[P] Valencia, Espanja 2015

Keskiviikko 21.1 - Saapuminen kisapaikalle

Matkaa oli jäljellä enää vajaa tunti, mikä oli erittäin mieluinen tieto. Lucy istui pienemmän rekan ratin takana yrittäen unohtaa hartioiden jäykkyyden. Pään kääntäminen alkoi jo tuntua vuosisadan urheilusuoritukselta, mutta onneksi matka oli loppumaisillaan. Hän oli tarjoutunut ajamaan loppumatkan, koska oli toivottoman huono lukemaan karttaa. Nyt vastuu heidän perillesaapumisestaan oli muiden vastuulla ja hän saattoi vain keskittyä liikenteeseen. Rekan ajaminen oli jännittänyt ensimmäiset kymmenen minuuttia tallilta lähdöstä, mutta sen jälkeen siihen oli turtunut. Nyt se tuntui maailman luonnollisimmalta asialta. Radio soi hiljaisena taustalla jotakin espanjankielistä musiikkia, jossa oli paljon menoa ja meininkiä sekä satunnaisia huudahdettuja sanoja, joista hän tunnisti ainoastaan holan ja laskemisen neljään.
"Hevoset vaikuttavat matkustavan rauhallisesti", tyttö sanoi ja toivoi saman tien, ettei olisi sanonut mitään. Hänen tuurillaan juuri nyt Remona, jonka lastaaminen oli osoittanut yllättävän haastavaksi, päättäisi säikähtää jotakin tai Huzzle, joka oli aina vaikea, päättäisi tulla läpi rekan kyljestä.

Maybe nojasi päätään turtana tärisevään lasiin Lucyn viereisellä penkillä. Hän rakasti automatkoja ja kisamatkoja ja kaikkea, mikä liittyi roadtrippeihin, mutta… Kaksi armotonta vuorokautta univajeisena rekassa eivät tehneet alati energiselle ja nauravaiselle skotillekaan hyvää, ja hän tuijotti huoltoasemalta ostettua paperikarttaa lasittunein silmin. Päässä humisi tyhjyys. Hän oli nukkunut tuskin silmällistäkään edellisenä yönä, sillä hevoset olivat olleet haastavia sekä purkaa, verrytellä, saada asettumaan alkuyöstä ja yhtä tuskaa lastata aamuyöllä. Positiivisuus kärsi, kun halusi vain hetken hiljaisuutta ja sängyn, joka ei tärissyt. Luojan kiitos he saattoivat vain seurata edellä hyrisevää, suuremman hevoskuljetusauton perää. Maybe luotti Jamien kykyyn luovia vieraissa kaupungeissa, olivat ne sitten kotona tai ulkomailla. Tytön kalpeansiniset silmät siristyivät, kun jokin hälytti ja hän hätkähti penkillään.
"Kiihdytä, etteivät ne katoa", hän ähkäisi tajuttuaan, että edellä ajava rekka oli jo sukeltanut vilkkaaseen liikenneympyrään ja sieltä pois.

Didi istui hevosrekassa etupenkillä kääriytyneenä polviensa ympärille. Hän mahtui pieneenkin asentoon. Hän ei voinut uskoa, että oli päässyt lähtemään kansainvälisiin kisoihin hoitajaksi näin helpoksi ja vielä minkälaisen seurueen kanssa! Matkassa oli mukana vaikka kuinka taitavia ratsastajia ja hevosia. Rekkaakin ajoi vieressä James Ellis, Didi oli nähnyt hänet kisaamassa. Hän tunsi itsensä aloittelijaksi, tai ainakin puskaratsastajaksi. Maisemat olivat vaihtuneet monesti matkan aikana ja oli viimeisen matkapäivän ilta. Didi oli siitä tyytyväinen, sillä oli väsähtänyt rekassa istuskeluun. Toisaalta rekassa oli myös hyvä olla, häntä pelotti mitä matkan määränpäässä tapahtuisi. Hän ei halunnut toimia väärin. Didin edessä oli kartta, jota hän tarkasteli.

Rekan tasainen hurina ja matkustamon lämpö saivat mukavan rentoihin housuihin ja joustavaan pitkähihaiseen mustaan paitaan pukeutuneen Jimenan hivenen uniseksi, mutta hän teki parhaansa, jotta pysyi hereillä. Ei olisi sopivaa nukahtaa nyt, kun toinen hevoskuljetusauto taisi seurata heitä ja heidän olisi osattava ajaa oikeaan paikkaan. Jimena vilkuili paperista karttaa hetken aidon hämmentyneenä ja katsoi välillä puhelimensa navigaattoria, jonka sininen osoitin oli eksynyt omille teilleen jo kilometrin aikaisemmin ja väitti heidän pyörivän hevosrekan kanssa keskellä erämaata. Oli ehkä vähän noloakin, ettei nainen tuntenut näitä seutuja yhtä hyvin kuin hän tunsi Espanjan luoteisosat ja hän oli surkea lukemaan paperikarttoja. Onneksi reitti oli vaikuttanut melko yksinkertaiselta, vaikka pimeydestään huolimatta oudon ruuhkainen Valencia saattoi myös yllättää. Jimena sammutti navigointisovelluksen hiljaa huokaisten ja kääntyi Didin puoleen.
"Oletko kartalla?" hän osoitti kysymyksensä naiselle.

Lucy nyökkäsi ja painoi kaasua. Suuri kuljetusauto kiihtyi hitaasti, mutta hän ei aikonut antaa toisen rekan kadota näkyvistä. Onneksi Jamien ajama rekka oli vieläkin isompi, joten sen kyllä tunnistaisi kaukaakin. Tyttö vilkuili peilejä lähes neuroottisesti, sillä vaikka espanjalaiset olivat tuoneet paljon kaikkea hyvää tähän maailmaan, maltillinen ajotyyli ei ollut yksi niistä. Hän ei halunnut mitään pikkuautoa yllättäen kylkeensä. Kolari olisikin kerrassaan karmea päätös pitkälle ja raskaalle matkalle.
"Onneksi tänä yönä saa nukkua", tyttö huokaisi tukahduttaen haukotuksen, joka pyrki pintaan. Auton ratissa istuminen oli pitänyt väsymyksen poissa pitkään, mutta nyt se hiipi hitaasti pintaan. Onneksi matkaa ei ollut enää tuntitolkulla jäljellä. Hän halusi päästä venyttelemään jalkojaan, vaikka ajatuskin pitkän matkan tehneiden hermostuneiden hevosten taluttamisesta ruuhkaisella, pimeällä kisa-alueella ei vastannut hänen ajatustaan hauskasta illasta. Onneksi heitä oli monta mukana. Kyllä he porukalla pärjäisivät, vaikka hevosissa oli varsin haastaviakin tapauksia.

"Saako?" Maybe haukotteli toiveikkaana ja piti silmällä edelle ehtinyttä rekkaa. Hän ei haluaisi eksyä ja joutua oikeasti tulkitsemaan karttaa, jos ei ollut ihan pakko. Oli tarpeeksi, että hevoset ja niiden varusteet pitäisi purkaa, kisakarsinat laittaa valmiiksi ja hevoset kävelyttää, ennen kuin voisi kuvitellakaan syövänsä itse ja menevänsä nukkumaan.

"Taidan ollakin" Didi nauroi väsyneenä. "Jos menemme tätä tietä pitkin", hän näytti Jimenalle isohkon tien vieden sormeaan sitä pitkin. Kyllä, siinä he olivat. Didi ei ollut koskaan pitänyt suunnistuksesta mutta osasi kuitenkin lukea karttaa, siitä oli näköjään lopulta ollutkin hyötyä tulevaisuudessa. He olivat Espanjassa ja ulkona oli eksoottisen näköistä, hän ei ollut ikinä ollut Espanjassa. Hän oli matkustanut Intiaan, Ranskaan ja Puolaan ja Kreikkaan muttei Espanjaan tai Portugaliin. Tällä reissulla oli tullut nähtyä lähes saman verran maisemia kuin menneisyyden ulkomaanmatkoilla.

Jimena näytti helpottuneelta ja haroi ponnarilta karanneita ruskeita hiussuortuvia pois kasvoiltaan katsoessaan karttaa tarkemmin. No niinpä tietenkin, siinähän he olivat!
"Kappas vain. Hyvä! Ei onneksi enää kovin pitkä matka", nainen iloitsi ja naurahti pehmeästi. Hän oli saanut istua varmasti ainakin viikon edestä.
Onneksi hänen suurin ajo-osuutensa oli vasta kotimatkalla. Se onnistuisi varmasti paremmin, kun tavoitteena ei ollut löytää mihinkään vieraaseen paikkaan. Tai sitten hän löytäisi itsensä ja rekallisen hevosia Gibraltarinsalmelta.
"Onhan kuskimme vielä hengissä?" Jimena kyseli.

"Toivon todella, että saa", Lucy vastasi. "Ainakaan ei tarvitse lähteä yöllä mihinkään", tyttö ajatteli helpottuneena ääneen. Aamulla pitäisi jakaa heinät ja vedet hevosille, mutta jos Luhmühlenin reissusta oli mitään opittu, he voisivat jakautua vaikka pareihin, niin toiset saisivat aina nukkua pidempään. Kisareissulla ylimääräinen puolen tunnin unikin tuntui taivaalliselta. Tuskinpa edes kilparatsastajat olisivat paikalla ennen puoltapäivää, joten jos hyvä tuuri kävisi, he voisivat kömpiä takaisin päiväunille hoidettuaan hevosten aamutarpeet. Ainakin niin hän halusi uskoa, kunnes karu totuus paljastuisi. Tosin kisapaikalla vallitseva jännittynyt tunnelma toivon mukaan piristäisi, vaikka univaje painaisikin. Ainakin tallin hevosten puolesta jännittäminen saisi hänet hereille.

"Juuri ja juuri", hetkeksi hiljennyt Jamie vastasi hymyillen ja vilkaisi Jimenaa olkansa yli. Mies oli vihellellyt ja hyräillyt silloin, kun ei jututtanut viehättävää matkaseuraa; hän oli lakannut hyräilemästä radiossa soivaa Pretty Womania risteysten käydessä vaativammiksi ja kartalta tulevien ohjeiden kriittisemmiksi. Jamien silmänaluset olivat tummat ja tummanruskeat, laineikkaat hiukset tuupattu huolimattomasti pois otsalta, mutta hymyään mies ei ollut vielä kadottanut rankasta matkasta huolimatta.
"Kuvailkaa reitti kisapaikalle, jos viitsitte", hän pyysi tarkastaessaan sivupeilistä, että Lucy ja Maybe loppujen hevosten kanssa olivat edelleen mukana. Jamie tiesi, että kisapaikka oli kaupungin ulkopuolella, mutta missä siellä oli epävarmaa.

Jamie oli hengissä, hyvä. Kaikki he kolme näyttivät ryytyneiltä mutta olivat pysyneet aika kiitettävästi hereillä. Didiä harmitti ettei hän osannut ajaa rekkaa ja voinut olla avuksi hieman enemmän mutta ainakin hän luki nyt karttaa. "Reitti kisapaikalle...hmm", Didi etsiskeli heidät kartalta ja painoi toisen sormensa määränpäähän. "Ensin sun pitää ajaa suoraan tätä tietä vielä jonkin aikaa, sitten liittyä vasemmalle... sitteeen sen jälkeen ajetaan taas uutta tietä aika pitkään suoraan." Hän saattoi ymmärtää karttaa mutta reittiopastusten välittäminen kuskille oli eri asia. Kunhan Jamie ei nyt ajaisi kenenkään päältä ja hevoset pysyisivät rekassa pystyssä. Didi painoi päänsä pehmeään istuimeen ja katseli hetken maisemia.

"No hyvä", Jimena vastasi  helpottuneena.
Hän ei halunnut, että kuljettaja kuukahtaisi kesken kaiken, joten oli ottanut asiakseen kysellä parin tunnin välein kuulumisia, vaikka Jamie olikin vaikuttanut hyväntuuliselta koko matkan.
Onneksi Didi otti vastuun reitin kertomisesta ja Jimena saattoi vain vilkuilla karttaa tietäväistä esittäen ja nyökkäillen. Ehkä hän voisi ojentaa auttavan kätensä ja vaikka kysyä joltain paikalliselta ohikulkijalta neuvoa, jos he eksyisivät.

Lucy piti toisen rekan tarkasti näköpiirissään, vaikka säilyttikin hyvän turvavälin. Ei hän nyt Jamien perään halunnut ajaa, vaikka toinen olikin hyvä kuski eikä varmasti tekisi äkkijarrutusta huvin vuoksi. Espanjalaisista kuljettajista ei valitettavasti voinut sanoa samaa, joten oli parempi pysytellä valppaana. Liikenteessä ei koskaan ollut yksin.
"Tiedätkö yhtään, millaista säätä tälle viikolle on luvattu?" Lucy kysäisi Maybelta hetken pohdittuaan. Hän olisi mielellään antanut toisen lepuuttaa silmiään ja vaikka nukkua loppumatkan, mutta ehkä olisi turvallisempaa pitää keskustelua yllä, niin hänkään ei haukottelisi turhan tiheästi.

Didi katseli karttaa polvet sylissään ja siristeli silmiään. Olivatko he nyt tuossa kulmassa vai vasta seuraavassa. Espanjankieliset nimet alkoivat jo vilkkua silmissä. Hän haukotteli ja selvitti päätään hörppäämällä tummanvihreästä termostaatistaan kahvia. Hän oli herkkä kofeiinille ja tilkka kahvia auttoi samantien. "Hevoset ovat olleet aika nätisti tuolla takana", Didi sanoi yrittäen aloittaa keskustelua väsähtäneessä rekassa.

Jimena venytteli ylävartaloaan uupuneena ja katseli tutun oloisia, mutta kuitenkin vieraita ohi viliseviä maisemia auton ikkunasta. Hän käänsi nopeasti katseensa takaisin Didiin ja hymyili ystävällisesti toisen puhuessa.
"Onneksi", hän sanoi.
Nainen oli ollut niin monta kertaa tienposkessa rauhoittelemassa kisapaikalle kuljetettaessa villiintyneitä hevosia, jotka olivat meinanneet tulla trailerin seinästä läpi, että näin rauhallinen matka kelpasi hänelle mainiosti.
"Emmeköhän me kuitenkin saa vielä tänä iltana toimintaa aikaiseksi, kun hevoset pitää purkaa ulos", Jimena ennusti pehmeästi naurahtaen.

"No varmasti saamme viihdykettä", Didi nauroi myös ja ajatteli isomman rekan matkalaisia ja hänen kisahoitohevosiaan Coraa ja Huzzlea. Hän ei tiennyt niistä paljoa mutta uskoi, että ne olivat näyttäviä kisahevosia. Hän toivoi koko seurueelle hyvää menestystä kisoihin mutta epäreilulla taktiikalla hieman parempaa hoidokeilleen. "Oletteko ennenkin matkanneet ulkomaille kisaamaan?" hän kysyi uteliaana. Hän halusi tietää, oliko ainoa ensikertalainen vai joutuisiko heilumaan osaamattomana oudolla ja varmasti isolla kisapaikalla yksin.

"Olen ollut muutamia kertoja kisahoitajana ulkomailla, mutta se oli ennen kuin tulin Rosings Parkiin", Jimena vastasi pieni hymy huulillaan.
Hän rakasti kisapaikkojen hälinää, vaikka välillä kiire ja paniikki koettelivatkin hermoja.
"Entä sinä?" hän kysyi Didiltä tietämättä toisesta juuri mitään.

Didi katsoi penkiltään Jimenaan ja nyökkäsi. Kyllä hän kykenisi tähän, kunhan keskittyisi ja ottaisi mallia. "En ulkomailla", hän sanoi. Kisamatkoista tulivat mieleen vanhempien ja valmentajan hyysäys trailerin ja Ricardin ympärillä. Hän oli opetellut kyllä letittämään ja lastaamaan hevosia mutta aikuiset olivat huolehtineet paikan päällä kaiken valmiiksi. Hän ei ollut pyytänyt hyysäystä eikä silloin jännittänyt kisaamistakaan, vanhemmat tekivät sen hänen puolestaan.

Katuvalot harvenivat, kun rekat rymisivät peräkanaa kaupungin ulkopuolelle ja kohti kisa-aluetta. Jo valmiiksi massiivisen hevoskeskuksen ympärille oli kohonnut valtava kompleksi kisakarsinoiden rivistöjä, hevoskuljetusautojen parkkipaikkoja, varusteiden ja muiden hevosaiheiden tuotteiden myyntiteltoista muodostuvia kujia. Illan pimeys kätki vielä kisapaikan todellisen koon, mutta kun autot ryömivät loputtomien autorivistöjen välissä sopivaa paikkaa etsien, loppumatkasta nuokkunut (ja lämmintä, aurinkoista säätä toivonut) Maybe terästäytyi. Täällä oli varmaan hevosia - paljon hevosia - ja paljon hienompia hevosia kuin pienissä kotikisoissa Skotlannissa. Tyttö vihelsi ja nojautui pimeään ikkunaan kuin toivoen, että näkisi siten paremmin. Tuttu ikiliikkujan energia palasi äsken niin nuutuneeseen olemukseen ja valkea, paksu ponihäntä heilahteli Mayben pyörähdellessä penkillään.
"Maaahtavaa. Oletko ollut tällaisissa kisoissa aikaisemmin?" hän kysyi ja tähysi kärsimättömänä parkkipaikkaa. Edellä ajava rekka kaartoi vihdoin sopivan väljälle aukiolle, jossa hevoset olisi turvallista purkaa. Maybe oli ulkona autosta jo ennen kuin se oli tarkalleen pysähtynyt ja selkäänsä ja käsivarsiaan venyttävä, haukotteleva Jamie laskeutui toisen auton ratista.
"Jimena, käy etsimässä kanslia ja selvitä, minne hevosemme majoittuvat", mies pyysi eikä onnistunut aivan peittämään väsymystä äänestään, vaikka hymyilikin lämpimästi. Hevosia ei voinut purkaa, ennen kuin olisi tiedossa, minne he ne veisivät ja ennen kuin heidän kisakarsinansa oli valmisteltu hevosia varten. Maybe pujottautui tarkistamaan, että heidän autonsa neljä matkalaista olivat kunnossa ja silitteli etummaiseksi pakatun Remonan silkkistä nenäpiitä.

Lucy ei olisi voinut olla helpottuneempi, kun kisapaikka aukeni edessä. Hän oli selvinnyt kolaroimatta, eksymättä tai muutoin tuhoamatta rekkaa tai sen kultaakin kalliimpia matkustajia perille asti. Tyttö ei voinut kuin hymyillä aavistuksen kireästi Mayben innolle. Hänkin oli täynnä intoa, mutta ruuhkaisella kisa-alueella ajaminen sai hartiat kiristymään ja innon tekemään tilaa kuristavalle kauhulle. Entä jos hän törmäisi irtipäässeeseen hevoseen? Se olisi aivan kamalaa.
"Olen", Lucy vastasi. "Luhmühlenissa Belgiassa", hän selitti nopeasti ja käänsi rauhallisesti rattia seuratessaan edelläajavaa rekkaa. Hän luotti Jamien kykyyn löytää hyvä purkupaikka hevosille, vaikka olikin helpottunut, kun saattoi vihdoin sammuttaa moottorin. Hän oli jo matkalla päässyt jännityksestään eroon, mutta kisapaikalla ajaminen oli palauttanut sen kerralla. Onneksi hänen ei tarvitsisi hetkeen nousta rekan rattiin. Tyttö venytteli raukeasti laskeutuessaan rekasta ja naksautti niskansa. Parempi.
"Onko kaikki kunnossa?" Tyttö huikkasi rekkaan kiivenneelle Maybelle. Hän pysyttelisi mielellään hetken jaloillaan avarassa tilassa ennen kuin joutuisi pitelemään energisiä ja jännittyneitä hevosia.

Jimena tunsi heräävänsä leppoisasta horroksestaan heti, kun he saapuivat kisapaikalle ja hän nousi parempaan asentoon penkillään. Tuttu jännitys hiipi vatsanpohjaan. Kohta hevoset pitäisi purkaa ulos. Mitenköhän ne suhtautuivat uuteen paikkaan ja mihin he saisivat ne laittaa? Toivottavasti kukaan hevosista ei aiheuttaisi kaaosta. Nainen katseli ikkunasta hämärälle pihamaalle ja veti ohuen takin pitkähihaisen paitansa päälle ennen ulos astumista, sillä ilta ei ollut enää erityisen lämmin.
Jamien kehotus sai naisen katselemaan ympärilleen melkein eksyneen näköisenä ennen kuin hän sai jonkinlaisen käsityksen tallialueesta ja heidän sijainnistaan. Kanslia siis. Tuskin se kovin vaikeassa paikassa voisi olla.
"Selvä", hän vastasi reippaasti ja kiirehti matkoihinsa.
Hetken selvittelyn jälkeen Jimena saapui takaisin auttaakseen muita purkamisessa.
"Tuolla päärakennuksen kulman takana viimeiset karsinat oikealla puolella on varattu meille", hän huikkasi päästyään kuuloetäisyydelle, viittoillen suuntaan, johon virkailija oli heitä pyytänyt viemään hevosensa.

Rekat pääsivät perilleen ja Didikin havahtui. Hän oli osannut ohjeistaa heidät perille ja oli jokseenkin ylpeä. Hänen kääriytyessä kulahtaneeseen harmaaseen villatakkiin rekasta ulos astuessaan naista alkoi kuitenkin jännittää. Hän halusi olla hyvä ja tehdä kaiken oikein. Nyt kun he olivat paikan päällä virheille tuskin oli varaa. Jimena lähti hakemaan lisäinfoa ja Didi verrytteli hetken pitkän ajomatkan jälkeen ja jäi odottamaan tietoa majoituksesta.

"Menkää laittamaan ne valmiiksi, niin saadaan hevoset ulos", Jamie pyysi hieraisten kasvojaan ja juoksuttaen sormensa läpi tummanruskeasta, tuuheasta tukasta. Maybe oli nyökännyt Lucyn kysymykseen, napannut auton neljä ämpäriä ja lähti muiden mukana kohti Jimenan osoittamaa suuntaa: heidän pitäisi lähteä etsimään kisapaikalta ensin kuivikevarasto, sitten sopiva vesihana ja valmistella karsinat. Niiden tukevuus ja turvallisuus piti varmistaa: tarkistaa, ettei lattiassa tai seinissä ollut nauloja tai vaarallisia, teräviä säröjä, että ovi oli tukeva ja sen lukko piti, että karsinoiden pressukatot eivät romahtaisi yhtäkkiä hevosten päälle. Maybe venytteli kävellessään vuorotellen molempia käsivarsia ämpäripino toisen käsivarren alla ja kurkisti tyhjiin karsinoihin uteliaana, kun he löysivät heille määrätyn karsinarivistön. Hän päätti, että Slippers, Socks ja Minx voisivat asettua reunaan ja pujottautui sisälle huomattavasti kotitallia koruttomampiin, väliaikaisesti kyhättyihin karsinoihin tunnustelemaan seiniä ja maapohjaa. Kun hän oli taputellut jokaisen neliösentin, nykinyt lukkoja ja potkinut seiniä, väsymys alkoi muistutella jälleen itsestään, sillä alkoi olla hyvin myöhä.
"Mitä jos Didi ja Jimena etsivät kisa-alueen kuivikevaraston, ja minä ja Lucy tuomme karsinoihin vesiämpärit?" hän ehdotti, ennen kuin lähtisi ämpäreidensä kanssa etsimään lähintä vesihanaa.

Jimena kulki muiden mukana karsinoille ja katseli ympärilleen yrittäen peittää haukotuksensa. Hän nyökkäsi ehdotukselle, että he Didin kanssa etsisivät kuivikkeet. Nainen haravoi harmaata ympäristöä katseellaan lähtien tutkimusmatkalleen hieman kärsimättömänä. Kaikkialla oli jos jonkinnäköistä kojua ja hökkeliä, mutta eivät ne miltään kuivikevarastoilta vaikuttaneet. Hetken kuluttua Jimena tavoitti katseellaan suuren rakennuksen kupeessa lymyilevän katoksen, jonka alla lojuivat muutamat kottikärryt sekä muuta tallitöissä tarvittavaa tavaraa ja leveä kaksiosainen ovi avasi tien kuivikevarastoon.
"Luulen, että se on tuolla!" hän sanoi Didille osoittaen katoksen suuntaan ja hölkkäsi pienen matkan lähemmäs. Nainen halusi saada jo kaiken valmiiksi.
"Otatko vaikka nuo toiset kärryt niin saamme tämän hoidettua nopeammin?"
Hän tarttui kottikärryihin, nappasi seinustalta talikon ja alkoi täyttää kärryjä kuivikkeilla. Kun hän saisi ne täytettyä suuntaisi hän takaisin karsinoille.

Didi kuunteli työnjaon mahdollisimman tarkkaavaisena ja lähti katsastamaan kuivikevarastoa Jimenan kanssa. Hän reippaili puolijuoksua Jimenan perässä varastolle ja haki nyökkäyksen kera kottikärrynsä ja talikon, jolla alkoi lapata kuiviketta isoon kärryyn. Pieni väsymys olisi nyt pieni ongelma, hän halusi vakuuttaa itsensä lisäksi muut kykeneväisyydestään. Täytettyään kärryn hän lähti kärräämään niitä karsinoille.

Maybe sai Lucyn kanssa hakea aikansa, että löysi vihdoin sopivan vesipisteen. Käsivarsia kivisti, kun kantoi ämpärikaupalla vettä univajeisena ja uupuneena, mutta tyttö kiri silti askeliaan. Hän sitoi Jamien ohjeiden mukaan Slippersin vesiämpärin kiinni karsinan nurkan kaltereihin, koska ori potki omansa kumoon jatkuvasti, ja lähti sitten työkavereidensa kanssa etsimään heinävarastoa nippu heinäverkkoja olallaan. Silmä lupsui, kun pistelevä heinä ei tuntunut täyttävän verkkoa, vaikka kuinka sulloi ja lappoi. Tyttö peitti haukotuksen ja toivoi saivansa uudelleen kiinni aikaisemmasta adrenaliinipiikistä: ehkä sitten, kun hevosia päästiin purkamaan. Niillä oli takana pitkä matka ja taatusti paljon energiaa. Hän hölkkäsi vielä harvaan täytettyjen karsinarivistöjen lomasta viemään verkkoja takaisin karsinoihin, ja sitten takaisin autolle hakemaan varusteita. Ne kannettaisiin ylimääräisenä ostettuun karsinaan. Pilvinen, Englantiin verrattuna lämmin yö ei paljastanut kuuta, mutta Maybe veikkasi kohta olevan keskiyö, kun kymmenen varustearkkua ja ylimääräiset laatikot ja kassit oli vihdoin raahattu omalle paikalleen. Sormet olivat punaiset ja kivistivät; varustearkun pyöristä ei ollut apua epätasaisella, paikoin pehmeällä maalla.
"Aletaan sitten ottaa hevosia ulos", Jamie ohjeisti tummat pussit ruskeiden silmien alla, "niitä pitää kävelyttää, jotta ne vertyvät. Ottakaa hevonen ulos, kävelyttäkää sitä hetki ja viekää karsinaan. Kun kaikki on saatu ulos, niitä on kävelytettävä vielä lisää." Mies laski suuremman kuljetusauton rampin ja nousi ottamaan lumivalkeaa jättiläisoria, joka rymisteli siihen malliin, että oli saanut seisomisesta tarpeekseen.
"Varokaa", mies totesi, ennen kuin irrotti orin vaunusta ja laskeutui alas ramppia raisusti ryykäisevän hevosen vieressä. Ori viskoi päätään, korskahteli sieraimet suurina ja pyöri miehen ympärillä lapiomaiset kaviot maata sotkien. Maybe kiipesi miehen perään hakemaan Socksin, eloisan kullanrautiaan kullanmurun, joka suostui kävelemään alas ramppia napakan muistutuksen jälkeen, vaikka tärisi näkyvästi jännitystä ja energiaa.
"Soo, ihan vain rauhassa", Maybe mumisi sille, kun ori jähmettyi maahan pää korkealla ja korvat kääntyillen.

Jimena täytti puolet karsinoista kuivikkeilla mikäli Didi täytti loput, nakkasi talikon kottikärryihin ja vei välineet takaisin paikoilleen. Yläselkää pakotti, mutta eipä tähän voinut jäädä makoilemaan. Kun he olivat saaneet karsinat laitettua valmiiksi hän kiiruhti hevosrekalle hakemaan hevosia ulos kävelytettäviksi. Jamien ja Mayben jälkeen hän kiipesi hakemaan itseään korkeamman ruunikonkimon tamman ja talutti sen alas ramppia. Dali oli muiden tavoin jännittynyt ja yritti vuoroin luimistellen ja korviaan höristellen melko tahattomasti kiskoa itsensä irti Jimenan otteesta, joskin palautui ruotuun nopealla selvityksellä siitä, mitä oli tarkoitus tehdä. Tamma kulki malttamattomana naisen vierellä, kun hän lähti taluttelemaan sitä pahimpia höyryjä purkaakseen ennen karsinaan viemistä.

Didi laski keräämänsä kuivikkeet lopuille karsinoille ja haukoitteli hieman. Hän pisti kuitenkin jatkaen ja meni hakemaan rekasta Noxia, valkoista andalusialaisoria. Ori kiiruhti alas nopeasti ja yritti viedä Didiä mennessään. Nainen piti kuitenkin otteensa joten kuten ja lähti taluttamaan pärskivää oria, joka näytti siltä, että saattaisi tehdä seuraavalla sekunnilla mitä tahansa. Ori puri ilmaa naisen edestä ja tämä piti riimunarusta kiinni tiukasti.

Kun Lucy sai jokseenkin kireän ja hermostuneen Hookin alas autosta ja mukaansa, Maybe suuntasi karsinoille Lucy mukanaan: Maybe viemään Socksia karsinaan, jotta voisi hakea Minxin vielä ensimmäisestä autosta ja Lucy tuomaan Hookin, jotta ruuna saisi totutella uuteen paikkaan tilassa, jossa ei rynnisi hoitajansa päältä ja karkaisi tiehensä. Jamie kävelytti Slipsiä autorivistöjen hiljaisilla ajoväylillä, jotta nuori ori saisi purkaa energiaansa ennen kuin hajottaisi karsinansa. Mies ilmestyi edelleen ketjunarussaan hypähtelevän ja taluttajaa lavallaan puskevan orin kanssa kisakarsinoille, kun Maybe oli tuonut mieltään osoittavan punaruunikon tamman sinne. Tyttö hieroi käsivarttaan, jonka tamma oli onnistunut runttaamaan vasten kuljetusauton ovenpieltä, kun suuntasi toiselle kierrokselle. Pienemmässä autossa odottivat vielä matkan neljä viimeistä hevosta: Jamie ottaisi Kaylan Pacon, Jimena voisi ottaa hoidokkinsa Remonan ja Maybe ja Didi Calounin kaksi hevosta.

Lucy huokaisi helpottuneena päästyään eroon Hookista. Hermoheikko eläin ei ollut kotonakaan hänen suosikkinsa, ja vielä vähemmän se oli sitä täällä. Hook saisi rauhassa tutkia maailmaa karsinastaan, missä hän ei olisi vaarassa jäädä kavioiden polkemaksi tai ruuna ei voisi repiä hänen olkapäätään sijoiltaan. Lucy suuntasi takaisin autolle katsomaan, miten muiden hevosten purkaminen edistyi. Hän tukahdutti haukotuksen kämmenselkäänsä ja pyöritteli hartioitaan. Hookin repiminen ei ollut lainkaan auttanut hartioiden jumien selvittämiseen.
"Minä voin ottaa Pacon, jos haluat palata takaisin Socksin ja Slippersin luo", Lucy suuntasi sanansa Jamielle. Mistä sitä ikinä tiesi, vaikka mies haluaisi kovasti päästä taluttamaan rasavillejä veljeksiä enemmän. Hän kävelisi paljon mieluummin Pacon kuin Hookin kanssa. Ainakin Paco olisi jo saanut verryttelynsä siinä vaiheessa kun Hook teloisi hänet työkyvyttömäksi.

Jamie taputti orin lapaa ojentaessaan sen narun Lucylle hymyn kera, mutta otti Huzzlen Maybeltä ja lähetti tytön viemään Socksin kävelytettäväksi. Rautias läsipää oli miehen silmiin pahempi puupää kuin Slippers. Harva hevonen oli erityisen rauhallinen ja miellyttävä saapuessaan kahden päivän uuvuttavan matkustuksen jälkeen vieraalle kisapaikalle, mutta ne tarvitsivat silti verryttävää liikuntaa. Maybe haki mielellään Socksin kävelemään, sillä vaikka ori tanssikin ja puski välillä vahingossa lavalla taluttajaa päin, tyttö luotti ihmisrakkaan, ihmisiinsä täysin luottavan hevosen pysyvän käsissä. Upeiden hevosten kanssa työskentely jaksoi työntää väsymystä edes hetkittäin taka-alalle, ja Maybe silitteli orin silkkistä, kullanhehkuista kaulaa ihastellen, kun se tanssahteli pää pystyssä ja häntä liehuen. Jamie talutti hevosia tyttöjen kanssa myöhään yöhön, ja asettui sitten Socksin sinisen, pilkullisen fleeceloimen alle nukkumaan isomman rekan ylöskääntyvälle penkkirivistölle. Hän menisi muiden ratsastajien kanssa hotelliin seuraavaksi yöksi. Mayben jalka oli ollut raskas ja käsiä kivistänyt, kun hän oli raahustanut vihdoin kuljetusautolle ja läväyttänyt makuupussinsa lattialle penkkirivin viereen, jolle Jamie oli jo tuupertunut. Mutta sitten todellisuus eksoottisesta, lämpimästä ilmasta ja vieraasta, loistokkaasta kisapaikasta iski hänen mieleensä ja väsymys haihtui. Voihan rotta.

Lucy talutti tanssahtelevaa Pacoa varmoin ottein. Toisin kuin Hook, Paco ei kolhisi häntä. Ainakaan toivottavasti. Ori pärskyi ja puhisi, otti muutamia reippaampia loikantapaisia mutta ei kuitenkaan kiskonut häntä miten sattuu perässään tai tallonut päältä, mistä Lucy oli ehdottomasti kiitollinen. Hän ei kaivannut vammautumista heti ensimmäisenä päivänä. Hänestä ei olisi mitään hyötyä täällä, jos joku hevosista repisi hänet rikki. Tyttö keskittyi hevosiin, kisapaikan tunnelmaan ja edessä oleviin jännittäviin päiviin, jotta unohtaisi askeleen raskauden, hartioiden jäykkyyden ja silmien oman tahdon sulkeutua koska tahansa. Hän saisi nukkua, kunhan tästä reissusta selvittäisiin. Kotona hän voisi nukkua vaikka viisitoista tuntia yön aikana. Lopulta se ihana hetki koitti, kun hevoset oli saatu verryteltyä ja heillä oli lupa raahata kolottavat luunsa rekoille. Tyttö levitti makuupussin rekan matkustamon lattialle ja käpertyi pieneksi keräksi alkeellisiin olosuhteisiin. Ei hän tarvinnut mitään muuta voidakseen nukkua, sillä olo oli jo valmiiksi kuin unissakävelijällä. Hän kieltäytyi edes ajattelemasta liian aikaisin koittavaa herätystä. Hän nauttisi täysin rinnoin niistä muutamasta tunnista unta, jotka ehtisi saada ennen hevosten aamuruokia.

Torstai 22.1 - Totuttelupäivä

Seuraavana aamuna Maybe, joka oli tuijottanut kattoa aikansa vakuuttuneena siitä, ettei saisi koskaan unta, hätkähti pöpperöisenä hereille seitsemältä herättävään hälytykseensä. Tyttö paukautti päänsä penkkiriviin, jonka alle oli yöllä kierinyt, mutta tömähdys ei herättänyt loimen alle nukkuvaa Jamieta. Maybe kömpi jaloilleen, työnsi kasvoihin liimautuvaa tukkaa pois otsalta ja pujottautui ovelle. Hän kurkisti ulos vielä pimeään aamuun ja hengitti syvään vierasta ilmaa. Kisa-alueella liikkui jo paikallaolevien hevosten hoitajia. Kuljetusautojen rivistöt ja jostain kauempaa kaikuva hirnahdus saivat adrenaliinin pumppaamaan tytön suonissa. M-a-h-t-a-v-a-a! Hän kiemurteli nykäisemään turkoosin hupparinsa laukustaan ja vaikka oli luvannut herättää muut, jätti nämä nukkumaan. Kaikki olivat taatusti uupuneita - hän voisi kyllä mennä ruokkimaan kymmenen hevosta ja antaa muille vielä armonaikaa. Tyttö kiepautti hiuksensa nutturalle ja haaveili suihkusta, kun lähti kädet hupparin taskussa harppomaan kohti heidän karsinarivistöään. Autot oli pitänyt parkkeerata usean sadan metrin päähän, mutta aamuinen kävely vielä raikkaassa ilmassa virkisti. Tyttö otti pienen hypähtävän prinsessaloikan, kun saapui hevosten luo ja silitti hoidokkiensa turpaa kaltereiden lomasta (Minxiä hän tervehti kohteliaasti ulkopuolelta) ja keräsi karsinoista heinäverkot. Hän heilautti ne olalleen ja lähti heinävarastoon sullomaan verkkoihin heinää; kun ne olivat täynnä ja hänen käsivartensa huusivat armoa, hän työnsi ne kottikärryllä takaisin ja ripusti nälkäisille eläimille aamiaiseksi. Sitten tyttö poimi ämpärit karsinoista ja kuskasi ne kottikärryllä vesipisteelle pestäviksi ja täytettäviksi. Vesien jälkeen hevoset saisivat väkirehunsa rekoilla olevista säilöistä.

Lucy jatkoi uniaan hätkähtäen hereille vasta myöhemmin kauhu kurkkua kuristaen. Mitä kello oli? Apua! Hevoset tarvitsisivat heinänsä ja vetensä ja- ja missä oli Maybe? Tyttö nousi nopeasti, kiskoi harmaan hupparin päälleen ja kömpi ulos autosta paniikki edelleen mielessä päällimmäisenä. Maybea ei näkynyt missään. Oliko toinen herännyt silloin kun oli ollut tarkoitus ja lähtenyt heitä herättämättä hoitamaan hevosia? Siltä vaikutti. Lucy tasasi hengitystään. Ehkä hevoset olivat saaneet heinänsä ja vetensä, vaikka hän olikin autuaasti nukkunut herätyksen ohi. Hän suuntasi väkirehujen luokse jakamaan tottuneesti kymmenen hevosen ruokia valmiiksi. Hän tosin tarvitsisi kottikärryt, jos aikoisi saada kaiken kerralla karsinoille. Olisi vain pitänyt olla kamala ihminen ja viedä yhdet kisapaikan kottikärryistä illalla (yöllä) rekan viereen odottamaan aamua. Vaan silloin hän oli ajatellut heräävänsä seitsemältä ja raahautuvansa jakamaan heiniä ja vesiä, jolloin olisi voinut tuoda kottikärryt mukanaan takaisin rekalle kun väkirehujen vuoro koitti. Tyttö venytteli raukeasti ja päätti hetken emmittyään, että ottaisi Socksin ja Slipsin ruuat mukaan. Jamie oli kuitenkin ainoa kilparatsastajista, joka oli jo paikalla, joten jos jotkut hevoset joutuisivat heti aamusta töihin, ne olisivat Fairchildien veljekset.
"Olisit herättänyt", Lucy lausahti tervehdykseksi Maybelle päästyään karsinoille. "Säikähdin jo, että hevoset eivät ole saaneet heiniään", tyttö myönsi värähtäen. Hän ei edes halunnut kuvitella, mitä Corinnella olisi ollut sanottavanaan, jos he olisivat tyytyväisesti nukkuneet keskipäivään.
"Saitko nukuttua yhtään?"

"Sain, sain - ajattelin, että olette varmasti kaikki aivan lopussa", Maybe puolustautui pirteänä ja sitoi viimeistä ämpäriä karsinaan, jotta Slippers ei leikkisi sillä jalkapalloa.
"Olin juuri tulossa hakemaan niiden ruokia", hän kommentoi nähdessään kupit Lucyn käsissä. Hänen viemänsä kottikärryt odottivat karsinarivistön edessä. Karsinan kalteriin sidottu Slippers kuopi kärsimättömänä, ja Slippers työntyi oveaan vasten haistaessaan Lucyn tuomiset. Se höristi korviaan tummat silmät kirkkaina ja hörisi vetovoimaisimmalla pörinällään kaksijalkaiselle, joka piti hallussa aamiaista.
"Nukuitko sinä hyvin?" Maybe kysyi komentaessaan Slipsiä ja laskiessaan sen irti seinästä.

"Siinä olit oikeassa, mutta et silti voi tehdä kaikkea yksin", Lucy vastasi voimatta mitään naurunpurskahdukselle, joka sanoja seurasi. Hän muisti saaneensa samantyylisen puhuttelun Effieltä viime kesäkuussa. Ilmeisesti osat olivat nyt vaihtuneet, kun Effie ei ollut mukana. Hän ei tosin aikonut läksyttää innokasta tyttöä. Hän ymmärsi hyvin, miksi Maybe oli noussut ja jättänyt muut lepäämään. Hän olisi tehnyt aivan samoin, jos olisi tajunnut laittaa itselleen herätyksen.
"Siinä tapauksessa saavuin täydelliseen aikaan", Lucy totesi vilkaisten hevosia, jotka tiesivät tarkalleen, mitä hän kantoi mukanaan. "Toin Socksin ja Slipsin eväät, kun en saanut kaikkea tuotua kerralla", tyttö selitti ja ojensi kuppeja kysyvästi Maybelle. Ehkä toinen haluaisi itse tarjoilla vastuuhevostensa aamiaiset.
"Nukuin, oikein hyvin. Kyllä näillä unilla tämän päivän jaksaa", tyttö vakuutti. Hän oli saanut nukkua pidempään kuin oli uskaltanut toivoakaan, kiitos Mayben innon ja pirteyden. Hän suuntasi kottikärryjen luokse ja todettuaan ne tyhjiksi, tarttui kädensijoihin. Näillä saisi näppärästi tuotua loput ruuat kerralla, niin ei tarvitsisi juosta rekan ja karsinoiden väliä loputtomiin.

"En minä kaikkea aikonutkaan tehdä", Maybe vastasi ja otti kupit vastaan. Hän työnsi Socksin pään hellästi syrjään, suukotti sen turpaa nauraen, kun se kurotti tyttöä kohti ja tarjoili orin aamiaisen. Slipsin hän hätisti karsinan perälle dominoivalla elekielellä ja ärhäkällä käden huitaisulla, laski kupin maahan ja vaati oria odottamaan hetken, ennen kuin väisti ovelle ja antoi siten hevoselle luvan syödä. Suljettuaan oven hän lähti luultavasti Lucyn vierellä takaisin autoja kohti.
"Halusin vain ruokkia hevoset. Ei se ole iso homma ja muulla ei ole niin kiire."

Lucy hymyili päätään pudistellen. Niinpä. Ei kukaan koskaan aikonut tehdä kaikkea, mutta siitä huolimatta… No, huomenna Maybe saisi nukkua pitkään ja hän voisi nousta jakamaan heinät ja vedet.
"Se oli kauniisti ajateltu", tyttö myönsi kulkiessaan autoja kohden. Uni oli tullut tarpeeseen, joten ei hän aikonut enempää aiheesta jatkaa. Maybe oli tehnyt kaiken ihan oikein, hevoset olivat saaneet ruuat ja juomat ajallaan. Mitä nyt tyttö oli tehnyt yksinään sen, mistä heille neljälle maksettiin, mutta ehkä he selviäisivät.
"Joko jännität kilpailuja?" Tytön oli pakko kysyä, sillä hän tunsi jännityksen solmuna sisällään. Se olisi paljon pahempaa huomenna, kun olisi ensimmäisten luokkien vuoro, mutta siellä se jo odotti vuoroaan. Ehkä hän oli vähän hassu, kun jännitti niin kovin jokaisen tallin hevosen suoritusta, mutta minkä hän sille mahtoi. Kisapaikoilla oli oma sähköinen tunnelmansa, joka tarttui häneen turhankin helpolla.

"En kai", Maybe vastasi. Hän olin niin täpinöissään itse kisapaikasta ja matkasta, ettei ollut vielä edes ajatellut varsinaisia kisoja. Varmasti hän ristisi varpaansakin hoidokkiensa puolesta, kun oli niiden aika kilpailla.
"Entä sinä?" tyttö kysyi, kun he saapuivat autoille, ja ryhtyi pinoamaan ruokakulhoja kottikärryihin.
"Kumman toivot voittavan? Hookin vai Pacon?"

"Minä jännitän aina etukäteen", Lucy naurahti. "Ja kilpailujen aikana ja vielä hetken niiden jälkeenkin", tyttö myönsi pienen hymyn kera. Toisaalta hän nautti jännityksestä, kilpailujen ilmapiiristä ja yleisestä tunnelmasta, joten ei se kai huono asia välttämättä ollut.
"Pacon, ehdottomasti", tyttö vastasi hetkeäkään epäröimättä. "Kayla on mukava, toisin kuin Cavanaugh", Lucy ei halunnut edes kuvitella, mitä Hookin hoidosta tulisi, kun Artemis valvoisi hänen jokaista liikettään. Mies oli kuin Henrietta, mutta potenssiin kaksi, ehkä sen takia, että oli myös tallin valmentaja. Se teki Artemiksesta entistäkin pelottavamman.
"Toivon myös että Slippers laittaa parastaan radalla", Lucy lausahti kun ruokakulhot olivat näteissä riveissä ja kasoissa kärryn kyydissä. Hän lähti työntämään kottikärryjä takaisinpäin. "Tai no, oikeastaan toivon että kaikilla menee hyvin. Mutta Slippersillä erityisesti." Koheltava ori ansaitsisi upeat kisat alleen. Jamie oli tehnyt kauheasti töitä hevosen kanssa, jotta se olisi valmis näihin koettelemuksiin.

"Minä myös", Maybe kuiskasi kuin salaliittolainen ja hymyili velmusti Lucyn toivottua voittoa Pacolle. Kaktuksen takapuoleensa imaissut hapannaama ei todellakaan ansainnut hyviä asioita tytön maailmankatsomuksessa.
"Niinpä. Se on mennyt hienosti kotona, mutta voi olla, että uusi paikka saa sen unohtamaan kaiken oppimansa", tyttö pohti ja heidän päästyään karsinoille, ryhtyi jakamaan ruokakuppeja hevosille. Unissakävelevä Remonakin höristi korviaan. Maybe hätisti röyhkeitä hevosia kauemmas ja taputti kohteliaita nelijalkaisia, ja kuunteli sitten nautiskellen rouskutusta.
"Mitä me teemme seuraavaksi? Harjaammeko hevoset?"

Lucy hymyili toiselle. Niinpä. Onneksi he olivat Pacon puolella molemmat. Pacon sietäisi pitää kaikki puomit ylhäällä ja olla nopeampi kuin Hook.
"Toivotaan, että se menee vähintään yhtä hienosti kuin kotona", tyttö huokaisi vaikka tiesikin, että Maybe oli oikeassa. Todennäköisyydet olivat heitä vastaan, mutta se ei estänyt häntä toivomasta parasta. Slippers oli upea hevonen, jolle hän toivoi pelkkää hyvää - turvallisen välimatkan päästä, tosin. Tyttö jakoi ruuat hevosille reippaasti ja vilkaisi sitten Maybea.
"Voisimme vaikka harjatakin", Lucy vastasi harteitaan kohauttaen. Ei siitä harmiakaan olisi. Hän suuntasi varusteita varten hommatulle karsinalle miettien, kenet harjaisi ensimmäisenä. Ehkä Hookin. Säikky hevonen oli kuitenkin ihan mukava hoidettava, kunhan sitä ei tarvinnut taluttaa mihinkään.
"Toivon melkein, että ratsastajat saapuisivat vasta myöhemmin iltapäivällä", Lucy naurahti hiljaa, vaikka tiesikin, ettei se olisi kovinkaan todennäköistä. Hän ei innolla odottanut sitä kun Artemis olisi juoksuttamassa häntä ympyrää suurella kisa-alueella.

Maybe arveli, että olisi parasta, jos hevoset olisivat edustavia ja valmiita, kun niiden ratsastajia alkoi saapua. Karsinoita ja kuljetusautoja he ehtisivät siivota myöhemminkin. Tyttö kaivautui varustekarsinaan ja ryhtyi harjaamaan ensimmäisenä herttaista Minxiä, sillä Jamie ei pahastuisi, vaikka harjaisi hevosensa itse. Maybe näpäytti Minxiä napakasti jokaisesta näykkäisyn tai potkun yrityksestä ja jutteli sille matkasta setviessään mustaa häntää ja pyyhkiessään tummaa, pilkun koristamaa turpaa.

Lucy oli kiitollinen siitä, että hänen harjattavansa sentään seisoi paikoillaan eikä yrittänytkään syödä tai listiä häntä. Hook vaikutti enemmänkin siltä, ettei edes tajunnut tytön läsnäoloa. Tai halunnut tajuta. Ehkä hän oli ruunan alapuolella niin pahasti, ettei hevosen edes tarvinnut kiinnittää häneen huomiota. Lucy selvitteli hännän ja harjan miettien jo valmiiksi, kuinka kauan siihen menisi, jos hän joutuisi letittämään harjan Artemista varten. Jokin kertoi, ettei mies tyytyisi yhtään vähempään kuin täydellisen tasaiseen lettiin. Puhdistettuaan kaviot, hän poistui karsinasta, pakkasi kaikki harjat siististi laatikkoon ja lähti noutamaan vuorostaan Pacon harjoja. Olisihan se mukava, jos mustanruunikko ori näyttäisi edustavalta, kun Kayla saapuisi, vaikka Kayla tuskin järjestäisi näyttävää raivokohtausta, jos hevosen harjasta hapsottaisi heinänkorsi.

Maybe toivoi, että olisi voinut harjata itsensäkin. Kaksi päivää matkustusta, kaksi yötä makuupussissa ahtaasti auton lattialla - hän ei tuntenut oloaan kovin edustavaksi. Mutta hevoset olivat sitäkin näyttävämpiä. Hän nipsi varovasti kynsisaksien kanssa hapsottavat korva- ja vuohiskarvat, siisti jouhet, öljysi kaviot, pesi valkoiset merkit hehkumaan ja kiillotti ohuen karvan, kunnes kaikki kolme hoidokkia kiiltelivät karsinoidensa himmeässä valaistuksessa. Sitten tyttö siivosi hevostensa kolme karsinaa, tarkasti varusteet ja kiiruhti siivoamaan kuljetusautoja, ennen kuin ratsastajat saapuisivat. Jos kuljetustilat tyhjäisi ja pesisi, he voisivat nukkua tilavammin. Autolla hän törmäsi pöllämystyneeseen Jamieen, jonka tukka oli unen jälkeen villisti pystyssä. Mies istui auton portaalla ja hieroi kasvojaan. Hän oli tilannut taksin, jolla kävisi hakemassa ratsastajien toisen vuokra-auton.
"Tulen iltapäivällä ratsastamaan", hän infosi silmänaluset edelleen tummina. Hän ei muistanut monelta paikalle lentävien kone laskeutuisi, mutta veikkasi törmäävänsä näihin jossain välissä hotellilla.

Lucy harjasi ensin molemmat hoitohevosensa, ennen kuin keskittyi puunaamaan ruunikoita edustavaan kuntoon. Hän epäili, ettei kumpikaan näyttäisi yhtään niin edustavalta tunnin päästä, mutta pyyhkiessään hikeä otsastaan, hänen oli pakko todeta, että juuri nyt hevoset näyttivät upeilta. Hän tarttui talikkoon, siivosi karsinat ja järjesteli varusteet uudestaan arkussa, jossa ne olivat menneet hieman sekaisin matkan aikana. Hän tarkisti jokaisen soljen ja hihnan, kunnes oli varma, ettei mikään hajoaisi käsiin. Sen jälkeen saikin jo suunnata kuljetusautolle, vaikka hän kovin unelmoikin suihkusta vesipisteellä. Päivä alkoi jo olla sen verran lämmin, etteivät edes märät vaatteet haittaisi. Jamie näytti edelleen olevan puoliksi unessa, mutta ainakin mies muodosti kokonaisia lauseita.
"Nähdään silloin", tyttö totesi hymyillen. Ehkä mies heräisi siihen mennessä niin, ettei näyttäisi aivan unissakävelijältä Slippersin valtavassa selässä. Lucy kävi pienemmän rekan kimppuun tarmolla, jota ei uskonut omistavansa. Hän haluaisi nukkua tilavasti ensi yön, siltä varalta, että päivän lämpö lupailisi myös kuumaa yötä. Rekassa olisi tukalaa, jos he paistuisivat hengiltä. Tyttö istahti hetkeksi alas rampille lakaistuaan kuljetustilan kokonaan. Enää se täytyisi pestä, mutta nyt hän pitäisi hetken taukoa ja söisi matkalta ylijääneitä eväitä, eli lähinnä suolaisia sipsejä. Lucy huokaisi ja tukahdutti haukotuksen. Nyt kun istui paikoillaan, alkoi väsyttää paljon helpommin kuin silloin kun pysyi liikkeessä. Ei hän kauaa tässä istuskelisi. Hetken vaan.

Maybe harjasi ja talikoi suuremman rekan kuljetustilan puhtaaksi, sitten moppasi sen ja lopulta suihkutteli ja pyyhki kaikkialta minne yletti desinfiointiaineella. Hän työnsi hevoset erottavat väliseinät syrjään, pakkasi ylimääräiset tarvikkeet auton tavaratilaan ja ihaili puhdasta, isoa tilaa. Täällä kelpaisi nukkua seuraava yö. Hän ei antanut itsensä levittää makuupussiaan ja kokeilla, vaan kaappasi reppunsa ja lähti hakemaan Lucya, jos he voisivat käydä vaikka etsimässä jonkinlaiset peseytymistilat ja virkistäytyä ennen ratsastajien tuloa.

Lucy lepuutti jalkojaan vielä muutaman minuutin, ennen kuin syyllisyys Mayben raatamisen seuraamisesta sai tytön liikkeelle. Hän pesi kuljetustilat, siirteli väliseiniä sivuun ja roiski desifiointiainetta reippaasti rättiä pyörittäen. Kyllä se tästä. Ensi yönä olisi mukavasti tilaa nukkua. Tyttö tukahdutti haukotuksen kämmenselkäänsä, nappasi tavaransa mukaan ja unelmoi kylmästä suihkusta. Tai ylipäätään suihkusta. Maybe oli selkeästi samoilla linjoilla, joten Lucy lähti mielellään tutkimaan kisapaikkaa tytön kanssa.
"Miten sinulla ja Chovella on mennyt?" Tyttö kysäisi kiinnostuneena.

Maybe kohautti vaisusti olkiaan.
"En tiedä", hän vastasi apeasti ja avasi suunsa jatkaakseen onnetonta valitusvirttä, mutta muutti mielensä olkiaan kohauttaen.
"Ehkä se siitä", hän väläytti hymyn ja tähysi rakennusten lomasta sellaista, josta voisi löytyä suihku, "tiedätkö, missä meidän on tarkoitus käydä pesulla? En ole kaino, mutta hevosten pesupaikka on aika julkinen."

"Aivan varmasti", Lucy lohdutti. Hän uskoi aina kaikkien (paitsi itsensä) kykyihin, joten oliko se nyt ihmekään, että hänen ensimmäinen reaktionsa oli sanoa, että kaikki järjestyisi kyllä? Eivät Fairchildit olisi antaneet Chovea Maybelle, jos eivät uskoisi Mayben pärjäävän.
"En", tyttö totesi harteitaan kohauttaen. "Kokeilisin onneani varsinaisista tallirakennuksista. Tai sitten kävisin kysymässä toimistolta", hän jatkoi pohtien kahden vaiheella. Käydäkö kysymässä ja löytää varmasti oikea paikka, mutta kävellä pidempi matka, vai luottaa siihen, että he harhailisivat tallirakennukselle, josta löytyisi pukuhuoneet. Hänen tuurillaan se olisi jokin suljettu, yksityinen rakennus, johon ei ollut sisäänpääsyä muilla kuin hevosten omistajilla.

"Kokeillaan vaan", Maybe tarttui ehdotukseen, nosti reppua paremmin selkäänsä ja sai pyyhkiä hikeä niskaltaan, kun keskipäivän aurinko sai Englannin talveen tottuneen tytön hikoamaan. Olikohan hänellä tarpeeksi aurinkorasvaa? Erittäin kalpea, pisamainen iho paloi hetkessä jo Englannin auringossa. Hän sukelteli sisään vastaantuleviin rakennuksiin ja löysi lopulta kahviorakennuksen alakerrasta inva-wc:n, jonka ohessa oli kohtuullisen siisti suihku.
"Eiköhän tämä kelpaa. Haluatko mennä ensin?"

Lucy nyökkäili ja kurkki rakennuksiin toisen mukana. Hän oli jo valmis suuntaamaan toimistoon kysymään, mistä he löytäisivät suihkun, kun vihdoin onnisti. Hän hymyili Mayben jalolle tarjoukselle.
"Voin mennä", tyttö sanoi. Hän penkoi nopeasti laukustaan pyyhkeen sekä shampoon ja saippuan, ennen kuin riisui hevosilta ja matkalta haisevat hikiset vaatteensa. Kylmä vesi tuntui ihanan virkistävältä. Hän olisi mielellään seissyt vesisuihkun alla pidempäänkin, mutta ajatus odottelevasta Maybesta sai liikettä niveliin. Ei olisi reilua, että hän varaisi suihkun ikuisuudeksi. Hän kuivasi itsensä ja kiskoi puhtaita vaatteita päälleen nyökäten suihkun suuntaan. Lyhyet vaaleat hiukset jäivät pörröön kuivauksen jäljiltä, mutta ehkä se ei haitannut.
"Olipas se virkistävää", tyttö kommentoi pirteämpänä. Olipa ihana saada pestyä matkan tomut pois iholtaan.

Maybe pyörähti suihkussa toisena ja palasi ilmiömäisen nopeasti - siihen oppi, kun talosta loppui lämmin vesi muutaman minuutin suihkun jälkeen joko termostaatista tai siksi, että veljet tekivät kiusaa. Tytön pitkä, valkea tukka riippui märkänä, kasvot hehkuivat innosta ja nenä punoitti auringosta.
"Mitäköhän meidän pitäisi tehdä nyt?" hän kysyi kävellessään takaisin autoja kohti ja puristellen pyyhkeellä hiuksiaan.

Lucy selvitti hiuksia sormillaan, sillä ei jaksanut kaivaa harjaa repustaan. Lyhyet hiukset eivät onneksi olleet useinkaan pahasti takussa, joten harjalle ei ollut palavaa tarvettakaan.
"Voimme varmaan tutkia hetken ympäristöämme, jos haluamme", tyttö pohti miettien päivän aikatauluja. Hevoset oli hoidettu, eivätkä ne tarvitsisi mitään hetkeen. Rekat olivat siistejä, joten sielläkään ei ollut mitään ihmeellisempää puuhaa. Ratsastajat saapuisivat kuka mitenkin, mutta ennen hevosten päiväruokia, heillä ei ollut kiirettä minnekään.
"Ja selvittää, mitä kenttiä ratsastajat voivat käyttää, sekä missä ne tarkalleen ottaen sijaitsevat", tyttö jatkoi hetken pohdittuaan. Olisi hyvä olla ratsastajia kolme askelta edellä, niin ei joutuisi vastaamaan 'en tiedä' tai 'odota hetki niin selvitän'.

"Aivan", Maybe myönsi kiitollisena siitä, että Lucy oli ollut vastaavassa tilanteessa ennenkin. Hän nakkasi reppunsa rekkaan kuin jalkapallon, heilautti voikukankeltaisen pyyhkeensä kuivumaan väliseinälle ja hieroi aurinkorasvaa kasvoihinsa lähtiessään työkaverinsa kanssa etsimään kenttiä ja lähtöjärjestyksiä. Harmaat ratsastushousut kävisivät luultavasti vielä kuumiksi, saati mustat jodhpurit, mutta jotenkin hänellä oli tunne, etteivät shortsit ja sandaalit olleet sopiva vaatetus hevosten kanssa toimiessa.

Lucy levitti huolellisesti aurinkorasvaa omasta laukustaan. Hän oli viisastunut viime kerrasta ja huolehtinut rasvaa itselleenkin mukaan, ettei joutuisi aina pyytämään muilta. Hän jätti tavarat rekalle ja otti suunnan kisapaikan keskusta kohden. Hän oli nähnyt paperisen kartan alueesta, mutta ei hän enää muistanut, missä mitäkin tarkalleen ottaen oli. Ehkä he voisivat käydä toimiston kautta sen verran, että saisivat paitsi varmistuksen kentille, myös kartan. Hän halusi jonkin lapun rekalle, josta tarkistaa, minne mennä, jos epävarmuus iskisi. Tyttö ihaili hevosia, joita ympärillä liikkui. Erisävyiset karvapeitteet kiilsivät auringossa, harjat hulmusivat kevyessä tuulessa ja eläimet tuntuivat liikkuvan kuin jousilla tanssahdellessaan pehmeästi jalopiirteiset päät korkealla taluttajiensa rinnalla. Upean näköistä. Täällä oli niin hienoja hevosia niin paljon, ettei hän tiennyt, mihin suuntaan olisi katsonut.
"Katso miten upea", tyttö huokaisi ihaillen ja nyökkäsi mustan hevosen suuntaan. Karvapeite näytti taittavan valoa kuin kiilloitettu metalli kun hevonen tanssahteli kaula kaarella korkein askelin. Heidän hevosensa sopeutuivat tähän ympäristöön täydellisesti, ainakin mitä hevosten kuntoon tuli.

Mayben pää pyörähteli, kun hän veti tunnelmaa sisäänsä ja jäi tuijottamaan hevosia. Tämä oli aivan eri maailma, kun ratsastuskouluilla olleet kisat Skotlannissa tai edes isommat paikalliskisat, joissa suurin osa osallistujista oli turkillisia poneja ja hieman romuluisia ratsuhevosia.
"Ovathan meidän aivan yhtä komeita?" hän kysyi Lucylta melkein huolissaan, toivoen, että ymmärsi hevosten päälle edes sen verran, ettei pitäisi heidän tallinsa kilpailijoita upeina vain puolueellisuuttaan. Tyttö tutkaili toimistosta saatua karttaa ja luokkien osallistujalistoja mielenkiinnolla katoksen varjossa.
"Mistä tiedämme, millä kentillä he saavat ratsastaa?"

"Komeampia", Lucy vakuutti itsevarmasti. Heidän hevosensa olivat upeita. Ne eivät missään nimessä jäisi näiden hevosten varjoon, kun he toisivat hevoset näytille. Heillä oli kymmenen upeaa hevosta mukanaan.
"Se löytyy osallistujalistoilta", tyttö sanoi kulmiaan kurtistaen. "Tai ainakin löytyi aiemmin", hän mutisi ja katseli listaa keskittyneenä. Jossakin se lukisi pienellä präntillä kellonaikojen kera, aivan varmasti… Tuolla!
"Tänään he voivat valita näistä kolmesta", tyttö totesi ja osoitti sormellaan kartalta kentät, jotka lista numeroi vapaiksi kaikille tiettyihin luokkiin osallistuville hevosille. "Huomenna kenttiä on varmasti vähemmän käytössä kisaluokkien aikaan, mutta iltaa kohden niitä luulisi vapautuvan", tyttö pohdiskeli. Suurin osa heidän hevosistaan tosin osallistuisi kilpaluokkiin, joten mitäpä he ylimääräisillä kentillä, paitsi jos Hookia pitäisi taluttaa. Sen hän tekisi mielellään aidatussa ympäristössä, vaikka taitava esteratsu pääsisi varmasti kenttien aidoista yli niin halutessaan.

Maybe katsahti Lucya vaikuttuneena tytön asiantuntemuksesta ja näytti hypähtävän välillä paikallaan kuin ei vain pystyisi seisomaan paikallaan.
"Tiedätkö ovatko kaikki ratsastajat tulossa tänään?"

Lucy kohautti harteitaan. Siitä hän ei tiennyt mitään varmaa.
"Luulisin niin. Huomenna suurimmalla osalla on kisaluokkia, joten he haluavat varmasti ratsastaa hevosensa tänään", hän pohti. Tyttö piti edelleen sormiaan ristissä sen puolesta, ettei vasta sunnuntaina kilpaileva Artemis saapuisi tänään, mutta miehen perfektionismin tuntien tuo haluaisi monta päivää aikaa varmistaa, että kaikki olisi kilpapäivänä täydellistä.

Valencian ilmasto oli miellyttävän lämmin ja tavanomaisiin ratsastusvaatteisiinsa pukeutunut, hiuksensa sekaiselle poninhännälle vetänyt Niklaus Bogaert nautti lämpimästä ilmasta kasvoillaan. Hän oli vastikään noussut autosta kisapaikan tallipihalla ja hengitti sisäänsä sitä erityistä tunnelmaa, kun toinen toistaan upeampia hevosia talutettiin ja ratsastettiin ympärillä puhumattakaan kilpailijoiden ja valmentajien puheensorinasta, josta oli aistittavissa ajoittain iloa, odotusta ja kilpailujen luomaa kireyttä. Hän vilkaisi muihin mukana tulleisiin vakava ilme kasvoillaan. Jopa kokenutta ratsastajaa jännitti siinä tilanteessa, sillä vaikka ensimmäinen suoritus olisi edessä vasta seuraavana päivänä, ei hän tiennyt, miten hevoset käyttäytyisivät vieraassa paikassa pitkän matkan jälkeen.
”Mistä mahdamme löytää hevoset?” hän kysyi, mikäli muilla olisi tietoa. Alue oli suuri ja hänelle ei riittäisi edes se kokonainen pidennetty viikonloppu sen läpikäymiseen. Hän saattoi luottaa kuitenkin tallityöntekijöiden apuun, sillä jotenkin nuo onnistuivat olemaan aina ajantasalla.

Auton ratista kiivennyt, suihkulla ja lounaalla virkistäytynyt Jamie venytteli hartioitaan ja osoitti kisakarsinoiden suuntaan.
"Saimme karsinamme yhden rivistön päästä", mies infosi ja johdatti ensimmäisessä vuokra-autossa tulleen seurueen kohti kymmenpäistä hevoslaumaa, jota kisahoitajat olivat käyneet taluttelemassa päivän aikana.
"Ajattelin viedä omani tänään rannalle. Onko joku lähdössä mukaan?"

Artemis saapui paikalle taksilla. Hän oli saapunut hotellille jo eilen. Ensimmäisenä hän veti henkosia sähkötupakasta, kun pääsi autosta ulos. Hän lähti etsimään jotakuta,joka osaisi osoittaa missä Meykenhoek majaili. Päästessään lähelle tuttuja hevosia ja valitettavasti myös ihmisiä, hän vain käveli ohi, vaikka kuuli Jamien kysymyksen. Rannalle,kisapaikalla. Maastoon, Meykenhoekilla? Kiitos ei. Hän halusi kilpailla sen sunnuntain GP-luokkansa eikä olla sairaalassa. Hook oli karsinassaankin levoton kun hän astui sinne. Hän vilkaisi sen bruneten suuntaan, joka oli puhunut rannasta.
"Missähän Meykenhoekin hoitaja mahtaa olla, tiedätkö?" Hän halusi tietää miten ruuna oli käyttäytynyt.

Evelyn katseli ympärilleen leveä hymy huulillaan. Vau mikä paikka! Hän ei edes ollut enää muistanut, millaista suurilla kisapaikoilla oli. Onneksi hän ei ollut kisaamassa täällä. Hän jännittäisi itsensä hulluksi. Nainen kulki muiden mukana, pysytellen lähellä Klausia ihan vain tavan vuoksi. Hän hymyili innoissaan nähdessään tuntemattomia mutta varsin upeita hevosia. Tämän takia hän oli aikoinaan rakastanut kilpailuja niin kovin. Koko tunnelma tuntui jo nyt olevan täynnä jännitystä ja odotusta.
"Kai sinä lähdet?" Evelynin oli pakko varmistaa Klausilta. Kuka hullu nyt kieltäytyisi rantareissusta hevosilla, nyt kun merikin olisi riittävän lämmin uimista ajatellen? Hän ainakin lähtisi, ellei mies keksisi hyviä perusteluja, miksi hänen ei missään nimessä kannattaisi. Caitlin, joka oli järjestänyt itselleen kyydin muiden mukana, kulki muiden perässä sanomatta mitään, mutta hiljaiseksi naista ei voinut sanoa hyvällä tahdollakaan, sillä Caitlin kompuroi jalkoihinsa ja epätasaiseen maahan tavallistakin enemmän. Hän ei halunnut myöntää sitä, mutta kisapaikallaolo jännitti. Siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi kilpaillut ja nyt alla olisi hevonen, jota hän ei ollut ikinä ratsastanut kisoissa.
"Me voisimme Remonan kanssa lähteä mukaan", Caitlin pohdiskeli, vaikka olikin todennut maastolenkeillä ettei tammaa voinut kutsua vesipedoksi. Ehkä hevonen kuitenkin nauttisi laumassa remuamisesta rannalla ja pitkistä laukoista. Hän halusi huomenna alleen hyväntuulisen ja rennon hevosen, ja rantalaukat kuulostivat parhaalta idealta sen saavuttamiseksi.
Lucy oli palannut kierrokseltaan vain todetakseen, että ratsastajat olivat saapuneet. Hän nyökkäsi tervehdyksensä tutuimmille (eli lähinnä niille, jotka erehtyivät vilkaisemaan tytön suuntaan), ennen kuin suuntasi Artemiksen luokse. Hän oli kuullut kysymyksen, joten paras kai vain kävellä suoraan leijonan luolaan, niin sitten se olisi ohi.

"Hyvä", Jamie väläytti lämpimän hymyn jumaloimalleen valmentajalle, kun tämä lupautui mukaan rannalle, taputti tämän olkaa ja meni tutkimaan hevosiaan. Socks, Slippers, Remona, Nox ja Dali siis ainakin lähtisivät - mies veikkasi, ettei Klaus vastustaisi naisystävänsä tahtoa. Kaylan suunnitelmista mies ei tiennyt, mutta autossa olisi tilaa.
"Mennäänkö heti?" hän kysyi ja silitti kullanrautiaan orin turpaa kalterien välistä.

Miyato milteinsai juosta paikalle. Hän oli nukkunut liian myöhään ja voi helvetti. Simon tulisi vasta huomenna tänne, joten tuo olisi sittn herättämässä hänet. Saavuttuaan paikalle huohottaen, hän juuri kuuli miten joku puhui rannasta.
"Rannalle? Mahtuuko mukaan yksi vatipäinen puoliverinen?" Hän kysyi nauraen, tarkoittaen sanoillaan Huzzlea. Sille tekisi hyvää riehua rannalla muiden kanssa.
"Ymmärrän kyllä jos ette halua täysidioottia mukaan."
Toisaalla Artemis kyseli Lucylta ruunansa käytöksestä kisapaikalla ja pyysi tyttöä tuomaan sen kouluvarusteet. Tänään hän ei ottaisi ollenkaan hyppyjä. Mies alkoi harjata ja varustaa hevostaan rauhallisin elkein, kiirehtimättä. Hän ei halunnut sen saavan enempiää energiaa säikkyvään koneistoonsa.

"Tokihan mahtuu", Jamie vastasi Miyatolle ystävällisen hymyn kera. Olihan heillä käytössään myös nelipaikkainen kuljetusauto, jolla Huzzle oli paikalle rahdattukin. Tällä kertaa Miyato sai vain itse olla käsittelemässä vatipäätään. Hän sukelsi Socksin karsinaan ja rapsutti orin poskea, kun se hautasi päänsä miehen rintaan ja hamusi tämän paidanhelmaa.
"Jos lähdetään parinkymmenen minuutin kuluttua?" mies huikkasi seurueelle.

Didi oli häsännyt hevosten parissa aamusta lähtien nukuttuaan tosin Maybea lukuunotamatta hieman pommiin. Torstai kisapaikalla oli lähtenyt hyvin käyntiin ja nainen oli hieman pirteämpi kunnollisten unien jälkeen. Hän oli auttanut kaikkia kaikin mahdollisin tavoin ja huolehtinut parhaansa mukaan Huzzlesta ja Corasta. Hevoset olivat osoittautuneet upeiksi ja Didi käsitteli niitä mahdollisimman mukavasti, silkkihansikkain. Huzzlen kanssa hän joutui olemaan enemmän tai vähemmän hereillä mutta Coran harjaamisesta hän oli nauttinut. Hän oli puunannut Miyato Calounin hevoset parhaimpaan kuntoon mahdollista. Hän toivoi heille parasta kisaonnea, vaikka jännittäisi muidenkin puolesta kisaamisen aikaan. Muutamien taukojensa aikana Didi ei pysynyt millään paikallaan, vaikka oli ahkeroinut päivän aikana monien normaaliviikkojensa edestä. Valencian ihana lämmin aurinko oli tehnyt päivästä rankan työskennellä mutta hän ei valittanut. Se oli ihanaa vaihtelua Englannin sateisuudelle. Didi tuli paikalle, kun ratsastajat saapuivat paikalle ja kuunteli kiinnostuneena rantaratsastuksesta. Sitä hän ei ollut koskaan kokeillut, se olisi varmasti mahtavaa.

Miyato keräili hetken hengitystään ja yritti kaivella muistiaan, kukahan mahtoi olla hevosten kisahoitaja. Sitten kasvoilta tuttu tyttö osui silmiin.
"Hei, oletko sinä Didi? Tuota, voisitko hakea Huzzlen estevarusteet? Ja ne suitset joissa on fullcheek kuolain? Lähden rannalle muiden kanssa. Onhan se ollut kiltisti - ollakseen siis oma itsensä? Ei retuuttanut sinua pitkin asfalttia? Käytithän hanskoja taluttaessasi?" Miten niin neuroottinen, Miyato vai? Hän vain halusi Didin selviävän hengissä ulos täältä.

"Hei!", Didi moikkasi Miyatoa, joka oli ilmestynyt paikalle. "Kyllä olen ja voin", hän vastasi hymyillen. Omistajan huoli oli sympaattista ja Didi vastasi hänen jokaiseen kysymykseensä tunnollisesti. "Huzzle on käyttäytynyt oikein hyvin ja olen minä pysynyt sen perässä", hän naurahti, "ja käytin kyllä hanskoja."

Miyato oli hyvillään vastauksista, vaikka naurahtikin hermostuneesti. Hän katseli karsinan oven kaltereiden läpi rakasta pöllöä läsipäätään.
"Ei tarvitse valehdella, tiedän että se on idiootti." Hän naurahti ja vilkaisi tyttöä.
"Kiitos, moni ei olisi ottanut sitä hoidokikseen, se osaa olla ihan kamala. Muistithan taluttaa sitä kuolaimet suussa?"

Huzzle katseli karsinastaan päivän tapahtumia. Didi naurahti Miyaton heitolle ja tokaisi, "niin." Olihan Huzzle ihan omanlaisensa hevonen muttei Didi kokenut sitä idiootiksi. Tottapuhuen hän ei ollut ajatellut asiaa sen suuremmin kuullessaan kisamatkasta ja ilmoittautuessaan kisahoitajaksi. Hän oli vain halunnut ulkomaille, hoitohevosen olemuksella oli ollut yllättävän vähän väliä. Siihen virkaan olivat päätyneet Didin edessä seisovan Miyaton hevoset. "Ole hyvä, mielelläni", hän oli oppinut olemaan valmis haasteisiin ja tahtoi olla avuksi niin kovasti, että hoiti vaikka vähän vaikeampaakin hevosta. "Muistin." Sitten Didi lähti hakemaan Miyaton pyytämiä varusteita varustekarsinasta. "Haen nyt ne varusteesi."

Miyato kiitti Didiä kun tuo lähti hakemaan varusteita. Hän itse astui Huzzlen karsinaan. ori töni häntä innoissaan pöristen, heitellen päätän. Se ei kertakaikkiaan osannut olla aloillaan.
"Kiitos varusteista. Ja... Hei, Didi, en kysele koska epäilen ettet osaa vaan koska... Huzzle on vähän Huzzle. Se ei aina tajua kokoaan, voimaansa tai osaa käyttää aivojaan."

Hän palasi sylissään kaunis, ruskea estesatula, suitset ja muut tykötarpeet. "Tässä, ole hyvä", Didi sanoi laskiessaan niitä paikoilleen. "Ja ei se haittaa", Didi vastasi vielä. Hän oli tosissaan, ei häntä haittaisi jos hevonen olisi hieman raisu. Kunhan hevonen ei juoksisi hänen päältään kaikki olisi hyvin. Toki hän oli hieman pieni mutta ei ollut vielä päästänyt hevosta vapaaksi vahingossa. "Olisiko minusta hyötyä vielä jollakin tapaa?" hän kysäisi.

"Hyvä ettet ota tätä nillittämisenä tai tiukkapipoisuutena.. Huolehdin sinun turvallisuudestasi. Huzzle nyt kolhii itsseään aina." Hän naurahti ja veti orilta fleeceloimen pois. Sen alta paljastui kiiltäväksi harjattu karva.
"... Olisitko kiltti ja parin tunnin päästä satuloisin Coran ja verryttelisit sen valmiiksi? Voisin vaihtaa hevosta lennosta."

Didi hymyili kiitollisena huolehtimisesta ja nauroi Miyaton mukana. "En ota..." Siltä ori vaikuttikin, huolettomalta. "Mieluusti", Didi vastasi verryttelypyynnöstä. Minkäänlainen ratsastus sai hänet aina innostumaan kuin pienen lapsen. Cora vaikutti muutenkin todella mukavalta. "Mitkä varusteet laitan sille?" hän kysyi varmistaakseen, että tekisi kaiken oikein.

Miyato puraisi huultaan ja näytti mietteliäältä, samalla kun kumartui teippaamaan jännesuojia jesarilla Huzzlen jalkoihin. Hän ei mielellään kadottaisi suojia rannalle.
"Laita kouluvarusteet. Koulusatula, pintelit ja kankisuitset. En ota sillä hyppyjä tänään. Se kuitenkin käyttäytyy varmasti hyvin."

"Selvä", Didi vastasi kuunnelleen tarkkaan ja katsellen karsinan ovelta suojien teippaamista. Se oli varmasti järkevää. Didi katsahti hopeista kelloaan oikeassa kapeassa ranteessaan ja pohti, mitä hänen kuuluisi nyt tehdä. Hän katseli toisaalla talutettavaa pystyyn hyppivää tummanruunikkoa viimeiseen puunattua hevosta, jolla oli vielä matkustussuojat jalassa.

Miyato sai suojat laitettua ja nousi taas kunnolla seisomaan. Hän mietti vielä tovin.
"Joo, tee niin. Olisin kiitollinen siitä, jos sen jälkeen taluttaisin Huzzlen kuivaksi. Saat toki mennä selkäänkin mutta... Toivon että sinulla on hyvä vakuutus."

"Maasta käsin kuulostaisi varmaankin parhaalta idealta", Didi totesi hymysuin. Ei häntä huvittanut ottaa turhia riskejä ulkomailla, hänestä olisi terveenä enemmän hyötyä.

Jimena oli keskittynyt puunaamaan hoidokkejaan Remonaa, Noxia ja Dalia seesteisen hyväntuulisena onnistuttuaan nukkumaan hetken yöllä ja saatuaan myös käytyä Mayben ja Lucyn löytämässä suihkussa. Enää ei ollut ihan niin uupunut ja nuhjuinen olo, vaan nainen saattoi jopa hymyillä aurinkoista hymyään. Hän nautti tähän vuodenaikaan Espanjan ilmastosta - ei ollut liian kuuma, mutta Englannin harmaat myrskyt olivat jääneet taakse ja aurinkokin paistoi.
Kun ratsastajia alkoi valua paikalle Jimena pujottautui juuri ulos Remonan karsinasta. Nainen piti päivä päivältä enemmän tamman vaivattomuudesta ja hyvistä tavoista, eikä pettynyt tälläkään kertaa. Ihana hevonen! Ruskeasilmäinen, jo ennätyksellisen nopeasti auringosta kevyttä väriä kasvoilleen saanut Jimena tervehti Caitlinia, Klausia ja Evelyniä ystävällisesti ja tarjoutuisi auttamaan noita tarvittaessa.
Kayla oli saapunut muiden mukana kisapaikalle ja hän katseli ympärilleen varovaisen kiinnostuneena ja yritti työntää syrjään järjettömän epävarmuuden koko kilpailuun ilmoittautumista kohtaan. Paikka oli ihana, sitä hän ei voinut kieltää. Muut olivat lähdössä rannalle ja niinpä hänkin ilmoitti lähtevänsä mukaan Pacon kanssa. Nainen suuntasikin heti orinsa karsinalle ja rapsutti hellästi tuon otsaa, kun puoliverinen yritti hamuta suuhunsa kalanruotolettiä, joka laskeutui naisen toisen olkapään etupuolelle.

Maybe oli käynyt rannalla Chinan kanssa ja joskus muulloinkin, mutta Skotlannissa ranta oli harvoin erityisen lämmin - ja nyt hänen varpaansa kipristelivät, kun hän nautti yli kahdenkymmenen asteen lämmöstä ja kirkkaasta auringonpaisteesta ihollaan ja kuvitteli turkoosia merta, vaahtopäitä ja vaaleaa puuterihiekkaa. Tyttö sai innollaan hevosensakin tömistelemään malttamattomina, kun hän kiinnitti kuljetussuojia niiden jalkoihin ja häntään. Hän heitti ohuet fleeceloimet mahdollisen vedon vuoksi niiden selkään, vaikka lämpötilan takia niitä ei varmasti tarvitsisi.
"Valmiina lähtemään?" Jamie kysyi puolittain hymyillen Pacon karsinan ovelta ja pohti, miten voisi toteuttaa visionsa Kaylasta uimassa ilman, että saisi hevosensa käymään ylikierroksilla. Hän otti Mayben ja Jimenan mukaan hoitajista, koska kahdelle muulle oli käyttöä kisapaikalla, ja lähti hakemaan autoja lähemmäs lastausta varten, kun kaikki rannalle lähtijät olivat valmiina. Mies kantoi Mayben kanssa hevostensa varusteet auton tavarasäilöön ja antoi maltillisempien hevosten nousta ensimmäisenä kuusipaikkaiseen rekkaan. Minx ja Huzzle voisivat matkustaa pienemmällä kuljetusautolla.

Caitlin suuntasi Remonan luokse rapsuttelemaan ihanaa tammaa. Voi kun se näytti nätiltä. Jimena oli pitänyt tammasta hyvää huolta. Hän jutusteli matalasti hevoselle samalla kun kiinnitti kuljetussuojia ja lopulta heitti ohuen loimen selkään. Tästä tulisi hauskaa. Hän ei muistanut, koska viimeksi oli käynyt rannalla ratsastamassa. Ehkä silloin, kun hän oli asunut Espanjassa? Siitäkin oli jo monen monta vuotta. Evelyn antoi muiden hoitaa hevosten varustamiset ja lastaamiset, sillä epäili olevansa enemmän tiellä kuin hyödyksi, kun ei edes tunnistanut hevosten kuljetusvarusteita toisistaan.
Teddy oli epäröinyt pitkään rannallelähdön kanssa, mutta lopulta tullut siihen tulokseen, että se voisi olla Minxille parasta treeniä pitkän matkan jälkeen. Ehkä tamma olisi hyvällä tuulella huomenna, kun se saisi tänään purkaa ylimääräistä energiaa hiekassa laukaten. Hän saattoi vain toivoa sitä, sillä tamman luimuun painuneet korvat kertoivat, ettei se ainakaan tällä hetkellä ollut hyväntuulinen. Hän lähti taluttamaan kuljetusvarusteisiin verhottua tammaa traileria kohden toivoen, että hevonen nousisi kiltisti kyytiin eikä keksisi kiukutella ihan vain kiukuttelun itsensä takia.
Lucy vastaili Artemiksen kysymyksiin ja kantoi Hookin varusteet karsinalle, osin helpottuneena ja osin kateellisena siitä, ettei ollut lähdössä rannalle. Caitlin tarttui Remonan riimunnaruun valmiina lastaamaan tamman itse. Eiköhän muilla ollut ollut riittämiin haasteita hevosen lastaamisessa pysähdyspaikoilla, joten oli vain reilua, että hän taluttaisi hevosen tällä kertaa ramppia ylös. Tai juoksisi hevosen perässä, miten tahansa Remona päättäisikään traileriin nousta.

Kayla ihasteli Pacon harjattua kiiltelevää turkkia hetken ennen kuin alkoi valmistella oria kuljetusta varten ja kiinnitellä kuljetussuojia paikoilleen. Lucylla oli taatusti kiire Artemiksen kysymysten kanssa, Kayla kyllä pärjäsi hevosensa kanssa itsenäisesti, vaikka hoitajien apu oli tervetullutta varsinkin kilpailupäivinä. Hän pyysi vain Pacon varusteita raahattavaksi autolle, jotta itse saisi keskittyä hevosen lastaamiseen. Nainen katsahti karsinan ovelle kuullessaan Jamien kysymyksen ja hymyili tuolle herttaisesti.
"Olemme valmiita", hän vastasi pujottaen riimun Pacon päähän juuri ennen kuin ori keksi pilaillakseen kurotella turpaansa ylös korkeuksiin kauas hänen ulottumattomiinsa.
Kayla taputti hymähtäen orin tummaa kaulaa ja meni sopivassa välissä lastaamaan sen kuljetusauton kyytiin. Puoliverinen oli hänen ja kaikkien hoitajien onneksi kohtuullisen helppo lastattava, mitä nyt oli päättänyt tällä kertaa kävelyn sijaan tanssahdella ramppia ylös. Nainen kiinnitti Pacon omalle paikalleen, varmisti että kaikki oli kunnossa ja poistui autosta.
Jimena hääräsi ratsastajien apuna, auttaisi kantamaan toivottuja varusteita auton kyytiin ja myös tarjoutuisi lastaamaan Remonan Caitlinin puolesta, mikäli tuo ei vastustelisi.

Jamie lastasi molemmat hevosensa itse, kun Maybe tarkasti, että kaikkien kolmen hoitohevosen varusteet olivat mukana. Sitten hän kapusi ristiriitaisin tuntein ylös rekkaan Jamien perässä, sillä tila muistutti epämiellyttävästi pitkästä matkasta, mutta hän janosi rannalle: hän halusi upottaa jalkansa Välimereen ja haudata sitten varpaansa pehmeään, kuumaan hiekkaan. Kun molemmat autot olisivat valmiina lähtemään, he voisivat kiemurrella eteenpäin ja suunnata kohti rannikkoa. Mies oli tutkinut alueen karttaa ja toivoi löytäneensä hiljaisemman rannan jonkin matkaa kaupungista, jonne hevosilla voisi mennä rauhassa.

Caitlin päätti antaa Remonan Jimenan lastattavaksi, kun toinen niin kiltisti tarjoutui. Ehkä olisi parempi, jos hän olisi yhtenä kappaleena vielä kisapäivänäkin. Se tosin oli haastavaa jo ihan senkin puolesta, että hän tuntui telovan itseään ilman hevosia tai muita kunnollisia syitä. Caitlin kiipesi rekan matkustamoon vino hymy kasvoillaan. Ranta, täältä tullaan!
Teddy lastasi Minxin pienempään rekkaan ja tarkisti vielä kertaalleen, että hevosella oli kaikki tarvittava mukana. Tamma mulkoili häntä pahasti, kun hän jätti sen seisomaan rekan sisään, mutta mies koetti lähinnä tukahduttaa pahoinvoinnin sisältään. Tamma oli yleensäkin kiukkuinen kisapaikoilla, mutta vain silloin, kun lähettyvillä oli muita ratsukoita. Karsinassa hevonen oli utelias ja innokas, vaan ei tällä kertaa. Minx todella vihasi häntä. Hän oli valmis vetämään hevosensa kilpailuista, sillä epäili, etteivät he pääsisi edes koulurataa hyväksytysti loppuun. Teddy jäi pienemmän rekan kyytiin, hymyillen aavistuksen kireästi Miyatolle. Ymmärtäisiköhän äiti, jos hän sanoisi peruneensa kilpailut tamman pahalla päällä olemisen takia? Ei todellakaan. Mies hautasi kasvot käsiinsä toivoen ihmettä, joka saisi Minxin muuttumaan muutamaksi päiväksi maailman kilteimmäksi hevoseksi.

Rannalla ratsastus ei voisi olla huono idea, varsinkaan, kun Klaus saisi Evelyninsä mukaan. Hän tarjosi naiselle ratsuksi Dalia, sillä ottaisi itse valkoisen andalusialaisen. Maastoratsastus ei tietenkään korvannut kunnon koulutreeniä, mutta hän tiesi omansa ja hevostensa potentiaalin ja taidot - yhden päivän vapaa kouluharjoittelusta ei muuttaisi asiaa suuntaan tai toiseen.
Hän antoi Jimenan hoitaa ratsut, mutta tarttui Noxin naruun sen ollessa lastausvalmis. Ori huokui intoa ja energiaa, ja vaati Klausilta aika paljon, ettei hevonen mennyt ihan minne tahtoi. Lopulta se oli kuitenkin autossa ja hän saattoi hakea myös Dalin - vaikka Jimena tai muut olisivat varmasti selvinneet urakasta, halusi hän auttaa edes sen verran.
Kun kaikki hevoset olivat kyydissä, Klaus tarjoutui ajamaan. Mikäli joku muu nousisi kuskin paikalle, hän siirtyisi Evelynin kanssa auton matkustustilaan ja keskittyisi vain nauttimaan seurasta ja maisemista.

Jamie kiipesi jo tuskallisen tutun ratin taakse, herätti jyrisevän rekan henkiin ja kaarsi sen reitille, jota toivoi Jimenan tulkkaavan, jos päädyttäisiin eksyksiin. Mies harvoin jaksoi perehtyä erityisen tarkasti karttoihin.

Evelyn hymyili istuessaan matkustamon puolella. Rantareissu kuulosti hetki hetkeltä paremmalta. Dali olisi hienoin hevonen, jota hän oli koskaan ratsastanut, mutta onneksi nyt ei oltu ratsastuskentällä, jossa pitäisi näyttää hyvältä. Eiköhän hän selässä pysyisi.
"Täällä on ihanan lämmintä", nainen huokaisi ihastuneena katsellessaan maisemia ikkunoista. Englannin harmaa koleus oli kuin taaksejäänyttä elämää, kun nyt katsoi vaihtuvia maisemia. Lämpö oli tervetullutta talven jäljiltä. Ehkä äidin puheissa Englannin kammottavasta säästä oli ollut perääkin.

Klaus etsi Evelynin hennon käden omaansa, kun auto oli nytkähtänyt liikkeelle kohti yhtä Espanjan loputtomista hiekkarannoista. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten kaukana tai missä päin se olisi, mutta toivon mukaan joku tiesi. Maisemat vilahtelivat silmissä ja välimeren upea aurinko toi hyvän mielen keskellä talveakin. Tuntui kuin unelta muistella Englannin harmaata, liukasta ja kertakaikkisen kamalaa säätä, eikä Klaus sillä hetkellä halunnutkaan. Hän olisi voinut tottua sellaiseen ilmastoon.
”Olen samaa mieltä. Tähän voisi melkein tottua”, hän hymähti lämpimästi naiselle. Oli Englannissakin puolensa ja siitä oli tullut koti, mutta hänen pitäisi ehdottomasti matkustaa enemmän - ja niin hän ehkä tekisikin, jos aikaa olisi. Kisamatkat lämpimiin maihin olivat pelastus harmaan arjen keskeltä, ja hän arvosti suuresti sitä, että oli päässyt mukaan.
”Enpä ole aikoihin ratsastanut lämpimällä hiekkarannalla”, hän haaveili ääneen muistellen, kuinka monta vuotta siitä oli aikaa. Nuoruusvuosien muistot olivat muuttuneet hatariksi mielikuviksi, mutta hän saattoi muistaa lämpimän tuulen kasvoillaan, kun nelistävän hevosen jalat kaivautuivat rantahiekkaan ja roiskivat suolaista vettä pitkälle taakse.

"Niin voisi", Evelyn naurahti. Tämä oli paljon lähempänä lapsuudenkodin ilmastoa kuin harmaa Englanti, joten oliko se ihmekään, jos hän kotiutui lämpöön hetkessä. Englannin sateiset päivät tuntuisivat entistäkin karummilta tämän reissun jälkeen.
"En minäkään ole hetkeen rannalle päässyt ratsastamaan", nainen vastasi yrittäen nopeasti miettiä, kuinka pitkään siitä olikaan, kun hän oli ylipäätään käynyt lämpöisen auringon alla rannalla. Kaksi vuotta? Ehkä kolme? Oli hän Lionheartin vienyt muutaman kerran rannalle, mutta ne kerrat olivat olleet harvassa. Isä ei ollut arvostanut sitä, että veljet veisivät hyviä työhevosia pelleilemään päiväksi meren äärelle, eikä hän ollut halunnut mennä yksinään. Kuulemma hevosille oli parempaa käyttöä tilalla.
"Lienee siis turha sanoa, että odotan tätä innolla", nainen hymähti huvittuneena.

”Englannissa tällaisia tilaisuuksia harvemmin tulee”, Klaus nyökkäsi ja ymmärsi sanomattakin, että Evelynin kotiseuduilla siihen oli saattanut joskus olla mahdollisuus. Todennäköisesti Espanjan aurinko helli kalifornialaisnaista Englannin epävakaata ja koleaa säätä enemmän.
”Toivottavasti Nox ei vie minua ihan satanolla. Hajotan vielä itseni ja sinun täytyy ratsastaa puolestani”, hän vitsaili naiselle vieressään. Ehkä pehmeä rantahiekka ottaisi jo valmiiksi vähän vammautuneen miehen vastaan turvallisesti - ellei hän sitten jäisi hevosen tallomaksi, jolloin vahinkoa voisi sattua enemmän. Klaus kuitenkin luotti itseensä ja hevoseensa, eikä tosissaan pelännyt moista.
”Kuinka pitkällä ranta on?” hän kysyi etupenkillä kuljettajan paikalla istuvalta Jamielta, joka todennäköisesti tunsi tien. Ei hänellä kiire ollut, mutta kiinnostihan se.

Jamie vilkaisi taustapeilistä matkustustilaa.
"Noin 40 kilometriä, veikkaisin", hän ilmoitti ja palautti huomionsa tiehen sekä tarpeeksi innostavan radiokanavan löytämiseen. Hän halusi tarpeeksi kauas kaupungin vilinästä, jotta ympäristö voisi olla tarpeeksi rauhallinen ja hiljainen hevosille.

Evelyn hymyili nyökäten. Niinpä. Englannissa oli paljon hyvää, mutta ilmasto ei kuulunut sille listalle.
"Unelmissasi", nainen naurahti ja tönäisi toista kevyesti hartiallaan. Hän ei suostuisi ratsastamaan Noxia edes kotikentällä, jos olisi tarkoitus tehdä muuta kuin pyöriä ympyrää ja ihmetellä, varsinaisesta kouluradasta puhumattakaan. Eihän hän edes osaisi. Onneksi Klaus oli niin taitava ratsastaja, että pärjäisi varmasti rannallakin innokkaalle hevoselle, eikä päätyisi telomaan itseään.
"Paras pysyä tänään selässä tai muuten", Evelyn uhkaili leikillään tietämättä oikein, mihin päättää uhkauksensa. 'Nukut sohvalla' ei oikein toimisi, kun yöt oli tarkoitus viettää hotellissa.

Jimena piteli karttaa käsissään varmuuden vuoksi, vaikka ei ollutkaan aivan varma missä kohdassa he kartalla olivat menossa. Hänellä oli vahva aavistus siitä, mutta... Toivottavasti he löytäisivät perille ilman hänen kartturin taitojaankin. Nainen oli joskus käynyt kyllä Valenciassa ja tiesi mihin suuntaan oli suunnattava, jos tahtoi rannalle, joten ei tehtävä mahdoton olisi. Tällä kertaa hän pitäisi suunsa kiinni eikä paljastaisi, ettei osannut edes lukea karttaa kunnolla. Piti vain luottaa itseensä.
Kayla odotti mielenkiinnolla, mitä rantareissusta tulisi. Paco luultavasti ottaisi kaiken ilon irti, kun oli riittävästi tilaa juosta, mutta veteen se ei yleensä suhtautunut erityisen rauhallisesti, eikä aina oikein tuntunut osaavan päättää oliko vesi hyvä vai paha asia. Klausin ja Evelynin sanailu sai Kaylan hymyilemään ja irrottamaan katseensa hetkeksi maisemista. Suloista.
"Toivotaan, että kaikki pysyvät ehjinä ja tallessa", hän kommentoi huvittuneena.

Evelyn sai Klausin naurahtamaan. Hänestä olisi ollut mukava nähdä nainen kouluradalla taitavan hevosen kanssa - tuo osasi varmasti enemmän kuin kuvitteli ja väitti. Ehkä vielä joku päivä hän saisi eläinlääkärin puhuttua ympäri, ja tuo innostuisi kouluratsastuksesta. Kaikista puheistaan huolimatta hän toivoi samaa kuin Kayla ja hymähti. Eihän mies toki tosissaan uskonut mitään käyvän, vaikka hevosten kanssa kaikkeen olikin aina varauduttava.
”Eiköhän”, hän lupaili ja siirsi kasvoille karanneen kurittoman suortuvan korvan taakse. Tekisi varmasti hyvää sekä hänelle että pitkän matkan kulkeneille hevosille kiitää pitkin rantaa.

Evelyn hymyili saatuaan miehestä irti naurua. Se jos mikä sai hänet hyvälle tuulelle. Jos he olisivat olleet kaksin, olisi hän varmasti painanut suukon miehen poskelle, mutta pidättäytyi moisesta nyt lähinnä kanssamatkustajien mukavuutta ajatellen.
"Aivan varmasti", nainen vakuutti hymy huulillaan. Kyllä he pärjäisivät hevosten kanssa ja pääsisivät vielä nauttimaankin päivästä. Ainakin hän halusi uskoa siihen, koska toinen vaihtoehto oli, että he olivat lastanneet pitkään matkustaneet hevoset täysin turhaan uudelle reissulle.

Maisemat alkoivat muuttua, kun he saapuivat lähemmäs rannikkoa. Klaus odotti hiljaista rantahietikkoa, jossa hevosilla voisi päästellä menemään. Tuskin Jamie heitä turistirannallekaan oli viemässä, sellaiselle kun ei saanut varmasti tuoda edes koiria. Hevosetkin olisivat rauhallisempia, jos paikalle ei sattuisi hevosvihaajia tai muuten ympärillä ahkeraan pörrääviä ihmislaumoja.
”Meri näyttää houkuttelevalta”, hän huokaisi nähdessään sinisenä auringossa kimmeltävän meren, joka jatkui kauas horisonttiin. Olisi ihana käydä uimassakin, harmi, ettei hän ollut ihan varautunut sellaiseen sillä kertaa.

Evelyn ihaili maisemia siinä missä muutkin matkustajat, nauttien lähestyvästä merestä. Meri tuntui suorastaan kutsuvan heitä syleilyynsä, lupaillen lämmintä vettä ja pieniä laineita. Valkea hiekkaranta näytti niin upealta, että olisi hänen mielestään voinut olla suoraan matkamainoksesta.
"Mahtavaa", hän totesi into äänestä kuuluen. Heti kun rekka oli paikoillaan, hän suuntasi matkustamon ovelle ja katseli innoissaan ympärilleen. Niin kovin kaunista!
"Kyllä täällä kelpaa ratsastaa", hän myhäili ihaillen hiekkarantaa ja sinistä merta, jossa uiminen tuntui maailman parhaalta idealta. Vaatteita saisi aina uusia, vaikka nämä kastuisivatkin suolaisessa merivedessä.

Jamienkin olemus näytti kirkastuvan, mitä lähemmäs valkeaa hiekkarantaa ja Välimerta päästiin. Hän kiemurteli rekalla hiljaista pikkutietä lähemmäs rantaa ja pysäytti sen noin 400 metrin päähän hietikosta, jotta painava kulkuneuvo ei vajoaisi. Tie näytti sen verran autiolta, että pari rekkaa sen poskessa tuskin aiheuttaisi hirmuista ruuhkaa. Mies hyppäsi alas autosta ja suli hymyyn, kun lämmin, suolainen merituuli puski vastaan ja sai tyköistuvan, valkean t-paidan väreilemään. Ulkomaille tulo houkutteli hänestä aina kaipuuta jatkaa jälleen matkaansa maailmalla; hän ei aikonut juurtua. Hänen elämänsä hevoset olivat kuitenkin Northumberlandissa. Minkäs teit. Mies viittoili kisahoitajat avukseen avaamaan takasiltaa. Rekan kyljessä oli muutamia renkaita kiinnitystä varten, ja ylimääräinen käsipari auttaisi tarvittaessa. Slippers laskeutui autosta ensimmäisenä, jottei alkaisi tuhota ympäristöään, ja hypähteli Jamien vierellä kauemmas asettumaan. Maybe kiipesi sisään seuraavana hakemaan Socksin, jonka talutti puoliveljen perään. Tyttö ei uskaltanut toivoa, että oikeasti pääsisi hevosen selkään, mutta jos kuitenkin…

Rekan pysähdyttyä Klaus kiipesi matkustamosta antaen kiireisimpien mennä ensin. Hän venytteli kun pääsi vihdoin seisomaan koko pituuteensa ja siirtyi sitten reippaasti purkamaan hevosia. Hän talutti ensin sähäkän Dalin ulos autosta, joka tanssahteli alas vauhdikkaasti ja jäi pyörimään miehen ympärille vilkuillen pää taivaissa ympärilleen. Klaus huokaisi ja kiskaisi tamman mukaansa, jotta saisi sen kiinnitettyä auton sivuun. Koska paikalla oli enemmänkin vahtijoita, hän saattoi jättää hevosen sidottuna paikalleen ja palata hakemaan Noxia. Voimakastahtoinen ori laskeutui rauhass alas, mutta korskahti vaativasti ja hypähti muutaman kymmenen senttiä takajaloilleen. Olivatpa hevoset virkeitä. Mies talutti narun päässä ympäristöä tarkkailevan, terhakkaan kimon auton vierelle ja kiinnitti senkin alkaen riisua kuljetusvarusteita.
”Tamma on kipakka”, hän muistutti Evelyniä, joka saisi ratsastaa hevosella. Dali oli oma tapauksensa, mutta suhteellisen varma uusissakin paikoissa. Klaus piti siitä, että hevosilla oli luonnetta, minkä vuoksi myös Nox ja Dali olivat sulattaneet hänen sydämensä.

Evelyn seurasi hevosten purkamista hymy huulillaan. Nämä tosiaan olivat kilpahevosia, jotka olivat seisseet kaksi päivää kuljetusautossa. Hevoset näyttivät olevan täynnä hallitsematonta energiaa, mitä uuden paikan tuoksut tuntuivat vain ruokkivan.
"Eiköhän me tulla toimeen", Evelyn nyökkäsi ja vilkaisi ruunikonkimoa arvioivasti. Ei Dali niin pahalta näyttänyt. Sitä paitsi, hän käsitteli Defyä päivät pitkät. Muutamat ilman näykkimiset ja uhkailevasti nousevat kaviot eivät ajaisi häntä pois. Nainen kumartui riisumaan kuljetussuojia ja vilkuili samalla ympärilleen.
"Kuinkakohan moni päätyy uimaan meressä joko omasta valinnastaan tai täysin tahtomattaan?" Nainen myhäili vilkaisten merkitsevästi Jamien suuntaan. Hän muisti aina miten Jamie oli lähes ensi tapaamisella uiskennellut kylmässä maastoesteradan joessa, joten siihen verrattuna sinisenä hohtava, lämmin Välimeri olisi varmasti luksusta.

Slippers ja Socks päätyivät kiinni rekan vastakkaisen puolen seinään, ja Mayben riisuessa niiltä kuljetussuojia ja loimia, Jamie haki orien varusteet toisen puolen säilytyslokeroista. Tyttö toivoi, että Teddy selviäisi yksin Minxin kanssa, sillä hän todella, todella, todella halusi olla osa tätä kokemusta. Hän saattoi maistaa suolan ilmassa ja meren lämmin kohina täytti hänen päänsä. Valkea tukka oli polttavan kuuma auringossa; ehkä osa pilvissä leijuvasta tunteesta johtui siitä. Hän pyyhkäisi hevosia harjoilla, kun Jamie kumartui kiinnittämään suojia niiden jalkoihin, ja kun Jamie satuloi hevosia, Maybe suitsi ne. Jamie nauroi nähdessään epätoivoisen katseen tytön kalpeissa silmissä ja kuinka tämä puri alahuultaan.
"Älä katso minua noin. Totta kai sinä ratsastat toista", mies vakuutti ja taputti sitten kaulaansa kapsahtavan tytön selkää.
"Voit ottaa Socksin", Jamie lupasi raskain sydämin ja silitti rakastamansa orin kaulaa. Hän olisi mielellään lentänyt sillä pitkin hohtavaa vesirajaa, mutta joskus hänenkin oli oltava aikuinen. Hän oli täällä kilpailemassa työnantajansa hevosilla, ja nyt oli kriittisen tärkeää, että Slippersin koulutus ei menisi takapakkia. Niinpä hän lupasi kullanrautiaan orin sen hoitajalle ja otti itse valkean jätin, joka pöllytti hiekkaa kuopiessaan. Haikeus haihtui, kun hän näki nuoresta hevosenhoitajasta räjähtävän, äänettömän riemun, kun tämä astahti suukottamaan Socksin poskea. Mies painoi kypärän päähänsä, tarkasti kimon satulavyön ja keinautti itsensä korkeuksiin.

Klaus sai Noxin varusteet pois ja viikkasi ne huolimattomasti pois tieltä. Hän haki autosta molempien kisaratsujensa satulat ja heitti Dalille satulan selkään luottaen ratsastajan kiinnittävän vyön. Hän kosketti mennessään Evelynin käsivartta ja soi lämpimän hymyn naiselle. Satuloituaan operaatioon muutaman kiukkuisen potkun ja ilman näykkäisyn kera suhtautuneen Noxin hän haki molempien ratsujen suitset sekä suojat.
”Jännittääkö?” hän uteli Evelyniltä, nousisihan nainen pian täysin vieraan hevosen selkään vieraassa paikassa. Mies suitsitti ratsunsa ja painoi kypärän päähänsä voidakseen nousta selkään. Hän talutti hevosen hieman kauemmas muista eikä syyttä, sillä ori ei ollut pysyä paikallaan ja pitkä mies sai taistella itsensä satulaan ympäriinsä tanssivan hevosen kanssa. Hän pyöräytti hevosen tottuneesti ympyrälle eikä edes yrittänyt pitää sitä paikallaan.

Evelyn oli kiitollinen, kun Klaus paitsi toi satulat, myös heilautti sen hevosen selkään. Hän tyytyi vain suoristamaan huopaa ja kiristämään vyön välittämättä Dalin protesteista. Kiukutelkoot jollekulle, joka kiinnittäisi huomiota moiseen.
"Vähän", nainen myönsi naurahtaen. Hän ei epäillyt taitojaan, ei kun kyseessä oli vain rantalaukat, mutta vieras hevonen lisäsi kuvioon aina oman haasteensa. Hän asetteli suojat huolella paikalleen ja kiinnitti suitsien soljet tottuneesti. Evelyn kiristi kypärän leukahihnaa ennen kuin ujutti jalkansa jalustimeen ja heilautti itsensä Dalin selkään. Hän oli onneksi arvioinut jalustimien pituuden kohdalleen jo ennen selkäännousua, sillä kipakka tamma steppasi paikoillaan ja vaikutti varsin vauhdikkaalta. Pitkä matkustaminen oli selkeästi tehnyt tehtävänsä kaikkien ratsujen kohdalla.
"Valmiina suuntaamaan rantahiekalle?" Nainen naurahti ja käveli pientä ympyrää hevosen kanssa. Tuntui turhalta pyytää tammaa seisomaan, kun se tuntui mieluummin pysyvän liikkeessä.

Jamie nyökkäsi ja viittasi muita menemään, mutta ratsasti itse Slipsillä syrjemmälle. Se puhisi ja hypähteli kiihdyksissään, vilkuillen hevoskaverien perään ja viskoen päätään niin, että mies horjui satulassa. Heillä olisi tänään oma ohjelma: ratsastajan kuunteleminen. Maybe sen sijaan seurasi muita alas rannalle Socksilla, voimatta uskoa, että HÄN istui tämän hevosen selässä. Hän sysäsi mielestään kauhukuvat, joissa korvaamattomalta hevoselta katkeaisi jalka, ja päätti vain nauttivansa auringosta ja allaan väreilevästä energiasta. Ori tanssi eteenpäin silkkinen häntä hulmuten ja nyökytteli päätään suipot korvat hörössä. Tyttö asetti jalkansa paremmin jalustimiin ja tarkasti istuntansa: tänään hän halusi olla virheetön. Hän keräsi pehmeät, tummanruskeat nahkaohjat paremmin tuntumalle ja punoi sormiaan siistiksi leikattuun harjaan hevosten kävellessä.

Klaus ohjasi hevosensa kohti rantaa pitäen sen kuitenkin tarpeeksi kaukana muista. Nox ei yleensä ollut vallan ihastunut hevoskavereista, vaikka se muiden perään nyt hörisikin sieraimet laajoina. Mustiin puettu kimo kulki arvokkaasti ratsastajan alla ja pysähtyi tuijottamaan meren hitaasti aaltoilevaa rantaviivaa. Sen korvat nousivat pystyyn ja olemus oli jännittynyt. Klaus silitti orin kaulaa ja supatti sille rauhoittavia sanoja, ja hetken katseltuaan Nox siirtyi lihakset värähdellen käyntiin. Ratsun kaviot upposivat pehmeään, valkeaan hiekkaan ja lämmin merituuli puhalsi miehen kasvoihin. Se rentoutti jännittynyttä mieltä paremmin kuin moni muu asia. Jamien ehdotus oli hetki hetkeltä parempi.

Evelyn kulki muiden mukana rantaa kohden totutellen Dalin askeliin. Tamma tuntui ihan täyspäiseltä ratsulta, joka ei yllättäen päättäisi lähteä viiteen eri suuntaan. Nainen hymyili katsellessaan kaunista rantaa ja kutsuvana kimmeltävää merta. Suolainen merituuli tuntui mukavalta kasvoilla, nyt kun se ei ollut jäätävän kylmää, kuten Englannissa turhan usein tapahtui.
Teddy seurasi kauempana muusta joukosta tunnustellen hevosensa mielialaa. Hän ei halunnut viedä tammaa kiukuttelemaan muiden keskelle, puhumattakaan siitä, että ottaisi riskin antaa hevosensa potkia muita. Minx katseli merta korvat hörössä ja kajautti varsin kuuluvan hirnahduksen ryöstäen hävyttömästi raville. Jahas. Tällainen päivä sitten tänään. Mies yritti rentoutua tammansa selässä, mutta ajatus huomisesta kilpaluokasta ahdisti. Hänestä ei olisi kilpailemaan. Viimeksi kun hän oli kilpaillut, Dime oli loukkaantunut. Sen luulisi kertoneen riittävästi: hänen paikkansa ei ollut kilparadoilla. Teddy yritti työntää ajatukset pois mielestään pidätellessään tammaansa, joka koetti kaikella tarmolla ottaa edempänä ratsastavat kiinni. Punaruunikko viskoi päätään ja pukitti muutaman kerran, mutta liikkeistä puuttui kiukku, jonka hän oli kuluneen kuukauden aikana oppinut yhdistämään erottamattomasti tammaan.
Caitlin piteli Remonaa lähempänä rekkoja, jotta Slippers ei jäisi aivan yksin. Remona hirnui muiden perään, muttei hyvätapaisena tammana rynnännyt rannalle. Hän rapsutteli hevosen kaulaa kävellessään suurta ympyrää ja katsellessaan Slippersin ja Jamien menoa. Hän voisi hyvin odottaa hetken, ennen kuin veisi tamman nauttimaan rantalaukkojen riemuista. Hän ei halunnut testata, suostuisiko Slippers jäämään aivan yksinään, vai päättäisikö se siinä vaiheessa haistattaa pitkät ratsastajalleen ja rynnätä riekkumaan kavereiden seuraan.

Slippers käveli aikansa tikittävin, ärhäkin ja sivuttain seilaavin askelin, mutta Jamien puhuessa sille ja viedessä sen tarpeeksi kauas heidän ajamaansa tietä pitkin, sen askel sai tasaisempaa rytmiä ja hevonen rentotui. Mies taputteli sen kaulaa, ratsasti muutaman voltin kapealla tiellä taivuttaen hevosta pohkeensa ympärille ja otti sillä muutamia askelia loivaa avotaivutusta rekkojen takana. Askeleet olivat huolimattomia, mutta nuori ori oli kääntänyt korvansa ratsastajaa kohti ja noudatti pyyntöä.
"Ei sinun olisi tarvinnut jäädä odottamaan", Jamie naurahti pahoillaan Caitlinille ja lähti sitten ratsastamaan rannalle. Hän pitäytyisi eri päässä kuin muut.

Nox vastasi kaverin hirnuntaan ja otti muutaman energiaa pursuavan raviaskelen sivuttaissuunnassa. Se ei hetkauttanut oriin tottunutta Klausia, joka tapansa mukaan ratsasti hevosen suurelle ympyrälle ja ratsasti sitä saadakseen sen keskittymään. Vaikka he eivät olleet nyt kouluradalla, ei voisi olla huono juttu saada hevonen kuulolle. Hän pysytteli muun lauman mukana, sillä ei halunnut aiheuttaa hevoselle suotta stressiä.
”Miltä hevoset tuntuvat?” hän kysyi tasapuolisesti kaikilta, sillä ympäristö oli uusi ja oli tärkeää, etteivät hevoset loukkaantuisi koheltaessaan.

"Ei siitä ollut haittaakaan", Caitlin vakuutti kannustaen Remonan rannan suuntaan valkoisen jätin kanssa. Tamma tuntui kerrankin kiinnittävän huomiota ympäristöönsä sen sijaan että vaeltaisi omassa rinnakkaistodellisuudessaan etsimässä omistajaansa. Jo pelkästään tämän hetken takia Remona oli kannattanut tuoda Espanjan mantereelle. Kunpa sama keskittyminen käsillä olevaan hetkeen kantaisi huomiseen asti. Hän ei halunnut viedä radalle hevosta, joka vain etsisi omistajaansa ja suorittaisi radan unissakävelijän mentaliteetilla. Se ei olisi oikein Remonaa kohtaan, joka oli upea tamma.
"Hyvältä", Teddy vastasi yllätys kuuluvana äänessään. Hän oli varautunut siihen, että tamma tappelisi kaikkea vastaan ja kiukuttelisi jokaisesta mahdottomasta ja mahdollisesta asiasta, mutta Minx oli yllättänyt hänet. Tamman korvat olivat hörössä ja askeleessa lennokkuutta, joka ei säteillyt kipakkaa kiukkua. Minx tuntui… hyvältä. Todella, todella hyvältä. Hetken mies uskalsi toivoa, että tamma tuntuisi samalta huomennakin.
"Dali on oikein mukava", Evelyn naurahti ja taputti tamman kaulaa. Ruunikonkimo ei vaikuttanut yhtään niin tuittupäiseltä kuin välillä kentän puolella, kun hän oli katsellut tamman menoa. Ehkä maasto sai hevosesta sen paremmat puolet esiin. Ainakin hän toivoi niin, sillä ei ollut varma, kuinka hyvin hallitsisi hevosen, jos se päättäisi alkaa diivailla.

Jamie väläytti Caitlinille hymyn ja kannusti Slippersin raviin. Hän pidätteli oria ja ratsasti sillä ympyrää hiekalla, kunnes se mukautui innostaan huolimatta vaadittuun askellajiin, kunnes jatkoi lentävässä kevyessä ravissa toiseen suuntaan kuin muut ratsukot. Slippersille olisi parempi, ettei se riehaantuisi kilpailemaan muiden kanssa. Orin keskittymiskyky oli rajallinen, ja Jamie halusi antaa sen huomiolle mahdollisuuden pysyä avuissaan. Socks puolestaan seurasi muiden mukana riehakkaasti tanssien ja hypähdellen; Maybe ei kehdannut vastata valmentajan kysymykseen toisten valmentajien ja kilparatsastajien keskellä. Hänen kuului yleensä olla näkymätön. Mutta tässä jumaloimansa kisahevosen selässä istuessaan hän melkein tunsi kuuluvansa joukkoon. Ehkä joku päivä hän olisi oikeutettu osa tällaista ryhmää.

Rannalle päästyään Kayla oli varustanut innokkaan hevosensa ja noussut sen selkään. Ori hörisi hullunkurisesti tuijotellessaan merelle päin korvat hörössä ja eteni muiden mukana sivuttaisilla lyhyillä raviaskelilla. Kayla nauroi kevyesti ja rapsutti pöhkön hevosensa kaulaa, kun se heitteli päätään ja nosteli jalkojaan liioitellun korkealle pehmeästä rantahiekasta.
"Paco ainakin nauttii olostaan", Kayla vastasi Klausin kysymykseen.
Jimena seurasi hymyillen ratsukoiden menoa ja hengitti kosteaa meri-ilmaa ummistaen silmänsä hetkeksi ja nauttien lämpimästä tuulenvireestä kasvoillaan ja paljailla käsivarsillaan. Kun kaikki pärjäsivät innokkaiden hevostensa kanssa, eikä kukaan näyttänyt olevan aikeissa jyrätä hänen ylitseen Jimena päätti antaa periksi houkutukselle kokeilla, miltä merivesi tuntuikaan. Hän riisui kengät ja sukat jaloistaan, kääri lahkeitaan hieman ja asteli rantaveteen kahlaamaan.

Aallot iskivät pehmeästi rantaan ja Klaus ohjasi kimonsa kohti ilmeisen hurjia vaahtopäitä. Meri jännitti Noxia ja sai orin pärskähtämään ja kuopimaan jalallaan hiekkaa. Se ojensi kaulansa alas kohti vedenpintaa ja perääntyi, kun aalto tuli lähemmäs. Ratsastaja salli sen tutkia edessä olevaa estettä rauhassa eikä voinut kuin hymyillä uteliaalle orille. Lopulta Nox asteli vesirajaan jalkojaan korkealle nostellen ja kuopsutti niin, että vesi roiskui korkealle. Se tuntui nauttivan tilanteesta.

Caitlin jätti Jamien työstämään Slippersiä omilleen rannalle ja kannusti Remonan muun lauman seuraksi. Tamma nosteli jalkojaan korkealle pehmeässä hiekassa. Olisipa Englannissakin tällaisia rantoja. Tämä olisi hyvää kuntotreeniä hevosille. Nainen hymyili katsellessaan, miten hevoset nauttivat olostaan. Hän muisti Teddyn punaruunikon Minxin valmennuksista potkimassa maneesin seiniä, mutta tamma näytti nyt paljon iloisemmalta loikkiessaan veteen ja sieltä pois. Evelyn piti Dalin kuivalla maalla, sillä tamma teki selväksi, ettei aikonut kastella kauniita kavioitaan. Nainen vain nauroi kannustaessaan hevosen raviin. Rantaa voisi tutkia kastumattakin.

Maybe antoi Socksin seurata muun lauman joukossa, ja kun se oli verrytelty ja ilmaisi selvästi kaipaavansa vauhtia, tyttö ratsasti sen kevyessä ravissa kauemmas muista, kunnes antoi sen nostaa laukan. Hevonen olisi lähtenyt lentoon, ellei tyttö olisi pidätellyt sitä. Hän jatkoi rantaa vastakkaiseen suuntaan kuin Jamie ja ihaili irlantilaisen vaivatonta, lentävää askellusta - hän saattoi vain kuvitella, millainen sen neli olisi. Tyttö istui satulaan ja kokosi hevosta, kun antoi sen laukata lähellä vesirajaa. Hän haaveili korkeista, suolaisista pärskeistä, mutta ei ollut hänen oikeutensa suolata kalliita varusteita. Oli tarpeeksi istua hevosen selässä. Hän toivoi Jimenalle samaa onnea, ja jos olisi saanut tehdä Socksia koskevia päätöksiä, olisi jakanut hevosen työkaverin kanssa.

Kayla antoi Pacon ravata pidemmällä askeleella ja kevensi rauhalliseen tahtiin saadakseen oria hieman rennommaksi. Muutaman rannalla pyörityn ympyrän jälkeen nainen ohjasi hevosen käynnissä veden ääreen. Ori kaartoi kaulaansa ja kurkotteli turpaansa kohti veden pintaa hämmentyneenä kuin ei olisi ennen nähnytkään vettä. Pacon sieraimet värähtelivät, kun se asteli varovasti lähemmäs lainehtivaa vettä ja vetäytyi nopeasti kaksi askelta taaksepäin, kun aallot hipoivat sen kavioita. Kayla silitti orin kaulaa ja jutteli sille rauhallisesti, kun se yritti uudestaan tutustua arvaamattomaan elementtiin. Hän hymyili Jimenalle, joka oli kahlannut vähän matkan päähän heistä ja houkutteli Pacoa rantaveteen.
"Varo, ettei Paco murskaa varpaitasi", Kayla varoitti, kun ori oli ottanut muutaman askeleen kohti aaltoja ja ryhtynyt räiskyttämään vettä toisella etukaviollaan.

Didi oli lyhyen Miyaton kanssa käydyn jutustelun jälkeen käynyt katsomassa varusteet, jotka laittaisi Coralle myöhemmin. Hän oli käynyt myös kaivamassa esiin omat ratsastusvarusteensa, tai kypärän ja kouluraipan, joita hän tarvitsisi verrytellessään tamman omistajalleen. Nyt hänellä oli kuitenkin kovasti kaivattu ja ansaittu tauko. Hän käveli rakkaissa ja vanhoissa, ruskean kulahtaneissa jodhpureissaan ja punaiseen toppiin ja mustiin kangasshortseihin pukeutuneena yhden ratsastuskentän aidalle. Hän katseli muutamaa ratsastajaa, joilla oli komeat ja korkeat hevoset. Hevoset kulkivat komein, korkein askelin ja sulassa sopusoinnussa ratsastajiensa kanssa. He istuivat selässä kuin olisivat syntyneet ratsastamaan. Lyhyt nainen pisti tumman lippiksensä tiukemmin päähänsä ja heilautti kiharaa poninhäntää. Hän oli jo nyt ruskettunut ihanasti ja lämpö paistatteli hänen ihollaan ihanasti. Hän oli kiitollinen siitä, ettei palanut koskaan. Hän oli siitä huolimatta aamulla laittanut olkapäilleen aurinkorasvaa.

Lucyn täytettyä Artemiksen tahdon Hookin kohdalla, tyttö oli lähtenyt vaeltamaan kisa-alueelle. Hän halusi tuntea alueen mahdollisimman hyvin huomista varten, sillä epäili että kiirettä riittäisi. Silloin ei sopisi eksyä. Hän pysähtyi huomatessaan osittain tutun tytön Rosings Parkista yhden kentän laidalla. Lucy epäröi hetken ennen kuin suuntasi Didin luokse.
"Ne näyttävät upeilta", Lucy kommentoi ja nyökkäsi kömpelösti ratsukoiden suuntaan. Hän ei ollut hyvä tutustumaan uusiin tyyppeihin, mutta uskalsi sentään puhua työkaverilleen. Tämän kisamatkan ajan Didi olisi sitä, vaikka sen jälkeen toinen olisikin jälleen taloudenhoitaja, jota hän ei pahemmin tallilla näkisi. Ehkä.

Lucy, lyhyttukkainen pieni nainen, löysi hänen luokseen aidalle. "Niin todella näyttävät..." Didi tokaisi ja oli täysin samaa mieltä. Hän tiesi heidän hevostensa olevan myös kovin hienoja mutta nämä näyttivät niin kuuliaisilta, koulutetuilta ja mahtavilta. Hän ei ollut nähnyt kaikkia ratsukoita liikkeessä vielä mutta toivoi heidän kykenevän yhtä upeisiin suorituksiin. Aidan viertä tuli vastaan nuori espanjalaisen näköinen ja vahvasti ruskettunut mies ja Didi katseli heidän tuloaan. Hevonen oli hikoontunut ja tummanruskea, se kulki tasaisesti ja valppaana. Ratsastaja vinkkasi silmää ja virnisti Didille ohittaessaan hänet ja Lucyn ja Didi meni lukkoon. Hän punastui hieman ja siirsi automaattisesti katseensa pois ratsukosta. "Saitko nukutuksi viime yönä?" Didi kysyi vaaleahiuksiselta työkaveriltaan rykäisten hieman.

Lucy oli tyytyväinen, ettei miesratsastajan huomio kiinnittynyt häneen. Hän olisi kuollut häpeästä siihen paikkaan, joten oli parempi että Didi tuntui vetävän enemmän katseita puoleensa. Hän olisi mielellään näkymätön. Se sopi ujolle tytölle paremmin.
"Sain", tyttö vakuutti nyökäten. "Ja täksi yöksi on onneksi enemmän tilaa, niin mahdumme entistä mukavammin", Lucy jatkoi ajatellen aamulla pestyjä kuljetustiloja.

"No hyvä", Didi hymyili vilkaisten sulkutaivutusta menevää espanjalaista. "Ja totta, onneksi." Didi oli hyvä nukkumaan lähes missä vain, paitsi ehkä kylmällä kivellä, ja eilinenkin majoittuminen matkantaittamisen tapaan oli onnistunut häneltä hyvin. Hän oli nukkunut ensimmäistä kertaa sikeästi, kuten varmasti muutkin ja herännyt hieman myöhässä tekemään askareitaan. "Uskotko, että meidän ratsukoillamme on mahdollisuuksia menestyä näissä kisoissa?" Didi esitti kysymyksen, jota oli pohtinut aiemmin. Sitten hän joi kulauksen lämmennyttä vettä juomapullostaan, jota hän piti kädessään.

Slippers sai laukata rannalla erillään muiden hevosten laumasta. Ori pärskyi korvat hörössä ja tykitti kosteassa hiekassa niin lujaa kuin vain kavioistaan pääsi Jamie matalana sen kaulalla. Irlantilaisen voima oli juovuttavaa - kun se olisi paremmin kuulolla kentälläkin, siitä tulisi vielä legenda, mies oli siitä varma. Hän antoi orin juosta, kunnes tunsi sen kääntävän huomiotaan mieheen, joka taputti hevosta, istui satulaan ja pidätteli sen ravin kautta käyntiin. Hehkuva Maybe ja eloisasti tanssahteleva Socks olivat liittyneet jälleen muiden hevosten seuraan ja lähestyivät ruunikon tamman selässä istuvaa Caitlinia.
"Viihdyttekö Remonan kanssa täällä?" tyttö kysyi valmentajalta, vaikkei tiennyt kuka ei nauttisi lämpimästä rannasta ja hohtavasta merestä.

Lucy kiinnitti huomionsa papurikonkimoon hevoseen, joka saapui kentälle. Kimot tuntuivat aina saavan hänet katsomaan kahdesti, ehkä sen takia, että hän oli niin tottunut seuraamaan Ivoryn puuhia. Tyttö käänsi kuitenkin katseensa Didiin, kun nainen esitti varsin vaikean kysymyksen.
"Minä uskon. Meillä on paljon upeita hevosia mukanamme. Kyllä ne pärjäävät", Lucy vakuutti luottavaisena. Hän uskoi hevosten kykyihin ja vielä tarkemmin Fairchildien veljeskaksikkoon. Jamie oli ratsastaja, joka saisi raisut orit laittamaan parastaan.
"Totta kai", Caitlin vastasi naurahtaen ja taputti Remonan kaulaa. Tamma tuntui nauttivan olostaan rannalla, sillä hevonen oli pitkästä aikaa kiinnostunut ympäristöstään. Hän ei aikonut koetella onneaan meren kanssa, sillä tamma tuntui rennolta, eikä hän missään nimessä haluaisi kadottaa sitä tunnetta.
"Teilläkin taitaa olla hauskaa?" Valmentaja kysäisi vino virne kasvoillaan seuratessaan Socksin tanssahtelua. Eloisa ori viihtyisi varmasti missä tahansa, missä olisi tilaa venytellä jalkoja.

Kentälle tuli kolmas hevonen, komea valkoinen. Sitä ratsasti ryhdikkään näköinen nainen ja kuten muillakin, hevosella oli suussaan kankikuolaimet. Hän joutuisi tänään ratsastamaan Coralla kankisuitsilla ja häntä jännitti. Hän oli mennyt sellaisilla kuolaimilla viimeksi...viime vuosisadalla? Siitä oli niin kauan eikä hän halunnut tehdä mitään väärin. Pohdiskelunsa lomassa hän kuunteli Lucya. "Niin, kyllä ne pärjäävät", Didi hymisi ja laski kätensä aidalle varoen säikäyttämättä ratsukoita. Ne näyttivät kuitenkin olevan rauhallisia, sillä kisapaikalla oli kaikenlaista muutakin häiriötä kuin kaksi naista aidan vierellä. Monesta suunnasta kuului hirnuntaa, kavioiden kopsetta ja kottikärryjen kolinaa. Autoja ajoi muutamaan suuntaan ja meni ohi kiiltävän musta hevosrekkakin.

"Todellakin!" Maybe nauraa kehräsi haltioituneena ja taputteli orin silkkistä, lämmintä kaulaa. Hänestä tuntui kuin hän olisi pegasoksen selässä. Tyttö vilkaisi kaunista ruunikkoa, jonka lyhyttä, mustaa harjaa merituuli pörrötti ja yritti muistella, mistä se oli peräisin.
"Onko Remona sinun?" hän tiedusteli ja vilkaisi melkein hädissään seuruetta, joka alkoi jo jäähdytellä rannalla laukanneita ja aalloissa leikkineitä hevosia. Oliko heidän pakko lähteä takaisin?

Lucy ihaili ratsastajia, joille kahdet ohjat tuntuivat sopivan käteen vaivattomasti. Hän sotkeutuisi sormiinsa, jos joutuisi käyttämään kaksia ohjia. Onneksi hänen ei tarvinnut. Hän ratsasti pääasiassa maastossa tai kentällä pientä verryttelevää ohjelmaa, joten hänen ei tarvinnut murehtia siitä, miten päin pitelisi ohjia ja minkä sormen liikautuksella hän nyt saisi mitäkin aikaan.
"Osaisipa ratsastaa noin", tyttö huokaisi katsellessaan hevosten ja ratsastajien tasapainoista menoa. Taitavat ratsastajat saivat ratsastamisen näyttämään vaivattomalta, kuin eivät tekisi mitään selässä, mutta hän tiesi, ettei se ollut totta. Ratsastajat olivat vain niin taitavia, että se, mikä oli raskasta työntekoa, näytti pelkältä hauskuudelta.
"Hyvä niin", Caitlin vastasi hymyillen. Socks näytti oikein tyytyväiseltä elämäänsä, mikä ehdottomasti tarkoitti, että ori oli kannattanut tuoda tänne. Samaa sopi sanoa myös Remonasta, sillä ensimmäistä kertaa tamman ratsastamisen aloittamisen jälkeen hänestä tuntui, ettei hevonen keskittynyt etsimään poisnukkunutta omistajaansa vaan nautti hetkestä.
"Ei ole", hän korjasi hymyn kera. "Minä huolehdin sen liikutuksesta siihen asti, että omistaja päättää, mitä haluaa tamman kanssa tehdä", Caitlin vastasi. Hän oli otettu siitä, että sai tuoda ihanan tamman kilpailuihin. Hän toivoi, että kilpailujen jännitys ja sähköistyvä ilmapiiri saisi hevosen muistamaan, miksi se oli aiemminkin rakastanut kouluratoja. Oli surullista nähdä, miten hevonen ikävöi ihmistä, joka ei enää koskaan palaisi ratsastamaan tammaa.

Pian mustanruunikko ori intoutui ottamaan valtavan loikan loikan syvemmälle veteen räiskäyttäen suolaista vettä korkealle ja kastellen sekä Jimenan että ratsastajansa. Heti loikan jälkeen Paco säntäsi riehakkaaseen laukkaan edeten muutaman metrin rantaviivan suuntaisesti matalassa vedessä. Kayla nauroi orille, istui tiiviisti satulaan ja pidätti sen ravin kautta käyntiin, kunnes teki hallitun laukannoston ja antoi Pacon viilettää hetken pehmeällä hiekalla pysytellen itse kevyessä istunnassa ja kietoen sormet orin mustaan pehmeään harjaan. Ori hyppi ja pukitteli riemuissaan, mutta muiden alkaessa rauhoittaa tahtiaan Kaylakin pidätti hevosensa hitaampaan askellajiin ja suuntasi Pacon kanssa takaisin muiden luokse. Hän katsahti kasvot hehkuen Jamien ja Slippersin suuntaan, jotka olivat ilmeisesti löytäneet yhteisymmärryksen alun riekkumisen jälkeen. Nainen ei edes muistanut, milloin oli viimeeksi tehnyt orinsa kanssa mitään tällaista.

"Kuka sen sitten omistaa?" Maybe kysyi hämillään. Eikö tamma ollut hieno kilparatsu? Eivät kai niiden omistajat yleensä pähkäilleet, mitä upeilla kisahevosilla tehtiin ja laittaneet jotakuta muuta kilpailemaan sillä välin? Tyttö katseli haikeana rantaa, kun ratsukot lähtivät hitaasti palaamaan kohti kuljetusautoa. Hän ei halunnut laskeutua jumalaisen orin selästä eikä jättää aurinkoista merta. Hän ei ollut käynyt edes uimassa!
Slippers otti sivuttaisia laukka-askelia lähemmäs Pacoa, lihaksikas kaula kaarella ja lapiomaiset kaviot hiekkaa pölläytellen. Jamie vastasi Kaylan katseeseen lämpimästi ja vain aavistuksen ilkikurisesti hymyillen.
"Onko hauskaa?" hän kysyi ja taputti lumivalkoisen orin kaulaa, kun se pureskeli kuolainta ja viuhtoi paksua, valkeaa häntäänsä suolaisessa tuulessa.

"Remonan omistaa Elizabeth Hamiltonin poismenon johdosta hänen miehensä David King", Caitlin vastasi Maybelle. Hän ei voinut estää pientä raskasta sävyä eksymästä ääneensä. Remonan surun, ikävän ja hämmennyksen seuraaminen oli jättänyt jälkensä häneenkin. "Hevosen tulevaisuus on edelleen epävarma", hän tarkensi silittäen kastanjansävyistä kaulaa. Kunpa tamma voisi vielä jonakin päivänä nauttia elämästään yhtä paljon kuin niillä kisavideoilla, joita hän oli nähnyt Remonan aiemmista kisoista. Valmentaja käänsi hevosen kohti kuljetusautoja rauhallisessa käynnissä. Punaruunikko Minx kiipesi jo ramppia pitkin pienempään rekkaan ja muut ratsukot olivat kuka missäkin vaiheessa poistumassa rannalta. Toivottavasti kaikki olivat nauttineet olostaan yhtä paljon kuin hän oli tehnyt.

"On kyllä. Mukavaa vaihtelua. Slippers taisi viihtyä myös", Kayla vastasi unohtuen hetkeksi katselemaan suurta valkeaa oria ja sen komeaa ratsastajaa, mutta lopulta kääntäen katseensa Pacon korviin välttääkseen tuijottamasta kuin idiootti.
Hänen ratsunsa vaikutti nyt valtavaan oriin verrattuna turvalliselta pikkuponilta, joka kyräili nuorta valkoista rämäpäätä epäluuloisena kuin arvioiden oliko toinen aikeissa loikata päälle. Kaylaa hymyilytti, leppoisa tuuli leikitteli hänen hiuksillaan, eikä kilpailustressistä ollut tietoakaan, vaikka nainen tiesi sen palaavan viimeistään kilpailualueelle mentäessä. Sitä ehtisi murehtia myöhemmin.
Kuljetusauton luona Kayla pudottautui alas Pacon selästä, vaihtoi varusteet kuljetussuojiin ja talutti hevosen auton kyytiin.
Jimenakin oli palannut kahluureissultaan, pukenut kengät jalkoihinsa ja valmiina auttamaan ratsastajia tarvittaessa.

Jamie pyöräytti Slippersin ympäri, ennen kuin rämäpää keksi hypätä toisen hevosen päälle ja lähti käynnissä kohti kuljetusautoja, joiden kyytiin osa oli jo noussut.
"Ehkä ehdimme vielä palata rannalle", mies ehdotti ja pohti, saisiko vietyä Kaylan uimaan. Sininen, kuohuva Välimeri olisi varmasti muidenkin mielestä houkutteleva, vaikka sitten vaatteet päällä. Hän laskeutui satulasta ja kiinnitti orin velipuolensa viereen auton seinään; vieressä Socksia hiljaa supattaen kehuva Maybe kiinnitti orin jalkoihin tummanruskeita kuljetussuojia. Jamie teki pian samoin, ja antoi sitten kimon seurata Socksin perässä vaunuun. Asiallinen lastaussillan nousu sisälsi pari tiukempaa muistutusta ja yhden hurjimusloikan, mutta ei yhtään murtunutta luuta.

Didi irvisti Lucylle huvittuneena, "niimpä, osaisipa ratsastaa yhtä hyvin." Kentän ratsastajat olivat todella tasokkaita. Espanjalainen oli hymyillyt hänelle joka kerta ohittaessaan hänet ja Didillä oli epäileväinen tunne, että mies etsiytyisi vielä hänen seuraansa. Hän ei ollut varma halusiko sellaista häiriötekijää - ei hän osannut puhua espanjaa muutenkaan. Hänen täytyisi laittaa Cora kuntoon vajaan tunnin päästä. "Ajattelin syöväni tässä välissä, haluatko tulla seurakseni?" Didi kysyi vaalealta Lucylta hymyillen tälle mahdollisimman ystävällisesti.

Lucy hymyili seuratessaan ratsukoita. Hän ei voinut olla huvittumatta huomatessaan espanjalaismiehen hymyt Didille. Oliko ylenmääräinen flirttailu kilparatsastajamiesten ammattitauti? Tyttö yllättyi ehdotuksesta, mutta tarttui siihen mielissään. Häntä harvoin pyydettiin seuraksi muuta kuin Pauluksen, Effien ja muun tallityöntekijäpoppoon puolesta.
"Onkin jo nälkä", tyttö myönsi varovaisesti kuin odottaen, koska Didi vetäisi tarjouksensa pois. Hän ei ollut haluttua seuraa, ei ollut koskaan ollutkaan, eikä uskonut helpolla, että kukaan silkkaa ystävällisyyttään pyytäisi häneltä mitään. "Kahvio on tuossa suunnassa", hän sanoi ja osoitti tarkoittamaansa rakennusta. Hän oli ehtinyt tutustua täällä sentään kahvioon, vaikka monien muiden rakennusten käyttötarkoitukset olivat hämärän peitossa.
Caitlin luovutti Remonan Jimenan lastattavaksi, kun oli ensin itse riisunut tamman varusteista ja pukenut kuljetussuojat jalkoihin. Evelyn talutti Dalin itse traileriin kun oli ruunikonkimon vuoro eikä voinut olla taputtamatta tamman kaulaa. Se oli ollut mukava ratsu rannalle.

Jamie kapusi jälleen suuremman kuljetusrekan rattiin, kun kaikki hevoset oli lastattu ja kiinnitetty turvallisesti kyytiin. Rantareissuun ei ollut mennyt muutamaa tuntia kauempaa; huolestuneet ratsastajat ehtisivät ratsastaa vielä illalla viimeisen treenin ennen ensimmäistä kilpailupäivää. Hänen pitäisi käydä läpi kouluohjelmat, ja ratsastaa Slippers vielä kerran kuulolle. Mies vilkaisi syrjäkarein Kaylaa, joka kilpailisi vasta sunnuntaina. Ehkä hän ehtisi viedä naisen ulos syömään joku ilta, jos saisi ujutettua tämän eroon isommasta seurueesta - ja kuka tiesi, ehkä espanjalaisilla oli mainioita senioreiden bingoiltoja. Matka kisapaikalle hidastui kaupunkia lähestyttäessä ruuhkaan, mutta kello ei ollut viittä enempää, kun rekat kaartoivat vihdoin peräkanaa takaisin kisa-alueelle.

Didi lähti Lucyn osoittamaan suuntaan kohti kahviota olettaen, että Lucy tulisi mukana. Hänen vatsansa kurni mielenosoituksellisesti.
Kahviorakennus oli kaunis ja iso tila, täynnä ratsastusvarusteisiin sonnustautuneita kisaajia, hevosenhoitajia ja muita työläisiä. Lyhyt nainen meni jonottamaan ja jono liikkui mukavan nopeasti. Hän katseli nälkäisenä ateriavaihtoehtoja ja päätti ostaa vuohenjuustopatongin erinäisillä kasviksilla ja kahvin. Istuutuessaan vapaalle paikalle pöydässä, jonka toisessa päässä oli joitakin skandinaaveja, hän laski tarjottimensa eteensä ja odotti Lucyn tulemista ennenkuin alkoi syömään hyväntuoksuista patonkiaan.

Lucy seurasi toisen rinnalla ja katseli uteliaana ympärilleen. Kauniita hevosia oli aina ilo ihailla, joten oliko se ihmekään, että hän huomasi nyttenkin kauniisti kiiltelevät ratsut, joita Espanjan aurinko tuntui hellivän. Tyttö valitsi kanasalaatin, sillä se sattui osumaan silmään ja tuntui ruualta, joka sopisi kuumaan ilmastoon. Hän istahti Didiä vastapäätä ja kävi salaattinsa kimppuun hyvällä ruokahalulla.
"Oletko sinä koskaan kilpaillut?" Lucy päätti kysyä haarukallisten lomasta. Kai se olisi ihan sopiva keskustelunaihe, kun kerran oltiin suurella kisa-alueella katsomassa kuinka huippuhevoset kilpailivat toisiaan vastaan.

Didi söi tyytyväisenä maukasta patonkiaan ja katseli uteliaana ympärilleen. Saatuaan suunsa tyhjäksi hän vastasi Lucylle, "joskus todella kauan sitten." Siitä oli niin monta vuotta. Olisikohan hänestä osallistumaan joku päivä Rosingsin kisoihin? Ja kenellä... "Entä itse?" Vuohenjuusto ja rapeat kasvikset maistuivat ihanan virkistävältä lämpimässä ilmassa.

Lucy nyökkäsi ja jatkoi salaattinsa parissa. Hän oli tukehtua haarukalliseensa kuullessaan Didin kysymyksen. Aivan, Didi ei ollutkaan nähnyt häntä hevosen selässä. Ei ihme, että toinen erehtyi kysymään moista.
"En ole koskaan kilpaillut, enkä edes haluaisi", Lucy vastasi pienen hymyn kera. Häntä hermostutti valmennuksiin osallistuminen, kun valmentaja tarkkaili ratsastusta, puhumattakaan sitten kilpailuista, joissa oli katsomon täydeltä väkeä. Ei kiitos. Ei vain ollut hänen juttunsa, lainkaan.
"Mutta nautin kyllä kisamatkoilla hoitajana olemisesta. Täällä näkee toinen toistaan upeampia hevosia ja pääsee kulissien taakse seuraamaan", hän vakuutti. Ei hän halunnut kiittämättömältä vaikuttaa, kun oli päässyt mukaan. Tämä oli upeaa. Hän oli vähintään yhtä innoissaan kuin kesän Luhmühleniin lähdettyään. Ehkä enemmänkin, koska nyt hän tiesi, miten asiat edes päällisin puolin toimivat, eikä hänen tarvinnut hermoilla koko ajan sitä, ettei osaisi mitään.

Syötyään hyvän leipänsä ja juotuaan virkistävän kahvinsa Didi meni hakemaan rekalta ratsastusvarusteensa ja meni väliaikaiskarsinoiden ja Coran luo. Tamma katseli kiinnostuneena, kun uuden hevosen ratsastamista jännittävä nainen toi hienot varusteet karsinan eteen ja harjasi tuon. Ruunikonkimo tamma oli todella suloinen ja Didi nautti sen hoitamisesta - toivottavasti se olisi myös mukava ratsastaa ja Didi osaisi tehdä kaiken oikein. Varustettuaan tamman ja töpättyään tummansinisen samettipintaisen kypäränsä päähänsä hän lähti kävelemään Coran kanssa samaiselle kentälle, jonka reunalla oli ollut aiemmin. Noustuaan selkään hän käveli muutaman kierroksen vapain ohjin ja alkoi sitten lämmittelemään hevosta. Kankiohjien pitely oli karmaisevaa mutta nainen pyrki pitämään ohjat tasaisina. Tamma toimi aktiivisena uuden paikan hurmiosta ja Didi oli positiivisesti yllättynyt, sillä oli kuullut, että Cora saattoi helposti luistaa töistä. Nostaessaan ravin Didi joutui kierroksen verran mukautumaan tamman letkeään askellukseen mutta otti sitten hieman voltteja ja lämmitteli lopuksi sitä vielä kierroksen verran laukassa. Laskeuduttuaan takaisin käyntiin hienoiset hikipisarat valuivat naisen otsaa pitkin, tällaisessa säässä oli rankka ratsastaa. Hän katsoi rannekelloaan, ja pohti milloin Miyato saapuisi.

Saavuttuaan uuvuttavalta rantareissulta Miyato jalkautui Huzzlen selästä ja asteli kentän vierelle, katsellen tammaansa. Cora oli ihanan pirteä, ilmeisesti kisapaikan humu sai koulussa laiskan tamman liikkumaan aivan erilailla kuin kotona. Hän asteli Huzzlen ohja pidellen kentän keskelle. Ori pelleili suussaan olevalla raudalla leikkisään tapaansa, mutta ei tehnyt muuta pahaa. Ja oli todella, todella innokkaan oloinen.

Miyato ja Huzzle saapuivat kentälle ja Didi pysäytti tamman muutaman metrin päähän. Hän laskeutui sulavasti alas selästä, jousti polvillaan ja taputti nättiä tammaa lavalle tyytyväisenä. Oli mukava päästä ratsastamaan, varsinkin kun se oli haastavaa. "Cora tuntui oikein mukavalta, toivottavasti lämmittelin sen sinulle tarpeeksi hyvin", hän sanoi hymyillen miehelle ja sipaisi huolettomasti otsaansa. Hän ojensi Coran ohjat toiselle ja otti vastaan Huzzlen.

Ruunikonkimo pärskähti ja pudisteli itseään. Hän ojensi Huzzlen ohjat Didille hymyillen.
"En epäile ettetkö olisi." Hän naurahti ja heitti itsensä kevyesti tammansa selkään. Samantien Miyato keräsi ohjat ja lähti vaatimaan Coralta kunnon työskentelyä. Samalla kentällä Artemis hinkkasi edelleen kouluratsastusta säikkyvän Meykenhoekin kanssa. Ruuna pomppi gasellinloikkia aina kun muisti säikähtää jotakin.

Didi lähti kävelemään Huzzle ohjien päässä. Hevonen pureskeli kuolaintaan ja heilutteli päätään. He kävelivät kentän keskellä yhden kierroksen, jonka jälkeen Didi päätti lähteä kentältä häiriköimästä muita ratsukoita. Kentällä oli myös mustahiuksinen Artemis Hookin kanssa, hän oli tavannut hevosen ensimmäisellä kerrallaan Rosings Parkissa ja hevonen näytti harmillisen virkeältä. Myös Huzzle tuntui ohjasten toisessa päässä virkeältä rantareissun jälkeen, nytkin se otti steppiraville. Didi hidasti sen vauhdin kuitenkin samantien. He kävelivät Didille tuttuja reittejä suurella kisapaikalla ja läsipäinen ori huuteli milloin kellekin tammalle. Aikaisemmin virnuillut espanjalainen kilparatsastaja lähestyi takavasemmalta ja lyöttäytyi naisen seuraan. Mies tokaisi kovalla espanjalaisella aksentilla, "Ovatko hevoset sinun?" Didi säikähti hieman noin suorasukaista saapumista mutta vastasi sitten, "Eivät, hoidan niitä täällä." Ruskettunut, noin 30-vuotias, mies naureskeli kuin hyvälle vitsille. "Anteeksi, erehdyin siis. Näytät siltä kuin voisit ratsastaa isojakin luokkia. Ratsastit sitä tammaa hyvin." Didi säikähti miehen stalkkaamistaipumuksia mutta hymyili hieman toisen kehuille.

Seurue oli hajaantunut torstai-iltana. Viimeinen ilta ennen kisaviikonlopun alkua sykkivässä kaupungissa houkutteli itse kutakin tekemään jotain muuta kuin vain istumaan hotellihuoneessa. Jamie oli jäänyt tallille rantaretken jälkeen ratsastamaan kevyen kouluharjoituksen molemmilla hevosillaan perjantain luokkia varten, ja sen jälkeen yrittänyt katsoa onnistuisiko spontaani benjihyppy tai laskuvarjosukellus taivaalta. Yksikään extremelaji ei valitettavasti ollut avoinna viimehetken varaajalle tammikuisena iltana, joten mies tyytyi menemään ulos syömään ja yritti houkutella Kaylan mukaansa. Myös Maybe olisi mielellään lähtenyt tutkimaan Valenciaa, mutta minkäs teit. Adrenaliini sykki hänen suonissaan houkuttelevana pitkään rannalta palaamisen jälkeen ja niin kauan, kun kisapaikalla vilisi elämää. Illan myötä ratsastajat kuitenkin lähtivät eikä 18-vuotiaalle riittänyt kovin mielenkiintoista katsottavaa; varusteetkin saattoi pestä vain muutaman kerran illassa, ennen kuin ne hajoaisivat käsiin. Sen jälkeen, kun hevoset olivat saaneet iltakävelynsä ja iltaruokansa, Maybe loikoili makuupussissaan suuremman kuljetusauton uudelleen siivotussa takatilassa ja yritti pakottaa unta tulemaan. Hän halusi maistaa jälleen kisapaikan kiihkeän tunnelman.

Perjantai 23.1 - Ensimmäinen kisapäivä

Perjantaiaamun koittaessa Maybe tosiaan maistoi sen. Kisakarsinat alkoivat olla täpötäynnä kiiltäväkarvaisia kisahevosia, ja käytävät niiden välissä tulisivat viikonloppuna vilisemään hoitajia, ratsastajia, valmentajia, tyttöystäviä ja katsojia. Hevosten aamuruokinta oli nakitettu Maybelle ja Didille, ja iltaruokinta Jimenalle ja Lucylle. Tyttö ei pahastunut lainkaan aamuaikaisella heräämistä, sillä lämmin, vieras ilma ja hevosenhoitajia hyörivä kisapaikka saivat hänen päänsä humisemaan. Kun Socks oli syönyt aamuruokansa ja nyhti vielä viimeisiä heiniä verkostaan, Maybe ryhtyi kiillottamaan sitä valmiiksi sen ensimmäistä koululuokkaa varten pussi lettirenksuja ratsastushousujen kuminauhan alle pujotettuna. Jamie saapuisi viimeistään yhdeksältä valmistautumaan, ja varmaan Calounkin aamupäivän aikana, sillä Coran koululuokka alkoi yhdeltä.
Maybe keikkui jakkaralla Socksin kaulan vieressä letittäessään sen silkkistä, ratsumallista harjaa pienille sykeröille. Taivas, miten muut saivat näistä niin siistejä? Effielle yksikään jouhi ei edes uskaltanut karata letistä. Mayben oman ponin kuriton harja oli aina letittetty vähän sinne päin. Tyttö murisi itsekseen, rivi pinnejä ja kumilenkkejä huuliensa värissä, vaaleat kulmat kurtussa ja välillä jalkaansa polkaisten, kun liukkaat jouhet karkasivat sykeröltä. Ei Jamie tietenkään välittäisi olivatko orin harjan letitykset mallikirjakelpoisen virheettömiä ja harmonisen symmetrisiä, mutta Maybe halusi vakuttaa olevansa kykenevä virheettömään suoritukseen kisahoitajana.
"Pidätkö sitä kurissa ja nuhteessa?" Jamie kysyi huvittuneena nojatessaan orin karsinan ovenpieleen kädet kevyessä puuskassa. Hän vilkaisi rivistöä eteenpäin nähdäkseen olivatko muutkin hoitajat samanlaisessa, maanisessa tilassa.

Lucy oli heräillyt pitkin yötä milloin mihinkin, mutta siitä huolimatta hän tunsi olonsa virkeäksi kun kiskoi tallivaatteet päälleen ja lähti karsinoita kohti. Hänellä olisi tänään kiitettävän helppo päivä, sillä kumpikaan hoitohevosista ei kilpailisi. Se tarkoitti vähemmän letittämistä, paniikinomaista ympäriinsä juoksentelua ja maanista varusteiden tarkastusta, vaikka hän olikin varma, että iltapäivästä Artemis keksisi hänelle puuhaa. Hän oli luvannut auttavansa Maybea, jolla piti kiirettä, kun kaikki kolme vastuuhevosta kilpailivat kuka missäkin päin kisa-aluetta - ja osa vielä samaan aikaan. Tyttö harjasi omat hoitohevosensa ennen kuin kääntyi katsomaan työkaverinsa kahta jäljellä olevaa ratsua: haluaisiko hän mieluummin tulla Slippersin tönimäksi vai Minxin puremaksi? No, ehkä hän vain tarttuisi työhön siellä, missä sitä tarvittiin. Minxin musta harja vaati lettejä. Lucy olisi mieluusti valanut tamman jokaisen jalan betoniin ja kahlinnut hevosen pään johonkin (tai käyttänyt vaikka kuonokoppaa), mutta nyt ei auttanut muu kuin kestää hevosen kiukuttelua. Minx tosin tuntui keskittyvän enemmän ympäröivään vilskeeseen, eikä ainakaan aluksi yrittänyt syödä häntä.
"Maybe, mitä olet tehnyt Minxille?" Tytön oli pakko huikata työkaverille, kun punaruunikko erehtyi hetken seisomaan korvat hörössä. "Se on suorastaan hyvätapainen", Lucy mumisi taistellen yhtä lettinyppyrää tasaiseksi. Hän vilkaisi kelloaan. Onneksi Slippersillä ja Minxillä ei ollut mikään kiire ja Maybe näytti olevan tehokkaasti työn touhussa Socksin kanssa, joten hän voisi hyvin käyttää ylimääräistä aikaa siihen, että saisi letin näyttämään tasaiselta ja nätiltä. Tuttu jännitys nosti päätään tytön sisällä. Tässä sitä taas oltiin. Kiireisellä kisapaikalla, jossa ilmapiiri väreili odotusta ja energiaa. Hän ei malttanut odottaa, että näkisi hevoset radalla.

Torstai-iltana Didi oli lähtenyt innoissaan Valenciaa tutkimaan. Hän oli jutellut hetken Josesiksi esittäytyneen mukavan kilparatsastajamiehen kanssa aiemmin päivällä mutta luikkinut hämmentyynenä pakoon, kun tämä oli yrittänyt lähennellä. Hän ei ollut edes aivan varma miksi.
Seuraavana aamuna Didi heräsi aikaisin, innoissaan ja jännittyneenä. Hän jakoi ripeästi Mayben kanssa aamuheinät ja meni sitten huoltamaan Coran varusteita. Kova hälinä ja odotuksen ilmapiiri oli aamuvarhain täyttänyt kisa-alueen. Huollettuaan varusteet mahdollisimman hyvin Didi tunki täyden letitysnauhapussin taskuunsa ja meni Coran luokse. Tamma oli nätisti, kun Didi harjasi sen tiukoin vedoin mahdollisimman puhtaaksi. Sitten hän haki itselleenkin jakkaran ja alkoi letittämään tamman kaunista tuhkanharmaata harjaa. Hän oli tehnyt nuppeja viimeksi ikuisuus sitten, mutta keho muisti ja osasi tehdä leteistä tarpeeksi tiukkoja, jolloin nupeista muodostui sopivan kokoisia. Hän katsoi tyytyväisenä ensimmäistä nuppia ja tajusi harmistuneena, että niitä oli vielä niin monta jäljellä. Hän kuunteli toisten hoitajien puheita muttei osannut itse liittyä keskusteluun, pysyi vain suu supussa ja keskittyi nuppeihin.

Miyato tunsi olonsa äärimmäisen huonoksi. Häntä jännitti aamulla sairaalloisesti sen päivän kouluratsastus Coran kanssa. Miten siitä ikinä tulisi mitään, apua, hän unohtaisi radan. Astellessaan kohti karsinoita Miyato olisi varmasti enemmän kuin huvittava näky, pompahdellessaan satunnaiseti kun samalla kävi rataa mielessään läpi. Päästessään ruunikonkimonsa karsinalle, hän huokaisi.
"Hei tyttö, onpa Didi laittamassa sinua kauniiksi..." Ihme että hän sai edes suutaan auki. Miyatoa oksetti, sen saattoi arvata kasvojen vihertävästä väristä.

Maybe oli pudota jakkaralta säikähtäessään Jamieta, hymyili nolostuneena ja rentoutti hartioitaan.
"Näitä lettejä vain", hän vastasi hieraisten pisamaista nenäänsä ja kiepautti yhden kumilenkillä valmiiksi. Mies kohautti nauraen olkiaan ja siirtyi katsastamaan karsinarivistön päässä olevan Slippersin mielentilaa. Ori näytti puhaltelevan kuplia vesiämpäriinsä. Kun Socks sai viimeiset sykeröt harjaansa, Maybe putsasi kätensä rasittavasta hommasta ja lähti hakemaan orin varusteita.
"En taida voida ottaa kunniaa siitä", tyttö vastasi Lucyn kysymykseen ja vilkaisi punaruunikkoa. Hän veikkasi tamman vihaavan häntä edelleen antaumuksella, vaikka hän sitä yrittikin houkutella tajuamaan, miten mahtava tyyppi oli. Hän kiiruhti varustekarsinasta takaisin Socksin luo ja ojensi tummanruskean, himmeästi kiiltävän koulusatulan vielä hohtavan puhtaalla kisahuovalla Jamielle, kun kumartui kiinnittämään valkoisia neopreenisuojia orin jalkoihin verryttelyn ajaksi. Maybe väisti tieltä, kun mies kiinnitti englantilaissuitsien remmejä ja piteli kullanrautiasta irlantilaista sen aikaa, kun Jamie vaihtoi vaaleanruskeat ratsastushousut ja laivastonsinisen, ohuen hupparin valkoisiin kisahousuihin, kaulupaitaan ja mustaan takkiin. Kun kello lähestyi puolikymmentä, tyttö haki selviytymispakkauksen tapaan täytetyn hoitoreppunsa ja seurasi ratsukkoa E3-kentän lähistöllä sijaitsevalle lämmittelyalueelle. Socksin ensimmäinen luokka alkaisi kymmeneltä ja seuraava yhdeltätoista. Hän ehtisi kyllä hoitaa sekä Slipsin että Minxin ennen kello kolmea, mutta arvosti Lucyn apua, sillä molempien hevosten luokka alkaisi samaan aikaan eri kentillä.

Lucy ei tiennyt, kenelle kunnia Minxin käytöksestä kuului, mutta hän oli kiitollinen siitä, ettei tamma tapellut vastaan. Kunhan hän saisi harjan letitettyä, hän jättäisi lopun varustamisen Mayben huoleksi. Siinä ei pitäisi mennä kauaa, joten kunhan letit olisivat paikoillaan, voisi tamma hänen puolestaan herätä horroksestaan. Lucy livahti ulos karsinasta saatuaan Minxin harjan tasaisille, siisteille nupuille, jotka varmasti kelpaisivat kouluradalle. Vai kelpasivatko kuitenkaan? Oliko tuo yksi isompi kuin- ei, se sai nyt luvan olla riittävän hyvä. Tyttö vilkaisi Didiä, miettien tarvitsisiko toinen apua. Toisaalta, Coran luokka alkaisi vasta yhdeltä, joten tässä oli hyvin aikaa.
"Lähden katsomaan Socksia kentän laidalle. Haluatko mukaan?" Tyttö päätti kuitenkin kysäistä Didiltä. Olihan toinen eilen niin kiltisti pyytänyt häntä ruokailuseuraksi.

Ahdistuneen näköinen Miyato saapui Coran luo. Didi halusi kuitenkin uskoa, että kaksikon koulurata menisi mainiosti - he olivat näyttäneet niin hienoilta eilen kentällä. Saatuaan letitysnauhan hampaidensa välistä uuden nupin ympärille tiukasti hän sipaisi kämmenselällään kurittoman kiharan pois kasvoiltaan, "Mitkä fiilikset?" Hän ei ollut varma, mitä odottaa mieheltä mutta kovinkaan rauhalliselta ja rennolta hän ei ollut näyttänyt saapuessaan Coran karsinalle käyden kuumeisena läpi rataansa. Kun Lucy kysyi häntä seuraamaan Socksin menoa kentälle Didi katsahti Miyatoon ja sitten muutamaan tekemättömään nuppiin. "Tulen perästä, okei?" Hänellä olisi kyllä aikaa muttei hän viitsinyt jättää nuppeja keskenkään. Miyato näytti myös siltä, että kaipaisi ehkä pystyssäpysymisapua.

Maybe nojaili lämmittelykentän aitaan reppu olallaan ja nautiskeli aurinkolaseista kirkkaassa aamupäivässä. Hän seurasi kullanrautiaan orin menoa ja pohti, kuinka ahdas lämmittelykenttä olisi ennen isoa luokkaa. Lähinnä kokemattomille ja nuorille hevosille valikoitunut Helpon A:n luokka oli pienemmästä päästä. Silti kentällä pyörivien hevosten määrä ahdisti tyttöä: miten oli tarkoitus mahtua verryttelemään kunnolla, kun joka puolella oli joku tekemässä volttia tai jumittumassa uralle tai vaihtamassa suuntaa? Kisaradoilla kasvaneelle miehelle se ei näyttänyt tuottavan päänvaivaa, vaikka yksi luimiva ruunikko pudotti ratsastajansa ja leikki sitten hippaa kiinniottajien kanssa. Maybe seurasi kahden ensimmäisen kilpailijan radat huomaten hiljaisen Corinnen katsomossa ja käytyään riisumassa Socksilta suojat ja toivotettuaan Jamielle onnea, hän liittyi varovasti naisen seuraan ristien sormensa ratsukon puolesta. Jamie oli saanut tuoda hevosen estekisoihin sillä lupauksella, että osallistui sillä myös koululuokkiin.

Lucy nyökkäsi Didille ja lähti lämmittelykentän suuntaan. Hän seurasi sivummalta Socksin ja Jamien puuhia, kun ei kehdannut mennä häiritsemään Maybea. Huomatessaan miten työkaveri otti suunnan katsomoa kohden, Lucy seurasi reippaasti perässä ja huolimatta pelosta, jota Corinne hänessä herätti, istahti hiljaisena Mayben viereen. Tyttö hymyili jännittyneesti Maybelle ja nosti peukalonsa pystyyn. Corinnen lähellä tuntui aina yhtä vaikealta puhua, joten helpommalla pääsi kun käytti kansainvälisiä käsimerkkejä. Hän uskoi, että Jamie ja Socks pärjäisivät hienosti, vaan hän nyt halusikin uskoa kaikista vain parasta. Tyttö siirtyi penkkinsä etureunalle istumaan jännitystä tulvillaan. Tästä tulisi niin mahtavaa.

Valmistautuessaan astumaan kouluradalle Jamie ei ollut varma mahtavasta. Hän jumaloi Caitlinia ja arvosti sitä, millaisen eron kouluvalmennus teki hevosten ratsastettavuuteen esteradalla ja maastossa - mutta hän ei tuntenut mukaansatempaavaa innostusta valmistautuessaan koulurataan. He ravaisivat ja laukkaisivat kuvioita rajatulla kentällä ja tekisivät ehkä pari väistöä. Eikä hevonen saanut edes pukitella. Kullanrautiaan orin mielestä myös tämä oli selvästi hauskaa, sillä sen korvat olivat terhakasti pystyssä ja se polki etujaloillaan kärsimättömänä, kun he odottivat lähtöään; hevosen touhukkuus nosti myös miehen mielialaa.
Socks ravasi lennokkain askelin radalle eikä menettänyt elämäniloista keveyttä suorituksessa, vaikka kaikki muu ei aivan nappiin mennytkään. Hevosta oli ilo katsella sen liikkuessa, vaikka radan loppupuolella se alkoi kaatua innossaan ohjalle; avotaivutuskin sujui tyylikkäästi, vaikka ori yleensä kiihdytti sen läpi. Jamie myönsi, ettei vaatinut hevoselta tarpeeksi, kun sen takaosakäännös meni hutiloinniksi: ori oli lähdössä jo liikkeelle kesken käännöksen eikä malttanut polkea paikoillaan. Onneksi huolimattomuusvirhe sai Jamien ottamaan ryhdikkäämmän otteen loppurataan ja laukkatyöskentelyä oli ilo seurata orin kantaessa itsensä vaivattomasti eloisassa, pyörivässä laukassa loppupysähdykseen saakka. Maybe vilkaisi mietteliään ilmeetöntä Corinnea ja jäi katsomaan loppuluokkaa: Jamie kävelisi hevosen kanssa ilman häntäkin.
Viides sija ei saanut hevosen omistajaa hymyilemään - tämän piti olla helppo luokka, lastenleikkiä oleva harjoitus ennen varsinaista koululuokkaa. Maybe kuitenkin hurrasi ruusukkeensa hakemaan tulevalle hoidokille aivan yhtä innokkaasti sijasta huolimatta.

Lucy pidätti hengitystään, kun kullanhohtoinen hevonen tanssahteli radalle täynnä elämäniloa, joka tuntui välittyvän katsomoonkin asti. Tai ehkä hän vain kuvitteli, kun myötäeli jo valmiiksi niin voimakkaasti kisatunnelmaa ja hevosen suoritusta. Hänen oli myönnettävä, että hengittäminen oli helpompaa hallitun koululuokan aikana kuin silloin, kun hevonen ja huimapäinen ratsastaja kiisivät esteeltä toiselle, mutta siitä huolimatta hän ei voinut olla ihailematta ratsukon yhteistyötä. Kuten Maybe, myös Lucy hurrasi innoissaan ruusukkeelle, jonka Jamie sai poimia mukaansa. Tyttö vilkaisi portin suuntaan, tönäisten Maybea kevyesti saadakseen toisen huomion. Hän nyökkäsi porttia kohden, jonka laidalla tuttu punapäinen kouluvalmentaja seisoi leveä hymy huulillaan. Caitlin taputti muun yleisön mukana ruusukkeet noutaville ratsukoille, mutta naisen katse oli kultaisessa hevosessa. Corinne ei ehkä ollut ylpeä viidennestä sijasta, mutta Caitlin näki tasapainoisen suorituksen, jota hiomalla viidessija vaihtuisi ensimmäiseksi, ja hänen mielestään sellaisesta suorituksesta sai olla ylpeä.

"Mitään viimehetken vinkkejä?" portista ulos ratsastava Jamie kysyi valmentajalta nöyränä. Hänellä olisi noin 20 minuuttia aikaa valmistella hevosta Vaativan B:n rataan.

"Nauti olostasi", Caitlin naurahti. Hän taputti Socksin kaulaa ja hymyili ratsastajalle, joka vaikutti niin perin nöyrältä. "Se meni hyvin, ja seuraava rata menee vielä paremmin. Minä tiedän että Socks ja sinä osaatte. Nyt vain vakuutatte koko muun katsomon siitä."

Jamie naurahti kuivasti. Hän oli työskennellyt Corinnelle tarpeeksi kauan tietääkseen, mitä kylmä katse oli sanonut. Corinne ei pahastunut viimeistäkään sijaa, jos ratsukko antoi radalla kaikkensa. Jamieta itseäänkin harmitti, että Socksin suoritus oli mennyt pöperöksi hänen takiaan. Hevonen oli ollut valmis ja se olisi tehnyt upean suorituksen, jos mies olisi ottanut radan tosissaan. Hän soi Caitlinille puolittaisen hymyn ja ratsasti lämmittelykentälle: hänen pitäisi saada paino takaosalle, ja hevonen keskittymään tarpeeksi, jotta se ei hutiloisi tarkkuuden kanssa.
"Haluaisitko kilpailla Ivoryllä?" Maybe kuiskasi Lucylle katsomossa, kun seurasi Vaativan B:n ensimmäisiä ratsukkoja.

Caitlin pudisteli huvittuneena päätään. Hän vain halusi, että ratsukko nauttisi olostaan koulukentällä. Se tekisi seuraavista kisoista helpommat, ja hups vain, Socks ja Jamie dominoisivat kenttäkilpailujen kouluosuuksia.
"En uskaltaisi", tyttö vastasi yhtä hiljaisella kuiskauksella Maybelle. "En minä uskalla ratsastaa muiden nähden", Lucy jatkoi värähtäen. Hän nautti siitä, kun sai puuhailla itsekseen tai korkeintaan valmennuksissa, mutta että kisoissa, jossa tuomarit keskittyisivät etsimään hänen ratsastuksestaan virheitä? Ei kiitos.
"Mutta kisoissa on hauska olla katsomossa. Saanko joskus tulla katsomaan kun kisaat Chovella?"

Maybe nauroi ja puraisi huultaan, kun tajusi Corinnen olevan vieressä, vaikkei nainen näyttänytkään kiinnittävän heihin huomiota, vaan seurasi harjaantunein silmin pitkäkaulaista kimoa, joka liikkui radalla.
"Toki, mutta älä odota ihmeitä. Minut varmaan heitetään kauas pois Choven satulasta ensimmäisen kisan jälkeen", tyttö vitsaili kevyesti, mutta hyvin todellista ahdistusta silmissään. Hän halusi epätoivoisesti menestyä. Hän toivoi myös radalle seuraavana siiryvälle ratsukolle menestystä.
Socks laukkasi koottuna radalle. Se pureskeli kuolainta ja nyökytti pariin kertaan päällään, kun mies pysäytti sen alkutervehdykseen tuskin näkyvin avuin. Hevonen jatkoi reippaassa, kootussa ravissa, josta tuli korkeampaa, kun Jamie yritti estää hevosta kaatumasta taas etupainoiseksi, ja suoritti jälleen varsin elegantin avotaivutuksen. Sitä seuraava sulkutaivutus jäi takaosalta kiirehdityksi: ehkä Socks odotti jo lisättyä ravia, jota se esitteli tarmokkaasti hiekkaa polkien, korvat hörössä ja häntä liehuen. Siirtymiset olivat pehmeitä ja avuiltaan huomaamattomia, mutta Corinne huomasi, ettei ori olisi malttanut pysähtyä. Se nosti päätään peruuttaessaan ja lennähti halukkaasti uudelleen koottuun raviin; nyt avotaivutusta seuraava sulkutaivutus sujui paremmin, mutta hevosen liikkeessä oli jo melkein riehakasta lentoa. Keskikäynti oli reipasta, mutta onneksi innokkuus teki lisätyssä käynnissä ratsastetusta ympyrästä näyttävän. Jamie joutui istumaan melkein terävästi satulaan ja vetämään hevosen pohkeidensa väliin nostaessaan laukkaa, sillä tunsi riemupukkien vaanivan keveässä takaosassa. Kun Socks oivalsi, ettei ratsastaja yhtyisi sen ilotteluun, se piti takajalkansa asiallisesti maanpinnalla. Hevosen elämänilo pulppusi laukkatyöskentelyn loppuvaiheessa sen verran kirkkaasti, että rytmikkäästä temposta huolimatta liike kohosi ylös ja laukanvaihto nousi korkealle kentästä. Hevonen painoi ohjalle loppupysähdyksessä, ja lähti radalta reippaassa, lentoon pyrkivässä käynnissä. Päästyään portista ulos Jamie hieraisi kasvojaan turhautuneena. Hän oli toivoton.

"Eikä heitetä. Ja voin tulla ensimmäisiin kisoihin", Lucy vakuutti hiljaisella äänellä pieni hymy huulillaan. Hän uskoi, että Maybe pärjäisi mahtavasti, vaan toisaalta hän uskoi aina parasta kaikista paitsi itsestään. Tyttö hiljeni kääntyessään katsomaan radalle laukkaavaa oria, joka näytti kerrassaan upealta. Mitäpä pienistä pään nyökyttelyistä tai korkeasta ravista, kun hevonen näytti nauttivan joka hetkestä. Hän ei tiennyt, miten kukaan kehtaisi antaa huonoja pisteitä hevoselle joka säteili elämänriemua ympärilleen. Socks oli uskomaton hevonen, jota Jamie ratsasti upeasti.
Caitlin seurasi huomattavan paljon kriittisemmin edessä näkyvää taidonnäytöstä, mutta tyytyväinen, ylpeä pieni hymy ei kadonnut huulilta. Hän nyökkäsi portista saapuvalle ratsastajalle.
"Onnittelut", hän lausahti Jamielle, joka näytti turhautuneelta. No, ehkä ratsastajan mieli muuttuisi huomenna, kun toinen pääsisi estekentille kultaisen salamansa kanssa.

"Kiitos", Jamie vastasi kuivasti Caitlinille ja laskeutui orin selästä. Taso oli kova eikä mies odottanut kutsua palkintojenjakoon, joten saattoi yhtä hyvin löysätä Socksin satulavyön, avata turpahihnan ja talutella hevosta lähistöllä. Se hinkkasi valkean vaahdon suupielistää mustan koulutakin hihoihin antaumuksella ja kihnutti silmäkulmaansa rakastavasti miehen olkapäähän. Jamie hieroi sen korvia. Ensin hän ei ottanut rataa tosissaan eikä antanut hevoselle mahdollisuutta antaa parastaan; sitten hän kannusti hevosta niin, että koko homma lähti käsistä. Mikä loistava alku kisaviikonlopulle. Corinne varmaan haluaisi Caitlinin kilpailevan koulua hevosillaan jatkossa. Ajatus herätti miehessä ristiriitaisia tunteita: menestystä rakkaille hevosille vai mustasukkainen pelko siitä, että menettäisi ne? Hän taputti hevosen kaulaa, kun sai tuloksissa kahdeksannen sijan. Se siitä sitten.

Kayla oli tullut kisapaikalle seuraamaan muiden suorituksia ja ilmeisesti myös keräämään itselleen jännitystä hänen ja Pacon vasta sunnuntaina vuorossa olevasta esteradasta sekä helpotusta siitä, ettei hänen edes tarvinnut yrittää pärjätä kouluratsastuksessa. Jamien ja Socksin suoritukset olivat Kaylan silmin näyttäneet kelvollisilta ja kaksikon yhteistyötä oli ilo seurata, mutta hän huomasi sekä Jamien että Corinnen olemuksesta, ettei se riittänyt. Kun mies lähti taluttelemaan Socksia Kayla puikkelehti muiden luota noiden perään.
"Socks näytti viihtyvän kouluradalla", hän sanoi varovaista hyväntuulisuutta äänessään päästyään kuuloetäisyydelle ja lyöttäytyi hevosta taluttavan Jamien seuraan. "Minusta suoriuduitte hyvin."

Jamie tarjosi Kaylalle puolittaisen, itseironisen hymyn.
"Kiitos. En usko, että minua on rakennettu kouluratoja varten", hän vastasi ja hipaisi ohimennen sormillaan Kaylan sormia. Socks tanssahteli miehen rinnalla edelleen energisenä, vaikka olikin hionnut lämpimässä päivässä ja kovassa ponnistuksessa.
"Tulitko ratsastamaan Pacoa?" mies käänsi puheenaiheen itsestään Kaylaan.

"Se tekee siitä vain paremman suorituksen, eikö?" Kayla vastasi Jamien vähättelyyn ja otti kevyesti kiinni miehen sormista, joiden hipaisun tunsi omissaan.
"Tulin katsomaan miten täällä sujuu ja liikuttamaan Pacon", hän myönsi leppoisa hymy pisamaisilla kasvoillaan. "Se on toiminut kotona ihan mukavasti ja toivon ettei se sekoa täällä kisapaikallakaan."
"Socks varmasti myös loistaa, kun pääsee omaan lajiinsa", Kayla totesi rautiaan innokasta tanssahtelua katsellen.

"Olet ihana, kun haluat nähdä sen niin", Jamie vastasi silmiään lempeästi pyöräyttäen ja sulki naisen käden omaansa. Socks hypähteli toisessa kädessä olevien ohjien päässä kiertotietä kohti kisakarsinoita, jotta se jäähtyisi. Maybe saisi lähteä vielä kävelyttämään sitä ennen kolmea.
"Pärjäätte varmasti loistavasti. En usko, että yhdestäkään ratsukosta on teille oikeaa haastetta", mies vakuutti silmäkulma tuikkien ja hymyili myöntymisen merkiksi, kun Kayla arveli Socksin loistavan esteillä. Jamie tosiaan toivoi samaa. Jatkuvat alhaiset sijat eivät tehneet hyvää positiiviselle elämänasenteelle, varsinkaan, kun mies tiesi, mitä hänen täytyi tehdä Slippersin esteluokassa.

"Parasta uskoa, kun viime vuoden pahin pessimisti niin sanoo", Kayla viittasi itseironiaa tihkuvilla sanoillaan äskeisiin kehuihinsa.
Nainen hämmästeli itsekin positiivisuuttaan ja toivoi sen kestävän edes viikon loppuun asti. Hän nautti mukavasta säästä, hienoista hevosista, kisapaikan tunnelmasta ja lisäksi hänellä oli Jamie ja Socks seuranaan. Ei kai hän voinut valittaa.
Kayla naurahti Jamien vakuutteluille ja pudisti päätään pienesti. Hän pysyi mieluummin realistisissa tavoitteissa ja putoaisi matalammalta, jos kaikki menisikin pieleen.
"Olet ihana, kun jaksat kannustaa", nainen käytti Jamien aikaisempia sanavalintoja hyödyksi ja painoi hymyillen päänsä hetkeksi miehen olkapäätä vasten.

Jamie nauroi naisen itseironialle. Kun Kayla painoi päänsä vasten hänen olkapäätään, jokin lämmin ja ehdottoman vaarallinen liikahti miehen rinnassa. Se oli syy siihen, miksi hän ei ollut vain flirttaillut naisen kanssa, yrittänyt viettää yötä tai useampaa tämän kanssa ja jatkanut sitten elämäänsä; niin hänen elämänsä normaalisti toimi. Hän oli hillinnyt itsensä hyvin epä-Jamiemäisellä itsekurilla. Olisi suorastaan itsetuhoista ylittää näkymätön raja, ja sen ylittämisestä tuli aina vain typerämpi ajatus.
Jamie ei halunnut Kaylan katoavan elämästään.
Ellei miehen käsi olisi pidellyt irlantilaisen orin ohjia, hän olisi kiertänyt käsivartensa naisen ympärille. Nyt hän tyytyi painamaan lempeän suukon olkapäätään vasten laskeutuneelle päälaelle.
"Voin tehdä teille kannustuslakanan sunnuntaita varten", hän lupasi kurittomasti hymyillen ja ojensi Socksin ohjat kisakarsinoilla vastaantulevalle Maybelle. Tyttö saisi riisua orin varusteista ja viedä sen kävelemään.

Jamien huomionosoitukset tuntuivat uskomattomilta ja tuntiessaan suukon päälaellaan Kayla huomasi sykkeensä kiihtyvän ja poskia kihelmöi. Kevyt punoitus poskilla meni ehkä lämpimän kelin piikkiin, tai ainakin niin nainen toivoi, mutta pikkutyttömäinen hämmennys tässä eniten vaivaannutti. Hän ei ymmärtänyt, miksi miehellä oli tällainen vaikutus häneen, vaikka Kayla kaikin keinoin oli yrittänyt pysytellä erossa tuon sukupuolen edustajista.
Kayla nauroi Jamien ehdotukselle.
"Sellainen mahdollisimman räikeä, suuri ja lepattava kannustuslakana? Paco rakastaa suuria ja tuulessa heiluvia asioita", hän vitsaili nähden mielessään orin pomppimassa pakoon milloin mitäkin karanneita muovipusseja ja paperilappusia. Paco oli mahtava.

"Ehdottomasti", Jamie vakuutti nyökäten ja hieraisi leukaansa mietteliäästi ohjista vapautuneella kädellä, "voin tehdä myös auringossa välkkyvät kannustushuiskut". Sama lakana voisi ehkä aavistuksen sabotoida heikkohermoisen Hookin ja sen uuden omistajan suoritusta. Mies toivoi Kaylalle menestystä: nainen ansaitsi sen kaiken kokemansa jälkeen. Hän vilkaisi kelloaan harmistuneena siitä, ettei voinut vain jäädä laskemaan leikkiä Kaylan kanssa. Olisi korkea aika alkaa valmistella Slipsiä. Ori tarvitsi perusteellisen verryttelyn rauhoittuakseen tarpeeksi.
"Hauskaa harjoitusta Pacon kanssa", hän toivotti ja irrotti otteensa naisen kädestä varsin vastahakoisesti, ennen kuin suuntasi hakemaan kimon irlantilaisen varusteita. Maybe oli sukinut sen moitteettomaan kuntoon.

"Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta", Kayla sanoi huvittunut hymy huulillaan.
Hän nyökkäsi ja irrottautui Jamiesta, kun tuo lähti valmistelemaan Slipsiä tulevaan koitokseen. Nainen ehtisi käydä harjoittelemassa Pacon kanssa ja palata seuraamaan nuoren orin radan joko hevosensa selästä käsin tai ilman hevosta, mikäli pistäisi vauhtia.
"Tsemppiä!" hän toivotti ja siirtyi yhä hyväntuulisena Pacon karsinalle, jossa levoton puoliverinen tanssahteli, pyöri ja testaili oven saranoiden ja lukkojen kestävyyttä napakoilla polvipotkuillaan. Se todella kaipasi kunnon liikuntaa.

Miyatoa hermostutti lisäksi Simonin saapuminen paikalle. Nuorempi varmasti oletti, että puoliksi aasialainen mies saisi takamuksen kaappi-Narniastaan.
"Uh... kamalat. Olen kilpaillut Coralla helppoja luokkia talvella koulussa. Olen kyllä ratsastanut vaativia ohjelmia läpi mutta.. Tuntuu että oksennan kohta. Aivan kohta."

Simon ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt olettaa. Hän oli lähtenyt mukaan Espanjaan, koska Miyato oli itse sitä ehdottanut, mutta hän ei tiennyt pitäisikö hänen olla ihan vain ystävänä täällä vai mitä. Miyatosta kun ei koskaan ottanut kunnolla selvää tällaisissa asioissa... Niinpä Simon käveli nyt pitkin kisapaikkaa etsimässä Miyatoa ja pohtimassa mistä tuo nyt sitten olikaan pitänyt löytyä. Olisi pitänyt lähteä tuon hevosenhoitajaksi niin olisi ainakin tiennyt, mistä löysi poikaystävänsä tässä tungoksessa. Matkalla Simon ihaili hevosia ja haaveili, että ehkä hänkin olisi seuraavana vuonna mukana kilpailemassa. Toivossa oli hyvä elää tässäkin asiassa...
Lopulta Simon huomasi Miyaton ja tunkeutui ihmisten ohi tuon luo, hymyillen toiselle ja havaitsen sitten tuon kasvojen värin.
"Hei mur... Miyato. Ei kai sua hermostuta?"

Didi jakoi kaikki mahdolliset sympatiansa Miyatolle tämän kertoessa huolestuneisuudestaan. "Voi ei, jos et nyt kuitenkaan oksentaisi", Didi sanoi kulmat mutrussa. "Ihan varmasti se menee hyvin, olette molemmat niin taitavia", hän hymyili kannustavasti Miyatolle. Jutellessaan hän kääri uuden sievän pienen nupin kasalle ja lähti letittämään seuraavaa.

Miyato oli vastaamassa Didille, joka letitti hänen tammansa harjaa sieville nutturoille. Hän kuuli tutun äänen ja hymyili miehelle hellästi.
"Hei. Sä löysit tänne. Ja... Mä kuolen kohta. En halua. Niin ja tässä on Didi, hän on pitänyt upeaa huolta unelmanaisestani ja idiootistani. Didi, Simon."

Karsinalle löysi tiensä joku vaaleahiuksinen mies, jonka Miyato esitteli Simoniksi. "Hei", hän sanoi hymyillen tyytyväisenä kehuista. Nimitykset unelmanainen ja idiootti saivat hänet nauramaan - hän piti kyllä molemmista hevosista. "Tahdon vain, että näytätte upeilta kisaradoilla."

"Hei vain" Simon hymyili Didi ja antoi Coran haistella kättään. He olivat tamman kanssa tutut jo ennestään. Sitten Simon katsoi Miyatoa ja hymyili tuolle, laskien kätensä poikaystävänsä olkapäälle.
"Hyvin se sujuu, te ootte hyviä. Ja te näytätte upeilta, Didi on tehnyt hyvää työtä Coran suhteen"

"Kiitos. Cora näyttääkin, se näyttää täydelliseltä. Kääri sille pintelit jalkoihin ja valkoinen huopa. Menen vaihtamaan vaatteet." Miyato karkasi vaihtamaan vaatteensa, pukeutuen valkoihiin housuihin, mustaan takkiin, saappaisiinsa ja kainaloonsa otti sen mustan hatun. Hän palasi Coran karsinalle ja hipelöi hatun sisällä olevia valkoisia hanskoja, hymyillen Simonille hellästi.
"Ihanaa että tulit."

Didi nyökkäsi Miyatolle ja kestohymyili miesten kehuista. Sillä aikaa, kun Miyato oli vaihtamassa kisavaatteisiin tämä letitti Coran selvitetyn hännän tiukalle ja armeijallisen suoralle letille ja haki varusteet karsinalle - hän ei halunnut Coran häntäletin näyttävän vinolta tai epäsiistiltä näin hienoissa kisoissa. Miyaton saapuessa takaisin Didi laittoi toista pinteliä. Hän ei ollut perehtynyt hevosten omistajan seksuaaliseen suuntautumiseen mutta oli aika varma, etteivät Simon ja Miyato olleet pelkästään ystäviä. Asia ei kuitenkaan häirinnyt häntä sen enempää.

Eivät he olleetkaan vain ystäviä ja MIyato todella yritti olla ajattelematta sitä. Hän yritti tulla Simonin mieliksi ulos kaapistaan.
"... Voisin lähteä verryttelemään sitä heti kun vain saat sen valmiiksi." Miyato sanoi selkeästi paniikissa. Voi, miksi Caitlin oli täällä? Hän ei kestäisi valmentajan katsetta niskassaan, eieieiei, Caitlin itkisi kun rata menisi huonosti ja hän unohtaisi sen ja tamma ei muistaisi laukanvaihtoja tai...

Didi keskittyi hevosen laittamiseen niin, ettei pystynyt itse jännittämään. Hän kuuli kuitenkin hermostuneisuuden Miyaton äänestä ja sanoi hänelle mahdollisimman lempeällä ja rauhallisella äänellä satulavyötä kiristäessä, "Selvä...hyvin se menee. Teillähän meni todella mainiosti eilinenkin ratsastus." Ainakin Didin mielestä - mistä hän tiesi miltä hevosen kuului tuntua vaativan tason luokissa. Didi nappasi Coran pehmeät nahkasuitset ja avasi nopein ottein niiden ristitykset. Sitten hän ujutti kankikuolaimet lempeän tamman suuhun ja sulki suitsien hihnat.

Simon kulki Miyaton perässä, kun tuo meni vaihtamaan vaatteita. Vanhemman tullessa takaisin hän katseli tuota hymyillen ja pyyhkäisi ponnarilta karannutta kiharaa pois kasvoiltaan. Ne eivät olleet ihan tarpeeksi pitkät pysyäkseen kunnolla, mutta Simon ei aikonut kävellä hiukset vapaina ympäriinsä. Hän olisi näyttänyt pelleltä...
"Totta kai mä tulin" Simon hymyili Miyatolle ja katseli tuota samalla ihaillen. Toinen näytti niin hyvältä tuossa asussa. Heidän palattuaan hevosen luo nuorempi yhtyi Didin mielipiteeseen.
"Mä oon samaa mieltä, hyvin se menee. Ota nyt vain rennosti"

"Niin... Niin kai." Miyato nyökytteli laiskasti. Kun tamma oli pintelöity ja suitsittu, hän otti sen ohjista kiinni.
"Kun olen verrytellyt sen kunnolla, heitä sille fleece selkeään ja kävelytä. Se oranssi fleece. Nousen selkään taas vähän ennen rataan ja ratsastan vielä muutaman kierroksen." Hän naurahti kaksikolle, joka vakuutteli että kaikki menisi hyvin. Hän talutti hevosensa kentälle, jalka jalustimeen ja ponkaisi selkään keveästi. Coralla oli eilinen energia tallella, selvästi kisapaikka teki sille ihmeitä.

Didi tyytyi vain nyökkäilemään ja myhäilemään Miyaton ohjeisiin. Hän mietti noiden kahden tulevaa suoritusta mutta myös Jamien ja Socksin, joita hän ei nyt kerennyt enää näkemään. Socks vaikutti niin mukavalta hevoselta, että radat menivät varmasti hyvin, Didi vakuutteli itselleen. Hän käveli hieman Coran ja Miyaton takana kentän vierustalle ja katseli, kun he aloittivat verryttelyn.

Simon käveli Didin kanssa kentän laidalle ja jäi katselemaan Miyatoa. Hän oli varma, että toinen pärjäisi hyvin. Oli mahtavaa olla mukana kisoissa, vaikkei ollutkaan itse kilpailemassa. Näki hienoja hevosia ja erilaisia suorituksia, joista voisi ottaa oppia omaankin ratsastukseensa.
"Cora näyttää todella hienolta" Simon kehaisi katsellessaan ratsukkoa. Tamma oli kaunis ja ratsukko näytti hyvältä.
"Toivottavasti Miyaton hermot kestää"

Cora kulki kootussa käynnissä muutaman kävellyn ja ravatun kierroksen jälkeen. saatuaan hevosen takapään käynnissä alle ja kokoamisen asteen sopivaksi, hän nosti ravin. Cora ravasi energisesti, tosin silti sitä sai ratsastaa kokoajan eteenpäin, ettei esitys jäisi vajaaksi. Ruunikonkimon sulkutaivutus ravissa ei kulkenut tasaisesti neljällä uralla ja se ärsytti. Miyato jäi hinkkaamaan sitä tamman kanssa todella pitkäksi aikaa, saadakseen sen kulkemaan kauniisti. Väri alkoi palata kasvoille, mutta olo oli edelleen huonovointinen.

Simon tuli myöskin aidan reunalle ja Didi katsoi häntä hetken ennenkuin siirsi katseensa takaisin Miyatoon ja Coraan. "Niin näyttää, se on hyvin nätti hevonen." Tamman puhdas, harmahtava karva kiilteli porottavassa auringossa ja lihakset liikkuivat liikkeiden mukana. Didin tiukasti laittamat nupit pysyivät naisen onneksi siistissä rivissä ja hän nojautui aitaan väsähtäen jännittävän aamupäivän ansiosta. Ensimmäistä kertaa tänään hän levähti ja tunsi hienoista väsymystä. Päivä ei kuitenkaan ollut läheskään ohi, vielä monta suoritusta jännitettävänä. "Toivon niin myös..." hän tokaisi Simonille. Hetken tammaa ja Miyatoa katseltuaan hän huikkasi Simonille, "menen hakemaan sitä loimea Coralle." Hän lähti kävelemään kohti karsinoita venytellen käsiään.

Miyato tunsi henkensä salpaantuvan, kun siirsi tammansa verryttelyn jälkeen käyntiin. Hän ei ehtisi antamaan tammaa enää Didille, joten pysäytti hevosen kaksikon eteen.
"Kävelen itse selästä, meidän vuoro on kohta. Toivotaan etten pyörry paniikista." Miyato jäi kävelemään verryttelykentälle, kunnes löysi itsensä odottamasta portilta vuoroaan. Ohjelma alkoi saapumisella kootussa laukassa, ruunikonkimo saapui radalle kauniissa kootussa askeleessa, häntä korkealla. Hän lhti eteenpäin kootussa ravissa, muistellen ennen lävistäjää kaikki Caitlinin neuvot siitä, miten saisi Corasta irti tahdikasta lisättyä ravia. Kerää painetta hevoseen, kerää painetta ja... Vapauta se. Ensimmäistä kertaa tamman askeleessa oli hankala istua, kun se esitti oikeasti hyvää ravia tuomareille. Ensimmäisissä laukanvaihdoissa Coran jalat nousivat liian korkealle, kun Miyato pidätti liikaa ja hämmensi hevosen. Nielaisu. Nyt ei ollut hetki munata tätä, kaikki oli mennyt niin hyvin tähän mennessä. Seuraavat laukanvaihdot askeleessa menivät paremmin, puolipiruettikaan ei tuottanut ongelmaa. Tehtyään sulkutaivutuksen jälkeen viimeiset, omasta mielestään upeat laukanvaihdot, hän pysäytti tamman tervehdykseen ja ratsasti pois aitojen sisältä. Ihan sama miten se meni, Cora oli ollut mahtava hänen mielestään! Päästessään takaisin tallialueelle mies jalkautui ja huomasi pian istuvansa maassa. Jalat pettivät alta kun jännitys meni ohi. Ruunikonkimo hamusi vain omistajansa päässä olevaa hattua selvästi hölmönä. Mitä se mies istui tuollalailla maaassa?

Didi oli seurannut katsomon laidalla jännittäen ja lähes hengittämättä, kun Miyaton ja Coran h-hetki oli lähestynyt vääjäämättä. Ratsukot ennen heitä olivat upeita mutta heidän verryttelynsä nähtyään nainen uskoi, että kaksikolla olisi mahdollisuuksia vaikka kuinka hyvään suoritukseen! Heidät vihellettiin kentälle ja rata alkoi. Cora tanssahteli koulukentällä upeasti ja Miyato näytti hienolta selässä. Heidän päästyä radalta Didi juoksi heitä leveästi hymyillen vastaan. "Sehän meni aivan upeasti!" hän hihkaisi päästyään lyyhistyneen miehen luo.

Samoin kuin Jamien ratojen aikana, myös Coran ja Miyaton siirtyessä radalle, ihmisjoukon sekaan kätkeytynyt punapäinen valmentaja luovi tiensä portille. Caitlin seurasi tarkkaavaisesti Miyaton suoritusta, painaen mieleensä sekä vahvat että heikommat puolet. Hän voisi hyödyntää niitä seuraavissa valmennuksissa. Käydä läpi ratsastajien kanssa yksi kerrallaan, mikä radalla oli mennyt pieleen ja mikä oli onnistunut hyvin. Ainakin tällä kertaa lisätty ravi näytti hyvältä. Miyato oli oppinut paljon, ja oppisi vielä lisää, kunhan hän pääsisi vauhtiin. Nainen odotti, että ratsukko ehti poistua kunnolla radalta, ennen kuin leveä hymy huulillaan siirtyi hevosen rinnalle.
"Ylös sieltä", valmentaja kehoitti naurua äänessään ja taputti Coran kaulaa. Tamma oli tehnyt upean suorituksen. "Näytitte hyvältä yhdessä. En näe mitään syytä, miksette pärjäisi vaativammissa kenttäluokissa, kun saatte pohjalle näin hyvän kouluradan", nainen myhäili, kun Teddykin liittyi seuraan. Mies oli käynyt vilkaisemassa Minxiä, joka oli vaikuttanut tyytyväiseltä ja rennolta - kunnes oli nähnyt omistajansa ja mielenosoituksellisesti kääntänyt takaosansa ovea kohden. Huokaisten Teddy oli päättänyt siirtyä kentän laidalle katsomaan Miyaton suoritusta. Minx oli luvattu varustaa valmiiksi, joten hän vain hyppäisi hevosen selkään lämmittelyä ajatellen, mutta sitä ennen oli kehuttava nuorempaa.
"Sanoinhan, että pärjäät Coran kanssa missä tahansa. Tuo oli oikein hieno rata, Miyato", Teddy kehui ja kurkotti taputtamaan nuoremman hartiaa. Hän hieraisi Coran otsaa ennen kuin nyökkäsi muille tervehdykseksi, kääntyi kannoillaan ja lähti hartiat lysyssä takaisin karsinoita kohden. Minx täytyisi lämmitellä. Jokin tuntui kertovan, ettei tänään lämmittely hoituisi yhtä reippaasti kuin yleensä, joten hän halusi varata hevosen kanssa tappelemiseen mahdollisimman reilusti aikaa.

Miyato otti tukea tammansa ryntäistä ja nousi ylös. Hän silitteli miltei kyyneleet silmissä kauniin hevosen kaulaa. Se oli ollut upea. Hän aavistuksen surkea paikoin, mutta Cora oli tehnyt kaiken sen, mihin se ratsastajan taitojen ja apujen sen hetkisissä puittessa oli pystynyt. Oliko Caitlin seurannut rat-- oliko Caitlin täällä?
"... Sinä et katsonut sitä, ethän?" Hän ähkäisi hiljaa valmentajansa sanoille ja hymyili Teddylle, ehtien vain kiittämään kun toinen jo sitten karkasi.
"Didi, kävelytätkö sitä? Tuskin saamme mitään palkintosijoja tuolla, mutta elättelen ehkä toiveita."

"Mieluusti", Didi sanoi ylös nousseelle Miyatolle ja otti vastaan tamman ohjat. Hän olisi sanonut Miyatolle, että palkintosijat saattoivat olla lähempänä kuin mies kuvittelikaan mutta Cora päätti lähteä kävelylle samantien ja nainen kipitti sen perään ottaen tiukemman otteen ohjista. Didi taputti ruunikonkimoa Coraa tyytyväisenä ja leperteli sille kävellessään. Tamma hengähti syvään ja sen hengitys alkoi vähitellen tasaantumaan, sekin oli varmasti antanut kaikkensa kentällä.

"Tietenkin katsoin", Caitlin vastasi naurahtaen. "Millainen valmentaja minä olisin, jos menisin kahville sen sijaan että katsoisin, miten te pärjäätte?" Nainen pudisteli päätään ja peruutti askeleen, jotta Cora ja Didi mahtuisivat jatkamaan matkaansa. Punapää kompuroi omiin jalkoihinsa ja päätyi ottamaan kaksi askelta lisää, ennen kuin sai tasapainonsa kohdilleen. Caitlin ei tuntunut itse edes huomaavan kompurointiaan, vaan nainen vain hymyili rennosti, kuten aiemminkin.
"Ei tuollaista rataa kannata hävetä."

Miyato avasi pari ylintä nappia valkoisesta kisapaidastaan ja veti hanskat käsistään. Jessus, häntä ei ollut aikoihin jännittänyt niin. Siitä oli tosin hetki kun hän oli tosissaan kunnon kilpailuissa edes ollut.
"... Oikeasti? Se ei näkynyt kovin paljon ulospäin että pelkäsin oksentavani?"

"Ei näkynyt", Caitlin vakuutti ja kurkotti taputtamaan miehen olkaa. "Hyvin se meni. Ratsastit hienon radan Coralla. Olivat tulokset mitkä tahansa, tästä on hyvä jatkaa eteenpäin", nainen sanoi nyökäten sanojensa tahdissa päätään. Tuomareiden mielipiteistä ei koskaan voinut olla varma, mutta hän oli nauttinut näkemästään radasta. Eihän se täydellinen ollut, vaan tuskinpa koskaan kilpakentillä oli sellaista ihmettä nähtykään.

Miyato hymyili ujosti valmentajalleen ja yritti olla vetistelemättä. Voihan nyt, ei tämän ihan näin pitänyt mennä.
"... Taidan mennä odotteleman tuloksia katsomoon." Ja samalla etsimään Simonin käsiinsä, hän tunsi tarvitsevansa pari lohduttavaa halausta, jotta se raajojen tärinä lakkaisi tältä erää.

Simon seurasi Miyaton suoritusta katsomosta ja puhkesi osoittamaan suosiotaan, kun se sujui niin hyvin. Hän oli todella iloinen toisen puolesta ja lähti kiirehtimään alas katsomosta Miyaton poistuttua radalta. Niinpä Miyato ei ehtinyt edes katsomoille asti, kun Simon tuli tuota vastaan ja kaappasi vanhemman miehen syliinsä, rutistaen tuota.
"Sehän meni ihan loistavasti! Te näytitte tosi hyviltä yhdessä!"

Miyato vinkaisi, tuntien punan kasvoillaan ja ahdistui hieman siitä halauksesta, mutta kietoi kuitenkin kädet Simon ympärille, nauraen itsekin.. Ei hän voisi olla toisella nyrpeä, kun Simon oli noin vilpittömän iloinen ja ihana.
"Kiitos. En mitään sijoitusta odota, mutta... Mutta. Cora tuntuikin hyvältä."

Simon oli tyytyväinen, kun Miyato vastasi halaukseen eikä tönäissyt häntä saman tien poispäin itsestään. Pörröpää halasi vanhempaa miestä iloisena ja oli lähellä pyörittää tuota ilmassa ympäri innosta.
"Se näyttikin hyvältä. Tuskin te ainakaan viimeiseksi jäätte"

Miyato naurahti ja höristi korviaan kun tuloksia kuulutettiin. Mitä? Hän katsoi Simonia silmät suurina ja erittäin hölmönä, varmistaen kohta tulostaululta. Kolmansia. Kolmansia. Hän hukuttaisi tammansa rakkauteen.
".... Mä lähden hakemaan ruusukkeeni." Hän totesi ja näytti jälleen siltä, että pyörtyisi. Miyato lähti etsimään Didiä, vetäen matkalla hanskoja käteensä. Naisen löydettyän hän ponnisti tammansa selkään, silittäen sen kaulaa. Cora näytti hölmistyneeltä palkintojenjaossa, käännellen korviaan hämmentyneenä. Se ei selvästikään ollut ihan perillä, miksi ihmiset taputtivat kun se seisoi paikallaan. Ratsastettuaan kunniakierroksen muiden kanssa hallitussa ja siistissä, kouluhevosille sopivassa laukassa, ratsastaen sitten ulos kentätältä. Olo oli mahtava.

Didi oli kävelyttänyt pärskivää Coraa tahallisesti kisakentän lähistöllä, jotta voisi nähdä loputkin osallistujat ja lopulta myös tulokset. Eivät nuo tavikset tummanruunikot voisi voittaa Miyatoa ja tammaa. Kun tulokset kuulutettiin ja Miyato Calounin nimi kuulutettiin kolmannelle sijalle Didi hihkaisi niin, että melkein huitaisi Coraa heilahtavilla ohjaksilla. Hän lähti harppomaan innostunut tamma kädessään Miyatoa vastaan ja taputti tammaa lavalle heidän astuessaan palkintojenjakoon. Naisella oli kovin ylpeä olo, ehkäpä kova jännitys oli vain kuorinut miehestä paremman esiintymisen ulos. Kaikesta huolimatta nyt he laukkasivat hienona kunniakierrostaan. Heidän tullessa kentältä kaunis valkoinen ruusuke suitsissa Didi tuli vastaan onnittelemaan. "Minä tiesin, että teillä meni hyvin - onnea vielä", ja hymyili tyytyväisenä toiselle.

Oli luojan lykky, että Lucy oli ehtinyt letittää Minxin harjan aamupäivällä - ja ettei tamma ollut repinyt siistiä rivistöä hajalle sillä välin, kun Maybe kävi taluttelemassa Socksia ja supattamassa hevoselle kuinka upea se oli. Jamie oli ehtinyt itse varustaa kimon irlantilaisen sillä välin, kun Maybe vielä jäähdytteli kaksi koulurataa tehnyttä oria, eikä tytölle jäänyt muuta tehtävää kuin valmistella Minx kellon lähestyessä kolmea.
"Esitäthän oikein upean radan Teddylle, vai mitä?" hän jutteli tammalle sukiessaan sen ohutta, kiiltävää karvaa ja kietoessaan valkoisia pinteleitä sen jalkoihin. Kun tamman ratsastaja saapui, tyttö satuloi ja suitsi hevosen vikkelästi pyyhkäisten sen punaisen karvan vielä pölystä ja pyyhkien tumman turvan siistiksi. Hän olisi kovasti halunnut nähdä molemmat hoidokkiensa suoritukset, mutta lupautui avustamaan Teddyä koulukentälle ja pyysi, että Lucy lähtisi estekentälle kuvaamaan Slippersin rataa ja avustamaan miestä, jos tämä sitä tarvitsisi.

Valkoisen irlantilaisen siistiksi nypitty harja hulmahteli vapaana voimakkaan, matkaavoittavan laukan tahdissa sen kiertäessä lämmittelykenttää: Corinne vaati hevostensa pynttäystä vain sitä vaativiin koululuokkiin. Jamie kokeili sillä tällä kertaa laivastonsinistä korvahuppua, jos vaimeampi äänimaailma auttaisi hevosta keskittymään ratsastajalta tuleviin merkkeihin. Mies saattoi tuntea hevosesta edelleen väreilevän energian, vaikka oli ratsastanut sitä jo reilun tunnin: ensimmäinen puoli tuntia oli veitetty patsastelemalla, tuijottamalla kisapaikan tohinaa ja esittelemällä muille kuinka korkealle ori osasi hypätä paikaltaan. Keskittyminen ei ollut edelleenkään huipussaan, mutta päättäväiset avut menivät sentään läpi, ja vähitellen Slippers myötäsi niskallaan kättä vastaan repimisen sijasta. Jamien selkä tuntui märältä mustan kisatakin alla kirkkaassa auringonpaisteessa, sillä hän sai totisesti ratsastaa hevosta, jota ei kiinnostanut taipua ympyröille saati sitten keskittyä säätelemään askelpituuttaan ja kokoamisastettaan. Luojan kiitos hänellä oli vielä puolisen tuntia aikaa saada ori keskittymään olennaiseen.

Rataan neljää ratsukkoa aikaisemmin tutustunut Jamie nyökkäsi kohteliaasti ulos ratsastavalle espanjalaiselle ja ravasi sisään. Matalammat esteluokat järjestettiin yhdellä kisakeskuksen kentistä massiivisen pääareenan sijasta, mikä sopi miehelle hyvin: Slippers oli tuijotellut uteliaana sekä ihmisiä että hevosia, ja voisi keskittyä tehokkaammin ilman jättimäistä katsomoa. Mies pohti oliko saanut auringonpistoksen, kun oikeasti aikoi toteuttaa suunnitelmansa - näin pienessä luokassa ei ollut edes uusintaa. Hän ravasi hevosella soikean radan esteiden lomasta, ratsasti kuusi askelta viistoa pohkeenväistöä ja pysäytti sen hetkeksi kuumaa, kosteaa kaulaa silitellen. Jamie mittaili rataa, nosti käynnistä laukan ja kiersi esteiden ulkopuolelta kohti ensimmäistä hyppyä.
Hän ratsasti pitkän tien ja haki suoran linjan esteelle, istui vähäeleisesti satulaan hevosta tyynnytellen ja pidätti hevosta istunnallaan; mies antoi korostetun avun merkiksi ponnistuskohdasta, ja ori ylitti esteen puhtaasti. Sen pää kohosi, se puski ohjalle ja laukkasi sivuttain takaosallaan. Jamie valitsi kuitenkin suorastaan liioitellun pitkiä teitä, joista sai tilavan, suoran lähestymisen esteille ja tyynnytteli yli-innokasta hevosta, joka heitti kolme massiivista pukkia toisen esteen jälkeen.
Neljännellä esteellä, punavalkoisella trippelillä, Slippersin etuosa keveni asteen ja se käänsi korviaan ratsastajaa kohti. Kahta hyppyä myöhemmin orin massiivinen laukka sai ryhdikkäämpää rytmiä, ja vaikka se lähestyi sarja-esteitä muutamalla rynnivällä askeleella, Jamie sai sen pidettyä käsissään: radan viimeisellä sarja-esteellä ori otti kaksi hallittua, tasaista askelta esteiden välissä ja ylitti ne pehmeässä kaaressa.
Nopeudesta ja huimapäisistä, yleensä voittoisista riskeistä tunnetuksi tullut mies ei ollut elementissään. Rata tuntui tuskallisen hitaalta, mutta Jamie vakuutti itselleen, että oli tehnyt oikean päätöksen. Hän huolehti nuorelle orille yllinkyllin tilaa esteiden väliin ja varmisti sille suorat lähestymiset; hän pyrki pitämään kuuman hevosen rauhallisessa, hallitussa tempossa ja onnistuikin siinä kohtalaisen hyvin suurimman osan ajasta. Slippersin oli tärkeämpää saada itseluottamusta ja positiivisia, hallittuja kokemuksia esteradoilta kuin Jamien voittoja. Mies taputti pärskivän hevosen kaulaa puhtaan radan jälkeen ja pudisteli päätään, kun kuuli ajan olevan vain sekunninsadasosia enimmäisajasta. Luojan kiitos orin valtava, matkaavoittava laukka oli nopea. Hän ravasi ulos radalta ja pidätteli kevyesti touhukkaana hypähtelevää hevosta; hän jäähdyttelisi sitä, sekä fyysisesti että henkisesti, lämmittelykentällä. Heillä oli ensimmäinen puhdas rata, mutta Jamie tiesi, ettei se jäisi viimeiseksi ja kuka tahansa voisi saada paremman ajan. Korkeasta sijasta oli turha haaveilla - ehkä suoritus oli kuitenkin ruusuketta suurempi voitto.

Sitä mies vakuutti itselleen edelleen, kun kävi hakemassa kuudennen sijan ruusukkeen. Se oli luultavasti alhaisin sija, jonka hän muisti saaneensa estekisoista hylkäyksiä lukuun ottamatta. Se siitä sitten, Jamie huokasi, kun ratsasti hikistä hevosta kisakarsinoita kohti.

Teddy kiitti lämpimästi Maybea, kun Minx odotti häntä valmiina karsinassa. Mies rapsutti hetken tammansa otsaa välittämättä siitä, miten hevosen korvat kääntyivät luimuun. Hän huokaisi, suoristi mustan kisatakkinsa ja lähti ruuhkaiselle lämmittelykentälle. Tamma kulki korvat luimussa ja polki hiekkaa kärsimättömänä, suunnaten silloin tällöin napakan potkun liian lähelle eksyneeseen ratsukkoon. Ruuhkainen lämmittelykenttä ei tosiaankaan tuonut Minxistä esille sen parhaita puolia. Teddy piti hevosen niin hyvin hallinnassa kuin vain taisi ja soi pahoittelevia hymyjä ratsukoille, jotka joutuivat syystä tai toisesta tulilinjalle. Hänen teki mieli vetää hevonen kilpailuista saman tien, sillä tästä ei tulisi mitään. Mies kokosi tamman laukkaa kunnes hevonen polki lähes paikoillaan, vaatien tammalta kokonaista piruettia puolikkaan sijaan. Minx keskittyi sen hetken, mutta heti kun hän koetti lisätä laukkaa, tamma keskittyi puremaan kuolaimeen ja syöksymään kohti voltille kääntyvää ratsukkoa, joka tuli heidän eteensä. Teddy kiskaisi tamman sivuun ja siirtyi kentän toiseen päätyyn työstämään ympyrällä askeleen pituutta. Hän sai hevosen keskittymään paremmin, mutta siitä huolimatta hypätessään alas tamman selästä ja riisuessaan Mayben avustuksella hevosen pintelit, hän ei voinut mitään toivottomuuden tunteelle. He eivät mitenkään saisi hyväksyttyä koulurataa, kun tamma oli tällä päällä. Mies heilautti itsensä hevosen selkään, nyökkäsi Maybelle ja ratsasti kentälle.

Teddy keräsi ohjat kunnolla käsiinsä, nosti laukan ja kokosi sitä reippaasti, ennen kuin käänsi Minxin kouluaitojen sisäpuolelle. Tamma viuhtoi hännällään kiukkuisena pysähtyessään tasajaloin suoraan laukasta. Teddy tervehti ja kannusti hevosen kootussa ravissa liikkeelle. Tamman näyttävä askel oli täynnä terävää energiaa, joka sai hiekan pöllyämään, kun Minx polki alleen korvat luimussa. Keskiravi jäi heikoksi Teddyn varovaisuuden takia, mutta avotaivutuksista tamma selviytyi kunnialla. Kertaakaan koko radan aikana ei hevonen höristänyt korviaan tai rentoutunut kuuntelemaan ratsastajaansa, vaan jatkoi korvat luimussa ja häntäänsä viuhtoen kiukkuista suoritustaan. Mies tunsi suunnatonta helpotusta kun saattoi päättää radan napakkaan tervehdykseen ja ratsastaa tammansa äkkiä kauas kaikesta. Nyt se oli ohi. Teddy ei edes pysähtynyt portille, vaan jatkoi hevosensa kanssa kohti kenttää. Hän hoitaisi loppuverryttelyt itse. Sen verran hän oli velkaa tammalleen, kun ei kerran saanut hevosta esiintymään edukseen edes koulukentillä, vaikka Minx oli aina pitänyt sileätyöskentelystä. Mies tiesi, ettei prosenteillaan olisi edes kahdenkymmenen parhaan joukossa, joten ei ollut mitään syytä jäädä odottamaan luokan loppuun. Hän voisi tarkistaa sijoituksensa illalla netistä, ellei äiti ehtisi soittaa ja haukkua häntä pystyyn ennen sitä.
Caitlin letitti kaikessa rauhassa Remonan mustaa harjaa karsinoilla. Hänelle oli tarjottu useammankin kerran apua, mutta hän oli hymyillen kehottanut kisahoitajia pitämään taukoa. Hän hoitaisi tamman mielellään itse, ei siksi, etteikö uskonut toisten taitoihin vaan siksi, että halusi saavuttaa tamman luottamuksen. Heidän todellinen tulikokeensa oli vasta edessä, kun illalla oli tarkoitus ratsastaa Intermediate I:n kouluohjelma hyväksytysti. Caitlin ei odottanut suuria, eikä edes hermoillut tulevaa. Hän vain toivoi, että Remona nauttisi olostaan ja löytäisi omistajansa poismenon myötä kadonneen elämänilonsa.

Perjantai-ilta lähestyi turhankin rivakasti, ainakin jos Klausilta kysyi. Hän oli ollut paikalla näkemässä muiden Rosings Parkia edustavien ratoja, mutta ajatukset olivat illassa. Hermostuneisuus sai miehen kaivamaan ajoittain taskujaan piilopullon varalta, vaikka hän tiesikin ettei sellaista ollut. Oman luokan lähestyessä vääjäämättä, hän tarttui puunatun ja varustetun Darjeeling Limitedin mustiin ohjiin ja nousi hallitusti selkään tallipihalla. Ruunikonkimossa oli virtaa varsin paljon, kun vertasi kotioloihin, joissa se saattoi olla jopa laiska. Dalin käynti oli reipasta ratsastajan ohjatessa sen kohti lämmittelykenttää, jonka sijainnin oli tarkistanut Jimenalta ainakin kahdesti. Hän käveli pitkin ohjin tallialueen ympäri kerraten rataa mielessään. Vaikka se oli jo syöpynyt hänen muistiinsa pysyvästi, hän jännitti silti unohtavansa sen. Suurin syy jännitykseen lieni se, että tällä kertaa katsomassa oli hänen rakkaansa, Evelyn Hills. Olihan Klaus ratsastanut ennenkin tuon katseen alla, vaan ei koskaan sellaisissa kilpailuissa. Tuntui hyvältä kun oli tukijoukkoja, vaikka se saikin vatsanpohjassa aikaan kipristelyä.

Ratsukko suuntasi radalle kootussa laukassa. Molemmat olivat kevyenkin verryttelyn jälkeen erittäin keskittyneitä ja motivoituneita voittamaan. Dalin askel oli puhdas, näyttävä ja energinen, ja Klaus uskoi ja toivoi sen jatkuvan koko radan läpi. Esiintyjäksi syntynyt tamma pysähtyi tasajaloin tervehdykseen ja jatkoi mallikkaalla siirtymisellä raviohjelmaan. Koottu ravi sai sen nostamaan jalkojaan yhä ylemmäs ja yrittämään parhaansa. Eleettömästi ja tarkasti ratsastava Klaus teki parhaansa viedäkseen ruunikonkimon läpi haastavan radan. Hän tunsi allaan työskentelevän hevosen voiman ja innon, kun he suorittivat sulku- ja avotaivutukset vaivatta suuren yleisön edessä. Käyntiohjelma sai Dalin nykäisemään ohjia, sillä se olisi mieluummin esittänyt jo laukkaa. Muuten mallikelpoiselta näyttänyt suoritus tuskin kaatuisi siihen. Hevonen hypähti kevyesti käynnistä koottuun laukkaan ja esitti myös laukassa sulkutaivutuksen siksakkina näyttävästi ja tarkasti. Klausia kuumotti, sillä hyvin mennyt rata oli enää muutamaa tehtävää vaille valmis. Lisätty laukka toi esiin valtavan voiman kehittyneessä kouluratsussa, joka vain hetkeä myöhemmin taipui laukanvaihtoihin ja tyylipuhtaisiin piruetteihin.

Loppuohjelma sujui kuin siivillä ja ratsukko lipui kootussa ravissa pituushalkaisijalle lopputervehdykseen. Klaus nosti silinteriä hevosen pysähdyttyä ja salli sen sitten poistua rennossa, vapaassa käynnissä pois radalta. Hymy eksyi vasta nyt ratsastajan huulille, kun hän saattoi todeta itsekseen radan menneen loistavasti. Pienet virheet eivät haitanneet häntä, sillä Dali oli todella suoriutunut paremmin kuin koskaan kotona. Hän taputti tamman kaulaa ratsastaessaan sen ulos kentältä.

Evelyn oli viimeiseen saakka vakuutellut sekä itseään että kaikkia muitakin siitä, että Dalin ja Klausin rata olisi näkemisen arvoinen. Mitä lähemmäs seitsemää kellon viisarit liikkuivat, sitä enemmän nainen huomasi hermoilevansa. Hän suuntasi ajoissa katsomoon seuraamaan muiden ratoja. Hän ei ollut kouluratsastaja, mikä taisikin olla ainoa syy sille, miksi hänen mielestään monet radat näyttivät kerrassaan täydellisiltä. Nainen suoristautui paikallaan nähdessään tutun ruunikonkimon rakkaan Klausin kanssa saapuvan radalle. Hän pidätti hengitystään, kun kaksikko laukkasi aitojen sisäpuolelle ja pysähtyi tervehdykseen. Seuratessaan upeaa suoritusta hän vihdoin ymmärsi, mikä kouluratsastuksessa viehätti niin monia. Osaisipa hänkin ratsastaa noin!

Nainen nousi seisomaan taputtaessaan ratansa suorittaneelle ratsukolle, eikä ollut ainoa. Moni muukin katsomosta nousi kannustushuutojen ja aplodien saattelemana seisaalteen. Hän lähti kiireellä laskeutumaan katsomosta, jotta ehtisi rynnätä onnittelemaan ratsastajaa. Hetken hän joutui etsimään katseellaan tuttua hevosta ja vieläkin tutumpaa ratsastajaa, ennen kuin löysi etsimänsä miehen. Evelyn suuntasi leveän hymyn kera reippain askelin ratsastajan ja ratsun luokse.
"Se oli uskomatonta!" Nainen hihkaisi innoissaan leveä hymy siroilla kasvoillaan. Uskomatonkin kuulosti vähättelyltä rataan verrattuna, mutta se oli paras, mihin hän pystyi. "Vau", hän vielä lisäsi päätään pudistellen. Hän ei keksinyt enempää sanottavaa, joten ehkä lämmin halaus ja pikainen pusu huulille riittäisi onnittelemaan toista riittämiin.

Caitlin oli lämmitellyt Remonaa pitkään ja hartaasti, toistaen kaikkia niitä harjoituksia, joista he kotonakin nauttivan niin kovin. Lopulta oli aika siirtyä radalle. Hän heilautti kättään nähdessään muutamaa ratsukkoa aiemmin ratsastaneen Bogaertin. Nainen hymyili rennosti suunnatessaan Remonan kanssa kentälle. Tamma höristi korviaan katsomosta kantautuvalle metelille ja otti muutaman reippaamman raviaskeleen. Nainen silitti hevosen kaulaa ja kumartui kuiskaamaan pienen ja vaatimattoman pyynnön hevosen korviin: nauti olostasi. Hän kiersi kouluaitojen ulkopuolella, ennen kuin lähti varsinaiselle radalle tyynenä ja hallittuna, mutta hyväntuulinen hymy huulillaan. 

Hevosen keskittyminen rakoili koko alkuradan läpi, mutta kokenut kouluratsastaja tuki ratsuaan oikeissa kohdissa. Remonan upeat, kehutut askellajit eivät kuitenkaan päässeet oikeuksiinsa, sillä tamma liikkui aavistuksen jähmeästi ja käänteli korviaan epävarmana. Hevonen vaikutti siltä, ettei oikein tiennyt, mitä siltä odotettiin. Caitlin ratsasti pienin ja pehmein avuin avotaivutuksen halki rohkaisten tammaa omalla rauhallisuudellaan. Hän yritti houkutella hevosesta irti radoilla usein nähtyä karismaattista elämäniloa, mutta turhaan: Remona tuntui yhä liikkuvan kuin puoliunessa. Vasta lisätty laukka tuntui herättävän vanhan palon hevosen silmiin. Muutaman suuren, voimakkaan laukka-askeleen ajan Remona näytti tietävän tarkalleen, mitä teki ja miksi. Caitlinin hymy leveni hevoselle, joka jatkoi samalla jäljittelemättömällä innolla laukanvaihdoista piruetteihin asti. Nainen halasi tasajaloin lopputervehdykseen pysähtyneen tamman kaulaa. Tämä oli se Remona, jonka hän oli halunnut löytää tuodessaan hevosen kilpailuihin. Ruunikon korvat olivat valppaasti pystyssä ja tamma katseli ympärilleen innokkain silmin. Caitlin hyppäsi alas selästä heti kentän ulkopuolella ja halasi tamman kaulaa. Kisat olivat olleet menestys, vaikka vilkaisu prosenttien suuntaan väittikin toista. Hän ei kaivannut ruusuketta, jonka viedä entisten sekaan kotiin vaan Remonan, joka olisi edes hetken nauttinut itsestään. Muutaman hetken ajan tamma oli antanut kaikkensa, eikä hän kehtaisi pyytää siltä muuta.

Klaus tervehti ohi ratsastavaa Caitlinia ja toivotti tuolle kaikessa hiljaisuudessa mielessään onnea radalle. Vaikka tuo kilpailikin samassa luokassa, hän toivoi naiselle ja Remonalle menestystä. Mies jalkautui hevosen selästä nähdessään tutut kasvot ja tervehti Evelyniä hymy huulilla. Hän halasi naista pitäen toisella kädellä tiukasti energisen tamman ohjista. Dalilla ei olisi ollut aikaa sellaiseen.
”Minustakin se meni hyvin”, hän vastasi toisen vuolaille kehuille ja suukotti naisen huulia nopeasti. Turhan lällyt hellyydenosoitukset hän jättäisi suljettujen ovien taa. Dali nyki päätään ja kaipasi loppukäyntejään. Se oli hionnut Espanjan auringon alla käytettyään kaiken voimansa suoritukseen. Klaus löysäsi sen satulavyötä ja tarjosi hevosta Jimenan kävelytettäväksi.
”Toivottavasti pääsisimme palkinnoille. Dali oli upea.”

"Minusta tuntuu, että ymmärsin ensimmäistä kertaa, mitä hohtoa kouluratsastuksessa on, kun katsoin teitä", Evelyn naurahti hymy huulillaan. Hän oli nauttinut joka hetkestä katsomon puolella. Oli ehdottomasti kannattanut lähteä mukaan. Nainen katseli kärsimättömästi radan suuntaan. Eikö tulokset voitaisi jo kuuluttaa? Hän halusi nähdä Klausin kunniakierroksella, koska oli aivan varma, että sinne mies pääsisi. Ei muuta vaihtoehtoa voinut olla tuollaisen suorituksen jäljiltä… Ehkä. Hän ei tosin ollut koulutuomari, eikä ymmärtänyt sitäkään vähää tuomareiden päätelmistä, mutta hänen mielestään mies ansaitsi paikkansa palkintojenjaosta.
Caitlin talutteli Remonaa kisapaikan lähettyvillä lähinnä siitä syystä, että halusi hoitaa kävelyttämisen itse, mutta halusi myös kuulla, miten Klaus pärjäisi. Hän tiesi, että he olisivat Remonan kanssa jossakin viidennentoista ja kahdennenkymmenen välimaastossa, sillä vaikka tamma oli parantanut loppua kohden, ei hevonen ollut antanut kaikkeaan radalla, jolla niin monet muut hevoset olivat loistaneet. Häntä se ei kuitenkaan haitannut, sillä hän oli saanut haluamansa - tässä hetkessä elävän, innokkaan hevosen.

Jos Klaus olisi ollut punastuvaa sorttia, olisi hän ehkä punastunut Evelynin kertoessa tajunneensa kouluratsastuksen hohtoa vasta heidät nähtyään. Mies oli enemmän kuin onnellinen, että rakas oli tullut mukaan Valenciaan. Hän etsi naisen käden omaansa ja kuikuili kilpakentälle nähdäkseen muiden suorituksia. Hän oli kuullut prosenttinsa, jotka enteilivät lupaavaa sijoitusta. Ei hän silti uskaltanut liikaa toivoa.
”Ratsukoita on vielä muutamia. Haluatko katsomaan?” hän kysyi valmiina tekemään ihan mitä vain Evelyn halusi. Hän etsisi hevosensa ja Jimenan hyvissä ajoin ennen luokan loppua, jotta olisi taatusti valmis mahdolliseen palkintojenjakoon. Odotus oli jännittävää.

Evelyn hymyili onnellisena. Elämä oli suorastaan pelottavan täydellistä, mutta ehkä se sallittaisiin, kun kerran matkalla oltiin. Nainen empi vain hetken, ennen kuin vastasi miehelle, joka otti hänet ihanasti huomioon.
"Mielelläni. Vaikka olenkin varma, ettei yhdessäkään ratsukossa voi olla samaa hohtoa kuin sinussa ja Dalissa", nainen vastasi ja lähti kaikessa rauhassa luovimaan tietään katsomon suuntaan päästämättä irti miehen kädestä.

Odottavan aika oli pitkä, mutta se kulki nopeammin kiitos Evelynin ja upeiden ratsukoiden. Mies katsoi mielellään muiden ratsastusta oppiakseen itse uutta, vaikka loppuluokan ratsukot eivät tietenkään vetäneet vertoja hänen hevosensa esitykselle.
Luokan lähestyessä loppua hän lähti Evelynin kanssa etsimään ratsuaan perhosten lennellessä vatsassa. Hän saattoi arvata jo nyt, että sijoitus tulisi, sillä ratsukoita ei ollut enää kuin muutama ja hän oli toisella sijalla. Viimeisen ratsukon esiinnyttyä hän tiesi, että kukaan ei enää kiilannut heidän edelleen. Hän halasi tiukasti Evelyniä onnistuneen suorituksen vuoksi ja kiristettyään satulavyön kiipesi hevosen selkään. Dali oli kuivunut kävelytyksen aikana ja radasta johtunut into oli vähän laantunut. Klaus heilautti kättään ja suuntasi hymyssä suin palkintojenjakoon, johon hänet juuri kuulutettiin.
Ratsukko palasi rauhallisen kunniakierroksen jälkeen palkintoineen ja ruusukkeineen tallialueelle muiden seuraan. Hevonen saisi varusteet päältään ja vielä kevyen kävelytyksen, jotta olisi seuraavana päivänä jälleen huippukunnossa osallistuakseen toiseen luokkaan.
”En voi uskoa tätä”, Klaus pudisteli päätään laskiessaan palkinnot heidän varustekarsinaansa. Hänen ei usein nähty hymyilevän, mutta nyt sitä oli vaikea pidätellä.
”Dali on todella lahjakas hevonen”, hän totesi muistellen, millaiseen ratsuun hän oli tutustunut noustuaan sen selkään ensikerran. Potentiaaliahan tammassa oli, mutta valitettavasti tuon omistaja ei ollut oikea ihminen viemään hevosta eteenpäin. Klaus oli otettu saatuaan niin arvokkaan pestin.
”Tätä sietää juhlia”, hän ehdotti muille. Jos hänelle antaisi edes yhden drinkin onnistuneen suorituksen vuoksi, se ei jäisi siihen. Olisi ihme, jos mies edes selviäisi seuraavan päivän luokkaansa. Ehkä Evelyn pitäisi hänet järjissään.

Kun Paco oli liikutettu ja hienot kilpailusuoritukset katsottu oli Kayla palannut hotellille siistiytymään ja vaihtanut tukalat ratsastushousut mukaviin hyvin istuviin farkkuihin lähteäkseen Jamien kanssa käymään rannalla. Koska aurinko oli jo laskenut ja ilma hieman viilentynyt oli Kayla pukenut päälleen pitkähihaisen tummansinisen paidan ja pakannut mukaan lempineuleensa. Olisi ollut noloa tulla Espanjaan asti palelemaan.
Jamie oli vuokrannut vespan, jolla he ajelivat läheisen valkohiekkaisen rannan vierellä kulkevan kävelykadun kupeeseen ja jättivät menopelin siihen. Ranta oli jo hiljentynyt muutamaa iltaa viettävää ihmistä lukuun ottamatta ja ilma oli mukavan tyyni.
"Miten päivä meni sinun mielestäsi?" Kayla kyseli Jamien tunnelmia.

Jamie nosti tummanpunaisen neulepuseron kaulusta pystyyn ja kokeili kiertää käsivartensa rennosti Kaylan hartioiden ympäri heidän kävellessään alas rannalle.
"Siinähän se", hän vastasi olkiaan kohauttaen. Corinne oli ilmaissut muutamalla, huolella valitulla sanalla tyytyväisyytensä Slippersin esterataan.
"Ei päätähuimaavaa menestystä, mutta Slips kehittyy", mies huokasi puolittain hymyillen, "entä Paco? Tuntuiko se hyvältä tänään?"

"Sait Slipsin hyvin kuulolle", Kayla kommentoi ja painautui hieman lähemmäs miestä, kun tuo kietoi kätensä hänen hartioilleen. "Se oli hieno rata."
Hän muisteli, miten Paco oli vahingossa ollut tänään liiskata hänet karsinan seinään ja poukkoillut aluksi ympäri kenttää. Se oli myös keksinyt, että tuntematon suuri musta hevonen samalla kentällä oli ollut hirmuisen pelottava laukatessaan ympyrällä, mutta lopulta suostunut asettumaan kuulolle ja hypännyt muutaman harjoitusesteen räjähtävällä innolla.
"No, sillä oli ainakin virtaa", Kayla totesi naurahtaen varovasti.
Heidän päästyä rannalle hieno hiekka päätti epäröimättä tunkeutua sisälle kenkiin, joten nainen riisui ne suosiolla ja jatkoi matkaa paljain jaloin.
"Millä mielellä odotat loppuviikkoa?"

Jamie rutisti Kaylaa kevyesti kylkeään vasten ja tähysi pimeää horisonttia, jota vaaleat vaahtopäät rikkoivat osuessaan rantaan.
"Virta on hyvästä. Voit varmasti käydä hyppäämässä Maggien Hemingwayllä aina kun tuntuu, että kaipaat sitä vähemmän", mies ehdotti viattomasti. Legendaarisen naisen legendaarinen hevonen ei suostunut ylittämään edes matalia ojia ilman taistelua - kentällä oleville puomiesteille se haistatteli hyvillä mielin.
"Erittäin hyvällä", hän vastasi räjähtävän innokas pilkahdus tummissa silmissään, "olen odottanut näitä kisoja pitkään." Hän rakasti estekisoja, ja pääsi osallistumaan kahteen suosikkiluokkaansa yhden viikonlopun aikana. Mutta kun ei omistanut hevosta itse, ei voinut valittaa siitä, missä sillä pääsi kilpailemaan.
"Millä mielellä sinä odotat Grand Prix'tä?" hän kysyi tutkaillen hämärässä naisen kasvoja.

Kayla nauroi pehmeästi miehen ehdotukselle.
"Se voisi tehdä hyvää", hän myönsi tietäen, että vaikka Pacon vauhti ja into välillä kauhistuttivat, ei hän pitänyt hevosista, joiden jalkoja piti liikutella niiden puolesta. Hemingwayn hyppyinho olisi ollut liikaa.
Nainen hymyili, kun Jamie kertoi odottaneensa kisoja pitkään. Kaylakaan ei malttanut odottaa pääsevänsä katsomaan Socksin hyväntuulisen riehakasta menoa.
Kysymys sai hänet mietteliääksi. Toisaalta nainen odotti kilpailuaan innolla, toisaalta häntä jännitti ja jopa ahdisti palata samalle tasolle, jolla oli uransa lähes pari vuotta sitten katkaissut. Kayla oli yrittänyt kieltäytyä ajattelemasta ikäviä asioita, vaikka painajaiset onnettomuudesta toistuivat vielä silloin tällöin. Hän kohautti olkiaan.
"Tuntuu oudolta, mutta ihan hyvillä mielin sitä odotan", nainen vastasi epäröinti kuultaen läpi äänestä vaikka hän kuinka sitä yritti peittää. "Olen nähnyt tuhat kertaa unta siitä, että osallistun näihin kisoihin ja kaikki meneekin taas pieleen. Ehkä yllätyn positiivisesti."

"Se menee varmasti hyvin", Jamie vakuutti kuritonta pilkettä silmäkulmassa, mutta luottamusta äänessään, "pesette kaikki. Älä hermoile." Hän katseli heidän varpaitaan lähestyviä, tummia aaltoja ja hetken tunsi rannalla tyydyttämättömäksi jäänyttä kaipausta viedä Kayla uimaan. Ilman hevosia ja leikin hurmaa kaverin tuuppaaminen veteen kuitenkin tuntui vain… Ilkeältä. Mies huokasi syvään, luovuttaen.
"Oletko ajatellut juhlia jotenkin, kun voitatte?"

Jamien kysymys voiton juhlimisesta sai Kaylan kohottamaan kulmiaan huvittuneen epäuskoisena ja kohdistamaan katseensa miehen kasvoihin.
"Et kai kiirehdi asioiden edelle nyt hiukan?" nainen kysyi leikkisää haastavuutta äänessään ja yritti keventää tunnelmaa tuuppaamalla miestä varovasti kylkeen.

Jamie tuuppasi takaisin kuitenkin varoen suistamasta Kaylaa meriveteen, vaikka siitä kieltämättä välillä haaveilikin.
"Nyt vähän luottoa taitoihisi, nainen."

Kayla tarttui toisella kädellään kuin vaistomaisesti miehen käsivarteen ettei vahingossakaan onnistuisi päätymään veteen ja näytti hetken kysyvältä. Tuliko kukaan muukaan kilpailuihin varmana voitostaan? Eikö se riittänyt, jos hän jättäisi vaikka tällä kertaa manaamatta sitä, että Paco sotkeutuisi jalkoihinsa ja koko kilpakansa nauraisi heille? Oudoksuva ilme kuitenkin suli nopeasti lämpimään hymyyn.
"No, okei. Jos voitan aion tietenkin juhlia. Kelpaako? Vai onko se, että 'kun voitan'?" hän kysyi irrottamatta katsettaan Jamiesta.

"Älä aliarvioi tahdonvoimaa", Jamie muistutti. Ei hän tietenkään lähtenyt omiin luokkiinsa voittoa odottaen, mutta koska Kaylalla oli taipumusta epäillä kahden edestä, joten mies kannusti vastapainona. Hän kelasi naisen jälleen kylkeään vasten, kun käveli kiireettä rannansuuntaisesti takaisin vespaa kohti. Ilta alkoi viiletä, ja he voisivat käydä vielä jälkiruoalla.

"En, en", Kayla totesi viattomaan sävyyn ja pysytteli tyytyväisenä kiinni Jamien kyljessä kun he kulkivat takaisin vespalle. "Tiedät, että osaan olla pahempikin pessimisti, joten olisit iloinen edes tästä", hän huomautti virnistäen.

"Olenkin", Jamie vastasi ja kumartui keskittyneenä, kun painoi kypärän naisen päähän. Hänen olisi palattava hotellille ajoissa seuraavan päivän kisojen takia, mutta hän voisi käydä Kaylan kanssa katsastamassa kaupungin jäätelötarjonnan sitä ennen.

"Hyvä."
Kayla tarkkaili miehen kasvoja hämärän keskeltä vaaleanvihreillä silmillään, kun tuo asetti kypärän hänen päähänsä. Ehkä Jamie ei ihan riesana häntä pitäisi ajoittaisista valituksista huolimatta. Nainen kiinnitti kypäränsä ja kun oli valmista hän nousi vespan kyytiin, jotta he voisivat jatkaa matkaansa.

Jamie asettui vespan satulaan, veti Kaylan kädet tiukasti ympärilleen ja huristi miehekkäällä ajopelillä Valencian iltaan.

Lauantai 24.1 - Toinen kisapäivä

Lauantai sai Mayben sinkoamaan ylös makuupussistaan vielä edellisiä aamuja tarmokkaammin. Tänään olisi jo suurempia luokkia, kuten Longines Speed Challenge, johon Jamie lähtisi Socksilla ja Intermediate II, jossa tallin kouluratsastajat ottaisivat mittaa toisistaan. Tyttö rakasti isojen kisojen tunnelmaa: se oli kuin adrenaliinia suoraan suoneen. Joku päivä, hän vannoi harppoessaan lämmintä, kirkasta päivää lupailevan taivaan alla ruokkimaan hevosia, joku päivä hänkin kilpaisi tällaisissa kisoissa. Aamun kävelytysten jälkeen hän pesi Slippersin erityisen huolellisesti, jotta lihaksikas ori hohti lumivalkoisena ja hinkkasi Socksin nimen antaneet kolme valkoista sukkaa samalla tarmolla puhallellen pitkäksi käyvää, suoraa otsatukkaa pois silmiltään, kun kyykki eloisien orien jaloissa. Hän toivoi, että saisi Lucylta jälleen apua tiukkojen aikataulujensa puolesta. Hän voisi valmistella kyllä kaikki kolme hoidokkiaan, mutta ehkä Lucy voisi jäädä varmuuden vuoksi avustamaan Teddyä ja Minxiä, kun hän lähtisi valmistelemaan Socksia 140-sentin luokan jälkeen alkavaa aikahaastetta varten. Hän voisi auttaa Lucya sunnuntaina, kun tämän kaksi vastuuhevosta kilpailivat samassa luokassa.

Jamie saapui hyvissäajoin lämmittelemään tai purkamaan höyryjä Slippersistä. Ori osallistuisi yhdeltätoista alkavaan 6-vuotiaiden hevosten 130-luokkaan, ja edellisen päivän perusteella sen voisi olettaa selviävän siitä tyylikkäästi. Ensimmäisen sijan tavoittelun mies joutui jättämään Socksille. Joku päivä, kun kimo osaisi käyttäytyä, sekin voisi murskata kilpailijansa. Jamie väläytti leveän hymyn, kun hevosta rataan tutustumisen ajan pidellyt Maybe kuvasi lämmittelyä kentän laidalla ja kirmasi sitten pitkä, valkoinen ponihäntä lepattaen katsomoon, kun luokka alkoi.
"Se on menoa sitten taas", mies ilmoitti irlantilaiselle, joka höristi huputettuja korviaan kaiutusten suuntaan, ja palasi ratsastamaan taivutuksia spiraalimaisesti pienenevillä ja suurenevilla volteilla, kunnes oli hänen vuoronsa ratsastaa radalle.
Irlantilainen heitti päätään ja otti muutaman sivuttaisen laukka-askeleen, kun näki värikkäät esteet ja kookkaan kentän laidoilla seisovat katsojat. Kisatunnelma oli silläkin verissä. Jamie oli toivonut, että ori olisi tarpeeksi kuulolla, jotta he voisivat tavoitella parempaa suoritusta, mutta hevosesta sykkivä into ja energia kertoivat toisin. Alistuneesti huokaisten mies lähti toistamaan edellisen päivän suoritusta: rauhallinen tempo, tyyni olemus, pitkät tiet ja suorat lähestymiset. Muutamissa väleissä Slippersin raisuus purkautui härkämäisinä hyppyinä ohjaa vasten, hurjina pukkeina ja sivuloikkina, mutta esteet se ylitti puhtaasti ja hallitusti Jamien vaatiessa sitä lujalla päättäväisyydellä. Puhdas rata ei ollut miehelle yllätys, sillä orin hyppyvoima olisi heittänyt sen korkeampienkin esteiden yli, mutta vaikkakin eilistä nopeampi, aika hipoi jälleen maksimia, ja sai Jamien huokailemaan kaihoisasti: Slippersin matkaavoittavalla vauhdilla he olisivat voineet saada uskomattoman radan. Joku päivä.
Tänään sijaksi napsahti viisi. Jamie muistutti itseään viideltä alkavasta aikahaasteesta, hymyili ja vilkutti kunniakierrosta kuvaavalle Maybelle, kunnes tarvitsi molemmat kädet ylikierroksilla käyvän, railakkaasti hyppelevän kimon pidättelemiseen. Se pyyhälsi ulos portista niin, että kisatoimitsijat hyppäsivät säikähdyksestä sivuun ja naksuttelivat paheksuen kieltään ratsukon perään. Jamie jäähdyttelisi hevosen itse; hän ei halunnut asettaa pikkuruista Maybea rajun jätin selkään, varsinkaan vieraalla kisapaikalla. Longinesin kisa alkaisi vasta viideltä, joten hän ehtisi tehdä orilla pidemmänkin lenkin kisa-alueen ympäri, ennen kuin palaisi lämmittelemään Socksia.

Miyato oli nauttinut siitä, että sai herätä Simonin vierestä, herätys vain tuli liian aikaisin. Hän venytteli laiskasti ennen kuin pukeutui ja otti kisavaatteet mukaan. Hänellä oli kaksi eri kisatakkia, tummanvihreä ja vaaleanruskea. Hän vaihtaisi takin ratojen välissä. Kokemuksesta hän tiesi että Huzzlen jälkeen takin kainaloissa olisi kamalat hikiläiskät ja myös turhamaisuus iski läpi - vihreä takki ei sopinut kauniin tamman kilpavarusteisiin. Itselleen hieman naureskellen hän painoi suukon Simonin poskelle, tuo saisi vielä hänen puolestaan nukkua. Päästyään kisapaikalle hän etsiytyi itse Huzzlen luo.
Tänään hän varustaisi orin itse, jotta saisi kosketusta siihen millaisella tuulella punarautias jättiläinen oli. Läsipäinen ori hyöri karsinassa, korskuen ja viskellen päätään. Selvästi innoissaan. Hänen pitäisi verrytellä Huzzle kunnolla. Eiliset harjoitushypyt olivat menneet hyvin ja Miyato toivoi tältä päivältä siistiä rataa. Puhtaan radan Huzzle oli aina tehnyt, mutta nyt panostettaisiin laatuun. Hän halusi äitinsä voivan kerrankun kuulla hienoja uutisia kaksikon kisamatkalta. Saatuaan suitset Huzzlen päähän, Miyato veti kypärän päähänsä ja talutti hevosen verryttelykentälle. Hän varmisti että punainen nauha oli kiinni hännässä, ettei kukaan tulisi orin lähelle. Kun hänen takamuksensa kosketti satulaa, Huzzle oli jo menossa. Miyato suhtautui asian naurulla, ratsastaen hevosen hyvin kuulolle.
Yllättävän hyvin - muutamaa pään heittoa ja sivuloikkaa lukuunottamatta - verryttely sileällä sujuikin. Hän ohjasi orin hallitussa laukassa ensimmäiselle esteelle. Läsin koristama pää nousi ja ori nosteli jalkojaan korkeammalle, mutta verrytelukentän pysty hoitui ihan hyvällä tyylillä. Hienoa. Miyato kumartui ja silitti Huzzlen kaulaa. Kun sitten kaksikko kuulutettiin radalle, hän suhtautui poikkeuksellisella luottamuksella siihen, mitä radasta tulisi.
Harvoin hän tunsi oloaan niin varmaksi. Saatuaan luvan aloittaa radan, Huzzle terästäytyi. Orin korvat sojottivat eteen ja laukkasi hyvin reippaalla askeleella, ponnistaen esteen yli naurettavan korkealta, aivan kuin se olisi pelännyt puomien polttavan sen jalat ja vatsan.
Esteiden välillä muutama ison hevosen riemupukki heitti häntä ylös satulasta, mutta ei mitään vakavampaa. Perusradan loputtua hän kumartui halaamaan valtavan orinsa hikistä kaulaa. Puhdas, miltei katseenkestävä rata ja hän ei ollut käynyt kaulalla kertaakaan. Taisi olla ensimmäinen kerta. Hän palasi kävelemään ja odottamaan uusintaa, käyden läpi uusinnan rataa mielessään. Hän voisi uskaltaa käyttää hyväkseen orinsa vahvuutta hypätä mistä tahansa kurvista, joten lyhyet tiet olisivat potentiaalinen vaihtoehto. Kentällä Huzzle esitti yleisölle kunnon riemupierupukki sarjan, ennen kuin hän ohjasi hevosen uusinnan aloittavalle okserille. Perusradasta kuumunut hevonen pysyi käsissä, mutta Miyaton ilmeestä saattoi nähdä, ettei hän halunnut mennä ihan niin lujaa, mitä Huzzle meni. Sarjan ensimmäinen osa, alas. Ori heitti päänsä kunnolla ylös, otti kaksi korkeaa askelta ja ei saanut kolmatta mahtumaan. He eivät olleet samaa mieltä ponnistuksesta ja sen jälkeen kaikki menikin pieleen. Punarautias lähti hyppyyn aavistuksen liian aikaisin ja laskeutui keskelle okseria, tuoden koko esteen alas. Hevonen kaatui kyljeelleen, jättäen ratsastajansa jalan ruhonsa alle. Paniikissa Huzzle ponkaisi ylös ja ampaisi laukkaan, ratsastajan jäätyä makaamaan vähän matkan päähän esteestä, mihin oli raahautunut, ennen kuin turvajalustimen lenkki aukesi ja päästi jalustimeen kiinni jääneen jalan vapaaksi. Toimitsijoilla meni hyvä tovi saada pelästynyt ja vauhkootunut hevonen kiinni, joka hyppi pystyyn ja pukitteli villisti.

Teddy oli saapunut kisapaikalle aamuaikaisella, sillä oli halunnut viettää mahdollisimman paljon aikaa hevosensa kanssa. Äidin eilisiltainen puhelu oli painanut muutoinkin synkän mielen aivan pohjamutiin. Hän oli kuunnellut kyyneleet silmissään äidin haukkuja, sillä tiesi ansainneensa ne. Hän oli ratsastanut tammaansa huonosti kouluradalla, jossa pienimmällekään virheelle ei ollut varaa. Minx oli kiukutellut ja näyttänyt kerrassaan kamalalta, joten Alice Morlandin teräksinen palaute oli täysin ansaittua. Äiti oli raivonnut aikansa, ennen kuin oli antanut yksinkertaisen ohjeen: tee paremmin esteillä. Hän toivoi, että se olisi niin helppoa, mutta luimiva tamma karsinassa murskasi moiset toiveet. Heillä ei olisi mahdollisuuksiakaan.
Mies siirtyi puolenpäivän jälkeen katsomoon Gabriellen kanssa. He molemmat halusivat nähdä Miyaton ja Huzzlen suorituksen. Teddy oli pyytänyt Maybea varustamaan Minxin valmiiksi, sillä hän nousisi satulaan heti kun Miyato olisi hypännyt ratansa. Mies taputti muun yleisön mukana onnistuneelle radalle ja hymyili leveästi, vaikka tietty synkkyys säilyi lyödyssä olemuksessa. Hän iloitsi silti nuoremman menestyksestä. Huzzle oli kehittynyt hurjasti ratsastajansa kanssa. Teddy ei yllättynyt, kun nuorempi pääsi uusintaan. Hän ei voinut olla toivomatta voittoa Miyatolle, joka ansaitsi menestystä raisulla orillaan. Ehkä hänellä ja Minxilläkin olisi toivoa, kun Huzzle oli edistynyt näin paljon. Mies näki heti hevosen lähtiessä hyppyyn, ettei Huzzlella olisi toivoakaan venyä okserin yli. Siitä huolimatta edes hän ei osannut varautua siihen, että hevonen kaatuisi esteen mukana ratsastajansa päälle. Hän ponnisti jaloilleen kasvot kalpeina ja tuijotti silmät suurina, miten suuri ori retuutti ratsastajaansa hetken. Teddy istui voimattomana alas paikoilleen. Kädet tärisivät ja kasvot olivat kalpeammat kuin vastasatanut lumi. Hän vilkaisi Gabriellea kauhua katseessaan. Koko tapahtumasarja oli ollut niin nopeasti ohi, ettei hän ollut nähnyt kunnolla, mitä tapahtui, mutta mitään hyvää se ei voinut olla. Oliko Huzzle kaatunut kokonaan Miyaton päälle? Oliko ori polkenut ratsastajan kavioihinsa? Hän ei tiennyt. Mies ei saanut pakotettua itseään edes jaloilleen, vaan istui vain lamaantuneena kuohuvan katsomon keskellä.

Kayla oli taas hankkiutunut kisapaikalle katselemaan muiden kilpailuja ja valmistautumaan huomiseen koitokseensa. Jamie ja Slips olivat taas edustaneet orin kokemukseen nähden hienosti ja nainen oli varsin hyvillä mielin ehtinyt viettää aikaa Paconkin kanssa. Aurinko paistoi taas kirkkaalta taivaalta ja vaikka lämpötilaa ei helteeksi voinut kutsua, oli mahtavaa pärjätä ulkona lyhythihaisella paidalla.
Kun Miyaton ja Huzzlen luokka starttasi oli Kayla hyvästellyt puoliverisensä ja suunnannut katsomoon tuttujen seuraan katsomaan mielenkiintoisen parivaljakon suoritusta. Hän oli kerran nähnyt Huzzlen hyppäämässä, eikä voinut väittää sitä hienoksi kokemukseksi. Mitenköhän punarautias selviäisi tällä kertaa? Kayla seurasi hivenen yllättyneenäkin, kun ratsukko suoritti vaivattomasti perusradan. Nuohan olivat kehittyneet valtavasti! Uusintakierros ei vain mennytkään enää putkeen. Kun Huzzle kompuroi sarjan ensimmäiseen osaan Kayla henkäisi ja peitti suunsa ja nenänsä kämmenellään. Seuraava hyppy oli tuhoon tuomittu ja nainen katseli lamaantuneena henkeä pidättäen kuinka hevonen kaatui ratsastajansa päälle, aivan kuten hänellä oli käynyt Pacon kanssa viimeisimmässä Grand Prix -kilpailussaan. Ei voinut olla totta. Väri oli jo paennut Kaylan kasvoilta, kun ori retuutti Miyatoa perässään ennen kuin jalustin luojan kiitos antoi periksi. Nainen ei liikahtanutkaan paikaltaan ja liittynyt muiden hyödyttömään vauhkoamiseen, vaan nojasi kyynärpäitä polviinsa ja kasvoja kämmeniinsä peittämättä kuitenkaan silmiään, jotta näki mitä kentällä tapahtui. Espanjan lämpö ei yllättäen enää tuntunutkaan missään ja naista kylmäsi. Hän vilkaisi epätietoisena muuta Rosings Parkin väkeä osaamatta sanoa yhtään mitään järkytykseltään. Tämähän oli ihan kamalaa.

Simonin aamu alkoi hyvin. Heillä oli ollut Miyaton kanssa mukava ilta ja oli ollut ihanaa saada viettää yö samassa sängyssä. Aamulla pörröpää heräsi vain puolittain siihen, kun vanhempi mies suukotti häntä ja lähti kisapaikalle. Itse Simon nukkui vielä hyvän tovin ennen kuin raahautui raukeana ylös sängystä. Vasta suihkussa käynnin jälkeen alkoi jännittää miten Miyatolla menisi Huzzlen kanssa tänään.
Vähän ennen Miyaton radan alkua Simon saapui kisapaikalle ja etsiytyi katsomoon lähelle muita Rosings Parkista tulleita. Hän seurasi jännittyneenä Miyaton ensimmäistä suoritusta ja pani merkille, että hevonen oli tapansa mukaan pähkähullulla tuulella, mutta pysyi melko hyvin hallinnassa. Simon hihkui ääneen, kun ratsukon ilmoitettiin pääsevän toiselle kierrokselle.
Uusintakierroksen alkaessa Simon seurasi Miyaton ja Huzzlen menoa, joka ei näyttänyt enää alkuunkaan yhtä hyvältä. Ratsukon lähtiessä hyppyyn Simon ehti juuri ja juuri ajatella, ettei se voisi onnistua, kun hevonen tuli jo esteen päälle ja kaatui siitä maahan. Kiharatukkainen nuorukainen ponkaisi jaloilleen kauhistuneesti älähtäen ja jäi tuijottamaan silmät kauhusta suurina kentälle, jossa Huzzle hetken retuutti Miyatoa perässään. Simon tunsi olonsa täydellisen turraksi tuijottaessaan kentälle, mihin toinen jäi makaamaan hevosen riekkuessa kauemmas. Silmiin kihoavia kyyneleitä hän ei edes huomannut, tuijotti vain kauhuissaan eteensä, kuulematta hetkeen mitään, mitä ympärillä tapahtui.

Miyato ei noussut itse ylös, pää oli kolahtanut puomiin ja tajunta pimennyt. Tuo vietiin paarien avulla kentältä pois ja suoraan sairaalaan.
Kisoja seuraava Gabrielle ei enää koskaan tulisi katsomaan estekisoja. Hän oli hymyilen seurannut kaksikon perusrataa, mutta nosti vinkaisten käden suunsa päälle kun suuri rautias kaatui. Ei. Hän ei halunnut enää sitäkään vähää päästää Teddyä sen punaisen demonin selkään. Nainen alkoi katseellaan etsiä Simonia, jonka oli pari kertaa nähnyt tallilla Miyaton kanssa ja tiesi nuoremman puheiden perusteella olevan paikalla.
"... Teddy... Pitäisikö.. Katsoa onko Simon kunnossa?" Ääni värisi, hyvä että se juuri ja juuri kantoi. Samalla naine puristi kädellään Theodoren kättä.

Teddy katsoi kuinka nuorempi kannettiin pois paareilla. Tämä muistutti aivan liikaa Dimen onnettomuutta, mutta Huzzlen riekkumisesta päätellen hevonen tulisi kyllä kuntoon. Voisipa samaa sanoa ratsastajastakin. Mies vilkaisi Rosings Parkin väkeä, joka tuntui kerääntyneen lähistölle, nyökäten varovaisesti Gabriellelle vastaukseksi.
"Pitäisi", mies sai sanottua, muttei liikahtanut pörröpäätä kohden. Hän ei tuntenut Simonia lähes lainkaan, eikä todellakaan ollut oikea henkilö lohduttamaan toista, kun oli itsekin järkytyksestä sanaton. Hän vilkaisi kelloaan.
"Minun täytyy mennä", hän ähkäisi. Minx ei voisi odottaa loputtomiin, ja vaikka luokka venyisikin pidemmäksi tällä kentällä, heidän luokkansa alkaisi varmasti ajallaan suurella Vallejo Stadiumilla. Mies puristi kannustavasti Gabriellen kättä. "Nähdään myöhemmin", hän huokaisi ja kurkotti painamaan suukon naisen poskelle. Jostakin syystä sanat tuntuivat lopullisilta hyvästeiltä katsomon järkyttyneen tunnelman voimasta.

Gabriellen käsi tärisi. Hän ei halunnut päästää Teddyä Minxin selkään. Eikä hän haluaisi katsoa rataa, mutta äskeisen jälkeen ei voisi jättää katsomattakaan.
"... Ratsasta varovasti. Lupaa." Hän kuiskasi hiljaa, suukottaen miehen poskea takaisin, ennen kuin päästi tuon omille teilleen. Ei hänkään tuntenut SImonia, mutta Miyaton puheista tiesi jotakin ja huomasi tuon istuvan yksin. Ei hän voisi jättää nuorukaista yksin tilanteensa kanssa. Asialliseen jakkupukuun pukeutunut nainen asteli katsomossa kyyneleet silmissä istuvan Simonin luo.
"H-hei... Olen Gabrielle, tuota.. Haluatko.. Olla yksin? Tunnen Miyaton Teddyn kautta ja.. Ajattelin että... Et haluaisi ehkä olla yksin."

Simon oli vajonnut takaisin penkille eikä voinut mitään poskilleen valuville kyyneleille, vaikka normaalisti hän ei koskaan itkenyt, jopa häpesi sellaista ja vaivautui, jos joku muu itki. Nyt kyyneleet olivat silkkaa järkytystä eikä hänellä ollut voimia taistella niitä vastaankaan. Pää oli täydellisen tyhjä, äskeinen tapahtuma tuntui lähinnä painajaiselta, joka ei voinut olla totta. Silti Simon näki koko ajan silmiensä edessä uudestaan, miten Huzzle kaatui Miyaton päälle ja tuo jäi radalle makaamaan. Miten hän saisi tietää miten toiselle oli käynyt? He eivät olleet julkisesti edes pari, saatika nyt sitten virallisesti eikä kukaan hänelle mitään kertoisi Miyaton tilasta. Eikö sairaalasta annettu tietoja vain lähiomaisille?
Naisen äänen kuullessaan Simon havahtui hieman enemmän takaisin todellisuuteen ja kohotti katseensa luokse tulleeseen naiseen. Gabrielle? Nimi ei sanonut yhtään mitään Simonille, Teddy sentään kuulosti tutulta.
"... Ei, en halua olla yksin"
Pörröpää vastasi vaisulla äänellä ja sai jopa mielessään ihmeteltyä miten nainen oli osannut tulla hänen luokseen. Mistä tuo tiesi kuka hän oli?

Gabrielle yritti väläyttää säälivän hymyntapaisen nuorelle, mutta se jäi sitten aika vaivaantuneeksi. Hän istui tuon viereen ja pidätteli itsekin kyyneliä. Miyato oli niin kiltti nuorukainen, auttanut Teddyäkin silloin Lontoossa niin paljon.
"Tosiaan Miyato on kertonut sinusta, tutustuin häneen Lontoossa kun olin katsomassa Theodoren kisoja. Jos ihmettelet."
Mieli teki sanoa jotakin siitä miten Miyato välitti toisesta, mutta sen sanominen olisi vain pahentanut epätietoisuuden tuomaa mielipahaa.
"Pitäisikö mennä kahvioon? Sinun pitäisi ehkä juoda jotakin."

Simon ei pystynyt vastaamaan edes siihen vaivautuneeseen hymy-yritykseen, nyt ei vain yksinkertaisesti lähtenyt. Hän oli ihan liian huolissaan Miyatosta ja turtana järkytyksestä. Shokki iskisi varmaan ihan pian.
"... Mä kuvittelin, ettei se oo puhunut musta kenellekään..."
Simon sanoi hiljaa. Hän oli saanut käsityksen, ettei Miyato halunnut kertoa edes ystävilleen hänen olemassaolostaan, mutta ilmeisesti tuo oli kuitenkin kertonut jollekulle. Ajatus lämmitti hieman mieltä, vaikka samalla sattui.
"Se vois tehdä ihan hyvää"
Simon myönsi, vaikkei ollut ihan varma, pystyisikö seisomaan ilman, että taju lähtisi. Olo oli edelleen omituisen turta ja epätodellinen.

"... Hän puhuu sinusta varsin lämpimästi ja suloisesti" Gabrielle lohdutti toista. Miyato oli ilmeisen selvästi ihastunut korviaan myöten ja näki pörröpään vaaleanpunaisten lasien läpi. Se oli suloista. Hän seuraili toisen nousemista ja kulki Simonin perässä kahvioon. Hän osti molemmille limsapullot sekä vesipullot, astellen pöytään. Suklaatakin huolehtivainen nainen oli ehtinyt ostaa. Hän ojensi suklaata ja juomapulloja Simonille.
"... Tiedän miltä sinusta tuntuu. Olin joulukuussa katsomossa kun Theodore kaatui radalla Dimen kanssa."

Teddy oli suunnannut lämmittelemään Minxiä, jonka Maybe oli laittanut hyvään kuntoon. Lucy seurasi perässä reppunsa kera toteuttamassa ratsastajan toiveita, jotka tosin olivat vähäisiä: Teddy lähinnä toivoi, että Miyato olisi kunnossa ja että hän selviäisi radasta hengissä ilman että loukkaisi hevostakaan. Hän oli käynyt kävelemässä radan, joka ei missään nimessä vaikuttanut liian haastavalta - jos hänen allaan olisi ollut Dime. Minxin kanssa kaikki oli haastavaa aina puomiluokista lähtien. Hän oli mitannut huolellisesti reittinsä, laskenut tamman valtavia askeleita ja miettinyt, montako askelta saisi sujuvasti mahtumaan mihinkin väliin. Maksimiaika oli varsin tiukka, joten hän ei voisi ratsastaa niin pitkiä teitä kuin toivoi ilman virhepisteitä.
Minx kiukutteli koko lämmittelyn läpi, kielsi useammin pienelle verryttelyesteelle kuin ylitti sen ja onnistui pudottamaan ratsastajansa kahdesti. Teddy roikkui tamman ohjissa eikä päästänyt paholaistaan kylvämään enempää tuhoa, mutta viimeinenkin itsevarmuus ropisi verryttelyn aikana. Hänen keskittymisensä rakoili jo valmiiksi, kun ajatukset eksyivät Miyatoon, eikä tamman kiukuttelu auttanut lainkaan. Voisipa hän vetää hevosensa kilpailusta. Ehkä Minx kieltäisi ensimmäiselle esteelle niin monesti, että heidät hylättäisiin, eikä hänen tarvitsisi hypätä yhtäkään estettä. Se tuntui tällä hetkellä parhaalta vaihtoehdolta.

Kalpeakasvoinen mies ratsasti kuolainta järsivän ja ohjia repivän tamman radalle, kun heidät kuulutettiin sisään. Hän vilkaisi epätoivoisesti katsomon suuntaan, vaikkei voinutkaan löytää tuttuja suuren stadionin laidalta. Teddy kiersi esteitä reippaassa laukassa ja pysähtyi näyttämään kolmen esteen sarjan tammalle. Hän aikoi ratsastaa pitkillä teillä, mutta ei tutustumisesta harmiakaan voisi olla. Mies nosti uudestaan laukan, työsti sitä hieman ja yritti pakottaa harhailevat ajatuksensa kuriin. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin hän lähti radalle pelko sydämessään ja keskittymiskyky rakoillen. Nämä olivat hänen ensimmäiset estekilpailunsa joulukuun onnettomuuden jälkeen, eikä Miyaton putoaminen auttanut asiaa lainkaan.
Minx lähestyi ensimmäistä pystyä korvat luimussa vapaana hulmuavan harjan seassa. Tamma ponnisti esteen yli massiivisella loikalla, joka heilautti ratsastajaa selässä. Teddy korjasi tasapainonsa kääntäessään punaruunikon liioitellun suurella kaarella toiselle esteelle. Hevonen ylitti sen puhtaasti, mutta kolmannen kohdalla löi liinat kiinni ja kielsi. Teddy punnersi itsensä takaisin satulaan hevosen kaulalta Minxin noustessa pystyyn ja hyöriessä ympyrää. Mies rauhoitteli hevosta, jonka kiukkuiset hirnahdukset kuuluivat kauas. Teddy kannusti hevosen ympyrälle ja lähestyi estettä uudemman kerran. Minx potkaisi esteen päällä takajalkansa mielenosoituksellisesti taakse, muttei osunut puomeihin.
Kolmoissarjan lähestyminen meni alusta asti metsään, sillä Minx repäisi ohjat ratsastajansa otteesta massiivisen pukin kera ja lähti sarjalle aivan liian pitkällä askeleella. Teddy takertui tummaan harjaan ja rukoili, että hevonen selviäisi sarjasta vaikka hän ei voinutkaan tukea tammaa. Toisella esteellä puomit tulivat kolisten alas, mutta Minx korjasi askeleensa ennen viimeistä ja liiteli sen yli sulavasti. Teddy kannusti hevosen muurille, jonka tamma ylitti ilman pienintäkään epäröintiä. Viimeinen okseri lähestyi, ja Teddy tunsi, kuinka Minx jännitti lihaksiaan. Mies painoi pohkeet kiinni hevosen kylkiin ja työnsi käsiään liioitellusti eteen. Ei enää kieltäytymistä, ei nyt, ole kiltti. Minx ponnisti voimakkaasti esteen yli. Se oli ohi. Teddy keräsi hypyssä menettämänsä ohjat uudemman kerran tuntumalle ja ratsasti edelleen kiukuttelevan tamman nopeasti ulos areenalta. Hän ei hetkeen kehtaisi näyttää naamaansa kansainvälisillä kentillä.

Mies lykkäsi ohjat Lucyn käteen ja suuntasi noutamaan puhelintaan. Hän luotti siihen, että kisahoitajat osaisivat jäähdytellä hevosen, sillä häntä oksetti ja maa tuntui pyörivän. Mies siirtyi sivummalle nojailemaan rakennuksen seinään ja hengittämään syvään. Hän ei ollut ikinä pelännyt esteillä kuten oli äskeisen radan aikana tehnyt. Hän oli osannut odottaa Minxin olevan vaikea, sillä tamma ei ollut muuta ollutkaan viimeaikoina, mutta tämä meni jo mahdottomuuksiin. Hän kaivoi puhelintaan esiin. Hän haluaisi kuulla, mitä sairaalasta sanottaisiin, aivan sama jostakin lähipiirin muodollisuuksista. Teddy halusi tietää, että Miyato tulisi kuntoon. Se olisi ainoa asia, mikä voisi piristää häntä näin synkkien kilpailujen jälkeen. Hän ei ehtinyt edes selvittää netistä lähintä sairaalaa, kun puhelin heräsi eloon. Äiti. Mies veti syvään henkeä ja vastasi vain kuullakseen samat haukut kuin edellisenäkin päivänä. Alice päätti saarnansa kylmään uhkaukseen: Minx siirtyisi toiselle ratsastajalle, jos tässä oli paras mihin tamma pystyi Teddyn alla. Mies huokaisi, antoi äitinsä vaahdota loppuun ja sulki sitten puhelun. Hänellä oli muutakin ajateltavaa kuin äidin uhkaukset, joita hän ei halunnut edes ajatella tosiksi. Jos Alice todella veisi Minxin häneltä, hänelle ei jäisi enää mitään. Vaan jos sama pelko, mitä hän tänään oli radalla tuntenut, olisi läsnä joka kerta, ei hän välttämättä edes ikävöisi kilparatoja.

"Ai?" Simon kysyi hieman yllättyneenä. Häntä todellakin ihmetytti tieto, että Miyato muka puhui hänestä jollekulle. Etenkin mitenkään lämpimästi tai suloisesti. Pörröpää nousi ja työnsi hiuksia korvansa taakse, vaikka ne sojottivat siltikin jokaiseen ilmansuuntaan. Hän käveli kahvioon eikä tajunnut edes vastustella, kun Gabrielle maksoi hänen limsapullonsa. Nuorukainen istui pöytään ja otti tarjotun pullon sekä suklaan vastaan, kiittäen naista kohteliaasti.
"Kävikö hänelle pahasti?" Simon kysyi, vaikka hänen äänensä oli ehkä hieman poissaoleva. Hän avasi limsapullon ja joi siitä pitkään, tuntien äkkiä olevansa tavattoman janoinen.

Gabrielle puraisi huultaan. Teddyn tapauksessa kaikki oli mennyt... Ratsastajan osalta kohtalaisen kivuttomasti.
"Aivotärähdys. Mutta hevonen loukkaantui pahasti. Etujalan jänteestä." Gabrielle otti puhelimensa ja vilkaisi pian kelloaan. Teddyn olisi pitänyt ratsastaa jo ratansa ja hän päätti soittaa miehelle, jos tuo vaikka vastaisi. Hän tiesi että miesystävänsä aikoisi mennä sairaalaan, ihan sama vaikka miten vain läheisille annettaisiin tarkempaa tietoa tilasta.

Teddy ei ehtinyt kauaa vetää henkeä äitinsä ryöpytyksen jäljiltä, kun puhelin soi uudemman kerran. Hän vilkaisi ruutua kauhuissaan. Mitä äiti vielä tahtoisi? Ilmoittaa, että oli löytänyt sopivan ratsastajan Minxille? Helpotus oli suuri, kun Gabriellen nimi ja suloinen kuva välähti ruudulla.
"Hei", mies vastasi ääni rikkonaisena. "Missä olet? Lähden sairaalalle", hän jatkoi yhteen soittoon odottamattakaan Gabriellen vastausta. "Minx selvitti ratansa", mies vielä lisäsi vaikka olikin varmasti ainoa, joka oli pelännyt punaisen paholaisen hengen puolesta.

"Hei kulta. Tiedän että aiot mennä sairaalalle, mentäisiinkö kaikki? Olen Simonin kanssa kahviossa." Nainen vastasi melko tyhjällä äänellä.
"Hienoa. Jos tulemme sinne alas ja mennään vuokra-autollani sinne?" Kun hän loeptti puhelun Teddyn kanssa, Gabrielle katsoi Simoniin.
"Haluatko sinä tulla sairaalalle?"

"Mennään vain", Teddy vastasi. "Odotan teitä parkkialueen laidalla", hän lupasi ja otti suunnan parkkipaikkoja kohden. Matkalla hän pysäytti yhden työntekijän ja kysyi ehkä aavistuksen turhankin voimakkaasti, minne kilpailuissa loukkaantuneet vietiin. Saatuaan vastaukseksi sairaalan nimen ja osoitteen, hän kiitti kireästi ja kiirehti parkkipaikan laidalle. Ainakin hänellä oli nyt suunta, josta Miyatoa lähteä tavoittelemaan.

Simon joi limsapullonsa ennätysajassa ja söi päälle monta palaa suklaata. Se kohensi oloa jonkin verran, ilmeisesti sokeri helpotti shokkia.
"Onneksi hänelle ei käynyt pahemmin..."
Lopussa nuorukaisen ääni sortui ja hän keskittyi mättämään suklaata suuhunsa. Kädet tärisivät epämukavasti. Gabriellen kysyessä lähtisikö hän sairaalalle Simon kohautti epäröiden olkapäitään.
"Lähden"
Hän sanoi, vaikka eihän heille kukaan siellä mitään kertoisi.

Gabrielle nyökkäsi ja lähti Simonin kanssa kohti parkkipaikan reunaa. Saavuttuaan sinne hän halasi Teddyä tiukasti.
"Taisit selvittää jo paikan?"
Hän kysyi varovasti, astellen kohti autoaan.

Teddy vastasi tiukkaan rutistukseen. Hän hengitti syvään naisen tuoksua ennen kuin päästi irti ja nyökkäsi Simonille tervehdykseksi.
"Kyllä", hän vastasi. "Voitko ajaa? Ratsastussaappaat ovat huonot ajokengät", mies sanoi seuratessaan toisia autoa kohden. Hän ei ollut edes vaihtanut kilpa-asuaan pois, vaan harppoi muiden rinnalla valkoisissa housuissa ja mustassa takissa. Kypärän hän oli hylännyt Lucyn käsiin, mutta siihen se olikin jäänyt.

Didin päivä lähti hyvin käyntiin, kun hän valmisteli Huzzlea estesuoritusta varten. Hän antoi aamupäivällä ohjat Miyatolle ja meni katsomaan jälleen kentän laidalle heidän suoritustaan. Hurja ori meni kovaa jo verryttelyssä ja Didiä kauhistutti välillä katsoa sen poukkoilua, Miyato näytti kuitenkin hallitsevansa hommansa ja nainen oli luottavaisin mielin. Kova vauhtihan oli yleensä hyväksi esteradoilla ja Huzzlelta löytyi virtaa suoriutua radasta huippuajoin jos vain pääsisi puhtaasti yli. Perusrata sujui heiltä hienosti ja naista hymyilytti, ehkäpä he sijoittuisivat kuten Coran kanssa eilen. Kun he saapuivat uusinnan okserille ja Miyato kaatui ison orin alle ja koko este kaatui heidän mukanaan Didin kasvot valahtivat valkoiseksi. Hän ei ollut koskaan todistanut yhtä karmivaa kaatumista. Ori itse karkasi tilanteesta ja Miyaton raahautuessa hetken mukana Didi katsoi kauhistuneena laidalta, paniikissa. Eikai mieheen sattunut, eihän, eihän? Hänen teki mieli juosta kentälle, olihan hän heidän kisahoitajansa! Kisojen toimihenkilöt saivat kuitenkin Huzzlen ensin kiinni ja sitten Didi juoksi hakemaan hevosta. Nainen olisi halunnut juosta Miyaton luokse mutta joutui hakemaan seonneen orin. Juostessaan miehen ohi hän katsoi toista, tajutonta. Yrittäen parhaansa pysyä itsekin pökertymättä hän otti toimitsijoilta pomppivan Huzzlen ja lähti taluttamaan sitä pitäen lähinnä koko voimallaan kiinni, jottei hevonen karkaisi häneltä.

Simon jättäytyi jälkeen, kun Gabrielle ja Teddy halasivat toisiaan. Noiden läheisyyttä oli jotenkin vaikeaa katsoa, kun oma poikaystävä oli juuri viety sairaalaan ties miten pahasti loukkaantuneena eikä tuon tilasta ollut mitään takeita. Selviäisikö Miyato? Nyt Simon pidätteli itseään, ettei alkaisi taas vetistellä. Hän ei halunnut itkeä Teddyn edessä eikä kyllä kenenkään muunkaan edessä. Hän vain istui auton kyytiin ja toivoin, että saisi edes jostain tietää miten Miyato voi. Kumpa tuolle ei olisi jollain ihmeen kaupalla käynyt pahemmin.

Gabrielle käynnisti auton istuttuaan ja varmistuttuaan kahden muun olevan mukana. Hän lähti ajamaan kohti Teddyn saamaa osoitetta navigaattorin ohjeiden mukaan, kiroten matkalla pariin kertaan Espanjan liikennettä. Kenen idea oli vääränpuoleinen liikenne? Sairaalan pihassa hän ajoi auton parkkiin. Ei enää ikinä enää katsomaan estekisoja. Ei ikinä.

Teddy istui hiljaa koko automatkan ja mietti lähinnä, mitä he tekisivät sairaalassa. Hän ei voinut luvata, että he saisivat kuulla yhtään mitään lääkäreiltä, mutta hän aikoi tehdä kaikkensa saadakseen kaivettua jokaisen tiedonmurun, joka vain oli saatavilla. Hän oli tehnyt tämän niin moneen kertaan ennenkin, että uskalsi luottaa sairaalan henkilökunnan järjenkäyttöön. Kyllä heidän takiaan kierrettäisiin ainoastaan lähipiirille -sääntöä. Mies marssi suoraan odotushuoneen tiskille, jonka takana istui pari hoitajaa.
"Miyato Caloun tuotiin tänne ratsastuskilpailuista", hän aloitti itsevarmuutta äänessään. "Miten hän voi?" Mies kysyi. Hän tarttui Gabriellen käteen ja lomitti sormensa naisen sormien kanssa. Hän ei aikonut valehdella mitään lähipiiriin kuulumisesta, mutta hän aikoi saada nuoremman miehen voinnin selville tavalla tai toisella.

Gabrielle seurasi miestä sisälle. Hän ei tiennyt tällaisista mitään tai miten helposti sairaalasta annettiin tietoja - he saattoivat Lontoossa sanoa että rouva Morland oli antanut luvan tulla. Tiskin takana istuva sairaanhoitaja katsoi Theodorea hieman kummeksuen.
"Keitä te olette? Perhettä?" Kyllä noista aisti huolen, mutta ei tietoa voisi silti kelle tahansa antaa.

Simonia alkoi ahdistaa heti, kun hän pääsi sairaalan ovesta sisään. Hänelle sairaala edusti aina surua ja sairautta, yleensä myöskin kuolemaa. Sairaalakammo ei lainkaan helpottanut jo ennestään pahaa oloa ja Simon oli vähällä alkaa hyperventiloida. Hän veti syvään henkeä ja seurasi kahta muuta, toivoen, ettei sairaaloissa aina olisi haissut siltä, kuin siellä nyt haisi. Se hajukin etoi tällä hetkellä. Tiskillä olevan naisen kysymys sai Simonin värähtämään. Niinpä niin, mitä te olette... Hän ei sanonut mitään, olisi tuntunut typerältä sanoa olevansa Miyaton poikaystävä, ei hän uskonut sillä tittelillä kovin pitkälle pötkivänsä. Sitä paitsi Simonista tuntui, että hän pyörtyisi ihan kohta.

Teddy soi pehmeän hymyn hoitajalle, joka teki vain työtään. Ei hän halunnut olla töykeä, vaikka olikin kovin huolissaan.
"Olemme läheisiä", hän vastasi. Hoitajan näyttäessä epäröivän, Teddy huokaisi. "Olemme hänen hyviä ystäviään, erittäin läheisiä. Hän on amerikkalainen eikä hänellä ole muuta perhettä täällä kuin me. Olimme paikalla kun hän loukkaantui. Olkaa ystävällisiä", mies vetosi hoitajaan pehmeän, joskin varsin surumielisen hymyn kera. Miehen silmät olivat tavallistakin surumielisemmät, kun hän katseli hoitajaa, joka epäröi enää hetken, ennen kuin taipui kolmikon yhteiseen tahtoon.
"Hyvä on", nainen huokaisi ja kääntyi koneensa puoleen tutkimaan potilaan tietoja. Teddy vilkaisi huolissaan muita. Mitäköhän heille selviäisi?

Niin, tosiaan, amerikkalaisuus ilmenisi papereista. Gabrielle puristi miehen kättä, peläten. Se oli näyttänyt kamalalta. Nainen sai pidätellä kyyneliä. Nainen luki koneelta tietoja hetken.
"Hänet on jo kuvattu ja hän on nyt leikkaussalissa eikä ole hereillä ennen huomista iltapäivää ja senkin jälkeen vahvoissa kipulääkkeissä. Hän sai aivotärähdyksen ja pari kylkiluuta murtui. Lisäksi hänen vasen sääriluunsa on poikki kahdesta kohdasta. Sen vakavuus selviää kun saadaan selville painaako luu hermoa vai ei. Vaihtoehtoja ei ole paljon."

Simon tunsi olonsa melko ulkopuoliseksi, kun Teddy kertoi heidän olevan Miyaton ystäviä. Tuntui, ettei hänen olisi kuulunut olla ollenkaan paikalla. Silti hän seisoi paikallaan kuin tatti ja odotti, että nainen kertoisi mikä Miyatolla oli. Tuon alkaessa puhua iso kivi vierähti Simonin sydämeltä. Ilmeisesti Miyato ei siis ainakaan kuolemassa ollut?
"... Vaihtoehtoja?"
Simon avasi vihdoin suunsa ja tuijotti sairaanhoitajaa kysyvänä. Mitä vaihtoehtoja?

"Niin, jos murtunut luu ei ole rikkonut hermoa, jalasta saa toimivan. Jos se on vaurioittanut hermoja, niin luultavasti jalan amputaatio on ainoa vaihtoehto. Miltä alueelta, sitä en osaa sanoa. Riippuu vahingosta."
Gabrielle valahti valkoiseksi. Ei Miyato voisi kilpailla ilman toista jalkaansa! Hän oli nähnyt pari kertaa kentällä Miyaton ja Coran hyppäämässä. Nuorukainen nautti niistä hetkistä. Mitään ajattelematta hän kietoi käden lohduttavasti Simonin olan takaa ja rutisti.

Teddy tunsi viimeisenkin voiman valahtavan kropastaan hoitajan sanojen myötä. Mies hoippui juuri ja juuri kantavin jaloin ulko-ovelle ja tyhjensi tyylikkäästi vatsalaukkunsa vähäisen sisällön pihaa koristavan puun juureen. Mies pyyhkäisi suupielensä taskusta löytämäänsä nenäliinaan ja istahti läheiselle penkille kasvot kalpeina ja kauhu rintaa puristaen. Ei. Tämä ei voinut olla totta. Ei vain voinut. Teddy haukkoi henkeään, joka tuntui juuttuvan kurkkuun. Hän halusi pois täältä. Nyt heti. Tämä oli vain pahaa unta, josta hän heräisi hetkenä minä hyvänsä.

No niin ja sieltä ne taas tulivat. Nimittäin ne halvatun kyyneleet, joita Simon oli vuodattanut nyt viimeisen puolen tunnin aikana enemmän, kuin varmaan koskaan ennen, jos nyt ihan lapsuutta ei otettu lukuun. Kuulosti kauhealta, ettei Miyato enää voisi ratsastaa. Ei tuo kestäisi sitä! Miyato oli aina ratsastanut, tuo oli varmaan syntynyt hevosen selkään... Gabriellen rutistus lohdutti tavallaan, mutta Simonin jaloista katosivat voimat ja nuorukainen valahti istumaan.
"Ei tää voi olla totta..." hän mumisi hiljaa, epäuskoisella äänellä.

Gabrielle ei lähtenyt Teddyn perään. Simon murtui siihen ja hön halusi olla toisen kanssa. Nainen kyykistyi ja auttoi tuon istumaan tuolille. Hän räpytteli itsekin silmiään., antaen Simonille pienen hetken kerätä itsensä.
"... Haluatko palata hotellille? Ei täällä kuitenkaan kukaan voi tehdä mitään ennen huomista.. Simon, hän tulee kuntoon. Pakko. Ei häneltä voi viedä kilpailuja ja kenttäratsastusta."

Simon tärisi melko holtittomasti ja sairaalan seinät alkoivat tuntia siltä, että ne kaatuisivat päälle aivan juuri. Nuorukainen siirtyi Gabriellen auttamana tuolille istumaan ja painoi pään hetkeksi käsiinsä, yrittäen rauhoittua ja hengittää kunnolla. Sairaalan haju alkoi tuntua entistäkin painostavammalta.
"Haluan... Haluan ulos täältä", Simon sanoi saatuaan vihdoin hengityksensä rauhoittumaan niin, että pystyi puhumaan kunnolla.

Gabrielle nyökkäsi, silitellen hetken nuorukaisen olkavartta rauhoittelevasti, ennen kuin nousi ylös, auttaen Simonin ulos raittiiseen ilmaan. Häntä hävetti se miten laimeasti reagoi, mutta Gabrielle ei ollut vielä edes sisäistänyt saati käsittänyt sitä tietoa.

Teddy istui pitkään sairaalan ulkopuolella ja koetti kerätä itseään. Miyaton putoamisen aiheuttama järkytys yhdistettynä radalta jääneeseen pelkoon ei todellakaan tehnyt hänelle hyvää. Teddy nielaisi raskaasti ja nousi epävakaille jaloilleen. Polvet tuntuivat pettävän alta, mutta kantoivat lopulta kuitenkin. Mies otti muutaman askeleen kohti sairaalan ovia vain huomatakseen Gabriellen ja Simonin astelevan juuri ylös. Kasvoiltaan vitivalkea mies asteli muiden luokse ja nyökkäsi sanattomasti autoa kohden. Hän halusi hotellille.

Sillä välin, kun Miyaton ura tasapainotteli veitsen terällä, toinen esteratsastaja valmistautui Valencian kisapaikalla kuukausia odottamaansa rataan. Jamie oli kuullut ohimennen, että Miyaton ja Huzzlen rata oli päättynyt ryminällä ja ratsastaja oli viety sairaalaan, mutta ei tiennyt mitään sen tarkempaa: Emerson oli lentänyt täydestä nelistä maastoesteradalla alashyppyyn ja jäänyt vauhdissa kaatuvan hevosen ja sen jälkeen sen levottomien kavioiden alle, ja ystävä toipui hyvää vauhtia. Varmasti Miyatokin olisi kunnossa. Lämmittelykentän laidalta katsomoon kadonnut Maybe ei tiennyt onnettomuudesta mitään eikä Jamie halunnut pilata tytön hehkuvaa kisatunnelmaa huonoilla uutisilla. Socks tanssi hänen allaan vaistoten ratsastajan odotuksen, vaikka uutinen kanssaratsastajan epäonnesta olikin sitä latistanut. Massiivinen stadium kohosi ratsukon edessä, ja yleisön kohina kantautui ulos saakka hämärtyvässä illassa: aikahaasteet saivat muutkin kuin Mayben hivuttautumaan penkkinsä reunalle. Jamie oli saanut onnekseen kolmanneksi viimeisen lähtönumeron. Mies taputti orin silkkistä, kullanrautiasta kaulaa ja ravasi sisään portista.

Jamie tunsi voivansa jälleen todella hengittää; pulssi sykki päässä asti, ja sormenpäissä kihelmöi. Adrenaliini syöksyi hänen suonissaan ja aika tuntui hidastuvan, kun hän tunsi esteitä tuijottavan hevosen energian allaan. Vihdoinkin he olivat omalla alallaan. Mies oli rataa laskiessaan mitannut huolellisesti jokaisen etäisyyden ja oikotien sekä laskenut hyppyjensä kulmat. Hänen ratsastustaan syytettiin joskus holtittomaksi tai vastuuttomaksi, mutta Jamie otti vain tiukempia teitä, vinompia kulmia ja lyhyempiä lähestymisiä kuin muut. Ehkä vain vähän lujemmassa vauhdissakin. Hän ei koskaan riskeerannut hevosta lähtemällä radalla valmistautumatta. Tänään he ottaisivat erityisen tiukkoja teitä, sillä mies oli hävinnyt tarpeeksi monta kisaa viimeisen puolen vuoden aikana - ja tänään he voisivat olla lyömättömiä.
Socks ravasi korvat hörössä ja kuolainta pureskellen esteiden lomasta, ja nosti sitten eloisan laukan. Kun aika alkoi juosta, se lisäsi vauhtia korvat takaviistoon painuen ja takajalat heikkaa heittäen. Pienilaukkainen, nopea hevonen taittoi välimatkat hetkessä, ja ponnisti voimalla lentoon puristaen jalat huolellisesti runkonsa alle. Mies kumartui matalaksi sen kaulalle ja oli jo matkalla seuraavalle esteelle, ennen kuin orin jalat olivat maassa ensimmäisen, punavalkoisen okserin jälkeen. Ratsukko laukkasi melkein paikallaan kääntyessään tiukasti seuraavalle esteelle hiekka pöllyten ja pujotteli esteiden lomasta niin, että ratsastajan saappaat melkein koskettivat esteiden sivuja heidän ohittaessaan niitä.
Jamie istui satulaan esteiden välissä, ja Socks pidensi askeltaan: kouluvalmennus oli tehnyt ihmeitä ratsukon yhteistyölle esteradalla. Mies oli ajatellut ennen, että hevonen luki hänen ajatuksiaan, mutta nyt se tuntui faktalta, sillä ori reagoi pienimpiin istunnan muutoksiin kauas paistavalla elämänilolla. Se kurvasi niin tiukasti, että miehen varpaat olivat hipoa hiekkaa ja lensi runkoaan kissamaisesti venyttäen yli trippelin, ennen kuin ratsastaja kokosi sen muutamassa askeleessa valmiiksi sarjaesteen ylitykseen. Jamie kokosi hevosen välittömästi esteen jälkeen, teki puolittaisen laukkapiruetin ja hyökkäsi kahden esteen ahtaasta välistä kohti seuraavaa, vaikka lähestyminen sille jäikin huolestuttavan lyhyeksi. Mutta hevonen ponnisti suoraan ylös, potkaisi ilmassa taakse ja laskeutui puhaasti. Jamiesta tuntui, että rata oli ollut valitettavan lyhyt. Socksin takapää heitti riemupukin, kun se pidensi jälleen askeltaan lentoon kohti viimeistä, leveää okseria. Mies istui satulaan ja kokosi hevosen askelta. Ori heitti itsensä vauhdilla ilmaan, lensi korkealta okserin yli, laskeutui pukittaen ja viuhahti maaliin. Jamie taputti rakastavasti sen kaulaa pidättäessään riehakkaan hevosen raviin ja lähtiessään radalta.
Hän oli oikeassa epäillessään, ettei heidän aikaansa enää lyötäisi. Mies säteili varsin vaatimattomasti, kun ratsasti johtamaan kunniakierrosta railakkaasti pukittelevalla ja hypähtelevällä irlantilaisella. Vihdoinkin.

Lauantaina koitti päivän kauhunhetkien jälkeen aika, kun Klausin piti keskittyä. Mielessä pyöri Miyaton traaginen onnettomuus, joka oli tuonut mieleen vain omia muistoja ja pelon siitä, mitä miehelle nyt tapahtuisi. Yksi asia oli varma: Klaus ei enää koskaan hyppäisi esteitä. Varsinkaan nyt, kun hänellä oli Evelyn, hänellä ei ollut syytä riskeerata henkeään. Mies oli lämmitellyt molemmat ratsunsa Intermediate II -rataa varten ja antoi Jimenan pitää myöhemmin starttaavan Darjeeling Limitedin lämpimänä loimin ja kävelytyksellä. Onneksi hän ehtisi käyttää sen kanssa hetken Noxin radan jälkeen ennen kuin toinen suoritus alkaisi.
Klaus oli toiveikas Noxin suhteen, mutta se oli esittänyt varsin jännittäviä liikkeitä lämmittelyssä, eikä hevonen malttanut suoriutua piaffesta tai pirueteista rauhassa. Oli sen ensimmäinen kilpailupäivä, mikä näkyi ajoittaisina keskittymishäiriöinä ja kiukutteluna vaativalle ratsastajalle. Kun heidät kuulutettiin radalle, Klaus tiesi etteivät he olleet valmiita, mutta ratsasti kimon mahdollisimman näyttävästi kootussa laukassa radalle. Vaikka Paradox Nox, näillä radoilla varsin kuuluisa ja menestynyt ratsu esiintyikin näyttävin, voimakkain liikkein, sen onnistui kiirehtiä juuri samoissa kohdissa kuin lämmittelyssä. Hevosen pysähdys olisi ollut hyvä ensimmäiset kaksi sekuntia, mutta peruutus lähti hätäisin askelin hevosen halutessa tarjota selvästi mieluummin eteenpäin pyrkivää laukkaa. Noxin käyntiohjelma oli vauhdikas ja Klaus sai käyttää kaikki pidätteensä pitääkseen hevosen oikeassa askellajissa. Voimakas ori esitti näyttävän laukkaohjelman polkien pitkälle alleen, se onnistui sulkutaivutuksissa, vaihdoissa ja hieman ratsastajansakin yllättäen pirueteissa. Sen sijaan lopun raviohjelma oli ainakin ratsastajan mielestä täysi fiasko hevosen tarjotessa hänelle vuoroin tahattomia laukannostoyrityksiä ja esittäessä ravia väärässä kokoamisasteessa. Hevonen pysähtyi tasajaloin pärskähtäen ja Klaus tervehti tuomarit kiirehtien sitten radalta. Hän oli väsynyt lyhyestäkin ohjelmasta, sillä oli saanut tehdä kaikkensa, että he selviäisivät edes hyväksytysti läpi radan. Hän huokaisi ja jalkauduttuaan vaihtoi Jimenan kanssa hevosia. Onneksi Dali vaikutti ehkä edellisestä päivästä väsähtäneenä rauhallisemmalta ratsastettavalta, mutta Klaus epäili ehkä senkin vaativan häneltä melkoista suoritusta. Hän oli vähäsanainen tavatessaan hevosenhoitajan ja toivoi tuon kävelyttävän hevosen ja vievän sen sitten karsinaan. Ei heistä olisi kunniakierrokselle.

Lucy oli seurannut Jamien ja Socksin suoritusta henkeään pidätellen. Tällaisten ratojen seuraaminen sai hänet aina pelkäämään henkensä puolesta ja toisaalta ihailemaan ratsastajan ja hevosen yhteistyötä maasta taivaisiin. Jamie ja Socks näyttivät kerrassaan upeilta yhdessä. Voisipa hän löytää samanlaisen yhteyden Ivoryn kanssa. Eivät he haluaisi noin lujaa mennä, tai edes hypätä, eivät missään nimessä, mutta hän halusi hevosen rakastavan häntä yhtä paljon kuin Socks rakasti Jamieta ja antavan kaikkensa sen takia, että hän pyysi. Tyttö suuntasi leveä hymy huulillaan onnittelemaan voittajaa, joka oli ansainnut voittonsa.

Caitlin ei ollut nähnyt loppupäässä radalle suunnanneen Jamien suoritusta, mutta oli kuullut miehen menestyksestä. Hän oli viettänyt aikansa Remonan harjaa letittäen ja tammalle hyväntuulisesti jutellen. Hevonen oli rento ja ilmeisen hyvällä päällä, sillä tamma oli erehtynyt jopa roikottamaan alahuultaan ja sulkemaan silmänsä, kun hän oli rapsutellut sitä. Ihana tamma. Remona alkoi jo näyttää valmiilta koitokseen, joka ei missään nimessä olisi helppo. Rata oli haastava, he olivat vielä toisiinsa totutteleva ratsukko ja palaset alkoivat vasta loksahdella kohdilleen. Hän uskoi, että jonakin päivänä hän voisi saada Remonan esiintymään tuomareille samalla vastustamattomalla elämänriemulla kuin millä tamma oli kohonnut näille radoille asti poismenneen omistajansa kanssa. Siihen päivään olisi vielä aikaa, mutta nämä kisat olivat herättäneet toivoa.
Nainen lämmitteli tamman huolella ja suuntasi vuorollaan kentälle hyväntuulinen hymy huulillaan. Hän tiesi, että jonkun toisen hevosen kanssa olisi hermoillut suoritustaan, mutta Remonan kanssa menestymisen paineita ei tuntunut olevan. Hän oli saapunut tänne toivoen, että tamma nauttisi olostaan. Se tavoite oli saavutettu jo eilen, ainakin osittain, joten tänään jäljelle jäi vain hauskanpitoa. Nainen kiersi kentän ympäri ja ratsasti yhden sivun passagessa, joka oli ehdottomasti Remonan vahvuuksia. Tamma tanssahteli ilmavin, pehmein askelin ja sai yleisön osoittamaan suosiotaan. Caitlin heilautti kättään ja kohotti hattua päässään tervehdykseksi yleisölle. Hän nosti laukan, kokosi hevosta vielä muutaman askeleen ajan ja kääntyi sitten radalle suoralla, innokkaalla hevosella, jonka korvat kuuntelivat tarkoin ratsastajaa.

Siinä missä Remona oli edellisenä päivänä ollut keskittymiskyvytön alkuradasta, tänään tamma oli hereillä ja kuulolla. Hevonen esitteli sulavia siirtymisiä lisätyn ja kootun ravin välillä, taipui pienin avuin kulkemaan sulkutaivutuksessa edes takaisin ja siirtyi upeaan, tahdikkaaseen passageen kuin ajatuksen voimalla. Caitlin hymyili leveästi ratsastaessaan tammaa. Saisipa kouluradoilla nauraa, vaan hän epäili, etteivät tuomarit arvostaisi sitä tämän tasoisissa kilpailuissa. Niinpä nainen tyytyi vain hymyilemään pyytäessään tammalta kymmenen askeleen piaffea, sulkutaivutusta laukassa ja kokonaista piruettia. Hevonen tuntui paremmalta kuin eilen, ehdottomasti, mutta se oli vielä kaukana siitä elämäniloisesta tammasta, joka oli tanssinut näillä radoilla aiemmin. Hän joutui todella keskittymään ja tukemaan tammaa, eikä suoritus hiponutkaan täydellisyyttä. Pieniä virheitä mahtui koko joukko, milloin siksi ettei hän pyytänyt riittämiin ja milloin siksi, että hän pyysi liikaa. Caitlin oli silti tyytyväinen kun Remona suoritti yksitoista laukanvaihtoa kompuroimatta jalkoihinsa ja ohjelman lopuksi pysähtyi suorana esiteltyään vielä viimeiset metrit kehuttua passageaan. Caitlin taputti tamman kaulaa antaessaan ohjien luisua pitkiksi ja vilkutti leveästi hymyillen katsomolle. Nauraen nainen suuntasi katseensa taulun suuntaan, jonne prosentit ilmestyivät. Selkeää parannusta eiliseen, se oli selvää. Hän oli varma, että useat hevoset saisivat korkeammat prosentit, mutta ainakaan he eivät jäisi joukon hännille suorituksellaan. Kunniakierrokselle he ehtisivät vuoden päästä, tai vaikka kolmen, jos hän vain saisi ratsastaa Remonaa niin pitkään. Tänään riitti suoritus, joka oli selkeästi jättänyt tamman tyytyväiseksi.

Kiukuttelustaan ja tuittupäisyydestään kotona tunnettu tamma esitti sinäpäivänä varsin mallikasta käytöstä. Klaus sai aktivoida sitä paljon nopeassa lämmittelyssä, mutta se tuntui olevan valmis radalle. Edellisen suorituksen keräämät paineet eivät ainakaan helpottaneet Klausin osuutta tästä radasta, mutta hän oli päättänyt tehdä parhaansa. Darjeeling Limited liiteli upein askelin radalle ja tuntui suoriutuvan varsin itsenäisesti vain ratsastajan kevyillä avuilla. Ehkä energisen ratsun jälkeen Klaus osasi vaatia sopivan paljon esiintymistä rakastavalta tammalta ja tuo esitti aiemmalla radalla pilalle menneet liikkeet ratsastajaa tyydyttävällä tavalla. Askelesta puuttui Noxilla ollut näyttävä voimakkuus, jolloin tamman ratsastaminenkin oli kevyempää, mutta se teki suorituksesta liikkeiden mallikkuudesta huolimatta tylsän ja vetämättömän. Klaus toivoi tuomareiden silti pitävän potentiaalisesta ratsusta, jonka osallistuminen Intermediate -luokkiin oli Klausin mielestä jo saavutus ottaen huomioon sen, ettei heillä ollut takanaan kovinkaan montaa kuukautta yhteistyötä. Hän ratsasti hevosen radalta tyytyväisenä, mutta ei odottanut sijoitusta senkään kanssa prosentit. Jäähdyteltyään itse ruunikonkimon ensin selästä ja sitten maasta käsin kävelyttäen hän palasi sen kanssa tallille ja antoi sen Jimenan hellään huomaan.
Myöhemmin ilmoitetuista tuloksista selvisi, että Klausin ja Noxin sijoitus oli vaatimaton 12., kun taas Dalin kanssa esitetty rata oli vakuuttanut tuomarit 9. sijan edestä. Hän ei ollut kovinkaan tyytyväinen siihen päivään, mutta edellisenä päivänä Dalin kanssa suoritettu upea rata ja seuraavana päivänä edessä oleva Grand Prix -luokka valoivat toivoa mieheen. Klaus ei olisi osannut edes nauttia sijoituksista sen jälkeen, mitä Miyatolle oli tapahtunut. Epätietoisuus oli raastavaa ja hän odotti tietoa ratsastajan tilasta malttamattomana. Seuraavana päivänä joitakin heidän mukanaan olevia ratsukoita vaanivat rataesteluokat ahdistivat häntä jo valmiiksi. Kunpa muut selviäisivät vahingoittumattomina.

Nähtyään tajuttoman Miyaton vietävän kentältä paareilla ambulanssiin, ambulanssin ajamassa vilkkuvat valot päällä sairaalaan, laitettuaan sekoilevan Huzzlen pois ja tarkistettuaan sen pienet haaverit Didi lyyhistyi varustehuoneeseen itkemään pidätettyjä kyyneleitä. Hän ei tiennyt oliko reaktionsa liiallinen tai pitäisikö hänen edes huolehtia, olihan mahdollista, että mies oli vain mennyt tajuttomaksi hetkeksi. Didi ei ollut kuitenkaan todistanut pahaa tippumista pitkään aikaan, eikä koskaan noin inhottavan näköistä - se järkytti häntä.

Rahoituttuaan Didi nousi väliaikaisten satulapidikkeiden välistä ja pyyhki kasvonsa. Miyatolla oli kaikki hyvin, oli pakko olla. Nainen kävi rapsuttamassa rauhoittunutta Huzzlea ja sitten Coraa. Sitten hän huokaisi pitkään syvään ja nosti ryhtinsä. Kisat jatkuivat ja hän haluaisi olla paikalla, jos muillekin kävisi jotain mutta hän toivoi niin kovin syvästi, että muut pärjäisivät. Didi istui katsomon vapaalle paikalle yksinään, hän ei jaksaisi tai osaisi puhua nyt yhtään mitään. Hän kääri kätensä jalkojensa ympärille turvaksi. Hän ehti näkemään Jamien ja Socksin loppuradan ja katseli jokaisen vauhdikkaan hypyn peläten. Jamie hallitsi kuitenkin vaalean hevosen ja he menivät radan hurjan hienosti. Didi taputti radalle mutta pysyi ajatuksissaan, joissa toivoi Miyaton olevan kunnossa. Miyaton ollessa sairaalassa Cora seisoisi koko päivän ja nainen mietti, mitä hänen pitäisi keksiä tammalle. Eivät he olleet käyneet läpi tällaisen tilanteen varalta mitään. Nainen päätti kävelyttää tamman ja teki sen niin, että päätyi katselemaan myös heidän seurueensa Klausin ja Caitlinin kouluradat. Heidän hevosensa olivat upeita.

Sunnuntai 25.1 - Kolmas kisapäivä

Yöllä Valenciaan saapunut lento toi mukanaan uupuneen naisen, joka ensi töikseen lähti kohti sairaalaa. Sitten hotellille ja hetki unta. Aikaisin aamulla Annalynn lähti kisapaikalle, tarkistaakseen kasvattinsa kunnon. Miyato oli niin lääkkeissä, ettei tuon luokse mennosta olisi ideaa. Tummatukkainen nainen löysi Huzzlen erään toimitsijan ohjeiden avulla, astuen orin karsinaan otsa huolesta kurtulla. Sen jaloissa oli nestettä ja polvet ruvilla, muuten hevonen tuntui omalta itseltään.

Didi oli tullut jakamaan hevosten aamuheiniä ja tunsi itsensä todella uupuneeksi. Hän oli saanut huonosti yöllä unta ja onnettomuuksiin joutuva Ricardi oli kummitellut hänen unissaan. Tuodessaan Huzzlen annosta sylissään hän huomasi naisen oriin karsinassa. "Ömm...anteeksi?" hän sanoi osaamatta tehdä muuta ja heitti innolla heiniään odottavalle Huzzlelle sen kasan. "Kuka olette?" Didi ei uskaltanut olettaa tämän naisen olevan kukaan muu kuin joku henkilö, jolla oli oikeus tulla häiriköimään Huzzlea tähän aikaan oikeasti hyvästä syystä. Kukaan ei voisi olla niin törkeä, että aamutuimaan murtautuisi ison kisapaikan hevosen karsinaan huvikseen.

Simon oli nukkunut äärettömän huonosti ja vähäisenkin unen aikana nähnyt lähinnä painajaisia. Lopulta hän raahautui ylös sängystä päätettyään, ettei tahtonut nähdä uusintaa Miyaton kaatumisesta enää kertaakaan. Vähän aikaa palloiltuaan Simon päätti lähteä katsomaan miten Miyaton hevoset voivat. Nuorukainen saapui kisapaikalle tuntia myöhemmin ja etsi Huzzlen karsinan. Lähestyessään sitä hän hämmentyi nähdessään vieraan naisen.
"Anteeksi? Kuka sä olet?"
Simon kysyi ihmetellen ehdittyään tarpeeksi liki. Eläinlääkäri, ken ties?

Annalynn oli laittamassa orille suitsia, saadakseen hevosen pesukarsinaan ja kylmätäkseen jalkaa. Pian hänen luonaan oli kaksi nuorta, jotka molemmat kysyivät samaa asiaa.
"Annalynn Caloun, Miyato Calounin äiti. Ja te olette... Eikun, sinun täytyy olla Simon."

"Ai, anteeksi tungetteluni sitten", Didi sanoi hieman hämmentyneenä. "Olen Didi, Miyaton hevosten kisahoitaja", hän totesi pienellä ylpeydellä ja kävi heittämässä karsinajonon viimeiselle hevosellekin heinät. Simon oli päätynyt paikalle myös ja häntä Didi tervehti myötätuntoisella hymyllä.

Simon hätkähti naisen vastausta ja pohti hetken mihin suuntaan juoksisi. Annalynnin huomautus sai hänet hämmentymään entisestään.
"Siis... Siis joo, mä olen Simon"
Nuorukainen sanoi hämillään ja vastasi vähän apeasti Didin hymyyn. Samalla hän pohti mistä ihmeestä Miyaton äiti tiesi hänen nimensä.

Amerikkalaisnainen ojensi riimunarun Didiä kohti.
"Ehtisitkö letkuttaa sen etujalkoja? Käärin niihen itse pintelit ja linimenttaan ne." Hän kääntyi Simonin puoleen.
"Miyato puhuu sinusta paljon ja on huono peittelemään. Olen tiennyt aina että hän ei ole hetero."

"Ehtisin kyllä", Didi vastasi auliisti Miyaton äidin pyyntöön ja otti vastaan oriita pitelevän riimunnarun. Ei hän olisi voinut kieltäytyäkään. Siirtyessään karsinasta ulos läsipään kanssa hän ohitti Annalynnin ja Simonin - hän ei olisi välttämättä halunnut jättää Simonia yksin, sillä ehti kuulla, että vasta nyt kävi ilmi Simonin olevan Miyaton poikaystävä. Mahtoi tämäkin olla paras aika tavata ensimmäistä kertaa. Päästyään vesikarsinalle hän taputti nätisti kävellyttä Huzzlea lavalle ja sitoi sen kiinni. Saatuaan vesihanasta tarpeeksi viileää vettä hän rupesi huuhtomaan orin rupisia etujalkoja.

Simon seisoi tumput suorina paikallaan, kun Didi otti Huzzlen haltuunsa ja lähti viilentelemään sen jalkoja. Hän hätkähti Miyaton äidin tuodessa julki, että tuo tiesi poikansa homoudesta ja ilmeisesti myös heidän suhteestaan.
"Mä en tiennyt, että Miyato on puhunut musta kenellekään..."

"... Ei hän koskaan maininnut että seurustelette mutta... Hånellä on hetken ollut Simon nininen, toodella hyvä ystävä." Nainen vastasi kiusoittelevalla virneellä, peitellen maaniseen hyväntuulisuuteen totuutta poikansa kunnosta. Annalynn käveli Coran karsinalle ja silitteli sitä. Juuri niin kaunis kuin kuvissa.
"Onpa tämä kaunis tamma..."

Huzzle oli selvinnyt Didin onneksi kaatumisesta kohtuullisen hyvin. Eilinen oli mennyt tunnemyrskyssä, vaikka hän olikin hoitanut pienet haaverit. Nyt hän tarkasteli hevosen kehoa tarkemmin, samalla huljuttaen jalkoja. Niissä oli hieman nestettä muttei varmastikaan mitään vakavaa. Paikalla seisoskelu ei tyydyttänyt oria vaan se kuopaisi närkästyneenä kasteltavaa jalkaa ja kylmä vesi roiskui Didin päälle. Ori ymmärsi kuitenkin kerran komennuksesta, että saisi tänään käyttäytyä nätisti.

Simon naurahti hieman hämillään. Tämä oli hänelle todella kummallinen tilanne, hän tapasi ensimmäistä kertaa poikaystävänsä äidin. Annalynn tuntui onneksi suhtautuvan asiaan todella hyvin, ihan toisin, kuin Simonin omat vanhemmat olisivat suhtautuneet. Pörröpää katseli, kun nainen meni Coran luo.
"Se on ihana"
Hän myönsi, kun ei paljon muuta keksinyt.
".... Miten Miyato voi?"

Nainen huomasi Simonin seuranneen häntä. Nainen huokaisi syvään ja pidätteli kyyneliä.
"... Hänet on leikattu uudelleen tänä aamuna. Vasemman säären hermovauriot olivat liian vakavat, jalka on amputoitu. Hän saa proteesin luultavasti, koska se saatiin tehtyä siististi. Mutta hän ei voi enää vakavissaan kilpailla. Ehkä paralympialaisissa... Muuten hän tulee kuntoon. Ehkä joskus." Viimeisellä nainen viittasi poikansa murskattuihin unelmiin.

Annalynnin sanat tuntuivat musertavilta. Amputoitu? Miyaton jalka... Simon nojasi seinään ja yritti sulatella moista ajatusta. Eihän se voinut olla totta...
"Kamalaa... Miten Miyato kestää sen"
Simon mutisi järkyttyneenä ja veti syvään henkeä, ettei taas romahtaisi. Hän ei halunnut nolata itseään.
"Saanko käydä katsomassa häntä?"

"... En tiedä. Hän ei ole ollut kertaakaan vielä selväjärkisenä tajuissaan." Nainen myönsi raskaasti huokaisten. Hän silitteli hellästi ruunikonkimon karvaa.
"Tottakai, jos se vain käy hänelle. He lupasivat ilmoittaa kun hän herää."

Didi oli letkutellut molempia jalkoja jo hyvän tovin ja totesi niiden olevan hyvät. Hän kuivasi jalat ja napsautti heiluvan orin irti toisesta narusta ottaen toisen käteensä. Päivä alkoi jo lämmetä ja Didi avasi ohuen hupparinsa vetoketjun. Hän saapui Huzzlen karsinalle, päästi oriin takaisin syömään heiniään ja sulki karsinan oven. Simon ja Annalynn olivat Coran luona ja lyhyt nainen asteli tamman karsinalle, Simonin viereen. "Valmista", Didi sanoi ja aisti raskaan tunnelman kahden toisen ympärillä. Hän voisi vannoa, että he olivat puhuneeet Miyatosta. Didi ei uskaltanut kysyä mutta tahtoi tietää.

Simon huokaisi syvään, hyvin ahdistuneena. Miksi juuri nyt, kun Miyaton elämässä oli kaikki tuntunut menevän niin hyvin? Nuorukainen hymyili Annalynnille kevyesti, kun tuo lupasi, että hän saisi mennä katsomaan Miyatoa.
"Kiitos..."
Hän sanoi ja toivoi kovasti, että se myös kävisi toiselle. Tosin, miksei tuo muka haluaisi nähdä häntä?

Annalynn vilkaisi paikalle tulleeseen Didiin. Hmm, hän voisi ehkä kokeilla Miyaton tammaa, kun täällä oli ja sairaalasta ei oltu soitettu.
"Voisitko hakea Coran varusteet? Haluaisin kokeilla millainen se on." Nainen pyysi Didiltä. Hän vilkaisi Simonia, pidätellen kyyneliään. Miten lähellä se olikaan ollut, että Miyatolle ei käynyt pahemmin. Vaikka tämäkin oli jo kamalaa.

"Voin", Didi nyökkäsi ja lähti vaeltamaan varustekarsinalle löytäen sieltä syliinsä tamman kouluvarusteet. Hän toi karsinalle kauniin ruskean satulan, sitä koristavan vaaleankeltaisen huovan ja nivelsuitset, olettaen ettei nainen välttämättä haluaisi tai tarvitsisi kankia. Hän ei tosin ollut tietoinen naisen taustastakaan ratsastajana. Satulan päällä olivat myös samaa sävyä pintelit. Laskettuaan varusteet karsinan eteen Didi ei oikein osannut olla, sillä hänellä oli epämukava olo Miyaton äidin seurassa varsinkin kaiken tapahtuneen takia. Nainen päätti sulloa kätensä hupparin taskuihin ja katsella Coraa kaltereiden läpi.

Gambler's Choice oli yksi Jamien ja yleisön suosikkiratoja. Edellisen päivän pitkään odotettu voitto lämmitti mukavasti jo ennestään lämmintä ja aurinkoista päivää, kun mies valmistautui kello kahdelta alkavaan luokkaansa. Hän oli saapunut kisapaikalle jo aamusta ja ratsastanut ensin runsaista kävelytyksistä huolimatta tuskallisen energisen ja riehakkaan Slippersin, ennen kuin pääsi lämmittelemään Socksin kanssa. Caitlinin taianomainen kosketus ja Klausin kurinalaisuus olivat kehittäneet hevosta roimasti: se oli aina osannut hypätä, mutta nyt sen tapa liikkua radalla oli vaivaton ja hallittu. Jamie saattoi säädellä tismalleen minkä pituisia laukka-askelia hevonen otti, missä kulmassa se liikkui ja missä hevosen takaosa seurasi. Socks oli herkistynyt entisestään suustaan eikä enää innostuessaan työntänyt korvia ratsastajan suuhun, vaan lisäsi voimaa liikkeisiinsä ja tukeutui kuolaimeen. Ehkä yhteistyön puute kouluradalla oli vain ja ainoastaan Jamien asenteesta kiinni. Häpeäisit, iso mies. Ratsukko pysähtyi poseeraamaan viikonloppuna rutiiniksi muodostuneeseen lämmittelyvideoon Maybelle, joka tuntui heijastavan Slippersin intoa jatkuvasti liikahtelevalla ja touhukkaalla olemuksellaan.
Rata oli mielenkiintoinen, mutta vaati kiivasta suunnittelua Jamien ja Corinnen puolelta. Homma olisi miehen mielestä ollut lastenleikkiä, jos hän olisi voinut vain hypätä 200 pisteen jokeriestettä ajan loppumiseen saakka, mutta se ei ollut mahdollista. Maybe seurasi ratsastajan ja valmentajan hiljaista keskustelua, kun talutti Socksia strategian ajan ruuhkaisen lämmittelykentän uran sisäpuolella. Kävelykeppiin nojaava, kunnioitusta herättävä nainen viittoili hillitysti vapaalla kädellään ja kulmiaan mietteliäästi kurtistava Jamie liittyi viittoiluun kai muuttaen ilmaan piirrettyä rataa heidän edessään. Joku päivä hän olisi tuossa. Mutta ehkä tänään riitti se, että hän oli saanut laukata kullanrautiaalla huippuhevosella Valencian paratiisirannalla. Tyttö taputti orin kaulaa haikealla ihailulla, kun Jamie nousi takaisin satulaan ja valmistautui ottamaan pari verryttelyhyppyään.

Miehen rata rakentui nopeudelle ja ketterille käännöksille. Hän sai hypätä kunkin esteen vain kahdesti, joten hänen oli pyrittävä hyppäämään mahdollisimman monta annetussa ajassa - ja pysyttävä Corinnen kanssa laaditussa suunnitelmassa, jos halusi pitää nahkansa. Socks ampaisi vauhtiin takaosa lennähtäen, kun Jamie aloitti radan ja lensi yli sadan pisteen pystyesteen; mies siirtyi vauhdilla radan toiseen päähän, missä kolmen suuremman pisteen esteen rykelmä muodosti herkullisen kolmion. Socks kääntyi melkein laukaten paikoillaan ja ylitti kunkin esteen kahdesti ansaiten yhteensä 620 pistettä. Irlantilainen näytti liikkuvan kuin pikakelatussa videossa, sillä sen pieni, nopea laukka lennätti ratsukkoa esteiden välillä ja tiukat kurvit saivat hiekan pöllyämään. Jamie istui satulaan, ja hevonen pidensi askeltaan syöksyessään muita korkeammalle, kapeammalle ja huterammalle jokeriesteelle, jonka ori ylitti vauhdikkaalla ilmavaralla, ennen kuin kaasutti uudelleen yli sadan pisteen pystyesteen radan toisessa päädyssä, ja tykitti uudelleen 200 pisteen jokerille. Pistetili näytti 1120, kun mies kaasutti vielä jäljellä oleville, pienempien pisteiden esteille. Ori ehti lentää kahdesti yli 80 ja kerran yli 50 pisteen esteiden, ennen kuin aika loppui, ja Jamie päätti ratansa eloisan hevosen riemupukeilla ja 1330 pisteellä.
Maybe seurasi jäljellä olevia ratoja lyhyitä kynsiään pureskellen, sillä pari ratsukkoa pääsi lähelle: yksi osallistuja jäi vain 50 pisteen päähän. Luojan kiitos, Socks oli niin nopea ja hyppäsi vaikka turpa kiinni esteessä. Tyttö oli kaatua katsomon portaissa, kun syöksyi oria vastaan sen elegantin riehakkaan kunniakierroksen jälkeen. Hän suukotti hevosen samettista turpaa ja kiiruhti sitten auttamaan Lucya kahden seuraavana alkavan Grand Prix'n ratsukon kanssa. Hän voisi auttaa tarvittaessa Williamsia Pacon kanssa, sillä Cavanaugh piti hänestä vielä vähemmän kuin Lucysta.

Käytyään onnittelemassa Jamieta hienon kilpailun jälkeen nainen muisti jälleen panikoida. Miyaton onnettomuus ei ollut varsinaisesti nostattanut hänen itseluottamustaan. Maybe oli onneksi tarjoutunut auttamaan häntä Pacon kanssa, sillä ori oli jopa rasittavan leikkisällä tuulella tänään.
Riehakkaiden lämmittelyjen jälkeen ratsukko saapui kentälle pirteässä ravissa. Tummanpuhuva ori katseli ympärilleen mustalla korvahupulla verhottuja korviaan käännellen ja sen lihakset värähtelivät innostuksesta. Pisamakasvoinen ratsastaja ei ollut lainkaan niin innostunut. Sydän hakkasi kuin viimeistä päivää, kun Kayla tuijotti rataa ja muisti vasta Pacon heilauttaessa kärsimättömänä päätään rentouttaa kätensä ja pehmentää otettaan ohjista. Nainen veti syvään henkeä ennen kuin haki hevosensa kuulolle ja antoi höyhenenkevyet laukka-avut. Puoliverinen pompahti kepeään vaivattomaan laukkaan ja kokosi askeltaan heidän kaartaessa kohti radan ensimmäistä pystyestettä. Ennen hyppyä Kayla myötäsi ohjalla antaen orille tilaa ponnistukseen ja painautui lähelle kaulaa, kun se liiteli esteen yli ja jatkoi hurjalla vauhdilla häntä viuhtoen kohti seuraavaa estettä, jonka se ylitti samalla vaivattomuudella.
Pacon korvat kääntyivät ratsastajaa kohti ja se vastasi pidätteeseen lyhentämällä ja tehostamalla askeltaan, selvittäen ketterästi jyrkän käännöksen kolmoissarjalle. Kayla pelkäsi ottaneensa typerän riskin tievalinnallaan, mutta Paco osoitti epäilykset turhiksi selvittämällä sarjan ongelmitta.
Nainen joutui muutaman kerran rauhoittelemaan ja pidättelemään oria, kun se tarjosi kiitolaukkaa ja riemuloikkia sopimattomissa väleissä ja hipaisi yhtä puomia takajaloillaan keskityttyään ponnistamisen sijaan riehumiseen, mutta yksikään puomi ei pudonnut. Kun orin jalat koskettivat viimeisen esteen jälkeen maata ja se syöksyi maaliin puhtaalla riemulla, Kayla kumartui huojentuneena silittelemään sen hikistä kaulaa. Ehkä he olivat menettäneet sekunteja sekoilemiseen, mutta sentään hengissä. Ori viiletti vielä hetken laukassa korskuen ja yllytti itsensä ottamaan sivuloikkia katsojien suosionosoituksista. He poistuivat radalta hypähtelevässä käynnissä ja lievästi hengästynyt Kayla heilautti itsensä alas satulasta peläten tärisevien jalkojensa pettävän alta. Hän suukotti Pacon poskea hajamielisenä ja päätti kävelyttää villisti pärskähtelevää oriaan itse saadakseen samalla koota sekavia ajatuksiaan.

Artemis oli tänään tullut ajoissa tallille, hän hoitaisi hevosensa tänään kokonaan itse. Niinpä hän hääti Lucyn Meykenhoekin karsinalta pois, harjaillen ruunaa kaikessa rauhassa. Se tuntui karsiassa kohtalaisen rennolta, ollakseen oma itsensä. Mutta silti muihin hevosiin verrattuna täysin hermoheikko. Mies vilkaisi harjapakissa olevia pumpulimaisia palloja. Hän kokeilisi laittaa ruunalle korvatulpat korvahupun alle, vaimentaakseen hieman kisapaikan hälyä ruunan korvissa. Satuloituaan hevosen verryttelyä varten, hän meni vaihtamaan kisavaatteet yllensä. Mies ratsasti virheettömän puhtaassa asukokonaisuudessa, johon kuului valkoisten housujen lisäksi musta takki. Hän oli eilen harjannut siitä nukan pois hotellilla ja kiillottanut saappaansa.
Verryttely sujui kuten Hookilta sopi olettaa. Ensin naurettavaa pelleilyä ja aivan kaiken mahdollisen pelkäämistä. Kun hevosta työsti tarpeeksi sileällä, se unohti hetkeksi hälyn ja idioottimaiset pelon kohteensa, mutta päätti verryttelyhyppyjan aikana pelätä. Yhden pystyn ruuna hyppäsi miltei paikaltaan, kun se olisi halunnut kieltää, mutta Artemis ei antanut siihen mahdollisuutta.
Ratsastaessaan radalle kalpean miehen poskia kuumotti. Ennen radan aloittamista hän esitteli Hookille pelottavimmat esteet laukkaamalla niiden ohi, saaden aikaiseksi muutaman kevyesti tasapainoa horjuttavan sivuloikan ja korskuntaa. Meykenhoek esitti hallitun laukan sijaan joukon erilaisia gasellimaisia loikkia. Ensimmäinen pysty meni hyvin. Kolmoissarjalle hän otti tahallaan pitkän lähestymisen ja ajoi reippaasti eteen. Artemis tunsi miten hevonen epäröi keskimmäisellä osalla, mutta hyppäsi pienen painostuksen alaisena. Toiselle osalle tultiin liian lähelle, koska ruuna otti väliin liian pitkät askeleet, mutta selvitti sen esteen silti. Hän tavoitteli vain hyvää ja puhdasta perusrataa, jolla pääsisi uusintaan. Viimeisen esteen jälkeen Hook otti valtavan loikan säikähtäessään... Jotakin. Ehkä se näki pirun apulaisia katsomossa tai muuta vastaavaa. Tummatukkainen mies keikahti kaulalle, mutta sai itsensä takaisin satulaan nopeasti. Hienoa, maaliviiva ylittyi ja aika pysyi hyväksytyn rajoissa. Jos olisi edes viidentoista parhaan joukossa, se riittäisi ensimmäisistä kisoista tämän kengurun kanssa.

Kayla oli yrittänyt seurata muiden ratoja talutellessaan Pacoa lähistöllä, mutta ei ollut oikeastaan sisäistänyt muuta kuin sen, että uusintakierros odotti. Mitä hän olisi antanutkaan siitä, että joku olisi kertonut hänelle mitä kannatti tehdä - yrittää pysyä hengissä vai tavoitella moitteetonta aikaa. No, jospa hän vain yrittäisi molempia ja luottaisi edes Pacoon, jos ei muuhun kyennyt. Onneksi tärinä oli sentään lakannut ja ori rauhoittunut ja laskenut päänsä sille tasolle, että Kayla yletti vaivatta rapsuttamaan sen harjan tyveä ennen kuin kipusi takaisin selkään valmistautuakseen.

Kaylaa ja Pacoa edeltäneet ratsukot olivat rymistelleet kukin omalla tyylillään enemmän tai vähemmän puhtaita ratoja ja vaikka Kaylaa hermostutti, ei hän tuntenut olevansa yhtä avuton kuin vielä hetki sitten. Rata oli hankala ja vauhtia oli käytettävä harkiten, mutta ei se mahdoton ollut, hemmetti. Saatuaan lähtöluvan ratsukko lähti uusintakierrokselle reippaassa, mutta hyvin hallitussa laukassa. Puoliverinen pidensi halukkaasti askelta ensimmäiselle esteelle ja liiteli sen yli, jatkaen seuraavalle esteelle korvat hörössä vaivatonta, matkaa voittavaa laukkaansa. Ori tuntui olevan paremmassa vireessä ja paremmin kuulolla kuin äskeisellä perusradalla ja Kayla joutui vain parin esteen jälkeen hillitsemään sen kiihdyttelyä. Kolmoissarjan ensimmäisen osan Paco ylitti helposti, mutta sotkeutui toisen esteen ylimpään puomiin ja oli kaatua turvalleen toisen ja viimeisen esteen väliin. Kayla ehti nähdä jo heidät jälleen kompuroimassa keskellä sarjaestettä, mutta ori sai kuin saikin jalat alleen ja onnistui vielä ponnistamaan kolmannen esteen yli. Vaikka nainen tiesi, ettei Paco kieltäytyisi, yllättyi hän jyrkästä ponnistuksesta ja joutui tekemään töitä päästäkseen siihen mukaan. Hän keräsi kompuroinnissa karanneet ohjat käsiinsä ja vilkaisi nopeasti taakseen, kun Paco viiletti suorittamaan loppuradan närkästyneenä pärskähdellen ja mustaa häntäänsä viuhtoen. Vain yksi puomi oli pudonnut, eikä lisää tullut alas. Kun he ylittivät maaliviivan Kayla huokaisi syvään ja pudisti päätään, mutta ei siksi että olisi ollut pettynyt. Paco oli ihan mieletön kyetessään äskeisen kaltaisiin pelastuksiin, mutta tällaiset säikähdykset eivät olleet Kaylan mieleen. Nainen ratsasti ulos kentältä Pacon kaulaa silitellen.

Kayla sai Jamien johdolla riemukkaat voittajan suosionosoitukset pudotuksesta huolimatta, ja mies lähti mukaan Pacon jäähdyttelyyn välittämättä enää loppuluokasta. Hän kehui hevosta kilpakumppanin ilkikurisella sävyllä kävellessään ratsukon rinnalla ja taputtaessaan hevosen tummaa kaulaa. Koko seurue kehui lämpimästi jokaista ottelijaansa ja hurrasi illalla, kun Klaus lähti Noxilla Grand Prix'hin ja teki Alejandro Moralesiin lähtemättömän vaikutuksen. Ratsastajien nauttiessa korkealla olevasta tunnelmasta, hevosenhoitajat vetäytyivät hiljaa hoitamaan hevoset ja pakkaamaan tavaroita. Ratsastajat lähtisivät vielä viettämään jatkoja Valenciaan, mutta he aloittaisivat pitkän kotimatkan. Maybe silmäili haikeasti taustapeileistä taaksejäävää kisamaailmaa, kun rekat hyrisivät peräkanaa Espanjan yöhön. Hän palaisi vielä, mutta ei vain hevosenhoitajana.