[P] And we gonna let it burn

Pikaviestinpeli. Klaus ja Silkin Evelyn ovat kerrankin selvinä ja puhuvat menneisyyden haamuista.

Keskiviikko 7. tammikuuta

Klaus oli vetänyt Evelynin kainaloonsa sohvalle ja rapsutti toisella kädellään hajamielisenä koiraansa, joka lojui levinneenä keränä sohvan reunalla. Hän katsoi suuremmin mitään tajuamatta televisiossa pyörivää elokuvaa. Tuleva kisamatka Valenciaan pyöri mielessä, ja hän ehti vain miettiä huonosti menneitä treenejä Dalin ja Noxin kanssa - vaikka hyviä päiviäkin riitti. Toisaalta häntä ahdisti se, että he olivat pitäneet Evelynin kanssa nyt yhtä jo pidemmän aikaa, eikä tuo todellakaan tiennyt hänestä kaikkea. Klaus ei halunnut kertoa, olihan se mennyttä elämää, mutta jostakin syystä häntä pelotti. Ehkä Evelyn saisi tietää jotakin kautta ja hylkäisi hänet. Sitä hän ei olisi kestänyt ihan helposti, olihan antanut itsensä todella tykästyä naiseen. Mieli teki hakea kaapista viinipullo, mutta ehkä heidän oli hyvä olla joskus selvinpäin, vaikka se ei sillä hetkellä kovin hyvältä kuulostanutkaan miehen mielessä.
”Odotatko jo Valenciaan lähtöä?” Klaus kysyi kesken elokuvan kohtauksen. Hän silitteli naisen hiuksia sormillaan ja katsoi tuon vihreisiin silmiin.

Evelyn nojasi tyytyväisenä miehen rintakehään. Klausin kainalossa oli hyvä olla niin pitkän ajan jälkeenkin, tai ehkä juuri siitä syystä. Hän seurasi elokuvaa mielenkiinnolla, vaikka turhan usein ajatukset harhailivat omille teilleen. Hän ei edelleenkään tunnistanut päähenkilöä toisesta elokuvan hahmosta, mutta ehkä sillä ei ollut niin kovin väliä. Oli parempi nauttia Klausin seurasta, vaikka tuttu ahdistava tunne asustikin jossakin rintakehän tienoolla. Hänen pitäisi todella puhua Klausin kanssa, pian, ennen kuin se typerä Janice kertoisi koko tallille hänestä. Hän oli kertonut Rayllekin, mikä oli omiaan lisäämään syyllisyyttä. Hänen elämänsä tärkein mies ei tiennyt, mitä hän oli tehnyt ennen kuin oli lähtenyt eläinlääketieteelliseen, mutta Rayn kamala ex-kihlattu tiesi, samoin kuin Ray. Miehen kysymys havahdutti Evelynin ajatuksistaan. Nainen soi pienen hymyn toiselle.
"Totta kai. En malta odottaa, että näen sinut silinteri päässä", hän koetti vitsailla saadakseen tukahdutettua syyllisyytensä ja ahdistuksensa.

Klaus naurahti lyhyesti. Hän ei uskonut näyttävänsä silinterissä yhtään sen paremmalta, mitä nyt ehkä edes yritti siistiä ulkonäköään kilpailuihin. Nyt sänki rehotti ja hän oli jo ehkä odottanut, milloin Evelyn valittaisi siitä. Tuo oli niin upea, että ehkä hänenkin olisi pitänyt nähdä vähän vaivaa.
”Lähdet siis Espanjaan vain nähdäksesi minut silinterissä?” hän vitsaili ja suukotti naisen otsaa.
”Olet suloinen.” Miksi asioiden puheeksi ottaminen oli niin vaikeaa? Kai Klaus pelkäsi, että hänen typerät virheensä muuttaisivat radikaalisti Evelynin mielipidettä hänestä. Kaikki se, mitä hän piilotteli, tuntui raskaalta taakalta menneisyydestä, osin unohdetulta pimeältä ajalta, jota hän ei halunnut edes muistella. Olihan hän tiennyt että se joskus pitäisi ottaa puheeksi, mutta se oli vaikeaa.
”Tiedätkö”, hän aloitti ja käänsi katseensa pois.
”Minun pitäisi kertoa sinulle jotakin.”

Evelyn hymyili pehmeästi.
"Lähtisin vaikka kuuhun", hän vakuutti sulkien silmänsä saadessaan suukon otsalleen. Klaus oli niin kovin ihana.
"Itse olet", hän naurahti ja kiehnäsi miehen kylkeä vasten hakiessaan parempaa asentoa, jossa saattaisi katsella komeita kasvoja ilman että kärsisi huomenna niskakivuista. Naisen hymy hyytyi kun Klaus käänsi katseensa pois. Mikä oli hätänä? Miehen sanat saivat sydämensykkeen kiihtymään. Tuo ei ikinä luvannut mitään hyvää, mutta Evelyn yritti rauhoitella itseään. Ehkä Klaus vain halusi kertoa, miten jännitti kilpailuja. Hän ainakin toivoi, ettei kyse ollut mistään sen vakavammasta.
"Siinä tapauksessa kerro", nainen rohkaisi ja kohotti toisen kätensä miehen poskelle kääntääkseen hellästi kasvot hänen suuntaansa. Hän halusi katsoa Klausia silmiin, eikä tuijottaa johonkin miehen ohitse. Hän yritti tukahduttaa epävarmuutensa ja luottaa mieheen. Ei tässä mistään vakavasta ollut kyse. Hän vain ylireagoi säikähtäessään yhtä pientä viatonta lausetta.

Klausin oli vaikea katsoa Evelyniä silmiin. Hän ei halunnut tuottaa naiselle pettymyksiä, eikä ainakaan antaa tuolle aihetta sydänkohtaukseen, mikä ei tuntunut olevan kaukana. Hänen aiemmat sanansa olivat ehkä antaneet aihetta maalailla vaikka mitä kauhuskenaarioita tulevasta.
”En ole kertonut sinulle ihan kaikkea menneisyydestäni”, hän aloitti tajuten samalla, että nainen tiesi hänestä tuskin mitään. Klaus haki Evelynin käden omaansa ja nielaisi. Hän ei tiennyt edes mistä aloittaa.
”Muutin Englantiin, koska koko Belgia vihaa minua.” Klaus mietti sanojaan ja tajusi ne hölmöiksi.
”Kaikki luulevat, että olen tappanut ihmisiä. Lehdistö väritti juttua ja ennen kuin syyte kumottiin, se oli jo kaikkien huulilla.” Klaus piti tauon ja huokaisi. Hän oli vakava ja odotti vain hetkeä, kun Evelyn ampaisisi ylös ja ulos ovesta.
”Todellisuudessa istuin vankilassa kahdeksan vuotta talousrikoksista.” Asian ääneen sanominen oli samaan aikaan kamalinta ja helpottavinta, mitä hän oli koskaan joutunut tekemään. Mies huokaisi raskaasti ja pakotti varovaisen katseensa naisen silmiin.

Sinä aikana kun Klaus mietti, miten aloittaisi selityksensä, Evelyn ehti jo kehitellä ainakin neljä muuta kammottavaa asiaa, mitä Klaus voisi hänelle sanoa. Mikään hänen ajatuksistaan, jotka loikkivat pettämisestä eroamisen kautta uutisiin siitä, että Klaus oli oikeasti naimisissa, ei kuitenkaan valmistellut häntä siihen, että… koko Belgia vihasi miestä? Ilmeisesti naisen tyypertynyt ilme valaisi miestäkin siitä, ettei hän ymmärtänyt lainkaan, mistä tässä oli kyse, sillä selitys seurasi perästä. Sanat tuntuivat vilisevän ohitse vailla merkitystä. Talousrikoksia, vankila, murhasyytteet, lehdistö. Hyvä kun hän pysyi perässä. Tämä vaatisi hetken jäsentelyä, vaan sitä hetkeä ei koskaan tullut, sillä nainen purskahti yllättäen nauruun. Järkytys, hetken sydäntä kuristanut pelko ja helpotus siitä, ettei tämä johtunutkaan hänestä, saivat hänet nauramaan varsin sopimattomassa kohdassa.
"Anteeksi, minä…", hän yritti selittää hysteerisen naurunsa lomasta. "Ajattelin että… sinulla on vähintäänkin vaimo… ja kolme lasta jossakin", nainen sai sanottua katkonaisesti. Hänen pitäisi todellakin saada niskaote itsestään, ennen kuin hysteerinen nauru vaihtuisi hysteeriseen itkuun.
"Mutta sen sijaan varastit jotakin ja istuit tuomiosi kunniallisesti."

Klaus hämmentyi täysin, kun Evelyn puhkesi nauramaan. Hän rakasti naisen heleää nauruääntä eikä voinut ymmärtää, mikä hänen sanoissaan oli huvittanut tuota niin paljon. Selitys sai hänetkin tajuamaan, että hän oli aloittanut ehkä vähän liiankin dramaattisesti. Mies hymähti, vaan ei kovin iloisena. Ei hän ollut ylpeä teoistaan.
”No, jos sen rinnastaa tuollaiseen niin..” hän mietti ja kohautti olkiaan. Kai se oli pientä siihen verrattuna, että hänellä tosiaan olisikin ollut toisaalla joku toinen.
”Olin nuori ja tyhmä, tarvitsin rahaa ja sitten siinä kävi vähän hassusti. Menetin kahdeksan vuotta elämästäni siihen, että kuvittelin saavani rahalla hyvän elämän.” Ehkä Evelyn ymmärtäisi, vaikka ensimmäinen reaktio olikin ollut hieman kummallinen.
”Rehellisesti, en ihan odottanut tuollaista reaktiota”, hän sanoi ja etsi varovasti hymyä. Ehkä Evelyn ei jättäisikään häntä jonkin niin typerän takia. Miksi hän oli edes pelännyt sitä?

Evelyn peitti suunsa kädellään yrittäessään hillitä nauruaan. Hän veti syvään henkeä yrittäen hyödyntää kaikkia mahdollisia rauhoittumisen keinoja, joita oli vuosien varrella oppinut. Helpoin oli edelleen kuvitella itsensä hevosen selkään laskemaan laukka-askelia, joten sitä nainen teki mielessään nytkin, kunnes nauru laantui ja hengitys kulki normaalisti.
"Kaikki ovat joskus nuoria ja tyhmiä", nainen totesi ja pyyhkäisi naurunkyyneleet silmäkulmastaan. Hän vilkaisi Klausia. "En minäkään", hän totesi anteeksipyytävä hymy huulillaan. Ei hänen ollut ollut tarkoitus nauraa toiselle, mutta se oli vain tapahtunut.
"En myöskään odottanut, että kertoisit jotakin tuollaista. Olen toki kiitollinen että kerroit", nainen lisäsi nopeasti loppuun. Hän todella arvosti sitä, että Klaus oli luottanut häneen ja kertonut menneisyytensä synkästä salaisuudesta. Se auttoi ymmärtämään niin paljon paremmin miehen välistä omituisiakin tapoja.
"Yllätit minut", Evelyn päätyi toteamaan. Se oli vuosisadan aliarviointi. "Mutta minä ymmärrän sen, että nuorena tulee tehtyä typeryyksiä. Sinä istuit tuomiosi, joten ellet kaipaa minulta täysin turhaa ja tekopyhää läksytystä, ei minulla ole mitään valaisevaa sanottavaa." Nainen hymyili pehmeästi sanojensa päätteeksi. Ei hänestä olisi saarnaamaan tai tuomitsemaan toista. Klaus oli tehnyt parhaansa hyvittääkseen menneisyytensä virheet ja se riitti hänelle.

Klaus nyökkäsi. Ehkä Evelyn oli naurunsa ansainnut. Sitä paitsi oli paljon mukavampi nähdä naisen nauravan kuin itkevän. Hänestä oli omituista, että tuo suhtautui asiaan niin tavallisesti. Hän ei kaivannut läksytystä, eikä olisi sellaista kestänytkään, mutta oli outoa saada sellainen hyväksyntä. Moni ei suhtautunut ensisiin vankilakundeihin niin suopeasti.
”Olet enkeli”, hän huokaisi hymyillen ja kumartui suukottamaan naisen pehmeitä huulia.
”En ymmärrä, miten sinulla riittää ymmärrystä ihan kaikkeen. Mutta olen siitä suunnattoman kiitollinen.” Evelyn oli kultaa, eikä hän saattaisi päästää tuota käsistään. Vaikka heidän suhteensa oli alkanut miten oli, eikä se ollut rakentunut kovin terveelle pohjalle, hän eli silti elämänsä onnellisinta aikaa.
”Et tiedä, miten paljon asian pimittäminen on ahdistanutkaan. Pelkäsin, että saat kuulla jostakin muualta ja pidät minua valehtelijana.”

Evelyn hymyili saadessaan suukon. Hän pudisti kevyesti päätään. Ymmärrystä ihan kaikkeen? Ei tosiaankaan. Klaus vain oli kietonut hänet pikkusormensa ympärille niin tehokkaasti, ettei moinen seikka menneisyydestä saanut häntä karkaamaan paikalta.
"Jos lehdistön levittelemät huhut olisivat olleet totta, olisi ymmärrykseni raja voinut tulla vastaan", Evelyn totesi, mutta jätti asian sikseen. Oli kerrassaan kamala ajatella, miltä moisten syytösten oli täytynyt tuntua Klausista. Tulla nyt syytetyksi ihmishengen riistämisestä… Kauhea ajatus. Hän ei olisi kestänyt moista, mutta ehkä sen takia Klauskin oli muuttanut Englantiin, mistä hän puolestaan oli tavattoman kiitollinen.
"Ethän sinä teknisesti ottaen valehdellut", nainen huomautti koettaen keventää tunnelmaa. Hyvä on, jos hän olisi kuullut joltakulta toiselta, olisi hän varmasti reagoinut eri tavalla. Vaan Klaus oli kertonut itse, ja se merkitsi hänelle paljon. Miehen sanat asioiden pimittämisestä saivat syyllisyyden jälleen nostamaan päätään. Tuntui typerältä, että hän valittaisi nyt jostakin niin vähäpätöisestä kuin luottamuksen puutteesta itseensä, kun toinen oli kertonut viettäneensä vuosia vankilassa. Vaan tulisiko koskaan parempaa hetkeä? Ei. Tällaisille keskusteluille ei vain ollut hyviä hetkiä. Oli vain huonoja ja vielä huonompia.
"Minäkään en ole kertonut aivan kaikkea", Evelyn myönsi nielaisten ja hymyili hermostuneesti miehelle. Hän puristi suurempaa kättä rauhoitellakseen itseään. Klaus oli tässä, eikä menisi minnekään. Ainakin niin hän kovasti toivoi. "Ilman aimo annosta tuuria ja äitini nimeä minultakin löytyisi rekisteri Yhdysvalloista. Minä-" Hän aloitti, muttei pystynytkään sanomaan lausettaan loppuun. Nainen nielaisi ja painoi katseensa käsiinsä.
"Unohda koko juttu, ei sillä ole väliä." Se siitä rohkeudesta ja rehellisyydestä.

”Älä huoli, ne olivat ihan päättömiä syytöksiä. Sinä tunnet median edustajat paremmin kuin minä. Tiedät kyllä, miten ne kirjoittavat mistä vain, mikä myy.” Klaus oli ollut pitkään vihainen siitä, että epäilyt olivat vuotaneet kuvan ja nimen kanssa mediaan ja ihmisten tietoisuuteen. Se oli muuttanut hänen elämänsä kulkusuunnan täysin, mutta vain sen vuoksi hän oli kohdannut Evelynin. Ehkä hänen olisi pitänyt olla siitä kiitollinen.
Klaus silitteli naisen hiuksia ja vakavoitui jälleen, kun tuo aikoi tehdä paljastuksia. Hän ei tiennyt, mitä odottaa, mutta jos hänen vankilatuomionsa oli ollut niin vähäpätöinen asia naisen mielessä, ehkä tuolla oli jotakin vielä kamalampaa mielensä päällä. Hän kuuntelisi kyllä ja halusi ymmärtää, mutta ei osannut yhtään odottaa mitään. Tarina ei päässyt edes alkuun, kun nainen sitten äkisti keskeytti sen. Hän puristi toisen kättä ja painoi suukon hiusrajaan.
”En unohda”, hän painosti ja halusi kuulla, mitä naisella oli sanottavanaan.
”Se selvästi painaa sinua. Kerro.”

"Niin tekevät, sen takia en olekaan huolissani", Evelyn vakuutti. Hän uskoi Klausia. Toinen sanoi, että ne olivat huhuja, joten hän uskoi siihen. Lehdistö kirjoitti mitä tahansa lihavamman palkkalaskelman toivossa. Sen hän tiesi erittäin varmasti todeksi, kun oli itse elänyt sen hullunmyllyn keskellä. Evelynin teki mieli paeta miehen luota, mutta hän tukahdutti moisen halun. Hän oli aina ollut se, joka juoksi pakoon, kun asioista tuli vaikeita. Ehkä tällä kertaa hänen oli tarkoitus jäädä ja antaa valinta juoksemista muiden käsiin.
"Se on ihan typerää", nainen hymähti, muttei voinut väittää, etteikö asia olisi painanut mieltä monestakin syystä. Eikä vähiten siksi, että siitä oli tullut pelottavan ajankohtaista reippaan alkoholinkäytön myötä. Sen takia hän oli alunperinkin eksynyt Hexhamin AA-kerhon kokoontumiseen ja erehtynyt kertomaan Janicelle.
"Tein koko joukon huonoja valintoja nuorempana. Yksi niistä oli se, että päädyin kokeilemaan huumeita, vähän kaikkea laidasta laitaan. Mukamas vain kokeilin, mutta homma lähti käsistä kun lääkkeet astuivat kuvioihin. Vietin kaksi kuukautta vieroituksessa, pääsin kuiville ja vannoin, ettei enää ikinä, mutta… Olen narkkari ja alkoholi on kerrassaan loistava portti takaisin niihin piireihin." Evelyn kohautti voimattomana olkiaan. Hän pelkäsi, että lipsahtaisi ja putoaisi takaisin pimeään kuiluun, josta oli vuosia aiemmin kiivennyt suurella vaivalla ja perheensä tukemana pinnalle. Hän ei uskonut, että hänestä olisi tekemään sitä kahdesti, ei vaikka hänellä olisi koko maailman tuki takanaan.

Klaus ei edes huomannut vetävänsä naista vain lähemmäs tuon kertoessa tarinaansa. Hänestä tuntui kamalalta kuulla, millaisiin ongelmiin tuo oli joutunut - ja vielä niin nuorena. Hänen kokemuksensa eivät tuntuneet enää miltään. Olihan hän onnistunut kehittämään alkoholiriippuvuuden, mutta ei myöntänyt sitä edes itselleen. Sillä hetkellä hän kuvitteli voivansa päättää asiasta kun halusi. Mies kiersi molemmat kätensä rakastamansa naisen ympärille kuin se olisi auttanut suojelemaan tuota maailman pahuudelta.
”Minä pidän sinusta huolen”, hän sanoi ja tiesi samalla vain antaneensa tuolle helpon tien alkoholin maailmaan - vaikka ei voinutkaan vain itseään syyttää. Klausin teki mieli hyssytellä pientä, hentoa naista sylissään ja viedä pois kaikki paha.
”Me kaikki olemme olleet nuoria. Et ole enää sama ihminen. Et sinä enää päädy siihen tilanteeseen.” Klausin oli helppo luvata sellaista, mutta ne sanat tuskin paljon lohduttivat. Vain nainen itse saattoi edesauttaa tilannetta, mutta hän aikoisi olla tukena. Jos Evelyn pelkäsi ajautuvansa alkoholin kautta muihin päihteisiin ja samaan kierteeseen jossa oli ollut nuorena, eivät pelkät sanat auttaisi.

Evelyn painautui mielellään tiukemmin vasten Klausia. Miehen käsivarten otteessa tuntui hetken siltä, ettei mikään maailman pahuus voisi koskettaa häntä. Hän oli turvassa ja Klaus pitäisi hänestä huolta, vaikka se olikin jo nähty, ettei paraskaan huolenpito saisi häntä pysymään kuivilla, jos hän ei itse ryhdistyisi. Hänen perheensä oli yrittänyt katsoa hänen peräänsä, mutta siitä ei ollut ollut mitään apua.
"Kiitos", nainen vastasi suupielet pieneen hymyyn kääntyen. Ehkä kaikki järjestyisi vielä mitä parhain päin. Hän saisi pidettyä kiinni elämästään, ei tekisi mitään tyhmää ja voisi vain olla onnellinen. Se kuulosti hyvältä suunnitelmalta.
"Sitä todella toivon", Evelyn huokaisi. "Mutta nyt tiedät. Jos alan käyttäytyä omituisesti, jätän syömättä ja katoan päiväkausiksi, osaat sulkea minut jonnekin pimeään kellariin selvittelemään päätäni", nainen jatkoi synkkää huvittuneisuutta äänessään. Olisipa se niin helppoa, vaan ei. Hänen heikkoutensa oli aina ollut lääkkeet, tarkemmin ilmaistuna oksikodoni, jonka väärinkäyttö oli liiankin yleistä Yhdysvalloissa. Onneksi lääke oli niin kovin valvottua Britannian puolella. Se helpotti hänen elämäänsä, vaikka olikin säälittävää, että moinen eroavaisuus lakikirjassa lohdutti häntä.

”Vahdin sinua kuin haukka”, Klaus lupasi ja rutisti pientä naista sylissään.
”Kiedon sinut tiukasti peittoon ja sidon sänkyyn”, hän uhkasi nyt jo leikkiä äänessään ja painoi suudelman Evelynin huuliin. Hän oli tavallaan hyvin järkyttynyt nuoren naisen alamäestä, mutta oli onnellinen, että toinen oli avautunut asiasta. Nyt hän tiesi, ja osaisi vahtia mahdollisia merkkejä siitä, että tuo oli vajoamassa taas syvemmälle. Sillä hetkellä hän halusi vain nauttia siitä, että oli löytänyt sellaisen naisen elämäänsä.

Evelyn naurahti toisen sanoille.
"En edes vastustele", nainen lupasi pieni ilkikurinen virne huulille kohoten. Hän voisi mielellään viettää kylmän talven peittoihin käärittynä. Nainen kohotti toisen kätensä Klausin sängestä karhealle poskelle vastatessaan lyhyeen suudelmaan. Hän oli löytänyt kerrassaan ihanan miehen silloin kun ei edes ollut etsinyt. Heillä molemmilla oli taakkansa menneisyydestään, mutta ainakin nyt molemmat tiesivät toisen kantamasta lastista. Hän halusi uskoa, että se tarkoitti jotakin, mutta perinteinen positiivisuus ei kantanut aivan niin pitkälle, kun vanhan riippuvuuden kylmä varjo lepäsi uhkaavana pilvenä yllä.
"Sen takia kotoani ei myöskään löydy mitään särkylääkkeitä, joten jos päätäsi särkee, ei kannata tulla ovelleni etsimään apua", nainen lisäsi matalan naurahduksen kera. Oli helpompi vitsailla moisesta kuin ihan vakavasti sanoa, ettei hän luottanut itseensä riittävästi edes käyttääkseen tavallisia särkylääkkeitä päänsäryn yllättäessä. Työn puolesta käsiteltävät lääkkeet olivat klinikan lukkojen takana samasta syystä. Hän ei uskaltanut pitää mitään kotonaan.

”Hyvä tietää”, Klaus hymähti lempeästi vaikka ymmärsi, miten vakavasti asiasta oli kyse. Hän ei kuitenkaan halunnut vakavoittaa jo valmiiksi ahdistunutta naista enempää ja päätti ottaa asian rennosti. Hän silitti tummia hiuksia ja painoi sitten kokeillen Evelyniä sohvaa vasten. Jotenkin hän aina onnistui päätymään siihen tilanteeseen, että oli valmis kantamaan naisen sänkyynsä ja pitämään tuosta hyvää huolta.
”Mikään, mitä juuri kerroit, ei muuta tunteitani sinua kohtaan”, hän sanoi hiljaa, vain, jotta se olisi selvää. Hän pitäisi vain entistäkin parempaa huolta Evelynistä. Eikä antaisi tuon kadota edes muutamaksi päiväksi.

Evelyn hymyili kiitollisena, kun Klaus ei kysellyt sen enempää. Hän ei halunnut selittää, millaiselta tuntui, kun ei itse hallinnut elämää. Hän ei halunnut muistella sitä, vaikka muistot tuskin palauttaisivat pakottavaa tarvetta löytää jotakin, mitä vetää naamaan. Hän ei aikonut kokeilla.
"Hyvä", nainen huokaisi helpottuneena. "Ja sama koskee myös sinua. Menneisyys on mennyttä, eikä sen tarvitse vaikuttaa tähän", Evelyn sanoi ja sipaisi kädellään miehen karheaa poskea. Hän kurtisti aavistuksen kulmiaan. Toisen pitäisi ajaa sänkensä pian, koska miehen posken silittäminen ei ollut lainkaan niin mukavaa kun karhea sänki kutitti sormia.
"Rakastan sinua", Evelyn sanoi sen enempiä sanojaan pohtimatta. Hän oli kyllästynyt varomaan sanojaan kaikkien ympärillä. Oli helpottava ajatella, ettei hänen tarvitsisi enää varoa Klausin lähellä. Hän ei voisi vahingossa paljastaa mitään, mistä ei olisi jo ollut puhetta. Joskus oli helpottavaa vain jättää ajatteleminen ja kuunnella sitä, mitä sydän koetti sanoa alusta asti.

Klaus hymyili. Evelyn oli oikeassa, menneisyydellä ei ollut väliä. Hänelle riitti se hetki, ehkä ajatus mahdollisesta tulevaisuudesta - mutta liian pitkälle hän ei tohtinut ajatella. Klaus vei toisen käden sormensa naisen hiusten lomaan. Hän alkoi hymyillä hölmösti tuon tunnustuksen jälkeen. Ne sanat saivat perhoset lentelemään vatsassa.
”Minäkin sinua”, hän kuiskasi vastaukseksi ja painautui suutelemaan toista. Molempien kipeä menneisyys oli nyt revitty auki ja siltä osin käsitelty. Klausista tuntui aivan erilailla vapaalta ja rennolta Evelynin seurassa.

Klausin hymy sai vastineensa Evelynin kasvoilta, kun nainen näki, ettei moinen lause saanut miestä juoksemaan lähintä ulko-ovea kohden. Tässä oli niin hyvä olla, ja vielä parempi, kun mies vastasi kuiskaten. Puhumattakaan suudelmasta, se suorastaan kruunasi kaiken. Vakavasta ja kipeästäkin keskustelusta huolimatta he pystyivät edelleen nauttimaan illastaan ja toisistaan, mistä nainen oli ehdottomasti kiitollinen. Hän vain halusi pysytellä Klausin seurassa päivän jokaikinen hetki, mutta tiesi, ettei sellainen olisi mahdollista heidän aikataulujensa kanssa. Niinpä oli nautittava niistä hetkistä, kun he olivat yhdessä eikä kummallakaan ollut kiire minnekään.
"Olet ihana", nainen sanoi tietämättä, kuinka usein oli sanonut ne sanat Klausille. Hän hymyili ja kietoi kätensä paremmin toisen kaulan ympärille. Toinen käsi leikitteli hiuskiekuroilla eikä nainen voinut olla painamatta huuliaan toiseen rauhalliseen suudelmaan. Miehen tuttu maskuliininen tuoksu oli kerrassaan ihanaa sisäänhengitettävää. Se sai hänet tuntemaan olonsa niin perin turvalliseksi. Ei mitään pahaa voisi tapahtua, kun hänellä oli Klaus, ja jos kaikki hänen sähellyksensä eivät vielä olleet saaneet miestä juoksemaan Timbuktuun, hän ei tiennyt, mikä enää saisi.

Klaus hymyili Evelynille ja vei kätensä tuon selän taa. Hän painautui toista vasten tiukemmin ja suukotti naisen leukaluuta, jolta päätyi lopulta huulille toisen aloitteesta. Lämmin tunne levisi sisällä ja tällä kertaa se ei johtunut alkoholista. Keho tuntui huutavan päivittäistä annosta, mutta mies hautasi sen mielessään niin syvälle, kuin saattoi. Tärkeintä oli nyt hänelle rakkaan naisen läheisyys, tuon huumaava tuoksu ja tunteet, jotka olivat niin vahvoja että heikompaa olisi hirvittänyt. Klaus antautui kuitenkin täysillä suhteelle, jollaista hän ei koskaan ollut osannut odottaa. Hän oli ollut valmis elämään loppuelämänsä irtosuhteilla. Evelyn oli jotakin niin hyvää, että hänen oli hankala uskoa sitä todeksi.

*

Torstai 8. tammikuuta

Evelyn oli jäänyt yöksi, miksi ei olisikaan, kun Fuegokin oli jo valmiiksi täällä. Mokoma koira ei suostunut enää jäämään yksin kotiin, jos tiesi, että hän oli lähdössä Klausin ja Roon luokse. Hän tosin oli iloinen, että koirat tulivat niin vaivattomasti toimeen keskenään, sillä olisi ollut huomattavan paljon hankalampi järjestää yhteistä aikaa, jos olisi pitänyt pitää koirat erillään. Tosin olisivat ne voineet vähän kauempana toisistaan pysyä - hän oli herännyt aamuaikaisella siihen, että Fuego oli kävellyt hänen ylitseen halutessaan mennä repimään Roon korvaa. Hän oli komentanut koirat alas sängyltä, mutta uni ei ollut palannut. Niinpä Evelyn oli kääntynyt toiselle kyljelleen ja katsellut Klausia pehmeä hymy huulillaan. Edellisillan keskustelu tuntui niin kaukaiselta, vaan oli hyvä, että he olivat puhuneet. Kaikki tuntui niin paljon vapaammalta nyt, kun menneisyyden salat olivat toisenkin tiedossa.
Nainen venytteli raukeasti ja painoi suukon miehen otsalle ennen kuin nousi ylös ja puki hiljaa vaatteet päälleen ettei herättäisi Klausia, jos vain voisi sen välttää. Mies oli unensa ansainnut, eikä kaikkien tarvinnut olla aamusta asti virkeinä, vaikka hän olikin. Hän kietoutui takkiinsa ja kutsui koirat mukaansa. Roo osasi itsekin ulkoiluttaa itsensä, mutta Fuegosta hän ei ollut niin varma, joten parempi lähteä katsomaan, mitä karvakaksikko puuhaisi.
Nainen palasi hytisten sisään varttia myöhemmin. Ulkona olikin ollut kylmempi kuin hän oli osannut odottaa. Hän oli kotoisin liian lämpimiltä seuduilta Englantiin verrattuna, eikä ollut vielä aivan tottunut siihen, että täällä saattoi oikeasti olla jäätä maassa aamuisin. Innokas Fuego ei ollut rauhoittua, vaan jatkoi Roon leikittämistä sisätiloihin siirtymisestä huolimatta. Nainen ei raaskinut komentaa koiraansa, kun mokoma näytti niin kovin onnelliselta heiluttaessaan häntäänsä voimalla puolelta toiselle. Evelyn riisui takkinsa ja toivoi, että olisi tajunnut laittaa kahvin tippumaan ennen ulkoilua.

Klaus nukkui sikeästi niin kauan, kunnes Evelyn palasi ja hän havahtui oven avaamisen ääneen. Mies pomppasi pystyyn ollen hetken varma, että joku aikoi murtautua sisään ja vähintään murhata hänet. Illalla hajamieliselle nutturalle vedetty tukka oli sekaisin ja säikähtänyt ilme miehen kasvoilla kertoi varmasti paljon. Hän tajusi kuitenkin pian vastaheränneenäkin, että sisään oli tullut Evelyn ja koirakaksikko. Hän oli kuitenkin jo hereillä. Mies hieroi unisia silmiään ja venytteli.
”Huomenta”, hän mutisi karhealla äänellä ja nousi peittojen seasta. Roo säntäsi Fuego perässään ylös nousseen isännän luo ja Klaus sai innokkaita koiranpusuja ojennettuihin kämmeniinsä. Mies asteli Evelynin luo matkallaan kylpyhuoneeseen ja suukotti tuon otsaa.
”Miten kauan olet jo ollut jalkeilla?”

Evelyn jätti kenkänsä ovenpieleen ja ripusti takkinsa naulakkoon ennen kuin kääntyi katsomaan heräilevää miestä.
"Huomenta", nainen vastasi pirteänä. Hän hieroi käsiään, jotka tuntuivat jäätyneen tunnottomiksi (vaikka ei ulkona ollut edes pakkasta!) saadakseen veren kiertämään. Evelyn hymyili saadessaan suukon otsalleen ja vastusti halua lämmittää käsiään miehen kylkiä vasten. Se olisi ilkeää, suorastaan julmaa, kun Klaus vasta yritti heräillä uuteen päivään. Kukaan ei halunnut kylmiä käsiä koskemaan kylkeä tai niskaa, vaikka olisi ollut tunteja hereillä.
"En kauaa", Evelyn vakuutti todenmukaisesti. Hän oli ollut jalkeilla vain hetken koirien kanssa, vaikka hereillä olikin ollut pidempään, vaan eihän sitä ollut edes kysytty. Hän oli aamuvirkku, joten hän oli tottunut makoilemaan hereillä sängyllä odotellessaan, että päivä alkaisi myös muulle maailmalle. "Nukuitko hyvin?"

Klaus peitti haukotuksen kädellään. Hän silitti Evelynin ulkoilmasta viileää poskea sormellaan ja katseli kauniin naisen kasvoja. Miten toinen onnistui näyttämään niin upealta aamutuimaan? Hän taisi olla rakastunut.
”Nukuin, kun sinä olit vieressäni”, mies myhäili ja käsi valui kyljelle ja selälle hakien halausta. Hän ei osannut edes ajatella, että Evelynin sormet olisivat jäiset.
”Tuletko suihkuun?” hän ehdotti lähes kuiskaten kiirehtimättä ollenkaan. Oli ihanaa viettää aamua toisen kanssa.

Nainen vain myhäili tyytyväisenä ja painautui lähemmäs miestä, vaan piti tarkoin huolen siitä, ettei menisi tökkimään toista kylmillä sormillaan, niin miellyttävältä kuin moinen kiusanteko tuntuikin. Saisipahan sormensa lämpimäksi.
"Lämmin vesi loppuisi", Evelyn vastasi vaan ei liikahtanut senttiäkään kauemmas. Totta puhuen suihku kuulosti erittäin hyvältä idealta sulattamaan luihin hiipineen kylmyyden. Vaikkei ulkona ollutkaan pakkasta, oli viima ollut hyytävä. "Mutta ehkä naapurisi pitävät kylmästä suihkusta", nainen naurahti ja kurkotti painamaan suukon miehen huulille.

”Haittaako se?” Klaus kysyi tajuamatta edes, mistä he todella keskustelivat. Tuskin hänkään oikeasti nauttisi jääkylmästä suihkusta.
”Minulle tulee ikävä jos et tule mukaan.”

Kylmä suihku tuskin kuului kenenkään suosikkeihin, paitsi keskellä kuumaa kesäpäivää.
"Lupaan olla katoamatta mihinkään", nainen naurahti. Ei hänellä ollut mihinkään kiire, päinvastoin. Hän viettäisi mielellään vaikka koko päivän Klausin asunnolla, joten ei hän varmasti toteuttaisi mitään ninjamaista katoamistemppua. "Voin keittää kahvia niin saat heti suihkusta tullessasi kupillisen kuumaa."

”Okei”, Klaus myöntyi ja suukotti Evelynin otsaa ennen kuin lähti kylpyhuoneeseen. Hän tyytyisi lyhyeen ja nopeaan suihkuun, jotta pääsisi pian takaisin. Sitä paitsi aamukahvi kuulosti herkulliselta.
Klaus tuli keittiöön pyyhe lanteille kiedottuna suihkunraikkaana ja parta ajettuna. Ehkä hänen pitäisi Evelynin vuoksi nähdä vähän enemmän vaivaa ulkonäkönsä eteen - vaikka eipä nainen ollut valittanut.
”Olisit vain tullut, siellä oli ihanan lämmintä”, hän hymähti ja kaappasi naisen halaukseen. Milloin hänestä oli tullut sellainen romanttinen höpsö?

Evelyn nakkasi kahvinkeittimen päälle, kuten oli luvannut tekevänsä. Koirat pyörivät jaloissa aamuruokiaan kerjäten eivätkä tuntuneet häipyvän, vaikka miten komentaisi, joten parempi kai tarjoilla niillekin aamupalaa. Eivätpähän häiritsisi hetkeen, kun ahmisivat ruokiaan.
"Koirat olisivat nääntyneet nälkään", nainen naurahti halauksesta. "Roo yritti kovasti vakuuttaa katseellaan, ettei ole saanut ruokaa viiteen viikkoon", hän myhäili kädet miehen selkää silitellen.

”Vai niin”, Klaus naurahti ja vilkaisi koiraansa. Varsinainen ahmatti se oli. Ehkä Roon menneisyys selitti sen, miksi se söi kaiken mitä eteen tuotiin ja mielellään mahdollisimman nopeasti. Olihan se joskus joutunut taistelemaan ruuastaan.
”Sillä on joko huono muisti tai ainainen nälkä”, Klaus kommentoi ja etsi hänelle ja Evelynille kupit kaapista. Hän kaatoi vastatippunutta kahvia molemmille ja tarjosi höyryävää juomaa sitten naiselle.
”Millainen päivä sinulla on tänään?”

"Ammatillinen näkemykseni olisi ainainen nälkä", nainen naurahti vino virne kasvoillaan. Voi koiria. Vaan olivat ne ihania, kun kerjäsivät huomiota ja hyppäsivät sänkyyn lämmittämään varpaita.
"Kiitos", hän kiitti ottaessaan vastaan kahvikupin. Mikään ei käynnistänyt päivää kuten kahvi teki. "Ajattelin käydä tallilla tervehtimässä hevosia ennen kuin lähden Newcastleen. Lupasin tehdä iltavuoron klinikalla, joten loppupäivä menee siellä", Evelyn kertoi. Hänen oli ollut tarkoitus jättää iltakuudesta alkavat vuorot muiden vastuulle, kun siellä meni sitten keskiyölle asti, mutta nyt kun toinen päivystävistä eläinlääkäreistä oli sairaana, oli hän luvannut mennä auttamaan illaksi, niin jäljelle jäänyt päivystäjä voisi tulla töihin vasta keskiyöllä. Kun eläinlääkäreitä ei ollut kymmenittäin, oli pakko joustaa omista toiveistaan.
"Entä sinun päivääsi?" Evelyn kysyi, vaikka epäilikin, että toinen viettäisi päivänsä satulassa hiomassa koulurataa Valencian reissua varten. Olihan se silti kivempi kuulla suunnitelmat Klausin suusta kuin arvailla itsekseen.

Klaus huokaisi pettyneenä, kun Evelyn kertoi joutuvansa illaksi töihin. Vaikka tiedossa oli muutaman päivän reissu vieraaseen maahan auringon alle, ei se paljon lämmittänyt, kun olisi halunnut nähdä toista useammin. Sitä paitsi hän lähtisi Valenciaan ratsastamaan muiden hevosia ja toivottavasti sijoittumaan niiden kanssa - se oli raskasta työtä, jos sen teki kunnolla. Itse kilpailusuoritus nyt ei kauaa kestäisi, mutta hän tiesi ettei se riittänyt.
”Enköhän minä ratsasta Noxin ja Dalin niin, että tuomarit voisivat olla ylpeitä”, hän yritti vaikka ei ollut lainkaan varma, että se onnistuisi. Nox oli tuittupäinen ja tarvittaessa erittäin kiukkuinen orinretkale ja Dali taas oikea ämmä joinakin päivinä. Onneksi molemmilla oli tapana tsempata viimeistään kilpakentällä. Se oli asia, joka vei Klausia eteenpäin ratsujen kanssa huonoinakin päivinä.
”Sitten käyn Roon kanssa lenkillä. Mitä luulet, kaipaisiko Fuego iltalenkkiä?” Klaus kysyi päätään kallistaen. Jos hän ei lähtisi lenkille, hän tarttuisi viinipulloon heti kotiin päästyään. Olisi hyvä ottaa vastuu toisen lemmikistä, niin hän ehkä pysyisi selvänä.

"Olen varma, että ratsastat niitä hyvin", Evelyn rohkaisi hymyillen. Hän uskoi miehen taitoihin vankkumattomasti eikä malttanut odottaa, että pääsisi yleisön joukkoon jännittämään miehen puolesta. Kilpailujen seuraaminen paikan päältä oli aina aivan erilainen kokemus kuin televisioruudun ääreltä.
"Fuego ei ikinä anna minulle anteeksi, jos lukitsen sen talooni kun se voisi viettää aikaa Roon kanssa", Evelyn naurahti ja kietoi vapaan kätensä Klausin selän taakse. "Jos vain viitsit, olisi ihanaa, jos se pääsisi teidän kanssa ulos."

”Sinä se luotat kyllä sokeasti entiseen esteratsastajaan kouluradalla”, hän virnisti vaikka tiesikin, että osasi. Kaikki olisi kiinni vain siitä, miltä hevoset sinä päivänä tuntuisivat ja olisiko hänestä saamaan niistä kaikki irti. Oli hänen onnensa, että hänet oli nuorena laitettu ratsastamaan estekilpailijen ja -harjoitusten välissä vähintään yhtä paljon koulua.
”Minun pitäisi ottaa pari valmennusta, siitä olisi taatusti apua. Ehkä kysyn Caitliniä tai Troyta, jos näen heitä.” Klaus tiesi, että hänen olisi pitänyt käydä vakavammin valmentautumassa Noxin ja Dalin kanssa. Hän ja hevoset osasivat, vain yhteistyötä piti hioa kohti täydellisyyttä. Aina olisi kehitettävää, mutta hän tiesi heidän mahdollisuutensa.
”Otan mielelläni Fuegonkin mukaan. Onpa koirilla ainakin hauskaa”, hän hymähti ja hörppäsi kahviaan. Hänkin nauttisi kunnon liikunnasta ja saattoi vain toivoa, että kaksi riehakasta koiraa eivät karkaisi hänen näköpiiristään.
”Se voi olla täällä kanssani kun olet töissä. Voin vaikka tuoda sen kun pääset kotiin.”

"Olen nähnyt sinut kouluhevosten selässä. Tietenkin luotan", hän vastasi virnuillen. Hän oli nähnyt miehen useammin ratsastamassa koulurataa kuin hyppäämässä esteitä, joten jos häneltä kysyttäisiin, hän osaisi ylistää Klausin kouluratsastustaitoja maasta taivaisiin.
"Valmennuksista ei voi olla harmia", nainen järkeili. Hänenkin pitäisi totuuden nimissä käydä edes silloin tällöin ratsastamassa jonkun arvioivan katseen alla, mutta hän ei saanut sellaista aikaiseksi. Hän oli käynyt muutaman kerran Troyn valmennuksessa, koska mies oli sopivan huumorintajuinen ollakseen hämmentymättä, kun Lionheart järjesti omaa ohjelmaa.
"Oi, se olisi todella kultaista. Olet aivan liian täydellinen", Evelyn naurahti ja kurkotti suukottamaan toisen poskea. Fuegon ei tarvitsisi olla päivää yksin, mikä olisi kerrassaan ihanaa, eikä hänen tarvitsisi murehtia iltalenkkiä kun palaisi puolenyön jälkeen kotiin.

Evelyn oli oikeassa siinä, että tuo tiesi hänet paremmin kouluratsastajana, sillä ei ollut tuntenut miestä nuorempana. Klaus kuitenkin muisti aina, miten oli nauttinut esteistä ja vauhdista. Sittemmin se oli muuttunut estepeloksi ja mitä kauemmin siitä oli, sitä enemmän häntä hirvitti. Hän oli hypännyt satunnaisesti senkin jälkeen, mutta todellisuudessa hänestä tuskin olisi enää palaamaan esteradoille.
”Sinulla on outo maku”, hän virnisti eikä tyytynyt poskipusuun vaan painoi hellän suudelman naisen huuliin. Hän ei ollut koskaan kuvitellut kaipaavansa parisuhdetta, mutta jotenkin hän oli ajautunut tilanteeseen.
”En haluaisi ottaa Roota tallille, kun en voi lähteä sen kanssa maastoon. En halua edes kuvitella, mitä se Sawyer tekisi sille kun en näe”, mies huokaisi ja katsoi ruuan jälkeen väsynyttä mutta onnellista takkukasaansa. Hänen aikansa menisi maneesissa koulutreeneissä, eikä Roosta olisi siellä kuin kiusaksi.

"Tuon olen kuullut ennenkin", Evelyn nauroi ajatellen hevostaan, jota kukaan muu täysijärkinen ihminen olisi tuskin ostanut. Lionheart oli hänelle täydellinen, niin hullulta kuin se muiden silmään näyttikin. Puheet koirista, tai enemmänkin Sawyerin niille aiheuttamasta uhasta sai naisen hymyn hyytymään ja synkän varjon häilähtämään kasvoilla. Hänen pitäisi olla ymmärtäväinen ja antaa anteeksi, mutta oli niin paljon helpompi vihata Sawyeria.
"Jätä Roo Fuegon kanssa talolleni? Eivät ne paljoa tuhoa voi saada aikaan", nainen totesi harteitaan kohauttaen. Hänkään ei kävisi maastossa, eikä viipyisi tallilla pitkään, joten tuntuisi typerältä ottaa koiria mukaan. Hän kävisi vain tervehtimässä hevosia, ennen kuin palaisi kotiin, hoitaisi muutamat typerät paperihommat ja valmistautuisi iltavuoroon Newcastlessa.

”Se on varmasti fiksua”, Klaus murahti miettien yhä väkivaltaista tallityöntekijää. Hän tiesi, että saattaisi provosoituna käydä vaikka naisen päälle. Hän osasi olla varuillaan, ja Sawyer oli todella antanut syyn olla.
”Voin hakea ne luokseni kun pääsen lähtemään”, Klaus suunnitteli ja joi kahvinsa loput. Hän laski kupin pöydälle harkiten toista kupillista ja kääntyi halaamaan Evelyniä.
”Ehkä minun pitäisi keksiä jotakin päällepantavaa.” Olisi ollut vaan paljon mukavampaa jäädä halailemaan naista.

"Se kuulostaa hyvältä idealta", Evelyn myötäili toisen suunnitelmia. Koirat viihtyisivät isommassa talossa paremmin eivätkä tuhoaisi niin paljoa paikkoja, vaikka innostuisivatkin riehumaan. Hänen pitäisi vain muistaa lukita takaovi, ettei Fuego aukaisisi sitä itsekseen ja lähtisi tutkimusretkelle Roon kanssa.
"Ehkä", nainen vastasi tyytyväisesti hymyillen. "Vaikka kovasti arvostankin vähäpukeisuuttasi, niin tekisi moni muukin, jos lähtisit liikkeelle noin. Olisi ikävää joutua jakamaan sinut", nainen kiusoitteli ja kurkotti suukottamaan miehen huulia.

Klaus virnisti Evelynin sanoille ja vastasi tuon suukkoon.
”Alat kuulostaa pelottavan mustasukkaiselta”, hän hymähti ja lähti sitten kuitenkin pukeutumaan. Farkut ja neule varmaan ajaisivat asiansa - ratsastushousut kun hänellä oli tapanaan pukea vasta tallilla. Mies vaihtoi vaatteensa häpeilemättä naisen silmien alla, sillä hänellä ei ollut mitään salattavaa. Sitä paitsi pieni yksiö tarjosi hurjan vähän vaihtoehtoja piiloutua. Mies letitti hiuksensa alustavasti pois tieltä ja kaatoi sitten itselleen lisää kahvia. Hän vilkaisi jääkaappiin.
”Pitäisi kai käydä kaupassa. Jos sinulla on nälkä ja keksit tuolta jotain, ole hyvä vain”, hän sanoi olkiaan kohauttaen ja sulki oven. Hän ei voinut kuvitellakaan syövänsä vielä siihen aikaan.

Evelyn, mustasukkainen? Ei ikinä. Ehkä. Tai no. Riippui vähän siitä, kuka määritteli mustasukkaisuuden. Hän oli vain hieman reviiritietoinen.
"Älä huoli, en aio tutkia puhelintasi", nainen naurahti pehmeästi. Eikä käydä läpi postia tai kytätä toisen aikatauluja. Hän hymähti ajatukselle itsestään olemassa se sekopää, joka oikeasti vahtisi miehen menemisiä ja jolta täytyisi pyytää lupa kaikkeen. Ehei, ei kiitos.
"Ei minulla ole nälkä", Evelyn vakuutti ja joi jäähtynyttä kahviaan kaikessa rauhassa. "Jos kaipaat päivällistä, kun palaat tallilta, voin jättää jotakin jääkaappiini odottamaan", nainen lausahti ennen kuin joi kahvinsa loppuun. Hän tekisi kuitenkin itselleen ruokaa, jota ottaa mukaan iltavuoroon, joten hän voisi yhtä hyvin tehdä reilumman annoksen, niin miehellekin riittäisi. Tosin Klausin omituisten ruokailutottumusten takia hän ei olisi ihmetellytkään, vaikka mies eläisi koko päivän pelkällä aamukahvilla.

Klaus ei olisi edes vastustellut, vaikka Evelyn olisi hänen puhelimensa halunnut nähdä. Siellä ei ollut mitään salaista. Toisaalta pidemmän päälle hän ei kestäisi hullun mustasukkaista naista, joten oli vain hyvä, ettei Evelyn ollut sellainen. Oli kuitenkin ihanaa, että tuo välitti ja piti huolta.
”Miksi ei, jos siitä ei ole vaivaa”, Klaus nyökkäsi ja poltti kielensä vastakaatamaansa kahviin. Mies irvisti ja istuutui keittiösaarekkeen jakkaralle.
”Voisinpa vain lähteä kanssasi maastoon. Tällä hetkellä se houkuttaisi enemmän”, hän mumisi. Ulkona saattoi tosin tulla kaatamalla hyistä vettä ja tuulla, mikä olisi kuvannut Englannin talvisäätä upeasti. Siisti sisätyö maneesissa sopisi kyllä jäistä sadetta paremmin hänelle.

"Ei ole vaivaa", nainen vakuutti hymyillen. Samalla vaivalla sitä tekisi kaksi annosta kuin yhdenkin. Hän ei tosin tiennyt, mitä kaapeista löytyisi, mutta ehkä hän saisi jotakin taiottua kokoon.
"Käyn korkeintaan kävelemässä Defyn kanssa, jos sää ei ole aivan kammottava. Lionheart saa nauttia laitumella riehumisesta, sillä Amanda tulee ratsastamaan sitä iltapäivällä", nainen huokaisi. Toisaalta oli perin ihanaa, että tyttö oli halunnut ratsastaa Lionheartia, sillä hänen aikansa ei tuntunut riittävän Defyn kuntoutukseen, klinikalle, Rosings Parkin hevosille ja Lionheartin ratsastamiselle, mutta toisaalta syyllisyys oli aina läsnä. Lionheartin olisi pitänyt olla tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Ainakin ori sai nyt osallistua valmennuksiin, joissa Amanda ahkerasti kävi. Ehkä hevonen erehtyisi oppimaankin jotain.

”Miten tyttö on pärjännyt tallin virallisen pellen kanssa?” Klaus kysyi hyväntahtoisena. Lionheart oli sulattanut hänenkin sydämensä, sillä kuka nyt osaisi vastustaa niin hölmöä mutta hurmaavaa hevosta.  Hänellä olisi seuraavana päivänä useampi valmennus ja sen lisäksi tiedossa olisi rankkaa harjoitusta Noxin ja Dalin kanssa. Työpäivät pitenivät kuin vahingossa, mutta Klaus ei valittanut. Päästyään hommiin Fairchildeille hän oli luvannut itselleen, että tekisi kaiken, mitä voisi työpaikkansa säilyttääkseen.

Evelyn naurahti miehen sanoille. Niinpä niin.
"Yllättävän hyvin. Ehkä Lionheart on vielä vieraskorea", nainen hymähti huvittuneena. Hän oli odottanut paljon enemmän häsellystä ja erimielisyyksiä, mutta tähän asti ori oli yllättänyt hänet positiivisesti. Hänen hevosensa ei ollut aivan toivoton, vaikka lähellä olikin.
"Kyllä siitä vielä ratsu saadaan", Evelyn naurahti. Siinä tosin voisi kestää, mutta ainakin tähän asti kaikki oli sujunut hyvin. Ehkä hän voisi harkita moisen järjestelyn jatkamista pidempään, vaikka aluksi ajatuksena oli hänen puoleltaan ollut vain muutaman kuukauden tai ehkä juuri ja juuri puolen vuoden vuokralle antaminen. Vaan jos kaikki sujuisi näin hyvin, ei hän nähnyt mitään syytä, miksei Amanda voisi ratsastaa oria pidempäänkin.

Oli mukava kuulla Lionheartin käyttäytyneen, sillä leikkisä hevonen keksi mitä villeimpiä metkuja omistajansa riemuksi harva se päivä. Klaus ei uskonut pätkääkään siihen, että ori olisi kasvanut aikuiseksi, joten naisen sanat vieraskoreudesta oli kai hyväksyttävä.
”Eikä vielä kaduta?” Klaus kysyi tietäen miten tärkeä ori oli Evelynille. Eihän Amanda toisen lehmänkirjavaa sirkushevosta ollut omakseen saanut, ja todennäköisesti Evelynin kaikki aika meni nyt Defyn kanssa.

"Ei. Siinä vaiheessa sitten, kun se ei enää tervehdi minua", nainen mumisi vitsikästä äänensävyä tavoitellen. Hän epäonnistui surkeasti, mutta ei kai se niin tarkkaa ollut. Evelyn olisi niin paljon mieluummin ratsastanut hevostaan itse, mutta häneltä ei riittänyt aikaa hevoselle tunteja joka päivä. Olisi riittänyt, jos hän olisi jättänyt osan klinikan vuoroista tekemättä, mutta hän oli yllätyksekseen todennut viihtyvänsä klinikalla hyvin, eikä osannut jättää muita eläinlääkäreitä oman onnensa nojaan, eläimistä puhumattakaan. Defy verotti rajallisesta ajasta vieläkin suuremman osan, mutta tamma tarvitsi sitä aivan eri tavalla kuin Lionheart, joka korkeintaan kiipeilisi karsinansa seinille, jos ei pääsisi liikkumaan riittävästi.

Klaus nyökkäsi hymyillen. Hän saattoi vain arvailla miltä tuntui, kun joku muu ratsasti naisen hevosta ja tuon täytyi sinnitellä kiireisen klinikkatyön ja projektihevosen välillä. Onneksi Evelyniltä liikeni aikaa myös hänelle. Klaus ei ollut kovin mustasukkaista sorttia, mutta kyllä hänkin ajoittain kaipasi huomiota ja hellyyttä. Mies kaatoi kylmäksi menneet kahvin loput tiskialtaaseen ja huuhtaisi kupin jättääkseen sen tiskipöydälle.
”Pitäisiköhän meidän lähteä?” hän ehdotti pehmeästi ja silitti naisen käsivartta hitain liikkein. Tuntui hyvältä, kun oli joku, jonka kanssa jakaa osa päivästään.

Evelyn hymyili ajatukset sinne tänne vaeltaen. Hän ei oikein pysynyt itsekään mielenliikkeidensä perässä, mutta ei se kai niin tarkkaa ollut. Pääasia oli, että hän tiesi olevansa onnellinen ja tyytyväinen. Ei sitä enempää voinut vaatia.
"Pitäisi varmaan", Evelyn vastasi nyökäten. Hän halusi jo nähdä paitsi hevosensa, myös Klausin jomman kumman kilparatsun selässä. Hän oli päättänyt, että venyttäisi aikataulujaan sen verran, että näkisi miehen ratsastamassa. Se oli kerrasta toiseen yhtä lumoavaa katsottavaa, vaikka Nox osasikin olla rasittavan voimakastahtoinen ja Dalia nyt ei vaan huvittanut tehdä, mitä siltä pyydettiin.

Klaus suukotti naisensa otsaa ja lähti keräämään tavaroitaan tallille lähtöä varten. Puhelin ja lompakko, kai niillä selviäisi. Avaimet, sekä kotiin että autoon. Hän työnsi tavaroita nuhjuisen takkinsa taskuihin ja avasi sitten vielä kosteat hiuksen pöyhiäkseen niitä vähän. Olisi pitänyt kuivata paremmin, mutta kai se vältti. Tallilla moni oli nähnyt hänet täysin räjähtäneenä ja sillä kertaa hän oli ainakin siistinyt naamakarvansa ja käynyt suihkussa - ja mikä parasta, viettänyt yönsä kauniin naisen vieressä, jonka vuoksi voisi jopa hymyillä muille.
”Sopiihan se, että viedään Roo luoksesi?” hän vielä varmisti rapsuttaessaan lähdöstä innostuneen karvakasan korvantausta.

Evelyn keräsi vähäiset tavaransa, jotka oli levitellyt ympärilleen, eli lähinnä nappasi mukaan kännykän ja kotiavaimet. Hän hymyili seuratessaan Klausin puuhia ja rapsutteli Fuegoa, joka tuntui tietävän, että nyt oltiin lähdössä johonkin ja teki kaikkensa pysytelläkseen mahdollisimman lähellä ovea, ettei vain jäisi matkasta.
"Totta kai", nainen vakuutti hymyillen. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että koirat viettäisivät päivänsä hänen asunnollaan. Eivät ne paljoa tuhoa voisi saada aikaan, kunhan takaoven vain muistaisi lukita. Evelyn astui ulos ulko-ovesta kietaistuaan takkinsa päälleen ja laskeutui portaita Fuego päällään polvitaipeita tönien. Koiralla oli kamala kiire ulos, tai ehkä vain ensimmäiseksi, mutta niin tai näin, portaiden laskeutuminen oli heti huomattavan paljon vaikeampaa. Hän selvisi kaatumatta naamalleen. Fuego loikki ulkoilmassa riemuissaan ja hääräsi hirveällä innolla ympärillä. Typerä koira.

Roo säntäsi vauhdilla portaita alas kohti ulko-ovea. Se ei jaksanut edes odottaa isäntäänsä, vaikka ei katoaisikaan ulkona tuon näköpiiristä. Klaus varmisti, että kotiovi oli lukossa ja ravasi sitten portaat saadakseen Evelynin kiinni. Hän kiirehti avaamaan alaoven koirille ja naiselle johdattaen nuo sitten autolleen pitkin Slaleyn keskustan jäistä jalankulkuväylää.
”Tiedän, että asut ihan vieressä, mutta minä en ainakaan aio kävellä tallille tällaista pohjaa”, hän sanoi avatessaan kuskin puoleisen oven. He voisivat heittää koirat Evelynille matkalla ja suunnata sitten Rosings Parkiin, jossa piha arvatenkin oli työntekijöiden puolesta sulatettu tai vähintään hiekoitettu hyvin. Oli liian suuri riski, että arvokas kilpahevonen kaatuisi huolimattomuusvirheiden vuoksi.

Evelyn nyökkäsi. Hänkään ei mielellään liukastelisi koko matkaa.
"Kyyti kelpaa oikein mainiosti", nainen vakuutti noustessaan auton kyytiin. Mieluummin hän istuisi miehen turvallisesti ajamassa autossa kuin liukastelisi jalkakäytävällä ja löisi vielä päänsä, kun kaatuisi. Tallilla asia olisi varmasti paremmin hoidossa, joten siellä tämmöisistä ei tarvinnut murehtia. Ainakin toivottavasti. Defyn taluttaminen olisi jo ihan riittävän vaikeaa, vaikka hän ei joutuisi vielä hapuilemaan jokaista askeltaankin.
"Päästän vain koirat sisään, minulla ei mene kuin pieni hetki", nainen vannoi aukaistessaan auton oven kotiovensa edessä. Hän ei suotta vaihtaisi vaatteita, sillä ei aikonut ratsastaa tai ylipäätään viettää hevosten kanssa koko päivää. Hän kävisi suihkussa kunhan palaisi tallilta, joten siihen asti pärjäisi eilisillä vaatteilla ihan hyvin. Evelyn aukaisi kotiovensa ja kutsui koirat sisään mukanaan. Hän suuntasi lukitsemaan takaoven, jonka perinteisen salvan Fuego osasi avata. Nyt koirat eivät lähtisi omille teilleen. Nainen lukitsi ulko-oven perässään ja kiirehti takaisin autolle. Fuegon haukku kuului talon sisältä. Uros selkeästi protestoi sitä, että se oli julmasti huijattu sisään, kun ihmiset lähtisivät muualle pitämään hauskaa.

Fuegon haukku sai myös Roon villiksi. Klaus pudisti päätään huvittuneena koiralleen, mutta ei kokenut syyllisyyttä sen jättämisestä. Hän tiesi eläimen pärjäävän lajitoverin kanssa varsin hyvin sen aikaa, kun he olisivat poissa. Eiköhän se pian hiljenisi. Auto nytkähti liikkeelle ja lipui nopeusrajoitusten mukaisesti Slaleyn pikkuteitä kohti tuttua tallia. Klausin käsi valui vaihdekepiltä naisen reidelle varsin siveästi.
”Etkö tulisi Defyn kanssa harjoittelemaan kouluratsastusta?” hän kysyi vitsikkäästi ja vilkaisi naista. Olisi vain paljon mukavampaa tuijotella upean Evelynin ratsastusta kuin tehdä oikeasti töitä. Hevosen selässä moinen unohtuisi, ainakin, jos Nox ja Dali jättäisivät diivailun ja keskittyisivät.

Evelyn hymyili miehelle ja pudisti päätään.
"En halua ottaa vastuuta siitä, jos se päättää heittää minut seinään ja sen jälkeen kiskoa sinut alas Noxin selästä", nainen naurahti. Hän ei nousisi Defyn selkään tänään, eikä huomennakaan, jos se olisi hänestä kiinni. Hän työskentelisi maan tasolta ja toivoisi, että tamman hitaasti hänelle suoma luottamus kantaisi senkin hetken yli, kun hän nousisi selkään ja tosissaan pyytäisi Defyä tekemään töitä.
"Me pysyttelemme kaukana kaikesta, mitä se voi tuhota", hän naurahti. Pyöröaitaus olisi hyvä valinta. Siellä ei olisi mitään ylimääräistä, minkä Defy voisi laittaa kappaleiksi. Kentälle yhtenä päivänä lojumaan jäänyt puomi ei ollut ollut yhtä onnekas, sillä tamma oli vimmoissaan polkenut kavioillaan puomista suuria paloja irti. Kolhittu puu ei enää kävisi puomista, joten talli oli yhtä estepuomia köyhempi.

Klaus hymähti. Defy kuulosti varsin leppoisalta, ja silti hän halusi joskus tutustua siihen. Mies oli kuitenkin päättänyt antaa aikaa hevoselle tutustua ensin Evelyniin uudelleen. Hän vain sekoittaisi pakkaa.
”Kunhan olet varovainen”, Klaus ilmaisi huolensa ja puristi naisen reittä hellästi. Defyn kaltainen hevonen oli arvaamaton, mutta hän luotti naisen taitoihin. Tallirakennus näkyi edessäpäin ja ajoittain peilijäinen, luistelukenttää muistuttanut tie näytti sulalta. Rosings Parkiin ei edes talvinen extremesää tuntunut yltävän.

"Olen aina", nainen vannoi rauhoitellakseen toista. Hän ei halunnut ottaa ylimääräisiä riskejä niin itsensä kuin hevosenkaan takia. Hän ei tiennyt, kuinka monta mahdollisuutta saisi Defyn kanssa, joten hän yritti parhaansa mukaan välttää kaikkia tilanteita, joissa tamma voisi valita oppimansa aggressiivisen käytösmallin. Aina hän ei onnistunut niin hyvin, mutta kuukausien myötä tilanne oli parantunut huomattavasti. Kärsivällisyyttä, sitä tamma vaati loputtomia määriä.
"Ratsasta hyvin, niin voit lähteä ylpeänä kisamatkalle", Evelyn toivotti hymyillen. Hän uskoi aina siihen, että mies ratsasti hyvin. Ei toinen turhan takia kilpaillut niin hienoilla hevosilla.

Klaus käänsi auton parkkipaikalle ja pysäytti sen pehmeästi. Sammutettuaan kulkupelin hän kääntyi naista kohti ja vei kätensä tuon niskaan. Hellästi hän kumartui painamaan suudelman pehmeisiin huuliin.
”Pidä hauskaa Defyn kanssa”, hän toivotti puolestaan ennen kuin nousi autosta ja lukitsi ovet Evelyninkin päästyä ulos. Avaimet löysivät miehen takin taskuun hänen suunnatessaan toisen seurana kohti tallirakennusta. Nox olisi toivon mukaan valmiina sisällä, sillä hän oli ilmoittanut tallille tulevansa. Jos siihen oli mahdollisuus, mies antoi mielellään muiden hakea hevosen sellaisella kelillä. Nopeuttihan se, kun siltä olisi riisuttu paksut toppaloimet ja se olisi harjattu.

Hän vastasi hellään suudelmaan hyvillään. Klaus oli niin perin suloinen, kun jaksoi aina jakaa moisia hellyydenosoituksia silloinkin kun hän niitä vähiten odotti. Nainen hymyili sanoille ja nyökkäsi.
"Totta kai. Samat sanat Noxin ja Dalin kanssa", hän vastasi ja nousi autosta. Evelyn käveli miehen rinnalla tallia kohden. Hän tarvitsisi Defyn riimunnarun, jos aikoisi hakea tamman tarhasta ilman ylimääräistä ohjelmaa. Hän ei tosiaankaan luottanut hevoseen niin paljoa, että olisi taluttanut pelkällä riimulla.
"Tulen vielä pyörähtämään, ennen kuin lähden kotiin ja klinikalle", nainen lupasi tallikäytävän puolella. Hän hakisi hevosen, pyörittäisi tammaa hetken pyöröaitauksessa ja sen jälkeen palaisi sanomaan heipat ennen kuin häipyisi kotiin. Olisipa hän voinut jäädä pidemmäksi aikaa ihailemaan Klausin ratsastusta, sillä hän oli varma, että mies näyttäisi upealta hevosten kanssa.

Klaus nyökkäsi.
”Nähdään sitten”, hän hyvästeli naisen painuen suoraan pukeutumaan ratsastusvaatteisiinsa.  Hän tarkistaisi samalla maneesin varaukset vaikka olettikin, että sinne mahtuisi. Nox osasi olla iso hevonen niin tahtoessaan, mutta he voisivat harjoitella myös pientä alaa vaativia tehtäviä sen sijaan, että riehuisivat lisätyssä laukassa pitkin katettua hiekkakenttää. Hänestä oli mukavaa kohdata ensin välillä haastava Nox, sillä sen jälkeen tuittuileva tamma menisi kyllä helpommin.

Evelyn hymyili ja suuntasi sivuovista hakemaan tummanruunikkoa tammaa, joka oli vastikään siirretty tarhaamaan kolmen muun tamman kanssa. Defy kohotti päänsä korkealle ja haisteli ilmaa sieraimet suurina, kun hän livahti portista. Hevonen ei kuitenkaan kääntynyt pois tai painanut korviaan luimuun, vaan höristi niitä innokkaammin hänen suuntaansa. Evelyn hymyili. Tämä oli jo suuri edistysaskel, kun mietti, millainen tamma oli ollut kesällä.
"Hei tyttö", hän jutteli matalalla äänellä lähestyessään hevosta, joka kuunteli häntä, muttei tullut askeltakaan lähemmäs. "Lähdetään pyörimään aitaukseen, eikö vaan?" Nainen jatkoi pysähtyen odottamaan kuten aina ennenkin. Hän odotti aina viisi sekuntia paikoillaan, vaikka Defy ei kertaakaan ollut lähestynyt häntä odotuksesta huolimatta. Tällä kertaa kävi toisin, sillä tamma epäröi vain hetken ennen kuin otti yhden lyhyen askeleen häntä kohti. Nainen hymyili leveästi, muttei liikkunut. Defy epäröi uudestaan, mutta lähti lähestymään lyhyin, varovaisin askelin. Evelyn silitti tamman päätä, kun Defy tuli kosketusetäisyydelle.
"Upeaa", hän henkäisi ja kehui hevosta vuolaasti kiinnittäessään riimunnarun. Jonakin päivänä Defy vielä kävelisi hänen luokseen, kun hän tulisi portille. Hän halusi uskoa siihen.

Pikaviestinpeli. Evelynin välteltyä Klausia useamman viikon oman typeryytensä takia, ei jälleennäkeminen täytä kummankaan toiveita.

Tiistai 17. maaliskuuta

Evelyn oli keksinyt mitä mielikuvituksellisempia selityksiä, joilla vältellä Klausiin törmäämistä viimeisten viikkojen aikana. Milloin hän oli joutunut yllättäen lähtemään töihin, milloin häntä väsytti liikaa yövuoron jäljiltä, jotta hän ehtisi tallille, milloin Fuego oli kipeänä ja vaati peräänkatsomista (koira oli niiskuttanut nenäänsä päivän, mutta se ei ollut haitannut menoa lainkaan). Hän oli moneen kertaan soittanut kysyäkseen, voisiko tulla kylään ja useamman kerran ollut jo puolimatkassa oven taakse, ennen kuin oli viime hetkellä jänistänyt ja palannut kotinsa vakaiden seinien suojiin. Hän ei tiennyt, miten katsoisi miestä silmiin kaikkien sekoilujensa jäljiltä, mutta tänään hän oli päättänyt yrittää eikä aikonut antaa itselleen pakotietä. Nainen letitti hiuksensa loppuun, meikkasi kevyesti (pitihän tummat silmänaluset saada jotenkin naamioitua) ja suoristi valkoista paitaansa ennen kuin nappasi Fuegon remminpäähän, heitti takin niskaansa ja lähti talsimaan kohti tuttua asuntoa Slaleyn kyläpubin yläkerrassa.
Kylmästä viimasta oli helpottavaa päästä portaikon lämpöön. Fuego haukkui innoissaan eikä ottanut kuuleviin korviinsa komentoja tukkia kuonoaan. Huokaisten nainen laski kiskovan koiran irti. Ei se kapeassa portaikossa mihinkään eksyisi. Pitbull kiisi miehen oven taakse häntäänsä innoissaan heiluttaen. Fuego ei lainkaan arvostanut Evelynin aiheuttamaa eroa koirakaverista, joten oli tavallistakin innokkaampi tervehtimään Roota. Evelyn yritti loihtia kasvoilleen mahdollisimman luonnollisen hymyn ennen kuin kiipesi viimeiset portaat tasanteelle, jolla Fuego jo pyöri ympyrää.

Klaus oli viettänyt viime viikot enimmäkseen kotonaan ja vieraillut tallilla vain toiveenaan nähdä Evelyn. Naista ei ollut näkynyt vaikka hän oli yrittänyt sopia tapaamista ja hiljalleen miehestä oli alkanut tuntua, että toinen vältteli häntä tahallaan. Rosings Parkista oli tullut pakkopullaa, ja valmentaja oli käynyt tekemässä vain pakolliset ratsastukset ja valmennukset ainoana tahtonaan nähdä Evelyn. Se oli turhaa, ja hän oli hiljalleen vaipunut alkoholin synkkään maailmaan kotonaan ja käynyt ulkona vain lenkittääkseen koiransa lyhyesti korttelin ympäri ja kerran, kun oli kävellyt Evelynin oven taa mutta jättänyt koputtamatta. Ei hän halunnut tunkeilla, vaikka ikävä olikin.
Portaista kuulunut koiranhaukunta sai Roon terästäytymään ja se laukkasi kiireesti haukkuun vastaten ovelle. Sinä päivänä vasta muutaman lasillisen juonut Klaus murahti ja vaihtoi asentoa sohvalla. Tuskin se oli mitään tärkeää. Kun toinen koira kuulosti olevan häiritsevästi juuri hänen ovensa takana, mies nousi laiskasti ja käveli ovelle komentaen koiransa kauemmas. Kuka ikinä mahtoikaan häiritä hänen rauhaansa? Hän avasi oven ja yllättyi nähdessään naisen, jonka oli saanut nähdä vain unissaan viimeisten viikkojen aikana.
”Ai, sinä”, Klaus tervehti hämmentyneenä ja kevyt hymy nousi huulille. Evelyn oli niin kaunis että melkein teki pahaa ajatella, että tuo olisi muka vältellyt häntä. Ehkä nainen oli vain ollut kiireinen ja Klaus mennyt päättelyketjuissaan liian pitkälle.
”Tule sisään.”

Evelyn vaihtoi painoa jalalta toiselle laskien portaiden askelmia takaisin ulko-ovelle. Hän ei ehtisi niitä alas ennenkö Klaus saisi oven auki, joten olisi turhaa edes yrittää. Miehen näkeminen toi aiemmin niin väkinäiseen hymyyn edes hieman aitoa lämpöä, vaikka katsettaan hän ei saanutkaan pideltyä Klausin silmissä pitkiä aikoja.
"En kai häiritse?" Hän koki tarpeelliseksi kysyä astuessaan kynnyksen yli sisään asuntoon. Fuego häsläsi Roon kimpussa kuin ei olisi nähnyt koirakaveriaan vuosiin. Evelyn kurkotti painamaan suukon miehen suupieleen tervehdykseksi.
"Sain vihdoin vapaan illan töistä", hän hymähti yrittäen peittää epävarmuutensa hyväntuuliseen jutusteluun. Ainakin mies oli päästänyt hänet sisään, mikä oli jo hyvä alku. "Mitä kuuluu?"

”Et”, Klaus vastasi lyhyesti ja toivotti naisen tervetulleeksi miesluolaansa. Hän kosketti lyhyen suukon aikana toisen käsivartta ja tunsi sellaista lämpöä, mitä oli kaivannut elämäänsä. Evelyn ei varmaan arvostaisi tyhjiä pulloja keittiötasolla, mutta tuskinpa ne yllättäisivät. Klaus oli kyllä yrittänyt vähentää, mutta päivät yksinään olivat olleet omiaan ajamaan hänet juomaan.
”Ihana kun tulit”, hän vielä sanoi oven suljettuaan ja tarjoutui riisumaan Evelynin takin.
”Ei mitään uutta”, kuului lyhyt ja hyvinkin todenmukainen vastaus kun Klaus siirtyi pieneen avokeittiöönsä siivoamaan pulloja piiloon ja upottamaan varsin vähät tiskit piiloon lämpimän veden täyttämään altaaseen.
”Toivottavasti et kuluta itseäsi loppuun. Olet ollut hyvin kiireinen.” Klausin huomio oli vain huolehtimista, sillä hän tiesi miten liian paljon töitä tekevälle kävisi lopulta. Sitä paitsi hän alkoi jo olla hieman mustasukkainenkin Evelynin ajasta.

Evelyn hymyili pehmeästi ja tunsi ahdistuksen sulavan edes hetkeksi, kun mies kosketti käsivartta. Hän oli kaivannut Klausia, mikä tuntui nyt pelkältä typeryydeltä. Hän olisi voinut tulla kylään koska tahansa, vaan ei, hän oli mieluummin keksinyt syitä vältellä miestä, jotta voisi rypeä itsesäälissään vielä muutaman tunnin pidempään. Hän oli yksi suuri idiootti, se hän oli.
"Oli ihana tulla", hän vakuutti antaessaan miehen riisua takin siroilta harteilta. Evelyn nielaisi syyllisyytensä miehen huolehtiessa niin suloisesti hänen jaksamisestaan. Hän piti katseensa tiukasti koirissa jättääkseen paljonpuhuvat tyhjät pullot huomiotta. Hänellä ei ollut mitään oikeutta syyllistää toista alkoholinkäytöstä, kun itsekin ratkesi silloin tällöin juomaan.
"Töissä tapahtui paljon kerralla. John oli lomalla ja Leanne kolhi itsensä, joten Ryan ja Jerry tarvitsivat tukijoukkoja", hän pudisteli päätään surkealle puolitotuudelleen. Leanne oli ollut päivän poissa hevosen tallottua naisen jalkapöydän säpäleiksi, mutta eläinlääkäri oli ilmestynyt paikalle keppien kanssa seuraavana päivänä ja hoitanut työnsä esimerkillisesti, eikä Johnin lomakaan ollut ollut kuin pidennetyn viikonlopun mittainen. Sitä Klausin ei tosin tarvinnut tietää, niin hänen ei tarvinnut selittää, miksi oli lukittautunut taloonsa kuin mykkäkoulua pitävä ala-asteikäinen.
"Mutta nyt toivon mukaan rauhoittuu, niin voin pitää päivät lyhyinä ja käydä enemmän tallilla. Miten Noxin kanssa on sujunut?"

Klaus hyväksyi Evelynin selityksen sillä ei ollut odottanutkaan sellaista. Hän tarjosi tyhjyyttä huutavasta jääkaapista kivennäisvettä ja kaatoi sitten ainakin itselleen lasillisen. Se tekisi ehkä hyvää viinin jälkeen.
”Ihan hyvin”, hän vastasi valehdellen, sillä tosiasiassa hän oli ratsastanut täysin ala-arvoisesti varsinkin viimeiset päivät ehkä päässä jyskyttävän krapulan vuoksi. Aikaisemmin hän oli osannut edes purkaa ikäväänsä täsmälliseen koulutyöskentelyyn hevosella, mutta jotenkin se oli sitten unohtunut. Hän oli vältellyt muita ratsukkoja ja päätynyt ratsastamaan talvisessa vesisateessa takimmaiselle kentälle useampanakin päivänä.
”Miten sinulla sujuu Defyn kanssa?” Klaus kysyi ja tarjosi naiselle mahdollisuutta istua kanssaan sohvalle.

Evelyn otti tarjotun vesilasin vastaan hymyillen ja seurasi toisen perässä sohvalle. Hän pyöritteli lasia hermostuneesti käsissään, huomasi sen ja pakotti itsensä lopettamaan. Hetkeä myöhemmin jalka väpätti. Hän ei osannut rauhoittua aloilleen sitten lainkaan.
"Kyllä se edistyy", hän vastasi vaikka tiesikin, että oli työskennellyt hevosen kanssa liian vähän viime viikkoina. "Se antaa minun jo nousta selkään ilman häsellystä, joten toivoa on." Mille, siitä hän ei ollut varma, mutta tamma ei enää käynyt heti hänen päälleen, kun hän lähestyi sitä. Se oli jo suuri askel kohti parempaa, kun vertasi viime kesään. Ehkä hevosesta saisi vielä täyspäisen harrasteratsun, joka voisi nauttia elämästään.

”Hyvä”, Klaus nyökkäsi hyväksyvästi.
”Ehkä saan joku kerta tulla katsomaan työskentelyänne”, hän ehdotti puoliksi kysyen, olihan toinen onnistunut välttämään hänet tallillakin viime aikoina. Klaus huomasi Evelynin hermostuneisuudesta kielivät eleet, mutta ajatteli niiden johtuvan vain pitkästä työputkesta - nainenhan oli nyt oikeasti vapaalla ja ehkä tuon oli vaikea rauhoittua. Hän kiersi kätensä kokeillen tummahiuksisen ympärille.
”Entä noin muuten? Miten olet jaksanut?”

"Totta kai", hän vakuutti nopeasti ja soi pehmeän hymyn Klausille. "Niin kauan kuin et ala rakentaa meille esterataa, saat aina tulla katsomaan", nainen vannoi koettaen saada äänensävyynsä kepeyttä ja vitsailevaa sävyä, mutta kireät hermot tuntuivat vievän moiset piirteet äänestä. Evelyn jännittyi muutamaksi sekunniksi tuntiessaan miehen kädet ympärillään, mutta hitaasti hän pakotti itsensä rennoksi ja painautui vasten miehen suurempaa kehoa.
"Tosi hyvin", hän valehteli ajatukset harhaillen muutaman viikon takaiseen iltaan, kun hän oli etsinyt korvakorujaan maanisella tahdolla. "Vuorokaudessa on liian vähän tunteja, mutta muuten kaikki on kunnossa. Sinua oli ikävä, mutta onneksi olet nyt siinä."

Klaus naurahti hieman kun häntä kiellettiin rakentamasta esterataa Defya varten. Sehän olisi voinut olla ihan virkistävää. Kädet vetivät siroa naista lähemmäs ja hän painoi suukon tuon hiuksiin. Oli ihanaa olla jälleen toisen kanssa eikä hän voinut käsittää, miten kauan viimekerrasta olikaan.
”En ehkä anna sinun enää työskennellä noin paljoa”, Klaus uhkasi yrittäen tuoda esille ikäväänsä.
”Et tiedä miten paljon olen kaivannut sinua.” Hän ei yleensä puhunut tunteistaan ihan niin suoraan, mutta oltuaan viikkoja vailla minkäänlaisia keskusteluja, hän ei jaksanut miettiä miten hölmöltä kuulosti.

Evelyn teki parhaansa rentoutuakseen miehen syleilyssä, mutta ahdistus, joka oli hetkeksi väistynyt, palasi takaisin kuristamaan kurkkua. Hän ei ansainnut tätä, hän ei ansainnut ihanaa miestä, joka vain halusi pitää hänestä huolta. Hänen ei olisi pitänyt tulla tänne, ei tänään, eikä varmaan lähes vuotta aiemminkaan. Hänen olisi pitänyt tehdä niin monta asiaa eri tavalla.
"Ei ollut vaihtoehtoja. Eläimet tarvitsivat hoitajaa", hän mumisi syyllisyyttä potien. Jos nainen olisikin haudannut itsensä työhön, olisi hän voinut aina väittää sen olleen syy, miksei ollut ehtinyt tavata miestä, vaan hän ei ollut tehnyt sitä. Työnteon ja eläinten auttamisen sijaan hän oli istunut kotisohvallaan ja jutellut veljiensä kanssa niitä näitä, katsonut toinen toistaan typerämpiä televisiosarjoja ja pyörinyt ihmeellisillä nettisivustoilla. Kuka olisikaan tiennyt, että netistä löytyi sivusto, jolla oli pelkkiä turhia sivustoja?
"Yritän olla hautautumatta työhön jatkossa", Evelyn lisäsi kääntäen päätään sen verran, että saattoi hetken katsella miehen komeita kasvoja.

Klaus ymmärsi liiankin hyvin eläinlääkärin kiireisen työn ja tietämättään naiivisti uskoi Evelynin selitykset. Hän painoi kevyen suukon toisen pehmeisiin huuliin ja siveli sormillaan naisen käsivartta vetäydyttyään vähän kauemmas syleilystä.
”Onhan Fuego vihdoin terve?” Klaus kysyi vilkaisten yhä innokkaina leikkiviä koiria. Hän oli ollut huolissaan pitbullin voinnista, vaikka luottikin eläinlääkäriomistajan hoivaavan koiran kuntoon. Roo oli kaivannut ystäväänsä, mutta Klaus ei halunnut sen sairastuvan jos Fuego ei olisikaan kunnossa. Hölmö ajatus, ei kai Evelyn sairasta koiraa olisi tuonut sinne.

Nainen oli hukkua syyllisyyteensä, kun Klaus uteli Fuegon voinnista. Hän oli kamala, hirveä ihminen, kun oli kehdannut väittää koiransakin olevan niin kipeänä, ettei uskaltanut lähteä kotoa tai tuoda koiraa tartuttamaan toista. Hänen pitäisi ryhdistäytyä, mitä pikemmin sen parempi.
"On, se on aivan kunnossa", hän vakuutti vilkaisten itsekin koiria. Ne olivat niin kovin suloisia, kun leikkivät keskenään. Hän ei ollut lainkaan niin varma, pitäisikö kaksikkoa yhtä suloisena, jos ne villiintyisivät yhtään enempää. Sen jälkeen alkaisi jo huonekalutkin olla vaarassa.
"Mitä ajattelit tehdä viikonloppuna?" Nainen uteli kääntääkseen keskustelun johonkin muuhun kuin lukuisiin valheisiin ja puolitotuuksiin, joita oli viikkojen aikana viljellyt. Hän vielä sotkeutuisi punomaansa valheiden verkkoon, jos ei pitäisi varaansa.

”En ole suunnitellut mitään, olen vapaallakin”, Klaus vastasi tajuten asian vasta silloin. Vapaa viikonloppu.
”Jos sinulla ei ole mitään, kenties voisimme tehdä jotakin yhdessä?” Mies ehdotti.

Evelyn hymyili vakuutellen samalla itselleen, että paras ratkaisu epävarmuuteen oli viettää mahdollisimman paljon aikaa miehen seurassa. Kyllä hän pian muistaisi, miten helppoa kaikki oli Klausin kanssa ja unohtaisi typerän ahdistuksensa ja syyllisyytensä muutamasta valkoisesta valheesta.
"Se olisi mukavaa", hän vastasi vaikkei saanutkaan ääneensä aivan tilanteen vaatimaa innokkuutta. "Jos töissä ei tapahdu mitään ydinkatastrofin kaltaista, olen vapaalla ja vieläpä ilman päivystysvuoroa, joten voin nauttia täysin työttömästä viikonlopusta."

Klaus hymyili. Hän olisi onnellinen saadessaan takaisin osan sitä, mikä oli jäänyt muutama viikko sitten kun Evelyn oli hautautunut töihinsä. Hän viettäisi viikonlopun mielellään kahden naisen kanssa vaikka ihan kotonakin. Klaus arveli kuvittelevansa, mutta jokin Evelynissä kieli siitä, ettei tuolla ollut kaikki kohdallaan.
”Oletko varmasti kunnossa?” hän kysyi varovasti ja kuljetti sormiaan sileällä käsivarrella. Toivottavasti hän olisi väärässä, ja jos olisi, Evelyn ei ottaisi utelua pahalla.

Evelyn vetäytyi kauemmas miehestä ja kääntyi katsomaan koiria saadakseen edes sekunnin kauemmin aikaa peittää syyllinen ilmeensä. Miehelle valehtelu ei ollut mukavaa, mutta ei hän tiennyt, miten kertoa tottuuttakaan kuulostamatta syyttävältä ja epäluuloiselta. Tarkemmin ajateltuna hän ei tosiaankaan halunnut yrittää selittää korvakorujen katoamisesta aiheutunutta episodia, joten parempi vain jatkaa valkoisten valheiden linjalla.
"Totta kai", hän vakuutti nyökytellen turhankin reippaasti. "Vähän vain väsynyt työviikosta, ei tässä muuta." Uupumukseen oli yleensä hyvä vedota, paitsi ehkä tänään, kun hän tunsi olonsa lähinnä levottomaksi sekä kyvyttömäksi rauhoittumaan. Evelyn ei tosiaankaan ollut parhaimmillaan, sillä ajatukset tuntuivat vaeltelevan omiin suuntiinsa jatkuvasti. Hän huomasi toivovansa, että olisi tajunnut juoda muutaman rauhoittavan tai rohkaisevan, tai millä nimellä sitä tahtoikaan kutsua, ennen kuin lähti miehen luokse.

”Niin ajattelinkin”, Klaus hymähti ja otti muutaman suuren kulauksen vedestään. Suuret kädet etsiytyivät Evelynin hartioille ja hän tarjoutui sanattomasti hieromaan naista - ehkä se helpottaisi pitkästä työrupeamasta johtuvaa väsymystä.

Evelyn tukahdutti huokauksen, joka oli karkaamassa huulilta silkasta helpotuksesta, kun mies ei kysellyt enempää. Hän asettui paremmin nojaten kevyesti kosketusta vastaan. Klaus oli ihana, hurmaava mies kun tarjoutui hieromaan ihan ilman pyyntöjä tai vihjailuita.
"Oletko miettinyt seuraavia kilpailuita Noxille ja Dalille?" Hän kysäisi uteliaana. Hevosista puhuminen tuntui turvallisimmalta vaihtoehdolta, joten oli hyvä johdatella keskustelua siihen suuntaan.

Klaus tunsi miten jännittyneet Evelynin lihakset olivat ja hän toivoi voivansa vähän helpottaa sitä. Mies hieroi hartioita siirtyen jossakin välissä niskaan pitäen otteensä hellänä, mutta tarpeeksi jämäkkänä, jotta siitä olisi jotakin hyötyä. Hänen ei tehnyt mieli tentata naista, joten hän päätti uskoa puheet väsymyksestä. Naisen kysymyksen kohdalla Klaus nielaisi ja hänen piti todella miettiä, puhuisiko totta vai ei. Ehkä olisi vain paras kertoa.
”En ole totta puhuen pystynyt keskittymään hevosiin”, hän myönsi ja oli hyvillään siitä, että Evelyn oli häneen selin.
”Viime viikot olin ihan varma, että välttelet minua. Tiedän, se kuulostaa hölmöltä ja tiedän, että olit töissä. En olisi uskonut että voisin olla niin riippuvainen toisesta ihmisestä.” Klaus yritti naurahtaa. Hän oli varma, että Evelyn kiivastuisi siitä, että hän oli edes epäillyt sellaista. Miksi hän oli avannut suunsa?

Evelyn nautti miehen otteista ja tunsi kireyden sulavan hitaasti pois hartioilta. Aamulla olisi ihana herätä ja tajuta, etteivät niskat olleet enää niin jumissa, että pään kääntäminen sai kivun vihlomaan pitkin yläkroppaa. Klausin yllättävän todenmukainen vastaus sai naisen jännittymään, kun syyllisys puski taas pintaan. Hänen pieni katoamistemppunsa ei ollut haitannut ainoastaan häntä vaan myös miestä, joka ei ollut pystynyt nauttimaan työstään. Hän oli ollut kammottavan itsekäs pysytellessään etäämmällä vain oman typeryytensä takia. Kunpa hän ei olisi koskaan etsinytkään korujaan.
"En vältellyt", hän vakuutti vaikka sanat maistuivat puulta omassakin suussa. Juuri niin hän oli tehnyt, siihen pisteeseen asti, että oli jättänyt Defyn viettämään useampia päiviä laitumelle peräkkäin, ettei hänen tarvitsisi mennä tallille.
"Eihän minulla edes olisi mitään syytä vältellä sinua", nainen mumisi yrittäen vakuuttaa sanoillaan kenties enemmän itseään kuin miestä. "Olin vain kamalan kiireinen ja uupunut, enkä halunnut kaataa sitä kaikkea niskaasi, joten jäin öiksi omaan sänkyyni."

”Tiedän”, Klaus myönsi pahoitellen ja kumartui suukottamaan Evelynin korvalehteä.
”Anteeksi”, hän kuiskasi ja hengitti syvään rakkaansa tuoksua. Hän oli miettinyt aivan liian tarkkaan jokaisen näkemisestä kieltäytymisen ja lopulta alkanut uskoa omaan soopaansa. Hyvä Klaus, niin sitä pitää. Kunpa hän ei ajaisi naista pois epäluuloisuudellaan.
”Lupaan keskittyä työhöni paremmin nyt, kun sinulla on ehkä taas enemmän aikaa tavata.” Hän oli kovin ihmeissään siitä, että he eivät olleet törmänneet edes tallilla. Kai Evelyn oli kuitenkin siellä käynyt. Turha miettiä sellaista.
”Ehkä voisimme joskus tehdä yhdessä maastolenkin?” hän ehdotti ja jatkoi naisen hieromista.

Miehen anteeksipyyntö ja pahoitteleva äänensävy teki kaikesta kaksin verroin kamalampaa. Hän oli aiheuttanut tämän ja silti mies oli se, joka pyysi anteeksi. Vaikka oma säälittävyys saikin hänet lähes voimaan pahoin, ei nainen siltikään löytänyt riittämiin rohkeutta, jotta olisi aukaissut suunsa ja kertonut mietteensä.
"On, lupaan järjestää aikaa meille", Evelyn vannoi silmät suljettuina ja nautti hieronnasta. Ehkä se auttaisi syyllisyyttä väistymään. Olihan hän nyt täällä, ehkä viikkoja myöhässä, mutta hän oli kuitenkin palannut eikä kadonnut jäljettömiin.
"Eiköhän se onnistu. Amanda suostuu varmasti luopumaan Lionheartista siksi hetkeksi", hän sanoi huvittuneena. Evelyn oli helpottunut siitä, miten mielellään Lionheart työskenteli tytön kanssa ja toisinpäin. Se vapautti hänen kätensä muuhun, vaikka eipä hän ollut ylimääräisillä tunneillaan mitään fiksua tähänkään mennessä tehnyt.

Klaus nyökkäsi hyväksyvästi hymyillen vaikka Evelyn ei sitä voinutkaan nähdä. Oli ihana kuulla naisen suusta lupaus, ettei hänen tarvinnut enää olla yksin. Klaus oli onnistunut kiintymään naiseen ja tottumaan tuon läsnäoloon niin, että yksinolo melkein ahdisti. Ei hän silti aikonut kahlita Evelyniä viettämään jokaista hetkeä kanssaan sillä jollakin tavalla he molemmat olivat varsin itsenäisiä kaikesta huolimatta.
”Älä ole niin varma, olen ymmärtänyt että heillä menee hyvin yhdessä”, Klaus naurahti ja painoi hetken mielijohteesta muutaman suukon naisensa paljaaseen niskaan.

Evelynille olisi tehnyt vain hyvää se, että joku olisi sulkenut hänet kellariin ja pitänyt siellä, kunnes nainen oppisi ajattelemaan muitakin kuin itseään. Hän oli ollut niin huolissaan siitä, miten selittäisi typeryytensä Klausille, että oli unohtanut ajatella, miltä hänen kiireisyytensä oli tuntunut miehestä.
"Totta tuokin", hän naurahti. Hän oli käynyt seuraamassa kaksikon ensimmäisiä kilpailuja ja ollut varsin vaikuttunut. Saisi nähdä, joutuisiko hän astahtamaan entistä sivummalle hevosensa elämästä, jotta tyttö ja hölmö ori voisivat ottaa yhteisestä ajastaan kaiken irti.
"Älä, ole kiltti", Evelyn huokaisi ja käänsi päätään pois tuntiessaan miehen huulet ihollaan. Hän ei ansainnut sekuntiakaan Klausin ajasta, puhumattakaan miehen hellästä hieronnasta ja lämpimistä suukoista. Nainen sulki silmänsä nieleskellen kyyneliä. Miksi hän ei osannut olla rennosti ja nauttia miehen seurasta?

Klaus vetäytyi kauemmas vaikka ihmettelikin Evelynin yllättävää käyttäytymistä. Hän kunnioitti naista eikä tietenkään tehnyt mitään vastoin tuon tahtoa, mutta tunsi olonsa epävarmaksi.
”Mikä sinun on?” hän kysyi ollen nyt entistä varmempi, että Evelyn ei ollut kertonut hänelle kaikkea. Kyllä hän ymmärtäisi. Epäilys alkoi kasvaa. Mitä jos Evelynillä olikin joku toinen, joku, jonka tuo oli tavannut niiden viikkojen aikana kun he eivät olleet tavanneet? Klaus ei ollut koskaan tiennyt olevansa niin mustasukkainen, mutta ilmeisesti hän oli kiintynyt naiseen enemmän kuin oli uskonutkaan.

Evelyn huokaisi hiljaa kuullessaan miehen kysymyksen. Hän arveli, ettei pelkkä selitys työkiireistä ja väsymyksestä riittäisi tällä kertaa. Nainen puri alahuultaan miettien, mitä sanoisi. Hänellä ei ollut enempää puolitotuuksia tai edes suoranaisia valheita, joilla selitellä itseään, mutta totuuden kertominen tuntui sitäkin vaikeammalta.
"Päätä särkee", hän päätyi niin kulutettuun valheeseen, ettei itsekään voinut uskoa sanoja, jotka kuuli. Hänen olisi pitänyt keksiä jokin parempi selitys, jokin joka pitäisi vettä edes sen hetken, että hän saisi vaeltelevat ajatuksensa kuriin ja voisi sepittää jälleen yhden uuden valheen muiden sekaan sotkemaan pakkaa. Evelyn mietti, miten hänen olisi pitänyt suunnitella sanomisensa etukäteen, vaan nyt se oli liian myöhäistä. Hän puri huultaan uudemman kerran tajuten lopettaa vasta kun maistoi häivähdyksen rautaa suussaan.

Päätä särkee? Klaus ei ymmärtänyt miten joku sellainen muka oli este sille, että hän suukotti toisen niskaa. Naiset olivat vaikeita.
”Haluatko jotakin, teetä?” hän ehdotti yrittäen keksiä, millä saisi Evelynin rauhoittumaan.
”Jos haluat, voin peitellä sinut nukkumaan. Se tekisi sinulle hyvää”, hän jatkoi ehdotuksiaan ja soi lämpimän hymyn naiselle. Mitä vain, jotta tuon olisi parempi olla.

Miehen lempeät ehdotukset saivat Evelynin kääntämään kasvojaan poispäin ja nieleskelemään palaa kurkustaan. Klaus oli aivan liian kiltti hänelle. Hän oli hankala, itsekäs ja valehtelija, vaan silti mies koetti parhaansa mukaan pitää hänestä huolta.
"Ei tarvitse, tässä on ihan hyvä näin", hän vakuutti ääni värähtäen. Tässä ei ollut ollenkaan hyvä, mutta eipä olo olisi sen parempi sängyssäkään. Hän vain kierisi valveilla ja antaisi itselleen liikaa aikaa hukuttautua syyllisyyteensä.
"Anteeksi, olen kamalaa seuraa", hän huokaisi syyllisenä ja pakotti kääntämään katseensa miehen kasvoihin. Ei hän halunnut olla täällä vain pilaamassa toisen iltaa, mutta tuntui onnistuvan siinä tavattoman taitavasti, kun ei tiennyt, miten päin olisi Klausin lähellä. Tuntui vaikealta katsoa miestä silmiin sen jälkeen kun oli syyttänyt toista ajatuksissaan korujen katoamisesta.

Klaus ei ottanut selvää Evelynistä, vaikka parhaansa yritti. Hän katseli toista epätietoisena siitä, mikä olisi hyvä seuraava liike. Jos läheisyys ei käynyt, eikä nukkumaanmeno, häneltä alkaisivat pian vaihtoehdot loppua kesken.
”Saat olla juuri sellainen kuin haluat”, Klaus vastasi tavoitellen lempeää ja rauhallista sävyä. Hän oli epämukavuusalueellaan, sillä ei todellakaan ollut tottunut selvittelemään toisten tunnemaailman asioita niin syvällisesti. Ehkä Evelyn ei sitä halunnutkaan?
”Sinulla on ollut rankkaa viimeaikoina. Sano vain, jos voin tehdä jotain hyväksesi.”

Evelyn pudisti hiljaa päätään. Ei, hän ei saanut olla tällainen. Ei näin epäluuloinen, epävarma ja valmis loikkaamaan aina kamalimpiin mahdollisuuksiin vailla sekunnin epäilystä.
"Kiitos", hän päätyi kuitenkin huokaisemaan miehelle vastaukseksi. Klaus selkeästi yritti parhaansa mukaan olla tukena sen verran kuin hän kaipasi, mutta nyt se ei tuntunut auttavan lainkaan. Hän olisi paljon mieluummin kuunnellut miehen huutoa ja raivoa kuin potenut hiljaista syyllisyyttä yksinään. Pelkkä ajatuskin sai hänet painamaan katseensa levottomasti nykiviin käsiin. Ei hän voinut tosissaan toivoa riitaa tunteakseen olonsa paremmaksi. Siinä ei vain ollut mitään järkeä.
"Teet jo ihan tarpeeksi", nainen vakuutti vältellen edelleen miehen katsomista silmiin. Häntä oksetti ajatuskin siitä, mitä hän oli ajatellut viikkoja aiemmin oman kotinsa seinien suojissa. Olisi ollut parempi jättää tulematta tälläkin kerralla, mutta nyt kun hän oli täällä, pakotietä ei enää tuntunut olevan. Olisipa hän edes tajunnut jättää Fuegon kotiin, niin olisi voinut karata nopeasti koiran ulkoilutukseen vedoten.

Evelyn ei selvästi halunnut puhua siitä, mikä häntä vaivasi, tai tehdä asialle mitään. Klaus alkoi hiljalleen turhautua siihen, ettei voinut auttaa, vaikka naisella ei kaikki hyvin ollutkaan. Hän katsoi toista vaan ei saanut kunnollista katsekontaktia ja nousi ylös. Mies haki itselleen oluen viitsimättä edes tarjota Evelynille - olisi ehkä parempi että edes toinen heistä osaisi vähentää käyttöä. Naisen vieressä oli tilaa ja Klaus istuutui siihen välttäen olemasta liian lähellä.
”Kai tiedät että voit puhua minulle kaikesta?” Hän kysyi tahtomattaankin hieman syyllistäen ja katsoi lyhyesti Evelyniä.
”Tarkoitan, jos joku painaisi mieltäsi joskus.” Nythän nainen oli elämänsä kunnossa.

Evelyn vilkaisi poistuvan miehen selkää. Hartiat painuivat pakostakin lysyyn. Olipa hän taas hieno ihminen, kun ajoi miehen hakemaan helpotusta olutpullosta. Nainen veti kätensä hiusten läpi ja huokaisi huuli värähtäen. Hän harkitsi jo kotiin lähtöä, mutta ei saanut ajettua itseään liikkeelle sohvalta, jolle Klauskin palasi. Evelyn hillitsi halunsa kysyä, missä hänen oluensa oli. Hänen ei pitänyt enää juoda, ei mitään. Ei yhden yhtä olutta, ei edes pohjia pullosta. Hän ei enää koskisi mihinkään alkoholia sisältävään, koskaan.
"Totta kai tiedän", hän vastasi vaikka pieni ääni huusi sisällä, ettei hän tosiaankaan tiennyt sitä. Jos hän puhuisi ääneen mietteistään, ei Klaus kauaa olisi hänen rinnallaan. Olisi parempi olla vain aivan hiljaa. "Mutta ei minulla ole mitään puhuttavaa. Kaikki on aivan kunnossa."

Klaus huokaisi ja joi kulauksen pullostaan. Olisihan se pitänyt arvata. Ei hän saisi naisesta enää mitään irti, ei tuo kertoisi vaikka kerrottavaa olisi.
”Okei”, hän vastasi olkiaan kohauttaen ja nojautui paremmin selkänojaan. Hiljaisuus laskeutui huoneeseen raskaana ja sai hänet tuntemaan olonsa vieraaksi omassa kodissaan.

Evelyn ei ollut kärsivällinen persoona silloinkaan, kun oli parhaimmillaan. Hän kesti hiljaisuutta hetken, joka tuntui vähintään vuoden pituiselta. Ajatukset säntäilivät sinne tänne eikä missään tuntunut olevan mitään järkeä. Hänen pitäisi lähteä, nyt heti. Sen sijaan nainen siirtyi varovaisesti lähemmäs miestä ja painoi kokeilevasti päänsä vasten toisen hartiaa. Olipa hänkin nyt, kun ei osannut päättää halusiko olla lähellä vai kaukana.
"Olen pahoillani", hän huokaisi hiljaa ja pyöritteli kultaista sormusta sormessaan. Se oli rauhoittava, typerä vanha tapa pyöritellä kylmää metallia ympäri siron sormen juurta.

Klaus siirsi katseen lähemmäs tulleeseen naiseen ja tarjoutui ottamaan tuon kainaloonsa mikäli se Evelynille sopisi. Hän hymähti hieman ja pudisteli päätään pahoittelulle.
”Älä pyydä anteeksi”, Klaus kuiskasi ja laski olutpullonsa pöydälle. Ei hänen pitäisi vihoitella naiselle tai tentata tuota. Jokainen oli välillä väsynyt ja ajatuksissaan, varsinkin sellaisen työrupeaman jälkeen, jonka Evelyn oli kokenut.
”Rentoudu.” Hän näki toisen elekielestä sen, ettei kaikki vieläkään ollut kunnossa. Jokin vaivasi Evelynin mieltä, mutta ehkä se johtui vain kiireestä. Klaus ei halunnut epäillä turhaan.

Evelyn asettui paremmin miehen kainaloon. Helpotus, jota hän yleensä tunsi, oli nyt syyllisyyden varjostamaa, mutta ainakin hän jäi miehen viereen. Nainen pudisti pienesti päätään.
"Minun täytyy", hän huokaisi toisen vakuuttaessa, ettei mitään syytä pahoitteluille ollut. Hänellä oli kaikki syyt siihen, joten totta kai hän pyysi anteeksi. Rentoutuminen oli helpommin sanottu kuin tehty, mutta hän yritti parhaansa mukaan olla mahdollisimman tavanomaisesti miehen luona.
"En ollut lainkaan niin kiireinen töiden kanssa kuin annoin ymmärtää", hän takelteli hieman sanoissaan, voimatta katsoa Klausia silmiin. Omat kädet kietoutuivat kylkien ympärille kuin nainen yrittäisi pidellä itseään koossa. Tiukka rutistus helpotti edes hieman sisällä kytevää ahdistusta, mutta kokonaan se ei sitä poistanut.

Klaus ei aikonut väitellä naisen kanssa siitä, oliko tuolla syytä pahoitella vai ei. Naiset. Hän silitteli hiljaksiin toisen olkapäätä ja kuunteli mitä tuo halusi kertoa. Sanat kuulostivat hämäriltä ottaen huomioon, että lähinnä kiireisiinsä vedotenhan Evelyn oli kieltäytynyt häntä näkemästä viime aikoina. Mieleen nousivat jälleen kuvat ja ajatukset siitä, että naisella oli joku toinen. Hän osasi olettaa, että puhe vielä jatkuisi, joten ei antanut ilmi omia epäilyksiään ihan heti.
”Niin?” hän kysyi odottavasti ja todella toivoi, että nainen uskaltaisi uskoutua hänelle. Olivathan he olleet yhdessä jo niin kauan, että hän ainakin uskoi molemminpuoliseen luottamukseen.

Evelyn ei tiennyt miten jatkaa. 'En halunnut nähdä sinua' kuulosti tavattoman julmalta, varsinkin kun otti huomioon, miten hän oli ikävöinyt miestä viime viikkoina. Hän toivoi jälleen kerran, ettei olisi sanonut mitään. Ehkä hän olisi voinut uskotella toiselle, että omituisen käytöksen syynä oli ainoastaan työkiireiden tuoma uupumus.
"Olin toki töissäkin, mutta olin myös usein iltoja kotona", hän jatkoi miehen sitä selkeästi odottaessa. Nainen ei tiennyt, miten selittäisi pohdintansa kuulostamatta tuomitsevalta tai epäluuloiselta. Hän halusi luottaa mieheen ja oli uskonutkin, että luottaisi Klausiin täydellisesti, mutta korvakorut olivat osoittaneet hänen uskonsa vääräksi.
"Luulin tarvitsevani vähän omaa aikaa ja etäisyyttä selvitelläkseni oman pääni, mutta ei sekään ihan toiminut", hän tiesi kiertelevänsä turhankin paljon, mutta kaiken selittäminen tuntui edelleen liian vaikealta. Hän ei halunnut nähdä, miten satuttaisi toista kertomalla omasta typeryydestään.

Klaus yritti saada kiinni langanpäästä. Evelynin puheet olivat hetki hetkeltä oudompia ja hän alkoi jo epäillä toisen puhuvan lämpimikseen. Selittelikö tuo omituista käytöstään? Oliko nainen oikeasti vältellyt häntä? Mies ymmärtäisi täysin, jos Evelyn tahtoisi takaisin palan yksityisyyttään ja antaisi mielellään aikaa naiselle. Nyt hänestä kuitenkin alkoi tuntua, ettei se ollut ongelma.
”Sano suoraan, mistä tässä on kyse”, Klaus kehotti hieman kärsimättömästi, sillä ei ottanut selvää naisestaan. Hän ei halunnut kahlita toista suhteeseen, missä tuo ei viihtynyt. Ehkä Evelyn olikin löytänyt uuden.

Evelyn painoi katseensa lattiaan värähtävä huokaus huulilta karaten. Miten hän voisi sanoa suoraan, ettei luottanut Klausiin sen vertaa, että kokisi omaisuutensa olevan turvassa miehen lähellä? Ei sellaisia vain voinut sanoa, vaan hänen olisi pakko, ennen kuin miehen kärsivällisyys loppuisi kesken.
"Hukkasin timanttikorvakoruni, jotka sain lahjaksi äidiltäni", hän totesi epätoivon terävöittämällä äänellä. Ei hän voinut kierrellä sen enempää, ellei kävelisi saman tien ulos ovesta. Nainen käänsi katseensa Klausiin nähdäkseen miehen reaktion. "Luulin että olit vienyt ne. Sitten löysin ne väärästä paikasta, johon olin jättänyt ne lojumaan."

Klaus odotti, että Evelyn kertoisi miten timanttikorut liittyivät mihinkään. Hän ei osannut edes odottaa mitään sellaista, mitä sitten kuuli. Silmät kaventuivat aavistuksen ja hän henkäisi terävästi. Mies nojautui kauemmas huomaamattaankin ja tuijotti Evelyniä epäuskoisena.
”Epäilit minun vieneen ne?” hän toisti voimatta uskoa, mitä oli juuri kuullut. Kaikki ne vakuuttelut siitä, ettei hänen menneisyydellään ollut merkitystä, tuntuivat nyt vain kasalta turhia valheita. Evelyn ei luottanut häneen. Klaus tiesi epäilyjen olevan perua siitä, kun hän oli paljastanut suuren salaisuutensa naiselle. Nyt se tuntui virheeltä, hänen olisi pitänyt tietää paremmin.
”En voi uskoa tätä”, Klaus mutisi ja joi oluensa yhdellä kertaa loppuun.
”En ole tehnyt mitään pettääkseni luottamuksesi, ja kun uskoudun menneisyydestäni, josta en todellakaan ole ylpeä, epäilet minua heti?” Klaus oli syystäkin kiukkuinen, mutta hän ei ollut aikoihin puhunut kenellekään sellaisella äänensävyllä. Hänellä oli petetty olo, kuin pitkään rakennettu luottamus olisi rapissut kasaan oltuaan koko ajan vain kaunisteltua valhetta.

Evelyn nyökkäsi lohduttomana. Hän oli kelvoton ihminen, jonka pitäisi olla jo matkalla kohti ulko-ovea. Klaus ei katselisi hänen naamaansa pidempään, jos miehen vetäytymisestä saattoi mitään päätellä.
"Olen pahoillani", hän mumisi katse lattiaan painettuna. Häpeä ei ollut tunne, joka puki häntä, sillä se tuntui kerrasta toiseen herättävän uinuvan ärtymyksen ja kiukun.
"Luuletko, että minä nautin tästä jotenkin?" Hän kivahti hiljaa vastaukseksi. Hän oli ansainnut huudot ja enemmänkin, mutta hän ei osannut ottaa niitä vastaan pää painettuna.
"En tarkoittanut sen menevän näin. Olen vihannut itseäni viikkoja sen jäljiltä, koska tiesin, ettet tekisi tällaista. Tai siis nyt tiedän", hän mumisi koettaen räpytellä kiukkuisia kyyneleitä silmistään. Hänellä ei ollut oikeutta olla vihainen, mutta miehellä oli. Hän oli rikkonut sen, minkä he olivat yhdessä rakentaneet kuukausien kuluessa.

Evelynin pahoittelu ei saanut vastausta. Tilanne olisi helposti kärjistynyt isoksi riidaksi, mutta Klaus pysyi toistaiseksi rauhallisena. Hän ei osannut vielä ottaa anteeksipyyntöä vakavissaan, sillä epäily oli todella loukannut häntä ja muuttanut koko käsityksen parisuhteen laadusta ja molemminpuolisesta luottamuksesta. Mies siirsi viiltävän katseensa Evelyniin, kun tuo kivahti hänelle ja yritti kai jollakin tasolla tehdä itsestään uhrin. Se sai hänet vain näkemään punaista, sillä hän ei ollut paljastustaan lukuunottamatta mielestään antanut syytä olla luottamatta - päinvastoin hän oli tehnyt kaikkensa rakentaakseen terveen parisuhteen, sillä oli nähnyt mahdollisuuden sellaiseen. Usko ihmisiin alkoi olla koetuksella.
”Minulle on ihan helvetin sama, miltä tekosi sinusta tuntuu”, Klaus vastasi viiltävästi.
”En tiedä kumpi on pahempi, päättömät syytöksesi vai se että olet vältellyt minua sen vuoksi”, hän jatkoi vihaisena ja nousi ylös astellen kiukkuisesti keittiöön. Hän avasi uuden jääkylmän oluen ja nojautui keittiötasoon. Hän ei voinut katsoa Evelyniin päinkään tai olisi saattanut sanoa rumasti. Toisen perättömät epäilyt sattuivat, kun hän tiesi olleensa enemmän kuin kunnon kansalainen jo hyvän aikaa. Vaikka Evelynkin oli sen jo tajunnut, tuntui pahalta että toinen oli edes voinut epäillä häntä.

Evelyn tiesi, että hänen pitäisi vain painaa päänsä ja kestää miehen raivo, vaan siitä huolimatta hän nousi rivakasti jaloilleen ja marssi toisen perässä pää pystyssä keittiön suuntaan. Miksei mies voinut ymmärtää, että hän oli vain yrittänyt välttää tämän tilanteen ja vältellyt miestä suojellakseen toista?
"En halunnut satuttaa", nainen vastasi kylmästi. Jo pelkkä äänensävy kertoi, että menneelle aikamuodolle oli tarvetta, sillä juuri nyt hän ei ajatellut miehen tunteita lainkaan.
"Tiesin, että reagoisit näin, joten halusin välttää tätä", hän jatkoi kiihtyneenä. Hän puri huultaan ja yritti niellä kiukkuiset sanansa, mutta moinen ei kuulunut hänen vahvuuksiinsa. "Anteeksi, etten ole se ihminen jollaiseksi minua luulit."

Riitely oli jotakin, mistä Klaus ei pitänyt. Hän ei pitänyt siitä varsinkaan silloin, kun mukana oli hänelle tärkeä ihminen, joka tosin sai juuri nyt hänet vain kiehumaan. Mies tiesi, ettei tilanne johtaisi mihinkään hyvään. Evelyn oli aivan liian lähellä, aivan liian kiihtynyt eikä hänkään osaisi rauhoittua siinä hetkessä. Klaus vältteli sanomasta mitään, otti vain suunnakseen ulko-oven aikeinaan siirtyä alakerran pubiin jatkamaan iltaansa yksin. Muutama viskipaukku ja hän saattaisi nukahtaa sinä yönä ajattelematta parisuhteensa olevan lähellä loppua. Eihän se voinut olla hyvä asia, jos Evelyn epäili häntä kuultuaan isoimman paljastuksen, mitä Klausilla historiastaan oli kertoa.

Evelyn tuijotti kylmästi miestä, joka päätti mitä ilmeisemmin poistaa itsensä tilanteesta. Nainen seurasi perästä suu tiukaksi viivaksi puristettuna ja askeleissaan terävä särmä. Hän olisi niin mielellään potkaissut jotakin, vaikkapa viatonta oven karmia, mutta siinä sattuisi todennäköisemmin enemmän häneen kuin potkun kohteeseen, joten parempi kai vain astella miehen perässä ulos ovesta. Hän kihisi raivosta laskeutuessaan portaita ja mietti jo seuraavaa loukkausta, minkä voisi heittää Klausin niskaan. Olisi helpompi tapella kuin myöntää, että hän oli mokannut tavalla, joka ylitti kaikki asteikot.
"Soita, jos haluat vielä nähdä", hän päätyi sen sijaan kivahtamaan raittiin ulkoilman lyödessä vasten kasvoja. Hän ei aikonut seurata miestä pubiin asti, sillä se ei päättyisi hyvin kenenkään kannalta. Hän halusi jatkaa selvänä pysyttelyä tämänkin vuorokauden yli, eikä pubiin astuminen tukisi sitä tavoitetta mitenkään. Evelyn oli ehkä tuhonnut parisuhteensa, mutta hän ei aikonut tuhota raittiuttaan siinä samassa rytäkässä.