, että saamme Cliven kotiin”, nainen huokaisi vilkaisten Paulusta. Kasvattajan lähettämät kuvat eivät olleet riittämiin. Hän tahtoi pidellä silmissä kasvavaa pentua sylissään, eikä vain lässytellä kännykän näytöllä hohtaville kuville.

Miun edellä ravaavan Krakenin askel kohoili, ja mustanruunikko ori puhkui ja puhalsi kuin Game of Thronesista inspiroituneena. Jemmalla näytti olevan kädet täynnä sen pidättelyssä, kun ori vastasi pidätteisiin viskomalla päätään ja ottamalla sivuaskelia pensaikkoon. Paulus oli harkinnut ehdottavansa paikanvaihtoa Lucylle, jotta hän pääsisi heittelemään Jemman ärsyttävää ponihäntää tikunkappaleilla ja takiaisilla, mutta ehkä hänen kihlattunsa pitäisi sitä epäkypsänä. Nyt hänen ei tarvinnut, kun hevonen uhkasi heittää naisen selästään ihan itsekin.
”Eihän tässä ole montaa päivää jäljellä”, mies lohdutti vailla erityistä myötätuntoa, ”kyllä se on kohta syömässä huonekaluja, pissimässä matoille ja ulvomassa pitkin yötä.”

”Saat pentuajan kuulostamaan niin ihanalta”, Lucy huokaisi pieni huvittunut hymy huulillaan. Ei kai Clive niin paha voisi olla, kuin millaisena Paulus tulevaisuutta maalaili? Eihän Bentleykään ollut paljoa paikkoja tuhonnut. Ehdottomasti vähemmän kuin mitä Noodle oli tänä lyhyenä aikana ehtinyt. Eikö irlanninsusikoirien kuulunut olla lempeitä ja rauhallisia, vai olivatko ne ominaisuuksia, jotka tekivät itsensä tunnetuksi vasta iän myötä?
”Clive on varmasti pieni enkeli”, nainen totesi. Jos hän uskoisi siihen riittämiin, ehkä siitä tulisi totta. Pikainen vilkaisu letkan muihin ratsukoihin sai Lucyn jälleen kiittämään onneaan siitä, että hän sai istua Fairchildien vanhan, kohteliaan herrasmiehen satulassa. Miu oli asettunut muutamalla pidätteellä ja tyynnyttelevällä sanalla, eikä roikkunut ohjalla kuten edempänä liinahtava häntä viuhtoen ravaava Othello teki. Arabiristeytys potkaisi kipakasti toisella takajalallaan taakse, ja tekipä saman uudestaankin, kun Lauren korjasi uhmakasta ratsua. Kyllä, Lucy oli varsin tyytyväinen Miun selässä.

”Varmasti”, Paulus virnisti vinosti ja nykäisi Twinkien päätä ylemmäs, ennen kuin hevonen kaatuisi turvalleen lounastaessaan.
Taakse viuhahtava takajalka oli selvästi kutsu kaksintaisteluun sen takana tulevalle Krakenille, joka korskui päätään viskoen ja hyppäsi eteen massiivisella pukkihypyllä, joka sai yllätetyn Jemman kaatumaan vasten hevosen kaulaa. Ratsastajan tasapainon katoaminen ja paine vasemmassa ohjassa antoivat orille oikeuden singota polulta sivuun korvat niskaa vasten painettuina ja silmät hurjina kiiluen. Se pyörähti ympäri kuin huumaantunut dervissi ja suisti Jemman kesästä villiin kasvillisuuteen, ennen kuin jäi tuijottamaan muita hevosia rintakehä kohoillen ja laajenneet sieraimet punertavina puhkuen.

Lucy pysäytti Miun jäädessään seuraamaan Krakenin sähellystä ja Othellon uhmakasta vastausta. Maksanrautias ruuna kiepahti hetkessä ympäri ja uhitteli etujalat kohoillen puskaan sännänneelle kouluratsulle. Lauren näytti tympääntyneeltä ojentaessaan äitinsä nuorta kenttäratsua, mutta lopulta Othello kääntyi takaisin kulkusuuntaan kuolainta raivokkaasti kaluten.
”En kyllä kaipaa yhtään kilparatsujen selkään”, nainen totesi suupielestään Paulukselle odottaessaan Jemman kapuavan ylös kasvillisuuden seasta. ”Täysin tyhjäpäistä sakkia kaikki.” Nathan oli palannut takaisin keulasta tarkistamaan tilanteen, siinä missä Fabienilla riitti tekemistä oman ratsunsa hillitsemisessä.
”Voimmeko vain lähteä omille teillemme ja jättää loput selviytymään itsekseen?” Lucy ei tosin halunnut edes ajatella, millaisiin ongelmiin neljä räjähdysherkkää kilparatsua päätyisivät ilman kahden tyynen tallustelijan tarjoamaa tukea.

Othellon uhittelu sai merihirviön korskumaan uhkaavasti ja kohoamaan vastauksena takajaloilleen. Se ehti jopa ottaa muutaman aggressiivisen askeleen liinaharjaista ruunaa kohti, ennen kuin kanervikosta ylös rämpivä Jemma sai takerruttua orin ohjiin ja pysäytettyä sen. Kraken puraisi naista kyljestä kiitoksena, ja kivusta parahtava nainen kätki kasvonsa hypellessään hermostuneesti liikkuvan hevosen mukana, ennen kuin pääsi ponnistamaan satulaan. Paulus huomasi naisen pyyhkivän vaivihkaa silmiään letkan jatkaessa matkaansa, mutta kieltäytyi tuntemasta myötätuntoa ihmishirviötä kohtaan. Jemma sai aivan mitä ansaitsi.
”Voimme”, Paulus vastasi tyynesti ja kohotti Lucylle kulmiaan, ”menemmekö vai jäämmekö?”

Lucy vilkaisi letkaa tukahduttaen syyllisyyden, joka nosti päätään. Hän ei ollut vastuussa muista ratsukoista. Hänen työtään oli liikuttaa Miu ja tarjota orille mielekästä tekemistä. Tämä lenkki ei näyttänyt täyttävän moista tarkoitusta, kun nuoremmat uhittelivat keskenään ja ratsukot uskalsivat hädin tuskin ravata.
”Mennään”, nainen totesi ja heilautti kättään saadakseen Nathanin huomion. ”Me jatkamme matkaa toisaalle”, Lucy huikkasi ja saatuaan mieheltä peukun merkiksi ymmärryksestä, käänsi Miun ympäri. Työkaverit pärjäisivät kyllä, olivathan kaikki neljä taatusti häntä kokeneempia ratsastajia.
”Voimmeko huomenna käydä Hexhamissa? Haluaisin ostaa viltin Clivelle”, nainen kysäisi mahdollisimman viattomana. Eihän hän ollut kuin ostanut viimeisen viikon aikana milloin mitäkin pennun saapumiseen valmistautuen. Oli remmiä ja pantaa ja suurempaa pantaa, kuppeja ja kippoja ja heijastinliivejä.

Twinkie pärskähti vailla näkyvää euforiaa, vaikka sen ratsastaja virnistikin leveästi. Heidän maastolenkkinsä paranisi huomattavasti! Ei voinut olla väärin iloita siitä - ei ollut heidän vikansa, että heillä oli hevoset, joita uskalsi kohdella hevosina. Paulus odotti, että Lucy pääsi hänen ohitseen ja kannusti sitten paksun hopeanruunikon täysiverisen perään.
”Olisiko sillä merkitystä vaikka sanoisin ei?” mies kysyi pyöräyttäen silmiään, ”onko jotain muutakin mitä Clive tarvitsee? Puruluita? Vinkuleluja? Polkuauton tai poreammeen?”

”Ei”, Lucy myönsi virnistäen olkansa yli. Hän lähtisi Hexhamiin vaikka itsekseen, jos Paulus kieltäytyisi. Onneksi sille ei ollut tarvetta. ”Älä ole hullu, eihän se mitään polkuautolla tekisi. Poreamme sen sijaan”, nainen naurahti harteitaan kohauttaen, ”no, sitä vastaan minulla ei ainakaan olisi mitään.” Ihan kuin hän osaisi elää asunnossa, johon kuului poreamme. Ne olivat hienoston höpsötyksiä, eivätkä siis kuuluneet tallityöntekijöiden elämään.
”Haluan vain, että kaikki on valmiina kun Clive tulee”, nainen naurahti. Eiköhän Bentleyn pentuaikaisista tavaroista olisi ollut riittämiin irliksen pennulle, mutta hän oli tahtonut ostaa kaiken uudestaan Clivea varten.

Lucy oli niin herttainen hössöttäessään koiranpennun tulosta, ettei Paulus raaskinut pilailla naisen kustannuksella enempää. Ei kai koiranpentu oikeasti olisi tarvinnut mitään, mitä nykyisillä koirilla ei ollut jo - ehkä oman remmin ja pannan, mutta kuka hän oli kieltämään jotain, mikä teki Lucyn niin onnelliseksi.
”Laukataanko?” hän huikkasi takaa ja vilkaisi toiseen suuntaan katoavia ratsukkoja. He voisivat yhtä hyvin ottaa ilon irti ratsuista, joilla sai ratsastaa vapaasti, murehtimatta elinikäistä velkavankeutta kompastumisen takia. Twinkiekin toivon mukaan reipastuisi, kun tajuaisi saavansa hieman irrotella.

”Joo”, Lucy vastasi pirteän nyökkäyksen kera, vilkaisi ympärilleen ja istui syvälle satulaan valmistellen siivon laukannoston. Miu oli aina yhtä miellyttävä ratsastettava kuunnellessaan herkästi hänen jokaista apuaan ja reagoidessaan niihin ilman hetkenkään viivettä. Nainen taputti orin kaulaa ja antoi ohjan liukua hieman pidemmäksi kädessään, mikä sai eläkkeelle siirtyneen kilparatsun venyttämään askeltaan, vaikka laukan rytmi ei muuttunutkaan. Hän vilkuili toista ratsukkoa varmistaakseen, ettei musta täysiverinen jättäisi laiskanpulskeaa lasten harrasteratsua nielemään pölyä, ja myötäili tottuneesti reippaan laukan rytmiä. Miu oli yksi kullanmuru, jos häneltä kysyttiin. Nainen kohotti kätensä hidastamisen merkiksi hieman ennenkö pidätti tyytyväisen ratsun raville, jonka lennokkaassa askeleessa keventäminen oli vaivatonta.
”Sepäs piristi”, nainen virnisti taputtaen kaartuvaa, lihaksikasta kaulaa ja vilkaisi Paulusta. Sääliksi kävi työkavereita, jotka saivat korkeintaan ravata hyväpohjaisilla poluilla.

Twinkie ei tuntunut muistavan, että maastossa saattoi olla kivaakin, vaan imuroi korvat luimussa heinikkoa polun pientareilta. Paulus kumartui riipaisemaan pensaasta vihdasta käyvän oksan, jolla lätkäisi hopeanruunikon pölyistä takapuolta, kun Miu nosti laukan. Se sai harrasteratsunkin vaihtamaan askellajia ja kiihdyttämään täysiverisen perään askel pideten ja korvat höristyen. Paulus nousi jalustimille ja kannusti hevosta liikkumaan vielä vähän reippaammin, kunnes tuuli nostatti veden silmiin ja hevonen pärskyi innokkaasti askelten tahdissa. Nummimaa viuhui ohi, ja mies pidätti hevosta vastentahtoisesti Miun siirtyessä raville heidän lähestyessään metsän rajaamia peltoja.
”Kyllä. Nämä ovat aika kelvot maastohevoset. Pitäisikö meidän eksyä vahingossa ja tehdä vähän pidempi lenkki?” mies pohti keventäessään kuolaimelle painavan ja laukalle edelleen puskevan ruunan ravissa.

Lucy naurahti vilkaisten olkansa yli miestä.
”Luulen, että kaikkien näiden vuosien jälkeen kukaan ei enää uskoisi meidän eksyneen”, nainen huomautti hymyillen ja taputti mustaa kaulaa, kun Miu ravasi ryhdikkäänä eteenpäin. Hän vilkaisi tottuneena ympärilleen yrittäen etsiä dalmatialaista, joka niin usein jolkotteli hänen mukanaan maastolenkeillä. Vasta kahden sekunnin kauhun jälkeen muisti hän, että he olivat lähteneet liikkeelle suuremmalla porukalla, eikä koiria siis ollut huolittu mukaan. Hän ei ollut hukannut koiraansa, luojan kiitos.
”Voimmehan toki liikkua vähän reippaammin, niin ehdimme kiertää kauempaa”, Lucy virnisti. ”En usko, että kumpaakaan näistä haittaisi, jos lenkki olisi enemmän ravia ja laukkaa kuin tallustelua.”

”Onko meistä tullut ennalta-arvattavia?” Paulus pohti kulmat kurtistuen, kun Lucy veikkasi, ettei heidän eksymiseensä uskottaisi. Ehkä he olivat ehtineet kaluta lähimaastot vuosien aikana aika tehokkaasti läpi. Silti metsistä tuntui löytyvän uusia polkuja, maanviljelijät avasivat peltoja ratsukoille ja ratsukot harhailivat hieman kauemmas kuin aikaisemmin ja löysivät uusia, ihania reittejä.
”Liikutaan ihmeessä”, mies virnisti, napautti Twinkietä pohkeillaan ja kurvasi Miun mustan takapuolen ohi. Hopeanruunikko pukitti korvat luimussa nyreissään nopeasta lähdöstä, mutta höristi korviaan tajutessaan pääsevänsä nelistämään avoimella, kanervaisella nummella. Paulus nousi jalustimille seisomaan ja ratsasti kohti itää heittäen Lucylle villin virnistyksen olkansa yli.
Heidän maastonsa tulisi olemaan paljon mukavampi kuin hylätyn seurueen.