[Y] Mistreated, misplaced, misunderstood

Kevät ja kesä olivat olleet ailahtelevaa aikaa Mirandalle. Joskus kaikki sujui, joskus hän ei jaksanut nousta aamulla sängystä. Tänään oli yksi niistä ei-niin-hyvistä päivistä ja Miranda asteli keittiöönsä hitaasti ja lopen uupuneena. Onneksi hänen työnsä alkoivat tänään vasta kymmeneltä. Alecilla ne olivat alkaneet jo kahdeksalta, kuten aina. Mies oli noussut hänen viereltään aikaisin aamulla ja lähtenyt ennenkuin Miranda oli edes ajatellut heräämistä. Illalla Alec tulisi myöhään illalla väsyneenä kun hän taas kävisi ratsastamassa hevoset ja istuisi sitten iltaa itsekseen. Hevoset tuntuivat olevan yksi niistä harvoista yhteisistä asioista heidän elämissään ja teininä se oli riittänyt. Ja oli se riittänyt vielä viime vuonnakin. Nyt he asuivat saman katon alla mutta kahta eri elämää. Miranda olisi ehdottanut, että he lähtisivät lähibaariin istumaan iltaa mutta Alec varmaankin haluaisi vain mennä nukkumaan. Mitä he oikein tekivät?

Alkukesästä kaikki oli ollut paremmin kun he olivat muuttaneet Alecin tavaroita Slaleyn taloon. Elämä oli hymyillyt ja Miranda oli ollut aivan rakastunut Aleciin. Kai hän oli oikeasti ollut rakastunut vain ajatukseen Alecista taas hänen elämässään. Ihana mieshän hän oli, mutta niin täysin työssään kiinni, ettei hän uskaltanut enää elää elämäänsä. Kai ihmiset muuttuivat, olivathan he olleet poissa toistensa elämistä viisi vuotta. Siinä ajassahan saattoi tapahtua mitä vain ja ainakin hänen osaltaan kaikkea oli tapahtunutkin.

Saatuaan itsensä edustuskuntoon ja vähän aikaa sitten värjätyt sinikirjavat hiuksensa kuriin ja löysille kiharoille, Miranda ajoi töihin. Päivä oli täynnä vaativia kanta-asiakkaita mutta ainakin hän oli saanut lopettaa päivän miellyttävään asiakkaaseen, nuoreen naiseen, jonka hiukset sai värjätä kirkkaan punaiseksi ja muotoilla upeille retrokiharoille. Monimutkaiset juhlakampaukset ja villit värjäykset olivat ehdottomasti Mirandan suosikkeja, mutta useimmiten päivät olivat täynnä tätejä, jotka halusivat polkkatukastaan kaksi senttiä lyhyemmän. Miranda oli kuitenkin kiitollinen töistään ja ajoi tallille tyytyväisempänä kuin mitä herätessään oli ollut. Hevoset piristivät hänen päiväänsä aina ja tällaisina päivinä hän oikeasti tarvitsi kunnon koulutuntia tai aavistuksen liian riehakasta estetreeniä tammojensa kanssa.

Cindy ja Moneypenny eivät pettäneet ja Miranda ajoi alkuillasta kotiin. Alec ei ollut yllättänyt ja lähtenyt töissä ajoissa tehdäkseen häneen kanssaan illallista, vaan Miranda haki einesaterian kaupasta ja lämmitti sen. Ei parisuhde ollut muuttanut hänen kokkaustaitojaan, hänestä oli lähinnä tullut entistä laiskempi, vaikka Alec ostikin kunnon ruokaa jääkaappiin viikoittain. Miksi hän yrittäisi laittaa ruokaa kun ei ollut edes ketään kenelle kokata?

Alec saapui viisitoista vaille kahdeksan illalla ja talon ovi kävi. Miranda katsoi televisiota ja joi punaviiniä. Ainoat alakerran valonlähteet olivat keittiön himmeä valo ja räiskyvä taulutelevisio, jolta Miranda seurasi jotakin tämän illan draamaelokuvaa. Katse kääntyi ruudusta eteiseen, kun Alec käveli hänen luokseen laskettuaan ulkovaatteensa ja työlaukkunsa eteisen penkille. Tämä näytti stressaantuneelta ja väsyneeltä. Kyllä Miranda tiesi, ettei Alecin työ ollut helppoa ja että se vei aikaa. Se ei kuitenkaan tarkottanut sitä, että hän hyväksyi ne faktat ja osasi elää niiden kanssa.
"Hei kulta", mies tervehti ja laskeutui suukottamaan sohvalla istuvaa tyttöystäväänsä. Sen tehtyään hän käveli keittiöön, varmaankin hakemaan ruokaa, ja Miranda käänsi katseensa takaisin televisioon.
"Miten töissä sujui?" Miranda kysyi vakiokysymyksensä, vaikka tiesi jo vastauksen.
"Samaa vanhaa. Juoksin palaverista seuraavaan ja kestin sietämättömiä työkumppaneitani." Niimpä niin.

Kolisteltuaan aikansa keittiössä, tummanharmaaseen pukuun ja valkoiseen puvunpaitaan pukeutunut Alec laskeutui Mirandan vierelle sohvalle.
"Taas joku Jennifer Aniston-leffa?" mies kysyi napattuaan pastaa ensimmäisen haarukallisen.
"Joo", Miranda vastasi ja yritti pitää muut ajatuksensa itsellään. Mitä hän hyötyisi, jos rupeaisi tähän aikaan aukomaan päätään kaikesta. Jos hän alottaisi, se kaikki tulisi ulos yhdellä rykäyksellä. Se ei olisi kaunista. Vasta ensimmäisen lasin punaviiniä juotuaan, Miranda osasi ajatella jopa seuraamuksia mutta se ei vähentänyt sitä, kuinka paljon heidän arkensa häiritsi häntä.
"Kuule", hän aloitti varovasti ja katsahti Alecia. Miksi hän oli kuitenkin avannut suunsa?
"Olen jo hetken halunnut puhua sinulle... meistä", Miranda jatkoi eikä uskaltanut seurata Alecin kasvojen vaihtuvaa ilmettä, joka vaihtui televisioon keskittyneestä huolestuneeseen. Onneksi tämä ei ehtinyt avata suutaan ennenkuin Miranda jo jatkoi, muuten hän ei olisi pystynyt sanomaan enempää.
"En pidä siitä miten vähän käymme enää ulkona", hän aloitti. "Enkä pidä siitä miten paljon olet töissä ja tiedät sen. Ehdimme olla yhdessä kunnolla vain viikonloppuisin ja asumme kuitenkin samassa talossa."

Miranda piti tauon ja uskaltautui katsomaan Alecia. Ei hän voinut olla tiedoton siitä, että hänestä tämä kaikki oli epämukavaa. Ei Miranda ollut hetkeen valittanut paljoa, mutta silti.
"Tiedät etten voi työajoilleni mitään", Alec vastasi oltuaan hetken pelottavan hiljaa. "Voimme lähteä ulos illalliselle, vaikka perjantaina?" tämä ehdotti.
Miranda epäröi. Hän halusi väittää vastaan, mutta samaan aikaan hän ei halunnut. Hän rakasti Alecia.
"Sovittu."

~~


Oli perjantai-ilta ja Alec oli tulossa hakemaan hänet kotoa kuudelta. Miranda laittautui alakerran vessassa - kiharsi hiuksensa, maalasi huulensa yhtä punaisiksi kuin hänen ihonmyötäinen mekkonsa ja levitti silmäluomille kevyesti kimaltavaa ruskeaa luomiväriä. Eteisen tuolilla hän vetäisi jalkaansa yksinkertaiset mustat korkokengät ja päälleen mustan nahkatakkinsa ja asteli hieman ennen kuutta talon kuistille odottamaan. Ilta oli viileä mutta kaunis, kun laskeva aurinko paljastui sadepilvien takaa valaisemaan päivän viimeisiä tunteja.

Kun kello kipitti hänen puhelimensa näytöllä viisi vaille kuudesta viisi yli kuuteen, Miranda ei osannut vielä olla huolissaan. Ei olisi ihmekään, vaikka matkalla olisi ruuhkaa tai Alec olisi esimerkiksi pysähtynyt ostamaan hänelle ruusun. Olihan hän tehnyt niin aikaisemminkin. Kun kello oli kymmenen yli kuusi, Miranda alkoi tulla kärsimättömäksi ja siirtyi takaisin eteiseen lämpimämpään. Alecille soittaminen oli yhtä tyhjän kanssa, sillä puhelu siirtyi hetken piippailun jälkeen monotoniseen vastaajaan. Jumalauta, missä Alec oikein viipyi? Miranda alkoi ärsyyntymään ja turhautumaan. Oli ollut väärin antaa Alecille vielä mahdollisuus? Ja oliko jumalauta oikeasti liikaa pyydetty päästä viettämään aikaa poikaystävänsä kanssa perjantai-iltana. Yksi illallinen, ja tämä oli vieläpä Alecin itsensä ehdottama. Eiköhän tuo kohta ilmaantuisi paikalle ja näpisisi jostakin työkiireistä. Niitähän ne aina olivat. Tai... mitä jos eivät olleetkaan. Keväällä Mirandaa myrkyttänyt ajatus Alecista pettämässä häntä jonkun pirtsakan toimistotytön kanssa nosti taas päätään. Ei Alec kehtaisi, vai kehtaisiko? Vehtaisi jonkun Lindan kanssa töissä ja tulisi sitten illaksi kotiin tylsän menneisyyden varjonsa luo. Ei, ei, ei - Miranda yritti pyristellä pois tästä ajatuksesta kun istahti murtuneena alas eteisen tuolille. Hän otti kengät pois jalasta ja vaihtoi tilalle villasukat ja istui alas sohvalle.

Puoli seitsemän ja Miranda kuvitteli Alecin ehkä tulleen, mutta se olikin naapurin auto ja tämän kakarat varmaankin tulossa joistakin jalkapalloharkoista. Kuka hän oli ollut unelmoimaan jostakin perheestä ja koirista? Ei se hänen osaltaan niin mennyt, tietenkään. Olisihan se pitänyt osata arvata jo aikoja sitten. Derek ei ollut se oikea, Alec ei ollut se oikea. Kaikki ne lukuisat säädöt välissä olivat olleet vain turhaa ajanvietettä. Selibaattiinko tässä piti ruveta, että tuli onnelliseksi? Keskiviikkoinen punaviinipullo oli löytänyt tiensä takaisin Mirandan seuraksi ja hän hörppi sitä ahdistuksensa tasoitukseksi.

Kolme nopeasti juotua viinilasillista myöhemmin Alecin askeleet kuuluivat kuistilla ja sitten eteisessä. Miranda ei uskaltanut kääntyä heti keittiön baarijakkaraan nojatessaan ja kohdata miehen. Alec oli tällä kertaa se, joka avasi suunsa ensin.
"Miranda", hän sanoi pahoittelevaan sävyyn. "Olen niin pahoillani..."
"Pahoillasi siitä, että olet myöhässä meidän illallisestamme vai siitä, että panit ensin jotain toista muijaa?" Miranda sanoi katkerasti ja kääntyi Alecin puoleen. Mikä muukaan voisi selittää tällaista?
"Mitä?" mies sanoi aidosti yllättyneenä ja katsoi huolestuneena viinipulloa, joka oli nyt tyhjä. Hän tiesi kyllä, miten Mirandan juominen saattoi mennä yli. "Olen pahoillani, että olen myöhässä. Oikeasti. Mutta en ollut kenenkään naisen kanssa vaan unohduin tekemään vain paperitöitä."
Seliseli, Miranda ajatteli ja katsoi miestä tuikeammin. "Vain paperitöitä? Tajuatko kuinka typerältä kuulostat sanoessasi tuon saman joka ikinen ilta?" hän sanoi karusti. Ehkä liian karusti mutta nämä tunteet olivat patoutuneet Mirandaan liian pitkäksi aikaa ja nautittu punaviini toimi varsin hyvänä kannustimena puhumattakaan Alecin vähättelystä. Niinhän hän aina jaksoi vähätellä ja syytellä töitä.
"Älä kokoajan syytä niitä töitäsi, on minullakin työt ja kaksi hevosta, luuletko etten ymmärrä miten aikaa saa kulumaan?" hän tiuski eikä antanut miehelle puheenvuoroa. "Jos oikeasti välittäisit minusta, olisit huomannut tässä vaiheessa miten paljon kaipaan sinua. Olet aina töissä etkä ikinä minun kanssani."

Alec oli sanaton. Hän ei olisi uskonut, että Miranda oli noin epäileväinen ja noin turhautunut. Hän tiesi hukkuvansa töihin mutta hän ei osannut tehdä asialle muuta kuin olla pahoillaan ja tehdä töitä kahta kovemmin.
"Miranda, olen pahoillani, että tunnet noin. En tajunnut..." hän aloitti muttei saanut jatkaa kun Miranda keskeytti. "Et tajunnut? Luulitko oikeasti, että viihdyn jonkun kaipailevan kotivaimon roolissa? Istumassa täällä ja odottamassa ahkeraa miestäni kotiin. Olet ollut sokeampi kuin kuvittelin, jos oikeasti ajattelet noin."
"Ei", Alec vastasi ja tunsi itsensä aivan lyödyksi.
"Tästä halusin jutella sinulle keskiviikkona mutta sen sijaan sinä halusit lähteä illalliselle perjantai-iltana ja tässä me olemme. Emme ainakaan jossakin kauniissa ravintolassa. Koska sinä olit taas töissä", Miranda voihkaisi. Sama virsi joka kerta ja vielä tulevaisuudessakin, jos he jatkaisivat tätä rataa. Eivät he voisi jatkaa näin. Tai ollenkaan. Miranda ei ollut varma mikä oli oikea ratkaisu mutta hän jatkoi mielensä purkamista.
"Ei tästä tule mitään, Alec. Luulin, että oikeasti tulisi, mutta elät ihan omassa maailmassasi. En voi muuntautua siihen!" Ei hänestä ollut siihen.
"Älä sano noin Merry", Alec yritti. "Et ajattele selkeästi. Minä rakastan sinua."
Miranda nielaisi. Hän ei kyennyt hetkeen vastaamaan.
"Älä", Miranda vastasi ja katsoi Alecia epätoivoisesti. "En pysty tähän. En pysty. Haluan pois", hän sanoi ja pidätteli kyyneleitä. Mutta mihin hän menisi? He olivat hänen talossaan ja Alecin asunto oli luovutettu kuukausia sitten pois. Onneksi talossa oli vierasmakuuhuone. Hän menisi sinne. Tai Alec. Kunhan hän ei joutuisi nukkumaan miehen vierellä.

Kun Alec yritti kävellä Mirandan luo, tämä torjui miehen ja kavahti kohti olohuonetta. "Anna olla", Miranda kielsi itkuisasti ja kiirehti takapihan ovesta terassille ja sitten sukkasilteen iltakostealle nurmelle. Takapiha rehotti vieläkin kahden vuoden jälkeen ja Miranda kyyristyi sen nurkkaan ja itki. Mitä hän oli tehnyt ja miksi? Kuin hän olisi hakannut parhaan ystävänsä henkisesti ja satuttanut samalla itseään. Ja tuhonnut heidän tulevaisuutensa. Koska hän ei kyennyt sopeutumaan? Hän oli idiootti ja sekaisin. Miksei Alec ollut voinut tulla ajoissa, jolloin he voisivat olla nyt syömässä pääruokaa jossakin kahden hengen romanttisessa nurkkapöydässä.

~~


Lauantai valkeni surkeissa tunnelmissa. Alec oli osannut antaa Mirandalle tilaa ja lähtenyt itse nukkumaan kun Miranda oli jäänyt takapihalle. Rauhoituttuaan hän oli noussut portaat hiljaa, kuoriutunut ulos siististä, sotkeutuneesta mekostaan ja kääriytynyt oman leveän sänkynsä uumeniin. Alec oli osannut mennä vierashuoneeseen ja lähtenyt jonnekin siinä vaiheessa kun Miranda heräsi myöhään keskipäivästä. Vaalea tyyny oli sotkussa pesemättömistä meikeistä ja olo oli kaikin tavoin hirveä. Vain hurja jano sai lopulta Mirandan nousemaan sängystä ja etsiytymään yläkerran kylpyhuoneeseen suihkuun ja siitä alas aamupalalle siitä huolimatta, että hänellä ei ollut nälkä. Sää oli harmaa ja Mirandan mieli sumuinen. Hän oli menettänyt Alecin. Taas. Saakeli hän oli itsekäs ja typerä.

Kun Miranda hitaasti kiersi taloa, hän huomasi suuren osan Alecin tavaroista kadonneen. Oliko hän oikeasti lähtenyt? Ajatus sai epätoivoiset kyyneleet kohoamaan takaisin Mirandan silmille ja hän kaatui sohvalle. Hän oli loukannut Alecia eilen todella. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun he olivat riidelleet mutta ensimmäistä kertaa Miranda ei ollut antanut periksi. Ja hän oli sanonut kamalia asioita, joista Alec oli nyt tietysti pahoittanut mielensä oikeasti. Kuinkakohan mones kerta tämä oli kun Miranda pilasi itse oman elämänsä. Eihän tässä edes tarvittu muita kun hän huolehti oman elämänsä sotkemisesta ihan itse. Ihme, että hänen hevosillaan oli vielä neljä jalkaa ja selvä pää. Luulisi, että hänen seurassaan menisivät hevosetkin sekaisin.

Iltapäivän Miranda vietti surkeana Slaleyn baarissa nurkkapöydässä ja antoi omatoimisesti hevosilleen jälleen vapaapäivän. Näinkin oli tapahtunut aikaisemmin. Illallakaan Alec ei palannut kotiin ja Miranda puhui Shirleyn kanssa puhelimessa pitkään ja itki pahaa oloaan parhaalle ystävälleen. Shirley oli häntä nuorempi ja suunnitteli häitään siinä missä hän heitti ensimmäisen "onnistuneen" parisuhteensa roskakoriin. Ajatus Shirleyn ja Marcuksen onnesta ja tulevista häistä eivät paljoa Mirandan oloa parantaneet kun hän puhelun jälkeen kierähti takaisin sängylleen lauantai-iltana. Hänen elämänsä oli pilalla.