Ei makeaa mahan täydeltä

Nyt oli Katerinan vuoro tukehtua juomaansa. Paulus? Se jurottava tallityöntekijä, joka tuskin katsoi häneen ja jonka yleensä näki vain ohimennen kun odotteli Aleksein varustamista tai osallistui kahvihetkeen oleskeluhuoneessa. Se sama Paulus? Katerina ei hetkeen tiennyt mitä ajatella, mutta normalisoi ilmeensä edes osittain.
”Paulus. Tämäpä yllättävää”, hän sanoi irvistäen henkisesti, sillä hän ei koskaan huolisi mitään sen luolamiehen kaltaista itselleen. Olihan hän pyöritellyt tallin ihanaa aussivalmentajaa, mutta mitään vakavaa heidän välillään ei ollut. Ainakaan vielä. Kat pitäisi huolen siitä, ettei mies ehtisi unohtaa häntä. Pitihän tallillakin jotain hauskaa olla hevosten lisäksi, vaikka sitten vähän silmäpeliä komeiden miesten kanssa.
”No kerro sitten vaikka, miten ihmeessä päädyitte yhteen?” Katerina uteli vaikka arveli, että ehkä pakon edestä kun samaa naamaa katseli päivät pitkät. Hän hörppäsi shampanjaansa, ilman sitä hän ei Lucyn ja Pauluksen suhdetta sulattaisi.

Lucy ei ollut yllättynyt sanojen aikaansaamasta reaktiosta, sillä harva piti Pauluksesta, ja vielä harvempi näki miehessä muuta kuin juron ulkokuoren. Hän oli ehtinyt syksyn mittaan sulatella ajatusta, ettei mies ollut muiden unelmissa valkealla ratsulla saapuva komeasti puettu prinssi, mutta hänen elämänsä prinssi mies ehdottomasti oli. Tai kuningas, tai ritari, tai mikä ikinä nyt moisiin ajatusketjuihin sopi. Lucy joutui hetken miettimään, miten vastaisi kysymykseen joutumatta selittämään liian pitkää tarinaa edellisen poikaystävän herättämästä mustasukkaisuudesta, riidoista, Funksin loukkaantumisen ja lopettamisen herättämästä epätoivosta ja no, ylipäätään kaikesta, mikä oli lopulta ajanut heidät yhteen.
"Jossain kohtaa oli vain pakko myöntää, että toinen oli enemmän kuin pelkkä työkaveri ja ystävä", hän tiivisti pitkän sepustuksen sijaan. "Kai se vaan tapahtui. Vaikea sanoa mitään yhtä hetkeä, jolloin olisin tajunnut, että siinä on mies, jonka kanssa haluan jakaa elämäni", hän naurahti juoksuttaen sormiaan vaaleiden hiustensa läpi itsetietoisena. Ehkä olisi pitänyt seurata Katerinan esimerkkiä ja juoda kuohuvaa nopeammin, niin poskille hiipivän punan voisi laittaa sen piikkiin.
"Onko sinulla ketään?" Hän kysäisi pohtien tallilla kulkeneita juoruja Chambersista. Hän ei aina tiennyt, kuinka paljon työntekijöiden keskuudessa kiertäviin juttuihin sopi luottaa, joten oli parempi olla sanomatta mitään sen tarkempaa. Ihan vain siltä varalta että puheet olivat pelkkiä pohjattomia juoruja, kuten niin monet asiat aiemminkin.

Katerina kuunteli tarinaa Lucyn ja Pauluksen seurustelun syistä ja kohautti hymyillen olkiaan. Mikä hän olisi toisten onnea arvostelemaan? Jäisihän tallin upeimmat miehet hänen silmänruuakseen, joskaan hän ei ihan kaikkien parisuhdestatusta tiennyt - ei sillä että se olisi varsinaisesti kiinnostanutkaan. Hänhän vain katseli ja flirttaili kevyesti, sellaista ihan tavallista kanssakäymistä puolituttujen kanssa.
”Miten en ole yhtään tajunnut?” Katerina pohti ääneen hymyssä suin ja otti huikan kuplivasta juomastaan. Lucy ja Paulus taisivat säästellä näkyvimmät rakkaudenosoitukset suljettujen ovien taa. Toisaalta ihan hyvä niin, Katerina huomasi ajattelevansa, mutta piti ajatukset ominaan.

Lucyn kysymys sai aikaan helisevän naurun. Nainen suoristautui sohvan reunalle ja pudisti päätään.
”Ei mitään turhan vakavaa”, hän vastasi ilolla, joka kieli siitä, ettei asia haitannut. Hän ei nähnyt itseään seurustelevana tyyppinä, ainakaan ennen, kuin löytäisi jonkun ihanan. Troy kun oli vähän hitaasti lämpenevää sorttia, kuten myös muut hänen vikittelemänsä miehet tallilla. Baareista nyt harvoin yhden yön seuraa vakavampaa löysi.
”Mutta mistä sitä tietää, vaikka tänä iltana löytäisin jonkun hurmaavan”, hän heitti ilmoille varovaisen toiveen ja tyhjensi lasinsa. Kat haki lopun pullon heidän luokseen ja täytti siitä oman lasinsa tarjoten täydennystä myös Lucylle.
”Miten poikaystäväsi suhtautuu siihen, että lähdet kanssani viihteelle?” hän kysyi osaamatta vieläkään lausua Pauluksen nimeä puhuessaan tallityöntekijän poikaystävästä. Ajatus oli vain kummallinen ja vaatisi aikaa tullakseen sisäistetyksi.

Helppo vastaus olisi ollut se, että harva huomasi tallityöntekijät ellei tarvinnut jotakin, mutta Lucy puri kieltään. Se ei ollut kilttiä ja kohteliasta, ja no, rehellisyyden nimissä he olivat kulkeneet jo niin pitkään yhdessä paikasta toiseen, ettei kukaan varmaan enää edes kiinnittänyt siihen huomiota.
"Emme ole pitäneet siitä suurta meteliä", Lucy päätyi sanomaan pieni hymy huulillaan. Niin oli varmasti ollut kaikkien kannalta parempi. Työt täytyi saada hoidetuksi, eikä ajatus siitä, miten hevosenomistajat tunkeutuisivat koko joukolla erottelemaan hänen yksityiselämäänsä innostanut suurestikaan. Hän tiesi tallin olevan yksi niistä paikoista, joilla juorut levisivät kuivalla niityllä syttynyttä maastopaloa nopeammin niin henkilökunnan kuin asiakkaiden keskuudessa, eikä mielellään halunnut olla juorujen kohteena. Parempi, kun pohtisivat hevosten juttuja hänen elämänsä sijaan.

"Eihän sitä koskaan tiedä", Lucy naurahti pehmeästi. Hän ei uskonut siihen, että illanvietosta voisi löytää ketään niin hurmaavaa, mutta kaikki eivät jakaneet samaa näkemystä. Parempi siis pitää ajatukset ominaan ja keskittyä maistelemaan kuohuvaa lasinreunasta pieni hymy huulille kotiutuen. Hän ojensi varovasti puolitäyttä lasiaan täytettäväksi ja pohti, miten ihmeessä pysyisi pystyssä nilkkureillaan, jos hörppisi lasistaan tähän tahtiin.
"Ei Paulusta haittaa", hän vakuutti hymyillen ja toivoi olevansa oikeassa. Mies pysyi mieluummin kotona (kuten hänkin yleensä), joten eipä toinen oloaan ulkopuoliseksikaan voinut tuntea. Hän tekisi kuitenkin vain töitä myöhään iltaan ja olisi kadonnut aamutalliin ennenkö Lucy olisi edes hereillä. Toinen vaihtoehto olisi, että mies nauraisi katketakseen hänelle eikä voisi uskoa kuulemaansa. Lucy, illanvietossa, Katerinan kanssa? Hän ei ihmetellyt lainkaan, josko moinen juoru joutuisi kiertämään suusta toiseen useaan kertaan tallikäytävillä, ennenkö kukaan uskoisi siihen.

"Kävitkö huollattamassa kyntesi?" Hän kysäisi vilkuillen toisen käsien suuntaan. Eikö kynsien lakkauksiin pätenyt sama kuin uusiin kampauksiin, joita tuli aina kehua ja ihailla suureen ääneen.

Katerina tuskin uskoi todella, että voisi löytää baarista ketään. Vaikka hänelle ihmisten lähestyminen oli helppoa, ei jokainen mies näyttänyt hänen silmissään poikaystäväehdokkaalta, ja jos totta puhuttiin, sellaisia oli tullut vain muutamia. Hän oli nirso, mitä miehiin tuli, mutta selitti sitä varovaisuudella ja omanarvontunnollaan. Eihän hän voisi vain heittäytyä jonkun syliin ja olettaa, että olisi tuon kanssa loppuelämänsä. Hän halusi miehen, joka pitäisi huolta hänestä.

Lucyn kysymys sai Katerinan nostamaan huolletut kätensä toisen näkyville. Hän oli sillä kertaa valinnut pehmeän pyöreiksi viilattuihin, pitkiin kynsiinsä kultaisen kimallelakan. Jotta se olisi ollut tarpeeksi näyttävä, kynsien kärkeen oli liimattu valon mukaan kullan ja hopean sävyissä elävää isompaa kimalletta ja kärjen erotti muusta kynnestä pieni jono valkeita helmiä. Todella epäkäytännöllistä, mutta niin tyylikästä ja sopivaa sille illalle.
”Eihän nämä tallielämää kestä, mutta täytyy keksiä sitten jotain muuta, kun menen käymään”, hän naurahti ja katseli vielä kunnossa olevia kynsiään. Kauhistuttikin ajatus, että ne napsahtaisivat poikki, helmet irtoilisivat, lakka lohkeilisi tai hän löytäisi hevosenpaskaa (tai mitään muutakaan likaa) kynsien alta.

”Olisitko leikannut mekostani hintalapun pois?” hän pyysi ja hakisi sakset, mikäli Lucy suostuisi - tai, totta kai tyttö suostuisi, joten Kat lähti saman tien keittiöön noutaakseen valtavat keittiösakset, joita parempia ei ehkä asunnostaan löytäisi. Hän istuutui Lucyn vierelle sohvalle selkä toista kohti, siirsi hiuksensa pois tieltä ja odotti, että pääsisi mekon selkäpuolella roikkuvasta lapusta eroon.

Lucy katsoi kynsiä, joita nainen tyytyväisenä esitteli, ja nyökkäili Katerinan pohdintojen tahtiin. Eivät ne tallille sopisi, mutta illanviettoon kylläkin. Hän ei ollut ikinä ymmärtänyt pitkien, koristeellisten tekokynsien hienoutta, mutta hymyili leveästi naiselle.
"Oikein hehkeät", hän vakuutti nyökytellen. Ainakaan ne eivät olleet neonväriset loputtomalla glitterillä, kuten joissakin mainoskuvissa näytettiin, tai teräväkärkiset ja puolen sormen pituiset murha-aseet mustin kukkaiskoukeroin. Nainen ei kehdannut ottaa sen enempää kantaa kynsien kestoon tallilla, sillä hänen kokemuksensa kynsien huollosta rajoittui satunnaiseen lakkakerrokseen, joka oli vielä yleensä läpinäkyväkin. Tallilla pääsi vähimmällä kun leikkasi kynnet mahdollisimman lyhyeksi eikä uhrannut niille sen jälkeen kahta ajatustakaan.

"Tietty", Lucy vastasi vain ohimennen pohtien, miksi kukaan pukisi päälleen vaatekappaleen, jossa oli edelleen hintalappu kiinni. Ei kai kukaan ostanut mekkoja sovittamatta? Hän jätti moiset pohdinnat omaan arvoonsa ja otti sakset vastaan, jotta voisi leikata hintalapun varovasti irti mekosta. Eihän hän nyt halunnut illanviettokaverinsa uuden mekon kärsivän heti alkuhetkillä, tai kylmän metallin koskettavan Katerinan ihoa. Se jos mikä tuntui epämukavalta.
"Noin, siinä se", hän ilmoitti ojentaen sekä saksia että irrotettua hintalappua Katerinalle, kun ei tiennyt mistä lähin roskakori löytyisi. Lucy piti tarkoin katseensa erossa hintalapun numeroista, sillä hän ei oikeastaan kaivannut muistutusta siitä, miten monen työtunnin palkan oli itse pukenut päälleen tätä iltaa varten. Nainen siemaisi lasista kuplivaa shampanjaa ja asettui paremmin sohvalle ristien jalkansa uudemman kerran. Mitäs hän sitten sanoisi. Kynsistä oli jo keskusteltu, samoin hiuksista ja mekosta ja yleisilmeestäkin. Öh. Aleksein nostaminen puheenaiheeksi ei tuntunut hyvältä idealta. Kaikkien elämä ei pyörinyt hevosten ympärillä samaan tapaan kuin hänen. Katerina varmasti halusi joskus viettää iltaa ajattelemattakaan valkoista kouluoriaan.

Katerina nappasi käsiinsä sakset ja hintalapun hyläten ne sohvapöydälle. Hän siirtyi istumaan vähän kauemmas ja tarttui taas lasiinsa.
”Mitä olet ajatellut tehdä isona? Tai siis, et kai koko ikääsi aio tallilla olla töissä?” Katerina kysyi ymmärtämättä varmasti, kuinka loukkaavalta olisi voinut kuulostaa. Hän ei ikimaailmassa voisi työskennellä tallilla kokopäiväisesti, johan se pilaisi hänen hiuksensa, kyntensä, meikkinsä ja vaatteensa. Hän oli joutunut ajattelemaan hieman tulevaisuutta, sillä isä oli painostanut naista hakemaan kouluun tai etsimään työpaikan, mikäli aikoi pitää Aleksein. Isä oli odottanut antaneensa tyttärelleen mahdollisuuden päästä kouluratsastuksen huipulle ostamalla sen hevosen, jonka Kat halusi, maksamalla sen tallipaikan, jonka Kat halusi ja mahdollistamalla tytön elämisen ja keskittymisen hevoseen. Kun hän oli ilmeisesti osoittautunut laiskaksi ja kiittämättömäksi, mitä Kat itse edelleen kauhisteli, oli isä uhannut katkaista rahavirran. Kai sitä jotain pitäisi keksiä.
”Minä ajattelin että voisin alkaa meikkitaiteilijaksi”, Kat ilmoitti kysymättä ja ihaili hetken taas vasta laitettuja kynsiään. Ei hän kyllä tiennyt, jaksaisiko päivästä toiseen meikata muita ihmisiä.
”Katsotaan nyt, mitä sitä keksii. Onhan tässä aikaa.” Ei ollut. Hän täyttäisi 25 vuotta vain parin viikon päästä. Ajatuskin hirvitti.

Lucy osti itselleen hetken aikaa hörppäämällä suuren kulauksen lasistaan. Hän tiesi, ettei monikaan arvostanut hänen valitsemaansa alaa, eikä oikeastaan edes kaivannut muiden hyväksyntää poluilleen. Sitä hän ainakin kovasti itselleen uskotteli jokaikinen kerta, kun setä kysyi tahtoisiko hän palata koulunpenkille ja opiskella itselleen oikean ammatin. Hänellä oli jo oikea ammatti, ja hän oli hyvä siinä. Siitä saaduilla rahoilla eli ihan mukavasti, kun ei joutunut asumisesta maksamaan, mutta toisaalta hänen käsityksensä mukavasta elämästä ei vaatinut paljoa. Kunhan oli katto pään päällä ja ruokaa jääkaapissa, oli kaikki muu pelkkää plussaa.
"En ole ihan varma vielä", nainen vastasi harteitaan pienesti kohauttaen. Kylläpäs oli. Rosings Park oli hänen kotinsa, joten sinne hän jäisi kunnes joku hänet pakottaisi sieltä pois. "Saa nähdä, mitä elämä tuo tullessaan." Ehkä hän tekisi jonakin päivänä muita töitä talliympäristössä, tai sitten ei, ainakaan jos vaihtoehdot olivat jonkun yksittäisen kilparatsastajan asioilla juokseminen tai lukuisten ratsastajien hevosten ratsutus ja niiden kehityksen jatkuva raportointi. Niihin verrattuna oli kerrassaan ihanaa, kun saattoi olla vain alhainen tallityöntekijä, jolta ei odotettu ihmeitä.
"Vau, se vaatii varmasti paljon taitoa", Lucy reagoi nopeasti Katerinan sanoihin. Ehkä se riittäisi kääntämään keskustelun kokonaan Katerinan suunnitelmiin, eikä hänen tarvitsisi tasapainoilla sen välillä, että julistaisi olevansa talikon varressa loppuelämänsä tai valehtelisi suunnittelevansa jotakin hohdokkaampaa.
"Niinpä, mihin sitä nyt muka kiire olisi tässä valmiissa maailmassa", nainen nyökkäsi. Kyllä tässä ehtisi tehdä mitä ikinä tahtoikaan, aivan varmasti.

Katerina nyökytteli Lucyn vastaukselle hyväksyvästi. Hän oli odotellut täydellisen uran vain tulevan eteensä tarjoiltuna, ja ehkä Lucy oli oikeassa, ehkä elämä tarjoaisi vielä jotakin tullessaan. Hän ei todellisuudessa tiennyt edes, mitä meikkitaiteilijan työhön kuului, mutta ainakin hän oli kiinnostunut meikkauksesta ja ulkonäöstä. Sen täytyi olla tärkeää sillä uralla, ja olisihan se hienoa päästä ehostamaan julkkiksia.
”Tai sitten keskityn täysin kouluratsastukseen. Voi olla kyllä että joudun vaihtamaan hevosta”, Kat myönsi ja tyhjensi taas hieman lasiaan. Hän ei ollut enää yhtään niin tyytyväinen hevosvalintaansa, kun oli ollut hakiessaan Alekseita slovenialaiselta siittolalta varmana siitä, että saisi maailman upeimman kouluratsun.
”Sinun olisi pitänyt nähdä aiempi ratsuni Philadephia, sen kanssa olisimme jo huipulla, jos se ei olisi mennyt loukkaamaan itseään.” Katerina oli edelleen todella murtunut hevosensa aikaisesta eläkkeestä, mutta mennyttä ei saanut takaisin. Rikkinäisestä hevosesta ei ollut kuin harrasteluun ja sellaistahan hän ei halunnut. Toisaalta mikä vain olisi ollut parempi kuin tuntea itsensä riittämättömäksi ratsastajaksi erityistä tukea ja jatkuvaa kouluttamista vaativalle Alekseille.

Lucy ei oikein tiennyt, miten vastata Katerinan sanoihin. Sopisiko hänen udella Alekseista ja naisen tyytymättömyydestä oriinsa enemmän, vai olisiko se vain epäkohteliasta? Toisaalta se olisi ainakin keskustelunaihe, josta hän ymmärtäisi jotakin, toisin kuin meikkitaiteilijan uravalinnat tai kynsienhuollon monimutkaisuus.
"Voi harmi etten päässyt näkemään", hän huokaisi myötätuntoisena, joutumatta hetkeäkään etsimään moista tunnetta. Oli aina harmi, kun hieno hevonen loukkasi itsensä, joten myötätunnolle oli syytä. Nainen ei halunnut edes muistella, miten surkeana oli itse ollut kaikkina niinä kertoina alkuaikoina, kun Ivory oli ontunut milloin minkäkin tähden. Onneksi ruuna ei ollut koskaan loukannut itseään sen pahemmin hänellä ollessaan, ja oli aina toipunut uuden veroiseksi, vaikkakin oli jäykistynyt huomattavasti syksyn myötä. Hänen pitäisi ratsastaa hevostaan enemmän kentällä ja keskittyä niihinkin kouluratsastuksen osa-alueisiin, joilla hän ei niin loistanut, jotta ruuna pysyisi jaloillaan silloinkin, kun oli tarkoitus liikkua pohkeenväistössä sivulle.
"Mutta ehkä pääset vielä huipulle Aleksein kanssa. Ehkä siitä tulee yhtä hyvä kuin Philadelphiasta", Lucy yritti kannustaa tuntien olonsa harvinaisen pätemättömäksi. Kukapa hän oli kenenkään kouluratsastajan kykyjä arvioimaan, kun sai itse tehdä hevosensa kanssa paljon töitä, ettei Ivory käynyt turvallaan kentän kulmassa.

”No, en laskisi sen varaan. Aleksei vaatii paljon työtä, että siitä on GP-kentille”, Katerina pohdiskeli mutta päätti olla jatkamatta enempää. Hän näyttäisi ihan idiootilta jos tunnustaisi, ettei hänestä ollut kouluttamaan potentiaalista oria yhtään pidemmälle? Hän osasi ratsastaa jos sai alleen herkän, fiksun ja osaavan hevosen, mutta kun kyse oli hevosen viemisestä huipulle, hänen taitonsa valitettavasti loppuivat kesken. Nainen oli myöntänyt sen vihdoin itselleen työskenneltyään Aleksein kanssa kyllästymiseen saakka. Enää hän ei jaksanut, vaan toivoi, että ratsuttajasta olisi hyötyä.
”Onhan sillä vielä vuosia edessään, joten ei sitä koskaan tiedä”, Kat vielä jatkoi ja alkoi olla kyllästynyt aiheeseen.

Kuohuva alkoi huveta ja minuutit etenivät.
”Haluatko vielä juotavaa?” Katerina tarjosi heiluen kevyesti musiikin tahtiin. Hän oli sopivassa hiprakassa, että ajatus tanssilattian valloittamisesta tuntui houkuttelevalta.
”Voisimme kohta lähteä, että pääsemme sisäänkin. Ymmärsin että Lemon on todella suosittu ja jonot en mukaisia.”

Lucy nyökkäsi. Se päti varmasti moneen hevoseen, ellei jopa jokaiseen, mutta Aleksein kohdalla työmäärä oli varmasti erilainen, kun hevonen oli vielä niin nuori. Ainakin hän oletti sen menevän niin, mutta kuten oli Ivoryn kanssa saanut huomata, hän ei ollut ammattilainen joka osasi viedä hevosia eteenpäin eikä hän tosiaankaan tiennyt, miten niitä kuului korjata silloin kun asiat eivät edenneet hänen toivomaansa suuntaan. Hän oli jälleen kerran kiitollinen, ettei sitä häneltä odotettukaan. Jos Katerina ei kaikkien valmennusten sekä tallin ammattilaisten tukemana uskonut siihen, että Aleksei kipuaisi huipulle, mitä toivoa hänellä olisi? Hyvä siis, ettei hänen tarvinnut pyrkiä yhtään sen parempaan kuin mihin pystyi. Siinä oli jotain niin kovin rauhoittavaa, kun ei tarvinnut venyttää taitojaan äärirajoilleen jokaikinen päivä.

"Ei kiitos", Lucy vastasi vilkaisten lasiaan, jossa oli edelleen aivan riittämiin kuplivaa shampanjaa hänen tarpeisiinsa. Paulus jaksaisi kiusata häntä tästä joka tapauksessa viikkoja, joten oli parempi olla antamatta enempää syitä naurulle. Mies ei koskaan lopettaisi, jos hän ryömisi ulos taksista kartanon pihalla.
"Joo, se kuulostaa fiksulta", nainen nyökkäsi tietämättä oikein, miten yökerhot edes toimivat. Luoja hän oli surkea elämään nuoruuden villejä vuosia, vai mitä ne olivatkaan, josta aina puhuttiin. No, hän oli valmis antamaan Lemonille mahdollisuuden, joten kaipa se oli laskettava edes jonkinmoiseksi edistysaskeleeksi. Hän kulautti lasinsa tyhjäksi pieni aavistuksen jännittynyt hymy huulillaan. Kuohuva oli ollut loistava ratkaisu, sillä se hiljensi juuri sopivasti sitä epämukavaa pientä ääntä, joka muistutteli häntä kaikesta, mikä voisi mennä pieleen.
"Ei sitä nyt haluaisi jäädä ulos jonottamaankaan koko illaksi."

Katerina nousi sohvalta ja oikoi mekkonsa helmaa vaikka se ei siitä pidemmäksi tullut. Hän asteli meikkipöytänsä luokse ja kaivoi laatikosta koruja mallaillen niitä päälleen. Ehkä muutama killuke ranteeseen ja mahdollisimman näyttävät korvakorut, jotta ne huomaisi suuren hiusmassankin alta.
”Joko sinulla on sopivat korut?” Katerina kysyi vilkaisematta Lucyn suuntaan, sillä oli liian keskittynyt peilikuvaansa. Kengätkin pitäisi valita. Miten hän aina onnistui kehittämään kiireen itselleen?
”Kuinka korkeat korkosi ovat?” Kat uteli miettien, ettei halunnut jäädä toiseksi pituudessa. Hän oli muutenkin mielestään liian lyhyt, sillä rakasti pitkiä miehiä eikä halunnut näyttää ihan kääpiöltä. Se olisi todella paha, jos hän olisi Lucya lyhyempi sinä iltana.

Lucy kohotti vaihtomaisesti kätensä korvanlehdilleen, kun kuuli Katerinan kysymyksen. Yksinkertaiset helmikorvakorut tuntuivat riittämättömiltä, kun vertasi koruja Katerinan esillekaivamiin vaihtoehtoihin, mutta siitä huolimatta hän nyökkäsi päättäväisesti ja nousi sohvalta siirtääkseen käytetyt lasit ja tyhjän shampanjapullon keittiön puolelle.
"Joo on, kävin vielä tekemässä viime hetken ostokset ennenkö lähdin pukeutumaan", hän vakuutti vilkaisten hopeista käsikoruaan, jonka oli saanut lahjaksi Bethanylta jonakin jouluna. Vai oliko se ollut syntymäpäivänä? No, joskus kuitenkin.
"Ööö", hän pohti vilkaisten nilkkureitaan. "Ehkä kahdeksan senttiä?" Ei hän ollut koskaan vaivautunut tutkimaan, kuinka pitkät kengät olivat. Niiden ohut korko oli ollut riittävän matala näyttämättä aivan naurettavalta mummokengältä, jotta hän pysyi pystyssä ja riittävän korkea, jotta hän sai edes muutaman sentin lisää pituuteensa ja tunsi, kuinka korkokengän asento pakotti selänkin suoremmaksi, joten hän oli ollut tyytyväinen.

Katerina viimeisteli lookinsa huulipunalla ja vilkaisi sitten Lucya kuin arvioiden tuon koruja ja kokonaisuutta. Kahdeksan senttiset korot? Eiköhän hän pistäisi paremmaksi.
”Oletko valmis?” nainen tarkisti valikoidessaan jalkaansa yhdet mustista korkokengistään, joiden piikkikorolla potkaisi reiän vaikka betoniseinään. Niillä mahdollisuus taittaa nilkkansa illan päätteeksi nousi monta kymmentä prosenttia, mutta Kat ei välittänyt. Hän pakkasi pikkulaukkuun pari korttia lompakostaan, kotiavaimet ja meikkejä korjailuja varten.
”Eiköhän oteta vielä kuva meistä instaan niin muistetaan vielä huomennakin?” Katerina nauroi ja viittoi Lucya lähelleen, jotta saattoi ottaa heistä kuvan eteisessä puhelimellaan. Ainakin vielä meikit olisivat kohdallaan.

Lucy vilkaisi itseään epävarmuus päätä nostaen. Oliko hän valmis? Ei hän parempaankaan pystyisi, joten pakko kai vain todeta, että tältä näytettäisiin loppuilta. Hiuksissakin tuntui olevan enemmän kemikaaleja kuin itse hiusta, mutta ainakin kerran hänen elämässään hiukset eivät olleet kypärän lytistäminä vasten päänahkaa.
"Joo, enköhän", hän vakuutti suoristaen mekkoaan. Vaikka paljas yläselkä ja vyötärölle muotoja halaileva satiinimekko herättivätkin edelleen halun kääriytyä paksuun vilttiin piiloon katseilta, ei se tästä paremmaksi muuttuisi. Paras siis lähteä eteenpäin kuin sotilas, valmiina kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan. Hän ei tosin tiennyt lainkaan, mitä odottaa yökerholta. Ei kai se voinut niin paljon elokuvista erota?
"Öh, toki", Lucy naurahti häkeltyneenä ja siirtyi lähemmäs hymy huulillaan. Tuskinpa kukaan tallin työkavereista edes käytti instagramia, joten mitäpä siitä, millaisen kuvan hänestä Katerina sinne laittaisi. Hän tiesi sovelluksesta vain sen verran, mitä Bethany oli näyttänyt, eikä ollut koskaan serkun painostuksesta huolimatta luonut omaa käyttäjäänsä. Ei hänellä olisi sinne muita kuvia laitettavana kuin hevosia.
"Lähdetäänkö sitten?" Hän kysäisi mustaa pikkulaukkuaan molemmin käsin puristaen ja takkiaan kaihoisasti katsellen. Ainakin sen hetken, kun he kävelisivät kylmässä viimassa, voisi hän kuvitella pukeutuneensa ratsastushousuihin ja liian suureen huppariin, jossa kukaan ei vilkaisisi kahta kertaa hänen suuntaansa.

”Lähdetään”, Katerina vahvisti nyökäten ja kiskoi englantilaiseen talveen aivan liian ohuen nahkatakin henkarista ja puki sen päälleen. Hän veti varsin sulavasti korkeat korkonilkkurit jalkaansa ja näpytteli sitten innokkaasti puhelintaan lisätäkseen vasta ottamansa kuvan Instagramiin ja muihin medioihin ja löytääkseen sopivan kuvatekstin ja hashtagit. Hän tarkisti vielä avaimet kassin pohjalla ja avasi sitten oven huitoen Lucya edeltään ulos asunnosta. Hän pamautti kerrostaloasunnon ulko-oven varmaan lukkoon ja asteli sitten varmajalkaisesti rappusia alas.
”Mikä sun instanimi on, niin voin tägää sut tähän?” Katerina kysyi katse kiinni puhelimensa ruudussa. Oli vain onni, ettei hän astunut ohi portaasta.

Katerina johdatti Lucyn halki hyisevän tuulisten korttelien alle mailin päähän kotioveltaan. Lemonin neonvaloin sädehtivä kyltti paistoi kaukaa ja sen edestä lähti yllättävän lyhyt kiemurteleva jono kovaäänisiä, palelevia ja sisäänpääsyä kärsimättömästi odottelevia ihmisiä. Kat kurkki nähdäkseen tuttuja, mutta joutui tyytymään jonon häntäpäähän Lucyn kanssa.
”Jävla, toivottavasti tämä etenee nopeammin miltä näyttää”, Kat kirosi puoliksi äidinkielellään ja esitti dramaattisen pettynyttä, kun hän ei päässytkään suoraan sisään.

Lucy kiskoi puoleen väliin reittä yltävän mustan villakangastakkinsa päälleen ja napitti suuret napit kiinni tyytyväisenä siihen, ettei ainakaan joutuisi palelemaan ulkona. Ehkä. Hän ei ollut aivan varma siitä, miten lämpimänä ohuita sukkahousuja sopi pitää, mutta nyt olisi parempi tarjeta. Nainen suuntasi portaikkoon Katerinan edellä ja varoi askeliaan hänelle korkeissa nilkkureissaan. Olisi noloa lentää jo nyt portaikossa kumoon - tai oikeastaan, se olisi noloa koska tahansa. Hän vilkaisi olkansa yli Katerinaa kiitollisena siitä, että meni edellä ja nainen keskittyi enemmän puhelimensa hohtavaan näyttöön kuin häneen.
"En käytä instaa", Lucy tunnusti puolihuolimatonta sävyä tavoitellen. Hänellä oli juuri ja juuri facebook, mutta siihen se sitten jäikin, mitä hänen panoksestaan sosiaaliseen mediaan tuli.

Mitä pidempään he kulkivat katuja pitkin, sitä kiitollisempi Lucy oli takistaan, sillä hyytävä viima tuntui kaikelta paitsi mukavalta poskilla. Onneksi matka ei ollut liian pitkä, vaan siitä selvisi koroillakin kävellen. He eivät selkeästi olleet ainoita, jotka olivat suunnitelleet viettävänsä iltaa Lemonissa, mikä oli kai helpotuksen aihe. Ei paikka aivan surkea voinut olla, jos sinne näin jonotettiin sisään.
"Eiköhän se etene ihan nopeasti", nainen vakuutti vaikkei mitään jonotuskäytännöistä tiennytkään. Ei kai näin lyhyeltä tuntuvan jonon saaminen sisätiloihin voisi kauaa kestää? Olihan sitä pidempiäkin jonoja nähty valokuvissa ja silloin, kun hän palasi myöhään tätinsä kotoa Rosings Parkiin. Ei tämä näyttänyt liian pahalta, vaikka kieltämättä sisätiloihin olisi ollut mukava päästä pakoon hyytävää ilmaa.
"Ainakin sisällä on lämpimämpi", Lucy totesi ristien kädet rinnalleen ja kääntäessään selkäänsä tuulen pahinta puuskaa vasten. Tanssiessa saisi veren kiertämään ja jonossa seisomisen epämukavuus unohtuisi, siitä hän oli varma seuratessaan hitaasti eteenpäin kiemurtelevan jonon mukana kohti kyltin valaisemaa sisäänkäyntiä.

”Kenellä ei ole instaa?” Katerina älähti hämmentyneenä ja kääntyi katsomaan Lucya portaissa. Hän pyöritteli päätään mutta naputteli päivityksensä loppuun ja julkaisi kuvan ilman Lucyn merkitsemistä. Toivottavasti se keräisi illan aikana paljon tykkäyksiä ja kommentteja.
”Meidän pitää tehdä sulle tili”, hän sanoi varmasti jatkaessaan matkaa.

Jonon edetessä yökerhosta kantautuva musiikki alkoi tuntua huumaavana jyskeenä. Katerina oli onnellinen, että jono eteni, ja he pääsisivät varmasti sisälle ennen yhtätoista.
”Tarjoan sulle ensimmäisen drinkin, ihan vaan kiitoksena, että lähdit mukaan”, Kat lupasi hyväntuulisena ja olisi ottanut mielellään viltin harteilleen mutta ei vetänyt edes takkiaan kiinni. Kyllä hän pärjäisi vielä. Hän tunsi hyppelevänsä jonon perässä ja ihan hetken kuluttua he pääsivät ovelle ja jo nyt iltaansa kyllästynyt tatuoitu nainen tarjosi leimaa heidän ranteisiinsa. Katerina tarttui ovella leimauksen jälkeen Lucya kädestä ja lähti viilettämään eteisaulaan jääneiden jumittajien ohitse narikkaan, missä hän tarjosi viettelevän katseen kera takkiaan ja muutamaa puntaa pitkälle, parrakkaalle miehelle kolmissakymmenissä.

”Mitä haluat?” Kat kailotti korvia särkevän dubstepin yli baaritiskillä. Hän oli nojautunut vaaleaan marmoriin ja heilutti pankkikorttia Lucyn nenän edessä. Kun baarimikko huomasi heidät, Kat tilasi molemmille juotavaa iskien flirttiä myös tälle työntekijälle. Yksikään hyvännäköinen mies ei ollut sinä iltana turvassa Katerina Nordqvistilta.

Hänellä, koska hän ei ymmärtänyt sen hohtoa, mutta sitä lieni turha selittää Katerinalle. Hän ei ollut saanut Bethanyakaan ymmärtämään, miksi hänen mielestään sovellus, johon ihmiset vain latasivat kaunisteltuja kuvia elämästään ei viehättänyt. Lucy toivoi Katerinan unohtavan moiset suunnitelmat illan aikana, tai muutoin hän loisi tilin ihan vain naista viihdyttääkseen - eikä koskaan lataisi sinne mitään, unohtaisi salasanansa ja lopulta poistaisi koko sovelluksen puhelimeltaan hyödyttömänä ja tilaa vievänä.

"Oh, okei. Kiitos", Lucy räpytteli silmiään yllättyneenä. Hän voisi tarjota sitten seuraavan kierroksen, ja sen jälkeen lopettaa juomisen omalta osaltaan siihen. Tai ehkä jo aiemmin. Hän oli päättänyt jo kotoa lähtiessään, että palaisi omin jaloin ja ilman seuraavana päivänä koittavaa huonoa oloa, joka kaikkien kertomuksista päätellen kaatoi vähintäänkin puoli armeijaa sängyn pohjille. Hän ei aikonut koetella onneaan moisen kanssa. Leima ranteessaan nainen kiiruhti Katerinan perässä narikalle kiitollisena siitä, ettei ollut valinnut yhtään sen korkeampia korkoja. Jo nyt Katerinan tahdissa pysyminen vaati tasapainottelua ja aimo annoksen tuuria.

Naisen häpeilemätön flirtti sai Lucyn kääntämään katseensa sivummalle toivoen, etteivät ihan kaikki käyttäytyneet niin yökerhossa, sillä hänestä ei moiseen olisi. Päästyään takistaan seurasi hän Katerinaa tiskille yökerhon musiikin voimakas basso kaikki äänet alleen hukuttaen. Miten täällä oli tarkoitus kuulla yhtään mitään, mitä muut sanoivat?
"Päärynäsiideri", nainen vastasi alistuen kohottamaan ääntään samaan tapaan kuin kaikki muutkin ympärilläolijat tuntuivat tekevän. Mikä meteli täällä saattoi ollakin jo nyt! Lucy antoi katseensa kiertää juomaansa odotellessaan sisäänpyrkivässä väessä ja tanssilattian reunoille kerääntyneissä ihmisissä. Muutama oli jo tanssimassa vauhdikkaasti, mutta suurin osa tuntui vasta aloittelevan juomiaan ja keräävän rohkeutta ja intoa tanssilattialle siirtymiseen.
"Kiitos", hän kiitti Katerinaa kohottaen samalla siiderilasiaan hiukan ylöspäin. Hän vilkuili ympärilleen etsiessään rauhallisempaa paikkaa, johon ujuttautua lasinsa kanssa, ainakin siksi hetkeksi että saisi tyhjennettyä sitä vähäsen. Täyden lasin kanssa tanssimisesta ei tulisi muuta kuin sotkua.

Katerina sai Malibu-cocktailin käteensä ja kääntyi selkä vastan baaritiskiä. Hän kohotti lasiaan leveä hymy huulillaan Lucylle ja tunsi taas elävänsä. Baarin musiikin rytmi tuntui luissa ja ytimissä ja sai tanssijalan vipattamaan. Hän huomasi Lucyn etsivän heille paikkaa ja otti asiakseen löytää heille tilaa istua. Nainen raivasi tieltään muutamia jo humaltuneita jumittajia taiteillessaan täyden lasin kera ahtailla käytävillä. Hän seisahti kolmen miehen seurueen luo ja heitti innostavan hymyn.
”Mahduttaisko samaan pöytään?” hän kysyi ja pian tilaa liikeni vaalealta nahkasohvalta. Hän ahtoi itsensä aivan kiinni tummatukkaisen, mitäänsanomattoman nuoren miehen viereen ja taputti penkkiä toisella puolellaan Lucylle merkiksi istua.
”Tämähän näyttää ihan hyvältä”, hän arvosteli katsellen ympärilleen täpötäydessä yökerhossa drinkkiään sievästi pillillä siemaillen. Kat oli ottanut tehtäväkseen kiertää kaikki Newcastlen yökerhot, joiden oletti olevan tarpeeksi sopivia hänelle. Hyvä musiikki, alkoholia, tanssilattia ja paljon vapaita miehiä - niillä kriteereillä paikkoja löytyi loputtomiin.
”Onko juomasi mistään kotoisin?”

Lucy ei voinut kuin seurata Katerinan perässä, vaikkei nähnytkään tyhjää pöytää sillä suunnalla. Ehkä Katerina tiesi mitä teki ja oli tottuneempi hakemaan paikkoja täpötäydestä yökerhosta kuin hän, jota ihmisvirran jatkuva liikkuminen hämmensi. Hyvä kun hän edes löysi katseellaan narikan kaikkien ihmisten takaa. Nainen oli kiitollinen yökerhon valaistuksesta, sillä ei ei paljastanut miten kalpeaksi kasvot menivät, kun hän tajusi ettei Katerina suinkaan ollut nähnyt tyhjää pöytää. Tuntemattomien sekaanko tässä pitäisi tunkea? Lucy nielaisi ja hörppäsi siideristään useamman kulauksen, ennenkö istahti sohvalle Katerinan viereen.
"Herkullista, oikein makeaa ja raikasta", hän vastasi pyöritellessään lasia hermostuneesti käsissään. Tallilta löydetty vähäinen itsevarmuus tuntui ropisevan suurina palasina, kun hän löysi itsensä istumasta yökerhon sohvalta tuntemattomien keskeltä. Hän oli niin ulkona elementistään että se olisi ollut huvittavaa, ellei hän olisi ollut siinä tilanteessa itse.
"Mites omasi?" Se näytti ainakin paljon monimutkaisemmalta kuin hänen suoraan hanasta lasiin valutettu siiderinsä.

”Muistuttaa kesästä”, Katerina virnisti Lucyn kysellessä drinkistään. Sen kookoksen maku toi mieleen aurinkorasvan, hiekkarannan, suolaisen meriveden. Olisipa hän asunut jossakin muualla, missä olisi ainainen kesä ja rantakelit. Nyt hän sai vain haaveilla sellaisesta kyntäessään Englannin tulvivilla kaduilla hytisyttävässä tuulessa.
”Onkos tytöt kahden liikkeellä?” kysyi yksi pöydän pojista ja sai Katin nauramaan tekaistua, hölmöä naurua. Hänellä oli sellainen varattuna sellaisille iskuyrityksille, joihin hän ei tahtonut tarttua. Hän oli ehkä ilkeä, kun antoi miesten olettaa enemmän kuin oli valmis antamaan. Se kuului hauskanpitoon.
”Olettehan te seurana”, hän kihersi ja vilkaisi Lucyyn. Miehillä ei ollut toivoakaan, mutta tuskin sitä vielä kannatti kertoa.

Lucy kulautti siideristään ja piti katseensa tiukasti pöydän pinnassa tai Katerinassa sen sijaan että vilkaisisikaan muita seurassa istuvia. Hän toivoi, etteivät miehet aukaisisi suutaan lainkaan, mutta sellainen tuntui varsin toivottomalta. Olisi vain pitänyt jäädä seisoskelemaan baarille muiden tielle eikä suostua säntäilemään Katerinan perässä tänne. Lucy seurasi kömpelösti Katerinan esimerkkiä yrittäen nauraa hermostuksensa keskeltä edes jotenkin luonnollisesti. Yritys jäi kömpelöksi, mutta ainakin hän sai pidettyä hymyn huulillaan vielä hiljentyessäänkin. Kielellä polttelivat jo sanat Pauluksesta, mutta Katerina näytti nauttivan olostaan miesten keskellä, joten hän puri kieltään ja nyökkäili naisen sanojen tahtiin. Hän ei uskaltanut juoda siideriään yhtään nopeammin siinä pelossa että tottumattomana juojana päätyisi vielä ylittämään rajansa ja konttaamaan kotiin, mutta toivoi jatkuvasti pääsevänsä tanssilattialle - vaikkakin sinne suunnattujen pikaisten vilkaisujen pohjalta meno ei ollut yhtään sen rauhallisempaa sielläkään. Hän todella toivoi, että tanssivat parit tunsivat jo entuudestaan, eivätkä suinkaan olleet törmänneet tanssilattialla kolmea minuuttia aiemmin.
"Hyvä vastaus", kysymyksen esittänyt poika vastasi virnistäen ja vilkaisi kavereitaan. Lucy toivoi voivansa vajota entistä syvemmälle nahkasohvan sisään, jotta kukaan ei vahingossakaan huomaisi häntä. Onneksi Katerina oli heistä kahdesta se, joka sai olla valokeilassa ja sattui vielä nauttimaankin siitä. Jossakin toisessa tilanteessa Lucy olisi voinut tuntea itsevarmuutensa haihtuvan olemattomiin jäädessään muiden varjoon, mutta tällä kerralla hän oli äärimmäisen kiitollinen siitä.

Katerina hykersi mielissään hölmön seuralaisen sanoille ja siemaisi naisellisia avujaan mekon kaula-aukosta kuin huomaamattaan esitellen cocktailiaan niin viettelevästi kuin osasi. Hän oli tottunut siihen, että erityisesti yökerhoissa yhden yön seuraa etsivät miehet lakosivat jalkoihin ja lämpenivät ihan pienestä rohkaisusta.
”Haluatko tanssimaan?” hän tarjosi Lucylle hymyn kera ja vilkaisi lasiaan, joka oli jo puolillaan. Ei ehkä olisi kannattanut juoda niin vauhdikkaasti, mutta hän kaipasi jo tanssilattiaa nuolevien spottivalojen alle, eikä täyden lasin kanssa auttanut mennä heilumaan ihmismassan sekaan. Vielä siihen aikaan lattialle sentään sopi ilman, että osuisi koko ajan muihin ihmisiin - ei sillä, että se Katia koskaan olisi haitannut.