Ei makeaa mahan täydeltä

[Avoin peli, tulkaa joku pelastamaan Lucy serkkunsa shoppailuinnolta :D]

Lucy ei ollut lainkaan varma siitä, miksi oli suostunut tähän. Ensimmäisen puoli tuntia tämä oli ollut hauskaa, mutta sen jälkeen vaatteiden sovittelusta oli tullut kerta kerralta tylsempää, mutta Bethany ei tuntunut kyllästyvän. Serkku puhui innoissaan Rainista, ratsastustunneista, ratsastuskoulun hevosista ja uusista ystävistään siltä tallilta, samalla kun kantoi uusia vaatteita Lucyn kokeiltavaksi. Tyttö oli varma, että he olivat jo käyneet läpi puolet suuren muotiliikkeen vaatteista, mutta jostakin Bethany löysi lisää paitoja, mekkoja, housuja, hameita, kenkiä ja milloin mitäkin, jota hänen nyt vain oli pakko koittaa. Ei Lucy tiennyt, missä hän moisia vaatteita edes käyttäisi.
Lopulta Bethany tuntui saaneen tarpeekseen serkkunsa kanssa leikitystä pukeutumisleikistä. Vanhempi osti haluamansa vaatteet yhdellä kortin heilautuksella. Lucy empi katsellessaan kaunista, yksinkertaista mekkoa, johon hän oli kovin tykästynyt. Se maksoi liikaa, vaikka alennuksessa olikin, eikä hänellä olisi sille käyttöä. Bethany teki päätöksen hänen puolestaan napatessaan mekon hänen käsistään ja ojentaessaan sen työntekijälle.
"Tämä vielä", serkku lausahti ja näppäili uudestaan korttinsa suojakoodin. Lucyn vaisut protestit kaikuivat kuuroille korville. "Olkoot se ylimääräinen, myöhäinen joululahja. Voit pukea sen päälle, kun tulet juhlimaan synttäreitäsi", Bethany julisti innokkaasti. Lucy huokaisi. Hän oli jo sanonut moneen kertaan, ettei ollut vielä varma, missä viettäisi synttäreitään - tai viettäisikö niitä lainkaan.

Tyttökaksikko lähti kaupasta harhailemaan ostoskeskuksen leveillä käytävillä. Bethany osoitteli silloin tällöin joitakin vaatteita lasi-ikkunoissa anorektisten mallinukkejen päällä ja hihkui innosta, kun tunnisti merkkivaatteiden suunnittelijat. Bethany katosi varsin hintavalta näyttävään kauppaan ja Lucy istahti alas penkille ostoskeskuksen käytävälle. Hän odottaisi siinä, kunnes serkku saisi ostettua mitä halusi tuosta vaatekaupasta. Penkillä hänen ympärillään oli lukuisia paperikasseja täynnä vaatteita. Bethany oli ostanut pari paitaa yhdestä kaupasta, kengät toisesta, takin kolmannesta ja juhlamekon neljännestä. Kaikki oli tietenkin pakattu erilaisiin paperipusseihin, joita koristivat kauppojen logot. Lucy huokaisi kerätessään kasseja paremmin lähelleen. Oli tämäkin tapa viettää perjantaipäivää. Tyttö sulki silmänsä ja nojasi penkin selkänojaan. Tässä kestäisi. Bethany löytäisi varmaan kymmenen vaatetta, joita olisi pakko kokeilla, ja sen jälkeen vielä toiset kymmenen lisää. Miksi hän oli suostunut lähtemään tammikuun alennusmyynneille serkkunsa kanssa?

Katerina oli lähtenyt tammikuun alennusmyynteihin innoissaan ja pysäköinyt jo jokunen tunti sitten uutuuttaan kiiltävän pikkuauton kauppakeskuksen parkkihalliin ollen lähellä naarmuttaa kummallakin puolella olevia autoja hieman hukassa olevien ajotaitojensa vuoksi. Vinosti ruutuun jätetty auto olisi taatusti kaikkien tiellä, mutta se ei nuorta naista hidastanut. Hän käveli nyt jo hieman väsähtäneenä ja useaa kauppakassia kantaen keskuksen käytävää ja pysähtyi, kun näki tutun. Lucy. Ja mitä hänen silmänsä näkivätkään - tallitytöllä oli vieressään kasapäin kalliiden merkkien pussukoita, joiden sisästä löytyisi taatusti ihania uusia vaatteita.
”Lucy, moi!” Kat tervehti kuin vanhaa ystävää korkealla äänellä ja kipitti sitten jalkoja särkevissä korkokengissään toisen luo. Hänen katseensa nuoli merkkiliikkeiden kasseja uteliaana, kun hän laski omansa penkille toisten viereen ja raivasi sitten tilaa vielä itselleen istua lähelle toista.
”Mitä kaikkea kivaa sä olet oikein löytänyt?”

Lucy hätkähti kuullessaan oman nimensä ja kääntyi katsomaan suorastaan koomisen häkeltynyt ilme kasvoillaan Katerinaa. Hän ei tiennyt ollakko yllättyneempi siitä, että Aleksein omistaja muisti hänen nimensä vai siitä, että Katerina tervehti häntä ostoskeskuksessa jossa hänellä ei olisi mitään, mitä hän voisi naisen eteen tehdä.
"Moi", hän vastasi koettaen pyyhkiä häkeltyneen ilmeen kasvoiltaan ja paikata sen hymyllä, joka muistutti etäisesti häntä kaikista niistä harjoitelluista hymyistä, joita Nathan jakeli asiakkaille. Lucy keräsi paperikasseja lähemmäs tehdäkseen Katerinalle tilaa kun kävi selväksi, että hulluilla koroilla keikkuva nainen aikoi istua alas.
"Öm, en mitään ihmeellistä", Lucy vastasi esitettyyn kysymykseen häpeällisen tietoisena siitä, ettei ymmärtänyt lainkaan, mitä ympärillä tapahtui. "Mekon ja pari paitaa", hän jatkoi ja päätti kääntää nopeasti huomion pois itsestään, ennenkö Katerina alkaisi kysellä enemmän. Suurin osa ostoksista oli serkun, eikä hän osannut sanoa merkeistä juuta eikä jaata.
"Tekin näytätte käyttäneen alennusmyynnit hyväksenne. Löysittekö paljonkin hienoja vaatteita?" Lucy vilkaisi nopeasti Katerinan raahaamia kauppakasseja ja tuli siihen tulokseen, että Bethany ja Aleksein mitä ilmeisemmin rikas omistaja oli pidettävä kaukana toisistaan, tai hän ei koskaan pääsisi täältä pois kun naiset päätyisivät vertailemaan ostoksiaan ja kiertämään toisiaan villiten vielä muutamat kaupat.

Katerina, joka tuskin ymmärsi toisten omaa tilaa, kävi heti kurkkimaan pussukoihin.
”Mutta tässähän on vaikka mitä!” hän kommentoi vastustellen ja ihaili jo pelkästään kassien logoja. Ei hän ollut ollenkaan tiennyt, että Lucy harrasti shoppailua, tai oikeastaan, että tallityöntekijällä voisi olla niin paljon rahaa käytettäväksi vaatteisiin. Hän ei korjannut, vaikka tyttö teititteli häntä, sillä se sai hänet tuntemaan olonsa korkea-arvoisemmaksi. Leveä hammashymy ei kadonnut mihinkään, sillä kerrankin hänellä oli hyvä päivä.
”Oi, minä niin rakastan alennusmyyntejä”, Kat sanoi ihastellen, mutta tajusi sitten kuulostavansa köyhältä, joten kaivoi kalliit merkkikengät yhdestä pussista ja tarjosi niitä Lucya kohden, jos tuo vaikka haluaisi kokeilla, millaiset ihanuudet hän oli ostanut.
”Sovita vaan rohkeasti, ne ovat ihanan pehmeää nahkaa ja aivan täydelliset ihan mihin vain tilaisuuteen”, hän ihasteli mustia piikkikorkonilkkureita, joita ei voisi hyvällä tahdollakaan pitää kuin kuivina päivinä tai sisällä, jossa lattiat olisivat tasaiset mutta eivät liukkaat. Kengät olivat maksaneet isälle omaisuuden, eikä nainen taatusti keksisi laittaa niitä jalkaansa koskaan, sillä valinnanvaraahan hänen vaatekaapistaan löytyisi.
”Sinulla on sitten ilmeisesti tänään vapaapäivä?”

Lucy tukahdutti halun kerätä kaikki paperipussit syliinsä turvaan Katerinalta ja hymyili sen sijaan nyökytellen naisen puheen tahdissa. Kyllä kyllä, aivan, totta kai. Toinen toistaan tunnetumpien merkkien pussukoissa olevat kauniisti viikatut ja asetellut vaatekappaleet taisivat kuitenkin kiinnostaa ruotsalaisnaista enemmän kuin hänen mahdolliset sanansa niistä, joten Lucy antoi toisen kurkkia pussukoihin sielunsa kyllyydestä. Kaipa Bethany oli vaatteet esiteltäviksi ostanut, joten mitäpä harmia tästä olisi.
"Ne ovat todella kauniit", Lucy nyökytteli ja otti epäröiden vastaan ojennetut kengät. Hän vältteli vilkaisemastakaan hintalapun suuntaan pyöritellessään kenkiä kädessään, jotta näkisi ne jokaiselta sivulta. Eikö niin kuulunut tehdä? "Olette oikeassa, ne ovat todella pehmeää, laadukasta nahkaa", Lucy jatkoi toivoen että osui edes jotenkuten oikeaan. Ei kai Katerina mitään laadutonta krääsää erehtyisikään ostamaan, joten lieni turvallista olettaa, että nämäkin kengät olivat jonkun huippukuuluisan henkilön suunnittelemat.
"Toivottavasti saatte paljon tilaisuuksia käyttää niitä", hän sanoi ojentaessaan kengät takaisin. Hän ei moisia kiskoisi jalkaansa ikipäivänä - hän onnistuisi vain murtamaan nilkkansa ja joutuisi sairaslomalle kun yrittäisi edes seistä noilla.
"Kyllä", nuori nainen nyökkäsi. Hän ei ollut unissaankaan kuvitellut, että törmäisi Katerinaan vapaapäivänään, tai rehellisesti sanottuna yhtään kehenkään Rosings Parkista. Newcastle oli suuri kaupunki, mutta tässä he olivat, istumassa rinnakkain ostoskeskuksen penkillä. Universumilla oli kieroon kasvanut huumorintaju. Hän olisi olettanut, että Katerinan perjantai-iltapäivään sisältyisi jotakin paljon menevämpää ja sosiaalisempaa kuin ostoskeskuksessa kierteleminen.
"Onko teillä suunnitelmia viikonlopuksi?" Lucy kysyi yrittäessään keksiä puheenaihetta, joka olisi mahdollisimman turvallinen. Hän epäili, ettei Effie katsoisi hyvällä jos hän onnistuisi loukkaamaan tallin asiakasta, vaikka teknisesti ottaen olikin vapaalla.

Katerina otti kengät takaisin vain hivenen loukkaantuneena siitä, että Lucy ei edes sovittanut niitä. Hän paketoi ne jotenkuten takaisin laatikkoonsa ja työnsi sen pussiin. Nainen katseli kynsiään jotka voisi käydä huollattamassa vaikka sillä samalla reissulla, jos nyt jaksaisi vaivautua istumaan tuntikaupalla paikallaan. Toisaalta Lucyn mainitessa viikonlopun riennot, hän arveli sen olevan pakollinen paha, jotta näyttäisi mahdollisimman edustavalta.
”Ajattelin tänään lähteä vähän ulos. Hei, sinähän voisit lähteä mukaan!” Kat keksi ja innostui ideastaan silminnähden. Hän kaiveli kassejaan etsien yhtä tiettyä, ja nosti esille helmenvärisen paljettisen mekon, joka peittäisi juuri kriittiset paikat.
”Voisin laittaa tämän, vai mitä luulet? Millaisen asun sinä valitsisit itsellesi, pitäähän meidän näyttää hyvältä yhdessä?” Ilmeisesti asia oli päätetty hänen puolestaan.

Lucy valahti kalpeaksi Katerinan innostuessa täysin sekopäisestä ideasta. Ei. Ei. Ei! Ei hän tätä ollut tarkoittanut kun oli kysellyt naisen viikonlopun ohjelmasta. Apua. Miten hän nyt luovisi itsensä kuiville tästä sopasta, jonka oli keittänyt omaa typeryyttään. Olisi vain pitänyt kysellä Alekseista tai jatkaa keskustelua muotivaatteista ja alennusmyynneistä.
"Sehän on aivan upea mekko", Lucy sanoi yrittäen löytää ääneensä riittämiin innostusta, jotta ei kuulostaisi aivan niin kauhistuneelta kuin millaiseksi olonsa tunsi. Tuo mekko oli kenties yksi järkyttävimmistä luomuksista, joita hän oli hetkeen nähnyt. Ei, se raivokkaan pinkki diskopallon lailla kimalteleva mekko, jota hänen oli Bethanyn vaatimuksesta ollut pakko koettaa paria kauppaa aiemmin oli ollut järkyttävin luomus. Katerinan ostama paljettimekko saattoi saavuttaa ehkä jaetun kolmannen sijan tällä asteikolla. Lucy yritti edelleen keksiä kohteliasta tapaa kieltäytyä illanvietosta, kun Katerina jo jatkoi höyryjunan lailla eteenpäin ja naisen paniikki tuntui löytävän uuden asteen, kun hyvää keinoa kieltäytyä ei tuntunut löytyvän sitten millään. Voisiko hän vedota töihinsä? Kotona odottavaan koiranpentuun? Ivoryyn? Juuri nyt mikä tahansa kelpaisi selitykseksi, kunhan hän vain välttäisi illan kaupungilla Katerinan kanssa.

"Öm, en oikein omista mitään tuon tyylisiä mekkoja", Lucy myönsi katse harhaillen kun hän yritti tahdonvoimalla pakottaa serkkunsa ilmestymään edessä olevasta muotiliikkeestä. Bethany voisi olla riittävä harhautus, jotta Katerina unohtaisi kysellä häneltä mekoista ja ties mistä, erityisesti jos serkku ilmestyisi syli täynnä paperipussukoihin pakattuja vaatteita.
"Tallilla ei ole oikein tarvetta mekoille", hän yritti selittää huvittuneisuutta tavoitellen, vaikka lähinnä tunsi korvia kuumottavaa häpeää ja kasvot valkeaksi vetävää kauhua. Ehkä jos hän vaikuttaisi mahdollisimman tylsältä ihmiseltä, Katerina päättäisikin, ettei hänestä olisi illanviettoseuraksi. Joo. Se voisi toimia. "En oikeastaan edes tiedä Newcastlen yöelämästä", hän kohautti harteitaan.

Katerina ei huomannut Lucyn pakokauhua illanviettoehdotuksestaan, sillä oli itse niin innoissaan siitä. Hänellä oli harvoja kavereita, joten Lucy sopisi hänen mukaansa mainiosti.
”Etkö juuri sanonut ostaneesi mekon? Näytä se, minulla on ehkä jotain siihen sopivaa”, Katerina yllytti ja taputti käsiään yhteen onnessaan. Jos Lucylla ei vielä ollutkaan sopivaa mekkoa, hehän ehtisivät hakea sellaisen. Siinä ihan vieressä oli upea putiikki, josta varmasti löytyisi jotain päälle pantavaa.
”Ei se haittaa”, hän lohdutti hyväntuulisena tyttöä, ”minä tiedän. Voin näyttää sulle parhaat tanssipaikat.”
Kat työnsi mekkonsa viikattuna takaisin kassiin ja jäi haaveilevan näköisenä valitsemaan mielessään illan asua, kenkiä, asusteita ja hiustyyliä. Ehkä kiharoita.
”Etitään sulle joku kuuma kundi. Ellet sä jo seurustele sitten?”

Katerinan into muistutti Lucya Bethanysta silloin, kun serkku keksi jonkin mielestään aivan loistavan idean eikä kuunnellut vastaväitteitä, vaan raahasi hänet mukanaan toteuttamaan mitä se ikinä sitten olikaan. Lucy puri alahuultaan kääntyessään penkomaan lukuisten ostoskassien seasta sitä, jonka kylkeä koristi Ralph Laurenin logo ja nosti esille mustan satiinimekon. Hän ei edelleenkään ollut aivan varma, milloin kehtaisi pukea ylleen moisen puoleen väliin reittä yltävän vaatekappaleen, jonka halter-leikkaus jätti selän paljaaksi, mutta Bethany ei ollut kuunnellut vastaväitteitä ostaessaan serkulleen alennusten jälkeenkin likemmäs kaksisataa maksaneen mekon.
"Ei tämä taida oikein tanssimekosta käydä", Lucy vastusteli vaikkei mitään yökerhojen muodista tiennytkään. Bethany oli ilmoittanut että mekko sopisi täydellisesti hänen syntymäpäiviään varten, mutta mitä moiset juhlat joskus tulevaisuudessa pitäisivät sisällään oli vielä täysin auki. Lucy ei tiennyt pitkään hetkeen, mitä sanoa Katerinan pohdintoihin. Eivät he salaisuus missään nimessä olleet, mutta hän ei tiennyt, kuinka syvällisesti haluaisi ruotia seurusteluaan tällaisessa seurassa. Hänen perheensäkään ei ollut vielä tavannut Paulusta.
"Itse asiassa seurustelen", hän päätyi vastaamaan kevyt puna poskille kohoten. Paulus nauraisi itsensä hengiltä kun kuulisi, millaiseen liemeen nainen oli mennyt sotkeutumaan. Lähteä nyt kaupungille tanssimaan, ja vielä Nordqvistin seurassa! Vaikka Katerinan kunniaksi olikin myönnettävä, ettei nainen ollut mitenkään kamala ihminen, mitä nyt vain kovin erilainen kuin hän.

”No mutta lähdetään sitten viettämään tyttöjeniltaa ilman poikia”, Katerina sanoi äänensävy kevyesti surkea, kun Lucy sanoi seurustelevansa. Sehän ei ketään estäisi bilettämästä koko yötä, eihän? Hän mietti Lucyn mekkoa ja kallisti päätään nähdäkseen, olisiko siitä mihinkään.
”On se nätti, miksi ei baariinkin”, hän antoi lopullisen arvion ja mietti, että olisipa ainakin itse viehättävämpi. Hän voisi laittaa uudet kenkänsäkin ja tanssia aamuun asti alkoholin voimalla - selvin päin hänestä ei olisi kestämään uusien kenkien tuomia rakkoja ainakaan valittamatta.
”Mitäs sanot, lähdetkö mukaan?” Kat kysyi odottaen tietenkin myönteistä vastausta. Totta kai Lucy lähtisi! Illasta tulisi ikimuistoinen.

Kyllä, ilman kaksilahkeisia ehdottomasti, sillä mikään ei saisi Paulusta lähtemään Newcastlen yöelämän sekaan Katerinan seuraksi. Hän epäili, ettei edes hän saisi miestä ylipuhuttua moiseen, vaikka miten vetoaisi miehen pehmeään sisimpään ja käyttäisi jokaisen kikan hyödykseen aina silmien räpyttelystä kiristämiseen. Hetkinen, miksi hän nyt mietti edes moista, kun ei hän ollut lähdössä mihinkään Katerinan kanssa?
"Ai, okei", Lucy vastasi selkeästi yllättyneenä Katerinan hyväksyttyä mekon. Aiemman paljettiloisteen nähtyään hän olisi olettanut mustan, pyhän yksinkertaisen mekon saavan jyrkän tuomion Katerinalta, sillä se ei paljastanut liikaa reittä tai leikannut syvään edessä - itse asiassa mekon musta kangas peitti hänen solisluunsakin. Verrattuna Katerinan rohkeaan mekkovalintaan aiemmin, tämä näytti pyhäkouluun sopivalta vaatekappaleelta. Lucy viikkasi mekon siististi takaisin mustaan paperikassiin, jota koristava logo tuntui ilkkuvan hänelle. Tämä oli tasan viimeinen kerta, kun hän lähtisi Bethanyn kanssa shoppailemaan.

Hän sai vihdoin odottamansa tilaisuuden kieltäytyä illanvietosta kun ruotsalaisneitokainen suuntasi hänelle suoran kysymyksen, mutta nuori nainen huomasi kieltäytymisensä takertuvan kurkkuun, kun hän katsoi Katerinaa. Olisiko se oikeasti maailmanloppu, jos hän lähtisi pariksi tunniksi katsomaan, miltä Newcastle näytti iltaisin? Hänellä ei ollut aamutalliakaan vastuullaan, joten kukaan ei kaipaisi häntä töihin ennen puoltapäivää - tai jos oikein onneaan koettelisi, niin ennen kahta. Effie tosin ripustaisi hänet korvista seinälle, jos hän ilmestyisi töihin vasta päivätallia varten, tosin vain jos nainen saisi tietää. Ei, mitä hän nyt oikein ajatteli? Ei hän ollut lähdössä yhtään mihinkään, vaikka ajatus olikin yllättävän houkutteleva. Tyttöjenilta. Hän ei ollut ikinä ollut osallisena moiseen, joten kai se pitäisi kerran elämässä testata. Ja kukapa sen parempi testikohde kuin Katerina, joka tuskin odottaisi häntä enää toista kertaa mukaansa kun paljastuisi, miten kuolettavan tylsää seuraa hän oli.
"Toki", Lucy löysi itsensä vastaamasta, yrittäen karistaa pientä ääntä joka kiljui miten huono vaikutus Katerinalla oli jo nyt, kun hän oli ehtinyt pohtimaan töistä myöhästymistäkin.

Katerina taputti käsiään yhteen innostuneena. Nyt hänen ainakin pitäisi mennä huollattamaan kyntensä ja ehkä pian palata jo kotiin, jotta hän saattaisi laittautua loppuillan.
”Sovittu”, Kat hihkaisi leveästi hymyillen eikä ollut pysyä paikallaan.
”Haluatko tulla aloittamaan luokseni, voidaan asustaa sut?” hän ehdotti harkittuaan hetken kutsuvansa itsensä Lucyn luo, mutta muisti yhtäkkiä tuon asuvan kartanolla. Ei hän niin pitkälle jaksaisi lähteä enää sinä päivänä, Aleksei pärjäisi ilman häntäkin. Ehkä hän voisi kutsua mukaan muutamia kavereitaankin, jottei ilta menisi ihan kaksin tallityöntekijän kanssa.

Katerinan into sai Lucyn miettimään, oliko hän tehnyt suurenkin virheen, mutta sen jälkeen nuori nainen muisti, mitä oli juuri tätinsä ja setänsä luona vannonut niin itselleen kuin heille - tänä vuonna hän tekisi rohkeasti niitäkin asioita, joista oli aiemmin pysytellyt kaukana. Hän epäili, etteivät Hollandit olleet tarkoittaneet aivan tätä, mutta toisaalta, ainakin hän olisi joskus muuallakin kuin tallilla tai kartanolla. Se jos mikä oli muutos edelliseen ja kaukana hänen mukavuusalueeltaan.
"Öh, vaikka. Kuulostaa hyvältä", Lucy vastasi hetken epäröiden. Miten hän löytäisi Katerinan luokse, ja mitä ihmettä hän siellä oikein tekisi? Pitäisikö hänen viedä jotakin mennessään? Hänen olisi ehdottomasti konsultoitava Bethanya, sillä hänen kokemuksensa näistä tilanteista olivat olemattomat, mutta Bethany oli varmasti ollut tuhansissa bileissä elämänsä aikana, tai ainakin lukumääränä bileet ylittivät helpolla sen, kuinka monella luennolla serkku oli käynyt.
"Laitatko vaikka osoitteen tekstarilla?" Hän ehdotti valmistautuen kertomaan puhelinnumeronsa. Viestin myötä hän saisi Katerinankin numeron, eikä joutuisi koskaan mainitsemaan, ettei tosiaankaan ollut tallentanut jokaisen hevosenomistajan numeroa puhelimeensa. Camillalle moinen oli totta kai ollut henkilökohtainen loukkaus, eikä hän aikonut ottaa riskiä siitä, että sama pätisi myös Katerinan kohdalla.

Katerina ei olisi voinut olla enempää innoissaan. Hän pääsisi tuulettumaan rankan viikon jälkeen (olihan sateisessa ja kylmässä talvessa kurjaa jo kun joutui raahautumaan tallille saakka välillä) ja vielä seurassa, jota ei ihan heti olisi uskonut. Lucy oli kuitenkin kiva ja hän odotti näkevänsä tuon bilehileenä.
”Joo totta kai, mikä sun numero on?” nainen kysyi näpytellen kiivaasti osoitettaan lähettääkseen sen toiselle. Olisipa hän tajunnut tilata siivouksen, nyt pitäisi ehkä itse nähdä vähän vaivaa, vaikka toisaalta tuskin Lucy häiriintyisi muutamasta levällään lojuvasta vaatekappaleesta tai villakoirista sohvan takana.
”Sovitaanko vaikka kasilta?” Kat ehdotti vilkaistuaan puhelimensa ruudusta kelloa. Hänellä olisi vielä hyvin aikaa saada itsensä valmiiksi ja ehkä kiertää vielä pari kauppaa, vaikka jalkoja jo särkikin ja pussukoita oli kertynyt mieletön määrä.

Lucy luetteli numeronsa ulkomuistista, joskin joutui miettimään sadasosasekunnin, että antoi oman puhelimensa numeron eikä tallilla käyttämänsä kapulan numeroa. Vaikka jälkikäteen ajateltuna, ehkä oli ollut huono idea jakaa oma puhelinnumero Katerinan kanssa, jos ilta menisikin päin honkia ja hän haluaisi unohtaa tämän katastrofaalisen yrityksen olla tavallinen nuori nainen.
"Se käy hyvin", hän vakuutti nyökäten. "Nähdään kahdeksalta." Lucy ei voinut täysin väittää, etteikö Katerinan innostus olisi hitaasti tarttumassa häneenkin. Ehkä tämä ei ollut tuhoon tuomittu ilta, vaikka aluksi ajatus oli siltä tuntunutkin. Lucy vilkaisi hevosten ja tallielämän kolhimaa rannekelloaan ja mutristi huuliaan. Paras etsiä serkku, jotta hän saisi kyydin ajoissa kotiin ehtiäkseen valmistautua illanviettoon ja no, saada vielä kyydin takaisin Newcastleen. Ehkä olisi helpompaa mennä vain serkun luokse, lainata Bethanyn meikkejä ja pihistää yhdet korvakorut serkun massiivisesta kokoelmasta, kuin ajella Rosings Parkiin ja takaisin - vaan kotona olisivat juuri sopivat kengät tällaista illanviettoa varten.
"Pitänee lähteä etsimään kyytiäni, että ehdin", Lucy pohti ääneen alkaen kerätä paperikasseja otteeseensa, jotta voisi nousta penkiltä ja kantaa kaikki ostokset kauppaan, johon Bethany oli kadonnut aikoja sitten. "Kasilta, siis."

Katerina huomasi Lucyn keräilevän kassejaan ja alkoi samantien tehdä sitä itsekin. Eihän hänellä nyt siinä mitään tekemistä yksinäänkään olisi, kun toinen selvästi teki lähtöä.
”Minä käyn vielä huollattamassa nämä kammotukset, jotteivät ne pilaa iltaa”, hän sanoi ja heilutteli kirkkaan violetiksi lakattuja kynsiään, joissa loistavat timanttikoristeet olivat kaikki lähes pudonneet. Niille täytyisi tehdä jotakin.
”Nähdään”, hän huikkasi hävitessään kasseineen ja yhä aivan liian korkeine korkoineen kauppakeskuksen hälinään. Nainen tekisi kaikkensa, että siitä illasta tulisi paras aikoihin.

[Jatketaanko tähän samaan, niin ei tarvitse keksiä uutta otsikkoa? :D]

Lucy vilkaisi Katerinan kynsiä, joissa ei hänen mielestään ollut suurtakaan vikaa, ainakaan jos vertasi hänen kynsiinsä, jotka oli työn puolesta pidettävä niin lyhyiksi leikattuina, ettei niistä saisi lakkaamallakaan edustavia. Pakko kai yrittää, mutta no, se olisi todennäköisesti yksi niistä asioista, joissa universumi olisi häntä vastaan.
"Eihän se kävisi päinsä", hän naurahti ulkona elementistään. Milloinka kynnet olisivat mitään pilanneet, elleivät sitten olleet niin pitkät, että olivat tiellä? Lucy katsoi katoavan Katerinan perään muutaman silmänräpäyksen ajan, ennenkö kiiruhti kauppaan, johon oli nähnyt Bethanyn sukeltavan aiemmin. Hän tarvitsisi kyydin kotiin mitä pikemmin, jotta ehtisi nähdä edes hieman vaivaa ehostautumisensa eteen. Lienisi pakko käydä suihkussakin, jotta olisi pienintäkään toivoa saada tallin hajua irti lyhyistä hiuksista.

[Ehdottomasti jatketaan samaan. :D]

Kat oli hurjastellut muutaman korttelin verran Newcastlen keskustassa päästäkseen pian kotiinsa. Auto jäi parkkiin kadunvarteen, missä hän sitä yleensäkin säilytti, kun nainen kipitti väsyneitä jalkojaan kuuntelematta ostoskassit käsivarsilla heiluen rappukäytävään ja portaat ylös asuntoonsa. Hän hylkäsi ikävät kengät ja ostoskassit eteisen ja olohuoneen välimaastoon ja repi päällään olevat vaatteet mytyksi vaatehuoneen lattialle. Naisen tulisi ehdottomasti ehtiä käymään suihkussa, laittautua, valita vaatteet ja asusteet ja ehkä jopa siistiä asuntoa ennen kuin Lucy tulisi.

Kello alkoi lähestyä kahdeksaa ja ei yllättänyt ketään, että Katerina oli vaiheessa. Hän oli pukeutunut ostamaansa paljettimekkoon, mutta siinä roikkui vielä hintalappu, meikki vaatisi enää sipauksen glitteriä, mutta hiuksiin hän ei ollut vielä edes koskenut nopeaa föönausta enempää. Ostoskassit lojuivat, jos mahdollista, vielä enemmän sekaisin aiemmassa paikassaan Katin pengottua niitä jo jonkin verran, puhumattakaan muiden rojujen poissiivoamisesta. Tiskit eivät olleet löytäneet tietä sohvapöydältä tai keittiötasolta astianpesukoneeseen, vaatehuoneen ovi ammotti avoimenaan edessään lattialla varsinainen valtameri likaisia ja puhtaita vaatteita, puhumattakaan sekaisista sohvatyynyistä tai kurttuisista mattojen kulmista. Kat viimeisteli meikkinsä peilipöydän ääressä ja tyytyväisenä kasvoihinsa, hän siirtyisi pian hiusten pariin. Ihan sama, vaikka asunto näyttikin siltä - tai niin hän ainakin vielä silloin ajatteli.

Ovikello soi ja nainen irrotti kiharruspuikon hiuksistaan ja kiirehti ovelle oikeasti innoissaan saamastaan seurasta. Hän vilkaisi ohimennessään sekaista asuntoaan ja pudisti sille sitten päätään. Lucy vietti kaikki päivänsä hevosenpaskan keskellä, kyllä tuo kestäisi sen. Ainakin asunto tuoksui upealle, hän oli sytyttänyt ikkunalaudalle, sivupöydälle ja saarekkeelle tuoksukynttilöitä, jotka valaisivat muutaman tunnelmavalon kanssa asunnon upeasti. Se ei, valitettavaa kyllä, kätkenyt asunnon epäsiisteyttä mihinkään.
”Moi, tervetuloa, näytätpä sä hyvältä”, Katerina hihkui avattuaan oven ja väisti sitten sen edestä, jotta vieras pääsisi sisälle.
”Otatko sä jotain juotavaa?”

[Loistavaa :D]

Bethany oli ollut lentää pyrstölleen, kun Lucy oli ilmoittanut illan suunnitelmistaan, mutta toipunut varsin nopeasti. Sen sijaan että serkku olisi välittömästi kuljettanut Lucyn kotiin vaihtamaan vaatteita, olivat he tehneet muutaman täsmäiskun kauppoihin, joista Bethany tiesi löytyvän täydellistä pikkuroinaa, jota Lucy kuitenkin tarvitsisi. Kuten vaikkapa mustan pikkulaukun, kun serkulla ei edes sellaista ollut. Lucy oli alistunut kohtaloonsa ja juossut Bethanyn perässä ostamassa vielä viimeiset tavarat, ennenkö innokkaasti pälättävä Bethany vihdoin lähti ajamaan heitä kohti Rosings Parkia. Nainen antoi serkkunsa puheen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, sillä Bethany tuskin sanoi mitään tärkeää ja no, häntä ei oikeasti kiinnostanut kaikki ne tarinat, joita Bethany suustaan sylki, sillä mitä todennäköisimmin hän oli kuullut ne jo ainakin neljään kertaan aiemminkin. Bethanyllä oli paha tapa toistaa hilpeimpiä tarinoitaan vuodesta toiseen tajuamatta, että he olivat kuulleet ne jo.

Lucyn oli myönnettävä, että Bethanysta oli suunnattomasti apua, kun serkku levitti mekon asusteineen sängylle ja alkoi sen jälkeen penkoa Lucyn vähäisiä meikkitarpeita naisen itsensä ollessa suihkussa. Pesi hiuksensa kahteen kertaan toivoen sen irrottavan viimeisenkin tallin tuoksun, vaikka eipä kukaan ollut niin lähelle tulossakaan, että pääsisi hänen hiuksiaan ihmettelemään. Paitsi Paulus, mutta mies odottaisi kotona eikä tosiaankaan laittaisi pahakseen hevosten hajua. Päätään ravistellen ja ajatuksiaan selvitellen nainen loikki pyyhkeeseen kääriytyneenä asuntonsa halki huoneelleen ja alistui Bethanyn höösättäväksi, kun serkku oli selkeästi löytänyt tarvitsemansa meikit luodakseen edes jonkinlaisen naurettavan simppelin meikin hänen kasvoilleen, samalla toki sitä valittaen, miten hänellä ei ollut tarpeeksi sitä tai tätä tai tota.

Lucy tunsi olonsa varsin eksyneeksi noustessaan auton kyytiin mustilla nilkkureilla, joiden mokkanahka oli tyylikkäästi rypytettyä edestä, tai ainakin niin Bethany vakuutti katsellessaan kokonaisuutta. Hän ei tiennyt, miten päin olisi ollut mekossa, joka jätti yläselän paljaaksi lukuunottamatta mustaa kangaskaistaletta, joka laskeutui niskasta suoraan alas pitkin selkärankaa, kunnes jälleen yhtyi mekon kankaaseen lapaluiden alla. Hän tunsi olonsa niin paljaaksi, kun hartioita ei peittänyt mikään, ja yritti vältellä nykimästä kangasta alemmas polviensa ylle. Mekko ylsi jo reiden puoliväliin, tai kenties vieläkin lähemmäs polvia, joten verrattuna kuviin joita hän oli nähnyt (ja mekkoihin, joita Bethany omisti) tämä oli suorastaan konservatiivinen pukeutumistapa. Se ei saanut hänen oloaan yhtään sen paremmaksi, kun nainen tunsi olonsa naurettavan itsetietoiseksi puvussaan. Hänen täytyisi selkeästi pukea ylleen mekkoja useamminkin, niin ei saisi aikaan tällaista showta sitten kun sen kerran päätyisi tekemään.

Bethanyn jätettyä hänet oikeaan osoitteeseen, Lucy veti syvään henkeä ja kääriytyi paremmin mustaan pitkään villakangastakkiinsa suunnatessaan pikkulaukku toisessa ja pullo jotakin kuohuvaa toisessa kädessään. Shampanjaa, oli Bethany sanonut kärrätessään kylmän pullon hänelle, hyvää sellaista mitä ilmeisimmin. Lucy soitti ovikelloa miettien, kuinka suuriin ongelmiin oli kävelemässä, mutta päätti karistaa moiset pohdinnat harteiltaan. Parempi keskittyä itse asiaan - eli siihen, mitä varten tänne oli tultu. Pitämään hauskaa.
"Moi", Lucy vastasi häkeltyneenä Katerinan hihkumisesta. "Säkin näytät upealta", hän sanoi astuessaan sisemmälle asuntoon tuntien tutun epävarmuuden nostavan päätään. Mitä hänen nyt kuului tehdä? Hänen vierailunsa muiden asunnoilla rajoittuivat muiden työntekijöiden tiloihin sekä itse kartanoon Rosings Parkissa, ja niistä yksikään ei näyttänyt tältä.
"Toin shampanjaa", hän tajusi sanoa ja ojensi kömpelösti kimaltelevaan paperiin käärittyä pulloa. Mikä siinä olikin, ettei shampanjaa myyty normaaleissa pulloissa, vaan niissä oli aina jotakin ylimääräistä päällä, joka useasti kimalteli. Lucy katseli uteliaana asuntoa, eikä voinut mitään huvittuneelle ajatukselle, kun kuvitteli Effien ilmeen jos heidän asuntonsa päätyisi tähän kuntoon. Effie ripustaisi heidät korvista seinälle. Onneksi Katerinalla ei mitä ilmeisemmin ollut kämppistä.

”Ooooh”, Katerina innostui ja tarttui sopivasti kimaltelevaan pulloon. Hän vilkaisi etiketin vaikka ei shampanjoista mitään ymmärtänytkään. Sen oli oltava kallis pullo, miten hän ei koskaan ollut tajunnut, että Lucylla oli niin hyvä maku.
”Tätä siis”, nainen ilmoitti ja asteli avokeittiöönsä hiukset vain osittain kiharrettuina. Hän kurotteli heille shampanjalasit astiakaapin ylemmältä hyllyltä ja alkoi sitten miettiä, kuinka ihmeessä saisi pullon auki. Sellaisia tilanteita varten hän miehen olisikin tarvinnut.
”Ehkä voit avata sen ja kaataa laseihin, laitan nopeasti tukkani kuntoon”, Katerina ilmoitti ja työnsi pullon takaisin, vain korkkia peittänyt folio oli revitty auki. Hän singahti saman tien kiharruspuikkonsa kimppuun, mutta tajusi potkaista vaatekaapin oven kiinni, jotta levällään olleet vaatteet edes hävisivät näkyvistä.
”Anteeksi, että olen tällä tavalla vaiheessa, ei ole tapana”, hän huudahti tukkansa kanssa puuhatessaan vailla kiirettä. Nainen ei tainnut tietääkään, miten usein häntä oli odoteltukaan, sillä hänellä oli todella tapana olla myöhässä kaikkialta.

Lucy katsoi naista, joka liikkui vauhdilla kotonaan paikasta toiseen ja pohti, kuinka typeräksi tunsi olonsa kun ei yhtään tiennyt, mitä tehdä tai miten olla. Ehkä tämän takia oli parempi säilyttää etäisyys asiakkaiden ja työntekijöiden välillä, niin ei vahingossakaan ajautunut tällaisiin tilanteisiin. Lucy riisui takkinsa eteiseen ja asteli korollisilla, siisteillä nilkkureillaan peremmälle, ottaen vastaan avaamattoman pullon. Hän vilkaisi korkkia epäluuloisena. Hän tiesi teoriassa, miten pullon sai avattua, mutta käytäntö oli aivan eri asia. Olihan hän poksautellut muutaman pullon auki Bethanyn epäonnistuttua, mutta siitä tuntui olevan pieni ikuisuus. No, ei kai se niin vaikeaa voinut olla. Hän siirtyi keittiön puolelle ja alkoi hitaasti kiertää korkkia auki siitä tiukasti kiinni pitäen. Hetken vääntämisen jälkeen kuului kova poksahdus, kun hän piteli korkkia kädessään ja katseli pullon suuta, josta kohosi valkeaa huurua.
"Ei se mitään", Lucy vakuutti kaataessaan molempiin laseihin kuplivaa shamppanjaa, jonka väri taittoi enemmän vaaleanpunaiseen kuin kultaiseen. Se toi mieleen ikuisuus sitten vietetyt avoimet ovet tallilla, joissa kaikki oli ollut vaaleanpunaista - kuohujuoma mukaan luettuna. Tämä toivottavasti maistuisi sentään shampanjalta.
"Mietitkö jotain tiettyä paikkaa, mihin haluaisit mennä?" Hän kysäisi ojentaessaan toista lasia Katerinalle. Hän ei tiennyt muita paikkoja edes nimeltä kuin Oarfishin, eikä paikan saama maine ollut koskaan houkutellut häntä viettämään vapaita iltojaan siellä. Eipä sillä, että yksikään kaupungin yökerhoista ja tanssilattioista olisi koskaan häntä erityisemmin puhutellut.

Katerina oli ehtinyt hiuksissaan jo lähes loppuun, kun sai shampanjalasin käteensä ja halusi kilistellä Lucyn kanssa.
”Minulle suositeltiin yhtä paikkaa, mikähän sen nimi oli?” hän mietiskeli, laski kiharruspuikon pöydälle ja alkoi näpytellä ripeästi älypuhelintaan.
”Lemon. Sen pitäisi olla kävelymatkan päässä tästä, ja siellä on tänään ilmainen sisäänpääsy yhteentoista saakka.” Kaikki, mitä Kat tiesi paikasta, oli kuultu puolitutuilta. Hänellä oli Newcastlessa useampi tuttu, joita hän näki vain baareissa. Suurin osa niistäkin oli hänen rahojeen perässä, sillä tarpeeksi humalassa Katerina tarjosi drinkkejä vähän turhan löysin rantein.
”No, miltä näytän?” hän kysyi kiharrettuaan hiuksensa loppuun ja suihkautettuaan kerroksen tai kaksi kimalteista lakkaa pehmeiden laineiden päälle.

Lucy hymyili aavistuksen ujosti naiselle kohottaessaan omaa lasiaan. Ei hullumpaa shamppanjaa, vaikka ei hän niistä sen enempää tiennyt kuin sen, ettei halunnut sylkäistä tätä heti ulos suustaan. Hän odotti painoa jalalta toiselle vaihtaen Katerinan etsiessä illanviettopaikkaa ja pohti, minkä tyylisiä paikkoja Katerinalle suositeltaisiin. Jotakin kallista ja hienoa, varmasti.
"Kuulostaa hyvältä", nainen nyökkäsi ja huikkasi uudestaan lasistaan, mutta varoi nielemästä liikaa kerralla. Sen mitä hän oli Bethanyn puheista päätellyt, ei koskaan kannattanut kitata kuplivia juomia vauhdilla ellei aikonut kontata kotiin, minkä serkku oli tehnyt useampaankin otteeseen.
"Upealta", Lucy vakuutti into pikkuhiljaa häneenkin tarttuen. Tästä voisikin tulla ihan mahtavaa. He näyttivät molemmat hyviltä ja lähtisivät tanssimaan. Ei kai se katastrofiin voisi päättyä? "Herätät varmasti huomiota klubilla."

Katerina huitoi vielä muutaman kiharan paremmin ja katseli itseään peilistä, kunnes luovutti ja nousi lasinsa kanssa pitääkseen seuraa vieraalleen.
”Toivottavasti en liikaa, en halua mitään noloja pikkupoikia roikkumaan”, hän valitti ja joi kuohuvaansa paljon nopeammin kuin Lucy. Humalaahan siinä oltiin hakemassa. Hän asetteli nopeasti sohvatyynyjä paremmin ja tarjosi Lucylle istumapaikkaa.
”Kuunnellaanko jotain musaa?” nainen kysyi ja valikoi sitten puhelimensa musiikkitoistopalvelusta kuumimpia tanssihittejä toistavan listan ja yhdisti sen kaiuttimiinsa.
”Sopiiko tämä?” hän varmisti ja tarjosi mahdollisuutta vaihtaa. Hänen tarvitsisi juoda vielä paljon enemmän, jos hän aikoisi todella tanssia. Ehkä he ehtisivät vielä shampanjapullon jälkeen tyhjentää hänen siiderivarastonsa - saattaisi kylmästä löytyä pullo väkevääkin, jos oikein villiksi heittäytyisivät.
”No, kerrohan mulle siitä sun poikaystävästä”, Kat kehotti hymyn kera, nojautui sohvan selkänojaan ja risti paljaat jalkansa.

Lucy nyökkäsi. Niinpä, tietenkin. Kukapa haluaisikaan? Hän ei aivan ymmärtänyt ongelmaa, sillä hänen perässään ei ollut koskaan roikuttu. Sitä saattoi selittää pitkälti se, että hän oli pukeutunut varsin mitäänsanomattomasti ja istunut koulussakin takarivissä hiljaisena. Ennen Rosingsiin tuloa hän oli tuskin uskaltanut katsoa ketään ohikulkijaa silmiin, puhumattakaan siitä, että saisi muutaman sanan sanottua.
"Toivotaan että ne pysyvät loitolla", hän nyökkäsi ja vilkuili huolissaan tapaa, jolla Katerina kittasi juotavaansa. Hän ei millään pysyisi perässä, ja jos yrittäisi, päätyisi ryömimään kotiin. Se ei tulisi kysymykseenkään. Paulus ei koskaan antaisi hänen unohtaa sitä.
"Mahtavaa musaa", nainen vakuutti innostuneesti nyökäten ja nautti biisin energisestä sykkeestä. Musiikki oli yksi niistä asioista hevosten lisäksi, joista hän nautti suuresti, eikä tanssiminen ollut koskaan ollut se syy, miksi hän vältteli klubeja. Tanssiminen oli mukavaa, mutta humalaiset ihmiset huojumassa täpötäydessä tilassa eivät kuulostaneet houkuttelevilta.
"Öh", Lucy oli tukehtua kuohuvaansa pohtiessaan, mitä sanoisi. No, mitä sitä turhia kiertelemään. Yhtä hyvin hän voisi suoraan nimetä miehen, joka pyöri tallilla häntäkin enemmän. Mistäs sitä ikinä tiesi, vaikka Katerina ei edes muistaisi juroa miestä.
"Se on Paulus", hän kertoi pieni hymy huulille syttyen. Hänen paras ystävänsä, työkaverinsa ja kämppiksensä - ja nyt vielä poikaystävänsäkin. "En oikein tiedä mitä muuta kertoa", hän naurahti peitellen moisella äänellä hermostuneisuuttaan ja siemaisi lasistaan.