Ei oppi ojaan kaada

Eleanor kuunteli toisen kertomusta hieman ristiriitaisin tuntein. Sinänsä Lucyn käymien ratsastustuntien vähyys ei tullut lainkaan yllätyksenä, mutta oli silti uskomatonta, miten itseoppinut ratsastaja pärjäsi niinkin hyvin. Niinkin uskomatonta, että Nora epäili hetken tytön syöttävän hänelle pajunköyttä, mutta vilkaisu tämän nuhjuiseen ulkomuotoon riitti vakuudeksi. Köyhänä oli rankkaa. Onnekseen hänen ei ollut tarvinnut kokea sellaista, vaan oli oikein tyytyväinen saamiinsa etuoikeuksiin. Ilman niitä hänen elämästään ei olisi tullut mitään.

”Tunnit voisivat hih olla teille hyväksi”, nainen totesi totuudenmukaisella neutraaliudella, minkä kukin sai tulkita tavallaan, ja hiljeni hetkeksi keskittyessään suoritukseensa. Dali vaati huomiota, jottei alkaisi laiskotella, ja vaikka hän miten olisi halunnut olla monisuorittaja, hänen oli vaikea jakaa huomiotaan monelle asialle yhtä aikaa jos halusi samalla hallita lihaksistoaan. Se otti väkisinkin voimille – ja itsetunnolle. ”Opin aikoinani hih itsekin paljon perheeltäni, mutta kh-ah ilman opett-ttusaatana opettajaani en hih olisi päässyt kovin pitkälle. Saatana!”
Vaikka miten olisi luonnostaan lahjakas hevosten kanssa, pelkkä kirjaviisaus ei hänen mielestään riittänyt mihinkään. Itsenäisesti asioita opettelevat ihmiset oppivat valitettavan usein tekemään asiat väärällä tavalla, vaikka periaate olisikin hallussa. Vanhat tavat puolestaan istuivat tiukassa ja niistä poisoppiminen voisi olla hyvinkin haastavaa. Lucy oli onnekseen vielä nuori, joten tällä olisi aikaa oppia.
”Äitinne taitaa olla hih taitava ratsastaja”, Nora sanoi kysyvään sävyyn.

Lucy ei osannut edes loukkaantua Eleanorin ehdotuksesta, sillä se oli täysin totta. Tunnit olisivat hänelle hyväksi, mutta valitettavasti niille meneminen ei ollut niin helppoa. Ensinäkin, tytöllä ei ollut rahaa. Täti kyllä maksaisi, jos Lucy pyytäisi, mutta hän ei halunnut elää tätinsä rahoilla. Toiseksi, Lucy ei uskaltanut. Muiden edessä ratsastaminen oli yksinkertaisesti hirvittävää. Pelkkä ajatus kauhistutti. Ehkä hän jonakin päivänä uskaltaisi ratsastaa muidenkin edessä leuka pystyssä ja selkä suorana, mutta ei vielä. Hän pelkäsi esiintymistä ja huomiota aivan liikaa.
"Minä harkitsen sitä", tyttö päätyi vastaamaan. Hän voisi harkita ratsastustunteja uudestaan - ja todeta, ettei menisi niille. Mutta helpompi oli myötäillä muiden mielipiteitä kuin sanoa suoraan, miksi hän ei menisi tunneille.

Noran utelu Lucyn äidistä ei jäänyt tytöltä huomaamatta. Hän istui hetken katse sylissään ja kädet ristissä rinnallaan, kun mietti, miten vastaisi. Lucy ei koskaan ollut ollut taitava valehtelija, eikä aikonut koettaa tuuriaan nytkään. Niinpä hän päätyi jälleen kerran myötäilemään Noran sanoja.
"Hän oli", Lucy myönsi yksinkertaisesti. Muistikuvat pitkätukkaisesta äidistä laukkaamassa tumman puoliverisen selässä niityn halki saivat surullisen hymyn Lucyn huulille. Äiti oli ollut onnellisimmillaan hevosten lähellä. Lopulta pitkät hiukset olivat vaihtuneet lyhyeksi sängeksi ja kiitolaukat maastossa vaivalloisiin kävelyihin sairaalan käytävällä, kun syöpä oli vaatinut veronsa. Lucy kieltäytyi ajattelemasta asiaa sen pidemmälle ja nosti katseensa ratsukkoon.
"Oletteko omistaneet muita hevosia kuin Dalin, neiti Ashbridge?" Lucy kysyi, sillä halusi kääntää keskustelun pois äidistään ja ylipäätään omasta epämääräisestä perheestään.

Lucyn vastaus ei aivan vakuuttanut Noraa, joka päätti kuitenkin antaa tytön olla. Toisen ratsastustunnit tai niiden puute eivät kuuluneet hänelle, vaikka hänellä olikin paha taipumus ottaa muiden asiat omikseen hyvinkin nopeasti. Kun omat kuviot olivat suurin piirtein kunnossa tai niin hyvällä mallilla kuin niiden uskalsi toivoa koskaan olevan, jäi kosolti aikaa järjestellä muiden elämiä. Nyt hänen oli tosin keskityttävä apujensa järjestelyyn, kun Dalin protestipotkut olivat loksauttaa hänen tahattomasti auenneet leukansa sijoiltaan.

Nora vilkaisi hiljennyttä tyttöä, kun vastausta ei kuulunut hetkeen. Syy tämän alakuloiseen olemukseen valkeni lyhyestä vastauksesta. Nainen ei kokenut asiakseen esitellä surunvalittelujaan, kun ei tiennyt tapauksesta sen kummemmin, mutta osoitti myötätuntonsa hiljaisuudella, jonka eteen hänen oli todella taisteltava. Mitä kovemmin hän pisti hanttiin, sitä enemmän tilanteeseen täysin sopimattomia ilmaisuja hänen mieleensä nousi ja sitä kovempi tarve hänelle tuli niiden lausumiselle ääneen. Dali huomasi omistajansa herpaantumisen ja ryösti raviin sellaisella voimalla, että oli vähällä nakata ratsastajan selästään. Kimon harjassa vähemmän arvokkaasti riippuva nainen päästi ilmoille ryppään kirosanoja, joista osa ei ollut ihan niin tahattomia kuin olisi voinut olettaa.

”En ole”, Nora vastasi aavistuksen hengästyneenä saatuaan itsensä kunnolla takaisin satulaan ja tamman rauhoittumaan. Hän piti katseensa suosiolla pois Lucystä ja irrotti kätensä ohjista, kun ne nykivät Dalin taas pois uralta. He etenivät jonkinlaista koukeroa, jota ei kentillä ollut juuri nähty. ”Perheeni hih omistaa useita hevosia. Hih. Kh. Ratsastin aiemmin niillä.”
Nainen päätti siirtyä pelkkään yksinkertaiseen laukkaan ja kevyeen raviin, koska muu ei tuntunut enää ottavan onnistuakseen eikä Dalikaan jaksanut pelleilyä loputtomiin. ”Opiskeletteko jotain, neiti Collins?”

Lucy nyökkäsi kuunnellessaan vastauksen. Niin, rikkaat perheet voisivat hyvinkin omistaa lukuisia hevosia vailla ongelmia. Lucy tiesi, että Bethanykin voisi halutessaan hankkia toisen tai vaikka viidennen hevosen, mutta luojan kiitos serkku ei ollut saanut sellaista päähänsä. Aiemmin serkku oli vitsaillut, että myisi "laiskan kaakin" ja ostaisi "tulisen kilpahevosen", mutta Lucyn näytettyä muutaman videon esteillä kuumuvista hevosista heittämässä ratsastajia selästään, Bethany oli muuttanut mielensä ja todennut, että Rain oli oikeastaan vallan mainio hevonen. Lucy oli huokaissut helpotuksesta.
"Se kuulostaa hyvältä tavalta oppia", Lucy vastasi. "Kun saa ratsastaa erilaisia hevosia", hän vielä tarkensi. Hän oli ratsastanut elämässään kahta hevosta Rainin lisäksi - jääräpäistä ponia ja rauhallista puoliveristä. Molemmat olivat varmasti opettaneet paljon Lucylle ratsastamisesta, joten varmasti useampi hevonen opettaisi yhä enemmän. Hevoset eivät olleet koneita, jotka toimivat samoista avuista samalla tavalla. Toiset olivat herkempiä, toiset laiskempia, toiset noudattivat mielellään saamiaan käskyjä ja toiset tarvitsivat muistutusta. Ehkä juuri se teki ratsastamisesta niin mielenkiintoisen harrastuksen.

"En", Lucy vastasi päätään pudistellen. Hänellä ei olisi varaa hienoihin yliopistoihin, eikä hänen papereillaan hankittaisi stipendejä edes pienempiin paikkoihin. Eikä hän edes tiennyt, mitä halusi tehdä, joten arpomalla valittu oppiaine tuskin auttaisi elämässä eteenpäin kovinkaan pitkälle. "Entä te?" Lucy kysyi uteliaasti. Eivätkö kaikki rikkaat olleet opiskelleet kymmentä ainetta huippuarvosanoin ja sen jälkeen lukeneet itsensä kolmessa eri tiedekunnassa tohtoreiksi? Paitsi tietenkin Bethany, mutta Bethanyssa ja Norassa oli suurin piirtein yhtä paljon samaa kuin ruostuneessa Ladassa ja uutuuttaan kiiltävässä Aston Martinissa, joten Bethanya olisi turha edes verrata Noraan.

”Kävin Oxfordia”, Nora vastasi tasonsa vaatimalla arvokkuudella. Tämä oli vaivattomasta olemuksesta huolimatta työn ja tuskan takana, kun hän yritti estää pysähtelyharjoituksia muuttumasta pukittelukimaraksi. Dali nosteli tuon tuosta päätään protestoiden ja otti tanssahtelevia sivuaskeleita: kohta joku saisi kyytiä. Hän ei muistellut opiskeluvuosiaan kovin suurella lämmöllä, vaikka olikin nauttinut opiskelemistaan aineista ja koulun antamasta haasteesta. Raja se oli loppujen lopuksi hänenkin kestävyydellään. Hän antoi tapansa mukaan odottaa jatkoa hetken kootessaan niin hevosta kuin itseäänkin. Onneksi hiljaisella tytöllä ei tuntunut olevan kiire mihinkään.

”Luin hih kirjallisuutta ja historiaa”, Nora jatkoi ja joutui hetken nieleskelyn jälkeen lisäämään nopeasti: ”Arbeit macht frei.”
Hänen oli taisteltava, ettei päästäisi ulos mitään hihkaisuja tai satunnaisia äänteitä kummempaa. Hänen viehtymyksensä kansallissosialistista Saksaa kohtaan oli karissut kummasti, kun se oli keplotellut lähtemättömästi yhdeksi hänen alitajuntansa suosikkiaiheista. Sitä paitsi kohta olisi hyvä lopettaa, ettei se hänen ratsastamiseksi kutsumansa farssi pääsisi yhtään pahemmaksi. Dali alkoi johtaa enemmän häntä kuin hän sitä. Nuori neiti Collins kuitenkin kiinnosti Noraa vielä, perin vaatimattomasta ulkomuodostaan huolimatta. Ei ollut yllätys, ettei tytöllä ollut varaa kalliisiin yliopistoihin, mutta kai köyhemmällekin sakille löytyi oppilaitoksia? Oli sääli, jos tämä heittäisi elämänsä hukkaan pokkuroimalla tärkeilevää serkkuaan, mutta mitäpä muutakaan sitä saattoi odottaa raukalta, jonka selkärangan tilalla taisi olla ylikypsää pastaa. ”Paskaa! Hih!” Ei, ei sitä.

”Eikö teillä ole hih urasuunnitelmia tai -toiveita?” Nora tiedusteli välittämättä, oliko kenties astumassa tungettelevasti jonkin sanattoman rajan yli. Se ei ollut hänen ongelmansa. Kysymyksen sävyssä oli havaittavissa pieni vihjaisu siitä, että kenties Lucyn pitäisi tosiaan miettiä tulevaisuuttaan hieman enemmän.

Oxfordia. Olisihan se pitänyt arvata. Ei Noran kaltaiset muita kouluja tainneet käydäkään. Lucy ei uskonut, että voisi tuntea olonsa enää yhtään ulkopuolisemmaksi, mutta jotenkin se oli silti mahdollista. Mitä hän teki täällä, näiden hienojen kilparatsastajien keskuudessa, joilla oli rahaa kuin roskaa? Hänen ei pitäisi tulla tänne. Pitäisi puhua tädille ja tiedustella, voisiko Rain muuttaa takaisin pienelle vaatimattomalle tallilleen. Siellä Lucy oli sentään sopeutunut joukkoon jollakin tasolla.
"Kuulostaa mielenkiintoiselta", Lucy vastasi, kun Nora kertoi enemmän opiskeluistaan. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä vieraskielinen lausahdus tarkoitti, mutta se kuulosti arvokkaalta. Ei kai Nora mitään typerää opiskelisikaan, sehän olisi suorastaan halventavaa naisen arvokkuudelle.

Lucy seurasi toisen taistelua hevosensa kanssa. Hän ei voinut kuin ihailla Noran kärsivällisyyttä ja päättäväisyyttä. Hänelle teki vaikeaa nousta hevosen selkään jo nyt, eikä tytöllä edes ollut sairautta, joka rajoitti elämää. Nora oli urhea jatkaessaan harrastuksensa parissa, vaikka sairaus varmasti vaikeutti elämää niin hevosten kanssa kuin ilmankin. Nora oli ansainnut hiljaisen tytön kunnioituksen pelottavan erilaisesta taustastaan huolimatta.
"Eipä oikeastaan", Lucy vastasi hiljaa mietittyään ensin hetken. Hänestä ei ollut mihinkään, joten mitä sitä turhia suunnittelemaan tulevaisuutta, joka ei koskaan voisi toteutua. Viimeisetkin unelmat tuntuivat kuolleen äidin mukana, eikä tyttö jaksanut edes välittää. Hän nautti hetkistä, eläen päivästä toiseen vailla huolta huomisesta. Hän saattoi olla onnellinen unohtaessaan niin menneisyyden kuin tulevaisuudenkin ja uppoutuessaan vain tähän hetkeen, joka oli juuri sillä hetkellä käsillä.

Lucyn antama vastaus oli kaikkea muuta kuin tyydyttävä. Niin sympaattinen kuin hiljainen tyttö olikin, tämän selkärangattomuus alkoi jo ottaa niin sanotusti pattiin. Nora ei ymmärtänyt, miten nuorella, selvästi huonotuloisella naisella oli aikaa hukattavaksi. Hän itse kun ei millään halunnut luopua omista tavoitteistaan, niin mahdottomia kuin ne olivatkin.
”Sellaisia olisi hih hyvä miettiä”, Nora huomautti tyynesti. Hän päätti antaa asian olla eikä ottaisi (tällä kertaa) missiokseen patistella puolituntematonta tyttöä harkitsemaan elämänmuutosta. Tämä osaisi toivottavasti tehdä omat päätöksensä itse, kunhan ottaisi päänsä pois pusikosta. Jos tyttö viihtyi pohjilla, niin mikäs hän oli tätä potkiskelemaan – muuten siis kuin jalkoihinsa. Dali sen sijaan potkiskeli ratsastajansakin edestä eikä enää tuntunut suostuvan enää edes tavalliseen raviin. Nora tukahdutti huokauksen.

”Me hih lähdemmekin tästä kh-hm maastoon”, nainen sanoi hieman etäisemmin, aivan kuin olisi astunut vielä vähän korkeammalle korokkeelle Lucyyn nähden, ja käänsi tamman maneesin ovea kohti. Se ei tahtonut laiskan ravinsa jälkeen pysyä enää käynnissä, kun tajusi pääsevänsä ulkoilmaan. Oli harmi, että Lucyltä oli viety hevonen, sillä tämä olisi voinut tulla seuraksi, Nora kun ei mennyt mielellään yksin maastoon. Ehkä pieni maastolenkki kuitenkin auttaisi palauttamaan ratsastukseen sen rentouttavamman puolen, kun ei tarvinnut enää keskittyä suoritukseen jonkun pällistellessä vierestä. Ainakin hän saisi pudota rauhassa hevosensa selästä metsän suojissa. Nainen loisi nuorempaansa merkitsevän silmäyksen, jos tämä ei ymmärtänyt mennä avaamaan heille ovea. ”Oli ah hauska hih rupatella kanssanne, neiti hih Collins.”

[ Päättelin päättäväni tämän nyt tähän. Kiitos pelistä! : ) ]

Lucy nyökkäsi pienesti vastaukseksi. Niin, olisihan sitä mietittävä, ainakin jossakin vaiheessa. Juuri nyt tärkeämpää oli löytää töitä, sillä tädin varoilla eläminen ei vastannut Lucyn käsitystä hyvästä elämästä. Hän olisi tyytyväinen vähään, jos vain voisi sanoa todella tehneensä töitä sen eteen. Noran etäinen kommentti maastoon lähdöstä sai Lucyn nousemaan refleksinomaisesti ylös ja suuntaamaan ovelle. Hän oli avannut oven lukuisia kertoja ennenkin, joten mitäpä yksi kerta lisää enää haittaisi. Vaikka totuuden nimissä yleensä hän aukaisi oven lähinnä Bethanylle, joka ei mitenkään pysyisi ratsunsa selässä, jos joutuisi samalla aukaisemaan ovea.
"Kiitos samoin, neiti Ashbridge. Miellyttävää maastoa teille ja kauniille ratsullenne", Lucy vastasi kohteliaasti ja painoi päänsä odottaen, että ratsukko poistuisi, ennen kuin sulki oven ja suuntasi hartiat lysyssä ja pää painuksissa tallin puolelle. Mitäköhän sitä sitten tekisi. Hän ei voisi hyvällä omatunnolla lähteä kotiin, sillä tunsi Bethanyn tavat. Serkku ei osaisi hoitaa hevostaan ratsastuksen jäljiltä, joten parempi jäädä odottamaan, että irlannincob palaisi laiskalta reissultaan.

[Kiitokset itsellesi!]