You're no lady, you're nothing but a sister

[Joey ja Elle tänne!]

Cheryl kaiveli kaappejaan saaden aikaan lähinnä kovaa kolinaa. Naisella oli ehkä hieman käsistä karannut pakkomielle mukeihin - niitä tulvi keittiön kaapista yhtä paljon kuin kaksoissiskolla meikkejä suuresta meikkilaukusta. Cheryl piti mukeista. Hän ei suoranaisesti osannut sanoa miksi, mutta nähdessään kivan mukin, hän osti sen. Tietenkin ne kaikki olivat hienoja ja niissä oli jokin idea, kuten siinä mukissa, jonka pohjassa oli viikset. Kun siitä joi, se teki viikset kasvoille.

Kahvinkeitin naksahti pois päältä juuri sopivasti kun Cheryl läimäytti kahvikupit keittiönpöydälle. Elle istui toisella puolella pöytää, kun Cheryl kaatoi molemmat mukit täyteen ja siirsi toisen sisartaan kohti. Se muki ei ehkä sopinut siskolle kovin hyvin. Yläreunassa kulki kursiivilla kirjoitettu rosoreunainen teksti "BITCH", mikä ei ehkä kuvannut Elleä kovinkaan tarkasti. Ehkä se ei kuitenkaan ollut pääasia. Keittiönpöytä oli yllättävän tyhjä ja koko kämppä normaalia siistimpi. Se ei oikeastaan liittynyt Elleen mitenkään, mutta joskus Cherylkin siivosi. Tosin harvoin. Pöydällä lojui ainoastaan pieni punainen sytkäri, aski tupakkaa, viiden punnan seteli ja avainnippu - asioita, joita ilman Cheryl ei lähtenyt mihinkään.

Cheryl avasi keittiön ikkunan pöydän päästä kysymättä siskoltaan mielipidettä. Elle tiesi, että Cherylin tapoihin nauttia kahvi kuului vähintään yksi tupakka, jota Cheryl juuri tavoitteli sormiinsa. Hän asetti sen kevyesti huulien väliin, jossa se lepäsi aina sytkärin leimahtamiseen asti. Toisessa kädessään tupakka Cheryl tavoitteli vapaata mukia sormiinsa. Sen kyljessä luki "World's Okayest Sister" ja se oli yllättävästi lahja Elleltä. Cheryl oli käyttänyt sitä niin paljon, että ennen valkoinen sisäpinta oli tummunut ja reuna oli hieman lohjennut kolauksesta tiskiallasta vasten. Silti se oli naisen lempimuki.

"Miten sun uus työpaikka?" Cheryl kysyi nostaessaan mukin huulilleen. Radio soi hiljaa taustalla vähän säristen vanhoja rock-klassikoita.

Elle ei oikeastaan olisi halunnut puhua työpaikastaan, mutta tiesi Cherylin kysyvän siitä joka tapauksessa. Hän ei enää ollut ihan yhtä innoissaan kuin aloittaessaan, ja oikeastaan oli ollut ensimmäisen päivänsä takia koko ajan hieman allapäin. Se jos mikä oli naiselle harvinaista. Ellen päätavoite elämässä oli aina ollut olla mukava ja ystävällinen kaikille, jotta kenenkään ei tarvitsisi vihata häntä, mutta Artemis sai jopa hänet tuntemaan olonsa epäonnistuneeksi ja huonoksi ihmiseksi, vaikka Elle kuinka yritti olla kiva. Oikeastaan Ellen olisi tehnyt mieli purskahtaa itkuun Cherylin kysymyksen johdosta, mutta hän puri huulta ja hillitsi itsensä. Cherylkään ei ikinä itkenyt.

"Ihan kiva. Oon jonkun keski-ikäisen Artemiksen avustaja, ja se on ehkä maailman pelottavin. Kyllähän sä tiedät, kuinka mä tykkään auttaa kaikkia ja oon kaikille kiva, mutta silti se vaan mököttää, enkä tiedä, miten päin mun pitää sen seurassa olla! Keitin sille kahviakin, tai sen sisko keitti, mutta mä kaadoin. Silti se uhkasi erottaa mut", Elle vuodatti huokaisten ja kertoi sitten, kuinka ei ollut edes nähnyt työnantajansa naamalla pienintäkään hymynkaretta. Kyllä nainen ymmärsi, että yhtäkkinen vammautuminen ja yhteiskunnan ulkopuolelle jääminen varmasti masensi, mutta ainakin häntä itseään piristi toisen ihmisen seura aina. Nytkin pelkkä Cherylin läsnäolo sai Ellen tuntemaan olonsa jo paljon paremmaksi.

"Mutta ehkä se siitä. Ehkä se piristyy, kun sen paraneminen edistyy, ja meistä tulee vielä kaverit!"

Cheryl tunsi siskon liian hyvin. Siksi pieni vilkaisu aukinaisesta ikkunasta Elleen riitti ja hän tiesi, että Ellelle ei ollut helppoa puhua työpaikastaan. Cheryl tiesi, että toinen olisi halunnut jo itkeä. Punapää oli yllättynyt, kuinka hyvin sisko piti itsensä kasassa. Hän tiesi, millaiseen dramatiikkaan Elle kykeni halutessaan. Tämä saattaisi olla yksi niistä tilanteista, jolloin kyseinen piirre nousisi esiin.

Cheryl ravisti tuhkaa ikkunasta kuunnellessaan Ellen kertomusta. Cherylin työpäivä oli jo ohitse ja kello oli kuusi illalla. Tiistaiksi kaduilta kuului tavallista enemmän ääniä, taivas oli toistaiseksi yhä vaalea auringon koettaessa puskea läpi harmaan pilvipeitteen takaa. Pilvet eivät olleet väistyneet koko päivänä ja kahdeltatoista oli satanut. Nytkin ikkunan pintaan oli tarttunut muutama vesipisara, mutta sateeksi sitä ei voinut sanoa. Cherylin kasvot olivat meikkaamattomat kuten usein työpäivinä ja hiukset kietaistu nopealle, sotkuiselle nutturalle. Mustissa, vauhtiraitaisissa lökäreissä oli tahra reidessä, mutta Cheryl ei muistanut mistä se oli tullut.

"No mut teet vaan sun työs", Cheryl sanoi Ellen murheille. "Ei kai sun sen paras kaveri tarvitse olla. Sori rikkoo sun kupla, sisko, mutta pomojen kanssa ollaan harvoin kavereita."

Cheryl hymähti vasten kahvikuppiaan. Hän ei ollut edes nähnyt pomoaan sitten ensimmäisen työpäivän. Toisaalta ihan hyvä niin: Cheryliä oli uhkailtu potkuilla jo niin useasti, että seuraavan kerran hänen joutuessaan rehtorin kansliaan se varmaan tarkottaisi kenkää. Vaikka eihän Cheryl aikonut siihen suostua.

Ellen ja Cherylin elämäntilanteet olivat täysin erilaiset. Siinä missä toinen oli käynyt töissä ja elättänyt itsensä heti täysi-ikäistyttyään, nautti toinen vapaasta ja huolettomasta elämästä, johon ei kuulunut stressi - ainakaan muusta kuin siitä, mikä kenkäpari sattui sopimaan uuden Chanelin mekon kanssa. Stressi siitä, että joku ei pitänyt siitä, mitä Elle teki tai miten hän käyttäytyi oli hänelle täysin uusi, ja hän halusi siitä eroon mahdollisimman nopeasti. Tähän asti nainen oli aina tullut loistavasti toimeen kaikkien kanssa.

Elle vilkaisi siskoaan, joka näytti keskittyneeltä kahviin ja tupakkaansa. Hän ei ymmärtänyt, miten Cheryl pystyi elämään normaalia elämää tietäen, että ainakin joka toinen kadulla vastaantuleva ihminen todennäköisesti inhosi häntä sydämensä pohjasta, ja ellei inhonnut, ei kyseinen henkilö todennäköisesti ollut viettänyt sekuntiakaan hänen seurassaan.

Ei sillä, että Elle olisi myöskään ymmärtänyt, miksi Cheryliä niin paljon vihattiin. Hänen seurassaan sisko oli aina mukava. Oikeastaan tämä oli Ellen paras ystävä.

"Kyllä mä oikeesti rakastan sitä työtä. Ehkä siihen pitää vaan tottua! Kyllä muakin ärsyttäisi joutua pyörätuoliin ja ehkä Artemis vaan luottaa muhun jo nyt niin paljon, että uskaltaa purkaa vihaansa muhun. En mä voi tehdä mitään väärin! Eikä se voi olettaa, että mä heti osaisin kaiken, mitä se vaatii, kun ei kerta halua lähteä kaupoille tai syömään, minkä mä oikeasti hallitsisin!" Elle sanoi sitten hymyillen pirteästi. Enää häntä ei itkettänyt lainkaan. Kaikessa oli aina jotain hyvää ja elämään kuului haasteita ja hankalia tilanteita. Kyllä äiti ja isä olisivatkin hänestä vielä ylpeitä, kun huomaisivat vielä jokin päivä, kuinka hyvin hän on oppinut töissä kaatamaan kahvia.

Elle veti hiuksensa toiselta puolelta korvan taakse ennen kuin hörppäsi kahvistaan. Mukiin jäi huulipunasta jälki. Onneksi Cheryl osasi tiskata itse, vaikkei hänellä ollutkaan taloudenhoitajaa.
"Mutta eikö sullakin ollut joku uusi työ? Heppajuttuja?"

Cheryl ei käsittänyt, mistä Elle repi kaiken sen positiivisen asenteensa aina vuodesta toiseen. Punapää ei jaksanut edes yrittää. Ei ollut koskaan jaksanutkaan. Välinpitämättömyys oli Cherylille luontaista ja vaikka hän ei itse sitä välinpitämättömyydeksi sanonutkaan, sitä se perimmiltään oli. Nainen nosti toisen jalkansa koukkuun tuolille eteensä. Ikkunasta tuleva tuulenvire sai t-paidan paljastamat käsivarret hetkeksi värisemään kylmästä, mutta iho tottui viileään nopeasti.

"No hyvä et ees jotain hyvää", punapää sanoi puhaltaen suustaan vaalean savupilven ulkoilman suuntaan. Cheryl ei ainakaan ottaisi kovin hyvin jos yhtäkkiä loukkantuisi ja joutuisi täyteen lepoon. Toisaalta Cheryl oli silti Ellen sisko ja vaikka ei ehkä käyttäytynyt kovin holhoavasti toista kohtaan, sai kaksonen Cherylissä pienen isosiskomaisen fiiliksen - ehkä se oli Ellen vähän lapsekas luonne. Mutta se oli varmaa ettei Cherylin siskolle ei kukaan ollut sellainen kusiainen, ei vaikka kuinka vituttaisi päätyä pyörätuoliin.

Cheryl vei tupakan taas huulien väliin. Viininpunaisten kynsien alla oli yhä likaa tallilta, vaikka nainen olikin pessyt kätensä kotiin tullessaan. Hiuskiehkuroita valui naisen kasvoille, mutta Cheryl ei tehnyt mitään niitä siirtääkseen. Kynsien alusiaan kaivellen Cheryl vilkaisi Elleä nopeasti.

"Ratsutan tallilla, mut ei se nyt enää niin uusi ole", nainen tokaisi. Hän ei yleensäkään puhunut paljon työasioistaan Ellelle.

"Hei, se mun avustettavakin ratsastaa!" Elle muisti yhtäkkiä, kun Cheryl mainitsi tallista. "Vissiin esteitä mut kuitenkin! Olin niiiin kikseissä, kun se kerto mulle siitä. Se muuten tiesi sutkin kun mainitsin, että säkin heppailet!"

Kun Elle innostui selittämään, hän selitti niin kauan, että toinen osoitti kyllästymisen merkkejä eikä lopettanut siihenkään, jos asiaa sattui riittämään sen yli. Siskon istuessa yhä ikkunalaudalla ja tuulen puhaltaessa avoimesti sisään saaden ihon kananlihalle liilahiuksinen nainen kertoi ummet ja lammet siitä, kuinka Artemiksella oli varmasti maailman hienoin palkintokaappi täynnä erivärisiä ruusukkeita ja siitä, kuinka mies oli kehunut Cheryliä "ihan kehityskelpoiseksi" ratsastajaksi. Sitä ei tosin muuttanut mikään, että Ellen mielestä hänen siskonsa oli ehkä about maailman paras ratsastaja, sanoi kuka tahansa mitä hyvänsä. Sitä paitsi Artemis oli aina niin negatiivinen - sen Ellekin oli jo huomannut.

Sitten Elle huokaisi, ja kieputteli sormissaan hiustensa latvoja.
"Mäkin haluan hevosen", hän ilmoitti sitten. "Äiti ja isä eivät vaan taatusti tykkäisi siitä ideasta, vaikka onhan kuningattarellakin ollut elämänsä aikana varmaan miljoonia hevosia."

Ryanien siskosten vanhemmat eivät todellakaan olleet hevosihmisiä. Eivät ollenkaan. Heidän mielestään oikeastaan kaikki eläimet olivat turhia. He olisivat taatusti arvostaneet enemmän, jos Cherylkin olisi aikanaan innostunut vaikkapa viulunsoitosta, mutta tämän vaatiessa ponia olivat keinot aika vähissä. Ellelle ponia ei koskaan hankittu, ja se oli ehkä ainoa asia, mistä hän oli siskolleen oikeasti ollut koskaan kateellinen.