[Y] Like brother, like sister

Keskiviikko 3. lokakuuta – noin 17.30

Irlantilaisnainen istui mustan hollantilaistammansa selässä. Oli mennyt hetki että kesäkuussa varsoneelle tammalla oli löydetty riittävän pitkä satulavyö, mutta satula oli saatu selkään. Deirdre oli aluksi ollut epävarma tästä, mutta luottanut muiden arvioon siitä, ettei jo nelikuinen varsa kärsisi puolentunnin erosta.
”Artemis! Mikä kestää?”
Nainen katsoi olkansa yli pikkuveljeään, (joka todellisuudessa oli miltein kaksimetrinen hujoppi), joka nousi oman orinsa selkään juuri.
”Minä kysyn tuota sinulta, kun menen neliä pitkin nummia.”
”Et sinä nelistä nyt mihinkään, kun mukana on äiti, jonka kunto ei ole aivan huipputerässä.”
Irlantilaismies nauroi siskonsa sanoille, kiristäen satulavyötä selästä.
”Niin puhutko itsestäsi vai Witchistä? Et sinä vielä mitään ole s--”
Sanat saivat Deirdren pyörähtämään miltein akselinsa ympäri satulassa. Eihän hänen aviomiehensä ollut kuulemassa tuota?
”Dún é! Saatanan torvi. Mennäänkö?”
”Mennään vain. Outoa nähdä sinut hevosen selässä.”

Kaksikko suuntasi kohti tallilta pois vievää polkua. Jälkimmäisenä ratsastava mies katseli hyvin huvittuneena isosiskoaan, joka haki hyvää asentoa selässä, hioen ja hinkaten ties mitä koko ajan.
”Lakkaa heilumasta siellä. Pyhä luoja, miehesi on itse van der Veen ja sinä pyörit siellä kuin linnunpelätti karusellissa.”
Ainakaan naisen alla oleva hevonen ei onneksi näyttänyt välittävän siitä ettei ratsastaja ollut aivan perillä kaikesta. Ehkä sisko vielä muistaisi vanhat opit tai Bewitched opettaisi. Hän tiesi tamman aikaisin katkenneen uran huippuhevosena, joten ehkä hevosesta löytyisi vielä säpäkkyyttä ratsastajansa koulimiseen.
”En minä heilu, älä aina liioittele. Joten, mitä sinulle kuuluu? Huhut kertoivat, että olit syyskuun lopussa enemmän kuin kiukkuinen.”
Naisen korviin ei ollut kantautunut tietoa veljen ja tuon naisystävän väliaikaiseksi jääneestä erosta. Veljen äkäisyydestä sen sijaan Julian oli osannut raportoida, kuten myös tuon siskontyttö, jota Artemis oli läksyttänyt kovalla kädellä valmennuksessa. Kysymys sai Artemiksen vihreät silmät pyörähtämään kuopissaan.
”Minulla oli syyni, henkilökohtaista.”
”Veronica?”
”Ehkä.”
Deirdre huokaisi. Miksei veli voinut puhua asioistaan helpolla?
”Oliko teillä riitaa? Kerro nyt. Olen siskosi, haluan tietää voitko hyvin. Ihan vain välittämisen vuoksi.”
”Erosimme ja palasimme yhteen.”
Käyntilenkin ohessa oli aivan liikaa aikaa puhua, sillä molemmat hevoset olivat maastovarmoja, joten aikaa ei mennyt edes hevosten rauhoitteluun. Witch oli päässyt tallipihassa yli siitä järkytyksestä, että joutui hetkeksi hylkäämään varsansa ja Amadeus nyt kulki kiltisti eteenpäin, reippaalla ja matkaavoittavalla jättiläishevosen askeleellaan.

”Joten, et ole selvästikään kertonut tulevalle isälle vielä uutisia?”
Artemis päätti rikkoa hetken hiljaisuuden ja vaihtaa samalla aihetta. Hän ei ymmärtänyt miten siskonsa kykeni salaamaan sellaista. Ei ollut perheen parissa varsinaisesti salaisuus, että Julian toivoi jälkikasvua välillä vaimoaankin enemmän. Jäi siis mysteeriksi, miksi tulevalle isälle ei oltu vielä kerrottu ilouutisia.
Deirdre huokaisi ja pyöräytti päätään.
”En ole ja sinä olet ainoa joka tietää. Arvostaisin todella, jos hän kuulisi asian minulta.”
Ties millaisen mustasukkaisuuden värittämän salaliittoteorian Julian vielä kasaisi päässään, jos kuulisi asiasta muualta. Heidän suhteella oli historiansa ja Deirdrellä roolinsa aiemman pääpaholaisena, joten nainen halusi pelata varman päälle. Tämä oli iloinen ja odotettu asia, eikä se saisi valua riitelyksi heti ensimetreillä.
”Ja en ole kertonut, koska haluaisin olla rauhassa kotona, kaksin, ilman kiirettä. Sopivaa hetkeä ei vain ole. Hän oli viikonlopun käytännössä yötä lukuunottamatta tallilla ja sama tuntuu jatkuvan.”
”Oletko ajatellut, että hän varmasti nappaisi jostakin aikaa, jos sanoisit haluavasi puhua?”
”Se kuulostaa siltä että haluan antaa eropaperit. En halua tilanteeseen mitään negatiivista latausta etukäteen.”
”Ja minua sanotaan vaativaksi! Deirdre, et koskaan saa tuollaista hetkeä. Ei teidän kahden temperamentilla.”
”Arty!”
Deirdre ei voinut olla nauramatta. He saattoivat tapella räiskyen, yleensä myös aivan turhista asioista, mutta myös sovinto oli usein jotakin muuta kuin hellää ja rauhallista. Sitä tosin pikkuveli tuskin haluaisi kuulla siskostaan ja valmentajakollegastaan.
”Se on Artemis. Jos pitää kantaa naisen nimeä, käyttäkää edes sitä kokonaisena.”
”Artyparty.”
”... Deirdre. Heitän sinut lantalaan kun pääsemme takaisin tallille.”
Aikuiset, miltein nelikymppsiet ihmiset. Miehen ollessa hyvällä tuulella hän tuntui unohtavan kaikki kaunat ja kahnaukset siskonsa kanssa, nauttien tuon seurasta oikeasti. Deirdre taas oli iloinen veljensä selvästi kohentuneesta olosta. Oli vaikeaa uskoa että sama mies oli viime syksynä halunnut kuolla.
”Et sinä jaksa minua mihinkään heittää.”
”Otan tuon pian haasteena.”

Iloinen puheensorina kulki kaksikon edellä aina siihen asti, kun puheeksi tuli heidän äitinsä. Naisen kunto rapistui päivä päivältä, eikä kumpikaan heistä osannut oikein käsitellä asiaa. Niinpä rinnakkaistuen hakeminen meni täydeksi hiljaisuudeksi, kummankin kaksosen vain tuijottaessa oman hevosensa harjaa.
”Joten.”
Artemiksen tekoreipas ääni rikkoi lopulta hiljaisuuden. Hän ei kestänyt enää.
”Sinusta tulee äiti. Muutatteko isompaan asuntoon?”
Deirdre hätkähti tajuamattaan tammansa selässä. Niin, asunto. Heillä oli kyllä yksi huone, mutta jos siitä tekisi lastenhuoneen, ei olisi enää vierashuonetta. Toki uusi, levitettävä sohva olisi suhteellisen halpa, mutta nainen muisti miehensä nurissaan viimeksi sohvaostoksilla, että kukaan ei nukkuisi heillä sohvalla, jos se olisi siitä kiinni.
”En tiedä. En ole vielä edes kertonut Julianille, mistä tietäisin?”
”No, oletin teidän puhuneen asiasta etukäteen, kerran olette naimisissa ja lapsi saa saapua.”
”Emme oikeastaan. Minä en ollut hirveän luottavainen siihen että tämä tapahtuisi näin pian. Olen jo vanha nainen.
”Sinäkinkö aloitat tuon? Et ole vielä niin vanha.”
”Hyvä teidän miesten on huudella.”
Artemis pyöräytti silmiään, opastaen siskonsa kääntymään kohti tallia menevälle polulle. Eiköhän tämä ollut heille hyvä alkuverryttelu ja Bewitchedille sopiva pikkulenkki.
”Minä en huutele, en ole koskaan lisääntymässä. Jätän sen sinulle ja Aidenille.”
”Artemis, älä nyt. Vaikka toisaalta, en halua ajatella millainen sinun ja Veronican lapsi olisi. Täydellisyyttä tavoitteleva himoperfektionisti lapsesta asti, vähintään jonkinlainen lapsinero ja rasittavuuteen aina oikeassa.”
”Sellaisen serkunko haluaisit omille lapsillesi?”
”Totta. Ihan hyvä että te kaksi ette oli perustamassa perhettä.”
Molemmat nauroivat kaksikon saapuessa takaisin pihaan. He pysähtyivät rinnakkain pihaan, Deirdre kumartui taputtamaan pehmeästi Witchin silkkistä kaulaa. Kun hän oli nähnyt nuoren tamman ensimmäisen kerran Hollannissa vuosia sitten, hän ei olisi koskaan voinut kuvitella ratsastavansa sillä.

”Oli mukavaa käydä maastossa yhdessä. Pitäisikö siitä tehdä tapa?”
”Oletko sinä järjissäsi? Veronica on huumannut sinut, velikulta.”
Pitkä irlantilaismies nauroi ruunikon kouluratsunsa selässä, katsellen Deirdren sulavaa jalkautumista hollantilaistamman satulasta.
”Olen. Me jatkamme maneesiin. Nähdään ja soitellaan. Ja muista mitä sanoin siitä asiasta, rantapallo.”
Varreltaan vielä hyvin sulava ja laiha nainen naurahti, huitaisten veljensä ratsun suuntaan kevyesti.
”Häivy siitä, ennen kuin hutkin sinut! Senkin... Senkin hyödytön veljen kutale.”