Ei oppi ojaan kaada

[Avoin peli, sen kun hyppäätte mukaan, kyllä maneesiin aina mahtuu :> Lucy on vähän höpsö, mutta kyllä sen kanssa selviää... ehkä.]

Lucy oli saapunut jo aamupäivällä tallille toivoen siten välttelevänsä useimpia ratsastajia, mutta oli huomannut olleensa väärässä. Hän oli nähnyt muutamia ratsastajia pääkentällä jättäessään tätinsä valkoisen bemarin parkkipaikalle. Pää painuksissa ja hartiat lysyssä nainen oli kiitänyt talliin vain nähdäkseen, ettei irlannincob ollut sisällä. Huokaisten hän oli napannut keltaisen riimunnarun käteensä ja lähtenyt puolijuoksua tarhoja kohti. Laiska ruuna makasi suurella laitumella eikä reagoinut lähestyvään Lucyyn mitenkään.
"Nouse nyt", Lucy maanitteli hevosta, joka hitaasti nousi jaloilleen ja ravisteli päätään. Hän lähti taluttamaan raskasrakenteista hevosta porttia kohti, huomaten ensimmäistä kertaa upean kullanhohtoisen orin, joka laukkasi pää korkealla pyöröaitauksessa. Kävellessään lähemmäs lehmänkirjavan ruunan kanssa Lucy ei voinut olla ihailematta täysiverisen rakennetta. Rain erottui täällä muunkin kuin laiskuutensa vuoksi, sillä suuriluisesta irlannincobista ei ollut täysiveristen kilpahevosten rinnalle. Lucy sulki laitumen portin huolellisesti perässään ja huomasi vasta nyt pyöröaitauksessa seisovan naisen, jonka huomio oli suuntautunut laukkaavaan oriin. Lucy pakottautui katsomaan muualle nykiessään riimua, jotta Rain kulkisi nopeammin, sillä hän ei halunnut puhua kenenkään kanssa. Varsinkaan sellaisen, joka selkeästi omisti yhden näistä upeista kilpahevosista.

Lucy harjasi hevosen hitaasti ja rauhallisesti, toivoen jatkuvasti, että kenttä tyhjenisi jollakin ihmeen kaupalla ennen kuin nainen olisi valmis. Lopulta Rain seisoi valmiina karsinassaan, eikä Lucylle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin lähteä liikkeelle. Hän jätti ruunan hetkeksi karsinaan ja kurkisti tallinovesta ulos. Kentällä oli edelleen väkeä, joten tyttö päätti koettaa onneaan maneesin kanssa. Hän talutti irlannincobin maneesiin, ponnisti selkään ja kannusti laiskan ratsunsa uralle. Tyhjä maneesi sopi hänelle täydellisesti, sillä hän ei tosiaankaan halunnut seurakseen joitakin huippuratsastajia ja viimeisen päälle treenattuja kilparatsuja. Oli jo ihan tarpeeksi noloa joutua tulemaan tallille, joka sai nuhjuisen tytön erottumaan joukosta kuin likatahran valkealla paidalla.
Lucy kannusti Rainin raviin ja muistutteli aina silloin tällöin raipalla, että hevosen oli tarkoitus liikkua eteenpäin eikä nukkua jaloillaan. Rain liikkui raskaalla askeleellaan kaikessa rauhassa korvat taaksepäin käännettyinä kuin ratsastajaansa kuunnellen. Lucy epäili, että oikeastaan ruuna vain kulki puoliunessa suurimman osan ajasta. Irlannincob oli onneksi anteeksiantava ratsu, eikä välittänyt siitä, ettei Lucyn tasapaino ollut täydellinen, kun nainen istui harjoitusravissa. Harjoittelemalla oppisi, tai niin Lucy ainakin toivoi koettaessaan rentoutua ja istua syvälle satulaan.

[ Minä taas! Nora tulee tekemään debyyttinsä. ]

Tallipihaan kaartava Rolls Royce ei ollut mitenkään tavaton näky tallilla, jossa vieraili yhtenään yläluokkaistakin yläluokkaisempaa väkeä. Autonkuljettaja kiersi tottuneesti, kiireettömin mutta matkaa ahmivin askelin avaamaan ovea hillityn tyylikkääseen ratsastusasuun pukeutuneelle naiselle, joka nousi autosta samalla arvokkuudella kuin kuninkaallinen ikään – ja heilautti sitten kätensä natsitervehdykseen. Eleanor kiitti kuljettajaansa ja varmisti, että tämä muisti, milloin tulla hakemaan hänet. Kentällä harjoittelevat ratsukot eivät kiinnittäneet häneen huomiota eikä pihalla näyttänyt olevan juuri muita, mutta silti hänen oli koottava itseään hetki ennen kuin asteli tallirakennusta päin pitäen päänsä korkealla, huolimatta siitä, että se nyki.
Pian tallikäytävällä kiiri innokas hihkaisu, jonka ei olisi voinut uskoa tulleen tyynesti ympärilleen katselevasta naisesta. Dali odotti jo valmiina. Nora kiitti sen kuntoon laittanutta työntekijää, neiti Hepburnia, hihkaisun kera ja otti tamman itselleen. Dali käänteli korviaan emäntäänsä kohti ilmeisesti odottaen tämän huudahtavan yllättäen, mutta antoi naisen rapsuttaa itseään, hörähtäen tyytyväisenä. Tamma näytti olevan hyvällä päällä, mutta Noraa hermostutti silti. Hän oli kuluttanut kotonaan tunnin lähtövalmisteluihin ja alitajuntansa aivastusten purkamiseen, jatkanut itsensä kokoamista koko ajomatkan ajan ja hän tunsi jo nyt jännityksen kerääntyvän elimistöönsä. Se purkautui sekuntia myöhemmin äänettömänä aivastuksena, joka sai hänen koko kehonsa hätkähtämään ja hevosen luimistamaan varautuneena korviaan. Taas sitä mentiin.

Kentällä ratsastaminen ei tullut kuuloonkaan mahdollisen yleisön takia. Niinpä Eleanor talutti tammansa suoraan maneesiin, jonka oletti olevan tyhjänä, mutta toisin oli: hiljaisen näköinen nuori tyttö oli aloittelemassa lehmänkirjavalla ratsullaan. Tourette ilmoitti hänen läsnäolostaan iloisella hihkaisulla, minkä hän ignoorasi taidokkaasti ja tyytyi vain nyökkäämään kohteliaan tervehdyksen tytölle. Päästettyään ulos pari järkyttävän alatyylistä sanaa Eleanor nousi ratsaille ja aloitteli lämmittelyn käynnillä.

Lucy ei olisi edes keskittymiseltään huomannut Eleanoria, ellei toinen olisi hihkaissut iloisesti. Nainen säpsähti irlannincobin selässä ja lähes putosi selästä kuultuaan yllättävän äänen. Posket punoittaen Lucy nyökkäsi Eleanorille vastaukseksi kohteliaaseen tervehdykseen ja keskittyi keräämään ohjia käsiinsä. Rain oli hidastanut käyntiin heti kun ratsastaja oli menettänyt tasapainonsa ja nykäissyt ohjista, aistien tilaisuuden hidastaa tahtia. Laiska mikä laiska.
Kädet hieman täristen Lucy kannusti lehmänkirjavan ruunan uudelleen raviin, joutuen napauttamaan muutaman kerran raipalla, ennen kuin hevonen todella ravasi eteenpäin. Lucy ratsasti hartiat hivenen kyyryssä ja katse maahan painettuna, vaikka jokin pieni ääni muistuttikin häntä, että hevosen selässä tuli istua suorana ja katsoa eteenpäin. Nainen vaimensi äänen ravatessaan uraa pitkin ja tehdessään muutaman laajan ympyrän, jotka eivät pysyneet muodossa lainkaan vaan muistuttivat enemmänkin kolmivuotiaan vapaalla kädellä piirtämiä kiemuroita.
Lucy koetti tehdä puolipidätteitä ja saada hevosensa kuulolle laukannostoa varten, mutta Rain vain siirtyi laiskaan käyntiin ensimmäisestä pidätteestä. Kasvot yhä punaisempana nainen ajoi ratsunsa jälleen liikkeelle, kunnes irlannincob ravasi jälleen maneesin uralla raskain askelin. Lucy vältteli visusti katsomastakaan Eleanorin suuntaan, vaan piti katseensa hevosensa kirjavassa harjassa. Hän siirtyi käyntiin ja teki muutaman voltin, jotka venyivät enemmänkin soikioiksi, kun Lucy ei kääntänyt laiskasti kävelevää hevostaan tarpeeksi tasaisesti, mutta huonoryhtinen ratsastaja ei jaksanut välittää.

Eleanor ei jaksanut olla pahoillaan siitä, että toinen oli ollut vähällä pudota ratsailta. Mitäs oli niin säikky? Toisin kuin laiska lehmänkirjava ruuna Dali oli hyvin kuulolla heti alusta asti. Olihan sen pakko kuunnella tarkasti ratsastajaansa tietääkseen, mitä liikettä totella ja mitä ei. Se aisti ratsastajan olevan skarppina, mikä sai sen askeliin odottavaa intoa. Nora istui satulassa ammattilaisen ryhdillä, pitäen päänsä arvokkaasti korkealla, vaikka se nytkähtelikin välillä taaksepäin. Häneltä karkasi toisinaan hihkaisu, jos toinenkin, mille Dali käänteli korviaan ja korskahtikin välillä närkästyneenä.
Muutamaa hämmentynyttä sivuaskelta lukuun ottamatta käynti sujui hyvin ja ilman turhaa hötkyilyä. Tästä ilahtuneena nainen kannusti Dalin kevyeen raviin. Ravissa hänellä ja hevosella oli molemmilla enemmän tekemistä, joten kehoon kertyneet jännitteet alkoivat helpottaa. Hänen kätensä kuitenkin nykäisi hetken perästä ohjaa tahattomasti, jolloin Dali poistui hetkeksi uralta, mikä puolestaan pakotti ilmoille pari valittua sanaa ja epämääräistä tavua. Tällaiseen tottuneena Nora palautti tyynesti kurin ja järjestyksen kokeillen välillä pohkeenväistöä pitääkseen tamman mielenkiintoa yllä. Hän loi toiseen ratsukkoon kummastuneen silmäyksen huomatessaan tämän surkean yrityksen tehdä voltti: mitä ihmettä tyllerö oikein puuhasi? Kaikenlaista väkeä sitä tallille päästettiinkin – ja hän kun oli luullut Rosingsin olevan tasokas paikka.
”Eikö selkäänne (hih) satu?” Eleanor kysyi kohteliaasti kuin ohimennen tyynellä, mutta vihjaavalla sävyllä katsottuaan tarpeeksi nuoren naisen kehittämää skolioosia. Hyh olkoon! ”Runkkari.”

Lucy tuntui vajoavan yhä huonompaan asentoon tinkerin selässä jokaisen epäonnistuneen, yksinkertaisen tehtävän jälkeen. Rain oikoi kulmissa, kulkien enemmänkin ovaalin muotoista rataa kuin suorakulmaista kenttää, eikä suostunut enää ravaamaan. Lucy halusi vajota maan alle. Sillä aikaa hihkuva ratsastaja teki pohkeenväistöjä ja virheettömiä suorituksia, onnistuen sairaudestaan huolimatta täydellisesti. Ja totta kai juuri silloin Eleanor päätti puuttua Lucyn ratsastukseen. Nainen lehahti kirkkaanpunaiseksi kasvoiltaan eikä saanut sanottua hetkeen mitään.
"Anteeksi", hän sopersi hiljaa kasvot tulipunaisina häpeästä. Lucy käänsi tinkerin kentän keskelle ja pysäytti ruunan pituushalkaisijalle. Hetken tyttö vain istui ruunan selässä silmät suljettuina ja mietti vaihtoehtojaan. Hän voisi joko ryhdistäytyä ja ratsastaa loppuun asti tai poistua häntä koipien välissä samantien. Lucy veti syvään henkeä, suoristi ryhtinsä ja keräsi ohjat päättäväisesti käsiinsä. Hän ei jättäisi tätä ratsastuskertaa vielä tähän.
Rain taisi vaistota ratsastajansa mielialan muuttumisen, sillä ei vastustellut lähes lainkaan, kun Lucy kannusti lehmänkirjavan ruunan raviin. Raskasrakenteinen eläin liikkui jo irtonaisemmalla askeleella, kuin virkistyen nyt kun ratsastajakin tiesi, mitä teki. Lucy istui ryhdikkäästi ja piti apunsa selkeinä, keskittyen tekemään hyviä, tasaisia voltteja ja selkeitä asetuksia. Muutamasta onnistuneesta voltista rohkaistuneena Lucy käänsi hevosensa maneesin lyhyen sivun keskeltä pituushalkaisijalle ja palasi kaviouralle pohkeenväistön avulla. Pieni hymy huulillaan hän kääntyi pääty-ympyrälle ja nosti laukan, taistellen hetken hevosen kanssa asetuksesta ja oikomisesta, kunnes sisäpohje meni läpi ja ruuna suostui laukkaamaan pyöreällä ympyrällä. Lucy oli valmis lähes itkemään helpotuksesta.

Eleanor kohotti kulmiaan toisen ratsukon vetäytyessä keskikentälle. Turha sitä oli huonoa ryhtiä häneltä anteeksipyydellä, kun itsehän siinä kärsi (vaikka kyllä siinä kärsivät hienostonaisen harjaantuneet silmätkin). Noralla ei kuitenkaan ollut aikaa kiinnittää sen enempää huomiota tytön fyysiseen skolioosiin ja henkiseen selkärangattomuuteen, kun istui Dalin selässä. Vaikka lämmittely sujuikin kohtuuhyvin, se oli kaukana täydellisestä menneisyydessään hyviä kisasuorituksia tehneen ratsastajan silmissä. Hetken ratsastus oli ehtinyt tuntua samalta kuin vuosia takaperin, jolloin kaikki oli tuntunut vaivattomalta ja Dali oli liikkunut hänen allaan ilman sen suurempia kommervenkkeja. Nostalginen tunne meni kuitenkin pilalle heti kun hänen päänsä niksahti hallitsemattomasti taaksepäin saaden hevosenkin nostamaan närkästyneenä omaansa tai kun hänen jalkansa nytkähti saaden tamman tanssimaan hämmentyneenä sivulle kesken lupaavan pohkeenväistön.

”Paapuuriin!” parkaisi liian kauan hiljennetty tourette ja sai Dalin heittämään pari ärtynyttä takapotkua. Nora rauhoitteli ruunikonkimoa korjaten automaattisesti asentoaan, joka oli päässyt horjumaan. Hän alkoi jo väsyä: jos hän keskittyi liikaa omien liikkeidensä hallintaan, Dali laiskistui, jos hän puolestaan keskittyi pitämään tamman mielenkiintoa yllä, ticit pyrkivät väistämättä häiritsemään. Eleanor huomasi melkein leikistä luopuneen tytön jatkavan sittenkin ja tällä kertaa paremmalla ryhdillä. Hyvä, että tyttö edes ymmärsi vihjeet, vaikka tuntuikin tekevän kärpäsistä turhaan härkäsiä ja vaikutti jakomielitautiselta olemuksen muuttuessa niin äkisti.
Nora antoi kätensä vääntyä selkänsä taakse ennen kuin palautti sen kiinni ohjiin. Hän teki Dalilla voltin kevennetyllä ravilla, lipsahti ticin takia jalustimesta ja uusi voltin kiinnittäen sitten tamman huomion puolipidätteillä ja nosti laukan kahdeksikkoa varten.

Rainin raskaiden askeleiden tömähdykset tuntuivat kaikuvan muutoin niin hiljaisessa maneesissa, kun Lucy työskenteli laukkaympyrällä, koettaen turhaan saada hevoseen lisää virtaa. Rain liikkui eteenpäin, mutta vauhtiaan se ei enää kiihdyttänyt, vaikka Lucy koettikin turhaan saada hevostaan pidentämään askeltaan. Huokaisten Lucy hiljensi ravin kautta käyntiin ja vaihtoi ympyrällä suuntaa. Hän nosti laukan ja joutui jälleen taistelemaan sisäpohkeen läpi, sillä Rain koetti valua sisällepäin jatkuvasti.
Lucy teki puolipidätteitä samalla kun ajoi istunnallaan Rainia eteenpäin ja kutitteli raipan päällä hevosen takaosaa. Ruuna alkoi työskennellä paremmin takaosallaan, mikä sai Lucyn hymyilemään pienesti, kun hän päästi hevosensa uralle laukkaamaan. Pitkällä sivulla Lucy taivutti hevosta ja joutui koko matkan taistelemaan sisäpohkeen kanssa, jotta ruuna ei puskisi sisäänpäin vaan kulkisi loivassa avotaivutuksessa koko pitkän sivun. Lucy toisti saman liikkeen maneesin toisella pitkällä sivulla ja huomasi ratsunsa kuuntelevan jo paremmin. Nähtävästi Rain ei ollut ihan yhtä tyhmä kuin miltä laiskuutensa vuoksi vaikutti. Lucy oli nähnyt ruunan silloin harvoin, kun hevonen oli innostunut jostakin tarhassa. Irlannincobin askeleet olivat olleet hallitut, ilmavat ja kertakaikkiaan lumoavat, eikä tyttö ollut epäillyt hetkeäkään, etteikö Rain ollut joskus ollut taitava kouluratsu. Vuodet aloittelevien ratsastajien parissa olivat kuitenkin tehneet tehtävänsä ja opettaneet ruunasta laiskan ratsun, joka vaati paljon töitä yksinkertaisimpienkin tehtävien suorittamiseksi.
Kaksikko hidasti raviin, ja Lucy vaati pohkeenväistöä pitkillä sivuilla vuoroitellen etuosa tai takaosa uran sisäpuolella. Rain kuunteli ratsastajaansa, mutta vaati jatkuvaa eteenpäin ajamista, tai oli vaarassa hidastaa käyntiin. Lucy koetti parhaansa mukaan keskittyä sekä omaan ratsastukseensa että ruunaan allaan, unohtamatta kuitenkaan toista ratsukkoa. Se nyt vielä puuttuisikin, että Lucy ratsastaisi huomaamattomuuttaan toisen eteen. Samaan aikaan laiha tyttö yritti kuitenkin unohtaa toisen paikallaolon, sillä joka kerta muistaessaan, ettei ollut yksin, sekosi hän hetkeksi omissa liikkeissään ja antoi Rainille mahdollisuuden siirtyä käyntiin.

Dalin laukka oli parhaimmillaan niin lentävää ja kevyttä, että tamman kaviot hädin tuskin osuivat maahan, mutta se uhkasi kuitenkin vähän väliä muuttua epätahtiseksi, ravinsekaiseksi askellukseksi. Uuden askellajin kehittäminen oli toki saavutus sekin, mutta Eleanor olisi silti tehnyt mieluummin tyylipuhtaita laukanvaihtoja kuin tuota jotakin, mitä ikinä se nyt olikaan. Joka kerta kun hän oli pääsemässä vauhtiin ruunikonkimonsa kanssa, hänen jalkansa keksi muksaista hevosta kylkeen, kätensä nykäistä ohjista tai kuka ties mikä ja mitä. Kouluratsastuksen oli tarkoitus olla sulavaa ja vaivatonta; näyttävä taidonnäyte ratsastajan kyvystä hallita itsensä lisäksi hevosta. Eleanor loi välillä vilkaisun tinkerillä harjoittelevaan tyttöön, jolle näytti olevan pelkkää ilmaa. Se oli hyvä, sillä hän ei todellakaan kaivannut huomiota haukahdellessaan ilmoille sopimattomia äännähdyksiä. Ihmisillä tosin oli tapana jättää mielipuolet huomioimatta, jottei hulluus vain tarttuisi. Naisen ilme koveni. Hih!
”Kyrpä saatana hgnh Hitler”, Eleanor lateli hillityllä volyymillä, kun oli onnistunut haluamassaan kuviossa, ja kehui Dalia taputtaen sen kaulaa. Tamma hörähti ja käänteli ärtyneenä korviaan kuin sanoen, että kyllä se hommansa osasi, kunhan ratsastaja vain hoitaisi omansa.

Siinä vaiheessa, kun Dali aloitti impulsiivisen etuosakäännöksen, jonka jätti hämmentyneenä kesken, Noran alkoi saada tarpeekseen. Hänen turhautumisensa tarttui hermostuneesti tanssahtelevaan hevoseen. Olisi parasta pitää tauko ennen kuin Dali kieltäytyisi kokonaan työskentelemästä. Nainen kieltään niellen pettymyksensä lisäksi ticejä, ohjasi tammansa keskilinjalle, pois toisen ratsukon tieltä, ja laskeutui tyynesti sen selästä.
”Saatana kusipää huora! Hih!” tourette parkaisi ei-niin-hillityllä-volyymillä, mikä sai Dalin nykimään itseään irti omistajansa otteesta. Eleanor piti sinnikkäästi kiinni ohjista ja jatkoi taluttaen, kunhan oli saanut pahimmat sätkyt elimistöstään. Hän tarvitsisi hetken kootakseen itsensä.
”Riuku. Ah-hm. Kh! Onko tuo oma hevosenne?” Eleanor kysyi katseltuaan aikansa lehmänkirjavan ruunan menoa, kun ei tohtinut kysyä suoraan, oliko nuhjuisen näköinen tyttönen työntekijä. Hänen äänensä erottui touretten impulsiivisuudesta selkeän ääntämyksen tuomalla kuuluvuudellaan. Oli pakko herätellä keskustelua, kun halusi kuulla suustaan jotain järkevääkin. ”Pulsu!” Voi nyt viimeisen kerran…

Lucy oli vihdoin tyytyväinen Rainin esittämään pohkeenväistöön, johon raskasrakenteinen ruuna taipui yllättävän helposti. Hän asetti selkeästi kulmassa ja nosti harjoituslaukan, keskittyen tekemään voltteja ja selkeistä, yksinkertaisia kuvioita, joissa sai asetettua ja taivutettua kirjavaa ruunaa. Rain kuunteli kerta kerran jälkeen paremmin ratsastajaa ja unohti laiskuutensakin tehdessään puhtaita siirtymisiä eri askellajien välillä. Lucy hymyili pienesti hidastaessaan hevosen käyntiin. Hän taputti hiestä kostunutta kaulaa ja hymyili tyytyväisenä. Alun hankaluuksien jälkeen kaksikko oli kuin olikin löytänyt edes jonkinmoiset yhteiset pelisäännöt.

Lucy hätkähti, kun Eleanor aukaisi suunsa kysyäkseen ihan järkevää kysymystä. Hän oli jo niin tottunut jättämään toisen touretten aiheuttamat huudahdukset huomiotta, ettei ollut varautunut lainkaan siihen, että Eleanor saattaisi oikeasti haluta keskustella.
"Ei", Lucy vastasi hiljaa ja tuntui jälleen painuvan kasaan satulassa. "Se on minun serkkuni hevonen, mutta hän oli liian... kiireinen tullakseen liikuttamaan sitä, joten minä tulin hänen puolestaan", Lucy selitti hiljaisella äänellään, mutta pysytteli tarkoituksella samassa päädyssä maneesia Noran kanssa, jotta toinen voisi kuulla, mitä ratsailla istuva tyttö sanoi.
"Sinun hevosesi on kaunis", Lucy sanoi vilkaistessaan ihanan väristä tammaa varovasti kuin pelkäisi loukkaavansa joko tammaa tai sen omistajaa katsomalla hevosen suuntaan.

Eleanor katseli lehmänkirjavaa hevosta päätellen tämän omistajan olevan uusrikas torvi, sillä vain sellainen hankki hevosen, jota ei sitten viitsinyt edes hoitaa. Yläluokkaisten sukujen edustajilla oli sentään yleensä sen verran järkeä päässään ja arvostusta jaloa eläintä kohtaan, ettei sellaista ostettu vain hetken mielijohteesta ja jätetty pölyttymään. Kyseinen torvi voisi käyttää rahansa järkevämminkin – kuten esimerkiksi serkkunsa vaatettamiseen, sus’ siunatkoon. Tytön nuhruisista ratsastustamineista ja tämän hevosia ostelevasta serkusta saattoi päätellä perheensisäisten tuloerojen olevan varsin suuret. Lucy oli jo saamassa Eleanorin sympatiat puolelleen, mutta kaikki pisteet ropisivat pois tytön puhutellessa häntä. Sinutellen.
”Hih! Se on, kiitos.”, Nora vastasi astetta viileämmin ja rapsutti tammansa turpaa, ”Dali oli oikea löytö. Kunpa voisin ratsastaa sillä enemmän. Aaah!”
Hän joutui hetken rauhoittelemaan huudahdusta säikähtänyttä kimoa. Tämä alkoi käydä hänelle kerta kerralta uuvuttavammaksi, mutta onneksi ratsastuksesta oli apuakin.
”En tainnut edes esittäytyä. Ah-kh-hm. Eleanor Ashbridge”, Nora esittäytyi tyynen asiallisesti, kunhan oli saanut päänsä ja kasvonsa taas hallintaansa, “Neiti Ashbridge riittää.”

Lucy ei edes tajunnut, mitä oli tehnyt väärin, kun sai vastaukseksi viileän kiitoksen. Hän kuitenkin kuunteli uteliaana, mitä Nora kertoi hevosestaan. Dali oli nätti nimi ja sopi hyvin kauniille hevoselle. Lucy katsoi, kuinka kimo säikkyi omistajansa huudahdusta, mutta Nora hallitsi hevosensa lähes vaivattomasti. Lucy vilkaisi lehmänkirjavaa ruunaa, joka ei ollut heilauttanut edes korvaansa Noran yllättävän huudahduksen takia. Rain olisi todennäköisesti voinut syödä heiniä ampumarataa lotkauttamatta korvaansa äänille.
Noran esittäytyminen vihdoin selvensi Lucylle, missä oli mennyt vikaan. Puheesta päätellen toinen kuului jonnekin aivan toisenlaiseen maailmaan kuin Lucy. Hänen poskensa punehtuivat häpeästä. Hän ei ollut koskaan oppinut teitittelemään ketään, koska hänen maailmaansa ei ollut ikinä eksynyt ketään teitittelemisen arvoista yläluokan henkilöä. Vanhemmat ihmisetkin kotikylässä olivat nauraen kehottaneet Lucya jättämään kömpelön teitittelyn sikseen.
"Olen Lucy", tyttö vastasi, "Collins. Lucy Collins", hän sopersi äkkiä perään tajutessaan, että Nora todennäköisesti odotti yhtä muodollista ja kohteliasta esittäytymistä kuin oli itse antanut. Harmi vain, ettei Lucysta ollut noudattamaan yläluokan tapoja. "Mukava tutustua, neiti Ashbridge", Lucy sanoi hiljaisella äänellään ja painoi katseensa ratsunsa kirjavaan harjaan. Olisihan se pitänyt tietää, että sen kerran kun Lucy uskaltautui tallille, hän törmäisi aitoon siniveriseen. Juuri hänen tuuriaan.

”Samoin, neiti Collins”, Eleanor vastasi kohteliaasti hyväksyvään sävyyn, kun Lucy ymmärsi virheensä. Uskaltaisipa käyttää vielä ääntäänkin, tyttöparka. Hih! Hän silmäili laihaa, helposti kasaan lysähtävää tyttöä arvioivin silmin; tästähän voisi saada oivan kehitysprojektin. Tästähän voisi pienellä (tai vähän suuremmallakin) tapakoulutuksella ja oikealla vaatetuksella kuoriutua oikein sievä pikku joutsen. Pienet projektit olivat elämän suola, mutta näinköhän lopputulos palkitsisi vaivan. Vaaleat hiuksetkin kun oli tärvelty nylkemällä ne poikamaisen lyhyiksi ja niiden kasvattamiseen kuluisi pitkä tovi. Nora pisti ajatuksen kuitenkin korvan taakse ja antoi päänsä tehdä sen tarvitsemat kuviot. Hän ravisteli kättään, tällä kertaa omasta tahdostaan, rentouttaakseen lihaksiaan. Pieni tauko oli helpottanut oloa ja hän tunsi olevansa taas itsensä herra, joten saattoi nousta takaisin hevosen selkään.
”Oletteko ratsastanut kauankin?” Nora tiedusteli hihkaisten päälle ja huomauttaisi tarvittaessa toisen ryhdistä kohteliaaseen tapaansa.

Lucy palasi jälleen tekemään siirtymisiä eri askellajeissa, sillä Rain oli saanut jo kävellä laiskasti tarpeeksi pitkään. Laiska tupsujalka teki kyllä pyydetyt siirtymiset, mutta liikkui raskaalla askeleella ja vaati vahvoja apuja. Raipalla muistuttelu kuitenkin toimi, joten hevonen keveni jokaisella kerralla hieman enemmän ja alkoi reagoida nopeammin.
"Ratsastin enemmän nuorempana", Lucy vastasi pakottautuen puhumaan kuuluvammalla äänellä, jotta Nora voisi kuulla vastauksen. "Mutta muutamina viime vuosina ratsastus on jäänyt vähemmälle", Lucy myönsi ja pakottautui pitämään ryhtinsä hyvänä, vaikka mieli tekikin painua kasaan ja toivoa muuttuvansa näkymättömäksi. Noran aiempi huomautus kuitenkin muistutti Lucya siitä, ettei huono ryhti saisi mitään muuta aikaan kuin herättäisi entistä enemmän huomiota.

"Entä te, neiti Ashbridge? Oletteko omistaneet Dalin kauankin?" Lucy pakotti itsensä kysymään. Teitittely tuntui vieraalta kielellä, eikä Lucy ollut varma, oliko onnistunut noudattamaan kielioppisääntöjä edes sinnepäin. Teitittely ei tullut luonnostaan, mutta ainakin laiha tyttö yritti. Hän oli utelias, sillä kimo tamma oli yksinkertaisesti kaunis katsella. Hän halusi tietää enemmän, mutta joutui taistelemaan ujoutensa kanssa, jotta uskaltaisi muodostaa kysymyksen.
Lucy veti syvään henkeä ja siirsi jalustintaan lähemmäs varpaita. Nainen nosti laukan ja käänsi Rainin suurelle pääty-ympyrälle, kannustaen hevosta reippaampaan vauhtiin. Tupsujalkainen ruuna kiihdytti vauhtiaan muutaman raipalla napautuksen jälkeen ja Lucy oli tyytyväinen. Rain kaipasi aina hieman herättelyä, ennen kuin suostui liikkumaan hyvin. Hän siirtyi raviin ja jatkoi uraa pitkin, tyytyväisenä saatuaan ruunan askeleeseen edes hieman enemmän tempoa ja rytmiä. Irlannincob kulki jo irtonaisemmin liikkein, käyttäen vihdoin takajalkojaankin kunnolla. Ruunan turpa laskeutui alemmas ja kaula pyöristyi, kun hevonen alkoi työskennellä tosissaan.

[ Hevostelutaitoni taisivat ehtyä ''orz ]

”Olen ratsastanut hih lapsesta asti, Dali on ollut minulla kuusi vuotta”, Eleanor vastasi tarvitsematta korottaa ääntään, sillä hänen selkeä puheensa kantautui hyvin avarassa maneesissa. Hän pani tyytyväisenä merkille Lucyn oikoneen puheenparttaan ja vaikka se kuulostikin yhä jäykältä, yritys oli hyvä. Kyllä tytön kielenkannat vielä notkistuisivat. Tourette näytti hyvää esimerkkiä päästämällä kuuluviin pari avaavaa äännettä. ”Rakastuin siihen ensisilmäyksellä. Hih! Dali on upea kis- ah-kh mh! – kisaratsu, mutten valitettavasti ole päässyt kisaamaan sillä pitkään aikaan.”
Nora soi tammalleen kiintyneen hymyn, joka muuttui kuitenkin pian tyhjäksi ja hiipui pois viimeistään siinä vaiheessa, kun hänen päänsä nytkähti voimakkaasti sivulle saaden hevosen nakkelemaan tuohtuneena päätään. Keskity, nainen. Hän oli pariin otteeseen ollut katsomassa, miten tamman uusi valmentaja, Bogaert, sai hevosen tekemään uskomattoman kauniita, pehmeitä ja hallittuja liikkeitä, joista hän saattoi vain unelmoida. Ajatus mustutti väkisinkin hevosenomistajan mieltä, mutta hän vain kohotti itsepäisesti leukaansa. Hih! Äh. Eleanor harjoitteli taivutuksia kehuen tammaa silloin kun tämä ymmärsi tehdä, mitä hän oli aikonutkin.

”Alkoihan se heräillä”, Nora hymähti pannen merkille laiskanlaisesti liikkuvan ruunan piristyneen ravin ja oikoi Dalin tekemiä sivuaskelia saatuaan jalkansa taas omakseen, ”Heil, Hitler! Tehän ratsastatte hyvin. Voisin hyvin nähdä teidät hih kisaamassa vetreämmällä hevosella. Vai olisivatko esteet kenties mieluisampia?”

"Vau", Lucy henkäisi ihastuksissaan. Hän punastui vain hetkeä myöhemmin tajuttuaan, ettei se varmaan ollut sopivaa käytöstä. "Kuusi vuotta on pitkä aika", hän sanoi ja uskaltautui jopa hymyilemään pienesti. Vau. Nuo kaksi olivat viettäneet niin monta yhteistä vuotta. Lucy ei edes osannut kuvitella, miten paljon kuuteen vuoteen mahtuisi ihania, yhteisiä muistoja hevosen kanssa.
"Dali näyttää upealta. On helppoa kuvitella se hurmaamaan tuomarit", Lucy vastasi myötäillen Noran sanoja. Lucy harvoin uskalsi sanoa omia mielipiteitään, jos ne erosivat muiden mielipiteistä, mutta onneksi tässä tilanteessa ne eivät eronneet Noran sanoista. Kuka tahansa, jolla oli kaksi toimivaa silmää, näki, että Dali oli paitsi upean näköinen, myös äärimmäisen taitava.

"Se on hieman hidas", Lucy vastasi pieni hymynpoikanen huulillaan. 'Hieman' ei riittänyt kuvaamaan Rainin laiskuutta sitten lainkaan. Lucy hidasti ravin käyntiin ja keskittyi ratsastamaan hevosta loivaan avotaivutukseen. Rain totteli jo herkemmin apuja ja taipui edes hieman, vaikka tyylipuhtaasta avotaivutuksesta kaksikon suoritus oli vielä kaukana.
Lucy lähes putosi selästä, kun kuuli Noran kommentoivan hänen ratsastustaan. Tyttö näytti hetken kauhistuneelta, ennen kuin sai ilmeensä kuriin. Hän vilkaisi Noran suuntaan kuin pohtien, oliko toinen tosissaan, vai oliko tämä hänen tapansa kertoa, ettei Lucy sopinut hevosen selkään lainkaan.
"Minä en kisaa", tyttö vastasi joutuen jälleen taistelemaan äänensä kanssa, että saisi sen kantamaan maneesin poikki. "Olen hypännyt esteitä vain muutaman kerran elämässäni", hän myönsi ja taputti hevosensa kaulaa saadakseen käsilleen jotakin muuta tekemistä kuin ohjien puristamista rystyset valkoisina. "Mutta ei minusta ole kisaamaan, vaikka saisin alleni tallin taitavimman hevosen", Lucy sanoi ja vilkaisi Noran suuntaan. Hän ei koskaan näyttäisi satulassa edes puoliksi yhtä hyvältä kuin toinen.

Lucyn ihastelu tuntui melkeinpä vinoilulta, mutta eihän tämä voinut tietää, mistä puhui. Se ei kuitenkaan lohduttanut Noraa, joka synkkeni tyynen perusilmeensä takana. Kuusi vuotta oli pitkä aika pitää omanaan hevosta, jonka potentiaalia ei pystynyt itse hyödyntämään. Näin ajattelivat hänen vanhempansa ja luultavasti kaikki, jotka hänet hevospiireissä tunsivat, vaikka eivät tietenkään sanoneet sitä ääneen. Nora, jos kuka, tiesi, miten kaunis ja upea Dali oli ja miten se voitti tuomarit omikseen melkeinpä pelkällä hännänheilautuksella - ja se raastoi hänen sydäntään. Ilmoille ryöppysi pari valittua sanaa, joista viimeinen saattoi livahtaa ihan tahdonalaisestikin kimon tamman muuttaessa käännös kiemuraiseksi peruutukseksi. Nora ravisteli päätään, kohotti jälleen leukaansa ja oli taas itse tyyneys. Hän oli viilipytty. Hih!
”Niin. Kisailu ei kieltämättä ole kaikkia varten”, Eleanor totesi tyynesti kun oli saanut houkuteltua Dalin taas yhteistyöhön kanssaan. Tamma alkoi turhautua jälleen, ja niin alkoi hänkin. Hän antoi käsiensä vetää tarvittavat kuviot, jotta ne eivät nykisi ohjia, ja tyynnytteli ärtynyttä diivaa. Okei, kerran vielä, totesi tamma ja antoi ratsastajalleen vielä mahdollisuuden lähtien liikkeelle häntä näyttävästi huiskuen.

Lucy koetti avotaivutusta uudelleen, saaden hevosen tällä kertaa jopa taipumaan haluttuun suuntaan ilman sen kummempaa taistelua. Rain liikkui jo eteenpäin sen verran itsekin, ettei Lucyn tarvinnut jatkuvasti napauttaa kantapäillään hevosen kylkiä tai koskettaa raipalla kirjavaa takaosaa, mutta ei Rainista reipasta hevosta saisi tekemälläkään. Lucy siirtyi harjoitusraviin, koettaen sinnikkäästi istua alas syvälle satulaan. Se osoittautui hankalammaksi kuin tyttö oli kuvitellutkaan.
"Ei olekaan", Lucy vastasi ja nyökkäsi Eleanorille. "Te olette varmasti kilpailleet paljon?" Tyttö kysyi varovaisesti, vilkaisten uteliaana ratsukkoa. Ei ollut vaikea kuvitella Noraa ja Dalia valloittamaan tuomareiden sydämet kouluradoilla. Lucy nosti laukan ja työsti hetken Rainia volteilla, kunnes oli tyytyväinen hevosen työskentelyyn. Hän hidasti raviin ja antoi pidempää ohjaa taputtaen ratsunsa kaulaa. Se oli tehnyt hienosti töitä alun takkuisuuden jälkeen. Pieni tauko tekisi hyvää.

Maneesin ovi aukesi ja sisään astui pitkähkö ruskeatukkainen nainen. Lucy käänsi Rainin lähes hätäisesti keskelle kenttää ja liukui alas selästä. Hän pidensi nopeasti jalustimet Bethanyn lähestyessä hymy huulillaan. Pidemmän tytön katse tuntui olevan enemmän puhelimen näytössä kuin ympäristössä, mitä Lucy ei ihmetellyt. Bethany oli pukeutunut mustiin ratsastushousuihin ja valkoiseen kauluspaitaan, näyttäen valmiilta suuntaamaan kilpailuihin.
"Hei", Lucy tervehti hiljaa. "En tiennyt, että aioit tulla tänään tallille."
"En aikonutkaa, mut Susan ei päässy leffaan, joten ajelin sit tänne", Bethany vastasi pirteästi ja silitti hevosensa turpaa. "Sähän oot jo hyvin lämpänny sen mulle."
"Joo", Lucy vastasi ja painoi katseensa maneesin hiekkaan. Bethany tuntui vasta nyt huomaavan toisen ratsukon.
"Moi, mä oon Bethany Holland", nainen tervehti reippaasti. Nähtävästi Bethanykin oli tajunnut, ettei Nora ollut yksi niistä 'köyhälistön' jäsenistä, kuten serkku mielellään nimitteli kaikkia Lucyn kaltaisia, sillä muutoin esittäytyminen olisi ollut tyystin toisenlainen. "Nätti hevonen", Bethany totesi katsoessaan Dalia ihailevin silmin. Jopa hevosista mitään ymmärtämätön serkku näytti tykästyvän Dalin erikoiseen väritykseen.

Bethany ponnisti Rainin selkään ja käski ratsunsa kovin avuin uralle. Nainen istui huonosti, ei tuntunut kykenevän myötäämään hevosen liikkeitä sitten lainkaan ja mikä pahinta, tarkisti puhelintaan joka kymmenes sekunti. Lucy siirtyi nopeasti maneesin ovea kohti, miettien kehtaisiko vain kadota paikalta. Lopulta velvollisuudentunto voitti, ja Lucy suuntasi istumaan alakatsomoon, jotta voisi tarkkailla edes vähän serkkunsa puuhia - ja ehkäpä ihailla kaikessa hiljaisuudessa Dalia.

”Jonkin verran”, Nora vastasi diplomaattisesti, mutta hieman viileämmin kuin aiemmin. Hänestä tuntui, että Lucy piti häntä vain pilkkanaan. Moni nimittäin yllättyi kuullessaan hänen kilpailleen joskus, joten luultavasti Lucykin vain vinoili – tai ehkä tämä yritti vain palauttaa saamansa kehut taputtamalla häntä henkisesti päälaelle. Typerä tyttö. Nora ravisteli ärtyneenä päätään, vahvisti tyyntä perusilmettään ja palautti Dalin takaisin uralle, josta se oli suistunut äänettömän aivastuksen ravisteltua hänen kehoaan.

Maneesiin tallannut nainen sai Eleanorilta osakseen vain vilkaisun. Kaikesta päätellen kyseessä oli tinkerin omistaja; ainakin tämä käyttäytyi omistajan elkein. ”Huora”, tourette totesi ohimennen hänen liidellessä kaksikon ohi Dalin näyttävällä kootulla ravilla (tamma totisesti pani parastaan saadessaan edes vähän yleisöä). Serkku tosiaan meikkasi kuin maksullinen nainen, minkä Nora pani merkille nyrpistäen henkisesti nenäänsä. Yhhyh. Hän antoi serkusten vaihtaa sanasen keskenään jääden pääty-ympyrään ja käänsi katseensa näihin vasta kuullessaan karkean tervehdyksen. Noh, sentään nainen ymmärsi esittäytyä, joten kai sekin oli jotain.
”Eleanor Ashbridge”, Nora esittäytyi vastaten kehuun vain neutraalilla hymyllä. Hän nosti laukan harjoitellakseen vaihtoja, mutta antoi laukan hiipua raviin ja ravin lopulta käynniksi nähdessään Bethanyn hevosensa selässä. Herra paratkoon! Hih! Tämähän edusti oivallista malliesimerkkiä sellaisesta rikkaasta turhanpäiväisestä nousukkaasta, joita Nora vihasi yli kaiken. Hän vilkaisi katsomossa istuvaa Lucyä ja käänsi sitten hyvin teräväksi muuttuneen katseensa takaisin Bethanyyn, joka vilkaisi juuri sillä hetkellä puhelintaan.

”Neiti Holland”, kajahti Noran kieltämättä pöyristynyt ääni, ja vaikkei hänen tarvinnut varsinaisesti korottaa ääntään, se tuntui täyttävän koko maneesin. Hän otti itselleen hetken vapauttaakseen pari ulospyrkivää aivastusta lihaksistaan, koska ei kaivannut niitä pilaamaan puhettaan, ja haki äänensä neutraalimman sävyn. ”Ehdotan, että laskeutuisitte hevosenne selästä kunnes pystytte antamaan sille täyden huomionne edes puoleksi tunniksi. En kaipaa tänne huolimattomia vaaratekijöitä. Hih! Portto.” Melkein nappiin.

Noran vilkaisu kertoi kaiken tarpeellisen. Lucy painoi päänsä ja teki kaikkensa vastustaakseen halua kadota paikalta kuin maan nielemänä. Hän arvasi, että Bethany saisi kuulla ratsastuksestaan - tai oikeammin sen puutteesta, ja tyttö oli varma, ettei serkku ottaisi palautetta innolla vastaan. Niinä harvoina kertoina kun Lucy oli korjannut serkkunsa istuntaa, ohjasotetta tai joskus vain yleisesti huomauttanut, mitä selässä sai tai ei saanut tehdä, oli hän saanut vastaukseksi vähättelevän naurahduksen ja käskyn antaa asian olla. Bethany tiesi omasta mielestään ihan tarpeeksi, joten ei kaivannut kenenkään neuvoja. Lucy huokaisi hiljaa. Kunpa serkku tajuaisi pitää suunsa kiinni edes kerran elämässään.

Bethany kääntyi yllättyneenä Noran puoleen, odottaen kärsimättömästi, mitä toisella olisi sanottavanaan. Lucy näki, kuinka serkun kasvot synkkenivät ja ilme vakavoitui, kun Bethany kuunteli Noran puheen. Bethany jopa laittoi puhelimen taskuunsa, ennen kuin vaivautui vastaamaan, mikä ei voinut olla hyvä merkki.
"Me emme ole vaaratekijöitä. Valitettavasti samaa ei voi sanoa kaikista muista", Bethany vastasi petollista huolettomuutta äänessään. Pyöreähkön naisen katse oli kylmä ja ilme vakava, kun hän keräsi Rainin ohjat ja kannusti hevosen raviin. Rain oli menettänyt kaiken eteenpäinpyrkimyksensä sinä hetkenä, kun ratsastaja oli vaihtunut, ja liikkui jälleen laiskalla askeleella, mutta suostui kuin ihmeen kaupalla nostamaan laukan Bethanyn potkiessa hevosen kylkiä.
Lucy katsoi hevosen tarmotonta etenemistä ja Bethanyn jäykkää istuntaa. Serkku näytti kuin kivestä veistetyltä laukatessaan leuka korkealla ja selkä suorana maneesin halki. Rain oikoi häikäilemättä kaikissa kulmissa, jopa niin paljon, että kulki lyhyet sivut vain yhtenä suurena kaarteena. Bethany ei näyttänyt edes tajuavan, että hevonen teki väärin, vaan pidätti Rainin käyntiin ja taputti kaulalle kiitokseksi. Lucy koetti vajota yhä alemmas katsomon penkillä. Eikö Bethany vain voisi lähteä jo tapansa mukaan käyntimaastoon? Nähtävästi ei, sillä serkku tuntui seuraavan toista ratsukkoa tarkkaavaisesti.

Kylmä katse sai vastaansa kohteliaan hymyn, jossa oli havaittavissa vaarallista pehmeyttä, vaikka kiristyikin rumaksi irvistykseksi. Bethanyn tarkoittama piikki kyllä huomattiin, mutta se ei päässyt uppoamaan kohteeseensa ihan sillä tavalla kuin nainen oli luultavasti tarkoittanut. Nora oli tottunut kuulemaan suorempaakin piikittelyä, joten ei vetänyt varsinaisesti palkokasvia nenäänsä, vaikka moinen käytös ärsyttikin. Hän lisäsi mielessään Bethanyn mustalle listalle leimaten tämän kiittämättömäksi kakaraksi ja yritti jatkaa harjoittelua jättäen tämän tyystin omaan arvoonsa haluamatta tuhlata turhaan kallista aikaansa. Huomiotta jättäminen jäi kuitenkin vain yritykseksi, niin lahjakkaasti kuin nainen keskittyikin omaan suoritukseensa: toisen ratsukon työskentelyä oli vain yksinkertaisesti aivan liian tuskaista katsella.

Nora vilkaisi välillä syrjäsilmällä katsomossa istuvaa tyttöä, joka näytti kärsivän näystä aivan yhtä paljon kuin hän. Eipä hän voinut omaa suoritustaankaan täydelliseksi kehua, sillä hänen hikkauksensa, aivastuksensa ja parahduksensa sotkivat hänen apujaan ja tammaparan askelia. Sentään hän tiesi, missä meni metsään – Bethanyllä ei tuntunut olevan mitään hajua siitä, mitä teki. Nora ei kyennyt olemaan hiljaa enää kauempaa. Hän hidasti Dalin käyntiin voidakseen päästää ohjat hetkeksi käsistään ja vapauttaa yläkroppaan kertyneet jännitteet. Kädet ylös, sivulle, lätkäisy olkapäähän, toinen, kolmas oli jo kuuluva muksaisu, pää taakse, taakse, taaaaakse. Ah. Mh. Kh. Hih! Selluliitti. Ja kädet takaisin ohjiin ja hevonen hallintaan ennen kuin se ärtyisi liikaa. Hänen ärtymyksensä ei ollut helpottanut, mutta hän toivoi voivansa ilmaista sen edes jotenkin hallitusti.
”Kaikella kunnioituksella, neiti Holland. Pelkäänpä, että olette hih eksynyt väärään paikkaan: tämä ei ole aloittelijoiden tunti. Runkkari”, Nora sanoi pitäen äänensä ticejä lukuun ottamatta niin tyynenä, että sitä olisi voinut erehtyä luulemaan jopa ystävälliseksi, ellei se olisi ollut kylmän asiallinen, ”Neiti Collins voinee hih ryhtyä taluttajaksi, jos vaikka oppisitte tuntemaan ah-khm urat. Ehkäpä säästäisitte hevostanne ja meitä katsojia tältä rääkiltä.”

Lucy oli seurannut molempien ratsukoiden työskentelyä, samalla kun koetti tekeytyä mahdollisimman huomaamattomaksi katsomossa. Rainin liikkuminen näytti yksinkertaisesti ilmaistuna kamalalta, eikä ratsastajakaan ollut yhtään sen parempi. Onneksi edes Nora säilytti jonkinmoisen tason maneesissa koettaessaan parhaansa mukaan unohtaa Bethanyn läsnäolon. Dali oli kerrassaan upea hevonen niin väriltään kuin liikkeiltään, se Lucyn oli myönnettävä. Jopa sätkivän ratsastajan alla hevonen näytti aina silloin tällöin valmiilta hurmaamaan tuomarit. Nora oli selkeäst taitava ratsastaja sairaudestaan huolimatta. Kunpa hän vain jättäisi Bethanyn kokonaan huomiotta, vaikka se olikin vaikeaa, kun Bethany näytti lähinnä matkustavan laiskan hevosensa selässä.

Kun Nora kommentoi Bethanyn ratsastusta, Lucy kalpeni aavistuksen, muttei voinut estää pienen pientä, toiveikasta hymyä kohoamasta huulilleen. Ehkä Bethany vihdoin uskoisi, kun joku toinenkin kertoisi hänelle, etteivät naisen ratsastustaidot olleet sieltä parhaimmasta päästä. Ehkä serkku vihdoin suostuisi ottamaan ratsastustunteja Rainin kanssa. Tai menisi edes yksityiseen valmennukseen. Sekin auttaisi ratsukkoa paljon. Lucy ei ehtinyt edes kunnolla tajuta, mitä Nora oli sanonut, kun tunsi jo serkkunsa kylmän ja halveksuvan katseen itsessään. Kaikki väri katosi naisen kasvoilta.
"En min-", Lucy sopersi nopeasti vastaukseksi, mutta Bethanyn terävä katse hiljensi laihan tytön. Lucyn hartiat painuivat kasaan ja nainen näytti kutistuvan silmissä istuessaan kalpeampana kuin valkea lakana katsomossa.
"En ole eksynyt mihinkään enkä todellakaan tarvitse tuota taluttamaan. Minä pärjään hevoseni kanssa vallan mainiosti, neiti Ashbridge", Bethany vastasi kopealla äänellä. "Teidän kannattaisi keskittyä omaan hevoseenne ennemmin kuin vahtia muiden tekemisiä, tai voitte pudota ja loukata itsenne", hän jatkoi kylmästi. Bethany käänsi Rainin ja ratsasti maneesin ovelle, kääntyen katsomaan serkkuaan kohti odottavasti. Sanomatta sanaakaan Lucy nousi jaloilleen ja kiisi ovea kohti. Ehkä tämä painajainen päättyisi vihdoin.

”Kyrpäperse”, tourette tokaisi hihkaisten. Noran teki mieli kehottaa Bethanyä vilkaisemaan peiliin niin monesta syystä (kuten tämän pakkelikerroksen takia), mutta hän ei halunnut alentua vääntämään peistä nuoren naisen kanssa. Tämä ei ottaisi opikseen varmaan vaikka putoaisi päälleen hevosensa selästä. Näin tuskin kävisi, kun ruunan vauhti oli niin säälittävän alhainen. Siinä mielessä Bethany oli oikeassa, että hänen pitäisi kiinnittää huomionsa mieluummin Daliin, joka tanssahteli levottomasti hänen allaan - mutta sitähän Nora ei myöntäisi.
Toisen luopuessa leikistä ja lähtiessä ovelle Noran mielessä tosin käväisi epäilys, että ehkä hän oli ollut liian ankara. Naljailu tuskin lisäisi tuoreehkon hevosenomistajan intoa opetella oikeasti ratsastamaan. Ja pahkat! Hän oli kommentoinut ihan aiheesta ja vieläpä liian kiltisti, nainen tuumasi ja poisti epäilyksen ylpeyden tieltä sillä siunaaman sekunnilla kun se hänen mieleensä tunki. Hän kuitenkin kaipasi siistimpää loppua tilanteelle.

”Harjoitelkaa, neiti Holland”, Nora kehotti yrittäen pitää närkästyneen viileyden pois äänestään, sillä hänestä tuntui ajanhukalta puhua kivipaaden notkeudella istuvalle ratsastajalle, ”Ratsastus voisi olla hih niin paljon mielekkäämpää teille ja hevosellenne. Kh-mh.”
Hän siirsi katseensa kookkaasta naisesta tämän pienikokoisempaan serkkuun ja silmäili tätä arvioiden. Lucyn ei pitäisi antaa serkun retuuttaa itseään kuin kurjaa rakkia, mutta toivottavasti tyttö ymmärtäisi sen pian itsekin. Nora tyytyisi nyökkäämään hyvästiksi, mikäli kaksikko poistuisi ja mikäli hän hallitsisi sillä hetkellä niskansa.

Bethanyn hartiat jäykistyivät entisestään, kun hän kuuli Noran kehotuksen. Hän oli jo vastaamassa, että oli harjoitellut ihan tarpeeksi ja hyvähän Noran oli sanoa, kun hevonen oli niin taitava, mutta hillitsi itsensä viime hetkellä. Lucy huokaisi helpotuksesta ja aukaisi maneesin ovet. Bethany kannusti Rainin ulkoilmaan ja Lucy sulki ovet poistuneen ratsukon perässä. Tytön katse painui maahan, kun ovet painuivat kiinni ja hän asteli takaisin maneesiin hartiat lysyssä kuin koettaen tekeytyä pienemmäksi kuin olikaan.
Laiha tyttö ei osannut pelätä serkkunsa tai tuon hevosen puolesta, sillä tiesi, etteivät he lähtisi kauas. Sitä paitsi, Rain oli liian laiska säikkymään mitään, joten he pärjäisivät kyllä. Todennäköisesti he kävelisivät laiskasti hetken nummilla, ennen kuin palaisivat takaisin yhtä laiskasti. Lucyn oli helppo kuvitella Bethany puhumaan puhelimeen ja Rain syömään vehreää ruohoa koko matkan ajan.

Lucy asteli kaikessa hiljaisuudessa katsomoon, pysähtyen katse jalkoihin painettuna. Hän vaihtoi hetken hermostuneena painoa jalalta toiselle, ennen kuin uskaltautui kohottamaan katseensa ratsukkoon.
"Saanko jäädä katsomaan vai häiritseekö se teitä?" Lucy kysyi kerättyään tarpeeksi rohkeutta kuuluvalla äänellä puhumiseen. Hän seuraisi mielellään hetken ratsukon työskentelyä, sillä Dali oli paitsi upea ulkomuodoltaan, myös taitava, ja Norakin selkeästi tiesi, miten hevosen kanssa työskenneltiin. Tässähän voisi vaikka oppia jotain. Lucy otti mustan, käytöstä nuhjuuntuneen kypärän pois päästään ja laski sen viereensä penkille.

Eleanor yllättyi Collinsin tytön madellessa takaisin, sillä oli ajatellut tämän poistuvan hevosen mukana. Ehkä tämä oli vain unohtanut jotain. Hän päätti antaa tämän olla ja keskittyä Daliin. Hän päästi kaikessa rauhassa pari turhautumisen nostattamaa ticiä ulos ennen kuin nosti käynnistä laukan. Sen sijaan, että keskittyi jatkuvasti pidättelemään pakkoliikkeitään, hän yritti työllistää itseään myötäilemällä mahdollisimman hyvin ruunikonkimon näyttävää laukkaa, vaikka hiottu kouluistunta jäikin vähän toissijaiseksi. Lucy oli niin hiljainen ja huomaamaton, että ratsastukseen keskittynyt nainen ehti jo unohtaa tämän olemassaolon – kunnes tyttö sitten kajautti kysymyksensä ilmoille aivan odottamatta.

”Kyrpäsaatanarunkkari”, Nora haukahti kun päälle iskeneet lihasaivastukset olivat heittää hänet Dalin selästä. Hän kampesi itsensä takaisin satulaan takertuen liehuvaan harjaan ja sai soutaa ja huopailla tamman kanssa hetken ennen kuin tämä lopetti protestipotkunsa. Juuri kun oli alkanut sujua. Koottuaan itseään hetken hän kääntyi vastaamaan kohteliaan hymynsä kera.
”Kaikin mokomin”, Nora vastasi, vaikka alkoi epäillä, miksi Lucy halusi jäädä katsomaan häntä. Nähdäkseen, miten hauskasti hän osaisi epäonnistua kesken yksinkertaisimmankin liikkeen? Hän loi tyttöön hieman epäluuloisen katseen, mutta jatkoi. Oli kuitenkin vaikea jatkaa normaalisti, kun oli tietoinen toisen katseesta. Se ei ollut häirinnyt niin paljon aiemmin, kun Lucyllä oli ollut itselläänkin hevonen alla, mutta nyt tällä ei ollut mitään muuta tekemistä kuin istua siinä ja katsoa tollottaa hänen menoaan.

”Mmhkm. Missä olette oppinut hih ratsastamaan?” Nora päätti kysyä herättääkseen edes jotain keskustelua, kun tietoisuus hiljaisesta yleisöstä alkoi käydä sietämättömäksi. Sitä paitsi häntä kiinnosti saada tietää enemmän erikoisesta perheestä. Bethany oli selvästi sen verran varakas, että hänellä oli varaa palkata alan kovin opettaja ja jättää ratsastustunnit silti väliin, mutta Lucyn laita oli aivan toinen: nuhjuisesti pukeutuneella tytöllä tuskin oli varaa ratsastustunteihin.

Saatuaan luvan, tyttö istahti alas penkille ja katsoi Dalin ja Noran työskentelyä pieni hymy huulillaan. Noran sairaudesta huolimatta kaksikko näytti ihan hyvältä yhdessä. Ilmeisesti vuosien kokemus ja yhteiset muistot paikkasivat ticien aiheuttamia haittoja. Lucy mietti, voisiko itse joskus istua yhtä hienon hevosen selässä. Ehkä Bethany joskus ostaisi kilpahevosen ja Lucyn vastuulle lankeaisi sen liikuttaminen. Aina sopi toivoa. Ei Rainissakaan mitään vikaa ollut, tinkeri oli korkeasti koulutettu ja parhaimmillaan ihanteellinen ratsu, mutta taidot hukkuivat laiskuuteen, kun hevonen oli vuosien varrella turtunut ja taantunut kiertäessään kodista toiseen monien ensimmäisenä omana hevosena.

"Itsekseni", Lucy vastasi, mutta päätti lopulta tarkentaa. "Äitini jakoi omat tietonsa, minkä lisäksi luin paljon kirjoja ja katsoin dokumentteja, sekä seurasin muiden ratsastusta", tyttö kertoi, joutuen taistelemaan äänensä kanssa. Joillekin selkeällä ja vahvalla äänellä puhuminen tuli luonnostaan, mutta niin ei ollut Lucyn kanssa. Tytölle yksinkertaisimmatkin asiat tuntuivat välillä ylitsepääsemättömän vaikeilta. Kuten kuuluvalla äänellä puhuminen. Oli helpompaa olla hiljainen ja huomaamaton. Eipähän ajautuisi ongelmiin.
"Olen käynyt kahdesti elämässäni ratsastustunnilla", tyttö myönsi posket kevyesti punastuen. Niistä ensimmäinen oli päättynyt siihen, että valmentaja oli käskenyt hänet pois viemästä muiden tilaa. Toisella kerralla oli jo mennyt paremmin, ehkä siksi, ettei ratsukoita ollut niin montaa eikä yleisöäkään paikalla. Ei se kuitenkaan turhan hyvin ollut mennyt, joten Lucy oli vannonut, ettei enää koskaan menisi Bethanyn tunneille, vaikka serkku miten jättäisi väliin.