Tallivierailu

[Norpatar Paigen kanssa tänne!]

Alfien ensimmäinen viikko oli kulunut rauhallisesti. Hänellä oli mennyt kaikki aika kartanon pohjakuvan hahmottamiseen ja hän oli useamman kerran etsinyt kylpyhuonetta väärästä kerroksesta tai erehtynyt kulkemaan sivuovesta ulos ja joutunut pyörähtämään koko valtavan rakennuksen toiselle puolen. Sunnuntaina hän oli päättänyt pitää vapaan, sillä hänellä ei ollut varsinaisia tarkkoja työvuoroja kuten aiemmissa pesteissä, kunhan hommat tuli hoidetuksi. Kävellessään mustissa valkopilkullisissa kumisaappaissaan kohti Rosings Parkin tallia hän mietti, oliko se edes hyvä idea. Mennä nyt sinne kilparatsastajien sekaan. Hän oli vaihtanut päälleen rennot vaaleat housut ja tumman farkkukauluspaidan, johon oli valinnut sopivan sävyisen pinkin rusetin. Päälle hän oli heittänyt tummansinisen paksun neuletakin, johon hän kietoutui nyt paremmin kulkiessaan tietä kohti tallia.

Suuri ovi tuskin narahti kun Alfie avasi sen varovasti ja astui sisälle. Talli tuoksui heinältä, hevoselta ja puulta, juuri sellaiselta kuin hän oli muistanut. Mies käveli hitaasti eteenpäin toivoen ettei olisi kenenkään tiellä. Tallissa oli vain muutama hevonen muiden viettäessä aikaa tarhoissa. Alfie pysähtyi yhden ruunikon karsinan eteen ja jäi katselemaan sitä pidemmäksi aikaa. Hänen teki mieli silittää sen pehmoista turpaa, mutta eihän hän vieraiden hevosiin menisi koskemaan.

[Ja Paigehan saapuu]

Huh, hieman tuulisempi päivä, mutta ei ainankaan satanut. Silti ajellessaan tallille ja katsellessaan villisti heiluvia puita tallitien reunalla Paige päätti kuitenkin suunnata maneesiin ratsastamaan. Hän pohti myös vaihtoehtoa pitää Lonalilla vapaapäivää, kentiäs irtojuoksutusta pyöröaitauksessa. Paige harvoin oli liikkeellä näin hataran suunnitelman kanssa, mutta tänään oli ollut niin reipas henkinen aamujumppa, ettei voimia tuntunut paljoa olevan.

Kurvatessaan mersun parkkiin hän suuntasi samantien yläkertaan. Pyörätuoli parkkiin ja keppien kanssa kiipeilemään. Hän ei huomannut tallissa olevan muita, taitaahan suurin osa olla viellä nukkumassa koska kello on kymmenen sunnuntai aamuna. Eilen on ollut suurin osa varmasti viihtellä, niinkuin Paigenkin oli tarkoitus, mutta ei ollutkaan uskaltautunut lähteä kun ei tunne ketään eikä paikkoja missä pääsisi kulkemaan.

Vaatteiden vaihdon jälkeen nainen suuntasi ruunansa luokse. Lonall ja Cicero oli jätetty molemmat talliin Lonall minun pyynnöstäni ja Cicero varmaan sen vuoksi että tuuli sen verran ettei vanhaa hevosta viitsinyt yksin viedä. No he pääsevät sitten yhdessä ulos kun olen ratsastanut Lonalin, en vain tiedä saanko CiCeron vietyä ulos tai ylipäätänsä meneekö se edes ulos, asia täytyy varmistaa joko Danielilta tai tallihenkilökunnalta. Kuitenkin hevosten karsinoiden luona odotti yllätys. Ciceron karsinan edessä keskellä leveää käytävää seisoi hassusti pukeutunut mies. Hän tuijotti epäröiden isoa ruunaa.

"Heippa, kyllä sitä voi lähempääkin morjestaa. Cicero on kiltti herrasmies", Paige totesi meihelle, jonka kääntyessä Paige huomasi sen ihastuttavan pinkin rusetin. Oij, niin hauskasti pukeutuva herrasmies, tyylikäs. No sopii Ciceron kanssa yhteen.

Paige avasi samalla ruunansa oven ja silitti syliin työntyvää raudikkonsa päätä. Lonal pujottautui kiltisti riimuun ja oli viellä hetken halittavana. Paige siirsi ruunansa pesukarsinoille, jossa hän laitaa sen aina kuntoon.

"Ja jos et ole ihan varma Cicerosta, niin Lonall on yyper kiltti ja kuuliainen. Totteleehan se minuakin vaikka istun tuolissa", nainen rohkaisi pinkkillä rusetilla varustettua miestä.

Alfie hätkähti kun kuuli äänen takaansa. Hän ei ollut yhtään huomannut, että pyörätuolissa istuva nainen oli saapunut paikalle. Hän hypisteli hätääntyneenä paksun neuleensa helmaa ja naurahti epävarmasti.
”Enhän minä muiden hevosiin mene koskemaan”, hän puolusteli kuin olisi tehnyt jotakin väärin tultuaan talliin. Kai hänellä työntekijänä oli oikeus siellä vierailla? Hän ei ollut odottanut törmäävänsä pyörätuoliin kilpatallissa, mutta pudisteli ennakkoluulot mielestään ja hymyili häntä tervehtineelle naiselle. Mies vilkaisi Ciceroksi kutsuttua ruunikkoa ja ojensi kättään kuitenkin varovasti kaltereiden välistä. Ehkä se oli tämän naisen ja hän saisi ihan luvan kanssa lähestyä. Tuntiessaan lämpimän hengityksen kädellään ja turpakarvojen kutituksen hän uskalsi ojentaa sormiaan rapsuttamaan silkkistä karvaa.
”Ovatko nämä sinun?” Alfie kysyi kääntyen mukavan naisen perään kun tuo lähti taluttamaan raudikkoa. Hän hymähti kun kuuli Lonallin olevan kiltti - siltä ruuna vaikuttikin - ja ojensi myös sille kättään sen seisoessa paikallaan pesukarsinassa. Hän osasi kyllä olla hevosten kanssa, mutta kilpatallilla kaikki oli niin erilaista ja hienoa. Omistajat olivat varmasti tarkkoja hevosistaan.

Paige hymyili miehelle. Hän ei näyttänyt kuuluvan aivan talliin, mutta osasi kuitenkin tervehtiä molempia hevosia rauhallisesti. Lonall puhalsi miehen kädelle lämpimää ilmaa samalla kun minä puhdistin kavioita, harjasin jalan ja pintelöin sen. Etenen aina yksi jalka kerrallaa ja pintelit on kätevästi nojaamassa pyörätuolin reunaan ja hänen reiteensä, patjat sylissä ja harja sekä koukku kulki milloin missäkin.

"Eivät, vain Lonall on minun. Cicero on Lonalin tarhakaveri ja sen omistaa Daniel Wolfe. Ironista että meidän pararatsastajien hevoset on samassa tarhassa ja naapureina. Etuoikeus päästä parhaille paikoille kilpatallin sykkeessä. Daniel on nimittäin sokeutunut, en ole häntä henkilökohtaisesti tavannut mutta olemme soitelleet ja tallityöntekijät ovat kertoneet. Kai se on hyvä, koska Lonall ja Cicero molemmat ovat oppineet sietämään minun tuolini tai kyynärsauvat ja Nanielin kepin ja opaskoiran", Paige vastasi miehelle hääriessään ruunansa jaloissa.

Kukahan tuo mies oikein mahtaa olla ja mistä hän on oppinut toimimaan hevosten kanssa? No se ei selviä kuin kysymällä ja olihan Paige tottunut olemaan avoin.
"Mistäs sinä olet peräisin. En ole sinua viellä täällä tavannut ja pakko myöntää etten näytä ihan perustallipojalta tai hevosenomistajalta söpöine rusetteinesi ja pilkkupaidoin varustettuna", Piage hymyili yrittäen olla loukkamaatta miestä. Paigesta oli ihana että uskaltaa pukeutua persoonallisesti, hänellä itsellään oli yllään beiget kokopaikkaiset napakat ratsastushousut, mustat nahkasaappaat, harmaa pitkähihainen pikee paita ja Indigon sininen ohut palmikkoneule. Neuleen päällä oli ohut käytännöllinen metsänvihreä kuoritakki, sopii hyvin Englannin yllättäviin sää muutoksiin. Eli hän oli pukeutunut melko massaan sopivaksi ja totesi hiljaa mielessään sen olevan myös käytännöllistä talliympäristöön.

"Oletko koskaan ratsastanut, koska osaat käsitellä noin hyvin hevosia. Ihan ensikertalainen ei uskaltaisi kättään tuoda purukaluston läheelle noin tyynenä", Paige jatkoi mutta vaikeni odottamaan vastauksia kysymys tulvaansa. Hänellä oli paha tapa höpötellä liikaa.

Alfie kuunteli rauhassa kuinka toinen kertoi hevosista. Hän ei ollutkaan tiennyt, että Rosings Parkissa oli myös pararatsastajia. Se oli tietenkin hienoa ja tasa-arvon kannattajana mies oli siitä erityisen iloinen. Hän rohkaistui taputtamaan Lonallin kaulaa mutta astui sitten kauemmas ettei olisi häiriöksi. Hän hämmentyi hieman vieraan kysymystä ja tunsi jälleen olonsa todella ulkopuoliseksi.
”Ööhmm”, hän aloitti ja rapsutti niskaansa.
”Olen Rosings Parkin puutarhuri. Aloitin kartanolla vasta viikko sitten”, hän selvensi ja ojensi sitten epäröiden kättään, ”Alfie Peak, hauska tavata.”
Hän ei tiennyt kuinka paljon naista oikeasti kiinnosti - ehkä tuo olikin vain yrittänyt tuoda ilmi, että hän ei ollut toivottu vieras siellä. Mies tuli entistä tietoisemmaksi erikoisista vaatteistaan, joissa yleensä osasi olla, ja nyt toivoi pukeutuneensa kuten tallin asiakkaat.

”Olen ratsastanut nuorempana. Ratsastuskoululla vaan, en kilpailuissa”, hän vastasi kysymykseen ja nieleskeli epävarmuuttaan. Miksi hän ei ollut itsevarma ja sosiaalinen kuten moni muu tuntui olevan? Alfie olisi antanut mitä vain saadakseen vähän enemmän rohkeutta kohtaamisiin ihmisten kanssa. Nyt hän tunsi olevansa parhaimmillaan isommassa joukossa jossa muut saattoivat keskustella ja hän vain seurata sivusta.
”Tämä on ensimmäinen kertani näin hienolla tallilla.”

"Paige Nolan, kiitos samoin", nainen vastasi tarttuen miehen ojentuvaan käteen. Hän ei halunnut olla töykeä ja halusi innostaa miestä jatkamaan kertomustaan, joten hän vastasi lyhyesti esittelyyn.

Nainen nyökäili ja hymähteli kiinnostuneesti vastaukseksi. Vai puutarhuri, mutta sehän on mukavaa saadaan puutarhaan eloa. Paige ei juurikaan kartanon alueella ollut käynnyt, mutta nähnyt sen kauempaa. Ihanaa että muukin väki tulee tallille eikä häntä ainankaan se haittaa. Eikä tähän aikaan taida olla kukaan nirppanokka viellä herännyt.

"Täällä saa kyllä liikkua, ja sinähän kuulut talon kalustoon. Itse olen vain asiakas, kilpailen Lonalin kanssa vB tasoisissa kisoissa ja vammaisratsastajille tarkoitetuissa kilpailuissa ryhmälle neljä suunnattuja laukkaa sisältäviä luokkia", Paige selvensi. Hän ei olettanutkaan miehen tietävän vammaisratsastuksen luokista, eikä ollut varma tiesikö tämä edes mikä on vB - taso.

"Oletko ajatellut kokeilla, kun kerran tallilla vähän niinkuin olet töissä", Paige jatkoi ja ennen kuin mies ehti väittää hän lisäsi: "Lonalia saa ainankin lainata. Ties vaikka innostut ja alat maastoilla ruunan kanssa, minulle on tulossa uusi projekti, joten aika menee kortille".

Alfie painoi mieleensä uuden tuttavuuden nimen tarkoin, sillä häntä hävetti edelleen miten hän oli saavuttuaan melkein unohtanut vastassa olleen taloudenhoitajan nimen jännittäessään saapumistaan niin. Hän hymyili huojentuneena kun kuuli, ettei Paigella ollut mitään hänen tallilla oloaan vastaan. Tietysti tuo ei ollut kaikki tallin asiakkaat, joten nipojakin saattaisi riittää. Hän nyökytteli kertomukselle muistellen ratsastusluokkia läpi eikä kehdannut kysyä, vaikka tiesi vammaisratsastuksesta vain sen, että sitä oli olemassa. Ilmeisesti oli myös omia kilpailuita, mikä oli hienoa. Ehkä hän voisi googlettaa asiaa myöhemmin.

”Ehei, en”, Alfie ehti pudistelemaan päätään, ennen kuin Paige tarjosi Lonallia. Hänen jo valmiiksi suuret silmänsä tuntuivat laajenneen ehdotuksesta. Eihän hän ikinä voisi kiivetä oikean kilpahevosen selkään oltuaan jo vuosia ratsastamatta. Kyllä hän ajoittain kaipasi takaisin satulaan, mutta ei kai hän voisi tähän tarjoukseen tarttua.
”Mutta en ole mikään ratsastaja, hyvä ainakaan”, hän jatkoi kauhistuneensa ajatuksesta, että hänen käsiinsä jätettäisiin arvokas kilpahevonen. Läsipäinen ruuna näytti ihan leppoisalta, mutta eihän sitä tiennyt koskaan. Alfie puri huultaan saaden sen punertamaan ja katseli aran kiinnostuneena hevosta.
”Löydät varmasti sille tallilta paremmankin maastoilijan.” Ehkä olisi kannattanut vain suostua, mutta se tuntui tunkeilevalta eikä hän halunnut olla vaivaksi. Eihän mies edes tiennyt, paljonko hänellä tosiasiassa vapaa-aikaa olisi töidensä ohessa.

"Oletko ihan varma ettet halua. Lonall on todella ihana ja herttainen ratsu. Se tottelee lapsiakin, joille en kyllä halua ruunaani antaa. Olisi kivaa jos olisi olemassa joku henkilö joka ehtisi silloin tällöin käydä viihdyttämässä ruunaa. Henkilö johon voi luottaa ja tunnut ihan rehdiltä hepulta", nainen tokaisi rennosti mutta samalla ehkä hiukan jo kiusoitellen.

"Usko pois, kauhean moni kisatäti täällä ei murmeliaan varmasti anna, mutta luotan Lonaliin kuin kallioon ja ei kukaan muu kuin rehellinen ihminen uskalla pitää pinkkkiä rusettia. Eikä minua haittaa vaikket olisikaan hyvä ratsastaja, kunhan tiedät mitenpäin satula laitetaan selkään ja osaat nousta sinne itse. Muun minä voisin opettaakin.", nainen jatkoi naurahtaen.

Paige oli kovin sinnikäs ja sai Alfien rohkaistumaan hymyilemään tarjoukselle. Hän ei ollut missään nimessä oikeasti odottanut että pääsisi hevosen selkään uuden pestinsä kautta Rosings Parkissa. Hän punastui kun nainen kommentoi hänen rusettiaan ja käsi nousi tahtomattakin näpräämään sen mattaista pintaa.
”Ehkä osaan sen verran, että saan hevosen kuntoon ja pääsen selkään”, Alfie arpoi alkaen hiljaa mielessään suostua ehdotukseen. Harvemmin sitä sai mahdollisuuden sellaiseen.
”En kuitenkaan lupaa esittää sen tasoisia liikkeitä”, hän hymyili ja oli selvästi jo suostunut. Hän pääsisi hevosen selkään ja jos hyvin kävisi, ehkä jopa useammin kuin kerran. Ajatus tuntui hyvältä ja hauskalta vaihtelulta puutarhurin hommiin. Ehkä hän voisi joskus ratsastaa Lonallin kartanon puutarhaan syömään ne rumat istutukset, jotta hän pääsisi laittamaan uusia. Tai sitten hän kaivaisi ne koneella ylös ja tilaisi niille kuljetuksen pihalta.

”Olet ystävällinen, kun tarjoat noin vain hevostasi tuntemattomalle”, Alfie hymyili ja astui taas lähemmäs rapsuttaakseen ruunaa.
”Koska sinulle sopisi, että ratsastan?” Hänellä ei varmasti ollut enää edes vanhoja ratsastusvaatteitaan.. ehkä täydestä vaatekaapista jotakin sopivaa löytyisi ensimmäiselle kerralle.

"Hei, et ole tuntematon tiedän nimesi Alfie ja että olet töissä täällä", Paige naurahti.

"Kuule mulle passaa koska vain, jos sulla on aikaa tänään niin voidaan suorittaa ratsastus tänäänkin. Lonalilla oli muutenkin suunniteltu rennompi päivä. Käy vaihtamassa vaan mukavat vaatteet. Tallilta löytyy varmaan jostakin kypäräkin lainaan esim löytötavaroista jos minun kypäräni ei mene päähäsi. Kaapissani on kyllä yksi säädettävä kypärä, joka saattaisi mahtuakin", nainen jatkoi.

Hän oletti että miehellä on aikaa koska hän pyöri tallissa jo valmiiksi.

Alfie ei ihan uskonut, että toisen ihmisen tuntemiseen riitti nimi ja työpaikka, mutta ei viitsinyt kuin hymähtää vastaukseksi. Kai Paige tiesi mitä teki. Toisaalta eihän hänkään tiennyt, vaikka nainen olisi valehdellut ja heittänyt hänet raisun ratsun selkään kokemaan elämänsä rodeon, vain jotta omistaja itse saisi viihdykettä.
”On minulla aikaa”, Alfie lupasi nyt innokkaammin ja vilkaisi vaatteitaan. Niin, jotakin muuta kai pitäisi laittaa. Kypärä onneksi varmasti järjestyisi tallilta, jos ei Paigen kaapista niin ehkä löytötavaroista, kuten nainen ehdotti.
”Käyn kartanolla nopeasti. Katsotaan sitten kypärää, okei?” Hän varmisti ennen kuin innostuksissaan kävisi vaihtamassa vaatteet ja palaisi tallille vain huomatakseen että nainen oli vetänyt häntä nenästä. Hänen tuntui olevan vaikea luottaa paitsi itseensä, välillä myös muihin - tosin tässäkin tapauksessa hän vain pelkäsi ymmärtäneensä itse jotakin väärin.
”Minulla menee ihan hetki”, Alfie lupasi ennen kuin lähti kiireisin kävelyaskelin tallista kohti kartanoa.

Vaihdettuaan päälleen tummanharmaat collegehousut, mukavan vihreän pooloneuleen ja kevyen, harmaan tuulitakin Alfie juoksi matkan tallille hidastaen ajoissa ettei säikyttäisi hevosia. Hän kiirehti talliin sisälle toivoen löytävänsä Paigen ja Lonallin vielä paikaltaan.

Paige oli avistuksen pettynyt, kun mies jätti rusetin pois ratsastusasustaan palattuaan tallille collegehousissa ja muutenkin hiukan käytännöllisimmissä vaatteissa. Kumisaappaat olivat alunperisestä asusta ainoat järkevät.

"Olitpas nopea, käydäänkö nyt katsomassa varusteet", Paige totesi lähtiessään rullaamaan kohti satulahuonetta. Kaapistaan hän kaivoi ensimmäisenä esiin säädettävän kypärän ja ojensi sen miehelle. Sen pitäisi kyllä sopia, kun vähän säätelee.

"Lonalin varusteet löytyvät sitten täältä. Ehdin tuossa odotellessa harjata sen ja pintelöidä kokonaan. Jos pinteleiden laitto tuntuu vaikealta, niin saa käyttää myös suojia, jotka säilytän tuossa pussissa. Varusteet pitäisi pitää melkolailla tässä järjestyksessä, jotta yletyn itse niihin", Paige ohjeisti kuin varmana että mies suostuu jatkossakin ratsastamaan. Eihän sitä koskaan tiedä.

"Jos kypärä tuntuu hyvältä, niin voit ottaa satulan kantoosi niin mennään tekemään tulikokeesi. Saatko ratsun satuloitua", Paige naurahti irvistäen ja teki tilaa, jotta mies saisi satulan vedettyä syliinsä.

Alfie naurahti hermostuneena kun Paige sanoi häntä nopeaksi. No, hän oli ehkä vähän liian innoissaan ja oli pelännyt tilaisuutensa menevän ohitse jos ei kiirehtisi. Hän kohautti vain olkiaan ja lähti sitten naisen perässä varustehuoneelle katsellen kiinnostuneena ympärilleen. Niin pitkälle hän ei aiemmin ollutkaan ehtinyt. Hän kuunteli tarkoin kuinka toinen selitti varusteita ja sovitti samalla kypärää päähänsä. Ihan sopiva, kun vähän sääti. Hän jätti sen hihnan vielä auki mutta muuten painoi hiuksensa tiukasti kypärän alle ja nappasi satulan tottuneesti käsiinsä. Hän hymähti ujosti Paigen piikittelylle ja näki jo kauhukuvia siitä miten epäonnistuisi jo pelkässä satuloinnissa. Satulanhan saattaisi laittaa hermostuksissaan vaikka väärinpäin! Se vasta olisikin kun hänet naurettaisiin tallista heti ensimmäisellä kerralla ulos, kun hän satuloisi hevosen väärin.

Lonall seisoi onneksi leppoisasti käytävällä kun Alfie saapui sen luo satulan kanssa. Hän laski sen tottuneesti osittain hevosen kaulalle ja liu’utti paikalleen. Mies ei uskaltanut katsoakaan hevosen omistajaa vaan keskittyi asettelemaan huovan hyvin ja sen jälkeen laittamaan vyön kiinni. Hän odotti koko ajan moitittavaa satuloinnista ja vasta kun oli kiinnittänyt vyön ensimmäisiin reikiin kiinni hän kääntyi katsomaan kuin tuomiota odottaen.

Paige seurasi miehen puuhia ruunansa ympärillä, myös Lonal hiukan ihmetteli miehen hyvin tarkkaa huovan asettelua. Satula näytti olevan ainvan oikeassa kohdassa ja saihan mies sen kiinnikin. Mikä Lonalista ehkä mukavinta mies ei kiristänyt vyötä, vaan kiinnitti sen vain rennosti.

"Hyvä hienoa. Satulan oikealla puolella kuten varmaan jo huomasit on jalustimessa pari ylimääräistä remmiä. Nahkahihna kiinnitettäisiin vastinhihnaan ja kumilenkki minun jalkaani, mutta sinä voit ne ottaa pois kokonaan. Laita ne vain harjalaukkuun niin ne ei häviä. Niiden avulla pystyn ratsastamaan lähes normaalisti", Paige totesi hymyillen.

"OLet nyt selvittänyt ensimmäisen osan ja tässä olisi seuraava. Remmihelvetti", Paige naurahti ojentaen miehelle ruunan musta vihreät aachen turparemmillä varustetut suitset.

Alfie kuunteli tarkasti oikean puolen jalustimen lisäosista ja irrotteli ne tarkasti, jotta osaisi ne virittää paikalleen joskus tarvittaessa. Hän oli melkein liiankin varovainen, mutta pelkäsi hajottavansa jotakin jos alkaisi riuhtomaan. Piilotettuaan hihnat harjalaatikkoon hän tarttui suitsiin ja vilkaistuaan niitä nopeasti totesi ne ihan tavallisen näköisiksi. Ehkä hän selviäisi. Hän avasi mahdolliset niputukset ja laski ohjat ruunan kaulalle ennen kuin uskaltautui riisua riimun myös ja pujottamaan suitset raudikon päähän varoen sen korvia ja siistien lopulta otsatukan myös hihnojen alta. Hän kiinnitti remmit kuluneisiin reikiin ja vilkaisi kysyvästi Paigeen, mikäli toisella oli huomautettavaa suitsista. Tämä taisi kuitenkin olla se helpoin osio.
”Minua jännittää”, hän sanoi ääneen ja häpesi saman tien tunnustustaan. Kai se oli hyvä sanoa, mutta tuntui silti tyhmältä - Lonall vaikutti leppoisalta ratsulta. Hän taputti sen kaulaa ennen kuin kiinnitti kypäränsä hihnan ja otti riimun kaulalta ohjiin tarttuen. Seuraavaksi ratsaille.

Paige seurasi tarkoin, mutta hymyssä suin miehen puuhastelua ruunan ympärillä. Naista huoletti jalustimen kanssa väsäily, mutta mies tuntuikin tekevän asiat vain todella huolellisesti. Nahkaremmi on helppo, se on vain kiedottu jalustimen ympärille, mutta kuminauha on kiinnitetty tietyllä tekniilkalla, joten sen kanssa saattaa hetki mennä ajatellen. Kuitenkin hän yllättyi kuinka nopeasti mies sai laitettua ruunalle suitset. Lonall riiputti päätään rasittavan alhaalla, mutta mies tuntui ymmärtävän syyn. Ruunan pää oli sillä korkeudella että minäkin yletyn siihen.

"Hyvin se menee, usko pois", Paige rohkaisi miestä ja he lähtivät kulkemaan kohti itämaneesia.
"Mennään nyt itämaneesiin, ei Lonall välitä missä maneesissa tai kentällä sillä ratsastaa, mutta se on vähän pienempi niin pystyn paremmin neuvomaan. Sinunhan täytyy ottaa kouluraippa oikeaan käteen varmistaaksesi pohjeapua. Koska minun jalkani ei toimi ollenkaan, niin Lonall on vähän kuuro oikealle pohkeelle. Sitä voi silti ratsastaa normaalisti sitä on mm eräs paikallinen Miranda Kirks hypyttänyt", Paige selvensi miehelle osoittaen samalla takanaan mystyssä viuhtovaa kouluraippaa.

Alfie ei edes tajunnut hermostuksissaan kyseenalaistaa sitä, että Lonall roikotti päätään tavallista alempana. Eihän hän mikään lyhyt ollut, mutta kumartuminen ei ollut ongelma. Hän lähti taluttamaan ruunaa ohjista Paigen neuvomaan suuntaan ja kuunteli tuon opastusta. Tämä olisi taatusti erilaista, sillä hänellä oli muutenkin aikaa viime ratsastuksesta ja nyt pitäisi opetella käyttämään raippaa pohkeen apuna mitä ilmeisimmin hieman erilailla kuin normaalisti.
”Täällä on useampi maneesi?” Hän varmisti häkeltyneenä. Niinpä tietenkin. Tallialue oli paljon isompi ja rakennuksia enemmän kuin hän oli ajatellutkaan kävellessään sinne. Mies vilkaisi pilkullisia saappaitaan ja melkein häpesi vaatekaapista kiireellä koottua ratsastusasuaan. Hän ei ollut omillaan sellaisissa vaatteissa eikä auttanut, ettei se ollut edes ohjeiden mukainen varustus. Jos hän nyt innostuisi, pitäisi hankkia kunnon housut, kengät ja oma kypärä. Niihin menisi rahaa, eikä hän tiennyt paljonko Paigekin pyytäisi Lonallin ratsastamisesta, mutta se oli sen ajan murhe se.

"Jep, maneeseja on kolme. Tallin yhteydessä on päämaneesi joka on kaikista isoin. Lähimpänä meitä on itämaneesi ja vierasparkin luona pohjoismaneesi. Pääparkin luona on iso ratsastuskenttä ja sitten on viellä 4 pienempää kenttää. Jos tulee ihmettelemistä, niin tallin infotauluta löytyy pohjapiirrokset joissa näkyy myös kenttien sijainnit", Paige selitti matkalla.

He saapuimat maneesille ja Alfie käänsi Lonalin portin jälkeen jakkaran viereen. Siitä on ihan hyvä nousta kyytiin. "Kiristä mahavyötä, yritä tasata vyö molemmilta puolilta suunnilleen samoihin reikiin, niin se ei paina. Ei muutakuin jalustimet alas ohjat kaulalle ja satulaan nouse. Jalustimia voit toki jo hiukan pidentää, niin operaatio helpottuu", Paige jatkoi samalla noustessaan itse tuolistaan ja lähtien kyynärsauvojen kanssa kohti ratsukkoa sulkien portin mennessään.

Alfie kuunteli tarkkaan. Kolme maneesia, viisi kenttää. Rosings Park oli paljon suurempi kun hän oli odottanut ja jos kartanon oppimisessa oli ollut työtä, olisi tässäkin. Onneksi hänen tuskin tarvitsisi ravata useassa paikassa vaan riittäisi, että joskus tulisi katsomaan hevosia talliin tai ympäristöön rakennettujen tarhojen vierelle. Hän talutti Lonallin jakkaran luo maneesissa ja kiristeli sitten satulavyön rauhallisesti, jotta satula ei keikahtaisi alas hänen painostaan. Se vasta olisikin ollut hieno paluu hevosen selkään! Hän pidensi jalustimia valmiiksi hieman arvellen ne oikean pituisiksi ja kun kaikki oli valmista, ponnahti tanssijan notkeudella ylös. Eihän hän ollut harrastanut balettiakaan enää aikoihin, mutta kai yksinäisistä illoista oli ollut hyötyä, kun hän oli eläytynyt esittämään kokonaisen Joutsenlammen tyhjälle huoneelleen.

Paigen ystävällisyys tuntui hyvältä ja Alfie soi jännittyneen hymyn naiselle ottaessaan ohjat oikein käsiinsä ja antaessaan ruunalle merkin lähteä liikkeelle. Muutama kierros käyntiä maneesissa, eiköhän se riittäisi. Siihen hän ainakin nyt pyrki, että pääsisi edes sen muutaman kierroksen ympäri.

"Noin anna Lonalin kävellä ihan vapain ohjin ja etsi rauhassa sopivaa asentoa. Rento ja miellyttävä asento on yleensä uloskin päin hyvä, jos se ei tunnu hyvältä, niin se ei voi näyttääkään kuin väkinäiseltä tuskaiselta tuuppaukselta", Paige ohjeisti ratsukon lähdettyä liikkeelle. Alfiella oli selkeästi hyvä kehonhallinta ja ryhti.

"Oletko harrastanut jotain muutakin urheilua tai musiikkia, sinulla on tosi hyvä ryhti ja rytmitajuakin tuntuu olevan", Paige keuhui miestä saaden tämän ehkä jo hieman rentoutumaan.

Ratsukon kierrettyä pari kierrosta maneesissa vapain ohjin, neuvoi Paige lyhentämään ohjaa ja ratsastamaan kevyesti pohkeella eteen. "Pieniä sormen hieraisuja, jos se tuntuu raskaalta", Paige ohjeisti. Ja kuin taikaiskusta ruuna oli kuolaintuntumalla ja työnsi kohtalaista käyntiä eteen.

"Ei kuule hassumpaa, tuo on hyvä asento missä se nyt liikkuu mutta ei haittaa vaikka se nousee tuosta ylemmäs tai venähtää pidemmälle kaulalle, kunhan se ei tuijota sinua yläkautta silmiin. Nyt kun se liikkuu eteen voisit kokeilla pysäyttää. Muistelet miten se meneekää. Tiivistä hiukan istuntaa ja kevyin avuin", Paige jakoi ohjeita.

"Noin ja sitten voitkin kokeilla kääntää sitä ympyrälle. Yritä ratsastaa pyöreä ja symmetrinen ympyrä", Paige rohkaisi seuraten tyytyväisenä miehen työskentelyä.

Alfie rentoutti käsiään ja antoi ohjan levätä vapaasti pidellen sen päästä kiinni. Hän muisteli käsien asentoa ja ryhdistäytyi etsien jalkansakin oikeille paikoilleen jalustimissa. Paigen sanat olivat jollakin lailla rauhoittavat ja hän yritti rentoutua kokonaisvaltaisesti, vaikka hän olikin maanpinnan yläpuolella vieraan hevosen selässä.

”No käyn kyllä välillä lenkillä ja teen lihaskuntoa. Nuorempana tanssin balettia ja soitin viulua, nykyään vähän vähemmän”, mies sanoi rohkeasti vaikka oli saanut kuulla sekä ulkonäkönsä että naisellisten harrastuksiensa vuoksi ilkeilyä koko ikänsä. Paige ei vaikuttanut sellaiselta.

Hän keräsi ohjaa annetun ohjeen mukaan ja huomasi itsekin muutoksen hevosessa - tällä tavalla eivät ratsastuskoulun ratsut liikkuneetkaan. Huulille nousi pieni onnistumisen hymy ja hän jatkoi herkkiä apuja ja puolipidätteitä, jotta saisi Lonallin kulkemaan niin hyvin kuin mahdollista. Hän pidätti hevosta aavistuksen varovasti istunnallaan ja vaikka se pysähtyi muutama askel tarkoitettua myöhemmin, hän taputti sen kaulaa ennen kuin jatkoi taas käynnissä.

”Tämä on ihan erilainen kun ratsastuskoulun hevoset”, Alfie hymähti ratsastettuaan pyörätuolissa istuvan naisen ohitse. Hän käänsi ruunan ympyrälle suunnitellen kaaret jo etukäteen jotta saisi siitä symmetrisen. Kun Lonall tuntui hidastavan ympyrälle - varmasti siksi että hän jännittyi tai teki jotakin muuta väärin - hän rentoutti istuntansa mukautuen hevosen käyntiin ja painoi hieman pohkeitaan sen kylkiin. Heti parempi.

”Kauanko Lonall on ollut sinulla?” Mies kysyi vilkaisten omistajaan. Hän uskoi että jonkin aikaa, sillä nainen tunsi hevosensa ja uskalsi päästää hänet selkään. Vaikka mitä uskaltamista siinä oli, hienostihan hänellä meni.

Paige seurasi tyytyväisenä ratsukon etenemistä. Alfie alkoi rentoutua ja hän jopa osasi korjata Lonalia eteenpäin ympyrällä, kun tämä hiukna yritti laiskotella. Nainen istui tyytyväisenä pyörätuolissa ja katsoi ratsukon etenemistä.

"Se on ehkä hiukan herkempi ja pidemmälle koulutettu, kuin normi ratsastuskoulun hevonen. Mutta kyllä tuokin osaa lintsata töistä jos siihen siunaantuu mahdollisuus", Paige hymyili miehen innolle. Eikä ihme Lonall on oikeasti ihan kiva hevonen ratsastaa.

"Lonalin kanssa meillä on yhteistyötä takana pari vuotta. Se löytyi Saksasta vammautumiseni jälkeen. Olen todella tyytyväinen siihen en ikinä olisi uskonut omistavani tuollaista kultakimpaletta", Paige puhui rakkaasta hevosestaan tunteikkaasti.

"No miltäs tuntuu? Jos haluat voit siirtyä raviin ja muistella keventämistä. Uskopois sen ravi on paljon kivempaa keventäen", Paige naurahti kun ratsukko oli kävellyt molempiin suuntiin ympyröitä ja voltteja. Hän ei ollut varma kuinka pitkälle Alfie oli valmis menemään, mutta ainankin hän saisi pitää vapaa päivän ruunan ratsastuksesta rankan aamun jälkeen.

Alfie naurahti pienesti. Niin, Lonall varmasti osaisi lintsata töistä, mutta hän ei sitä kyllä edes huomaisi. Hän oli niin tottunut vain jolkottelemaan kenttää ympäri tai mieluiten maastoilemaan, että ajatus korkealle koulutetun ratsun patistelemisesta yhä parempiin suorituksiin tuntui vieraalta. Onneksi haasteet oli tehty voitettaviksi. Hän teki muutaman uuden ympyrän ja pysähdyksen nyt tahdikkaammin ja vaativammin, jotta ratsu oikeasti kulki juuri sinne minne hän tahtoi. Samalla hän kuunteli Paigen ja Lonallin taustatarinaa painaen sen mieleensä.
”Puhuit, että sinulle on tulossa toinen hevonen?” Alfie kysyi kiinnostuneena ja mietti, miksi Lonallin kaltainen pala kultaa jäisi sitten syrjään. Ehkä hän oli ymmärtänyt väärin.

Mies otti puolipidätteen ja siirsi Lonallin raviin. Se ponnahti kilparatsulle ominaisella voimakkuudella rentoon askellajiin ja pärskähti muutaman voltin jälkeen yllättäen Alfien niin, että hän melkein päästi irti ohjista hevosen painaessa päätään vähän alemmas. Selvästi hänen täytyisi ratsastaa useammin. Hän nousi jalustimien varaan keventämään suurta kouluratsun askelta, vaikka ravi hieman hirvittikin. Se oli aivan erilaista kuin laiskojen tuntihevosten lompsottelu, mihin hän oli tottunut. Aikamoisen vauhdikas. Hän keskittyi hetkeksi vain mukautumaan raviin ennen kuin otti aiempaa suurempia ympyröitä ihan vain siksi, että vauhtia oli enemmän.

"Kyllä, minulle on tulossa nuori friisiläisratsu, jonka minä koulutan itselleni uudeksi kilparatsuksi Lonalin rinnalle. En ole ruunaa syrjäyttämässä, vaan treenimme jatkuu yhä ja tavoitteet on vA tasolle kauden lopuun ja ensikaudeksi. Uusi tamma on hieman parempi ryhtinen kuin Lonall, joten sen kanssa voi päästä viellä pidemmälle. Uskon kyllä ruunaan, että se tekee vaikka gp:n läpi, jos pyytää", Paige vastasi miehlle, kun tämä ratsasti hänen ohitseen ja jäi ympyrälle etten.

Alfie siirsi ruunan raviin ja oli hiukan hämmentynyt sen liikkeestä. Ruuna hölääkili puolipitkällä ohjalla ja oli todella onnellisen näköinen. Alfie oli yllättävän tarkka ratsastaja, vaikka taukoa oli ollutkin ja todella rohkea. Hän oli ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa ratsastamassa ja jo nyt keventeli tyytyväisenä. Pikku yskähdyksestäkin selvittiin ongelmitta.

"Jos se tuntuu liian vauhdikkaalta niin tee muutama puolipidäte ulko-ohjasta ja voit myös käyttää ääntä. Tuo on ihan hyvä ravi, kunhan se ei pääse ympyröiltä karkuun. Ulko-ohja pitää lavan hallinnassa", Paige ohjeisti miestä.

"Noin on parempi, nyt voit vaihdella suuntaa ja kevennystä. Tehdä erilaisia teitä ja siirtymisiä, niin saat sen paremmin kuulolle. En myöskään kiellä kokeilemasta harjoitusravia, mutta älä viellä nosta laukkaa, se ei ole viellä riittävän lämmin laukatakseen", Paige ohjeisti ja samalla seurasi miehen ilmeitä varovaisesta vihjeestä laukkaamisesta.

Friisiläinen kuulosti hienolta, se Alfien oli sanottava. Jotakin hän muisti lapsuuden hevosintoilusta ja se oli hevosrodut, jos nyt ratsastustaidot olivatkin vähän ruosteessa. Hän arveli mustan, pitkistä upeista jouhistaan tunnetun rodun sopivan Rosings Parkiin upeasti. Hän halusi ehdottomasti tavata sen kun se joskus muuttaisi talliin. Ehkä Lonallia voisi siinä sivussa myös vähän rapsuttaa. Hän ei uskaltanut luottaa siihen, että haparoivilla taidoillaan vakuuttaisi Paigen antamaan ratsunsa hänen käsiinsä.

Hän otti muutaman puolipidätteen neuvotusti ja saikin hevosen raviin jotain tolkkua. Hän pysyi kevennyksessä hyvin, ehkä rytmitajunsa vuoksi, ja ympyrät alkoivat näyttää heti paljon paremmilta ja meno tuntua hallitummalta. Hän muisteli kuinka pitää hevonen kaarellakin tasapainossa ja Paigen ohjeen mukaisesti ei antanut ulkolavan karata. Hän jatkoi ravityöskentelyä nielaisten äänekkäästi, kun kuuli sanan laukka. Ravikin tuntui jo siltä että hän oli joka hetki luiskahtamassa yli hevosen kaulan. Laukka voisi olla liikaa, mutta ei sitä uskaltanut ääneen sanoa.