Never learned when to stop

Miyaton sanat saivat Katin nyökkäilemään. Hän ymmärsi todella hyvin - isä oli aikanaan toivonut häntä töihin omaan yritykseensä, mutta nainen oli ystävällisesti kieltäytynyt. Oikeastaan se taisi olla kesätyö 15-vuotiaana ja hän oli heittäytynyt lapselliseksi ja itkuhuutanut niin kauan, että isä oli luopunut suunnitelmastaan. Todella aikuista. Miehen kysymys sai hänet myöhäilemään tyytyväisenä: ainakaan tuo ei myöntänyt, että ulkomaalaisuus kuulsi aksentista, jonka hän oli yrittänyt sopeuttaa uuteen kotimaahansa. Kielet olivat yksi ainoista asioista, joissa hän oli ollut oikeasti hyvä lukiossa, jonka oli rämpinyt läpi kovan työn tuloksena ihan hyvin arvosanoin.
”Oi, en ole. Muutin Ruotsista kolme vuotta sitten”, hän sanoi laskeskeltuaan hetken mielessään. Siitä oli niin pitkään että Aleksein ja hänen olisi pitänyt olla jo Grand Prix-luokissa ellei jo olympialaisissa, mutta hän ei jaksanut välittää. Olihan hänellä mennyt paljon aikaa maahan sopeutumiseen ja ystävien etsimiseen.
”Olin käynyt Rosings Parkissa entisen hevoseni kanssa valmentautumassa ja kun mahdollisuus uuden hevosen ostoon tuli, hain Aleksein Sloveniasta ja toin tänne. Olihan se aikamoinen elämänmuutos.”

Miyato nyökkäsi. Ruotsista, eikös se ollut Norjan ja Venäjän välissä? Joo. Amerikkalaisena hänen maantietonsa ei ollut aivan paras mahdollinen. Hän tiesi Ruotsin olevan pohjoisessa, se riitti. Eikä hän lähtenyt kysymään. Ennemmin googlettaisi asian kun Kat ei olisi näkemässä.
"Onhan se. Itse muutin Englantiin kenttäkilpailujen perässä, helpompi kilpailla täältä kuin Amerikasta. Toisin kävi, enää ei tarvitse kilpailla kuin kouluradoilla tutun tammani kanssa."

”Aivan, minäkin ajattelin että täältä saisin paremman valmennuksen ja mahdollisuudet kilpailla Euroopassa sitten, kun Aleksei on valmis siihen”, Katerina nyökytteli ja hörppäsi kahviaan ääneti. Hän heilautti ponnarilla olevat hiuksensa toiselle olalle ja pyyhkäisi irtipäässeitä suortuvia kasvoiltaan.
”Eroavatko englantilaiset paljon amerikkalaisista?” Hän kysyi hymyillen yrittäen työntää pois pinttyneitä stereotypioita, joita hänellä oli kahdesta eri kansasta. Ruotsalaiset olisivat aina hänestä ihanimpia ja kotoisimpia, mutta Englannissa kaikki olivat niin kohteliaita että se oli melkein imartelevaa.

Amerikassa taas kaikki oli... Rennompaa. Paitsi jos oli tekemisissä japanilaisten sukulaisten kanssa.
"Paljon. Kaikki on Amerikassa paljon rennompaa. Täällä kaikki on niin jäykkiä. Tosin siihenkin tottuu kun isän suku asuu Japanissa. Siellä on vähintään yhtä kankeaa kaiken suhteen."
Hän naurahti ja tyhjensi kahvikuppiaan reilulla kädellä. Ei se toisen vanhemman aasialaisuus voinut yllätys olla, sen näke hänen kasvoistaan kyllä.

Katerina nyökytteli ja rakensi kuvaansa amerikkalaisista uudelleen. Toki hän oli ymmärtänyt, että siellä oltiin paljon rennompia kuin Englannissa tai joissain asioissa kai Ruotsissakin, vaikka kotimaa omimmalta tuntuikin. Hän oli tajunnut jo aikoja sitten, viimeistään Miyaton nimen kuultuaan, että tuolla oli pakko olla juurensa Aasiassa. Katerinan maantieto tosin ei ollut osannut valita oikeaa maata monien joukosta, sillä hänelle Japani, Kiina, Korea ja Thaimaa olivat yhtä suurta mössöä. Parempi olla myöntämättä.
”Käytkö usein sukuloimassa Japanissa? Siellä on varmasti aivan erilaista kun täällä tai Euroopassa muutenkin.”

"Kerran pari vuodessa kun asuin Amerikassa. Täältä en lähde edes senkään vertaa, emme ole niin läheisiä. Saanpahan tekosyyn olla kuulematta siitä miten yliopisto venyi ja blaablaa."
Miyato hymähti ja laski jälleen tyhjän kahvikupin pöydälle. Nyt ei enempää tai hän juoksisi valmennettavien ponien vierellä pitkin maneesia. Se olisikin näky!

”Ai, olet opiskellut yliopistossa!” Katerina innostui pitäen Miyatoa paitsi monikulttuurisena, kiinnostavana ja hyväkäytöksisenä, myös koulutettuna ja fiksuna. Jotain vikaahan tässä miehessä oli pakko olla!
”Mihin ammattiin valmistuit?” Lieni sanomattakin selvää, että Kat ei tiennyt tuon taivaallista yliopisto-opiskelusta oikeassa elämässä ja piti tutkintoja ammatteina. Minkä sille mahtoi, kun ei ollut koskaan tuntenut palavaa kiinnostusta jatko-opiskelulle.

Hän ei lähtenyt korjaamaan naisen käsitystä ammatista, vaan antoi sen olla. Ei ollyt hyvätapaista korjata muiden virheitä.
"Tein psykologiasta kandin tutkinnon. En jaksa opiskella pidemmälle, tuskin tulen mitään siihen liittyvää ikinä työkseni tekemään. Hevosten kanssa työskentely on parempaa."

Kat ei ihan ymmärtänyt, miksi Miyato oli opiskellut jos halusi uran hevosten kanssa, mutta ei ollut hänen asiansa kyseenalaistaa ihmisten päätöksiä elämiensä suhteen.
”No mutta kokemus sekin”, hän kohautti olkiaan hymyillen. Hän arvosti paljon enemmän sitä, että Miyato oli taitava kilparatsastaja siitäkin huolimatta, että tuon ura oli laskussa loukkaantumisen vuoksi. Onneksi hevosten parissa oli mahdollista työskennellä kilpailemattakin, vaikka Katerina ei ikinä osaisi nähdä itseään valmentamassa ketään. Ehkä pikkulapsia poneillaan, mutta sen hän jättäisi sinne kun ei enää taipuisi nousemaan hevosen selkään.
”Tykkäätkö valmentamisesta?” Kat kysyi jättäen omaan arvoonsa ajatuksensa siitä, ettei hänestä ollut valmentajaksi ikinä. Hän voisi aivan hyvin nauttia valmentajien seurasta ja valmennuksesta ja kilpailla tavoitteellisesti kouluratsastuksessa.

"Niin on. Isän mieliksi sen tosin tein. Hän halusi että opiskelen oikean tutkinnon."
Miyato naurahti. Sen verran hän saattoi vanhaa ukkoa miellyttää. Isä oli tyytyväinen, vaikka opiskelu olikin venynyt ja tutkinto räävitty kokoon kahdessa eri yliopistossa.
"Onhan se ihan mukavaa. En ennen pitänyt lapsista mutta nyt kun olen niitä valmentanut myös niin onhan ne ihan kivoja."

Isän mieliksi.. Katerina tiesi, mitä oli elää isän mieliksi, ja hän saattoi melkein tuntea myötätuntoa Miyatoa kohtaan. Ei tuo sellaista kai kaivannut, mutta nainen itse oli elänyt isänsä mieliksi jo pitkään osin siksi, että saisi pidettyä rahahanat auki ja osin siksi, että hän koki tarvetta miellyttää isäänsä. Perhe oli ollut aina vain he kaksi, joten tyttö oli isänsä silmäterä ja teki kaikkensa tyttärensä vuoksi - tuki jopa hänen haaveitaan päästä ratsastuksenhuipulle ilman, että hän oikeastaan jaksoi motivoituneesti harjoitella.
”Lapset ovat ihania”, Kat nyökytteli, ”ehkä voin joskus tulla katsomaan valmennustasi?”

Miyato nyt teki sen ihan vain jotta isänsä ei muistuttaisi asiasta joka käänteessä, koska niin tuo olisi tehnyt.
"Mmm. Ehkä voisitkin, vaikka ei ne vedä vertaansa muiden valmennuksille. Kun en ehtinyt päästä ihan huipulle niin valmennan junioreja ja aloittelevia aikuisia sitten. Niin valmennettavatkaan ei ole ihan huipputasoa. Tosin yleensä rennompia ja ihanampia kuin takakireät huippuratsastajat"

”No, kouluratsastajalle esteet ovat jännittäviä, olivat ratsastajat minkä tasoisia vain. Sitä paitsi lapsethan ovat suloisia, jos sinulla rehellisesti lapsiryhmiä on”, Kat naurahti aidosti ja hörppi hitaasti kahviaan. Hänen ei ehkä olisi pitänyt juoda enää, mutta samapa tuo. Jaksaisi sitten pidempään valvoa kotona television edessä tai mennä vaikka salille, joka sitä nykyä sijaitsi vain kulman takana kotikadulta Newcastlessa.
”Ehkä joku päivä. Tänään en taida jäädä”, hän pahoitteli ja melkein toivoi, että Miyato pyytäisi jäämään. Hän voisi mennä kotiin ja haaveilla treffeistä kohteliaan amerikkalais-japanilaisen kanssa.

Miyato naurahti naisen sanoille esteiden jännittävyydestä. Olihan se totta tietty sekin. Hän hymähti ja joi sen kahvikuppinsa pian tyhjäksi. Kohta pitäisi mennä.
"Pyytäisin jäämään jos keli ei olisi poikkeuksellisen kamala ja meillä olisi maastoesteitä tänään. Et ehkä halua seistä kylmettymässä maastoesteillä ja katsoa poniratsukoita."

Kat kallisti päätään harmissaan, että olisi aika erota kiinnostavasta seurasta.
”Ehkä voisit lämmittää minua, etten palelisi”, hän ehdotti leikkisästi vaikka tiesi että ei mistään hinnasta raahautuisi maastoesteille katsomaan valmennusta. Ehkä joku päivä, kun aurinko paistaisi ja olisi lämmin, mutta ei ainakaan juuri silloin. Miyato vaikutti kuitenkin siltä, että tuolle teki mieli sanoa sellaisia asioita ihan vain lämmittelynä treffejä varten.
”Tai sitten lähden vain kotiin, sillä kuten sanoit, en halua tällä kelillä esteiden luo seisomaan.”

"Se saatettaisiin lukea asiattomaksi työaikana."
Ristiverinen virnisti hieman vinosti ja nousi seisomaan. Ei se häntäkään olisi huvittanut mutta koska vettä ei tullut taivaan täydeltä, ei ollut syytä siirtää valmennusta maneesiin.
"Pitää lähteä laittamaat lisää vaatteita päälle. Ja hei, voisin antaa numeroni. Voit sitten laittaa osoitteen josta haen sut."
Miyato hymähti ja luetteli naiselle numeronsa, ennen kuin lähti vetämään lämpimämpiä vaatteita niskaansa.

”Eivät kai keskenkasvuiset lavertele kellekään”, Katerina hyrisi elementissään ja räpsytteli ripsiään. Hän oli onnellinen herrasmiehen seurasta eikä vaihtaisi sitä pois jos tuolla ei olisi pakottava kiire lähteä töihin. Hän otti numeron vastaan ja tekstasi samalla hetkellä toiselle osoitteensa, jotta tuo saisi hänenkin numeronsa.
”Koeta olla jäätymättä valmennukseesi”, Katerina toivoi ja hipaisi sormillaan miehen käsivartta noustessaan sohvalta. Hän nosti kupit tiskikoneeseen ja vilkaisi pukuhuoneita.
”Meillä on kenties sama matka?” Hän hymähti lähtiessään vaihtamaan päälleen jotakin siistimpää. Tallivaatteet saisivat jäädä sinne, sillä kotiinsa hän ei ottanut niitä haisemaan ellei vienyt pesuun. Hän ottaisi kaiken irti siitä, jos pääsisi samaan tilaan miehen kanssa vaihtamaan vaatteitaan - saattoi olla että muutama ylimääräinenkin vaate lähtisi vaihtoon vain, jotta hänellä olisi esiteltävänään paljasta pintaa. Kat oli halpa ja helppo, mutta hän tiesi miesten pitävän alastomista naisista.

"Voisivat he. Yökötellessään tyttö tai poikapöpöjä. Ja yritän. En haluaisi sairastua."
Miyato naurahti hiljaa, vilkaisten sitten naista. Niin kai, taisi olla. Hän lähti tuon kanssa vielä pukuhuoneillekin.
"Nähdään ylihuomenna."
Sen turvin oli hyvä kadota ja miettuä mitä hittoa juuri oli tapahtunut.

Katerina heilutti viehkeästi Miyatolle jäädessään vielä vaihtamaan vaatteitaan. Hän hymyili itsekseen miettiessään, mitä juuri oli tapahtunut. Hän oli saanut kutsun treffeille, oikeille treffeille. Mitä siitä, että Miyato oli enemmän söpö poika kuin komea, miehekäs mies. Hänen miesmakunsa oli laaja, ja ainakin tämä tapaus oli kohdellut häntä paremmin kuin viimeaikaiset yritelmät saada vähän hellyyttä ja rakkautta elämäänsä. Nainen asteli kevein askelin pukuhuoneesta tallin kautta parkkipaikalleen eikä edes tennarilla kuraan astuminen vienyt hyvää mieltä pois.