04/2015 Huhtikuun avauskisat

Sunnuntaina 12.4. klo 13:00 alkaen Helppo B (avoin) - Lucy Collins ja Ivory Jive

Lucy tuijotti Ivoryn letitettyä harjaa puhdasta kauhua katseessaan. Hän harkitsi paikalta katoamista, metsään piiloutumista ja Skotlantiin kävelemistä, mutta hän ei voisi jättää ystäviään ja Ivorya, vaikka juuri nyt hän olisi ollut mieluummin missä tahansa muualla. Ajatuskin vaalean papurikonkimon ruunan selkään nousemisesta sai vatsan kiertymään solmuun. Lucy oli oppinut yhdistämään tämän tunteen aikanaan Hookin ratsastamiseen tai Papillonin käsittelyyn, mutta Ivoryn kanssa hän ei ollut koskaan joutunut kokemaan tätä, ei tässä mittakaavassa. Hän oli kalpea tarttuessaan nahkaisiin ohjiin, jotka tuntuivat kädessä liukkailta, vierailta ja vaarallisilta. Hän ei mitenkään pärjäisi, ei selviäisi edes ensimmäisestä tehtävästä, hyvä kun pääsisi lämmittelyn läpi pyörtymättä.
”Hengitä”, tyttö muistutti hiljaa itselleen ja veti korahtavan henkäyksen ilmaa keuhkoihin, jotka välittäisivät hapen eteenpäin ympäri lihaksia, jotka joutuisivat pian töihin. Lucy oli hyvissä ajoin liikkeellä, sillä hän halusi lämmitellä Ivoryn perusteellisesti. Ei heillä muutoin olisi mitään mahdollisuuksia edes pysyä pystyssä. Tyttö lähti taluttamaan ruunaa B-kenttää kohden, joka oli varattu lämmittelyä varten. Siellä oli jo muutama ratsukko, mutta yksi vilkaisu kilpailunumeroihin paljasti, että nämä kilpailijat olivat osallistumassa edelliseen luokkaan. Lucy pysäytti Ivoryn kentän keskiosaan, nielaisi raskaasti, laski jalustimet kädet täristen ja todettuaan, ettei voisi enää viivytellä, heilautti itsensä nöyrän ruunan selkään.

Puoliverinen lähti käskystä kävelemään ympäri kenttää pitkin ohjin Lucyn yrittäessä parhaansa mukaan räpytellä kyyneliä silmistään, jotta hän näkisi ympärilleen eikä ratsastaisi ketään kumoon. Miksi hän oli suostunut tähän? Bethany oli kerrassaan kamala, kun oli ilmoittanut hänet luokkaan Ivorylla, rakkaalla ruunalla, joka oli menestynyt kilparatsu - Henrietta Thorpen alla. Hän ei halunnut kilpailla kauniilla papurikonkimolla, ei ainakaan sen omistajan kanssa samassa luokassa. Henrietta ja Kiwi jättäisivät heidät nielemään pölyä eikä Henrietta enää ikinä päästäisi häntä Ivoryn selkään kun näkisi, miten huonosti hän ratsastaisi tänään. Pahoinvointi sai vatsan heittämään kuperkeikkaa. Tämä oli huonoin idea mihin hän oli suostunut vuosiin. Luoja. Miksi hän oli suostunut tähän?
Koska Bethany oli ollut niin innoissaan. Hän oli tehnyt tämän serkkunsa takia, joka oli kilpaillut aamupäivällä Rainilla koululuokassa. Helpon C:n rata oli paljon Rainin taitojen alapuolella, mutta ratsastajalle se oli ollut sopivan haastava rata. Bethany oli ollut niin innoissaan kilpailuista ja ylpeä suorituksestaan, joka oli nostanut heidät neljännelle sijalle. Rain oli ollut tapansa mukaan laiska, mutta Lucynkin oli myönnettävä, että serkku oli oppinut paljon viimeisen puolen vuoden aikana ratsastustunneilla. Rain liikkui eteenpäin, nosti laukan pyynnöstä ja oli muutoinkin ratsastettavissa. Bethany oli syystäkin ylpeä, sillä aiemmin kaksikko oli lähinnä kiertänyt soikion muotoista rataa kentällä käynnissä tai laukassa, tai lähteneet maastoon kävelemään.

Lucy havahtui ajatuksistaan, kun Ivory kompuroi jalkoihinsa ja joutui muutaman askeleen ajan hakemaan tasapainoaan. Lucy nielaisi raskaasti, keräsi ohjat täriseviin käsiinsä ja yritti unohtaa muut ratsukot samalla kentällä. Tämä oli kuin mikä tahansa muukin koulutreeni, jonka hän ratsasti ruunalla. Tässä ei ollut mitään valmennusta ihmeellisempää, paitsi että tänään kannustavan Troyn ja nauravaisen Caitlinin sijaan kouluratsastuksesta paljon tietävä tuomari etsisi pelkkiä virheitä. Tallin valmentajat korjasivat virheitä, mutta muistivat myös kehua, kun jokin sujui hyvin. Tuomari ei ollut täällä taputtelemassa heidän päälakiaan, vaan etsimässä jokaisen pienenkin virheen, jonka he tekisivät selässä. Henki takertui kurkkuun pelkästä ajatuksesta.

Lucy siirsi Ivoryn raviin ja aloitti työskentelyn suurilla ympyröillä. Hän yritti keskittyä tukemaan kömpelöä ruunaa, mutta vähän väliä ajatukset harhautuivat edessä olevaan koitokseen, mikä sai kämmenet hikoamaan, ohjat lipeämään otteesta ja jäykkyyden palaamaan kehoon, jonka oli tarkoitus seurata ruunan liikkeitä rennosti. Ivory kompuroi, ei taipunut volteilla ja kaatui pohkeita vasten, vaikka hän miten yritti löytää saman vaivattoman yhteistyön, joka heidän välillään usein vallitsi. Tyttö ei tiennyt, miten selviäisi tästä, kun jo lämmittely tuotti näin paljon ongelmia. Hän todella toivoi, että Ivory alkaisi yllättäen ontua, niin hänellä olisi hyvä syy vetäytyä kilpailuista. Lucy värähti syyllisenä. Hän ei tosissaan voinut toivoa hevoselle kipua vain jotta hän ei joutuisi muutamaksi minuutiksi katsojien ja tuomarin silmien alle. Nämä eivät olleet suuret kilpailut, ja helpon B:n osallistujat eivät houkutelleet paikalle suurta yleisöä. Enemmän väkeä kerääntyisi pääkentälle katsomaan vaativia luokkia, joissa olisi jo jotain nähtävääkin.

Koko lämmittelyn ajan hänen mielessään seilasivat toinen toistaan synkemmät ajatukset, eikä mikään tuntunut onnistuvan. Hän sai Ivoryn paikoitellen taipumaan tasaisesti pohkeen ympäri voltilla, mutta seuraavalla kerralla ruuna kompuroi kun hän ei ollut tukemassa tai sotkeutui etujalkoihinsa pohkeenväistössä tai puski pohjetta päin, kun hän ei saanut omaa eikä hevosen tasapainopistettä asetettua oikein. Luovuttaneena tyttö hyppäsi alas selästä. Tästä ei tulisi mitään. Hän riisui suojat Ivoryn jaloista, nielaisi kauhunsa, joka sai vatsan kääntymään nurinpäin ja kiipesi uudestaan selkään. Nyt ei auttanut muu kuin valmistautua maneesiin siirtymiseen, sillä totta kai hänen tuurillaan hän pääsi heti toisena tuomarin pistävän katseen alle. Ensimmäisenä menisi tietysti joku kerrassaan upea puoliverinen ammattiratsastajansa kanssa, ja hän näyttäisi entistä typerämmältä tullessaan kompuroivan, jäykän ruunan kanssa radalle, jolle hän ei yksinkertaisesti kuulunut.

Lucy ratsasti maneesin oville, odotti niiden aukeamista ja suuntasi sitten sisään itämaneesiin, jonka pohjalle kouluaidat olivat rajanneet radan tilan. Näyttipä se pieneltä. Hän ei ikinä, ikinä saisi Ivorya taipumaan voltille, joka olisi vain puolet radan leveydestä. Ivory kaatuisi ja he olisivat maassa ja hevonen loukkaisi itsensä ja hän jäisi painavan ruhon ja karhean hiekan väliin puristuksiin ja- Hengitä. Tyttö veti rahisevan, kiireisen henkäyksen ilmaa keuhkoihinsa, yritti olla vilkuilemattakaan katsomon suuntaan ja lähti ratsastamaan radan ympäri ulkopuolelta, yrittäen saada ruunan raviin jotakin rytmiä, tasapainoa ja liikettä. Ivory kompuroi heti ensimmäisessä kulmassa, kun hän käänsi liikaa ohjasta ja liian vähän pohkeella, mikä sai tytön hartiat painumaan lysyyn. Hän hoki mielessään ohjeita - selkä suoraksi, hartiat alas, kantapäät alas, jalat pitkiksi, katse eteen, leuka pystyyn, sinä pystyt tähän -, jatkuvana mantrana, jolla toivoi valavansa itsevarmuutta, joka katosi hälyyttävää kyytiä jokaisen raviaskeleen myötä. Hän pysäytti Ivoryn, peruutti muutaman askeleen ja siirsi uudestaan raviin, käänsi voltille ja toivoi, että hevonen olisi parhaimmillaan kouluaitojen sisällä. Samalla tyttö tiesi, ettei niin kävisi tänään, sillä hän hermoili aivan liikaa. Hyvä kun hän muisti jättää raipan maneesin portin pieleen ennen aitojen sisään ratsastamista.

Mutta nyt oli mentävä. Kello soi lähtömerkiksi, heidän tutustumisaikansa oli ohi. Hänen olisi ratsastettava aitojen lomaan jätetystä kolosta sisään, seurattava suoraa linjaa ja pysähdyttävä ryhdikkäästi. Tervehdyksen jälkeen hän olisi todella kouluradalla, keskellä suoritusta, joka ei sopinut hänelle eikä kankealle hevoselle. Miksi oi miksi hän oli suostunut tähän? Tyttö vilkaisi kauhuissaan hartiansa yli katsomoon, josta huomasi innokkaasti vilkuttavan Bethanyn. Lucy yritti hymyillä tervehdykseksi, kohotti kätensä ja heilautti sillä toivoen ettei kukaan katsomon puolella nähnyt, miten siro käsi tärisi jännityksestä ja pahoinvoinnista, joka velloi valtoimenaan tytön sisällä.

Tyttö siirsi hevosen raviin, suoristi ratsunsa huolella ja ratsasti keskeltä lyhyttä sivua sisään kouluradalle. Hän yritti istua rennosti harjoitusravissa, joka tuntui tänään tavallistakin vaikeammalta istuttavalta, mikä tosin johtui ruunan kankeudesta. Hän ei ollut onnistunut lämmittelemään Ivorya yhtä hyvin kuin yleensä, vaikka aikaa oli ollut kaksinverroin. Hän ei ollut keskittynyt hevoseensa, tyttö tajusi kauhuissaan, kun pysäytti ruunan keskelle kenttää. Hän veti syvään henkeä silmät lautasen kokoisina, tervehti tuomareita ja pakotti itsensä nostamaan katseensa ruunan valkoisesta harjasta suoraan eteenpäin. Hän kannusti hevosen raviin, tosin Ivory otti pari käynti askelta ennen sitä. Lucy ei edes tajunnut sitä, kun keskittyi jo miettimään, mihin suuntaan seuraavaksi oli tarkoitus lähteä ja mitä pitikään tehdä. Hän kääntyi oikealle, lähti lävistäjälle ja yritti hakea keskiravia kankeasta ruunasta, joka kompuroi jalkoihinsa ja oli heittää ratsastajan kaulalleen. Lucy takertui polvillaan hevosen mustaan nahkasatulaan, mikä sai ravin pompottamaan kerrassaan kammottavasti. Lyhyen sivun päätyyn tehdystä voltista tuli liian suuri ja katastrofaalisen toispuoleinen, eikä uusi yritys keskiravin kanssa mennyt yhtään sen paremmin, kun hän ei uskaltanut pyytää hevoselta oikeastaan mitään.

Hermostunut ratsastaja unohti voltin palatessaan jälleen uralle ja jatkoi suoraan kolmikaariselle kiemurauralle, millä Ivory liikkui notkeana kuin näkkileipä. Hevosen taivuttaminen kaarteissa ei onnistunut lainkaan, sillä ratsu tuntui pelkältä rautakangelta jalkojen välissä. Tyttö ei voinut syyttää kuin itseään, mutta ainakin hevosen rauhallisuus oli plussaa. Jos alla olisi ollut herkkähermoinen, nopeasti kierroksia keräävä ratsu, olisi Lucy jo löytänyt itsensä maneesin seinää koristamasta kaiken hermoilun ja säikkymisen jäljiltä. Hän oli aivan liian kovakätinen lempeälle ruunalle, sillä tärisevät, jäykät ranteet eivät tuntuneet myötäilevän ratsun liikkeitä sitten lainkaan, vaikka hän miten yritti. Laukannostoissa Ivory kompuroi jalkoihinsa, mutta muutoin laukkatyöskentely sujui jo paremmin, kenties siksi, että Lucy muisti hengittää, tai sitten yksinkertaisesti sen takia, ettei laukkaohjelmaan kuulunut tuhansia kaarroksia. Hän jopa sai ruunasta irti kelvollista keskilaukkaa, joskin oli helpottunut, kun saattoi vihdoin kääntää ravaavan ruunan takaisin kentän keskelle ja pysäyttää lopputervehdystä varten. Hän oli hengissä, Ivory oli yhtenä kappaleena, he eivät olleet kaatuneet, kaikki järjestyisi kyllä. Prosentit olisivat surkeat, mutta he jäisivät henkiin.

Tyttö antoi ohjien liukua käsistään ja kannusti Ivoryn käynnissä ulos aitojen sisältä. Hän ei haluaisi muistella tätä enää koskaan. Heti, kun he pääsivät ulos maneesista, tyttö liukui alas hevosen selästä, otti tukea ruunan lihaksikkaasta kaulasta polvien notkahtaessa ja teki kaikkensa pitääkseen aamupalaksi juomansa vesilasin sisällön vatsassaan. Hän ei ollut saattanut syödä mitään koko päivänä, sillä jännityksen tuoma huono olo ei tosiaankaan kutsunut ruokahalua paikalle.
”Olit täydellinen Ivory. Anteeksi, että olen niin surkea. Sinä olisi osannut yksinäsikin paremmin”, tyttö mumisi lohduttomasti hevoselle, joka hörisi pehmeästi ja hamusi huulillaan tytön käsivartta. Hän olisi niin mielellään jäänyt taluttelemaan Ivorya loppupäiväksi, lahjonut ruunaa herkuilla ja hoitanut loppuverryttelyn, mutta Miu odotti häntä täydessä kilpailuvarustuksessa karsinassa. Hänen pitäisi lämmitellä musta ori vaativaa luokkaa varten ja suoriutua siitä kunnialla, tai hänen työpaikkansa olisi vielä vaarassa. Vaitonaisena tyttö ojensi Ivoryn ohjia Paulukselle, joka oli luojan kiitos luvannut talutella Ivorya hetken. Hän ratsastaisi verryttelevän lenkin ruunalla illemmalla, jotta mahdolliset jumit saataisiin auki, mutta juuri nyt riittäisi, että hevonen saisi kävellä muutaman minuutin, eikä hän olisi mielellään antanut ratsunsa ohjia kenellekään muulle kuin Paulukselle, joka oli kultaisena hoitanut Miunkin hänelle valmiiksi.

Polvet vetelinä tyttö asteli talliin yrittäen saada tykyttävän sydämensä rauhoittumaan edes hetkeksi. Tuhatta ja sataa rinnassa takova pumppu kierrätti verta vauhdikkaasti ympäri kehoa, joka ei kaiken jännityksen jälkeen edes tuntunut omalta. Lucy otti tukea karsinanoven loimitangosta ja liukui istumaan puhtaalle tallikäytävälle Miun karsinan eteen. Hän hautasi kasvot käsiinsä yrittäen tasata hengitystään. Hän ei voisi nousta Miun selkään hermoheikkona ja täristen, sillä herkkä hevonen pian kyllästyisi selässään säheltävään tyttöön. Täysiverinen tarvitsisi rauhallista, herkkää ja pehmeää ratsastajaa, joka tietäisi mitä he olivat tekemässä. Hän ei tosiaankaan ollut se ratsastaja, mutta tänään hänen olisi tehtävä parhaansa ollakseen sellainen. Miun tähden, ja Ivoryn tähden, ja ennen kaikkea itsensä tähden.
”Selvisin Ivoryn kanssa, joten selviän Miunkin selässä”, Lucy kuiskasi hiljaa itselleen, sulki hetkeksi silmänsä ja keskittyi hengittämään tasaisesti ja rauhallisesti. Syvät henkäyksen tallin heinän ja hevosen tuoksuista ilmaa auttoivat tyttöä rauhoittumaan riittämiin, joten noustessaan jaloilleen hän tunsi jälleen pysyvänsä pystyssä. Kädet yhä aavistuksen täristen hän liu’utti karsinan oven auki ja tervehti valmiiksi varustettua, komeaa mustaa täysiveristä, joka tervehti häntä korvat hörössä. Miu tiesi tarkalleen, mitä tämänpäiväinen hälinä, siististi letitetty harja ja valkoinen satulahuopa tarkoittivat, ja se jos mikä sai vanhan kilpahevosen hyvälle tuulelle. Miu oli kilparatsu henkeen ja vereen, minkä Lucykin tiesi katsellessaan upeaa täysiveristä. Miu selvittäisi radan haasteet, joten hän voisi vain nauttia kyydistä.

Lauantaina 11.4. klo 13:00 alkaen 50cm (avoin) - Dhriti Adams & Nada To Prada

Kun Didi oli kuullut Pradan muuttamisesta Greenridgeen häntä oli harmittanut enemmän kuin olisi osannut kuvitella. Rautiaasta ponitammasta oli tullut hänelle kovin rakas päänvaiva. Ensimmäisten ratsastuskertojen ja varsin monen selästä suistumisen jälkeen Didi ei ollut varma olisiko halunnut jatkaa ponin kanssa mutta ei kehdannut eikä suostunut luovuttamaan. Hän päätti nopeasti, että ansaitsisi ponin kunnioituksen vaikka se vaatisi vuosien työn. Niin treenit jatkuivat ja muutama lyhyt upea onnistumisen hetki kannusti pientä naista jatkamaan läsipään kanssa harjoittelua. Pradan muutto tarkoitti kuitenkin, että heidän tarinansa päättyisi. Tammasta tulisi upea ratsastuskouluponi, joka kantaisi kunnialla maaliin pienimmät tuntilaiset ja pääsisi haastamaan uusia ratsastajia ja heittämään heitä selästään. Viimeisenä Pradan päivänä Rosingsissa Didi kävi rapsuttamassa tammaa ja antoi sille ison hienon porkkanan kiitokseksi kaikesta huolimatta mukavasta taipaleesta yhdessä.

Nyt oli kuitenkin kisapäivän aamu ja hän pääsisi ratsastamaan Pradalla jälleen. Alunperin Didin ei pitänyt osallistua kisoihin lainkaan mutta yhtäkkiä hän päätyikin ilmoittautumaan kahteen luokkaan. Herätessään aamulla häntä kadutti, pelotti ja ahdisti. Hyvä kun sai syötyä aamupalaakaan. Siitä oli sata vuotta kun hän oli kisannut! Ei hän osaisi enää, ei hän osannut nupittaa tai muistanut sääntöjä, jotka oli eilen illalla kerrannut. Ajatus kisaratsusta virkisti naista kuitenkin hieman, kun hän keräsi kassiin kisavaatteitaan ja muita tavaroitaan - hän pääsisi kisaamaan Pradalla! Heidän treeninsä eivät valuisi hukkaan, vaan saisi ansaitsemansa lopetuksen. Ainakin Didi yritti elätellä toivoja siitä, että kaikki sujuisi ihan hyvin. Oli jo kokonainen onnenpotku, että hän oli saanut mahdollisuuden kisata Pradalla. Tamman uusi omistaja oli nimittäin tulossa kisaamaan hevosillaan, Prada mukaanlukien, ja hän pääsisi hoitamaan tamman kanssa estepuolen. Didin kävellessä tallille päin innostus yritti päästä jännityksen yli ja muistot Ricardin kanssa kisaamisesta vilisivät mielessä. Ei heistä Pradan kanssa tosin olisi samaan kuin Ricardin kanssa mutta aina sitä voisi tavoitella. Ei Didi päästäisi tammaa tänään vähällä kuten ei ollut viimeisten kuukausienkaan aikana.

Prada odotti häntä karsinassaan ja sen pienet ponikorvat höristivät hänen suuntaansa. Toisin kuin niin usein, tamma asteli tällä kertaa Didin luokse tuhisemaan kalterin välistä ja Didi hymyili leveästi. "Voi pieni, kaipasitko minua muka?" Vastaukseksi ponitamma punki ylähuultaan hänen sormilleen ja tapitti silmillään, jotka olivat niin useasti lähinnä pilkanneet häntä. Tänään ei olisi varaa heittäytyä pelleksi ja Didi tiedosti sen liian hyvin. Hänen täytyisi verrytellä poni hyvin ja tehokkaasti muttei liian, sillä muutoin kaikki lässähtäisi. Ja siinä samallako hänen pitäisi muistaa väistää muita, pysyä itse rentona ja jopa ohjata oikeille esteille? Eih, mihin tilanteeseen hän olikaan laittanut itsensä.

Aamupäivän Didi puuhasteli Pradan kanssa kahden ja nupitti tamman harjan ja hännän. Täytyihän heidän näyttää hyvältä! Oman kiharan tukkansakin hän puski hiusverkkoon nutturalle. Nupit olivat muutoin siedettävät mutta muutama tahtoi sojottaa aivan omaan suuntaansa. Prada näytti sympaattiselta otsanupissaan, joka paljasti läsin ja söpön otsakierteen. Didi käveli kisavaatteissaan tamma vierellään. Hän oli laittanut tammalle kisahumussa sen valkoisen nätin huovan ja itselleen ponin joka jalan sinisiin suojiin sointuvan tummansinisen pitkähihaisen paidan. Hän oli eilen viettänyt kauan kartanon edustalla puunaten saappaitaan ja oli harjannut kypäränsäkin siistiksi. Saappaat näyttivät välillä näyttäytyvän kevätauringon säteissä jopa hyviltä, sillä kiilsivät rasvan ansiosta kaikista taitteistaan huolimatta. Oli vain kovin vaikeaa löytää hänen jalalleen sopivia saappaita, joten nämäkin olivat lopulta olleet liian pitkät hänelle. Nykyään ne istuivat, sillä hän oli kasvanut muutaman sentin ostopäivästä ja taitteet olivat myös laskeneet saappaanvartta. Rosingsiin muutto oli antanut Didille myös aihetta tutkia muita vanhoja ratsastusvarusteitaan ja hänellä olikin kartanossa nurkka löytyneitä tavaroitaan varten. Jonkun pussin pohjalta löytyneet lähes valkoiset kisahanskat löytyivät nytkin naisen käsistä kun hän talutti rautiaan ponitamman verryttelykentälle. Sydän tuntui hakkaavan tuhatta ja sataa, kun nainen näki katsomossa istuvat ihmiset ja toiset hyvännäköiset ratsukot, joita vastaan hänen täytyisi kisata.

Didi katsoi ponitammaa pitkään, kun käänsi sen kentän keskelle kaartoon. Jännittikö sitä? Tahtoiko se hyppäämään tai kisaamaan? Tai hänen kanssaan? Useasta yhdessä vietetystä kuukaudesta huolimatta nainen ei ollut päässyt selvyyteen siitä, välittikö Prada hänen seurastaan. Tämänaamuinen hellyyttely antoi kuitenkin väitteelle hieman lisäpuhtia ja niin Didi väänsi itsensä ponin selkään. Hänestä tuntui tamman satulassa niin kotoisalta, sillä tamma oli ollut ensimmäinen poni, jolla hän oli taukonsa jälkeen ratsastanut ja myöskin se, jonka kanssa oli viime aikoina eniten ratsastanut. Säädettyään satulavyön tamman mutristellessa ja laitettuaan tarpeeksi lyhyet estejalustimet lyhyille jaloilleen sopiviksi hän pyysi tamman kävelemään uralle. Tästä se sitten lähti. Hän oli pysynyt koko aamupäivän aikataulussa ja hengitti nyt syvään henkeä, jottei pyörtyisi jännityksestä. Pelastaisiko Prada hänet, jos hän möhlisi jotenkin? Vai olisiko mahdollista, että se menisi toisin päin? Didin ajatukset harhailivat niin puomien värien, muiden ratsukoiden kuin katsomonkin välillä. Hän ei halunnut nähdä Bexiä tai ketään muutakaan katsomossa, hän ei halunnut että heitä katsottiin. Suorituspaineet olivat kovat, kun Didi siirsi ponitamman hetken kävelyn jälkeen raviin. Ravi lähti käyntiin tutun kaavan mukaan hieman tahdittomana ja jäykkänä mutta vetreytyi kun Didi pisti tammaan liikettä. Vielä se ei ollut ainakaan pukittanut häntä alas tai pysähtynyt lähtemättä siitä mihinkään. Olikohan tammassakin sellainen kisavaihde, jonka vauhdittamana mikä tahansa olisi mahdollista? Didi toivoi, että hänessäkin olisi sellainen vaihdekeppi, että hän voisi unohtaa paineet ja keskittyä suorittamiseen.

Prada liikkui Didin alla kauniisti kevyessä muodossa luimistellen ohitse kulkeville suuremmille ratsukoille. Laukannostossa tamma heitti peräänsä mielenosoituksena mutta rauhoittui sitten ja keveni Didin keventäessä istuntaansa. Didi antoi Pradan päästellä kovemmassa vauhdissa ja tunsi kuinka tamma vetreytyi vähitellen. Didi kiitti kuitenkin onneaan, ettei päätynyt menemään tamman kanssa koulukisoihin, sillä ei olisi pysynyt pystyssä sellaisen haasteen edessä. Estekisat olivat varmasti parempi vaihtoehto heille. Laukattuaan hetken laajalla ympyrällä taivutellen hän käänsi ponitamman toisen verryttelyesteen linjalle ja hyppäsi muutamat kerrat esteet, ennenkuin hänet kutsuttiin kisakentälle odottamaan vuoroaan. Verryttelyhypyt olivat menneet varsin hyvin, vaikka ensimmäiselle he olivatkin tulleet liian juureen. Didiä ahdisti ajatus siitä, että hän joutuisi vahtimaan jokaista paikkaa kisaradalla sillä juuri nyt hänestä tuntui siltä, että hän saattaisi unohtaa itse radankin varsin helposti. Rata ei itsessään ollut liian vaativa ja estekorkeuskin oli säälittävä. Se oli silti tarpeeksi stressaava häntä varten. Prada varmasti puhisi ja tuhisi estekorkeudelle itsekseen mutta hänelle se riittäisi. Itsekseen treenatessaan he olivat kyllä hypänneet muutaman kerran metrinkin mutta kisoissa - ehei.

Kun Didin ja Pradan nimet kuulutettiin katsomolle valmistautumaan lähtöönsä seuraavana Didin sydän tykytti kurkussa. Hän olisi voinut vannoa, että Prada tunsi hänen jännityksensä selkäpiissään, sillä mulkoili ja luimisteli hänen suuntaansa. Kun tuli heidän vuoronsa Didi henkäisi syvään, nyökkäsi jännittyneesti hymyillen tiukan tuomarin suuntaan ja kisa-apulaisten suuntaan ja kannusti Pradan käynnistä laukkaan. Tamma ampaisi poninlaukkaansa ja  pörisi huomatessaan olevansa yksin kisakentällä. Tamman tyytyväinen laukka sai Didinkin tunnelman hieman kevenemään ja katseen kiertämään keskittyneesti kenttää pitkin. He kaarsivat ensimmäiselle esteelle ja hyppäsivät. Hyppy lähti tammalle tuttuun tapaan vahvana mutta tasaisena, Didi piti tamman hyppytyylistä. Se oli siivo ja helppo mukautua. Prada ei koskaan hypännyt vaarallisesti tai tehnyt yllättäviä temppuja, siihen pystyi luottamaan. He liitivät reipasta laukkaa seuraavalle esteelle ja siitä kahden esteen sarjalle. Pradan vauhti vimmaantui este esteeltä ja Didi antoi sen juosta elämänsä kyllyydestä, sillä hän pysyisi kyllä mukana. Suunnan vaihtuessa Prada esitti pyynnöstä lennokkaan laukanvaihdon, jota seurasi innokas pukki. He kääntyivät viimeiselle perusradan esteelle ja hyppy oli loistava! He jatkoivat puhtaan perusradan jälkeen suoraan uusintaan ja Didi kannusti Pradaa entistä villimpään vauhtiin. He viilettivät uusinnan esteiden yli yksi kerrallaan ja Didi antoi Pradan päästä oikeuksiinsa. Matala estekorkeus antoi heille varaa leikitellä hieman ja viimeiselle uusintaesteelle Didi päätti kääntää tiukalla kaarteella. Prada kaarsi tiukasti muttei päästänyt vauhdistaan irti ja kiihdytti viimeisellä suoralla kohti viimeistä pystyä ja hyppäsi sen yhtä upeasti ja puhtaasti kuin jokaisen aikaisemmankin. Heidän laskeuduttua esteeltä Didi tunsi hengittävänsä ensimmäisen kerran moneen minuuttiin ja leveä hymy levisi hänen kasvoilleen. Prada pöristeli itseensä tyytyväisenä ja hölläsi laukan vauhtia vastahakoisena Didin ojentaessa sille hieman lisää ohjaa ja roimat taputukset kaulalle. Nainen vilkaisi esteitä ja näki kaikki värikkäät puomit paikoillaan. He eivät olleet edes kolauttaneet! Katsomosta raikaava taputus levensi Didin hymyä ja hän siirsi Pradan raviin ja siitä käyntiin, antaen sen sitten kävellä löysällä ohjalla ulos kisakentältä.
Verryttelykentällä yhä häkeltynyt Didi kapsahti rautiaan tamman kaulalle ja halasi sitä nopeasti onnen huumassa. "Me teimme sen Prada", hän kuiskasi tammalle, joka tuntui antaneen kaikkensa jos ei enemmänkin. "Olet niin mahtava, tiedätkö sen?" Ei hän olisi vielä alkuvuodesta uskonut, että jäkittävä ja kiukutteleva kiusankappale osaisi olla tällainenkin. Jos Prada olisi nuorempi (tai myynnissä) Didi voisi kyllä ostaa tämänkin, ihan hyvin voisi. Mutta Pradaa tarvittaisiin Greenridgessä varmasti, sen olisi hyvä olla siellä muita kiusatessa. Tämä oli juuri sellainen lopetus, minkä Didi oli halunnutkin aivan sama miten he sijoittuisivat kisoissa. Enää Didiä ei huolettanut kisat, huominenkin menisi varmasti aivan hyvin Nimbuksen kanssa. Ja jos ei menisi, ei häntä haittaisi.

Didi kävelytti Pradaa pitkän tovin väistellen hetken verryttelykentän ratsukoita ja siirtyen sitten kävelemään Rosingsin pihapiiriin. Pieni keväinen tuulenvirta leikki hiusverkosta karanneiden kiharoiden kanssa ja luontokin oli alkanut vähitellen vihertämään kauniisti. Tänään oli hyvä päivä, Didi ajatteli ja vei Pradan karsinaan. Tamma ansaitsi leponsa ja porkkanan, jonka Didi sille antoi kiitokseksi upeasta radasta. Hymy levisi takaisin naisen kasvoille, kun ponitamma mätti oranssin porkkanan onnessaan. Nainen pyyhki tamman hikeentyneen karvan kostealla sienellä ja antoi sen levätä, kun meni itse yläkerran oleskeluhuoneeseen juomaan hieman vettä ja hengittelemään. Hän ei ollutkaan muistanut, että kisaaminen oli näin upeaa. Tai eihän se aina, hänen täytyi todeta. Monet kerrat hän oli Ricardin kanssa epäonnistunut alkutaipalellaan, ennenkuin yhteinen sävel oli löytynyt ja homma alkanut luistamaan. Nuoresta pitäen Didi oli kyllä saanut ymmärtää, että mitään ei saanut ilman kovaa työtä. Kova työ oli selvästi tuottanut tulosta Pradankin parissa. Nainen toivoi, että Greenridgestä löytyisi motivoituneita nuorukaisia, jotka löytäisivät saman kipinän Pradan kanssa kuin hän oli tänään radalla.

Astellessaan kuuntelemaan tuloksia kentän laidalle Didi sai vielä asteen verran lisää ihmeteltävää. Hänet kuulutettiin luokan johtoon. Ensimmäiselle sijalle? Kuulutus sai aikaan naisessa häkeltyneen naurahduksen. Totta se kuitenkin oli, he johtivat seitsemäntoista osallistujan luokkaa yhä ja meneillään oli toiseksi viimeisen ratsukon rata. Didi katsoi kaksi viimeistä rataa ja meinasi pyörtyä, kun sai kuulla lopulliset tulokset. He voittivat. Tulivat ensimmäiselle sijalle. Päihittivät mielipuolisella menollaan 16 muuta ratsukkoa? Didi ei käsittänyt, miten siinä saattoi näin tapahtua mutta kisapäivänsä päätteeksi hän löysi itsensä jälleen Pradan selästä, palkintojenjaosta. Pradan puhtaisiin mustiin suitsiin pujotettiin punainen upea ruusuke ja mitä vielä, hän sai kahtakin upeammat lisäpalkinnot: suloisen riimunnarun ja alennusta valmennuksesta! Kuullessaan palkinnot Didi tunsi niin suurta kiitollisuutta, että tunsi pakahtuvansa. Kunniakierrokset Pradan kanssa olivat upeimmat pitkään aikaan ja tamman jakelemat iloiset pukkiloikat naurattivat häntä. Päivän päätteeksi Didi ei voinut muuta kuin katsoa sympaattista rautiasta tyytyväisenä. "Olet aika upea, kai tiedät sen", hän sanoi lempeästi ja rapsutti tamman silkkiturpaa. Eiköhän Prada sen tiennyt mutta välillä itsestäänselvyyksiäkin sai jaella ääneen. Kävellessään alkuillasta takaisin kartanolle Didi oli samaan aikaan niin onnellinen, iloinen, väsynyt ja loppuunajettu, ettei ollut pitkään aikaan tuntenut niin montaa tunnetta samaan aikaan. Kaikesta huolimatta hän odotti huomisia koettelemuksia todella innoissaan ja puskisi varmasti vielä pidemmälle Nimbuksen kanssa.

Viikkoa ennen kisoja

Tuijottaessaan mustan orin karsinapaikan numeroa satulatelineen päädyssä, Lucy tunsi pahoinvoinnin lyövän aaltona ylitseen. Hänen ei olisi pitänyt koskaan suostua ratsastamaan koululuokkaa Miulla, vaan miten hän olisi voinut sanoa ei työnantajalleen? Miulla ratsastaminen oli suuri kunnia, mutta kilpaileminen ei ollut häntä varten. Hän olisi mielellään ratsastanut koulutreenin Miulla vaikka kerran viikossa, kunhan hän olisi voinut tehdä sen kaukaisimmalla kentällä kaikkien uteliaiden tai arvostelevien katseiden ulottumattomissa. Tyttö veti värähtävän henkäyksen ilmaa keuhkoihinsa, sulki hetkeksi silmänsä ja muistutti, että oli saanut tämän työn sen takia, että osasi. Samalla logiikalla hän lähtisi kouluradalle Miun kanssa. Hänet oli valittu orin ratsastajaksi, koska hän osaisi, eikä vaikka Jamieta, joka kyllä varmasti olisi osannut paremmin, ja nyt hänen logiikkansa kaatui omaan mahdottomuuteensa. Joka tapauksessa Miun piti saada nauttia kilpatohinasta ja oli hänen ansiotaan (tai syytään), että ori pääsisi kilpailemaan.
Tyttö nosti mustan koulusatulan telineeltä ja yritti olla lyyhistymättä painon alle. Hän tiesi, ettei satula oikeasti painanut niin paljoa, mutta hän ei olisi millään halunnut nostaa mustaa satulaa turkoosilla huovalla mittaamattoman arvokkaan täysiverisen selkään. Entä jos hän ratsastaisi huonosti kilpailuissa ja heidät hylättäisiin? Tai jos hän onnistuisi pilaamaan taitavan hevosen kokonaan? Hän menettäisi vielä työnsä, jos ei pärjäisi Miun kanssa. Kädet täristen Lucy tarttui kankisuitsien niskalenkkiin ja nosti suitset koukusta käsivarrelleen. Hän tuijotti remmien sekamelskaa puhdasta kauhua katseessaan ja nieleskeli pahoinvointiaan. Siitä oli aivan liian kauan, kun hän oli viimeksi ratsastanut kankisuitsilla. Hän sekoaisi vielä sormiinsa, antaisi vääriä käskyjä ja päätyisi mokaamaan kaiken.

Tyttö suuntasi Miun karsinalle, jossa vanha täysiverinen odotteli korvat hörössä. Lucy yritti ajaa pahoinvointinsa kauas, mutta siitä huolimatta kädet tärisivät yhä, kun hän taisteli karsinan ovea auki. Miu, aina yhtä hyvätapainen ja luotettava herrasmies, ei käyttänyt käsittelijänsä epävarmuutta ja lamaannuttavaa kauhua hyväkseen, vaan seisoi kiltisti aloillaan, kun tyttö nosti koulusatulan orin selkään. Hän tarkisti satulahuovan suoruuden neljään kertaan ja vitkutteli vetämällä satulaa taakse, nostamalla jälleen sään päälle ja vetämällä uudestaan, kuin mukamas ei olisi varma, mihin kohtaan lihaksikasta selkää koulusatula kuului. Lopulta hän kiristi vyön ja siirtyi suitsien pariin. Kesti hetken, ennen kuin hän hahmotti solkien paikat, mutta sen jälkeen ei mennyt kauaakaan, kun komea täysiverinen seisoi suitset kiinnitettyinä aloillaan. Hän oli käärinyt turkoosit joustinpintelit jo aiemmin Miun siroihin jalkoihin, joten nyt ei ollut muuta tehtävänä kuin vetää hanskat käteen ja painaa kypärä päähän. Hän ei tulisi tämän valmiimmaksi, joten siitä rohkaistuneena (tai lannistuneena) tyttö tarttui ohjiin ja lähti taluttamaan oria kohti kaukaisinta E-kenttää, ettei kukaan vahingossakaan erehtyisi todistamaan hänen epäonnistumistaan.
Miun rauhallisuus vakuutti Lucyn siitä, ettei hän ainakaan murtaisi niskaansa tänään, mutta kaikki muu olisi mahdollista. Tyttö kiristi satulavyön ja nousi ketterästi suuren mustan täysiverisen selkään. Hän antoi kankiohjan roikkua löysänä kannustaessaan hevosen kiertämään kenttää rauhallisessa käynnissä. Lucy korjasi jalustimien pituutta hevosen kulkiessa rennosti kentällä, jolla oli enää yksi pieni vesilätäkkö muistuttamassa parin päivän takaisesta kaatosadekuurosta, joka oli venynyt kestämään koko päivän. Vedenpaisumuksen jälkeen oli ollut kerrassaan lystiä pestä kimoja hevosia puhtaaksi mudasta, jota hevoset keräsivät tarhasta. Sukkajalkaiset ratsut olivat menettäneet valkoiset sukkansa, rautiaista oli tullut ruunikkoja ainakin jalkojen tummuuden perusteella ja loimien pesemisessä olisi vierähtänyt helposti kolme yötä. Onneksi siitäkin oli selvitty ilman suurempaa valitusta omistajien puolelta.

Lucy keräsi ohjat paremmin tuntumalle, haki hetken hölmönä otettaan kaksista ohjista ja päätyi lopulta ratkaisemaan ongelman siten, että jätti kankiohjan roikkumaan löysempänä. Kilpailuissa näin pitkä ohja johtaisi hylkäämiseen, sen hän tiesi luettuaan aamuyöhön asti koulukilpailujen sääntöjä sydän syrjällään. Hän vakuutteli itselleen, että keräisi kangen lyhyemmäksi, kunhan vain tottuisi tunteeseen kahdesta ohjasta sormiensa välissä. Hän työsti pysähdyksiä ja voltteja käynnissä ennen kuin siirsi herkän orin raviin. Tyttö tunsi olevansa väärän hevosen selässä, kun herkkä täysiverinen siirtyi pehmeään, näyttävään raviinsa pienestä hipaisusta. Ivory teki aina parhaansa, mutta tähän mennessä hevonen olisi jo kompuroinut neljään kertaan ja Rain olisi vaatinut kymmeniä napautuksia raipalla ja pohkeilla, vaan Miu teki jo silloin, kun hän vasta valmisteli itseään pyytämään asioita. Ori tuntui lukevan hänen ajatuksiaankin. Pienikin muutos istunnassa sai hevosen reagoimaan, mikä teki pysähtymisistä täsmällisiä, volteista tasaisia ja ratsastuksesta kaiken kaikkiaan eleetöntä.
Hevosen lennokkaat, sulavat liikkeet pääsivät oikeuksiinsa, kun hän alkoi leikitellä ravin pituudella ja alkoi hitaasti koota suurta hevosta. Täysiverinen kaarsi kaulaansa ja polki kunnolla alleen, kun hän jäi hetkeksi työstämään ravia ja asetusta suurelle pääty-ympyrälle. Lucy istui alas harjoitusraviin, etsi tasapainoaan ja istui syvälle satulaan, yrittäen parhaansa mukaan säilyttää ryhdikkään ja edustavan istunnan, joka saisi koulutuomarit vakuuttumaan siitä, että hän teki yhtä paljon töitä kuin komea hevonenkin. Tyttö kokosi raviaskelta, pyysi kevyin pohjeavuin aktiivisuutta askellajin rytmiin ja huokaisi lähes ääneen, kun Miu tajusi heti, mitä hän haki takaa. Tyttö tunsi voiman, joka hänen allaan liikkui elegantilla täsmällisyydellä, mutta toisin kuin Slippers, jonka selässä moinen voima oli pelottavaa, Miun selässä hän tunsi nauttivansa ponnekkaista liikkeistä, joilla ori itseään kantoi. Miu oli joka hetki hänen hallinnassaan, tekisivät he mitä tahansa.

Hän nosti laukan, työsti sitä ympyrällä ja ollessaan tyytyväinen kokoamisen asteeseen, jatkoi suoralle uralle. Miu kantoi itseään ylpeänä, laukkasi korvat taaksepäin suunnattuina ja kääntyi pienimmästäkin merkistä helposti voltille, jonka aikana laukan tahti ei rikkoutunut hetkeksikään. Hevosesta sanattoman ylpeä Lucy kokosi laukkaa rohkaistuneena yhä lyhyemmäksi, kunnes he olisivat lähinnä sopineet Prix St. Georgesin radalle laukkansa kanssa. Tyttö valmisteli lisäyksen, käänsi orin lävistäjälle ja kuvitteli vain päästävänsä irti. Voimakas takaosa työnsi hevosta eteen vaivattomasti, kun he liitelivät lävistäjän halki. Hän kokosi orin ennen kulmaa, vaihtoi lähes huomaamattaan laukkaa ja jatkoi työskentelyä toiseen suuntaan. Miu pärskyi tyytyväisenä, kun hän hidasti käynnille ja antoi orille pidemmät ohjat välikäyntien ajaksi. Ehkä hän osaisi, edes harjoittelun tasolla, vaativan B:n kilparadan. Ajatuskin tuomareiden ja satapäisen yleisön edessä ratsastamisesta sai tytön jännittymään täysiverisen selässä. Harjaa tiukasti puristavat nyrkit saivat Miun kohottamaan jalopiirteistä päätään, vaikka muutoin hevonen ei tuntunut häiriintyvän siitä, miten ratsastaja yllättäen muuttui olemukseltaan aivan toisenlaiseksi. Lucy hengitti syvään ja keskittyi miettimään rataa, joka heidän olisi määrä suorittaa. Mitä hän haluaisi harjoitella eniten? Vastaus oli helppo: taivutuksia. Hän ei ollut vääntänyt niitä kouluratojen vaatimalla tarkkuudella ikuisuuksiin, eikä jähmeän Rainin tai kömpelön Ivoryn taivutuksia saattanut mitenkään verrata taitavan, notkean Miun liikkeisiin. Miu oli kaikkea sitä, mitä hänen muut ratsunsa eivät olleet. Hänen pitäisi harjoitella kaikki alusta alkaen, jos hän haluaisi selvitä edes jotenkuten kouluradasta, jolle hänet lähetettäisiin aivan liian pian mustalla ratsulla. Hän ei tiennyt, jännittikö enemmän Miun kanssa kilpailtavaa vaikeampaa luokkaa, vai naurettavan helppoa rataa Ivorylla, mutta siellä kilpaili myös Henrietta. Ehkä Miu oli silti enemmän jännitystä ja pahoinvointia herättävä, sillä vaativan B:n rata kävi hänenkin taitojensa äärirajoilla. Onneksi ori sentään osasi, joten toinen heistä tiesi, mitä he tekivät.

Hän keräsi ohjat uudestaan otteeseensa, valmisteli itsensä henkisesti ja muistutti, että osasi kyllä ratsastaa avo- ja sulkutaivutukset, jos vain keskittyisi. Miu ainakin oli hereillä ja liikkui rennosti, kun hän siirsi orin pehmeästi raviin ja kokosi muutaman kierroksen aikana ravin mieleisekseen. Hän ratsasti pari ympyrää lähinnä varmistaakseen, että avut menivät läpi, ennen kuin valmisteli avotaivutuksen lyhyellä sivulla. Hän lähti ratsastamaan avoa pitkän sivun seinänviertä katsellen suurista peileistä taivutusta, kolmea uraa jolla hevonen kulki ja kaulan asentoa. Hänen silmäänsä Miu taipui liikaa, mutta se saattoi johtua siitä, ettei hän tiennyt mitä teki. Tyttö koetti korjata, mutta tajusi nopeasti, ettei tosiaankaan osannut tarpeeksi, sillä Miu viuhtaisi hännällään ja painoi vasten ulkopohjetta. Lucy nielaisi, suoristi ratsunsa ja valmisteli saman liikkeen uudestaan toiselle pitkälle sivulle. Tällä kertaa hän vain ajatteli avotaivutusta, siirsi pohkeitaan aavistuksen ja muutti painopistettään, muttei tehnyt suuria liikkeitä tai antanut vahvoja apuja. Kun hän uskaltautui vilkaisemaan peilejä, oli hän tyytyväinen näkemäänsä. Ei se ollut kymmenen pisteen suoritus, hyvä jos seitsemän, mutta se riitti hänelle. Tyttö taputti orin kaulaa, vaihtoi suuntaa ja jatkoi avotaivutuksia toisessakin kierroksessa, lisäten haastetta hitaasti siirtymällä taivutuksineen lävistäjille.
Hän oli ylpeä orista, joka toimi niin täydellisesti kuin hevonen vain saattoi, vaikka hän ei ollutkaan täydellinen ratsastaja. Orin herkkyys oli omaa luokkaansa, eikä hän aina osannut ottaa sitä huomioon, kun oli tottunut tukemaan ratsujaan yksinkertaisienkin tehtävien läpi. Miun kanssa hän sai keskittyä enemmän omaan ratsastukseensa, sillä ori todellakin tiesi, mitä teki. Hän oli heistä se, joka epäonnistuisi, jos joku epäonnistuisi. Miu osaisi radan varmasti ulkoa, jos hevosen vain lähettäisi radalle ilman hermoilevaa ratsastajaa. Tyttö vaihtoi avotaivutuksista sulkuihin, jotka olivat aina olleet hänelle helpommat, luoja tiesi miksi. Hän ei uskonut, että suoritus olisi kovinkaan täsmällinen, tarkka tai ihailtava, mutta ainakin Miu liikkui oikeinpäin, ei karannut apujen alta ja kantoi itseään ylväänä.

Oli etuoikeus ratsastaa mustaa täysiveristä, siitä hän oli aivan varma, kun ratsasti loppuverryttelyä rennolla ja hyväntuulisella orilla, joka puhalteli ilmaa sieraimistaan venyttäessään kaulaansa eteen ja alas. Hän taputti mustaa, kevyesti hionnutta kaulaa ja hymyili onnellisena. Hän rakasti Ivorya enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa, mutta Ivory ei ollut Miu. Ivory oli kömpelö, tukea tarvitseva ja jalkoihinsa sekoava puoliverinen, josta ei koskaan olisi kouluratsuksi, ei sillä tavalla kuin mustasta täysiverisestä, jolle elegantit liikkeet tulivat luonnostaan. Onneksi Ivoryn ei ollut tarkoitus siirtyä koulukentille hurmaamaan tuomareita hänen kanssaan. Nämä kisat olivat poikkeustapaus, joten näitä ei laskettu. Sitä paitsi, helposta B:stä selvisi kuka tahansa, jopa hän. Niin tyttö ainakin kovasti yritti vakuutella itselleen, että saisi nukuttua edes muutaman silmäyksen seuraavien öiden aikana. Tästä tulisi pitkääkin pidempi viikko, jos hän ei nukkuisi lainkaan.
Lucy pysäytti Miun keskelle kenttää, kumartui halaamaan mustaa kaulaa ja hengitti hevosen tuoksua syvään. Hän pärjäisi kyllä, kaikki sujuisi hyvin. He pääsisivät läpi, eivät huippupisteillä, mutta pääsisivät kuitenkin. Hän ei unohtaisi rataa, hän ei ratsastaisi huonosti, Miu ei rikkoisi itseään tai säikkyisi mitään. Ori nauttisi päivästä, hän selviäisi hengissä, ja siinä se. Se oli vain yksi päivä vuodesta, joten hän selviäisi kyllä. Hänelle jäisi edelleen 364 päivää aikaa ratsastaa metsissä piilossa muiden katseilta. Tyttö liukui alas mustasta satulasta, löysäsi vyön ja nosti jalustimet ylös. Hän aukaisi turparemmin, jotta Miu saisi haukotella mielensä mukaan ja venytellä leukojaan, joita nahkahihnat olivat pitäneet suljettuina ratsastuksen ajan. Tyttö silitti orin pehmeää poskea ja hymyili painaessaan otsansa valkoista tähteä vasten.
”Olet upea, upea hevonen”, hän kuiskasi hiljaa kentän tuuleen ennen kuin lähti mustan täysiverisen kanssa tallia kohden. He selviäisivät hengissä ja se saisi riittää.

Sunnuntaina 12.4. klo 13:30 alkava Vaativa B (avoin) - Lucy Collins ja Miu Miu xx

Kiitos kentän laidalle henkiseksi tueksi saapuneen Pauluksen, Lucy oli löytänyt sisäisen rauhansa mustan täysiverisen selässä. Tyttö istui ryhdikkäänä koulusatulassa, kannatteli molempia ohjia tottuneesti käsissään ja pyysi hevoselta herkin avuin toinen toistaan vaativampia liikkeitä. Miu tuntui laittavan parastaan alun takkuamisen jälkeen, sillä nyt hevosen jokainen askel tuntui olevan hänen hallinnassaan. Hän hahmotti tarkalleen, missä musta takaosa kulki, mihin valkoisten sukkien peittämät takajalat astuivat ja missä etujalat kulkivat takajalkoihin nähden. Lucy tunsi orin elegantit, pehmeät liikkeet ja mukautui niihin; hän saattoi pienellä istunnanmuutoksella säädellä hevosen askelpituutta, pohkeiden höyhenenkevyellä hipaisulla pyytää korkeampaa tai eteenpäinpyrkivämpää liikettä ja vain hieman nyrkkiä tiukemmaksi puristamalla pysäyttää täysiverisen suoraan ravista. Jännitys kohotti silloin tällöin rumaa, ahdistavaa päätään ja sai vatsan heittämään kuperkeikkaa, mutta yksi vilkaisu Pauluksen suuntaan sai jännityksen sulamaan. Mies uskoi heidän pärjäävän, joten he pärjäisivät. Aivan sama, mitä hänen typerä mielensä yrittäisi hänelle väittää, hän ei uskoisi muuhun kuin siihen, että kouluradalla olisi mukavaa, Miu nauttisi jokaisesta sekunnista ja Corinne voisi olla ylpeä mustasta täysiverisestään.

Mitä lähemmäs heidän vuoronsa tuli, sitä hermostuneemmaksi Lucy muuttui. Hän laukkasi ties kuinka monetta kertaa ympyrällä ja kokeili siirtymistä kootusta laukasta keskilaukkaan ja takaisin, vaikka Miu liikkui aina yhtä pehmeästi, venytti askeltaan vaivatta ja kokosi itsensä vain muutamalla laukalla lyhyeen, ahkeraan koottuun muotoon. Miu osasi, hän osasi, ja silti hän oli varma, etteivät he kumpikaan enää osaisi, kun ympärillä olisi valkoiset kouluaidat. Hän laskeutui selästä vastahakoisesti, taputti orin kaulaa ja pyysi kaikilta mahdollisilta korkeammilta voimilta onnea ja suopeutta radalle. Hän aukaisi huolellisesti käärityt valkoiset pintelit, kääri ne samalla uudelle rullalle seuraavaa käyttökertaa varten ja rapsutteli kentän laidalla seisovan hevosen kaunista päätä. Tyttö antoi pintelit Pauluksen hellään huomaan, vaihtoi muutaman hermostuneen sanan ystävänsä kanssa ja nousi kannustusten saattelemana mustan täysiverisen selkään. Hän keräsi molemmat ohjat käsiinsä, soi viimeisen hermostuneen vilkaisun yläilmoihin ja lähti rauhallisessa käynnissä D-kentälle, jolle valkoiset, matalat aidat olivat rajanneet kouluradan.

Hän käytti aikansa radan ulkopuolella hyödyksi tällä kertaa. Hän testasi kaikki askellajit läpi, näytti huolella kokeneelle kilpahevoselle jokaisen puolen radasta ja lopulta peruutti suoraan ja hallitusti muutaman askeleen. He pärjäisivät, hän vakuutti itselleen kun nosti laukan, kokosi sitä rauhallisesti ja käänsi mustan, elegantisti itseään kantavan täysiverisen radalle. Tyttö imi varmuutta hevosesta, joka tuntui tietävän tarkalleen, mitä siltä odotettiin. Hän pysäytti Miun pehmeästi keskelle kenttää, tervehti tuomareita ja veti syvään henkeä. Tästä se lähtisi, hänen elämänsä vaikein koulurata hevosella, joka olisi osannut vielä monta luokkaa vaikeamman radan. Miu, ihana, herkkä ja luotettava herrasmies, ei tekisi mitään pahaa tarkoituksella tai tahallaan, vaan hän saattoi luottaa siihen, että hevonen kantaisi hänet radan läpi vailla pienintäkään epäröintiä, kunhan hän vain kertoisi, mitä odotti hevoselta.

Ja hän kertoi. He lähtivät rytmikkäässä, lennokkaassa harjoitusravissa kiertämään kenttää, eikä aikaisempaa suoritusta pilanneesta jännityksestä ollut tietoakaan. Miu liikkui halukkaasti, kuunteli herkästi ja reagoi pyyntöihin pehmeästi, mistä Lucy ei voinut olla muuta kuin äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen. Ihana, upea täysiverinen ori teki kaikkensa, jotta he pärjäisivät radalla - ja nautti joka hetkestä, mikäli valppaasti hörössä olevista korvista saattoi mitään päätellä. Hevonen käänsi niitä taaksepäin ainoastaan silloin, kun hän valmisteli pienellä puolipidätteellä seuraavaa tehtävää, ja sen jälkeen mustat korvat osoittivat taas eteenpäin, kun ori tanssahteli riemua täynnä liikkeestä toiseen. Avotaivutukset, joita Lucy oli etukäteen pelännyt järjettömyyksiin asti, onnistuivat mainiosti, sulkutaivutuksissa Miu kantoi itsensä alusta loppuun tyylikkäästi, eikä edes jatkuvat kootun ja harjoitusravin välillä vaihtelut sekoittaneet orin rytmiä. Lucy ei voinut kuin ihailla hevosta, jota pääsi ratsastamaan, vaikka toivoikin yhä, ettei joutuisi tekemään tätä liian usein yleisön ja tuomarin silmien edessä.

Ensimmäinen keskiravi jäi heidän osaltaan vajavaiseksi, sillä hän ei uskaltanut pyytää hevoselta tarpeeksi. Seuraavaa kertaa varten hän korjasi, valmisteli paremmin ja päästi hevosen todella venyttämään itseään ja hyödyntämään lihaksikasta takaosaansa. Lapoihin tuleva liike sai yleisön innostumaan ja Lucyn hymyilemään kaiken jännityksensä lomasta. Jopa ne samaiset laukkaympyrät askeleen muutosten kera onnistuivat, vaikka hän oli vielä lämmittelyssä harjoitellut niitä lähes kauhunsekaisella vimmalla. Kun hän käänsi hevosen pitkälle sivulle, keräsi kulmassa aavistuksen painetta ohjalle ja kuvitteli vain päästävänsä suuren orin irti, hevonen esitteli upeaa, voimakasta lisättyä laukkaa koko kuudenkymmenen metrin edestä. Suuret askeleet, joiden puhdas voima sai tytön hengityksen salpautumaan, kiidättivät heidät hetkessä kulmaan ja takaisin koottuun laukkaan, missä Miu työskenteli kaula kaarella ja polki upeasti alleen. He siirtyivät raviin hallitusti, kääntyivät lävistäjälle ja esittelivät vielä kerran lennokasta lisättyä ravia, jossa aiemmin saavutettu tahti säilyi. Kun Lucy pysäytti Miun keskelle kenttää lopputervehdykseen, laski ohjat käsistään ja antoi hevosen poistua radalta vapaassa käynnissä, ei hän voinut millään peitellä leveää hymyään, joka koristi kalpeita kasvoja. Hän ei ollut ikinä uskonut sanovansa sitä, mutta hän oli nauttinut joka hetkestä kouluradalla täysin siemauksin. Miu oli ollut upea ratsastettava, jonka selässä oli kunnia istua.

Tyttö hyppäsi alas selästä heti kouluaitojen ulkopuolella ja suuntasi tuomarinpöydän ääreen, josta sihteeri ojensi hänelle arvostelupaperin. Tulokset kuulutettiin koko kentän kansan tietoon. Lucy ei uskonut kuulemaansa, mutta tuijottaessaan käteen lykätystä paperista tulosta 75,67%, ei hän voinut muuta kuin uskoa. Hän ei ollut ainoastaan selvinnyt radasta hengissä ja tarjonnut Miulle mahdollisuuden nauttia kilpailujen tohinasta, hän oli myös ottanut hyvän tuloksen, joka nosti heidät toiselle sijalle. Hölmistyneenä hän talutti Miun ulos kentältä tulospaperi nyrkkiin puristetussa kädessä täristen.
”Olit upea, Miu”, hän kertoi orille löysätessään suitsien turparemmiä. He seisoivat hiekkatien laidalla kahden kentän välissä, sillä tyttö halusi seurata vielä loput ratsukot, joita luokassa olisi. Hän ei uskonut, että heitä voitaisiin pudottaa enää ruusukkeilta, mikä sai jännityksen kuplimaan vatsassa. Vau. Hän, ensimmäistä kertaa Rosings Parkin koulukisoissa ratsastava, saisi heti toiselta radaltaan ruusukkeen. Tyttö antoi Miun nyhtää vihreitä ruohotuppoja tien sivusta. Hän pesisi kuolaimet korkeimman omakätisesti, niin kenelläkään ei olisi sanomista asiasta. Ori oli hetken herkuttelunsa ansainnut, kun oli ollut niin täydellinen kouluradalla. Miu oli maailman paras hevonen, siitä hän oli varma. Ivory oli rakkain, tietenkin, mutta Miu oli uskomattoman taitava ja työskentelyyn helpolla motivoituva ori, jonka ratsastaminen oli hänelle suuri kunnia. Ehkä hän saisi tämän kerran jälkeen valmentautua Miulla satunnaisesti. Se voisi olla todella opettavaa. Ivoryn kanssa hän pääsi opettelemaan hevosen tukemista, auttamista ja loppuun asti viemistä, mutta kuinka upeaa olisikaan, jos Miu voisi opettaa hänelle askellajien kokoamista yhä pidemmälle, jopa kenties niin pitkälle, että he voisivat koettaa puolikasta laukkapiruettia. Se olisi upea kokemus.

Tyttö vilkuili kentälle, jolla toinen toistaan hienommat hevoset esittivät kouluohjelman, mutta tuulen kantamat tulokset kertoivat, ettei yksikään hevosista yltänyt samaan kuin Miu. Viimeisen ratsukon jälkeen kuuluva kuulutus luetteli sijoittuneet ja kutsui heidät kunniakierrokselle kymmenen minuutin päästä. Lucy oli kaatua rähmälleen hiekkatielle. Hän ihan oikeasti nousisi vielä kerran Miun selkään, ratsastaisi voittajan perässä ruusuke suitsia koristaen kentän ympäri ja antaisi Miun nauttia yleisön suosionosoituksista. Tyttö räpytteli silmiään ja ryntäsi toimeen. Hän kiristi turparemmit pahoitellen orille sitä, ettei se voinut enää nyhtää ruohoa ja talutti hevosen tallin puolelle, jotta voisi vetäistä pehmeällä harjalla kaulan ja kyljet. Lucy kiristi satulavyön, jonka oli löysännyt heti radan jälkeen ja rapsutteli Miun kaulaa yrittäen yhä ymmärtää, mitä oli tapahtumassa.

Onnellinen, joskin yllättynyt hymy huulillaan tyttö talutti Miun ulos tallista, nousi herkän orin selkään ja ratsasti rennossa käynnissä takaisin syrjäisen D-kentän laidalle. Yksi kerrallaan sinne kerääntyi myös muita ratsukoita. Tytön yllätykseksi Hook löytyi hevosten joukosta uuden omistajansa kanssa. Lucy ei suunnannut sen suurempaa huomiota mieheen tai säikkyyn ruunaan, joka sähelsi omiaan ja säikkyi tuulta, sillä hän mielellään pysytteli omissa oloissaan. Miu katseli korvat hörössä ratsukoita, joihin he säilyttivät tuntuvan etäisyyden, sillä hän ei halunnut kenenkään kolhivan korvaamattoman arvokasta täysiveristä.
He lähtivät kentälle jonossa, asettautuivat riviin ja ottivat vastaan ruusukkeet, jotka sijoittuneille jaettiin. Miu seisoi rauhallisesti paikoillaan kun tuomari kiinnitti sinisen ruusukkeen orin suitsiin. Ori oli tottunut palkintojenjakoon eikä hätkyillyt omiaan, mistä Lucy oli kiitollinen, sillä tyttö epäili pyörtyvänsä aivan kohta. Hän muistutti itselleen, että pitäisi hengittää, hymyillä ja näyttää selässä fiksulta, mutta hengitys tuntui unohtuvan kerrasta toiseen. Hän otti tärisevin käsin vastaan ojennetun kirjekuoren, jossa oli alennuslahjakortti valmennukseen. Miun selkään heitettiin palkintoloimi, jonka hän kiskoi paremmin satulan päälle. Hän ei tiennyt, miten päin olisi ollut selässä, kun todellisuus iski vasten kasvoja. Hän oli sijoittunut hienosti toiseksi vain pienellä erolla ensimmäiseen. Hän oli saanut hyvät prosentit radasta, jolla hevonen oli nauttinut olostaan. Lucy oli onnistunut, vaikka oli ollut etukäteen varma, ettei pärjäisi lainkaan. He olivat selvinneet suorituksensa alusta loppuun suorastaan upeasti.

Tyttö veti värähtäen henkeä, kannusti hevosen laukkaan ensimmäisenä kulkevan perään ja uskaltautui jopa vilkuttamaan yleisölle, kun he kiersivät kentän ympäri hallitussa, joskin hieman reippaammassa laukassa. Lucy etsi katseellaan pikaisesti Corinne Fairchildia, muttei yhdellä vilkaisulla löytänyt tallinomistajaa mistään. Hän haluaisi kiittää mahdollisuudesta ratsastaa Miuta, sillä tämä oli ollut unohtumaton kokemus. Tyttö laskeutui orin selästä, asetteli fleeceloimen paremmin hevosen ylle ja nousi takaisin satulaan käydäkseen kävelemässä hevosen kanssa maastossa, jossa kukaan ei häiritsisi heidän loppuverryttelyään. Ori kulki korvat hörössä tallin lähistöllä risteilevillä poluilla ja hörisi tyytyväisenä kun hän antoi ratsun venyttää kaulaansa pidemmälle. Tyttö piti toisella kädellä kiinni satulasta kuin hakeakseen tukea, sillä hetken ajan kaikki tuntui pyörivän silmissä. Oliko tämä vain unta? Yksi vilkaisu Miun päätä koristavaan ruusukkeeseen kertoi, ettei niin ollut. Hän oli pärjännyt, selvinnyt päivästä ja vau. Hän oli saanut ruusukkeen, ratsastanut toiseksi ja loistanut koulukentällä. Lucy nielaisi. Tämän jälkeen hän ei hetkeen väittäisi, ettei osannut ratsastaa, vaikka tuomarin kirjoittamat huomiot ratsastajan eleisiin, apujenkäyttöön ja istuntaan muistuttivatkin, että edelleen oli paljon parannettavaa. Hän kumartui eteenpäin ja kietoi kätensä mustan kaulan ympärille ylistäen mustaa ratsuaan maasta taivaisiin ja takaisin.

Lauantaina 11.4. klo 9:45 alkava Ristikkoluokka (avoin) - Bethany Holland ja Rhythm of the Rain

”Voisitko letittää sen harjan?” Bethany kysyi katsellessaan pää kallellaan kirjavaa irlannincobia, joka nuokkui puoliksi hereillä karsinassaan. Lucy katsoi vuoroin hevosta ja vuoroin serkkuaan, pudistaen jälleen kerran päätään.
”Ei estekisoissa tarvitse letittää harjaa”, tyttö muistutti kolmannen kerran aamun aikana. Bethany kääntyi katsomaan Lucya pieni hymy punatuilla huulillaan.
”Ei niin, mutta minä haluan”, ylipainoinen nainen vastasi mahdollisimman vetoavalla äänellä. Hän ei itse osannut letittää Rainin pitkää ja paksua harjaa, joten hänen ainut toivonsa oli Lucy, joka tuntui varsin vastahakoiselta tarttumaan toimeen. Hän ei ymmärtänyt, miksi serkku ei vain letittänyt harjaa, kun oli luvannut letittää sen koululuokkaakin varten seuraavana päivänä.
”Siitä saa paremmin tukea, jos se on auki”, Lucy perusteli turhaan kantaansa harjan vapaaksi jättämisen puolesta. Bethany pudisteli päätään.
”Mutta se näyttää paremmalta, jos on siististi letitetty.”

Keskustelu ei tuntunut koskaan löytävän mitään päätöspistettä, joten huokaisten Lucy suostui letittämään harjan. Tyytyväisenä siihen, että oli saanut tahtonsa läpi, Bethany siirtyi karsinan oviaukolta yläkerran oleskelutilaan siistimään omaa olemustaan. Hän oli käynyt ostamassa koko joukon uusia varusteita näitä kilpailuja varten, lähinnä itselleen tietenkin. Hänellä oli täydellinen kisavaatetus, vaikka asu ei ollutkaan vaadittu tämän tason kilpailuissa. Hän oli päättänyt näyttää ammattilaiselta, mihin päätökseen hän oli enemmän kuin tyytyväinen napittaessaan mustan mittatilauksena tehdyn ratsastustakin kultaisia nappeja. Tänään hän pääsisi loistamaan, kun he hyppäisivät ristikkoluokassa ruunan kanssa. Hän oli harjoitellut paljon hyppäämistä Rainin kanssa ratsastustunneilla ja itsenäisestikin. Hevonen ei ollut hypännyt paljoa elämänsä aikana, joten harjoitus oli tehnyt hyvää heille molemmille. Ristikkoluokassa ei onneksi tarvitsisi hypätä korkealle tai edes mennä kovin kovaa. Kunhan Rain vain laukkaisi jokaiselle esteelle, he selviäisivät kyllä. Ravista ruunan hypyt olivat kovin nykiviä ja epätasaisia, eikä hän tiennyt, kuinka hyvin pysyisi selässä, jos hevonen harrastaisi niitä. Ehkä olisi sittenkin pitänyt jättää harja auki… Ei. Rainin pitäisi näyttää tupsujalkojensa kera upealta, varteenotettavalta kilparatsulta, joten harja oli oltava leteillä. Nainen varmisti peilistä näyttävänsä hyvältä, korjasi hieman meikkejään ja palasi sitten tallin puolelle, jossa Rain odotti häntä harja letitettynä.

”Onko tuo jokin ihan oikea letti?” Bethany kysyi Lucylta, joka seisoi hevosen takana letittämässä häntää. Lucy kohotti hetkeksi katseensa työstään, vilkaisi Rainin harjaa koristamaa salmiakkikuviota ja sen jälkeen vapaana roikkuvaa loppuharjaa.
”On. Sitä kutsutaan verkkoletiksi tai salmiakiksi. Monet käyttävät sitä hevosillaan, joiden harjat ovat poikkeuksellisen paksut sekä selkeästi ylitse ratsumitasta”, tyttö kertoi jatkaessaan ranskanlettiä paksuun häntään. Häntäruodon päätyttyä hän letitti kädessään olevia jouhia niiden koko pituudelta.
”Okei. Se näyttää hauskalta”, Bethany vastasi, kaivoi puhelimensa taskustaan ja nappasi muutaman kuvan uneliaasta irlannincobista. Lucy taputti hevosen lautasta saatuaan kumilenkillä ruunan hännän letin päätökseen ja asteli ulos karsinasta. Hän oli tyytyväinen päätökseensä letittää harja verkoksi, sillä nyt Bethany voisi tarpeen vaatiessa ottaa kiinni harjasta, mikäli naisen tasapaino horjuisi.

Bethany jäi varustamaan estehevostaan yksinään, vilkuillen aina silloin tällöin puhelimensa näyttöä, jolle ilmestyi ilmoituksia instagramista. Monet tykkäsivät Rainin kuvasta, muutama kommentoi sitä, mikä oli Bethanylle riemuvoitto. Kaikki kehuivat Rainia ja miten valmiilta ja upealta se näytti. Hän ei vastannut kehuihin, mutta päätti napsivansa ruunasta enemmänkin kuvia jatkossa. Kaikki tuntuivat aina tykkäävän tupsujalan kuvista, kun hän niitä instagramiin asti julkaisi. Satulavyön kiristyminen sai Rainin puhaltamaan ilmaa kuuluvasti sieraimistaan. Ilmeisesti ruuna heräsi siinä kohtaa todellisuuteen, jossa sitä oltiin viemässä näin aikaisin ulos tallista ja työntekoon. Hevonen puhalteli ilmaa kuin huokaisten elämän epäoikeudenmukaisuudelle, mutta kirjava ratsu otti kuolaimet siitä huolimatta nätisti suuhunsa. Oranssi satulahuopa, samansävyiset suojat ja korvien peitoksi kiskottu huppu huusivat Bethanyn mielestä ammattimaisuutta ja kilpailuhenkeä. He olivat tulleet tänne voittamaan.

Hän lämmitteli Rainin huolellisesti D-kentällä, ollen tyytyväinen kaikkiin niihin neuvoihin, joita Lucy oli edellisenä päivänä jaellut. Hän sai hevosen liikkumaan eteenpäin vähemmällä vaivalla kuin yleensä, ja vaikka hän oli nurissut pitkästä lämmittelyajasta eilen Lucylle, oli hän tänään tyytyväinen siihen, että serkku oli patistanut häneen liikettä. Rain vaati huolellisen lämmittelyn ihan ilman esteitäkin, että oli riittävän hereillä selvitäkseen apujen monimutkaisesta verkostosta, puhumattakaan sitten siitä, että pitäisi vielä hypätäkin. Bethany ratsasteli soikeita voltteja, teki siirtymisiä ja yritti pohkeenväistöä, mistä Rain lähinnä luisti kaatumalla lapa edellä pohjetta pakoon. Onneksi tänään ei ollut koulurataa, josta pitäisi selvitä. Hän lykkäsi ruunan ohjat äidilleen, joka oli tunnollisesti herännyt aikaisin aamulla tullakseen katsomaan tyttärensä estekilpailuja ja lähti kävelemään radalle. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, mitä hänen kuului tehdä kävelyn aikana, joten hän tyytyi harppomaan ja näyttämään siltä, että tiesi mitä teki, kun asteli esteeltä toiselle hyppyjärjestyksessä. Bethany painoi radan mieleensä, mutta onneksi esteet oli numeroitu. Ei voisi unohtaa, kun seuraisi vain numeroita.

Nainen palasi tupsujalan luokse, otti muutaman kuvan instagramia vasten, täytti tekstikentän hashtagien edeltämillä sanoilla ja kiipesi yleissatulaan. Hän lähti uudestaan ravailemaan Rainilla ympäri lämmittelykenttää, hyppäsi matalat ristikot ja hyödynsi puomeja ravailemalla niiden ylitse. Rain kolisteli kerrassaan kamalasti, mistä hyvästä Lucyparka sai olla jatkuvasti korjaamassa puomien välejä, sillä serkku oli ilmeisesti käsketty valvomaan tätä lämmittelyä nyt kun rata oli valmis kilpailijoita varten. Bethany ei edelleenkään ymmärtänyt, miksi Lucy oli vaihtanut vaivattoman elämänsä heidän luonaan rankkaan työhön tallilla, mutta tänään ei ollut sen pohtimisen aika. Hän nosti laukan ja hyppäsi ristikot uudestaan, tyytyväisenä siihen, miten Rain hyppäsi matalalta niiden yli ja painoi paksut jalkansa vasten vatsaa. Hänen hevosensa ei ehkä ollut luikero puoliverinen, joka näytti hajoavan jos selkään laittoi lasta enemmän painoa, mutta kyllä hänenkin hevosensa osasi hypätä, vaikka este olikin matala, pieni ristikko.

He lähtivät radalle luottavaisin mielin. Bethany ei uskonut minkään voivan mennä pieleen, sillä Rain oli hyvä hevonen, joka teki mitä pyydettiin ja oli luotettava. Ruuna ei säheltäisi omiaan, joten hän voisi keskittyä näyttämään hyvältä hevosen selässä. Bethany nosti laukan lähes heti päästyään porttien sisäpuolelle, kiersi kentän ympäri kerran naputellen raipalla tahtia tahmeaan laukkaan ja suuntasi sitten ensimmäiselle ristikolle. Rain höristi korviaan tajutessaan esteen, hyppäsi sen yli vaivattomasti ja kuunteli ohjeita, kun ratsastaja käänsi kohti seuraavaa hyppyä. Yhdestä käännöksestä tuli turhan tiukka, eikä Rain kunnolla tajunnut edes estettä ennen kuin piti jo hypätä, joten puomit kolahtelivat heidän perässään maahan, kun ruuna ei ehtinyt tai viitsinyt painaa etujalkojaan kunnolla vatsaansa vasten ja päätyi lähinnä harppaamaan esteen yli, kun se osui reitille kesken laukka-askeleen. Yksi kaarros venyi pitkäksi, mutta se ei haitannut muuta kuin ajan kanssa, mutta Bethany ei miettinyt sellaisia. Rain oli hidas, mikä ei ollut lainkaan yllättävää. Suurempi pettymys oli toinenkin ristikko, kahden sellaisen sarja, jolla Rain hukkasi rytminsä kokonaan ja päätyi pudottamaan raville ennen jälkimmäistä estettä. Nykäisevä hyppy tuli yllätyksenä ratsastajalle, joka takertui vauhdilla verkkoletillä siistittyyn harjaan jotta pysyisi mukana liikkeessä eikä päätyisi nielemään maneesin hiekkaa. He ylittivät viimeisen ristikon kaikessa rauhassa, vaikka epäonnistumiset aiemmilta kohdilta painoivatkin ratsastajan mieltä. Bethany taputti siitä huolimatta ruunan kaulaa, kun he ratsastivat ulos radalta hitaan ajan ja neljän virhepisteen kera.

Naiselle ei tullut yllätyksenä kuulutettu kuudes sija, sillä hänkin tiesi, ettei rata ollut mennyt hyvin. Rain oli ollut hidas, kömpelö ja teknisesti toivoton esteiden välissä, eikä hän ollut osannut sen enempää. He lähtivät kävelemään kohti tallia, livahtivat karsinaan ja asettuivat aloilleen. Rain tuntui nukahtavan heti kun tuttu karsina oli ympärillä, eikä Bethany laittanut sen paremmaksi. Hän huokaisi aukoessaan letitettyä harjaa. Heidän pitäisi harjoitella vielä paljon, ennenkö estekisoissa voisi odottaa ruusukkeita. Hän oli kuitenkin päättänyt, että he harjoittelisivat. He hyppäisivät itsekseen ja tunneilla, ehkä kävisivät jopa valmennuksissa… Tai sitten eivät. Kouluvalmennuksiin hän voisi ehkä osallistuakin täällä, nyt kun oli oppinut enemmän. Aika näyttäisi, tai ehkä enemmänkin huominen. Jos kisaluokka menisi hyvin, hän voisi ylpeänä alkaa ilmoittautua Rosings Parkin valmennuksiin. Mikään ei estäisi häntä kohoamasta kilpakentille niin, että muutkin näkisivät, miten hieno hevonen tupsujalkainen Rain oli ja miten taitava ratsastaja hän oli, kun sai raskasrakenteisen hevosen esiintymään edukseen laiskuudesta huolimatta.

Sunnuntaina 12.4. klo 10:00 alkava Helppo C (avoin) - Bethany Holland ja Rhythm of the Rain

Rainin paksu, pitkä harja oli letitetty ranskalaiselle letille, sillä Lucy oli yhdellä vilkaisulla todennut sen olevan aivan liian paksu ja pitkä tavanomaisille sykeröille, joita kouluradoilla yleensä nähtiin. Bethany oli seurannut vierestä, kuinka hiljainen ja tavallistakin kalpeampi tyttö oli letittänyt varmoin ottein paksua harjaa, jota tuntui riittävän loputtomiin. Häntää koristava ranskanletti oli lähinnä sen takia, että Bethany oli erikseen pyytänyt hännällekin jotain hauskaa koulukisojen teeman mukaisesti. Bethany kiskoi mustia, uutuuttaan kiiltäviä ratsastussaappaita jalkaansa Rainin karsinan edessä innostuneena. He lähtisivät pian lämmittelemään ja pääsisivät sen jälkeen kouluradalle näyttämään kaikille, miten paljon olivat oppineet ratsastustunneilla. Bethany oli varustanut Rainin tapojensa vastaisesti itse, sillä ei ollut kehdannut juoksuttaa huonovointista serkkuaan enempää, eikä oikeastaan edes halunnut muita hienon kilpahevosensa lähelle - joka nuokkui unisena karsinassaan. Tallin hälinä ei tuntunut häiritsevän ruunaa lainkaan, tuskinpa hevonen edes tiesi, mitä tänään oli edessä. Ei se ollut eilenkään tiennyt.

Bethany varmisti vielä kertaalleen kännykän etukameran avulla että näytti tyrmäävältä. Valkoiset, uudet ja nimenomaan tätä käyttöä varten ostetut ratsastushousut olivat tahrattomat, musta kilpatakki istui täydellisesti, sillä hän oli teettänyt sen mittojen mukaan ja valkoiset hanskat kruunasivat kokonaisuuden. Mustat saappaat kiiltelivät edellisiltaisen puunauksen jäljiltä ja hopeiset kannukset toivat mukavan lisäsäväyksen muutoin niin tummiin saappaisiin. Ei hän varmaan niitä tarvitsisi, jos saisi heräteltyä Rainin lämmittelyssä, mutta ei niistä haittaakaan voinut olla. Nainen suoristi kilpatakkinsa, veti valkoiset hanskat käteensä ja asetteli mustan kypärän huolellisesti letitettyjen hiustensa päälle. Hän herätteli Rainin päiväuniltaan ja lähti kiskomaan raskasrakenteista tinkeriä perässään B-kenttää kohti, jolla lämmittely ratsastettaisiin. Bethany oli varsin tyytyväinen sekä itseensä että kirjavan hevosen ulkonäköön, kun he siirtyivät kentälle ponien, romuluisten hevosten ja muiden toisarvoisten ratsukoiden sekaan. Hänen hevosensa oli sentään irlannincob, upea roturatsu tupsujalkoineen, ja he pääsisivät pian voittamaan koko luokkansa. Tai ainakin heillä menisi paremmin kuin poniratsukoilla, koska poneista ei ollut mihinkään.

Bethany kiipesi Rainin leveään selkään, kannusti hevosen päättäväisesti liikkeelle ja joutui useampaan kertaan vaatimaan sekä raipan että kannusten voimalla eteenpäinpyrkivyyttä. Lucyn neuvot yhdistettynä ratsastustunneilta kerättyyn kokemukseen ja kilpailun tuomaan voitontahtoon saivat Bethanyn pyytämään päättäväisesti kaikkea sitä, mistä nainen yleensä luisti hevosensa kanssa. Rain pärskähti siirtyessään laiskaan raviin, mutta tällä kertaa se ei riittänyt Bethanylle - hän halusi enemmän, tarvitsi enemmän. Enemmän ravia, enemmän rytmiä ja ennen kaikkea enemmän liikettä. Rain puhalteli ilmaa sieraimistaan kuin protestoiden tuhahtelun muodossa moista intoa tehdä töitä, mutta ruuna nosti kerta kerralta päätään ylemmäs, alkoi työskennellä koko selällään ja liikkua eteenpäin ilman jatkuvaa muistuttelua jalkojen siirtämisestä seuraavaakin askelta varten. Bethany oli tyytyväinen saatuaan hevosen nostamaan laukan suoraan käynnistä ja vain muutamalla raipannapautuksella. Kyllä he selvittäisivät ratansa helposti! Paljon helpommin kuin nuo muut, joilla oli milloin mitäkin ongelmia hevostensa kanssa. Bethany laskeutui hevosen selästä, riisui turkoosit suojat jotka oli hevoselle laittanut lähinnä näön vuoksi (pinteleiden kääriminen ei sopinut hänelle sitten lainkaan) ja jätti raipan sekä suojat äidilleen, joka seisoi kentän laidalla katselemassa.

Tästä se lähtisi, heidän kisakautensa. He kilpailisivat kaikissa kisoissa, jotka vain löytäisivät, ja keräisivät roppakaupalla ruusukkeita. Hän oli jo tehnyt tilaa ruusukkeita varten huoneeseensa, sänkynsä päädyn yläpuolella olevalle seinälle. Siitä tulisi hänen Rain-seinänsä. Aivan! Hän oli ollut unohtaa pakollisen selfien, joka tästä päivästä olisi saatava muistoksi. Nainen kaivoi puhelimen taskustaan, räpsi lähemmäs kolmekymmentä kuvaa eri ilmeillä Rainin vieressä seisten ja valittuaan parhaan otoksen, lisäsi muutaman filtterin ja laittoi kuvan instagramiin. Hän vilkuili hetken, josko saisi yllättävän tykkäysryöpyn, mutta luovutti lopulta kapineen äidilleen, sillä heidän olisi pian lähdettävä radalle, eikä kännykkä sopisi sinne. Äiti oli luvannut ottaa tavallisella kameralla kuvia heidän radastaan, joten sieltä hän saisi toivon mukaan vielä muutaman lisäkuvan, jotka laittaa seinää koristamaan ja jotka hän voisi lisätä vaikka instagramiinkin.

Hän ponnisti itsensä Rainin selkään, keräsi ohjat käsiinsä ja vilkutti innokkaasti äidilleen sekä Lucylle, jonka näki saapuvan tallin suunnalta. Serkku näytti edelleen perin kalpealta, kiireiseltä ja hätääntyneeltä, mutta hän oli varma, että tytön mieli muuttuisi, kun tuo pääsisi oman hevosensa selkään kouluradalle. Lucy ei tosin tiennyt omistavansa Ivorya vielä, mutta ehkä hän tänään kertoisi, kun serkku olisi ensin suoriutunut omista radoistaan, joita oli onnistunut haalimaan kaksin kappalein. Bethany ratsasti itämaneesiin, suuntasi ovista sisään ja naputteli Rainiin liikettä kiertäessään kouluaitojen ulkopuolella. Hän vilkuili jatkuvasti katsomon puolelle kuin varmistaen, että jokainen katsoisi heitä eikä vaikkapa puhelintaan, sekä vilkutti iloisesti vanhemmilleen ja Lucylle. Bethany käänsi Rainin kouluaitojen sisään irlannincobille reippaassa harjoitusravissa, pysäytti hevosen muutaman askeleen tarkoitetun pisteen jälkeen ja tervehti tuomareita. Jatko ravissa sujui hienosti, joskin Rain kaatui sisään ympyröillä molempiin kierroksiin. Bethany ei välittänyt nauttiessaan hetkestään valokeilassa. Jokainen katsomossa olija katsoi häntä, vain ja ainoastaan häntä ja Rainia, joten mitäpä pienistä virheistä. Irlannincob oli näyttävä ravatessaan raskain, maata jymistävin askelin täyskaarron läpi.

Pysähdys sujui ongelmitta, kuten Rainin kanssa aina, mutta peruutus jäi kolmen askeleen pituiseksi, kun hän jo kiirehti pyytämään ruunalta ravia. Bethany käytti lopun radan siihen, että keskittyi huolellisiin teihin, kuten ratsastustunneilla oli painotettu. Nainen joutui todella vaatimaan Rainilta liikettä, jotta ruuna selviytyi askeleenpidennyksestä kunnialla, mutta ainakaan raskasrakenteinen ruuna ei rikkonut laukalle tai löntystellyt lävistäjää pitkin. Laukkatyöskentely jäi aavistuksen tahmeaksi, sillä Rain oli huomannut mahdollisuutensa luistaa työnteosta, eikä pelännyt käyttää sitä. Ruunan kolmitahtinen laukka oli hidasta, laahaavaa ja kerrassaan tahmeaa, mutta Bethany ei pyytänyt enempää, sillä nainen oli täysin tyytyväinen siihen, miten ruuna oli ainakin oikeassa askellajissa. Lopputervehdyksen jälkeen hän antoi ohjien valua pitkiksi ja taputti paksua kaulaa leveä hymy huulillaan. Se oli varmasti ollut voiton arvoinen suoritus, siitä hän oli aivan varma. Lucy näytti niin pahoinvoivalta tullessaan onnittelemaan ratsukkoa, ettei Bethany raaskinut kysellä serkun mielipidettä suoritukseen. Hän ei ollut aivan varma, oliko nuorempi edes nähnyt rataa vai joutunut käyttämään koko viisiminuuttisen siihen, että oli keskittynyt pitämään vatsansa sisällön kehonsa uumenissa.

Bethany otti vastaan arvostelupaperin, katsoi tyytyväisesti pisteitä leikkien ymmärtävänsä niistä enemmänkin, vaikka tosiasiassa hän ei kiinnittänyt huomiota muuhun kuin sanalliseen palautteeseen. Oikeiden teiden seuraamisesta he olivat saaneet upean yhdeksikön, mikä piristi mieltä suunnattomasti, samoin kuin sihteerin kirjoittama huomio ”hyvät, huolelliset tiet”. Sen sijaan ratsastajan vaikutus hevoseen sai kulmat kurtistumaan. Miten niin Rain oli ollut turta ja kuuro hänen avuilleen? Tuomari ei selkeästi ollut koskaan ennen nähnyt laiskaa hevosta kouluradalla! Tietenkään hevonen ei riehunut ja repinyt ohjia ja lähtenyt vauhdilla sinkoilemaan, mutta ei se tehnyt siitä kuuroa. Typerä tuomari. Bethany nakkeli niskojaan suunnatessaan kohti maastoja, joissa he voisivat hyvin kävellä hetken. Hän otti puhelimensa mukaan, napsi lisää kerrassaan hulvattomia selfieitä (hänen mielestään hulvattomia, siis) ja muisti kehua kuvateksteissä Rainia, kun lisäsi kuvia instagramiin ja lähetteli niitä snapchatteina kavereilleen. Tallikaveri ratsastuskoululta vastasi nopeasti whatsappin kautta välitettyyn viestiin Rainin upeasta letistä sekä suorituksen arvostelupaperista, missä tietenkin kehui hänen ratsastustaan vaikkei sitä ollutkaan nähnyt. Tyytyväinen nainen palasi tallille varttia myöhemmin kuulemaan lopulliset tulokset.

Neljänneksi tuleminen oli suuri pettymys ensimmäisen kolmen sekunnin ajan, kunnes hän tajusi, ettei kukaan tietenkään voittaisi ensimmäisissä kilpailuissaan. Sen jälkeen hän ajatteli asiaa uudelta kantilta: hän oli tullut jopa neljänneksi vaikka mukana oli yhdeksän ratsukkoa, joista varmasti useampi oli ratsastanut kilpailuissa ennenkin. Hän oli toisin sanoen tehnyt upean suorituksen, kun otti huomioon, ettei hänen hevosensa ollut automaatti ja ruusukehai. Rain vaati paljon töitä ja taitoja ratsastajaltaan, aivan varmasti vaati, joten siihen verrattuna hän oli suoriutunut mahtavasti. Leveästi hymyilevä nainen suuntasi kertomaan iloiset uutiset vanhemmilleen ja selitti mahdollisimman ympäripyöreästi ja edustavasti suorituspaperin pisteitä. Hän sai laukkatyöskentelystä saadun vitosen kuulostamaan vähintäänkin kahdeksikolta, kun selitti miten Rainin tasoiselle hevoselle laukasta kaikki kolmosta paremmat pisteet olivat upeita. Lucy ei onneksi ollut kuulemassa, sillä Bethany epäili, että serkulla olisi ollut sananen sanottavanaan hänen selittelyistään. Äiti ja isä eivät tienneet hevosista senkään vertaa kuin hän, joten heille hän saattoi esittää itsensä huomattavasti parempana ratsastajana kuin tosiasiassa oli.

Sunnuntaina 12.4. klo 13:00 alkaen Helppo B (avoin) - Dhriti Adams & Nimbus 2000

Didi oli Rosingsissa päässyt ratsastamaan useita erilaisia hevosia ja yksi niistä oli Nimbus. Kärpäskimo tamma oli hieno hevonen ja hän oli saanut ratsastaa sillä useamman kerran viime aikoina. Hän oli tykästynyt tammaan ensi hetkistä lähtien ja löytänyt yhteisen sävelen kiltin tamman kanssa helposti. Sen säikkyisyys oli vaatinut totuttelemista mutta kun Didi oli oppinut jännittämästä ja ennakoimasta tamman liikkeitä kaikki oli alkanut sujua paremmin. Naiselle oli selvinnyt, että hänen omalla olemuksellaan oli paljon merkitystä hevosen käytökseen ja täten vähitellen löytynyt rentous tarttui myös tammaan (vaikkakin vaihtelevalla menestyksellä).

Sunnuntain kisapäivän aamuna tunnelma kartanossa oli Didin osalta varsin erilainen kuin eilen, jolloin hänen oli tehnyt mieli kaivautua Kiinaan tai ainakin jäädä sänkyyn nukkumaan. Eilisen upean voiton jälkeen Didi ei malttanut odottaa päästä uudestaan kisakentälle. Tämän tamman kanssa hän kohtaisi kuitenkin erilaisia haasteita ja pyrki muistamaan ne eikä vain huitelemaan onnessaan miten sattui. Koulusuorituksen sujuminen ei todellakaan tuntunut itsestäänselvyydeltä Didille. Mikä tahansa voisi mennä pieleen ja toisin kuin esteradalla, tällä kertaa heidän suoritustaan katsottaisiin paljon paljon tarkemmin. Se ahdisti Didiä jonkin verran, sillä hän oli tietoinen istuntansa puutteista ja heikkouksista. Didi oli kuitenkin tyytyväinen, sillä Nimbuksen askellus oli tasaista eikä tuntunut liian vaikealta kuten joillain isoilla hevosilla.

Didi saapui tallille hieman eilistä myöhemmin, sillä Paulus oli suostunut letittämään tammansa hänelle valmiiksi. Mies oli varmasti siinä parempi kuin hän, Didi oli varma. Eiliset Pradan nupit olisi voinut jättää tekemättä mutta kai he olivat näyttäneet vakuuttavalta kaukaa katsottuna, jolloin muutamaa eri suuntaan sojottavaa nuppia ei huomannut.
Didi käveli jälleen varustelaukku olallaan mutta päämääränään Nimbuksen karsina ja tämä tapasikin valkoisen tamman ruskeiden silmien tapittavan katseen. "Hei neiti", Didi leperteli päivän ratsulleen kun moikkasi sitä. Kärpäskimo tamma olisi niin erilainen kuin kovapäinen Prada. Hänen pitäisi keskittyä nyt siihen, miten Nimbuksen kanssa oltiin ja sai siitä muistutuksen kun tamma säpsähti hänen kahahtavaa laukkuaan.

Todella nopeasti Didi ja Nimbus löysivät itsensä kävelemästä verryttelykentälle. Nimbuksen putipuhdas valkoinen karva kimmelsi eilenkin ahkerasti näyttäytyneessä auringonpaisteessa ja korvat tarkkailivat kaksikon eteen avautuvaa kisa-aluetta. Didi ei malttanut odottaa päästä kokemaan myöskin koulukisojen hienouden pitkästä aikaa - kaikki oli kouluradalla niin eri tavalla upeaa. Ratsukot olivat viimeiseen asti tälläytyneitä ja kauniissa harmoniassa. Didi toivoi syvästi, että pystyisi oman, kasvavan jännityksensä takaa löytämään saman keskittymisen kuin aiemmin. Hän tiesi pystyvänsä siihen ja tiesi, että Nimbus osasi olla upea, joten saavutettavissa oli paljon.

Didi nousi Nimbuksen selkään ja suoristi valkoisen pitkähihaisen paitansa parempaan asentoon. Häntä harmitti kovasti, ettei hän omistanut kisatakkia, sillä se olisi varmasti näyttänyt upealta.
Nainen kannusti astetta isomman ratsunsa kävelemään ja Didi keräsi kaiken mahdollisen löytämänsä puhdin itsestään alkukäyntien aikana. Ottaessaan ohjat käteensä hänestä tuntui siltä, että kaikki saattaisi jopa mennä ihan hyvin. Hän muisti nopeasti kerratessaan radan ja pystyi useamman ratsukon aikana kertaamaan sitä, sillä lähti itse vasta viimeisten joukossa. Hän oli myös aikataulussa, joten kaikki oli hyvin. Nimbuskaan ei ollut vielä piristänyt verryttelyä säpinöillään.
Alkuverryttely kului Nimbuksen lämmittelyssä ja irroittelussa. Didi pysyi vaivoin rentona kuullessaan yhä uuden nimen kuulutettavan aitojen sisään ja Nimbus pisti hänet töihin säikähtäessään lasta katsomossa. Niinä hetkinä, kun Nimbus ei vältellyt katsomoa se toimi oikein hyvin ja se pysyi kauniisti hänen välissään kuunnellen pienimpiäkin apuja. Toinen kentän pääty aiheutti kuitenkin päänvaivaa ja loppuverryttelystä Didi pitäytyikin toisella puolella työskennellen radan osien parissa. Nimbuksen ketteryyden ansiosta kiemuraura tuskin olisi ongelma mutta keskiaskellajit inhottivat Didiä. Hänen tasapainonsa ei tulisi riittämään mihinkään - miksei hän ollut nyt Pradan kanssa? Pradan askeleet olivat tutut ja turvalliset, pienet ja ponimaiset. Heidän kävellessä maneesiin ja lopulta kouluaitojen sisään Didiä jännitti ja pelotti, mitä jos tapahtuisi sitä ja tätä? Kauhuskenaariot hänestä unohtamassa radan ja Nimbuksen katoamassa tuntumalta tai pomppimassa omiaan yrittivät kovasti vallata pään ja loppusilaukset ennen pillin vihellystä valuivat varsin hukkaan hänen ratsastaessa tammalla puolihuolimattomia voltteja ja ympyröitä laukassa ja ravissa.

Pilli kävi ja Didi ohjasi kauniisti ravaavan Nimbuksen alkutervehdykseen. Se oli nyt kuulolla, mutta olisiko se vielä hetken päästä? Didi pysäytti valkean tammansa, tervehti jännittyneenä tuomaria ja sihteeriä ja kannusti Nimbuksen takaisin raviin. Ensimmäinen koitos, keskiravi, vaati kaiken Didin keskittymisen mutta ainakin herkkä Nimbus lavensi askeltaan vaikka hän heiluikin mukana kuin mikäkin höyhen. Siirtyminen takaisin harjoitusraviin kokorataleikkaan jälkeen oli helpottavin asia ikinä ja Didi istui jälleen tasaisempaan raviin tyytyväisenä ja suoristi Nimbuksen kulman jälkeen ja valmisteli sitten tapansa mukaan tarkasti päätyvolttia varten. Tamma oli vielä kuulolla, ehkä tämä tästä. Ehkäpä maneesilla oli rauhoittava vaikutus, ainakaan täällä ei ollut kirkuvia lapsia. Nimbus kaarsi vartaloaan pyynnöstä upeasti voltin muotoon ja suoristui sen jälkeen mukavasti. Toinen keskiravi ei ollut enää yhtä tuskainen ja Didi siirtyi ihan hyvän voltin jälkeen mielellään kiemurauralle. Kiemuraurat olivat naisen mielestä hauskoja työskentelyteitä, sillä niissä sai oikeasti keskittyä. Nimbus taipui kaariin kauniisti ja pysyi tahdikkaana. Didi tunsi kuinka tamma keskittyi häneen, eikä ulkopuolisiin ärsykkeisiin. Seuraavan lävistäjän käyntisiirtyminen lähti hyvin käyntiin mutta Didi unohti pyytää ravia tarpeeksi aikaisin ja käynti venyi aivan varmasti yli kolmen askeleen. Olipa typerä virhe, Didi ajatteli kun yritti keskittyä seuraavaan tehtävään häsläyksen sijasta. Käyntiohjelma antoi ratsukolle hieman levähdystä ja Didi henkäisikin syvään kun kannusti Nimbusta pidentämään askeltaan keskikäyntiin. Tamma otti naisen hellävaraiset avut vastaan mieluusti ja siirtyi tahdikkaasti ja siististi toisessa päädyssä käynnistä laukkaan. Didi joutui pidättelemään tamman pehmeää laukkaa hieman, jottei pitkän sivun voltti olisi aivan levähtänyt käsiin ja se valuikin hieman liian isoksi ollen kuitenkin pyöreä. Nimbus taipui laukassa yhtä ihanasti kuin käynnissäkin ja Didi tunsi olevansa tammaan todella tyytyväinen saadessaan sen syvälle kulmiin kouluaitojen viertä pitkin.
Keskilaukka ja siirtä raviin siirtyminen aiheutti Didille hieman päänvaivaa omalta osaltaan mutta pysähdykseen mennessä Didi oli löytänyt jälleen oman tasapainonsa ja pystyi pyytämään herkkää tammaa pienin pidättein peruuttamaan. Tamma lähti peruutukseen hieman vastahakoisena mutta teki jokaisen askeleen, jonka Didi pyysi ja siirtyi siitä suoraan raviin nätisti. Laukannosto tapahtui innokkaissa merkeissä myös ja toinen laukkavoltti pysyi paremmin mallillaan kuin aikaisempi. Viimeisessä keskilaukassa Didi antoi Nimbuksen mennä enemmän eteen välittämättä omasta istunnastaan sen suuremmin, sillä mitä menetettävää hänellä muka enää oli? He tulivat lopputervehdykseen ja kärpäskimo tamma laskeutui tasajaloin pysähdykseen. Tervehdyksen jälkeen Didi pystyi vain huokaisemaan, hymyilemään ja taputtamaan tyytyväisenä Nimbusta. Wau, he olivat tehneet sen! Radassa ei ollut samaa tunnelatausta kuin Pradan kanssa mutta ei hitto vieköön, sehän oli ollut ihan hyvä rata! Nimbus käveli vapain ohjin tyytyväisenä ulos itämaneesista ja pöristeli heilauttaen valkeaa harjaansa.

Päästessään alas Nimbuksen selästä Didille valkeni vähitellen kuinka hyvältä rata oli oikeastaan tuntunut, vaikka siinä olikin puutteita (lähinnä hänessä itsessään). Nimbus oli pysynyt kuulolla, kaula kauniisti kaarella ja tahdikkaana. Hän oli pysynyt lähes koko ajan itse tasapainossa ja muistanut radan - tai ainakaan tuomari ei ollut hänen virhettään huomannut, jos sellainen oli tapahtunut. Laskeuduttuaan hän tunsi ratsastuksen myös kehossaan, sillä jalkoja ja käsiä heikotti. Teki hyvää antaa valkoiselle tammalle kiitoshalaus, sillä samalla siitä saattoi ottaa tukea. Tamman hanskoilla peitettyjä käsiä hamuilevat hellät huulet saivat Didin nauramaan tyytyväisenä ja nainen kävelytti tamman kevätauringossa onnellisena. Hän oli niin kaivannut tätä jännitystä ja ratsastuksen iloa elämäänsä ja hän oli saanut sen takaisin. Oliko millään muulla oikeasti väliä, kun sai toimia näin upeiden eläinten kanssa? Juuri nyt ei todellakaan ollut.

Myöhemmin Didi sai kuulla sijoittuneensa Nimbuksen kanssa kolmanneksi eikä voinut uskoa korviaan. Kuten eilenkin, loppusunnuntainkin pienen naisen kasvoja koristi leveä, onnellinen hymy. Kotiintuotavaksi ja Ricardin ruusukkeiden vierelle ripustettavaksi pääsi kaunis keltainen ruusuke ja eilen voitetun riimunnarun vierelle pääsi toinen, yhtä ihana naru. Hänen täytyisi päästä kisakentille pian uudestaan.

Lauantaina 11.4. klo 10:00 alkava 110cm (avoin) - Theodore Morland ja Meykenhoek Z

Theodore Morland ei ollut koskaan vihannut herätyskelloaan yhtä paljon kuin sinä aamuna, kun kello katkaisi upean unen puoli seitsemältä. Hän heräsi kovaan ääneen hymy huulillaan, kurkotti vaimentamaan digitaalisen herätyskellon ja kiepahti yhä hymyillen katsomaan leveän parisängyn toista puolta. Valovoimainen hymy hyytyi hetkessä, kun unen sijaan todellisuus iski vasten kasvoja yhtä kylmänä ja lohduttomana kuin sängyn toinen puoli, jolla Gabrielle oli nukkunut ennen kuin kaikki oli mennyt pieleen. Vatsanpohja tuntui putoavan alemmas, kun hän pyrki jaloilleen ja lähti hoipertelemaan uupuneena suihkua kohti. Miten hän olikaan saattanut, edes puolen sekunnin ajan, uskoa unen hellään lupaukseen? Hänen pitäisi tietää paremmin. Hänen alitajuntansa kehitteli öisin omia lempeitä tarinoitaan, jotka tuudittivat hänet rauhattomaan uneen, mutta aamun sarastaessa unikuvien katoaminen jätti tilalleen vain entistä synkemmän ja tyhjemmän tilan. Mies huokaisi, astui suureen suihkukaappiin ja käänsi veden päälle -  jääkylmänä. Hänen pitäisi havahtua todellisuuteen, ennen kuin hän sekoaisi kuvitelmiinsa eikä enää löytäisi tietään takaisin.

Kylmän suihkun ravistelemana mies kiskoi vaatteet päälleen, suuntasi keittiöön ja odotellessaan kahvin tippumista, penkoi kaappeja minkä tahansa aamupalaksi kelpaavan toivossa. Mikään ei kuitenkaan herättänyt uinuvaa nälkää, eikä hän halunnut syödä jotakin, mikä maistuisi tuhkalta suussa, joten mies tyytyi juomaan kahvia kuppi toisensa perään, kunnes kofeiinin piristävä vaikutus iskisi läpi ja saisi hänet unohtamaan, ettei kahvi kelvannut kokonaiseksi aamupalaksi. Hän vilkaisi laukkuun siististi viikattuja kilpailuvaatteitaan huokaisten hiljaa. Hän oli odottanut näitä kisoja innolla, mutta nyt sekin into oli Gabriellen lähdön tahrimaa. Hän ei tiennyt, pystyisikö enää koskaan tosissaan innostumaan mistään, olisiko hymy ikuisesti yhtä tyhjä ja väkinäinen kuin nyt tai tuntisiko hän koskaan mitään muuta kuin turtaa tyhjyyttä ja kaiken tieltään työntävää uupumusta, joka ei väistynyt, vaikka hän nukkui kymmeniä tunteja.

Teddy vilkaisi kehystettyä valokuvaa keittiön tasolla, joutuen räpyttelemään kyyneleitä silmistään. Hänen pitäisi kerätä kuvat pois, johonkin laatikkoon, jonka voisi sulloa autotalliin eikä koskaan enää katsoakaan niiden suuntaan. Koko talo tuntui muistuttavan häntä siitä, mitä hän oli menettänyt, eikä mies tiennyt, miten pääsisi eroon kalvavasta tunteesta. Tänään hänen olisi siirrettävä se hetkeksi pois mielestään, jotta hän pysyisi ratsujensa selässä ja selviäisi esteistä, mutta iltaan mennessä sama tyhjä asunto odottaisi häntä.
Hän heitti laukun olalleen, sammutti valot ja oli jo huikkaamassa olkansa yli, että palaisi päivälliseen mennessä. Sanat kuolivat huulille, kun hän muisti jälleen kerran, ettei kotona ollut ketään, kenelle kertoa suunnitelmista. Hän huokaisi raskaasti ja veti ulko-oven perässään kiinni.

Mies istui autonsa rattiin ja ajoi puoliksi ajatuksiinsa uppoutuneena tutun reitin aina Rosings Parkin pihaan. Hän ei kolaroinut, mistä sopi kai olla tyytyväinen, mutta hän ei kyennyt tuntemaan edes sitä, kun katsoi vain kisapäivään heräilevää vilkasta kilpatallia. Mies ei tiennyt, mitä päivä toisi tullessaan, muuta kuin epäonnistumisia, luonnollisesti, sillä hän ei ollut kilpakunnossa. Hän ei pystynyt keskittymään edes sen vertaa, että voisi katsoa elokuvia tai lukea kirjoja putoamatta heti alkutekstien jälkeen kärryiltä, joten miten hän voisi kilpailla elävän olennon ohjastajana luokissa, jotka eivät olleet helppoja silloinkaan, kun hän keskittyi täydellisesti? Ei mitenkään. Teddy nappasi laukun mukaansa takakontista, lukitsi nappia painamalla auton ovet ja vaelsi tyhjä katse ennen niin lämpimissä silmissään tallin puolelle. Hän pysähtyi rapsuttelemaan Dimeä, kuten aina teki ensimmäiseksi, ja hautasi hetkeksi kasvonsa tamman pitkäksi kasvaneeseen harjaan. Ei ollut mitään syytä nyppiä ja leikata harjaa ratsumittaan, kun hevosella ei ratsastettu, joten Dime oli saanut kasvattaa tumman harmaata harjaansa mielin määrin. Hevosen tuttu tuoksu ja lämpimät hörähtelyt saivat pienen hymyn käymään väsyneillä kasvoilla, mutta sekään ei jäänyt sinne pysyvästi asumaan. Dimen  puhallellessa lämmintä ilmaa Teddyn kasvoille, mies sulki silmänsä ja nautti hevosensa huomionosoituksista. Dime oli yhä täällä, yhä hänen luonaan, joten siitä sopi olla kiitollinen.

Vaikka Pearce olikin osoittautunut kultaakin kalliimmaksi avuksi Hookin siirryttyä myös hänen haltuunsa, ei hän silti halunnut tallityöntekijän tekevän kaikkea. Mies oli jo avuliaasti harjannut Hookin puhtaaksi, jotta hänelle jäisi vain varustaminen. Teddy huokaisi hiljaa, jätti Dimen omaan rauhaansa ja suuntasi ruunan luokse, joka ei vaivautunut edes tervehtimään uutta omistajaansa. Etäinen hevonen käyttäytyi kunnollisesti hoidettaessa, mistä hän oli kiitollinen, mutta joinakin hetkinä hän kaipasi enemmän luonnetta ratsuun, joka tuntui tekevän parhaansa pysytelläkseen hänestä kaukana. Hän ei halunnut olla hevoselle yhdentekevä henkilö, joka saapui vain silloin tällöin tekemään mitä halusi. Mies halusi luoda merkittävän suhteen etäiseen ratsuun, joka toivon mukaan rauhoittuisi edes hieman, kun ratsastaja säilyisi samana. Täällä ei ollut mitään säikyttävää, mutta valitettavasti Hook ei ollut ymmärtänyt sitä vielä.

Työnnettyään suuret pumpulitollot pitkälle ruunan valppaisiin korviin, oli hän kiskonut hupun niiden ylle ja suunnannut ulos nauttimaan aamun auringosta, joka valaisi heidän lämmittelyään. Hook säikkyi milloin mitäkin, sillä ääniä ja väärässä paikassa olevia kummallisia esineitä, ihmisiä ja hevosia riitti silmän kantamattomiin. Ruuna otti ylimääräisiä sivuloikkia, viskoi päätään, tanssahteli sinne tänne ja unohti välillä, mitä hän oli siltä pyytänyt, kun jokin muu varasti hevosen huomion. Teddy ratsasti pehmeästi mutta vaativasti, teetti ruunalla töitä eikä antanut periksi ennen kuin hevonen pyöristi kaulaansa ja myötäsi niskastaan. Ruunikko sai muutaman taputuksen kaulalleen, kun hän jatkoi lämmittelyä laukassa ja liitti mukaan myös lämmittelyhyppyjä. Hevosen sulava, tyyliltään erinomainen hyppy oli aina yhtä mukava myödättävä. Siinä pysyi helposti mukana, kunhan vain osasi etukäteen varautua voimakkaaseen ponnistukseen, jolla siro puoliverinen sinkosi itsensä puomien yli varoen tarkasti jalkojaan. Teddy taputti ruunan kaulaa, selvitteli hieman mustaa harjaa sormiensa lomassa ja jatkoi sitten uudestaan kouluradalta tutummilla liikkeillä apujen läpiratsastusta.

Heidän vuoronsa koittaessa mies ei ollut lainkaan varma, olivatko he valmiita tähän. Ruuna oli venynyt kiitettävästi hänen pyynnöstään, kääntyi tarkasti ja herkästi, eikä enää reagoinut jokaiseen kolahdukseen, jota trailereista purettavat hevoset, autoista nousevat innokkaat kilpailijat ja ympäriinsä haahuilevat katsojat aiheuttivat. Ruuna kuunteli hänen apujaan, oli herkkä ja mukava ratsastaa, joten Teddy ei tiennyt, mitä voisi vielä tehdä toisin. Hän siirtyi esteiden sekaan, esitteli huolella erikoisimmat esteet ruunalle, jonka maine kieltäjänä oli surullisen kuuluisa. Mies oli käyttänyt huomattavan paljon aikaa katsellakseen ruunan vanhoja estekilpailuja netistä, jotta hän oli saanut hyvän kuvan siitä, miten hevosta tuli ratsastaa ja mitä siltä saattoi odottaa, sillä heidän yhteinen taipaleensa oli ollut hävettävän lyhyt. Heillä olisi toivon mukaan vuosia edessään, mutta juuri nyt he olivat kaksi toisilleen tuntematonta luontokappaletta, jotka olivat lähdössä 110 sentin esteradalle.

Kello soi lähtömerkiksi, joten Teddy tervehti tuomareita, nosti pyörivän laukan ja kannusti hevosen ensimmäiselle esteelle. Hän laski askeleet, keskittyi arvioimaan etäisyyksiä ja vannoi, että tänään tekisi huolellisen ja tyylipuhtaan radan sijoituksesta välittämättä. Niinpä kaarteista tuli aavistuksen pidempiä kuin ratasuunnittelija oli ajatellut, lähestymisistä suorempia ja kaikki vähänkin riskiltä vaikuttava pudotettiin auttamatta pois ohjelmasta. Siitä huolimatta Hook oli kieltää okserille, jonka johtimia koristivat kirkkaansävyiset kukkapuskat, mutta valppaana pysytellyt ratsastaja sai kannustettua hevosen epäröinnistä huolimatta esteen yli. Kolmoissarjalla toinen osa putosi alas, mutta siitä Teddy saattoi syyttää vain itseään, sillä oli yksinkertaisesti arvoinut etäisyyden väärin ja pyytänyt Hookia lyhenemään liian vähän. Hevonen ei ollut mahtunut kunnolla, joten ahtaasta välistä hypätessä oli ruuna kiskonut puomin alas etujaloillaan. Kuin ihmeen kaupalla he löysivät rytminsä ennen viimeistä osaa, joten saivat ylittää edes sen ilman kolistelua tai pudottelua.

Radan päätteeksi mies taputti hevosen kaulaa. Hook oli tehnyt hienon työn, jolla olisi varmasti ollut jos ei nyt ruusukesijoilla niin ainakin lähellä, jos hän ei olisi mokannut sarjalla. Hevonen ei kuitenkaan tuntunut kantavan kaunaa, kun he suuntasivat kävelemään lämmittelykentälle. Ruuna säikkyi vain muutamaa yllättävää ääntä liikkuessaan energisesti, mistä Teddy oli äärettömän kiitollinen. Hevosella olisi vielä toinenkin luokka edessään, joten oli hyvä, ettei ruuna ollut vielä käyttänyt kaikkia panoksiaan. Tämä suoritus oli sarjaa lukuunottamatta ollut tasapainoinen, hallittu ja ennen kaikkea yhteistyössä ratsastettu, mikä oli omiaan valamaan uskoa miehen mieleen. Hookista kehkeytyisi vielä kelpo esteratsu, vaikka Dimen paikkaa hevonen ei koskaan voisi viedä.

Lauantaina 11.4. klo 12:00 alkava 120cm (avoin) - Theodore Morland ja Meykenhoek Z

Aiemmin hypätty rata oli valanut uskoa ratsastajaan, joka vielä eilen oli vakuuttanut äidilleen puhelimessa, että Hookin ostaminen oli ollut virhe. Ruunasta oli jäänyt hyvä tunne sata kympin radalta, joten rohkaistunein mielin Teddy riisui loimen Hookin yltä, nosti satulan takaisin hevosen selkään ja kiinnitti huolella valkoiset suojat neljään jalkaan. Hän ei aikonut enää ikinä ottaa yhtäkään riskiä hevosten jalkojen kanssa, joten jälleen kerran hän tarkisti jalat lämmön ja turvotuksen varalta samalla kun kiinnitteli suojia. Dimen loukkaantuminen painoi yhä raskaana painona hänen hartioillaan, puhumattakaan kaikesta muusta, mitä viime viikkoina oli tapahtunut. Mies veti värähtäen henkeä ja pakotti huomionsa ruunaan, joka alkoi osoittaa kärsimättömyyden merkkejä jatkuvaan puunaamiseen. Hän jätti loimen siististi loimitangolle ennen kuin lähti hevosen kanssa ulos tallista ja kohti suuren suurta pääkenttää, jolla luokan ensimmäiset ratsukot jo hyppäsivät rataa.

Hook säikkyi tuulta kun hän talutti ruunan keskelle lämmittelyaluetta. Mies joutui hetken loikkimaan avuttomasti toinen jalka jalustimessa hevosen perässä, kun ruuna alkoi hermoilla ja kieppua ympyrää selkäännousun aikana. Lopulta hevonen oli sen hetken aloillaan, että hän saattoi ponnistaa itsensä tukevasti estesatulaan. Ohjat tiukkoina otteessaan hän tarkisti jalustimet, korjasi ne parempaan asentoon päkiöidensä alle ja painoi kantapäät alas, kokeillen kevyeen istuntaan nousemista. Ei hän yleensä käyttänyt näin kauaa pelkkien jalustimien tutkimiseen, mutta hän ei ollut edellisen radan jäljiltä aivan varma, pitäisikö jalustimien kuitenkin olla reiän pidemmät. Ehkä hän testaisi tällä radalla vielä tätä samaa pituutta ja uhraisi seuraavan parin viikon valmennukset ideaalin pituuden etsimiselle. Ainakin näillä jalustimilla hän oli selvinnyt 110 senttisestä radasta, joten eipä pituutta kannattanut tässä pienessä välissä mennä muuttamaan.

Ruunikko puoliverinen säikkyi milloin mitäkin, otti levottomia sivuaskelia ja säntäsi välillä muutamalla laukka-askeleella eteen kesken käyntityöskentelyn, kun jokin ääni kaukaa takaa sävähdytti hevosta. Musta korvahuppu ja pitkälle korvakäytäviin tungetut pumpulitupot onneksi tukahduttivat suurimmat äänet, jotta hevosen ei tarvinnut säikkyä aivan kaikkea lintujen laulusta yleisön mylvintään. Teddy keskittyi ratsastamaan pehmeästi mutta huolellisesti hevosta, joka oli jo osoittanut pärjäävänsä matalalla radalla loistavasti. Hän oli ratsastanut aiemman luokkansa varovaisesti, eikä aikonut muuttaa lähestymistään tälläkään kertaa. Hän ei kaivannut täältä uusia ruusukkeita palkintoseinälleen, vaan kannustavia kokemuksia uudesta hevosestaan, jolla hän toivon mukaan saisi tehdä vielä pitkän kilpauran suurissa ja vaativissa kilpailuissa sekä korkeammissa luokissa. Tämä oli totuttelua, heille molemmille. Ratsastajan jatkuva vaihtuminen ei voinut olla helppoa Hookillekaan, vaikka ruuna vaikuttikin perin etäiseltä ihmisiä kohtaan. Hän silti toivoi, että löytäisi vielä yhteisen sävelen hevosen kanssa. Ei hän siitä halinallea tarvitsisi, sitä varten hänellä oli Dime, mutta jos hän saisi hevoseen edes sen sortin yhteyden, ettei kokisi olevansa aivan yhdentekevä, olisi hän tyytyväinen.

Mies nosti laukan ja työsti osaavalla, lahjakkaalla hevosella avo- ja sulkutaivutuksia koettaakseen apujen läpimenon. Aiempi rata oli selkeästi kuumentanut hevosta, jolla oli taipumusta herkistyä heti, kun treeniin lisättiin hyppyjä. Hook pysyi käsissä eikä painanut raskaana päällään, joten luottavaisin mielin mies otti muutaman lämmittelyhypyn testatakseen, millä mielellä hevonen oli. Hook ylitti esteet omalla sulavalla tyylillään, eikä haparoinut kertaakaan askelissaan. Edellisellä radalla kielto oli kuitenkin ollut lähellä, joten tällä kertaa hän aikoi olla valppaampi ja ratsastaa aktiivisemmin. Hook kaipasi mitä ilmeisemmin sitä ratsastajaltaan, joten hän tekisi parhaansa ollakseen aktiivinen ja jatkuvasti läsnä.
”Kohta pääset hyppäämään kunnon ratoja, mutta tänään vielä harjoitellaan”, mies mumisi käyntiin siirtämälleen hevoselle ja taputti aavistuksen arastellen ruunikon kaulaa. Hän ei oikein tiennyt, mitä mieltä Hook oli moisista eleistä, mutta ainakaan vielä hevonen ei ollut viuhtonut kiukkuisena hännällään tai luiminut, joten hän oletti kehujen olevan sallittujen asioiden listalla, vaikka muutoin Hook ei hellittelyhetkistä perustanutkaan.

Hän hyppäsi vielä muutaman kerran, keskittyen erityisesti huolellisiin lähestymisiin. Cavanauhgin kosketus ruunaan näkyi - hevonen oli tarkka, huolellinen ja hallittu jokaisessa lähestymisessä, vaikka pää laskeutuikin yhä raskaampana ohjalle, jota hän kannatteli käsissään. Mies muistutti kevyesti ohjaa kohottamalla, että Hookin oli tarkoitus kannatella päätään itse, mutta tuskin muutamaa ravikierrosta myöhemmin hevosen pää roikkui jälleen hänen käsiensä varassa. Tästähän tulisi hilpeä esterata, jos hän joutuisi kaiken muun ohella vielä kannattelemaan ruunan päätäkin. Viimeinen lämmittelyhyppy poisti moiset huolet miehen mielestä, sillä Hook heitti päänsä taivaisiin ja lähestyi estettä turpa niin korkealla, ettei Teddy ollut varma, kykenikö hevonen edes näkemään, mitä oli lähdössä hyppäämään. Hän tarttui vapaana hulmuavaan harjaan, sillä ei ollut letittänyt sitä epäillessään, että ruunan säikkymisen vuoksi voisi tarvita ylimääräistä tukea, ja myötäsi rennosti hypyssä, joka tuntui liioitellun suurelta matalalle lämmittelypystylle. Kukapa hän oli hevosta moisesta syyttämään, kun kilpailutti Grand Prix tason ratsua pahaisissa metrin ja parin kymmenen sentin luokissa. Hook saisikin hypätä kovaa ja korkealta, niin ainakin hän voisi luottaa siihen, että hevonen pärjäisi myös korkeilla esteillä ilman ongelmia.

He lähtivät radalle omalla vuorollaan luottavaisin mielen - tai ainakin Teddy lähti, sillä Hook säikkyi heti radalle siirryttäessä jotakin kirkkaanväristä takkia katsojien seassa. Korskuva ruunikko otti sivuaskelia kaula kaarella eikä olisi millään suostunut suuntaamaan katsomoa kohden, mutta miehen vaativat avut menivät lopulta perille. Hook viskoi päätään kun he laukkasivat ja ravasivat esteiden lomassa ihmettelemässä eritoten kaikkia erikoisesteistä. Tavalliset puomit eivät hevosta hetkauttaneet, mutta lankkuesteestä ja vesimatosta Teddy ei voinut mennä takuuseen. Toki ruuna oli kilpaillut paljon vaativampia esteluokkia sekä kenttäkilpailuissa, mutta he olivat vasta uusi pari ja tutustuivat yhä toisiinsa. Lieni turhaa edes mainita, ettei kumpikaan vielä luottanut täysin rinnoin toisiinsa, joten tänään jopa se samainen lankkueste, jonka yli Hook liiteli normaalisti silmääkään räpäyttämättä, voisi osoittautua siksi esteeksi, joka kaataisi heidän koko suorituksensa.

Hän tervehti tuomaria heilauttamalla napakasti kättään, nosti pyörivän laukan ja hengitti syvään. Keskity, Teddy, keskity, ja kaikki sujuu kyllä. Hän ohjasi ratsun kohti ensimmäistä estettä pitäen katseensa tiiviisti kulkusuunnassa ja reaktionsa nopeina. Hän pyysi Hookia pidentämään askeltaan, kun lähestyminen näytti jäävän pitkäksi, lyhensi sitä kun Hook tuntui ajautuvan liian lähelle ja käänsi hevosta rauhallisesti kaarteissa. Ruuna viskoi päätään, painoi kädelle ja yritti kiihdyttää vauhtiaan, mutta hän istui syvälle satulaan ja vastusti liikettä. Heillä ei ollut mihinkään kiire, ei sitten mihinkään. Hän oikaisi kaarteessa, vaikka se tarkoitti sitä, että Hookin oli ylitettävä seuraava este aavistuksen vinosta kulmasta. Se kuitenkin takasi heille suoran ja lyhyen linjan seuraavalle esteelle, sekä tarjosi Hookille mahdollisuuden nähdä kukkien koristama lankkueste vielä kertaalleen suoraan edestä. Hän kosketti kevyesti pohkeillaan ruskeita kylkiä ja valmistautui nousemaan jalustimille, kun yllättäen tunsi hevosen liukuvan altaan. Mies takertui mustaan harjaan ja haki tasapainoaan kaulalle pudonneena, mutta Hook ei jäänyt odottamaan häntä. Ruuna kiepahti ympäri, lähti laukkaamaan poispäin lankusta tai jostakin sen takaisesta asiasta, joka oli säikäyttänyt hevosen. Teddy sai istuntansa jälleen kohdilleen, käänsi suorastaan ronskein ottein ruunan takaisin tulosuuntaan ja kannusti vahvalla kädellä ja pohkeella hevosen lankkuesteen yli. Hän taputti kevyesti kaulaa kun hyppy oli takanapäin ja ohjasi hevosen kohti okseria, jonka takana näkyi katsomon väki.

Mies laski askeleet jo kaukaa. Viisi, neljä, kolme, hetkinen, oliko tuo Gabrielle? Ja räsähdys. Kipu levisi selkää pitkin koko kehoon, kun Teddy lensi kaaressa Hookin kaulan yli päin okseria ja sukelsi suoraan puomien sekaan. Ohjat lipesivät otteesta kun hevonen riuhtaisi päätään, mutta Teddy ei juuri sillä hetkellä ehtinyt huolehtia karkuun päässeestä hevosesta. He olivat sentään aidatulla kentällä, ei Hook kauas lähtisi. Mies kapusi jaloilleen yhä henkeään haukkoen ja nojasi hetken käsivarsillaan polviinsa, jotta saisi hengen kulkemaan tasaisesti. Ainakaan hengittäminen ei sattunut, joten kylkiluut olivat selvinneet rytäkästä yhtenä kappaleena. Hän suoristi selkänsä ja haki katseellaan hevosta. Heti huomattuaan Hookin kentän toisella laidalla laukkaamassa jalustimet villisti kylkiä takoen, hän käänsi katseensa katsomon suuntaan, vaikka pieni ääni pään sisällä huusikin, että hän oli aivan sekopää jos kuvitteli puolen sekunninkaan ajan, että Lontooseen muuttanut Gabrielle olisi jotenkin maagisesti ilmestynyt Rosings Parkiin seuraamaan hänen ja Hookin esterataa. Teddy läimäisi lyhyellä esteraipalla omaa saapastaan lähinnä toruakseen itseään siitä, miten suuri idiootti hän oli ollut. Hänen keskittymisensä oli herpaantunut vain hetkiä sen jälkeen, kun Hook oli osoittanut, että tarvitsisi entistä enemmän tukea. Miten hän oli saattanut tehdä näin typerän mokan? Hän otti tallityöntekijän saalistaman Hookin ohjat vastaan ja talutti hevosen ulos kentältä. Ei hänen tarvitsisi hypätä estettä uudestaan, ei tästä mitään suuria traumoja heille kummallekaan jäisi. Hän tunsi häpeänpunan polttavan poskiaan, kun vei Hookin tallin puolelle, riisui suojat ja heitti loimen satulan päälle. Hän lähtisi maastoon kävelemään ruunan kanssa, jotta hevonen saisi tasata hengityksensä laukkaspurttinsa jälkeen.

Mies moitti itseään vielä silloinkin, kun palasi maastosta kävelemästä ja hoiti ruunan valmiiksi liittymään laidunkavereidensa joukkoon. Hän ei voinut ymmärtää, miten oli antanut itsensä mokata niin pahasti ja niin ratkaisevassa kohdassa. Jos hän olisi selvinnyt edes yhden esteen ensimmäisen kiellon jäljiltä, olisi Hook voinutkin selvittää loppuradan häntä pudottamatta, mutta ei. Hän oli antanut ajatustensa harhailla omille teilleen juuri silloin, kun hevonen olisi tarvinnut rautaista keskittymiskykyä ja vahvaa tahtoa, jolla kantaa heidät okserin yli ja kohti kaksoissarjaa. Hän ei voinut syyttää hevosta, sillä Hook oli tehnyt juuri niin kuin hevosen kuului - hän ei ollut pyytänyt hyppyä, eikä valmistellut sitä, joten ruuna ei ollut lähtenyt moiseen suoritukseen. Hän olisi todennäköisesti pudonnut pelkästä yllätyksestä siinäkin tapauksessa, että Hook olisi lähtenyt ylittämään estettä, joten ehkä tämä oli parempi näin. Ainakin hän saattoi kerätä kolhitun ylpeytensä rippeitä kentän hiekasta, joka tuntui täyttäneen saappaat, kypärän ja kaiken siltä väliltä.

Lauantaina 11.4. klo 11:15 alkava 80cm (avoin) - Evelyn Hills ja Evergreen's Lionheart

Evelyn harjasi kiiltävää karvaa kolmatta kertaa puhtaaksi sinä aamuna. Hän nauroi heleästi, kun Lionheart nappasi maasta toisen harjan ja alkoi harjata omistajansa mustaa hupparia, joka oli varsin sotkuinen kaikesta, mitä aamun mittaan oli ehtinyt tapahtumaan. Innokas täysiverinen oli kuolannut hupparin vasemman kyljen kokonaan sillä aikaa kun hän oli letittänyt valkoista ratsumittaista harjaa siisteille sykeröille lähinnä seuraavan päivän koululuokkaa varten harjoitellakseen ja nyt huppari keräsi kiitettävän määrän karvoja itseensä orin harjausoperaation seurauksena. Nainen vain nauroi hevosensa hölmöilylle hyväntuulisena. Tämän takia hän ei ollut pukenut kilpavaatteitaan päälle valmistelua varten, vaan aikoi vaihtaa niihin vasta juuri ennen radalla kävelyä. Lionheart ei saisi mahdollisuutta sotkea valkoisia housuja, jotka hän oli ostanut edellisellä viikolla, eikä voisi kuolata mustaa takkia, jonka kultaiset koristeompeleet olivat jo kärsineet muutamaan kertaan kaikkien vuosien varrella. Kulunut takki oli kuitenkin istunut yhä hänen päälleen, ja se oli loppujen lopuksi hänen kisatakkinsa, joten nainen ei ollut vaivautunut ostamaan uutta.

Hän tunsi jännityksen kutittelevan vatsassaan, kun vilkuili kelloaan ja mietti rataa, jolle he lähtisivät täysiverisen kanssa. Kirjava kultapoika ei ymmärtänyt vielä, mihin tarkkaan ottaen oli ryhtymässä, mutta Lionheartkin tiesi, mitä aamutallista sisään jääminen ja harjan letittäminen tarkoittivat. Ori oli tavallistakin puuhakkaammalla päällä ja kerjäsi huomiota milloin milläkin tavalla. Evelyn hymähti orin tunkiessa päätään jälleen hänen halaukseensa, mutta voimatta kieltää hevosta, hän päätyi rapsuttelemaan jaloa päätä. Valkoisen läsin peittämä otsa ja sen suloinen pieni pyörre olivat paljaana, kun etutupsukin oli pienellä sykeröllä, jonka hän oli ommellut langalla ja neulalla kiinni, sillä kaikkien vuosien jälkeenkin kumilenkkien käyttäminen tuntui huijaamiselta. Ompelemalla sai kauniimpia tasaisempia lettisykeröitä aikaan, joten hän ompelisi letit vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa.

Evelyn silitteli orin otsaa ja poskia miettien, miten oli aiemmin ollut tässä tilanteessa lähinnä Defyn kanssa. Silloin he olivat toki lähteneet lähes puolta korkeammille radoille, joutuneet todella laittamaan kaikki taitonsa likoon teknisesti haastavien ratojen kanssa ja todella päässeet lentämään, kun he onnistuivat jossakin hypyssä, mutta silti, se tuntui samalta. Sama jännitys kupli vatsassa ja sai hymyn levenemään ja kaikki aistit terävöitymään. Tämä ei ehkä ollut hieno ja upea kilpailu, josta saisi palkinnoksi mainetta ja mammonaa, mutta tämä oli heidän kilpailunsa. Ensimmäinen vakavastiotettava estekilpailu Lionheartilla, joka ei ehkä ollut upea esteratsu, mutta se oli ehdottomasti riittävän taitava tälle radalle.
”Pitäisiköhän meidän laittautua valmiiksi”, nainen mutisi halaillen edelleen orinsa päätä. Hetken hän tunsi syyllisyyttä kun huomasi toivovansa, että täysiverisen jalon pään sijaan olisi halaillut Defyn tummaa, älykkään ilmeen kaunistamaa päätä, mutta hän työnsi niin syyllisyyden kuin menneisyyteen hapuilevat ajatuksensa syrjään. Tänään Defyllä ei olisi mitään väliä, ei hänelle eikä kenelle muullekaan. Tamma viettäisi päivänsä laitumella hevoskavereidensa kanssa ja pysyttelisi etäällä kisapaikan hälinästä. Hän uhraisi jokaisen hetkensä, ajatuksensa ja eleensä kullanhohtoiselle täysiveriselleen, joka oli jäänyt aivan liian vähälle huomiolla sen jälkeen, kun Amanda oli lopettanut orin vuokraamisen. Hänen pitäisi etsiä hevoselle uusi vuokraaja tai antaa se tallin henkilökunnan ratsastettavaksi. Mieluummin hän etsisi vuokraajan, kenties jonkun, joka haluaisi kilpailla orilla. Moisia henkilöitä ei tosin kasvanut puissa, joten siinä voisi vierähtää tovi jos toinenkin. Sen ajan hän keskittyisi itse ylläpitämään hevosen taitoja, ravaisi valmennuksissa ja terästäytyisi muutoinkin, jotta Lionheart voisi tosissaan nauttia olostaan.

Evelyn jätti hetkeksi hevosen yksin karsinaan noutaakseen varustehuoneesta ruskean estesatulan valkoisella huovalla sekä meksikolaisen turpahihnan omaavat suitset martingaalien kanssa. Lionheart nosti yhä innostuessaan päätään, joten martingaalista olisi suunnatonta apua radalla. Hän myös päätyi nappaamaan kirkkaanvihreän korvahupun mukaansa valkoisten suojien kera, sillä orin keskittymiskyky oli tunnetusti varsin kyseenalainen. Ehkäpä huppu auttaisi oria keskittymään enemmän häneen ja vähemmän yleisölle esiintymiseen. Kai aina sai toivoa. Hän nosti ensimmäisenä satulan puhtaaseen selkään, kiristi suojia hamuavan orin satulavyön ja tarkisti jalustinremmien kunnon. Hän ei aikonut pudota sen takia, että jokin solki pettäisi yllättäen alta.
”Keskitytään taas hetki”, nainen muistutti huvittuneena hevostaan, joka sähelsi mieluummin suojiensa kanssa kuin nosti päätään saadakseen kuolaimet suuhunsa ja suitset päähänsä. Lopulta ori luopui tarkoin vaalitusta suojasta, nosti päänsä ja otti kuolaimet vastaan tyytyväisesti niitä rouskutellen. Kolmipalat olivat vähentäneet järsimistä aavistuksen, mutta hevonen harrasti sitä edelleen silloin kun oikein innostui liikkeellelähdön ajatuksesta. Hän ujutti valppaasti joka suuntaan kääntyilevät korvat hupun suojiin ja kiinnitti kankaan tarroilla suitsiin. Hän kiristi vielä parilla reiällä satulavyötä ennen kuin nappasi suojat käteensä. Hän nosti ne suosiolla käytävän puolelle pyyhittyään pahimmat kuivikkeet niistä pois, pujotti ruskean nahkaohjan jalustimen taakse ja jätti hevosen seisomaan karsinaan. Hänen pitäisi vielä vaihtaa omatkin vaatteensa, eikä siitä tulisi mitään, jos Lionheart säheltäisi suojiensa kanssa.

Evelyn haki varustehuoneesta, kullanhohtoisen orin kaapista laukkunsa, kiipesi portaat yläkerran oleskelutilaan ja asteli pukuhuoneeseen vaihtamaan kärsineet tallivaatteensa puhtauttaan kiilteleviin kilpavarusteisiin. Valkoiset housut istuivat hyvin, mutta niin niiden oli paraskin tehdä, kun hän oli ne vastikään ostanut. Valkoinen poolopaita tuntui luontevalta puettavalta, eikä leveän solmion sitominen aiheuttanut pienintäkään ongelmaa. Hän kiskoi mustat kilpasaappaat jalkaansa, kiinnitti pienet, pyöreäkärkiset kannukset saappaisiin ja puki mustan kilpatakin ylleen. Hän katsoi itseään arvioivasti pukuhuoneen peilistä. Siitä oli vierähtänyt tovi jos toinenkin, kun hän oli viimeksi pukenut kilpa-asun ylleen, mutta siitä huolimatta hän tunnisti peilikuvansa. Hetken hän antoi itselleen luvan muistella, miltä oli tuntunut pukea tätä samaa takkia ylleen kansallisissa kilpailuissa Yhdysvaltojen länsirannikolla, liidellä häntä korkeampien esteiden yli voimakkaan tamman pehmeiden hyppyjen mukana ja kääntyä niin vauhdikkaasti, että hevonen tuntui käyvän lapa edellä maan tasassa asti. Hän sulki silmänsä muistellen sitä adrenaliinia, rakkautta ja palavaa voitontahtoa, joka oli leimunnut kuin kaiken tieltään polttava tuli hänen sisällään, kun voitontahtoinen tamma oli kantanut hänet esteradalle tuhansien silmien eteen.

Hän aukaisi silmänsä, soi yhden haikean vilkaisun peilikuvalleen ja muistutti itseään, ettei tänään ollut nousemassa Defyn selkään, hyppäämässä vaativaa ja arvostettua luokkaa tai edes kilpailemassa kovin tosissaan. Hän oli täällä tänään pitämässä hauskaa ja ennen kaikkea nauttimassa ajastaan orinsa kanssa. Hevonen oli kiitos Amandan ahkeran valmentautumisen paremmassa kunnossa kuin mitä se oli koskaan ollut hänen omistuksessaan, joten orin taidoista oli otettava kaikki irti nyt, kun ne oli hiottu huippuunsa. Hänen pitäisi jatkaa valmentautumista, jotta ori ei vallan unohtaisi kaikkea ennen uuden vuokraajan löytymistä, mutta tänään he osallistuisivat kisoihin, jotta esiintymistä rakastava pelleksi naamioitunut hevonen saisi oman hetkensä parrasvalojen kirkkaassa loisteessa.

Evelyn laskeutui portaat sydän pamppaillen. Hän lähti kävelemään radan, yritti keskittyä laskemaan askelia ja etäisyyksiä, mutta huomasi useammankin kerran sekoavansa laskuissaan. Hän ei ollut tehnyt tätäkään aikoihin, mikä oli suuri sääli. Aikoinaan hänen sydämensä oli lyönyt pelkästään tälle, mutta ne vuodet tuntuivat yhtä kaukaisilta kuin suuri alkuräjähdys. Hän ei ollut enää ammattiratsastaja, joka unelmoi kansainvälisistä kilpailuista ja olympialaisista. Hän oli parhaimmillaankin aktiivinen harrastaja, joka nautti reippaista maastolenkeistä ja puolihuolimattomasti suoritetusta sileätyöskentelystä. Hän pakotti itsensä keskittymään askeliinsa sen verran, että sai laskettua etäisyydet esteiltä toisille. Radalla ei ollut mitään suuria kompastuskiviä tai muutoin haastavia lähestymisiä, mutta ei hän tosissaan niitä ollut 80 sentin luokassa odottanutkaan olevan.

Nainen palasi talliin, astui hevosensa karsinaan ja kumartui kiinnittämään suojat. He hyppäisivät luokkansa alkupäässä, millä oli sekä hyvät että huonot puolensa. Hän nautti ajatuksesta, että pääsisi pian radalle, jotta jännitys hellittäisi otteensa hänen vatsastaan, mutta toisaalta taas olisi ollut mukava nähdä edes muutama suoritus ennen omaansa. Nyt hänen aikansa menisi orin lämmittelyyn, joten muiden suoritusten seuraamiselle sai sanoa hyvästit. Hän ei kuitenkaan lannistunut, vaan hymyillen lähti taluttamaan suurta oria kohti lämmittelykenttää. Lionheart hirnui kuuluvasti tervehdyksiään muille ratsuille tanssahdellessaan vallattomasti taluttajansa rinnalla. Ori ei tosiaankaan ymmärtänyt, mitä hyvä ja edustava käytös tarkoitti, vaan sen sijaan tuntui jo nyt ottavan ilon irti esiintymisestä. Kunhan se ei vallan väsyisi ennen radalle pääsyä, hän olisi tyytyväinen.

Evelyn nousi selkään ketterästi, keräsi saman tien ohjat käsiinsä, sillä ori tuntui valmiilta sinkoamaan itsensä pienestäkin avusta reippaaseen raviin, ja lähti kiertämään kenttää energisessä, vauhdikkaassa käynnissä. Hevonen oli herkkä ja kuunteli kyllä, mitä hän siltä pyysi, mutta hän tunsi värähtelevän voiman ja vallattoman riemun, joka väreili suurissa lihaksissa. Lionheart tuntui imevän ympäristön sähköistä ilmapiiriä itseensä kuin kuiva pesusieni, joka upotettiin vettä täynnä olevaan ämpäriin. Ori tanssahteli kaula kaarella ja nosteli jalkojaan korkealle jokaisen askeleen myötä, mutta Evelynin suureksi yllätykseksi pysyi edelleen kuulolla. Ilmeisesti Amandan ja orin lyhyeksi jäänyt kisataival oli kuitenkin opettanut hevoselle yhtä ja toista kisapaikkakäyttäytymisestä ja siitä, mihin täällä kannatti käyttää energiansa ja mihin ei.
Hän teki paljon siirtymisiä, verrytteli hevosta volteilla ja kaarevilla teillä ja testasi läpi niin pidättävät, eteenajavat kuin kääntävät avutkin, mutta ei löytänyt mitään valitettavaa. Hevonen kuunteli häntä kuten teki tavallisinakin päivinä, luisti siitä mistä hän antoi ja teki huolella sen, mitä hän loppuun asti vaati. Edes laukannosto ei saanut oria sekoamaan sukkiinsa, vaan hevonen kantoi itsensä ryhdikkäästi tahdikkaan laukan myötä kenttää ympäri. Hän ohjasi hevosen esteelle, nousi viime hetkellä kevyeen istuntaan ja nautti tunteesta, kun Lionheart liiteli lämmittelyesteen yli vailla pienintäkään haparointia. Hän hyppäsi kahden esteen sarjaa useampaan kertaan testaten, kuinka hyvin hevonen lyhensi ja pidensi askeltaan. Välillä he lähtivät hyppyyn puolta askelta liian aikaisin, välillä taas ajautuivat liian lähelle estettä, mutta kahta kertaa lukuunottamatta ori ylitti puomit niitä kolauttelematta. Evelyn taputti ylpeänä täysiverisen kaartuvaa kaulaa. Hänellä oli käsissään hieno harrastehevonen, jolla olisi ilo käydä pyörähtämässä matalalla radalla.

Heidän vuoronsa tullessa nainen kannusti hevosen rauhallisessa käynnissä sisään maneesiin, nosti laukan heti portista päästyään ja kiersi jokaisen esteen läheltä kiemurtelevalla reitillään, samalla kun testasi vielä viimeisen kerran, että ori vaihtoi laukkaansa pyynnöstä askeleessa ja säilytti tasapainonsa kaarteissa. Nainen pysäytti ratsunsa, tervehti tuomaria ja nosti uudestaan rullaavan laukan. Yhden ympyrän jälkeen hän ylitti lähtöviivan ja suuntasi ensimmäiselle esteelle hallitussa harjoituslaukassa. Askel ei venynyt pituutta radan aikana paljoakaan, mutta korkeammaksi se nousi jokaisen esteen myötä, kun ori alkoi painaa enemmän kädelle ja nostaa päätään martingaalin sallimissa rajoissa korkeammalle. Lionheart keräsi kierroksia suorastaan päätähuimaavaa vauhtia, mutta Evelyn ei antanut hevosen kiihdyttää vauhtiaan. Ori tuntui lähes loikkivan jokaisella askeleellaan, kun he lähestyivät viimeistä estettä. Hevonen kauhoi hiekkaa etukavioillaan, haki hyvän ponnistuspaikan ja lähti liitoon jalat tiukasti vatsaa vasten painettuina. Evelyn jäi aavistuksen jälkeen hypyssä, jonka voima ja korkeus tuli hänelle yllätyksenä, minkä seurauksena ori kiihdytti vauhtiaan heti, kun kaviot jälleen koskivat maneesin pehmeää hiekkaa. Lionheart pärskyi laukatessaan kaula pitkänä ja pää korkealla ympäri maneesia, kun ratsastaja vasta keräsi ohjia käsiinsä ja jarrutteli hevostaan. Evelyn vilkaisi olkansa yli rataa, kurtistaen kulmiaan. Kaikki puomit olivat paikoillaan. Vau, he olivat tehneet puhtaan radan, joskaan aika ei sijoittanut heitä ensimmäiseksi. Kuulutettu kolmas sija kelpasi enemmän kuin hyvin tässä vaiheessa. Kisaa oli vielä paljon jäljellä, joten mitä tahansa voisi tapahtua, mutta se ei ollut hänen murheensa juuri nyt. Juuri nyt kaikki millä oli väliä oli Lionheart ja se, miten puhdasta riemua ori hohkasi ympärilleen. He poistuivat kaikessa rauhassa maneesista ja hän vei hevosen maastoon kävelemään, toivoen että rauhallinen ympäristö rauhoittaisi orin innokasta mielentilaa.

Toisin tuntui käyvän, sillä hevonen hörisi ja pörisi ja kieppui koko lyhyen maastokävelyn ajan jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan ja oli enemmän kaikki neljä jalkaa yhtä aikaa ilmassa kuin maassa. Evelyn nauroi orin pelleilylle ja riemulle, jota hevonen hohkasi jokaisella solullaan. Tämän takia hän oli osallistunut 80 sentin luokkaan, vaikka se oli hänen menneisyytensä huomioon ottaen pieni luokka. Hän muistutti itseään jälleen kerran, ettei ollut enää ammattiratsastaja tai edes todellinen kilparatsastaja. Hän oli pahainen harrastaja, joka kilpaili omaksi ja hevosensa huviksi, eikä pyrkinyt mihinkään sen suurempaan.
”Olet kerrassaan mahdoton”, hän nauroi hevoselleen, kun he palasivat takaisin tallin pihapiiriin kävelylenkiltään. Hän suuntasi orin kanssa karsinalle, riisui satulan ja heitti ohuen fleeceloimen hevosen selkään. Nainen riisui myös suojat, sillä epäili hevosen muuten repivän ne jaloistaan heti kun hänen silmänsä välttäisi, ennen kuin lähti taluttamaan hevosta takaisin tallipihan hälinään. Ohjista oli huomattavan paljon helpompi hallita suurta oria kuin pelkällä riimulla, sillä Lionheart hörisi lähes jokaiselle ratsulle ja olisi mielellään käynyt tekemässä tuttavuuttakin useamman kanssa. Muutama ihastunut junioriratsastaja saapui silittelemään oria, joka paistatteli huomiossa ja hörisi ihastuneena nuorille, jotka silittelivät läsin peittämää päätä.

Hän palautti hevosen karsinaan, kun oli varma, ettei ori enää riekkuisi itsekseen karsinassa ja loukkaisi itseään. Nainen suuntasi edelleen kisavaatteissaan maneesin katsomoon seuraamaan loppuluokkaa, jossa ratsasti niin nuoria kuin aikuisia. Hän pääsi todistamaan vauhdikkaan poninkin rataa kaikkien puoliveristen seassa. Viimeisen ratsukon jälkeen oli hetken tauko, kun rataa ryntäsivät purkamaan Rosings Parkin väreihin pukeutuneet työntekijät ja selostajat ratkoivat tuloksia. Kuunnellessaan tuloskuulutusta, Evelyn ei voinut kuin naurahtaa ääneen. He olivat sijoittuneet kuudenneksi puhtaalla radallaan! Se jos mikä oli hyvä suoritus, kun otti huomioon, miten paljon hän oli jarrutellut täysiveristä koko radan ajan. Hän suuntasi takaisin karsinalle, riisui loimen orin selästä ja nosti satulan takaisin sen paikalle. Hevonen pörhisteli innoissaan kuin tietäen, mitä seuraavaksi tapahtui - ehkä se tiesikin. Hän pujotti suitset takaisin päähän ja talutti hevosen ulos tallista, ponnistaen jo kivetyllä tallipihalla nahkaiseen estesatulaan.

He seurasivat muuta letkaa sisään maneesiin, josta esterata oli jo tehokkaasti purettu pois tieltä. Lionheart yritti syödä ruusukkeensa, kun tuomari saapui kiinnittämään tummanpunaista ruusuketta orin suitsiin, mutta kevyt nyppäisy ohjasta sai hevosen kääntämään päätään sen verran, että ruusuke päätyi suun sijasta suitsiin lepattamaan. Ori hirnui kuuluvasti ja nosti etusiaan irti hiekasta, kun ensimmäiseksi sijoittunut vauhdikas poni lähti reippaaseen laukkaan kunniakierrosta varten. Evelyn kannusti kullanhohtoisen hevosen letkan perässä kiertämään maneesia. Lionheartin hyväntuulinen häsellys ja lähes toisiaan koskettavat korvan kärjet saivat jäisimmänkin sydämen sulamaan, siitä Evelyn oli aivan varma, kun kapsahti halaamaan kullanhohtoista kaulaa, kun he poistuivat käynnissä maneesista. Vaikka hän oli aluksi epäillyt kilpailemisen mielekkyyttä ja todellista tarkoitusta, ei hän nyt voinut todeta muuta kuin sen, miten hyvä idea tämä oli ollut. Lionheartin hyvä mieli oli kaiken sen vaivan arvoista, mitä hän oli valkoisen harjan letittämiseen uhrannut.

Lauantaina 11.4. klo 15:30 alkava 100cm (avoin) - Evelyn Hills ja Evergreen's Lionheart

Evelyn oli käyttänyt väliajan, joka kahden luokan väliin sattui jäämään, seuraamalla katsomon puolelta pääkentällä hypättävää 120 sentin rataa. Hän oli jännittänyt ratsastajien mukana, kannustanut yleisön huumassa ja henkäissyt pettyneesti, kun puomit olivat kolisseet. Nainen oli hymyillyt iloisille ilmeille ratsastajien kasvoilla ja hevosten hörössä oleville korville, kun ratsukot olivat poistuneet radalta tyytyväisinä suorituksiinsa ja kokenut myötätuntoa niitä kohtaan, jotka ratsastivat - tai joissakin tapauksissa kävelivät - radalta pois pettyneinä omaan suoritukseensa. Erityisesti Rosings Parkista tutut hevoset herättivät hänen mielenkiintonsa. Oli ilo seurata, miten suuri työhevonen ylitti esteitä järkkymättömällä tyylillä, eikä erehtynyt askeleestaan kertaakaan. Hän ei ehkä itse arvostaisi noin tarkkaa ratsastusta esteradoilla, sillä hän nautti vauhdista ja vaarallisista tilanteista, mutta hänen oli taputettava muun yleisön mukana tyylikkäästi pukeutuneelle Madison Cliftonille ja järkkymättömän rauhalliselle Tug O’ Warille, joka oli tehnyt hienon suorituksen esteradalla, vaikka yksi puomi olikin pudonnut maahan.

Nainen oli jo siirtymässä kentän laidalta takaisin talliin, kun säikky ruunikko osui hänen silmäänsä. Pikainen vilkaisu sai hänet pysähtymään niille sijoilleen ja istahtamaan takaisin alas. Meykenhoek Z, tallin entisen estevalmentajan ja sitä aiemmin Philippa Hartfordin säikky ja heikkohermoinen ruuna, oli lähtemässä radalle Theodore Morlandin kanssa. Tämän omistajanvaihdon hän oli missannut täydellisesti, mutta hän jäisi mielenkiinnolla seuraamaan, mitä siitä tulisi. Hook oli hermona, mutta se taisi kuulua kisahevosen elämään jatkuvasti. Korvat kieppuivat joka suuntaan ja keväisen tuulen kantamat äänet saivat hevosen loikkimaan lähes paikoillaan, kun ratsastaja esitteli rataa ja erityisesti erikoisesteitä ruunalle. Evelyn huomasi toivovansa, että rata sujuisi hyvin - Morland ansaitsi sen kaikkien takaiskujensa jälkeen. Hän oli juuri tarkistanut Dimen jalan, ja vaikka se oli parantunut hyvin, hän oli silti joutunut antamaan raskaita uutisia siitä, miten hän ei tämän hetkisen tilanteen pohjalta uskonut tamman koskaan toipuvan kilparadoille. Mies oli ottanut uutiset vastaan päätään nyökäyttäen, mutta muutoin lempeiltä kasvoilta oli puuttunut pehmeä ilme, jonka hän oli tottunut yhdistämään niille. No, eipä Morlandin sielun syvyydet hänelle kuuluneet, mutta tämä rata kuuluisi.

Evelyn seurasi rataa arvioivin silmin, tehden vanhasta tottumuksesta huomioita siitä, mitä hän olisi tehnyt eri tavalla. Tuossakin kaarteessa hän olisi ottanut askeleen pidemmän tien, saanut suoremman lähestymisen ja oikaissut sitten siitä seuraavalle esteelle, mutta Morland valitsi toisen reitin. Ilmeisesti se sopi kuitenkin Hookille, sillä vaikka hevonen joutui hyppäämään pystyn vinosta kulmasta, eivät puomit kolisseet ja ratsukko saattoi jatkaa suoraan kohti seuraavaa estettä lyhyellä tiellä. Evelynin oli myönnettävä, että ehkä mies tiesi mitä teki - tai sitten ei. Hook kielsi esteelle, ratsastaja putosi kaulalle ja yleisö kohahti. Osa nousi seisomaan nähdäkseen paremmin, mitä tapahtui, osa jäi istumaan aloilleen ja katsomaan, miten ruuna kiepahti ympäri ja karkasi kauemmas esteestä pää korkealla ja ratsastaja epätasapainossa selässään. Hetkeä myöhemmin hevonen kääntyi takaisin esteelle ratsastajan päättäväisten pohkeiden ajamana ja lähti hyppyyn aavistuksen epätasapainossa, mutta puomit jäivät silti kannattimilleen. Se ei yllättänyt Evelyniä, joka muisti Hookin kilpailleen Grand Prix luokissa 160 sentin esteillä. Nämä olivat kevyttä lämmittelyä ruunalle, joka -

Pudotti ratsastajansa keskelle okseria. Tällä kertaa Evelynkin nousi seisomaan katsomon puolella ja tuijotti puomien seasta jaloilleen itseään kampeavaa miestä, joka haukkoi henkeään ja nojasi polviinsa, kun pääsi jaloilleen. Hook laukkasi kentän toisessa päässä pää korkealla, säikähti uudemman kerran jotakin ja ponkaisi sivuloikan siivittämänä hurjempaan vauhtiin. Sydän takoen Evelyn lähti hivuttautumaan katsomon puolelta kohti hiekkatietä ja tallia, sillä hän ei välttämättä halunnut nähdä enempää. Tämä saisi hänet vain hermoilemaan enemmän, eikä se auttaisi lainkaan, kun hänen olisi tarkoitus ratsastaa oma ratansa vain hetken kuluttua. Tallin henkilökunta saisi varmasti Hookin kiinni, Morland oli mitä ilmeisemmin kunnossa kun oli ottanut muutaman haparoivan askeleen ja nyt hän voisi vain keskittyä omaan hevoseensa, ettei itse päätyisi tekemään samaa ilmalentoa pienemmällä radallaan.

Hän varusti Lionheartin ajatukset harhaillen, joutui muutaman kerran tönimään orin päätä pois jalkojen kimpusta, kun erehdyksissä meni laittamaan suojat ensimmäisenä orille ja kiskoi vyötä kireämmälle useaan otteeseen, ennen kuin talutti hevosensa ulos tallista. Hän suuntasi tutulle lämmittelykentälle, jonka esteiden korkeutta oli nostettu hieman tätä luokkaa varten, ja kiipesi orin selkään. Hän ei ehtinyt lämmitellä kuin vartin, kun jo totesi, ettei siitä vain tullut yhtään mitään. Ori sinkoili kuin superpallo sinne, tänne ja tuonne, eikä malttanut kuunnella häntä hetkeäkään. Nainen ohjasi ratsunsa ulos portista yrittäen parhaansa mukaan istua raskaana tanssahtelevassa käyntiaskeleessa, jota hevonen tarjosi tavanomaisen nelitahtisen käynnin sijaan. He lähtivät maastoon purkamaan höyryjään, eli lähinnä etsimään tasaista ja rauhallista käyntiä sekä ravia, sillä laukkaa hän ei viitsinyt avoimessa maastossa edes yrittää, kun pidätteet tuntuivat jo valmiiksi kaikuvan kuuroille korville. Nainen pudisteli päätään, kun Lionheart yritti raviin siirtymisessä karata laukalle ja päätyi lopulta ravaamaan takaosallaan ja laukkaamaan etuosallaan lukuisista pidätteistä huolimatta. Hänellä oli kalvava tunne, ettei tämä luokka toisi heille ruusukkeita tai mitään muutakaan, mistä kertoa eteenpäin hymy huulillaan.

Hän vei hevosen karsinaan kun lähti tutustumaan rataan ja toivoi vasten kaikkia todennäköisyyksiä, että karsinassa seisominen rauhoittaisi hevosta. Ei se ollut tehnyt sitä tähänkään mennessä, joten hän ei uskonut sen auttavan nytkään, mutta naisen oli pakko takertua siihen pieneenkin toivonrippeeseen, mikä hänellä yhä oli. Orin olisi pakko kuunnella häntä paremmin, tai he päätyisivät rymäyttämään metrin korkuisesta pystystä läpi, kun hevonen unohtaisi hypätä ja hän keskittyisi liikaa taistelemaan tahdista orin kanssa. Ehkä hänen pitäisi tällä kertaa antaa Lionheartin päättää tahti, vaikka se tarkoittaisikin holtittoman vauhdikasta menoa. Ainakaan hevonen ei roikkuisi kuolaimella ja saattaisi jopa kuunnella, mitä hän halusi, silloin jos hän pidätteitä tekisi. Radalle sijoitettu suhteutettu linja ensin neljän askeleen välillä ja sitten kuudella sai suun kuivumaan. Pitkään neljään he venyisivät, mutta hän ei uskonut, että saisi hevosen sen jälkeen koottua lyhyeen kuuteen. Viidellä välistä tulisi aivan liian pitkä Lionheartille, ja hevonen päätyisi hyppäämään liian kaukaa, joten pakko kai se vain olisi saada tungettua kuusi askelta siihen, mihin menisi mukavasti viisi ja puoli.

Evelyn nousi Lionheartin selkään jännittyneempänä kuin aiemmalla radalla. Orin vallaton energia sai hänet kiristämään otetta ohjista ja toivomaan, että hän olisi jättänyt metrin luokan kilpailematta. Lämmittelyesteet he hyppäsivät vuoroin liian kaukaa ja vuoroin liian läheltä, kun ori ei joko kuunnellut pidätteitä lainkaan tai reagoi niihin aivan liian voimakkaasti. Hän ei vain saanut lähestymisiä kuntoon ennen radalle siirtymistä, mikä teki heti ensimmäisen kolmen esteen suhteutetusta linjasta haastavan ratsastettavan. Hän esitteli esteet orille, yritti pidellä hevosen ravissa koko ajan ja pysäyttäessään ratsun, tunsi etusten kauhovan jälleen ilmaa muutaman kymmenen sentin korkeudella maasta. Ori viskoi päätään ja nosteli etusiaan, kun hän tervehti tuomaria. Evelyn nielaisi, nosti laukan ja toivoi, että he selviäisivät hengissä.

Lionheart ponnisti liikkeelle voimakkaasti, painoi raskaana kädelle ja tuntui ylitselyövän herkältä. Hän pidätti pienesti, millä ei ollut mitään vaikutusta, mutta jos hän käytti yhtään voimakkaampaa kättä, ori viskoi päätään ja lähes liukui pysähdyksiin. Hevonen oli kerännyt aivan liikaa kierroksia aamupäiväisestä radastaan ja päivästään karsinassa keskellä kisatohinaa, jotta se olisi malttanut kuunnella ratsastajaansa tällä radalla. Ori venyi helposti pitkään neljään askeleeseen ensimmäisen kahden esteen välillä, mutta kuten Evelyn oli pelännytkin, eivät pidätteet menneet sen jälkeen läpi, joten hevonen yritti seuraavaa väliä viidellä askeleella. Puomit kolisivat heidän perässään maneesin hiekkaan, kun hevonen hyppäsi aivan liian kaukaa ja kiskoi takajaloillaan puomit alas. Meno ei parantunut siitä lainkaan, sillä mitä enemmän Evelyn pidätti, sitä korkeammalle orin pää kohosi ja vähäinenkin kontrolli suuhun katosi. Hevonen pudotti puomit kaksoissarjan molemmilla osilla, hyppäsi ihmeellisellä kiemuralla okserin ja yllätys yllätys, pudotti myös lankkuesteen ylimmän lankun, kun ei malttanut kuunnella loppuun asti, mitä ratsastaja yritti pidätteillään sanoa. Evelyn päätyi kiskaisemaan hevosen suusta voimakkaasti ennen kahta viimeistä estettä, joiden välinen suhteutettu linja olisi riittävän haastava ilman kuumaa ratsuakin. Ori viskoi päätään lähestyessään estettä, hyppäsi sen yli puhtaasti ja luojan kiitos kuunteli ratsastajaansa lähestymisessä viimeiselle esteelle. He selvittivät koristeellisen pystyn, minkä jälkeen Evelyn käänsi hevosensa ympyrälle ja pidätti voimakkaasti, kunnes sai hyrrän käyntiin asti. Lionheart pärskyi vaahtoa kaikkialle ympärilleen, kun Evelyn taputti hionnutta kaulaa. Orin kanssa taistelu oli ilmeisesti kuluttanut heidän molempien voimia, sillä Lionheart asteli rauhallisesti ulos maneesista eikä vastustellut lainkaan, kun Evelyn ohjasi hevosen suoraan talliin.

Hän riisui nopeasti satulan, pyyhkäisi selän märällä sienellä ja heitti ohuen vaaleansinisen loimen kaulakappaleen kera orin selkään. Hän riisui suojat, tunnusteli jalat pikaisesti läpi ja lähti sen jälkeen uudestaan ulos hevosensa kanssa. Hän ponnisti tallipihan hoitopuomilta loimen peittämään selkään ja kannusti hevosen käynnissä tarhojen lomaan. He suuntasivat lukuisten tarhojen aitojen viertä, kunnes pääsivät mukavalle metsäpolulle, jolla kävellä rennosti. Hän harkitsi selästä laskeutumista, mutta orin innokas hörinä ja silloin tällöin ottamat sivuaskeleet vakuuttivat hänet siitä, että selässä olisi kuitenkin parempi. Täällä hänellä olisi edes jonkinlainen illuusio kontrollista, jos ei mitään muuta. Evelyn painoi päänsä vasten letitetyn harjan koristamaa kaulaa ja hengitti hevosen voimakasta, hien entisestään vahvistamaa tuoksua sisään. He olivat selvinneet, vaikka muutamaan kertaan radalla hän olikin ollut varma, ettei mistään tulisi mitään. Kaoottinen rata ei poistanut aamupäivän onnistumista, mutta se muistutti häntä siitä, että kilpailuissa tarvittiin myös tuuria. Ensimmäisellä radalla hänellä oli ollut allaan hevonen, joka oli halunnut tehdä kaiken juuri niin kuin hän pyysi. Toisella radalla hänen ratsunsa oli kuvitellut tietävänsä itse paremmin, mitä nyt piti tehdä. Oliko se ihmekään, jos he olivat ajautuneet ongelmasta toiseen metrin luokassa? Hänen pitäisi ehdottomasti hypätä orilla enemmän, jos aikoisi tehdä kilpailemisesta harrastuksensa. Toista kertaa hän ei lähtisi hyppäämään metrin rataa, jos ori ei häntä kuuntelisi yhtään sen enempää kuin tänäänkään. Hänen olisi opittava, miten hillitä hevostaan myös esteradalla ja erityisesti silloin, kun oltiin kilpailuissa, joissa voltit ja muut ylimääräiset liikkeet olivat kiellettyjä. Ehkä hänen pitäisi vain niellä olematon ylpeytensä ja pyytää Klausia valmentamaan häntä ja oria, joka miehelle oli jo kaikkine temppuineen ja häsellyksineen tuttu ratsu.

Sunnuntaina 12.4. klo 11:00 alkava Helppo A (avoin) - Evelyn Hills ja Evergreen's Lionheart

Evelyn oli toivonut, että ori rauhoittuisi yön aikana, mutta mikäli aamutallin tehneiden työntekijöiden jupinoista saattoi mitään päätellä, ei niin ollut tosiaankaan käynyt. Nainen harppoi orinsa karsinalle, jossa innokas eläin pyöri hyrränä ja kolisteli seiniä vuoroin milläkin kengitetyllä kaviollaan. Ori kajautti kuuluvan hirnunnan, kun näki omistajansa, kolisteli vaativasti etukaviollaan ovea ja oli tulla syliin, kun Evelyn liu’utti karsinan valkean oven auki.
”Varos nyt vähän!” Nainen kivahti kun hevonen ei vain yrittänyt tulla syliin, vaan todella työntyi ulos karsinasta pää edellä. Hän tönäisi voimalla puskevaa lapaa, mikä sai hevosen pysähtymään ja katsomaan hölmistyneenä omistajaansa, ihan kuin Lionheart olisi kysynyt, eikö heidän pitänyt mennä jo. Ori peruutti vastahakoisesti takaisin karsinan seinien suojiin, kun Evelyn töni kyynärpäällään ryntäitä ja veti toisen käden sormilla nenäpiitä takaisin karsinan puolelle. Ori pärskähti, repi päänsä irti omistajansa tiukasta otteesta ja kuopaisi etujalallaan, onnistuen kolauttamaan luisevalla polvellaan naisen takareittä. Evelyn hieroi jalkaansa samalla kun mulkoili ratsuaan pistävästi. Olipa hauska lähteä kouluradalle, kun ori oli jo nyt näin ylikierroksilla. Hevonen varmaan räjähtäisi viimeistään lämmittelyn aikana. Kerrassaan upeaa.

Hän alkoi letittää harjaa kamman ja suihkepullon avulla, kuten oli suunnitellut tekevänsä. Ei hän muutoin olisi tullut tallille jo näin aikaisin, kun luokka alkoi vasta yhdeltätoista ja he lähtisivät radalle vasta loppupäässä. Innokas Lionheart ei ollut pysyä aloillaan, kun hän letitti harjaa, joten lopulta nainen kävi noutamassa riimun ja narun, jotta voisi sitoa innokkaasti nyökyttelevän pään pois tieltään. Ori nosteli vuoroin molempia etujalkojaan kuin maa olisi ollut polttavan kuuma niiden alla ja hirnui tervehdyksiään kaikille, jotka käytävän puolella kulkivat. Sitä väkeähän riitti, niin paljon, että Evelyn epäili kuuroutuvansa kokonaan letittämisen aikana. Hän antoi sormiensa punoa tasaisia, kireälle kiskottuja lettejä samalla kun itse mietti koulurataa, jolle he olivat lähdössä. Kouluratsastus ei valitettavasti ollut hänen vahva puolensa, eikä Lionheart vaikuttanut tänään innokkaalta keskittymään hienosäätöön, joten heidän ratansa taitaisi jäädä varsin yksinkertaiseksi ja vähäpätöiseksi. Hän ei lähtisi hakemaan hyviä prosentteja, riittäisi, että hän saisi hevosen tekemään mitä hän pyysi, silloin kun hän pyysi, eikä ori kehittelisi mitään omaa ohjelmaansa siinä välissä. Se tosin voisi olla helpommin sanottu kuin tehty, mutta hänen olisi pakko yrittää. Ei hän voisi osallistumista enää tässä kohtaa perua. Ehkä hevonenkin rauhoittuisi, kun pääsisi jalottelemaan. He voisivat aina käydä purkamassa höyryjä maastossa, jos ori tuntuisi ylienergiseltä. Oikeastaan, nyt kun hän sitä pysähtyi tarkemmin ajattelemaan, maastoreissu ennen lämmittelyä ei tuntunut yhtään niin huonolta idealta. Lionheart saisi hetken verran olla metsien keskellä kaikessa hiljaisuudessa, jossa ei ollut mitään tai ketään, kenelle esiintyä. Ehkä hevonen malttaisi sen jälkeen keskittyä häneen kaiken muun häseltämisen sijaan.

Kun valkoinen harja oli tasaisilla, ommelluilla sykeröillä ja häntää koristi ranskalainen letti, saattoi Evelyn huokaista helpotuksesta. Jalkapöytää kivisti edelleen, sillä ori oli onnistuneesti tallonut sen päälle neljään kertaan, vaikka hän oli seissyt suurimman osan harjan letittämisen ajasta jakkaralla ja hännän kanssa pitänyt tarkoin huolta, ettei jäänyt seilaavan takaosan kulkureitille. Jotenkin ori oli silti onnistunut, ja nyt hän sai tuntea sen jalkapöydässään, joka olisi iltaan mennessä mustelmilla.
”Rauhoitu nyt vähän”, hän huokaisi kun hevonen töni suurella päällään hänen rintakehäänsä. Voimakkaat tönäisyt saivat naisen peruuttamaan puoli askelta ja ottamaan tukea seinästä, jotta hän ei kaatuisi tai joutuisi kompuroimaan vauhdikkaasti taaksepäin. Hevonen oli toki aina hellyydenkipeä ja läheisyyden kaipuun täyttämä, mutta kun siihen sotki energiaa ja innostusta, yhdistelmästä tuli varsin vaarallinen jokaiselle, joka hevosta yritti käsitellä. Onneksi hän oli saattanut tänään vapauttaa tallin henkilökunnan moisesta, aamutallia lukuunottamatta tietenkin. Iltaan mennessä orin luulisi rauhoittuneen sen verran, ettei sitä laitumelta noutavan tarvitsisi juosta koko matkaa.

Evelyn haki harjapakin, käyden puuhaan reippain mielin. Ei tämä sentään ensimmäinen kerta ollut, kun hevonen sekoili hoidettaessa, joten toivoa oli turha heittää menemään vielä tässä kohtaa. Jos lämmittely jatkuisi samalla kaavalla, voisi hänenkin tunnusomainen positiivisuutensa karista, mutta vielä ei ollut syytä murehtia. Lionheart rauhoittuisi kyllä, kunhan vain pääsisi ulos karsinastaan ja kauemmas kisapaikan hälinästä, tuulen kantamista hajuista ja äänistä ja ihmisten jatkuvasta läheisyydestä. Kun ei olisi yleisöä, ei myöskään olisi tarvetta esiintyä, hän järkeili komentaessaan ties kuinka monetta kertaa oria, joka heilui riimunnarun sallimissa mitoissa karsinassaan, polki hänen varpailleen ja oli jatkuvasti liikkeessä. Kavioiden puhdistamiseen kului aikaa neljä kertaa tavallista kauemmin, kun hevonen repi jalkaansa hänen otteestaan, ei suostunut itse kannattelemaan sitä ja oli kerran kaatua turvalleen, kun nojasi hänen kannattelemaansa jalkaa vasten, eikä Evelyn tietenkään jäänyt pitelemään hevosta pystyssä. Ori oli tänään kerrassaan kamala hoidettava, hän totesi, mutta oli tyytyväinen saatuaan hevosen puhtaaksi puruista, joissa hevonen oli yönsä viettänyt.

Hän nosti reippaalla liikkeellä satulan puhtaaseen selkään, kiristi vyön kyselemättä hevosen mielipidettä ja tarkisti jokaisen soljen ja hihnan koulusatulasta, jota ei ollut hetkeen käyttänyt. Olisi ehkä pitänyt harjoitella helpon A:n rataa enemmän, mutta hän oli lähinnä ratsastanut kouluradan osia estetreenien lomassa tai maastolenkeillä. Varsinainen sileätyöskentely oli jäänyt hävettävän pieneen rooliin, mikä varmasti kostautuisi tänään - kuka tiesi, ehkä orin innokkuus oli universumin tapa kostaa hänelle laiskuutensa sileätyöskentelyn kanssa.
Suitsien kanssa hän joutui tappelemaan, sillä ori ei olisi millään malttanut pidellä päätään hänen ulottuvissaan, kun käytävällä tapahtui selkeästi jotakin niin paljon mielenkiintoisempaa. Evelyn nyki riimusta turpaa alemmas, kurkotteli otetta nenäpiistä ja ujutti kuolaimet jatkuvasti aukeilevaan suuhun. Ennen kuin hän sai pujotettua niskaremmin korvien taakse, Lionheart kiskaisi päätään ripeällä liikkeellä ylös ja hän joutui aloittamaan koko suitsittamisen alusta. Useaa yritystä ja erehdystä myöhemmin ori kalusi tyytyväisenä messinkistä kuolaintaan, kun Evelyn kiristeli hihnoja ja puhisi itsekseen turhautuneena. Hän usein nauroi ratsulleen ja sen omalaatuisille tempuille, mutta hänen mittansa oli tullut täyteen tämän päivän osalta, eikä päivä ollut vielä edes pitkällä. Lionheart jäi karsinaan pyörimään kuin hyrrä, kun hän lähti vaihtamaan vaatteita. Kunhan hevonen ei onnistuisi rikkomaan satulaansa tai repimään ohjiaan katki, kaikki järjestyisi kyllä, nainen vakuutteli itselleen kiivetessään yläkerran pukuhuoneisiin vaihtamaan tummista tallivaatteista puhtaisiin kisavarusteisiin.

Hän palasi varttia myöhemmin hevosensa luo pitkä kouluraippa kädessään, nappasi kirkkaanvihreät suojat loimitangolta, jolle oli ne heittänyt, ja kiinnitti ne lämmittelyä varten orin jalkoihin. Hevonen ei edelleenkään seissyt aloillaan, minkä takia hän joutui tarkistamaan suojien kiinnitykset useaan kertaan, ja niin he hukkasivat jälleen kallisarvoista aikaa. Evelyn vilkuili kelloaan tyytyväisenä siihen, että oli tullut tallille niin tavattoman aikaisin, sillä muutoin he olisivat jo karmaisevasti myöhässä. Maastolenkki saisi kuitenkin jäädä, sillä enää ei olisi aikaa lämmitellä kentällä perusteellisesti ja käydä laukkailemassa maastossa. Hän nappasi ruskeat ohjat käsiinsä, kohotti kouluraipan hevosen ryntäille ja lähti taluttamaan energistä ratsuaan kohti E-kenttää, jolla lämmittely järjestettiin. Kisaradalla oli parhaillaan ratsukko, joka esitti niin komeaa keskilaukkaa, ettei Evelyn oikeastaan enää tiennyt, mitä hän teki tässä luokassa Lionheartin kanssa. Hän ei saisi hevosesta irti noin voimakasta, näyttävää liikettä, ei vaikka tekisi kaikkensa.
Lionheart pyöri hyrränä ympyrää kun hän yritti nousta selkään, mikä ei lainkaan parantanut naisen mielialaa ja varsin lyhyeksi kutistunutta pinnaa. Hän ärähti hevoselle loikittuaan jälleen kerran monta hyppyä toinen jalka jalustimessa. Ori pysähtyi muutamaksi sekunniksi hölmistyneenä aloilleen, mikä riitti ratsastajalle, joka ponnisti selkään vauhdikkaasti. Hän ei enää loikkisi yhdellä jalalla hevosen rinnalla kun takaosa juoksisi häntä karkuun. Lionheart oli sännätä saman tien laukassa eteenpäin, kun hän hipaisi pohkeillaan käyntiä pyytääkseen, joten ensimmäiset neljä kierrosta menivät siihen, että hän yritti rauhoitella ratsuaan ja löytää käyntiin nelitahtisen rytmin. Ori vuoroin ravasi, vuoroin laukkasi, vuoroin vain loikki jommalla kummalla jalkaparillaan, eikä käynti tuntunut selkään lainkaan käyntimäiseltä. Evelyn pyöräytti silmiään ja pysäytti ratsunsa.

Lionheart malttoi seistä aloillaan puolitoista sekuntia, ennen kuin hevonen lähti korvat hörössä kaahaamaan ravinsekaisessa käynnissä. Evelyn pysäytti uudestaan, ja uudestaan ja uudestaan, kunnes sai lopulta antaa käyntiavut itse. Orin liikkeet eivät siitä paljoa parantuneet, mutta ainakin hän oli päättänyt, koska he lähtivät liikkeelle. Hän siirsi suosiolla hevosen raviin ja antoi orin venyttää kaulaansa, kun he kiersivät kenttää suurien ympyröiden ja laajojen kaarien värittämällä tiellä. Hän piti hevosen kaukana muista lämmittelijöistä, jotta ori malttaisi keskittyä edes hieman paremmin, mutta se tuntui turhalta. Hevonen oli kuin mikäkin superpallo hänen allaan, tai ehkä jousi olisi ollut parempi termi - hevonen oli valmis sinkoamaan mihin tahansa suuntaan pienestäkin eleestä. Nainen nosti laukan, joutui saman tien kiskomaan suurta päätä ylemmäs ja pidättämään voimalla, kun ori valui edestä matalaksi ja askeleeltaan naurettavan pitkäksi.

He laukkasivat useamman kierroksen ympyröillä, ennenkö laukkaan löytyi kolmitahtinen poljento ja hevonen kannatteli itse päätään. Hän lähti kokoamaan laukkaa kevyesti, vain jotta tuntisi, menisikö kokoavat avut yhtään sen paremmin läpi kuin mitkään muutkaan. Istuntaa ori tuntui kuuntelevan edes sen verran, että käännökset olivat täsmällisiä ja siirtymiset pehmeitä, mutta pidätteillä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta. Evelyn huokaisi, siirsi ratsunsa käyntiin ja totesi helpotuksekseen, että ori oli paremmin kuulolla kuin aluksi. Ehkä kaikki järjestyisi, kun he vielä työstäisivät askellajeja hetken lämmittelykentällä. Lionheart oli saanut purkaa ylimääräisen energiansa, ainakin toivon mukaan, joten nyt ori malttaisi keskittyä.

Lämmittelyaika tuntui hupenevan hälyttävää vauhtia, kunnes naisen oli pakko siirtyä varsinaisen kilpakentän laidalle omaa rataansa varten. Lionheart höristi korviaan yleisölle, hirnui innoissaan kun väkijoukko taputti edelliselle ratsastajalle ja tanssahteli ilmavin askelin portista sisään kentälle, jolle valkoiset kouluaidat rajasivat tavattoman pieneltä näyttävän tilan. Ei tuo pitkä sivu voinut olla neljääkymmentä metriä, ei sitten mitenkään, Evelyn ajatteli tuijottaessaan aitoja. Eiväthän he mahtuisi tuonne Lionheartin kanssa! Ori kulki aivan liian pitkänä ja reippaana, jotta hän ehtisi tehdä mitään pitkällä sivulla, lyhyestä puhumattakaan. Voi luoja. Tästä tulisi kerrassaan rumaa jälkeä.
He kiersivät aitojen ympäri ulkopuolelta, Lionheartin paistatellessa yleisön huomiossa. Ori kulki korvat hörössä ja näytti astelevan jousilla, mikäli ravissa korkealle nousevista askelista sopi mitään päätellä. Hevonen kantoi itseään ryhdikkäänä ja laittoi parastaan, kun ratsastaja testasi pysähtymistä. Evelyn taputti kevyesti kullanhohtoista kaulaa ja siirsi hevosen raviin uudemman kerran. Hän nosti laukan, hillitsi hieman ratsunsa menoa ja huokaisten käänsi hevosen sisään lyhyen sivun keskelle jääneestä aukosta.

Pysähdys ja tervehdys sujuivat paremmin kuin hän oli osannut unelmoidakaan. Suuri ori oli kuulolla, vaikka innostuikin tavattomasti yleisön läheisyydestä. Evelyn tervehti rennosti tuomareita, teki kevyen puolipidätteen ja pyysi ravia ratsulta, joka teki työtä käskettyä. Nelikaarisella kiemurauralla kaarteet olivat hieman eri kokoisia hänen virheestään, mutta ainakaan hevonen ei sännännyt hänen altaan heti ensimmäisessä kaarteessa, vaikka ohjat muuttuivatkin raskaammaksi jokaisen askeleen myötä. Hän valmisteli uralle palattuaan keskiravia ja heti pitkän sivun auetessa heidän edessään, pyysi hän hevosta venyttämään itseään. Ori lähti liikkeelle kuin tykin suusta, mikä heilautti ratsastajaa taaksepäin ja sai tasapainon katoamaan lähes kokonaan. Hevonen rikkoi laukalle ennen puolta väliä, ei kuunnellut pidätteitä vaan repäisi ohjat ratsastajansa otteesta ja kaarsi iloisella kaarella radan poikki vauhdikkaassa laukassa. Hevonen hyppäsi liioitellun suurella loikalla matalan kouluaidan yli, heitteli päätään ja hirnui kuuluvasti. Evelyn istui syvälle satulaan puna poskille kohoten ja keräsi pitkäksi valuneet ohjat otteeseensa. Hän tunsi, miten hevosen paino siirtyi takaosalle kesken laukka-askeleen ja ehti juuri ja juuri reagoida itse istunnallaan, kun Lionheart liukui komeasti pysähdyksiin etujalat laukaten. Ori nousi takajaloilleen hirnuen, huitoi etusillaan ilmaa ja ratsastajan vaativista pohkeista loikkasi eteenpäin kuolainta riuhtoen. Evelyn käänsi hevosen pienelle ympyrälle, kunnes sai pudotettua ravilla ja siitä edelleen nykivälle käynnille, jolla suunnata pois kouluradalta.

Hän ratsasti tallipihalle, riisui koulusatulan orin selästä ja hylkäsi hyödyttömän nahkasatulan tallityöntekijän käsivarsille. Nainen ponnisti takaisin paljaaseen selkään, keräsi ohjat tiukasti käteensä ja ratsasti orinsa tallille johtavaa hiekkatietä pitkin pois Rosingsin välittömästä läheisyydestä. Hevonen repi ohjia hänen kädestään, mutta hän nyki takaisin, joten Lionheart pysyi tikittävässä ravissa, jota tarjosi siihen asti, että he pääsivät kääntymään metsän sekaan luikertelevalle polulle. Evelyn nojasi eteenpäin ja antoi hevosen siirtyä laukkaan, sillä hän tiesi tämän reitin. Se oli riittävän tasainen hallittua reipasta laukkaa varten, joten ori sai laukata multapaakkuja lennättäen pehmeän metsänpohjan halki. Kun edessäpäin aukeni loiva ylämäki, jota pitkin polku nousi suorana, Evelyn tarrasi molemmilla käsillä letitettyyn harjaan hakien siitä sen verran tukea mitä vain saattoi, nojasi eteenpäin ja painautui matalaksi kaulan ylle. Lionheart lähti räjähtävään neliin, kiitäen pitkään jatkuvaa ylämäkeä ylöspäin vailla huolta huomisesta tai edes omasta jaksamisestaan. Ori hengitti raskaasti, kun hän pidätti ratsunsa mäen päällä raviin, mutta edes se ei saanut hevosta lopettamaan ohjien repimistä ja kuolaimeen kiinni puremista. Nainen pudisteli päätään mukaillessaan liikkeitä, jotka olivat täynnä energiaa ja intoa, jota hevonen ei osannut tai halunnut purkaa mihinkään viisaaseen tai kehittävään toimintaan.

Niinpä he laukkasivat, kunnes orin kullanhohtoinen selkä oli hiestä märkä ja tahmea, Evelynin valkoiset ratsastushousut olivat enemmänkin ruskeat ja molemmat hengittivät raskaasti raikasta ilmaa. Jousto oli kadonnut orin askeleista, kun he palasivat tallille rauhallisessa käynnissä. Hevonen puhalteli tyytyväisenä ilmaa sieraimistaan, roikotti päätään niin matalalla kuin ohja vain salli ja kompuroi muutamaan kertaan laskeutuessaan mäkiä alaspäin. Ori oli väsynyt, mutta mitä ilmeisemmin tyytyväinen itseensä ja oloonsa. Evelyn, joka oli ollut varma, ettei mikään poistaisi kouluradan täydellisen epäonnistumisen tuomaa häpeää ja turhautumista, ei voinut kuin myöntää, että oli hyvällä tuulella, kun he palasivat Rosings Parkin pihalle. Hän hyppäsi alas selästä, talutti ratsunsa suoraan pesukarsinaan ja välittämättä kilpavaatteidensa kohtalosta (ne olivat jo niin likaiset kuin mahdollista) alkoi pestä oria, joka hörisi tyytyväisenä ja hamusi hänen takkinsa peittämää käsivartta pehmein huulin. Hän olisi mielellään viettänyt koko loppupäivän Lionheartia pesten, mutta pesukarsinaan kaipaisivat muutkin ratojensa jälkeen, joten hän toimi ripeästi, loimitti hevosen ja lähti sen kanssa kohti tarhoja. Ori kulki hänen perässään niin raukeana, ettei Evelyn ollut varma, oliko koskaan nähnyt hevosta sellaisena. Ehkä hän oli vihdoin tehnyt mahdottoman ja väsyttänyt hevosensa. Lionheart jäi tyytyväisesti portin lähettyville hamuamaan maassa kasvavia ruohontynkiä, eikä edes vaivautunut ravaamaan laitumella odottavien kavereiden seuraan. Ori laahusti hitaasti tervehtimään hevosia, pysähdellen jatkuvasti järsimään korsia. Evelyn hymyili nojatessaan lankkuporttiin. Hänen hevosensa oli tänäänkin ollut yksi suuri idiootti, mutta se oli hänen idioottinsa, eikä hän vaihtaisi hevostaan yhteenkään toiseen. Ei edes silloin, kun he eivät päässeet pienten kisojen helpon A:n kouluradasta läpi tai ottivat metrin esteradalta kuusitoista virhepistettä sekä huomautuksen vaarallisesta ratsastuksesta.

Lauantaina 11.4. klo 15:00 alkava 130cm (avoin) - Natasha Kashnikov ja Ahli Rhatan

Natasha oli tuntenut sisuskaluja solmuun vääntävän jännityksen jo päiviä aiemmin, kun oli lukenut osallistujalistoja. Hän ja Rhatan hyppäisivät luokassaan paitsi maailmanluokan ratsastajia vastaan, myös koko joukkoa kansainvälisillä kentillä menestyneitä hevosia vastaan. Samalle radalle mahtui niin James Ellis, joka oli voittanut toinen toistaan suurempia luokkia kultaisen Lost My Sockin kanssa, kuin Theodore Morland, viime olympialaisissa Iso-Britanniaa esteillä edustanut ratsastaja. Hevostenkin nimet olivat toinen toistaan tutumpia: totta kai hän tiesi niin Pardon My Frenchin, joka oli erityisesti kenttäkilpailuissa suorituksia kerännyt punaruunikko, kuin nuoren Slippery When Wetin, jonka tulevaisuus näytti äärimmäisen lupaavalta niin este- kuin kenttäkilpailuissakin. Puhumattakaan Papillon Rougesta, kenttäratsastuksessa loistavasta ja esteille pilkallisesti nauravasta tammasta, joka hyppäisi jälleen kerran heidän keskellään kipakan asenteensa ja voitontahtonsa kanssa.
Mitä pidempään Natasha tuijotti lähtölistaa äidin ajaessa kohti Rosings Parkin auringon paistaessa lämpimästi keväiseltä taivaalta, sitä hermostuneemmaksi hän tuli. Hän ei kuulunut tällaiseen luokkaan Rhatanin kanssa. Hänen kuului hypätä muita nuoria vastaan luokissa, jossa kaikki olivat yhtä kokemattomia kuin hän. Mitä hän oli kuvitellut, kun oli ilmoittautunut näihin kilpailuihin? Hän ei mitenkään voisi pärjätä, ei kerrassaan mitenkään, kun vastassa olivat maailman huippunimet ja hevostaivaan kirkkaimmat tähdet. Hän oli vain kokematon, aloitteleva esteratsastaja, joka edelleen tarvitsisi vuosia aikaa oppia ja erehtyä, ennen kuin olisi edes samassa kirjassa muiden kanssa, sivusta puhumattakaan.

Tytön jalat löivät loukkua, kun hän nousi Nicolen parkkeeraamasta autosta. Hän ei ymmärtänyt, mitä edes kuvitteli tekevänsä täällä. Venäjältä Englantiin muuttaneen pyöreän teinin teki mieli pyytää äitiään istumaan takaisin ratin taakse ja ajamaan heidät takaisin Newcastleen, jotta hän pääsisi kotiin ja voisi unohtaa koko kilpailupäivän, mutta se ei ollut mahdollista. Hän oli saanut Rhatanin Rosings Parkiin stipendin tähden, eikä sellaisia mahdollisuuksia tarjoutunut joka päivä. Hänen pitäisi kilpailla ja osoittaa, miten kovin arvosti tilaisuutta, joka hänelle oli annettu, ottaa kaikki irti valmennuksista, joita hän sai ja treenata sekä itsensä että hevosensa huipulle, jotta seuraavana vuonna he voisivat kilpailla kansallisissa luokissa Rhatanin kanssa. Natasha nielaisi, soi hermostuneen hymyn äidilleen ja suuntasi katsomaan hevostaan, joka hänen pyynnöstään oli tänään viety ulos aamusta lähtien, vaikka kilpapäivinä olisi varmasti ollut helpompi pitää ratsu sisällä. Hän marssi laitumen laidalle, näki perlinon jo kaukaa ja hymyili livahtaessaan aidan lankkujen lomasta tervehtimään hevostaan.

Tämä olisi heidän suuri päivänsä, tyttö tajusi pestessään vaaleita jalkoja puhtaaksi kaikesta sotkusta, jota ruuna oli ehtinyt ulkoa keräämään. Tänään he kilpailisivat ensimmäistä kertaa ikinä suuria nimiä vastaan. Jos tästä radasta ei mitään muuta jäisi käteen, niin ainakin sen hän muistaisi ikuisesti, että oli edes kerran ratsastanut Jamieta, Teddyä, Slippersiä, Papillonia ja Minxiä vastaan. Seuraavassa luokassa mukaan mahtuisi vielä Kayla Williams ja Driftwood Pacific, joiden uraa hän oli seurannut innolla televisiosta. Hänen suurimmat tähtensä olisivat samassa luokassa hänen ja Rhatanin kanssa, mikä oli asia, jota tyttö ei tuntunut ymmärtävän sitten millään. Hän ei voinut uskoa sitä todeksi, vaan kukapa tyttöä syyttäisikään - hän oli toki unelmoinut suurista kilpailuista ja idoleitaan vastaan ratsastamisesta, mutta hän ei ollut edes villeimmissä unelmissaan odottanut sen tapahtuvan nyt. Hän oli ajatellut, että menisi kymmeniä vuosia, ennenkö niin tapahtuisi, mutta elämä oli järjestänyt asiat toisin.

Hän harjasi Rhatanin, kiillotti metallinhohtoista karvaa huolella kostealla rätillä ja jutteli innostuneesti venäjäksi ruunalleen. Ei hän kehtaisi englanniksi sanoa kaikkea sitä, mikä nyt karkasi kieleltä vaivattomasti - englanniksi joku olisi voinut ymmärtää häntä, joku muu kuin äiti, joka tosin oli kuullut nämäkin asiat jo kymmeniin kertoihin viimeisen viikon aikana.
”Hyppää tänään hyvin, Rhatan”, Natasha mumisi nostaessaan mustan estesatulan hevosen puhtaaseen selkään. Valkoinen huopa tuntui kiiltelevän yhdessä hevosen karvan kanssa, mikä tosin johtui siitä, että hän oli ostanut uuden huovan juurikin tätä luokkaa varten - ja pessyt sen heti ensitöikseen valkaisevalla pesuaineella, jotta huopa todella olisi valkoinen. Rhatan luimi korviaan ja kuopaisi etusellaan, kun hän kiristi satulavyötä, mutta terävä komennus sai hevosen asettumaan. Hän taputti siroa kaulaa ja hymyili katsellessaan, miltä musta estesatula näytti hevosen selässä. Siitä olikin vierähtänyt tovi jos toinenkin, kun hän oli viimeksi käyttänyt kilpailuihin tarkoitettuja mustia varusteita. Yleensä hän ratsasti ruskeilla, jo aavistuksen kuluneilla estevarusteilla, mutta tänään mustat, ammattimaiset ratsastustarvikkeet olivat täydellinen vaihtoehto. Rhatan otti messinkiset fullcheek-kuolaimet nätisti vastaan, viskoen vain hiukan päätään, kun hän kiinnitti leukahihnaa.

Natasha heilautti kirkkaan vaaleansinisen verryttelyloimen hevosen selkään ja jätti hevosen hetkeksi karsinaan itsekseen. Kauaa Rhatan ei yksin joutunut olemaan, kun Nicole ilmestyi kiinnittämään suitsiin valkoista numerolappua ja muutoinkin rapsuttelemaan ruunaa, joka kannatteli siroa päätään korkealla ja hengitti sieraimet suurina sähköistävää ilmaa, joka tuntui kertovan hevoselle tarkalleen, mikä päivä tänään oli ja mitä ratsulta odotettiin. Herkkä hevonen huomioi Nicolen muutamalla pehmeällä tönäisyllä, mutta muutoin ruuna jätti käsittelijänsä huomiotta, kun keskittyi katselemaan tallikäytävän elämää ja odottamaan, koska kilpavaatteitaan vaihtamaan lähtenyt Natasha palaisi. Ruuna hörisi heti tunnistaessaan pullean tytön, joka taapersi tallikäytävää pitkin. Rhatanin valppaat korvat ja innokas hörähdys saivat Natashan hymyilemään, kun tyttö livahti äitinsä seuraksi karsinaan.
”Voisitko talutella Rhatania sen aikaa ulkona, kun käyn tutustumassa rataan?” Natasha kysäisi äidiltään vahva vierasperäinen aksentti puheeseen eksyen. Nicole nyökkäili lupautuen auliisti katsomaan tyttärensä hevosen perään, sillä Natasha näytti perin innostuneelta ja jännittyneeltä, eikä äiti tiennyt, mitä muutakaan voisi tehdä osoittaakseen tukevansa tyttären harrastusta ja intohimoa aiemmista riidoista huolimatta. Natasha lähti kävelemään pääkentälle koottua 130 senttistä rataa, samalla kun Nicole yritti parhaansa mukaan pidellä jännittynyttä ja kaikenlaisia ääniä säpsyvää ruunaa hallinnassaan. Tällaisina hetkinä englantilainen nainen toivoi, että he olisivat ostaneet Natashalle rauhallisemman ratsun. Hevosen, joka ei säpsyisi mitään tai häsläisi omiaan, vaan keskittyisi ainoastaan siihen, mikä milloinkin oli olennaista.

Natasha mittaili rataa tarkasti askeleillaan, yritti ennakoida kaiken, mitä Rhatan voisi pelätä, säikkyä tai hermoilla, ja mietti lähestymisensä paitsi suoriksi, myös sellaisiksi, että ruuna ehtisi nähdä kaiken mahdollisimman kaukaa, eikä siis turhaan hermoilisi enää hypyn aikana. Ruunan sulava hyppytyyli tuntui katoavan heti, jos hevonen pelkäsi ylittämäänsä estettä, eikä hän missään nimessä kaivannut kenguruloikkia, jotka pudottaisivat hänet satulasta tai saisivat repimään herkkää suuta, kun hevonen yrittäisi tehdä parhaansa radalla. Tyttö käytti jokaisen hetken, jonka vain saattoi radalla kävelyyn, vaikka vilkuilikin silmäkulmastaan, miten kokeneemmat ratsastajat lähinnä kävelivät radan kerran läpi ja siirtyivät sen jälkeen takaisin hevostensa luokse. Hän ei antanut ilmeisen kokemattomuutensa häiritä. Hän tekisi kaikkensa, jotta rata sujuisi hyvin, vaikka se sitten tarkoittaisi sitä, että hän näyttäisi idiootilta kulkiessaan esteiden lomassa niin pitkään.

Tyttö palasi ruunan luokse, lahjoi hevostaan muutamalla ananaspalalla ja naurahti, kun näki paljastavat tahrat jo valmiiksi messinkisissä kuolaimissa. Nicole hymyili syyllisenä ja kohautti harteitaan kuin sanoen, ettei ollut voinut muutakaan. Natasha hymyili heilauttaessaan itsensä satulaan, jonka päällä pirteä loimi oli lämmittämässä hevosta auringosta huolimatta. Hän siirtyi lämmittelykentälle työstämään hevostaan käynnissä ja ravissa, tuntien jatkuvasti Nicolen katseen itsessään. Äiti oli kaivanut videokameran esille ja kuvasi parhaillaan tytärtään, joka työsti laajoja kaaria ja ympyröitä kevyessä ravissa. Rhatan kulki pää korkealla ja korvat hörössä, tempoi välillä ohjia ja kolisteli kuolainta, mutta Nicolen huolesta huolimatta Natasha tunsi olonsa turvalliseksi ratsun selässä. Hän hyppäsi lyhyen lämmittelyn jälkeen alas selästä, riisui loimen ja ojensi sen siististi viikattuna äidilleen, joka heitti loimen hartialleen odottamaan. Natasha nousi takaisin selkään ja aloitti todellisen työskentelyn, yrittäen muistella kaikkia niitä vinkkejä, joita oli saanut valmennuksissa taitavilta este- ja kouluratsastajilta.
Hän keskittyi taivuttamaan hevosta molempien pohkeidensa ympärille ja varmisti pidätteiden läpimenon niin pysähdyksillä kuin siirtymisilläkin, mutta Rhatan tuntui olevan kuulolla. Hevonen työskenteli rehdisti ja rennosti, eikä säpsynyt jokaista ääntä, mistä tosin oli kiittäminen myös korvahuppua, joka vaimensi turhia ääniä kiitettävästi. Rhatan laukkasi innokkaasti, mutta pysyi vaivattomasti käsissä, mikä ei aina ollut itsestäänselvää vauhdikkaan ja kuumuvan ratsun kanssa. Natasha siirtyi hyppäämään lämmittelyesteitä luottavaisena. Siitä oli hetki, kun hevonen oli tuntunut näin hyvältä hänen allaan, tai rehellisesti sanottuna useampikin hetki. Torstain valmennus oli tehnyt ihmeitä, hänen oli myönnettävä, kun hän hyppäsi lämmittelyesteet rauhallisesti ja tyylikkäästi. Rhatan ei pudottanut puomeja, ei edes kolauttanut niitä, eikä kieltänyt kertaakaan. Hän hyppäsi yhden ainoan kerran 130 senttisen okserin, sillä Rhatan liikkui niin hyvin, ettei hän kaivannut uutta yritystä. Tyttö taputti hevosen kaulaa ja hidasti käyntiin.

Nicole saapui kävelemään hevosen rinnalle ja heilautti loimen takaosan suojaksi, kun he kiersivät lämmittelyaluetta ympäri. Rhatan ei säikkynyt edes kolahdusta, jonka punaruunikko tamma aiheutti pudottamalla puomit jäljessään, mikä sai Natashan hymyilemään leveästi äidilleen.
”Rhatan tuntuu tänään ihan mahtavalta”, tyttö kertoi innostuneena äidilleen, joka hymyili maan tasalta ylpeyttä lempeissä silmissään. Tällaisina hetkinä Nicolekin muisti, miksi kuljetti tyttärensä viikosta toiseen tallille, antoi Natashan nousta kerrasta toiseen suuren hevosen selkään ja hypätä esteitä, joiden pelkkä korkeus sai naisen kasvot kalpenemaan. Elämänilo, puhdas riemu ja intohimo, joka pyöreiltä kasvoilta loisti, oli kaiken sen arvoista - ja enemmänkin. Nicole nielaisi taputtaessaan ylpeänä mustaa saapasta, joka hetken päästä antaisi jälleen käskyjä herkälle hevoselle esteiden keskellä. Hänen pitäisi alkaa siirtää sivuun rahaa palkoistaan, säästää hieman enemmän ja pyytää Ivania tekemään samoin, jotta he voisivat vuoden aikana säästää riittämiin rahaa Rhatanin pitämiseen Rosings Parkissa ja valmennusten tarjoamiseen Natashalle. Heidän tyttärensä oli sen arvoinen, vaikka se tarkoittaisikin, etteivät he eläisi kovin korkealentoista elämää tai vierailisi Venäjällä jatkuvasti.

”Onnea, rakas. Pitäkää hauskaa, se menee varmasti hyvin”, Nicole toivotti kun Natashan vuoro koitti. Pyöreä tyttö hymyili leveästi äidilleen, muiskautti suurieleisesti lentosuukon naisen suuntaan ja kannusti Rhatanin ravissa tutustumaan esterataan. Nicole kaivoi videokameran esille, asettuen kentän laidalle kuvaamaan tytärtään ja kaunista hevosta, joka toivon mukaan osoittaisi tänään olevansa muutakin kuin vain ilo silmälle.
Natasha näytti kahteen kertaan kolmoissarjan viimeisen okserin, sillä esteen koristeiden langettama varjo sai Rhatanin pärskähtämään ja ottamaan muutaman hermostuneen sivuaskeleen. Tyttö pysäytti hevosen ja antoi ohjan valua pidemmäksi, kun Rhatan kurkotteli turvallaan estettä kohden, todeten häilyvän varjon lopulta vaarattomaksi. Kello soi ajan päättymisestä varoittaen, joten Natasha keräsi reippaasti ohjat käsiinsä, nosti pyörivän laukan ja pysäytti hevosen keskelle rataa tervehtiäkseen tuomareita. Uudet laukkapohkeet saivat hevosen hypähtämään muutaman askeleen verran, kunnes rytmi tasaantui ja askeleeseen tuli samaa elastisuutta, mitä maastossakin akhaltekeilla näki. Kaunis ruuna pärskähti ja viskoi päätään, kun hän käänsi hevosen laajalla kaarella ensimmäistä estettä kohden.

Natasha piti tahdin vakaana ja rauhallisena, vaikka Rhatan olisi mieluummin kiihdyttänyt kerrasta toiseen askeltaan. Hän teki pidätteitä, hillitsi hevostaan ja laski huolellisesti askelia, jotka oli miettinyt jo rataa kävellessään. Tyttö ratsasti voimakkaalla tahdolla ja sitäkin rautaisemmalla otteella, pitäen herkän hevosensa täysin hallinnassaan alusta loppuun. Kolmoissarjan okseri ylittyi vaivattomasti, eivätkä varjot saaneet hevosesta irti enää edes pärskähdystä, mistä Natasha oli kiitollinen. Hän ohjasi ratsuaan tarkasti, valitsi huolelliset tiet ja piti lähestymiset hallittuina ja täsmällisinä, kuten valmentaja Cavanaugh oli kerrasta toiseen jaksanut hänelle hokea. Tyttö nielaisi viimeisen esteen jäätyä taakse ja käänsi ratsunsa kiertämään rataa ulkokautta rauhallisessa laukassa, samalla kun katse kiersi esteestä toiseen. Kaikki puomit olivat ylhäällä, he eivät olleet ottaneet kieltoja ja rata oli ollut puhdas - aikaa lukuunottamatta. Tulokset pamahtivat näkyviin yhdellä virhepisteellä ajan ylittymisestä, mutta edes se ei pilannut Natashan mielialaa. Hän oli ratsastanut yhdellä virhepisteellä vaativan 130 senttisen radan, ja vaikka typerä aikavirhe veikin mahdollisuuden osallistua uusintaan, ei suoritus missään nimessä ollut huono.

Sitä tyttö hoki yhä itselleen, kun luokan loppumisen jälkeen varusti Rhatania palkintojenjakoa varten. Viides sija oli enemmän kuin hän oli uskaltanut unelmoidakaan, mutta se oli totta - hän oli ratsastanut viidenneksi luokassa, jossa kilpailivat hänen idolinsa. Tarkemmin ajateltuna, hän oli voittanut idolinsa. Hän oli lähes kymmenen sijaa Papillonia korkeammalla, mikä oli tytön mittapuulla vuosisadan saavutus. Leveä hymy kasvoillaan Natasha heilautti itsensä ruunan selkään ja ratsasti palkintojenjakoon. Vihreä ruusuke Rhatanin suitsissa tuntui paljon paremmalta kuin ne lukuisat punaiset, siniset ja keltaiset ruusukkeet, joita hän oli kerännyt aluekilpailuista menneellä kaudella, sillä tämä vihreä ruusuke oli suurista, maineikkaista kilpailuista, joissa oli ollut mukana Englannin parhaita hevosia ja ratsastajia. Se jos mikä antoi vihreälle niin paljon painoarvoa, että tytön silmissä ruusuke näytti punaiselta ja viides sija voitolta.

Hän lähes hyppäsi Rhatanin selästä äitinsä syliin, kun vauhdikas kunniakierros oli saatu päätökseen. Rhatan oli innoissaan ja steppasi tytön rinnalla, kun Natasha ensin halasi äitiään ja sen jälkeen kapsahti akhaltekin siroon kaulaan. Hänen hevosensa oli ajoittaisista kommunikaatio-ongelmista huolimatta maailman paras, eikä mikään saisi häntä luopumaan ratsusta, joka oli tarjonnut hänelle tänään tämän unohtumattoman mahdollisuuden. Natashan pitäisi muistaa kiittää myös stipendin tarjonnutta järjestöä, sillä ilman valmennuksia he eivät mitenkään olisi nyt tässä Rhatanin kanssa. Ruuna oli toki upea ja taitava hevonen, mutta hän ei ollut sen arvoinen ratsastaja - ei ainakaan ilman valmennuksia, joita Rosings Park oli hänelle tarjonnut. Hän oli saanut niin paljon irti jokaisen valmentajan tyylistä ja opeista, ettei edes ymmärtänyt, miten oli aiemmin pärjännyt missään. Hän oli kehittynyt aivan valtavasti, mistä vihreä ruusuke toimisi ikuisena muistona ja muistutuksena. Hän oli kehittynyt, mutta kuten tänäänkin oli nähty, hänen pitäisi kehittyä vielä paljon lisää. Tämä oli kuitenkin täydellinen alku kevään ja kesän kisataipaleelle, eikä mikään saisi tyttöä ajattelemaan toisin. Ei edes se, vaikka heidät hylättäisiin 140 sentin luokasta, jota varten hänen pitäisi mennä piakkoin valmistautumaan.

Lauantaina 11.4. klo 16:45 alkava 140cm (avoin) - Natasha Kashnikov ja Ahli Rhatan

Hypättyään muutaman lämmittelyhypyn Rhatanilla, joka oli jo kilpaillut yhden luokan, ei Natasha edelleenkään uskonut onneaan. Hän oli tullut viidenneksi yli kolmenkymmenen osallistujan luokassa, saanut upean ruusukkeen ja kauniin fleeceloimen, eikä mikään, mitä tänään enää tapahtuisi, voisi viedä sitä iloa pois. Tyttö suorastaan loisti hymyillessään säteilevästi kävelevän ratsunsa selästä. Hän ei osannut edes jännittää 140 sentin esteitä, joita he lähtisivät seuraavaksi hyppäämään, vaikka rata oli äärimmäisen haastava ja täynnä tiukkoja käännöksiä, vaikeita suhteutettuja etäisyyksiä ja sarjoja, joiden välit laittaisivat heidän taitonsa todella koetukselle. Hän oli harjoitellut suhteutettuja välejä paljon kevään mittaan, mutta hän ei tiennyt, kuinka pitkälle harjoittelu kantaisi nyt, kun esteillä olisi näin paljon korkeutta, Rhatan kävi jo valmiiksi kierroksilla aiemmasta radastaan ja hän ei kyennyt edes jännittämään kilpailuja, vaikka yleensä nimenomaan jännitys sai hänet laittamaan parastaan. Tyttö ei kuitenkaan aikonut luovuttaa. He lähtisivät hakemaan puhdasta rataa tästäkin luokasta, vaikka kaikki todennäköisyydet olisivat heitä vastaan.

Hän lähti radalle omalla vuorollaan, nosti laukan ja kiersi esittelemässä etukäteen valitsemansa esteet hevoselleen, joka viskoi päätään ja poukkoili muutaman kerran sinne tänne, kun hän ei huomannut tukea riittämiin kun he ohittivat jännitystä herättävää estettä. Rhatan repi ohjia ja heitteli päätään, mutta tyttö istui syvälle satulaan ja rauhoitteli ratsuaan. Ei tarvinnut sekoilla, ainakaan näin paljoa. Hän pysäytti hevosen, joka otti muutaman sivuaskeleen ja kohotti etusiaan irti hiekasta, tervehti päättäväisesti tuomareita ja keräsi ohjat lyhyemmäksi. Hän ratsastaisi samalla päättäväisyydellä, johon Rhatan oli tottunut ja jota ruuna tarvitsi, jotta ei keksisi omia hermoilun kohteita tai muutoin vain järjestäisi ylimääräistä ohjelmaa. Hän nosti pyörivän laukan, suuntasi ensimmäiselle esteelle ja unohti kaiken muun paitsi hevosen, radan ja esteet, joita heidän oli tarkoitus ylittää.

Ruunan pyörivä, vauhdikas laukka kuljetti heitä esteeltä toiselle tasaiseen, varmaan tahtiin, mutta kuten Natasha oli epäillytkin, suhteutetut etäisyydet tuottivat heille hankaluuksia. Hän ei osannut arvioida lennosta, kuinka kauas he jäisivät tai kuinka lähelle päätyisivät, joten hän ei voinut korjata askeleen pituutta jo kaukaa, vaan vasta viittä askelta ennen, mikä toi heidät aivan liian lähelle korkeaa pystyä. Ruuna ponnisti voimakkaasti ja varsin epätasaisesta hypystä huolimatta ylitti esteen vain pienellä kolautuksella. Natasha korjasi istuntansa, laski askeleita seuraavalle esteelle ja piti tällä kertaa huolen siitä, etteivät he vahingossakaan ajautuisi niin lähelle. Sarjalla hän ei lyhentänyt Rhatania riittämiin, minkä vuoksi ruuna lähti hyppäämään jälkimmäistä estettä liian kaukaa ja kiskoi takajaloillaan okserin taaimmaisen puomin alas perässään. Kolahdus sai hevosen heilauttamaan päätään ja ottamaan ylimääräisen loikan sivulle, mikä sotki jo muutoinkin hankalaksi väliksi mitoitetun linjan seuraavalle pystylle. Hevonen tiputti ylimmän kirjavan puomin etujaloillaan, pärskähti päätään viskoen ja painoi ohjalle, kun hän käänsi ratsunsa kohti seuraavaa estettä. Vahva istunta ja voimakas käsi pitivät hevosen rauhallisessa laukassa, mutta siitä huolimatta hevosen hyppy muuttui jännittyneemmäksi, kun ratsu innostui yhä enemmän. Viimeinen este putosi heidän takanaan, kun ruuna kolautti sitä vain kevyesti kaviollaan. Natasha vilkaisi rataa päätään pudistellen, mutta taputti siitä huolimatta ruunan kaulaa. Jos aivan rehellisiä oltiin, ei hevonen ollut tehnyt mitään väärää, paitsi kenties viimeisellä esteellä jättänyt toisen takasensa turhan alas. Muutoin pudotukset olivat olleet hänen syytään, kun hän ei ollut arvioinut etäisyyksiä oikein tai reagoinut riittävän nopeasti ja kaukaa. Ne olivat virheitä, jotka hän oli tehnyt, mutta jotka hän toivon mukaan oppisi korjaamaan kokemuksen myötä. Rhatanin laukka-askeleen pituutta oli helppo säädellä, jos vain tiesi, miten sitä halusi säätää - hän ei ollut tiennyt, sillä ruunan vauhdikkaampi tahti oli tuonut laukkaan rytmin ja pituuden, jota hän ei ollut tottunut arvioimaan.

Hänen pitäisi harjoitella enemmän, jotta hän selviäisi radoista silloinkin kun hevonen keräisi enemmän kierroksia ja hyppäisi vauhdikkaammin. Tyttö hymyili siitä huolimatta laskeutuessaan ratsunsa selästä. Hän taluttaisi hevosensa rennoksi, sillä lämmittelykentän kuhina ei tosiaankaan tekisi hevoselle hyvää. Nicole lyöttäytyi tyttärensä seuraan, sallien tämän kerran puheen virrata venäjäksi kieleltä, jolle englanti tuotti yhä edelleen hankaluuksia silloin tällöin. Natasha selitti radasta yhtä jos toista äidilleen, joka nyökkäili ja yritti pysyä vauhdikkaan venäjän tahdissa, sillä sanat suorastaan soljuivat huulilta, kun Natashan ei kerrankin tarvinnut miettiä, miten muotoilla lauseensa ja miten lausua sanat, jotta hän välttäisi kaikki typerät virheet. Äiti ja tytär kävelivät pitkän tovin rinta rinnan hiekkatien laitaa kohti Slaleyta, ennen kuin kääntyivät takaisin ja palasivat tallille. Nicole, joka oli olettanut jälkimmäisen radan pudotusten painavan varsin täydellisyyttä tavoittelevan tyttärensä mieltä, huomasi onnekseen olevansa väärässä, sillä Natasha jaksoi edelleen riemuita aiemman radan onnistumisesta. Tyttö tuntui kerrankin löytäneen omiin virheisiinsä perspektiivin, joka ei saanut venäläistyttöä tuntemaan oloaan arvottomaksi ja epäonnistuneeksi, mistä äiti oli kiitollinen ja sanoinkuvaamattoman ylpeä.

Nicole auttoi Natashaa riisumaan Rhatanin varusteista ja pesemään hevosen, jonka metallinhohtoinen karva kiilteli kerman sävyissä. Rhatanin riehuminen säväytti vanhempaa, joka astui ensin kauemmas hevosen ulottuvilta, mutta Natashan tiukan ja itsevarman käytöksen sävyttämänä uskalsi palata pitelemään siropiirteistä päätä, jotta Natasha saattaisi pestä hevosen. Rhatan kuopi etusillaan, nousi osittain pystyyn ja potkaisi kipakasti sekä taakseen että vatsansa alle, kun kädenlämpöinen vesi kasteli hevosen täysin. Ruuna ei kerta kaikkiaan pitänyt vedestä, mutta yhdessätuumin Nicole ja Natasha saivat hevosen pestyä nopeammin kuin tyttö olisi yksinään siihen pystynyt. Tyttö kuivasi hevosen ensin hikiviilalla ja sen jälkeen pyyhkeellä, kunnes Nicolen avustamana heitti loimen puhtoiseen selkään ja vei hevosen karsinaan seisomaan ja odottamaan päiväruokiaan. Muutama ananaspala vaihtoi paikkaa taskusta ruunan suuhun, ennen kuin kaksikko oli valmis suuntaamaan kotiin päivälliselle.

Natasha ei ollut hiljaa hetkeäkään ajomatkalla takaisin Newcastleen, vaan kertoi äidilleen kaikkea mahdollista kilpailuista, Rhatanista, heidän suunnitelmistaan, siitä mitä tämänpäiväinen oli hänelle opettanut, mitä hän keskittyisi seuraavaksi harjoittelemaan ruunansa kanssa ja niin edes päin. Nicole hymyili ratin takana ja nyökytteli tyttärensä puheen tahdissa, vaikkei ymmärtänytkään kaikkea, mitä hevoshullun huulilta karkasi. Natashaa se ei haitannut lainkaan, sillä innostunut tyttö oli löytänyt uutta potkua harjoitteluun kisoista, joissa oli päässyt paitsi onnistumaan myös oppimaan, missä heillä oli vielä harjoiteltavaa. Hänen täytyisi oppia lisää, valtavasti, ja ehkä sen jälkeen hänen toiveensa loppuvuoden kansallisista nuorten mestaruuksista Lontoossa voisi toteutua.

Sunnuntaina 12.4. klo 14:00 alkava Prix St. Georges (avoin) - Caitlin O'Connor ja Remona

Punapäinen nainen oli saapunut tallille jo aamusta, kuten niin monet muutkin. Kilpailut olivat todella herättäneet Rosings Parkin henkiin: kaikkialla oli trailereita, hevosia, ratsastajia, hoitajia ja jännittäviä katsojia. Vastaantulijoiden kasvoilla oli puhdasta ylpeyttä, silkkaa epäuskoa, raastavaa pettymystä, suurta onnea ja kaikkea siltä väliltä, kun valmentaja pujotteli ihmisten seassa kohti tallia. Hän oli ollut seuraamassa kouluratoja, joilla hänen valmennettavansa ratsastivat. Punapää oli äärimmäisen ylpeä Jamiesta, joka oli saavuttanut ansaitun toisen sijan Socksin kanssa. Kaksikko oli tehnyt niska limassa töitä koko syksyn ja kevään, joten tulokset olivat sen mukaiset. Kullanhohtoinen ori oli näyttänyt upealta tanssahdellessaan yhdessä ratsastajansa kanssa kentän halki - niin upealta, että tuomaritkin olivat sen nähneet ja palkinneet kenttäratsukon koululuokassa sinisellä ruusukkeella.

Caitlin suuntasi talliin, jossa Remona odotti puhtoisena karsinassaan. Tamma kääntyi ympäri kun hän aukaisi karsinan liukuoven ja katsoi hetken suoraan naista kohden, joka livahti karsinaan. Caitlin henkäisi pehmeästi leveä hymy huulille kohoten. Kastanjanruskea karvapeite kiilteli tallin valaistuksessa hyvinhoidettuna ja terveenä, eikä tummien silmien katsekaan heijastellut samaa ikävää ja hämmennystä kuin yleensä. Hetken näytti siltä, kuin Remona olisi tässä, läsnä, ja huomaisi hänet.
”Hei kaunokainen”, nainen tervehti ojentaen porkkananpalaa tummaa turpaa kohti. Ruunikko tamma hamusi ojennettua kämmentä pehmein huulin, rouskutti porkkanan ja palasi etsimään lisää herkkuja, joita kämmenelle ei valitettavasti ilmestynyt tyhjästä. Nainen höpötteli niitä näitä tammalle, jota rapsutteli pehmein sormin. Hän ei löytänyt sanoja kuvaamaan iloa, jota tunsi syvällä sydämessään, kun hevonen nautti huomiosta ja oli mitä ilmeisemmin edes hetken hänen luonaan. Kaunis tamma ansaitsi rauhaa ja rakkautta, eikä hän voinut mitään pienelle ylpeyden puuskalle, kun näki hevosen tummien silmien heijastelevan hyvää oloa. Ainakin kaunis hevonen oli tänään onnellinen ja se riitti hänelle.

”Pääset radalle, rakkahin”, hän mumisi harjatessaan puhdasta hevosta, jonka musta, silkkinen harja oli jo kauniilla leteillä. Hän oli omin käsin vääntänyt letit harjaan, vaikka hetken sormet olivatkin tuntuneet kankeilta ja osaamattomilta. Siitä oli niin kauan, kun hän oli viimeksi aktiivisesti letittänyt hevosten harjoja, että oliko se ihmekään, jos muutaman sykerön joutui tekemään pariinkin kertaan, jotta se näytti hyvältä. Hän oli kuitenkin suoriutunut tehtävästä aamulla ilman kiirettä, ja saattoikin nyt vain harjata pikaisesti puhtoisena kiiltelevät kyljet ja sirot jalat. Nainen kääri valkoiset pintelit tottuneesti jalkoihin, muttei hiljentynyt hetkeksikään. Hän kertoi Remonalle aiemmista kisaluokista ja radoista, joita oli päässyt todistamaan; hän kertoi onnistumisista ja epäonnistumisista, tuurista ja sen puutteesta, oppimisesta ja opettamisesta, kunnes tamman jaloissa oli neljä tasaista pinteliä ja selässä musta, öljyttynä kiiltelevä koulusatula. Kankisuitset näyttivät hyvältä tamman päässä ja Remona hörisi innoissaan - tai ainakin niin valmentaja halusi hevosen elekieltä tulkita.

He lähtivät lämmittelyyn hyvillä mielin. Valkoiset kisahousut ja musta, hyvin istuva takki tuntuivat maailman luonnollisimmalta vaatetukselta tamman selässä. Hän rakasti kisaamista, sen hän tiesi, mutta sitäkin enemmän hän rakasti tunnetta, kun tiesi hevosen olevan täysin kuulolla ja luottavan jokaisella solullaan ratsastajaansa. Tänään Remona tuntui siltä. Kuukausien takkuamisen, etäisyyden ja poissaolevuuden jälkeen hevonen oli nyt hereillä, tässä todellisuudessa, ja teki kaikkensa miellyttääkseen häntä. Lämmittely tuntui menevän aivan liian nopeasti ohi, mutta hän oli varsin tyytyväisellä mielellä, kun kokosi pyörivää laukkaa, siirtyi raviin ja siitä sujuvasti passageen, vaikka moista liikettä ei tällä radalla edes kysyttäisi. Tamman tanssahteleva, kevyt askel oli näyttävä, mutta se ei ollut selkään terävä, vaan ennemminkin pehmeä ja helposti mukailtava. Hän taputti kaarella olevaa kaulaa, kun hevonen työskenteli niin rehellisesti ja hyvin, eikä voinut tukahduttaa hymyä, joka levisi pisamien täyttämille kasvoille.

Hän vaihtoi muutaman sanan valmennuksissaan käyneiden kanssa, neuvoi yhtä lämmittelyn suhteen kun ratsastajan hermostuneisuus sai hänet säälimään toista ja suuntasi lopulta hyväntuulisena kiertämään kouluaitojen ulkopuolella hyvän poljennon säilyttävässä ravissa. Kaunis ruunikko trakehner kantoi itseään upeasti, nosteli jalkojaan joka askeleella korkealle eikä antanut rytmin kadota hetkeksikään. Ratsastaja halasi hevosen kaulaa pysäytettyään ratsunsa, korjasi jalustimet paremmille paikoille ja nosti paikoiltaan pyörivän laukan, jonka saattoi koota lyhyeksi vain pienellä istunnanmuutoksella ja kevyellä kosketuksella kankiohjaan. Remonan korvat sojottivat valppaasti eteenpäin, kääntyillen silloin tällöin kuuntelemaan ratsastajaa, joka antoi herkkiä, pieniä apuja ja ratsasti muutoin eleettömästi, kun he kääntyivät kouluaitojen sisään ja laukkasivat pyörivässä kootussa laukassa pysähdykseen ja tervehdykseen. Caitlin heilautti mustaa silinteriä, jonka alla punaiset hiukset olivat taidokkaalla ranskalaisella letillä, joka kiersi pään ympäri kuin kruunu, jota hän tänään kantoi ylpeydellä.

Remonan ravi oli näyttävää ja pehmeää, kun he lähtivät suorittamaan tehtäviä. Lisäykset olivat voimakkaita, tahdikkaita ja ennen kaikkea saivat niin yleisön kuin ratsastajan ihastumaan tammaan, joka säteili elämäniloa jokaisella karvallaan kilpaa kevätpäivän auringon loisteen kanssa. Caitlin keskittyi rataan, jota ratsasti, sekä upeaan hevoseen, joka laittoi parastaan hänen allaan, mutta hymy hiipi pisamaisille kasvoille siitä huolimatta. Remonan elämänilo oli tarttuvaa laatua eikä hän ymmärtänyt, miten kukaan voisi säilyttää ilmeettömän olemuksen tamman selässä - vaan eipä sitä häneltä taidettu odottaakaan, sillä Caitlin oli varma, ettei kukaan edes huomaisi häntä Remonan varastaessa jokaisen sydämen ja huomion.
Tamma tanssahteli radan halki taidokkaasti, nauttien selkeästi jokaisesta hetkestä, jonka sai viettää yleisön silmien alla. Taivutukset olivat täsmällisiä ja tasaisia, voltit pyöreitä ja täyskäännökset tarkoin harkittuja. Hevonen kuunteli ratsastajan jokaista pyyntöä, eikä siirtänyt kaviotaan ilman lupaa milliäkään mihinkään suuntaan. Caitlin, joka oli jo lähes vuoden tahdostaan riippumattoman kisatauon aikana ehtinyt unohtaa, millaista täydellinen yhteisymmärrys hevosen kanssa oli, tunsi kyynelten kirvelevän silmissään, kun he ratsastivat puolipiruetit molemmissa laukoissa. Remona, rakas kastanjanruunikko tamma, oli aina ollut upea hevonen hänen silmissään, mutta tänään hän tosiaan ymmärsi, miksi niin yleisö kuin Elizabeth Hamilton olivat rakastaneet elämäniloista tammaa. Remonan kevyt, vaivaton askel kantoi heitä laukanvaihtosarjojen halki, eikä vaikeampiin ja pidempiin sarjoihin tottunut tamma haparoinut yhdelläkään askeleella. Hevonen esitteli vielä lopuksi upean lisätyn laukan, jossa etujalat venyttivät kaulan mukana pitkälle eteen samalla kun takaosa työnsi voimakkailla lihaksilla tammaa eteenpäin. Hevosesta sanattoman ylpeä ratsastaja pysäytti tamman lopputervehdykseen, antoi ohjien liukua pitkiksi ja taputti kevyesti hionnutta kaulaa. Hän kumartui eteen ja kietoi kätensä kaulan ympärille välittämättä hiestä, joka tahrasi puhtaan kilpatakin ja kehui hevosta vielä lisää. Remona oli ollut enemmän kuin upea tänään. Tamma oli ollut täydellinen.

Hän asteli ulos kisakentältä ja kuunteli kuulutuksista tuloksensa. Hyvä kun hän ei pudonnut ratsunsa selästä, vaikka kokenut kilpailija olikin, kun sekä yleisön että kilpailijoiden tietoon kuulutettiin huimaavat pisteet ja korkeampi prosentti, kuin hän oli unelmoinutkaan aamulla letittäessään mustaa harjaa. Hän laskeutui Remonan selästä, otti arvostelupaperin vastaan ja lähti taluttamaan hevosta kohti maastoja. Hän riisui satulan ja suitset pikaisella visiitillä tallissa ja vaihtoi tilalle ohuen fleeceloimen ja nahkaisen riimun. Hevonen rinnallaan he palasivat takaisin auringon paisteeseen kävelemään loppukäyntinsä tallille johtavan tien vartta pitkin. Remona hörisi tyytyväisen kuuloisena, kurkotti usein tönäisemään häntä pehmeästi turvallaan ja hamusi mustan kisatakin hihaa, kun hän asteli hevosen pään rinnalla eteenpäin. Caitlin pyyhkäisi edes itse siihen huomiota kiinnittämättä kyyneleen poskeltaan katsellessaan hevosta, jonka antoi kulkea pitkällä narulla rinnallaan. Tämän hän oli toivonut saavuttavansa, kun oli syksyllä alkanut työskennellä hevosen kanssa. Tämän luottamuksen, läheisyyden ja yhteisymmärryksen, joka oli ainakin tämän päivän ajaksi nostanut kauniin tamman hämmennyksen ja ikävän pimeästä loukosta heidän joukkoonsa kevään aurinkoon.

Nainen siirtyi kentän laidalle seuraamaan loppuluokkaa, lähinnä nähdäkseen ihan vain mielenkiinnosta, miten muilla sujuisi - hän oli sentään valmentanut osaa näistä ratsastajista kuluneen syksyn ja alkuvuoden aikana, joten oli ilo nähdä, mihin tilanteeseen asti he olivat päässeet. Luokkaan mahtui toinen toistaan parempia suorituksia, taitavampia ratsastajia ja komeampia hevosia, mutta prosentit hänen näkemiltään ratsukoilta eivät yltäneet alkamaan kahdeksikolla, kuten heidän olivat tehneet. Hän palasi talliin harjaamaan kauniin tamman uudestaan puhtaaksi, nosti satulan takaisin kastanjanruskeaan selkään ja kiristi vyön ylpeä hymy huulillaan. Hän suitsi tamman kauniin pään, rapsutti hetken otsapyörteen kohdalta ja supatti pehmeästi korviin, jotka kääntyilivät valppaasti tavoittelemaan tallin ääniä. He palasivat kentän laidalle hyvissä ajoin ennen palkintojen jakoa, mikä tarjosi hänelle mahdollisuuden onnitella muita sijoittuneita ratsukoita. Hän oli nähnyt muutaman niistä radoista ja nauttinut siitä, mitä oli saanut seurata. Vaikka kokenut Remona olikin vienyt voiton, eivät muutkaan olleet ratsastaneet huonosti. Tallin ratsuttajakin oli päässyt komeasti kolmannelle sijalle lainahevosellaan, mikä oli hyvä syy leveämmälle hymylle, joka halkoi pisamaisia kasvoja.

Punapäinen valmentaja ratsasti kärjessä palkintojenjakoon, jossa Remonan suitsiin kiinnitettiin ansaittu punainen ruusuke, selkään heitettiin Rosings Parkin logolla varustettu laadukas loimi ja hänelle ojennettiin vielä kirjekuori, jonka sisältä löytyi lahjakortti valmennuksia varten. Hän taputti hevosensa kaulaa aurinkoinen hymy kasvoillaan kun kannusti hevosen kiertämään kentän ympäri laukassa. Tamman valppaat korvat ja iloinen askellus kertoivat, että hevonen nautti olostaan siinä missä ratsastajakin, mikä oli omiaan nostattamaan jo valmiiksi korkealla olevaa mielialaa. Toki kouluvalmentaja ymmärsi ratsastaneensa itsekin hyvin, mutta siitä huolimatta hän kiitteli enemmän hevostaan, joka oli tehnyt suurimman työn - ja ennen kaikkea luottanut häneen radalla, jotta hän saattoi tehdä omansa pienin ja huomaamattomin avuin.
Päivä ei siitä enää paranisi, Caitlin oli varma, kun talutti tamman karsinaan. Hän jäi tunneiksi puunaamaan puoliveristä, rapsuttelemaan kaulaa ja setvimään lettejä, kunnes Remona seisoi karsinassaan lähes kiillotettuna mutta sitäkin tyytyväisempänä. Hevosen tummat, lempeät silmät olivat täynnä intoa ja elämäniloa, joka oli omiaan lämmittämään naisen mieltä. Hän oli kaivannut moista katsetta tummiin silmiin, jotka liian usein katselivat hänen ohitseen, kun tamma odotti entistä omistajaansa, jonka elämä oli päättynyt traagisesti syksyllä. Remona ei kuitenkaan tuntunut juuri nyt murehtivan Elizabethiä, joten Caitlinkaan ei suostunut pilaamaan päivää onnettomuuden ajattelemisella. Hän lahjoi hevosta herkuilla, istui pitkään karsinan puruissa valkoiset housut tyystin sotkettuina ja nautti tamman läsnäolosta. Kun Remona oli saanut päiväruokansa, oli hän edelleen tallilla odottamassa, jotta saattoi viedä kastanjanruskean tamman hevostovereidensa seuraan. Remona oli antanut hänelle paljon muisteltavaa ja lukuisia syitä hymylle, mistä hän oli kiitollinen. Kunpa Remonakin saisi yhä useammin jakaa elämäniloaan ympärilleen, sen sijaan että ajautuisi oman ikävänsä kanssa umpikujaan.