Never learned when to stop

Miyato kääntyi naisen puoleen, kulmat kevyesti koholla. Hän ei enää vain kuvitellut. Hän naurahti hiljaa ja pudisteli kevyesti päätään. Naiset.
"Kyllähän seura aina kelpaa. Tarjoaisin kahvin jos se ei olisi ilmaista."
Ei hän kyllä tallin käytävillä jaksaisi aikaansa kuluttaa. Niinpä Miyato otti suunnakseen oleskelutilan maneesin päädyssä. Siellä hän kaatoi itselleen kahvia mukiin, kääntyen Katin puoleen.
"Kaadanko sinulle?"

Katerina lähti hymyillen Miyaton perään ja pysytteli melkein liian lähellä toista, jotta se olisi ollut tavallista. Hän katsoi toista silmiin ja otti kiittäen kahvia, vaikka se varmasti oli seissyt jo aikansa eikä se ollut mitään ruotsalaiseen kahviin verrattuna.
”Oletpa ystävällinen”, hän naurahti niin suloisesti kuin saattoi ja vei kätensä kuin huomaamattaan hiusten latvoihin.
”Tarjoiletko kahvia kaikille tallin naisille?” Hän kysyi kevyellä äänensävyllä ja viittoi sitten pehmoista sohvaa kohti.

Miyato hymähti, pudistellen jälleen päätään.
"Ei, en todellakaan. Taidat olla ensimmäinen."
Yleensä hän tarjosi tallin vinoon kasvaneille nuorukaisille (eli siis yhdelle, Simonille) kahvia, mutta sitähän Katerinan ei varsinaisesti tarvinnut tietää. Amerikkalaisvalmentaja istui sohvalle ja vilkaisi naista silmäkulmastaan.

Kat kihersi tyytyväisenä kuullessaan Miyaton sanat.
”Mikä minusta tekee erityisen?” Hän kysyi silmäripsiään räpsytellen ja hörppäsi kahviaan, johon oli kaatanut reilusti maitoa. Nainen hivuttautui lähemmäs sohvalla ja nojautui rennosti selkänojaan kuin ei olisi tehnyt mitään ihmeellistä.

Mikäkö? Se että nainen ylipäätään hakeutui hänen seuraansa.
"Se että hakeudut seuraani? Ja saat miettimään että odotatko minun kysyvän sinua ulos vai haluatko jonkun ratsastamaan hevosesi kuukauden lomasi ajan."
Kaksi vaihtoehtoa, joista oikeastaan kumpaakaan vastaan Miyatolla ei ollut mitään.

Katerina nauroi Miyaton sanoille hyväntahtoisesti. Vai oli hän niin huonosti luettava. Hän kohautti olkiaan ja painautui melkein kiusoittelevasti vasten miehen olkaa.
”Haluaisitko kysyä minua ulos?” Hän haastoi kiltin tytön hymyllä. Ei hän kaivannut hevoselleen liikuttajaa, niitä oli tallinkin puolesta jos tarvitsisi. Ei hän ehkä ollut ajatellut ihan treffeille saakka pääsevänsä, mutta tämähän vaikutti hyvältä.

Miyato oli katsovinaan naista arvostelevasta päästä varpaisiin.
"Ennemmin minä menen syömään tai kahville kuin pidän ylimääräiset koulusulkeiset."
Etenkin nyt kun hän ei voinut oikein muuta kuin mennä sileällä. Hän mietti pitäisikö kertoa proteesistaan jo nyt, jotta se ei tulisi yllätyksenä, mutta antoi sen olla. Jos se olisi joskus ajankohtainen tieto, Katerina saisi tietää sitten.
"Lähtisitkö mun kanssa ulos?"
Kevyesti hermostuneessa jenkkiaksentti ja puhetapa pukkasi pahemmin läpi.

Katerina oli jo aikansa arvioinut Miyatoa sillä silmällä. Mies oli suloinen, ei ehkä sitä tyyliä jolle hän useimmiten lämpesi, mutta ei huono. Sitä paitsi nainen oli myyty sillä hetkellä kun hänelle oltiin vielä mukavia. Kun hän sitten sai suoran treffikutsun, hän myhäili mielissään ja nyökkäsi.
”Ehdottomasti kyllä. Koska sopisi? Minulla ei ole paljon muuta sovittua kuin Aleksei. Minne viet minut?” Hän kysyi ja hörppäsi kahviaan tuijottaen miestä nyt ehkä jo pelottavan lähellä. Ei hän ahdistella halunnut, vähän vain tehdä olon vaikeaksi.

Miyato kohautti olkiaan hieman, ei hän ollut vielä niin pitkälle ajatellut. Ristiverinen amerikkalainen ei tosiaan ollut se miehisin mies vaan nimenomaan enemmän sympaattinen ja suloinen, mutta sitäkin kohteliaampi ja hyväkäytöksisempi. Sekä ehdottoman rehellinen. Suuri plussa.
"Hmmm, minne haluaisit? Älä sano leffaa. Sinne en vie."
Nuorukainen virnisti pienesti. Hän suorastaan kieltäytyi näyttämästä sitä vaikeuttaan päällepäin, vaikka hän tuli läheltä tarkasteltuna kiusallisen tietoiseksi proteesistaan.

Katerina naurahti. Ei hän elokuviin olisikaan halunnut.
”Syömään? Onko sinulla suosikkipaikkaa Newcastlessa?” Hän kysyi olettaen että treffit sijoittuisivat sinne. Eihän hän edes tiennyt, missä Miyato asui! Eiköhän sekin selviäisi aikanaan.
”Olen kaikkiruokainen, mutta mitään omituista en suuhuni pistä.”

Miyato kuunteli naisen puhetta, miettien samalla minne hän voisi naisen viedä. No ehkä hänellä oli ajatus, jos mikään omituinen ei kelpaisi, oli parempi pelata varman päälle.
"Yksi melko yksinkertainen paikka, siitä tykkäsin sillon aiemmin. Sieltä saa kivoja tapaksia ja sellaista, vähän espanjalaistyylistä ruokaa muutenkin. Kelpaisko se?"
Hän ei oikeasti ollut juuri sopinut treffejä tallilla tapaamansa tytön kanssa, eihän?

Kat nyökkäsi ja hörppäsi kahvia. Hän hymyili hurmaavasti ja käpertyi hieman kasaan sohvalla. Olisipa hauskaa pitkästä aikaa lähteä oikeille treffeille.
”Kuulostaa hyvältä. Koska ehdit?” Nainen kysyi ja pyöritteli hiuksia sormissaan herttaisesti. Hän päätti jo mielessään asua deiteille valiten myös parfyymin, kampauksen, meikin ja kynsilakan sävyn. Hän olisi täydellinen ja jos jokin epäonnistuisi, voisi syyttää muita tekijöitä.

Miyato ehkä kaipasi myös oikeita treffejä. Andrean kanssa hän oli käynyt muutaman kerran ulkona, mutta silloin hän oli ollut vielä pyörätuolissa ja odottanut proteesiaan. Joten, noh, se oli ollut vähän rajoittava tekijä.
"Ylihuomenna? Kellonajalla ei ole väliä, tulen aamupäivästä tallille ratsastamaan Coran, muuten ei ole mitään tekemistä. Valmentajan vapaapäivä. Seuraavana päivänä tosin on kolme valmennusta, mutta ehkä junnut ei huomaa jos tukkaan sattuu punkun takia."

”Ylihuomenna käy hyvin. Eikö romanttinen kynttiläillallinen sopisi? Joskus illalla siis”, Katerina ehdotti ja mietti jo, kuinka kävisi aamulla Aleksein luona, jos jaksaisi ollenkaan, voisi käydä ehkä manikyyrissä päivällä ja valmistautua rauhassa iltaan.
”Haetko minut?” Nainen kysyi kehräten ja siirtyi taas epäsoveliaasti lähemmäs.

No paikka johon he olivat ajatelleet menevänsä, ei varsinaisesti ollut romanttinen, mutta hän voisi tosi vielä vaihtaa paikkaa. Ensimmäisillä treffeillä siirappinen kynttiläillallinen tuntui vain hieman yliammutulta.
"Totta kai. Millainen mies olisin jos en hakisi? Ja illalla käy."
Amerikkalainen hymähti itsekseen ja laski tyhjän kahvimukin sohvapöydälle. Hän vilkaisi naista hieman epäröiden. Onneksi tuo istui edes hänen oikean kylkensä puolella, tuo ei tuntisi proteesia jos tulisi aivan iholle. Pitäisikö siitä sanoa? Äh, ei hän tiennyt.

Katerina halusi hihkua ääneen, mutta piti ulkokuorensa hillittynä.
”Hienoa. Olet oikea herrasmies. En malta odottaa ylihuomista”, Kat hymyili silmiään räpsytellen ja tyhjensi mukinsa seuraten Miyaton esimerkkiä ja laski sen pöydälle. Hän puri huultaan ja nosti kätensä silittelemään miehen käsivartta. Ehkä se oli vähän päällekäyvää ja suoraa, mutta niin Kat oli tottunut miehiä lähestymään.
”Miten osasitkin löytää minut juuri tänään? Olen ollutkin jo vähän yksinäinen”, Kat sanoi rehellisesti ja toivoi visusti, ettei vaikuttanut ihan epätoivoiselta. Hän oli kaivannut pelkkien fyysisten irtosuhteiden lisäksi välillä muunkinlaista huomiota ja oli otettu, kun Miyatolta sitä tuntui saavan. Hän tunsi itsensä paljon paremmaksi kuin baaripanojen kanssa.

No Katerina ehkä vaikutti hieman epätoivoiselta, mutta Miyato nyt oli ollut aina hieman pidättäytyväinen sellaisissa asioissa. Kasvatusasioita. Äiti näytti kotona tunteita kuten normaali ihminen, mutta hänen isänsä ei.
"Koska en etsinyt?"
Se oli inhottavan filosofinen vastaus. Hän ei siirtynyt kauemmas vaikka tuo tuorehko tuttavuus silittelikin hänen kättään. Miyato nosti vasemman jalkansa lepäämään toisen jalkansa päälle, painiskellen edelleen sen kanssa. Ehkä hän ei sanoisi mitään, Katerina saisi ihan itse selvittää asian. Sitä paitsi, ei se ollut muuta kuin hieman muovia, rautaa ja johtoja. Ei se tehnyt hänestä transformeria tai kyborgia, vaikka se mahtavaa mielen lapsekkaassa mielikuvituksessa olisikin ollut.
"Äh, miten nyt jaksan enää valmentaa tänään ja huomenna kun on muutakin tekemistä ja odotettavaa?"

Katerina hyväksyi Miyaton vastauksen hymähtäen. Ei hän mitään seuraa ollut sinä päivänä lähtenyt etsimään, mutta avuksi tullut herrasmies kelpasi paremmin kuin hyvin. Hän virnisti miehen seuraaville sanoille ja vei huulensa melkein koskettamaan tuon korvaa.
”Hyvää kannattaa odottaa”, hän kuiskasi ja vetäytyi sitten taas kauemmas. Hän olisi voinut vaikka siltä istumalta lähteä miehen matkaan, mutta tuntui jollakin lailla arvokkaammalta mennä oikeille treffeille.
”Ehdit suunnitella meille täydellisen illan”, hän ehdotti hymyillen ja kallisti päätään.

Miyato ei ollut sellainen, joka iski ketään ja vei samantien mukanaan. Ainakaan näin päivänvalossa, klubit ja baarit olivat paikka sellaiselle. Harvemmin hän tosin sellaisestakaan enää lähti kenenkään kanssa. Mies tunsi kylmien väreiden juoksevan selkärankaansa pitkin. Korva oli muutenkin herkkä ja sitten Katerina kehtasi kuiskailla huulet kiinni korvassa? Hemmetti. Tosin, eivät ne väreet pahasta olleet. Miyato ei oikein tiennyt mitä ne olivat.
"Alan kohta kerätä paineita illasta jollaista odotat."
Ehkä hän voisi laittaa hieman enemmän yritystä peliin. Ehkä?

Katerina hykerteli tyytyväisyyttään.
”Mutta sehän on vain hyvä, eikö?” Hän arveli virnistäen. Mitä enemmän Miyato näkisi vaivaa, sitä paremmin hän viihtyisi ja sitä mukavampaa molemmilla olisi. Kat oli tosin otettu jo siitä, että hän oli menossa ulos jonkun kanssa. Eikä vain lauantaidiskoon, vaan oikeasti treffeille.
”Haluatko toisen kupin?” Hän tarjosi ennen kuin lähtisi hakemaan itselleen lisää kahvia.

Olihan se sinänsä hyvä, mutta ei mukavaa Miyaton kannalta. Hän ei oikein ollut ihminen joka ravasi huvikseen diskoissa (syntymäpäivät ja sellaiset juhlat olivat asia erikseen). Kyllä hän viihtyi siellä kun sinne meni, mutta ei kokenut pakottavaa tarvetta päästä sinne.
"Voisin ottaa, silläkin uhalla että kiipeän pitkin maneesin seiniä valmennuksessa."

Katerina nousi sohvalta ja kumartui melkein liioitellusti nappaamaan kupit pöydältä. Hän ei pelännyt käyttää naisellisia avujaan ja vaikka kutsu treffeille oli jo tullutkin, hän keinutteli ne muutamat askeleet kahvipannun luo ja kaatoi molemmille uudet kahvit palaten sitten herttaisesti hymyillen takaisin ja ojensi toista Miyatoa kohti ennen kuin istuutui sosiaaliset normit rikkovan rajan yli miehen viereen.
”Kuinka olet viihtynyt täällä paluusi jälkeen?” Kat kysyi keskustelua herätellen.

Katerinan harmiksi Miyato oli hyvin huono katselemaan naisellisia avuja. Hän saattoi pitää kasvoja kauniina, mutta huomion kiinnittäminen nimenomaan naiskehon hyviin puoliin ei ollut hänelle vielä missään mielessä luontaista, vaan enemmänkin ehkä outoa, jos hän huomasi sellaisia katselleensa.
"Hyvin, oli mukava palata. Aivan kuin olisin kotiin palannut ja pidän siitä. Viihdyin täällä hyvin jo aiemmin, harmitti hieman lähteä Amerikkaan, mutta vanhemmat halusivat sinne toipumaan. Että saattoivat vahtia. Ja isä vastusteli takaisin muuttamisen kanssa."
Siinä missä hänen äitinsä oli ollut innoissaan, että hänen nuori poikansa oli oikeasti haluttu valmentamaan yhdelle maineikkaista kisakeskuksista Euroopassa. Annalynn oli vain ollut ylpeä pojastaan, todella ylpeä.

Kat nyökkäsi ymmärtävästi - jos hänelle kävisi jotain, isä haluaisi hänet varmasti takaisin Ruotsiin. Ei sillä, kyllä hänkin mielellään lähtisi takaisin kotiin sellaisessa tilanteessa, mutta juuri nyt hän ei kaivannut Ruotsiin kun hetkittäin ollessaan yksin kotona.
”Miksi et sitten jäänyt? Kai Amerikastakin talleja löytyy”, hän kysyi päätään kallistaen. Hänelle tietysti hyvä, että herrasmies oli palannut.

"Olisin joutunut töihin äidin tallille. Enkä halua norkoilla siellä nurkissa koko ikääni ja opin olemaan Newcastlessa kuin kotona. Se on enemmän koti kuin Phoenix. Hevosenikin on täällä, enkä halunnut lennättää Coraa Amerikkaan, koska se ei voisi enää kilpailla Euroopassa Andrean kanssa."
Miyato selitti hymyillen ja siemaisi kahvia varovasti. Kuumaa, hemmetti. Mutta kun sinne ei voinut laittaa maitoa tai se oli pahaa. Vaikea elämä. Hän huokaisi syvään ja pyöräytti pienesti silmiään. Oli tämäkin hankalaa.
"Et sinäkään taida ihan englantilainen olla? Nimestä päätellen."