Halloween 2015

Didi oli ollut innoissaan kuullessaan Rosingsin vuosittaisesta Halloweenjuhlasta. Hän oli viettänyt monta viikkoa miettiessään asua ja vihdoin päätynyt vanhaan tuttuun, turvalliseen Disneyyn. Tylsää hänellä ei kuitenkaan rakkaiden satujen parissa tullut ja jonkun ajan päästä hän päätyi pukeutumaan Jasminen - upean arabialaisen prinsessan asuun. Se tuntui todella sopivalta, sillä hänellä oli asuun sopiva vaaleansininen paita jo valmiiksi. Niimpä nuori nainen kulki nyt Rosingsin tiloissa vaaleansiniseen, olkapäiltä paljaaseen pitkähihaiseen napapaitaan, samanvärisiin housuihin ja mustiin balleriinoihin. Hänen hiuksensa eivät olleet Didin harmiksi olleet tarpeeksi pitkät Jasminen upeaan kampaukseen mutta ne roikkuivat kiharoina löysällä poninhännällä hänen selällään. Korvissa Didillä oli prinsessan asuun kuuluvat isot kultaiset renkaat ja kultainen panta hiuksissa.

Myös Miranda ja Alexander olivat löytäneet tiensä illanviettoon. Kun Miranda oli kuullut naamiaistyylisestä juhlasta oli hän innostunut. Pohdinnan tuloksena parivaljakko oli päätynyt klassiseen Halloween-asuun - luurankoon. Sen lähestyminen tosin ei ollut aivan kokovartaloluurankopuvun tyylinen. Mirandan ehdotuksesta he olivat pukeutuneet parhaimpiinsa ja hän oli meikannut heidän kasvonsa puoliksi luurangoiksi. Miranda oli pukeutunut kokopitkään mustaan iltapukuun, jossa oli kapea halkio sivussa, ja asuun sopiviin mustavalkoisiin asusteisiin ja koruihin. Punaisen kirjavat hiukset olivat isoilla kiharoilla. Alexander oli päässyt helpommalla ja laittanut siistin puvun päälleen. Pari kulki väkijoukossa juomapöydälle käsi kädessä.

Brock tunsi itsensä ulkopuoliseksi ja noloksi naamiaisissa. Ihmiset seurustelivat keskenään ja puheensorinaa oli paljon. Hän istui velvollisuudesta tuolilla ison huoneen reunalla viikinkiasuun pukeutuneena. Tuskin häntä tunnistaisi viikingiksi mutta hän oli onnistunut kyhäämään päälleen kasan paksuja kankaita ja viitan turkisjalkineiden kera. Miekan tai kirveen ja päähineen kanssa hän olisi varmasti ollut uskottavampi ilmestys mutta päähinettä hän ei omistanut tai löytänyt mistään ja kirveen tuominen tällaisiin hienoihin juhliin ei varmastikaan olisi ollut hyväksyttävä ajatus.

Juhlatilan täyttänyt puheensorina loi eläväisen ja lämpimän ilmapiirin, johon oli helppo sujahtaa mukaan. Keskusteluja käytiin aiheesta kuin aiheesta, eikä kukaan tuntunut katsovan kahteen kertaan, vaikka keskusteluun hivuttautuisi mukaan ennestään tuntemattomampi henkilö. Sawyer seisoi ryhdikkäänä selkä kaukaisinta seinää vasten ja seurasi tarkkaavaisin silmin ihmisjoukon liikkumista. Sotilaan uniformu istui edelleen lähes yhtä täydellisesti kuin vuosia aiemmin. Suuri saksanpaimenkoira istui hänen vieressään tarkkaillen enemmän omistajaansa kuin ihmisjoukkoa, joka oli varastanut kivikasvoisen naisen huomion. Sawyer näki pilkahduksia tutuista kasvoista; vihreäksi kasvonsa maalannut ja mustaan noidan asuun pukeutunut Zoe vaihtoi painoa jalalta toiselle oven tuntumassa. Elphabaksi tekeytynyt ratsuttaja oli ollut katoamassa paikalta kaikessa hiljaisuudessa, mutta Tuggy-orin omistaja Madison Clifton oli keskeyttänyt moiset suunnitelmat alkamalla kertoa hevoskasvatuksestaan ratsuttajalle, jonka kasvoilla oli jähmeä, pakotettu hymy ja katseessa äänetön avunpyyntö.
Sotilaan katse kiersi ihmisestä toiseen, liikkuen nopeasti eteenpäin lyhyestä amerikkalaisesta, joka oli uhrannut ilmeisesti puoli vuotta naamiaisasunsa viimeistelyyn, sillä jopa hän tunnisti puvun Sweeney Toddin rikoskumppaniksi Mrs. Lovettiksi. Evelyn ei kenties enää toivonut hänelle onnettomuutta, mutta Sawyer oli siitä huolimatta kokenut parhaaksi säilyttää etäisyytensä pitkään estevalmentajaan ja räjähdysherkkään eläinlääkäriin. Parempi vara kuin vahinko. Häivähdys huvittuneisuutta pilkahti silmissä, kun sotilas huomasi merirosvon suuntaamat katseet prinsessaa kohti. Voi Oliver, senkin typerä mies. Sawyer harkitsi hetken, että hylkäisi paikkansa seinän vieressä käydäkseen rohkaisemassa työtoveriaan, mutta Oliver näytti löytävän oman rohkeutensa. Mies pujotteli ihmisten lomasta kunnes päätyi kasvokkain Didin kanssa.
"Didi, tai siis Jasmine", mies tervehti hymyillen leveästi, joskin tapansa mukaan aavistuksen vaivaantuneesti. Didin pukuvalinta oli uskomaton ja puki naista hyvin, tai siihen tulokseen hän ainakin päätyi katsellessaan maailmaa yhdellä silmällä. Toista peitti musta silmälappu. Hänellä oli vasemmalla hartiallaan kirkkaanvärinen papukaijapehmo ja vyötäisiltä roikkui muovinen miekka täydentämässä merirosvon pukukokonaisuutta. "Näytät upealta", Oliver jatkoi joutuen todella taistelemaan jotta piti katseensa Didin kasvoissa lattian tuijottelun sijaan. Vaikka Didi suostuisi useamminkin lähtemään hänen kanssaan elokuviin, syömään tai kahville, ei hän varmaan siltikään oppisi hetkessä peittelemään epävarmuuttaan. Räikeän oranssin onepiecen Charmanderiksi tuunannut Bex virnisti Oliverin selän takaa Didille ja näytti molemmin käsin peukkuja ennenkö katosi väenpaljouteen etsimään yllytyshullua rikoskumppaniaan. Jos joku suostuisi halloweenin hengessä järjestämään päätöntä ohjelmaa hänen kanssaan, se olisi Jamie.

Halloweenin illanvieton järjestäminen tärkeän vuosikokouksen ja elegantin varainkeruupäivällisen lisäksi samalle illalle oli ollut Effielle stressin aihe edelliset viikot, mutta nyt tehokkaasti organisoitu ilta sai soljua omalla painollaan. Osallistumaan helläkätisesti pakotetut työntekijät tiesivät kaikki tismalleen omat vastuualueensa oli kyse sitten laajassa oleskelutilassa tarjoiltavista suupaloista tai juomista, takkipalvelusta tai illan erinäisistä ohjelmanumeroista. Niinpä James Bondiksi pukeutunut hallintovastaava oli sallinut itsensä piiloutua vihdoin pimeään toimistoonsa, ihan hetkeksi vain. Hän oli tyytyväinen nähtyään työntekijöiden panostuksen, mutta ei ollut vielä törmännyt Coliniin, joka oli heittänyt tulevansa Moneypennynä. Se saattaisi olla hänen iltansa kohokohta.
Mayben päivä puolestaan oli kohokohtia pullollaan - hän rakasti naamiaisia, teemapäiviä ja illanviettoja. Tyttö oli pukeutunut modernisoiduksi Ihmemaan Aliceksi kellohelmaisella, taivaansinisellä mekolla, valkealla esiliinalla ja raitaisilla polvisukilla, mutta omasta asusta viis, sillä hän oli kertakaikkisen täpinöissään siitä, että Zoe oli suostunut hänen vetoamuksiinsa ja tullut Elphabana. Hän oli menossa valmistelemaan leikkimielistä ohjelmaa päämaneesiin ilman satulaa ratsastettavan temppuradan muodossa ja nähdessään Cliftonin kynsiin jääneen vihreän noidan ja tämän hiljaisen avunpyynnön, päätti pelastaa tämän.
"Suokaa anteeksi, rouva Clifton. Minun on lainattava Zoen ammattitaitoa konsultaatiota varten", hän pahoitteli aurinkoisesti valkean, paksun otsatukkansa alta hymyillen, tarttui noitaa kädestä ja veti tämän mukaansa kohti alakertaa.
"Näytät aivan mielettömän makealta!" Maybe kehui vilpittömästi ravatessaan alas toisen kerroksen portaita. Muutamia työntekijöitä oli jo maneesissa rakentamassa, ja radan valmistumista odottava, kirkkaankeltaiseen, tuliterään fleecekankaiseen Pikachu-haalariin sonnustautunut Jamie talutti juuri suitsitun, tummanpunarautiaankirjavan Mokon päätykäytävältä kohti maneesia. Ori mulkoili käsittelijäänsä epävarmana pörähdellen, sillä se ei ollut ennen ollut tekemisissä pokemonhahmojen kanssa.

Didi huomasi Oliverin tutut kasvot ja käveli tämän luokse hymyillen. Miehen puku oli huvittava ja sai Didin naurahtamaan kun tämä pysähtyi oikean piraatin eteen. "Hei, herra merirosvo", hän vastasi niiaten pienesti kuninkaalliseen tapaan. Hän näki Oliverin takana kauempana Bexin ja yritti olla huomoimatta pokemon-naisen virnistelyjä. "Kiitos samoin", hän hymähti sitten miehen suuntaan. Oli hyvä tietää, että hänet tunnisti tästä asukokonaisuudesta Jasmineksi. "Kannattaa varoa ettei papukaijasi karkaa häiriköimään muita vieraita", hän naurahti. Hänelläkin voisi olla lemmikkitiikeri mukana mutta valitettavasti sellaista oli vaikeampi löytää. "Onneksi löysin sinut, täällä tuntuu olevan ihan hurjasti kasvoja joita en ole koskaan nähnytkään", Didi sanoi Oliverille tyytyväisenä.

Oliver naurahti peittääkseen häkellyksensä, kun Didi tervehti häntä niiaten. Olisiko hänenkin pitänyt eläytyä enemmän? Puhua karheammalla ja matalammalla äänellä ja liioitella r-kirjaimia? Ei hän osannut uppoutua rooliinsa niin täydellisesti.
"Kiitos varoituksesta, pidän silmät auki", Oliver virnisti koskettaen oikealla kädellään pehmolelua kuin varmistaen, ettei se pääsisi putoamaan, vaikka Rose olikin vannonut ettei niin voisi käydä kaikkien hakaneulojen jälkeen.
"Niin on, täällä on paljon väkeä. Mutta sehän on vain hyvä", hän lisäsi jälkimmäisen lauseensa hätäisesti kuin peläten, että joku saapuisi läksyttämään häntä siitä, miten tämän kaltaiset juhlat olivat hyvää mainosta tallille. Mies vilkuili oviaukon suuntaan varuillaan, sillä hän oli onnistuneesti vältellyt Madison Cliftonia tähän asti eikä aikonut antaa täydellisen suorituksensa vaarantua.
"Oletko nauttinut illasta tähän asti?" Mies koki velvollisuudekseen kysellä hymyillessään lämpimästi naiselle, josta piti kovasti. Oli ihana nähdä Didi hyvällä tuulella ja ulkona kartanosta, jonka parissa nainen puuhasi tarmokkaasti.

Mayben ilmestyminen ratsuttajan näköpiiriin oli kenties paras asia, joka sinä iltana oli Zoen kohdalle osunut, sillä nuori skottityttö pelasti hänet sulavasti puuduttavalta keskustelulta, joka tuskin olisi päättynyt hetkeen. Hän hymyili leveästi Maybelle kiiruhtaessaan toisen perässä alas portaita.
"Kiitos kun nappasit minut mukaan", nainen kiitti vilpittömästi. Clifton voisi painua kiusaamaan vaikka Oliveria, joka liikutti puujalkaista hevosta, jonka tiukka nainen omisti. Hän oli pakottanut hymyä kasvoilleen aivan riittämiin yhdeksi illaksi. Zoe ei tiennyt mitä olisi vastannut Mayben kommenttiin hänen pukeutumisestaan - tyttö oli suurin syy siihen, että hän oli pukeutunut ylipäätään -, joten ratsuttaja päätyi hymyilemään uudemman kerran.
"Oma pukusi ei ole yhtään hullumpi", hän lisäsi seuratessaan Mayben perässä. Tuskin tyttö häntä oikeasti mihinkään tarvitsi, mutta mieluummin hän roikkuisi Mayben seurassa kuin ottaisi riskin, että päätyisi seuraavan puheliaan hevosenomistajan hampaisiin.

"Täälläpä on sähköinen tunnelma", Bex virnuili astellessaan lähemmäs keltaista pokemonystäväänsä ja kirjavaa hevosta. Hän oli suorastaan ylpeä kaikista keksimistään sanaleikeistä, joihin sai ujutettua viittauksen pokemonhahmoista, eikä aikonut lopettaa sutkausten viljelemistä hetkeen. Hän kurkotti kädellään taputtamaan kirjavaa kaulaa hevosen pörähtelystä välittämättä. Paras tottua pokemonhahmoihin, sillä ne eivät varmasti olisi omituisinta, mitä Moko kilpaurallaan tulisi kohtaamaan. Bex suuntasi toispuoleisen, lähes kieron virneen miehelle.
"Valmis järjestämään kipinöivää ohjelmaa?"

"Kiitos", Maybe vastasi hajamielisesti Zoelta tulleeseen vastakehuun koskettaen mustaa rusettipantaa, jolla oli kahlinnut pitkän tukkansa ja pujahti valtavaan päämaneesiin Mokon ja kahden pokemonin edestä houkutellen Zoea peräänsä. Ilta oli musta massiivisten päätyikkunoiden takana, mutta tallialueen teitä pehmeästi valaisevat valot täplittivät Halloweenia, ja valkealla sävymaailmallaan entistä avarampi maneesi oli kirkas lämpimistä valoista. Ruhtinaalliseen tilaan pystytettiin matalia esteratoja sekä leikkipisteitä, joista heliumilmapalloilla varustettu ei tainnut olla Mokon suosikkeja reaktiosta päätellen.
"Keksitkö vielä jotain hauskaa, mitä voisi tehdä?" tyttö kysyi ystävältään viitaten rakennettavia pisteitä ja ratoja kohti. Hän vilkaisi sivusilmällä perässä maneesiin tullutta hevosta, mutta Jamiella oli toinen pokemon apunaan. Mies laahautui muutaman askeleen orin mukana sen saadessa hepulit ilmapalloparvesta, muttei menettänyt hilpeää juhlamieltä.
"Se on erikoisalaani", mies vastasi Bexille asialliseen ammattilaisen sävyyn ja oletti naisen seuraavan vierellään, kun hän talutti kirjavaa puoliveristä ympäri maneesia ja pujotteli ratojen lomassa. Ori askelsi korkeana, kaviot hiekkaa hipoen ja korskahteli kumealla epäluulolla.
"Tulitko paikalle ponilla?" hän jatkoi vilkaisten samassa teemassa pukeutunutta naista kulma koholla.

Rosings Parkin tallin oleskelutila oli täyttynyt jos jonkin näköisistä halloween-juhlijoista, kun Klaus löysi itsensä tarjoilujen luota. Hän nosti kaksi lasillista alkoholitonta tarjottavaa sivuun ja varoen muiden katseita kaatoi toiseen mustan liivinsä povitaskuun säilömästään pullosta reilusti miestä vahvempaa. Hän olisi halunnut piiloutua tummien hiustensa taakse, mutta Sweeney Toddiksi pukeutuneena hiukset oli vedetty niin hyvin taakse, ettei se onnistunut. Valmentaja päätti siis vain vältellä muiden katseita ja toivoi voivansa sosialisoida sinä iltana vain kuvankauniin Evelyninsä kanssa, joka jopa Mrs. Lowettiksi pukeutuneena saisi kaiken hänen huomionsa. Lasien kanssa vieraiden läpi pujotellen Klaus etsiytyi naisystävänsä luo ja ojensi alkoholittoman juoman Evelynille kiertäen sitten vapaan kätensä hetkeksi tuon selän taa.
”Menemmehän katsomaan kuinka porukka putoaa hevosiltaan?” Hän kysyi lyhyellä hymyllä ja toivoi, että saisi nähdä jotakin hauskaa ja erilaista maneesin illan ohjelmassa. Eihän leikkimielinen kisailu olisi mitään ilman muutamaa putoamista ja pukkia. Hän ei kuitenkaan sellaiseen osallistuisi mistään hinnasta.

Tallin puolella tunnelma oli toinen. Intoa puhiseva musta arabialainen kuopi alusia karsinassaan kun sen omistaja tarkkaili käytävän puolella muita ratsastamaan valmistautuvia. Alex oli pukeutunut hupulliseen Robin Hood -asuun ja otti pieniä, positiivisesti hermostuneita askeleita suuntaan ja toiseen hymy huulillaan. Hän oli varustanut Gabinon bosal hackamorella ja se selvästi tiesi olevansa lähdössä töihin. Tallin hälinä sai sen enemmän innostuneeksi kuin hermostuneeksi ja Alex tiesi varautua vauhdikkaaseen menoon. Hän oli käynyt nopeasti oleskelutilassa tervehtimässä tuttuja aiemmin, ja nyt, varusteltuaan hevosensa ja itsensä, lähti taluttamaan sitä maneesia kohti. Käytävällä he ohittivat varsin coolia esittävän Katerinan, jonka näytelty ulkokuori varisi sitä mukaa, mitä lähemmäs he menivät. Nuori nainen tärisi kuin haavanlehti vaikka yritti naamioida sen kaikeksi muuksi: hän hiveli jatkuvasti hiuksiaan, korjaili kasvoilleen laskemaansa naamiota, puki ja riisui mustia nahkaisia hanskojaan ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Vaaleaverikkö oli pukeutunut kissanaiseksi ja vetänyt päälleen epäilyttävän kireän mustan puvun. Jaloissaan naisella oli laittoman korkeat ja taatusti kivuliaat piikkikorkokengät, ja hän ei olisi voinut sopia talliympäristöön yhtään huonommin. Kuinka sellaisissa edes ratsastettiin?
”Jännittääkö?” Alex kysyi ohi mennessään ja sai naisen säpsähtämään.
”Ei ollenkaan, miksi jännittäisi?” Kat vastasi äänellä, joka ei vakuuttanut Alexia.
”Maneesiin sitten vain, kissanainen”, mies heitti leikkisästi ja sai Katerinan tuhisemaan itsekseen kun tuo kuvitteli, ettei hän kuullut. Nainen painoi päähänsä kypärän, johon oli taiteillut kissankorvat. Hänen asunsa ei jäisi huomaamatta - ei ainakaan tallin miehiltä. Valmentaja oli tosin luonut häneen tuskin katsettakaan, mikä antoi Katerinalle vaan syyn epäillä tuon miehisyyttä ollenkaan. Nainen kääntyi karsinassa odottavan orinsa suuntaan ja silitti sen otsaa varoen sotkemasta mustia vaatteitaan valkoisilla karvoilla. Aleksein lautaselle oli trimmattu tyylikäs Batman-logo ja hevonen oli varustettu mustin nahkavarustein, värin jatkuessa myös satulahuovassa ja pinteleissä. Se oli selvästi valmis lähtemään mutta omistaja epäröi. Nainen oli tuskin edes ajatellut, kuinka pääsisi hevosensa selkään naamiaisasussaan - jos pääsisi. Hän vältteli astumasta karsinan puolelle, jottei vain sotkisi itseään ja tyytyi jännittämään käytävän puolella. Vielä voisi perääntyä, pyytää jotakuta purkamaan hevosen ja liittymään muun juhlaväen seuraan vain katsojana. Mikä lie yllytyshullu hänen alitajunnassaan kuitenkin vaati näyttää kaikille, ettei hän ollut se esteitä ja hevosia kammoksuva jäykkis, jolta pelkäsi vaikuttavansa.

Vompattiasuun pukeutunut Troy oli viihtynyt illallisella yhtä seurallisena ja hyväntuulisena kuin aina, mutta illan ohjelman lähestyessä siirtynyt vähemmän hyväntuulisen kultaisen ratsunsa luokse. Troy oli vastustanut kiusausta tuunata Tete kenguruksi, vaikka se olisi hänen mielestään kuvastanut tamman luonnetta täydellisesti. Kenties parempi olla aiheuttamatta jo ennestään epävakaalle lusitanolle elinikäisiä traumoja. Mies vislasi Katerinan asuvalinnalle astellessaan itäkäytävän ohi ja väläytti naiselle veikeän hymyn. Hän ei viitsinyt jäädä rupattelemaan, sillä tiesi kelloa katsomatta olevansa taas kerran hieman turhankin täsmällinen.
Modernin rockabillymäisesti mustaan ihonmyötäiseen paitaan ja punavalkomustaan kellohameeseen pukeutunut, otsahiuksistaan korkean heiton muotoillut ja sen kapeaksi taitetulla punaisella huivilla kiinnittänyt Jimena lähti taluttamaan Teteä maneesiin, kun Troy saapui paikalle. Tamma pälyili seuraan lyöttäytynyttä vompattia epäluuloisena ja otti pari levotonta sivuaskelta.
"Tete ei taida arvostaa Australian otuksia", Jimena nauroi, mutta virnistäen Troy sivuutti epäilyt ottamalla tamman tottuneesti haltuunsa, jotta nuori nainen saattoi jatkaa muita töitään.
Jamien innoittamana Ashiksi pukeutunut Kayla talutteli vaatetuksensa väreihin sointuvasti siniseen satulahuopaan, punaiseen korvahuppuun ja valkoisiin pinteleihin puettua Pacoa maneesissa. Nainen ei ollut suostunut epäilyttäväksi minihame-Ashiksi vaan oli valinnut ylleen sinivalkoisen yläosan ja punavalkoisen lippiksen lisäksi harmaat farkkunsa. Oli ihan riittävä näky, että he Pacon kanssa ylipäätään osallistuivat tällaiseen. Hän silmäili pokemonkaksikkoa ja yritti olla välittämättä siitä, että Bex ja Jamie viihtyivät ärsyttävän hyvin keskenään. Keskittyessään epäolennaisuuksiin Kaylalla tuli kiire väistää hevosensa kanssa nuorta lusitanoa, joka oli saanut hepulikohtauksen ja jota Troyksi tunnistettavissa oleva ruskea otus ihmeen kärsivällisenä pyrki rauhoittelemaan.

Kun Miranda oli ehdottanut Alexanderille osallistumista juhlien leikkimieliseen kisailuun mies oli katsonut häntä epäillen ja kehottanut häntä menemään, jos siltä tuntui. Niimpä he seurusteltuaan satunnaisten hevostenomistajien ja työntekijöiden kanssa siirtyivät tallin puolelle Mirandan korkeat korot tallin lattiaan terävästi kopisten. Alec kävi hakemassa Cindyn varusteet, jotka olivat tällä kertaa harvinaisen tummanpuhuvat. Ruskeaa satulaa koristi mattatumma satulahuopa, jonka koristenauhassa kimaltelivat pienet strassit, ja joka jalkaan parivaljakko pyöritti mustat pintelit.
Cindy oli hämillään tallin hälinästä ja pyöri karsinassa, kun Alec ja Miranda laittoivat sitä valmiiksi. Oudon tuoksuinen elämäntä ja kopisevat korot saivat sen korvat heilumaan edes taas mutta kun Miranda vaihtoi korot ratsastuskelpoisiin kenkiin ja kypärän päähän tuntui tamman mieli muuttuvan - ahaa, oltiin menossa ratsastamaan.
"Oletko varma tästä?" Alexander varmisteli tyttöystävältään.
"Tottakai", Miranda virnisti ja kiersi sormensa Alecin omien ympärille, kun he kävelivät valoisaan maneesiin muiden perässä.
Brock oli saanut tarpeekseen seinän vierellä oleskelusta ja siirtynyt itsekin maneesin puolelle. Hänen työpanoksensa oli otettu avosylein vastaan ja nyt mies asetteli huvittavan näköisen kisaradan osasia paikalleen kun ratsastajat saapuivat paikalle.
Didi hymyili pehmolelulle, joka hänen mielestään täydensi Oliverin asua mahtavasti. Oli hyvä nähdä, että vieraat oikeasti ottivat osaa pukukoodiin ja keksivät hauskoja asuja.
"Se on hyvä, kyllä", hän vastasi. "Eikä ihmekään, onhan Rosings Park iso talli", Didi olisi vain kuvitellut tunnistavansa edes muutamat kasvot saapuessaan paikalle. "Olen kyllä! On mukavaa päästä kesän jälkeen nauttimaan tällaisesta tapahtumasta, jossa ei joudu itse hääräämään liiemmin." Kesäleirit olivat ottaneet naisesta kyllä veronsa, vaikka ne olivat olleet sen arvoisia. Onneksi leirejä järjestettiin vain kesäisin - hänellä olisi aikaa ladata kärsivällisyyttään taas ensi kesää varten.
"Sinäkö et sitten lähtenyt kisailemaan?" Didi kysäisi mieheltä, sillä tiesi illan seuraavan, astetta villimmän ohjelmanumeron.

Oliver hymyili naiselle nyökkäillen tuon puheen tahdissa. Niinpä. Rosings Park oli valtavan kokoinen kilpatalli, erityisesti nyt kun paikalle oli saapunut niin hevosten omistajia ja ratsastajia kuin edellä mainittujen parempia puoliskojakin.
"En", Oliver pudisti vauhdikkaasti päätään. "Minun tasapainoni ei riitä moiseen", hän virnisti yrittäen peitellä nolostumistaan. Hän sentään ratsasti hevosia työkseen, mutta leikkimieliset kilpailut ilman satulaa olivat ehdottomasti maastolenkkien jälkeen aivan liian suuri edistysaskel. Mies oli kysymässä naisen tahdosta osallistua, kun huomasi silmäkulmastaan Cliftonin lähteneen liikkeelle. Heidän suuntaansa. Mies kurkotti Didiä kohden tarttuakseen naisen ranteeseen ja kiskoakseen tuon ihmispaljouden lomasta kohti alakertaan viettäviä portaita. Hän vilkaisi portaiden yläpäässä taakseen ja huokaisi helpottuneena. Clifton oli löytänyt jonkun muun onnettoman, jonka seuraan lyöttäytyä, eikä hänen tarvitsisi keskustella Tuggysta hetkeen.
"Sori", mies pahoitteli lammasmaisesti hymyillen. "En voi antaa täydellisen välttelysuorani katketa tähän", hän virnisti ja nyökkäsi kevyesti kohti pahamaineista omistajaa, joka oli läksyttänyt häntä niin usein siitä, miten hän ei osannut letittää Tuggyn harjaa oikein. Mies tajusi vasta siinä kohtaa, ettei ollut irrottanut otettaan, joten pudotti Didin käden katse lattiaan painuen. Onneksi hän ei punastunut helpolla.

Evelyn otti hymyillen vastaan Klausin tarjoaman lasin. Hän astahti puoli askelta lähemmäs miestä, jonka lämmin käsi vasten selkää tuntui niin tutulta ja turvalliselta. Nainen suuntasi katseensa miehen kasvoihin virnistäen.
"En jättäisi sitä välistä mistään hinnasta", hän vannoi. Hän oli harkinnut osallistumista Lionheartilla muutaman hetken ajan, mutta lopulta päättänyt, että oli muiden vuoro nauttia orin kanssa puuhailusta. Nuori teinityttö oli ollut innoissaan kun oli saanut kuulla tallin halloweenjuhlista, ja kun hän oli luvannut Lionheartin tytön käyttöön, oli Willow näyttänyt siltä ettei saisi pideltyä itseään kasassa. No, hyvä jos joku nautti. Vallaton ori olisi ainakin elementissään naamiaisväen keskuudessa päästessään pelleilemään oikein luvan kanssa. Sopi vain toivoa, ettei teinityttö olisi se, joka lentäisi ensimmäisenä voltilla alas. Evelyn kohotti lasiaan ilmaan kuin nostaakseen maljan.
"Mahdollisimman monelle komealle ilmalennolle?" Hän virnisti toispuoleisesti. Kunhan kehenkään ei sattuisi, ei ratsujen innostuneista pukeista olisi mitään harmia.

Zoe vilkaisi Maybea ennenkö antoi katseensa kiertää ympäri massiivista maneesia. Hän pysähtyi hetkeksi katselemaan ilmapalloja, ennenkö jatkoi kohti seuraavaa leikkipistettä. Kaikki perinteinen näytti löytyvän, joten hän pudisti päätään.
"Eiköhän näissä riitä puuhaa", hän hymähti huvittuneena. "Aiotko osallistua?" Noidaksi pukeutuneen naisen oli kysyttävä huvittunut pilke silmissään. Jos joku tallin työntekijöistä Jamieta lukuunottamatta kiipeäisi hevosen selkään ja lähtisi suorittamaan hulluja tehtäviä, se olisi Maybe.

Bex seurasi kirjavan orin ja sitä taluttavan miehen rinnalla ympäri maneesia, mutta säilytti siivon etäisyyden ratsuun, jotta hieno kilpahevonen ei teloisi itseään tai häntä. Nainen virnisti Jamielle.
"Etkö muka nähnyt liekehtivää ratsuani pesukarsinassa?" Bexin teki mieli taputtaa itseään olalle siitä hyvästä, ettei hän ollut vielä kuluttanut loppuun jokaista mahdollista synonyymiä tulelle ja sähkölle. Illan myötä niin varmasti kävisi, mutta ei se ollut niin tarkkaa. "Pieni vihreä keijukaisenne näytti siltä että halusi sanoa pari valittua sanaa Pradalle", Bex lisäsi virnistäen. Lucy katselisi ponimummon perään sen hetken kun hän käyttäisi täällä kävelemiseen. "Sitä paitsi, pitihän minun päästä näkemään millaisia ratsukoita vastaan joudun kilpailemaan - ja millaisia esteitä meidän eteen laitetaan. Prada jättää teidät nielemään pölyä." Hän vilkaisi pokemonkouluttajaa kohti ja virnisti kierosti Jamielle.
"Taidan käydä noutamassa uljaan ratsuni. Varo ettet joudu pokepallon vangiksi sillä aikaa", Bex nauroi ilkikurisesti käännähtäessään kannoillaan ja heilautti kättään vallaton hymy huulillaan Kaylalle. Omaa oriaan taluttava nainen ansaitsi mitalin jo silkasta kärsivällisyydestä.

"En valitettavasti", Maybe huokasi haikeasti Zoen tiedustellessa hänen osallistumistaan. Totta kai hänen teki mieli, mutta hän oli täällä töissä ja järjestänä, joten kilpaileminen ei sopinut toimenkuvaan. Tyttö ottaisi aikaa, kirjaisi suorituksia ylös, lähettäisi ratsukoita radoille ja huolehtisi yleisestä järjestyksestä, sillä hän oli Effieltä toivonut leikkihetkeä iltaan.
"Entä sinä? Voisit edustaa tallia!" hän ehdotti pisamaiset kasvot kirkastuen vihreälle kumppanilleen ja mittasi askelia matalan sarjaesteen osien välillä.
Jamien Maybe oli puhunut osallistumaan vailla sen suurempia vaikeuksia. Mies kävelytti Mokoa ratojen lomassa ja piteli näyttävästi säikkyvää ja korskuvaa hevosta kärsivällisesti. Hän voisi nousta sen satulattomaan selkään, kunhan hurjista pukeista, arvaamattomista sivuliikkeistä ja viiraantuneesta pöllöilystä tunnetuksi tullut ori asettuisi.
"Tulit Pradalla?! Mieletöntä", Jamie nauroi ponia hakemaan lähtevän Bexin perään. Olisi hauska nähdä Prada pitkästä aikaa, sillä omapäinen poni oli ollut pitkään osa Rosings Parkia. Samalla mies huomasi Kaylan - siis Ashin - saapuneen ja viittoili tätä tarmokkaasti luokseen.

Zoe pudisteli päätään Mayben ehdotukselle. Ei ikinä. Hänelle riitti se, että hän oli pukeutunut naamiaisasuun ja jäänyt paikalle senkin jälkeen, kun mahdollisuuksia paikalta karkaamiseen oli tarjoutunut. Hän edusti tallia jo aivan riittämiin.
"Ehei, ei ikinä", hän hymyili pienesti pehmentääkseen sanojensa ehdottomuutta. Ei ollut innokkaan tytön syy, ettei hän suostuisi nolaamaan itseään pelleilläkseen ratsun kanssa. Kenellä hän edes voisi osallistua? Mia ei ollut enää hänen eikä hän missään nimessä suostuisi nousemaan herra Edgerlyn hevosten selkään ellei suunnitelmissa ollut vakavasti otettavaa koulutreeniä tai kuntoilua vastaavaa maastolenkkiä. Vihreäkasvoinen nainen vilkaisi kohti maneesin lasitettua yläkatsomoa. Luoja, toivottavasti tämä ei päättyisi täydelliseen kaaokseen. Nainen vilkaisi estetolppien väliin ripustettua pressua. Turha toivo. Hän korjasi aiempaa toivettaan; kunpa he eivät joutuisi soittamaan paikalle ambulanssia tai eläinlääkäriä, kun hevosenomistajat uskoisivat omiin kykyihinsä aivan liikaa selästä käsin.

"Mikä sääli", Maybe vastasi haikeasti ja katsahti alahuultaan puraisten maneesiin tulleen ja ärhäkästi loikkivan ruunikon suuntaan. Hän ei ollut heti tunnistaa pitkää, harteikasta hahmoa, sillä musta, laineikas peruukki ei aivan istunut yhteen Pauluksen normaalin habituksen kanssa. Tyttö toivoi, ettei Zoe huomaisi miehen valkoista t-paitaa, johon oli julistettu kissankokoisin kirjaimin ja strassein rakkautta Paddyyn kimaltelevan sydämen kera. Paulus auttoi pitelemään Kiwiä, kun ruuna karkasi vauhkosti kauemmas happamasta Henrietasta ja naisen naamiaisasusta; nainen loi paheksuvia katseita Jimenan suuntaan kuin syyttäen hevosensa hoitajaa siitä, ettei tämä voinut avustaa kahta hevosta samaan aikaan.

"Ei se haittaa", Didi sanoi miehelle takaisin leppoisasti. Hänen tasapainonsa oli onneksi palautunut lähes entiseen malliinsa, olihan hän ratsastanut verrattain aktiivisesti koko tämän vuoden. Pradan pelleilyillä oli ollut hänessä onneksi myös positiivisia vaikutuksia. Kuitenkaan hän ei ollut päätynyt osallistumaan Sunnyn kanssa halloweeniin. Pohdinnat keskeytyivät, kun Didi tunsi Oliverin vievän häntä ranteesta poispäin ihmisjoukosta. "Mikä nyt?" hän kysyi hieman ihmetellen mutta hymyillen. Kun Oliver osoitti Madison Cliftonin suuntaan Didi naurahti. "Ei se mitään, tuo on Tuggyn omistaja? En ole nähnyt häntä aiemmin luonnossa", hän sanoi hiljaa peläten että nainen kuulisi näinkin kaukaa hänet.  Tämä näytti yhtä tiukalta kuin naisen kuulemissa tarinoissa - vaikka he olivatkin niinkin rennossa tilaisuudessa kuin Halloweenjuhlissa.

Miranda, Alec ja hälinästä kierroksia keräävä Cindy saapuivat maneesiin ja kaarsivat kentän keskelle, esteen ja tötterökasan väliin. Alec avitti Mirandan tamman selkään ja tämä käveli edestakas muutaman askeleen ja jäysti kuolaintaan. Miranda katseli satulattomia kanssakilpailijoitaan ja ajatteli, että oli ollut ihan fiksu ottaessaan varusteet alleen. Hän saattaisi jopa pysyä selässä ja näyttää järkevältä. Nainen silmäili muiden asuja hymyillen, innoissaan koko kisasta, ja vilkuili epäluuloisena rataa. Tämä olisi kyllä tulikoe herkälle nuorelle tammalle mutta kyllä he selviäisivät, kai. "Noniin, kiitti", Miranda sanoi Alecille joka silitteli Cindyn mustaa karvaa. "Pidän peukkuja katsomosta", mies vastasi ilmeettömänä. Häntä hermostutti heidän puolestaan, Miranda näki sen miehen ilmeestä.

Kayla näytti hetken kysyvältä Bexin heilauttaessa tälle kättään ennen kuin tajusi hymyillä ja nyökätä takaisin molempien käsiensä ollessa sotkeutuneina Pacon ohjiin äskeisen välikohtauksen jäljiltä. Australialainen teutaroivan kiukkupussinsa kanssa oli siirtynyt jo kauemmas, joten nainen sai rauhassa talutettua hörisevän ratsunsa lähemmäs Jamieta ja kirjavaa puoliveristä.
"Onko Pikachu iskussaan?" hän mutisi, mutta korjasi nuivan keskustelunavauksensa hymyllä hakiessaan parempaa otetta Pacon ohjista.
Jimena oli harvinaisen tietoinen Henrietan katseesta ja Teten rauhoituttua ja saatuaan laskettua kasan rekvisiittaa käsistään hän kiiruhti vauhkona poukkoilevan Kiwin luokse varmuuden vuoksi tarjoamaan apuaan.

Zoe kääntyi katsomaan maneesin ovelle Mayben katseen ohjaamana. Nainen tuijotti hetken sanattomana Paulusta, ennenkö puri leukansa tiukasti yhteen huulet viivaksi puristuen.
"Käyn tarkistamassa, ettei tallissa kaivata enempää apua", Zoe sanoi äänellä, johon hiipivä kylmyys oli varattu yleensä vain Pauluksen kanssa keskustelemiseen. Pitkin askelin nainen jätti maneesin taakseen selkä niin suorana, että käveleminen näytti suorastaan kivuliaalta. Maneesin ovella vastaan tuleva Lucy väisti noidan tieltä niin reippaasti, että kompuroi omiin jalkoihinsa ja joutui ottamaan tukea vierellään kulkevasta punaisesta ponimummosta, jota Bex talutti täynnä intoa ja itsevarmuutta. Lucy otti suunnan kohti Maybea kun pokemonhahmo heilautti itsensä Pradan selkään ja kannusti ponimummon pirteästi kohti Jamieta ja Kaylaa.
"Kaikki valmiina täällä päässä?" Lucy kysäisi vilkuillen mielenkiinnolla kaikkia esteitä, joita leikkipisteille oli kasattu. "Tallissa oli vielä jonkin verran hevosia, mutta eivätköhän ratsukot ala pikkuhiljaa valua paikalle."

"Kyllä, sepä se", Oliver vastasi nyökäten. "Kannattaa pysytellä kaukana, ihan vain varmuuden vuoksi. Hänellä on yleensä paljon sanottavaa eikä minkäänlaista tahtoa ymmärtää hienovaraisia vihjauksia siitä, ettei keskustelu kiinnosta sinua", hän värähti muistellen kaikkia niitä kertoja kun teräksinen nainen oli yllättänyt hänet tallikäytävällä. Hän vilkaisi portaita kohden.
"Haluatko siirtyä avoimeen alakatsomoon seuraamaan, miten ihmiset putoavat hevosiltaan vai katseletko mieluummin täältä käsin?" Mies vaihtoi painoa jalalta toiselle. Hän oli melko varma että hänen oli tarkoitus pysytellä yläkerrassa viihdyttämässä vieraita ja tarjoamassa neuvoja, mutta innokas Fabien näytti hoitavan homman niin tehokkaasti, ettei yksikään vieraista jäänyt itsekseen, kun nuori ranskalainen tallityöntekijä siirtyi keskustelusta toiseen sulavasti ja hyväntuulisesti. Kukaan tuskin kaipaisi häntä, jos hän karkaisi pahinta hälinää alakatsomoon.

Zoen miesversion huulille hiipi synkeän tyytyväinen hymy, kun Paulus huomasi naisen reaktion asuvalintaansa. Ja hän vasta lämmitteli - tämä olisi suloinen, suloinen kosto. Vielä herkullisemman siitä tekisi, jos yläkatsomossa istuva Charles Edgerly lisäisi Helvetin Hylkiön turhaumusta. Mies ojensi vauhkon, hampaillaan uhittelevan Kiwin Jimenalle, sillä Henrietta oli tallin hevosia pahempi eikä hänellä ollut asiakaspalvelijan kärsivällisyyttä. Niinpä hän punttasi loisteliaaksi, haute couture versioksi Lumikista pukeutuneen Pipan tyynen Tangon satulaan, suoristi vielä satiinisen mekon muhkeaa helmaa hevosen takapuolen yli ja harppoi sitten Lucya kohti.
"Valmista on!" Maybe vastasi hyväntuulisesti ja irroitti haikean katseen poistuvan Elphaban selästä. Tyttö soi Lucylle aurinkoisen, pahoittelevan hymyn ja kiiruhti Pradan perään, sillä Moko ei seisoisi aloillaan selkäännousussa eivätkä miehen seuralaiset voisi sitä pidellä. Pörähtelevä tobiano tanssahteli Jamien vierellä ja esti miestä tervehtimästä rakastettavaa Ashiaan suukolla.
"Tokihan se", mies vastasi kuullen nuivan sävyn Kaylan äänessä ja pohtien, mikä sen oli tänään saanut aikaan, "entä missä mielentilassa Ash on lähdössä mittelöön?"

Didi huomasi vasta jäljessä, kuinka Oliverin käsi oli viivytellyt hänen ranteellaan ja nainen yritti pidätellä hymyään. Bex oli tainnut olla oikeassa. Didi katseli Cliftonin suuntaan ja naurahti sarkastisesti, "hän kuulostaa... mukavalta." Oliverin kysymys sai naisen suuntaamaan katseensa mieheen puheensorinasta täyttyneen oleskelutilan sijaan. "Ehkä meidän olisi parempi mennä katsomoon, josta Clifton ei pääsisi yllättämään?" hän ehdotti hymyillen. Didi luotti siihen, että kaikki sujuisi juhlissa vaikka hän ei olisi valvomassa - vaikkei hänen edes olisi tarvinnut valvoa. Katsomo kuulosti hyvältä tavalta antaa olla. "Joo, mennään vain", hän vielä lisäsi kun oli hetken katsonut juhlaväen suuntaan ja lähti sitten laskeutumaan portaita.

Oliver pudisti päätään pienen hymyn kera. Clifton oli kaikkea paitsi mukava, mutta hän oli onnistunut välttelemään naista tämän illan ajan varsin tehokkaasti, eikä aikonut muuttaa tapojaan nytkään. Didin kallistuessa alakatsomon puolelle, Oliver nyökkäsi tyytyväisenä. Hyvä valinta.
"Hyvin päätelty", hän sanoi hymyillen ja lähti seuraamaan naisen perässä alas portaita. Käytävällä oli huomattavan paljon vähemmän eloa kuin aiemmin, mutta edelleen ihmisiä liikkui suuntaan jos toiseen tallikäytävällä. Hän harppasi muutamalla askeleella Didin rinnalle ja päätyi pysäyttämään naisen tarttumalla tuota hartiasta, kun kullanhohtoinen ori tanssahteli heidän reitilleen kiskoen perässään innokasta teinityttöä. Lionheart korskui ja puhisi siihen malliin että mies harkitsi tarjoutuvansa auttamaan, mutta vaaleansiniseen verhoutunut ja sateenkaaren kirjavan peruukin päähänsä kiskonut Willow näytti niin innokkaalta, ettei hän rohjennut viedä teinin iloa. Willow oli pukenut päälleen vaaleansinisen t-paidan, jossa oli kaksi my little ponya - vaaleansininen Rainbow Dash ja kullanhohtoinen stetsonipäinen Applejack -, sekä peruukkinsa lisäksi teinin selkää koristivat keijukaissiivet. Oliver vilkaisi Didiä huvittuneena johdattaessaan naisen kohti katsomoa. Ilmeisesti ponit kuuluivat edelleen muotiin. Lionheart tanssahteli maneesiin pää korkealla ja sieraimet suurina korskuen, Willow epätoivoisesti suitsien toisessa päädyssä roikkuen. Hevosen paljas selkä kiilteli maneesin kirkkaissa valoissa. Oria vuokraava teinityttö tarkisti viimeisen kerran, että hevosen päähän viritelty pieni stetsoni pysyisi paikallaan vauhdin kiihtyessäkin, otti muutaman kuvan kännykällään ylpeyttä uhkuen ja lähestyi sen jälkeen tallityöntekijöitä. Hän ei pääsisi selkään ilman punttausta.
"Hei, auttaisitteko vähän?" Hän kysyi päästyään Pauluksen ja Lucyn luokse. Lucy vilkaisi Paulusta ja tarttui Lionheartin ohjiin, nyökäten kohti teinityttöä. Hän voisi pidellä läsipäätä sen hetken, että mies saisi autettua innokkaan tytön vuokrahevosensa selkään. Lionheart puhisi ja pöhisi katsellen veikeillä herasilmillään maneesin menoa innostuen entisestään. Willow olisi ehdottomasti tarvinnut satulan näitä leikkejä varten, varsinkin kun oli letittänyt Lionheartin harjan komealle oriletille. Se ei tarjoaisi turhan paljoa tukea vauhdin huumassa, vaikka näyttikin hienolta.

Bex kannusti Pradan raviin kun huomasi Oliverin ja Didin saapuvan. Hän pysäytti pyöreän ratsunsa aivan katsomon eteen ja virnisti tietäväisesti Didille, mutta silmien ilkikurisesta pilkkeestä huolimatta ei kommentoinut mitään sen merkittävämpää Oliverin kuullen.
"Toin pikkukaverisi kylään, Didi", hän naurahti ja taputti Pradan kaulaa. Tamma kaarsi kaulaansa täynnä ponimaista ylpeyttä ja voitontahto jokaisesta karvasta väristen. Poni tiesi, mitä siltä odotettiin ja oli omassa elementissään maneesin kaaoksen keskellä. Edes ilmapallot eivät olleet saaneet Pradaa säpsymään. Ihan sama mitä äiti sanoisi jälkikäteen, oli ehdottomasti kannattanut ottaa Prada mukaan halloweentohinaan.

Vale-Zoe katsahti skeptisesti amerikkalaisen amerikkalaista hevosta ja sen taikasienissä syntynyttä vuokraajaa, ennen kuin tarjoutui punttaamaan tämän vaivattomasti korkeuksiin. Paulus seurasi mielellään tällaisia ratsastusleikkejä, sillä mahdollisuus nähdä sietämättömät, etuoikeutetut kermapyllyt tantereessa oli suuri. Osa oli kai vaistonnut saman, kun varustautui satuloilla. Mies vilkaisi Lucya kysyvästi silmäkulmastaan eikä voinut olla pohtimatta, minne aito HH oli kadonnut - asu olisi tehokkaampi, jos sitä voisi vielä tähän tökkiä Zoen naamaan.
"Mennäänkö katsomon puolelle?" hän kysyi naiselta väistäen Papillonia, jonka selässä kevensi Einstein, valkeat hiustupsut kypärän alta liehuen.

Willow hymyili leveästi kiitokseksi tallityöntekijöille kun löysi tasapainonsa täysiverisen paljaassa selässä. Tyttö kannusti innokkaan orin reippaasti liikkeelle joutuen tekemään useamman pidätteen, ennenkö Lionheart liikkui edes jonkinlaisessa käynniksi tunnistettavassa askellajissa. Ori oli täynnä ylimääräistä virtaa, jota purki turhaan touhottamiseen innostuneena siitä, mitä ympärillä tapahtui. Lucy seurasi hetken ratsukon menoa pohtien puolihuolimattomasti kauanko kestäisi, ennenkö Willow muksahtaisi alas.
"Mennään vaan", hän nyökkäsi Paulukselle. Parempi päästä pois ratsukoiden jaloista ennenkö joku ratsastaisi heidät kumoon. "Haluatko lyödä vetoa siitä, kuka putoaa ensimmäisenä?" Hän kysyi hiljaisella äänellä pieni virne huulille kohoten. Hän toivoi että Henrietta osoittaisi jälleen kerran taitonsa ratsastajana eikä päätyisi hiekkaan, sillä niin rasittava kuin nainen osasikin olla, oli älypäinen Kiwi pahempi, eikä hän halunnut metsästää irtipäässyttä ruunikkoa jättimäisestä maneesista. Vihreään mekkoon ja läpinäkyviin, kimalteleviin keijukaissiipiin sonnustautunut nainen sipaisi hiuksiaan, sillä pidennyksistä väsätty nuttura tuntui edelleen väärältä. Hänellä oli ollut lyhyet hiukset niin pitkään ettei hän enää edes muistanut, miltä tuntui kun saattoi laittaa hiukset kiinni.

Didi kipitti portaat alas ja niiden alapäässä vetäisi paitaansa asteen alaspäin. Hän halusi näyttää niin säädylliseltä kuin Disney-prinsessa saattoi näyttää, jos joku tärkeä henkilö osuisi hänen tielleen. Kun kullanvärinen hevonen kaahasi heidän tielleen Didi pysähtyi Oliverin otteesta. "No johan on menoa ja meininkiä", hän naurahti Oliverin suuntaan. Juuri tuollaista intoa tämäkin hienostotalli kaipasi, sateenkaaren värisiä tyttöjä ja hurjia hevosia. Didi helpottui, kun värikäs parivaljakko pääsi etenemään ilman sen suurempia ongelmia maneesiin. Kun he saapuivat Oliverin kanssa maneesiin nainen katseli ympärilleen avautuvaa värikästä hevosseuruetta. Hän näki Bexin ponin selässä - naista kun ei kirkkaan oranssissa pystynyt olemaan huomaamatta - ja tunnisti myös ratsun. "Bex!", Didi hihkaisi ja käveli reippain askelin katsomon reunalle. "Et sitten voinut kertoa ennemmin", hän nauroi. "Hei Prada", hän sanoi hellästi ja kurotti silittämään hienoa ponimummoa otsalta. "Oletpas hienona", hän kehui tammaa ja katsahti villin näköiseen rataan. "Pääsette revittelemään radalle", hän sanoi Bexille. "Tuo näyttää juuri sen tyyliseltä touhulta."

"Enkö minä aina?" Paulus kysyi matalasti ja avasi Lucylle alakatsomoon johtavan oven. Mies tarkkaili ratsukkoja hetken punniten vaihtoehtoja.
"Veikkaan tuota Lehmusta tai kultapoikaa", mies pohti nyökäten ensin Willow'n ja sitten Jamien suuntaan. Hänkin arveli, että Henrietta tulisi alas - vaikka olikin ottanut satulan - mutta toivoi toisin. Kukaan ei halunnut Henrietan lähettyville naisen ollessa pahalla päällä. Jos muulloinkaan.
"Mistä lyömme vetoa?"

Troy pysäytti hieman tyyntyneen tamman maneesin seinustalle, keräsi ohjat toiseen käteensä ja kampesi itsensä vaivattomasti Teten paljaaseen selkään antamatta sivuaskeleiden haitata. Hän pidätti ratsunsa takaisin käyntiin kun se lähti hermostuneessa ravissa keskelle maneesia. Hän hymyili anteeksipyytävästi Jamielle ja Kaylalle kumppaneineen, kun Tete eteni pohkeenväistöä noiden ohi, pukitti ja otti pari laukka-askelta. Kengurupuku Tetelle olisi todellakin ollut paikallaan. Mies ei voinut moittia ratsuaan, olihan maneesissa melkoinen karnevaali käynnissä. Hän keskittyi ratsastamaan hevosta rennoksi ja kehui tuota aina kun se kulki hetken aikaa suoraan ja malttoi laskea päätään.
"Oikein loistavalla", Kayla vastasi Jamien kysymykseen tiedostaen, ettei ehkä vaikuttanut siltä.
Hän etsi sopivan hetken ja nousi Pacon selkään. Nainen oli päättänyt pitää satulan, jotta ei aiheuttaisi suurempaa onnettomuutta innokkaan ratsunsa kanssa. Muut näyttivät hoitavan säheltämisen mallikkaasti ilman hänen ja Pacon apua.
Jimena otti Kiwin vastaan ja piteli hevosta kärsivällisesti auttaakseen Henrietan ratsun selkään. Hyppivä hevonen oli hyvä keino vältellä Henrietan katsetta, mutta Jimena ei halunnut että pahanilmanlintu mätkähtäisi alas hänen läsnäollessa.

Oliver nyökkäsi Didille. Jep, menoa ja meininkiä riitti. Hän ei laittanut pahakseen moista, kunhan hänen ei oletettu osallistuvan. Oliver hymyili aavistuksen varautuneesti Bexille, sillä naisen räväkkyys ei aina ihan osunut yksiin hänen kanssaan. Sitä paitsi hän ei koskaan tiennyt oliko Bex tosissaan vai vitsailiko vain, joten oli parempi antaa Didin hoitaa keskustelu ystävänsä kanssa.
"En tietenkään, sitten en olisi nähnyt tuota ilmettä kasvoillasi", Bex virnisti asettuen paremmin ponin paljaaseen selkään. Hän nojasi toisella kädellään Pradan takaosasta tukea virnuillessaan tyytyväisenä ponin selässä. Hänellä ei olisi pitkä matka hiekkaan jos tasapaino pettäisi, mutta valitettavasti samaa ei voinut sanoa kaikista muista.
"Miksi luulit, että valitsin sen kaikista poneistamme?" Bex nauroi ja nyökkäsi kohti säheltäviä ratsukoita. "Prada näyttää kaikille, miten temppuradat hoidetaan." Nainen oli täynnä hyväntuulista itsevarmuutta. Ei hänen tarvinnut voittaa, tietenkään, mutta kunhan muut putoaisivat useammin, vauhdikkaammin ja komeammin, kaikki olisi kunnossa. Ja no, kunhan Jamie jäisi nielemään pölyä kirjavan ihmeensä kanssa.
"Siinä riittää varmasti tulta toiseenkin yritykseen, jos haluat osallistua", Bex virnisti ja iski silmää. "Nauttikaa showsta."

Lucy virnisti. Hän oli luottanut siihen, ettei Paulus ollut muuttanut tapojaan. Nainen vilkuili hevosia ja ratsastajia, punniten vaihtoehtojaan kun Paulus oli jo nimennyt Lionheartia ratsastavan teinitytön ja pöllöilevän Mokon selässä istuvan Jamien.
"Et jätä minulle paljoa vaihtoehtoja", nainen nurisi lähinnä näön vuoksi, mutristi huuliaan ja nyökkäsi kohti Kiwiä. "Henrietta. Kiwi sekoaa ilmapalloista kun he kaartavat tarpeeksi lähelle." Lucy vilkaisi loppuja ratsukoita kuin miettien, nimeäisikö vielä jonkun. Troy näytti pärjäävän tammansa kanssa varsin hyvin, ja monilla muista säheltävistä hevosista oli satula selässään. Prada tuskin pudottaisi ratsastajaansa, vaikka tarjoilisi varmasti sitäkin kipakampaa suoritusta.
"Häviäjä joutuu auttamaan pudonneen ratsastajan takaisin selkään?" Lucy ehdotti virnistäen. Ehkä Henrietan nimeäminen ei ollut maailman huonoin idea. Jos Kiwi päätyisi sinkoamaan ratsastajansa ensimmäisenä maneesin hiekkaan, hän ei joutuisi jahtaamaan ruunikkoa ja sietämään Henrietan katseita, kun auttaisi ratsastajaa takaisin selkään. Nainen vilkaisi Paulusta silmiään siristäen, punniten tarkkaan seuraavia sanojaan ennenkö ehdottaisi mitään, mitä tulisi katumaan myöhemmin. "Tai ehkä voittaja saa haastaa häviäjän tekemään jotakin?" Lucy ehdotti hiljaisemmalla äänellä. Siitä voisi tulla ties kuinka hauskaa, mutta riski oli suuri. Henrietan olisi paras pudota, jotta Paulus ei keksisi mitään liian kamalaa hänen tehtäväkseen. Miehellä oli välillä varsin kieroontunut huumorintaju.

Didi hymyili Bexille, "Totta." Pradan näkeminen pitkästä aikaa oli oikein mukavaa ja oli hyvä nähdä kuinka virkeä se vieläkin jaksoi olla, vaikka sen arki ratsastuskoululla erosi varsin paljon Rosings Parkin elämästä. "Prada on kyllä paras vaihtoehto", hän myötäili näprätessään ponimummon turpaa leikkimielisesti sen kiusaksi. Tamma yritti napata hänen sormiaan suuhun kostoksi mutta ei kerennyt, kun Didi vei ne jo pois. Bexin ehdotus sai naisen katsahtamaan rataan hieman epäluuloisesti. "Jaa-a, katsotaan", hän kommentoi ja nauroi hieman. Tottakai nyt kun Bex ehdotti osallistumista se kuulosti entistä paremmalta idealta. "Pysy selässä", hän sanoi Bexille vielä ennenkuin palasi Oliverin vierelle. Tosin, hän ja Prada varmasti tykittäisivät radalla ilman turhia hötkyilyjä.

Mokon tummanpunaiset korvat kääntyilivät ja jo valmiiksi vauhkon näköiset silmät pyörähtelivät. Maybe takertui päättäväisesti orin deltaohjiin ja ujutti sille valkean esiliinan taskusta hevosnamin vetääkseen hevosen huomion itseensä, kun Jamie tarttui kaksiväriseen, ratsumittaiseen harjaan ja ponnisti sivuun askeltavan puoliverisen selkään. Mies keräsi ohjat käsiinsä ja räjähtävää energiaa värisevän, jännittyneen hevosen pohkeidensa väliin.
"Miten tuumaat, että menee?" Jamie kysyi Kaylalta nyökäten kohti matalia esteitä ja viehkeitä temppuratoja, joista Moko hivuttautui vaivihkaa kauemmas sieraimet suurina puhisten. Miehellä oli tunne, että naista vaivasi taas jokin, mutta hän ei osannut päätellä mikä. Hän haravoi maneesia katseellaan huomaten tutun, punaisen ponin ja sen punatukkaisen ratsastajan katsomon luona; mies heilautti kutsuvasti kättään saadessaan katsekontaktin.
Katsomossa Paulus hieraisi leukaansa mietteliäänä, mutta hymyili vinosti Lucyn siirtäessä keskustelun mieluisemmille urille.
"Ehdottomasti jälkimmäinen", hän päätti hykerrellen. Se olisi hauskaa kumman tahansa voittaessa, vaikka mies toivoikin arpaonnea itselleen - Henrietan tippuminen ei olisi hauskaa kenellekään.

"Aina", Bex vannoi vallattomasti virnuillen. Hän kannusti Pradan liikkelle nauraen, kun pieni ponitamma pukitti komeasti Papillonin ohittaessa heidät ravissa. Prada ei tosiaankaan halunnut jäädä kakkoseksi, mikä pakotti ratsastajan pidättelemään voitontahtoista ponia ennenkö punarautias lähtisi villissä pukkilaukassa jahtaamaan ravaavia ratsukoita. Hän käänsi tikittävin askelin ravaavan ponin kohti Jamieta ja Kaylaa huomatessaan Jamien kutsuvat eleet.
"Me ollaan tänään liekeissä", Bex julisti virnistäen toispuoleisesti hyvälle ystävälleen, ennenkö vilkaisi komeaa puoliveristä pokemonkouluttajan alla. "Mitä sanot, jätetäänkö Pikachu nielemään pölyä yhteistuumin?"

"Prada näyttää voivan hyvin", Oliver totesi istahtaessaan alas katsomon penkille. Ponimummo oli täynnä kipakkaa energiaa ja vaikka olikin laihtunut ratsastuskoulun jatkuvassa liikutuksessa, oli poni edelleen tuttuun tapaan pyöreä. "Se varmasti kantaisi sinutkin turvallisesti radan läpi", mies hymyili. Niin turvallisesti kuin vauhdikas poni vain saattaisi, sillä Prada luimi tälläkin hetkellä ja järsi kuolaintaan odottaen lupaa lähteä liikkeelle ja näyttää kaikille, miten kaoottisessa maneesissa tuli toimia. Oliver vilkaisi Pauluksen ja Lucyn suuntaan, siristäen silmiään. Nuo kaksi juonivat jälleen jotain, jos naisen kierosta ilmeestä sopi mitään päätellä.
"Sovittu", Lucy nyökkäsi ja väläytti hymyä Oliverille, kun huomasi miehen katsovan heitä. Oliver naurahti vaivaantuneena jäätyään kiinni ja kääntyi takaisin Didin puoleen. Lucy siirtyi lähemmäs Paulusta helppo hymy huulia koristaen.

Sopimus oli voimassa. Paulus hymyili, huiskaisi mustia, pitkiä hiussuortuvia olkansa yli ja kääräisi sitten käsivartensa Lucyn hartioiden ympäri. Tuskin Halloweenin illanvietossa istumista laskettiin viralliseksi työtehtäväksi - eikä Effie ollut näkemässä.
"Etkö jäädy?" Paulus kysyi silittäen hämmentyneenä naisen käsivartta.

"Niin näyttää", Didi vastasi Oliverille tyytyväisenä ja istui hänen vierelleen. Hän katseli ponin menoa ja ilakoivia pukkeja. Ne eivät pelästyttäneet häntä, olihan hän ollut selässä samanlaisessa kyydityksessä niin monet kerrat. Ja tippunut niin monet kerrat - tosin, ajatus tippumisesta tänään inhotti häntä kieltämättä hieman. "Jaa, turvallisesti?" hän nauroi. "Siitä voi olla montaa mieltä mutta hauskaa se ainakin olisi." Didin katse kiersi kaikissa ratsukoissa, jotka nyt lämmittelivät kukin tavallaan ja hevoset kulkivat eri virkeystasoilla.

Miranda ja Cindy pyrkivät pysymään tasaisessa raviaskelluksessa mutta meno oli kaukana tasaisesta. Itse mekko ei säikäyttänyt tammaa mutta sen liehunta ja kevyt liike ristiselällä hermostutti tammaa aavistuksen siitä, mitä se jo oli. Miranda kevesi hitaasti ja pidätteli tammaa kokoajan. Sen eriväriset silmät välkkyivät maneesin kovissa valoissa ja muiden ratsukoiden puhinat ja pienen rautiaan ponin pukit saivat sen vinkaisemaan ja tekemään pienen loikan uralla. Miranda tunsi Alecin katseen katsomosta, vaikka olikin vastakkaisessa päädyssä. Osaisipa mies rauhoittua hieman, ei heille kävisi mitään. Miranda laskeutui loikasta tasaisesti takaisin satulaan teetti tammalle ravi-käyntisiirtymisiä ja vähitellen kontrolli palautui ratsastajalle.

Lucy painautui tyytyväisenä vasten miehen kylkeä katse ratsukoita seuraten. Hän pidätti hengitystään kun Kiwi karkasi takajaloilleen, mutta Henrietta näytti lähinnä turhautuvan hevosen sähellykseen putoamisen sijaan. No, ihan hyvä niin. Hän ei tosissaan halunnut jahdata Kiwiä.
"Lainasin Pradan loimea tallissa", Lucy myönsi pieni naurahdus huulilta karaten. Ponin päältä riisuttu fleeceloimi oli lämmittänyt ihanasti kun hän oli kääriytynyt siihen ajaakseen illanvieton myötä jäseniin hiipineen koleuden pois. "Ja sinä olet lämmin."
"No, turvallisemmin kuin miltä tuo näyttää", Oliver sanoi nyökäten Lionheartin suuntaan. Applejackiksi naamioitu täysiverinen liikkui enemmän ylös ja sivuille kuin eteen, mutta ainakin ori oli vielä ratsastajansa hallinnassa. Hän ei tiennyt kuinka kauan niin olisi, mutta ainakin tässä hetkessä hevonen ei vielä ollut päätynyt aiheuttamaan sen suurempaa kaaosta maneesin karnevaalissa. "Olen varma että nauttisit siitä. Hauskaahan tänne tultiin pitämään", mies rohkaisi hymyillen ja vilkaisi katsomoon ujuttautuvaa vihreäkasvoista naista. Zoe asettui niin kauas Pauluksesta kuin vain saattoi, mutta ratsuttajasta säteilevä musta synkkyys oli selkeästi suunnattu miestä kohden. Oliver tukahdutti naurahduksen. Ilmeisesti Zoe ei osannut nauraa Pauluksen nerokkaalle puvulle ja sitä kautta itselleen.

Paulus rutisti Lucyn lähemmäs kylkeään.
"Missä takkisi on, nainen? Nyt on melkein marraskuu", mies läksytti hellästi Lucyn korvaan ja näki sivusilmällä vihreän noidan saapuvan. Musta hymy hiipi hänen huulilleen, ja Paulus vilkaisi Zoea olkansa yli huiskauttaen stereotypisen tyttömäisesti mustaa peruukkia.

"Ivoryn kaapissa", Lucy naurahti hiljaa. "Mutta en minä sitä täällä tarvitse. Haen sen sitten kun lähden kotiin", hän vakuutti hymyillen. Pauluksen kainalossa oli aivan riittävän lämmin, eikä maneesi ollut kylmä ulkoilman tavoin. Hän jätti tarkoituksella huomiotta miehen eleet kieltäytyen katsomasta Zoen suuntaan. Ratsuttaja vihasi häntä jo aivan tarpeeksi ilman tätäkin.
"Oh", nainen henkäisi kun kullanhohtoinen ori loikkasi korskahtaen sivummalle ohittaessaan ilmavirrassa huojuvia ilmapalloja ja sai ratsastajansa roikkumaan kaulallaan epätoivoisena. Ori lähes törmäsi rauhalliseen Tangoon tanssahdellessaan korskuen kauemmas. Willow hymyili pahoittelevasti Pipalle suoristautuessaan Lionheartin selässä, mutta Lucy näki miten tyttö puristi polviaan tiukemmin hevosen ympärille ohittaessaan katsomon. Tämä ei päättyisi nätisti, mutta toisaalta, ei maneesin kaaos ollut kovin kauniisti lähtenyt käyntiinkään.

Didi katseli hieman kammoksuen hurjia puoliverisiä, jotka revittelivät maneesissa ja pistivät pohjan pöllyämään. "Nojoo", hän vastasi. "Vaatii kyllä hurjapäisyyttä lähteä tuollaisen hevosen selkään ilman satulaa." Hurjapäisyyttä, jota hän ei aivan omistanut. Hän piti enemmän Sunnyn ja Pradan tapaisista ponipalleroista. Sunny oli juuri sellainen poni, jonka kanssa Didistä tuntui turvalliselta ihan missä vain. "Se olisi hauskaa kyllä", Didi sanoi hieman mietteliäänä ja jatkoi, "Harmittaa vain, etten tajunnut etukäteen päättää mennä Sunnyn kanssa." Hän olisi voinut keksiä pörröiselle ponille jonkin hauskan asun. Jossittelu ei tosin auttanut tässä vaiheessa. "Mutta voin minä mennä Pradan kanssa", hän virnisti Oliverille. Hän oli oikeassa, hauskaahan tänne oltiin tultu pitämään.

"Kuule pahvi", Paulus moitti lempeästi kääntäen huomionsa noidasta keijuun, "marraskuussa kuuluu pistää takki niskaan." Miehellä ei kuitenkaan ollut kiirettä hätistää Lucya kainalostaan hakemaan takkia; heiltä jäisi vielä koko show näkemättä. Maybe viittoili ratsukoita järjestykseen, sillä radat olivat alkamassa. Maneesin itäpäätyyn oli rajattu erillinen alue lämmittelyyn - sekä rauhoitteluun - ja länsipuolella oli kaksi matalaa esterataa vierekkäin kilpailua varten että erillään samassa hengessä temppuradat uhkarohkeammille. Kun kaksi aloittavaa ratsukkoa olivat lähtöasemissa ja loput turvallisesti lämmittelyalueen puolella, leikkimieliset kilpailut saattoivat alkaa.

Miranda otti kevyesti laukkaa puhisevalla tammallaan ja onnistui pitämään mekkonsa säädyllisesti päällään ratsastaessa. Oli ollut hyvä päätös ottaa mukaan ikivanhat jodhpur-kengät, sillä hänellä olisi tullut kylmä ilman kenkiä ja stiletoilla hän ei olisi ikinä noussut hevosen selkään. Kun heitä viitottiin aloittamaan Miranda kulki odotusalueelle ensimmäisten joukossa - hän ei todellakaan aloittaisi. Verryttely oli saanut tamman keskittymään aavistuksen paremmin ja turhemmilta loikilta oli säästytty. Miranda toivoi samaa muille ratsukoille, vaikka se olikin varmaan mahdottomuus.

"Eiköhän Paco selviä ellei keksi että nuo esteenkuvatukset syövät hevosia", Kayla naurahti Jamielle ja vilkuili Bexin ja tuon ponin suuntaan samalla kun Paco kaartoi kaulaansa kuin joutsen ja pörhisteli ohi kulkeville hevosille. Hän yritti saada orinsa asettumaan lämmittelyalueelle ja käyttäytymään.
Bexin lähestymistapa oli saanut Kaylan hieman rentoutumaan ja hänen pisamaisille kasvoilleen nousi hivenen ilkikurinen virnistys.
"Ilman muuta", hän myöntyi huvittuneena tikkaavasta ponista puoliveristen rinnalla.

"Reilukerho?" Jamie kysyi alahuuli vavahtaen saatuaan sekä tyttöystävänsä että parhaan ystävänsä jotenkin liittoutumaan itseään vastaan, veti urheasti henkeä ja antoi allaan tärähtelevän tobianon ravata uralle ja kohti lämmittelypäätyä - Moko kävi vielä niin ylikierroksilla, ettei hän riskeeraisi hevosen jalkoja lähtemällä sillä pienellekään radalle. Ensin se olisi saatava asettumaan ja kuulolle. Sitten Jamiella oli ehkä mahdollisuuksia pysyä selässäkin. Sivuloikkia tekevä ori pörhisteli kaksivärinen häntä korkealla liehuen, ja Jamie viittoili sen paljaasta selästä, että parrasvalot olisivat yksin Bexille. Einstein ja kuolainta raivokkaasti narskuttava Papillon asettuivat toiselle radalle, ja Mayben merkistä pääsivät tutustuttamaan ratsujaan ratoihin, ennen varsinaista lähtöä.

Oliver seurasi hevosten tohinaa.
"Tai suoranaista hulluutta", hän lisäsi katsoessaan, miten ratsastajat työskentelivät hevosten kanssa. Maneesin jännittynyt ilmapiiri ja tavanomaisesta poikkeavat ratsastusvaatetukset saivat täysin ymmärrettävästi hevosista irti sähköisempää puolta, ja kun siihen yhdisti satulatta keikkuvat ratsastajat ja omituiset esteet, oli katastrofin ainekset kasassa.
"Eiköhän Bex lainaa ponia ihan mielellään", Oliver pohti hymyillen. Olisi hauska nähdä Didi keikkumassa muiden tavoin paljaassa selässä ja pitämässä hauskaa ponien kanssa. Hän ei koskaan nauttisi moisesta puuhasta, mutta ne jotka löysivät iloa ja riemua osallistuessaan leikkeihin, olivat sen ansainneet.

"Sinä et ikinä pelaa reilusti, joten älä valita kun muut ovat kerrankin askeleen edellä", Bex virnisti Pradan selästä Jamien valitukselle ja kannusti ponia letkeämpään raviin. Prada kävi kuumana, mutta toisin kuin monet muut maneesin ratsukoista, ponimummo suuntasi kierroksensa siihen, että teki töitä kunnolla päästäkseen pian loistamaan radalle. Fiksu poni.
"Niele pölyä, Jamie", Bex virnisti kääntäessään Pradan kohti esteradan alkua, "ja näytä sille kaapin paikka, Kayla", nainen jatkoi naurahtaen. Bex nyökkäsi ratsukolle jonka sai vastaansa huvittuneena siitä, että ratsastaisi Papillonia vastaan. Silloin joskus kun hän oli unelmoinut tilanteesta, jossa kilpailisi kenttälegendan kanssa, oli ympäristö ollut aivan erilainen kuin naamiaisjuhlat. Prada kaarsi tukevaa poninkaulaansa kun he lähtivät ravissa kuikuilemaan esteitä.

"Se olisi pilannut asukokonaisuuteni", Lucy virnisti vilkaisten miestä, ennenkö suuntasi huomionsa kokonaan hevosiin ja ratsukoihin, jotka valmistautuivat annettuun tehtävään. Prada näytti uhkuvan ympärilleen tarmoa, jota vain ponit osasivat säteillä pujotellessaan esteiden seassa ketterästi kuin vuorikauris. Lucy hymyili. Oli ihana nähdä jääräpäistä ponimummoa ja erityisesti tällaisessa ympäristössä, kun punarautias poni nautti olostaan. Poni ei ollut ainoa, mikäli ratsastajan rennosta olomuodosta saattoi mitään päätellä. Lucy päätti nopeasti keskittyä Pradaan, niin ei unohtuisi pohtimaan, miten ei koskaan saavuttaisi moista vaivatonta ratsastustyyliä. Bex kävi vilkaisemassa temppuradan harkiten hetken, kaartaisiko suoraan esteiltä suorittamaan toinen toistaan hauskempia temppuja. Ehkäpä. Saisi nähdä, miten Prada pysyisi kädessä matalalla esteradalla, jonka suurin haaste oli erikoisen näköiset esteet ja liehuvat ilmapallot. Jos hevoset selvittäisivät moisen radan, mikä enää kilpakentillä voisi säikytellä ratsuja?

Ratsukot palasivat takaisin lähtöasemiin, ja saatuaan merkin, lähtivät liikkeelle. Pradan ketterä, lyhyt laukka-askel lennätti heitä esteeltä toiselle hurjien käännösten saattelemana, Bexin pidellessä jatkuvasti toisella kädellään kiinni hulmuavasta harjasta. Prada painoi menemään häntä pötköllä pysähtymättä ihmettelemään yhtäkään estettä tai omituista esinettä, jonka ympäri he kiersivät, eikä Bex voinut kuin nauraa napatessaan lipun käteensä radan päätteeksi. Liehuva lippu kädessään hän teki nopean päätöksen, käänsi nelistävän ponin kohti temppurataa ja lähti suorittamaan hauskoja pieniä tehtäviä milloin missäkin askellajissa. Osallistuttuaan viimeisen kahden viikon ajan lähinnä pelkille leikkitunneille, oli nainen päässyt testaamaan näppärimmät tavat heittää harja ämpäriin hevosta pysäyttämättä ja kiepahtaa ympäri ratsunsa selässä niin vauhdikkaasti, että meinasi liukua kyljeltä alas. No, pikkuvikoja. Hän nauroi ohjatessaan pippurisen ponin pressun alle. Prada pukitti pressun koskiessa punertavaa ristiselkää ja Bex virnuili kääntäessään ponin peruuttamaan puomikujaa pitkin. Hän nautti joka hetkestä kun sai pelleillä hyvällä omatunnolla vauhdikkaan ponin kanssa, joka lähestyi jokaista tehtävää samalla voitontahdolla kuin oli aikoinaan loistanut estekentillä. Bex ohjasi esiintyvän punarautiaan takaisin lämmittelypäätyyn ja halasi ponin kaulaa nauru harjaan hukkuen. Prada tanssahteli kuin olisi jättänyt juuri taakseen suuren kilpa-areenan eikä nainen voinut mitään naurulle, joka kupli niin valtoimenaan, että hän koki parhaaksi liukua alas ratsunsa selästä ja kävellä sen hetken, että saisi kasattua itsensä. Se nyt vielä puuttuisi, että hän putoaisi Pradan selästä vain koska nauroi liikaa.
"Laita paremmaksi", Bex suuntasi haasteen olkansa yli Jamielle harkiten käden kohottamista high fivea varten Kaylalle. Hän hylkäsi idean lähinnä sen takia että oli toivottoman paljon alempana ponia taluttaessaan kuin komeaa puoliveristä ratsastava nainen. Bex talutti ponimummoa tyytyväisenä ympyrää antaakseen niin omansa kuin Pradan hengityksen tasaantua. Se oli ollut vauhdikasta, mutta sitäkin hauskempaa.

”Mahdollisimman monelle ilmalennolle”, Klaus naurahti matalasti ja kilisti lasiaan Evelynin lasia vasten. Hän silitteli hitain liikkein kuin huomaamattaan naisen lämmintä selkää.
”En tiedä onko ihan hyväksyttävää, että valmentaja ja eläinlääkäri toivovat putoamisia”, hän hymähti hiljaa ja suukotti naisystävänsä otsaa. Onneksi kenenkään ei tarvinnut tietää heidän julmista ajatuksistaan, sitä paitsi ainakaan hän ei ollut töissä sinä päivänä.
”Siirrymmekö katsomoon vai haluatko alas? Saatat saada vaikka hiekkaa suuhusi”, hän ehdotti ja hörppäsi lasinsa melkein tyhjäksi. Hän seuraisi mielellään leikkejä mistä vain parhaiten näki - tai oikeastaan, missä vain sai istua mahdollisimman lähellä Evelyniä. Näin suuret kekkerit eivät olleet hänen heiniään.

Katerina empi Aleksein karsinalla vielä hetken mutta päätti lopulta voittaa itsensä. Hän vilkaisi jaloissaan olevia, ratsastukseen niin huonosti sopivia kenkiä ja päätti kerrankin fiksuna käydä vaihtamassa ne mustiin nahkasaappaisiinsa. Kai ne pukisivat kissanaista edes melkein yhtä hyvin. Kun Troy meni ohitse, hän etsi uskoakseen näyttävimmän asentonsa ja hymyili miehelle ihastuneena. Se kaikki todennäköisesti näytti vaan jännittyneen naisen säälittävältä yritykseltä hurmata australialainen. Jäätyään käytävälle vailla huomiota hän kipitti koroissaan kaapilleen ja vaihtoi jalkaansa sopivammat saappaat. Vedettyään syvään henkeä hän palasi karsinalle, tarttui orinsa ohjiin ja talutti sen maneesiin. Hän ponnisti selkään korokkeelta ja lähti kävelemään uran sisäpuolella keräten ohjia käsiinsä. Sinä iltana Aleksei ei karkaisi häneltä, ei taatusti. Musta puku jousti sen verran, että oli helppoa hakea oikea asento isoliikkeisen pikkuratsun selässä. Ensimmäisten ilmapallojen kohdalla Aleksei teki äkkipysähdyksen, sen pää nousi taivaisiin ja se pörisi hämmentyneenä. Katerina horjahti selässä ja puristautui satulaan.
”Nyt et kurja hevonen pelleile”, hän mutisi ja potkaisi kimoon liikettä. Se ravasi muutaman askelen ja siirtyi sitten käyntiin mutta oli selvästi reaktioherkempi vastoin Katerinan toivetta. Tämä oli selvästi ollut huono idea. Koska ratsukko oli yksi viimeisimpiä paikalle saapuneita, nainen sai vain muutaman epävarman kierroksen jälkeen siirtyä lämmittelyalueelle leikkien alkaessa. Hän huomasi pian ratsastavansa lähelle ihastelemaansa valmentajaa ja sai luoda useamman katseen tuon pukuun.
”Mikä sä oikein olet?” hän kysyi heittäen hermostuneen hymyn Troylle. Samalla hän toivoi kireän asunsa antavan katsottavaa miehelle.

Alex oli esitellyt maasta käsin Gabinolle maneesin erikoisuudet ja noussut selkään kierrettyään hiekkakentän muutaman kerran. Pienikokoinen arabialainen oli heti menossa ja sen käynti oli tikkaavaa, kiireistä ja innostunutta. Totuttuaankin kaikenlaiseen erikoiseen, ilmapallot se halusi mielellään haistella useaan kertaan ja esteet houkuttelivat sitä hyppäämään jo. Alexin se sai lähinnä nauramaan, sillä tulisuudestaan huolimatta hevonen pysyi käsissä vaivattomasti ja salli ratsastajansa ihailla muiden osallistujien toinen toistaan mielikuvituksellisimpia naamiaisasuja. Hän ehti lämmitellä hevosen hyvin ennen siirtymistä lämmittelyalueelle, mutta ei aikonut tunkea ensimmäisten halukkaiden joukossa radalle.

Olisipa housut.
Näin tuumasi pitkän huiskea Ms. Moneypenny, joka ei ollut tuntenut samanlaista viimaa kalleuksissaan sitten... sitten sen erään yhden öisen seikkailun nummilla, mutta sitä hän ei mielellään muistellut. Naamiaisasukuvastossa rohkealta näyttänyt asu tuskin oli päässyt samalla tavalla oikeuksiinsa kuin liki kaksimetrisen miehen päälle puettuna. Colin korjasi löysälle nutturalle väännettyä vaaleaa peruukkiaan kiivetessään toiseen kerrokseen. Hänen oli yhä vaikea uskoa, että mustiin stay-upeihin puetut jalat, jotka häntä kuljettivat, olivat tosiaan hänen. Liian pienistä korkokengistä säteilevä kipu kuitenkin vakuutti, että jalat tosiaan olivat hänen. Hän kuulosteli hetken maneesista kantautuvia ääniä, mutta jatkoi sitten toimiston ovelle, jota koputti astuakseen sitten peremmälle (tarkistettuaan ensin, ettei vesirajaa viistävän hameen alta pilkistänyt mitään sopimatonta).

Yläkatsomosta oli hyvä ja turvallista seurata ratsastusleikkejä. Nora tunsi olonsa varsin rauhalliseksi ja yleväksi istuessaan rakkaan ystävänsä vieressä ja nikotteli tuskin lainkaan. Hän oli pukeutunut vanhasta lastenlorusta (ja muuan animaatioelokuvasta) tutuksi lammaspaimeneksi. Asu oli lievässä kermakakkuisuudessaan oikein mainio keino soluttautua rahvaan sekaan. Todellisuudessa hän oli vain käyttänyt hyväkseen tilaisuuden pukeutua pitsiin ja vaaleanpunaiseen.
”Miksen näe sinua hih ratsailla?” Little Bo Peep kysyi vieressään istuvalta, patsasmaiselta mieheltä. Kysymyksessä oli huvittunut ja vain lievästi ratsastusleikkejä vähättelevä sävy.

Miranda antoi nuoren tammansa kävellä jonkin aikaa löysemmillä ohjilla ennenkuin kokosi sitä taas hieman. Hän oli nähnyt aiemmin Katerinan ja vältteli naista mahdollisimman paljon. Mikä parasta, molemmat ratsukot olivat mustansävyisiä mutta ainakin hän näytti säädylliseltä toisinkuin mauttomasta toimintaleffasta pohjois-Englantiin pompannut blondi.
"Voi olla", Didi virkkoi katsoessaan maneesin menoa. "Eikai sitä muuten lähtisikään jonnekin yli metrin radalle hyppäämään ellei olisi vähän hullu..." Hänellä raja oli tuntunut menevän aina metrissä ja harvemmin hänellä olikaan ollut sellaista ratsua, joka hyppäisi korkeampaa. "Saa luvan lainata", Didi hymähti. Sillä nyt se oli päätetty, hän lähtisi kurvaamaan ponimummon kanssa pitkästä aikaa. Ja vauhdista hän ei säästelisi, jos toinen vain lähtisi ja varmasti lähtisi. Ja niin Bex lähtikin radalle eikä Prada aikaillut. Ponin viiletys sai Didin nauramaan hiljaa.
"Kai minä lähden nyt sitten uljaan ratsuni luo", hän tokaisi ja Oliverille ja nousi hänen vierestään suunnatakseen maneesin toiseen päätyyn.

Evelyn naurahti lämpimästi miehen suostuessa hänen improvisoituun maljaansa. Jos hän mitään muisti vastaavista juhlista rapakon toiselta puolen niin sen, etteivät ilmalennot jääneet yhteen tai kahteen.
"Kai meilläkin on lupa toivoa vapaa-ajallamme mitä tahdomme", nainen vastasi virnistäen. Hän toivoi yleensä kaikille hyvää ratsastuskokemusta, mutta tällaisiin juhliin ilmalennot kuuluivat erottamattomasti. "Sitä paitsi, et olisi kovinkaan vakuuttava Sweeney Todd jos putoaminenkin on liian julmaa sinulle", Evelyn lisäsi hymyillen. "Täytyyhän meidän käyttäytyä pukujemme ansaitsemalla tavalla." Tai sitten hän vain kaipasi jotakin huvitusta iltaansa, kun kerran vietti sitä talliväen keskellä. Sääli kun Effietä ei ollut hetkeen näkynyt. Toivottavasti ystävä osasi nauttia juhlista eikä vain hermoilisi niiden järjestämisestä.
"Siirrytään katsomoon", hän vastasi epäröimättä, "vähemmän mahdollisuuksia minulle puuttua siihen, miten Willow ratsastaa", nainen jatkoi huvittuneena. Hän oli huomannut itsessään yllättävän voimakkaan taipumuksen puuttua teinitytön ratsastukseen sattuessaan samaan aikaan kentälle Defyn kanssa. Oli ehdottomasti parempi pitää heidän välissään lasiseinä nyt, kun ratsastus olisi entistä kauempana oppikirjamaisesta. Evelyn johdatti heidät lasitettuun yläkatsomoon hakeutuen sopivan rauhalliseen osioon pieni hymy huulillaan. Maneesista raikuvista äänistä päätellen niin ihmiset kuin hevoset nauttivat olostaan, mikä oli kaikista tärkeintä. Hän haki heti katseellaan kullanhohtoista oriaan, joka oli puettu stetsonipäiseksi piirretyksi ponihahmoksi, ja pyöräytti silmiään, mutta nielaisi kielelle kohoavat kommentit. Willow istui edelleen orin paljaassa selässä ja vaikka Lionheart otti edelleen ylimääräisiä loikkia ja spontaaneja kiihdyttelyjä, ei tyttö repinyt hevosen suuta tai näyttänyt siltä, että horjahtaisi heti alas. Lisäksi Lionheart näytti innokkaalta, joten ehkä orikin nautti olostaan. Hän ainakin toivoi sitä kovasti, ennenkö käänsi katseensa radoille, jolle ratsukot lähtisivät.

"Lähde", Oliver vastasi huvittuneena. "Pidä hauskaa!" Hän muisti toivottaa katsoessaan poistuvan prinsessan perään. Mies vilkaisi työkavereitaan jäätyään itsekseen katsomoon ja päätti siirtyä Lucyn ja Pauluksen rinnalle. Ei hän mitään kovin tärkeää keskustelua voinut häiritä, kai. Bexin huomatessa lähestyvän ystävän, nainen vilkutti iloisesti ja käänsi ponin kohti Didiä.
"Tuliko jo ikävä adrenaliinia ja ponimummoa?" Hän virnisti taputellen Pradan kaulaa. Poni hörähti ja kurkotti kohti prinsessaa, jonka tunnistaisi mistä tahansa. Bex hymyili leveästi ja nyökkäsi kohti Pradan paljasta selkää. "Ei kun vaan kyytiin", hän rohkaisi nauraen. Hän ei jäisi murehtimaan sitä, että jäisi hevosettomaksi. Täällä oli niin paljon kaikkea muutakin puuhaa, ettei hän ehtisi kyllästyä, vaikka Didi saisikin oman osansa hauskanpidosta Pradan kanssa.

Paulus loi Lucyyn katseen, joka kertoi, että annettu syy alipukeutumiselle oli kelvoton. Mies kuitenkin keskittyi seuraamaan tutun ponimummon ylivoimaista kiitoa radalla ja silitti vahvoin vedoin lämpöä Lucyn käsivarteen. Papillon jäi kauas taakse Pradan vauhdista, sillä ruunikko tamma pukitti, protestoi, hyppi ja potki niin kuin vain pesunkestävä diiva osasi. Einstein sen selässä ei menettänyt malttiaan, sillä ei ollut kuvitellutkaan voivansa päihittää ponia kuumana käyvällä tammallaan, ja mies taputti hellästi sen kaulaa selvittyään kunnialla matalasta esteradasta. Hän siirtyi takaisin lämmittelypäätyyn kevyttä ravia, ja keskellä maneesia jakkaralla seisova Maybe viittilöi tarmokkaasti seuraavia ratsukkoja radalle. Lämmittelyalueella Jamie tunnusti Bexin mahtavuuden kumartamalla elegantisti kirjavan, kiivaan ratsunsa selässä. Mies ei lähtisi radoille hetkeen, sillä Moko kävi aivan liian kuumana.

Sitruunavettä toimiston hämärässä siemaissut James Bond oli vetää sen henkeensä, kun näki tulijan.
"Hyvä luoja. Colin?" hän kysyi epäuskoisena saamatta katsettaan irti hätkähdyttävästä, jokseenkin roisista näystä. Colin ei tosiaan ollut pilaillut, kun lupasi tulevansa Moneypennynä eikä Effie voinut kuin tuijottaa, sillä näky uhmasi kaikkia fysiikan lakeja.
Oven toisella puolella valkopuisen, huolitellun katsomon laidalla istuva Charles nosti katseensa työsähköpostista, kun Nora puhutteli häntä. Mies ei varsinaisesti harrastanut leikkimielisiä pukuparaateja, vaikkei täysin torjunutkaan naamiaisia, mutta hän oli huono sanomaan ei ystävilleen. Siksi hän oli edelleen tässä, laivastonsinisessä, polvimittaisessa uniformun takissa, jonka kullatut kirjailut vihjasivat vain hienovaraisesti asun autenttisesta arvosta. Yleensä tällaiset tilaisuudet saivat miestä päivittäin riivaavan, tuskastuttavan tylsyyden moninkertaistumaan, sillä tunnetusti typeryys tiivistyi joukossa. Ihmiskunta tuskin kaipasi sitä.
"Vaikea sanoa", Charles vastasi ja katsahti maneesin pelleilyä viileästi alas veistoksellisen suoraa nenäänsä.

"Pidän", Didi kääntyi sanomaan iloisesti hymyillen ja käveli sitten maneesin reunaa pitkin kohti Pradaa ja Bexiä. "No tuli", hän naurahti ja rapsutti mummoa turvasta saapuessaan sen rinnalle. Kehotuksesta nainen ponkaisi ponin selkään kevyesti ja heilautti jalkansa toiselle puolelle. Oikaistuaan asentoaan ja vaatteitaan hän otti ohjat käteensä. "Olette saanet sen kaventumaan", hän huomasi huvittuneena, kun jalat eivät olleetkaan yhtä leveästi ponin mahan ympärillä. Sitten hän ohjasi tamman kuumien urheiluhevosten väliin verryttelyalueen uralle. "Toivota onnea", hän virnisti. Vaikkei sitä tarvittu, ei hän tullut tänne voittamaan vaan pitämään vähän hauskaa vanhojen aikojen kunniaksi. Ponimummo tuntui Disney-prinsessan alla tutulta ja samalta kuin aina ennen, valmiina tekemään tuhmuuksia - tässä tapauksessa tuhoamaan radan kaikella tahdonvoimallaan. Nainen siirsi ponin raviin ja äskeisestä suorituksesta yhä tohkeissaan oleva poni askelsi tarmokkaana. Sen into sai Didin hymyilemään.

Bex virnisti arvattuaan ystävänsä aikeet oikein. Hän laski irti Pradan ohjista, taputti viimeisen kerran ponia kaulalle ja naurahti Didin kommentille Pradan muuttuneesta vyötärönympäryksestä.
"Niin tuppaa käymään kun joutuu julmasti tekemään töitä monta päivää viikossa erilaisten lasten kanssa", hän virnuili. Prada ei ollut laittanut muuttunutta elämäntyyliään pahakseen, tai ainakaan hän ei ollut huomannut ponin olevan tyytymätön järjestelyyn. Punarautias ratsuponi oli todellinen opetusmestari eikä siis ollut suotta valloittanut tallin ratsastajien sydämiä.
"Onnea", hän naurahti ennenkö hölkkäsi maneesin laitaa katsomon puolelle voidakseen liittyä katsojien joukkoon. Hän jäi notkumaan katsomon laidalle liian laiskana etsimään istumapaikkaa, vaikka Oliver olikin viitannut tyhjää tilaa vieressään. Nääh. Didi ei pian suostuisi kokkaamaan hänelle mitään, jos hän menisi kiusaamaan Oliveria.

Klaus nyökkäsi ja seurasi mielellään Evelyniä tuon valitsemalle paikalle yläkatsomoon. Paholaisparturi rikoskumppaninsa kera herätti Klausin toiveita enemmän huomiota, mutta onneksi kaikki tuntuivat tietävän heidän olevan yhdessä joten ainakaan siitä ei tulisi kuittailuja. Hänen onnekseen kukaan vanha tuttu ei enää pyörinyt kuvioissa, sillä hän olisi muuten saanut kuulla kuittailuja pidettyään niin kauan yhtä saman naisen kanssa. Olihan heillä ollut alamäkensä, mutta sillä hetkellä Klaus oli todella tyytyväinen tilanteeseen.
”Kerrohan vielä, miksi sinä et osallistunut? Sopisit täydellisesti stetsonpäisen hevosesi selkään”, Klaus kiusasi ja toivoi, ettei toista harmittaisi Lionheartin saama vähäinen huomio lähiaikoina. Hän tiesi hevosen pärjäävän, saihan se tarvitsemansa liikunnan Willownkin kanssa. Kirjava, varsin persoonallinen hevonen oli kuitenkin syystäkin tärkeä Evelynille, eikä Klaus voinut sitä missään nimessä olla arvostamatta.
”Lyödäänkö vetoa, kuka putoaa ensimmäisenä?”

Evelyn ei murehtinut heidän suuntaansa kääntyviä päitä, mutta istui mielellään aivan Klausin kyljessä ujuttaen toisen kätensä miehen suuremman käden suojiin. Hän irrotti katseensa hevosestaan miehen kiusoittelun myötä ja hymyili leveästi.
"Willow oli niin innoissaan kuullessaan naamiaisista, etten hennonnut kieltää Lionheartin lainaamista", nainen vastasi pehmeästi palauttaen katseensa hevoseen. "Sitä paitsi, Lionheart rakastaa tällaista pelleilyä. Tämä puku ei olisi kaikista käytännöllisin ratsastusta varten", hän virnisti. Nainen värähti tahtomattaankin, kun Lionheart pukitti laukannostossa selkä pyöreänä, sysäten ratsastajansa kaulalleen. Willow korjasi istuntansa ja jatkoi laukkatyöskentelyä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kai hänen olisi vain luotettava teinityttöön, joka oli pärjännyt orin kanssa tähänkin asti vallan hyvin.
"Kunhan et sano Willow, olen mukana", nainen virnisti. Hän ei halunnut nähdä vuokraajaa maneesin tomussa, mutta vielä vähemmän hän halusi nähdä oman hevosensa nelistämässä ympäri suurta maneesia ohjat jaloissa roikkuen.

Miranda siirtyi omaa kisarataansa varten hyvillä mielin lähtöpaikalle. Cindy oli jännittynyt, todellakin, mutta se ei tuntunut siltä kuin se räjähtäisi käsiin tai heittäisi hänet alas. Ehkä hyvä niin. Se voisi oppiakin jotain tästä radasta, jättää säikkymästä hulluja ilmapalloja tai pressuja tai muutakaan.
Hyvä fiilis jäi kuitenkin lyhyeen, sillä ketäs muutakaan vastaan hän olisi kisannut kuin kattinaista. Miranda päästi syvän huokauksen nähdessään tämän ja paljonpuhutun Aleksein. Ori oli kieltämättä mukavan oloinen mutta sen ratsastajasta maskeerattu nainen ei osannut olla samaa mieltä. Kun Miranda pysäytti Cindyn se katseli kauhuissaan eteen avautuvaa rataa. Sen kaikki komponentit vilkkuivat hevosen silmissä ja Miranda tunsi kuinka hampaat jauhoivat kuolaimia. Luurankonainen puhui lempeästi nuorelle tammalle ja silitti sen säkää sivuuttaen kisakumppaninsa mahdollisimman tehokkaasti. Alec ei myöskään tiennyt kevään välikohtauksesta, eikä saisi tietäkään jos häneltä kysyttiin. Toivon mukaan eripura ei näkynyt katsomoon asti.

”Kutsuitte, herra Bond?” Moneypenny kysyi kimeällä kähinällä ja oli nojaavinaan viettelevästi ovenkarmiin, joka tosin oli hieman liian ahdas hänen varrelleen. Colinilla oli vaikeuksia pitää naamansa peruslukemilla, kun hän asteli peremmälle toimistoon. Hänellä oli ollut mielessään muitakin temppuja, mutta edes hänen itsekunnioituksen puutteensa ei taipunut sellaiseen ilman paria rohkaisevaa.
”Anteeksi, että olen myöhässä. Hukkasin tissini”, mies sanoi ja oikoi poveaan.
”Charles”, Nora sanoi muka nuhtelevaan sävyyn, muttei voinut mitenkään kätkeä huvitustaan. Miten hän rakastikaan miehen tapaa halveksia asioita. Hih. Nora katsoi katsomoon saapuvaa pariskuntaa ja nyökkäisi näille hillityn tervehdyksen kolmasti, mikäli näiden huomiosta riittäisi toisille.
”Voi katsopa hih tuota”, Nora sanoi ilahtuneena kääntäen huomionsa takaisin ystäväänsä ja pukittelevaan oriin. Hän piti kuitenkin antenninsa viritettynä ja suunnattuna pariskuntaan; erityisesti hänen rakkaalla Dalillaan kilpailevaan mieheen.

”En usko, että Willow putoaa, Lionhearthan on elementissään ja ratsastaja tuntee hevosen”, Klaus rauhoitteli naisystäväänsä ja katseli potentiaalisia putoajia. Hänen katseensa osui lähtövuorossa olevaan Katerinaan ja Alekseihin. Hän näki jo yläkatsomoonkin, miten hermostunut ratsastaja oli.
”Ehkä Nordqvist? Hän ei tietääkseni hyppää koskaan”, hän antoi ehdotuksensa ja puristi Evelynin kättä. Mies oli nojautunut penkin selkänojaan ja nautti täysin siemauksin siitä, että sai katsella muiden pelleilyä kaunis nainen vieressään.

Katerina kuuli jonkun huhuilevan häntä ja Alekseita radalle. Voi hemmetti, kun hän oli yrittänyt olla niin näkymätön (paitsi Troyn silmissä). Nainen ei kuitenkaan kehdannut kieltäytyä, joten kädet täristen hän keräsi rohkeuttaan ja hevostaan ja ohjasi sen aloituspaikalle. Onneksi he saivat edes tutustua rataan, sillä jo ensimmäisen esteen ohitus käynnissä tuntui olevan kimolle järkytys. Se aisti ratsastajansa hermostuneisuuden ja samalla oli hämillään esteistä, joita ei ollut hetkeen hypännyt. Aleksei steppasi sivuttain ja sai ruotsalaisnaisen entistä kaoottisempaan tilaan. Ei hän voisi hypätä näitä esteitä, laukassa, mahdollisimman kovassa vauhdissa, ei missään nimessä. Nainen haki jalustimia paremmin jalkaansa ja kävi esteet vielä läpi ravissa, jotka kokosi aivan liikaa esteradalle. Hän palasi lähtöpaikalle ja puristui kiinni satulaan. Hän oli valmis kuolemaan.
Rata itsessään jo vaikutti painajaismaiselta, mutta vasta hetkeä ennen lähtöä Kat tajusi, kuka heitä oli vastassa. Miranda. Hän loi myrkyllisen katseen vihaamaansa naiseen ja tiesi yrittävänsä kaikkensa, että päihittäisi tuon. Pelko ei silti lähtenyt mihinkään vaan sai hänen alla pärskyvän hevosensa entistä herkemmäksi. Hienoa. Nainen otti harjasta kiinni ja merkin saatuaan pamautti hevosensa kylkiä liikkeelle lähdön merkiksi. Lipizza ampaisi eteenpäin voimalla ja kiirehti ensimmäiselle esteelle loikaten sen aivan liian kaukaa. Katerina pysyi kyydissä hädin tuskin, sillä oli menettänyt tasapainonsa jo lähdössä. Aleksei kiskoi ohjia ratsastajaltaan ja venyi nelistäessään kohti seuraavaa estettä. Katerina pyrki parhaansa ohjaamaan hevosen esteen yli kunnialla kohti seuraavaa tehtävää, mutta innostunut Aleksei onnistui hyppäämään aivan liian äkisti ja korkealle suistaen näin ratsastajan selästään maneesin hiekkaan. Katerina laskeutui näyttävällä kuperkeikalla ja yski hiekkaa suustaan kun vihdoin sai kasaan painuneet keuhkonsa toimimaan. Kimo viiletti onnellisena vapaudestaan ja hypähteli ilmapalloja väistäen yli esteiden ja aitojen.

Miranda käveli Cindyn kanssa radan läpi ja he ansaitsivat radan erikoistehosteiden ansiosta useamman sivuaskelluksen. Rata vaikutti Mirandasta hauskalta, parivaljakon toinen osapuoli ei välttämättä ollut juuri nyt samaa mieltä. Kyllä he nyt Katin voittaisivat, Miranda ajatteli ja psyykkasi ratsuaan.
He palasivat lähtöpaikoille ja lähtömerkki vihelsi. Miranda pisti tammaansa liikettä ja Cindy rykäisi liikkeelle. Viereinen ratsukko lähti selvästi nopeammin liikkelle, sillä isorunkoinen Cindy ei ollut yhtä ketterä, mutta pian Miranda sai huomata ettei kovasta vauhdista ollut apua kissanaiselle. Ensimmäinen este tuli ja meni ilman suurempia kummasteluja ja kun Kat pääsi maistamaan maneesin hiekkaa Miranda päästi tukahtuneen naurahduksen. Cindy ei nauttinut Aleksein villiintymisestä niin paljoa ja kielsi seuraavalle esteelle äkkijarrutuksella. Se astui kaksi epävarmaa äkkinäistä askelta poispäin esteeltä, jonka ylin puomi tippui maahan kolahtaen ontosti. Mirandan vahingonilo päättyi lyhyeen kun hän löysi itsensä hevosensa kaulalta ja sai pideltyä sen kasassa vaivoin.

Maneesin hälinästä autuaan tiedoton Effie ei ollut varma, ettei Colin ollut jo ottanut paria rohkaisevaa - tai sitten Halloween toi miehestä esiin harvoin nähdyn puolen. Nainen suoristi mustaa jakkuaan vaaleapuisen pöydän takana ja viittasi miestä istumaan sen edessä olevaan punaiseen nojatuoliin, kuten teki asiakkailleen ja työntekijöilleen päivittäin. Hän nautti tutun toimiston rauhasta sinisessä hämärässä, joka uskotteli oleskelutilan juhlijoille sen olevan tyhjillään ja jätti myöhempään hetkeen ne lukuisat pikkuasiat.
"Sinä olet ainakin panostanut", Effie totesi mittaillen Monepennyä katseellaan.
Charles työnsi valkeaa tukkaansa kärsimättömänä pois otsalta ja katsahti Noraa merkitsevästi, kun nainen veti hänen huomiotaan amerikkalaisen pellehevoseen. Mies tunsi odottavan, kasvavan ja puuduttavan ikävystyttävän työtaakan painon taskussaan, kun moderni älypuhelin hyrähteli ääneti vanhan, aidon uniformuntakin taskussa.
"Liekö tälle taidon näytökselle rajoja", Norfolkin tuleva jaarli totesi kuivasti, kun mauttomasti pukeutunut kissanainen tuli alas villityn kimon selästä ja kanssakilpailijakin pysyi hädintuskin kyydissä.
"Oletko varma, että haluat jäädä?" Charles heitti Noraan vetoavan katseen.

Evelyn ei jakanut miehen vankkumatonta uskoa Lionheartin käytöstapoihin. Hän oli ehdottanut etukäteen Willowlle, että tyttö tunkisi orin korvat täyteen pumpulia (maneesissa olisi riittämiin häiriötekijöitä vaikka hevonen olisi puolikuuro) ja ottaisi satulan alleen (vaikka sitten lännensatulan, jos englantilainen yleissatula pilaisi orin hienoa naamiaisasua liikaa), mutta hevosen liikkeistä päätellen Willow ei ollut kuunnellut häntä ensimmäisen ohjeenkaan kohdalla.
"Toivotaan että olet oikeassa Lionheartista", hän vastasi vilkuillen hevosia. Naisen katse kiersi nopeasti ratsukosta toiseen, ennenkö hän nyökkäsi kohti ruunikkoa Kiwiä. "Thorpen ruuna käy kierroksilla", hän heitti oman veikkauksensa ilmoille. Kiwi oli ehkä rauhoittunut ratsastusleikkien alkutohinasta eikä karannut enää takasilleen joka toinen minuutti, mutta ruuna liikkui luihulla tavallaan. Henrietta joutuisi tekemään töitä, että saisi hevosensa esteiden yli. Evelyn seurasi mielenkiinnolla kahden ratsukon lähtöä esteille ja puri huultaan, kun totesi miehen arvanneen oikein.
"Voitit. Mitä tahdot?" Nainen virnisti huvittuneena katsellessaan kimon onnellista viiletystä maneesin halki.
Alakatsomon puolella Oliver vilkaisi Paulusta ja Lucya samaan aikaan kun Lucy vilkuili miehiä. Hevosen kiinniottaminen jäisi varmasti heidän tehtäväkseen, joten huokaisten nainen nousi ensimmäisenä jaloilleen Oliverin seuratessa esimerkkiä. Paras lähteä pyydystämään kimo, ennenkö muutkin hevoset lähtisivät muk-
Liian myöhäistä. Lionheart pukitti voimakkaasti pää etujalkojen välissä, singoten ratsastajansa auttamatta maistelemaan hiekkaa kullanhohtoisen hevosen liittyessä riemukkaasti pukitellen pienen hevoskaverinsa kanssa riehumiseen. Lucy veti syvään henkeä, Oliver kirosi hiljaa huokaisten ja Zoe nousi katsomon takanurkasta jaloilleen liittyäkseen tallityöntekijöiden joukkoon jahtaamaan irtipäässeitä hevosia. Lasin takana Evelyn sulki silmänsä päätään pienesti pudistellen.

Klaus ei ollut uskoa arvanneensa oikein ja hän epäili hetken jo mananneensa ruotsalaisnaisen kohtalon. Evelynin hyväksyttyä tappionsa mies hymyili tuolle vinosti ja jos olisi osannut, olisi iskenyt silmää.
”No, ehkä tämä oli harjoituskierros”, hän ehdotti ja kumartui suutelemaan naisen huulia. Maneesissa oli tarpeeksi väkeä huolehtimassa hevosesta ja pudonneesta ratsastajasta. Ei mennyt kauaa kun hevosten ja ihmisten hälinä havahdutti hänet. Lionheart kirmasi vapaana Aleksein villitsemänä ja Willow makasi hiekassa. Tämähän muuttui nopeasti viihdyttäväksi.
”Anteeksi, olin väärässä hevosesi suhteen”, hän hymähti ja toivoi, että ratsastajat olivat kunnossa, eiväthä villiintyneet hevoset satuttaisi itseään.

Katerina kompuroi vaivoin ylös hiekasta osittain häpeän ja osittain aristavan nilkkansa vuoksi. Hän etsi katseellaan hevostaan joka oli hidastanut ja etsi nyt turpa maassa ilmeisesti hyvää paikkaa piehtaroida. Nainen huokaisi ja pudisteli pölyä vaatteistaan. Hän ei kimoa metsästäisi, sillä otettuaan varovaisesti askelen hän totesi jalkansa käyttökelvottomaksi. Muiden katseet olivat aivan liikaa ja hän taisteli kyyneliä vastaan. Miksi aina hän nolasi itsensä kaikkien edessä? Katerina ei edes jaksanut välittää siitä, oliko Miranda jo maalissa nauramassa hänen kustannuksellaan. Hän lähti nilkuttamaan maneesin reunaa hitaasti mutta varmasti suuntanaan katsomo ja sitä kautta tallin kauimmainen nurkka, jossa hän saisi hajota yksinään.

Didi laukkasi rauhassa Pradan kanssa odotusalueella, liihotellen ponin pienen askeleen mukana. Oli ihanaa ratsastaa ilman satulaa ja vielä pitkästä aikaa Pradalla. Nainen ei liioin keskittynyt meneillä oleviin ratoihin mutta kun kuului tumahdus ja puomin kolahdus hän otti Pradan käynnille ja näki pienen kaaoksen radalla. Ja kun tapahtumat eivät olleet tarpeeksi, tippui aiemmin hevostaan pidellyt tyttö heidän takanaan. Didillä oli pideltävää, ettei Prada olisi huvikseen lähtenyt mukaan ja täysin hetken mielijohteesta hän laskeutui kepeästi alas Pradan selästä ja kävelytti sen nopeasti tytön kirjavasti pukeutuneen tytön luokse. "Oletko kunnossa?" hän kysyi ja katsoi Lionheartin perään.
Cindyn silmät pyörivät päässä kun joka suunnasta kuului kovia ääniä, kolahduksia, vinkaisuja ja töminää. Sen pää oli kattoa kohden ja vaikka Miranda oli takaisin tasaisesti satulassa, oli tammassa pitelemistä. Se esitti pienen sivuloikan, ennenkuin laskeutui jokaiselle jalalleen ja rauhoittui hitaasti mutta varmasti tutun ihmisen lempeään ääneen ja kosketukseen.

"Mikäs nyt neuvoksi?" Paulus kysyi, kun veto raukesi kummankin veikattua väärin - hän tosin oli arvellut Lionheartin ratsastajaa, joka oli tullut alas toisena, ennen Lucyn veikkaamaa Henriettaa.
"Voitinko minä?" mies tiedusteli toiveikkaasti vääntäytyessään jaloilleen työkaveriensa perässä, kun kaksi hevosta rellesti irti ja Lehmus tai mikä lie Hiirenvirna maata retkotti hiekassa. Hän astui maneesin puolelle, valitsi kohteekseen amerikkalaisen palominon ja astui kädet levällään sen eteen ajattelematta hetkeäkään, ettei hevonen pysähtyisi. Jos se väistäisi, mies sukeltaisi ohjaan.

Evelyn hymyili vasten miehen pehmeitä huulia eikä sillä hetkellä välittänyt lainkaan siitä, mitä katsomon muu väki ajattelisi moisista eleistä. Hän ei voinut tehdä muuta kuin pudistella päätään miehen pahoitellessa Lionheartin puolesta. Hän oli varoittanut Willowta etukäteen siitä, miten helposti ori innostuisi ympäristön villitsemänä, joten hän oli tehnyt kaikkensa varmistaakseen teinin turvallisuuden. Paitsi kieltänyt nousemasta paljaaseen selkään.
"Ei se mitään", hän vastasi seuraten ilakoivan orin menoa. Hevonen jaksoi hetken hyppelehtiä sinne tänne neljä jalkaa enemmän ilmassa kuin maassa, eikä Evelyn voinut kuin irvistää, kun Paulus asettui orin kulkureitille. Typerä, vastuuton mies. Onneksi Lionheart huomasi eteen astuneen miehen ennenkö jyräsi ylitse, päätyi suorittamaan varsin notkean sivuloikan ollakseen tönäisemättä Paulusta ja pysähtyi terävästi, kun tunsi nykäisyn suussaan. Evelyn hengitti helpommin kun ori oli jälleen hallinnassa eikä teloisi itseään tai muita.
"Joo, ei mitään hätää", Willow vakuutti pirteästi ja hymyili Didille. "Sulla on hauska poni", hän lisäsi ennenkö lähti kävelemään kohti ratsuaan. Avustettuna tyttö taiteili itsensä takaisin Lionheartin selkään ja jatkoi ratsastustaan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Zoe harppoi kohti Alekseita jutellen rauhallisesti orille, jota Oliver lähestyi toisesta suunnasta. Lucy oli jäänyt kauemmas, sillä kimo vaikutti tutkivan enemmän maneesin hiekkaa kuin harkitsevan pakomatkan jatkamista. Zoe tarttui ohjiin päättäväisesti ja lähti taluttamaan oria kohti tallia, jonne ratsastaja oli kadonnut. Saatuaan hevosen maneesin oven luokse, nainen lykkäsi ohjat Oliverin käsiin. Mies hoitakoot hevosen, hän ei jaksaisi pyöriä asiakaspalvelijana tallin puolella. Oliver lähti talliin Aleksei perässään ja Zoe palasi takaisin katsomon nurkkaan toivoen, etteivät muut enää harrastaisi ilmalentoja.
"Olit lähempänä kuin minä", Lucy kohautti harteitaan palattuaan katsomon puolelle. Hän vilkaisi epäluuloisesti kirjavaa oria, joka oli pettänyt hänen odotuksensa. No, mieluummin näin kuin se, että he olisivat jahdanneet Kiwiä ympäri maneesia. Ainakin nyt kisailu saattoi jatkua ilman liian pitkää taukoa.

Kiwi lupaili kyllä näytöstä, sillä vapaana rellestäneet hevoset olivat saaneet sen hermostumaan lisää, ja muiden rauhoittuessa jatkamaan leikkimielistä kisailua, ruunikko kohosi takajaloilleen, pyöri Henrietan periksiantamattomista avuista, kohotti etusiaan, pyöri, kohotti etusiaan, pyöri, kohotti etusiaan ja pyöri jälleen loikkien ympyrää. Paulus toivoi, että huumorintajuton omistaja pysyisi kyydissä ainakin siihen saakka, että tummanpunarautiaan kirjava Moko ehtisi nakata Jamien selästään. Mies oli ollut aikeissa lähteä radalle, mutta ori oli kiihtynyt uudelleen niin, että Jamie viittoili muille luvan lähteä ensin. Hän ei voinut riskeerata muiden omistamaa estehevosta.
Paulus istahti takaisin alakatsomon penkille ja hieraisi mietteliäänä leukaansa. Sitten hän nakkasi jälleen mustan peruukin olkapäidensä taakse, jotta kaikki varmasti näkivät t-paidan äitelän tekstin ja mietti, voisiko jotenkin hieman piinata Zoea.
"Oletko sinä siis minulle haasteen velkaa?" mies tiedusteli Lucylta kierot ajatukset ristiinrastiin mielessään risteillen.

Prada seisoi Didin vierellä kärsivällisenä ja Didi nousi pienestä kyykystä, kun Willow nousi ja kertoi olevansa kunnossa. "No hyvä", hän sanoi hymyillen ja naurahti sitten. "Kiitos." Kun tyttö lähti kiinnisaadun Lionheartin puoleen Didi hypähti takaisin luimistelevan Pradan selkään ja pyysi sen liikkeelle. Hänen katseensa kiersi maneesia ja jokaisessa äsken rymistelleessä hevosessa. Miranda oli saanut Cindyn hallintaan ja käveli sen kanssa epämääräistä kuviota radan viertä pitkin pitäen tamman tiukasti kuulolla. Vaikka tilanne oli lauennut hän ei todellakaan röyhkeästi jatkaisi rataa loppuun. Hän kohtasi Alecin nuhtelevan katseen ja puri huultaan. "Kaikki okei", hän ilmehti miehelle suullaan ja tämä näytti huokaisevan. Toinen huolehti niin kovasti, mutta Miranda ymmärsi miksi. He pääsisivät kuitenkin varmasti suorittamaan radan loppuun kunnialla. Kat oli kuitenkin kadonnut jonnekkin ja samoin Aleksei näytti kulkeutuvan tallin suuntaan. Hän katsoi katsomon suuntaan etsien ohjeita jatkoa varten ja käveli tammansa kanssa takaisin alkupisteen suuntaan.

Colin vain kohautti olkiaan. Hän oli halunnut ilahduttaa Effietä, joten tietenkin hän oli panostanut. Nyt hän etsi merkkejä ilahtumisesta istuutuessaan osoitetulle paikalle, noustessaan ylös ja istuutuessaan uudestaan tällä kertaa jopa hameen päälle.
”Miksi kyhjötät täällä yksiksesi?” mies kysyi ristien vaivihkaa jalkansa toisen päälle, kun leveä istuma-asento ei tuntunutkaan niin hyvältä kuin yleensä.

"Kyhjötän?" Effie kysyi toista, punertavaa kulmaansa merkitsevästi kohottaen ja nojasi punaisen toimistotuolinsa selkänojaan kädet syliin ristittynä, "nautin vain hetken rauhasta."
"Onko tämä kokonaisuus omasta kaapistasi?" hän tiedusteli vienosti hymyillen.

"Olen", Lucy myönsi pyöräyttäen silmiään. "Luotan siihen, ettet keksi mitään liian kamalaa", hän jatkoi hiljaisemmin katse jälleen ratsukoihin kääntyen. Tuskin Paulus keksisi mitään kerrassaan kammottavaa puuhaa hänelle. Toinen oli aivan liian kiltti - ja sitä paitsi, mies piti hänestä. Zoelle Paulus olisi varmasti keksinyt jotakin niin hirveää, ettei kukaan selviäisi siitä kunnialla, mutta hän saisi jotakin helpompaa. Ei mies haluaisi häntä sairaalaan lähettää joko fyysisten vammojen tai henkisen häpeään kuolemisen tähden.
"Saadaanko me mennä?" Willow hihkaisi ratsastettuaan muutaman askeleen pohkeenväistön Lionheartin kanssa. Ori oli varsin energinen ja touhukas, mutta tuskin sen huonommin ratsastajansa hallinnassa kuin aiemminkaan, vaikka oli riekkunut vapaana.

Maybe liputti Willow'n lähtemään yhdessä Cindyn ja Mirandan kanssa helpottuneena siitä, että hevoset olivat kiinni, ratsastajat hengissä ja kaikki näyttivät olevan vielä juhlamielelläkin. Heidän hallintovastaavansa saattaisi nylkeä hänet elävältä, jos ratsastusleikit päättyisivät katastrofiin, jossa hevosilta olisi jänteet rikki, ratsastajilla päät auki ja maneesin valtavat päätyikkunat palasina. Ilmeisesti kalliit kilpahevoset ja niiden huumorintajuttomat omistajat eivät osanneet suhtautua leikkimiseen sen vaatimalla keveydellä, mutta ainaisena optimistina Maybe toivoi parasta.
"Kun illan ohjelma loppuu", Paulus pohti Lucyn korvanjuuressa, "ratsasta nämä radat."

Irti päässeet hevoset oli saatu kiinni ja maneesin tilanne näytti rauhoittuneen.
”En kehtaa enää veikata mitään, manaan vain huonoa onnea”, Klaus naurahti ja katseli Lionheartin intoa sen päästyä taas ratsuksi. Hän veikkasi, että hölmö hevonen keksisi ratsastajansa pään menoksi ja yleisön viihdytykseksi vielä yhtä sun toista. Mikäli hän olisi ollut alhaalla, hän olisi ehkä voinut pakottaa pudonneen Katerinan takaisin hevosensa selkään, mutta joko syystä ontunut tai sitä esittänyt nainen oli jo kadonnut tallin puolelle.
”Perun puheeni siitä, että sinun pitäisi olla tuolla. Antaa nuorempien hajottaa itsensä.” Ei hän Evelyniä pitänyt vanhana, mutta eipä heistä kumpikaan enää teini ollut. Parempi vain että rämäpäinen nainen oli hänen kanssaan.

Miranda katseli huvittuneena innokasta teiniä, joka kiipesi samantien tiputtuaan takaisin villin hevosen selkään. Reippaat nuoret saivat hänet aina hyvälle tuulelle ja Miranda ohjasikin tammansa takaisin lähtöpaikalle paremmalla mielellä. Hän ei jaksanut tuhlata aikaansa miettiessä mihin kissanainen oli kadonnut nuolemaan haavojaan ja salaa hänen empaattinen puolensa toivoi myös, ettei Katerinalle ollut sattunut liian pahoin. Olipa ainakin kävellyt itse maneesista pois. Kun lähtömerkki tuli uudestaan, Miranda ei aikaillut, sillä tiesi että nuorella tytöllä olisi kilpailuhalua ja hänellä oli selvästi ketterä hevonen allaan. Cindy ampaisi tiukemmin liikkeelle ja hyppäsi ensimmäisen esteen todella hyvältä paikalta. Miranda kehui sitä äänellä ja kevensi istuntaansa heidän lähestyessä seuraavaa estettä ja tulevia radan kauhuja.

Lucy vilkaisi Paulusta silmät suurina, ennenkö kääntyi katsomaan esteitä. Hän ei hypännyt. Eikö mies muistanut sitä? Nainen nyökkäsi nielaisten. Ehkä hän voisi suostutella Mayben pudottamaan esteet lähinnä maapuomeiksi ennenkö illan ohjelma olisi ohitse. Niistä hän sentään selviäisi kunnialla Ivoryn kanssa.
"Auts", Evelyn henkäisi liioitellun terävästi ja tönäisi miehen kylkeä kyynärpäällään. "Yritätkö vihjata, että olen liian vanha ja raihnainen?" Hän kiusasi virnistäen. Nainen vilkuili silmäkulmastaan hölmöä hevostaan, joka sähläsi omiaan vuokraajan päättäessä, että nyt oli täydellinen hetki lähteä radalle. Hän tunsi verenpaineensa nousevan. Ehkä olisi vain pitänyt palkata talli järjestämään liikutus Lionheartille, mutta minkä hän sille voi, että toivoi orin löytävän itselleen ihmisen, joka jaksaisi viettää hevosen kanssa aikaa päivästä toiseen.
"Toivotaan, että Willow tietää mitä tekee", hän huokaisi kun palomino ori tanssahteli lähtöpaikalle päätään viskoen. Lähtömerkin soidessa Willow kannusti innokkaan hevosen reippaaseen vauhtiin. Ori laukkasi itsevarmasti pää korkealla ylittäen esteitä varsin varmajalkaisesti, mistä Evelyn oli kiitollinen. Ehkä Willow oli tilanteen tasalla eikä keskittynyt ainoastaan kannustamaan hevosta eteen, vaikka siltä se näyttikin, kun Lionheart venyi pitkäksi esteiden välillä. Ori kiepahti ketterästi terävästä käännöksestä ja ylitti ilmapallojen koristaman esteen epäröimättä, mutta joko käännös ja nopea hyppy oli heilauttanut Willown tasapainoa tai sitten ori vain päätti, että nyt oli sopiva hetki järjestää ylimääräistä ohjelmaa, sillä hevonen siirsi painonsa laukka-askeleen aikana takaosalleen ja liukui pysähdyksiin pää korkealla ja etujalat askelia ottaen. Evelyn naurahti yläkatsomon puolella Willown vilkaistessa hölmistyneenä hevosta, joka oli ylpeä suorittamastaan liukupysähdyksestä - niin ylpeä, että päätyi kumartamaan, kun Willow ei heti kehottanut hevosta jatkamaan matkaa. Teinityttö nauroi raikuvasti nostaessaan uuden laukan ja ylittäessään viimeiset esteet. Katsomoon asti saattoi nähdä leveän hymyn, joka kasvoilla koreili, kun Willow kumartui halaamaan orin kaulaa ja kehumaan hevosta, joka näytti varsin tyytyväiseltä suoritukseensa. Hevonen pärskähti astellessaan maneesin laitaa pitkin takaisin lämmittelyalueelle, kun Willow päätti hetken kerätä sekä itseään että esiintyvää hevosta, ennenkö lähtisi tutkimaan erinäisten leikkipisteiden tarjoamia mahdollisuuksia.

Klaus naurahti saadessaan kyynärpäästä kylkeensä. Pienen naisen töniminen oli lähinnä suloista.
”Olet juuri täydellisen ikäinen tällaiselle ikälopulle”, hän naurahti ja kiersi kätensä halatakseen tiukasti naista. Evelyn ei näyttänyt päivääkään yli 22-vuotiaalta ja jos Klaus olisi saanut päättää, olisi se hyvä ikä naiselle koska tahansa. Hän valitsisi mieluusti hädin tuskin täysi-ikäisen naisen vaikka olisi itse jo eläkeiässä. Vaikka hän tiesi Evelynin olevan hieman vanhempi, tuo tuntui sillä hetkellä täydelliseltä.
Klaus seurasi Willown ja Lionheartin rataa pitäen hevosen omistajaa kädestä kiinni. Yllättävä liukupysähdys ja kumarrus saivat hänetkin nauramaan, vaikka temppu oli ollut melkein odotettavissa.
”Hevosessasi on tyyliä.”

Alex oli seurannut sivusta hevosten riehaantumista ja saanut pidellä omaa ratsuaankin kurissa, kun tuo olisi paljon mieluummin kisaillut toisten kanssa. Jokaisen ratsukon lähtö radalle sai Gabinon jännittymään kuin se olisi ollut lähdössä neliin muiden perään. Hän ei ehtinyt suuremmin huolehtia ratsastajien hyvinvoinnista, mutta ainakaan vielä ketään ei kannettu paareilla pois ja ilmeisesti vain yksi ratsukko oli pelistä pois. Hän huitoi Maybelle, että olisi valmis radalle sen joskus vapautuessa. Hän aikoi todellakin näyttää hevosensa parhaat puolet radan ylimääräisellä osuudella, jossa se saisi olla niin nopea, vikkelä ja älykäs kuin osasi. Nyt hän antoi Gabinon kävellä sen verran kuin arabiori saattoi malttaa, ja väistätti sitä suoraan sivulle silloin, kun se ilmaisi kärsimättömyytensä liian hitaaseen askellajiin.

Tallin hiljaiset, ovella erotetut tilat houkuttelivat tyhjyydellään itsetuntonsa kolauttanutta ratsastajaa. Kat oli nilkuttanut paljon hevosensa edellä talliin ja suuntasi nyt yksinään tallin pimeään pesuhuoneeseen. Hän hypähti istumaan pesukoneen päälle ja painoi kasvot käsiinsä. Jalkaan ei sattunut enää yhtään niin paljon kuin aiemmin, mutta hän olisi voinut vannoa että se oli vähintään poikki. Koko ilta oli pilalla. Hän ei voisi enää koskaan näyttää kasvojaan tallissa. Olisi kai aika myydä Aleksei ja muuttaa takaisin Ruotsiin.

Miranda näki kuinka hurjaa vauhtia etenevä My Little Pony-kamoihin koristautunut parivaljakko ohitti heidät. Cindy ei ollut elementissään tällaisessa nopeuskisassa, sillä sen askel tuntui laahaavan kovasta vauhdista huolimatta. Lionheartin temput saivat Mirandankin naurahtamaan, vaikka hän joutuikin keskittymään siihen, että Cindy edes menisi läpi radan. Ilmapallot kauhistuttivat nuorta tammaa, sillä ne heiluivat ilmavirran mukana. Tamma hyppäsi kuitenkin esteen, joskin todella läheltä ja korkealta. He selvisivät jollain ihmeen kummalla radan läpi, vaikka eteenpäinmeno olikin hieman vaakalaudalla pressujen ja kurotteluiden kohdalla. Kun he kiihdyttivät maaliviivaa kohden Miranda tiesi, että häviäisi villille teinille mutta antoi Cindyn kuitenkin venyttää askeltaan ansaitusti keventäen istuntaansa. Mustan mekon helma liehui ylväästi ilmassa ja Miranda hidasti hitaasti ponnisteluista väsähtäneen tamman ja ohjasi sen taputusten saattelemana pois radalta. "Hyvin ratsastettu", Miranda nauroi Willow'lle ja antoi Cindylle ohjaa.

Evelyn nauroi entistä raikuvammin miehen kommentille. Hän olisi kuvaillut Lionheartin puuhia monella tavalla, mutta tyylikkyys ei olisi ollut yksi niistä.
"Hevoseni on tyylikäs pelle", hän korjasi miehen lausahdusta onnellisena. Tällaisina hetkinä elämä tuntui liian täydelliseltä ollakseen totta, kun hänellä oli rakastamansa mies rinnallaan ja silmiensä edessä hevonen, joka nautti elämästään vaikkei hän ehtinytkään enää olemaan osa sitä jokaisena päivänä.
"Kiitos, samat sanat", Willow vastasi onnellisena tultuaan huomatuksi ja suoristautui Lionheartin kaulalta. Ori pärskyi viskoen päätään ja lähes varoittamatta nosti etujalkansa irti maasta, painaen ne siististi vasten vatsaansa. Hetken takasillaan tasapainoiltuaan ori laskeutui jälleen neljälle jalalle ja jatkoi matkaansa kuin mitään ei olisi käynyt. Willow pohti korjatessaan jälleen kerran asentoaan, oliko vahingossa antanut hevoselle jälleen jonkin omituisen avun, joka sai sen leikkimään sirkushevosta, vai oliko hevonen vain innoissaan saamastaan huomiosta. Tyttö heilutteli jalkojaan rennosti hevosen molemmilla puolilla, mutta tuskin kolmea heilautusta myöhemmin huomasi, miten ori alkoi nostella ja venyttää etujalkojaan espanjalaiseen käyntiin samaa tahtia heiluvien saappaiden peittämien jalkojen kanssa. Willow suuntasi suurisilmäisen katseen maneesin lasin takana istuvaan Evelyniin, mikä sai amerikkalaisen naurahtamaan uudemman kerran.
"Nähtävästi unohdin mainita joitakin Lionheartin tempuista", hän virnisti Klausille hevosen ja ratsastajan jatkaessa matkaansa jälleen tavallisessa askellajissa.

Maybe taputti ratsukoille muiden mukana ja viittoili säteillen Chiltonin mustalla arabialaisellaan astumaan seuraavaksi radalle. Jamie liittyi luonnollisen hevostaidon ammattilaisen seuraan korkein, näyttävällä joustolla tanssahtelevin askelin ravaavalla Mokolla. Kirjava ori käänteli korviaan silmät pyörähdellen ja terävästi pörähdellen. Hevonen oli jännittynyt ja väreili energiaa, mutta Jamie toivoi sen pysyvän käsissä tänään - parempi hoitaa rata pois alta, ja hän voisi viedä sen rauhoittumaan talliin. Selvästi liian pitkä lämmittely sai puoliverisen vain keräämään kierroksia. Lähtömerkistä Moko ampaisi eteen pää korkealla ja oli suistaa Jamien kyydistä heti ensimmäisellä esteellä, sillä ori lähti punavalkoisen kavaletin yli kuin Puissancen muurille singoten itsensä voimalla korkeuksiin. Mies puristi jalkansa hevosen ympärille ja sai juuri suoristettua itsensä sen kaulalta, kun seuraava este lähestyi. Matalalla radalla Mokon tekniikka kantoi orin komeasti yli esteistä, mutta keinuvat ilmapallot löivät orilta jarrut pohjaan. Hevonen oli pahamaineinen tavassaan kieltää aivan äkkiarvaamatta ja satulatta ratsastava mies tuli alas: harjaan tarrautunut Jamie kiepahti orin kaulan yli ja putosi jaloilleen ohjat tiukasti kädessä. Hän väläytti tirehtöörinä toimivalle hevosenhoitajalleen lammasmaisen hymyn, ponnisti takaisin korskuvan orin selkään ja hyppäsi jalka päättäväisesti kiinni ilmapallojen välistä sekä radan loppuun, vaikka toinen ratsukko olikin varmasti jo piessyt heidät. Temppuradan Jamie jätti suosiolla heille, joiden hevosten henkinen kapasiteetti moiseen huviin riitti.

”Älä nyt, mikään ei sovi tänne paremmin kuin nuo temput”, Klaus yritti korjata ja nauroi kuitenkin mukana. Lionheart oli mahtava hevonen, jollaista hän ei ollut koskaan ennen tavannut. Tuoreimman temppunsa esitettyään se sai jälleen hymyn miehen kasvoille. Hän vilkaisi naista vierellään ja pudisteli päätään.
”Valmentajana sinusta ei olisi mihinkään - päästää nyt tuollainen ratsukko radalle”, hän hymähti ja antoi kuitenkin ymmärtää, ettei seikalla ollut hänelle väliä. Saipahan enemmän viihdettä senkin edestä.
”Onko vielä jotain, mitä se on jättänyt esittämättä?”

Alex ohjasti hevosensa radalle merkin saatuaan eikä hän saanut silläkään kertaa pettyä Gabinon räjähtävään lähtöön. Arabialainen loikki vajaalla tyylillään matalat esteet pudottamatta, joskin ratsastaja sai todella roikkua harjassa pysyäkseen kyydissä. Mies nauroi ja etsi tasapainonsa takaisin aina joka esteen jälkeen ja toisen ratsukon matkan tyssähdettyä esteelle, he viilettivät lipun luo ensimmäisenä. Lipun saatuaan hän suuntasi temppuradalle ja yksikätisesti onnistui ohjastamaan hevosensa läpi tiukkojen käännösten, peruutusten ja muiden huvitusten. Palattuaan lämmittelyalueelle häntä hengästytti, mutta leveä hymy huulillaan hän ojensi lipun pois ja antoi hevosensa kävellä nyt rauhassa. Maneesin tunnelma ei kuitenkaan rauhoittanut Gabinoa, päin vastoin, se halusi tehdä sen kaiken uudelleen.
”Ei kukaan lähtisi ulos kävelemään?” hän huhuili jo radan ratsastaneilta ratsukoilta arvellen, että vaikka hän luotti hevoseensa, olisi niin hämärällä parempi olla useamman ihmisen voimin liikenteessä.

Miranda hymähti tyytyväisenä hymyillen Willow'lle ja naurahti kepeästi orin temppuilulle. "Sinulla on allasi varsin taitava hevonen", hän totesi ja katseli hieman kateellisena kun ori suoritti tyylikästä espanjalaista käyntiä jalat koreina. Annettuaan Cindyn kävellä muutaman kierroksen ja tasattuaan hengitystään Miranda laskeutui alas selästä varoen mekkoaan. Se vaikutti olevan vielä yhtenä kappaleena ja hyvä niinkin, hän piti mekosta. Vasta tallissa Miranda saattaisi nähdä, oliko puolet hänen kasvoistaan paikallaan yhä. Ainakin hieman valkoista maalia oli takertunut hänen kypärän sisäpintaansa. Kun seuraava pari oli käynyt ratansa läpi Miranda pujotteli mustan upean ratsunsa kanssa tallin puolelle, jossa Alec tuli häntä vastaan. Miranda silitteli käynnin tahtiin tamman mustaa kaulaa ja havahtui miehen saapumiseen. "Ei, älä sano mitään kiltti. Tiedän kyllä, että radalle meno oli riski", nainen totesi ennenkuin Alec ehti sanoa mitään. Mies huokasi hieman ja käveli Mirandan vierellä tamman karsinalle. "Se suoriutui ihan hyvin toisella yrittämällä. Olisi ensimmäiselläkin ellei se typ... Katerina olisi tippunut." Lipsahdus sai Mirandan hiljenemään ja antoi puheenvuoron Alexanderille. "Cindy on sinun hevosesi, luotan kyllä arviointikykyysi Merry, mutta olisit voinut tippua esteen päälle. Sinuun olisi voinut sattua." Alecin välittäminen sai Mirandan hymähtämään miehen suuntaan ja silittämään tämän olkapäätä. "Ymmärrän. Mutta laitetaan nyt tämä kovan onnen poni pois ja mennään jatkamaan juhlia."

"Totta", Evelyn naurahti. Tällaisiin juhliin orin temppuilu sopi mainiosti. Tilanne oli toinen, kun edessä oli oikeat estekilpailut. No, onneksi hän ei kaavaillut hevosensa kanssa kilpailemista ja tuskin niin teki Willowkaan.
"Tiedän, siksi jätän valmentamisen sinulle", hän virnisti kääntäen katseensa miehen puoleen. Hänen pitäisi näyttää videota estetreenistään Lionheartin kanssa miehelle. Klaus löytäisi varmasti kaikki ne virheet, jotka häneltä olivat vielä jääneet huomaamatta ja voisi antaa vinkkejä korjaamiseen seuraavaa kertaa varten. Tai sitten hänen pitäisi vain ilmestyä ihan oikeaan valmennukseen taas pitkästä aikaa.
"Paljonkin", nainen mutisi huvittuneena. "Toivotaan, ettei se intoudu enempää. On joitakin temppuja, jotka se voisi mielellään unohtaa." Lisäksi hän ei ollut lainkaan varma, kuinka pitkälle Willown huumorintaju riittäisi, jos ori alkaisi sählätä omiaan. Hevonen oli pudottanut teinin jo kertaalleen. Se riitti yhdeksi illaksi.

Klaus hiveli pienen käden sormia ja hymyili kuin hölmö.
”En malta odottaa. Mikä olisi parempi paikka sille esiintyä kuin tämä?” hän sanoi katsellen Lionheartia lasin takaa. Se oli näyttävä hevonen, mutta monet tiukkapipoiset kilparatsastajat tuskin arvostivat sellaista Rosings Parkissa.
”Ehkä Willow voisi osallistua muutamaan valmennukseeni Lionheartilla?” Klaus ehdotti arvellen, että siitä tulisi täysi katastrofi. Siihen oli varmasti syynsä, miksi Lionheart ei jo kilpaillut esteillä. Oli tosiaan hieman arveluttavaa, mikäli se esittäisi näitä sirkustemppujaan kesken suuren kilpailun.

"Olet jälleen kerran oikeassa", nainen hymähti huvittuneena. Täällä oli yleisöä, paljon hälinää ja niin lukuisia mahdollisuuksia, että hän oli rehellisesti sanottuna yllättynyt siitä, miten asiallisesti ori oli käyttäytynyt. Hän tuskin olisi saanut hevostaan sen paremmin ruotuun kuin teinityttökään - joskin hän tietenkin vakuutteli itselleen, ettei olisi koskaan antanut Lionheartin liukua pysähdyksiin kesken esteradan tai pukittaa häntä selästään. Totuus olisi todennäköisesti ollut toinen, joten oli hyvä ettei hän ollut tekemässä itsestään pelleä hevosensa kanssa. Nainen vilkaisi yllättyneenä miestä.
"Oletko varma, että haluat sen kokemuksen työpäivääsi?" Hän kohotti kulmaansa. Hän ei ollut antanut Willown hypätä ilman valvontaa monestakin syystä, mutta erityisesti sen takia, että halusi varjella niin hevosta kuin ratsastajaakin. "Olen päässyt todistamaan eturivin paikalta, ettei tuo kaksikko loista esteillä. Amanda sai ehkä kaivettua Lionheartista esteratsua esiin, mutta Willown kanssa ori lähinnä poukkoilee sinne tänne ja tyttö nauraa, mistä hyvästä hevonen poukkoilee vielä vähän lisää." Evelyn virnisti vinosti.
"Mutta voin toki vihjata valmennusinnostasi Willowlle. Hän halkeaisi riemusta."

Klaus epäröi.
”En enää”, hän hymähti, kun Evelyn epäili hänen ehkä haluavan välttää Lionheartin ja Willown valmennusta. Ehkä hän oli ollut liian innoissaan. Toisaalta ainakaan se ei olisi tylsää.
”Pitäähän sitä olla erilaisia oppilaita”, hän nyökytteli ja vilkaisi kultaista oria. Hän näkisi kyllä ehdottoman mielellään sen potentiaalin, kun joku todella saisi sen parhaat puolet esiin esteradalla. Evelynin sanoista päätellen se joku ei olisi Willow, valitettavasti.
”Haluatko lisää juotavaa?” hän tarjosi ja teki liikkeen noustakseen ylös. Tai ehkä nainen halusi mennä syöttämään pellehevosensa täyteen herkkuja hienon suorituksen jälkeen.

Evelyn hymyili lämpimästi miehelle. Hän ei aina osannut pukea sanoiksi sitä, miten uskomaton Klaus oli, mutta miehen tapa välittää hänen hevosistaan ja Fuegosta liikutti kerrasta toiseen.
"Ei kiitos, minun on aivan hyvä näin", hän vakuutti miehen noustessa ylös. Hän vilkuili maneesin puolelle, jossa kullanhohtoinen ori ei malttanut rauhoittua loppuverryttelyyn, vaan sinkoili sinne tänne. Kauankohan kestäisi, ennenkö Willow tajuaisi antaa periksi ja siirtyisi suorittamaan loppuverryttelyjä ulkoilmaan? Hän toivoi sen tapahtuvan pian, ennenkö ori viskaisi ratsastajansa uudelleen hiekkaan ja lähtisi villitsemään muita.
"Minä voisin lähteä", Willow vastasi Alexin huhuiluun ja ohjasi palominon täysiverisen Gabinon luokse toiveikkaana siitä, että ulkoilmassa innokas palomino malttaisi keskittyä edes hieman paremmin kuin täällä ihmisten silmien alla. Jos ei mitään muuta niin ainakaan orin omistaja ei olisi todistamassa hänen uutta ilmalentoaan. Willow ei aina ollut aivan varma mitä oli tehnyt ansaitakseen Lionheartin vuokrahevosekseen, mutta oli se mitä tahansa, hän ei aikonut menettää oikeuttaan nousta orin selkään kolmena päivänä viikossa.

Klaus haki itselleen juotavaa ja huomasi oleskelutilan tyhjentyneen tehokkaasti, kun ohjelma maneesissa oli alkanut. Hän tyhjensi taskumattiaan yhteen alkoholitonta sisältävään lasiin täyttäen sen lähes piri pintaan omaa sekoitustaan. Hörpättyään lasin turvalliseksi kantaa, hän palasi Evelynin luo ja istuutui tuon viereen.
”Tapahtuiko mitään jännittävää kun olin poissa?”
Alex vastasi hymyllä Lionheartin nuorelle ratsastajalle ja viittoi jonkun tallityöntekijöistä avaamaan heille maneesin ovea. Hän ratsasti kevyesti kaulaltaan hionneen Gabinon ulos iltaan, jonka varjoja tallipihaa upeasti valaisevat lamput vain syvensivät. Gabino haisteli viileää syysilmaa sieraimet värähdellen ja hirnahti kimeästi kutsuen ehkä varjoista olemattomia hevosystäviä.
”Oletko viihtynyt Lionheartin kanssa?” Alex kysyi ystävällisesti ja ohjasi Gabinon kiertämään suurta tallipihaa sillä alalla, jonne valot ylsivät.

Didi kutsuttiin kisaamaan ja sydän hypähti pienen naisen rinnassa. "Onko vielä virtaa mummo?" hän supisi ponin korvaan ja hymyili. Hän käveli aloituspaikalle eikä vaivautunut katsomaan kävellen rataa läpi, sillä tamma tiesi kyllä mitä edessä odotti. Hän itse kertasi radan osat ja katsoi vastustajaansa. Nuoren oloinen nainen ja tumma hevonen. Varsin paljon pidemmällä askeleella varustettu parivaljakko mutta Didi luotti Pradaan. Ei tamma suostuisi häviämään vähällä.
Lähtömerkistä Didi pisti Pradaan vauhtia ja he rymistelivät esteille. Prada loikki esteiden yli ihailtavalla innolla korvat hörössä ja Didi pisti siihen joka välissä lisää vauhtia. Prada oli niin paljon ketterämpi ja tehokkaampi kuin hän muisti, johtui varmasti radasta ja kisailusta. Vaikka nainen keskittyi tehokas pukki lennokkaan hypyn jälkeen ilmapalloesteeltä sai hänet naurahtamaan. Pieni poni pujotteli ketterästi ja Didin puuhatessa omaansa steppasi kuin nuori ori keräten kierroksia kiihdyttämään lisää.

Dakota oli saapunut paikalle hieman myöhässä, sillä Kelly ei olisi halunnut antaa kirjavasti pukeutuneen äitinsä lähteä. Hän oli kuitenkin päässyt nauttimaan ihastuttavien Halloween-juhlien antimista ja päässyt juttelemaan uusien työkavereidensa kanssa hevosista ja elämästä. Juhlat olivat erikoinen ja hauska tapahtuma Dakotan mielestä, vaikka hän tunsikin itsensä kohtalaisen epämukavaksi monivärisessä 80-luvun jumppaohjaajan asussa. Henrystä asu oli loistava ja hän oli luottanut sokeasti miehensä arviointikykyyn. Onneksi muut juhlavieraat olivat panostaneet eikä hän paistanut joukosta aivan neonvärisen kyltin tavoin.

Allisonilla oli hauskaa. Hän oli kipaissut newcastleläisessä naamiaisasuliikkeessä varaamassa itselleen asukokonaisuuden heti juhlista kuulleessaan. Hyvät asut menivät aina ensin, eikä hänellä ollut taitoa tai ideoita väsätä itselleen mitään. Sopiva asu oli kuitenkin löytynyt kirjaimellisesti suoraan kaupan hyllyltä: My Fair Lady –elokuvasta tuttu Eliza Doolittlen valkoinen Ascot mekko tuntui huomattavasti paremmalta vaihtoehdolta kuin ”seksikäs opettaja”, ”seksikäs punahilkka” tai ”seksikäs roskis”. Viimeistä oli tosin tehnyt mieli harkita. Samassa liikkeessä oli ollut – luonnollisesti lisämaksua vastaan – antaa samaan asuun kuuluva hattu. Niin ikään lisämaksusta hän olisi saanut mukaansa päivänvarjon, mutta se hän oli suosiolla jättänyt liikkeeseen. Asun tunnistaisi kyllä ilmankin, vaikka pelkkä vaate ei saanutkaan häntä näyttämään Audrey Hepburniltä.
Hän oli puikkelehtinut illan mittaan tilasta toiseen ihmettelemässä muiden asuja. Jokainen näytti panostaneen, osa ihan asennetta myöten. Hänen hoippumisensa tuskin täsmäsi aivan täysin Elizan kankeaan olemukseen elokuvassa.
Hymyllä pärjää pitkälle, hän ajatteli katsellessaan yläkatsomon suojista kentällä olevaa ratsukkoa. Hän heläytyi sen menoon niin, että hätkähti pukkia, mutta naurahti sille sitten.
”Hei!” hän huikkasi, kun bongasi tutun näköisen upseerin.

Sophie ei edelleenkään ollut ihan varma siitä, pitikö hän tästä vai ei. Mutta juhlahumuun tottui ja hiljaisen talven jälkeen hän oli ravannut kesäkaudella tilaisuudesta toiseen pää kolmantena jalkana, jotta saisi itselleen jotain tekemistä. Hän oli antautunut äidin raahattavaksi kanssaan erään tämän ystävättären illanviettoon, vaikka kyseinen ilta oli ollutkin kuolettavan tylsä.
Yliopistolla oli tietysti omiakin Halloween-juhlia, mutta Sophie oli vakaasti sitä mieltä, että niiden tunnelma rajoitti asuvalinnan luovuutta. Hänen kermanvalkoinen flapper-mekkonsa oli täysi replika aidosta aikakauden mekosta, joten ei haitannut, että meikki oli moderni, tyylitelty versio alkuperäisestä. Otsan poikki kulkeva hiuspanta oli vain silkkinauha. Se oli ollut helppo tuunata hiussoljella ja muutamalla höyhenellä. Asusteet – hansikkaat ja pitkä helminauha– sekä kengät hän oli kaivanut esille eilen.
Hän harhaili ympäri oleskeluhuonetta, kunnes päätyi istumaan yläkatsomon ensimmäiseen riviin.

Evelyn seurasi maneesin hälinää, joka alkoi onneksi rauhoittua siitä, mitä se oli aivan alussa ollut, kun ratsukot suorittivat ratoja ja lähtivät sen jälkeen tallin puolelle yksi kerrallaan. Hän hymyili miehen palatessa.
"Eipä oikeastaan. Lionheart lähti ulkoilemaan", hän vastasi nyökäten kohti maneesin ovea, jota Oliver kiskoi kiinni ratsukoiden poistuttua viileään ulkoilmaan. "Mutta nyt Prada lähtee taas radalle, joten eiköhän tästä tule jännittävää", nainen virnisti katsellen punertavaa ponimummoa, jota muisteli lämmöllä. Jääräpäinen ratsu oli ollut kerrassaan hilpeää maastoseuraa, vaikka Effie olisikin varmasti eri mieltä muistellessaan niitä kertoja kun poni oli liimannut kaviot maahan ja kieltäytynyt jatkamasta eteenpäin.

Willow hymyili leveästi miehelle, jonka ystävällinen kysymys vakuutti teinin hetkessä siitä, ettei Alex ollut ilkeä ylimielinen kilparatsastaja, joka katseli häntä nenänvarttaan pitkin.
"Olen, tosi hyvin", tyttö vakuutti hyväntuulisena. "Lionheart on ihan mahtava", hän nyökkäili innokkaasti. Ori askelsi edelleen korkein hypähdyksin ja otti useita sivuaskelia pöhistessään innoissaan, mutta ainakaan hevonen ei tuntunut tai näyttänyt yhtä räjähdysherkältä kuin maneesin puolella. Lisäksi palomino oli lopettanut hullunkuriset temppuilunsa, mistä Willow oli kieltämättä kiitollinen. Hänen pitäisi jonakin päivänä ottaa kuvia, kunhan hän vain keksisi, millä käskyillä saisi hevosen tekemään näyttäviä sirkustemppuja. Jos hän saisi oikein hienoja kuvia, niitä voisi käyttää kesäteatterin hakuportfoliossa. Oi, se olisi upeaa.
"Kisaatko hevosesi kanssa? Se suoritti radat tosi mallikkaasti", tyttö uteli hyväntuulisena keikkuessaan suuren orin käynnissä vailla huolen häivää.

"Hyvä Didi, hyvä Prada!" Bex kannusti alakatsomon laidalta leveästi virnuillen ja tuuletti näyttävästi, kun ystävä selvisi ponin kanssa maaliin saakka. Nainen kiiruhti steppaavan ponitamman luokse leveästi hymyillen ja taputti Didin reittä ylpeyttä hehkuen. "Niin sitä pitää!"

Ylitettyään maaliviivan Didi taputti reippaasti suloista Pradaa, joka hidasti napakalta laukalta laiskaan raviin ja siitä käyntiin. Naisen kasvot olivat pelkkää hymyä, kuten nykyään joka kerta Pradan kanssa puuhatessa. Bexin kannustukset kaikuivat hänen korviinsa ja hän kääntyi lähestyvän Bexin suuntaan. "Sehän oli ihan hauskaa", hän henkäisi ja nauroi. Silitettyään vielä Pradan kaulaa hän laskeutui selästä ja oikoi taas vaatteitaan. "Vaaleansinisistä housuista näkyy varmaan hyvin ruskeat karvat", hän nyyhkäisi kaverinsa suuntaan, vaikkei se oikeastaan haitannut häntä. Hän pudisteli vaatteensa silti ja korjasi poninhännästä lähteneen kiharan hiussuortuvan korvansa taa.

"Tiedän", Bex virnisti Didin toteamukselle ja nappasi kiinni ohjista, kun ystävä laskeutui selästä. Prada oli kosteana hiestä kiitos kaksinkertaisen suorituksensa ja paksuksi kasvaneen talvikarvansa, joka sai ponin näyttämään pörröiseltä maastoratsulta entisen kilpaponin sijaan. Hän rapsutti tamman otsaa ja virnisti Didin valitukselle.
"Mutta se oli sen arvoista", hän vannoi hymyillen. "Tule, mennään kävelyttämään Pradaa", hän ilmoitti ja nappasi ystävän käsipuoleensa vastaväitteitä kuuntelematta. Oliver aukaisi maneesin oven kun he lähestyivät ja Bex virnisti kierosti miehelle. Oliver kurtisti kulmiaan ymmärtämättä ilmeen tarkoitusta ja sulki maneesin oven heidän perässään.
"Sinun pitää tulla Sunnyn kanssa käymään Greenridgessä. Voimme mennä maastoesteille", hän virnisti viattomuutta tavoitellen. Hän halusi pommittaa ystäväänsä kysymyksillä, mutta maastoesteretken ehdottaminen kuulosti paljon kivemmalta kuin kutsu tulla paikalle, jotta hän voisi tyydyttää uteliaisuutensa.

Maneesi oli todella hiljentynyt, mutta katsottavaa riittäisi vielä. Klaus siemaili juomaansa rauhassa ja katseli hauskaa Pradaa, joka oli lähtenyt radalle innokkaasti kuten ponirouvalta vain saattoi odottaa. Ilta oli sujunut mallikkaasti eikä valmentaja enää edes muistanut pudonnutta Katerinaa, joka oli kadonnut sen siliän tien. Hänellä oli tarpeeksi ajateltavaa Evelynissä, jonka seurasta nautti täysillä. Kierrettyään kätensä naisen ympärille hän kumartui huulineen tuon korvalehdelle suukottaakseen hellästi.

Gabino otti pitkiä askelia ja venytti kaulaansa. Alex rapsutteli sen kaulaa ja hypisteli ohjan päätä käsissään. Hän hymyili innostuneelle sateenkaaritytölle ja nyökkäsi sitten vastaukseksi.
”Satunnaisesti, mutta viime aikoina harmittavan vähän”, hän kertoi ja kiitti onneaan, että Gabinolla oli norsun muisti ja älynlahjoja. Se oli toiminut odotettuakin paremmin sinä päivänä ja hän oli hevosestaan onnellinen.
”Se kaipaisi vähän harjoitusta esteillä, mutta pujottelu ja lännenratsuna esiintyminen on Gabinolle luontevaa”, hän kertoi mielellään. Hän oli valinnut hevosistaan yönmustan orin juuri sen nopeuden vuoksi ja ehkä myös siksi, että Arizona oli aivan liian luotettava ja helppo ja Poppy taas arvaamaton sellaiseen tilaisuuteen, vaikka kokemusta olisikin kaivannut.
”Lionheartkin taitaa olla taipuvainen lännenratsastuksen saloihin?” hän muisteli sekä aiemmin oppimaansa että sen iltaista esiintymistä, mitä siitä sitten oli ehtinytkään nähdä.

Kyllästymisen puuduttama Charles oli painanut katseensa vaivihkaa takaisin työasioihin, kun Nora uppoutui maneesin tapahtumiin. Vasenta ohimoaan hierova mies ei tiennyt, miten ihmiset jaksoivat arjessaan; toisaalta, suurin osa ihmisistä oli uskomattoman yksinkertaisia. Nyt myös hänet edes hetkeksi elämään saaneet kenttäkilpailut olivat taka-alalla, sillä toisin kuin ainutlaatuinen Paddy Blue, Duffyn kanssa työskentely ei ollut odottamisen arvoista. Mies piti kalpeiden silmiensä katseen sähköposteissa, sillä ei jaksanut välittää siitä, kuka maneesissa tuli milloinkin alas hevosen selästä pelleillessään. Hän havahtui etäisesti tutun äänen kutsuun ja rekisteröi kesäisen maastoseuransa. Naisen asuvalinta sai häivähdyksen hymyä pehmentämään aristokraatin suupieliä.
"Neiti Gordon", Charles tervehti painamalla kohteliaasti päätään. Hän oli, tietenkin, selvittänyt naisen nimen. "Vai suositteko kenties neiti Doolittleä?"

Poni näytti niin komealta ja niin säälittävältä samaan aikaan, että Didiä huvitti. "Niin oli", hän totesi yhtämielisesti ja lähti kävelemään Bexin käsikynkässä valittamatta sen suuremmin. "Mutta pakko sanoa, kun se pukitti pelkäsin jo liukuvani alas sieltä. Mutta kai minä olin valmistautunut, minusta tuntuu etten ole koskaan ratsastanut Pradalla ilman muutama pukkia." Kun he ohittivat Oliverin Didi hymyili tälle, jokseenkin vähemmän kierosti kuin Bex, joka tuntui joka hetki juonittelevan jotain heidän päänsä menoksi. "Minä muuten näin tuon ilmeen", Didi sanoi hymyillen, kun he olivat puhe-etäisyydellä miehestä. "Ja kyllä, niin pitää. Sunny on aika kätevä maastoesteillä ,muutenkin."

Evelyn nautti olostaan Klausin kainalossa. Hän punoi sormensa miehen sormien lomaan ja hymyili pehmeästi tuntiessaan huulet korvalehdellään. Hänellä oli maailman ihanin mies seuranaan eikä maneesin väen tarjoamassa viihteessä ollut valittamista. Varsinkin nyt, kun hänen hevosensa ei enää ollut aiheuttamassa vaaratilanteita, saattoi hän hyvillä mielin katsella iloisia ratsukoita. Olisipa tallin väki aina näin täynnä intoa ja heittäytymisen halua.
"Tämä on helposti kaikkien viettämieni Halloween-juhlien kärjessä", nainen totesi kääntäen hetkeksi katseensa mieheen. "Ja voit vain kuvitella, miten suuri juhla tämä on Yhdysvalloissa", hän lisäsi pieni virne kasvoilla käyden. Hän oli osallistunut niin moniin halloweenjuhliin ettei enää edes pysynyt laskuissa mukana, mutta tämä oli ehdottomasti parasta tähän mennessä. Lähinnä seuran tähden, mutta sen mies varmasti tiesi jo.

"Se näytti hyppäävän ihan hyvin", Willow kohautti harteitaan. Tyttö ei turhaan kaunistellut mielipiteitään tai pysähtynyt miettimään, miten Gabinon omistaja varmasti osasi arvioida hevosensa taitoja paremmin kuin hän, kun oli nähnyt vain vilahduksen mustan arabin kyvyistä. Hän silitti Lionheartin kaulaa orin laskiessa vihdoin päätään sen verran, että käyntiin löytyi tasainen nelitahtinen rytmi ja askeleille selkeä suunta.
"Joo, Evelyn sanoi että se osaa myös länkkärimenon", Willow nyökkäsi reippaasti. "Mutta en ole koskaan koittanut mitä se osaisi, kun itse en osaa yhtään mitään", hän hymyili hyväntuulisesti. Ratsastuskoululla ei ollut opetettu lännenratsastusta, joten hän oli pitäytynyt perinteisissä englantilaisissa varusteissa.

"Näh, hyvin sinä pysyit kyydissä", hän virnisti. Hän nauroi kommentille Pradan tavasta pukitella. Hän oli huomannut saman, mutta tullut myös nopeasti siihen tulokseen, ettei tamma suinkaan tehnyt sitä kaikille. Ilmeisesti ponimummo osasi päätellä nopeasti, pysyisikö ratsastaja selässä vai ei ja ratkoi pukittelutapansa sen mukaan. Heidän kokeneemmat ratsastajansa saivat vauhdikkaita laukannostoja parin pukin kera, mutta aloittelevat ratsastajat saivat nauttia pehmeistä nostoista ja rauhallisesta tahdista. Fiksu ponimummo.
"Minkä ilmeen?" Bex jatkoi viattoman esittämistään silmät suurina. Hän oli tyytyväinen kun Didi oli suostunut tulemaan kylään poninsa kanssa - silloin hän voisi viimeistään ahdistaa naisen nurkkaan ja kysellä kaiken tahtomansa ilman, että Didi voisi paeta mihinkään. Hän kaipasi vastauksia. Paljon vastauksia, eikä Oliverista saisi varmasti irti yhtään mitään, kun mies tuntui jatkuvasti olevan kolme askelta hänen järjenjuoksuaan jäljessä.

Dakota oli hakenut itselleen juotavaa lasiin ja etsinyt itselleen paikan yläkatsomolta, kun kunnon kisailut olivat alkaneet. Tallin hienous jaksoi yllättää häntä ja hirmuinen määrä vieraita ja ratsukoita toivat tilaisuuteen aivan erilaisen sävyn kuin ratsastuskoulun pikkujouluihin, joskin nekin olivat ihania omalla tavallaan. Nainen uskoi kuitenkin sopeutuvansa joukkoon, olihan tämä ympäristö kuitenkin hyvin taitokeskeinen ja Dakota uskoi olevansa tarpeeksi hyvä ratsastaja ratsuttamaan näiden asiakkaiden hevosia niille sopivalla tavalla. Ratsastusmeininki maneesissa alempana oli kuitenkin hyvin samannäköistä kuin ratsastuskoulun menoissa ja se sai jumppaohjaajan hykertämään itsekseen. Kun kauniiseen valkoiseen mekkoon pukeutuva tyttö istui hänen viereensä Dakota hymyili hänelle ja nyökkäsi pienesti. Hän ei tiennyt juuri ketään mutta haluaisi varmasti antaa hyvän ensivaikutelman itse kullekin. Hänen asunsa oli varsin eri maailmaa hienostuneeseen vanhanaikaiseen mekkoon. Hänen vaaleansiniset säärystimensä yhdistettynä valkoisiin sukkahousuihin, harmaaseen bodyyn ja pinkkiin pieneen t-paitaan ja räikeään kirjavaan meikkiin ja otsapantaan olivat aivan toisesta maailmasta.

Kun Bex yritti esittää viatonta Didi katsoi häneen leikkisästi tuomiten. "Älä yritä", hän virnisti ja katseli hetken hänen jalkojensa etenemistä viileällä maalla. Hän lähtisi Greenridgeen mielellään, olihan talli niin sympaattinen ja heillä oli oikeasti hyvät maastot. Hieman vaihtelua Rosingsin reitteihin, vaikka tallit olivatkin lähekkäin. Didi ei aavistanut ystävänsä salakavalia aaatteita vaan käveli ponin vierellä leppoisasti.

"En yritä", Bex lupasi kohottaen molemmat kätensä ylös alistuen kohtaloonsa. Selvä, hän ei ollut viaton, hyvä on. Punapää virnisti Didille. "Mutta kerro toki, prinsessa, mikä merirosvoissa viehättää?" Hän olisi ansainnut mitalin siitä hyvästä että oli ollut hiljaa näinkin pitkään. Prada puhahti hänen rinnallaan ja yritti hivuttautua lähemmäs viimeisiä iltakasteen koristamia ruohontupsuja, mutta terävä nykäisy ohjista muistutti ponia ettei tänne ollut tultu syömään. Ruoka odottaisi kotona, kunhan he joskus selviäisivät sinne asti.

”Amerikkalaisen suusta paljon sanottu”, Klaus myönsi ja silitteli naisen hiuksia. Hän arveli että jonakin vuonna Evelyn vielä veisi hänet nauttimaan amerikkalaisista juhlaperinteistä ihan pitkän kaavan kautta. Hän saattoi vain toivoa, että saisi menneisyydestään huolimatta silloin jo matkustaa Atlantin toiselle puolen.
”Tämä on varmaan yksi ainoista viettämistäni Halloweeneista”, Klaus tunnusti ja halasi Evelyniä. Hän ymmärsi, että toinen oli nauttinut illasta ainakin osittain hänen vuokseensa, eikä hänkään voinut seurasta valittaa.
”Mutta se ei tarkoita, etteikö minulla olisi ollut hauskaa.”

”No on sitä yritetty kouluttaa siihenkin”, Alex tyytyi toteamaan lyhyesti. Hänellä itsellään ei riittäisi taidot viedä hevosta pidemmälle, mutta onneksi se loisti muissa osa-alueissa, joten tarvettakaan ei ollut. Hän kuunteli hymyillen Willown sanoja ja ymmärsi vasta nyt, että Lionheartin temppuilu olikin ollut orin omaa viihdettä.
”Jos haluat, pidän valmennuksia lännenratsastuksessa”, Alex ehdotti varovasti haluamatta tyrkyttää opetustaan.
”Ja Evelynkin auttaa sinua varmasti, jos olet kiinnostunut.”

Didin vahvasti meikatut silmät katselivat Bexiä epäluuloisen huvittuneesti. "Mikä klisee", hän naurahti ja jatkoi, "mutta en varmaan pääse poiskaan ennenkuin vastaan." Hän katseli hetken Pradan menoa ja huokaisi sitten hieman. "No, onhan tämä merirosvo yleensäkin tosi mukava. Ja kiltti." Ne saattoivat olla sama asia mutta, noh, sinne meni. Ei hän voinut kuitenkaan kieltää sitä, että hänellä oli ollut hauskaa Oliverin kanssa.

"Valitsit hyvät juhlat aloittaa Halloweenin vietto", nainen vastasi hymyillen leveästi miehelle. Hänen pitäisi ehdottomasti korjata tilanne jonakin vuonna ja näyttää miehelle, miten amerikkalaiset viettivät loppusyksyn synkintä - hauskinta! - juhlaa.
"Haluatko vielä istuskella täällä, vai lähdetäänkö käymään tallin puolella?" Evelyn kysäisi vilkaistessaan maneesia. Ratsukoita ei ollut enää jäljellä kuin kourallinen ja hän halusi käydä lahjomassa niin Lionheartia kuin Defyä, vaikka kumpikaan ei häneltä olisi herkkuja kaivannutkaan. Willow syöttäisi niitä kuitenkin riittämiin orille ja tamma nyt ei ollut mitään tehnytkään. Se ei häntä pysäyttäisi.

Willow nyökkäili Alexin puheelle, mutta tajutessaan miehen olevan tallin valmentaja, tyttö takertui tiukemmin valkeaan harjaan. Vau. Hän jutteli ihkaoikean valmentajan kanssa ja sai tarjouksen osallistua lännenratsastuksen valmennukseen? Tuplavau!
"Se olisi makeeta", teinityttö julisti innoissaan. Tietenkin hänen täytyisi kysyä vanhemmilta rahaa ja Evelyniltä lupa, mutta jotenkin hän saisi kaiken järjestettyä. Olisihan hänen nyt päästävä testaamaan, millaista lännenratsastus oli, kun siihen oli kerrankin tilaisuus! Kuinka moni muu Englannissa saattoi sanoa osaavansa lännenratsastuksen salat?
"Täytyy pyytää lupa, mutta olisi ihan mahtavaa päästä ainakin seuraamaan valmennusta", hän vakuutti innokkaasti nyökkäillen. Vanhempien olisi parasta suostua. Evelynistä hän ei murehtinut. Amerikkalainen tuskin panisi pahakseen sitä, että hän yrittäisi oikeasti oppiakin jotain.

"Et pääse", Bex vahvisti Didin päätelmät. "Prada on oppinut oikein lahjakkaaksi paimeneksi kesälaitumilla. Usutan sen perääsi jos yrität pakoon", hän virnuilu, mutta hiljeni kuuntelemaan ystävän puhetta. Vai että oikein mukava ja kiltti.
"Sinä todella osaat antaa paljon yksityiskohtia", Bex huokaisi pyöräyttäen silmiään. "Nyt nainen, jotain mehukasta pöytään!"

”How do you do?” Allison matki innolla asunsa inspiroinutta elokuvaa. Sitten hän lisäsi normaalilla äänellä kunnon tervehdyksen miehelle, sekä tämän seurassa olevalle paimentytölle. Hän ei ollut harjoitellut kapeahelmaisessa mekossa liikkumista ja oli todennut sen hieman vaativaksi – hän oli kironnut tallin oleskeluhuoneeseen johtavat portaat helvettiin heti ensiyrityksellä. Onneksi hän ei ollut ottanut päivänvarjoa mukaan liikkeestä… Se olisi ollut painajainen tässä joukossa. Allison päätti, ettei ollut sen arvoista etsiä helppo istumapaikka keskustelua varten, joten hän valitsi jälkimmäisen ja päätyi seisomaan portaiden reunassa, jotta ei olisi muiden tiellä. Nyt hänen ja istumarivin väliin jäi tarpeeksi tilaa, jos joku halusi hänen ohitseen.
”Oletteko nauttineet illasta? Ratsastajilla on ainakin ollut hauskaa.” hän sanoi vilkaisten takaisin kentälle päin.

Sophie nyökkäsi vierustoverilleen tämän ensin tervehdittyä häntä. Aivoissa tuntui naksahtavan kohdalleen koko kesän harjoitusta saanut small talk-vaihde.
”Huomaan, että tekin päädyitte valitsemaan historiallisen asun.” hän sanoi vilkaisten naisen asua.

Klaus rutisti Evelyniä itseään vasten ennen kuin nousi.
”Mennään ihmeessä”, hän vastasi vasta tehtyään liikkeen siihen suuntaan. Hän tarjosi käsipuoltaan naiselle ja lähti tuon mukana tallin puolelle. Ei ollut vaikea arvata, mille karsinoille he suuntaisivat. Lionheart oli mahdollisesti vielä ulkona, joten länsikäytävän perimmäisestä karsinasta löytyvä Defying Gravity lie ollut Evelynillä mielessä.

Alex oli iloinen saatuaan ehkä yhden potentiaalisen uuden asiakkaan.
”Minulla on sopiva hevonen, jos Evelyn ei anna lainata Lionheartia”, hän vielä mainitsi ohimennen. Oli aina upeaa, jos sai jonkun innostumaan lännenratsastuksesta, vaikka edes vähän. Alex pysäytti Gabinon tallipihalle lähelle tallin ovia ja laskeutui liukuen satulattomasta selästä.
”Mikäli kiinnostaa, yhteystietoni löytyvät tallin ilmoitustaululta. Alex Chilton”, hän esittäytyi nopeasti.
”Tosin pyörin täällä päivittäin, joten emmeköhän törmäile.”

Didi pyöritteli silmiä Bexin uhkailuille. "Hurja ponimummo jahtaamassa minua olisikin aikamoinen näky", hän tuhahti. Hän ei kuitenkaan uskonut, että Pradan tallomaksi jääminen olisi mukavaa ja jatkoi Bexin mehustaessa häneltä yksityiskohtia. "No ei siinä nyt ole mitään mehukasta jaettavaa, oikeasti", hän sanoi vaatimattomasti. "Mitä nyt ollaan käyty muutaman kerran kahvilla..." Tarvitsiko tässä ruveta anelemaan, ettei tarvitsisi eritellä jokaista tapahtumaa ja vaihdettua sanaa?

Dakota naurahti leppoisasti vierustoverinsa heitolle. "Kyllä, todellakin", hän tokaisi. "Mahdollisesti asun yhdeltä niistä vuosikymmenistä, jonka useimmat meistä haluaa unohtaa." Hän oli onneksi ollut 80-luvulla niin nuori, ettei muistanut pahemmin sen ajan muotia omakohtaisesti. Vanhat kuvat puhuivat kuitenkin puolestaan. "Mekkonne on todella sievä", hän teititteli osaamatta muutenkaan, kyseessä kun saattoi olla vaikka kuinka tärkeä henkilö.

Eliza Doolittle lämmitti illan myötä vain hyisemmäksi muuttunutta katsetta, sillä George Bernard Shaw'lla oli myös Charles Edgerlyn arvostus ja samoin heillä, jotka osasivat hyödyntää Pygmalionin synnyttämää tarinaa oikeissa konteksteissa - kuten Allison Gordon teki nyt. Nainen ei osoittanut merkkejä siitä, että haluaisi istua alas, vaikka miehen ja Noran vierellä vapaita paikkoja oli parikin kappaletta; siniverinen kaksikko ei kai houkutellut käymään iholle. Joko Gordon oli ohikulkumatkalla, liian kaino jäädäkseen seuraan tai puvun kangas ei sallinut moista liikerataa. Charles seurasi naisen katsetta maneesia kohti, jossa ratsukot leikkivät edelleen ilmapallojen, esteiden, lippujen ja pujottelun parissa eikä olisi kutsunut kokemustaan nautinnolliseksi.
"Hmm", hän vastasi diplomaattisesti, "entä miten te olette viihtynyt?"

Evelyn hymyili tarttuessaan miehen käsipuoleen ja ottaessaan suunnan kohti tallikäytäviä. Hän joutui tosin tekemään pikaisen kierroksen varustehuoneen kautta, sillä hevosten namipussit olivat harjapakeissa. Hän nappasi omenanamit Defyn harjojen seasta ennen kuin jatkoi matkaansa tumman tamman karsinalle. Hevonen seisoi tapansa mukaan perimmäisessä nurkassa eikä heti reagoinut, kun liukuovi aukesi pehmeästi, mutta naisen astuessa sisään, tamma lähestyi korvat hörössä kaulaansa kurkotellen.
"Hei kulta", hän tervehti hiljaisella äänellä hevosta, joka kurkotti haistelemaan ojennettua kämmentä. Defy pärskähti ja kohotti hetkeksi päänsä korkealle, ennenkö salli omistajansa rapsuttaa leuan alta. Tamma tarkkaili ympäristöään korvat valppaasti kääntyillen ja silmissään älykäs pilke, mutta hevonen seisoi rentona ja luottavaisena karsinassaan. Evelynin mielestä se oli selvä voitto. Hän ojensi muutaman namin tammalle ennenkö kääntyi lämmin hymy huulillaan miehen puoleen, viittoen tuota astumaan karsinaan hänen rinnalleen.
"Klaus tahtoo antaa myös muutaman namin", nainen kertoi hevoselle pehmeällä äänellä lykäten omenaherkkupussin miehelle. Hän silitteli vapautuneella kädellään jäntevää kaulaa, joka oli menettänyt lihasmassaansa kevyen liikutuksen aikana ja hymyili hevoselle, joka katseli heitä luottavaisena. Hän tiesi ettei se vaatisi kuin muutaman väärän liikkeen ja hevonen peruuttaisi takaisin karsinan taaimmaiseen nurkkaukseen korvat luimussa ja täynnä raivoa, mutta juuri nyt hän saattoi nähdä sen tamman, joka oli vienyt hänet mukanaan.
"Kaunis, eikö?" Hän hymyili Klausille onnellisempana kuin pitkään aikaan.

Willow hymyili nyökytellen reippaasti. Selvä, jos Evelyn ei suostuisi, hän saisi silti alleen ratsun. Ihan mahtavaa! Mikään ei voisi tulla hänen ja lännenratsastuksen opettelun väliin.
"Willow Davenport", tyttö tajusi mainita nimensä miehen toimiessa niin ja hymyili. "Törmäillään ihan varmasti. Otan yhteyttä heti kun vaan mahdollista", hän vannoi katsellen miestä hevosen selästä. Hän ei halunnut laskeutua Lionheartin selästä, mutta pakko kai se olisi. Hän voisi pestä orin ja helliä sen piloille. Ei hänen tarvitsisi heti tallilta lähteä, kun hän lopettaisi ratsastamisen.

"Didi!" Bex kurkotti tönäisemään ystävän käsivartta turhautuneena. Ei siinä ollut mitään jaettavaa, paitsi että muutamat kahvilatreffit? Prinsessa oli aivan toivoton! Eikö hovin elämään kuulunut erottamattomalla tavalla juoruaminen ja kaiken puiminen viimeistä silmänräpäytystä myöten? Didin sietäisi petrata prinsessan rooliaan. "Kerro kaikki. Missä kävitte kahvilla? Maksoiko hän? Mikset kertonut aiemmin? Odotan että jatkossa laitat heti viestiä kun jotain tapahtuu!" Nainen latasi kysymyksiä tulemaan. Hän kaipasi elämäänsä edes jotakin, mihin ei liittynyt hevoset ja valitettavasti Didin kuulusteleminen Oliverista oli kerrassaan loistavaa viihdettä. Kunhan Ryan palaisi Pariisista, voisi hän keskittyä enemmän omaan parempaan puoliskoonsa, mutta siihen asti muiden elämään ja parisuhteisiin sotkeutuminen sai riittää.

”Näin olen kuullut puhuttavan”, Sophiekin naurahti. Taisi olla niin, että kaikki 1950-luvun jälkeen painui mielellään unohduksiin. Tosin heillä kotona muisteltiin välillä aikaa vielä muutama vuosikymmen ennen sitä, vaikka nykyisistä perheenjäsenistä ei vielä silloin ollut yhtäkään hengissä.
”Ai tämä… Kiitos.” Sophie piti kehusta, mutta yritti olla näyttämättä sitä sen enempää. Hän oli iloinen mekosta, mutta meikin eteen hän oli pakertanut pitkään. Tavallisesti hän käytti niin vähän, että tällainen tälläytyminen oli vaatinut muutaman sata youtube-tutoriaalia ennen kuin itse tehty ”smokey eye” näytti siltä kuin piti.

”Hyvin, kiitos kysymästä.” Allison vastasi kohteliaasti.
Jokin miehen olemuksessa antoi Allisonille vaikutelman, että kentän hulabaloo ei ollut aivan tämän makuun. Tosin tuon tason väki taisi yleensä viihtyä paremmin omissa piireissään. Nytkin tuon kaksikon ympärillä oli vapaita paikkoja vaikka kuinka…
”Väki on ollut todella kekseliästä asujensa suhteen, eikö?” hän vaihtoi aihetta. ”Hienoa nähdä, kuinka luovaksi porukka osaa heittäytyä mukaan tällaiseen.”

Bexin närkästyttäminen lisäsi Didin huvittuneisuutta. Ei hän tahallaan toista kiusannut. "Auu", hän vaikersi leikillään ja kiemurteli kun toinen lähti tönimislinjalle. "Okei", hän luovutti hieman. "Hexhamissa käytiin sellaisessa kivassa pienessä kahvilassa, ja tarjosi hän ensimmäisellä kerralla." Didistä tuntui pöhköltä puhua Oliverista tämän selkänsä takana, vaikkei hänellä ollutkaan pahaa sanottavaa. Juoruilu ei ollut hänelle tyypillistä, vaikka hän olisikin onnellista loppua etsiskelevä satuprinsessa Jasmine. "Ja en tiedä miksen tullut sanoneeksi", hän naurahti. "En minä osaa tällaisista juoruilla. Mutta ehkä minä kerron, jos tulee jotain traagista tai dramaattista kerrottavaa", hän virnisti Bexille.

Klaus seurasi Evelyniä varustehuoneen kautta tamman karsinalle. Hän jäi mielihyvin seisomaan käytävän puolelle, sillä ei missään nimessä halunnut pilata sitä mitä Evelyn oli tehnyt voittaakseen hevosen luottamuksen. Hän katseli hymyillen, kuinka Defy vastaanotti omistajansa kaikessa rauhassa. Mies olisi tyytynyt katselemaan kauempaa, mutta yllätyksekseen hän huomasi tulleensa pyydetyksi sisälle karsinaan. Hän vilkaisi Evelyniä - olikohan se ihan viisasta?
”Tahtooko?” Klaus kysyi ottaen omenanamit kuitenkin vastaan. Hän kaivoi yhden pussista ja tarjosi sitä kämmenellään hevoselle kaikessa rauhassa.
”On”, hän vastasi pehmeästi ja oli selvästi onnellinen Evelynin ja Defyn puolesta.
”Olet tehnyt paljon sen eteen.” Ehkä joku päivä hevonen luottaisi häneen ja muihinkin ihmisiin, kuten se nyt näytti luottavan Evelyniin.

Alex hyvästeli Willown ja siirtyi Gabinon kanssa tallikäytävää pitkin tuon karsinalle. Hän riisui naruriimun ja viimeisteli hevosen illan pitkällä harjauksella välittämättä vaatteidensa likaantumisesta. Hän nautti hevostensa kanssa puuhaamisesta ja saatuaan kaikki kolme harjattua, hän oli ajatellut lähteä kotia kohti. Matka Newcastleen sujuisi mukavammin, jos saisi seuraa samalla suunnalla asuvista autottomista.

Dakota risti jalkansa ja suoristi kaupasta ostettuja säärystimiään. Ne olivat ihanan lämpimät, vaikkei oleskelutilassa kovin kylmä ollutkaan. "Emme esittäytyneet. Olen Dakota Irving, aloitin ratsuttajan työt täällä viime kuussa", Dakota ojentautui kättelemään napakasti mutta kevyesti ja hymyili juttelukumppanilleen lämpimästi.

"Totta", Charles myöntyi, vaikka luovuuden tasosta saattoi olla montaa mieltä. Hänelle hyvä naamiaisasu oli mietitty, panostettu kokonaisuus, jossa oli ajatus taustalla - eikä mies suinkaan laskenut omaansa sellaiseksi. Allison Gordonin valinta puolestaan täytti miehen standardit.
"Mikä inspiroi teidän valintanne?" mies tiedusteli jaksamatta kiinnostua etäisestä, ympäripyöreästä smalltalkista.

"Paras kertoa ja ihan saman tien", Bex julisti siristäen silmiään. "Saat tämän kerran anteeksi kyvyttömyytesi aloittaa juorupiiriä, mutta ensi kerralla et pääse pälkähästä näin vähällä", hän mutisi yrittäen löytää kiukkuista sävyä, mutta kasvoille leviävä hymy vei viimeisenkin uskottavuuden. Nainen antoi periksi, loihtien kasvoilleen tutun aavistuksen toispuoleisen virneen.
"Hyvä sinulle", hän naurahti. "Hän vaikuttaa oikein mukavalta ja kiltiltä tyypiltä", Bex sanoi voimatta vastustaa kiusausta käyttää tismalleen samoja sanoja kuin Didi vain hetkeä aiemmin.

"Tahtoo", Evelyn vastasi nyökäten varmasti mutta rauhallisesti. Hän seurasi jatkuvasti sivusilmällä hevosen elekieltä, odottaen tuttua merkkiä siitä, että tamma oli perääntymässä hänen luotaan, lipsumassa sormien lomasta kuin aamuinen usva, mutta sitä ei tullut. Hevonen kurkotti ottamaan namit tarjotulta kämmeneltä pehmeästi ja varovaisesti, hamuten kevyesti huulillaan kuten kuka tahansa muistakin lellityistä ratsuista tekisi.
"Se on ollut pitkä tie", nainen myönsi, "enkä olisi pystynyt siihen ilman sinua." Hän käänsi katseensa mieheen hymy huulillaan ja kurkotti kättään vetääkseen miehen rauhallisesti lähemmäs. Tamma ei vastustellut, mitä nyt väräytti korvaansa, mutta luotti riittämiin Evelyniin hyväksyäkseen kyselemättä lähelleen jokaisen, jota nainen piti lähellään. Hän painoi päänsä miehen rintaa vasten katsellessaan hevosta, jonka tähden olisi tanssinut polttavilla hiilillä. Defy ilmaisi lievää kiinnostusta parivaljakkoa kohtaan - tai kenties nameja, joiden tiesi olevan ulottuvillaan -, sillä kurkotteli tönimään pehmeästi turvallaan käsivarsia ja kämmeniä etsiessään tuttua omenaista herkkupalaansa.

"Juujuu", Didi nyökytteli niin, että vasta vähän aikaa sitten korvien taakse survotut kiharat tunkivat kasvoille. Halpa kultainen panta ei oikein tehnyt tehtäväänsä. "Pitää selvästi ruveta harjoittamaan sitä taitoa, ettet vain langeta Pradaa päälleni", hän nauroi. Hän tiesi kyllä, ettei Bex jaksaisi olla tiukkana ja tosissaan uhkaustensa kanssa. "Hän on", prinsessa hymähti. "Ruvetaanko palailemaan talliin, jalkoja paleltaa?" hnirvisti kohta. Pienet balleriinat eivät tainneet sopia lokakuisille iltalenkeille, kun kylmä tuntui kiipeävän jalkoja pitkin koko kroppaan ratsastuksen jälkeisen lämmön haihduttua.

”Olen viimeiset pari viikkoa puhunut pääni täyteen Pygmalionia – töissä siis.” Allison naurahti ajatellen sitä tuntimäärää, joka oli vielä edessä. Hän puhuisi näytelmästä pian unissaankin.
”Asu osui sattumalta silmään ja valikoima oli muuten aika… Sanoisinko rajattu… ”

”Entä te? En tunnista mitään tiettyä hahmoa, mutta näytte luottaneen historian havinaan?”

Naisen ammattivalinta palautui Charlesin mieleen. Silti hän ei voinut olla miettimättä, paljonko asuvalinnassa oli omakuvaa; kuten muuan nero kerran totesi, jokainen valeasu on omakuva. Hänen naamiaisasunsa kertoi kyllästyneestä miehestä, jolla ei ollut motivaatiota - mistä Gordonin valinta kertoi?
"Miten totta", Charles mukautui. Hänelle valikoima ilotyttöjä vaihtelevilla teemoilla oli surullinen merkki yhteiskunnan suunnasta.
"Pidättekö itse Pygmanlionista?"

Bex virnisti voittoisana. Tästä se lähtisi. Hän jatkaisi kyselemistä jokaisessa mahdollisessa tilanteessa, kunnes onnistuisi ehdollistamaan Didin siihen, että hänelle kerrottaisiin kaikki ja mahdollisimman nopeasti. Tämä hoituisi siinä missä hevosten koulutuskin.
"Palataan vain", hän nyökkäsi kääntäen Pradan ympäri pihalla ja kohti tallirakennuksen kutsuvia ovia. Ponitamma saisi selkäänsä loimen ja pääsisi kunnolla pesulle, kunhan he lopulta selviytyisivät kotiin asti. Siihen saakka pieni tamma saisi viettää aikaansa pesukarsinassa seisoskellen, sillä hän ei kehdannut lähteä arpomaan mihin karsinaan voisi ponimummon lykätä. "Mene nyt ihmeessä etsimään merirosvosi", hän virnisti veikeästi. "Voit tulla moikkaamaan Pradaa koska tahansa Greenridgeen. Jos ilmoitat etukäteen, voin varmistaa ettei se ole tuntien jälkeen liian väsynyt maastolenkkiä varten."

”Pidän toki.”
Allison pysähtyi miettimään, miten muotoilisi tuntemuksensa näytelmästä sanoiksi. Hän samaistui Elizaan, vaikka hänen Higginsinään olivat toimineet hänen itsensä lisäksi useat elämänkokemukset. Eikä hän tietenkään ollut käväissyt mysteerisenä ulkomaalaisena aatelisena ennen kuin oli löytänyt paikkansa opettajana. Ei, hän oli kavunnut suoraan kukkaistytöstä opettajaksi, mutta se sopi hyvin – tämä tapa istui hänelle paremmin.
”Tosin… Asuvalinnastani huolimatta minun täytyy kyllä myöntää, että edes My Fair Lady ei pärjää alkuperäiselle. Mitä mieltä olette?”

Charles kuunteli kiinnostuneena, kalpean katseen huomio intensiivisenä.
"Shaw on luonut aidon klassikon, arvostan sekä kirjailijaa että tuotosta. Nautin suuresti näytelmästä, mutta te onnistuitte valitsemaan elokuvasta yhden ainoista onnistuneista kohtauksista", mies totesi yrittäen pehmentää sävyään, sillä hän oli tottunut käskemään ja vaatimaan vailla vastaväitteitä. Nyt hän toivoi voivansa keskustella.
"Mitä piditte näytelmän ja elokuvan lopun erosta?"

Didi tajusi olevansa aika myötäilevällä tuulella muttei jaksanut pohtia, josko se olisi huono asia. Kun he palasivat tallille Didi nautti lämmitetyn tallin ihanasta ilmastosta ja käveli Pradan edellä käytävää pitkin. Hän rapsutti ponitammaa lyhyesti ja antoi sille sitten tilaa. "No minäpä menen", hän naurahti kepeästi. "Laitan muistiin", hän hymähti sitten. Tottakai hän tulisi katsomaan tammaa vielä. Ei se niin helpolla hänestä pääsisi eroon. "Näkyillään!" hän heitti punapäiselle ystävälleen ennenkuin käveli takaisin maneesiin siinä toivossa, että merirosvo Oliver olisi siellä vielä.

Allison kuunteli tarkasti. Oli vaihteeksi mukava kuunnella hyvin jäsennetty mielipide Shawn tuotoksesta – tai ylipäätään kirjallisuudesta. Eivät kaikki oppilaiden kirjoitelmat sun muut kamalia olleet, mutta ero lukiolaisen ja oppineen aikuisen välillä oli kieltämättä suuri.
”Inhoan sitä, jos totta puhutaan. En katso elokuvaa aivan loppuun asti kuin vain silloin, kun on pakko… Tosin katson elokuvan yleensä vain, kun käyn näytelmää läpi tunneilla. Sitten laitan oppilaat vertaamaan niitä keskenään.”

Hymy hiipi Charlesin silmiin ja sulatti jään. Vihdoinkin mielenkiintoinen aihe, ja vaikka he jakoivat saman mielipiteen, miestä kiinnosti Gordonin perustelut omalleen. Hän ei ollut lainkaan varma, että osasi päätellä, mitä nainen ajatteli. Sekin oli virkistävää.
"Millaisia vertailuja saat?" hän tiedusteli kiinnostuneena.

Klaus hymyili mutta oli hiljaa ja rauhassa, kun Defy hamuili namin hänen kämmeneltään. Se tuntui voitolta ja hän oli onnellinen Evelynin puolesta, sillä siinä lähellä ollessa tamma oli kaikkea muuta kuin se vauhko, vihainen tapaus, joka oli aikanaan ilmestynyt Rosingsiin naisen ex-miehen mukana. Hän kiersi toisen kätensä Evelynin ympäri rauhallisin liikkein ja tarjosi sitten tyhjää kämmentään tamman haisteltavaksi. Oli upea tunne, kun hevonen tuli itse lähemmäs, vaikkakin etsimään herkkuja. Klaus vilkaisi lupaa kysyen naista silmiin ja mikäli sai sen, hän tarjosi toista namipalaa toiselle tummista kaunottarista.
”Olen niin ylpeä sinusta. Ja Defystä”, hän kuiskasi ja painoi suukon Evelynin hiuksien sekaan. Hän ei edes yrittänyt silittää tammaa, sillä tiesi, miten iso askel jo se oli, että hän oli sen karsinassa.

”Joko agentti on nauttinut tarpeeksi omasta rauhastaan?” Colin kysyi Effieltä vihjaavaan sävyyn kaksikon jatkettua keskustelua toimiston rauhassa. Hän ei pannut lainkaan pahakseen sitä, että sai olla kahden hyvän ystävänsä kanssa, mutta hänen oli jano, ja hän oletti jossain olevan jonkinlaista tarjoilua. Sitä paitsi häntäkin kiinnosti nähdä, mitä maneesissa tapahtui – jos siellä ylipäätään tapahtui enää mitään.
Maneesin tapahtumat eivät millään vetäneet vertoja kahden ihmisen väliselle kanssakäymiselle, jota Nora oli seurannut syrjäsilmällä ihailtavan hiljaa ja aloillaan. Hän ei olisi millään hennonnut häiritä upseerin ja neiti Doolittlen välistä keskustelua ja kerrankin alitajuntakin piti suunsa. Vaikka Nora näyttikin tyynen välinpitämättömältä ympärillään olevia ihmisiä kohtaan, hän oli niin jännittynyt, että melkein istui ilmassa. Charlesin näki aniharvoin sulavan samalla tavalla, mikä oli vähintäänkin merkittävää ellei suorastaan mainiota ja hirvittävän jännittävää, etenkin kun yhtälöön lisäsi sen järkyttävän tosiasian, että miehen sormesta puuttui edelleen sormus. Nora oli innoissaan. Suorastaan täpinöissään, kuten tavan ihmisillä oli tapana sanoa. Kieltämättä hän tunsi myös pientä mustasukkaisuutta, kun rakas ystävä uppoutui keskusteluun niinkin suurella mielenkiinnolla jättäen hänet täysin vaille huomiota. Aivan kuten oli tehnyt koko illan. Ja muutenkin. Nyt. Ja tulevaisuudessa. Ei sillä, että se olisi naista haitannut.
”Hih! Runkkari!” Nora kääntyi poispäin yskiäkseen hillitysti kämmenselkäänsä ja nieleskelläkseen ulospyrkiviä mielensä aivastuksia. Hitsi.

"En pidättele sinua täällä", Effie vastasi tyynesti osoittamatta merkkejä siitä, että haluaisi jättää hämärän toimiston, jossa käytännössä asui. Ulkopuolella kuhisi edelleen juhlatunnelma, ja kuhina koostui lähinnä hevosenomistajista sekä työntekijöistä, joilla oli jotakin pientä, pikaista asiaa tallia pyörittävälle hallintovastaavalle.
Yläkatsomossa vanhan ystävänsä hihkaisuihin tottunut Charles käänsi hartioitaan hillitysti niin, ettei ollut selin alkuperäistä seuralaistaan kohti ja yritti koskettaa kevyesti Noran kättä pahoitellen naisen hylkäämistä.
"Suokaa anteeksi. Neiti Ashbridge, neiti Gordon", mies esitteli naiset toisilleen päällään kevyesti nyökäten.

Colin katsoi Effietä pitkään.
”Mitä varten oikein pukeuduit, jos lukittaudut tänne?” hän kysyi kohottaen kulmaansa. Naiset olivat hänelle yhä mysteeri, Effie valitettavasti vielä suurempi sellainen. Hän halusi jo päästä näkemään Pauluksen naamiaisasun, mutta jostain syystä häntä ei houkutellut ajatus ihmisten ilmoille palaamisesta yksin.
Charlesin pahoitteleva kosketus oli tervetullut ja sai osakseen hyväksyvän hipaisun kämmenselälle. Nora nieleskeli vielä hetken ennen kuin kääntyi tervehtimään uutta tuttavaa.
”Hauska tutustua”, hän sanoi ehkä lämpimämmin kuin yleensä ja piti kätensä aloillaan tarjotessaan sitä kättelyyn, mutta hänen hymynsä sen sijaan oli varsin nykivä. Onneksi Charles oli esitellessään varmistanut Gordonin siviilisäädyn ilman, että Noran tarvitsi tehdä kömpelöä etikettivirhettä ja tarjota kättelyyn vasenta kättä. Neiti Doolittle joutui tarkan silmäilyn kohteeksi.

Effie tuijotti Colinia hetken. Vaikuttiko hän todella naiselta, joka pyrki esiintymään muille?
"Olisi ollut kenties epäreiluksi tulkittavaa toimintaa vaatia naamiaisasua työntekijöiltä ja olla pukeutumatta sellaiseen itse", nainen totesi kuivaan sävyyn, mutta huokasi pöllönsilmiään pyöräyttäen.
"Hyvä on sitten. Mennään", hän myöntyi ja nousi ylös mustaa jakkupukua suoristaen.

Colin hymyili voitonriemuisesti (vaikkakin hänen vaisulta ilmeskaalaltaan oli vaikea havaita sävyeroja) ja nousi ylös, seisahtui hetkeksi ja ymmärsi sitten korjata hamettaan. Colin alkoi tuntea yhä suurempaa ymmärrystä feministejä kohtaan – tai ainakin hän kuvitteli niin. Ihan vielä hän ei ajatellut laittaa tietynlaista lierihattua päähän ja mennä sosiaaliseen mediaan kiroamaan miehiä.
”Missä pyssysi on?” Moneypenny kysyi valmiina tarttumaan itseään roimasti lyhyemmän Bondin käsipuoleen.

"Ajattelin näyttää esimerkkiä ja ratkaista konfliktit verbaalisesti", Effie vastasi ja otti hetken epäröityään vastaan tarjotun käsipuolen. Hän ryhdisti hartiansa ja astui valoon suoden asiallisia hymyjä valtavassa oleskelutilassa liikkuville juhlijoille. Hän seurasi Moneypennynsä rinnalla arvioiden tehokkaasti illan kulkua valmiina korjaamaan sen puutteita.

Paimentytön yskiminen sai Allisonin havahtumaan. Hän ei ollut aivan varma oliko kuullut yskän seassa puhettakin, mutta se jäi nyt toiselle sijalle. Apua, miten noloa – hän oli jättänyt tämän täysin huomiotta ja papattanut sen sijaan vain itsestään. Hän yritti kerätä itsensä.
”Pahoittelut, olin epäkohtelias”, Allison sanoi ja tarttui toisen ojennettuun käteen, ”Hauska tutustua teihinkin.”
Sitten hän vastasi nopeasti miehen kysymykseen:
”No, hieman joka sorttia, jos totta puhutaan. Ne jotka muistavat pysyä tunneilla hereillä osaavat yleensä perustellakin.”
Hän olisi voinut jatkaa vielä lisää, mutta se olisi antanut hänestä vielä epäkohteliaamman näkökulman neiti Ashbridgelle. Sitä paitsi näin julkisella paikalla ei varmaan kannattanut keskustella oppilaista liikaa… Vaikka ei hän nimiä olisi maininnut ja tuskin nuo kaksi tunnistaisivat ketään QEHS:n oppilasta edes nimeltä.

Kerrankin Colinin oli helppo pitää askeleensa Effien tahdissa, vaikka se tuntui järjettömältä sipsuttelulta. Hän ei voinut vain lompsia menemään hameessa, jonka ainoa tavoite elämässä tuntui olevan rullautua ylös. Ei sillä, että hänellä olisi ollut mitään salattavaa, mutta joka tapauksessa. Mies silmäili kiinnostuneena muiden asuja ignooraten päättäväisesti ne katseet, joita hänen asunsa sai osakseen. Hän pelkäsi koko ajan näkevänsä vilahduksen jostakin pinkistä ja kimallepitoisesta, mutta toistaiseksi muuan pulleaa hevosenomistajaa ei ollut osunut ainakaan hänen näkökenttäänsä.
”Mitenkäs Paulus?” Bondin asusteeksi itsensä identifioiva Colin tiedusteli harkittuaan pitkään, kehtaisiko kysyä tarjoilupöydästä.
Noran neiti Gordonille tarkoitettu hymy oli aristokraattisen kohtelias, mutta hänen silmänsä melkeinpä säkenöivät (silloin kun toista ei vaivannut elohiiri). Hän vilkaisi Charlesia suoden tälle aavistuksen ovelamman ja tietäväisen hymyn, jota täydensi tahaton silmänisku jos kolmaskin.
”Käsitinkö oikein, että hih olette opettaja? Missä opetatte?” Nora tiedusteli pitäen katseensa tiiviisti naisessa ja jättäen huomioimatta kätensä, jonka liikerata kulki itsepäisesti jonnekin Charlesin pään suuntaan. Hih!

"Mitä Pauluksesta?" kiireiset askeleensa Colinin vauhtiin sovittava Effie kysyi poissaolevasti tarkastaen, että tarjoilupöydät olivat edustuskunnossa eikä maneesissa ollut ambulanssia ja katkenneita jalkoja. Kerrankin hänen armoton organisointinsa oli näyttänyt kantavan hedelmää eikä välitöntä puuttumista kaipaavia puutteita näkynyt.
Charles nyökkäsi Gordonin vastaukselle ja viittasi sitten naista istumaan alas. Miehelle oli yksi ja sama, jos mekko repeäisi, mutta keskustelu miehen istuessa ja naisen seistessä sivussa ei vain voinut jatkua. Hän näki säkenöinnin Noran silmissä ja loi ystäväänsä varoittavan katseen tarttuen sitten hänen päätään kohti pyrkivään käteen ja sulkien sen omansa sisään penkin laitaa vasten.

Bex virnisti Didille ja heilautti kättään hyvästiksi, kun ystävä otti suunnan maneesia kohti. Nainen riisui ponilta satulan sekä suitset ennenkö heitti loimen pienen ratsunsa selkään. Hän tarjosi porkkanan kämmeneltään ponimummolle ennenkö otti suunnan yläkerran oleskelutilaa kohden. Hän kaipasi jotain juotavaa sekä hetken taukoa jaloilleen. Punapää nappasi alkoholitonta boolia mukiin ennenkö asettui kotoisasti punaiselle sohvalle. Hän tervehti hymyillen tuttuja pohtien ohimennen, oliko Didi löytänyt merirosvonsa.
Oliver vilkuili kelloaan toivoessaan että pääsisi livahtamaan karkuun maneesista, jossa leikit alkoivat rauhoittua - luojan kiitos ennenkö kukaan mursi jalkojaan. Hän otti suunnan kohti tallipäätyä väistellen viimeisiä ratsukoita tottuneesti ja hymyili nähdessään Didin saapuvan.
"Pradan kanssa taisi olla hauskaa?" Hän kysäisi hyväntuulisesti mutta viittasi kädellään takaisin ovea kohden kysyvänä. Haluaisiko Didi jäädä vielä katselemaan ratsastusleikkejä, vai sopisiko heidän siirtyä takaisin yläkertaan, jossa kävi edelleen kova tohina puheensorinasta päätellen.

Didi löysi Oliverin ja lyöttäytyi hänen seuraansa. "Joo", hän kommentoi kisailuja naurahtaen. "Sen kanssa on kyllä aina hauskaa. Se oli ihan elementissään tuolla radalla." Ponitamma tuntui saavan hänet aina yhtä paremmalle tuulelle, vaikka joskus hän ei tiennyt miten se oli mahdollista. Sunny oli samanlainen ja Didistä oli mahtavaa omistaa poni, jonka kanssa saattoi saavuttaa samanlaisia fiiliksiä kuin Pradan kanssa. "Mennään vain", prinsessa nyökkäsi hymyillen Oliverille ja käveli yläkertaan. Hänelle voisikin kelvata pitkästä aikaa juhlien ihanat tarjoilut.

"Siltä se näytti", Oliver myönsi hymyillen. Hän ei ymmärtänyt erilaisten varusteiden hiuksenhienoja eroja, mutta hän ymmärsi kyllä hauskanpidon. Prada oli nauttinut olostaan ja niin oli Didikin, ja se oli tärkeintä. Hän lähti seuraamaan naista kohti yläkertaa toivoen, ettei törmäisi tälläkään kertaa Cliftoniin tai oikeastaan kehenkään muuhunkaan hevosenomistajista. Mies suuntasi kohti tarjoilupöytiä vilkuillen väkijoukosta tuttuja kasvoja. Hän huomasi sohvalla varsin ryhdittömästi lojuvan Bexin, joka oli uppoutunut käsieleistä päätellen kiehtovaan keskusteluun kivikasvoisen sotilaan kanssa, joka seisoi selkä seinää vasten. Oliver käänsi katseensa nopeasti pois ennenkö Bex tai Sawyer huomaisivat hänet, sillä hän viettäisi mieluummin hetken Didin kanssa kaksin kuin pelastaisi vakavan työkaverinsa punapään riehakkailta tarinoilta.
"Vieläkö sinulla on suunnitelmia iltaa varten?" Mies kysäisi prinsessalta tarjoillessaan muovikuppeihin boolia. Hän ojensi toista kupeista Didille.

Didi kulki Oliverin vierellä tarjoilujen ääreen väistellen ihmisjoukkioita. Hän otti Oliverilta tarjotun kupin tyytyväisenä ja maistoi hyvää boolia. "Ei oikeastaan, menen tuulen mukana. Tai lentävän taikamaton", hän hymähti. Vaikka kaiken suunnittelu etukäteen olikin lähellä Didin sydäntä oli mukavaa viettää hieman spontaanimpaa, vapaata iltaa. Ja vieläpä hyvässä seurassa. "Entä sinulla? Eikös työntekijöiden kuuluisi jutella niitä näitä vaativien hevostenomistajien kanssa?" hän kysyi takaisin ja pyöritteli kuppia kädessään.

Oliver hymyili naisen sanoille. Se kuulosti hyvältä suunnitelmalta. Didin muistuttaessa häntä työtehtävistä, mies painoi katseensa lattiaan lammasmainen hymy kasvoille kohoten.
"Fabien hoitaa sen minunkin puolestani", hän vakuutti nyökäten kohti ranskalaista, joka oli pukeutunut miimikoksi. Innokas nuori mies osallistui väsymättömällä innolla keskusteluihin ja tuntui varmistelevan, että ihmiset viihtyivät keskenään. Hyvä niin, sillä hänen rajansa asiakaspalvelun suhteen alkoi tulla vastaan - varsinkin, kun tämä ei edes ollut varsinaista asiakaspalvelua vaan kohteliasta keskustelua.
"Minun iltani suunnitelmat tiivistyvät hänen välttelyynsä", mies jatkoi painottaen sanaa hän ja suoden merkitsevän katseen Cliftonin suuntaan. Onneksi teräksinen nainen oli löytänyt kaltaistaan seuraa uppoutuessaan keskusteluun muutaman muun hevosenomistajan kanssa. "Mutta muuten en ole ehtinyt pohtia mitä muuta tulisi tehdä. Ainakin täällä pyörii kaikki hyvin, joten töistä ei tarvitse murehtia."

Evelyn ei koskaan kieltäisi Defyn lahjomista herkuilla, ei tällaisina hetkinä kun tumma tamma tuli itse korvat hörössä niitä hakemaan. Hän ei edes yrittänyt peitellä leveää, onnellista hymyään kun tamma hyväksyi Klausin tarjoamat herkut vailla kysymyksiä ja epäröintiä. Olisipa hevonen aina näin luottavainen, mutta hän tiesi että huomisaamuna häntä saattaisivat tervehtiä samat piinatut silmät kuin yli vuotta aiemmin. Välillä hevonen tuntui hukkaavan itsensä menneisyyteen siinä missä hänkin - kukapa olisi uskonut, että jonakin päivänä hän näkisi omat ongelmansa tulisieluisessa puoliveritammassaan. Hän ei ainakaan.
"Minäkin", nainen myönsi hiljaa. Hän silitteli vielä hetken tamman otsaa. Defyn suuret silmät painuivat kiinni kosketuksen voimasta, mikä oli kenties yksi suurimmista askelista, joita he olivat ottaneet. Hevonen ei enää kokenut jatkuvaa pakottavaa tarvetta seurata hänen puuhiaan silmä kovana. Hitaasti Evelyn veti hennon kätensä pois tamman luota ja otti muutaman askeleen taaksepäin peruuttaakseen ulos karsinasta. Tamma ei edes yrittänyt seurata ihmisiä, vaan jäi seisoskelemaan tilavan karsinansa keskivaiheille korvat hörössä. Hän oli ollut huolissaan että tämän päivän hälinä ja ihmismassat saisivat hevosen hermostumaan ja vauhkoontumaan, mutta hänen huolensa oli osoittautunut turhaksi.
Evelyn kurkotti painamaan suukon miehen poskelle. Hän ujutti kätensä miehen käsikynkkään ja hymyili leveästi katsellessaan tuttuja kasvoja.
"Jaksatko vielä tulla tervehtimään Lionheartia?" Hän kysäisi naurahtaen. Ori osasi olla rasittava puuhatessaan mitä sattuu, mutta hän epäili että tänä iltana palominon ympärillä häsläävä teinityttö olisi se, joka vaatisi enemmän kärsivällisyyttä ja ymmärrystä aikuisilta kuin nelijalkainen sirkuspelle.

Klaus hymyili nähdessään miten onnelliselta ja rauhalliselta joskus niin sekopäinen tamma näytti sillä hetkellä. Hän perääntyi naisen mukana karsinasta pysyen liikkeissään rauhallisena itsekin, ja hänenkin onnekseen hevonen vaikutti hyväksyvän sen. Karsinaansa jäänyt tamma vaikutti tyytyväiseltä ja sitä oli myös mies, joka sai Evelyniltä lämpimän suukon.
”Totta kai”, Klaus vastasi ja otti toisen käsikynkkäänsä lähtien astelemaan kohti orin karsinaa.
”Vaikka luulen, että hemmottelet sen vielä joskus pilalle.” Hän sanoi asian kaikella rakkaudella, sillä tiesi, miten paljon Evelyn oriaan rakasti. Kai hän osaisi samaistua vielä paremmin, jos omistaisi hevosen. Ehkä vielä joku päivä.
”Jokohan Willow on tuonut sen sisään?” hän mietti ääneen arvellen, että Evelynillä ei olisi sen paremmin vastausta siihen. Näkisivätpä pian.

"Luulet?" Evelyn nauroi. "Voi kuule, minä sanoisin että se on jo niin pilalle hemmoteltu kuin hevonen vain voi olla", hän virnisti. Lionheart oli tottunut aivan liian hyvään, minkä vuoksi ori olikin jaksanut järjestää ties mitä ongelmia kun hän oli aluksi jättänyt hevosta vähemmälle huomiolle Defyn tähden. Nyt he olivat löytäneet jonkinlaisen tasapainon, eikä Lionheart enää karkaillut laitumelta ihan vain sen tähden, että kaipasi huomiota. Orin kajauttama raikuva hirnahdus riitti vastaamaan Klausin pohdintaan. Hevonen tunki päänsä avoimesta karsinanovesta käytävän puolelle stepaten innokkaasti etukaviot juuri ja juuri kynnyksen sisäpuolella. Evelyn nauroi hevosen pöhelölle käytökselle, eikä hän ollut ainoa, sillä Willon raikuva nauru kuului karsinan puolelta.
"Hei idiootti", nainen tervehti hevostaan, jonka innokas tervehdys oli kaataa hänet samantien. Jaha. Ilmeisesti ulkona käveleminen ei ollut rauhoittanut hevosta lainkaan, vaan ori kävi edelleen ylikierroksilla esiintymismahdollisuudestaan ja tallin hälinästä. Willow jatkoi häiriintymättä hevosen hännän selvittelyä, vaikka ori näytti väreilevän vallatonta energiaa.
"Vieläkö olet sitä mieltä, että minä vasta hemmottelen sitä piloille?" Evelyn virnisti miehelle astahtaessaan sivummalle. Lionheart oli upottanut turpansa hänen vaatteidensa sekaan, ennenkö pettyneesti totesi ettei naisella ollut herkkuja mukanaan. Ori tuntui tajuavan samantien mahdollisuutensa ja kurkotti vuorostaan kohti Klausia töniäkseen miestä samalla innolla millä oli lähes kaatanut lyhyen naisen. Jonakin toisena päivänä hän olisi kenties hävennyt hevosensa sähellystä, mutta tähän iltaan moinen tuntui sopivan. Varsinkin, kun orista näki miten tavattoman tyytyväinen se oli. Oli ollut hyvä valinta antaa Willown ratsastaa hevosta, vaikka tyttö olikin tehnyt tuttavuutta maneesin hiekan kanssa.

Klaus naurahti matalasti.
”Yritin vain olla kohtelias”, hän selitti huvittuneena, eikä joutunut kauaa miettimään, oliko ori jo palannut. Hänkin tunnisti Evelynin hevosystävän tervehdyksen ja pyöritteli päätään hymyillen. Lionheartissa oli persoonaa kahdentoista hevosen edestä, mutta se oli vain mahtavaa. Klaus oli kuitenkin iloinen, etteivät kaikki hevoset olleet sellaisia, sillä hänellä ei riittänyt huumorintaju sellaiseen pidemmän päälle. Onneksi oli Evelynin ja Willown tapaisia ihmisiä. Hän piilotti namipussin juuri parahiksi taskuunsa kun tunsi palominon pehmeän turvan hamuilevan kämmeniään. Se olisi muuten saattanut tulla kokonaan syödyksi, niin ahneesti vieläkin energiaa säteilevä Lionheart herkkuja etsi. Mies silitteli orin päätä ennen kuin kaivoi taskustaan muutaman namin ja tarjosi niitä hevoselle.
”Olet oikeassa, tätä hevosta ei pelasta enää mikään”, hän heitti Evelynille ja rapsutti Lionheartin otsaa.

Evelyn keskittyi juoksuttamaan sormiaan valkean harjan läpi, joka kaartui edelleen laineille oltuaan koko illan letillä. Orin into oli kerrassaan ihanaa seurattavaa, vaikka varmasti monen mielestä hevosen käytöstavoissa oli parantamisen varaa. Tänään moisilla pikkuseikoilla ei ollut väliä. Kyllähän Lionheart kuunteli, jos sitä tosissaan komensi. Ehkä.
"Tiedän", nainen nauroi Klausille. Lionheart oli menetetty tapaus. Hän oli toivonut hevosen aikuistuvan, mutta luopunut toivosta tuskin muutamaa kuukautta sen jälkeen kun oli tutustunut hevoseen. Lionheart oli ikivarsa mitä henkiseen kehitykseen tuli. Willow pujahti ulos karsinasta palauttaakseen orin harjat paikoilleen varustehuoneeseen, sillä nyt kun omistaja oli paikalla, ei tyttö halunnut vahingossakaan unohtaa tavaroita lojumaan minne sattuu. Lisäksi hän oli melko varma ettei ollut ristittänyt orin suitsia jättäessään ne roikkumaan varustehuoneen naulaan, joten parempi käydä tarkistamassa. Evelyn astui sisään karsinaan kumartuen kokeilemaan orin jalkoja lämmön varalta. Lionheartin häsellyksen kanssa ei koskaan voinut olla liian varovainen.
"Mutta kukapa voisi vastustaa tämän paapomista", hän virnisti olkansa yli siirtyessään takajalkojen pariin. Hän ainakin syötti hevoselleen liikaa herkkuja, Willowsta puhumattakaan. Onneksi tyttö oli suostunut syöttämään kuivattuja hedelmälastuja sekä tuoreita kasviksia ja kuivia leivänkannikoita, niin ori ei saanut sokerinpaloja.

Klaus pysytteli käytävällä ja rapsutti oria korvan takaa, kun Evelyn siirtyi kokeilemaan sen jalkoja. Hän katseli naista ja tuon tekemisiä, olihan tietoinen siitä miten tärkeää oli, että hevosen kunto tarkastettiin. Erityisesti sen päiväisen riehumisen jälkeen hän arvosti Evelynin huolenpitoa. Olihan toinen tosin eläinlääkäri ja hevosen omistaja, mutta se ei aina ollut niin itsestään selvää.
”Onko ok?” hän kysyi jalkoja tutkivalta Evelyniltä yrittäen hätyytellä innokkaan hevosen päätä, joka tuntui koko ajan olevan edessä. Hän oli varma että saisi pian mustelmia Lionheartin töniessä häntä päällään. Hevonen ei tainnut ihan tietää, kuinka iso ja vahva se oli.

Evelyn tunnusteli molemmat sukkien peittämät takajalat huolella, ennenkö nyökkäsi Klausille. Hän taputti orin lautasta suoristautuessaan.
"Kaikki kunnossa", hän vakuutti kurkottaen rapsuttamaan orin säkää. Hevonen esitteli oikein tyylikkäästi hammasrivistöään ylähuuli rullalla nauttiessaan rapsutuksista, mikä sai Evelynin hymähtämään. Jotkut asiat eivät koskaan muuttuneet.
"Katso nyt. Eikö ole älykkään oloinen hevonen?" Hän kallisti päätään voimatta mitään epäuskoiselle naurahdukselle, kun Lionheart sulki silmiään. Hänen upea, irvistelevä idioottinsa. "Se on syntynyt olemaan pelle. Ehkä se on sen perimässä." Olisi varmaan pitänyt ruunata hevonen heti kun hän oli saanut sen käsiinsä. Maailma ei kaivannut enää yhtäkään täysiveristä, jonka älykkyysosamäärä oli tätä luokkaa. Nainen taputti hevosen kaulaa astahtaessaan ulos karsinasta ja tönäisi hevosen pään sisäpuolelle, sillä hän ei kaivannut enää tönimistä.
"Haluatko vielä jäädä tänne, vai joko sait tarpeeksesi Halloweenista?" Nainen kysäisi antaen katseensa kiertää pitkin alati hiljenevää tallikäytävää. Ihmiset taisivat siirtyä takaisin yläkertaan saatuaan hevosensa hoidettua, ainakin niiden osalta jotka halusivat vielä jäädä viettämään iltaa.

Klaus nyökkäsi kun kuuli Lionheartin olevan kunnossa. Ei hän muuta ollutkaan epäillyt, mutta varmuuden vuoksi oli hyvä tarkistaa. Mies katseli kuinka Evelyn työnsi hevosta karsinaan ja puhui tuosta niin vallan kauniista. Nauratti.
”Tiedät, miten hyvin viihdyn ihmisten keskellä”, hän vastasi kierrellen kysymykseen ja hymyili pahoitellen. Häntä ei oltu luotu seurapiirihaiksi, eikä hänellä ollut käsitystäkään miten sosialisoida luontevasti monen ihmisen kanssa saman illan aikana. Hän viihtyi Evelynin ja tuttujen ihmisten seurassa mutta liika oli liikaa. Sillä hetkellä hän kaipasi kahdenkeskistä aikaa ja heidän koiriaan, jotka olivat varmasti loukkaantuneet verisesti jäätyään keskenään.
”Mutta toisaalta olemmehan nähneet vaivaa iltaa varten”, hän sanoi puhuen heidän asuistaan, ”joten jos tahdot jäädä, en minä sinua yksin jätä.”

"Sinulla on ihan hyvä sijainen", Didi kommentoi ranskalaista poikaa, joka tuntui liukuvan seurasta toiseen kuin pieni small talk-kone. "Minä tunnen itseni ihan hyödyttömäksi kun oleskelen täällä vain vieraana", prinsessa jatkoi. Hän oli niin tottunut olemaan työn toimessa joka tilanteessa. Erityisesti juhlissa.
Viittaus Cliftoniin sai Didin virnistämään. "Siinä tuntuukin olevan illan verran hommaa." Hän joutui harva se päivä miellyttämään vaativia hevosenomistajia tallilla mutta tarjoutui avuksi aina kun mahdollista. Ja totta puhuen Sunnyn saavuttua hän on viettänyt paljon aikaa tallin puolella. "Juhlat ovat kyllä sujuneet hyvin. Ainut ongelma on tainnut olla se välikohtaus kisailuissa", Didi mietti. Toivottavasti valkealta oriilta tippunut nainen oli kunnossa. Hänen asunsa oli saattanut kertoa toisen persoonasta jotain mutta siitä huolimatta Didi toivoi tämän parasta. "Nautitaan siis vielä, kun muuta ei ole ehtinyt tapahtua", Didi naurahti ja hörppäsi lisää boolia.

Evelyn hymyili ymmärtäväisenä. Hän oli tottunut suureen ihmismassaan ympärillään, mutta miksi hieroa tuttavuutta jokaisen läsnäolijan kanssa jos ainoa ihminen, jonka kanssa tahtoi viettää aikaansa, seisoi jo valmiiksi rinnalla? Hän pudisteli päätään miehen tarjoutuessa jäämään hänen takiaan.
"Minun puolestani voimme kyllä lähteä. Eiköhän nämä juhlat ole jo nähty", hän vastasi hymyillen, sulki Lionheartin karsinan oven kun Willowta ei näkynyt ja virnisti miehelle. "Sitä paitsi, koirat pian keksivät jotakin kamaluuksia, kun ajattelevat että katosimme kokonaan." Enemmän hän epäili, että energiset pojat laittaisivat paikkoja palasiksi innostuessaan leikkimään turhankin riehakkaasti. Olivatkohan otukset edes huomanneet, että he olivat lähteneet? Hän ei aina ollut varma kuinka paljon Fuego tiedosti hänen menemisiään ja tulemisiaan kun Roo oli kaverina. Olisi selkeästi pitänyt hommata koiralle kaveri heti alusta alkaen.

"Mutta eihän juhlia olisi ilman vieraita", Oliver protestoi kankeasti mutta hymyili sitäkin lämpimämmin Didille. Miehen teki mieli sanoa, että Didi oli koko juhlien tärkein vieras, tai jotakin muuta yhtä siirappista, mutta hän puri kieltään. Parempi nyökätä vain vahvistukseksi, kun Didi virnuili Cliftonista. Niinpä. Siinä riitti hommaa koko illalle ja seuraavalle viikollekin.
"Joo, nämä ovat sujuneet tosi hyvin. Toisaalta, ei kai sitä voi muuta odottaa, kun Effie on ollut suunnittelemassa", hän kohautti harteitaan. Hallintovastaava oli pelottavan taitava pyörittelemään satoja palloja yhtä aikaa ilmassa pudottamatta yhtäkään. Kaipa suurten kisojen järjestämiseen verrattuna yhdet Halloween juhlat onnistuivat silmät sidottuina ja kädet selän takana.
"Haluatko istumaan?" Mies kysäisi viitaten sohvia kohden. Bex oli jättänyt Sawyerin rauhaan, sillä Charmanderia ei enää näkynyt missään. Oliver ei tiennyt oliko se hyvä vai huono asia, sillä jos hän oli jotakin punapäästä oppinut niin sen, että Bex oli aina tekemässä jotakin. Sawyer katseli edelleen vieraita tarkkaavaisin silmin seisoskellessaan selkä seinää vasten, eikä Oliver ollut yllättynyt, kun sotilasta lähimpänä oleva sohva oli tyhjillään. Ihmiset tuntuivat aina välttelevän arpikasvoista naista mikäli vain mahdollista.

"Olet oikeassa", Didi totesi hymyillen. Oli turhaa ajatella olevansa hyödytön, olihan hän kuitenkin tehnyt Rosingsin hyödyksi paljon Halloween-juhlien ulkopuolella. "En usko että se nainen pystyy tekemään mitään huonosti", hän vastasi miehelle Effiestä. Nainen oli kyllä hurjan tehokas, sitä ei voinut kukaan kieltää. Hän ei olisi pystynyt samaan työtahtiin vaikka kokikin olevansa järjestelmällinen ja tehokas itsekin. "Joo", Didi vastasi toiselle. Bex oli onnistunut katoamaan jonnekin ja Didikin mietti, mitä naisella oli seuraavaksi mielessä. Jos hän onnistuisi tulla kiusaamaan heitä Didi ei tietäisi mitä tekisi. Julia Sawyer ei pelottanut Didiä, toisin kuin joitain, ja hän istuutui naisen viereiselle sohvalle hymyillen tälle lempeästi.

”Olet oikeassa”, Klaus hymähti ajatukselle koirista, jotka olisivat repineet Evelynin talon palasiksi.
”Hyvä että olet samaa mieltä, sillä en tiedä voisinko enää olla täällä näin selvänä”, hän sanoi ohimennen ja mietti povitaskussa olevaa taskumattia, joka oli yllättäen vielä puolillaan. Hänen täytyisi yrittää, edes Evelynin takia jos ei itsensä. Mies pyyhki kampauksesta valuneita hiuksia kasvoiltaan ja katseli lähes tyhjiä tallikäytäviä.
”Voin mennä edeltä autolle jos haluat hyvästellä Willown tai muita”, hän tarjoutui hymyn kera.

Evelyn piti hymyn kasvoillaan miehen sanoista huolimatta. Hän olisi selvänä tänä iltana kuten jatkossa myös jokaisena muunakin iltana, mutta siitä olisi turha käydä keskustelua. Ei vaikka Effie miten käskisi. Jotkin asiat oli vain parempi jättää sanomatta, tai saisi vielä (syystäkin) nalkuttavan naisystävän nimen.
"Selvä, nähdään ihan kohta", nainen lupasi kurkottaen suukottamaan pikaisesti miehen huulia, ennenkö lähti etsimään Willowta. Kai teinille voisi muutaman sanan sanoa hyvästiksi, niin tyttö ei jäisi aivan yllättäen tänne itsekseen. Sitä paitsi voisi olla hyvä ilmaista, ettei hän ollut millään tavalla suuttunut ilmalennosta ja Lionheartin spontaanista revittelystä irtonaisena. Vaihdettuaan muutaman sanan teinin kanssa ja heilautettuaan kädellä hyvästit tutuille maneesin puolella, Evelyn otti suunnan autoa kohden päästäkseen kotiin, jossa koirat odottivat.
"Jälleen yksistä Halloween-juhlista selvitty", nainen naurahti noustessaan pelkääjän paikalle. Hän oli nauttinut olostaan, jos vallan rehellisiä oltiin, joten ilta oli ehdottomasti ollut kaiken laittautumisen arvoinen. Hän saattaisi olla eri mieltä huomenna kun kolmannenkaan pesukerran jäljiltä ei olisi saanut kaikkia aineita irti hiuksistaan, takkujen aukaisemisesta puhumattakaan.

Oliver seurasi Didin perässä sohvien luokse ja istahti alas naisen vierelle. Mies suuntasi puolikkaan hymyn Sawyerille, jonka vankkumatonta olemusta oli oppinut arvostamaan tallin arjessa. Entisen sotilaan kasvoilla käyvä ilme saattoi olla hymy, tai se saattoi olla tahdosta riippumaton lihasvärähdys, mutta Oliver tulkitsi sen olevan tervehdys heille kahdelle.
"Lukitsitko Lilyn muuten kartanolle?" Mies tajusi kysyä huomattuaan Sawyerin vieressä istuvan Atlaksen. Hän ei ollut kysellyt liikoja suuresta koirasta, mutta tiesi sen olevan jollakin tavalla työtehtävissä, vaikka minkäänlaista liiviä koiralla ei päällään ollutkaan. Kai se oli jonkinlainen opaskoira tai jotakin. Oliver hörppäsi boolia todeten helpotuksekseen, että Sawyerin läheisyys piti Cliftonin kauempana. Teräksinen nainen ei pitänyt entisestä sotilaasta lainkaan, sen verran hän oli saanut selville kuunnellessaan Cliftonin jupinaa kaikkina niinä kertoina, kun oli letittänyt Tuggyn harjaa ennen orin luovuttamista omistajansa haltuun.

"Lukitsin", hän vastasi Oliverille. "Se olisi jäänyt täällä pahemman kerran tallotuksi. Se varmaan nukkuu minun sängyssäni tälläkin hetkellä." Pieni koira nukkui vieläkin todella paljon mutta korvasi nukutun ajan olemalla todella energinen lopun päivästä. Se rakasti Rosingsin tuomaa vapautta ja seurakoirasta oli kasvanut aika hyvä tallikoiran alku tämän vuoden aikana. "Tallilla juokseminen kuluttaa sen energiat aika tehokkaasti", nainen hymähti ja korjasi asentoaan sohvalla päätyen hieman lähemmäksi Oliveria. Hän olisi nostanut jalkansa sohvalle, ellei olisi tullut maneesista ja ollut tällaisessa hienossa tilaisuudessa.

"Voi Lily", hän naurahti. "Se on varmasti oikein tyytyväinen oloonsa", hän hymyili ajatellen pientä karvapalloa nukkumassa pehmeällä sängyllä. Lily varmasti nautti olostaan sisällä, Didin huoneen rauhassa. Hänkin olisi mielellään jo poistunut juhlahumusta, mutta moista mahdollisuutta ei ollut tarjottu heille, sillä he olivat virallisesti katsottuna täällä töissä. Onneksi juuri nyt ei ollut mitään työtehtävää, joka olisi vaatinut hänen panostaan, sillä Didin vieressä oli mukava istua.
"Aivan varmasti. Kukapa jaksaisi enää ylimääräisiä pyörittyään tallilla koko päivän", Oliver naurahti. Hän lösähti oikein mielellään sohvalle Fabienin vierelle työpäivän tultua päätökseen ja räiski muutamat zombiet kappaleiksi. Tai kaahasi autolla halki kaupungin, minkä pelin Fabien nyt sitten olikaan iskenyt konsoliin sisälle.
"Minä en ole huomannut mitään estettä kunnon lenkille työpäivän aloitukseksi tai päätteeksi", Sawyerin tumma ääni liittyi keskusteluun. Oliver kohotti katseensa entiseen sotilaaseen, jonka toinen suupieli oli ehdottomasti kääntynyt pieneen hymyyn.
"Sinä oletkin supermiehen sukulainen", mies kommentoi kättään heilauttaen. "Sawyer käy juoksemassa kymmenen kilometrin lenkkejä huvin vuoksi ennenkö tulee töihin. Tai joskus kahdenkymmenen", hän pudisti päätään. Työkaveri oli sekaisin päästään.

"Se on kyllä todellakin tyytyväinen", Didi naurahti. "Olen onnellinen, että se on kasvanut tähän tallielämään. Alunperin en ollut siitä aivan varma." Aivan varma tuntui olevan lievä ilmaisu - Didi ei ollut silloin ollut edes varma josko pieni pentu selviäisi ensimmäisestä viikosta ilman kavionjälkiä pienessä kallossaan. Toisin oli kuitenkin käynyt. "Niimpä." Didin työ arkena ei ollut niin vaativaa ja oli pääasiassa kartanossa puuhastelua, jolloin hän taas karkasi tallin suunnalle illan tullen. Sunny odotti häntä siellä aina yhtä innokkaana.
Kun Sawyer avasi odottamatta suunsa Didi kääntyi hänen puoleensa ja sitten Oliverin. Oliverista sotilasnaisen lenkit saattoivat kuulostaa hurjilta mutta oikeastaan Didi ei osannut olla samaa mieltä tämän kanssa. "Jos olisin aamuihminen varmaan itsekin juoksisin ennen töitä", Didi kommentoi. "Mutta käyvät ne illatkin", hän naurahti Oliverin suuntaan. Vaikka hevosen omistajuus olikin vienyt viime aikoina suuren osan hänen vapaa-ajastaan oli juokseminen hänelle yhä rakas harrastus ja hän pyrki käymään lenkillä ainakin kahdesti viikossa.

"Kaikkeen tottuu", Oliver naurahti ajatellen pientä karvapalloa. Lily oli ollut niin pieni saapuessaan, mutta nykyään koira pysyi jo suurempiensa mukana kun tallilla touhotettiin eikä ollut jäänyt kenenkään tallomaksi, mikä oli ehdottomasti bonusta.
"Olette molemmat hulluja", Oliver pudisteli päätään silmät suurina. Sawyer jätti miehen kommentin kokonaan huomiotta, vaikka mielessä välähtikin pari sopivaa vastausta kuten 'itse olet vain laiska'.
"Illalla on ihan hyvä juosta, kun ei tarvitse miettiä kelloa", sotilaan uniformuun pukeutunut pitkä nainen vastasi Didille. Hän tiesi tarkalleen kuinka monta minuuttia kymmenen kilometrin lenkin juoksemisessa kesti joten aamuiset lenkit eivät olleet ongelma, mutta joskus oli mukava lähteä illalla liikkeelle tietäen, että saattaisi juosta juuri niin kauas ja sillä tahdilla kuin teki mieli.

"Niin tottuu", Didi totesi myös. Oliverin pöyristelyt saivat hänet tönäisemään toista nauraen. "Eikä olla. Mutta eihän se juokseminen kaikkia varten tietenkään ole." Didi itse rakasti juoksemista, urheilun tuomaa hyvinvointia ja yleisesti hyvää fiilistä, joka syntyi ulkona olemisesta ja eteenpäin liikkumisesta. Nämä yhdistettynä Didin hyvään kestävyyteen saivat lenkit usein venymään liiankin pitkiksi ja hän huomasi juosseensa yksisuuntaisesti poispäin kartanosta. "Niin on", nainen nyökkäsi Sawyerille. Naisen olemuksesta huomasi tämän urheilullisuuden eikä Didillä ollut epäilystäkään että sotilasnainen olisi jokaisella taholla häntä kestävämpi ja parempi. "Urheiletko muuten?" hän kysyi Sawyerilta aidosti kiinnostuneena. "Tietenkin, tallitöiden lisäksi."

Allison koki, että ei voinut enää jäädä seisomaan. Hänet oli selvästi viitattu istumaan, joten olisi epäkohteliasta kieltäytyä. Mekko teki hänen liikkeistään kömpelöitä, eikä istuminen sujunut aivan niin sulavasti kuin näennäisesti ylhäinen seura edellytti. Istuttuaan alas Allison yritti epätoivoisesti keksiä, miten hänen oli onnistunut ajautua tällaiseen tilanteeseen. Oma vika, tietenkin, mitäs oli mennyt tervehtimään. Hän ei voinut olla huomaamatta outoa naisen outoa katsetta – tai sitä seuraavia silmäniskuja.
”Ymmärsitte oikein. Opetan englantia Hexhamin Queen Elizabeth High Schoolissa.” Allison vastasi ja vilkaisi kiusaantuneena naisesta toiseen keskustelukumppaniinsa. Jos kyseessä olisi ollut joku tavallinen tallaaja, hän olisi uskaltanut sanoa jotain ääneenkin, mutta... Hänellä kävi mielessä, että tämä kyseinen neiti oli kenties ottanut muutaman hörpyn liikaa, mutta koska tämän puhe ja käytös olivat muuten pelottavan moitteettomat… Kenties taustalla oli sairaus? Hän ajatteli seuraten toisen naisen harhailevaa kättä.

Charles puristi Noran kättä rauhoittavasti. Hän tarkkaili Gordonia hetken silmäkulmastaan mietteisiinsä vajonneena; aikaisemmasta keskustelusta jatkaminen olisi kömpelöä. Silti mies koki asuvalintojen omakuvan mielenkiintoiseksi pohdittavaksi: Gordonilta tarkempaa analyysiä omastaan tuskin kuitenkaan saisi, ei ainakaan tässä tilanteessa.
"Oletteko viihtyneet, hmm, vuokraamanne hevosen kanssa?" hän kysyi Allisonilta muistaen naisen mustan ratsun.

Allison tajusi, että hän oli jäänyt tuijottamaan kaksikon yhteen liitettyjä käsiä vasta, kun kuuli kysymyksen. Vaikka hän kallistui yhä enemmän sen puolelle, että ne olivat olleet tahattomia, neiti Ashbridgen silmäniskut olivat jääneet vaivaamaan. (Pitäisikö jopa loukkaantua? Olihan sekin vaihtoehto.) Kiitollisena uudesta aiheesta hän työnsi ärsyttävät ajatukset pois mielestään ja vastasi:
”Olen. Nyt töiden taas alettua se on tuonut mukavaa vaihtelua arkeen. Entä teidän hevosenne?”

Mies nyökkäsi Allisonin vastaukselle.
"Paddy Blue jäi eläkkeelle syksyn Burghleyn jälkeen. Nuorempi jatkaa kilpailua", Charles sanoi aavistuksen ontommin kätkien haikeuden, jota yhteisen, loisteliaan kisataipaleen päättyminen aiheutti. Paddy oli ainutlaatuinen eikä mies ollut uskonut, että voisi tulla päivää, kun hän uppoutuisi mieluummin puuduttavan tylsään uraansa keskinkertaisten mielten joukossa kuin hevosiinsa. Duffy ei kuitenkaan ollut Paddyn veroinen.
"Oletteko aikeissa kilpailla vuokrahevosenne kanssa?"

”Ikävä kuulla. Toisaalta saattehan nyt uusia haasteita.” Allison sanoi muistellen miehen oikukasta ratsua. Ratsastusretkestä oli pitkä aika, mutta jos hänen muistinsa pelasi vielä oikein, oli hevosessa riittänyt tekemistä.
”Riippuu tietysti omistajasta. Käyn kyllä hevosella valmennuksissa omistajan pyynnöstä, mutta jos totta puhutaan niin taitoni eivät ole kovin kaksiset.”
Eikä hänellä ollut kisakokemustakaan. Pääasia, että hän sai ratsastaa, sillä ilman hevosia hän olisi varmasti pikkuhiljaa tullut hulluksi.

Charlesin suupielessä häivähti hymyä. Allison oli näyttänyt aivan tarpeeksi taitavalta mustan puoliverisen selässä, mutta mies ei tiennyt hevosen tasosta eikä varsinaisesti nähnyt kilpailuna sitä, mitä moni harrasteratsastaja teki seikkaillen nuorten hevosten ja lasten seassa helpoissa luokissa. Hän ei kuitenkaan olettanut, että jokaisen pitäisi olla kiinnostunut kilpailemisesta.
"Mitä olette pitänyt valmennustarjonnasta?"

”Valinnanvaraa on paljon – ja taso on hyvä. On hienoa voida ratsastaa näin upeissa puitteissa ja oppia lisää.”
Allison korjasi asentoaan tuolilla. Hän toivoi hartaasti, että mekko pysyisi ehjänä. Hänellä ei ollut sen kummempaa taitoa sen korjaamiseksi ja mistä sitä tiesi, milloin seuraavaksi tarvitsi naamiaisasua. Hattu oli aivan hirveä; se uhkasi keikahtaa hänen päästään pois aina, kun hän liikautti päätään liikaa.

Mieskin seurasi näyttävän hatun liikerataa silmäkulmastaan kai ystävänsä seuran myötä tottuneena pitämään silmällä mahdollisuuksia saada avokämennestä poskelle, lentävästä esineestä ohimoon tai sormi silmäänsä tai suuhunsa. Noran muistaen hän katsahti säihkysilmäistä seuralaistaan varmistaen tämän olevan kunnossa, ennen kuin käänsi huomionsa takaisin Gordoniin.
"Tallin puitteet ovat hyvät valmentautumiseen", hän myöntyi puutuneeseen sävyyn ja katsahti maneesin leikkimielistä vilskettä viileästi. Luoja, miten tämä elämä kyllästytti häntä. Charles huokasi työntäen sormet läpi taakse kuohkeasti kammatusta, valkeasta tukastaan tuskastuneeseen sävyyn. Hän vihasi päämäärätöntä, sisällötöntä small talkia, mutta sen rajatusta, persoonattomasta aihepiiristä oli haastavaa hypätä oikeasti mielenkiintoiseen keskusteluun säikäyttämättä keskustelukumppania.
"Oletteko kotoisin Northumberlandista?" mies päätti kysyä, sillä neiti Gordon oli huomattavasti kiinnostavampi aihe kuin sää, illan ohjelma tai edes tallin puitteet.

Toinen ei vaikuttanut innostuvan aiheesta sen enempää. Ehkä hyvä niin, sillä Allison ei viitsinyt täsmentää taitojaan sen enempää. Miehen kääntyessä seuralaisensa neiti Ashbridgen puoleen Allison vilkaisi tätä itsekin. Keksimättä mitään järkevää sanottavaa hän vain hymyili. Pitäisi keksiä jotain fiksua…
Hemmetti. Olisi todellakin kannattanut keksiä itse uusi aihe. Allison jäykistyi, eikä heti kohdannut miehen katsetta. Kysymys oli kyllä tuttu, mutta siihen liittyi aina liuta epämukavia muistoja. Joillekin saattoi huumorilla sanoa suoraan mistä oli kotoisin. Hänen opittu aksenttinsa harvoin paljasti liikaa ja vitsit hän sieti. Hieman sama asia, kuin jos olisi sanonut olevansa kotoisin täältä pohjoisesta. Onneksi ei tarvinnut mennä yksityiskohtiin.
”Tänne muutin Manchesteristä.” Hän antoi miehelle epämääräisimmän vastauksensa hymyn kera. Hän mietti kuumeisesti uutta aihetta, mutta pää löi tyhjää.
”Entä te?” hän käänsi kysymyksen, jotta saisi itselleen lisää aikaa miettiä.

Charles mittaili naista kalpealle katseellaan. Oliko aihe epämukava? Gordon näytti jännittyneen. Miksi? Mies olisi mielellään ottanut siitä selvää, mutta ehkä tämä ei ollut oikea paikka eikä epämääräinen tervehdysten ja satunnaisen small talkin tasolla oleva tuttavuus oikeuttanut utelemaan aiheesta, jonka nainen taisi kokea henkilökohtaiseksi.
"Norfolkista", hän totesi. Se ei ollut suuri salaisuus, ja olisi varsin ilmiselvää, kun hänen tittelinsä vaihtuisi Norwichistä Lord Norfolkiksi.
"Pidättekö Manchesteria viehättävänä seutuna?" hän jatkoi haluamatta luopua aiheesta, mutta pakottamatta naista puhumaan itsestään.

Aika läheltä siis. Ainakin lähellä Essexiä. Allison loi arvioivan silmäyksen mieheen ja pohti, kuinka isosta lukaalista tämä oli kotoisin. Varmasti jonkin vetoisan perintökartanon. Allison oli itse asunut Salfordin yliopiston kampuksen pienessä solussa mahdollisimman pitkään, sillä se oli ollut automaattisesti halvin ja helpoin vaihtoehto.
Allison muisteli opiskelukaupunkiaan ja sanoi:
”En välttämättä sanoisi suoraan viehättäväksi, mutta ei se hullumpikaan paikka ollut asua. Entä te? Hevosenne ovat täällä, mutta kummasta pidätte itse enemmän: pohjoisesta vai etelästä?”

Charleskaan ei kutsuisi Manchesteria viehättäväksi kokemansa perusteella, mutta jätti ilmaisematta pintapuolisen kokemuksen luoman yleiskuvan. Jotkut ihmiset olivat naurettavan tunteikkaita mitä omituisimmista asioista eikä mies tuntenut naista tarpeeksi hyvin tietääkseen mihin kategoriaan tämä asettui. Hän pohti hetken esitettyä vastakysymystä.
"Pidän pohjoisen luonnosta ja tilasta, mutta kotini on etelässä ja niinkin sentimentaalisesta syystä vereni kai vetää aina takaisin Lilford Halliin", mies pohti kurtistaen vaaleita kulmiaan tyytymättömänä moiseen inhimillisyyden osoitukseen.
"Missä teidän kotinne on?" hän kysyi takaisin.

Miehen kodilla oli nimi. Ei sillä, monella talolla oli, mutta suurin osa niistä oli varustettu nimellä, johon kuului sana ”cottage”. Allison kuitenkin nyökkäsi kohteliaan hyväksyvästi miehen vastaukselle. Asukoon tuo missä huvittaa.
…Ja hän olisi erittäin kiitollinen, jos toinen lakkaisi pian utelemasta.
”Asun Hexhamissä.” Allison vastasi yksiselitteisesti ja antoi äänenpainollaan ymmärtää, ettei tämä aihe kaivannut lisää tonkimista. Kuten aina, hän ärsyyntyi herkästi, kun tuli puhe kodeista ja perheistä.

Allisonin ärsyyntymisen saattoi vaistota, ja Charles nyökkäsi hillittynä pahoitteluna soveliaisuuden ennemmin kuin aidon anteeksipyynnön tähden. Nainen ei selvästi pitänyt aiheesta, keskustelusta tai hänestä.
"Toivottavasti nautitte illastanne, neiti Gordon", hän toivotti vilpittömämmin, nousi ylös ja nosti myös Noran herrasmiesmäisesti jaloilleen edelleen pitelemästään kädestä.
"Tämä riemu saa luvan riittää", Charles totesi Noralle kuivaan sävyyn merkkinä siitä, että hän oli saanut tarpeekseen.
"Neiti Gordon", hän nyökkäsi hyvästiksi harmittavan mielenkiintoiselle keskustelukumppanilleen ja johdatti sitten Noran mukanaan ylös katsomon portaita. Bentley odotti parkkipaikalla; mies ei ollut raaskinut vaatia kuljettajaa töihin, kun viihtyi itsekin auton ratissa. Hän ajaisi Noran kotiin, ja lähtisi sitten takaisin Lontooseen.

”Kyllä vain. Toivottavasti tekin.” Allison vastasi automaattisesti ja nousi hieman vaikeasti seisomaan tajutessaan kaksikon tekevän lähtöä. Hän kohotti kulmiaan kuullessaan miehen sanat neiti Ashbridgelle. Olikohan tämä aina noin kuiva? Ja miten tämän kumppani sieti tuollaista käytöstä?
Allison astui pois penkkivälistä takaisin portaille ja yritti turhaan suoristaa mekkonsa helmaa takaisin kuntoon. Kangas oli kääntynyt hieman rullalle hänen istuessaan alas, eikä se ottanut kääntyäkseen takaisin kohdilleen vaivihkaa. Hänen täytyisi tapella sen kanssa myöhemmin.
Nainen ehti nostaa katseensa takaisin keskustelukumppaniinsa vastatakseen tämän nyökkäykseen – liian nopealla nyökkäyksellä, mikä sai hatun heilahtamaan vaarallisesti eteenpäin. Hän oli ollut aikeissa kysyä miehen nimeä, mutta hattulaitteen tasapainottaminen vei hänen huomionsa. Kysymys tarttui kurkkuun, eikä hän ehtinyt hyvästellä kaksikosta kumpaakaan ennen kuin nämä olivat jo kadonneet paikalta.

Maneesin elämän rauhoittuessa hitaasti, oli Lucy noussut paikaltaan katsomosta ja siirtynyt tallin puolelle rapsuttelemaan hopeista papurikonkimoa, joka sulki silmänsä roikottaen alahuultaan nautinnollisesti kun nainen löysi juuri oikean rapsutuskohdan sään tyvestä. Lucy pyyhkäisi kämmenensä ohuisiin legginseihinsä ja mietti jälleen ties kuinka monennen kerran, miten oli päätynyt tähän tilanteeseen. Luojan kiitos hänen vihreä mekkonsa oli sentään joustavaa materiaalia, joten hän pystyisi sentään edes nousemaan Ivoryn selkään. Ei olisi koskaan pitänyt lyödä vetoa Paulusta vastaan. Hän ei selkeästi oppinut kerrasta, mutta veto oli veto, joten nyt hän saisi laittaa hevosensa kuntoon ja siirtyä maneesiin suorittamaan rataa, jolla ratsukot olivat loistaneet aiemmin. Hän ei selviäisi hengissä.
"Voi Ivory", hän huokaisi siirtyessään katselemaan lempeitä silmiä. Ei kai auttaisi muuta kuin laittaa hevonen valmiiksi ja toivoa, että hän selviäisi tästä hengissä. Hän ei ollut esteratsastaja. Hän oli viimeksi hypännyt esteitä… Hän ei edes muistanut. Hän oli hypännyt toki satunnaisesti jonkin ojan tai risun yli maastossa, mutta se oli eri asia. Viimeksi kun Ivory oli lähtenyt kunnon hyppyyn ylittääkseen puskan, hän oli pudonnut ja tömähtänyt päin puunrunkoa niin että oli saanut koko selkänsä kokoisen mustelman. Lucy pyyhkäisi nopeasti hevosensa jalat ja selän harjalla ennenkö varusti kiltin papurikonkimon miehekkään hentoon vaaleanpunaiseen suojia myöten.
"Pidä minusta huolta, kulta", hän supatti hevoselle hieraisten viimeisen kerran valkeaa otsapyörrettä ennenkö irrotti nutturaksi taiteillun hiuslisäkkeen päälaeltaan ja veti kypärän päähänsä ottaen suunnan maneesia kohti, tietämättä mitä odottaa esteradalta, jolla ratsukko toisensa jälkeen oli viihtynyt tänä iltana. Onneksi suurin osa oli jo siirtynyt takaisin yläkertaan juhlimaan, joten todistajia hänen täydelliselle epäonnistumiselleen ei jäisi liian montaa.

Muutamia ratsukkoja verrytteli vielä maneesissa, mutta ratsastusleikit olivat siltä illalta ohi. Paulus oli ottanut haltuunsa temppuradat hätistäen niitä korjaamaan tulleet työntekijät muihin töihin. Hän korjaisi kyllä tarvikkeet pois myöhemmin. Mies laski esteet maapuomeiksi, kavaleteiksi ja jätti loppupuolelle kaksi matalaa ristikkoa sijoittaen ylimääräiset puomit Ivoryn ponnistusta helpottaviksi apupuomeiksi esteen edelle. Sitten hän jäi odottamaan Lucya maireaa tyytyväisyyttä säteillen, mustaa peruukkiaan huiskautellen.

Lucy vilkuili epäluuloisena ympärilleen taluttaessaan Ivoryn maneesiin. Ruuna hörähti innostuneena nähdessään puomit, joita maneesiin oli raahattu. Hevosen höröön kääntyvät korvat ja innokas olemus karkottivat edes osan siitä jännityksestä, joka kupli naisen vatsassa. Ivory oli ollut oikein lahjakas esteratsu. Ruuna tiesi mitä teki, joten hänellä ei ollut mitään syytä olla kauhusta kankeana. Ivory piti hyppäämisestä heidän molempien edestä.
"Punttaatko?" Nainen kysäisi nielaisten pysäyttäessään kauniin puoliverisensä Pauluksen rinnalle. Hän epäili ettei mekko antaisi aivan niin paljoa myöten, että hän voisi nousta Ivoryn selkään ilman jakkaraa, joten mies saisi luvan auttaa hänet selkään, kun kerran oli mennyt tämän haasteen hänelle heittämään. Hän laski jalustimet ja kiristi vyön vilkaisten epäillen esteitä. Ne olivat matalammat kuin hän muisti ja sekaan oli sijoitettu ties kuinka monia maapuomeja. Lucy soi kiitollisen hymyn Paulukselle. Ehkä mies ei yrittänyt saada häntä hengiltä.

"Totta kai", Paulus myhäili, nakkasi hiukset naisellisesti olkansa yli, suoristi vinoon menneen peruukin ja tarttui sitten Lucya polvesta tuupaten naisen kevyesti hevosen selkään.  Mies työnsi kädet taskuihin ja lompsi esteiden lomaan odottamaan luvattua suoritusta.
"Jännittääkö?"

Lucy suoristautui Ivoryn selässä ja selvitteli hetken mekkonsa keijukaismaisia leikkauksia, kunnes totesi ettei hänellä enää ollut mitään syytä vältellä ruunan kannustamista liikkeelle. Hän tiesi näyttävänsä kalpealta kaiken meikin altakin, mutta mitä muuta häneltä saattoi tässä tilanteessa odottaa? Hän vältteli hyppäämistä tarkoituksella.
"Tietty", hän vastasi ohjatessaan Ivoryn käynnissä Pauluksen ohi, mutta lyhyestä vastauksesta huolimatta huulilla kävi pieni hymy. Ainakaan hän ei joutuisi hyppäämään korkeita esteitä ja riskeeraamaan hevosensa tai taitonsa. Ivory selvittäisi nämä helpolla, ja hänen ei tarvitsisi tehdä muuta kuin roikkua kyydissä ja yrittää näyttää edes etäisesti siltä että hän tiesi mitä teki. Nainen kannusti ruunan raviin, keventäen reippaasti pehmeässä askellajissa. Hän ei halunnut hevosensa kompuroivan puomeihin, joten paras lämmitellä ripeästi mutta tehokkaasti, niin hänen todennäköisyytensä hiekassa kierimiseen olisi pienempi.
"En enää ikinä lyö vetoa kanssasi yhtään mistään", Lucy vannoi nostaessaan pyörivän laukan suurella ympyrällä, tukien pariinkin otteeseen jalkoihinsa kompuroivaa ratsua tottuneesti. Kunhan hevonen löytäisi tasapainonsa kaikissa askellajeissa eikä sotkeutuisi jalkoihinsa muutaman askeleen pohkeenväistön aikana, voisi hän suunnata maapuomeista lähinnä koostuvalle radalle laiskassa ravissa. Tai ehkä jopa käynnissä? Eiväthän he olleet sopineet mitään siitä, miten hän hyppäisi radan.

Paulus hykerteli keinahtaen kannoillaan ja seurasi ratsukkoa.
"Mitä?" hän protestoi nauraen, "tämä oli hieno haaste. Olisin voinut heittää sinut jokeen."

"Se olisi sentään ollut nopeasti ohi", Lucy mutisi. Hän veri syvään henkeä pakottaen selkänsä suoraksi Ivoryn selässä. Hidastaessaan raville hän tunsi ruunan käyttävän takaosaansa jo huomattavan paremmin ja liikkuvan koko selkänsä läpi, joten ehkä tässä edelleen oli pieni toivo siitä, ettei hän tekisi läheistä tuttavuutta maneesin hiekan kanssa.
"Mutta jokiuinnit tähän aikaan vuodesta eivät tosiaankaan ole Effien suosiossa. Jotakin siitä, miten sairaslomia on aina vaikea sumplia", Lucy virnisti hidastaen hevosensa käyntiin. Ivory oli kuulolla ja liikkui niin vetreästi kuin kömpelölle ruunalle vain oli mahdollista näin kevyen verryttelyn jälkeen. Ei kai auttanut viivytellä enää sen enempää, kun hevonen väisti hänen pohkeitaan tasaisin ristiaskelin ja kuunteli niin pidätteitä kuin eteenpäin ajavia apuja.
"Jos putoan, sinun joudut juoksemaan Ivoryn kiinni", nainen mutisi vaikka tiesikin moisen uhkauksen olevan varsin turha, kun ruuna antaisi heti kiinni kenelle tahansa.

Miehen hyvä tuuli ei suostunut katoamaan.
"Katso nyt hevostasi", hän protestoi viitaten maneesiin korvat hörössä saapunutta ja esteitä innokkaasti tähyillyttä hevosta, "sen mielestä tämä oli hyvä haaste."

Lucy tiesi, ettei voisi väittää vastaan, ei kun Ivoryn silmissä oli pilke, jota hän ei ollut nähnyt kuukausiin. Ruuna rakasti hyppäämistä ja esteitä, eikä hän ollut näyttänyt niitä hevoselle muuta kuin niinä satunnaisina kertoina kun he olivat työskennelleet kentällä jolla oli muutama este - tai tehneet puomien avulla joitakin kouluharjoituksia. Hevosparka. Kai hänen pitäisi antaa edes tämän illan pienen esteradan verran hevoselleen, joka oli kilpaillut esteillä vuosia.
"Ivoryn mielestä myös kokonaisen porkkanapellon syöminen on hyvä haaste", Lucy huomautti hymyillen. Hän vilkaisi esterataa jännitys vatsaa solmuun kietoen. Parempi kai vain lähteä liikkeelle, niin se olisi joskus ohi. Nainen peruutti hevosensa kanssa muutaman askeleen, ennenkö siirsi ruunan raviin ja vilkuili maapuomeja. Ei tämä ollut sen ihmeellisempää kuin heidän lukuisat kouluharjoituksensa puomien kanssa. Ainoa ero oli se, että tällä kertaa puomien päädyissä oli tolpat. Hän selviäisi kyllä. Ivoryn innostus oli liikuttavaa, kun ruuna nosteli jalkojaan korkealle lähestyessään ensimmäistä maapuomia - ja päätyi suorittamaan pienen hypyn siitä huolimatta, ettei puomi tosiaankaan moista vaatinut. Hevonen pärskähti innoissaan siirtyen sulavasti kolmitahtiseen laukkaan. Lucy pidätti ratsun takaisin raviin jotakin kauhun ja innon sekaista kalpeilla kasvoillaan. Ivoryn suloinen innostus teki radan säikkymisestä vaikeaa. Ruuna tyytyi ravaamaan puomien yli ilman pieniä ponnistuksia, mutta kavaletti tarjosi jälleen mahdollisuuden siirtyä pyörivään laukkaan. Tällä kertaa Lucy ei pidättänyt hevosta raville vaan mukautui istumaan pienoisessa etukenossa pyörivässä askellajissa ja myötäämään reilusti hypyissä. Hän takertui valkeaan harjaan kaksin käsin reilusti ennen estettä ja antoi ohjan valua turhankin pitkäksi, mutta nöyrä hevonen ei hyödyntänyt mahdollisuuttaan kiertää matalia esteitä vaan hyppäsi siistillä tekniikallaan. Lucy ei voinut peitellä hymyä, joka kohosi kasvoille Ivoryn pärskähdellessä tyytyväisenä ja jatkaessa rataa eteenpäin rytmikkäässä, rauhallisessa laukassa. Hevonen ei kertaakaan yrittänyt kiihdyttää tahtiaan tai käynyt raskaaksi pidäteltäväksi, vaan oli yhtä nöyrä ja kultainen kuin aina ennenkin. Ruuna sovitti itse askeleensa hyppyä varten eikä epäröinyt ponnistaessaan pienen ristikon yli. Hevonen intoutui jopa pukittamaan, tai ainakin siltä pienoinen loikka ja pään viskaus vaikutti, vaikka ruuna ei edes takajalkojaan potkaissut taakseen. Höpsö hevonen. Korvat hörössä Ivory jätti viimeisen ristikon taakseen, Lucy edelleen harjaa tiukasti puristaen. Nainen hidasti hevosen raville ja palasi Pauluksen luokse, pysäyttäen innokkaan hevosen miehen viereen. Hän liukui alas selästä, polvet lähes pettäen alta kun jalat koskettivat hiekkaa ja kietoi kätensä miehen kaulaan.
"Olet maailman paras. Kiitos", hän sanoi painautuen tiukasti miestä vasten, kasvot mustan peruukin sekaan hautautuen.

Paulus seurasi vaivihkaa hymyillen, miten ruotsalainen puoliverinen selvitti pikkuruisen radan vailla ongelmia ja otti satulasta laskeutuvan Lucyn avosylin vastaan. Hän kiersi toisen käsivartensa lujasti Lucyn ympärille rutistaen naisen rintaansa vasten ja otti toisella Ivoryn ohjat.
"Kiva jos oli kivaa", hän mutisi nojaten kevyesti poskensa naisen päätä vasten.

Lucy nauroi, aiempi jännitys nyt pulppuavana, lämpimänä nauruna purkautuen. Hän sulki silmänsä voimatta hillitä nauruaan.
"Ivory rakasti sitä", hän sai sanottua naurunsa lomasta. Ihana papurikonkimo ruuna oli niin suloinen innostuessaan jostakin näin pienestä. Ehkä hänen pitäisi ujuttaa puomi- ja kavalettitreenejä heidän kenttätyöskentelyynsä useammin, vaikka hyppäämään hänestä ei varsinaisesti olisikaan. Kai. Ivoryn into oli saanut hänet kyseenalaistamaan senkin. Voisiko hän oppia hyppäämään pieniä ristikoita voidakseen tarjota suloiselle hevoselleen edes hetken hauskuuden esteiden parissa?
"En kyllä siltikään aio enää lyödä vetoa kanssasi", Lucy lupasi vetäytyen halauksesta aavistuksen, jotta saattoi katsella miehen kasvoja.

"Tietenkin rakasti", mies vastasi rapsuttaen ohjia pitelevällä kädellä ruunan pehmeää turpaa ja toisella piteli lujasti Lucya vyötäröltä. Hän ei ollut uskaltaa viitata naiseen edes mielessään tyttöystävänään, sillä se tuntui epätodelliselta.
"Aiotpas", hän korjasi ja hymyili vinosti.

Lucy nauroi miehen korjaukselle. Paulus oli oikeassa. Vaikka hän miten väittäisi ettei enää lähtisi lyömään vetoa miehen kanssa, tähän tilanteeseen he kuitenkin päätyisivät jossakin kohtaa väistämättäkin. Vedonlyönti oli aivan liian hauskaa, vaikka joskus riskit olivatkin turhan suuria. Tänä iltana niin ei onneksi ollut käynyt.
"Ehkä", nainen myöntyi ja nousi seisomaan varpailleen yltääkseen painamaan pikaisen suukon miehen poskelle. "Mutta vain jos keksit aina yhtä hauskoja haasteita sen sijaan että heittäisit minut jokeen."

"Mutta sehän on hauskaa", Paulus protestoi silittäen naisen selkää, "olit sitä mieltä itsekin, ennen tätä hurjaa esterataa." Hän vilkaisi hiljentynyttä maneesia ja kumartui painaakseen suukon Lucyn huulille.

"En ajatellut loppuun asti", hän myönsi hymyillen. Jokeen lentäminen oli kuulostanut hyvältä idealta ennenkö muisti miten kylmää vesi oli ja miten pitkä matka joelta oli takaisin kartanon lämpöön siinä vaiheessa kun valui vettä ja kylmä viima puhalsi mereltä päin. Lucy hymyili saatuaan suukon mieheltä, yrittäen estellä kevyttä punaa kohoamasta poskilleen. Oli edelleen niitä hetkiä kun hän ei voinut olla punastumatta moisista eleistä, mutta tänään ei luojan kiitos ollut yksi niistä.
"Pitäisi varmaan kävelyttää Ivorya", nainen mutisi vilkaisten aavistuksen syyllisenä ruunaa, joka seisoi kärsivällisenä aloillaan laittamatta lainkaan pahakseen sitä, että jäi niin vähälle huomiolle. "Sehän se suurimman työn teki." Vastentahtoisesti hän vapautti kätensä miehen ympäriltä kääntyäkseen hevosensa puoleen, jonka lempeiden silmien innokas pilke pakotti yhä leveämmän hymyn hänenkin huulilleen. Ivory oli maailman paras hevonen eikä mikään voisi koskaan vakuuttaa häntä muusta.

Paulus vapautti Lucyn vain aavistuksen vastentahtoisesti ja tarjoutui sitten, ehkä hieman yllättäenkin, punttaamaan naisen takaisin satulaan. Hän seurasi hetken katseellaan ratsukkoa, pyyhki kaiken typerän hempeilyn naamaltaan ja lähti sitten purkamaan temppuratoja.
"Olisitko halunnut hypätä uudelleenkin?" hän kysyi irrottaessaan ilmapalloja.

Lucy päätti nostaa jalustimet ristiin ruunan kaulalle päästyään takaisin selkään. Ehkä O'Connorin opeista oli ollut jotain hyötyä kaiken jälkeenkin, sillä ainakin hän osasi nykyään istua rentona ilman jalustimien tukea loppuverryttelyjen ajan.
"Ei kiitos, tähän on hyvä päättää", Lucy vastasi hymyillen ja taputti alati vaalenevaa kaulaa. Hän ei halunnut ajatella mitä se tarkoitti, kun joka kuukausi häntä katseli aavistuksen vaaleampi kimo karsinasta. Ei Ivory ollut vielä vanha eikä hän suostuisi edes ajattelemaan moisia vuosiin.
"Kuinkakohan kauan Effie vaatii meitä vielä olemaan täällä?" Nainen pohti ääneen ratsastaessaan rennossa ravissa suuria ympyröitä. Ivory liikkui matalassa muodossa, pärskähdellen tyytyväisyyttään korvat hörössä.

"Niin kauan, että talli on valmiina huomiseen", Paulus vastasi peittäen haukotuksen ja kantoi estetolppia ja puomeja varastoon. Hän pysähtyi välillä pyyhkimään hiekkaa glitteröivästä I Heart Paddy -t-paidastaan ja keinauttamaan peruukkia. Joskus hänenkin hiuksensa olivat olleet tässä mitassa, mutta kummasti tyttöystävät patistivat aina leikkaamaan siistiksi kehutun, lyhyen mallin.

Lucy vilkaisi epäluuloisesti tallin yläkertaa erottavan lasin suuntaan. He olisivat täällä vielä pitkään, jos ihmiset eivät pian alkaisi suunnata omiin koteihinsa. Kuitenkin hevosten omistajat haluaisivat käydä tervehtimässä vielä omistamiaan nelijalkaisia ennen kuin suuntaisivat autoilleen, joten he joutuisivat olemaan paikalla viimeiseen asti. No. Kerrankos sitä.
"Käyn viemässä Ivoryn nopeasti karsinaan ja palaan sitten auttamaan esteiden kanssa", nainen ilmoitti aavistuksen syyllisenä liukuessaan alas ruunansa selästä. Hän oli täällä kuitenkin virallisesti katsottuna töissä, mutta sen sijaan päätynyt ratsastamaan omalla hevosellaan huvin ja urheilun vuoksi esterataa, jota Paulus joutui nyt purkamaan yksinään.

"En minä tarvitse apua. Huolehdi hevosestasi", Paulus protestoi estevaraston uumenista. Hän kiipesi takaisin maanpinnalle nyt mukanaan estekärry, jolle lastasi seuraavan satsin tolppia ja puomeja. Hän ei ollut huolissaan illan pituudesta, sillä suuri osa juhlijoista oli jo lähtenyt eikä kaikkia työntekijöitä tarvittu paikalla loppuun asti. Hän luultavasti olisi juuri se työntekijä, jos törmäisi Effieen.

Lucy vilkaisi estevarastoa kohden punniten vaihtoehtojaan. No, ehkä hän katsoisi mitä tapahtuisi. Hoitaisi Ivoryn huolellisesti mutta ripeästi ja palaisi sitten kurkistamaan, miltä maneesissa näyttäisi.
"Kiitos", hän huikkasi olkansa yli sukeltaessaan tallin puolelle purkamaan kaunista, nöyrää ruunaansa.


”Sophie Harland, hauska tutustua.”
Sophie ojensi hansikkaan peittämän kätensä ja vastasi Dakotan kädenpuristukseen.
”Oletko viihtynyt työssäsi?”

"Hauska tutustua", Dakota sanoi takaisin hymyillen lämpimästi. Hänestä oli mukavaa päästä tutustumaan tallin asiakkaisiin huolimatta siitä, olivatko he juuri hänen asiakkaitaan. "Olen kyllä. Rosings Park on ainutlaatuinen paikka", hän vastasi. "Fantastisia hevosia ja upeat tilat... Oletteko hevosenomistaja?"

”Olen. Omistan irlanninpuoliverisen, Flaithrìn.”
Hevosraukka: se sai nykyään pärjätä paljon vähemmällä huomiolla omistajansa osalta. Sophiea harmitti jättää se viikoiksi yksin. Hän oli niin tottunut viettämään sen kanssa aikaa, että yliopistolle lähtö tuntui vieläkin sunnuntaisin ikävältä puuhalta.

Dakota nyökkäsi Sophien vastaukselle. Hänellä ei tosin ollut tietoakaan Flaithri-nimisestä hevosesta mutta nimen perusteella kyseessä oli hieno hevonen toistensa vierellä. "Kisaatteko yhdessä?" hän kysyi kiinnostuneena ja nojautui hieman keskustelutoverinsa suuntaan. Kysymys saattoi olla typerä, sillä jokainen tallin asiakas tuntui kisaavan kansallisella tasolla.

”Voi emme.” Sophie naurahti ajatukselle. Kilparatsastajaa hänestä ei saisi varmaan ikinä.
”Flurry on ihana, mutta seuraan kilparatsastusta mieluummin sivusta.”
No, ainakin silloin kun tarve vaati. Eikä yleisössä hullumpaa ollut, sillä siellä tapasi yleensä tuttuja – harvempi Sophien läheisemmistä ystävistä oikeasti ratsasti laukkaradoilla, poolossa tai estekisoissa. Tietysti, jos eno intoili joistain kisoista ja käski hänet television eteen, niin tarve vaati häntä unohtumaan siihen ohjelman loppuajaksi. Tällä hetkellä tarve vaati small talkia.
”Teille tulee työssänne varmasti vastaan vaikka minkälaisia hevosia. Oletteko olleet muualla ennen Rosingsia?”

Dakota naurahti pienesti Sophien kommentille. "Eipä kilparatsastus pakollista olekaan." Dakotan elämässä kisaaminen ja kilpailuhenkisyys olivat olleet aina läsnä. Hän oli jo aloittaessaan ollut tavoitteellinen ja halunnut kehittyä päivä päivältä. Ja hänen työnsä olikin palkittu. "Tulee kyllä", hän totesi. "Olen ollut töissä kahdella ratsastuskoululla, Manchesterissa ja Longbentonilla, ennen Rosings Parkia. Varsin erilaiset työpaikat kuin tämä talli, mutta niissä oli todella mukavaa."

Sophie ei oikein tiennyt mitä vastata tuohon. Mukava kuulla?
Edesmennyttä isää, kodin vähälukuista palvelusväkeä, opettajia ja muutamien entisten koulukavereiden vanhempia – joita hän ei ollut koskaan tavannut – lukuun ottamatta Sophielle ei heti tullut mieleen ketään oikeasti työssäkäyvää tuttua (enon ja äidin tuttuja ehkä niitä, jotka toimivat enemmän tai vähemmän näkyvästi politiikassa). Kartanon ylläpito oli tietenkin omalla tavallaan työnsä – vaativa sellainen oli rakennus sitten yksityiskäytössä tai osittain yleisölle avoin. Ajatus puistatti Sophiea; hän ei halunnut vieraita saapastelemaan kotiinsa. Sophie ei ainakaan edes harkinnut työpaikkaa.
”Oletko viihtynyt juhlissa?”

Kukapa niin hilpeissä Halloween-pippaloissa ei viihtyisi? Ilta soljui rauhalliseen loppuun omalla painollaan, työntekijät ujuttivat muutamat ylimääräisiksi jääneet naposteltavat taskuihinsa ja yrittivät livahtaa nukkumaan, ennen kuin armoton hallintovastaava ehtisi nakittaa siivousvuoroja.