Bad decisions, that's alright

[asdfg tervetuloa vaan halukkaat XD älkää tuomitko Miranda-parkaa]


Mirandan elämä oli ajautunut samaan kierteeseen kuin vuosi sitten. Hän joi yksin, velloi surussaan, itki itsensä uneen ja joi seuraavana päivänä krapulansa pehmitykseksi lisää. Hänen sydämensä oli sirpaileina viime perjantain tapahtumista ja kai hän yritti punaviinillä ja satunnaisella likööripullolla korjata sen. Alkoholi ei kuitenkaan ollut mitään maagista liimaa ja Miranda heräsi joka aamu murtuneempana kuin edellisenä päivänä. Alec ei ollut vieläkään palannut, edes hakemaan loppuja tavaroitaan. Miranda ei tiennyt missä mies meni, mitä hän ajatteli ja mitä hän halusi. Eipä hän ollut antanut Alecille tilaa puhua perjantaina, joten miten hän tietäisikään. Vaikka perjantai-ilta oli ollut täynnä aitoja syytöksiä, Miranda jaksoi enää syyttää vain itseään. Hän oli ollut itsekäs ja sillä sipuli - kippis ja kulaus sille.

Tiistaiaamu valkeni ja Mirandan päätä särki järjettömästi viime illan jäljiltä. Ulkona oli aivan liian kirkasta. Kuinka kauan hän saattaisi pakoilla ulkomaailmaa ilman seuraamuksia? Kuten ennenkin, nytkin Miranda oli hankkinut itselleen heppoisin perustein "sairaslomaa" töistä. Ei hän voinut mennä töihin. Eikä tallille. Rakas Shirley oli ymmärtänyt yskän ja käynyt ratsastamassa hevoset Mirandan puolesta sunnuntaina mutta maanantain ne olivat jälleen olleet vain työntekijöiden vastuulla. Aivan kuin Mirandalla ei olisi ollut tarpeeksi aihetta tuntea huonoa omatuntoa, nyt hän ei voinut olla ajattelematta parkoja hevosiaan, jotka myöskin kärsivät hänen typeryydestään.

Myöhään iltapäivästä Mirandalle valkeni ajatus miten tavoittaa Alec: Rosings. Tottakai tunnollinen mies hevostaan ratsastaisi tilanteesta huolimatta, joten hänet löytäisi tallilta. Ja samalla hän voisi hoitaa hevosensa - nerokasta. Syötyään heppoisan illallisen ja siihen päälle lisää viiniä, Miranda lähti autolleen. Hän asui aivan lähellä tallia, tottakai hän voisi sen pienen matkan ajaa. Ei täällä liikkunut paljon ketään poliiseista puhumattakaan ja hän oli taitava ajaja.

Urheiluauto hyrisi Rosingsin tallitietä pitkin. Tavoite löytää Alec oli samaan aikaan kauhistuttava, kamala ja ihana. Ehkä hän saisi mahdollisuuden voittaa miehen takaisin... jotenkin. Auto kulki ylinopeutta mutta tyhjällä tiellä Miranda antoi mennä. Ajonopeus ei paljoa poikennut normaalista. Pysäköinti ei luonnistunutkaan aivan niin hyvin ja Miranda luovutti antaen auton levähtää vinosti vieden yksi ja puoli parkkiruutua. Näin isolla tallilla olisi kyllä tilaa muidenkin parkkeerata.
Miranda oli ottanut autoonsa mukaan puoliksi juodun viinipullonsa. Hienostelut olivat unohtuneet perjantaina ja viinilasit jääneet kaappiin. Hän tarvitsi viinin tuomaa rohkeutta ja energiaa siihen kun hän tapaisi Alecin. Ja menisi ihmisten ilmoille - voi miksi hän oli tullut tallille. Hän oli aivan rikki ja näyttikin siltä. Hiukset olivat auki mutta normaalia sotkuisemmat ja hän näytti juuri niin uupuneelta kuin neljä yötä huonosti nukkunut ja kaiken energiansa juomiseen, itkemiseen ja stressaamiseen kuluttanut ihminen saattoi näyttää. Hänellä ei ollut hetki sitten laitettujen tekoripsien lisäksi meikkiä ja päällä olivat yöpukunakin toimineet harmaat verkkarit ja iso musta t-paita. Ei häntä jaksanut kiinnostaa, näyttäisikö hän tällaiselle fiinille tallille epäsopivalta. Maksavana asiakkaana hän oli aina oikeassa ja saisi saapua aivan omana itsenään paikalle. Pullon hän kuitenkin jätti autoon.

Hetken tammojensa karsinoita etsittyään Miranda löysi Cindyn eteen ja liikuttui pelkästään mustan tammansa näkemisestä. Tamma katseli kummaksuen ja uteliaana omistajaansa, joka oli jälleen kerran tehnyt ilman syytä katoamistempun.
"Cindy", Miranda nyyhkäisi ja avasi karsinan oven, kaatuen sitten tamman kaulalle. "Olen ihan pilalla", hän itki hevoselleen ja unohti täysin alkuperäisen tarkoituksensa etsiä Alecin eikä myöskään välittänyt hämmennyksestä, jota oli aiheuttanut hoipertelullaan, epäsiistillä ulkonäöllään tai sillä, että nyyhkytti nyt juopuneena hevoseensa nojaten keskellä arvostetun kisakeskuksen kiireistä arki-iltaa.

[Hahaa, tungen unelmien poikamieheni häiritsemään :D]

Lucas oli melko varma, että tänään oli ollut vuokraajan vuoro liikuttaa hänen hevosensa, joten mies oli käyttänyt vapaa-ajan hyödyksi ja käynyt ostamassa Dublinille uusia harjoja, satulahuopia sekä riimunnarun lähes poikki järsityn tilalle. Pankkitili kiitteli, mutta onneksi palkkapäivä oli tulossa.

Kyllästyttyään hypistelemään ostamiaan tavaroita Lucas oli aikonut viettää loppuillan televisiota katsellen, mutta se aikomus oli kumoutunut alle varttitunnissa. Miehen seurana asustavat frettiveljekset olivat innostuneet olohuoneeseen ilmestyneestä uudelta löyhkäävästä tarvikeläjästä ja pistäneet käyntiin sellaisen shown, että Lucas oli päättänyt kuljettaa ostoksensa Rosings Parkiin ennen kuin mitään tuhoutuisi. Eipä hänellä muutakaan tekemistä ollut, tietenkään. Aika matelisi aivan liian hitaasti, jos hän jäisi vain kotiin makaamaan ja tylsistymään. Kaikilla muilla tuntui olevan menoa aina olympialaisiin osallistumisesta lähtien, hän vain istui töiden jälkeen yksin kotona katsomassa ostoskanavaa. Ehkä olisi pitänyt pyytää uutta työkeikkaa vaikka toiselle puolelle Englantia. Tai olisipa edes seuraa, sillä frettien kanssa keskustelu oli turhan yksipuolista. Tänään oli välipäivä salilta, eikä Lucas halunnut jättää netistä löytämäänsä kuntosaliohjelmaansa noudattamatta, sillä kyllähän hän tiesi, että liika treenaaminen oli huono juttu. Tulisi ylikunto tai jotain sinnepäin, sellaista hän oli kuullut.

Mies oli alkanut tehdä lähtöä ja hätistänyt eläimet käyttämättömäksi jääneeseen työhuoneeseensa, jossa kaikki arvokas, vaarallinen ja hajotettava irtaimisto oli joko jo hajotettu tai lukittu kaappiin turvaan. Hän vaihtoi verkkarit farkkuihin ja harmaaseen t-paitaan, laittoi jalkaansa töissä käyttämänsä kärkivahvistetut tennarit, joiden likaantuminen ei haittaisi ja ahtoi hevostarvikkeet kavereidensa mielestä epämiehekkään, mutta uudenkarhean Kian takapenkille.

Lucas ajeli maltillista nopeutta tallille ja pysäköi autonsa muutaman ruudun päähän aivan miten sattuu jätetystä Peugeotista. Miksi auto piti ajaa noin vinoon, vaikka ruudut olivat selvästi suorassa? Poimiessaan tavaroita autonsa takapenkiltä mies vilkuili ympärilleen nähdäkseen, tulisiko kukaan auton luokse, mutta ei. Parkkipaikalla ei ollut ketään. Lucas lukitsi autonsa ovet ja harppoi talliin viemään Dublinin varusteita paikoilleen. Samalla kun kävisi moikkaamassa hevostaan, ehkä hän voisi kysyä työntekijöiltä, muistaisiko joku oliko Dublin tänään jo liikutettu. Hän ei epäillyt vuokraajan luotettavuutta vaan omaa muistiaan. Ainahan hän voisi soittaa vuokraajalle, mutta ei viitsinyt häiritä ellei ollut pakko.

Ennen kuin Lucas ehti Dublinin karsinalle tai löysi työntekijöitä, hän kiinnitti huomionsa pitkin käytäviä hoipertelevaan naiseen, joka kompuroi parhaillaan jonkun hevosen karsinaan. Olikohan kaikki hyvin? Liikoja epäröimättä Lucas pysähtyi työntekijän vapautumista odotellessaan itkuisen naisen valtaaman karsinan luokse ja selvitti varovasti kurkkuaan. Ei Rosings Parkissa yleensä kulkenut porukkaa verkkareissa ja humalassa. Toivottavasti mitään ei sattuisi.
"Anteeksi että häiritsen, mutta tarvitsetko apua?" hän esitti kysymyksensä kohteliaasti, varautuen jo henkisesti jonkinlaiseen torjuvaan vastaukseen.

[Ahaha, perfect !]

Miranda ei ollut kuvitellut, että joku pysähtyisi kummastelemaan hänen toimiaan tai edes puhumaan hänelle. Se oli kai turha kuvitelma suurella tallilla, jossa käytäviä tallasi sadat asiakkaat ja työntekijät ja kaikkia kiinnostivat toisten asiat. Olihan Miranda itsekin tunkenut nenänsä useamman kerran toisten asioihin.

Kun joku tuli karsinan ovelle ja pisti puhuen, Miranda kääntyi tämän puoleen ja laski kätensä tammansa kaulalta vartalonsa vierelle. Oli lohduttavaa, ettei Miranda ollut meikannut koko päivänä, sillä nyt meikit olisivat saaneet hänet näyttämään entistä surkeammalta. Kevyt viinintuoksu, itkusta punaiset silmät ja pyjamatasoinen vaatetus pitivät kuitenkin huolen, ettei nainen ollut kovin vakavastiotettavan näköinen. Onneksi Miranda ei juuri nyt välittänyt muiden ajatuksista, vaikka harmistuikin siitä miten hänen hevosensa astui muutaman askeleen kauempana joko miehen tai hänen itsensä vaikutuksesta. "Kaikki hyvin", hän vastasi automaattisesti ja pyyhki mukamas huomaamattomasti muutamat kyyneleet poskiltaan ja katsoi sitten miestä. Kaikki ei tietenkään ollut hyvin, mutta mitä muutakaan hän olisi sanonut tälle tuntemattomalle ihmiselle.

Kaikki hyvin, mutta muuten vain nainen tykkäsi itkeskellä alkoholinkäryisenä ja juuri sängyn pohjalta ylös revityn näköisenä hevosen karsinassa? Naisen käännyttyä ympäri Lucas tajusi nähneensä ohimennen tuon ennenkin tallilla, joten mistään satunnaisesta talliin eksyneestä Kassi-Almasta ei sentään ollut kyse. Kuka tänne olisi vahingossa löytänytkään? Tai mistäpä hän tiesi millaista väkeä Slaleyn metsissä vaelsi, mutta ainakin tämä kulkija taisi olla Rosings Parkin vakiokävijöitä. Mies huvittui omista ajatuksistaan, mutta hymyili vain vaisusti. Viime näkemästä kaunis nainen näytti vain ränsistyneen melkoisesti, joten ei kaikki voinut olla hyvin. Vaikka toisten asiat eivät hänelle kuuluneetkaan, ei naista voinut pulaan jättää!
"Oletko varma?" Lucas kysyi ja suoristautui hieman. Hänestä hevosen kanssa touhuaminen humalassa ei ollut kovin viisasta, joten pitäisi varmaan yrittää keksiä jotain muuta.
"Ajattelin keittää kahvia", hän valehteli muistaessaan oleskelutilan kahvinkeittomahdollisuuden ja pääsi sen jälkeen ehdottamaan: "Maistuisiko kahvi sinullekin?"
Toivottavasti nainen ei alkaisi väittää vastaan, sillä itse asiassa Lucas joisi mieluummin kahvia humalaisen naisen kanssa kuin menisi takaisin kotiin katsomaan televisiota.

"En", Miranda voihkaisi miehelle ja yritti pysyä koossa. Ei hän tuntunut olevan mistään varma, vaan oliko se edes yllätys. Cindy oli karannut kauemmas hänestä ja katseli epäluuloisesti miestä ja häntä, hän ei tiennyt missä Alec oli tai mitä hän ajatteli ja koko viikonloppu ja alkuviikko olivat ihan huurussa. Hänen elämänsä oli kyllä aivan perseestä.
Kahvi olisi ollut erinomainen ehdotus, mutta nyt Miranda olisi voinut ottaa lasillisen lisää sitä viiniä tai tujaista jotain muuta kahvin sekaan. Tallilla ei tainnut kuitenkaan saada juoda, joten pelkkä kahvi ehkä kelpaisi. Olihan toinen niin kiltisti ehdottanut. "Joo kai", hän vastasi ja hieraisi hiuksiaan pois kasvoilta. Olivat ne yleensäkin pörheät, mutta hän ei ollut harjannut niitä tänään ja sen huomasi levottoman yön jäljiltä. Sinivihertävien hiusten kunto ei kuitenkaan kampaajaa juuri nyt kiinnostanut, hän laittaisi ne kuntoon sitten kun kiinnosti tarpeeksi - nyt hän tyytyi vilkaisemaan tammaansa ja kävelemään sitten muutaman askeleen karsinan ovelle.

"Hienoa."
Lucas oli ylpeä kahvi-ideastaan, se taisi olla parasta mitä hän oli pitkään aikaan keksinyt. Pitäisi kai käyttää sitä keinoa useamminkin täällä, jos sillä sai houkuteltua naisia seuraansa. Mies ei vain ollut taitava peittämään hölmistyneisyyttään tapittaessaan naista harmailla silmillään - hän olisi mieluusti heti kuullut koko tarinan siitä, mikä oli saanut naisen tuohon tilaan. Kunpa hän keksisi vielä keinon piristää toista jotenkin. Lucas vilkaisi hevosta, joka oli ottanut etäisyyttä tilanteeseen, mutta näytti muuten ihan hyvinvoivalta. Hänestä tuntui, että ihmiset Rosings Parkissa itkivät useammin hevostensa takia kuin itsensä, mutta sattui kai poikkeuksiakin.
"Onhan hevosellasi kaikki hyvin?" mies varmisti ja astui askeleen taaksepäin karsinan ovelta antaakseen naiselle tilaa tulla ulos.

Miranda ei ymmärtänyt, mikä tässä niin hienoa oli, mutta antoi olla ja käveli ulos karsinasta käytävälle. Hän siveli hiuksiaan parempaan asentoon, siinä tosin onnistumatta. Ne kaipasivat muutakin kuin sormilla haromista näyttääkseen järkevältä. Karsinan ulkopuolella Miranda kääntyi hitaasti ympäri ja käänsi katseensa tallin käytävästä mieheen, jota ei ollut nähnyt täällä varmaankaan koskaan.
"Joo, kyllä se pärjää", hän sivuutti Cindyn, joka katseli epäluuloisena kaksikkoa mutta oli jo rennompi. Normaalisti Miranda olisi huolehtinut tammastaan, tai tammoistaan, kuin omista lapsistaan, joita hänellä ei oikeasti ollut. Nyt kaiken keskellä tammoista huolehtiminen tuntui varsin väsyttävältä ja vaikealta asialta. Ehkäpä tämän miehen keksimä idea - kahvihetki - selvittäisi päätä. Tai ehkä ei. Ei hän koskaan ollut tiennyt mitä halusi tai teki elämässään. Paitsi ehkä Alecin kanssa, mutta vain sen lyhyen hetken. Ei sekään ollut kestänyt.
"Joteeen..." hän aloitti ja puski kasvoilleen pienen hymyn välttääkseen uudet kyyneleet, jotka yrittivät puskea pintaan pelkästä ajattelusta. "Vietkö naisia useinkin kahville yläkertaan?" hän kysyi ja naurahti laiskasti.

Lucas katsoi naisen itkuisia kasvoja hivenen huolestuneena. Voi ei, mikähän toisella oli? Harmi, ettei hän voinut tehdä juuri mitään vaikuttamatta ahdistelijalta. Mies varmisti karsinan oven tulevan kiinni ja hymyili hieman epävarmana siitä, mitä oli edes tekemässä. Seuraava kysymys ei ainakaan lisännyt varmuutta, mutta Lucas yritti ohittaa sen muka rennolla naurahduksella.
"Ei, en vie. Olet ensimmäinen", hän vastasi toivoen sen kuulostavan hyvältä toisen korviin.
Lucas lähti astelemaan käytävää pitkin kohti yläkertaan vieviä portaita, mikäli nainen seurasi mukana. Toivottavasti tuo olisi siinä kunnossa, että pääsisi portaat ylös kaatumatta. Tai ehkä Lucas voisi ritarillisesti auttaa tätä, jos jotain sattuisi. Hän yritti kaivella naisen nimeä mieleensä tietäen, että oli sen kyllä joskus jossain kuullut, mutta ei muistanut edes alkukirjainta. No, ei kai se haitannut.
"Mikä muuten on nimesi?" mies uteli.

Miehen vastaus sai Mirandan naurahtamaan oikeasti huvittuneena.
"Oikein ensimmäinen, miten hurmaavaa", hän nauroi ja lähti kävelemään käytävää pitkin. Liikkeissä ei ollut tavanomaista ryhtiä ja viehkeyttä mutta ainakin hänen onnistui kävellä suoraan ja miehen vierellä. Eikös tässä vaiheessa sekin ollut jo kuin lottovoitto?
"Miranda", hän ojensi kätensä ja hymyili vienosti. Sirojen pitkien sormien tummanpunaiset ja huolella muotoillut pitkät kynnet olivat lisäys lyhyeeseen listaan asioista, jotka olivat Mirandan elämässä kunnossa.

Ainakin nainen nauroi, joten eikös se ollut positiivinen juttu? Lucas tosin ei olisi erottanut suurta eroa edes huvittuneen, ystävällisen ja ivallisen naurahduksen välillä, mutta ei naurahdus voinut olla kuolemanvakava asia.
Miranda, olipa kaunis nimi. Lucas hymyili ja tarttui naisen käteen kätelläkseen.
"Lucas. Hauska tutustua", hän esittäytyi. "Vai voiko tässä tilanteessa niin sanoa? Toivottavasti en häiritse liikaa pyytäessäni sinua kahville", mies jatkoi naurahtaen aavistuksen vaivaantuneena.
Tosi hauska tutustua, kun toinen itki hevosen karsinassa. Onneksi kukaan kaveri ei ollut näkemässä ja viisastelemassa. Portaille saavuttaessa Lucas lähti kipuamaan niitä ylös vilkuillen samalla kuinka Mirandaksi esittäytynyt nainen pärjäisi.
"Miranda on nätti nimi", hän päätti kehua viimein.

Miranda kätteli Lucasia ja katseli laiskasti tallia, hevosia ja ihmisiä, joiden katseet tuntuivat viipyilevän hänessä. Voi anteeksi, ettei hänellä ollutkaan tänään satasen housuja, paitoja ja viimeisimmän huudon ratsastusvarusteita mukana - karatkaa vain juoruilemaan kavereidenne kesken.
Hän nauroi huvittuneena ja katsoi kummissaan Lucasia kun tuo sanoi hauska tutustua. Hauska tutustua? Häneenkö, tällaisenako? "Tämä on vapaa maa, sano mitä haluat", hän virnisti ja astui portaille pitäen kiinni kaiteesta. "Eeet", hän vastasi ja käveli portaita.
"Aww kiitos", hän vastasi ja katsahti Lucasia. Puhuminen samaan aikaan ei kuitenkaan osoittautunut hyväksi ideaksi, sillä Miranda kompuroi yhteen askelmista.

Sen sijaan että olisi möläyttänyt mitä päähän pälkähtää, Lucas kerrankin pohti, kuinka selvittäisi mistä Miranda oli tänne eksynyt tuossa kunnossa. Hän ei näyttänyt olevan tulossa juhlista, paitsi ehkä jostain pyjamabileistä. Ei kai kukaan tämän ikäinen pitänyt pyjamabileitä, vai pitikö? No ei Lucas ainakaan. Ehkä se oli ihan hyvä juttu.
Ennen kuin mies ehti kysyä mitään pyjamabileistä tai siitä, oliko nainen sopivan ikäinen osallistumaan sellaisiin, Miranda jo kompuroi portaissa. Lucas kiirehti varmistamaan, ettei nainen ainakaan kierisi portaita alas ja tarjosi vaivihkaa käsivarttaan tueksi, mikäli toinen sitä kokisi tarvitsevansa. Tietysti sen kerran kun nainen suostui hänen kanssaan kahville, tämä kuolisi tapaturmaisesti ennen kuin he ehtisivät edes perille.
"Oletko kunnossa?" Lucas kysyi huolissaan.

Miranda nousi nopeasti ylös eikä ollut sentäs taittanut niskojaan, sillä oli onnistunut pitämään kaiteesta kiinni ja vain kolauttanut polvensa askelmiin.
"Joo, olen", hän vastasi. Helvetin portaat, miksi niitäkin piti olla joka paikassa, Miranda ajatteli, mutta jatkoi portaiden nousemista ylös. Olisi niin paljon helpompaa, jos kaikki olisi samalla tasolla. Apua hän ei kuitenkaan kokenut tarvitsevansa ja nousi oleskeluhuoneeseen itse, vaikka Lucas niin auliisti apuaan tarjosikin. Ei hän halunnut olla niin toivoton, ettei selvinnyt kävelemisestä itse. Sellaiset törttöilyt olivat jääneet teini-ikään, tai sitten hänen alkoholinsietonsa oli vain karaistunut. Kateeksi kävi niitä ihmisiä, jotka osasivat huolehtia kehoistaan eivätkä sotkeneet niitä epäterveellisillä tavoilla kuten hän.

Lucas nyökkäsi toisen vakuuttaessa humalaisen itsevarmuudella olevansa kunnossa. Hän kiipesi portaat ylös vahtien samalla, ettei nainen ehtisi kaatua uudestaan. Oliko tämä ollut sittenkään hyvä idea? Ehkä se selviäisi.
"Mistä olet tulossa? Jostain juhlistako?" hän päätti viimein kysyä astellessaan keittiösaarekkeen luo tarkistamaan kahvitilannetta.
Jäljellä oli vain haalea liru, joten mies ryhtyi valmistelemaan uuden kahvin keittämistä.

Miranda asteli oleskeluhuoneen poikki välittämättä katseista, jotka kummastelivat häntä. Olivatko t-paita ja verkkarit niin outo näky tällaisella hienostotallilla? Miranda nauroi huvittuneena Lucakselle. Juhlista, joopajoo. Olisikin. Se olisi sentään sopiva syy hänen tilalleen.
"Voi, en aivan", nainen jatkoi nauruaan. Oli lähes sympaattista, että Lucas ajatteli niin. Jos hän tulisi juhlista hän ei näyttäisi läheskään näin paskalta. "Tulen kotoa ihan vaan", hän vastasi ja nojautui kyynärpäillään keittiöntasoon ja katseli kuinka Lucas siirtyi keittämään kahvia. Eihän se yhtään outoa ollutkaan, että hän, aikuinen nainen tuli kotoa tässä kunnossa. Varsinkin kun hän ei ikinä tullut tässä kunnossa tallille, vaan oli aina huoliteltu, laitettu ja ennenkaikkea selväpäinen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli saapunut tallille, vaikka päiväkännit eivät olleetkaan Mirandalle uusi tuttavuus, valitettavasti.

Taas Miranda nauroi. Lucas tunsi olonsa aavistuksen itsevarmemmaksi, vaikkei täysin tiennytkään mille toinen nauroi. Pestyään tahriintuneen kahvipannun, sillä eihän naiselle voinut tarjota likaisessa pannussa keitettyä kahvia, hän laittoi kahvit ja vedet keittimeen ja napsautti sen päälle. Lucaksen teki mieli mainita huomaavaisesta eleestään jotenkin, ettei se jäisi naiselta huomaamatta, mutta häntä kiinnosti kenties enemmän kuinka humalainen nainen oli tallille päässyt ja miksi.
"Millä sinä tänne tulit vai asutko jossain lähellä?" hän kysyi ja siirtyi odottelemaan kahvin tippumista keittiösaarekkeen ääressä oleville baarijakkaroille.

Lucasin seuraava kysymys sai Mirandan vakavoitumaan aavistuksen.
"Ööö..." Miranda aloitti. "Osaatko pitää salaisuuden?" hän kuiskasi ja katsoi Lucasta tarkasti kuin olisi paljastamassa Englannin suurinta rikosta. "Ajoin tänne, autolla", hän jatkoi. Eiväthän muut saaneet tietää, vaikka monet täällä olivat varmasti nähneet hänen saapuvan samalla punaisella autolla satoja kertoja aikaisemmin. Ennemminkin pitäisi varmaankin kysyä mitä ihmiset eivät tienneet hänen sotkuistaan täällä nyt, kun hän oli kännissäkin paikalle ilmestynyt.
"Mutta eihän se niin vakavaa?" hän kysyi kuin varmistaakseen ja nosti kulmiaan. "En minä sitä matkaa olisi kävellytkään. Pari mailia vain, en ollut lähelläkään ojaa tai väärää kaistaa!" hän heilautti kättään vähätellen. Lucas ajatteli hänestä varmaan niin pahaa nyt. Ei olisi pitänyt paljastaa.

Lucas nyökkäsi sen merkiksi, että osasi pitää salaisuuden ja katsoi naista kiinnostuneena mitä tällä oli  kerrottavanaan. Salaisuuksien pitäminen oli tärkeää, joten totta kai mies osasi. Oli vain toinen juttu osasiko hän esittää uskottavasti, ettei tietäisi, jos joku asiasta kysyi.
"Niinkö?" mies kummasteli ja katsoi Mirandaa kulmat kurtistuen epäilevästi. Aika järjetöntä toimintaa, mutta hän ei aikonut tuomita.
Asia ei ollut ihan sellainen, jonka Lucas olisi halunnut kuulla, mutta mies oli luvannut pitää asian salaisuutena. Hän ei aikoisi mennä huutelemaan ympäri tallia, että Miranda ajoi humalassa. Se olisi typerää. Hän ei myöskään halunnut töykeänä hätistää naista pois luotaan takaisin auton rattiin ajamaan sinne ojaan tai päin vastaantulijaa, mitä oli tulomatkalla onnistunut välttämään.
"Onneksi ei käynyt mitään", Lucas totesi hymyillen varovasti ja muisti samassa punaisen vinoon parkkeeratun urheiluauton parkkipaikalla. "Onko se tummanpunainen Peugeot tuolla ulkona sinun?" hän kysyi aavistuksen huvittuneena kuin se olisi ollut tärkeintä tällä hetkellä.
"Miksi sinun piti päästä tänne juuri nyt?" Lucas uskaltautui utelemaan.

Miranda vain nyökytteli Lucasille. Kyllä hän oli sillä autolla tullut, ihan oikeasti. Tai ehkä hän oli kuvitellut kaiken, olisiko sekään enää ihme tässä vaiheessa. Häntä ei onneksi kiinnostanut tuomitsiko Lucas tai kuka tahansa muu hänen tekojaan, hänellä oli jokainen oikeus tässä maailmassa olla hieman sekaisin juuri nyt.
"Miten tiesit?" Miranda naurahti. Sepäs se hänen autonsa oli. Upea punainen auto, joka kiihtyi juuri niin tasaisesti ja upeasti kuin hän halusi. Se oli hintansa väärti ja toiminut aina moitteetta. Nytkin se oli tuonut hänet tänne, vaikka olikin jäänyt odottamaan varsin kehnosti parkkipaikalle.
"Koska öö... piti vain. Halusin nähdä hevosiani..." Miranda valehteli ja katsahti ympärilleen samaan aikaan toivoen ja peläten, että Alec astuisi sisään.

"Se oli ainoa auto joka kiinnitti huomion", Lucas totesi hymyillen, jättäen kertomatta, oliko syy auton ulkonäkö vai se, että auto vei lähes kuorma-auton verran tilaa parkkipaikalla. Eihän toisen sitä tarvinnut tietää.
Mies nyökkäsi Mirandan selitykselle, vaikka epäröinti kesken lauseen vähän ihmetyttikin. Ehkäpä nainen oli sitten vain halunnut nähdä hevosiaan ja... no, lähtenyt yöpaidassaan tallille. Joku humalaisen päähänpisto. Olihan niitä kummallisempiakin ideoita saatu. Lucas nousi ylös, asteli hakemaan heille kahvikupit ja kaatoi ne lähes täyteen höyryävän kuumaa kahvia.
"Käytätkö maitoa tai sokeria?" hän kysyi vilkaisten Mirandaa.

"Oh", Miranda virnisti. Hänellä ei aivan leikannut sanoiko Lucas sen tarkoittaen hyvää vai pahaa mutta hän ei välittänyt. Hänen autonsa oli yksi Rosings Parkin hienoimmista jos ei hienoin, sen parkkeeraustyylillä niin väliä.
Miranda seurasi katseellaan Lucasta ja kahvikuppien kilinää, korjaten asentoaan toiselta jalalta nojaamasta toiselle. "Öömm...", hän kurtisti kulmiaan. Niin miten hän aina joikin kahvinsa? "Molempia. Paljon", hän sitten sanoi. Niinhän se meni - ei ikinä mustana. Alec ei olisi kysynyt tuota kysymystä häneltä, vaan olisi ladannut kahvikupin täyteen maitoa ja sokeria tottumuksesta. Hän kaipasi Alecia ja Alecin keittämää kahvia ja heidän yhteisiä kuppeja keittiön kaapissa. Keittiössä, jonka jääkaapin Alec oli täyttänyt ruoalla kun siellä oli ennen yhteenmuuttoa lojunut pari banaania ja einespakettia.

Lucas vilkaisi Mirandaa hämmentyneenä. Paljon molempia? Mikä oli naisen mielestä paljon? Hän lorautti omaan kahvikuppiinsa hieman maitoa ja asetti sitten sekä maidon, sokerin että Mirandan kahvikupin naisen eteen keittiötasolle.
"Laitatko itse ettei tule vääränlaista?" mies ehdotti hymyillen.
Hän jäi odottelemaan keittiötason tuntumaan laittaakseen maidon ja sokerin takaisin paikoilleen, mikäli toinen suoriutui kahvinsa maustamisesta kunnialla.

"Okei, okei", Miranda vastasi ja pyöräytti kuppinsa paremmin eteensä. Kyllä hän kahvinsa osaisi sokeroida itsekin. Tosin ei se vääränlainen kahvi hänen päiväänsä olisi yhtään enempää pilannut. Ei hän tässä hetkessä edes muistanut miten hyvältä kahvi oli maistunut kun Alec oli ollut vielä sitä aina aamuisin kotona keittämässä. Miranda henkäisi sisään ja nappasi käteensä maitopurkin. Ryhdistäydy nyt jumalauta nainen. Olihan se jo päivänselvää, ettei Alec häntä enää halunnut. Ehkä pitäisi vain juoda tämä keskinkertainen kahvi, johon hän kaatoi onnistuneesti paljon maitoa ja johon hän tiputti kolme sokerinpalaa. Miranda pyyhkäisi sormellaan ja nuolaisi pari pöydälle kupista tipahtanutta kahviläikkää ja nosti sitten kuuman kupin hieman täriseville käsilleen.
"Arvaatko kuinka monta pullollista viiniä olen juonut?" hän virnisti Lucakselle ja kysyi asiasta kuin se olisi päivän kiinnostavin mysteeri ja helpoin puheenaihe. Mirandasta se määrä oli itseasiassa varsin huvittava.

Lucas asetti maidon ja sokerin omille paikoilleen ja silmäili naisen huteraa olemusta pohtiessaan vastausta yllättävään kysymykseen. Mistäs hän olisi voinut tietää toisen viinapään kestävyydestä?
"Puolitoista?" hän heitti arvauksen ilmoille ja nyökkäsi kysyvästi sohvia kohti, mikäli nainen olisi halunnut tiskin ääressä notkumisen sijaan istua alas.

Miranda nauroi heleästi Lucaksen arvaukselle. Vain puolitoista, mies oli ihastuttavan naiivi. Tietysti asiaan vaikutti puhuttiinko nyt tästä päivästä vai viimeisestä neljästä päivästä. Ehkä Lucaksen ei tarvinnut tietää oikeaa lukua, ei hänkään halunnut tietää tai sanoa ääneen.
"Läheltä liippaa", hän hymähti ja katsoi sohvia. Sohvalle rymähtäminen kuulosti hyvältä idealta ja Miranda käveli sohville. "Mutta nyt, vaihtelun vuoksi vähän kahvia", hän sanoi, istuutui vapaalle sohvalle ja kohotti kahvikuppiaan kuin maljaa. Se oli vielä kuumaa, mutta Miranda otti kuitenkin pienen hörpyn. Hän saattoi ehkä käyttäytyä melkein kuin ihminen, mutta se johtui lähinnä siitä, että hän oli joutunut keskelle vilkkaan tallin oleskeluhuonetta. Totuudessa pää oli aika sumea, ja Miranda toivoi, että kahvi selventäisi päätä sen verran, ettei hän käyttäytyisi aivan toivottomasti.