Never learned when to stop

[Hatsiubat Miyatolla tänne, kiitos.]

Katerina oli käynyt ratsastamassa Aleksein. Hän oli ollut valmennuksessa ja nyt varsin harmissaan, sillä tietenkin hänen ratsastuksestaan oli löytynyt yhtä ja toista korjattavaa. Hän tiesi ettei osannut, mutta ei halunnut kuulla sitä. Yhteistyö ihanan Aleksein kanssa oli lopussa sujunut kyllä paljon paremmin kuin aiemmin, mutta se ei pelastanut oloa. Nainen oli harjannut hevosen ja loimittanut sen kevyesti, mutta halusi vielä laittaa sadeloimen ennen kuin veisi hevosen ulos - tai työntäisi sen lähimmälle groomille jotta ei joutuisi itse astelemaan mudassa hienoissa, siisteissä saappaissaan. Hän asteli varustehuoneeseen ja huokaisi syvään, kun näki telineillä roikkuvat loimet. Miten hän ikinä saisi Aleksein loimen sieltä, ja ylipäätään löytäisi sen. Kat selasi loimia voimatta koskea niihin, koska iso osa oli mudassa. Hyi! Tuo musta violetein yksityiskohdin näytti hyvältä ja tutulta, mutta se oli aivan liian korkealla. Hän katseli avuttomana ympärilleen. Ehkä joku tarjoutuisi kurottelemaan sen sieltä hänelle.

Miyato oli käynyt juuri maastossa Coralla. Hymy ylsi milten korvasta korvaan, kun hän asteli varustehuoneeseen palauttamaan tamman satulan ja suitset paikoilleen. Hän huomasi loimien edessä arpovan naisen, hymyillen edelleen.
"Hei, jotakin hukassa? Tai tarvitsetko apua?"

Katerina käänsi katseensa häntä puhutelleeseen mieheen ja etsi kasvoilleen hurmaavimman hymynsä. Pitihän toisen huomata, miten hän kaipasi apua.
”Tarvitsisin hevoseni loimen, mutta se on taas tuolla ylhäällä enkä yletä”, hän sanoi lohduttomasti ja osoitti oikeaa loimea. Ehkä kurottelemalla ja temppuilemalla sen olisi saanut hänenkin pituudellaan, mutta hän ei todellakaan ollut valmis pilaamaan siistiä, istuvaa ratsastustakkiaan.
”Ehkä voisit auttaa?” Kat arveli räpytellen vasta laitettuja ripsenpidennyksiään.

Ristiverinen mies hymähti ja asteli lähemmäs. Hän oli vain kymmenisen senttiä pidempi, mutta näemmä se riitti. Tyynesti hän hivutti mutaisen loimen telineestä ja nyppäsi alas, pyyhkien kädet housujensa sivuihin.
"Neidin loimi."
Hän sanoi kevyt, leikkisä virne huulillaan viipyillen. Tämä taisi olla samaa kategoriaa Andrean kanssa. Kyllä hän tunnisti tietyn silmienräpyttelyn kun sen näki.

Katerina seurasi vierestä kuinka reippaasti mies nosti loimen alas. Hän tarttui siihen varovasti koskien vain osiin jotka eivät olleet likaisia. Hän ei pilaisi vasta laitettuja kynsiään siihen yhteen loimeen.
”Voi kiitos, kuinka voin korvata tämän”, Kat innostui kiittelemään vuolaasti ja puri huultaan jatkaen avuttoman neidon esittämistä. Kai se kelpaisi. Hän veisi loimen hevoselleen heti kun pääsisi siitä, sillä loimi oli raskas ja Aleksei varmasti jo paleli.

"En tosiaankasn tiedä, olihan se nyt rankka ja karu kokemus minulle."
Miyato ei voinut olla hymyilemättä leveästi. Oli hauskaa vitsailla jonkun kanssa - jonkun muun kuin Teddyn tai Andrean. Molemmat olivat ihania, mutta niidenkin seuraan kyllästyi. Samasss hän tajusi Hettyn kadonneen.
"... Helvetti... Koita selvitä itse lopusta."
Hän heitti vielä vitsillä, kadoten huhuilemaan irlanninsetteriään. No siinähän se, pesupaikalla, jonkun hevosen kanssa tutustumassa.
"Hetty, tänne!"

Katerina lähti loimen kera hevosensa luo miehen perässä. Hän huomasi kimonsa työntämässä turpaansa jotakin koiraa päin. Ennen kuin nainen ehti karjaista koiran pois hevosensa luota, hän tajusi sen kuuluvan ilmeisesti hänen avuliaalle prinssilleen. Aina koirat kiusasivat hänen pikkuistaan.
”Onko se sinun?” Hän kysyi heittäessään raskaan loimen Aleksein selkään. Hän kiinnitti pikalukot ja mahavyöt loimesta varoen kynsiään. Hän ei pitänyt koirista, eikä tämä punainen ollut yhtään ihanampi kuin yksikään muu tallilla pyörivistä kirppukasoista.

Miyato käski koiran istumaan. Punainen setteri tosin vain heilutti innokkaana häntäänsä.
"On. Se on kyllä tottunut hevosiin ja ei yleensä edes katoa noin."
Ei hän nyt viitsinyt sanoa Hettyn olevan terapiakoira. Se ei olisi paras asia kerrottavaksi ensimmäisten asioiden joukossa.
"Anteeksi, olet tutun näköinen mutten vuoden jälkeen muista nimeä?"

Katerina katseli koiraa epäillen mutta se näytti melko vaarattomalta siinä istuessaan. Hänen hevosensakin näytti olevan kunnossa, joten ehkä hän saattoi hyväksyä eläimen läsnäolon. Hän hymähti toisen sanoille. Kumma, ettei hän muistanut miestä. Tuo oli ilmeisesti palannut oltuaan jossakin.
”Katerina Nordqvist”, hän esittäytyi hymyillen ja tarjosi siistiä kättään.
”Sano Kat vain. Missä olet ollut vuoden?” Hän kysyi arvellen että tekisi vaikutuksen jos edes esittäisi tuntevansa miehen.

Miyato otti muutamia askelia lähemmäs, kätellen. Punainen setteri istui kiltisti aloillaan, se ei ollut saanut lupaa liikkua.
"Miyato Caloun. Olin Amerikassa, menin kotiin kuntoutukseen. Palasin valmentamaan tänne."
Hän ei muistanut naisen nimeä joten ei olettanut tuon muistavan häntä.

”Kuntoutukseen?” Kat kysyi ja kallisti päätään. Hän huomasi käyvänsä läpi katseellaan miehen. Ehkä vikaa oli päässä. Olisi hyvä selvittää, minkä sortin ongelma Miyatolla oli ennen kuin tekisi tarkempaa tuttavuutta. Hän irrotti Aleksein naruista ja tarjosi sen talutettavaksi ohi kulkevalle työntekijälle leveällä hymyllä. Eihän hänelle voinut sanoa ei, varsinkaan, jos työnkuvaan kuului palvella hevosenomistajia.
”Mitä valmennat?”

"Onnettomuus kisoissa."
Hän oli oppinut vastaamaan siihen kysymykseen neutraalisti, ilman suuria tunnelatauksia. Onneksi, aluksi vain Valencian ajattelu oli itkettänyt tuntikausia. Miyato kohotti kulmiaan kun nainen tarjosi hevostaan hänelle. Hänen tehtävänsä oli valmentaa, ei talutella hevosia pitkin mutaisia pihoja.
"Voin taluttaa sen tai levittää takkini aina kuralätäkön kohdalla?"
Samaan aikaan hän kyllä tarttui naruun, mutta piti sitä nyt vitsailla.
"Kenttää, enimmäkseen junioreja."

Katerina nyökkäsi vastaukselle ja hymähti hieman myötätuntoisena. Oli aina kurja kuulla ratsastaessa sattuneista onnettomuuksista, mutta olihan häneltäkin nuorempana murtunut solisluu. Onneksi viime aikoina hän oli selvinnyt vähemmillä vammoilla. Hän nauroi Miyaton sanoille.
”Onhan täällä hoitajia, ei sinun tarvitse”, hän vastasi mutta ei pistänyt pahakseen, kun tuo otti narun. Siinä vasta herrasmies.
”Aleksei on kouluratsuni. En ole hypännyt vuosiin”, nainen sanoi kuin pahoitellen, ettei nyt voisi eksyä toisen valmennuksiin. No, ehkä tuosta voisi olla iloa muutenkin.
”Ratsastatko vielä itse onnettomuutesi jälkeen?” Hän kysyi kerrottuaan oikean tarhan, mikäli Miyato todella tarjoutui viemään hänen hevosensa. Harvemmin valmentajat siihen suostuivat.

Miyato nyt ei ollut Cavanaugh ja sitä paitsi, hän voisi samalla hakea Andrean nuoren orin sisälle.
"Voin hakea ystävän hevosen samalla, lupasin hänelle että tuon sen ennen kuin hän tulee tallille."
Hän selitti vielä nopeasti, ei tästä nyt niin iso vaiva. Hän vilkaisi narun päässä olevaa hevosta hymyillen. Se oli kyllä hienon näköinen, kouluradalla varmasti oikein vaikuttava hevonen.
"Jonkin verran, en voi kilpailla enää tosissani. Andrea ratsastaa nyt hevostani kenttäkisoissa ja minä käyn vain välillä maastossa tai vääntämässä koulua."
Kyllä hän aikoisi hypätäkin, jahka yhteistyö Coran kanssa saataisiin siihen pisteeseen.

Katerina ei todellakaan pistänyt pahakseen toisen avun tarjoamista. Hän voisi rauhassa kulkea mukana ja väistellä lätäköt, eikä hänen tarvitsisi koskea märkiin portteihin tai jäädä hevosen heittämän kuran alle jos se keksisi tempaista vapaaksi päästyään kunnon laukat.
”Andrea? Onko hän tyttöystäväsi?” Kat kysyi uteliaana kuultuaan tuttavallisen sävyn puheessa. Hän vilkuili miehen vasenta nimetöntä. Kaikki tallilla käyvät vähänkään kiinnostavat miehet olivat aina varattuja. Miyato vaikutti kyllä niin nuorelta että tuskin tuo naimisiin oli ehtinyt - vaikka jotkut avioituivat toki heti täysi-ikäisiksi tultuaan. Katerina ei voisi kuvitellakaan mitään niin vakavaa.

"Ei, luojan kiitos, ei."
Miyato nauroi naisen sanoille, lähtien taluttamaan Alekseita ulos. Se nyt tästä puuttuisikin jos Andrea olisi ollut hänen tyttöystävänsä ja flirttaillut silti jokaiselle vastaan tulevalle kaksilahkeiselle.
"Hyvä ystävä, tutustuin häneen Lontoossa aikoja sitten. Onnettomuuden jälkeen pyysin häntä kisaamaan tammallani, jotta hieno kenttähevonen ei mene hukkaan. Kun en halunnut myydäkään Coraa."
Hän avasi oven ja värähti kylmyyttä, vetäen vapaalla kädellä takin kaulusta ylemmäs. Phoenixissa oli sentään lämmin, nyt pitäisi taas tottua Englantiin. Hyi.

Katerina hymyili melkein onnellisena siitä, ettei tämä Andrea uhannut hänen mahdollisuuksiaan Miyatoon. Oli hyvä, että oli paljon mahdollisuuksia eikö? Hän ei ollut seurustellut sitten Ruotsista muutettuaan ja se alkoi olla jo pitkä aika. Ehkä hänen pitäisi todella löytää joku hyvä miespuolinen ystävä Rosings Parkista. Parasta tietenkin olisi, jos se olisi ratsastaja.
”Jos joskus kaipaat kouluratsastajaa niin pidä minut mielessä”, nainen ehdotti innokkaana vaikka tuskin pysyisi edes uskaltaisi vieraan hevosen selkään. Tuskinpa hänen tarjoukseensa tartuttaisiin, mutta se oli kaunis ele. Tapa osoittaa kiinnostus, voisi sanoa. Kat kiersi käsivartensa ympärilleen kun he astuivat ulos viimaan.
”Millainen Cora on?” Hän kysyi lämpimikseen ja katseli kuinka asiallisesti mies käsitteli Alekseita. Hänen orinsa oli kyllä leppoisin kaikista, eikä sen kanssa tarvittu paljon asiantuntevuutta. Parhaalta se toki näytti komean miehen osaavissa käsissä.

Miyato kohteli kaikkia hevosia rauhallisesti ja hyvin nätisti. Jos ei siis laskettu mukaan hänen entistä oriaan, jonka oli myynyt nuorelle tytölle ja joutunut yllättymään. Amanda Aycock ja Huzzle olivat lositava pari, mitä hän oli seurannut kisatuloksia. Hän ei olisi koskaan uskonut sitä.
"Unelma. Sileällä se on vähän tahmainen, mutta molemmilla esteillä aikalailla täydellinen. Tosi varma ja peloton, osaa käyttäytyä."
Miyato rapsutteli riimunarua pitelevällä kädellään orin kaulaa kun kulki sen kanssa tarhoja kohti. Se oli kyllä komea hevonen.

”Kuulostaa ihanalta”, Kat kehräsi seuratessaan Miyatoa kohti tarhaa. Hän pitäisi varmasti Corasta, vaikka tuskin se voittaisi Alekseita tai ainakaan hänelle ikuisena suosikkina mieleen painunutta eläkepäiviään viettävää Philadelphiaan. Kunpa hän olisi saanut täydellisen koulutammansa takaisin, niin kaikki olisi ollut hyvin.
”Aleksei on myös mahtava. Se on vähän vielä raaka, mutta yrittää parhaansa ja ainakin sillä on rodulle ominaisen näyttävät liikkeet.”

"Se on vissiin nuori?"
Miyato kysyi tarkentavan kysymyksen. Oikealla tarhalla hän päästi Aleksein tarhaan ja pujahti itse aitojen oikealle puolelle. Seuraavaksi hän suuntasi kulkunsa kohti Foxyn tarhaa, ojentaen Aleksein narun sen omistajalle.
"Hieno siitä tulee. Valmentaudut ahkerasti. Se näyttää hyvältä, en epäile ollenkaa etteikö teistä tulisi hyvä ratsukko kouluradoille."

”No, on se jo kymmenen, mutta sen koulutus oli todella vaiheessa kun ostin sen”, Katerina vastasi miettien, että suurin syy saattoi olla hänen motivaatiopulansa viedä hevosta eteenpäin. Hieno se oli, mutta ei Philadelphian veroinen. Kat otti tarjotun narun vastaan ja seurasi sitten miestä toiselle tarhalle.
”Kyllä meistä vielä kuullaan. Olen varma, että joku päivä palaan GP-radoille, jos en Alekseilla niin jollain toisella hevosella.” Harmi, ettei isä ostaisi hänelle valmiiksi tarpeeksi osaavaa ratsua enää, kun oli kokenut pettyneensä Alekseinkin kanssa. Se oli ollut arvokas ja päätynyt lähinnä pullaponiksi, mutta onneksi isä ei tiennyt kaikkea.
”Mikä näistä on se, jonka haet?” Katerina kyseli ja hivuttautui kuin vahingossa lähelle Miyatoa hipaisten käsivarrellaan toista. Kuinka sulavaa.

"Tuo."
Miyato osoitti sormellaan hopeanruunikkoa ruunaa, joka nosti päänsä sopivasti heinistä. Nuori hevonen oli todella näyttävä. Silmälasiensa takaa hän vilkaisi kättään hipaissutta naista. Ehkä hän kuvitteli, ei tuo oikeasti noin tehnyt. Eivät naiset hänelle flirttailleet, paitsi Andrea, joka flirttaili kaikille. Amerikkalainen kuitenkin väläytti suloisem hymyn Katerinalle, ennen kuin livahti tarhaan ja nappasi Foxyn kiinni. Nuori ruuna kulki kauniisti, pärskähtäen rentoutuneesti.

Katerina ihasteli ylilyövällä sanatulvalla esitellyn hevosen kauneutta. Hän vastasi suotuun hymyyn niin viehättävästi kuin osasi ja lähti kulkemaan hevosen ja Miyaton rinnalla leveää polkua kohti tallia.
”Onko sinulla vielä paljon töitä tänään?” Katerina uteli rapsutellen likaa kyntensä alta. Hänellä oli vielä pitkä päivä edessä ja nyt kun Alekseikin oli hoidettu, olisi aikaa vaikka mihin.

Miyato usein sekoitti Andrean muita hevosia keskenään ja oli siksi hiljaa. Hän ei haluaisi puhua läpiä päähänsä siitä kuka ja millainen Foxy oli.
"Yksi valmennus, nyt pari tuntia tyhjää."
Hän vastasi kiltisti. Tallissa hän vei Foxyn karsinaan, taputtaen ruunan kaulaa hymyillen. Hieno poika se oli, mitä joskus kohno.
"Onko sinulla vielä pitkä päivä tiedossa?"

Katerina seurasi hevosta ja Miyatoa sisälle ja katseli toista käytävältä.
”Kaikki tallihommat tehty”, hän vastasi iloisesti ja hymyili sitten kevyellä flirtillä.
”Ehkä voin pitää sinulle seuraa ettet tylsisty aivan”, hän ehdotti pyöritellen hiustensa latvoja sormissaan. Hänellä ei olisi mikään kiire kotiin.