Kiehuu

[Avoin peli, seuraksi vain!]

Helmikuun puoliväli

Mopo pörräsi kovaäänisesti ojan reunalla kun Taylor käänsi kaasua. Hän oli muutaman ystävänsä kanssa käynyt pyörimässä Rosings Parkin maastoja kimppuunsa autolla hyökänneen hullun perässä, mutta he eivät olleet löytäneet mitään. Jengi oli ajanut nummilla heittäen kosteaa maata pitkälle mopojen taakse, metsäpoluilla ja hiekkateillä, mutta he eivät olleet löytäneet mitään. Taylor oli todella pettynyt ja pettymys näkyi kasvoilta, kun hän käänsi mopon nokan kohti kotia. Ai niin, mutta hevoset.
”Äh, mun täytyy käydä tallilla”, hän huikkasi ystävilleen ja heitti huulessa palaneen tupakkansa maahan. Haydn lähtisi kilpailuihin seuraavana aamuna ja hän oli luvannut pakon edessä paitsi ratsastaa Gagan, myös kasata tavarat kaikille kolmelle omalle hevoselle, jotka lähtisivät kilpailuihin. Veli oli itse käynyt Bvlgarin ja Aladdinin selässä, minkä vuoksi ajatus ratsastamisesta ei ollut niin kammottava. Vaaleanrautias Radio Ga Ga oli ihan leppoisa tapaus niiden kahden hullun jälkeen.

Tallipihalla kävi kuhina, sillä ilta oli otollista aikaa kaikille tulla valmennuksiin ja muuten ratsastamaan. Taylor parkkeerasi mopon parkkipaikan kulmalle ja talsi vastahakoisena kohti valtavan valkoisena ja hienona kohoavaa tallirakennusta. Hän ei sopisi siellä käyvien ihmisten sekaan, mutta kun hän kerrankin sai luvan olla myöhään ystäviensä kanssa jos kävisi, oli se tilaisuus otettava. Platinanvaalea lyhyt tukka tuntui hohtavan pihavalojen loisteessa ennen kuin tyttö katosi tallin ovista sisään.

[hehe, täältä hilaudutaan]

Bailey oli onnistunut karkaamaan tallille kahdesti, ennenkuin äiti oli ruvennut epäilemään liian pitkäksi venyviä iltoja väärinä päivinä ja käräyttänyt hänet eräänä iltana. Asiasta aiheutunut kohu oli kuitenkin laantunut ja Bailey selvinnyt typerillä toruilla.
Nyt selkä ja olkapää, jotka olivat ottaneet lasinsiruista osumaa, olivat taas täysissä voimissaan ja nilkka sieti päivä päivältä enemmän painoa. Sen sijaan, että olisi vieläkään ollut luvallinen lähtemään ratsastamaan, oli Bailey salakuljettanut koululaukussaan vaihtovaatteet ja saanut kaveriltaan kyydin kuorotreenien jälkeen tallille. Salailu oli ärsyttävää mutta vielä ärsyttävämpää oli se, kuinka äiti luuli tietävänsä mikä hänelle ja hänen hevosilleen oli parasta. Totta puhuen Baileytä ärsytti aivan jäätävästi, miten hänen äitinsä luuli aina olevansa oikeassa. Totuus oli, hän ei ollut!

Ruskeanahkainen reppu täynnä koulukirjoja, nuottipapereita ja ratsastusvaatteet, Bailey linkkasi yhden kepin varassa autolta talliin heitettyään avuliaalle kaverilleen hyvästit. Pitkät hiukset oli letitetty kahdelle paksulle hollantilaiselle letille ja ne heiluivat topakan kävelytahdin vauhdissa villisti puolelta toiselle. Bailey ei välittänyt siitä, että kepit olivat olleet kaksi viikkoa hänen tiellään ja kömpelöt käyttää. Häntä ei kiinnostanut, että vähänkin enempi jalan käyttö rupesi särkemään nilkkaa - hän ratsastaisi tänään Blakella.

Tytön kaulaa koristi ysärille uskollinen musta punottu choker-koru ja Fionan mukaan hän rupesi kaikin muinkin tyylillisin puolin näyttämään aivan Delilahin kopiolta. Bailey otti sen kohteliaisuutena ja kantoi ylpeydellä joulurahoilla ostetut uudet 'grungemmat' vaatteensa vanhojen vierellä. Tyttö oli pukeutunut mustaan korkea-kauluksiseen toppiin ja vaaleankeltaisiin farkkuihin paritettuna vanhan tutun nahkatakin ja Dr. Martensien kanssa. Vaikka vaatekaappi kokikin uudistuksia oli hän huomannut pukeutuvansa muuten todella samalla lailla joka päivä. Kengät olivat ihanat, minkäs hän sille kykeni.

Ennenkuin tyttö jaksoi vaihtaa vaatteitaan pois hän suuntasi Blaken karsinalle ja vihelsi hiljaa niin, että vieläkin lääkehuuruissa houriva Kara ja virkeämpi Blake suuntasivat katseensa hänen suuntaansa. Onnellinen hymy levisi tytön kasvoille, oli ihana nähdä kahta hänen elämänsä tärkeintä poikaa taas monen päivän jälkeen.

Taylor etsi parhaat päivänsä nähneen, lasistaan halkeilleen älypuhelimensa taskustaan ja näpytteli sitä vinhasti kulkiessaan tallikäytävää. Hän joutui harmikseen nostamaan katseen ruudusta liian usein, sillä käytävä suorastaan tulvi ihmisiä hevosineen, mikä ei hänelle nyt olisi lainkaan sopinut. Hän vilkaisi Aladdinia karsinassaan ja kirosi, kun Gagan karsina oli tyhjä. Niinpä tietenkin, veli oli jättänyt ratsunsa kuivumaan sisälle rankan treenin jälkeen, mutta hänen huolekseen jätetty ruuna nautti ulkoilusta koko päivän. Ei yhtään huvittanut lähteä hakemaan sitä. Puhelimensa kanssa kulkiessaan Taylor oli törmätä toiseen tyttöön ja joutui pysähtymään, jotta välttäisi yhteentörmäyksen. Hän nosti tulisen, yllättyneen katseen vaaleahiuksiseen lettipäähän, joka näytti kulkevan kepin kanssa. Kaikkia huonokuntoisia sitä sinnekin eksyi.
”Sori”, hän mumisi ja vilkaisi tahtomattaankin hevosia, joita toinen oli katsellut.
”En huomannu sua. Onko nää sun?” Ehkä jalkavammaisellakin saattoi olla ratsuja, eihän sitä tiennyt.

Bailey ei ollut odottanut, että häneen lähes-törmättäisiin sillä tavalla ja hän nosti katseensa nopeasti Blakesta, jonka ovea oli lähtenyt avaamaan. Poni tunki turpaansa ovenraosta.
"Oh, ei se mitään", hän sanoi ja katsoi tyttöä, joka näytti kaikkea muuta kuin tavanomaiselta Rosingsin asiakkaalta, jos heitä saattoi laittaa kategorioihin. Baileytä ei sellainen kuitenkaan kiinnostanut, ei hänkään varmaan sopinut joukkoon kaulanarujensa ja sekoilevien hevostensa kanssa. Hän saattoi jo kuvitella, kuinka kaikki katsoisivat kieroon ja se sai hänet huvittuneeksi. Hän oli oppinut nauramaan ihmetteleville kommenteille ja virnistämään epäilijöille.
"Juu, nää kaks. Kara ja Blake", hän esitteli ja antoi pilkullisen poniruunan töniä oven auki enemmän ja rapsutti sitä leuan alta, kun se tuli hänen luokseen korvat hörössä.

Taylor nyökkäsi ja katseli kahta hevosta, joista toinen sopisi värinsä puolesta ennemmin sirkukseen kuin kilpatallille ja toinen taas näytti enemmän kilpahevoselta. Tyttö vilkaisi ovien tauluista oikeita nimiä eikä voinut tunnistaa niitä, mutta harvemminpa hän mitään lajia seurasi sen enempää, kuin mitä veljen mukana näki pakostakin.
”Kilpailetko niillä?” Hän kysyi yrittäen hahmottaa kokonaisuutta. Sirkusponi, jalkavammainen ratsastaja ja sitten tämä yksi palomino, josta hän ei osannut päättää pitikö vai eikö. Hän hyväksyi hevostelun kilpailutasolla ja harrastuksenakin, mutta tuollaiset pienet sirkusponit (joita Rosings Parkin tallilla tuntui riittävän!) eivät vakuuttaneet. Hän oli tottunut ratsastamaan koko ikänsä kuumia estehevosia tai vähintään isoja, voimakkaita puoliverisiä. Ponit olivat jääneet jo kun hän oli täyttänyt 8 ja kasvanut sen verran pituutta, että hänet saattoi istuttaa täysikokoisen hevosen selkään.

"Joo", Bailey nyökkäsi. "Blake ja minä ollaan kenttäratsastuksen juniorimaajoukkuessa. Kisataan kentän lisäksi välillä koulua vaativan B:n tasolla ja rataesteitä korkeimmillaan 110cm", tyttö luetteli. Blake oli kaikkea muuta kuin vaatimaton raskastekoinen poni. Se oli ehkä vaikea persoonallisuus mutta kaksin verroin upea.
"Karan olen omistanut vasta neljä kuukautta mutta kun se paranee lähdemme kans tähtäämään maajoukkueen kautta kenttäradoille. Tulevaisuudessa toivottavasti kansainvälisille kisakentille", hän maalaili haavekuvaa tuntemattomalle tytölle. Ajatus Karasta ja hänestä Euroopan mestaruuksissa oli kaukainen mutta ehdottomasti houkutteleva. Se sai hänet treenaamaan vaikean orin kanssa motivoituneena, vaikka välillä mikään ei tuntunutkaan sujuvan.

Tytön vastaus oli pudottaa Taylorin leuan maahan. Hän ei ollut odottanut mitään sen kaltaistakaan. Pikainen vilkaisu keppiin, jota toinen tarvitsi kävelläkseen, ja hänen mielensä oli täynnä kysymyksiä.
”Ton jalan kanssa?” Taylor sanoi äänessään hiven kunnioitusta, jota soi vain harvoille valituille. Kenttäjoukkuessa, voi juma. Pilkullisen ponin pisteet hänen silmissään nousivat reippaasti, eikä jalkapuoli ratsastajakaan huonoksi jäänyt. Tämä oli se tyttö, josta isä ja äiti olisivat voineet olla ylpeitä. Sen sijaan nuo olivat saaneet hänet.
”Cool”, Taylor huokaisi ihastuneena ja jatkoi, ”mikä Karalla on?” Hän hypisteli nahkatakin taskuissa puhelintaan, avaimia ja tupakka-askia. Pitäisi kai vaihtaa vaatteetkin ennen ratsastusta.

Bailey rakasti ihmisten reaktioita Blaken oikeaan luontoon mutta kun tytön kysymys koski hänen tuettua jalkaansa Bailey ei pitänyt hymyään. "Tää on vain väliaikaista", hän sanoi ja uskoi sanoihinsa. Jalka paranisi, Kara paranisi. He lähtisivät valmentautumaan uudella innolla ja nousisivat niin kovaa vauhtia kisoista seuraaviin, ettei upeampaa olisi koskaan nähty.
"Nivelsiteet vähän kärsi tossa muutama viikko takaperin", hän sanoi ja katsoi Karaa. "Oltiin Karan kanssa maastossa ja se vainoojamies yllätti, olet varmaan kuullut siitä, se joka häiriköi maastossa? Asteltiin suoraan sen laittamille lasinsiruille", Bailey kertoi synkkänä.
"Karan etukaviot ja mun jalka on sen takia paketissa. Sillä on ollut vaikeampaa kuin mulla ja se on ihan pöllyissä varmaan nytkin." Karan jalat paranivat kyllä tasaista, hidasta vauhtia mutta kun sen kipulääkkeitä oltiin vähennetty se oli ruvennut sekoilemaan - Bailey ei osannut arvioida sitä muuten kuin että sitä sattui vieläkin. Kaikki tämä, hänen vikaansa.

Taylor pudisti päätään rivakasti kuin selvittääkseen ajatuksiaan. Siis tässä oli taas yksi sen hullun uhreista? Hän tunsi kiukun kasvavan, sillä olihan itsekin tullut mielipuolen takaa-ajamaksi ja vielä hetki sitten ollut into piukeana metsästämässä sitä ihmisrukkaa, jos hänen käsiinsä joutuisi.
”Se sama hullu jahtas mua autolla”, hän eläytyi toisen tuskaan ja kuunteli huolissaan tytön kertomusta. Onneksi Gagalla oli kaikki hyvin, sen jalat olivat toipuneet hetkessä säännöllisellä kylmäyksellä ja hetken levolla. Nyt se oli taas kuin uusi.
”Toivottavasti Kara tulee kuntoon. Ja sä kans”, Taylor osoitti myötätuntoaan ja katseli nyt entistä suuremmalla kiinnostuksella palominoa. Ehkä hän tulisi kuulemaan siitä vielä.
”Joko se mielipuoli on saatu kiinni?” Hän kysyi vaikka arveli, että ei. Olisihan hän kuullut, mutta ainakaan he eivät kavereiden kanssa olleet löytäneet jälkeäkään mistään epäilyttävästä. Jos olisivatkin, hän olisi mielellään aloittanut sekopään auton polttamisella ja ajanut mopojenginsä kanssa mysteerimiehen ylitse - mieluusti muutamaan kertaan.

"Mitä? Ihan kamalaa. Olitko ratsailla, jonkun hevosen kanssa?" Bailey kysyi ja kuvitteli, kuinka kamalaa oli tulla jahdatuksi autolla. "Kai pääsitte sitä karkuun?" hän kysyi vielä hätäisesti. Mies ei ansainnut yhtään lisää uhreja, jos häneltä kysyttiin.
"Kiitos, toivon samaa", Bailey hymyili tytölle ja nosti mustasankaisia lasejaan syvemmälle. "Ei kai, kai se olisi ollut ympäriinsä uutisissa", hän pohti. Mysteerimies oli pysynyt piilossa varsin hyvin, jos häneltä kysyttiin. Rikossarjoissa pahikset jallitettiin taitavasti muutamassa päivässä mutta tämä tyyppi oli sekoillut Rosingsin metsissä jo pitkään. Liian pitkään, jos häneltä kysyttiin.
"Olen muuten Bailey", hän esitteli itsensä hymyillen pienesti.

”Joo, oltiin porukalla maastossa. Ratsastin mun veljen hevosta Radio Ga Gaa, joka ois työn alla tänäänkin”, Taylor huokaisi ajatellessaan, kuinka raskasta se tulisi olemaan. Ratsastaminen ei kuulunut hänen lempipuuhiinsa vaikka se hyvinä päivinä ihan mukavaa olikin.
”Me päästiin sitä karkuun mut pari ratsastajaa putos ja vissiin hevosillekin kävi vähän kurjasti”, hän vastasi olkiaan kohauttaen. Hän ei ollut jäänyt katselemaan muiden hevosia, kun oli karannut äitinsä valitusta kylmättyään Gagan jalat. Hän oli saanut kuulla katoamistempustaan ihan liian monta kertaa sen jälkeen.
”Taylor”, hän esittäytyi ja vastasi hymyyn. Kai hänen tarvitsisi tutustua useampaan ihmiseen tallilla että voisi oikeasti edes kuvitella viihtyvänsä siellä.
”Mitä sä täällä ton jalan kanssa, eiks sun pitäis levätä?” Tyttö kysyi vilkaisten taas keppiä. Hän ainakin ottaisi irti kaiken siitä ajasta, kun ei tarvitsisi ratsastaa rikkinäisen raajan vuoksi. Ehkä sitä voisi harkita, kun pakkopulla kävisi liian tylsäksi?

"Oh, okei", Bailey kommentoi maaston tapahtumia. "Kuulostaa inhottavalta. Siitä hyypiöstä ei ole kyllä mitää hyötyä."
Bailey hymyili tytölle, joka esittäytyi Tayloriksi ja katsahti kysymyksen myötä typerää jalkaansa. Se oli vaivannut ihan tarpeeksi kauan, nyt kotona jumittaminen sai loppua. Hän oli selvinnyt hengissä sen kanssa hurjemmistakin jutuista kuin Blaken kanssa ratsastamisesta. Hän ei voinut kuitenkaan syyttää Tayloria kyseenalaistamisesta.
"No teknisesti ottaen mun urheilukieltoa on jäljellä enää muutama päivä", hän sanoi huvittuneena ja ehkä hieman kapinahenkisenäkin. "Ei siihen satu paljoa, joten voin ihan hyvin kyllä ratsastaa. Oon hilunut himassa jo liian monta viikkoa." Hän ei sietänyt tätä ratsastuskieltoa enää hetkeäkään kauemmin. Onneksi hänen ei tarvitsisi tuhlata hevosen kuntoonlaittoon aikaa kun hän saattoi vain harjata sen ja pujottaa kaulanarun kaulan yli.

Taylor virnisti Baileyn kapinalliseen tallille tuloon. Hänestä se kuulosti ihan hyvältä, turhaako sitä kotona oli jos kerran halusi tänne tulla.
”Hieno homma. Ratsastavat varmaan Blaken?” Hän arveli Karan vielä parantuessa. Hän taisteli vastaan halua sanoa sirkusponi, mutta onneksi saattoi luntata nimen karsinan ovesta.
”Miten sä meinasit päästä selkään?” Taylor seuraavaksi tajusi epäillä ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Hän ei missään nimessä kieltäisi Baileyta, mutta haluaisi ehdottomasti nähdä tämän itsemurhayrityksen.

"Joo, ei Kara oo vielä kunnossa, valitettavasti", Bailey kertoi. Kyllä sen selkään varmasti pian voisi nousta mutta Bailey ei halunnut tehdä sitä itse puolikuntoisena, sillä tiesi millaista kyyditystä saisi. Railakkaat kävelytykset ja karsinalepo saivat riittää nuorelle orille vielä tässä vaiheessa.
"En tiiä, jotenkin väkipakolla", tyttö naurahti kysymykselle. "Meen vaikka väärältä puolelta ja varon vaan jalkaa. Ja meen muutenkin ilman satulaa, ei tarvii huolehtia jalustimista." Tai suitsista tai ohjista sen puoleen, hän ajatteli ja hypisteli reppunsa olkainta. Poniruuna osasi seistä paikallaan ja tiesi varmasti, että Bailey ei ollut ihan kunnossa, minkä takia varoisi kaksin verroin. Se oli herkkä eläin ja tunsi omistajansa, eikä paljosta hätkähtänyt. Pieni epävarmuus selkäännousussa sulaisi pois, kun he pääsisivät ratsastamaan.

Taylor naurahti Baileyn suunnitelmalle selkäännoususta. Ehkä tyttö tunsi hevosensa ja uskaltaisi tehdä niin, hänestä ei olisi ikimaailmassa ratsastamaan ilman satulaa. Haydnin hevoset olivat ihan hulluja, eikä hän ymmärtänyt miten olisi nauttinut ratsastuksesta ollenkaan. Nyt hän saattoi sentään ajoittain hypätä tai löytää onnistuneita koululiikkeitä vauhdikkaista hevosista, jolloin ehkä jopa tykkäsi ratsastuksesta. Kaukana olivat ne päivät kun hän oli viilettänyt omalla hevosellaan pitkin maita ja mantuja ilman satulaa ja todella elänyt jokaisen hevostytön unelmaa.
”Kai sä tiedät mitä sä teet”, hän hymähti kannustavasti, ”taidan lähtee hakemaan nyt mun hevosta.” Hänellä olisi paljon tehtävää jo ratsastuksen lisäksikin, eikä hän halunnut käyttää koko iltaansa tallilla.

Bailey luotti Blakeen enemmän kuin sataprosenttisesti. Se ei ikinä tehnyt mitään väärää ilkeyttään.
"Tiedän. Me tehdään Blaken kanssa kaikkea yhdessä, tää ei oo mikään ongelma", hän sanoi huvittuneena. Kun hän pääsisi selkään kaikki olisi taas kuin aina ennen. Ei nilkka voisi vihoitella selästä käsin ja Blake kuunteli hänen istuntaansa ilman satulaa niin tarkasti, että pelkkä liikahduskin väärään suuntaan ja se pysähtyisi varmistamaan, että hän oli mukana. Hän ei kuitenkaan horjunut ikinä.
"Joo munkin pitää vaihtaa salakuljetut ratsastusvaatteet päälle", hän totesi ja sulki Blaken karsinaansa lähteäkseen vaihtamaan vaatteitaan.

Taylor virnisti salakuljetetuille vaatteille. Se kuulosti joltain sellaiselta, mitä hän saattaisi tehdä.
”Totta puhuen on ehkä parempi vaihtaa tallivaatteet eka”, hän tajusi vilkaistuaan pillifarkkujaan ja nahkatakkiaan. Hän voisi hyvän hakea hevosen vasta sitten - tai, jos törmäisi henkilökuntaan, pyytää hakemaan hevosen hänelle. Se kuulosti hyvältä idealta.
”Näytät tutulta, käytkö QEHSia?” Taylor kysyi kun mateli kepin kanssa kulkevan tytön kanssa kohti pukuhuonetiloja. Mitenhän Bailey kiipeäisi portaat? Ehkä hän voisi auttaa tarpeen tullen.

Bailey kaappasi kepukan käteensä ja lähti nilkuttamaan kohti portaita. Hän tunsi itsensä valitettavan vaivaiseksi keppi kädessä mutta se auttoi eikä hän joutunut varomaan liikaa painon varaamista nilkalle, joka oli vieläkin arka.
"Joo, nää housut ei ainakaan pysy puhtaana hetkeäkään", Bailey sanoi ja katsahti vaaleankeltaisia farkkujaan. Ne olivat avuton vaatevalinta tallille mutta äiti ei varmasti olisi kuvitellutkaan, että hän riskeeraisi vaaleita housujaan tallilla. Eikä riskeerannutkaan, vaikka ne tuntuivat pölystyneet jo tässä vaiheessa, vaan vaihtoi salakavalasti vaatteensa toisiin täällä.
"Joo käyn", hän sanoi ja katsoi Tayloria epäuskoisena. Käytkö säkin siellä?" Hän ei kyllä muistanut Tayloria mistään, mutta ehkä he eivät olleetkaan samalla luokka-asteella vaan tyttö oli vanhempi kuin hän.

Taylor naurahti.
”Joo, sillon ku jaksaa”, hän vastasi vinosti hymyillen. Hän oli skipannut aivan liian monta päivää, jos opettajilta tai vanhemmilta kysyi, mutta ei jaksanut välittää.
”Tiesin, et sussa on jotain tuttua. Oon varmaan nähny sut siellä, tai sit aiemmin täällä ohimennen”, hän kohautti olkiaan ja lähti kiipeämään yläkertaan. Ehkä Bailey pääsisi perässä.

Bailey saattoi kuvitella, että Taylor oli juuri sellainen, joka kävi koulua miten halusi. Ehkä päinvastoin hänelle syötettyä arvomaailmaa, Bailey ihannoi häntä ja Taylorin itsevarmuutta. Ei hän suoraansanottuna tahtonut heittää loppukokeitaan viemäriin mutta olisi voinut skipata päivän tai pari ja keskittyä mieluisampiin asioihin, kuten hevoset ja kuoro ja kaverit.
"Voi olla", hän hymyili leveästi Taylorille ja mietti päänsä puhki josko oli nähnyt tätä koululla. Voi olla, ehkä. "Oon 11. vuosiluokalla, GCSE:t häämöttää jo", hän kertoi huokaisten hieman ja asteli portaikkoon. Loppukokeet olivat kaikkea muuta kuin innostava ja kiinnostava ajatus hänen maailmassaan. Portaat olivat samaten hyvin epäinnostava jokapäiväinen este, kun jalka oli mitä oli. Hän oli kuitenkin oppinut luovimaan kepin kanssa ja hypähteli askelmalta toiselle itsenäisesti.

Bailey oli häntä siis kaksi vuotta nuorempi, Taylor pisti merkille jaksamatta alkaa miettiä asiaa sen enempää. Moni vanhempi piti sen ikäisiä ihan kakaroina, mutta hänellä ei ollut tapana arvostella ihmisiä vain iän puolesta. Hän naurahti kokeille ja mietti omiaan, jotka oli läpäissyt kyllä mutta osan aineista hädin tuskin. Jatko-opinnot olivat yhtä hyvällä tolalla.
”Mä en oo koskaan perustanu kokeista. Ei koulusta oo mitään hyötyä”, Taylor tuhahti hymyllä ja malttoi odottaa Baileyn hyppelehtivän portaat ennen kuin jatkoi pidemmälle. Hän avasi pukuhuoneen oven ja piti sitä auki jalkapuolelle.
”Jos vanhemmat ei kyttäis, en kyl jaksais käydä koulua loppuun ollenkaan. Elämää oppii vaan elämällä.”

Ratsastuksen ja kuoron kautta Bailey oli tutustunut monenikäisiin nuoriin, joten hieman vanhempi Taylor ei paljoa häntä hetkauttanut. Koulu oli oikeastaan ainoa paikka, jossa hän pitäytyi ikäistensä kanssa ja sekin lähinnä sen takia, että hänen läheisempi kaveriporukkansa rajoittui hänen luokkalaisiinsa.
"No mäkin oon viime aikoina miettinyt, että mitä ihmettä teen huippuarvosanoilla, kun aion kuitenkin elättää itseni ratsastamalla", hän sanoi kuin se olisi itsestäänselvyys. Tytölle se oli kuitenkin niin selkeä asia, ettei hän osannut kyseenalaistaa sen täyttymistä millään tasolla. Jos hän oli päässyt näin pitkälle harrastustasolla, mihin hän pääsisi, jos ratsastus olisi hänen ammattinsa. Kilparatsastajan ura oli ollut unelma jo vuosia.
"Niimpä", Bailey vastasi ja asteli pukuhuoneeseen kiitollisena siitä, että ovea pidettiin hänelle auki. "Tollai se kuuluisikin olla, että pitääkin istua tylsillä oppitunneilla kun ulkopuolella oppis niin paljon enemmän." Bailey ei ollut aivan varma, pärjäisikö täysin ilman koulua ja piti joistain oppiaineista, kuten musiikintunneista, mutta esimerkiksi historian vuosilukujen ulkoa opettelu ja matikka olivat karmeaa ajantuhlausta.

Taylor vilkaisi pidempään, kun Bailey kertoi aikovansa ratsastusuralle. Olihan hän sitä jo epäillyt, mutta kuka oikeasti tahtoi niin kiittämättömään ammattiin. Menestys tuntui häilyväiseltä ja työtä sai tehdä aivan liian paljon mahdolliseen palkkaan nähden, joka riitti elämiseen ehkä vasta huipulla. Ei hän tiennyt, sillä aihe ei kiinnostanut enempää. Riitti, että Haydn yritti puhua asiasta kun he näkivät.
”En malta odottaa et koulu loppuu ja oon vihdoin vapaa”, Taylor huokaisi ja asteli perästä pukuhuoneeseen. Hän avasi tottuneesti kaapin jonka jakoi veljensä kanssa ja kaivoi toisen tavaroiden alta omiaan. Ratsastushousut, saappaat, vaihtopaita ja takki. Ehkä niillä selviäisi.
”Ajattelitko oikeesti elättää ittes hevosilla? Aika kunnianhimoista.”

"En mäkään."
Bailey nilkutti omalle kaapilleen ja avasi sen myös, laskettuaan ensin keppinsä nojaamaan lokerikkoseinää. Hän laski reppunsa eteensä ja repi sieltä ulos mustat muutamin kristallein koristetut ratsastushousut, mustat ratsastussukat, punaiset tallitennarinsa ja sinisen villapaidan. Kaapista hän otti kypäränsä ja jätti kaiken muun koskematta. Hän piteli hetken kypärää käsissään ja mietti mihin oikeasti sitäkään tarvitsi.
"Ajattelin, todellakin. Hevoset on mun elämä, en pystyis kuvittelemaan itteäni missään muualla kuin tallilla", hän vastasi uhmakkaasti ja uskoi täysin unelmiensa toteutumiseen. Hän tunki hetken päätöksessä kypärän takaisin kaappiin ja kiskoi nopeasti vaihtovaatteensa päälleen. Hän ei ollut tippunut vuosiin Blaken selästä ja nytkin hän vain menisi istumaan selkään ilman muitakaan varusteita hetkeksi.
"Ootsä itte ajatellut mitä haluisit tehä työksesi?" hän kysyi, sillä jotenkin Baileylle oli jäänyt tunne, ettei Taylor pitänyt hevosia kummoisena urana. Kummallista kuitenkin, kun hän ratsasti hevosia.

Taylor riisui kireät farkkunsa ja vaihtoi ne tummiin ratsastushousuihin. Hän kiskoi huoneen lämmöstä tyytyväisenä paitansa pois takista alkaen ja vaihtoi tallivaatteisiin jaksamatta erityisesti miettiä miten ne päälleen kiskoi. Hän kuunteli Baileyn perustelevan uravalintaansa ja hymähti vastaukseksi. Toki kaikki saivat oman elämänsä valita, mutta hänestä ei ikinä tulisi ratsastajaa tai talliorjaa. Kun hän olisi aikuinen, hän karistaisi Slaleyn ja Hexhamin pölyt jaloistaan ja lähtisi valloittamaan maailmaa, eikä koskaan palaisi tallille.
”Mä haluun nähä maailmaa”, hän vastasi sukiessaan hiuksiaan ohuen pipon alle järkevästi.
”Ois siistiä olla tatuoija tai ammattimuusikko tai jotain”, Taylor luetteli lempiammattejaan, vaikka ei tehnyt varsinaisesti töitä yhdenkään haaveen eteen. Se, että osasi säestää kitaralla tai hakata rumpuja mahdollisimman kovaa, ei vielä vienyt pitkälle. Oikeastaan hän halusi vain pitää hauskaa kavereiden kanssa, mutta jostakin kai raha olisi saatava elämiseen. Sitä vanhemmat hänelle ainakin olivat toitottaneet, vaikka syytivät omaa taloudellista menestystään hänelle sen verran avokätisesti, ettei tytön tarvinnut koskaan miettiä rahaa.
”Ei viel oo kiire, mul on koko elämä aikaa miettiä”, hän virnisti ja työnsi omia vaatteitaan kaappiin mahdollisimman syrjään veljensä hevosenhajuisista tavaroista.