Luodut toisilleen

Maybe suli leveämpään hymyyn vastauksen kuullessaan ja tunsi sydämensä hyppäävän kutkuttavasti naisen nojautuessa lähemmäs. Ehkä Zoekin tunsi niin kuin hän. Ehkä nainen ei vain säälinyt häntä tai väsynyt hänen pyyntöihinsä. Ajatus oli ihana.
”Hyvä”, hän vastasi käheästi ja sukelsi toiseen suudelmaan epäröimättä. Tyttö nosti kätensä Zoen niskalle ja punoi sormensa tummiin hiuksiin. Hän ei kaivannut - tai tuntenut - rajoja, mitä Zoeen tuli. Tunne ja sitä seuraava euforia olivat huumaavia. Ne sumensivat hänen ajatuksensa ja täyttivät hänen mielensä muistoilla: kuinka pehmeä naisen iho oli, kuinka ihanalta tummat hiukset tuoksuivat, miten suudelma sai hänet janoamaan lisää. Maybe nojautui Zoea vasten ja kiipesi puolittain naisen syliin.
”Olet uskomattomin, ihanin ihminen maailmassa”, tyttö vetosi joutuessaan katkaisemaan suudelman tasatakseen hengitystään, mutta kieltäytyi siirtymästä kauemmas.

Zoe hymyili vasten pehmeitä huulia antaen käsiensä sivellä Mayben käsivarsia. Ajatukset, joiden ajaminen pois oli usein työn ja tuskan takana, tuntuivat nyt katoavan aivan itsestäänkin. Hyvä niin, sillä hän tahtoi mieluummin keskittyä nauttimaan siitä, että saattoi pidellä Maybeä lähellään. Syyllisyyden vuoro olisi myöhemmin. Hän kietoi kätensä tytön selän ympärille ja naurahti.
”Olet väärässä”, hän vastasi hetkeäkään epäröimättä ja juoksutti kättään ylös ja alas Mayben selkää. ”Kukaan ei voi kilpailla sinun aurinkoisuutesi kanssa.” Nainen korjasi hieman asentoaan ja veti sen jälkeen tytön paremmin syliinsä.
”Joudumme katsomaan tämän elokuvan joskus toiste. En valitettavasti ole pysynyt sen juonessa lainkaan mukana”, Zoe naurahti pehmeästi. Ihan kuin se olisi häntä harmittanut.

”Hups”, tyttö totesi vailla katumuksen häivää, kun muisti heidän takanaan edelleen pyörivän galaksiseikkailun. Hän kiipesi enemmän kuin mielellään paremmin Zoen syliin, kiertäen jalkansa naisen ympärille ja käsivartensa tämän niskalle. Hänen koko kehonsa tuntui sykkivän euforisesta innosta. Zoen kosketus hänen selällään sai kylmät väreet kulkemaan sitä pitkin. Vihdoin! Vihdoin! Ja se oli vielä parempaa kuin hän oli kuvitellut.
”Enkä ole. Olet aivan uskomaton ihminen, Zoe. En ole koskaan tavannut ketään kaltaistasi”, Maybe vetosi vilpittömästi ja suki hellävaroin naisen tummia hiuksia.
”Olet niin vahva ja niin suurisydäminen. Olet ollut parempi ystävä kuin olisin voinut ansaita. En olisi selvinnyt ilman sinua.” Hän nojautui hipaisemaan huulillaan Zoen poskipäätä.
”Ja olet niin kaunis”, tyttö lisäsi katsellen ihaillen kasvoja edessään, tummia silmiä ja ripsien heittämiä varjoja poskilla.

Tytön selällä tanssivat sormet pysähtyivät hetkeksi, kun Zoe jäi kuuntelemaan, mitä Maybe oikein sanoi. Ensireaktio oli torjua tytön kauniit ja mitä ilmeisimmin suoraan sydämestä kumpuavat sanat, mutta Maybe tuskin olisi arvostanut naurua. Hän voisi antaa tytölle sen verran periksi, ettei väittäisi kaikesta vastaan. Ei hänen tarvinnut uskoa Mayben sanoihin, vain niellä vastaväitteensä. Se ei voinut olla liikoja vaadittu.
”Olet aivan liian kiltti minulle”, nainen hymyili pehmeästi ja antoi käsiensä jälleen vaeltaa tytön selkää pitkin. ”Ystävyytesi on aina ollut enemmän kuin olisin voinut toivoakaan. Kaikki parhaat muistoni viime vuosilta ovat sinun ansiotasi.” Hän oli tehnyt hyvin vähän muistamisen arvoisia asioita ilman Maybeä, sillä tyttö tuntui aina lyöttäytyvän mukaan tilanteen tarjoutuessa, eikä hänestä ollut kieltämään. Eihän hän ollut edes halunnut kieltää Maybeä, vaan päinvastoin nauttinut jokaisesta hetkestä, jonka oli saanut viettää nuorempansa seurassa.

Maybe painautui Zoea vasten ja kiersi itsensä lujemmin naisen ympärille. Hän ei tiennyt kauanko lupa päättää ja olla naisen lähellä kestäisi, joten hänen oli käytettävä joka hetki. Ajatus takaisin pelkkään ystävyyteen sysäämisestä sai hädän nousemaan hänen rinnassaan: varmasti hän olisi kiitollinen Zoen ystävyydestäkin ja voisi muistella tätä iltaa lämmöllä, mutta nyt naisen läheisyys oli kuin huumetta. Hän ei edes tiennyt jääneensä jostain niin ihanasta paitsi.
Hän painoi päänsä naisen kaulataipeeseen ja hengitti vasten kaulansyrjän ihoa kuunnellen Zoen sydämensykettä. Ehkä hänen täytyisi yrittää käyttäytyä hetki. Nainen muuttaisi mielensä, jos hän lähtisi repimään tältä vaatteita päältä.
”Sanoit, ettet halua kertoa kenellekään. Onko se yksityisyyttä vai häpeätkö minua vai?” tyttö kysyi puhtaasta uteliaisuudesta, hyväksyen tyynesti minkä tahansa vastauksen. Hän ei kokenut tarvetta jakaa tietoa heidän illastaan - tai tulevaisuudestaan - kenellekään, mutta olisi mielenkiintoista ymmärtää Zoen syitä paremmin.

Zoe nojasi päänsä vasten Maybeä ja koetti olla värähtämättä, vaikka tytön hengitys kaulaa vasten sai ihon nousemaan kananlihalle. Ilmoille lausuttu kysymys antoi hyvän syyn keskittyä hetkeksi johonkin muuhun kuin iholla tanssivaan sähköisyyteen.
"En voisi koskaan hävetä sinua", nainen vakuutti rutistaen tyttöä tiukemmin hetken ajan. Hän häpesi itseään, mutta ei koskaan voisi kaataa moista Mayben niskoille. "Mutta en koe mukavaksi, että muut tietävät yksityiselämästäni. Varsinkin niin pienissä ja varautuneissa piireissä kuin tämän maan hevosympyröissä."

”Ymmärrän”, Maybe vastasi hymyillen ja kuljetti sormiaan tutkien pitkin naisen kylkeä ja käsivartta. Hän ymmärsi hyvin, ettei Zoe haluaisi jakaa yksityiselämäänsä maailmalle.
”Älä huoli. En kerro kenellekään”, hän lisäsi painaen silmänsä kiinni ja keskittyi muihin aisteihin, jotka kävivät ylikierroksilla. Elokuvatkaan eivät antaneet oikeutta tällaisille hetkille. Tyttö kallisti päätään ja painoi suudelman naisen kaulansyrjälle, sitten toisen ja kolmannen, edeten leukaperälle. Hän punoi sormiaan tummiin hiuksiin ja hengitti syvään yrittäen pitää hektiseksi kiihtyvän pulssinsa tasaisena. Läheisyys sai iholla kulkeneen sähkön pesiytymään sen alle läpi koko kehon kulkevaksi virraksi. Se teki hänen olonsa melkein levottomaksi, kuin kuumeinen kaipaus ajaisi häntä. Hän ujutti sormensa herkullisen pinkin hupparin alle.

"Kiitos", Zoe kiitti, vaikka syyllisyys kohottikin rumaa päätään. Hänellä ei ollut oikeutta pyytää tyttöä valehtelemaan ja pitämään salaisuuksia läheisiltään vain koska hän ei ollut valmis myöntämään suuntautumistaan. Silti Maybe oli valmis tekemään juuri niin hänen vuokseen.
"Maybe", nainen lausahti pehmeästi ja irrotti toisen kätensä tytön ympäriltä voidakseen tarttua Mayben käteen. "Ei ole mitään kiirettä", hän tyynnytteli. Tämä oli kaikki kovin uutta ja tuoretta, joten he voisivat hyvin edetä hitaasti. Hän voisi odottaa. Olihan hän odottanut tähänkin asti mahdollisuutta suudella tyttöä.

Maybe pysähtyi ja katsahti Zoea tutkivasti alahuultaan puraisten. Oliko hän ylittänyt naisen rajan vai oliko tämä jälleen yksi ritarillinen yritys ajatella hänen parastaan? Ehkä ensimmäistä. Hänen ei pitäisi olla ahne. Ei, vaikka tämä saattaisi olla ainoa hetki, kun Zoe antoi hänen ylittää ystävyyden platonisten halausten rajan.
”Anteeksi”, hän hymyili näyttämättä kovin katuvalta.
”En halunnut tehdä oloasi epämukavaksi. Kanssasi on vain niin… Niin huumaavaa olla.”

"Älä pahoittele", nainen kielsi heti ja hymyili pehmeästi. Ei Mayben tarvinnut pyytää anteeksi häneltä. "Äläkä huoli siitä. Oloni on varsin kaukana epämukavasta", hän vakuutti, "en vain tahdo, että sinä kadut mitään huomenna." Tai että tyttö tuntisi olonsa epämukavaksi hänen takiaan. Tämä huone ei voinut pitää sisällään montaakaan hyvää muistoa viime kuukausilta, eikä hän tahtonut aiheuttaa yhtäkään huonoa muistoa lisää.

Maybe nauroi epäuskoisena.
”Kadun? Oletko hullu?” hän kysyi koskettaen Zoen poskea ja nojautui painamaan suudelman sille.
”Tiedätkö kuinka kauan olen odottanut mahdollisuutta olla lähelläsi?” Hän pelkäsi, että Zoe katuisi. Että nainen muistaisi kaikki typerät syyt pitää hänet käsivarren matkan päässä heti, kun kävelisi ulos ovesta, eikä hän saisi kokea tätä enää koskaan uudelleen - ainakaan ennen kuin väsyttäisi naisen pyörtämään päätöksensä seuraavan kerran.

Zoe pudisti päätään, mutta kenties hän olikin hullu. Ehkä juuri siksi he olivat tässä tilanteessa.
"Voit siis odottaa kauemminkin", nainen lausahti pienen hymyn kera. "En halua, että tunnet olosi epämukavaksi minun tähteni. Koskaan. Ei ole mitään kiirettä tai hätää."

Mayben teki mieli väittää vastaan - taasko Zoe yritti suojella häntä tai päättää, mikä hänelle oli parasta - mutta hän hillitsi itsensä. Ehkä kyse oli yksinkertaisesti siitä, että Zoe ei halunnut. Eikä hänellä ollut oikeutta painostaa naista. Hän oli tehnyt sitä jo tarpeeksi. Niinpä tyttö nyökkäsi.
”Hyvä on”, hän vastasi haluamatta kuitenkaan siirtyä pois Zoen sylistä. Sähkö väreili edelleen hänen ihonsa alla, ja Maybe hapuili jotain normaalia puhuttavaa.
”Haluatko katsoa jonkin toisen elokuvan?”

Zoe hymyili lämpimästi tytölle kiitollisena siitä, ettei Maybe vaatinut enempää selityksiä.
"Luulen, että sekin menisi minulta suurimmalta osin ohitse, mutta voihan sen aina laittaa taustalle pyörimään. Sinä voit nauttia elokuvasta", hän vastasi silittäen Mayben selkää, kun tyttö ei kerran ollut kiivennyt poiskaan. Elokuvan vaihtaminen tosin tarkoittaisi, että hänen olisi laskettava irti tytöstä.

”Nautin mieluummin sinusta”, Maybe vastasi viattomalla hymyllä ja varasti pikaisen, kaipaavan suudelman naisen huulilta, ennen kuin kellahti notkeasti taaksepäin vaihtamaan koneeseen Guardians of the Galaxyn sijasta Kingsmanin. Ei hänellä riittäisi keskittymistä elokuvaan, mutta se luultavasti saisi Zoen pysymään hänen luonaan vähän kauemmin. Hän toivoi, että nainen suostuisi jäämään yöksi, mutta luultavasti pettyisi.
”Oletko nähnyt tämän?” hän kysyi ja painoi Zoea olkapäästä vajoamaan takaisin tyynymereen. Hän voisi kietoutua naisen viereen henkilökohtaiseksi lämpöpatteriksi.

Nainen hymyili voimatta mitään itselleen. Maybe oli sanonut ääneen sen, mitä hän ei osannut - tai tahtonut - pukea sanoiksi. Hän asettui tyynyjen keskelle ja levitti heti käsiään voidakseen vetää Mayben lähelleen.
”En”, nainen totesi vilkaisten pikaisesti ruudulla pyörivää elokuvaa, ”minulla ei ole aikaa elokuville.” Paitsi Mayben kanssa. Hän oli tehnyt aina parhaansa mahduttaakseen aikatauluihinsa elokuvaillan tytön kanssa. Nainen juoksutti sormiaan vaaleiden hiusten seassa ja hymyili tietämättä miten muutenkaan ilmaista onnea, joka tuntui kuplivan suonissa.

Maybe nykäisi turkoosin Puman hupparin päänsä yli tuntiessaan pisamaisten poskiensa hehkuvan ja asetteli itsensä sitten Zoen kylkeen onnellisena mahdollisuudesta tehdä niin. Hän kiersi käsivartensa naisen ympärille ja antoi sormenpäidensä piirtää tutkivia, kelttiläisiä karttoja naisen käsivarteen. Zoen sormet hänen hiuksissaan saivat hänet sulkemaan silmänsä ja nojaamaan päänsä naista vasten.
”Voitko jäädä yöksi?” hän kysyi ja katseli jalkateräänsä, jota kuljetti hajamielisesti naisen säärtä pitkin nostettuaan jalkansakin Zoen ympärille.

Maybe ei suotta kainostellut saadessaan mahdollisuuden käpertyä hänen kainaloonsa. Kenties sen ei olisi pitänyt yllättää lainkaan. Tyttö ei tainnut edes tuntea ujouden käsitettä. Hän hymyili ja suukotti tytön otsaa antaen sormiensa punoutua hiusten lomaan.
”En ole enää niin nuori, että selkäni katsoisi hyvällä lattialla nukkumista”, Zoe vastasi pilkettä silmäkulmassa. Hän epäili suuresti, ettei ympärille kietoutunut tyttö ollut ajatellut potkivansa häntä lattialle nukkumaan.

Tyttö kohotti kasvojaan niin, että saattoi nähdä Zoen kasvot ja hymyili vienosti.
”Saat ehkä jakaa sänkyni. Tämän kerran”, hän ehdotti ja nykäisi mustan topin valahtavaa olkainta paremmin pisamien kirjomalle olkapäälle. Hän halasi Zoea lujemmin kuin viestittääkseen, että todella toivoi naisen jäävän.
”Voit myös aina lenkkeillä kanssani, niin pysyt vetreänä eikä ikä paina”, Maybe lisäsi viattomasti hymyillen ja pyyhkäisi tummia hiuksia hellästi pois Zoen kasvoilta.

Hänen ei pitäisi jäädä yöksi. Huomenna olisi pitkä päivä edessä, ja sen jälkeen yöunet jäisivät vähäisiksi, kun he lähtisivät kohti Burghleytä aamuyöstä. Mutta toisaalta, Maisie oli jo täällä ja hänellä oli ratsastusvaatteita kaapissa tallilla.
”Hyvä on. Tämän kerran”, nainen vastasi kääntyen suukottamaan uudemman kerran tytön otsaa. Hän epäili, ettei tämä suinkaan jäisi ainoaksi kerraksi, ellei Maybe tulisi järkiinsä sinä aikana, kun hän juoksisi ympäri valtavaa kilpailualuetta Dianan ja Bexin perässä.
”Kiitos tarjouksesta, mutta saan riittämiin lenkkeilyä juoksemalla Selkien ja Duffyn perässä”, hän vastasi huvittuneena. Hevoset pitivät häntä liikkeessä aivan riittämiin, jos häneltä kysyttiin. ”Mutta voit toki ottaa Maisien seuraksesi. Sitä tuskin haittaisi.”

”Niinkö?” Maybe varmisti ilahtuneena ja painoi poskensa Zoea vasten rutistaen naista tiukasti.
”Kiitos!” hän lisäsi ja tunsi sisällään sykkivän adrenaliinin ja onnen saavan pehmeän rauhan. Heidän yhteinen aikansa ei päättyisi vielä. Hän saisi pitää Zoen lähellään koko yön. Ajatus oli tavattoman ihana. Hän ei ollut koskaan nukkunut yhdessä jonkun kanssa, joka oli enemmän kuin vain ystävä. Saati jonkun, jonka kanssa hän tunsi samoin kuin ollessaan Zoen lähellä.
”Pinkki muuten pukee sinua.”

Zoe pudisti huvittuneena päätään.
”Sinun täytyy lopettaa turhista asioista kiitteleminen. Minunhan se pitäisi kiittää, kun en joudu ajamaan pimeillä maanteillä kotiin”, nainen huomautti. Hän kohotti kulmaansa.
”Synttärilahja siskolta”, hän hymähti, ”joten täytyihän se kiskoa päälle, kun kävin hakemassa Maisien.” Hänen kaapistaan ei montaakaan niin räikeän väristä vaatetta löytynyt, joten siskon lahjoittama huppari erottui joukosta.

”Se ei ole turhaa”, tyttö vastasi päättäväisesti. Hänelle ei ollut turhaa tai yhdentekevää, jos Zoe jäisi, ja silloin myöntävä vastaus oli kiitoksen arvoinen. Hän katseli hämärää seinää naisen toisella puolella ja antoi sormiensa kulkea naisen käsivarrella. Miltäköhän tuntuisi, jos saisi todella tuntea ihon ihoa vasten? Ehkä hän saisi joku päivä selville. Se olisi varmasti parempi kokemus kuin edellinen.
Ehkä hänen pitäisi yrittää puhua jostakin normaalista.
”Sovitte hyvin yhteen Maisien kanssa.”

Zoe naurahti.
”Enpä tiedä siitä”, hän totesi vilkaisten nurkassa nukkuvaa terrieriä. ”Maisie on… omalaatuinen.” Nytkin terrieri tuntui asettuneen oikein hyvin kodiksi, eikä edes kääntänyt korvaansa äänen suuntaan. Kaipa koira vain oli niin luottavainen, ettei pelännyt nukkua vieraammassakaan ympäristössä. Tai sitten vain todella, todella typerä.
”Mutta on ihan mukavaa, kun ei tarvitse palata aina tyhjään kotiin. Vaikka välillä se olisikin helpompaa.” Ei tarvitsisi etsiä aina hoitopaikkoja kisojen ajaksi, eikä lähteä kävelyttämään koiraa vielä pitkän tallipäivän päätteeksi kaatosateessa, kun ajatukset olivat jo kuumassa suihkussa ja pehmeässä sängyssä.

Maybe kätki hymynsä kehumaansa, pinkkiin huppariin. Koira muistutti omistajaansa - mutta Zoe oli upealla, ihastuttavalla, mahtavalla tavalla omalaatuinen.
”Se on mukavaa”, hän vastasi. Nemo nukkui lannistuneena vaalealla villamatolla. Koiran läsnäolo oli antanut hänen viettää jälleen öitä huoneessaan, ja Nemon lämmin, lohdullinen hahmo hänen vieressään teki myös keskellä yötä hereille hätkähtämisestä siedettävää. Saksanpaimenkoira ei ollut penaalin terävin kynä, mutta tyttö luotti sen sekä varoittavan että suojelevan häntä vaaran uhatessa.
”Fairchildit ovat ystävällisiä, kun antavat minun pitää Nemoa. Olen aina haaveillut omasta koirasta. En saanut sellaista lapsena. Olisin kuulemma opettanut koiran pahoille tavoille eivätkä ne olleet lemmikkejä.”

Zoe hymyili vilkaisten suurempaakin koiraa. Nemon oli varmasti parempi asua Mayben kanssa kuin lähestulkoon itsekseen kartanossa tai pienessä mökissä Pauluksen seurana, tai missä ikinä koira asustaisikaan, jos Maybe ei olisi sitä ottanut.
”Nemo näyttää varsin tyytyväiseltä kanssasi asumiseen”, nainen totesi, ”vaikka taisinkin viedä sen paikan sängystä. Joko olet ehtinyt opettaa Nemon pahoille tavoille, vai osoititko vanhempiesi olettamukset vääriksi?”

”Oh, se on täysin pilalle lellitty nyt”, Maybe vastasi hymyillen ja vilkaisi koiran suuntaan pimeäksi käyneessä huoneessa.
”Ja älä huoli. Se yrittää varmasti liittyä seuraan jossain vaiheessa yötä. Se ei tunnu aina aivan tiedostavan omaa kokoaan”, hän lisäsi. Nemo yritti usein ähertää itsensä syliin, vaikka ei mahtunut mitenkään päin.
”Opetin myös perheeni lammaskoirille salaa hauskoja temppuja. Sain selkääni, kun isä sai selville”, tyttö kohautti olkiaan hymyillen.
”Yritin opettaa niitä Chinalle, ponilleni, mutta se oli paljon haastavampi motivoitava.”

”Niin sitä pitää”, Zoe kannusti hymyillen. Hän ei lainkaan ihmetellyt, että Maybe olisi onnistunut lellimään suuren saksanpaimenkoiran, mutta mitä hän Nemosta muisti niiltä ajoilta kun oli asunut Rosingsin mailla, ei koira ollut koskaan hurmannut käytöstavoillaan. Se oli tainnut aina olla hieman lellitty tapaus.
”Ponit usein ovat”, nainen myöntyi. Hän oli ollut niin usein kiitollinen pituudestaan, joka piti hänet poissa ponien selästä hätätilanteita lukuunottamatta. Ponien kanssa sai vääntää kättä milloin mistäkin, eikä yhteistä säveltä vain tuntunut löytyvän. ”Onneksi voit nyt opettaa niitä Nemolle.” Hän seurasi hetken läppärin näytöllä pyörivää toimintakomediaa, mutta luovutti nopeasti. Kaipa siihen olisi päässyt sisään ja saanut juonesta kiinni, jos vain olisi malttanut seurata yhtäjaksoisesti edes hetken. Hän ei malttanut. Oli paljon mielekkäämpää keskittyä Maybeen.
”Mitä toivoisit tällä viikolla tapahtuvaksi?” Nainen kysäisi pohtien, oliko Maybellä mielessä joitakin tiettyjä viikkokohtaisia tavoitteita. Tai kenties tyttö haluaisi vain yhden aurinkoisen päivän, jona käydä pitkällä maastolenkillä kastumatta. Hän oli varsin ennalta-arvattava toivoessaan Dianalle menestystä Burghleyn vaativiin kilpailuihin.

Zoen kylkeen asettunut tyttö nosti päätään voidakseen katsoa naista paremmin ja nojasi leukansa tämän olkapäähän mietteliäs katse vaaleissa silmissään.
”Viettäisin mielelläni aikaa kanssasi”, hän sanoi hymy kasvoille hiipien, ”mutta olet varmasti kiireinen kisojen kanssa. Toivon, että Burghleyssä nähdään upeita suorituksia ja että Bex ja Diana loistavat. Ja toivon, että Chess ottaisi edes yhden askeleen eteenpäin, vaikka sitten menemme taas viisi taaksepäin. Ja että saisin van der Veeniltä edes yhden tyytyväisen hiljaisuuden huomisessa kouluvalmennuksessa Choven kanssa.” Hän oli pyytänyt valmentajaa olemaan ankara, koska hän halusi kehittyä, mutta hollantilainen ei todella turhaan säästellyt kritiikissään ruoskiessaan häntä eteenpäin. Maybe oli useamman kerran itkenyt uupumustaan illan hämärässä valmennusten jälkeen, vaikkei sitä koskaan myöntäisikään.
”Mitä sinä toivot? Parempaa suuntavaistoa Bexille?”

Hän olisi kiireinen, mutta yhden hevosen kanssa vapautta olisi paljon enemmän kuin kolmen, jotka kilpailivat vielä eri luokissakin. Burghleyssä ei olisi kuin Diana, joka kilpailisi ainoassa luokassa, joka kilpailuissa edes käytäisiin. Kunhan mikään ei menisi pieleen, hän ei joutuisi juoksemaan pää kolmantena jalkana ympäri kilpailualuetta.
”Pidän sormet ristissä puolestasi”, nainen lupasi. Maybe ansaitsi kehuja työstä, jota niin väsymättä teki Choven kanssa, mutta niitä ei tunnuttu antavan yhtäkään ylimääräistä. Voisipa Morland olla yhtä järkkymätön Bexin kanssa, niin kenties nainen ottaisi kavalettitreenit vakavammin Duffyn kanssa.
”En tietenkään”, Zoe virnisti, ”mille minä sitten nauraisin?” Niin kauan kuin Bex ei eksyisi maastoihin korvaamattoman arvokkailla hevosilla, naisen epäonninen suunnistus kiireisellä kisa-alueella saisi toistua uudestaankin. Hän ei antaisi Bexin heti unohtaa epäonnistumistaan. ”Toivon, että Diana tekee meidät kaikki ylpeäksi, ja Paddy syö hyvin koko viikonlopun läpi. Ja että ehdin ensi viikolla vihdoin ihan oikeasti ratsastaakin sitä.”

”Paddy on tavattoman onnekas, kun sillä on sinut”, Maybe totesi ja painoi poskensa jälleen Zoea vasten vaihtaen mukavampaan asentoon naisen kyljessä. Illan hämärä oli pimentänyt huoneen, mutta hän ei ollut varma voisiko antaa itsensä nukkua yöllä - olisi sääli menettää Zoen läheisyys unen tiedottomuuteen.
”Ja niin on Edgerlykin. Kaltaisiasi hoitajia on harvassa.” Jos hänellä olisi joku päivä ratsastettavanaan paljon hevosia ja oma hoitaja, hän toivoi löytävänsä jonkun edes puoliksi yhtä taitavan ja omistautuneen kuin Zoe.

Zoe hymyili kiitollisena tytölle epäillen, ettei Maybellä ollut aavistustakaan, miten suuren painoarvon hän antoi moisille kehuille. Hän koetti olla hoitaja, joka ei joutuisi vaihtamaan työpaikkaa jatkuvasti, vaan saattoi solmia syvän suhteen hevosten kanssa, joita hänen vastuulleen annettiin.
”Kuten sanoin, olet aivan liian kiltti minulle”, nainen totesi ja halasi tyttöä tiukemmin kiitokseksi. ”Minä olen onnekas, kun saan hoitaa näitä hevosia.” Niistä jokainen oli tavalla tai toisella hiipinyt hänen sydämeensä, ja niin rasittavaa kuin Selkien yltiödramaattinen sähellys välistä olikin, ei hän voinut kuin halata ruunaa oltuaan päivän tai kaksi erossa.

”Ei ole mahdollista”, Maybe kiisti Zoen yrittäessä jälleen kerran torjua ansaittuja kehuja syyttämällä häntä kiltteydestä. Eikö Zoe ansainnut sen? Maybe ei ymmärtänyt, miksi niin moni tallilla suhtautui naiseen kylmäkiskoisesti tai lapsellisen, avoimen vihamielisesti niin kuin Paulus. Hän sulki onnellisena silmänsä, kun Zoe rutisti häntä ja kiersi omatkin kätensä paremmin naisen ympärille.
”Miten luonnehtisit hoidokkejasi? Onko niillä hassuja tapoja tai selvästi erottuvia persoonallisuuden piirteitä?” hän kysyi pujottaen sormiaan pitkien, tummien hiusten lomaan.

Zoe naurahti pehmeästi. Tietenkin hevosilla oli, olivathan ne jokainen oma persoonansa. Kahta samanlaista nelijalkaista ei ollut olemassakaan, sillä kaikilla oli omat pienet kujeensa.
”On, ehdottomasti”, hän vahvisti hymyn kera. ”Diana on herttainen, ja tekee mitä vaan jos saa vaihtokaupassa nautiskella hetken vehreän ruohomättään äärellä. Java sukeltaisi mielellään ämpäriinkin, eikä mikään vesilätäkkö ole liian pieni, joitteiko sen läpi kannattaisi loiskutella menemään. Se on useamman kerran puskenut kentälläkin ohimennen apuja vastaan voidakseen valua linjalle, joka vie sen vesilätäkön luokse”, nainen kertoi lämpöä äänessään. Sanoi hän mitä tahansa hevosten kilparatsastajasta, itse hoidokeissa ei ollut mitään valittamista.
”Selkien uteliaisuudella ei ole mitään rajoja. Se vietti viime viikolla vartin tutkien, oliko riimu, jota yritin sen päähän pukea, todella se sama riimu, joka sillä on ennenkin ollut päässä”, Zoe pudisti päätään. Vaikka tilanteessa hevosen puhina ja pöhinä ja turvan nostaminen kattoon karkuun lähestyvää riimua ei ollutkaan huvittanut, saattoi sille nauraa jälkikäteen. ”Duffyn tahto esiintyä taitaa saattaa kaikkien muiden valokeilan tavoittelun häpeään. Se ori ei tunne häpeän käsitettä. Mikä tahansa millä se saa huomion itseensä on sallittua. Ja Paddy, no, Paddy on Paddy.”

Zoella oli ihastuttava kyky pukea sanoiksi hoidokkiensa olemus ja kertoa samalla hienovaraisesti, kuinka rakasti niitä. Maybe nauroi kehräten kuvauksille ja halasi naista, jonka viereen oli kiemurrellut.
”Ne ovat kaikki upeita hevosia”, hän kehui vilpittömästi. Luoja tiesi, ettei Edgerlyjen suvulla tainnut muuta ollakaan.
”Luulen, että olen vähitellen voittamassa Chessin luottamuksen. Se on aivan äärettömän herttainen olento, kaikkien… Haasteidensa alla. Vaikka se kaatoikin minut aamulla tarhatessa”, Maybe tunnusti ja hieraisi kasvojaan nolostuneena. Pieni tamma oli aivan ihana, mutta hän tunsi välillä olonsa täysin epäpäteväksi ja kädettömäksi, sillä kesänkin jälkeen, he tuntuivat kulkevan reilusti takaperin heti päästyään hieman eteenpäin. Heti kun arveli saaneensa tamman narukäyttäytymisen paremmaksi, se saattoi riehaantua ulos päästyään pienimmästäkin ärsykkeestä. Tänä aamuna tamma oli hypännyt suoraan häntä päin ja taklannut hänet ryntäillään nurin. Hän ei ollut onnekseen karkuuttanut tammaa, vaan roikkunut ketjunarun päässä kuin liimattuna, kunnes hevonen pysähtyi.

”Ne ovat”, Zoe myönsi nyökkäyksen kera. Hän oli onnekas, kun sai hoitaa viittä niin hienoa, lahjakasta ja omalla tavallaan rakastettavaa hevosta.
”Se ei ole helppo hevonen”, nainen totesi lohdutukseksi. Chess oli pieni sekopää, jos häneltä kysyttiin, mutta kenties nuorella tammalla olisi vielä toivoa, kunhan sen päähän saataisiin iskostettua käytöstavat niin vahvasti, ettei hevonen poikkeaisi niistä milloinkaan. Tai ainakin luottaisi käsittelijäänsä niin, että hakisi turvaa siitä suunnasta sen sijaan että häipyisi omille teilleen.
”Ja se on vielä niin nuorikin. Muutaman vuoden päästä sitä tuskin tunnistaa samaksi hevoseksi, jos jatkat sen kanssa samaan tapaan.” Chess kasvattaisi toivon mukaan järkeä päähänsä ja oppisi tavoille, ja Maybe saisi hiottua särmikästä tammaa enemmän kilparatsuksi kuin laiduneläjäksi.

”Toivon, että olet oikeassa”, tyttö huokasi ja kohotti sitten kasvonsa hymyillen Zoen puoleen. Oli turha murehtia, saati valittaa - huomenna olisi uusi päivä työstää tammaa, ja kenties ulkopuolelta katsottuna se oikeasti kehittyi. Ja jos ei, tamma oli vielä nuori, ja sillä olisi aikaa hioutua.
”Millainen päivä sinulla on tiedossa huomenna?” hän kysyi pohtien lähtisikö Edgerlyn tiimi jo kohti Burghleytä. Hän ehtisi paikalle vasta viikonlopuksi - kunhan Paulus suostuisi tuuraajaksi - mutta kisoja ei voisi jättää näkemättä. Olisihan hänkin siellä joku päivä, ja tämäkin olisi tilaisuus oppia tulevaisuutta varten, ja totta kai kannustaa Bexiä.

Zoekin toivoi niin. Olisi sääli nähdä Mayben työpanoksen menevän hukkaan. Tyttö ei ollut kenties tottunut kouluttamaan nuoria ratsuja, mutta tekemällähän sitä parhaiten oppi, ja Maybellä oli sentään lähestulkoon kaikkien alojen huiput tukenaan.
”Ratsastan Paddyn, kenties maastoilen näillä vastikään kotiutuneilla sankareilla, riippuen Bexin tahdosta viettää aikaa satulassa”, nainen vastasi, ”ja sen jälkeen pakkaan kaikki Dianan varusteet, pakkaan rekan ja varmistan, että kaikki on valmiina, sillä lähdemme ajamaan Burghleytä kohden aamuyöstä, joten silloin ei enää tee mieli tarkistaa yhtään mitään.” Hän toivoi niin kovin, että saisi huomenna työpäivänsä pakettiin iltapäivästä, jotta ehtisi nukkumaan edes muutamaksi tunniksi kotiin, ennenkö matka Burghleyn maille saisi alkaa.

”Se kuulostaa ihanalta päivältä”, Maybe haaveili ja pujotti sormensa Zoen sormien lomaan. Hän tunsi olonsa levolliseksi ja onnelliseksi kuunnellessaan naisen sydämen sykettä ja hengityksen rytmiä, mikä oli erikoista, sillä hänellä oli yleensä vaikeuksia malttaa olla aloillaan. Nemon kynnet rapisivat tietokoneen valoa lukuun ottamatta pimentyneessä huoneessa, kun saksanpaimenkoira etsi mukavampaa makuupaikkaa.
”Kisoihin lähteminen on mahtavaa. Kutkuttava odotus, adrenaliini, tulevien kisapäivien jännitys - se on ehkä parempaa kuin joulun odotus.”

Zoe ei tiennyt, kuvailisiko sitä varsinaisesti ihanaksi. Hän olisi voinut käyttää ilmaisua kiireinen, hätäinen tai stressaava mieluummin kuin kuvaillut päivää ihanaksi. Hän nautti rutiineista, ja valitettavasti kisoihin lähteminen heti edellisistä kotiuduttua oli kaukana rutiineita noudattelevasta päivästä.
”Jos niin sanot”, hän naurahti hiljaa ja rutisti tyttöä lähemmäs. Hänen näkemyksensä kisoista oli varsin toisenlainen, vaikka jännitys olikin niissä jatkuvasti läsnä. ”Lauantaiksiko tähtäät paikalle?”

”Perjantaiksi”, Maybe vastasi ja nyrpisti pientä, pisamaista nenäänsä, ”jos vain saan Pauluksen maaniteltua tuuraamaan minua ja huolehtimaan Chovesta ja Chessistä. Hän ei ole kovin kiintynyt jälkimmäiseen, mutta ehkä Chessille tekisi hyvääkin viettää muutama päivä laitumella kaikessa rauhassa. Jostain syystä se stressaantuu aina tallin hälinästä.” Vihreä, syrjäinen laidun voisi olla hyvää hermolepoa nuorelle tammalle.
”Aiotko nukkua hevosautossa vai saatko hotellihuoneen?” hän kysyi ja nosti päätään voidakseen katsoa Zoea.

”Pidän sormet ristissä”, nainen totesi ja tunsi tuttua, rasittavaa avuttomuuden tunnetta tietäessään, ettei voisi mitenkään auttaa Maybeä. Jos hän menisi pyytämään moista palvelusta Paulukselta, mies ei epäröisi hetkeäkään kieltäytyessään.
”Ei siitä mitään haittaa ainakaan olisi”, Zoe vastasi pienen nyökkäyksen kera. Epäilemättä Chess viihtyisi laitumella vallan mainiosti, sillä sellaisellahan tamma tuntui koko elämänsä tähän asti viettäneenkin.
”Hevosautossa. Mitään järkeä ajella edestakaisin, kun käytössä on hevosauto hulppeilla asuintiloilla.” Hän ei tosin epäillyt hetkeäkään, etteikö olisi saanut viettää yönsä hotellissa, jos vain olisi niin toivonut. ”Olenpahan lähempänä tallialuetta, ja voin katsoa Bexin perään.” Luojan kiitos kilparatsastaja oli kesän aikana oppinut olemaan hiljaa sen jälkeen, kun hän ilmoitti menevänsä nukkumaan, eikä koettanut enää viritellä keskustelua. Siinä oli jo riittämiin, että he joutuivat jakamaan asuintilansa tien päällä ollessaan.

Maybe nauroi hyväntuulisesti.
”Olenpa hupsu. Unohdin jo hetkeksi, että sinulla on käytössäsi Edgerlyn hevosauto”, hän sanoi ja pyöräytti itselleen silmiään.
”Minä nukun yleensä trailerissa tai auton takapenkillä.” Se ei ollut kovin hohdokasta, mutta kilpailemisen riemu ylitti vähäiset yöunet, kipeytyvät lihakset tai nykyajan mukavuuksien puuttumisen. Luoja tiesi, ettei hän ollut kaivannut niitä ennenkään. Koulun lacrosse-joukkuekin nukkui yleensä yhdessä makuupussien läjässä.
”Aikooko Bex osallistua Dianalla kaikkiin seuraavan kauden neljän tähden kisoihin? Australiaa ehkä lukuun ottamatta.”

”Voi sinua”, Zoe vastasi myötätuntoisena. Autossa nukkuminen ei koskaan ollut kovinkaan hehkeää, mutta kyllä yhden yön selvisi niinkin. Burghleyn kaltainen neljän yön - tai usean ratsukon kohdalla viiden yön - mittainen aika sen sijaan ei olisi hoitunut vähäisillä unilla kovalla lattialla tai käpertyneenä auton takapenkille.
”Ei. Pau ja Badminton ovat suunnitelmissa, mutta kaikki riippuu nyt Burghleystä. Diana on nyt huippukunnossa, mutta se tarvitsee lomaakin. Jos se tuntuu väsyneeltä näiden kisojen aikana, Pau pudotetaan pois ja Badmintonia katsotaan keväällä uudestaan. Se on kuitenkin kilpaillut niin monissa neljän tähden kilpailuissa reilun vuoden sisään, etten ihmettelisi, vaikka se kävisi vain Badmintonissa tai Burghleyssä ensi vuonna, ja kiertäisi sen sijaan pienempiä kisoja koko kauden”, Zoe vastasi. ”Se on kuitenkin vielä nuori hevonen, jolla on helposti vielä ainakin viisi vuotta aikaa kilpailla huipulla. Olisi typerää kuluttaa se nyt puhki. Java on sen sijaan esiintynyt niin edukseen, että se varmaankin starttaa neljässä tähdessä jos ei jo Paussa, niin Badmintonissa viimeistään.”

”Mahtavaa!” tyttö säteili innosta. Bex ansaitsi mahdollisuuden kilpailla huipulla. Nainen oli uskomaton. Ja niin ihana kuin Greenridgen ratsastuskoulu olikin, Bexin lahjakkuus meni hukkaan tuntiponien ratsuttamisessa.
”Tiedätkö onko Bexillä suosikkihevosta?” hän kysyi uteliaana, vaikka oli varmasti kysynyt sitä joskus Bexiltä itseltäänkin. Zoen lempihevonen taisi olla selvää jokaiselle tallin työntekijälle.
”Edgerly kertoi kerran haastattelussa, että vaikka hän on kilpaillut kenttäratsastuksessa koko ikänsä ja osallistunut lukemattomiin suuriin arvokisoihin hyvillä hevosilla, hän ei ollut koskaan ratsastanut Paddyn kaltaista hevosta tai tuntenut samanlaista yhteyttä ratsuunsa. Mietin usein, oliko se samanlaista, kuin mitä tunnen Choven kanssa.” Ehkä oli naiivia ajatella niin, kun oli 20 ja kilpaili vasta kahden tähden kisoissa, mutta Maybe rakasti Chovea kuin sielunkumppania. Corinne oli nähnyt siinä mestarin, oman, legendaarisen ratsunsa uudestisyntyneenä, ja Maybe halusi uskoa samaa. Hän tiesi, että Chovessa oli kaikki legendan ainekset.

”Se taitaa vaihtua joka päivä”, Zoe vastasi kuivaa huvittuneisuutta äänessään. Siltä se ainakin Bexin puheiden pohjalta kuulosti. Milloin nainen ylisti Selkietä, milloin Dianaa. Ota siitä nyt sitten selvää. Kai hänen olisi pitänyt olla paremmin perillä kilparatsastajan mielenliikkeistä vietettyään lähes koko kesän joka toisen viikonlopun saman katon alla naisen kanssa, mutta hän ei ollut vaivautunut kiinnittämään yhtään sen enempää huomiota Bexiin kuin oli aivan välttämätöntä.
”Voit aina kysyä häneltä”, nainen ehdotti pienen hymyn kera. ”Epäilemättä herra Edgerly puhuisi mielellään kanssasi Paddystä.” Kenties Maybe voisi pitää Charlesin kaukana lähtöalueelta juuri ennen Dianan lähtövuoroa, niin miehen ei tarvitsisi nähdä aina ennen lähtöä kalpeaksi valahtavaa ratsastajaansa.

”Ehkä kysynkin”, Maybe vastasi. Hän oli lähestynyt hyistä aristokraattia useamman kerran, yleensä ehdottaakseen lahjaa tai palvelusta ystävilleen. Edgerly onneksi antoi mielellään anteliaita lahjoja ja lomamatkoja työntekijöilleen, joten se ei vaatinut samanlaista maanittelua kuin Pauluksen kanssa työskentely.
”Kuinka paljon lomapäiviä sinulla on muuten käyttämättä?”

”Kysy”, nainen kannusti. Edgerly puhuisi varmasti mielellään Paddystä, sillä kukapa ei tahtoisi muistella elämänsä hevosta? Kuka tiesi, ehkä Maybe oppisi jotakin uutta ja hyödyllistä siinä sivussa ja jos ei, ainakin tyttö saisi kuunnella tarinointia huippukenttäratsusta.
”Monta”, Zoe irvisti, ”kisojen kanssa vapaapäivien sumpliminen on ollut yhtä sotkua. Olin sentään tänään vapaalla.” Burghleyn jälkeen hän pitäisi useamman päivän vapaan, Bex pärjätkööt Nathanin ja tallin väen voimin.

Maybe nauroi ja hautasi kasvonsa hetkeksi pinkkiin, hyväntuoksuiseen huppariin.
”Oletko käyttänyt yhtäkään saamaasi lomamatkaa?” hän kysyi. Ehkä niiden pyytäminen Zoelle meni hukkaan, kun naista ei saanut kammettua irti töistä. Saisikohan hän naisen lähtemään kanssaan jonnekin? Asiaa ajatellessaan Maybekään ei tosin ollut halukas jättämään hevosiaan ja valmentautumista kovin moneksi päiväksi. Vaikka hän ei ollut jaksaa kävellä sänkyyn päiviensä päätteeksi oltuaan tallilla yleensä yli 12 tuntia päivittäin, hän rakasti elämäänsä ja piti katseensa tavoitteissaan.

”Yhden”, nainen puolustautui, ”viime talvena.” Hän epäili, että hänellä oli edelleen vapaapäiviä rastissa vuoden takaakin, mutta kukapa niistä jaksoi niin tarkasti kirjaa pitää.
”Ehkä taas tämän kauden päätteeksi voin pitää hieman pidemmän vapaan.” Ja lehmät lensivät. Hän ei osaisi olla viikonloppua kauempaa poissa tallilta, mutta ei kai hänen tarvinnutkaan. Ei ainakaan, jos Edgerly ei saisi tietää. Mitä mies ei tiennyt, se ei tuota haitannut.
”Milloinkas sinä olet pysynyt tallilta poissa koko vapaapäiväsi ajan tai lähtenyt kotiin heti, kun työtunnit ovat tulleet täyteen?” Zoe virnisti.

”Minulla on paljon työtunteja!” Maybe puolustautui nauraen ja listasi sormillaan.
”Minulla on tallityöntekijän työtunnit, mutta sen lisäksi hoidan Jamien hevosia ja ratsastankin niitä iltaisin, jos molemmat hoitajat ovat matkalla - ja sen lisäksi valmentaudun Chovella ja ratsastan Chessiä. Millaisia vapaapäiviä sinä sovittaisit sinne?” hän kysyi ja lisäsi sitten inspiroituneena.
”Mutta minähän lähden juuri koko viikonlopuksi katsomaan upeita kenttäkisoja! Siinä on jo kolme vapaapäivää.”

”Sinulla on kolme työtä”, Zoe nauroi, ”oletko harkinnut edes yhdestä luopumista?” Hyvähän hänen oli puhua, kun oli vain hevosenhoitaja, ja siltikin onnistui venyttämään päivänsä mahdottoman pituisiksi. Hän tosin syytti siitä kilparatsastajaa, jonka vahtimiseen kului aina tuhottomasti aikaa.
”Jos ne ovat vapaapäiväsi, taidan vetää tarjoukseni kulkupassista takaisin”, Zoe nauroi lämpimästi. ”Pysy visusti katsojien aidan takana.”

”En! Ellei ole aivan pakko. Onhan se välillä raskasta ja hektistä. Ja tunnen huonoa omaatuntoa siitä, miten paljon tiimini joutuu tuuraamaan minua, kun käyn kisoissa. Tai miten kiireessä joudun hoitamaan ja liikuttamaan hevosia. Mutta en ole luovuttaja”, Maybe vastasi mietteliäänä ja pyörähti sitten vatsalleen katsoen naista järkyttyneenä.
”Et kai tekisi sitä minulle? Mikään ei voita kisapaikkojen tunnelmaa, tallien tohinaa ja haluan toivottaa Bexille onnea”, tyttö vetosi. Kuinka Burghleystä voisi nauttia vain seisoskelemalla valkoisen nauhan takana? Hän halusi nähdä todellisuuden ja kokea ainakin sivustaseuraajana, millaista legendaarisessa kenttäkisassa kilpaileminen oli.

"Se ei ole luovuttamista, Maybe", nainen huomautti, "vaan priorisointia. Jos yrität tehdä kaikkea, et voi tehdä mitään niin hyvin kuin tahtoisit." Hän ei ainakaan tiennyt ketään, joka kykenisi hoitamaan kolme työtä omien standardiensa tasoisesti, elleivät standardit olleet todella alhaiset. Zoe ei voinut kuin nauraa lämpimästi Mayben ilmeelle.
"En, en voisi tehdä sitä", nainen myönsi. Hänellä saattoi olla ilkeän kiusaajan maine, mutta ei hän voisi riistää Maybeltä mahdollisuutta nähdä kisoista niin paljon kuin vain mahdollista.

”Kiitos”, tyttö vastasi ja nojautui eteenpäin painamaan suudelman Zoen huulille. Oli epätodellisen ihanaa, että hän saattoi tehdä niin. Hän puraisi alahuultaan ja laski katseensa miettiessään naisen sanoja. Se oli tuskallisen totta, ja se nakersi häntä päivittäin. Hän ei tehnyt mitään niin hyvin kuin haluaisi ja juoksi tehtävästä toiseen yrittäen epätoivoisesti ehtiä tehdä kaiken. Mutta mistä hän luopuisi?
”Mutta… Mitä minä priorisoin? Mitä voin jättää pois?” hän kysyi neuvottomana ja painoi leukansa naisen olkapäälle. Chove ja kilpaileminen ei tietenkään tullut kysymykseenkään: hän rakasti ratsastamista ja kilpailemista, hevosesta puhumattakaan. Hän rakasti myös Jamien hevosia, ja miehestä oli tullut hyvä ystävä vuosien varrella. Ne tarjosivat myös mahdollisuuden ratsastaa erilaisia hevosia ja oppia päivittäin uutta. Mutta miten hän voisi hylätä työnsä tallilla, kun oli Fairchildeille velkaa kaiken? Voisiko hän menettää Choven, jos lopettaisi tallilla? Ja millä hän eläisi, jos jättäisi tallityöt? Myös tiimin jättäminen tuntui kamalalta ajatukselta, vaikkei hän tainnutkaan olla kovin suuri voimavara ollessaan niin paljon poissa.

Zoe hymyili vasten tytön pehmeitä huulia. Hän järjestäisi kulkuluvan Maybellekin, ja kuka ties, kenties yrittäisi itsekin ehtiä katsomaan edes jotakin osaa jonkun päivän luokasta Mayben kanssa. Tytön into oli aina tarttuvaa laatua, eikä mikään piristänyt mieltä samaan tapaan kuin Mayben seurassa oleminen.
”Siihen ei kukaan muu tiedä vastausta kuin sinä”, Zoe vastasi ja silitti Mayben hiuksia. Hän tiesi, mitä hän olisi Mayben tilanteessa tehnyt - ja mitä oli aikanaan tehnytkin siirtyessään ratsuttajasta Edgerlyn hevosten yksityiseksi hoitajaksi. Tytön toki täytyisi tehdä se päinvastoin ja luopua hoitajan pestistään kilparatsastuksen eduksi. Tai neuvotella Fairchildien kanssa täysin uusi työkuvio, jos tyttö haluaisi edelleen jatkaa kaiken tekemistä.
”Sinulla on aikaa pohtia sitä. Kenttäkausi kääntyy jo loppua kohden”, luojan kiitos. Hän ei kestäisi enää kuukausikaupalla tien päällä lähes joka viikonloppu.

Maybe hymyili naiselle ja painoi poskensa tämän rintaa vasten kiertäen käsivartensa lujemmin Zoen ympärille. Vaikea päätös varmasti lähestyi, ja hänen olisi neuvoteltava Corinnen kanssa siitä, mitä tehdä. Hän tekisi mitä tahansa voidakseen jatkaa Choven kanssa ja viedä tamma huipulle.
”Kiitos, kun olet niin ihana”, hän vetosi ja silitti jalkaterällään naisen jalkaa.
”Olet oikeassa. Se on kamalaa. Onneksi talvella voi sentään keskittyä kunnolla valmentautumiseen ja kehittää koulu- ja esteosuuksia kisoissa”, tyttö huokasi haikeasti. Hän odotti aina kisakautta täynnä ylipulppuavaa intoa.

Zoe pudisteli päätään jatkaen sormiensa ujuttamista vaaleiden hiusten sekaan rauhallisin liikkein. Hän ei ollut tehnyt tai sanonut yhtään mitään ansaitakseen tytön kehut joka käänteessä.
”Kunhan valmentaudutte ahkerasti, pääsette lähtemään ensi kaudella liikkeelle lennosta”, nainen totesi hymyillen. Epäilemättä Maybe ja Chove kehittyisivät harppauksina talven myötä, ja olisivat valmiit uusiin haasteisiin seuraavalla kaudella. Kenties Bexillekin kävisi samoin. Hän ei tosin pidättäisi hengitystään sitä odotellessaan.

”Toivottavasti niin”, tyttö vastasi. Niin he tekisivät. Hän oli neuvotellut jo useamman valmentajan kanssa tavoitteita talvikauden ajalle. Chove oli menestynyt uskomattoman hienosti tällä kaudella, ja jopa Corinne oli kehunut heitä, mutta Maybe tiesi, että hänen täytyi kehittyä vielä nopeammin ja suuremmin harppauksin, jos hän halusi kilpailla isommissa ja vaikeammissa kisoissa ja menestyä edelleen.
”Mitä sinä suunnittelet talvelle?”

”Hevosenhoitajana hyvä puoli on, ettei minun tarvitse suunnitella mitään. Seuraan vain muiden suunnitelmia”, Zoe virnisti puolittain ja vilkaisi Maybeä. Eihän hänen tarvinnut suunnitella mitään, mutta se ei estänyt suunnittelemasta, ja alun kankeuden ja köydenvedon jälkeen Bexkin tuntui tällä kaudella huomanneen, että siitä oli apua, kun jakoi suunnitelmiaan. Heillä oli omanlaisensa tasainen, huomaamaton rutiininsa. Bex kertoi suunnitelmiaan ääneen, puhumatta varsinaisesti hänelle, ja hän kuunteli samalla kun teki jotakin muuta, mutta keskeytti naisen heti, kun oli eri mieltä jostakin. Kumpikin tiesi toisen keskittyvän täysin suunnitteluun, vaikka kumpikin teki parhaansa esittääkseen, ettei niin ollut.
”Hevoset saavat pidemmän loman kauden päätteeksi, ennenkö niitä olisi tarkoitus treenata hieman osissa. Joulun tienoolla oli vielä tarkoitus antaa hetki lomaa, ennenkö palattaisiin kisojen vaatimaan treenitahtiin.”

”Se kuulostaa hyvältä”, Maybe nauroi ja kurottui painamaan suudelman naisen poskelle. Tulevaisuus täytti hänet toivolla ja odotuksilla, ja sai varpaat kipristelemään malttamattomana. Zoe oli ainoa syy, miksi hän oli mieluummin tässä, kuin satulassa.
”Toivon ihan kamalasti, että Bex loistaa Burghleyssä”, hän huokasi, ”hän ansaitsee sen. Samoin Diana.” Hän oli tavattoman onnekas, että pääsisi tukemaan ystäväänsä niin tärkeisiin, isoihin kisoihin.

”En tiedä Bexistä, mutta Diana ansaitsee sen ehdottomasti”, Zoe vastasi purren huultaan, ettei virnistäisi. Hyvä on, kyllä ratsastajakin ansaitsi hienon suorituksen Burghleyn haastavalta radalta. Pieni kilparatsastaja oli jo ylittänyt ainakin hänen odotuksensa Luhmühlenin suorituksellaan, joka oli kantanut ratsukon karvan päähän palkintokorokkeista. Se sekä Javan hieno, virheetön suoritus Burghamista olivat epäilemättä tämän kisakauden kohokohtia. Duffyn yllätysvoitto Blair Castlesta ei myöskään ollut huono hetki koko kevään ja kesän kestäneen viikonloppumatkailun varrelta.
”Ei auta kuin toivoa parasta.” Hän oli melko varma, että loppuviikon Burghley olisi haastavin ja kovatasoisin kilpailu, jossa Bex oli koskaan ratsastanut. Saisi nähdä, kuinka hyvin vaahtosammutin kestäisi suurkilpailujen hektisyyttä ja odotusten paineita.

Tietokoneella elokuva vaihtui lopputeksteihin, ja Maybe vilkaisi sitä hämmästyneenä. Kingsman oli hänen ehdottomia suosikkielokuviaan, mutta hän ei edes muistanut laittaneensa sen pyörimään. Hän nousi istumaan, vaikkei halunnutkaan irrottautua Zoesta ja vilkaisi konetta.
”Haluatko katsoa jotain muuta vai käydä nukkumaan?” hän kysyi ja vilkaisi vähälle huomiolle jääneitä herkkuja ojentaen sitten karkkikulhoa vielä kokeilevasti naista kohti. Hän ei tiennyt, miten malttaisi nukahtaa, mutta ei pahastuisi lainkaan, vaikka saisi vain halata naista läpi yön.

Zoe laski hiljaa huokaisten irti Maybestä ja seurasi tytön esimerkkiä nousten istumaan. Hän vilkaisi kolhiintunutta kelloaan (olisi varmaan aika hankkia uusi, mutta miksi luopua vanhasta niin kauan kuin se tikitti ja lasissa ei ollut niin paljoa naarmuja, etteikö kellotaulua olisi edelleen nähnyt) ja hymyili tytölle.
”Minulla on kiireinen päivä huomenna ja todennäköisesti vähäisesti aikaa nukkua illalla, joten nukkuminen olisi viisainta”, hän totesi aavistuksen pahoitteleva sävy äänessään. Eihän edellisiäkään elokuvia ollut tullut katsottua puolella silmälläkään - ainoa mitä hän muisti juuri päättyneestä elokuvasta oli sateenvarjo, joka toimi varsin tehokkaana aseena. Hän pudisti päätään tarjotuille herkuille ja nousi venytellen ylös sängyltä. Maisie ponkaisi heti jaloilleen kuin ei olisi koskaan nukkunutkaan, ja asteli varsin tietäväisen oloisena huoneen ovelle.
”Ehei tyttö, tee vain olosi kotoisaksi ja mene takaisin nurkkaasi ennenkö Nemo vie paikkasi”, Zoe totesi ja työnsi koiran jalalla pois tieltä raottaakseen huoneen ovea. Hän ei ollut varautunut siihen, että jäisi yöksi Mayben luokse, mutta ainakin hän voisi käydä huuhtomassa suunsa vedellä.

Maybe hypähti alas sängyltä ja tarjoutui päästämään Maisienkin iltapissalle hämärään puutarhaan samalla ovenavauksella kuin Nemon, sillä välin kun Zoe kävisi iltapesuilla kylpyhuoneen puolella. Hän teki niin naisen jälkeen, pakaten herkut huoneestaan takaisin keittiöön hammasharja suussaan, ja vihelsi yöhön kutsuen koirat sisään.
Tyttö tuuppasi huoneensa oven kiinni jalallaan, kun kaikki neljä olivat sen sisäpuolella ja kiemurteli ulos housuistaan matkalla vaatekaapille, mistä poimi löysän, reisimittaisen t-paidan, jonka nykäisi päänsä yli nakattuaan myös mustan topin vaatekaapin puolelle. Se ei edustanut samoin kuin hänen hevostensa kaapit, sillä hänellä harvoin oli aikaa tai energiaa viikata ja järjestellä vaatteitaan.
Hän potki koristetyynyjä alas sängyltä, tuuppasi Nemon alas sängyltä ja kiskoi päiväpeiton syrjään pirteiden, raidallisten lakanoiden päältä.
”Mihin aikaan sinulla on herätys?” hän kysyi pujottaen paljaat jalkansa peiton alle.

Zoe kuoriutui pinkistä hupparistaan epäillen, että paistuisi elävältä jos jättäisi sen päälleen, ja riisui sukkansa. Hän puri huultaan pohtiessaan, kuinka väärän kuvan antaisi Maybelle, jos riisuisi tummat joogahousunsakin, ja päätti jättää ne jalkaansa. Ne olivat aivan riittävän mukavat nukkumista varten. Hän suoristi tummanharmaata toppiaan ja tuijotti hetken kilpaa koiransa kanssa, kun Maisie seisoi sängyn vieressä odottamassa päiväpeiton ja tyynyjen siirtoa pois, jotta koira voisi vallata paikkansa. Tiukka tuijotus kuitenkin tepsi, sillä tyytymättömästi tuhahtaen terrieri kääntyi kannoillaan ja asettui kerälle huoneen matolle.
”Varmaankin kuuden pintaan, niin ehdin tallille ennenkö Lauren saa hevosia ulos”, hän vastasi hetken pohdittuaan. Hänellä riittäisi tekemistä, ja hän voisi hyvin aloittaa heti varhain. Hevosautokin vaati pesua, kun hän ei ollut tänään käynyt sen kimppuun. Paddynkin kanssa oli kivempi maastoilla kun muut vasta heräilivät. Seuraava päivä alkoi kuulostaa yhä kiireisemmältä, mitä enemmän hän asiaa ajatteli, joten nainen päätti keskittää ajatuksensa johonkin muuhun, kuten vaikka siihen, miten asettua mukavasti Mayben vierelle peiton alle.
”Oletan, ettet ole pitämässä vapaapäivää, vaan ilmestyt ennen pitkää itsekin tallille?”

Maybe asettui Zoen viereen ja hivuttautui lähemmäs toivoen naisen tietävän, että voisi tuupata hänet kauemmas halutessaan omaa tilaa. Heidät ympäröinyt pimeys sai naisen lämmön ja kosketuksen tuoman sähkön ja väreilyn tuntumaan entistä intensiivisemmältä, ja tyttö nautti Zoen läsnäolosta yrittäen painaa jokaisen hetken mieleensä.
”En ole”, hän myönsi piirrellen naisen käsivarteen, hengitys pehmeänä Zoen olkavarrella. Ei ollut väliä, ettei nainen kaivannut enempää tai kenties halunnut häntä laisinkaan, sillä pelkkä läsnäolon voima oli kutkuttavaa.
”Celia on lähdössä Brysseliin hevosten kanssa, ja Inga on tulossa takaisin Sveitsistä, joten autan myös Jamien hevosten kanssa huomenna ja illalla valmentaudun Choven kanssa. Voin tulla kanssasi yhtä matkaa ja auttaa Celiaa pakkaamaan auton ja hevoset kyytiin.”

”Älä kuvittelekaan”, Zoe tuhahti. ”Jos näen sinut ennen kymmentä tallilla, Burghleyn kulkupassisi on mennyttä.” Hän olisi mieluummin suonut tytölle mahdollisuuden nukkua vaikka puoleen päivään, mutta sen ehdottaminen olisi ollut yhtä tyhjän kanssa. Maybe ei kuitenkaan suostuisi olemaan poissa tallilta niin pitkää aikaa - eikä hänkään olisi, jos totta puhuttiin. Hänen tapansa läksyttää tyttöä oli harvinaisen tekopyhää, mutta se hänelle suotakoon. Hän oli elänyt hevosmaailmassa kauemmin kuin Maybe, hänellä oli oikeus silloin tällöin leikkiä viisaampaa.
”Miten Jamien hevosilla on sujunut?” Hän kysäisi asettuen mukavammin makuulle ja veti tyttöä hieman lähemmäs kylkeään kietoen kätensä nuoremman ympärille. Zoe olisi mielellään seurannut muidenkin kisataipaleita, mutta aikaa ei vain tuntunut riittävän. Hyvä kun hän pysyi kartalla kenttäratsastuksesta.

”Mitä?” Maybe ähkäisi pettyneenä.
”Kiristätkö minua? Olen aamuihminen! Olisi julmaa pakottaa minut istumaan täällä turhaan, jos voisin olla auttamassa ystäviäni tallilla”, hän vetosi ja painoi suukon naisen käsivarrelle. Hän oli huumaantunut siitä, miltä se tuntui.
”Et kai sinä tekisi minulle niin?” hän vetosi kietoutuen takaisin Zoen kylkeen onnellisena naisen käsivarresta ympärillään.
”Oh, ihan hyvin! Bambin kanssa on ollut hieman ongelmia tällä kaudella, vaikka se menestyikin hyvin Aachenissa ja Monte Carlossa, mutta muut ovat pärjänneet hienosti. Q sai 10. sijan Valkenswaardissa, ja Jamie voitti Global Champions Tourin osakilpailun Lontoossa Socksin kanssa, mikä oli aivan mahtavaa! Ja tuli kolmanneksi Hicksteadissä. Heinäkuussa Q voitti luokan ja tuli toiseksi pääluokassa Chantillyssä”, Maybe selosti ja kiersi käsivartensa Zoen vyötärölle.
”Eikö sinulle tule kuuma housut jalassa?”

”Älä siis istu turhaan. Jos ei nukuta, voit aina siivota vaikka kaappisi”, Zoe virnisti ja kurkotti suukottamaan Mayben päälakea. ”Olet kekseliäs nuori nainen. Minulla on loputtomiin luottoa siihen, että keksit itsellesi järkevää tekemistä aamukymmeneen saakka.” Hän kuunteli hymy huulillaan tytön kertomusta Jamien hevosten kisataipaleesta viime kuukausina, nyökytellen mukana aina sopivissa kohdissa. Maybe jäisi epäilemättä kaipaamaan hevosia, jos luopuisi hoitajan pestistään, mutta kumpaa tyttö kaipaisi enemmän: työskentelyä Rosingsissa vai Jamien hevosten hoitamista? No, sitähän tyttö ehtisi miettiä seuraavat kuukaudet.
”Toivottavasti ne jatkavat mallikkaasti”, nainen totesi. Oli aina mukavaa, kun menestystä tuli kotitallille. Se nosti tallin profiilia muiden joukossa huomattavasti, vaikka eipä ongelmia tyhjien karsinoiden kanssa ollutkaan.
”Potkin peittoa pois jos niin käy”, Zoe vastasi huolettomasti ja silitteli Mayben käsivartta. Tätä menoa he makoilisivat pimeässä huoneessa tunteja, ennenkö kumpikaan malttaisi olla hiljaa ja edes yrittää nukkumista. No, onneksi kahvi oli keksitty.

”Se on yliarvostettua”, Maybe huomautti kevyesti Zoen viitatessa hänen vaatekaappinsa järjestykseen.
”Ehkä voin tarjota lahjusta siitä hyvästä, että saan tulla auttamaan Celiaa aamun lähdön kanssa?” hän ehdotti ja silitti Zoen kylkeä naisen ympärille kierretyllä kädellä. Ehkä hänen pitäisi siirtyä kauemmas, jotta nainen saisi nukuttua, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi itsekuria. Varsinkaan, kun hän ei tiennyt, jäisikö tämä ainutkertaiseksi tilanteeksi.
”Pinteleiden käärimistä tai loimien pesua, esimerkiksi?”

Zoe siristi silmiään epäluuloisena. Mayben ehdotus oli varsin houkutteleva, kun hän osasi jo nyt arvata, miten kiire huomenna tulisi, jos hän tahtoisi pitää kiinni suunnitelmastaan lähteä päivätallin jälkeen kotiin. Samalla se oli nimenomaan juuri sitä, mistä hän tahtoi pitää Maybeä kaukana - lisää työtä.
”Tarvitaanko sinua ihan oikeasti aamulla tallilla?” Nainen kysyi sen sijaan. Mayben kanssa neuvottelu tuskin päätyisi hänen voittoonsa. Jos mikään muu ei toimisi, tyttö vain lähtisi aamulla tallille heti hänen jälkeensä ja välttelisi törmäämistä aamun ensimmäiset tunnit.

”Tarvitaan”, Maybe vastasi vakuuttavasti. Tallilla tarvittiin aina apukäsiä, ja Celia varmasti arvostaisi apua yrittäessään päästä ajoissa matkaan kolmen tamman kanssa. Onneksi tallille ei jäänyt kuin kolme hevosta, ennen kuin Inga palaisi Bambin, Panin ja Cadberryn kanssa.
”Laitan meille herätyksen puoli kuudeksi”, hän lisäsi, valaisi pisamaiset kasvonsa hetkeksi puhelimen näytöllä ja nakkasi sen sitten lipastolleen, ennen kuin asettui takaisin Zoen kyljen viereen. Ihastuttava, vatsanpohjaan kutittava adrenaliini sykki hänen suonissaan, ja Maybe arveli, ettei saisi hetkeen - tai tunteihin - unta, mutta ehkä hänen pitäisi tarjota mahdollisuus edes parhaalle ystävälleen.
”Nuku hyvin.”

”Selvä”, Zoe luovutti huokaisten. Hän oli yrittänyt, kaipa siitäkin sai edes jotain pisteitä. Ehkä hän jollakin kerralla onnistuisi vakuuttamaan Mayben siitä, että olisi ihan okei viettää muutama hereillä oloon tarkoitettu tunti muuallakin kuin tallilla.
”Sinä myös”, nainen vastasi pehmeästi ja puristi hellästi tytön käsivartta. ”Potkaise Maisie alas, jos se ujuttautuu sänkyyn, ja potki minuakin kauemmas, jos kaipaat omaa tilaa”, hän totesi epäillen ettei kestäisi kauaakaan, kun terrieri koettaisi onneaan sängyn suhteen. Maisie oli asettunut aivan liian helposti matolle pysyäkseen siinä koko yötä.

Lauantai 9. syyskuuta 2017 - Koirakuiskaaja

Burghleyn uskomattoman menestyksen jälkeensä jättämä hehku ei ollut kadonnut, vaikka paluu arkeen olikin ollut nopeasti edessä. He olivat tulleet keskiviikkona siihen tulokseen, ettei Selkietä kannattanut viedä perjantaina Gatcombeen, sillä parin viikon takaisen Blair Castlen rasitus näkyi ja tuntui ruunassa edelleen. Parempi jättää yhdet kisat väliin ja lähteä seuraaviin levänneellä, kisavalmiilla ratsulla. Se tosin oli tarkoittanut, että hänellä oli enemmän aikaa kuin hän oli aavistellut, ja se oli johtanut Charlesin häiriköintiin puhelimitse. Hän tosin syytti miestä itseään, olihan Charles alunperin mennyt mainitsemaan mahdollisuuden uuteen hevoseen - tai niin hän ainakin tarinaa kaikille kertoisi, jos joku vain erehtyisi kysymään.
Laadukkaita kilparatsuja sekä Britteinsaarilta että Euroopasta tuova myyntitalli oli luonnollisesti ensimmäinen pysäkki seuraavan tähtiratsun etsimisessä, sillä jos ei mitään muuta, myyntitallin henkilökunta osaisi ainakin lähettää heidät oikeaan suuntaan, jos heiltä ei sopivia hevosia löytyisi. Bex oli melko varma, että Charles olisi heistä se, jolla oli kilometrin mittainen vaatimuslista, ja hyväkin niin. Hänen kokemuksensa hevosten hankkimisesta rajoittui siihen, että ratsu oli hyvätapainen, liikkui mukavasti ja sai eläinlääkäriltä terveen paperit sekä tietenkin tuntui ratsulta, jonka kanssa hän tulisi toimeen.
”Joko onnistuit poimimaan suosikkisi ehdotetuista hevosista?” Bex virnisti vinosti. Suuri myyntitalli oli lähettänyt etukäteen muutamasta hevosesta kuvia ja tarkempia tietoja arvellessaan, että jokin tarjotuista saattaisi kiinnostaa heitä. Hän tosin uskoi enemmän siihen, että kannatti pelmahtaa paikalle ja nähdä hevoset aivan itse. Kisasuoritukset ja sukutaulu eivät koskaan antaneet niin kokonaisvaltaista kuvaa, etteikö hevonen voisi paikan päällä olla aivan mitä sattuu.

Charles katsahti naista silmäkulmastaan eikä voinut muuta kuin vastata hymyyn. Burghleyn voitto, sen jälkeiset juhlat - ja niiden jälkeinen yö - kummittelivat hänen mielessään hänen katsoessaan uskomatonta kilparatsastajaansa. Hän ei ollut varma, oliko kumpikaan heistä uskonut, että Bex voitti Burghleyn Dianan kanssa osallistuessaan siihen ensimmäistä kertaa, mutta illan juhlinta oli ehdottomasti ansaittua. Euforiset, shampanjamakuiset muistot olivat harvinaisen miellyttäviä. Ja naisen menestys oli inspiroinut miestä kasvattamaan hevosmääräänsä.
He tarvitsisivat enemmän kolmen ja neljän tähden kisoihin sopivia hevosia.
”En”, mies vastasi aavistuksen kummeksuen ja suoristi laivastonsinisen puvun kaulusta. Hän nykäisi kevyesti pihaa nuuskivan, pörheäturkkisen corgin hihnaa, ja Winston laukkasi heidän peräänsä kieli huolettomasti suusta roikkuen.
”En yleensä osta hevosia, jotka ovat myynnissä”, Charles lisäsi selityksenä.
”Parhaita hevosia ei myydä avoimesti. Tutkin kilpailuissa hyvin menestyneitä yksilöitä, selvitän niiden taustat ja tilanteen ja neuvottelen omistajien kanssa mahdollisuudesta tulla tutustumaan ja tehdä tarjous.” Heille ehdotetut hevoset eivät olleet kelvottomia, mutta yksikään ei ollut varsinaisesti tehnyt mieheen vaikutusta. Selkien jälkeen hänen uskonsa omaan arviointikykyyn oli tosin haurastunut.
”Onko sinulla suosikkia?”

”Kerta se on ensimmäinenkin”, Bex naurahti katse Winstonin menoa seuraten. Kunhan hevoset liikkuisivat vähemmän taapertaen kuin miehen koira, kaikki olisi hyvin.
”Eip, haluan nähdä hevoset ensin paikan päällä”, nainen virnisti. Kuka tiesi, ehkä hän näkisi tallissa tai tarhassa hevosen, jota heille ei ollut tarjottukaan, ja innostuisi siitä. Tosin viimeksi kun hän oli lennosta vaihtanut hevosesta toiseen, oli hän päätynyt ostamaan Twisterin. Hupsista. Ehkä olisi parempi tarkastella hieman tasoa ja kuulostella, millaisia hevosia ylipäätään oli tarjolla, ennenkö he turvautuisivat Charlesin suosimaan tapaan hankkia ratsuja.
”Oletko sattunut kiinnittämään yhteenkään vastaavaan hevoseen huomiota kilpailuissa?” Hän uteli huvittuneena. Hän oli vilkaissut ehdotettujen hevosten kisatuloksia ja ollut varsin vaikuttunut - yhdellä oli jopa kolmen tähden voitto taskussa alkukaudelta. Nainen tosin joutui edelleen nipistämään itseään päivittäin uskoakseen, että oli todella voittanut Burghleyn, eikä nähnyt vain unta, joten kenties hänen arvostelukykyynsä ei ollut luottamista.

Se oli lohdullista kuulla. Charles luotti Bexin arvostelukykyyn silti vähemmän kuin omaansa. Luoja tiesi, että oli päiviä, jona naisella ei tuntunut olevan itsesuojeluvaistoa tai maalaisjärkeä laisinkaan. Maastoesterata Burghelyssä oli ollut täydellinen - tai niin lähellä kuin suinkin mahdollista - mutta Charles oli hädin tuskin hengittänyt katsellessaan kahta hänelle korvaamatonta olentoa syöksymässä kohti esteitä, joilla niin moni oli kaatunut hevosensa kanssa. Hänen ratsastajansa oli tuskin lasta suurempi ja kuolisi varmasti, jos saisi 500 kiloa hevosta päälleen. Mutta Diana oli vain lentänyt Bexin kanssa - samoin kuin Paddy hänen kanssaan.
”Muutamaan, mutta en ole vielä ehtinyt tehdä perusteellista taustatyötä. En myöskään ole ostamassa hevosta vain itselleni. Kriittisin kriteerihän on se, miten ne sopivat sinulle”, mies huomautti ja avasi naiselle myyntitallin oven. Hän oli halunnut tulla paikalle vain hiukan ajoissa, jotta he ehtisivät nähdä hevoset, ennen kuin ne olisivat valmiina esiteltäviksi. Hevoskauppiaisiin mahtui häikäilettömiä sieluja.
”Mutta haemme hevosta, joka on kolmen tähden tasolla tai ainakin valmis siirtymään sinne pian.”

Bex virnisti leveästi. Hänen oli vaikea kuvitella kilparatsua, jonka kanssa hän ei tulisi toimeen. Ei kai kilparatsujen joukkoon voinut mahtua Hashtagejä? Ei, se ei vain olisi mahdollista. Tietenkään hevonen ei voisi olla kovinkaan vahva, tai heidän ratansa menisivät siinä, sillä hän ei kykenisi pitelemään valtavaa järkälettä joka päättäisi puskea oman päänsä mukaan. Duffynkin kanssa oli tekemistä huonoina päivinä, mutta onneksi niitä päiviä oli harvoin. Olihan ori hänen herttainen kullanmurunsa.
”Löydämme varmasti sopivan”, Bex totesi luottavaisena. Ei ehkä täältä, tai vielä seuraavasta neljästäkään paikasta, mutta jossakin vaiheessa sopiva hevonen tulisi vastaan. Charlesin kontaktiverkosto kenttäratsastuksen maailmassa auttaisi varmasti.
”Minä kun ajattelin, että joku juuri risuestelaukkaradoilta lähtenyt täysiverinen olisi se, mitä haemme”, nainen virnisti vinosti ja käänsi huomionsa talliin, joka oli varsin näyttävä, mutta Rosings Parkin moitteettomuuden jälkeen näytti sottaiselta. Greenridgeen verrattuna hän tosin olisi syönyt vaikka lounaansakin tallin lattialta, joten kaipa kaikki oli vain suhteellista.
”Eikö tuo olisi täydellinen?” Naisen oli pakko kiusata, kun karsinan oven yli kurkisti jalo puoliverisen pää - ja vieressä näkyi taivaita kohti kurkotteleva, karvainen pieni turpa. Kirjava seuraponi puoliveriselle, mitä ilmeisimmin.

Charles kohotti naiselle kulmaansa huvittuneena. Jos nainen jatkaisi neljän tähden kisoissa sijoittumista ja voittamista, hän voisi harkita radalta tulevien täysiveristen hankkimista tai vaikka seeproja.
”Kokonsa puolesta kyllä”, hän huomautti tyynesti ja veti Winstonin pois kierimästä epäsiisteissä purunjämissä, jotka kai tuoksuivat koirasta viehättävältä. Corgi raahautui käytävää pitkin selällään, lyhyet jalat kattoa kohti, ja Charles pyöräytti epäuskoisena silmiään. Miten - miten - hänelle siunaantui tällaisia eläimiä?
”Luulen, että tuo on Lapponia”, mies nyökkäsi kohti edempänä käytävällä karsinasta työntyvää päätä. Punarautiaalla tammalla oli kaunis, sierainten väliin ulottuva piiro ja ilmeikkäät silmät, mutta Charles ei ollut ollut vaikuttunut sen eteenpäinpyrkimyksestä ja energiasta videolla. Se vaikutti hyvätapaiselta ja varmasti sopivalta esimerkiksi juniorin kilparatsastuksi, mutta mies tunnisti omat kilparatsunsa niiden tulesta ja sydämestä. Tämä yksilö näytti ennemmin uneliaalta kuin kiihkeältä katsellessaan heitä.
”Mitä arvelet?” hän kysyi kulmat kriittisesti painuen.

Bex nauroi raikuvasti saaden useammankin tallissa olevista hevosista kääntymään heidän puoleensa. Vai olisi poni sopivan kokoinen ratsu hänelle.
”Haluaisin nähdä ilmeesi, kun lähden maastoesteille ponilla”, nainen huomautti. Neljän tähden maastoesteet näyttivät hurjan suurilta hevosenkin selästä. Hän ei halunnut edes kuvitella, millaista se olisi ponin kanssa. Hän nauroi iloisesti Winstonin puuhille ja kumartui poimimaan pötköttelevän corgin syliinsä. Winston kävi heti järsimään sormia, mutta nainen vain nauroi ja kumartui suukottamaan kylmää nenänpäätä.
”Liian kaunis”, Bex totesi katseltuaan hetken osoitettua tammaa. ”Jos se on täytynyt puunata näin hienoon kuntoon karsinassakin oleillessaan näyttääkseen myyntikelpoiselta, siinä on jotain vikaa”, hän virnisti ja nousi varpailleen voidakseen kurkistaa karsinaan. ”Öljytyt kaviot, eikä niissä ole purua juuri lainkaan. Se voisi yhtä hyvin olla patsas. Vai mitä Winston?” Hän virnisti kantamalleen corgille ja rapsutti vaaleaa vatsaa.

Bex rakasti jopa hänen jälkeenjäänyttä koiraansa, samoin kuin jokaista, typerää hevosta hänen riveissään. Nainen oli ainoa syy, miksei hän ollut myynyt Selkietä pois - ja miksi hänellä oli Duffykin edelleen. Bexin optimismi ja into antoivat hänelle uskoa, että toivottomimmastakin hevosesta voisi kuoriutua vielä mestari.
Hän unohtui katselemaan naisen koiralle suomia hellyydenosoituksia ja havahtui siihen, että saattoi rikkoa sosiaalisia normeja katseensa kestolla.
”En pitänyt siitä videolla. Näitkö, miten vahvasti ratsastaja ratsasti sitä esteillä? Sillä näytti olevan olematon eteenpäinpyrkimys”, mies totesi katsellen tammaa kriittisesti. Todettuaan, ettei sille oltu tarjoamassa herkkuja, tamma veti päänsä välinpitämättömästi takaisin karsinan puolelle.
”Haluatko koeratsastaa sen?” hän kysyi ratsastajaltaan varmuuden vuoksi, vaikka kokikin sen turhaksi.
”Onkohan Cunningham tässä tallissa?”

”Jep”, nainen vastasi painottaen viimeistä kirjainta niin, että sai kunnon pop-äänen aikaan. ”Mieluummin hevonen, jota joutuu pidättämään, kuin hevonen, jota joutuu potkimaan”, hän totesi. Niin hyvin kuin hän olikin siedättynyt ratsastamaan jos jonkinlaista hevosta nuoruudessaan, ei hän ollut koskaan kokenut suurtakaan nautintoa hevosen kanssa työskentelemisestä, jos joutui jatkuvasti ajamaan ratsuaan eteen. Hevosella täytyi olla oma moottori, ja kuten Burghley oli osoittanut, erittäin voimakas sellainen, jos menestystä haettiin. He eivät olleet ostamassa maastoratsua, jolla nauttia nummien kauneudesta. He etsivät seuraavaa mestaria.
”Enpä erityisemmin. Se ei näytä hevoselta, josta olisi siihen, mitä me haluamme.” Olikohan tammasta mihinkään kestävyyttä vaativaan lajiin? Hän voisi hyvinkin nähdä tamman monitoimiratsuna juniorille, joka tahtoisi välillä hypätä ja välillä ratsastaa koulua, mutta kenttäratsuksi Lapponiasta ei taitaisi olla, ei ainakaan Novicea korkeammalle tasolle.
”Tutkitaan, eihän sitä koskaan tiedä, mitä täältä löytyy”, Bex virnisti täynnä seikkailunjanoa. Siitä huolimatta, että myyntitalleilla oli varsin usein avointen ovien politiikka toiminnassaan, ei hän voinut olla tuntematta sääntöjen rikkomisen riemua, kun he kävivät hevosia läpi keskenään, ennenkö lipevä ammattilainen ehtisi väliin ylistämään keskinkertaisiakin ratsuja. Hän kantoi selällään tyytyväisesti köllivää corgia sylissään kurkkiessaan karsinoihin. ”Onpa siinä nätti arabi”, nainen huokaisi ihaillessaan kärpäskimoa hevosta. Ei tosin hyödyllinen heidän tarkoitukseensa, joten ei kun vain eteenpäin.

Charles vilkaisi naista silmäkulmastaan eikä voinut olla pohtimatta kuinka paljon hetken mielijohteesta tehtyjä heräteostoksia Bex oli elämässään tehnyt. Ehkä hänen pitäisi tehdä niitä enemmän, mutta jatkossa vain silloin, kun ei ollut nauttinut alkoholia ja viettänyt yksinäistä iltaa verkkokauppojen parissa.
”Cunningham on täällä”, mies totesi käytävän toiselta puolelta ja viittasi karsinaan, jossa etäisesti tutunnäköinen, läsipäinen ori tuijotti karsinansa nurkkaa. Kookas, lihaksikas tummanruunikko näytti vaikuttavalta, ja se oli puhkunut virtaa videolla, mutta liikkunut silti hallitusti. Sukkajalkainen puoliverinen oli aloittanut uransa esteratsuna, mutta siirtynyt sitten kenttäratsastuksen puolelle.
”Hetkinen, onko tämä jo 14?” hän kysyi kurtistaen kulmiaan. Heille lähetetyssä infossa oli ilmeisesti numerovirhe. He tarvitsivat hevosen, joka oli tarpeeksi nuori jaksaakseen kilpailla vielä vuosia huipulla.
Mies huokasi sukaisten hiuksiaan. Tämä käynti oli alkanut lupaavasti.
”Mitä jos vain katselemme hevosia sen mukaan, onko täällä yhtään potentiaalisen näköistä asukasta?”

Bex siirtyi käytävän toiselle puolen katsomaan Cunninghamia. Siinä oli kieltämättä sopivaa energiaa. Olisi mukava päästä orin selkään ja katsoa, millainen se todella ol-
"14? Höh", hän puhahti pettyneenä. Ehkä tämä talli ei ollutkaan kaikkien puheiden arvoinen, sillä tähän mennessä tarjonta ei ollut vakuuttanut.
"Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta. Ei kai tässä muutakaan voi", hän totesi. Olihan hän ryöstänyt jo Charlesilta yhden harvinaisen vapaapäivän, joten paras edes käyttää tämä reissu mahdollisimman tehokkaasti hyödyksi.
"Täysiverinen tai ainakin hevonen, jolla olisi paljon täyttä verta olisi ideaali", hän toisti ääneen jo aikaisemmin puhuttuja asioita vilkuillessaan käytävälle kurkkivia hevosia. "Tuo ei näytä hullummalta", hän nyökkäsi kohti kimoa, joka ei tehnyt elettäkään katsoakseen käytävälle. Hevosen korvat painuivat luimuun, kun hän lähestyi karsinaa, ja takajalkakin kohosi kolauttamaan karsinan takaseinää. "Tai ei sittenkään, se näyttää varsin kiukkuiselta. Olen jo käyttänyt vuosia raivopäisen ponin kaitsemiseen kisapaikoilla. Maastoesteradan navigointi, kun kättä kivistää puremasta ja jalkapöytä on tunnoton kavion poljettua päältä on vähintäänkin mielenkiintoista, mutta jos vain mahdollista, en halua toistaa sitä kokemusta."

Mies nauroi seuratessaan naista. Kieltämättä kimo herätti hänen mielenkiintosta, mutta he hakivat erilaista energiaa. Talli oli varmasti pullollaan hyviä hevosia, mutta olisiko siellä heidän tarpeisiinsa sopivia - se jäisi nähtäväksi. Sekä Lapponian että Cunninghamin tulokset ja sukutaulut olivat vaikuttavia, ja videoiden perusteella niiden ratsastettavuus oli hyvä, eikä mies epäillyt, etteivätkö ne olisi hyviä hevosia. Mutta he hakivat mestaria. Hevosta, jolla olisi lahjakkuutta menestyä kenttäratsastuksen huipulla ja tarpeeksi sydäntä antaa kaikkensa voittaakseen ratsastajansa tähden. Toista Paddyä ei ollut, mutta Diana oli todistanut, että voisi olla yhtä lahjakas - ja kenties tamman kaltaisia hevosia olisi useampiakin, jos ne vain sattuisi löytämään.
”Tiedän tämän hevosen”, Charles sanoi kuljettuaan pitkää käytävää hetken hiljaisuudessa.
”Olen nähnyt sen kahden tähden kisoissa viime kaudella. Se on hyvä”, hän lisäsi olkansa yli ja ojensi kätensä silittämään hellästi karsinan ovelle tulevan, jalopiirteisen, merkittömän ruunikon päätä. Firenze oli kuitenkin 167-senttinen, vahva hevonen. Olisiko se liian suuri hänen ponikokoiselle ratsastajalleen?
”Mitä arvelet, haluaisitko kokeilla tätä?”

Bex käänsi huomionsa Charlesin tunnistamaan hevoseen. Se näytti kieltämättä hyvältä, ja jos mies oli kiinnittänyt siihen huomiota kilpailuissa, ei se voinut olla aivan mahdoton.
"Toki", Bex vastasi. Ei siinä muuta menisi hukkaan kuin aikaa. "Koeratsastaminen on aina mukavaa. Katsellaanko vielä ympärillemme, ennenkö haetaan henkilökunta laittamaan tämä tapaus kuntoon?" Tai no, jos häneltä kysyttäisiin, hän haluaisi varustaa hevosen itse nähdäkseen, miten se todella käyttäytyi karsinassa.

Firenze puhalsi kohteliaasti miehen ojennettuun käteen ja palasi sitten hakemaan unohtuneita heinänkorsia karsinastaan, kun mies jatkoi matkaansa käytävää pitkin. Olisi hyvä käyttää tilaisuus hyödyksi ja muodostaa oma ensivaikutelma hevosista, ennen myyjän saapumista. Heidän ei myöskään tarvitsisi paljastaa kuinka hyvissä ajoin olivat saapuneet. Salaa paikalle hiipiminen tuskin oli toivottua, mutta mies näki hevoset mieluummin itse kuin myyjän esitteleminä. Selkiestä viisastuneena.
”Totta kai”, mies vastasi, ”katso jos löydät Emoran?” Hän viittasi yhteen heille suositelluista hevosista. Kenties se olisi parempi kuin Lapponia ja Cunningham.

Bex laski corgin tallikäytävälle töppöjaloilleen ja katsoi, kuinka Winston lähti heti touhottamaan eteenpäin. Koiranpentu oli kerrassaan hellyyttävä. Ei ihme, että sille oli perustettu oma instagram.
"Toki", nainen suostui hyväntuulisesti ja siirtyi kulkemaan tallikäytävän toista laitaa. Hän vilkuili karsinoihin uteliaana, joskin tunsi hieman surua hevosten puolesta, jotka joutuivat seisomaan sisällä vaikka sää oli varsin kelvollinen ulkoiluun. Kaikilla talleilla ei vain ollut riittämiin tiloja moiseen.
"Täällä", hän huikkasi tunnistaessaan rautiaan Emoran. "Heippa", hän tervehti uteliaana käytävän puolelle kurkottavaa ratsua. Jalopiirteinen pää laskeutui hetkeä myöhemmin kurkottelemaan lattianrajaa kohti, kun hevonen halusi mitä ilmeisimmin tehdä tuttavuutta Winstoninkin kanssa.
"Eipähän ainakaan säpsy ihan pienistä", hän naurahti katsellen kiiltäväkarvaista, kaunista raudikkoa. Hevonen ei näyttänyt yhtä lihaksikkaalta kuin lähetetyissä kuvissa, joten selkeästi kuvat olivat vanhoja ja hevonen seissyt useamman kuukauden. Kilpakuntoinen se ei tässä hetkessä olisi, mutta ensi kauttahan tässä ajateltiin, joskin koeratsastus ei antaisi kovinkaan kattavaa kuvaa siitä, millainen hevonen olisi - varsinkin, jos se olisi seissyt viime kuukaudet ja olisi täynnä räjähtävää energiaa. Ruutitynnyreillä ratsastaminen oli silloin tällöin virkistävää, mutta ei tosiaankaan se, minkä varaan hän haluaisi hevosenoston jättää.

Charles lähestyi ja katseli käytävälle kurottuvaa päätä arvioiden. Hänen ei pitäisi antaa värimieltymystensä vaikuttaa. Vaikka kimot herättivät välittömästi hänen kiinnostuksensa ja olivat toki maailman kauneimpia hevosia, se ei tarkoittanut, etteikö raudikko voisi olla lahjakas. Mies ojensi kätensä hevoselle ja silitti sen kaulaa. Hevonen ei näyttänyt kisakuntoiselta, mutta ehkä se voisi olla sitä seuraavalla kaudella.
”Mitä olet mieltä? Haluatko kokeilla tätä?” hän kysyi ja vilkaisi uudesta paikasta ja sen hajuista riehaantunutta corgia, joka kirmasi ympäri heidän jalkojaan. Miehen vaatteet olivat tuomittuja tulemaan kirjailluksi vaalealla koirankarvalla.
”Näitkö yhtään hevosta, joka voisi olla Two Tone Tom?”

Bex siristi silmiään katsellessaan hevosta. Se ei näyttänyt hullummalta, mitä nyt karsinassa hevosesta pystyi sanomaan.
”Riippuu siitä, milloin sitä on viimeksi ratsastettu. Jos se ei ole liikkunut kuukauteen, taidan jättää välistä, että Java ja Duffy pääsevät ensi viikolla kisoihin”, nainen vastasi kallistaen päätään. Olisi sääli missata kilpailut sen tähden, että oli tullut pudottua koeratsastuksessa päälleen. ”Mutta jos se on saanut liikkua fiksusti niin mikä ettei, ehkä se osoittautuu tulevaksi mestariksi.” Tällä kaudella hevonen ei selkeästi ollut sitä ollut, kun oli tullut jätetyksi myyntitallille niin pitkäksi aikaa, että kisakuntokin oli kadonnut.
”Eipä osunut silmään”, hän virnisti. Sääli, sillä täysiveriseltä kuulostava ratsu olisi varmasti hauska nähtävä. Jos ei muuten, niin ainakin hän voisi pohtia, mistä nimi oli saanut alkunsa.

”Olen ylpeä”, mies sanoi huvittuneena hymyillen. Päätös oli harvinaisen järkevä. Ehkä hänen pitäisi antaa Bexin arviointikyvylle enemmän painoarvoa. Selvisihän nainen ehjänä hänen hevostensa kanssa, joista kaksi olivat kaikkea paitsi järkeviä.
Charles jatkoi käytävää pitkin poissaolevin askelin ja tutki hevosia sekä niiden karsinanovien helposti vaihdeltavia nimikylttejä. Two Tone Tom, missä olet? He olivat tulleet tänne saakka, ja tallin maine oli hyvä. Toki täällä oli useampi hevonen koeratsastettavaksi kuin yksi tai kaksi. Mies pysähtyi silittämään karsinastaan hyväntahtoisesti kurottelevaa, tummaa turpaa, ennen kuin huomasi oikean nimen.
Lehmänkirjava tobiano työnsi päänsä ulos karsinasta korvat kääntyillen. Tummanruunikkoa, täysiveriristeyksen rakennetta kirjoivat valkoisista jaloista kainaloiden ja nivusten kohdalta kohti selkää nousevat, valkoiset kuviot. Hevonen oli näyttänyt hyvältä paperilla, mutta Charles ei voinut sanoa olevansa kiintynyt kirjaviin hevosiin.
”Löysin sen”, hän ilmoitti kuivasti.

”Siinä tapauksessa työni täällä on tehty”, Bex virnisti leveästi. Viimeksi kun Charles oli ilmaissut ylpeyttään, hän oli purskahtanut itkuun, mutta se nyt olisi todennäköisesti tapahtunut sekuntia myöhemmin joka tapauksessa ihan ilman yhtäkään sanaa Charlesilta. Ajatuskin viikonlopusta sai hymyn levenemään. Hän voisi edelleen hyppiä ympäriinsä tasajalkaa ja kiljua kunnes ääni lähtisi. He olivat tehneet sitä jo riittämiin Mayben kanssa, vai olivatko? Saattoiko Burghleyn voittamisesta iloita liikaa vain vajaassa viikossa?
”Oh?” Hän lausahti kääntyen miehen puoleen, sillä Charlesin äänensävy ei lupaillut hyvää. Kun katse osui hevoseen, hän ymmärsi, mikä miehen innon oli vienyt. ”Voi, sehän on hurmaava lehmä… vai laama?” Nainen naurahti pirteästi ja suunnisti roikkumaan karsinan ovelle.
”Tätä haluan testata ehdottomasti”, hän virnisti. Hän ei voinut edes kuvitella kirjavaa hevosta voittamaan suuria kenttämestaruuksia. Oi, Zoe! Hänen olisi pakko ottaa kuva itsestään kirjavan hevosen vieressä ja kertoa tallilla hevosenhoitajalle, kuinka Two Tone Tom oli vakavassa harkinnassa. Zoen ilmeen näkeminen olisi sen arvoista.

Charles katsahti Bexiä sivusilmällä ja kohotti toista, vaaleaa kulmaa.
”Ole hyvä vain”, mies viittasi hevosta kohti ja käänsi huomionsa sitten ovelle, jossa hevoskauppias kiiruhti heitä kohti kaksi hevosenhoitajaa jalanjäljissään. Keski-ikäinen, puvuntakkiin pukeutunut mies pahoitteli vuolaasti myöhästymistään.
”Aloitamme Firenzestä”, Charles ilmoitti keskeyttäen esittelyitä seuranneen smalltalkin ja viittasi ruunikon suuntaan. Hevoskauppias ei osannut muuta kuin nyökätä hymyillen, vaikka yrittikin muistella oliko hevonen ollut ehdotetulla listalla.
”Neiti Hale varustaa sen itse”, hän lisäsi pysäyttäen matkaan satula sylissään pyrähtäneen hevosenhoitajan. Mies viittasi Bexiä lähtemään kohti ruunikon ruunan karsinaa ja seurasi itse mukana nähdäkseen, miten koeratsastuksen aloittava yhteistyö lähtisi sujumaan.

Bex virnisti nyökäten. Hän tahtoisi ehdottomasti kokeilla kirjavaa täysiveriristeytystä, jos ei mistään muusta syystä niin edes siksi, että saisi hienon kuvan näytettäväksi hevosenhoitajalle. Nainen heilautti rennosti kättään tervehdykseksi saapuvalle henkilökunnalle ja puri huultaan, ettei nauraisi Charlesin sanoille. Vai oli hän neiti Hale heti, kun tuntemattomia saapui paikalle. Oli paras kääntää ajatukset pois moisilta poluilta ja suunnistaa sen sijaan ruunan karsinalle. Hän nappasi ohikulkeissaan suitset toisen hoitajan kädestä ja livahti karsinaan tervehtien hevosta, joka tuli vastaan korvat uteliaasti hörössä. Hevosen mielenkiinto tosin kaikkosi heti kun ruunalle selvisi, ettei ojennetulla kämmenellä ollut herkkuja. Firenzen tajutessa suitsien läsnäolon, nosti ruuna päänsä niin korkealle kuin vain saattoi, ja vaati useamman yrityksen Bexiltä, ennenkö nainen sai pitävän otteen jalosta nenäpiistä ja saattoi kääntää hevosen päätä sivulle ja alas. Firenze ei tahtonut aukaista suutaan kuolaimille, mutta luimien joutui ottamaan kuolaimet vastaan, kun nainen kutitteli tottuneesti hevosen hammaslomaa sormellaan. Heti kun hän heilautti satulan ruunan selkään, oli hän varsin tyytyväinen päätökseensä aloittaa suitsista, sillä kävi selväksi, ettei Firenze pitänyt satulavyön kiristämisestä, vaan kaarsi uhmakkaana kaulaansa ja potki takasellaan vatsansa alle.
”Oletteko aivan varmoja, ettei se ole tamma?” Bex virnisti olkansa yli antamatta suurtakaan painoarvoa ruunan käytökselle. Eihän se nyt ideaalia ollut, mutta huonoista tavoista saisi aina ahkeralla työllä hiottua siedettäviä. Paitsi jos kyseessä oli poni, silloin ei auttanut kuin rukoilla ihmettä. Hän kiinnitti hevosenhoitajan ojentamat suojat ruunikon jalkoihin ja veti käsivarteen pujotetun kypärän päähänsä.
”Tahdotteko, että sitä lämmitellään teille ensin?” Hevoskauppias ehdotti, mutta Bex vain pudisti pirteänä päätään. ”Näkisitte miten se liikkuu maan tasalta”, mies yritti vielä.
”Sitä varten herra Edgerly on mukana. Hän toimii tuomarina”, nainen vastasi virnistäen vinosti Charlesille. Bex maiskautti kieltään lähtiessään taluttamaan Firenzeä kauppiaan näyttäessä tietä ratsastuskentälle. Tästähän tulisi vielä hilpeää.

Charles katsahti hevoskauppiasta viileästi ja seurasi sitten Bexiä hermostus rintaa nakertaen. Jos Firenze rikkoisi hänen ratsastajansa, hän ei katsoisi asiaa sormiensa välistä. Hevonen ei näyttänyt miellyttämisenhaluiselta, mutta se oli ollut vaikuttava vastus kahden tähden kisoissa - toivottavasti ei huumattuna. Toivottavasti hevonen ei ollut myöskään seissyt päiviä karsinassa.
”Miltä se tuntuu?” hän kysyi ratsastuskentän aidan takaa, kun pikkuriikkinen ratsastaja oli saatu suurehkon hevosen selkään. Mies seurasi sivusilmällä kauppiasta nähdäkseen, jos myyjä olisi hermostunut. Se olisi varoitusmerkki vaatia Bex alas ruunan selästä, ennen kuin se heittäytyisi nurin.

Bex tunnusteli hetken hevosen askelta, ennenkö keräsi ruunikon ohjat käsiinsä.
”Hevoselta”, hän virnisti Charlesille vastaukseksi ja alkoi työstää hevosta. Firenze oli tuskin ravannut viittä kierrosta, kun Bex jo pudisti päätään ja toi hevosen lähemmäs aidan taakse kerääntynyttä yleisöä.
”Se roikkuu etupainoisena kädellä”, hän totesi pyytäen ruunaa peruuttamaan. ”Onko se aina tällainen?” Nainen suuntasi kysymyksen hevoskauppiaalle, joka kiirehti kertomaan varsin polveilevaan tapaan, miten ruunikko vaati hetken lämmittelyä löytääkseen tasapainonsa. Bex kuunteli hetken, kyllästyi myyntipuheeseen ja siirsi hevosen käynnissä sivummalle ennenkö nosti laukan. Firenze valui sitä enemmän etupainoiseksi, mitä enemmän hän antoi ruunalle ohjaa, kunnes hevonen roikkui ryhdittömänä eikä käyttänyt takaosaansa lähes ollenkaan. Hän pysäytti hevosen ja hyppäsi alas selästä ojentaen ohjia hoitajalle, joka oli kiiruhtanut kohti.
”En aio kannatella hevosen päätä. Varmasti sen saa ratsastettua ryhdikkääksi ja näyttäväksi, mutta jos se on jo lämmittelyssä tuollainen, en halua edes kuvitella, miten raskaaksi se käy väsyessään maastoesteillä”, nainen totesi selityksenä ja vilkaisi Charlesia. Hänen mielestään Firenzessä ei ollut sitä, mitä he etsivät, mutta tokihan hän kuuntelisi miehenkin mielipidettä.

Charles pudisti vastauksena päätään. Voi olla, että hevonen ryhdistäytyi kisoissa tai sitä ratsastettiin siellä erilaisella otteella, mutta nyt heidän edessään oleva ruunikko ei ollut laisinkaan vaikuttava. Vaikka Firenzestä löytyisi hyvä kilpailija, sen treenaamisen piti olla miellyttävää myös kotioloissa. Bex vaikutti rakastavan työtään, ja Charles halusi pitää asian niin.
”Haluatko kokeilla muita? Sitä kirjavaa eläintä?” mies kysyi Bexiltä kulmaansa merkitsevästi kohottaen. Hän ei koskaan ostaisi sen näköistä hevosta, mutta nainen voisi ratsastaa sen halutessaan.
”Onko teillä tarjota mitään aikamme arvoista?” hän lisäsi viileästi hevoskauppiaalle, jonka iltapäivä ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan.

”Oi, joo”, nainen hihkaisi vino virne kasvoille hiipien. ”Two Tone Tom näytti suloiselta.” Ja hän tahtoi kuvan hevosesta Zoelle, koska hän oli juuri niin aikuinen, että hevosenhoitajan piinaaminen kuvilla pöhelöistä hevosista oli hilpeää. Hän lähetti edelleen aina aika ajoin naiselle vanhoja kuvia siltä aamulta, kun oli pukenut Duffylle ja kumppaneille onesiet niskaan.
”Emora vaikutti myös ihan miellyttävältä, mutta se ei ole tainnut liikkua paljoa viime aikoina?” Nainen lisäsi vilkaisten hevoskauppiasta, joka myöntyi vain aavistuksen sanoihinsa kompastellen toteamaan, ettei Emoraa ollut liikutettu kunnolla viikkoihin, ellei juoksutusta laskettu. ”Eli ei sitä.” Riski olisi liian suuri, jos raudikko osoittautuisi ruutitynnyriksi.
”Olisiko teillä listoillanne nuorempia hevosia, joita esitellä? Alle kymmenvuotiaita, mutta joilla olisi edes jonkin verran kisakokemusta takanaan?” Hän kysyi palatessaan talliin ja ottaessaan hoitajan ojentamat varusteet kantoonsa. Toinen hoitajista oli jäänyt kentälle kävelyttämään Firenzeä. Cunninghamin kaltaisia, mutta viisi vuotta nuorempina, kiitos. Two Tone Tom oli varsin sopuisa varustettava, joskin tunki päätään jatkuvasti tielle ja seurasi turhankin uteliaana hänen puuhiaan. Se muistutti häntä hyvin Selkiestä, jonka täytyi aina nähdä kaikki, mitä ruunan kanssa puuhattiin. Höpsö eläin.

Suloisuus ei varsinaisesti ollut Charlesin tiukalla listalla vaatimuksia, mutta kuka hän oli kieltämään Two Tone Tomin koeratsastusta. Hevoskauppias innostui Bexin kysymyksestä niin, ettei myyntipuheesta ollut tulla loppua, ja Charles lähti kauppiaan mukaan katsomaan näitä uskomattoman potentiaalisia, nuoria hevosia corgi kainalossaan. Mies suhtautui jokseenkin kriittisesti prospekteihin, mutta ehkä nuoremmista hevosista löytyisi heidän etsimänsä helmi.
Hän torjui kolme hevosta vilkaistuaan niiden rakennetta ja olemusta, mutta valitsi valppaan ruunikon, rakenteeltaan erinomaisen tummanruunikon ja olemukseltaan mieleenpainuvan papurikon ensin esiteltäväksi juoksutuksessa ja mikäli ne olisivat vaikuttavia, Bexin ratsastettavaksi. Charles katkaisi viimeisimmän prospektin kuvailun ja palasi takaisin ratsastuskentän laidalla nähdäkseen ratsastajansa kirjavan hevosen satulassa.

Bexin oli myönnettävä, ettei kirjava täysiveriristeytys ollut hullumpi. Ruuna liikkui reippaasti, kantoi itsensä täysiverisen ryhdikkyydellä ja oli halukas ja miellyttävä ratsu. Hevosen askellajit tuntuivat selkään miellyttävän pehmeiltä ja tahdikkailta, mutta hän epäili sen tarkoittavan, etteivät ne olleet kovinkaan näyttävät. Vaikka tässä ei kouluratsua etsittykään, tarvitsisi kenttäratsastuksen huipullakin edes vähän liikettä, jos meinasi kerätä koulupisteet joilla päästä kärkeen. Laukka rullasi varsin vaivattomasti, eikä Two Tone Tomin tasapainossa ollut moitittavaa, sillä hevonen esitteli niin avo- kuin sulkutaivutuksia kaikissa askellajeissa eikä kompuroinut kirjaviin koipiinsa vastalaukoissa. Laukanvaihto sen sijaan tuntui haastavalta ruunalle, joka loikkasi turhankin korkealle laukkaa vaihtaessaan. Bex kurtisti kulmiaan ja koetti uudestaan, kenties se oli vain valmistelun puutetta, mutta ei. Kirjava ruuna vaihtoi laukkaa lennokkaasti, mikä rikkoi paitsi laukan rytmin, myös veti turhan paljon huomiota muuten niin latteisiin askellajeihin.
”Ei taida olla aivan sitä tasoa, jota haemme, eh?” Nainen suuntasi sanansa Charlesille.

Charles vastasi huvittuneella hymyllä rapsuttaen hajamielisesti käsivarrellaan kellivän corgin pehmeää leuanalusta. Se kasvoi kovaa tahtia, vaikka mies olisikin voinut vannoa, että vain koiran valtavat korvat ja tuhti vatsa saivat lisää kokoa.
”Ei. Arvelitko, että se olisi sopiva kandidaatti?” hän kysyi kohottaen kulmaansa. Mikä Bexin oli vetänyt kirjavan ruunan selkään? Varmastikin nainen tiesi, ettei hän ostaisi lehmää mestarien riveihin.
”Voimme katsastaa muutaman nuoremman”, mies lisäsi, kun ensimmäistä tuotiin juoksutusliinassa kentälle. Valpas ruunikko liikkui joustavalla, matkaavoittavalla käynnillä ja käveli asiallisesti hoitajan vierellä, mikä oli hyvä merkki.
”Mikäli olet saanut tarpeeksi nykyisestä ratsustasi.”

”Se olisi voinut olla”, Bex puolusti kirjavaa ratsuaan. Hän antoi Two Tone Tomin kävellä pidemmällä ohjalla joskin säilytti valppautensa. Vaikka ruuna oli ollut oikein kelpo ratsu, oli se kuitenkin tuntematon hevonen, eikä hän tahtonut ehdoin tahdoin kieriä kentän hiekassa.
”Enköhän”, nainen virnisti ja laskeutui ketterästi täysiveriristeytyksen satulasta. Hän ojensi ohjat hoitajalle ja riisui kypäränsä siirtyessään Charlesin viereen. ”Siinä on jo nyt enemmän liikettä kuin äsköisessä komeassa ratsussani”, nainen totesi seuraten arvioiden ruunikkoa.
”Jos ei mitään muuta, olemme ainakin tänään nähneet, mitä emme tahdo”, Bex virnisti. Parempi onni ensikerralla. Hän epäili, että sopivan hevosen löytymisessä kestäisi, mutta odotellessa oli hyvä seurata, millaisia hevosia myynnissä olikaan.

Bex siirtyi hänen vierelleen, ja Charles katsahti naista lämpimästi silmäkulmastaan.
”Se on totta. Taidat olla ikuinen optimisti?” mies kysyi huvittuneena ja käänsi huomionsa takaisin hevoseen. Se liikkui kauniisti liinassa ja tarjosi heille kolme hyvää askellajia. Hevosessa ei ollut ulkoisesti vikaa, mutta siinä ei myöskään ollut vaikeasti määriteltävää karismaa, jota mestareilla oli - ja jota Charles haki hevosistaan.
”Mitä arvelet? Haluatko kokeilla tätä?” hän nyökkäsi hevosta kohti.

”Tietenkin”, Bex virnisti, ”positiivinen ajattelu kantaa pitkälle.” Kun uskoi mahdottomaan, se saattoi joskus toteutua. Ei tosin tämän hevosen kohdalla, niin komealta kuin ruunikko näyttikin. Hän ei vain saanut hyvää tunnetta hevosesta. Se oli näyttävä, kaunis ja hyvätapainen eläin, se oli selvää, mutta siltä puuttui jotakin. Tuntui, että eläin vain toisti ulkoaopittuja asioita kuin robotti.
”Enpä taida. Se vaikuttaa kovin persoonattomalta”, hän kohautti harteitaan selityksenä. Totta puhuen hevonen muistutti häntä heidän entisestä tuntiponistaan, joka oli ollut loistava tuntiratsu aloittelijoille, mutta ollut muutoin kuin pystyynkuollut. Siitä ponista ei ollut saanut irti mitään, eikä poni ollut ilmaissut vuosienkaan jälkeen hoitajilleen pienintäkään hellyyttä. Tai edes tervehtinyt häntä, kun hän toi aamuheiniä.

Mies naurahti hiljaa. Bexillä oli hyvä silmä, ainakin silloin, kun nainen oli hänen kanssaan samaa mieltä. Hän pudisti päätään hevoskauppiaalle, joka taputteli vaivihkaa niskaansa nenäliinalla, ja ruunikkoa juoksuttanut hoitaja lähti viemään hevosta pois. Tummanruunikko tuotiin tilalle.
”Luulen, että meidän kannattaa hakea hevosta minun tavallani”, Charles totesi. Parhaat hevoset eivät koskaan olleet myynnissä, mutta joskus tarpeeksi hyvä tarjous sai tulevan mestarin vaihtamaan omistajaa. Olihan todistanut sen jo Dianan kohdalla, sillä luoja tiesi, ettei hänen äitinsä ollut valmis luopumaan tähdistään.
Eihän tummanruunikko ollut hullumpi, mutta se voisi olla samanlainen katastrofi kuin Selkie.
”Haluatko kokeilla tätä?” mies nyökkäsi ympyrällä ravaavaa hevosta kohti.

”Kenties”, nainen myöntyi, vaikka ajatus kirpaisikin. Olisi ikävää viedä hevonen sellaiselta, joka ei ollut valmis myymään, mutta taipuisi hyvän tarjouksen edessä. Toisaalta, myikö kukaan rakastamaansa hevosta, ellei ollut aivan pakko? Jos ei olisi ollut pakko, hän ei olisi myynyt Bubblesia vaikka joku olisi tarjonnut miljoonan.
”Se ei varsinaisesti vangitse katsetta, mutta ehkä se on erilainen, kun saa ratsastajan selkäänsä”, nainen totesi ja lähti liikkeelle siirtyäkseen kentälle. Tummanruunikko kiihdytti yllättäen liinan päässä ilman mitään näkyvää syytä, ja nainen palasi takaisin Charlesin vierelle. ”Taidan muuttaa mieleni. Java ei arvosta, jos kiipeän huomenna sen selkään jäykkänä kuin mikä.”

”Hyvä päätös. Olen vaikuttunut”, mies soi ratsastajalleen hienovaraisen, huvittuneen hymyn, ennen kuin viittasi hevoskauppiasta viemään tämänkin ehdokkaan pois huomattavasti kylmemmin. Eihän sitä tiennyt, jos myyntitalleilta voisi löytyä, mitä he etsivät. Charles ei kuitenkaan kaivannut riskiä, hiomatonta timanttia, josta voisi saada menestyvän kenttäratsun. Hän halusi joukkoihinsa hevosen, joka oli todistanut olevansa lahjakas ja joka olisi valmis kilpailemaan ensi kaudella hänen ratsastajansa kanssa.
”Mitä arvelet tästä?” Charles nyökkäsi kohti tanssahtelevaa papurikkoa. Siinä oli energiaa, ja kuin Duffy, se tuntui nauttivan katseista.

”Teen usein hyviä päätöksiä. Et vain ole todistamassa niitä”, Bex naurahti tönäisten miehen käsivartta. Hevosenhoitajan näkemys hänen hyvistä päätöksistään saattaisi olla kovinkin erilainen, mutta Zoe ei ollutkaan täällä kertomassa kaikesta, mitä hän teki väärin. Hän vilkuili energistä hevosta ja siristi silmiään.
”Arvelen, että sinulla on suosikkiväri”, nainen kommentoi vilkaisten miestä silmäkulmastaan. Hän puri huultaan ettei vallan nauraisi, ja keskittyi jälleen hevoseen. Sitähän varten tänne oli tultu. Hän ehtisi tuijotella Charlesia myöhemminkin. ”Se näyttää lupaavammalta kuin edelliset, ehdottomasti.”

Charles nauroi naisen sanoille ja tuuppaukselle, johon hän kaipasi vastata. Ehkä hänen pitäisi hillitä itsensä. Luoja tiesi, mitä hänelle tapahtui Bexin läsnäollessa. Hän oli saattanut luottaa kylmänhillittyyn ulosantiinsa siitä saakka, kun oli 12.
”Kyllä. Pidän kimoista”, hän myönsi tyynesti, ”ne voivat olla tavattoman kauniita.” Hänen kimonsa olivat, ja vaikka Selkiestä saattoi muuten olla toista mieltä, sekin oli harvinaisen komea yksilö papurikkokuvioinnin dramaattisella kontrastilla ja lähes virheettömällä urheiluhevosen rakenteella.
”Kokeilemme tätä”, hän korotti ääntään, ja toinen hoitaja toi kimolle satulan ja ohjat. Se pureskeli kuolainta, kun satulavyötä kiristettiin ja ohjien solkia kiinnitettiin.
”Ole hyvä”, Charles viittasi kohti hevosta ja laski kiemurtelemaan ryhtyneen Winstonin sitten hihnassaan maahan.

”Todellako? En olisi ikinä arvannut”, Bex kiusasi. Neljä viidestä hevosesta oli kimoja. Jos se ei kertonut miehen mieltymyksistä, hän ei tiennyt mikä kertoisi. Hän kiskoi kypärän päähänsä ja lähti harppomaan kohti hevosta, joka vaikutti varsin energiseltä kaverilta. Päästyään selkään Bex sai todella todeta asian olevan niin, sillä kimo liikkui vauhdikkaasti eteenpäin pienestäkin kehoituksesta. Valitettavasti pidätteet eivät menneet yhtä helposti läpi, mutta kyllä hevonen niitäkin malttoi kuunnella, ainakin muutaman toiston jälkeen. Notkea hevonen ainakin oli, sillä kimo taipui vaivattomasti pohkeen ympärille, ei sotkeutunut jalkoihinsa jyrkässäkään pohkeenväistössä ja nosti laukan vaivattomasti käynnistä.
”Se tuntuu varsin mukavalta”, nainen kommentoi taivuttaessaan hevosta pohkeensa ympärille laukassa. ”Mitä nyt vähän turhan hätäiseltä, ja askeleet tuntuvat selkään lyhyiltä ja tikittäviltä. Kai ne näyttävät paremmilta?” Hän lausahti hidastaessaan raville. Ravi hevosella oli kohdallaan, ainakin siitä päätellen, miten hän sai laittaa kaikki lihaksensa töihin pysyäkseen satulassa pomppimatta.

”Se näyttää ihan hyvältä”, Charles myönsi. Papurikossa voisi olla potentiaalia. Sen askellajeista voisi työstää kouluradalla hurmaavat. Sillä oli energiaa ja eteenpäinpyrkimystä, ja hevoskauppiaan mukaan se oli oikea peto esteillä. Mutta heillä ei ollut asiasta todisteita - eikä ollut muillakaan. Hevonen oli kilpaillut Novice-tasolla kohtuullisen menestyksekkäästi, mutta mikään ei luvannut, että se voisi loistaa vaativan tason kisoissa. Ja vaikka loistaisi, se vaatisi kovaa työtä ja lukemattomia kausia työskentelyä kohti tasoa, jolle he etsivät hevosta.
”Mutta etsimme kilpahevosta kolmeen tähteen. Tämä ei ole se.”
Hevoskauppiaan valkoinen hymy haparoi eikä ollut vaikeaa arvata, mitä vaikeista asiakkaista ajateltiin.
”Mitä sinä olet mieltä?” Charles kysyi ratsastajalta ja siirsi jalkansa pois mustien oxfordien kengännauhoista riehaantuneen corgin ulottuvilta.

Bex taputti ahkerasti työtä tehneen hevosen kaulaa ja pudisti päätään. Tämä ei ollut se hevonen, josta hän uskoisi olevan seuraavaksi mestariksi. Olihan se vaatinut vuoden työskentelyn, että hän oli voinut sanoa saavuttaneensa minkäänlaisen yhteyden Duffyn ja Selkien kanssa, mutta heti alusta asti hän oli tuntenut sitä jotakin, joka antoi uskoa poikien valoisaan tulevaisuuteen. Tämän hevosen kohdalla hän ei tuntenut sitä. Siitä voisi silti olla mestariksi, epäilemättä, mutta ei hänen allaan, ei ainakaan nyt.
”Se ei ole minun hevoseni”, hän vastasi laskeutuen satulasta ja ojentaen ohjat hoitajalle, joka ei näyttänyt enää kovinkaan yllättyneeltä. Hän voisi ratsastaa läpi kaikki myyntitallin hevoset, mutta todennäköisesti ohjat päätyisivät aina takaisin hoitajan käsiin.

”Kiitos ajastanne, mutta olemme nähneet tarpeeksi”, Charles totesi urhoollisesti hymyilevälle hevoskauppiaalle ja houkutteli ratsastuskentän tolpan juuressa kasvavaa heinää järsivän Winstonin liikkeelle. Hän odotti Bexiä kentän portin vierellä ja lähti sitten naisen kanssa kohti parkkipaikalle jätettyä autoa, laskien kätensä hetkeksi naisen selälle kuin ohjatakseen tätä oikeaan suuntaan.
”Katso kisavideoita kahden tai kolmen tähden tason kisoista ja katso, näkyykö siellä hevosia, joissa voisi olla aineksia mestariksi”, mies ohjeisti ja avasi autonsa oven ratsastajalleen.
”Viitsitkö?” hän kysyi, nosti nenäänsä lipovan corgin maasta sitä tuimasti katsoen ja tarjosi sitä anteeksipyytävästi Bexin syliin.

Bex hymyili kiitokseksi hevoskauppiaalle ja seurasi miehen rinnalla autolle. Hän katseli alaviistosta miehen profiilia ja nyökkäsi annetulle kotiläksylle. Se onnistuisi ehdottomasti. Kuka tiesi, ehkä hän voisi valjastaa Maybenkin avukseen. Oh, siinäpä vasta idea! Kasa herkkuja pöydälle ja läppäriltä pyörimään kisoja, joista sattui löytymään kuvamateriaalia. Erilainen leffailta ehdottomasti, mutta varmasti sitäkin hilpeämpi. Jamiekin voisi suostua mukaan, jos miehen kalenteri vain antaisi myöten. Zoea tuskin mikään mahti maailmassa saisi hänen luokseen, mutta ehkä hevosenhoitaja voisi tehdä taustatyötä itsekseen. Tai sitten hän vain olisi kiltisti ja tekisi itse omat työnsä. Kaikki oli vain aina niin paljon hauskempaa yhdessä!
”Aina”, Bex vannoi siepaten corgin mielellään syliinsä. Winston hukutti hänet hetkessä märkiin suukkoihin, jotka saivat naisen nauramaan ja taistelemaan turvavyönsä kanssa. ”Olet yksi kullanmuru, niin olet, kyllä olet”, nainen leperteli pienelle koiralle.
”No, olipahan tämäkin kokemus”, Bex virnisti saatuaan turvavyönsä suljettua koiran innokkaista huomionosoituksista huolimatta. ”Ei löytynyt hevosta, mutta sainpahan yhden asian taas raksittua pois toivomuslistaltani.” Hän oli aina tahtonut käydä todellisella myyntitallilla kokeilemassa hienoja hevosia.

Charles rykäisi hiljaa ja ravisti päätään, kun huomasi unohtuneensa katselemaan naisen ja koiran hellyydenosoituksia. Hän käynnisti auton, peruutti sen pehmeästi ympäri ja kaarsi sitten tallitielle kohti maantietä.
”Hyvä, jos siinä oli jotain positiivista”, mies hymyili huvittuneena ja vilkaisi naista. Luoja tiesi, että päivän viettäminen Bexin kanssa olisi mukava, tekivät he mitä tahansa. Harvassa ihmisessä oli samanlaista energiaa ja karismaa.
”Tiedustelen tuttaviltani sopivia hevosia, joiden omistajat saattaisivat olla avoimia tarjoukselle.” Hän ei ollut koskaan tuntenut syyllisyyttä siitä, että osti hevosia, jotka eivät alunperin olleet myynnissä. Hän tarjoaisi niille parhaan mahdollisen hoidon ja etsi palvelukseensa hoitajia ja ratsastajia, jotka välittivät eläimistä aidosti.
”Ja tulen Pauhun”, hän lisäsi. Mies luotti siihen, että menisivät sinne, yhdellä tai kahdella hevosella.

Hän keksisi jotakin positiivista kaikesta, mitä teki. Joskus sen keksimisessä kesti kauemmin, mutta loppujen lopuksi kaikesta pystyi löytämään edes jotakin hyvää. Kun oikein kovasti yritti.
”Ilmoita jos saat kuulla mitään mielenkiintoista”, nainen virnisti vaikka epäilikin, että Charles olisi tehnyt niin joka tapauksessa. Mies tuskin pitäisi häntä pimennossa, jos löytäisi sopivalta kuulostavan hevosen, täytyisihän hänen tulla kokeilemaan ratsua.
”Tietenkin tulet. Javan ensimmäiset neljän tähden kisat”, Bex naurahti lämpimästi. Tai ainakin toivottavasti ne olisivat, mutta ensi viikkohan sen todella näyttäisi. Jos Blenheim Palacen kilpailut osoittautuisivat liian raskaiksi Javalle, ei ruunaa kannattaisi Pauhun saakka kuljettaa.
”Kai tulet vilkaisemaan edes jonakin päivänä Duffyä ja Javaa ensi viikollakin?” Nainen kysäisi hymyn kera. Olisivathan he reilusti alle kahden tunnin ajomatkan päässä Lontoostakin. Mikä mahtava mahdollisuus miehelle nähdä hevosiaan, kun hän toi ne melkein naapuriin. Tai no, Zoe toi, sillä jostakin kumman syystä hevosenhoitaja ei koskaan laskenut häntä rattiin ellei se ollut aivan välttämätöntä.

Java ei ollut hevonen, jonka Charles olisi valinnut itse - eikä vain siksi, ettei se ollut kimo tai irlantilainen - mutta lahjahevonen oli osoittanut lahjansa. Se ei ollut Paddy eikä Diana, mutta täysiverinen pääsi neljän tähden kisoihin, ja mies halusi nähdä sen tasolla ennen talvitaukoa, jotta kevään kisat eivät menisi hukkaan setvimällä ongelmia, jotka olisi voitu taklata tauon aikana.
”Aiotko ratsastaa niin hyvin, että se on näkemisen arvoista?” hän kysyi kulmiaan kohottaen. Totta kai hän tulisi paikalle.
Burghleyn voitto tosin ansaitsisi useamman kisan, jossa jopa Selkien suorituksia voisi katsoa läpi sormien. Ajatus sai hänet hymyilemään edelleen epäuskoisesta onnesta.
”Mitä arvelet, kannattaisiko toinen Dianan perimän varsoista teettää Fairchildien Miu Miulla?” mies jatkoi. Parhaiten menestyneen tamman palkinto oli inspiroiva eikä Charles halunnut aikailla turhaan laittaessaan suunnitelmaa toteen.

”Aion aina ratsastaa niin hyvin”, nainen virnisti takaisin, ”se, toteutuuko aikomukseni on toki toinen tarina.” Hän ei koskaan suunnitellut ratsastavansa huonosti, ja silti niin oli aika ajoin käynyt - tosin Burghleyn voitto oli näyttänyt myös päinvastaisen olevan mahdollista. Hän osasi ja hän pystyi. Hänen ei tarvitsisi ainakaan seuraavaan vuoteen kyseenalaistaa taitojaan niin rankasti kuin huonoina päivinään oli tehnyt.
”Näin sukutauluja koskaan tutkimatta sanoisin että ehdottomasti”, Bex innostui, ”Miu on tavattoman komea täysiverinen ja ratsastettavuudeltaan ihanteellinen. Jos varsa perisi edes puolet vanhempiensa taidoista, siitä olisi jo huipulle.” Jos he - tai siis Charles, sillä mieshän se Dianan omisti -, liikkuisivat reippaasti ja tekivät päätöksensä nopeasti, voisi varsat hyvinkin saada jo ensi kesäksi maailmaan koikkelehtimaan pitkillä jaloillaan.

Charles nauroi ja vaihtoi tottuneesti kaistaa, kun he pääsivät moottoritielle. Ehkä hänen pitäisi ajaa useammin. Se oli mukavan vapauttavaa - ei toki samalla tasolla kuin ratsastaminen, mutta helpommin toteutettavissa.
”Ehkä se on siis toteuttamisen arvoinen suunnitelma. Miu Miun jälkeläiset tuntuvat olevan rohkeita ja hyppykapasiteetiltaan vaikuttavia”, mies pohti innostuen enemmän ajatuksesta Bexin kannustuksen myötä.
”Palkinto on kaksi varsaa. Mitä arvelet toisesta? Olisiko sinulla mielessäsi oria, joka olisi sopiva pari Dianan geeneille?” hän kysyi vilkaisten naista silmäkulmastaan.

”Oi, ne ovat”, nainen ihasteli lämpöä äänessään, ”ja luonteeltaankin aivan ihania. Niin hyväntuulisia hevosia ettei ole tosikaan.” Socks oli herttainen kullanmuru, ja Slips, no, Slipsiin hän ei ollut ehtinyt niin hyvin tutustumaan. Hän ei koskaan ollut ihmetellyt, miksi Jamie oli valinnut kullanrautiaan orin ratsukseen, kun he olivat livistäneet milloin minnekin.
”Duffy”, Bex vastasi pakottaen kasvonsa pysymään peruslukemilla. ”Saisit maailman kauneimman kimon.” Hän kesti vielä sekunnin tai kaksi, ennenkö erehtyi vilkaisemaan Charlesia ja nauramaan raikuvasti. Duffy ei tainnut olla ori, josta hillitty englantilaismies tahtoi varsan - ei ainakaan ennenkö hevonen olisi osoittanut olevansa mestariainesta. Hän uskoi siihen vankkumatta, mutta Blair Castlea lukuunottamatta Duffy ei ollut antanut paljoa todisteita loputtomasta potentiaalistaan.

Mies pudisteli hymyillen päätään kuunnellessaan Bexin naurua. Maailman kaunein kimo oli kyllä viehättävä ajatus, ja kerran Charles oli nähnyt Duffyssa jotain, mikä oli saanut hänet maksamaan siitä tähtitieteellisen summan omistajille, jotka eivät olleet suunnitelleet myyvänsä hevosta. Mutta hevonen oli… Ainutlaatuinen luupää. Mitä jos se periyttäisi vain raivostuttavimmat, hankalimmat ominaisuutensa eteenpäin?
”Oliko sinulla muita ehdotuksia?” hän kysyi huvittuneena, vaikka totta puhuen oli pohtinut itsekin, millainen täysin omista hevosista tullut jälkeläinen olisi. Se myös antaisi osviittaa siitä, millaisia jälkeläisiä Duffy voisi tuottaa.
”Hanki Duffylle parempia tuloksia, ja voin harkita sitä.”

Nainen siristi silmiään, pohti hetken ja pudisti päätään.
”Eip!” Duffy oli hänen ainoa ja paras ehdotuksensa. Hän ei ollut perehtynyt siitosoreihin sitten lainkaan, mutta varmasti oriasemilta löytyisi vaihtoehtoja, jos vain asiaan kiinnittäisi lainkaan huomiota.
”Hei, Duffy voitti juuri kaksi viikkoa sitten Blair Castlen mäkisellä radalla. Älä ala ahneeksi”, hän virnisti ja kurkotti tönäisemään miehen käsivartta. Hän paransi otettaan Winstonista sylissään kellauttaen corgin selälleen hänen jalkojensa päälle. Pitkittäin jalkojen välissä makoileva koira katseli häntä kirkkain silmin, ja nainen nauroi rapsutellessaan koiran vatsaa.
”Kyllä Duffy vielä saa huipputuloksia nimensä alle. Ensi kaudella sitä ei pysäytä mikään. Paitsi ehkä keltainen narsissi väärällä puolen tietä”, hän nauroi. Orin maastokäytös oli välillä varsin kyseenalaista, mutta ainakin naurunaiheita riitti.

Charles katsoi Bexiä silmäkulmastaan huvittuneena. Naisessa oli lämmintä energiaa, joka sai hänetkin unohtamaan muun kuin nykyhetken. Burghleyn voitto ja sen seuraukset viipyivät hänen mielessään, ja luultavasti sumensivat hänen harkintakykynsä, kun hän edes harkitsi Duffyn ja Dianan yhdistelmää.
”Olet oikeassa Blair Castlesta, mutta jos toteutamme tämän järjettömän suunnitelman ja varsa perii Duffylta sen, hmm, erikoislaatuisen persoonallisuuden ja ratsastettavuuden”, Charles loi Bexiin tuiman katseen, jota kalpeiden silmien lämmin pilke laimensi, ”minä pidän sinua vastuussa.”
Hän toivoi, että Bex saisi orista irti seuraavalla kaudella useampikin voittoja ja sijoituksia. Burghleyn jälkeen hän saattoi luottaa Bexin pystyvän mihin tahansa hänen hevostensa kanssa. Ja halusi lisää hevosia.
Neljän tähden kenttäkilpailuissa oli aivan oma tunnelmansa, ja ne saivat hänet ikävöimään kilpailemista niin, että järki sumeni. Ne saivat hänet katumaan Paddyn eläkkeelle siirtämistä. Onneksi Bexin menestys lievensi ikävää ja inspiroi hänet suunnittelemaan tulevaa.

”Otan ilomielin sen vastuulleni”, Bex vastasi nauraen, ”enkä kadu hetkeäkään.” Duffy oli hilpeä ori, jonka kanssa työskentely oli aina yhtä mielenkiintoista. Orin kanssa ei koskaan tiennyt, mitä odottaa, paitsi sitä, että mitä tahansa voisi tapahtua. Se tosin antoi onnistumisille entistä enemmän painoarvoa. Kun Duffyn sai kuulolle ja tekemään, mitä siltä pyydettiin, orissa oli jotakin kauttaaltaan vangitsevaa. Hevosesta olisi vielä mestariksi. Hän oli siitä aivan varma. Heidän täytyisi vielä hioa yhteistyötään, mutta jonakin päivänä Duffy antaisi kaikkensa kilpailuissa vain sen tähden, että sitä oli orilta pyydetty.
”Sitä paitsi, varsat tarvitsevat persoonaa. Ei tyhjäpäistä ole kisahevosiksi”, nainen virnisti. Oli hyviä persoonia ja sitten oli hevosia kuten Duffy, jotka ajoivat hoitajansa seinille ja saivat valmentajat repimään hiuksia päästään ratsastajan tasatessa hengitystään kentän hiekassa.

Mies kohotti kulmaansa ja loi naiseen merkitsevän katseen kuin huomauttaakseen, että tyhjäpään ja Duffyn persoonan välissä oli lukemattomia välimuotoja. Hän saattoi vain toivoa, että varsa perisi Dianan luonteen ja häikäisevät lahjat kenttäratsastuksen kolmeen lajiin molemmilta vanhemmiltaan. Ei isän luupäistä, käsittämätöntä järjenjuoksua.
”Vai niin”, hän kommentoi kuivalla huvituksella ja kääntyi vilkuttaen hiljaisesta risteyksestä. Syksyn tulo tuntui vasta säätilassa, sillä idyllinen maalaismaisema oli vielä vihreä.
”Millaista bonusta toivoisit voitostasi?” Charles kysyi, sillä luonnollisesti uskomattoman hienosti menestynyt nainen ansaitsi tulla palkituksi.

Selälleen käännetty koira heilutti pieniä töppöjalkojaan koettaessaan veivata itsensä takaisin oikeinpäin, mutta Bexin kumartuessa suukottamaan Winstonin kuonoa, lopetti koira moiset yritykset ja keskittyi sen sijaan nakertamaan sormia, jotka silittelivät pentua.
”Bonusta?” Bex kohotti kulmaansa. Mitä ihmeen bonusta hän muka tarvitsisi? Voitosta riitti saavutettu euforia ja hänelle annettu pienoismalli kiertopalkinnosta, jota Charles saisi hevosenomistajana pitää hyllyllään seuraavaan Burghleyhyn saakka. ”En minä tarvitse yhtään mitään bonusta.”

Mies kieräytti silmiään kohti kattoa, kun erehtyi katsomaan matkustajaansa juuri, kun Bex suukotti Winstonia. Se sai hänen ajatuksensa kompastelemaan kuin hän olisi menettämässä järkensä.
Charles rykäisi.
”Haluan palkita sinut upeasta voitosta”, hän totesi faktan.
”Kenties kolmannes palkintorahoista? Tai hyvä joulubonus? Lomamatka onnistuneen kisakauden lopuksi? Tai puolet Dianan ja Duffyn varsan omistajuudesta?” Charles ehdotteli naista kysyvästi vilkuillen.

Bex suoristautui antaen pennun nakertaa sormiaan ja vilkaisi miestä. Johan hänelle maksettiin palkkaa siitä hyvästä, että hän teki työnsä eli ratsasti, treenasi ja kilpailutti hevosia.
”Olet menettänyt järkesi”, nainen totesi silmät suurina tuijottaessaan miestä. Kolmannes palkintorahoista olisi £30 000. Mitä ihmettä hän tekisi edes tonnilla, kolmestakymmenestä puhumattakaan? Lomat ja joulubonukset olivat miehen tuntien yhtä ylilyötyjä, ja puolet varsasta, josta voisi tulla seuraava mestari? Sen arvoa ei voinut mitata rahassa.
”Anna minun käydä maastoesteillä Paddyn kanssa, ja olemme sujut”, Bex ehdotti vastineeksi. He olivat sujut ihan vain sillä, että hän sai kuukausittain palkan tililleen.

Charles kohotti kysyvämmin kulmiaan. Hänen ehdotuksensa olivat enemmän kuin kohtuullisia, eikä naisen ilmeelle ollut mitään loogista selitystä. Bex oli ratsastanut Dianaa Burghleyssä ja voittanut, ja ehkä nainen myös teki hänen elämästään merkittävästi onnellisempaa. Oliko väärin haluta antaa ratsastajalle jotain kiitoksena?
”Sinulla on jo lupani käydä maastoesteillä Paddyn kanssa”, mies huomautti.
”Opettelisit ottamaan lahjoja vastaan”, hän lisäsi puolittain hymyillen.

”Muistuta siitä Zoea”, nainen mutisi hiljaa, pudisti päätään ja nauroi lämpimästi. Hevosenhoitaja oli juuri ja juuri laskenut hänet kouluvalmennuksiin kultaakin kalliimmalla ruunalla, eikä hän ollut tahtonut koetella onneaan sen enempää. Olihan heillä nyt jonkinlainen aselepo sentään kasassa.
”Hei”, Bex protestoi, ”osaan ottaa lahjoja vastaan, silloin kun ne ovat kohtuullisia. Sinun lahjasi ovat… sekopäisiä. Oletko varma, ettet ole saanut auringonpistosta seistessäsi kentän laidalla?” Pilvisenä päivänä Englannissa moinen oli varmasti erittäin todennäköistä. ”En voi ottaa mitään vastaavaa vastaan. Sain jo Classicsin rahapalkinnon. Se on ihan tarpeeksi.” Hän oli äkkiä avannut säästötilin ja lykännyt sarjan kolmannesta sijastaan saamansa summan sinne.

Mies vajosi hetkeksi mietteliääseen hiljaisuuteen. Olivatko hänen lahjansa sekopäisiä? Ehkä joku toinenkin oli joskus sanonut jotain samankaltaista.
”Ymmärrän näkökulmasi”, hän totesi kurtistaen kulmiaan. Charles ei tiennyt, miksi sekopäistä lahjaa ei haluttu ottaa vastaan, mutta ymmärsi Bexin esille tuoman näkökulman.
”En ole tainnut koskaan olla erityisen lahjakas kohtuullisuudessa. Mitkä ovat kohtuullisia lahjoja?” hän kysyi katsahtaen naista häivähdys hymyä silmissään.

Bex naurahti huvittuneena. Ei tosiaan vaikuttanut siltä, että Charles ymmärsi kohtuuden päälle. Mies tuntui avokätisesti jakavan ympärilleen mitä tahansa, mitä mieheltä vain pyydettiin, ja varmaan silloinkin kun ei pyydetty. Kuten nyt.
”Kukkakimppu, suklaata tai pieni lahjakortti jonnekin”, nainen vastasi naurahtaen. Hän ei halunnut edes kuvitella, mitä Zoe sanoisi, jos hän saisi lahjana voitostaan jotakin niin järjetöntä kuin merkittävän osan palkintorahoista tai osuuden varsaan. ”Mutta kuten sanottua, en tarvitse yhtään mitään.”

Charles kurtisti kulmiaan listatuille lahjoille. Miksi kukaan haluaisi jotain niin tyhjänpäiväistä kuin suklaata palkinnoksi jostain niin upeasti kuin maailman vaativimman kenttäkilpailun voittamisesta? Pieni lahjakortti jonnekin? Kohtuullisten ihmisten elämä kuulosti tavattoman kuivalta.
Hän loi naiseen kriittisen, skeptisen katseen.
”Kukkakimppu tai suklaata? Se kuulostaa…”, mies haki oikeaa sanaa, ”ilahduttavalta.” Eikö lahjan ollut tarkoitus olla jotain, mistä lahjan saada voisi todella olla onnellinen?
”En voi pakottaa sinua ottamaan mitään vastaan, mutta toivon sinun muistavan tarjoukseni. Siltä varalta, että muutat joskus mielesi.”

Bex epäili miehen pitämästä tauosta päätellen, ettei Charles nähnyt moisia lahjoja kovinkaan arvossa pidettävinä, mutta mitä muutakaan hän voisi pyytää? Mies oli jo antanut hänelle enemmän kuin hänen olisi koskaan pitänyt saadakaan, eikä hän ollut joutunut pyytämään koskaan. Tai no, kerran hän oli pyytänyt kyytiä, mutta siinä se lähinnä oli ollut. Silti hän oli saanut auton, ruhtinaallisen palkan, vapauden treenata hevosia kuin omiaan ja ratsastaa vielä Paddyäkin. Ja jos ihan tarkkoja oltiin, niin olihan hänellä hevosenhoitajakin käytössään, vaikka tuskin mikään mahti maailmassa Charlesia lukuunottamatta saisi Zoea tottelemaan häntä.
”En tarvitse yhtään mitään, Charles”, nainen vakuutti aavistuksen pehmeämmällä äänellä ja hymyili miehelle. ”Sain jo kokemuksen, jonka arvoa ei voi mitata rahassa.”

Mies huokasi, mutta hyväksyi Bexin vastauksen.
Vapaapäivän viettäminen naisen kanssa oli ollut tavattoman virkistävää, ja vaikka laadukkaan myyntitallin tarjonta ei ollut tällä kertaa täyttänyt heidän tarpeitaan, Charles oli nauttinut olostaan. Se oli harvinaista luksusta, mutta hän tuskin voisi kiittää siitäkään naista, joka voisi kelpuuttaa korkeintaan kukkakimpun. Ei mitään, mitä mies todella halusi Bexille antaa.
”Hyvä on. Mutta jos Dianan ja Duffyn varsa osoittautuu isänsä kaltaiseksi, sinä olet vastuussa sen treenaamisesta”, hän varoitti ja kääntyi vastahakoisesti lentokentälle johtavalle tielle. Hän lähettäisi naisen lentäen takaisin pohjoiseen, valmiina jatkamaan hevostensa kanssa työskentelyä huomenna.

”Muistutan sinua tuosta lupauksesta kun aika koittaa”, nainen vakuutti nauraen. Hän ei tosiaankaan kieltäytyisi mahdollisuudesta ratsastaa miehen hevosia vielä vuosienkin päästä. Voisi olla, että Charles olisi siinä kohtaa jo päättänyt toimia toisin, löytänyt uuden ratsastajan tai palannut itse satulaan, mutta niin tai näin, juuri nyt hän tahtoi uskoa, että saisi ratsastaa hevosia vielä siinäkin kohtaa, kun Dianan varsat olisivat kasvaneet aikuisiksi.
”Kuinka ilahduttava ajatus”, hän totesi ja kumartui suukottamaan Winstonia. ”Ole sinä kunnolla sillä aikaa, olethan? Annat paljon pusuja Charlesille ja jahtaat palloja? Joo, niin teet, hieno poika”, nainen leperteli koiralle ja nauroi, kun Winston vastasi yrittämällä näykkäistä häntä nenästä. Bex käänsi koiran takaisin oikein päin syliinsä ja rapsutti valtavien korvien taustaa. Oli vaikea kuvitella, että Winston vielä kasvaisi korviinsa, sillä koira näytti edelleen siltä, että voisi lähteä lentoon tomerasti pystyssä olevilla kuulokojeillaan.

Musta Bentley mateli oikean terminaalin eteen, ja hetken Charles harkitsi saattavansa naisen sisälle - hetken hän harkitsi lähtevänsä Bexin mukana pohjoiseen - mutta kielsi itseään. Hänen työnsä odotti Lontoossa, eikä hän saavuttaisi mitään tavoittelemalla jotain, mikä ei olisi mahdollista. Hänen ei tarvinnut kysyä selviäisikö nainen yksin: Bex oli luultavasti kykenevämpi kuin hän. Ponikokoinen ratsastaja ei tarvinnut ketään pitelemään kättään. Ensimmäisen luokan lipun tilausvahvistus oli naisen puhelimessa, ja boarding alkaisi pian.
”Kiitos. Hevosostosten tekeminen kanssasi oli hyvin, hmm, miellyttävä kokemus”, hän sanoi hymyillen, lämmin häivähdys silmissään.
”Kerro minulle, miten hevoset etenevät.”

”Hilpeä päivä”, nainen vahvisti nyökäten ja laski corgin sylistään jalkatilaan. Hän hymyili leveästi miehelle. ”Tietenkin. Lähetä minulle vaihtokaupassa kuvia Winstonista, niin kerron sinulle vaikka Duffyn jokaisesta hengenvedosta”, hän virnisti. Bex puristi miehen käsivartta ennenkö aukaisi oven ja nousi auton kyydistä joutuen työntämään Winstonia takaisin sisälle. Koiran matka jatkuisi vielä, mutta pieni eläin ei tuntunut ymmärtävän sitä innossaan päästä katsomaan, mikä tämä uusi paikka oli.
”Nähdään ensi viikolla”, nainen huikkasi ennenkö sulki oven, asteli kohti ovia ja kääntyi vielä vilkuttamaan miehelle. Koska Charleshan tulisi katsomaan kultapojujen kisoja, vaikka se vaatisi millaista ihmettä tahansa.

Torstai 21. syyskuuta 2017 - Yy, kaa, koo

”Maybe!” Bex hihkaisi sännäten vilaukselta näkemänsä blondin poninhännän perään. Zoen paheksuva ilme, kun punapää lykkäsi taluttamansa Selkien riimunnarun hoitajan käsiin, jäi lyhyeltä naiselta täysin huomaamatta, sillä Bexillä oli suunnitelma ja päämäärä ja tavoite - ottaa Maybe kiinni, ennenkö tyttö ehtisi karata liian kauas.
”Et kai ole kiireinen?” Bex virnisti tavoitettuaan Mayben. ”Ei, älä vastaakaan”, hän jatkoi lähes samaan hengenvetoon, ”anna kun muotoilen tämän uusiksi. Et kai ole liian kiireinen, ettetkö saisi Chovea tai Chessiä valmiiksi vartissa?” Naisen kasvoilla koreili varsin vino virne, kun Bex vilkaisi ympärilleen tallikäytävällä, joka näytti tavattoman hiljaiselta lounasajasta huolimatta. Ehkä Loungessa oli tavallista parempi tarjoilu, kun tallityöntekijät tuntuivat hylänneen tallikäytävät kertaheitolla.
”Pikkulintu kertoi, että Gina on lähdössä Slipsillä maastoesteille”, hän virnisti ja madalsi ääntään, ”ja onnistuin vakuuttamaan hänet, ettei siitä olisi mitään harmia, jos Laurenin sijasta me lähtisimme mukaan.” Hän oli varsin ylpeä itsestään, kun ei pomppinut ympyrää ja taputtanut innoissaan käsiään. Gina voisi olla mukana hänen jokaisissa kilpailuissaan valmentajan roolissa, eikä hän silti olisi yhtään sen vähempää innoissaan aina, kun onnistuisi lyöttäytymään naisen seuraan ratsain.
”Kai sinä edes tulet? Zoe oli jo tylsä ja kieltäytyi. Sekopää”, hän virnisti. Kuka täysjärkinen muka kieltäytyisi mahdollisuudesta viedä Paddy Blue maastoesteille?

”Totta kai tulen! Oletko hullu?” Maybe nauroi ja puhalsi valkeaa, pellavaista otsatukkaa pois silmiltään kiepauttaen hiuksensa napakammalle ponihännälle. Millainen mielipuoli jättäisi mahdollisuuden käyttämättä? Se tarjosi myös tervetullutta harhautusta haikeudesta ja vatsaa vääntävästä jännityksestä, kun yksi osa hänen elämäänsä päättyi ja toinen oli alkamassa.
”Minkä hevosen sinä otat?” hän kysyi vilkaisten kelloaan kuin lähtölaskentana. Choven iltaanhan kuului jo valmiiksi estetreeni - liekö sen väliä, jos se tapahtuisikin nyt maastossa kentän sijasta. Tamma ei taatusti pahastuisi.

”Jes!” Bex hihkaisi naurua äänessään. Enää ajatus illalla koittavasta kouluvalmennuksesta Duffyllä ei painanut lainkaan. Oli helppo unohtaa moiset huolet, kun edessä oli retki maastoesteille.
”Selkien, joudun sen kanssa ensi viikonloppuna Slipsiä ja Ginaa vastaan, joten kaikki apu on tervetullutta”, hän nauroi lämpimästi. Heidän täytyisi toistaa hieno kuudes sijansa Blair Castlesta, aivan vähintään, jotta hän voisi jatkaa kampanjaansa Selkien puolestapuhujana.

Yllättävä, spontaani suunnitelma sai adrenaliinin pulppuamaan hänen suonissaan, ja Mayben kiitämään varustehuoneen läpi riemastuneella touhukkuudella. Hän rakasti spontaaneja suunnitelmia. Ainoa harmi oli Zoen päätös jäädä pois, mutta treenit olisivat upeat ja antoisat Bexin ja Ginan seurassa. Hän yritti kehittää kykyään imeä kokemusta ja lahjakkuutta suoraan ilmasta.
Chove heitti päätään, kun ratsastaja pelmahti karsinaan niin tarmokkaasti, mutta laski sitten turpansa ojennettuun käteen ja askelsi paikallaan, vaaleaa purua polkien, kun Maybe nakkasi satulan harjalla pyyhkäistyyn selkään, kiinnitti suojat siroihin jalkoihin ja pujotti huolellisesti puhdistetut ja notkeaksi rasvatut suitset tamman päähän. Tyttö painoi sen poskelle suukon, kun talutti hevosen ulos ja keinautti itsensä tottuneesti korkeaan satulaan ja hakeutui odottamaan seuralaisiaan tallipihan laidalle, missä Chove pureskeli kärsimättömästi kuolainta.
Ajatus maastoesteistä sai aina euforisen riemun täyttämään hänen mielensä. Toki hevosen kanssa kaatuminen kummitteli hänen mielessään silloin tällöin, samoin kuin eräät toisetkin kamalat muistot, mutta Maybe sysäsi ne päättäväisesti pois ajatuksistaan, hymyili säteillen ja kannusti Choven maastoon lähtevän joukon keulaan.

Bex koki huijaavansa aavistuksen, kun antoi Zoen varustaa Selkien, mutta ainakin se antoi hänelle mahdollisuuden käydä hakemassa yläkerran pukuhuoneen kaapista turvaliivinsä sekä muutaman suklaapatukan, jotka nainen sulloi pirteästi ratsastustakkinsa taskuun. Hän puki turvaliivin takin alle ennenkö palasi tallikerrokseen juuri parahiksi kiinnittämään Selkien suojat tanssahteleviin jalkoihin. Nyt hän voisi väittää tehneensä edes jotakin ratsunsa varustamisen eteen. Zoe näytti edelleen varsin synkeältä, eikä piristynyt lainkaan, vaikka Bex heittikin naista suklaapatukalla heti, kun oli saanut Selkien ohjat käteensä. Zoe ei uskaltaisi heittää häntä suklaapatukalla takaisin, jos ruuna oli hänen otteessaan. Hoitaja näytti silti harkitsevan sitä, ennenkö huokaisten tunki suklaan omaan taskuunsa ja katosi näkyvistä. Bex suunnisti tallipihalle huomaten suureksi pettymyksekseen, että niin Maybe kuin Gina olivat jo ehtineet paikalle ennen häntä.
”Suvaitsit siis vihdoin liittyä seuraamme”, Gina totesi Bexin ponnistaessa Selkien selkään.
”Et sinäkään ole kauaa Slipsin selässä ehtinyt olla”, nainen vastasi virnistäen ja kannusti Selkien liikkeelle ennenkö oli edes saanut jalustimet jalkaansa. Gina pudisteli päätään, mutta antoi ruunan asettua Choven perään.
”Tämä ei sitten ole valmennus, joten säästäkää typerät kysymyksenne siihen hetkeen, kun minulle maksetaan niihin vastaamisesta”, Gina huikkasi letkan hänniltä naurua äänessään.
”Entä hyvät kysymykset?” Bex heitti heti olkansa yli takaisin.
”Sinulta niitä on turha odottaa, mutta Maybe on toki vapaa kysymään, jos jokin hyvä kysymys pulpahtaa pintaan.”

Nummilta puhaltava, syksyinen tuuli tempoi Choven suoraksi tunnolliseksi nypittyä, ratsumittaista harjaa ja liehutti ratsastajan valkeaa ponihäntää. Maybe rakasti tummanruunikosta täysiverisestä väreilevää energiaa: se tuntui tietävän täsmälleen, minne he olivat matkalla, ja tanssahteli eteenpäin malttamattomin, hallituin askelin kuin ballerina.
Ginan vastaus sai hänet nauramaan - hänen pitäisi pitää tarjous mielessä, kun he pääsisivät maastoesteille. Olisi ihana nähdä Slips työn touhussa. Maybe rakasti isoa, raisua kimoa ja uskoi vakaasti siihen, että raa’asta voimasta kuoriutuisi vielä mestari. Gina jos kuka saisi sen kaivettua esiin.
”Varo vain mitä lupaat”, hän hymyili olkansa yli ja tyynnytti Choven raville pyrkivää käyntiä, kun hevoset sukelsivat tallialuetta ympäröivään, valoisaan metsään, jonka poikki leikkaava, lyhyt polku veisi heidät nummille.

”Täytyypä muistaa seuraavalla kerralla”, Gina vastasi nauraen. Bex puri huultaan ettei hihkuisi väliin jotakin, mikä koettelisi jälleen kerran valmentajan huumorintajua. Hän tosin tahtoi uskoa, että Burghleyn jälkeen siitä ei olisi huolta, sillä kisaviikonlopun aikana hän ei ollut muuta tehnytkään kuin purkanut hermoiluaan vitsailemalla. Gina oli kestänyt häntä silloin, joten eiköhän nainen selviäisi tästäkin.
”Minulla on suklaata, eikö sillä saa jo kysyä yhden tyhmänkin kysymyksen?” Punapäinen nainen sen sijaan ehdotti viattoman hymyn kera ja pidätti Selkietä, joka uhkasi hiipiä lähemmäs Chovea. Tamman ei tarvitsisi potkia ketään tänään, jos se olisi hänestä kiinni.
”Riippuu mitä suklaata”, Gina vastasi, ”jos se on Cadburyn kuraa, pidä hyvänäsi.”
”Eip, Galaxyä”, Bex virnisti leveästi ja vilkaisi olkansa yli. ”Vaihdan patukan yhteen tyhmään kysymykseen.”
”Hyvä on”, naisista vanhin naurahti, ”mutta vain yhteen. Ja haluan suklaapatukan etukäteismaksuna.”
”Tottahan toki”, Bex nyökkäsi, muttei tehnyt elettäkään kaivaakseen suklaata esille. Hän säästäisi typerän kysymyksensä myöhemmäksi. Kenties aina kotimatkalle saakka.
”Miten Chess on voinut, Maybe?” Gina suuntasi huomionsa keulan ratsastajaan. Slips tohelsi innokkaana viimeisenä, mutta ainakaan ori ei roikkunut pelhamillaan kuin höyryveturi, vaikka käyntiaskeleessa olikin voimaa kolmen hevosen edestä.

Tyttö pyörähti satulassa ympäri kysymyksen houkuttelemana, energisen täysiverisen ohjat tukevasti toisessa kädessään.
”Se voi hyvin!” hän vastasi automaattisella aurinkoisuudella ja puraisi sitten alahuultaan empien. Ainakin tamma edistyi ratsailla. Se oppi ja teki mielellään yhteistyötä - eikä enää heittäytynyt nurin hän selässään, paitsi erikoistapauksissa. Maastakäsittely oli kuitenkin edelleen hankalaa. Käsittämättömät, pienet asiat saivat tamman yhtäkkiä suunniltaan, ja narussa kulkeminen tuntui olevan aivan yhtä haastavaa tarhatessa, sujui se kuinka hyvin tahansa heidän harjoitellessaan sitä kentällä, maastossa tai pyöröaitauksessa.
”Se edistyy, ja olen varma, että siitä tulee vielä hieno”, Maybe lisäsi hymyillen ja loi rakastavan katseen takana tuleviin kimoihin.
”Oh, Bex, miten hevosjahtinne sujuu?”

Gina hymyili ja nyökkäsi tyytyväisenä. Hyvä, että Maybe oli tyytyväinen nuoreen tammaansa. Eiköhän Chessistä saataisi vielä leivottua kelpo ratsu, kunhan nuori hevonen vähän kasvaisi ja kehittyisi. Mielellään kasvattaisi myös hieman pääkoppansa sisältöä, ja oltaisiin jo pitkällä.
”Eiköhän siitä tule”, harmaantunut nainen totesi hymyn kera. Chove oli jo osoittanut, ettei Maybe ollut toivoton satulassa, joten mikään tuskin estäisi tyttöä koettelemasta onneaan Chessin kanssa.
”Se on edelleen käynnissä”, Bex naurahti, ”kuka olisikaan uskonut, että kilparatsun etsimisessä kestää niin kauan.” Hän oli toki kuullut tarinoita siitä, miten mahdotonta hyvän kilparatsun löytäminen osasi olla, mutta ei hän ollut olettanut sen olevan näin… mahdotonta.
”Meillä on edelleen hiljaisessa myynnissä noin tunnin matkan päässä tuossa suunnassa täysiveriristeytys, joka on varsin lupaava”, Gina naurahti osoittaen kädellään kutakuinkin pohjoiseen. ”Tulisit katsomaan.”
”Ja lopettaisin hilpeän hevosjahdin? Ei kiitos”, Bex nauroi raikuvasti. Hän nautti hevosjahdista Charlesin kanssa, vaikka miehellä olisi varmasti ollut parempaakin käyttöä ajalleen.

Maybe nauroi ja tunsi onnellisen, jännittyneen nipistyksen vatsanpohjassaan Bexin puolesta. Oli uskomatonta, että hänen ystävänsä oli juuri voittanut Burghleyn! Ja nyt Bex saisi uuden hevosen ratsastettavakseen. Edgerlyn tuntien se olisi upea. Millaistakohan oli hakea hevosta rajattomin resurssein?
”Löydätte varmasti jonkun täydellisen”, tyttö vakuutti luottavaisella optimismilla. Maybe rakasti uusien hevosten tapaamista, ja tieto hänelle saapuvista ratsuista sai hänet melkein tärisemään satulassa malttamattomasta odotuksesta. Ehkä hän voisi jakaa ilouutisen, sillä olihan järjestelyn tarkoitus olla nyt varma.
”Itse asiassa… Minäkin saan uusia hevosia”, hän sanoi kääntyen uudelleen satulassa ja puraisi jännittyneenä alahuultaan, kun valtavalla ponnistuksella pidätelty, unet edellisinä viikkoina karkoittanut salaisuus sai vihdoin tulla ulos. Hänen pyyntönsä oli ollut niin röyhkeä ja toivonsa niin hauras, ettei Maybe ollut voinut antaa itsensä puhua siitä muille kuin Zoelle, ennen kuin tietäisi toteutuisiko se vai ei.
Hänen unelmansa kävivät toteen. Hänestä tulisi ihan oikea ratsastaja. Ajatus sai tytön pisamaiset kasvot säteilemään häikäistyneestä riemusta. Sillä ei ollut mitään väliä, millaisia tulevat hevoset olisivat tai miltä tasolta hän aloittaisi kilpailun niiden kanssa. Hän ottaisi todellisen askeleen kohti unelmansa saavuttamista.
”Minä saan kenttähevosia ratsastettavaksi.”

”Se on ainakin tarkoituksena”, Bex nauroi, ”ja sen tähden siinä kestää.” Hän oli tykästynyt yhteen hömelöön, yksinkertaiseen ruunaan viimeisimmällä seikkailulla myyntitallien syövereihin, mutta vasta BE100-luokissa kilpaillut hevonen ei ollut se, mitä he etsivät. Kestäisi vuosia nostaa hevonen sieltä sille tasolle, jolle he etsivät hevosta jo nyt. Ei auttaisi kuin olla kärsivällinen ja jatkaa etsimistä. Hän oli varma, että oikea, hänelle sopiva hevonen odotti vielä jossakin. Heidän täytyisi vain löytää se Charlesin kanssa.
”Eikä! Et ole tosissasi”, Bex henkäisi innostuneena ja olisi mielellään ratsastanut Mayben rinnalle rutistaakseen tyttöä, mutta epäili, ettei Chove suhtautuisi moiseen kovinkaan suopeasti. Ei siis auttanut kuin hymyillä leveästi tytölle jonon jatkona. ”Upeaa! Mistä saat hevosia? Tai keneltä tai - vau!” Hän päätti kysymysketjunsa kun ei keksinyt muutakaan sanottavaa. Kuinka mahtavaa, että Maybe saisi lisää kilparatsuja käyttöönsä.
”Onnea kovasti Maybe”, Ginakin täydensi Bexin palpatusta, ”ensi kaudella taidamme siis kilpailla useammin samoissa maisemissa.”

Todellisuus sai Mayben rinnan tuntumaan ahtaalta, kuin se ei voisi pitää sisällään kasvavaa tunnetta. Tyttö hymyili vilpittömällä onnella ja painoi käden lepattavalle sydämelleen.
”Kiitos! Olen aika innoissani itsekin”, hän nauroi hyväntuulisesti ja pidätti nummella raviin päättäväisesti pyrkivää täysiveristä, ennen kuin saattoi katsoa jälleen olkansa yli vastatakseen Bexin kysymykseen. Vastaus kuulosti hänestäkin absurdilta, mutta ehkä se oli totta - maailmassa ei saisi mitään, ellei uskaltaisi yrittää.
”Lady Edgerlyltä”, hän sanoi päätään epäuskoisesti pudistaen, ”voitko kuvitella? Puhuin sinun Edgerlyllesi Burghleyssä, kun katsoimme kisoja samalla esteellä - juttelimme kenttäratsastuksesta ja hän sanoi kiinnittäneensä huomiota meihin, minuun ja Choveen, voitko uskoa? Kysyin arvelisiko hän, että hänen äidillään voisi olla joskus heti aikaa puhua kanssani.”

”Saa sitä ollakin”, Gina vakuutti lämpimän hymyn kera. Hän oli nähnyt saman innon poikansa kasvoilla joka kerta, kun Samuel oli saanut uuden kilparatsun käyttöönsä - ja kaikkien näiden vuosien jälkeen hän tunsi edelleen tutun nipistyksen vatsanpohjassaan, kun itse pääsi uuden ratsun selkään.
”Vau, ihan mahtavaa!” Bex hihkaisi. ”Olet ihan hullu, mutta mahtavaa!” Hän ei voinut edes kuvitella, miten paljon rohkeutta Lady Edgerlyn tapaaminen moisen asian merkeissä oli vaatinut. Charles nyt oli Charles, jolla oli suloinen töpöjalkainen koiranpentu ja kourallinen luupäisiä hevosia, mutta Lady Edgerly oli legendan veroinen omalla tavallaan. Olihan niin Diana kuin Javakin lähtöisin juuri Lady Edgerlyn luota.
”Ja tietenkin voin, Charlesilla on silmää lahjakkuudelle. Tietenkin hän huomaisi sinut ja Choven, olihan hän merkinnyt Dianankin menestystä varten jo aikoja sitten.”

Maybe nauroi raikuvalla vapautuneisuudella. Ehkä he olivat molemmat hulluja - tai kaikki kolme. Ainakin suuri osa maailmasta luokitteli kenttäratsastajat mielipuoliksi.
Bexin kehut lämmittivät hänen mieltään, ja Maybe toivoi naisen olevan oikeassa. Mikään ei voisi pudottaa häntä pilvistä tänään. Hänestä tulisi ihan oikea ratsastaja. Hänelle maksettaisiin siitä, että hän ratsastaisi, valmentautuisi ja kilpailisi. Ei ehkä kovin paljoa, mutta ajatus oli tärkein! Se olisi askel oikeaan suuntaan, ja sai hänen sydämensä pamppailemaan euforisesta riemusta.
Chovekin tuntui vaistoavan sen, ja Maybe antoi täysiveritamman johtaa joukkion kevyessä ravissa tuulisen nummen poikki. Tamma tanssahteli eteenpäin energisin, malttamattomin askelin, häntä keinahdellen ja kuolainta merkitsevästi pureskellen.
”Millaista treeniä te olette suunnitelleet?” hän kysyi, kun nummen toisella laidalla oleva metsä ja sen keskellä oleva jokilaakso lähestyivät. Siellä olisi hyvä lämmitellä, vaikka he lähtisivät hyppäämään muualle tallin maille ripoteltuja maastoesteitä, joista sai rakennettua ratoja kolmen tähden kisoihin.

Bexinkin mieliala tuntui vain kohenevan, mitä pidempään hän katseli Mayben selkää. Hän ei voinut kuvailla sanoin, miten ylpeä oli nuoremmasta tytöstä, eikä olisi osannut selittää onnea, jota tunsi Mayben puolesta. Miten mahtavaa! Selkie ravasi lennokkain askelin ja koetti rikkoa aina silloin tällöin laukalle dramaattisesti puuskahtaen, mutta nauravan ratsastajan kanssa hevonen tyytyi lopulta ravaamaan, kun kiihdyttely ei onnistunut. Bex silitti tummaa kaulaa ylpeänä hömelöstä hevosesta, jonka dramatiikan nälkä ei ainakaan ollut vielä kohottanut päätään tämän maastolenkin aikana.
”Ei mitään liian haastavaa”, Gina vastasi keventäessään valtavan kimon selässä letkan hännillä. Slipsin pitkä, voimakas askel oli jatkuvasti viedä heitä Selkien rinnalle, mutta nainen käytti tilanteen hyödyksi pyytäen hevoselta milloin mitäkin ylimääräistä tekemistä, joka pakotti Slipsin hidastamaan ja keskittymään jalkoihinsa. ”Haluan vain antaa Slipsille hyvän kokemuksen maastoesteiltä ennen kisoja. Valaa vielä hieman itseluottamusta siihen, vaikka luoja tietää, ettei tältä hevoselta puutu uskoa omiin kykyihinsä”, nainen naurahti. Hän hakisi hyvää rytmiä ja mukavaa, miellyttävää kokemusta heille molemmille. Jotakin, josta olisi hyvä lähteä liikkeelle seuraavana viikonloppuna.
”Kopioit minun treenisuunnitelmani”, Bex protestoi leikkisästi. Tosiasiassa naisella ei ollut ollut pienintäkään suunnitelmaa edes lähteä maastoesteille vielä muutama tunti sitten.

Chove nakkeli niskojaan ja otti laukka-askeleen, kun he ohittivat nurmipohjaisen derbykentän ja lähestyivät jokilaaksoa.
”Missä haluatte lämmitellä?” Maybe kysyi ja pidätteli nauraen hevosta, jonka innon jakoi itsekin. Silloin tällöin hänen luottamuksensa omiin taitoihin haparoi - mutta silloin Chove valoi häneen uskoa. Se oli uskomaton, ja tytön sydän pakahtui rakkaudesta hänen ajatellessaan hevosta. Yksittäiset, helposti lähestyttävät esteet tamma ylittäisi varmaan yksinkin: se oli tavattoman hyvä arvioimaan itse lähestymistä ja hyppäsi tavoittaen rytmin sujuvasti jälleen esteen jälkeen. Maastoesteet tamman kanssa olivat kuin lentämistä.
”Ajattelin harjoitella muutamia sarjoja ja linjoja”, hän sanoi ja katseli jokilaaksoon sijoitettuja esteitä. Kaatumiseen johtanut arviointivirhe kummitteli hänen mielessään ja poisti uhkarohkeimman tarmon. Maybe ei voisi ottaa riskiä tamman loukkaantumisen kanssa.
Tyttö antoi Choven ravata alas nurmikkoista rinnettä ja nosti sitten laukan kiertäen kumpuilevaa laaksoa muutamaan otteeseen. Tummanruunikon täysiverisen korvat painuivat ärhäkkään luimuun, kun sen oli ylitettävä syksyn virkistämä, tummavetinen joki, mutta tamma sukelsi veteen terävästi korskuen ja loikkasi ylös toiselle penkereelle varsin vikkelästi. Maybe nauroi sille, taputti sitä kannustavasti ja hyppäsi sitten muutaman, yksinkertaisemman tukkiesteen lämmittelynä, ennen kuin hakeutui haluamilleen, tarkkuusesteiden ja kulmien muodostamille linjoille.

”Jokilaaksossa ehdottomasti”, Bex vastasi pirteästi ja kevensi tasaisesti Selkien selässä. Ruuna touhotti onnessaan eteenpäin ja oli jatkuvasti hivuttautumassa sivummalle voidakseen kiihdyttää Choven rinnalle ja siitä ohikin. Bex silitteli tummaa kaulaa koettaen pohtia, mistä Selkielle olisi eniten apua. Mikä heidän heikkoutensa oli ollut viimeisimmissä kilpailuissa? Kouluosuus. Siihen ei olisi parannusta haettavissa täältä. Mieti Bex mieti, mitä he voisivat harjoitella maastoesteillä? Jotakin, mistä hevoselle jäisi hyvä mieli ja intoa lähteä radalle kilpailuissakin.
”Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta”, Gina nyökkäsi hyväksyntänsä Slipsin selästä, vaikka tuskinpa Maybe moista kaipasi. ”Pysytään poissa toistemme tieltä ja ilmaistaan selkeästi, mille esteelle tai linjalle ollaan menossa, tuliko selväksi?” Hän vielä muistutti molempia ratsastajia. Hän ei tahtoisi nähdä tai kokea yhtäkään läheltä piti -tilannetta, jossa joku joutuisi kiskaisemaan hevosensa sivuun välttääkseen yhteentörmäämisen. Nainen lähti kiertämään jokilaaksoa rytmikkäässä laukassa päinvastaiseen suuntaan kuin kaksi muuta ratsukkoa, ja tunnusteli Slipsin kulkua. Kuten aina, suuri ori oli täynnä energiaa, eikä vaatinut paljoakaan kannustusta venyäkseen parin kierroksen jälkeen neliin, joka sai hokkien kannat puremaan kunnolla kiinni nurmeen. Gina taputti hevosen kaulaa, ennenkö keräsi ratsunsa kuulolle, vaihtoi suuntaa ja antoi valkean orin nelistää vielä pitkän pätkän toiseenkin suuntaan. Ainakin se antoi hevoselle mahdollisuuden nähdä kaiken, mitä ympäristössä oli, vaikka Slips ei ollut koskaan säikkynyt turhia.
Bex pidätti Selkien raville, katseli hetken tehtäviä ja lähti sen jälkeen parin lämmittelyhypyn kautta hakemaan hyvää tuntumaa työntekoon. Selkie oli innokas, mutta kuten niin usein ennenkin, ruunan into tuntui suuntautuvan asioihin, joista ei ollut apua radalla. Hän toi hevosen muutamalle yksinkertaiselle joskin suuremmalle yksittäiselle esteelle, ennenkö kääntyi työskentelemään vesiesteiden parissa. Selkie loiskutteli joen läpi korvat hörössä, mutta Bex sai todella tehdä töitä pitääkseen hevosen suorana linjalla, jolle ratsua ratsasti. Ruuna rekisteröivän seuraavan hypyn vasta paria askelta ennen ponnistusta, mutta toisin kuin Java olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt, Selkie ei koettanutkaan väistää estettä, ponnisti vain riemuissaan tehtävän yli. Bex pudisteli päätään taputtaessaan roiskeista kostunutta kaulaa. Selkie oli välillä yksi urpo, mutta ainakin hevonen osasi hypätä.

Lähestyminen kapealle kulmalle oli tiukka, kahden askeleen päässä vedestä ylös hyppäämisestä, vinossa linjassa. Kulma koostui massiivisista tukeista ja tukevasta risuaidasta. Se näytti kamalalta, ja sai Mayben hehkumaan innosta. Mikä täydellinen haaste! Chove inhoaisi vettä, eikä ollut varmaa olisiko se välittömästi kuulolla päästessään ylös vedestä. Mutta nyt sen täytyisi olla!
Tyttö tarkasti huolellisesti, missä kaksi muuta ratsukkoa menivät, ja kannusti Choven sitten loivassa kaaressa joelle. Täysiverinen kohotti jalkansa inhoten ja ponnisti eteenpäin korkein loikin, lentäen penkereelle. Manaten Maybe ohjasi sen ohi esteestä, haluamatta riskeerata aikaisemmin samassa laaksossa tekemäänsä virhettä ja hypätä, kun se ei osuisi kohdalleen. Tyttö pidätti tamman ravin kautta pysähdykseen ja katsoi estettä mietteliäänä olkansa yli. Chove hyppäsi liian lähelle estettä saadakseen kahta askelta väliin. Mutta yksi askel ei toisi hyppyyn tarpeeksi voimaa, se ei kokoaisi tammaa edellisestä hypystä seuraavaan. Hän ratsasti hevosen lähemmäs ja haravoi linjaa katseellaan. Saisiko hän hevosen hyppäämään kauempaa penkereelle ja saisi siten tilaa kahdelle askeleelle? Ehkä.
Päättäväisesti tyttö kannusti tamman uudelleen laukkaan, ylitti joen, käänsi katseensa kulmaan ja painoi jalkansa hevosen kylkiin, kun se hyppäsi tummaan, kylmään veteen korvat luimussa. Maybe otti tukevamman otteen ohjista, silmät siristyen ja napautti pohkeillaan, mikä selvästi hämmensi hevosta, mutta sai sen lähtemään hyppyyn aikaisemmin ja laskeutumaan penkereen reunalle. Tyttö kokosi hevosen tiukasti, katse liimaantuneena kulmaan ja tunsi Chovenkin lukitsevan huomionsa siihen. Se ponnisti hyppyyn, sukelsi lippujen välistä ja laskeutui tasapainossa.
Kyse oli vain yhdestä hypystä, mutta Maybe kumartui rutistamaan tamman kaulaa onnellisena pienestäkin saavutuksesta ja suoristautui sitten tarkastamaan, missä Bex ja Gina menivät.

Gina työsti Slipsiä yksittäisillä esteillä antaen orin purkaa pahimpia höyryjään revittelemällä loivaa mäkeä ylös tai alas aina esteiden jälkeen. Hevonen löysi vaivatta oman rytminsä, johon ratsastaja mukautui, ja yhdessä he lähtivät yhä haastavammille esteille. Slips ei kertaakaan epäröinyt ponnistusta, vaikka muutamalle esteelle Gina toikin hevosen hetimmiten takaisin ollessaan tyytymätön suoritukseen. Hän kehui hevosta esteiden välissä antamalla Slipsille mahdollisuuden revitellä - jotakin, mitä he eivät voisi kisoissa aivan tähän tapaan tehdä -, mutta nosti massiivista päätä heti ylemmäs, kun orin takapää alkoi kohoilla. Rajansa kaikella hauskanpidollakin. Häntä ei pukitettaisi alas, eikä moinen käytös sopinut kilparadoille. Orin voimakas laukka vaati paljon sovittelua, kun hän toi hevosen kahden esteen vinolle linjalle, mutta Slips sai sitäkin suuremmat kehut suoriutuessaan tehtävästä hetkeäkään haparoimatta.
Selkie kahlasi onnessaan joen poikki ties kuinka monennen kerran, kun Bex toi hevosta innarille. Ruuna ponnisti iloisesti ylös joen tiivistetylle pengermälle, ja suoraan samasta askeleesta yli tukkiesteen. Nainen kehui hevosta ennenkö pidätti käyntiin ja vilkaisi ympärilleen. Hänen täytyisi varmaan keksiä jokin todellinen harjoittelukohdekin Selkielle, sillä Zoe hengittäisi hänen niskaansa tämän jälkeen ja tivaisi, mitä hän oli tehnyt hevosen kanssa. Vastaukseksi ei riittäisi ympäripyöreä toteamus maastoesteistä, vaan harjoitus täytyisi perustella ja kuvata tarkasti.
”Miltä Chove tuntuu?” Bex päätti kysyä antaessaan Selkien kävellä Mayben ja Choven suuntaan. Tarjosihan se hieman enemmän mietintäaikaa hänelle. Nainen seurasi sivusilmällä Slipsin ja Ginan menoa lähinnä välttääkseen tilanteen, jossa Selkie ajautuisi ratsukon tielle. Gina tosin tuntui pitävän orin huomion tarkkaan esteissä, jotka olivat kauempana muista harjoittelevista ratsukoista, joten kenties hänen huolensa oli turha. Selkien urpoudesta ei kuitenkaan voinut aina mennä takuuseen, joten parempi olla hereillä.

Maybe pidätti Choven käyntiin nähdessään Bexin lähestyvän ja heilautti naiselle hyväntuulisesti kättään. Täysiverinen nakersi malttamattomana kuolainta ja heitteli päätään, päästyään vasta juuri vauhtiin, ja tyttö silitti sen lämmintä, punertavin, hennoin papurikkokuvioin kirjottua kaulaa rakastavasti.
”Hienolta! Se on ollut aivan uskomattomassa terässä koko kauden”, Maybe säteili ja kumartui rutistamaan nurmea kuopaisevan tamman kaulaa.
”Tuntuu, että se rakastaa kilpailemista aivan yhtä paljon kuin minäkin.” Siltä tamma todella tuntui. Se syöksyi matkaan hurjana ja pysäyttämättömänä, samanlaista voitontahtoa suonissaan kuin ratsastajallaankin.
”Miltä Selkie tuntuu?” hän kysyi nyökäten kohti tummaa papurikkoa, joka ei ollut tähän mennessä täysin lunastanut omistajan odotuksia.

”Hienoa”, Bex virnisti, ”se myös näyttää hienolta.” Hän pidätti Selkietä, joka meinasi rikkoa käynnistä raville ja istui syvälle estesatulaan. Ruuna ei sentään jaksanut maastoesteillä keksiä pieniä vihreitä miehiä joka paikkaan - tosin nyt kun hän ajatteli näin, hevonen aivan varmasti säpsähtäisi seuraavaksi jotain kerrassaan käsittämätöntä.
”Selkieltä”, hän naurahti ja taputti tummaa kaulaa. ”Se keskittyy sen verran mitä yleensäkin, mikä ei ole paljoa, ja painaisi mielellään vähän lujempaa kuin annetaan. Ajattelin päästää sen Novicen radalle ihan vain katsoakseni, jaksaisiko se sitten keskittyä paremmin. Epäilen suuresti”, hän jatkoi naurua äänessään. Hevonen käänteli korviaan puolelta toiselle ja tuijotteli esteitä kuin koettaen järkeillä, mikä niistä olisi seuraavana edessä. Bex silitti tummaa kaulaa ja vilkaisi kahden kapean esteen yhdistelmää suorittavaa Slipsiä.
”Joskus on masentava nähdä, miten vaivattomalta toiset saavat nämäkin tehtävät näyttämään”, Bex huokaisi tietäen tarkkaan, ettei Gina suinkaan istunut selässä matkustamassa, vaikka eleettömältä ratsastus näyttikin. Hänen päänsä tuntui olevan niin täynnä ajatuksia aina maastoesteradalla, että niihin hukkui. Milloin mielessä pyörivät askelmäärät, milloin viimeisimmät ohjeet valmennuksista, milloin mikäkin. ”Mutta sitten muistan, että Diana saa kaiken näyttämään yhtä helpolta”, hän virnisti.

”Et menetä mitään kokeilemalla”, Maybe vastasi viattomalla virnistyksellä. Jokilaaksoa ympäröivien harjoitusratojen ratsastus oli aina hauskaa - siinä sai keskittyä täysin hyppäämisen ja vauhdin riemuun radan ja linjojen miettimisen sijaan, sillä hevoset seurasivat mielellään hiekkaista polkua ja moni niistä tunsi esteet ja halusi niille yhtä paljon kuin ratsastajakin.
Hän nauroi hyväntuulisesti ja olisi tuupannut Bexin olkapäätä rohkaisevasti, ellei Chove olisi varmasti protestoinut läheisyyttä kimoon.
”Sinä jos kuka saat hyppäämisen näyttämään vaivattomalta!”

”Nimenomaan”, Bex virnisti takaisin. Parhaimmillaan hän saisi hevosen kuulolle ja onnistuisi sen jälkeen ottamaan pari haastavampaa linjaa jokilaaksossa. Huonoimmillaan, no, Selkie vain alkaisi häslätä, mutta kai sekin opettaisi jotakin kisoja varten.
”Minulla on niin hienoja hevosia, että ne pärjäisivät ilman minuakin. Saavat minut näyttämään paljon paremmalta”, hän naurahti vastaukseksi ja taputti lämmin hymy huulillaan Selkien kaulaa. Säheltävä, yltiödramaattiseksi heittäytyvä ruuna oli hänen mielestään kerrassaan ihana, vaikka aina se ei kisatuloksissa näkynytkään.
”Mitkä kisat teillä olikaan seuraavaksi edessä?”

Maybe nauroi hyväntuulisesti ja soi Bexiin protestoivan katseen.
”Sanoo Burghleyn 2017 kiistaton voittaja”, hän vastasi hymyillen ja kosketti rauhoittavasti nurmea uudelleen kuopaisevan tamman kaulaa, kun se askelsi kärsimättömänä hänen allaan.
”Little Downham ensi viikon viikonloppuna ja sitten parin viikon päässä siitä vielä Aldon International kauden päätteeksi. Entä teillä?” hän kysyi päästäessään Choven kävelemään ympyrää, ennen kuin tamma hermostuisi.
”Pitäisikö meidän lähteä hyppäämään nummille?” Rosingsin maille sijoitetut maastoesteet olivat hevosille vieraampia kuin usein vierailtu jokilaakso ja sitä ympäröivät, soikion muotoiset radat, ja niistä saisi rakenneltua spontaaneja ratoja.
”Kuulin, että saimme upean tukkiesteen metsän laitaan - kenties Burghleyn inspiroiman! Tämä ei kai ole vain ihan yhtä massiivinen.”

”Dianan ansiota”, Bex heilautti vähättelevästi kättään, vaikka sydän jättikin lyönnin välistä. Niin kävi aina, kun hän ajattelikin Burghleytä ja hulluutta, joka oli kantanut heidät aina korkeimmalle palkintopallille Dianan kanssa. Se tuntui yhä unelta, jota oli vaikea uskoa todeksi, vaikka kiertopalkinnosta tehty miniatyyrimalli koristikin hänen olohuoneen kirjahyllyään.
”Osberton Selkien kanssa Ginan seurana ja Aldon Selkiellä ja Duffyllä. Ja sitten Pau”, hän vastasi voimatta mitään epäuskoiselle hymylle, joka levisi huulille. Hän pääsisi Ranskaan kilpailemaan neljän tähden luokassa - ja vielä Javalla. Vau.
”Toivottavasti ei niin suurta”, Bex naurahti, ”osa Burghleyn esteistä näyttivät kauhistuttavilta.” Hän vilkaisi ympärilleen jokilaaksossa. Tytön ehdotus kävi järkeen, mutta ensin hän tahtoisi nähdä, miltä Selkie tuntuisi edes pätkällä Novicen harjoitusradasta.
”Me taidamme käydä ensin pyörähtämässä radalla, jos vaikka se saisi Selkien keskittymään esteisiin hieman enemmän. Nähdään kohta sillä uudella tukkiesteellä?” Hän ehdotti, ennenkö käänsi ratsunsa ympäri lähteäkseen radan alkua kohden. Muutama hyppy Novicen radalla ja hän osaisi sanoa, saisiko Selkien tänään kuulolle. Ruuna ei tuntunut keskittyvän esteisiin riittämiin lukitakseen niitä ajoissa, ja hän ei tahtonut ottaa riskiä kiellosta tai ohiratsastuksesta, vaikka Selkie niitä harvoin harjoittikaan.

”Mahtavaa! Toivottavasti pääsen katsomaan. Ehkä tuot sieltäkin voiton kotiin?” Maybe ehdotti toiveikkaana ja nauraa kehräsi Chovelle, joka uhkasi muksauttaa häntä niskalla kasvoihin protestoidessaan seisoskelua.
”Ihan kohta”, hän vakuutti hevoselle suoristaen hellästi sen harjaa ja lisäsi sitten Bexille, ”onnea matkaan!” Selkie tuntui usein tarvitsevan sitä, mutta tyttö luotti Bexin kykyyn kaivaa persoonallisesta hevosesta esiin odotetun mestarin. Hän kiepautti Choven pohkeensa ympäri ja kannusti tamman laukassa ylös jokilaakson rinnettä.
He ehtisivät hyvin ottaa kierroksen nummella, sillä tukin hyppääminen olisi paljon hauskempaa seurassa. Maybe antoi täysiveriselle ohjaa ja nousi jalustimille, eikä Chove kaivannut enempää rohkaisua, vaan ponnisti vauhtiin viskoen kosteita nummenkappaleita kavioistaan. Tyttö kumartui matalaksi sen kaulalle ja nautti epätodellisesta, maiseman sumentavasta vauhdista, kun Chove lensi yli syksyn hillitsemän kasvillisuuden. Maybe rakasti hevosesta välittyvää voimaa, energiaa ja riemua, tunnetta yhdestä mielestä ja kehosta. Tamma kaarsi pehmeästi jokilaaksoa ympäröivän metsän ympäri, kunnes uusi tukki tuli näkyviin. Kaatuneesta, vanhasta puusta tehty este ei ollut yhtä näyttävä kuin Burghleyssä, mutta tukin runko oli tytön silmissä näyttävän paksu. Kaarna kirjoi sen pintaa ja toisessa päässä näkyi vielä mahtipontisten juurien jäänteitä.
Hän pidätti Choven raviin tamman vastustuksesta huolimatta ja ratsasti lähemmäs tutkimaan estettä ja ponnistuspaikkaa tarkemmin.

”Se olisi tavoitteena”, Bex virnisti kierosti. Hän tavoittelisi aina voittoa. Burghleyn voittaminen oli jättänyt jälkeensä nälän, mitä mikään muu ei varmasti voisi tyydyttää. Kilpakentät olisivat avoinna hänelle, kunhan hän vain pitäisi huolta niin itsestään kuin ratsuistaan.
”Kiitos”, hän naurahti ennenkö käänsi Selkien oikeaan suuntaan ja kannusti hevosen raville. Hän kevensi askelten tahdissa palatessaan Novicen harjoitusradan alkuun, ja mietti hetken suunnitelmaa ja tavoitteitaan harjoitukselle. Sen jälkeen oli aika nostaa laukka ja lähettää innokas, dramaattinen kimo syöksymään harjoitusesteille, jotka olivat hevoselle tuttuakin tutummat. Hän myötäsi hypyissä vaivattomasti, tuskin asiaa ajattelematta, kun keskittyi järkeilemään ja arvioimaan suoritustaan, ja pidätteli Selkietä esteiden välillä hakiessaan ruunalle sopivaa rytmiä. Selkien kanssa tahti tuntui aina kiihtyvän turhan vauhdikkaasti, joten hän koetti jälleen kerran hillitä hevosta tasaamaan tahtinsa ainaisen kiihdyttelyn sijaan. Tyytyväisenä hän kaarsi ruunan pois radalta puolen välin jälkeen, taputti lihaksikasta kaulaa ja ohjasi hevosen rullaavassa, rennossa laukassa nummien laitaan.
”Onhan siinä kokoa”, Bex huikkasi pidättäessään Selkien raville, kun käänsi ruunan lähestymään estettä. Selkie pärskyi tyytyväisenä pätkästä, jonka oli saanut painella vauhdikkaammin esteiden seassa, ja tohelsi varsin onnellisen oloisena nummen kostealla pohjalla. Gina ja Slips, jotka hän oli poiminut matkaan jokilaaksosta, lähtivät sen sijaan tutkimaan kolmen kapean esteen yhdistelmää sivummalle.
”Ei tosin mitään, mitä nämä tulevat mestarit eivät ylittäisi”, pienikokoinen nainen lisäsi virnistäen.

”Sitä minäkin!” Maybe vastasi nauraen ja taputti kärsimättömänä päätään viskovan Choven lämmintä kaulaa silmäillen estettä nälkäisenä. Maa sen ympärillä oli tukevaa ja tasaista, ja este oli huolellisesti rakennettu. Täysiverinen selviytyisi siitä kyllä.
”Nopeat syövät hitaat”, hän huikkasi, kun kannusti Choven laukkaan ja kaarsi ympyrällä vauhtia ja suoran lähestymisen kohti näyttävää, massiivista tukkia. Tamman korvat kohosivat pystyyn sen ymmärtäessä mitä siltä haluttiin, ja sen silmiin syttyi sama kiihkeä, päättäväinen tuli kuin ratsastajankin. Chove kiihdytti energisenä ohjaa vasten, ponnisti näyttävään hyppyyn ja lensi vauhdilla tukin yli. Maybe hurrasi laskeutuessaan ja kumartui halaamaan laukkaavan tamman kaulaa. Sitten hän katsoi taakseen nähdäkseen seurasiko Selkie jo esimerkkiä.

”Haista sinä home!” Bex huusi Mayben perään, mutta käänsi Selkien pois esteeltä ja nosti laukan. Hän odotti, että Chove oli suoriutunut esteestä kokonaan, ennenkö käänsi oman ratsunsa suorana tukille. Selkie tuntui katselevan ympärilleen aina viimeiseen asti, ennenkö muutamaa askelta ennen ponnistusta havahtui esteeseen edessään, höristi korviaan ja nyökkäsi päällään. Bex pudisteli päätään hevosen liidellessä esteen yli ja taputti kaulaa, kun Selkie laskeutui puhtaassa laukassa alas.
”Sinä se et kyllä tänään keskity sitten millään”, nainen naurahti hidastaessaan hevosen raville. ”Välillä kyllä huomaa, ettei tätä hevosta ole keskittymiskyvyllä pilattu.”
”Ei kai, kun se tietää, että hoidat työn sen puolesta”, Gina huikkasi tuodessaan näyttävästi koottuna laukkaavan Slipsin tukille ja siitä yli. Massiivinen hevonen jätti komean ilmavaran esteen ja tiiviisti vatsaa vasten painettujen jalkojensa väliin liidellessään esteen yli, ja heitti yhden kuuluisista pukeistaan laskeutumisen jälkeen. Gina istui satulassa tasapainoaan menettämättä, mutta pukki sai Bexin kiinnittämään huomiota kaulalle ristittyihin jalustimiin.
”Hyppäät Slipsillä maastoesteitä ilman jalustimia?” Bex kysyi äänensävyllä, joka selkeästi kyseenalaisti vanhemman ratsastajan älykkyyden, ”olet hullu.”
”Varaudun kaikkeen”, Gina korjasi taputtaen orin kaulaa, kun valkea jättiläinen hidasti ravin kautta käyntiin. ”Chovehan näytti hyvältä, Maybe. Kenties haluat vain jatkaa sen ratsastamista edes hieman esteen jälkeenkin? Oppii pian, että työt loppuvat ensimmäiseen hyppyyn”, nainen virnisti.

Jalustimet kaulalla olivat nerokas ajatus. Innostunut pilke syttyi tytön vaaleansinisissä silmissä, ja Maybe vilkaisi omia jalkojaan. Kaikkeen varautuminen kuulosti erinomaiselta strategialta, jonka voisi syöttää Corinnellekin - ei kai nainen voisi vastustella, jos se oli Gina Lewikseltä peräisin.
”Poikkeuksellinen poikkeuksen poikkeus!” hän vastasi syyllisenä nauraen kuullessaan Ginan kommentin ja suoristi Choven harjaa, ennen kuin irrotti jalkansa jalustimista ja kurottui nostamaan ne tamman kaulalle. Kyllä hän selässä pysyisi - tasapaino oli ainoa asia, jossa hän oli ollut aina lahjakas.
”Mitä muuta haluatte hypätä? Kävisivätkö nuo?” hän kysyi ja vilkaisi kohti pohjoisessa olevaa, useamman esteen rykelmää, ennen kuin kannusti Choven raviin kiertäen jalkansa pehmeästi sen kylkien ympärille ja mukautui luontevasti hevosen matkaavoittavaan, vaivattoman liitävään liikkeeseen. Toisiinsa kulmittain sijoitetut, tukkiesteet tarjosivat mahdollisuuden monenlaisiin yhdistelmiin, mutta ne olivat massiivisia ja saivat Choven tanssahtelemaan innosta.
Epäilys häivähti tytön mielessä. Hän luotti hevoseen täysin, mutta usko omiin taitoihin haparoi silloin tällöin. Hän muisti virhearviointinsa, epäröinnin, joka heitti heidät voltilla ympärillä. Chove olisi voinut loukkaantua tai kuolla, ja niin kai hänkin jäätyään hevosen alle, mutta epäröidessään Maybe ajatteli vain hevosta. Ja laski jalustimet takaisin alas.
Jos hänen taitonsa loppuisivat kesken, ei olisi oikein vaarantaa hevosta yhtään enempää. Hänen tasapainonsa tuskin pettäisi, mutta siihen keskittyminen voisi hidastaa hänen reagointikykyään. Haikeana huoahtaen Maybe työnsi jalkansa takaisin jalustimiin, pyyhkäisi pettymyksen mielestään ja ryhtyi pohtimaan sopivaa linjaa esteille.

”Paras oli ollakin”, Gina nauroi antaessaan Slipsin astella käynnissä pitkin nummenpohjaa. Ori kalusi kuolaintaan niin, että metallin kolina kuului, mutta siinä ei ollut mitään uutta - ori tuntui leikkivän kuolaimellaan jatkuvasti, jos joutui seisomaan aloillaan tai olemaan mitään tekemättä. Se oli tapa, josta poisoppiminen ei ollut nyt ajankohtaista.
”Näyttää hyvältä”, Bex vastasi ja pudisteli päätään katsoessaan, miten kaksi ratsukkoa lähtivät ravaamaan ilman jalustimia kohti esteitä. Mikään mahti maailmassa ei saisi häntä luopumaan jalustimista vapaaehtoisesti maastoesteillä. Hän oli hullu, mutta ei niin hullu. Sitä paitsi, ilman jalustimia ratsastaminen oli aina yhtä tuskaista. Hän sai siitä tarpeekseen, kun Morland ja Gina innostuivat valmennuksissaan piinaamaan hänen kroppaparkaansa.
”Minä en sitten tahdo nähdä yhtäkään putoamista, joten valitkaa linjanne sen mukaan”, Gina ilmoitti suoden terävän katseen molemmille ratsukoille. ”Selkiellä on turha kuvitellakaan suoraa linjaa”, hän lisäsi nähdessään Bexin siristävän silmiään esteitä tuijotellessaan.
”Mietin enemmänkin volttia”, Bex myönsi tunnistettuaan itsekin, ettei hevosen tuominen kahdelle esteelle ilman taukoa välissä olisi kannattavaa. Gina nyökkäsi hyväksyvästi nuoremman suunnitelmalle, ennenkö lähetti Slipsin liikkeelle. Valkea jättiläinen liiteli korvat hörössä esteiden yli selässään ratsastaja, jonka istunta näytti yhtä virheettömältä nyt kuin jalustimien tukemanakin. Nainen ponnisti itsensä vaivattomasti irti satulasta pelkillä reisilihaksilla, myötäsi hypyssä ja tuki hevosta heti laskeutumisen jälkeen, eikä Bexiä erityisemmin yllättänyt, kun kokenut kenttäratsastaja vei hevosen juuri niin suoralla linjalla kakkososalle, kuin minkä oli juuri häneltä kieltänyt. Toisin kuin hän ja Selkie, Gina ja Slips ylittivät seuraavankin esteen ilman pienintäkään muutosta hevosen askelpituudessa, temmossa tai rentoudessa. Slips hidasti kuuliaisesti raville, kun Gina pidätti ratsua, mutta nyökytteli päällään siihen tapaan, ettei selkeästi arvostanut tällaista hidastelua.
”Bex”, ratsastaja huikkasi saaden punapään havahtumaan linjan pohtimisesta ja askelvälien mittaamisesta katseellaan, ”tuo Selkie ensimmäiselle osalle kaukaa ja valmistele se huolella puolipidättein. Jos se ei tunnu lukitsevan estettä jo kaukaa, koeta herätellä sitä vaikka laukanvaihdoin. Koetetaan saada se tekemään oma osansa eikä jättämään kaikkea sinulle.” Bex nyökkäsi pirteästi, kääntyen jälleen harkitsemaan omaa linjaansa. Kenties alkuperäinen suunnitelma laajasta voltista tukkien väliin olisi paras lähtökohta.

Maybe seurasi kahden kokeneemman ratsastajan valintoja yrittäen imeä itseensä vuosien kokemusta, joiden puutos sai hänet tuntemaan olonsa joskus riittämättömäksi. Hän pääsisi sinne kyllä, mutta tyttö ei halunnut joutua eroon hevosesta. Hän rakasti Chovea enemmän kuin mitään, mitä saattoi kuvitella - vaikka Zoe kilpailikin tamman kanssa ensimmäisestä sijasta - ja tiesi, että hevosen potentiaalin kasvaessa nopeammin kuin hänen, Chove saisi kokeneemman ratsastajan.
Gina oli virheetön, kuten aina, ja luultavasti olisi avain Edgerlyn kapinallisen kimon muuttamiseen mestariksi. Ehkä jos hän valmentautuisi tarpeeksi aktiivisesti, hän voisi päästä samalle kurssille. Gina ohjeisti Bexiä, ja Maybe pohti omaa linjaansa. Esteet olivat isoja, mutta Chovesta ei uupunut voimaa.
Bexin pohtiessa, tyttö kannusti täysiverisen reippaaseen laukkaan, katse päättäväisesti lähestyvässä esteessä. Chove puhalsi sieraimet suurina ja puski eteenpäin tulisella innolla, kuitenkaan vetämättä ohjia ratsastajan käsistä. Se ponnisti lentoon Maybe vaistomaisesti hypyssä mukana, laskeutui tasapainossa, ja Maybe kokosi hevosen kolmen voimalla ladatun laukka-askeleen aikana seuraavalle, suorassa linjassa olevalle hypylle. Chove käänsi korvansa ratsastajaa kohti ponnistaessaan kevyesti ilmaan. Tyttö katsoi jo kolmatta estettä kohti hevosen laskeutuessa, mutta antoi sille aikaa kääntyä nurmikolla, ennen kuin kaarsi taloudellisella linjalla yhden esteen ympäri kohti tukkiokseria, joka sai Choven höristämään jälleen korviaan nälkäisenä. Maybe pidätti sitä istunnallaan ja nousi sitten jalustimille näyttävää, ilmavaa hyppyä varten, ratsastaen tällä kertaa hevosta ihan varmuuden vuoksi puoli kierrosta esterykelmän ympäri, ennen kuin pidätti sen ravin kautta käyntiin, taputti hellästi sen kaulaa ja jäi katsomaan, miten Selkie etenisi Ginan ohjeilla.

Gina seurasi valmentajan tarkkaavaisuudella Mayben suoritusta. Hän ei ollut nyt valmennuksessa, eikä Maybe valmennettavana, mutta tavoista oli vaikea päästä eroon. Hän oli tehnyt tätä koko elämänsä lapsilleen, kun Samuel ja Lauren olivat ratsastaneet hänen silmiensä alla. Harvoin kumpikaan oli pyytänyt äidiltään palautetta, mutta silti Gina oli ollut aina paikalla sitä tarjoamassa. Oliko siis ihmekään, ettei hän osannut seurata nuoren ratsukon suoritusta ilman, että kiinnitti huomiota kaikkeen, mitä itse tekisi toisin. Ja kaikkeen, mitä olisi itse tehnyt myös aivan samoin.
”Nyt laitoit sen töihin esteen jälkeen. Kenties uskoin poikkeuksellista poikkeuksen poikkeustasi”, Gina huikkasi naurua äänessään, kun seurasi Chovea kiertämässä esteitä. Hän viittoi Maybeä tulemaan luokseen samalla kun katsoi, miten Selkie lähti suorittamaan tehtävää. Bex toi hevosen hienosti valmistellen esteelle, laittoi ruunan vaihtamaan laukkaa kahdesti ennen hyppyä ja sai kuin saikin Selkien keskittymään esteeseen edes hieman aiemmin. Ginan mielestä se ei tosin edelleenkään ollut riittävän aikaisin, ja siitä päätellen, miten Bex ratsasti yhden voltin sijaan kaksi tukkien väliin, ei nainenkaan ollut tyytyväinen. Hän suoristi Selkien vasta, kun ruuna katsoi estettä korvat hörössä ja valmiina tehtävään, ja vei sen jälkeen toisen osan yli ja laajan kaaren kautta pienemmälle tarkkuusesteelle. Nainen taputti kimon kaulaa antaessaan hevosen venyä pidempään laukkaan kiertäessään esteitä ympäri.
”Chove näytti oikein hyvältä”, Gina totesi Maybelle kääntäen katseensa pois neliin siirtyvästä ratsukosta, ”se oli kuulolla ja teki töitä varsin innokkaana. Painaako se kädelle lähestymisissä? Se näyttää aina välillä hieman raskaalta, mutta tällä kertaa ainakin ulospäin se näytti kevyeltä käteen. Miltä se tuntui?” Hän jutteli varsin rennosti roikottaessaan jalkojaan Slipsin kyljillä vapaina. Nainen pyöritteli nilkkojaan ja hieroi toisella kädellään vasenta reittään, kun Slips seisoi hetken aloillaan kuopimatta ja tanssahtelematta.

Selkie oli tavattoman komea hevonen, vaikkei Zoen tarinoiden mukaan aivan veljensä veroinen. Maybe rakasti kimon dramaattista papurikkokuviota, lumivalkeita täpliä myrskytaivaan harmaalla pohjalla, ja niiden kontrastia tummia jalkoja ja jouhia vasten. Kuka tiesi, vaikka Selkie voisi nousta joku päivä räjähdysmäisesti huipulle, kuten Paddykin.
Maybe oli siirtynyt Ginan vierelle, niin lähelle kuin uskalsi Choven tuoda, ja tunsi kehräävänsä onnesta ja adrenaliinista, kuten aina tullessaan legendaaristen ratsastajien ja hevosmaailman asiantuntijoiden huomioimaksi. Nainen kysymys sai hänet hätkähtämään takaisin todellisuuteen.
”Oh! Chove tuntuu todella hyvältä”, hän vakuutti uskollisesti ja rapsutti tamman säkää.
”Se oli ennen melko raskas kädelle ja vaikea pidätellä, mutta se on kehittynyt hurjasti. Se painaa vähän ohjalle innostuessaan, mutta ei vastusta pidätteitä ja kantaa oman päänsä, jos muistutan sitä. Se on upea hevonen ratsastaa!” Ihmiset eivät varmaankaan jaksaneet enää kuunnella hänen tarinoitaan siitä, miten Chove oli uskomattomin eläin, jonka hän oli koskaan nähnyt, ja siksi Maybe puraisi alahuultaan pysäyttääkseen itsensä. Hän katsahti järisyttävän komeaa kimoa vanhemman naisen alla.
”Mitä sinä olet pitänyt Slipsistä?”

”Aivan varmasti on”, Gina vastasi huvittuneena. Maybe todella piti tammasta, se oli käynyt selväksi sinä aikana kun hän oli ratsukkoa valmentanut. Hyvä niin, sillä hyviä tuloksia oli vaikea saada hevosella, jonka selässä ei tuntenut oloaan kotoisaksi.
”Keskity sen kanssa rutiiniin. Se on vielä melko kokematon ratsu, eikä sinullakaan ole liikaa vuosia harteillasi, joten rutiinien luominen teille molemmille on vain eduksi. Haastavia teknisiä yhdistelmiä tulee vastaan yhä enenevissä määrin, mitä korkeampiin luokkiin nousette, mutta niistä on turha murehtia jos joudutte työskentelemään jo hikipäässä ensimmäisillä esteillä.” Nainen vilkaisi Selkietä, jonka Bex lähetti samalle tehtävälle uudestaan, mutta käänsi nopeasti katseensa Slipsin kääntyileviin, puhtaan valkoisiin korviin.
”Slips on hieno hevonen. Sillä on hieman asenneongelmia, mutta ei mitään, mitä ei intensiivisellä työnteolla saisi korjattua”, hän naurahti. Slips ei ollut lainkaan mahdoton, mitä nyt hieman omapäinen säheltäjä sille päälle sattuessaan. ”Jos se olisi minun, olisin todennäköisesti ruunannut sen jo, mutta katsotaan mitä siitä tulee tällaisenaan.” Hän silitti lihaksikasta, kuuliaisesti kaartunutta kaulaa pieni hymy huulillaan.
”Oletan, että olet saamassa Lady Edgerlyltä nuoria, aloittelevia ratsuja?” Hän kysäisi vilkaisten Maybeä.

Maybe nyökkäsi kiitollisena ilmaisesta neuvosta, setvi Choven harjaa pohtiessaan valmentajan sanoja ja nauroi sitten hyväntuulisesti kuvaukselle Slipsistä. Gina tiivisti massiivisen orin armollisesti, ja tyttö ihaili naisen kykyä hioa hevosesta esiin näyttävä kilparatsu. Olihan hevonen kehittynyt huimasti vuosien varrella, mutta Mayben oli vaikeaa unohtaa sitä raisua, elinvoimaista ikivarsaa, joka lyttäsi taluttajia ovenpieliin ja pukitteli painovoimaa uhitellen. Ero maastoesteillä virheettömään ja hallittuun oriin oli vaikuttava.
”Tuota. Oletan. En ole aivan varma”, tyttö tunnusti nolostuneena itselleen nauraen, ”olin niin innoissani saadessani soiton, etten totta puhuakseni painanut kovin montaa yksityiskohtaa mieleeni. Arvelen niiden olevan noin Novice-tasoisia täysiverisiä ruunia. Kuulemma toinen on Never Neverlandin jälkeläinen.” Lady Edgerlyn neljässä tähdessä aikanaan säteillyt täysiveriori oli jättänyt jälkeensä komean joukon lahjakkaita jälkeläisiä. Maybe ei voinut uskoa onneaan, että saisi sellaisen treenattavakseen.

Gina nyökkäsi.
”Niin epäilinkin”, hän vahvisti. Ei yllättänyt, että kenttähevosia kasvattava nainen lykkäisi mieluummin nuoria ratsuja Maybelle kuin antaisi jonkun jo taitonsa osoittaneen ratsun nuorelle ja kokemattomalle ratsastajalle. Niin hyvä tuuri ei käynyt kuin elokuvissa. Taitaville hevosille tahdottiin taitavia ratsastajia.
”Ainakin siinä on sukupuu kohdallaan, mutta se nyt ei Edgerlyn hevosissa yllätä”, hän nyökkäsi hymyillen. Hevosten kasvattaminen oli yhtä arpapeliä, jos häneltä kysyttiin. Niin monta muuttujaa, eikä koskaan kyennyt ennustamaan, mitä ominaisuuksia varsa päätyisi perimään.
”Luulen, että voisit hyötyä kokeneen kenttähevosen ratsastamisesta. Opetusmestarin, niin sanotusti”, Gina hymyili. Tallilla sellaisia ei asunut - Miu oli liian arvokas ja ikämies joutaakseen moiseen käyttöön kunnolla, ja Paddystä vähäsanainen hevosenhoitaja ei helpolla irrottaisi otettaan, eikä hän ylipäätään mennyt vannomaan, että herkkähermoinen hevonen olisi moiseen tehtävään paras.
”Jos talvitauon aikana huomaat, että sinulla on päivä vapaana, Riverview Acresista löytyy muutama entinen neljän tähden mestari, joiden selkään pääsee kyllä. Se oli ennen Laurenin työtä, mutta nyt kun hän on täällä, hoitajat ovat ottaneet niitä vastuulleen. Tuskinpa moni protestoi ylimääräistä taukoa ja jos mieheni tai minä vain satumme olemaan paikalla, keksimme varmasti tehtäviä, joilla pääset testaamaan miltä tuntuu ratsastaa Burghleyn teknistä vaatimustasoa, joskin hieman matalammilla hypyillä”, hän naurahti. Lauren oli vihannut moisia harjoituksia intohimolla, mutta niin monet muut heidän luottohoitajistaan lähtien olivat syleilleet mahdollisuutta oppia uutta hevosilta, jotka osasivat jo kaiken.

Hänen oli räpäytettävä silmiään kuin varmistaakseen oliko kuullut oikein. Maybe kääntyi katsomaan Ginaa vaaleansiniset silmät epäuskosta suureten. Tyttö painoi käden lyöntejä välistä jättävälle sydämelleen ja suli hitaasti valovoimaiseen hymyyn. Pelleilikö nainen hänen kustannuksellaan? Gina ei yleisesti vaikuttanut erityisen… Avoimesti huumorintajuiselta, joten ehkä vanhempi kenttäratsastaja oli tosissaan.
”Oikeastiko?” hän henkäisi ja olisi mielellään halannut naista, ellei Chove olisi varmasti kolhinut Slipsiä, jos hän veisi tallin kiistattoman diktaattorin kosketusetäisyydelle orista.
”Se olisi…” Mitä se olisi? Käsittämättömän uskomattoman mielettömän mahtavaa? Milloin hänelle tarjoutuisi koskaan mahdollisuutta kokeilla neljän tähden ratsuja? Paddystä hän ei uskaltanut edes harkita kysyvänsä Zoelta. Nainen saattaisi vetää rakkautensa rajan siihen.
”Sanoinkuvaamattoman upeaa.”

Gina hymyili tytölle, jonka yllätys kuvastui pisamaisilta kasvoilta. Se ei tuntunut tarjoukselta, joka mullisti maailman - ei hänelle, mutta kenties se oli sitä Maybelle. Hän muisteli lämmöllä omaa aikaansa etelä-Englannissa kenttätilalla harjoittelemassa alan saloja. Hän oli oppinut muutamassa vuodessa enemmän kuin oli koskaan saattanut kuvitellakaan, ja siitä oli ollut hyvä ponnistaa itse ylöspäin. Vankka pohja auttoi aina.
”Oikeasti”, hän vahvisti nyökäten ja pyysi Slipsiä peruuttamaan muutaman askeleen, kun tunsi orin jännittävän lihaksiaan. Orille teki hyvää opetella välillä seisoskelemaan aloillaan, mutta sen opettelua ei auttaisi, jos hevonen päättäisi lähteä itse eteenpäin.
”Se helpottaisi meidänkin töitämme, joten kaikki voittaisivat”, nainen vakuutti. Hän ratsasti itse mielellään entisiä kilparatsujaan aina kun aika vain riitti, mutta nyt, kun hän vietti niin monet päivät Rosings Parkissa, olivat eläkeläiset jääneet enemmän muiden vastuulle. ”Good Riddance varsinkin nauttisi, jos pääsisi tosissaan töihin edes muutaman kerran.” Hänen liekehtiväharjainen punarautias täysiveritammansa oli aikanaan voittanut Badmintonin osallistuessaan siihen ensimmäistä ja myös viimeistä kertaa, ja tullut kahta vuotta myöhemmin toiseksi Burghleyssä häviten ainoastaan Paddylle, ennenkö oli jäänyt eläkkeelle kuten Edgerlyn korvaamattoman arvokas kimokin.
”Ilmoita vain, koska olisit halukas tulemaan, ja laitan viestiä eteenpäin”, hän vakuutti hymyn kera. ”Sinulla on kaikki mahdollisuudet menestyä, joten teen mielelläni oman osani kehityksesi vauhdittamisessa. Varsinkin, kun saat nyt uusia hevosiakin.”

Riverview Acres. Gina Lewis. Good Riddance. Mayben oli taputeltava sydäntään ja tartuttava toisella kädellään ruskean, huolellisesti hoidetun estesatulan etukaareen. Mitä nainen sanoi? Tytön pää pyöri. Pääsisikö hän kokeilemaan menneitä supertähtiä, valmentajan omia ratsuja tämän kotitilalle? Gina halusi auttaa häntä menestymään?
Maybe hymyili valmentajalle häikäistyneellä kiitollisuudella.
”Kiitos! Se olisi… En tiedä miten… Se olisi uskomattoman hienoa!” hän toisteli, osin itselleen, kun ratsukot lähtivät palaamaan tallia kohti rennossa ravissa. Hänen oli vaikeaa pitää ajatuksiaan syöksyilemästä innokkaassa kaaoksessa, ja tyttö rapsutti päätään nakkelevan Choven kaulaa autuaana. Ehkä tämä todella oli hetki, jona hänen elämänsä muuttuisi ja hänen haaveensa ei olisi enää utuista tulevaisuutta, vaan konkreettisten askelien päässä. Täysiverinen vaistosi hänen riemunsa ja tanssahteli energisenä eteenpäin yli nummen, jonka he yleensä ylittivät nelissä. Maybe yritti pitää itsensä läsnä, tunnollisena, aktiivisena ratsastajana, muttei voinut mitään hymylle ja harhaileville ajatuksille, jotka saivat hänen pulssinsa lepattamaan.

Lauantai 28. lokakuuta 2017 - klo 8:02 - Herätys

Edellisenä iltana teho-osastolta omaan huoneeseen siirretty nainen kääntyi katsomaan ovea, kun kuuli koputuksen. Hoitajan kurkistaessa sisään Zoe tukahdutti huokauksen. Ei taas. Hän ei tahtonut vastata seuraavaan sarjaan kysymyksiä siitä, miltä hänestä tuntui, oliko kipu siedettävää, oliko hän varma, ettei tahtonut keskustella lääkärin kanssa, ja muita koottuja uteluita, joilla hoitajat olivat häntä piinanneet viimeisen vuorokauden. Hoitajan kysymys tosin oli tavallista mielekkäämpi, kun nainen uteli, olisiko hän halukas ottamaan vastaan vieraan, joka oli pelmahtanut paikalle heti vierailuajan alkaessa. Huulille pakotettu hymy muuttui aidoksi sillä sekunnilla, kun hän tavoitti vilauksen Maybestä. Nyökkäys sai hoitajan aukaisemaan oven kokonaan ja laskemaan Mayben sisään valkeaan huoneeseen, jonka ainoina väriläikkinä olivat muutamat kukkakimput parane pian -toivotuksineen. Zoe tiesi tytön olleen sairaalassa eilenkin. Hänellä oli hatara muistikuva siitä, miten sisko oli vedonnut sairaanhoitajiin varmistaakseen, että Maybe laskettiin hänen luokseen siitä huolimatta, etteivät teho-osaston tiukat vierailusäännöt sallineet kuin lähiomaiset huoneeseen - ja heitäkin vain minuuteiksi kerrallaan. Mutta muistikuvat tuntuivat epäselviltä, sumuisilta ja sekaisilta. Ne eivät olleet oikeassa järjestyksessä; hän oli aivan varma, ettei äiti ollut ensimmäisenä huutanut Irikselle, vaan se oli tapahtunut vasta, kun sisko oli ajanut isän pois. Miksi, siitä hän ei ollut lainkaan varma. Hänen täytyisi kysyä Irikseltä myöhemmin. Tänään ajatukset tuntuivat sentään omilta, eikä raskas sumu varjostanut mieltä. Paitsi siltä osalta, ettei hän muistanut kuin välähdyksiä maanantailta ja perjantailta.
”Huomenta”, nainen tervehti käheällä äänellä. Kurkku oli tuntunut kuivalta siitä lähtien, kun hänet oli herätetty perjantaiaamuna, eikä mikään määrä nestettä tuntunut saavan karheaa ääntä notkistumaan. Hän oli valmis syyttämään maanantaista perjantaihin kestänyttä hiljaisuutta, kun hänet oli vaivutettu lääkkeillä koomaan leikkauksen seurauksena. Zoe liikahti varoen sängyllä todettuaan jo edellisenä päivänä, etteivät äkilliset liikkeet olleet hyviä ideoita, kun kipulääkkeiden sumun läpi puski terävä, koko vatsaa halkova kipu pitkän leikkaushaavan myötä. Vasen käsi oli kantositeessä murtuneen solisluun tähden, ja jalustimeen jäänyttä vasenta nilkkaa koristi tuki, joka hänen mielestään oli täysin turha. Hän ei ollut nousemassa sängyltä yhtään mihinkään hetkeen, kun hoitajat tuntuivat vahtivan häntä haukansilmin. Hän oli valmis syyttämään siitä Charlesia, tai ainakin miehen nimeä. Gabriellen ei olisi koskaan pitänyt mainita ulkoministeriä, niin kenties hoitajat eivät ravaisi puolen tunnin välein kyselemässä typeriä kysymyksiä.
”Oletko nukkunut yhtään?” Hän kysyi asettuen paremmin osittain pystyasentoon nostetulla sängyllä. Hän ei tahtonut enää maata aloillaan, mutta sairaanhoitajat ja lääkärit olivat ehdottomia. Hänellä ei ollut mitään asiaa lähteä vaeltelemaan sairaalan käytäville.

Sairaanhoitaja ehti tuskin väistää ovensuusta, kun Maybe jo sukelsi naisen epäimartelevaan uniformuun verhotun käsivarren alta huoneeseen, joka oli vieraillut hänen painajaisissaan edellisen viikon. Hän tuijotti Zoea vaaleansiniset silmät suurina ja säikähtäneinä lähestyessään äänettömin askelin ja istuutui sängyn viereen asetetun tuolin laidalle uskaltamatta koskea naista.
Hän oli toivonut voivansa herätä siitä hetkestä saakka, kun oli kuullut tallilla ohimennen Zoen joutuneen sairaalaan. Raahautuneen Selkien perässä maastossa katastrofaalisen maastoretken painajaismaiseksi loppuhuipennukseksi. Maybe oli lähtenyt juoksuun harkitsemattakaan muuta, vaikka joutui palaamaan muutaman askeleen päästä takaisin kysymään mihin sairaalaan, ennen kuin saattoi syöksyä autoon, päänsä sen ovenkarmiin iskien ja avaimet tärisevin käsin viidesti pudottaen, ennen kuin sai sitruunankeltaisen VW Beetlensä liikkeelle.
Edellisen viikon hän oli anellut, itkenyt, huutanut ja odottanut hänen selkäpiitään karmivassa, kuolemalta haisevassa hiljaisuudessa edes mahdollisuutta saada nähdä koneisiin kytketty, maailmasta tiedoton nainen. Maybe oli linnoittautunut sairaalan odotushuoneeseen, kapinoiden vastaan yrityksiä ajaa hänet pois parhaan ystävänsä luota. Hänet voitiin pitää poissa Zoen huoneesta, ajaa jopa pois osastolta, mutta Maybe kieltäytyi lähtemästä - ei, ennen kuin hellämielinen, hänen epätoivoista aneluaan seurannut hoitaja oli luvannut hänelle Zoen tilan pysyvän vakaana yön yli - jolloin tyttö oli käynyt kotona suihkussa, vaihtanut vähemmän hevosenkuolaisiin vaatteisiin ja hakenut naiselle tukon Paddyn paksuja, valkoisia jouhia ja kehystetyn valokuvan papurikonkimosta ruunasta.
Hän oli halunnut Zoen näkevän jotain rakasta ensimmäiseksi herätessään. Koska Maybe kieltäytyi edes harkitsematta muuta mahdollisuutta. Totta kai Zoe tulisi kuntoon. Totta kai tulisi.
Maybe kohautti olkiaan kysymykselle unista. Ehkä hänen kalpeat, itkusta raidoittuneet kasvonsa ja mustat silmänalusensa eivät kertoneet tasapainoisesta unirytmistä.
”Miten sinä voit?” hän kysyi hermostuneena, pyöritellen käsiä sylissään. Se oli typerä kysymys, mutta ainoa, jonka Maybe osasi kysyä.

Zoe siirsi oikeaa kättään, sitä, joka tuntui sentään kädeltä eikä protestoinut pienintä liikahdustakin, kohti Maybeä. Hän olisi niin mielellään kiskonut tytön kainaloonsa, halannut pitkään ja luvannut, ettei ollut mitään hätää, mutta siitä ei ollut toivoakaan - ei, kun hän ei saanut kunnolla edes nostettua oikeaa kättään sängyn peitteiltä.
”Olen voinut paremmin”, nainen vastasi karheasti irrottamatta katsettaan Maybestä. Hän tiesi, että putoamisesta oli kulunut jo päiviä - melkein jo viikonkin -, mutta hänen mielessään se tuntui tapahtuneen vastikään. ”Mutta olen myös ehdottomasti voinut huonomminkin.” Voimakkaat kipulääkkeet pitivät säryn ja kivun poissa, ainakin niin kauan kuin hän oli aloillaan. Hoitajat olivat vakuuttaneet, että hän saisi lisää lääkkeitä heti, jos niitä pyytäisi, mutta Zoe oli kamppaillut moista vastaan. Hän kestäisi hieman kipua, jos se tarkoittaisi, ettei viikonloppu kuluisi samassa sumussa kuin perjantai.
”Kiitos, kun toit Paddyn”, hän lisäsi vilkaisten kehystetyn kuvan ja jouhitukon suuntaan, jotka olivat yöpöydällä hänen oikealla puolellaan. Riittävän lähellä, jotta hän saattoi hitaasti kurkottaa tarttumaan niihin, jos tahtoi. Nyt hänen ei tarvinnut, ei, kun Maybe oli tässä.

Alahuultaan hermostuneesti puraisten Maybe katsahti häntä kohti liikahtavaa kättä, ja siirsi sitten tuolia lähemmäs niin, että saattoi laskea kätensä hyvin varovasti Zoen käden päälle. Hän räpäytti silmiään muutaman kerran ja veti syvään henkeä ollakseen itkemättä naisen nähden - Zoen ei pitäisi joutua katsomaan hänen ulvomistaan kaiken kokemansa kamalan jälkeen. Edelliset päivät olivat tuntuneet painajaismaisen pitkiltä, kuin sekuntiviisari uisi tahmeasti ja vahingoniloisesti eteenpäin, pitkittäen jokaikistä minuuttia. Hän oli kyhjöttänyt odotushuoneen mintunvihreällä penkillä ja tuntenut syyllisyyttä aina torkahtaessaan, ollut syöksyä ylös aina kuullessaan sairaanhoitajien ja lääkärien kiirehtivän suuntaan, jossa Zoen huone oli.
Maybe ei näyttänyt lainkaan vakuuttuneelta Zoen vannoessa voineensa huonommin. Miten se olisi mahdollista?
Hän veti kolhitun puhelimen taskustaan, pyyhkäisi vuotavaa nenäänsä vaivihkaa turkoosin hupparin hihaan ja ojensi puhelimen näytön lähemmäs naista.
”Kävin kertomassa sille eilen, että olet herännyt”, hän sanoi. Paddyn vaaleanpunaisen ja mustan dramaattisesti kirjoma turpa ilmestyi videolle ja töni kameraa puhaltaen, ennen kuin Maybe halasi hevosen jalopiirteistä päätä ja ujutti sen suuhun muutaman vihreän omenanlohkon toistellen sille ilouutista. Maybe olisi voinut vannoa, että Paddy hörisi käheällä tavallaan hänen sanoessaan Zoen nimen - hän oli varma, että hevonen ikävöi hoitajaansa.

Zoe ujutti sormensa tytön sormien lomaan ja puristi kevyesti. Hän oli tässä, hän oli tajuissaan, ja mikä tärkeintä, hän tulisi kuntoon. Kestäisi hetken jos toisenkin, ennenkö hän voisi palata töihin, ja vielä pidempään, että hän voisi ratsastaa totuttuun tapaan, mutta hän tulisi kuntoon. Ei enää mitään syytä huoleen. Hänhän toisaalta oli siinä onnekkaassa asemassa, ettei edes joutunut murehtimaan - ei, kun hän oli vain nukkunut lääkittynä vuorokauden toisensa perään. Rohtuneille, haljenneille huulille kohosi lämmin hymy videon myötä, ja nainen puristi jälleen hellästi Mayben kättä.
”Kiitos”, hän nielaisi räpäyttäen silmiään vasten nousevaa tunnemyrskyä. Maybe, ihana, herttainen, rakas Maybe, oli pitänyt huolta, ettei hän joutunut olemaan yksin, ja varmistanut, että hän sai Paddyn seurakseen edes kuvien ja videoiden muodossa.
”Kai Selkie on aivan kunnossa?” Hänellä ei ollut puhelinta, jolla tavoitella tallin väkeä kysyäkseen hevosesta, joka oli telonut hänet pahemmin kuin yksikään hevonen koskaan aiemmin. Maybe oli ainoa kontakti hänen ja tallin välille. Sentään sairaanhoitajat olivat osanneet kertoa sen verran edellisenä iltana, että muut ratsastajat olivat lähestulkoon yhtenä kappaleena.

Maybe soi naiselle epävarman, vaisun hymyn ja punoi heidän kätensä hellävaroen yhteen, silittäen toisella kädellään naisen kämmenselkää. Zoen hymyn näkeminen oli tavattoman lohduttavaa, vaikka hän oli varma, että nainen oli tuskissaan. Ja luultavasti kieltäytyisi riittävästä määrästä kipulääkkeitä kuin mikäkin idiootti.
”Se on kunnossa. Siltä lähti vain kenkä, ja se naarmutti vähän polviaan. Edgerly ei tosin ole onnellinen. Bex on saanut todella tehdä töitä, ettei Edgerly ole myynyt Selkietä samantien pois. Säikäytit meidät kaikki”, hän sanoi nielaisten ja räpäytti turhautuneena jatkuvasti kostuvia silmiään. Hän ei ollut koskaan pelännyt niin kuin odottaessaan tietoa Zoen voinnista ja sitten odottaessaan, että koneisiin kytketty nainen heräisi. Hän oli joskus säikäyttänyt itsensä, jäämällä kaatuvan hevosen alle tai tippumalla katolta ja murtamalla kätensä, mutta edes Roux ei ollut pelottanut häntä niin kuin avuton epätietoisuus ja mahdollisuus menettää Zoe.
”Voisinko tuoda sinulle jotain muuta? Hyvän kirjan? Jäätelöä? Pinteleitä käärittäväksi, etteivät taitosi ruostu?” hän ehdotti pyyhkäisten vapaalla kädellään silmäkulmaansa.

”Hyvä”, nainen huokaisi helpottuneena. Se ei tosin kestänyt kauaa. Charles oli tahtonut myydä Selkien? ”Ei se ollut Selkien syytä”, hän mutisi, vaikkei onnettomuutta tarkasti muistanutkaan, ja sulki silmänsä vasten kipua, joka leikkasi läpi tietoisuuden, kun hän liikautti vasenta kättään. Muistutus itselle: älä murra solisluuta. Se sattuu.
”Olen pahoillani”, hän lisäsi hakien jälleen katseellaan Mayben kalpeansinisiä silmiä. Tyttö näytti ylipäätään kalpealta, kalpeammalta kuin yleensä. Maybeparka. Oliko tyttö tehnyt mitään muuta kuin pelännyt hänen puolestaan? Levänneeltä Maybe ei ainakaan näyttänyt, se oli selvää.
”Ei kiitos”, Zoe pudisti päätään pieni naurahduksen tapainen äännähdys huulilta karaten. Hän ei pystyisi pitelemään kirjaa niin, että saisi luettua mukavasti, eikä hän uskonut, että pystyisi edes keskittymään moiseen. Ei vielä. Ja jos häneltä kysyttiin, siinä vaiheessa kun hän voisi lukea, hän voisi lähteä kotiinkin. ”Riittää, että tuot itsesi aina silloin tällöin. Ja pidät itsestäsi huolta.”

Tietenkään onnettomuus ei ollut Selkien syytä - hevosten kanssa sattui ja tapahtui - mutta jopa Maybe oli tuntenut katkeraa raivoa hevosta kohtaan pelätessään Zoen puolesta. Ilmeisesti Edgerlylle tämä oli ollut viimeinen pisara. Tyttö oli käsittänyt omistajan olleen jo pitkään tyytymätön arvaamattomaan, dramaattisella mielenlaadulla varustettuun hevoseen. Mutta Bex jos kuka saisi miehen pyörtämään päätöksensä ja pitämään hevosen.
”Mistä sinä olet pahoillasi?” Maybe kysyi hämillään ja soi naiselle vaisun hymyn. Yrittäisivätkin pitää hänet poissa. Helpotus levisi hitaana ja lohdullisena hänen suonissaan. Zoe halusi nähdä hänet. Hän oli pelännyt, että nainen sulkeutuisi häneltä syystä tai toisesta, ajaisi hänet pois luotaan ja kenties elämästäänkin.
”Jos sinäkin pidät itsestäsi huolta”, hän lupasi puristaen hellästi naisen kättä.

”Siitä, että säikäytin sinut”, Zoe tarkensi pahoitteluaan. Hän ei koskaan, ikipäivänä, olisi tahtonut saattaa Maybeä tähän tilanteeseen. Pelkäämään hänen tähtensä. Olisipa tyttö ollut kisamatkalla tai lomalla tai jossakin uutisten tavoittamattomissa. Mutta silloin hänellä ei olisi ollut Maybeä täällä seuranaan, ja niin paljon kuin hän toivoikin, ettei tyttö joutuisi vierailemaan sairaalassa, ei hän voinut kiistää, etteikö Mayben saaminen hänen luokseen tuntunut hyvältä. Huone oli edelleen yhtä kolkko, kliininen ja epämukava kuin aamuvarhaisellakin, mutta Mayben istuessa siinä, sillä ei ollut mitään väliä.
”Pidän. Kuten pitävät kaikki ne hoitajatkin, jotka parveilevat täällä vähän väliä”, Zoe vakuutti. ”Sinun pitää muistaa syödä ja levätä ja katsoa itsesi perään. Käydä lenkillä tai ratsastamassa, nähdä kavereita ja nauraa hölmöille elokuville. Ei minulla ole enää mitään hätää.” Hän kohotti hitaasti heidän yhteenliitettyjä käsiään, kunnes saattoi tuoda Mayben käden lähelle kasvojaan. Hän painoi suukon kalpealle iholle.
”Lupaathan, että pidät itsestäsi huolta?”

Maybe puristi Zoen kättä uudelleen, unohtaen olla niin varovainen kuin oli suunnitellut.
”Ei se ole sinun vikasi!” tyttö protestoi välittömästi.
”Olen vain onnellinen, että olet elossa.” Hän taisteli hymyn huulilleen, ennen kuin ehtisi purskahtaa jälleen säälittävään itkuun, joka sai hänen päänsä jyskyttämään. Naisen nostaessa hänen kätensä huulilleen, tyttö tunsi onnellisen lämmön läikkyvän sisällään ja vastusti halua heittäytyä halaamaan Zoea. Se ei todennäköisesti olisi kivun arvoista.
”Minä pidän aina itsestäni huolta”, hän vakuutti ja kurtisti kulmiaan jäähyväisiltä kuulostavalle vetoamukselle.
”Ja minä tuon hölmöt elokuvat tänne, ja voimme katsoa niitä yhdessä. Valitsen vain sellaisia, jotka eivät naurata sinua, niin sinuun ei satu.”

”Minäkin”, Zoe vastasi pieni hymy haljenneilla huulillaan. Kovin leveästä hymystä oli turha haaveillakaan, siitä mustelmainen poski piti huolta, mutta hän saattoi sentään hymyillä ja puhua. Se oli aivan tarpeeksi tähän hetkeen.
”Hyvä”, hän lisäsi katsellen tytön kalpeita kasvoja. Mayben täytyisi pitää itsestään hyvää huolta. Hänen puolestaan murehtiminen ei ollut sen arvoista, että unohtaisi elää omaa elämäänsä siinä sivussa.
”Se kuulostaa hurmaavalta”, nainen myönsi suukottaen tytön kättä vielä toisen kerran, ennenkö laski yhteenliitetyt kädet hitaasti takaisin sängylle. ”Mitä tekisinkään ilman sinua.”

Maybe painoi katseensa yhteenliitettyihin käsiin, jolla Zoen suudelmat viipyivät vielä arvokkaina ja lohdullisina. Naisen ruhjotut kasvot olivat vierailleet niin usein hänen painajaisissaan edellisten päivien aikana, että tyttö pelkäsi näkevänsä nytkin unta. Ehkä hän heräisi hetkenä minä hyvänsä odotushuoneen vihreästä tuolista, niska viiltävässä jumissa ja pahoinvointi vatsassaan velloen, ja Zoe olisi edelleen kiinnitettynä hengityskoneisiin, johtojen, piippausten ja neulojen ympäröimä. Eikä hän voisi tehdä muuta kuin odottaa vailla sijaa naisen elämässä.
”No”, hän sanoi käheästi, nielaisi ylös pyrkivän itkun ja hymyili, ”tietäisit ainakin huomattavasti vähemmän hyvistä elokuvista.”

Nainen naurahti, jos kuivasta kurkusta lähtenyttä kähähdystä nyt naurahduksena saattoi pitää, ja silitti peukalollaan Mayben kättä.
”Niin tietäisin”, hän myönsi epäröimättä. Se oli aivan totta. Ilman Maybeä hän ei olisi nähnyt kuin kourallisen elokuvia, jotka oli tuotettu 2000-luvulla.
”Elämässäni olisi myös paljon vähemmän auringonpaistetta ja naurua, jos sinä et olisi osa sitä”, hän jatkoi joutuen selvittelemään kurkkuaan. Hän ei enää koskaan tahtoisi hengityskoneen putkea alas nielustaan, kiitoksia vain, jos kurkku tuntui näin hellältä vielä päivää myöhemminkin.
”Kiitos, että olet täällä. Tämäkään sairaalahuone ei ole yhtään niin ahdistava, kun olet seuranani.”

Silmäkulmasta karkasi kyynel ja sitten toinen. Maybe pyyhkäisi turhautuneena silmiään vapaalla kädellään ja räpytteli vaaleansinisiä silmiään kiivaasti saadakseen itsehillintänsä takaisin. Edellisten päivien hyytävä pelko halusi ulos, kun hän saattoi jälleen hengittää. Zoe oli herännyt. Zoe tulisi kuntoon, ja halusi hänet vielä elämäänsä.
Hän pyyhkäisi nenäänsä turkoosin hupparin hihaan hukattuaan nenäliinat edellisenä päivänä ja hieraisi uudelleen silmiään.
”Kuinka paljon morfiinia sinulle on annettu, kun puhut noin pehmoisia?” Maybe hymyili puolittain, vaikka naisen sanat olivat särkeä kauneudellaan hänen sydämensä. Tyttö kumartui painamaan vuorostaan suudelman naisen kämmenselälle.

”Älä itke rakas, älä itke”, Zoe hyssytteli tuntiessaan omienkin silmiensä kostuvan. Hän ei koskaan tahtonut nähdä Mayben itkevän ja vielä vähemmän silloin, kun syy oli hänessä. Tai siinä, että hän oli pudonnut ja telonut itsensä ja säikäyttänyt tytön. Yksityiskohdilla ei ollut niin suurta merkitystä.
”Ei paljoa”, hän vakuutti. ”Ei ainakaan niin paljoa, ettenkö tietäisi tarkalleen, mitä sanon.” Hän oli kieltäytynyt korkeammasta annoksesta ja ilmoittanut, että kertoisi, jos kipu yltyisi sietämättömäksi. Nyt se ei ollut sitä. Se vain… oli. Taustalla, kuten liikenteen äänet.

Zoen sanoilla oli päinvastainen vaikutus. Helpotus oli niin suuri ja ylivoimainen, ettei Maybe voinut kuin painaa päänsä vasten Zoen kättä ja itkeä. Tunne karkasi häneltä, vyöryi ulos kauhistuneina henkäyksinä ja sai kokoon kyyristyneen kehon tärisemään itkun voimasta. Hän ei halunnut tehdä naisen oloa epämukavaksi tai yhtään nykyistä kurjemmaksi - Zoen täytyi olla kamalissa tuskissa. Mutta hän ei voinut itselleen mitään.
”Minä luulin, etten enää koskaan näkisi sinua”, hän nyyhkäisi nostamatta päätään.

Zoe veti väristen henkeä. Hän ei ollut tahtonut saada tyttöä itkemään, mutta ehkä niin oli parempi. Ehkä oli vain hyvä, että Maybe itki ja antoi kuristavan pelon vyöryä ulos kyynelten muodossa. Hän irvisti liikuttaessaan vasenta kättään, mutta kipu oli pieni hinta siitä, että hän saattoi laskea kämmenensä tytön hiuksiin ja silittää nyyhkyttävän Mayben päätä.
”Olen tässä”, hän vastasi tukahtuneella äänellä. ”Olen kunnossa. Tai ainakin tulen pian kuntoon. Ei ole enää mitään hätää, kultapieni. Kaikki järjestyy kyllä.” Hän puristi hellästi tytön kättä jatkaen toisella, kantositeeseen tuetulla kädellään hiusten silittämistä. Mayben tuskaa oli kamala katsoa, eikä hän voinut mitään omissakin silmissä kimaltaville kyynelille, jotka valuivat hiljakseltaan poskille. Hän ei ollut ehtinyt pelätä omasta puolestaan, ei pudotessaan eikä myöhemmin, mutta oli selvää, että Maybe oli pelännyt hänenkin edestä.

Maybe ei ollut varma montako minuuttia itku vyöryi ulos, ennen kuin hän saattoi jälleen hengittää. Hetken hän antoi päänsä nojata edelleen Zoen käteen, ennen kuin suoristautui ja kuivasi kasvonsa hupparinsa käyttötarkoitukseensa jo alistuneella hihalla. Hän tunsi huonon omantunnon piston nähdessään naisen kostuneet silmät.
”Minun ei pitäisi itkettää sinua”, hän hymyili niiskauttaen hämillisesti, hieraisi silmiään ja nousi sitten jaloilleen vilkaisten käytävän suuntaan, ettei tekisi naisen oloa turhan epämukavaksi. Maybe etsi Zoen otsalta kohtuullisen kivuttomalta näyttävän kohdan ja painoi sille suudelman.
”Minä vain rakastan sinua aika valtavasti.”

”Eikä minun sinua”, Zoe vastasi pyyhkien kyyneleet omilta poskiltaan niin hyvin kuin saattoi. Eli ei oikeastaan lainkaan, mutta olkoot. Ei sillä ollut väliä, ei Mayben seurassa. Tyttö oli nähnyt hänet jo ties mihin vempeleisiin kytkettynä ja täysin kolhittuna. Muutama kyynel enää missään tuntunut. Hän sulki silmänsä tytön kumartuessa ja hymyili pehmeästi tuntiessaan suukon otsallaan.
”Minäkin sinua”, hän kähähti ojentaen kättään Maybeä kohden, jotta tyttö ei lähtisi kauas. Jos hän olisi voinut liikkua vähemmällä vaivalla, olisi hän tehnyt Maybelle tilaa sängylle, mutta kun pieninkin liikahdus sai kehon muistuttamaan lukuisista kolhuista ja haavereista, ei hän uskonut sen olevan paras mahdollinen toimintatapa. Kenties huomenna. Tai ehkä maanantaina. Hän tosin elätteli edelleen hataraa toivoa siitä, että pääsisi pian kotiin.
”Oletko käynyt ratsastamassa viikolla?” Hän kysyi, hapuili hetken ajatuksiaan, jotka tuntuivat olevan solmussa aina, kun hän koetti muistaa yksityiskohtia. ”Lähtikö Bex Javan kanssa Ranskaan?”

Vastaus oli saada hänet itkemään uudelleen, mutta kosteista silmistä huolimatta Maybe suli aurinkoiseen, aitoon hymyyn. Zoe rakasti häntä. Ehkä vain lääkepöllyssä, mutta ajatus sai hänet silti säteilemään onnesta. Tyttö vilkaisi uudelleen olkansa yli, varmistaakseen ettei kukaan näkisi heitä, ja painoi toisenkin suukon naisen otsalle.
”Bex ja Java ovat Ranskassa Nathanin kanssa - heillä oli mahtava alku kisaan”, Maybe vakuutti ja silitti Zoen hiuksia varovasti sieltä, mistä saattoi. Ehkä hänen ei tarvinnut kertoa naiselle, että hän oli istunut viikon sairaalan odotushuoneessa anelemassa mahdollisuutta edes kuulla, miten Zoe voi ja oliko naisen tilassa muutosta.
”Paddy ikävöi sinua. Kenelle annat valtakirjan ratsastaa sitä poissaollessasi?” hän hymyili.
”Jemma on silmäillyt sitä toiveikkaasti.”

Se oli ilo kuulla. Hän ei tahtonut Javan menettävän mahdollisuuttaan kokeilla neljää tähteä vain, koska hän oli mennyt putoamaan. Ei hän tosissaan sitä ollut pelännytkään - ei Bexin kanssa, joka tekisi mitä tahansa päästäkseen kilpailuihin. Vaikka sitten ilman hoitajaa, jos ketään ei saisi paikalle. Onneksi Nathanin sai.
”Vain kuolleen ruumini yli”, nainen puhahti. Liian pian onnettomuuden jälkeen? Kenties. ”Norton ei koskekaan siihen. Olen varma että sinä, Bex ja Nathan saatte järjestettyä aikataulujanne niin, että Paddy pääsee liikkumaan, ja silloin kun ette, joku valmentajista suostuu ratsastamaan sitä.”

Maybe nauroi kehräten ja puristi naisen paremmassa kunnossa olevaa kättä, ennen kuin nyki tuolin lähemmäs sängyn päätyä ja istahti sen reunalle. Ajatus Paddyllä ratsastamisen kunniasta sai hänen polvensa heikoksi, mutta varmastikin ruuna olisi paremmissa käsissä Bexin ja Nathanin sekä valmentajien kanssa.
Hän kielsi itseään palaamasta enää menneeseen viikkoon. Zoe ei ollut kuollut. Nainen oli herännyt ja toipuisi kohisten. Hän tulisi pitämään Zoelle seuraa, toisi mukanaan elokuvia, Youtuben ihmeet, videoita Paddystä ja muista naisen hoidokeista sekä niin paljon herkkuja, kun Zoe jaksaisi syödä, heti kun nainen olisi tarpeeksi hyvässä kunnossa sitä varten. Sitä ennen hän voisi vain istua tässä ja pidellä Zoen kättä.
”Älä huoli, suojelen Paddyä Jemmalta.”

”Kiitos”, nainen vastasi puristaen Mayben kättä. ”Ihana tietää, että Paddy on hyvissä käsissä.” Hän nukkuisi ehdottomasti helpommin, kun tietäisi, ettei hänen aikansa sairaalassa tarkoittanut ruunan jäämistä kenenkään toistaitoisen vastuulle. Tai muuten vain ärsyttävän ihmisen, kuten Jemman.
”Luuletko, että Edgerly antaa minun palata töihin vielä tämän vuoden puolella?” Hän kysyi pieni huvittunut särmä käheässä äänessään. Hän ei yllättyisi lainkaan, vaikka mies vaatisi hänelle naurettavan pitkää sairaslomaa, kymmeniä käyntejä fysioterapeutin luona ja ehdotonta kieltoa pysyä poissa satulasta kuukausikaupalla, kunnes joku naurettavan kallis, erikoistunut yksityislääkäri katsoisi hänen olevan kunnossa.

Maybe hymyili ja vilkaisi olkansa yli kuin peläten, että hänet vastahakoisesti sisään päästänyt sairaanhoitaja tulisi raahaamaan hänet hetkenä minä hyvänsä ulos.
”Se riippuu varmasti täysin siitä, miten kiltisti suostut toipumaan”, hän vastasi silmät hymystä siristyen, ”jos kiukuttelet ohjeita vastaan ja yrität rehkiä, ennen kuin olet varmasti kunnossa, olen varma, että Edgerly ottaa kovemmat aseet käyttöön. Joten, jos haluat takaisin Paddyn luo, lepää kiltisti ja ota lääkkeet vastaan, vai mitä?”

”Olet kiero”, Zoe syytti käheästi naurahtaen. Hän irvisti pienesti naurun saadessa leikkaushaavan muistuttamaan olemassaolostaan, mutta hymy palasi vaivatta kasvoille. Tietenkin, kun Maybe oli siinä. Hän oli onnellinen siitä, etteivät vanhemmat olleet vielä ilmestyneet paikalle. Hetki kaksin Mayben kanssa oli mittaamattoman arvokas.
”Lepään kiltisti. Tässä olen siivosti aloillani. En ole lähtenyt yhtään minnekään vaeltelemaan”, hän totesi puristaen tytön kättä.
”En tahtoisi pidätellä sinua täällä koko päivää, mutta ei kai sinulla vielä ole kiire? Vilkuilet koko ajan ovelle”, hän kysäisi vilkaisten itsekin oven suuntaan, vaikka pään kääntäminen kannattikin tehdä hitaasti.

”Ei!” Maybe vakuutti välittömästi ja rutisti naisen kättä sulaen uudelleen hymyyn.
”Minut on vain häädetty luotasi niin monta kertaa, että käyn vainoharhaiseksi”, hän nauroi. Hän oli saanut nähdä naisesta hädintuskin silmäystäkään edellisen, painajaismaisen viikon aikana, vaikka oli yrittänyt kaikkensa - jopa hiipinyt paikalle luvatta, nähdäkseen Zoen edes hetken ikkunan läpi.
”Olisi ehkä pitänyt keksiä valeasu.”

”Kukaan ei häädä sinua enää”, nainen vakuutti suoden ovelle synkän mulkaisun. Mayben saisi häätää pois hänen luotaan vain öiksi, kun tytön täytyisi käydä kotonaan nukkumassa, jos häneltä kysyttiin. Muutoin tyttö saisi päättää aivan vapaasti, kauanko istuisi hänen seuranaan.
”Olisit varmasti hurmaavan suloinen valeasussa, mutta ei sille ole tarvetta”, Zoe hymyili puolittain. ”Olen onnellinen, että olet täällä.”

”Olen siitä hyvin, hyvin iloinen”, Maybe nauroi lämpimästi ja silitti sormenpäillään Zoen kämmenselkää, ainoita paikkoja naisen kehosta, johon uskalsi koskea - sekä ollakseen satuttamatta naista että pitääkseen heidän kaveruudesta syvenneet välinsä salaisina naisen toiveiden mukaan.
”Sanothan, kun olet väsynyt ja haluat levätä rauhassa? Haluan auttaa toipumistasi, en hidastaa sitä.”

”Tietenkin sanon”, nainen vakuutti, mutta hän ei ollut tosiaankaan sulkemassa silmiään nyt, kun Maybe oli siinä. Hän oli nukkunut jo ties kuinka pitkään, jos koomaa nyt nukkumisena saattoi pitää. Hän lepäsi, hän makoili aloillaan eikä rasittanut kolhittua pääkoppaansa liikoja matemaattisilla ongelmilla tai tietovisailun seuraamisella televisiosta. Hän otti aivan riittävän rennosti.
”Sinä vain nopeutat toipumistani. Kiinnostukseni sairaalan muita siipiä kohtaan romahti sillä hetkellä, kun ilmestyit”, Zoe naurahti hiljaa. Ihan kuin hän minnekään pääsisi nilkkansa ja leikkaushaavansa kanssa, mutta aina sitä sai unelmoida.
”Kunhan pääsen täältä pois, voimme pitää leffaillan luonani. Makoilla vain koko illan sängyllä ja katsoa paljon hölmöjä elokuvia.”

Maybe ei aivan luottanut Zoeen sanaan siinä, että nainen pyytäisi häntä lähtemään ollessaan liian kipeä ja uupunut tai että Zoe pyytäisi lisää lääkkeitä, jos olisi tuskissaan. Mutta Zoe oli käsittämättömän ihana ja huomaavainen eikä tyttö voinut kuin nauraa ilahtuneena. Hän painoi käden sydämelleen.
”Se olisi täydellistä. Kunhan pääset täältä pois, minä tuon sinulle terveisiä tallilta ja niin paljon jäätelöä ja karkkia kuin jaksat syödä. Keskityt vain ensin hoitamaan itsesi kuntoon.”

”Täydellistä”, Zoe toisti. Sitä se todella olisi. Ajatuskin pitkästä sairaslomasta ahdisti, mutta jos hän voisi edes viettää muutaman tunnin Mayben seurassa silloin tällöin, hän selviäisi varmasti. Maybe oli hänen oma henkilökohtainen aurinkonsa, joka piristi sateisimmankin päivän yhdellä hymyllä.
”Siinä on hyvä kannuste parantua niin nopeasti kuin vain mahdollista”, hän lisäsi hymyillen. Hän olisi kunnossa tuota pikaa, kun se tarkoittaisi leffailtoja Mayben kanssa. Ja kenties vierailuja tallilla. Ihan vain hevosia rapsuttelemassa, ei mitään muuta.
”Pidä siihen asti hyvää huolta Paddystä. Nathan katsoo varmasti kaikkien perään, mutta jos sinulla on koskaan muutama minuutti ylimääräistä aikaa, arvostaisin sitä kovin jos kävisit rapsuttamassa Paddyä”, nainen pyysi. Olisipa hän ollut maastossa Paddyllä. Hän ei halunnut uskoa, että hänen kultainen, herttainen halinallensa olisi säikkynyt autoa kuten Selkie.
”Olet parasta, mitä minulle on tapahtunut”, Zoe tunnusti pieni hymy huulillaan. ”Olen niin kiitollinen siitä, että olet elämässäni ja-” Lause katkesi kesken, kun hän näki liikettä silmäkulmastaan oven avautuessa. Tietenkin hoitajan oli saavuttava hössöttämään juuri nyt. Eikä hoitaja saapunut edes yksin. Iris pelmahti huoneeseen matkamuki kourassaan ja vastentahtoisesti Zoe laski irti Mayben kädestä.
”Ajattelinkin, etten taida olla aamusi ensimmäinen vierailija”, sisaruskatraan nuorin totesi hymyillen. ”Äiti ja isä tulevat lounasaikaan, mutta ajattelin tulla käymään ennenkö joudun töihin.”
”Mahtavaa”, Zoe vastasi silmiään pyöräyttäen. Ajatus vanhemmista saarnaamassa hevosten vaaroista ei erityisemmin innostanut.
”Oletpa tänään aurinkoinen.”
”Iris, käyttäydy. Oletan, että olette jo tavanneet?” Nainen huokaisi vilkaisten siskonsa ja Mayben väliä.

”Minä käyn joka päivä Paddyn luona!” Maybe lupasi. Kenttälegendan luo hiipiminen kuului jo valmiiksi hänen päivittäisiin rutiineihinsa, ja nyt hän voisi tehdä sitä luvallisesti ja Zoea ilahduttaakseen. Hän voisi hemmotella hevosta samoin kuin Zoe ja tuoda naiselle videoterveisiä todisteeksi siitä, että papurikko voi hyvin ja odotti oikeaa hoitajaansa kotiin.
Hän ei ollut varma, oliko nainen koskaan puhunut hänelle näin paljon, näin kauniiseen sävyyn, eikä Maybe voinut olla hymyilemättä valtaisalla, onnellisella leveydellä. Zoe sai hänen sydämensä pamppailemaan, ja hetken Maybe oli antaa periksi halulle hypähtää ulos ja painaa suudelma suoraan naisen kärsineille huulille, mutta Zoen katse kääntyi ovelle ja käsi irtosi hänen kädestään. Maybekin kääntyi katsomaan olkansa yli ja helpottui nähdessään, että tulija oli vain Iris.
”Hei taas”, hän hymyili kiitollisena. Iris oli ollut ainoa perheestä, joka oli tuntenut myötätuntoa häntä kohtaan ja ymmärtänyt hänen epätoivoisen kaipauksensa tietää, miten Zoe voi.
”Kyllä, sisarellasi on hyvin kultainen sydän.”

Lupaus lämmitti. Se tarkoitti, ettei Paddy jäisi vähemmälle huomiolle, unohtuisi nuorempien kilparatsujen tähden, jäisi sivuun tallin tohinassa. Paddy saisi rapsutuksensa ja herkkunsa ja olisi tyytyväinen, kuten tähänkin asti. Ruuna ei stressaisi tai nirsoilisi ruoastaan, vaan voisi hyvin ja nauttisi alati lyhenevistä päivistä ulkoilemalla.
Zoe pärskähti epäuskoisena. Iriksellä kultainen sydän? Ehei. Maybe sekoitti hänen sisarensa johonkuhun toiseen. Iris oli yksi maanvaiva.
”Läikytän teetä varpaillesi, jos sanot jotakin tyhmää”, Iris uhkasi lukien kolhittujen kasvojen ilmettä harvinaisen oikein.
”Hyvä, että olet ollut mukava edes Maybelle”, Zoe puhahti nielaisten ensimmäisen vastauksensa. Ties vaikka Iris olisi tosissaan ja tekisi jotakin ikävää, jos hän olisi turhan terävä sanojensa kanssa.
”Maisie on varmaan sinulla hoidossa?” Iriksen nyökkäys sai Zoen jatkamaan, ”kiitos. Epäilinkin, ettei äiti tahtoisi sitä nurkkiinsa.”
”Ei, se on ollut minulla. Yritin opettaa sitä sietämään huivia kaulassaan, niin olisin voinut tuoda sen kyläilemään, mutta se ei suostu ottamaan askeltakaan, jos sidon sen kaulaan huivin.”
”Kuulostaa Maisielta”, Zoe hymähti kääntäen katseensa Maybeen. ”Mihin sinä Nemon hukkasit, jos olet kerran roikkunut täällä?”

Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun Maybe näki Zoen naisen perheen kanssa - tajuissaan. Tyttö veti polvet eteensä penkilleen, kiersi käsivarret kevyesti ja seurasi uteliaalla hyväntuulisuudella sisarusten värikästä sananvaihtoa. Hän ei voinut olla hymyilemättä nähdessään uuden puolen Zoesta ja tuntea lämmön läikkyvän sisällään. Luojan kiitos nainen tulisi kuntoon.
”Se on Pauluksen luona”, Maybe vastasi. Hänen hevosensakin olivat olleet miehen hoivassa edellisen viikon. Chess, Fitzrovia, Taffy ja rakas, rakas Chove, jota mies oli luvannut hoitaa kuin Nimbusta, tamman toipuessa vammasta, joka oli vienyt kauden viimeiset kisat pois kalenterista hetken varoitusajalla. Jopa Chove löytäminen tarhasta, veri takajalkaa kuorruttaen, tuntui etäiseltä kokemukselta verrattuna aikaan sairaalassa.
”Pauluskin lähetti sinulle terveisiä. Luulen, että täysin vilpittömästi”, tyttö lisäsi muistaen sananvaihdon, jonka oli käynyt tervehtiessään Paddyä tallilla.

Zoe nyökkäsi pienesti. Niin, Pauluksellahan oli suoranainen koirafarmi mökissään, joten missäpä yksi lisää enää tuntuisi.
”Lähetä takaisin. Täysin vilpittömästi”, hän vastasi purren huultaan, ettei hymyilisi. Hän epäili, että Paulus oli laskenut sotakirveen vain siksi hetkeksi, jonka hän oli sairaalassa, mutta piankos he voisivat palata takaisin tuttuun ja turvalliseen arkeen, jossa välttely oli avainsana.
”Aivan, terveisistä tulikin mieleen”, Iris hymähti penkoen hetken laukkuaan teekuppi vaarallisesti kallistuen, ”äiti lähetti vanhan puhelimensa. Vaihdoin siihen jo sim-korttisi.” Iris laski muutaman vuoden vanhan Samsungin luurin yöpöydälle. ”Hän tosin uhkasi leikata korttisi kahtia, jos alat soitella tallille.”
”Niinpä tietenkin”, Zoe pyöräytti silmiään. Hänen ensimmäinen ajatuksensa ei tosin ollut soittaa tallille - Maybehän oli jo tässä, joten kenelle hän edes soittaisi? Oli vain lohdullista tietää, että hän voisi tarpeen vaatiessa tavoitella ulkomaailmaa puhelimitse. Kummasti hän oli huomannut, ettei muistanut yhtäkään puhelinnumeroa enää ulkoa, sillä harvoin numeroita joutui muistelemaan, kun saattoi vain etsiä kontakteista oikean henkilön.
”En tiedä, miten siedät neiti Kärttyä töissä ja vapaa-ajalla”, Iris hymähti Maybelle. Nyt, kun loukkaantunut isosisko alkoi tulla kuntoon, oli hyvä purkaa viimepäivien huoli ja pelko vitsailuna. Olkoonkin, että se sai Zoen mulkaisemaan häntä varsin synkästi.

Jälleen Maybe ymmärsi, kuinka vähän todellisuudessa tiesi Zoen elämästä tallin ja nykyhetken ulkopuolella. Naisen perhe oli hänelle täysin vierasta maaperää, ja siksi sisarusten sarkastisen, mutta alavireeltään lämpimän sananvaihdon seuraaminen oli niin tavattoman kiehtovaa. Mutta eihän hän ollut muuta odottanutkaan - Zoe oli yksityinen ihminen ja oli kertonut alusta saakka, ettei aikonut esitellä häntä perheelleen tai kenellekään muulle. Ja se oli ihan ok.
”Erinomaisen hyvin”, Maybe vastasi aurinkoisesti Iriksen kysymykseen ja katsahti Zoea, toivottavasti juuri niin kuin kaverit katsoivat toisiaan.
”En tiedä, mitä tek-tekisimme tallilla ilman häntä. Joten sinun on parempi toipua pikaisesti, ymmärrätkö?”

”Olet sekaisin”, Iris totesi hymyn kera ja pudisti päätään. Zoen terävyyttä hapuileva katse jäi täysin huomaamatta Irikseltä, kun nainen pudisteli päätään.
”Toivun pikaisesti”, Zoe vakuutti hymyillen Maybelle. ”Olen jo ensi viikolla kuin uusi.” Niin varmaan. No, aina voisi toivoa. Hän epäili, ettei liikkuisi hetkeen kovinkaan ketterästi ja kivuttomasti, mutta sitähän varten särkylääkkeet olivat. Kyllä hän pian olisi jaloillaan. Se tarkoittaisi vapautta sairaalan kahleista. Se jos mikä kannusti toipumaan niin nopeasti kuin vain fyysisesti oli mahdollista.
”Ihan vain varoituksen sanana, äiti haluaa sinut luokseen toipumaan”, Iris huomautti peittäen varsin huonosti huvittuneen hymynsä. Zoesta lähtevä ääni oli pelkkää turhautumista ja epätoivoa. ”Niin, sitä minäkin.”
”Vieläkö hän pelkää Maisieta? Vetoan siihen, että koira tulee mukanani. Ehkä hän harkitsee uudestaan”, Zoe mutisi. Ei, hän ei tosiaankaan menisi vanhempiensa sohvalle parantelemaan itseään. Mieluummin hän nousisi Selkien selkään tässä ja nyt ja osallistuisi van der Veenin kouluvalmennukseen.
”Onnea yritykseen”, Iris naurahti. ”Ostan sinulle valtavan keon suklaata, kun epäonnistut.” Ei jos, vaan kun. Epäonnistuminen olisi väistämätöntä. Iris vilkaisi kelloaan, hymyili pehmeämmin ja astahti sängyn toiselle laidalle kumartuen varovasti halaamaan isosiskoaan. Nuorempi nainen aukaisi suunsa sanoakseen jotakin, mutta puri viime hetkellä kieltään, vetäytyi halauksesta ja pyyhkäisi silmäkulmaansa ohimennen.
”Tulen käymään töiden jälkeen. Koeta pärjätä siihen asti äidin hössötyksen kanssa”, Iris toivotti, suuntasi huomionsa Maybeen ja hymyili, ”mutta ehkä sinulla on hetken mielekkäämpääkin seuraa. Nähdään myöhemmin, Maybe.” Hän epäili, ettei tyttö ollut lähdössä mihinkään Zoen luota, kun oli niin sinnikkäästi roikkunut sairaalassa aiemminkin. Iriksen poistuttua huoneesta Zoe sulki silmänsä hengittäen muutaman kerran syvään.
”Muistan taas, miksen käy kotona kuin jouluna. Pelkkä ajatus äidistä hyörimässä ympärillä saa pääni särkemään”, nainen valitti huokaisun kera, ennenkö kohotti jälleen kättään hapuillen Mayben sormia otteeseensa. ”Voinko vain piiloutua vaatekaappiisi, kunhan pääsen täältä?”

Maybe nykäisi tuoliaan eteenpäin ja punoi sormensa Zoen sormien lomaan, puristaen naisen kättä hellästi.
”Kyllä voit. Aivan ehdottomasti voit”, hän lupasi nauraa kehräten.
”Voit muuttaa huoneeseeni ja hemmottelen sinua niin, ettet halua enää palata kotiin.” Hän tekisi niin mielellään, oli Zoe toipumassa missä tahansa. Jos nainen lähtisi perheensä luo, ainakin vanhemmat pitäisivät Zoesta varmasti huolta eivätkä antaisi naisen rikkoa itseään heti uudelleen. Ja vaikka olisi kamalaa olla näkemättä joka päivä, he voisivat viestitellä ja ehkä hän voisi tulla käymään.
Mayben sisään päästänyt hoitaja ilmestyi ovelle, ja tyttö vilkaisi olkansa yli levottomasti, haluamatta lähteä vielä. Mutta ehkä vierailuaika ei ollut lopussa, vaan hoitaja haluaisi vain tarkastaa potilaan voinnin.

”Kuulostaa täydelliseltä”, nainen vastasi lämpöä äänessään. Milloinpa hän oli tahtonut lähteä minnekään Mayben luota? Koti saattoi aina odottaa hetken pidempään, jos se tarkoitti enemmän aikaa aurinkoisen tytön seurassa. Jos sairaala kieltäytyisi kotiuttamasta häntä tyhjään kotiin, hän vetoaisi Mayben seuraan. Täydellistä. Äiti ei voisi puuttua tilanteeseen kuin kylmällä vihanpidolla, mutta siinä nyt ei ollut mitään uutta.
”Olet puhdasta kultaa”, hän totesi silittäen peukalollaan tytön kämmenselkää. Hän ei ollut vitsaillut, kun oli sanonut Mayben olevan parasta hänen elämässään. Tyttö oli kuin tuulahdus raikasta meri-ilmaa ullakon tunkkaisen pölyn keskellä. Hoitajan saapuminen sai Zoen huokaisemaan hiljaa, mutta alistumaan kysymyksille, joita laitteita tarkastava hoitaja esitti. Nainen ei laskenut irti Mayben kädestä arvioidessaan kipua, epämukavuutta ja yleistä oloaan typerillä numeraalisilla asteikoilla, jotka eivät onnistuneet selittämään mitään. Hän kohotti päätään hoitajan tukemana sen verran, että hoitaja saattoi tarkastaa haavalapun takaraivolla, ja pyöräytti silmiään hoitajan arvioidessa pirteästi, että haava oli umpeutumassa oikein hyvin. Mahtavaa. Mitä jos seuraavalla kerralla kukaan ei poraisi ylimääräistä reikää hänen päähänsä, niin ei olisi haavaakaan paranneltavaksi?
”En muista eilisestä paljoakaan, ja olen silti jo täysin kyllästynyt täällä makoiluun”, Zoe puhahti hoitajan pitäessä itsensä kiireisenä taustalla hyrisevien ja silloin tällöin piippaavien laitteiden parissa.

Zoen lämpimät sanat saivat hänet tuntemaan ylitsevuotavaa, vatsanpohjaa nipistävää onnea siitä huolimatta, kuinka monta kertaa hän ne kuuli. Nainen toipuisi, pääsisi sairaalasta ja he voisivat olla onnellisia yhdessä. He voisivat viettää raukeita elokuvailtoja pitkien tallipäivien päätteeksi ja hiipiä salaa toistensa sänkyyn. Vaihtaa perhoset hänen vatsassaan lepattamaan saavia suudelmia, missä kukaan ei voisi nähdä. Kaikki tulisi olemaan hyvin nyt.
Maybe puristi naisen kättä ja käytti hoitajan hyörinnän tuoman hetken pyyhkiäkseen kasvojaan hupparinsa kärsineellä hihalla. Hän oli varmaan aikamoinen ilmestys, nuhjuisena ja toivottoman itkettyneenä, mutta ehkei se eronnut merkittävästi hevosenkuolasta, mudasta ja mustelmista.
”Tuon sinulle jotain viihdykettä huomenna”, tyttö lupasi, ”ja ennen kuin huomaatkaan, aika lentää ja pääset jo kotiin.”

Zoe ei voinut kuin ihailla Mayben päättäväisyyttä pysyä hänen luonaan. Tuhlata kallisarvoista aikaansa sairaalassa, kun tallillakin olisi ollut tehtävää. Tytöllä oli kourallinen hevosia ratsastettavaksi ja treenattavaksi, mahdollisuus osoittaa olevansa juuri niin lahjakas, kuin millaisena hän tyttöä piti, ja silti Maybe oli tässä. Hänen luonaan.
”Kiitos”, hän kiitti pehmeästi ja puristi tytön kättä. ”Mutta en tarvitse muuta viihdykettä niin kauan kuin olet siinä.” Puhuipa hän tänään kuin kaikki romanttisten komedioiden rakkaudessa epäonniset päähenkilöt. No, sitä ehtisi hävetä myöhemminkin.
”Toivottavasti perheeni ei ole ollut liian tökerö sinua kohtaan viime päivinä”, nainen koki tarpeelliseksi pahoitella. Hänen luottonsa perheen ymmärrykseen hänen hevospiireistä tuttuja henkilöitä kohtaan oli varsin matalalla.

Maybe ei voinut sanoa tunteneensa erityisen lämpimiä tunteita naisen vanhempia, varsinkaan äitiä kohtaan, edellisen viikon aikana, mutta varmasti nainen oli vain pelännyt lapsensa puolesta aivan samoin kuin hänkin oli pelännyt Zoen puolesta. Eikä nainen tiennyt, kuka hän oli tai mitä Zoe merkitsi hänelle, eikä hän voinut selittää, sillä ei halunnut pettää Zoen luottamusta.
Varmasti hän tekisi paremman vaikutuksen Wintereihin, jos kohtaisi perheen uudelleen toisena hetkenä.
”Ei tietenkään”, hän vakuutti hymyillen lämpimästi ja nauroi Zoen romanttisille, hänen sydäntään lämmittäville sanoille.
”Sinulla taitaa olla todella vahva kipulääkitys”, hän hymyili aurinkoisesti ja katsoi naista vilpittömällä hellyydellä. Hoitaja oli jättänyt heidät kaksin, katsottuaan paheksuen kelloaan ja sitten Maybeä. Tyttö vilkaisi ympärilleen ja hypähti jaloilleen, ja kun kukaan ei ollut katsomassa nojautui eteenpäin painamaan höyhenkeveän suudelman Zoen rohtuneille huulille.

Zoe ei uskonut sitä hetken vertaa. Hänen äitinsä oli voimakastahtoinen persoona, joka sanoi mitä tarkoitti eikä jäänyt kyselemään lupia. Hänen ei ollut vaikea kuvitella äidin suhtautuneen suurella epäluulolla ja hyytävällä inholla tallilta tuttuun Maybeen. Hänen täytyisi puhua vanhemmilleen sävyyn, joka ei jättäisi mitään arvailun varaan. Hänen ystäviään ei voinut kohdella kuin alempaa kastia - eikä missään nimessä Maybeä. Maybe oli hänen maailmansa valo, eikä kukaan, yhtään kukaan, saisi ajaa Maybeä pois hänen luotaan.
”Kenties”, nainen myönsi. Morfiini oli vahvaa, vaikka hän ei täyttä annosta saanutkaan. Kyllä hän silti tunsi sen, miten kipu ei tuntunut samalta, eivätkä ajatukset yhtä nopeilta ja ketteriltä kuin yleensä. Hän hymyili suudelman myötä eikä voinut olla naurahtamatta pienesti.
”Tunnen heti oloni paljon paremmaksi.”

”Varmasti”, Maybe nauraa kehräsi huvittuneena ja kosketti hellästi naisen tummia hiuksia. Vammojen tarkastelu lähietäisyydeltä sai hänet nielaisemaan levottomana. Ne muistuttivat häntä siitä, kuinka lähellä Zoen menetys oli ollut.
”Olen todella onnellinen siitä, että olet siinä”, hän sanoi ja istui takaisin tuolinsa laidalle, naisen vähemmän ruhjottu käsi omiensa välissä. Maybe hymyili, mutta ajatus oli niin synkkä, että silmät jäivät levottomiksi.
”En tiedä, mitä tekisin ilman sinua.”

”Hei, älä ajattele noin”, nainen kielsi nopeasti. Se ei ollut ajatusketju, joka päättyisi onnelliseen johtopäätökseen. Ne eivät koskaan päättyneet niin. Oli turha piinata itseään ajatuksilla siitä, mitä olisi voinut käydä, jos heillä olisi ollut huonompi tuuri. Hän oli tässä, hän tulisi kuntoon. Millään muulla ei ollut enää väliä.
”Et joudu ottamaan siitä selvää, joten älä edes ajattele sitä”, hän totesi toivoen, että voisi kurkottaa Mayben puoleen ja karistaa taakan, jota tyttö kantoi harteillaan. Maybe oli aivan liian nuori pelkäämään näin. ”Minä tulen kuntoon. Sitä varten nämä hoitajatkin ravaavat täällä.” Hän käänsi hetkeksi katseensa sairaalan valkoiseen kattoon. Miksi kaiken täytyi aina olla valkoista sairaaloissa?
”En voi edes kuvitella, miten raskas kulunut viikko on ollut sinulle. En ole koskaan joutunut istumaan kenenkään vierellä sairaalassa kuten sinä olet tehnyt minun tähteni, joten en edes väitä ymmärtäväni, miltä se on tuntunut. Mutta enää ei ole mitään syytä huoleen. Minä tulen kuntoon, ja tämä jää kaikki menneisyyteen kuten muutkin kolhut vuosien varrelta. Et enää muutaman vuoden päästä edes muista, kuinka monta päivää ja yötä jouduit viettämään täällä. Älä pelkää, älä enää. Minä en ole menossa yhtään minnekään, vaan olen ajamassa sinua kotiin tallilta vapaapäivinäsi ensivuonnakin.”

Hän ei ollut saanut istua Zoen vierellä. Hän ei ollut saanut nähdä naista tai edes kuulla uutisia naisen terveydentilasta, ennen kuin sai jonkun pehmitettyä epätoivollaan. Maybe painoi katseensa haluamatta kertoa sitä naiselle, jonka ei tarvinnut tuntea oloaan yhtään nykyistä huonommaksi. Onnettomuus tai sitä seurannut viikko ei ollut Zoen syytä eikä myöskään naisen perheen päätös.
”Hyvä niin”, hän hymyili nostaen katseensa uudelleen ja puristi naisen kättä.
”Tiedän, että kaikki järjestyy. Sinusta tulee parempi kuin uusi, ja ehkä pääset jopa nauttimaan lomasta, kun voit jo vähän paremmin. Älä huolehdi minusta! Olisin istunut odotushuoneessa vaikka kuukauden. Millään muulla ei ole väliä kuin sillä, että sinä tulet olemaan kunnossa.”

”Ei lomasta voi nauttia”, Zoe väitti vastaan huvittuneena, vaikka sydän ei ollutkaan sanoissa mukana. Hän ei osaisi olla aloillaan ja nauttia siitä, ettei ollut mitään tehtävää. Se ajaisi hänet hulluksi. Hänen täytyisi keksiä uusi harrastus tai työtehtävä, jota saattaisi hoitaa kotoakin. Kenties hän voisi suunnitella hevosten kisakalentereita ja valmennusaikatauluja jo kuukausia etukäteen. Ihan vain pitääkseen itsensä kiireisenä. Ne muuttuisivat kuitenkin viikkojen kuluessa.
”Huolehdin aina sinusta”, nainen tunnusti pieni hymy huulillaan. ”Siksi pyysin, että pidät itsestäsi huolta.”

”Et selvästi ole ollut oikealla lomalla”, Maybe nauraa hyrisi ja nosti jalat eteensä tuolille, kiertäen vapaan käsivartensa niiden ympärille. Koko selkä tuntui olevan pahemmanlaatuisessa jumissa odotushuoneessa vietettyjen öiden jäljiltä.
”Minun täytyy opettaa sinut lomailemaan, luulen.” Hän tekisi niin mielellään. Hän voisi opettaa Zoelle, millaisia kiireettömät vapaa-aamut saattoivat olla, millaista olisi kuljeskella rannalla tai nummella vailla kiirettä tai lähteä elokuviin tai vaikka hampurilaiselle spontaanisti muutaman minuutin varoitusajalla, koska mikään aikataulu ei rajoittanut - ja mitä mahdollisuuksia ulkomaille lähteminen tarjoaisi!
”Eihän sinun tarvitse minusta huolehtia! Totta kai pidän itsestäni huolta.”

”En ole tainnut olla”, Zoen oli myönnettävä se. Hän ei ollut ollut kunnon lomalla vuosiin. Hän oli käynyt Lontoossa Charlesin painostettua pitämään edes jonkinsortin lomaa kauempana tallista, mutta sitä tuskin laskettiin kunnon lomaksi, kun hän oli lähinnä vaeltanut orpona pitkin katuja ja laskenut tunteja siihen, että voisi nousta junan kyytiin ja palata pohjoiseen.
”Siinä voi kestää hetki”, nainen naurahti, vaikka ajatus ei ollut lainkaan niin vastenmielinen kuin hän oli pelännyt. Ehkä hän voisi nauttia lomasta kun saisi Mayben seurakseen. Ehkä. Toisaalta, mistäpä hän ei nauttinut, kun tyttö oli hänen rinnallaan? Maybe sai kaiken tuntumaan aina tuhatkertaisesti paremmalta, joten miksei siis lomankin.
”Ainakin sinulle riittää puuhaa loppuvuodeksi vapaapäivillesi. Opettaa minua lomailemaan. Ties vaikka Edgerly kiittäisi sinua värväämällä äitinsä antamaan sinulle lisää hevosia.”

”No siinä tapauksessa!” tyttö nauroi ja kumartui eteenpäin painamaan hellän suukon naisen rystysille, joita piteli käsiensä välissä. Zoe oli tässä. Hän oli tiennyt jo pitkään rakastavansa naista niin totisesti, ettei se ollut lainkaan hassua, mutta vasta hetki, jona hän kuuli Zoen loukkaantuneen hengenvaarallisesti eikä tiennyt näkisikö tätä enää koskaan, oli kertonut juuri kuinka paljon.
Mutta nyt Zoe oli tässä, ja kaikki tulisi olemaan hyvin.
”Missä perheesi muuten asuu? Jos äitisi vaatii sinut toipumaan luokseen, minne voin tulla katsomaan sinua?”

”En mene hänen luokseen”, Zoe vastasi. Se oli erittäin yksinkertaista. Hän ei kestäisi päivääkään äitinsä nurkissa. Iriskin olisi parempi vaihtoehto. ”Mutta he asuvat Gatesheadin aseman vieressä.” Siitä huolimatta, miten perhe asui Newcastlen lähiössä, ei hän käynyt heitä tapaamassa kuin aniharvoin. Se jos mikä oli riittävä todiste siitä, ettei sairasloma äidin luona ollut hyvä idea.
”Kunhan pääsen täältä, menen ihan vain kotiin, ja saat tulla katsomaan minua niin usein kuin vain tahdot”, nainen lupasi hymy huulille kohoten.

Maybe ei ollut varma, oliko Zoen hyvä toipua yksin kotona - nainen oli härkäpäinen ja ylpeä ja raahusti tallille vaikka yhdellä raajalla. Antaisiko Zoe itselleen aikaa toipua vai vakuuttaisiko olevansa aivan kunnossa, kunnes ei enää ollutkaan? Reaktiosta päätellen äidin luona toipuminen ei kuitenkaan ollut lainkaan rentouttava ajatus.
”Olen siitä hyvin iloinen”, tyttö vakuutti vilpittömästi hymyillen ja puristi naisen kättä, ”ja luultavasti kadut lupaustasi vielä.”
Hän kyyristi hartioitaan, kun hoitaja palasi, tällä kertaa kelloaan merkitsevästi naputtaen. Vierailuaika oli ohi. Maybe alistui paineen alla ja nousi ylös.
”Lupaathan levätä? Tulen heti huomenna takaisin.”

”En usko”, nainen vastasi hymyillen. Oli vaikea kuvitella katuvansa sitä, että saisi Mayben seurakseen päivien mittaan.
”Lupaan levätä”, Zoe vakuutti. ”Nähdään huomenna.” Hän puristi kevyesti Mayben kättä, ennenkö laski tytöstä irti ja tuijotti hoitajaa tyytymättömänä. Eikö hoitaja voisi Mayben poisajamisen sijaan vahtia, ettei hänen perheensä törmäisi sisään saarnaamaan hänelle? Voisiko hän vain kieltää päästämästä äitiä luokseen? Tai oikeastaan ketään paitsi Maybeä ja kenties Iristä silloin tällöin. Muutamaksi minuutiksi. Hänen täytyisi kysyä hoitajalta. Ei tosin tältä, sillä tämä tapaus ei näyttänyt kovinkaan onnelliselta ja elämäänsä tyytyväiseltä ajaessaan Maybeä ulos.

Tiistai 19. joulukuuta 2017 - ilta

Zoella oli huono omatunto siitä, miten hän oli ärähtänyt Maybelle täysin tyhjästä toissapäivänä, joten sovinnon eleenä nainen oli pyytänyt Maybeä luokseen illaksi. Hänellä ei ollut mitään syytä kiukutella Maybelle, mutta tyttö oli onnistunut yllättämään hänet huonona hetkenä. Tosin muunlaisia hetkiä ei enää tainnut ollakaan. Maisiekin vältteli kärttyistä omistajaansa katkerana ja loukkaantuneena, kun oli tullut häädetyksi sohvalta, ja Zoe oli aivan varma, että Duffy oli tahallaan polkaissut hänen jalkapöytänsä mustelmille aiemmin päivällä. Hän kiskoi sukan rujosti tummuneen jalkapöydän päälle ja toivoi, ettei se turpoaisi yön aikana. Hänen täytyisi päästä tallille huomennakin. Muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ollut.
Ovikellon soitto sai naisen säpsähtämään, vilkaisemaan hätäisenä ympärilleen ja suunnistamaan sen jälkeen ovelle, jotta hän voisi laskea Mayben sisään. Maisie ilmaisi selkeästi oman mielipiteensä laukkaamalla onnessaan Mayben jalkoihin häntä tarmokkaasti heiluen. Kummasti kärttyisä koira ei koskaan tervehtinyt häntä samalla innolla. Zoe juoksutti sormensa läpi pitkistä, mustista hiuksistaan, jotka olivat saaneet jäädä auki suihkun jälkeen. Ne olivat edelleen hieman kosteat. Olisi kai pitänyt jaksaa käyttää hiustenkuivaajaa, mutta se oli tuntunut ajatuksenakin aivan liian raskaalta.
”Hei”, hän tervehti astuen sentään lähemmäs sen verran, että voisi halata nuorempaansa. Uupumus tuntui vanhentaneen häntä vuosia viimeisen kuukauden aikana, eikä Zoe enää voinut ajatellakaan tallilla käymistä ilman meikkiä. Ei, kun tummat silmänaluset näkyivät muutoin kilometrin päähän. Olisi pitänyt levittää meikkivoidetta kasvoille suihkun jälkeenkin, niin hän olisi näyttänyt hieman enemmän siltä, ettei ollut herännyt kuolleista.
”Miten viikkosi on lähtenyt käyntiin?” Hän viittasi Maybeä astumaan peremmälle asuntoon ja mulkaisi synkeästi tytön jaloissa pyörivää koiraa, mikä sai Maisien murisemaan tapittaessaan häntä tiiviisti takaisin, ennen kuin koira siirtyi omalle pedilleen olohuoneen nurkkaan. Zoe suunnisti keittiöön noutamaan kahta suurta pizzalaatikkoa ja niiden mukana toimitettua limupulloa, sillä olihan hän luvannut Maybelle ruokaa. Jos kotiinkuljetuksella tilattuja pizzoja nyt saattoi ruokana pitää. Hän laski kantamuksensa sohvapöydälle ja istahti alas viittoen tyttöä käymään pizzojen kimppuun aivan vapaasti. Tallilla tuli aina nälkä.

Nykyään tuntui turvallisemmalta tervehtiä ensin Maisieta, jonka sentään saattoi luottaa olevan iloinen hänen näkemisestään. Maybe rapsutti terrierin valkoista turkkia lattialle kyykistyen, ennen kuin uskalsi nostaa katseensa Zoeen ja kiertää sitten helpottuneena käsivartensa naisen ympärille. Halaus sai hänen sydämensä särkemään, mutta tyttö työnsi vainoavan ahdistuksen syrjään ja nosti huulilleen aurinkoisen hymyn.
”Ihan hyvin. Fizz ja Taffy edistyvät molemmat, ja Lady mainitsi, että hänellä voisi olla minulle lisää hevosia”, hän sanoi tutkien naisen kasvoja katseellaan ja seurasi sitten peremmälle kiristäen ponihäntää, jolta silkkisen liukas, valkea tukka yritti karata.
”Mitä sinulle kuuluu? Menikö tallilla hyvin tänään?” Maybe kysyi istuen sohvan laidalle, uskaltamatta käpertyä enää Zoen kylkeen, niin kuin olisi halunnut.
”Kiitos”, hän lisäsi ja poimi palan pizzalaatikosta, vaikka tunsikin olonsa ennemmin pahoinvoivaksi kuin nälkäiseksi.

"Sehän on ihanaa", hän vastasi lämmöllä, joka tuntui vaativan aivan liikaa ponnisteluja ollakseen niin pieni asia. Hän oli vilpittömän onnellinen siitä, miten hyvin Maybellä sujui uusien hevostensa kanssa, vaikka aina siltä ei näyttänytkään. Hänestä tuntui, että ilon ilmaiseminen oli jotakin, mitä hän ei enää osannut.
"Ihan samoin kuin ennenkin", Zoe kohautti harteitaan ja veti jalkansa alleen sohvalla, vaikka ruhjottu jalkapöytä sitä protestoikin. "Duffy jyräsi ylitseni kun hain sitä sisään eikä Paddy meinannut syödä päiväruokiaan." Eikä hän ollut edes voinut tehdä mitään auttaakseen herkästi stressaantuvaa ruunaa, kun säteili itse ympärilleen niin mustaa energiaa. Jälleen yksi esimerkki lisää siitä, miten hän ei kyennyt enää edes hoitamaan töitään.
"Onneksi nyt on sentään talvitauko. Joko olet suunnitellut kisakalenterisi keväälle?"

”Olen pahoillani”, Maybe vetosi kuullessaan hankaluuksista hevosten kanssa ja ojensi kätensä puristaakseen Zoen kättä, mutta veti sen epäröiden takaisin. Ehkä nainen vain ärsyyntyisi ja nykäisisi kätensä pois.
”Choven kanssa kyllä”, tyttö nyökkäsi ja haukkasi epäröiden pizzaansa.
”Mutta Taffyn ja Fizzyn kanssa sitä katsotaan tammikuussa, kun Lady tulee katsomaan, miten ne toimivat kanssani.” Ajatuskin väänsi hänen vatsansa solmuun. Lady Edgerly oli vähintään yhtä kauhistuttava kuin poikansa, vaikka nuoremman Edgerlyn puheille hän uskaltautuikin rohkeasti halutessaan tehdä jotain hyvää ystävilleen. Hän toivoi olevansa odotusten arvoinen.
”Onko lääkäri sanonut, milloin pääset taas ratsastamaan?”

Zoe vilkaisi Mayben kättä tuntien palan takertuvan kurkkuunsa. Vaati useamman nielaisun, että hän sai työnnettyä tunteen sivuun ja pakotettua hieman lisää pizzaa alas. Hänen täytyisi syödä edes muutama siivu. Hän tiesi sen, mutta tieto itsessään ei tuonut kateissa olevaa ruokahalua takaisin.
"Ne toimivat hyvin, epäilemättä. Älä murehdi turhasta", hän koetti kannustaa pieni, epäröivä hymynhäive huulilla vieraillen. Ei tosin kestänyt kauaa, ennen kuin kasvoille oli jälleen palannut neutraali perusilme.
"Olet tehnyt niiden kanssa hienoa työtä, ja Lady Edgerly näkee sen varmasti." Kukapa ei näkisi? Maybe oli tehnyt niin tunnollisesti töitä kilparatsujensa kanssa, että kehitystä oli varmasti tapahtunut harppauksin. Hän ei voinut sanoa siitä mitään, kun ei ollut löytänyt aikaa tai jaksamista jäädä seuraamaan Mayben treenejä.
"Virallisesti sairaslomani loppuu tällä viikolla, mutta kuulemma ratsastamisen kanssa pitäisi ottaa rauhallisemmin." Hän ei voinut enää odottaa. Hän ei voinut vain katsoa, kuinka muut nousivat hevosten selkään ja lähtivät maastoon, jättäen hänet kiillottamaan varajalustimia, jotka kiilsivät jo puhtauttaan edellisen päivän jäljiltä.
"Kukaan ei suostu antamaan suoraa vastausta."

Maybe veti jalat koukkuun eteensä ja kiersi toisen käsivarren polviensa ympärille, katsellen värikkäitä, raidallisia sukkiaan. Hän haukkasi hajamielisesti pizzaansa.
”Ei kannata kiirehtiä satulaan nousemista, ettei toipuminen mene takapakkia, niin kuin Julianilla”, hän sanoi varovasti.
”En haluaisi, että satutat itsesi uudelleen.”

"Minä olen jo aivan kunnossa", Zoe heilautti kättään vähätellen. Hän suoriutui fysioterapeutin kanssa laaditusta kunto-ohjelmasta ongelmitta. Eikö se tarkoittanut, että hän voisi nousta satulaankin? Hän ei enää taipunut kaksin kerroin kivusta, jos erehtyi liikkumaan liian nopeasti tai terävästi, eikä onnettomuudesta ollut jäänyt muuta jälkeä kuin rujo arpi ja unettomat yöt.
"Ei minulle käy kuinkaan. En voi roikkua hyödyttömänä kuukautta toisensa jälkeen."

”Hyödyttömänä?” Maybe toisti ja katsahti Zoea huolissaan paksun otsatukkansa alta.
”Et sinä ole hyödytön, vaikket pystyisi vielä ratsastamaan. Ja on eri asia olla kunnossa näin kuin olla kunnossa satulassa, kun hevonen voi käydä pukittelemaan tai säikkymään ja sinkoilemaan, ja voit satuttaa itsesi uudelleen.”

"Kuka tahansa voi satuttaa itsensä, kun tekee töitä hevosten kanssa", Zoe huomautti. Sehän hänetkin oli tähän pisteeseen tuonut. Hän oli ollut täysin kunnossa, kunnes ei enää ollutkaan. Hän oli pysynyt poissa satulasta tähän päivään asti vain siitä syystä, ettei tahtonut vaarantaa hevosta. Jos hän ei pystyisikään ratsastamaan kuten ennen ja se johtaisi hevosen loukkaantumiseen, hän ei ikinä antaisi itselleen anteeksi.
"Osa työstäni on lämmitellä ja jäähdytellä hevosia sekä viedä niitä maastoon. En ole hyödyllinen kun en voi tehdä sitä. Kun herra Edgerly löytää kilparatsastajan hevosilleen, hän tarvitsee myös hoitajan, joka on töidensä tasalla."

”Niin voi, ja sitä suuremmalla syyllä sinun ei pitäisi vaarantaa itseäsi ratsastamalla puolikuntoisena”, Maybe vetosi ja kääntyi sohvalla niin, että saattoi katsoa Zoea paremmin.
”Zoe”, hän kurottui koskettamaan naisen kättä, ”Edgerly jumaloi sinua. Hän ei koskaan luovu sinusta vapaaehtoisesti. Eikö hän ole sanonut, että sinun pitää toipua rauhassa?”

"Tiedän", nainen huokaisi turhautuneena ja heitti pizzan reunan Maisien suuntaan. Terrieri kävi poimimassa taikinaherkun lattialta ja palasi takaisin pedilleen nakertamaan sitä.
"Minä olen toipunut rauhassa kohta yhdeksän viikkoa. Se on aivan naurettavan pitkä aika. Tällä alalla saa olla onnellinen, jos saa puolet siitä ajasta toipumiseen." Hyvä on, ei hänkään ollut noudattanut sairaslomaansa kuin puoleen väliin, ennen kuin oli palannut tallille auttamaan siinä missä pystyi, mutta se oli täysin muuttuneen tilanteen syytä.
"Minulla ei ole varaa koetella onneani enää yhtään enempää."

”Koetella onneasi?” Maybe kysyi vaaleat kulmat kurtistuen ja räpäytti muutaman kerran silmiään yrittäen ymmärtää, mitä Zoe sanoi.
”Luuletko, että menetät työsi Edgerlyn hoitajana, jos et ole satulassa heti kohta?” Ei kai Zoe niin voisi uskoa? Edgerlyhän jumaloi hevosenhoitajaansa, eikä miehellä todellakaan ollut pulaa rahasta.

"Maybe, hän tarvitsee hevosenhoitajan, enkä minä selkeästi kykene hoitamaan töitäni", Zoe puuskahti hieroen kasvojaan käsillään. Hänen pitämisensä palkkalistoilla ei ollut muuta kuin miehen ystävällisyyttä tässä kohtaa. Tai kenties kiirettä, sillä uuden kilparatsastajan löytäminen ei varmasti ollut helppoa, ellei ollut valmis siirtämään hevosiaan muualle.
"Hän olisi voinut irtisanoa minut jo kaksi kuukautta sitten. Annoin Selkien hypätä auton eteen", nainen pudisti päätään silmät tiukasti suljettuina. Öisissä painajaisissa välähtelevät kuvat eivät saisi tunkea näihin hetkiin, kun hän oli hereillä. "Se olisi voinut päättyä paljon rumemmin. Ja päättyikin, mutta ei vain Selkien osalta." Huzzle oli saanut ruhjeet, jotka olisivat kuuluneet Selkielle.

”Zoe, hän arvostaa enemmän hyvää työntekijää kuin rahaa”, Maybe vetosi ja siirtyi lähemmäs epätietoisena, kuinka voisi puhua järkeä naiselle.
”Eihän hänellä tunnu missään, vaikka hän maksaisi viidelle hevosenhoitajalle. Hän arvostaa sinua ja välittää sinusta, olen varma siitä. Hän ei ole hankkiutumassa sinusta eroon.”
Tyttö yritti tarttua Zoen käteen.
”Et sinä antanut Selkien hypätä auton eteen. Hevoset ovat arvaamattomia, ja kun ne säikähtävät, ei asialle voi mitään. Nelson kuoli, koska minä en hallinnut sitä hevosten säikähtäessä. Ei onnettomuudessa mikään ollut sinun syytäsi.”

"Siinähän se juuri on. Minä en ole hyvä työntekijä", Zoe sihahti päätään raivokkaasti pudistaen. Hyvä työntekijä selvisi työtehtävistään. Hän ei saanut edes talutettua Duffyä sisään jäämättä hevosen poljettavaksi.
"Hän palkkaa uuden hevosenhoitajan, ja mitä minä sen jälkeen teen? Pesen satuloita päivästä toiseen koska se on suurin piirtein kaikki, mitä pystyn tekemään?" Ei kiitos. Hän tahtoi tehdä omat työnsä, saman työn jota oli hoitanut vuosia. Se, ettei hän kyennyt siihen poltteli kuin happo suonissa ja sai naisen vetämään kätensä pois Mayben ulottuvilta.
"Minä seurasin lähestyvää autoa enkä Selkietä. Olisin voinut ennakoida, lukea sitä hieman tarkemmin, ja estää sitä loikkaamasta auton eteen. Selkie olisi yhtä hyvin voinut hypätä ojan pohjalle kuin tielle, mutta koska minä en ollut antamassa sille ohjeita, se valitsi tien. Se oli minun syytäni." Hän ponnisti jaloilleen ja juoksutti sormiaan hiustensa seassa. Maisie murisi, kun nainen astui liian lähelle suurta tyynyä, joka toimi koiran petinä, ja Zoe säpsähti kauemmas vilkaisten valkoista terrieriä inhoten.
"Minun olisi pitänyt tietää paremmin, eikä koskaan kääntää huomiotani pois Selkiestä."

Maybe nielaisi sen, miten paljon jälleen kerran torjutuksi tuleminen sattui. Sillä ei ollut väliä.
”Hän haluaa sinut, eikä sellaiselle miehelle ole ongelma odottaa, että olet jälleen terve”, tyttö vetosi halaten onnettomana polviaan, kun Zoe nousi ylös ja oli niin näkyvästi ahdistunut, että sattui.
”Sinä olet aivan uskomaton työntekijä, tiedäthän sinä sen? Kaikki sairastavat joskus. Ei se tee sinusta huonoa.”
Tyttö pudisti päätään pitkä, paksu ponihäntä keinahtaen.
”Zoe, onnettomuus ei ollut sinun syytäsi! Selkie on arvaamaton. Kukaan ei olisi voinut estää sitä, kun se päätti tehdä jotain.”

"Ei, mutta se on ongelma hevosille!" Zoe parahti. "Ne tarvitsevat elämäänsä vakautta ja rutiineja. Sen sijaan että niiden ympärillä pyörisi tuttuja henkilöitä, niitä ratsastavat vaihtelevat ihmiset ja hoitavat kuka milloinkin ehtii. Ne ovat kuin ratsastuskoulussa yllättäen, eivätkä ratsastuskoulun hevoset koskaan kummasti ole hyvällä tuulella. Duffykin on alkanut käyttäytyä ihan samoin kuin silloin, kun herra Edgerly osti sen. Karkailee tarhasta, jyrää päältä ja on ylipäätään täysin perseestä käsitellä. Se kaatoi minut, kun hain sen sisään. En edes muista, milloin viimeksi yksikään hevosista olisi edes töninyt minua voimalla, puhumattakaan sitten niin, että kävisin kunnolla polvillani." Hän hautasi kasvot käsiinsä ja veti väristen henkeä. Ei ollut Mayben syytä, ettei hän kyennyt pitämään huolta hevosista. Mikään ei ollut Mayben syytä, ja silti tytölle olisi ollut niin helppo huutaa ja kaataa kaikki paha olo tytön niskaan.
"Anteeksi, en tosiaankaan ole hyvää seuraa nyt", Zoe pahoitteli lyhyesti ja ravisti päätään koettaessaan ajaa ahdistavat ajatukset muualle. Hän ei kaivannut muistutusta kaikista epäonnistumisistaan, mutta se oli kaikki, mitä hän sai.

Maybe halasi tiukasti polviaan ja katseli Zoea niiden yli toivoen, että olisi voinut tehdä jotakin. Sanoa jotakin, mikä olisi merkinnyt jotakin.
”Ei ole sinun syytäsi, että loukkaannuit”, hän sanoi, ”ja sinun kuuluu antaa itsesi parantua, ennen kuin voit palata töihin. Ei ole sinun syytäsi, vaikka hevoset olisivat vähän hermostuneita. Onhan Bexkin nyt poissa.” Se sai surun vihlaisemaan häntä, sillä hän ikävöi energistä ystäväänsä kipeästi.
”Kuukauden tai parin päästä kaikki on varmasti jälleen hyvin. Nyt kaikki on vain vähän sekaisin, eikä se ole sinun syytäsi.”

"Minun pitäisi voida auttaa. Minä voisinkin, jos vain", jos vain mitä? Hän pudisti päätään tietämättä, miten päättää lausettaan. Jos hän olisi hieman parempi töissään? Jos hän ei olisi niin stressaantunut, että sai Paddynkin kääntymään pois luotaan? Hän vain tahtoi tehdä työnsä. Eihän se voinut olla liikaa vaadittu!
"Hevoset eivät tarvitse Halea", hän sihahti myrkyllisesti. "Niiden on parempi olla ilman häntä." Mutta ne tarvitsivat jotakin tuttua ja pysyvää. Olisiko Hale voinut töpeksiä vasta keväällä? Tai ennen kuin hän oli joutunut sairaslomalle. Niin, että hän olisi edes voinut olla täyttämässä kilparatsastajan jättämää aukkoa sen sijaan, että hevosille oli jouduttu etsimään ratsastajaa mistä tahansa.
"Kuukauden tai parin päästä on aivan liian myöhäistä. Jos Selkie hermoilee vielä viikonkin pidempään, se on kohta yhtä huono syömään kuin Paddy. Minä vain haluan pitää niistä huolta", hän pudisti päätään kolkko nauru huulilta karaten. Hyvinpä hän oli onnistunut pitämään yhdestäkään hevosesta huolta.

”Zoe”, Maybe vetosi onnettomana.
Voisiko hän pyytää naista istumaan alas? Ei, luultavasti Zoe vain huutaisi. Eikä nainen halunnut enää hänen lähelleen muutenkaan.
”Sinä pidät niistä huolta. Sinä pidät niistä parempaa huolta kuin kukaan, ja sinä autat. Kukaan ei kuvittelisikaan oikovansa missään Edgerlyn hevosten hoidon kanssa, koska he tietävät, että sinä pidät asioita silmällä. Kaikki tulee olemaan hyvin.”

"Se ei auta, jos hevoset eivät voi hyvin", Zoe pudisti päätään. Hän ei tehnyt tarpeeksi, kun sai Duffyn käyttäytymään niin törpösti lähellään ja Paddyn väistämään kosketusta. Hän ei ollut edes onnistunut auttamaan Selkien kanssa, vaan joutunut nielemään ylpeytensä ja pyytämään Nathania työskentelemään ruunan jalkojen parissa, jotta Selkie ei herkistyisi yhtään enempää. Ruuna varoi jo aivan riittämiin jalkojaan vain ja ainoastaan sen tähden, että oli polkenut hänen päältään. Hevonen ei voisi heittäytyä enää lainkaan herkemmäksi, tai alkaisi pian ylittää esteitäkin naurettavalla ilmavaralla, eikä hän voisi ottaa sitä vastuulleen.
"Minä en osaa pitää niistä huolta, kun en osaa pitää itsestänikään", hän käännähti ahdistuneena kannoillaan ja ravasi edestakaisin avoimessa tilassa. "Sinun ei pitäisi olla täällä. Sinun pitäisi olla kotona lepäämässä tai elokuvissa ystäviesi kanssa tai jossakin, mutta ei täällä", hän pudisti päätään. Hänestä ei ollut seuraksi.

Zoe ei tarkoittanut sitä. Zoe ei oikeasti halunnut hänen lähtevän, vaikka kuulostikin silti. Eihän? Maybe rutisti polviaan ja yritti olla ottamatta naisen sanoja torjuntana. Zoen oli vain paha olla. Oli turha edes vastata siihen, koska eihän hän ollut menossa minnekään. Hän oli sanonut aikaisemminkin, että Zoe oli hänen paras ystävänsä.
”Totta kai sinä osaat pitää niistä huolta”, hän vetosi, ”ja jos sinulla on raskasta, antaisit minun auttaa pitämään huolta sinusta.”

Hänestä tuntui, ettei hän osannut. Aina kun hän meni hevosten lähelle, jokin meni pieleen. Selkie säpsähti ämpäriä, Duffy kiilasi hänet ovenkarmiin, Paddy väisti rapsutusta. Hän ei osannut edes olla eläinten lähellä, joita oli hoitanut vuosia.
"Et sinä voi auttaa", hän pudisti päätään terävästi, "ei kukaan voi." Ei, kun hän ei antanut kenellekään mahdollisuutta. Oli vain paljon helpompaa työntää auttamaan ojennetut kädet sivuun ja kammeta itse itsensä jaloilleen. Tai olla kampeamatta, kummin vain.
"Sinun pitäisi pysyä minusta kaukana. Jos Edgerlyt saavat tietää", hän pudisti päätään kykenemättä viimeistelemään lausetta. Kukaan ei koskaan saisi tietää.

Maybe laski katseensa ja puri alahuultaan. Zoe ei tarkoittanut sitä, hän muistutti itseään. Zoen oli vain paha olla.
”Miksen minä voi auttaa?” hän kysyi ja tuijotti raidallisia varpaitaan, jotka palelivat sohvan laidalla. Pitäisi kai käyttää villasukkia.
”Ei sinun tarvitse olla heti terve ja täydellinen. Kukaan ei odota sitä sinulta. Sinä saat olla ihminen niin kuin me muutkin.”
Maybe nojasi leuan polviinsa ja tuijotti pöydänkulmaa itsepäisesti.
”Minä en halua pysyä sinusta kaukana.”

Heti olisi ollut viikkoa onnettomuuden jälkeen, ei kahta kuukautta myöhemmin. Hän oli ollut jo hyödytön painolasti kaksi kuukautta, kivireki jota muut joutuivat vetämään perässään. Hänen pitäisi olla jo työkykyinen, pystyä hoitamaan velvollisuutensa hetkeäkään haparoimatta ja jatkaa siitä, mihin oli jäänyt ennen onnettomuutta.
"Sinun pitäisi", Zoe vastasi kääntyen tytön puoleen. Hän pakotti levottomat jalkansa olemaan aloillaan hetken. Hän oli ravannut aivan tarpeeksi edestakaisin olohuoneessaan. Hän voisi olla aloillaan ja katsoa tyttöä. Katsoa Maybeä kunnolla, eikä vain ohimennen silmäkulmastaan.
"Minä olen aivan liian suuri riski otettavaksi. Sinun pitäisi pysyä minusta kaukana. En tajua, miksi edes enää olet siinä. Olen kohdellut sinua aivan kamalasti viimeaikoina."

Maybe kyyristi hartioitaan kuin itsensä suojaksi, kun Zoe jälleen kerran yritti ajaa hänet pois. Hän puri alahuultaan ja käski itseään hengittämään kivun läpi. Se ei ollut sen kummempaa kuin murtunut luu tai sijoiltaan luiskahtanut olkapää. Hengitä sisään ja ulos, älä oksenna. Hän tuijotti kiinteästi pöydänkulmaa, peläten katsoa Zoen kasvoja: ehkä hän näkisi niiltä, että Zoe oikeasti tarkoittaisikin sanojaan.
”Minä rakastan sinua”, hän sanoi hiljaa.
”Ja sinun on paha olla. Minä ymmärrän, ja olen tässä.” Mitä sitten, että Zoe sai hänet tuntemaan olonsa typeräksi ja mitättömäksi? Kun rakasti jotakuta, otti vastaan koko ihmisen, ei vain hyviä puolia.

Zoe tunsi saman kolauksen omatunnossaan, kuin mikä oli alunperinkin ajanut hänet pyytämään Maybeä kylään. Alkoi tosin käydä selväksi, että olisi ollut parempi vain pyytää tallilla anteeksi eikä kutsua tyttöä hänen luokseen. Hän ei osannut olla ihmisiksi, vaan satutti vain tyttöä joka välissä. Se riitti rikkomaan jotakin rinnassa. Hän ei koskaan ollut tahtonut nähdä Maybeä itseensä käpertyneenä ja surkeana hänen sohvallaan. Hän hieraisi kasvoja käsillään ja asteli sohvan luokse, joskaan ei uskaltanut istua alas Mayben vierelle. Sen sijaan nainen pudottautui polvilleen pehmoiselle matolle Mayben eteen ja koetti tavoitella tytön pöytään kiinnittynyttä katsetta.
"Se, että minun on paha olla, ei johdu sinusta, etkä sinä voi sille mitään. Sinun ei pitäisi joutua sietämään tällaista. On väärin, että puran pahaa oloani sinuun, ja olen pahoillani siitä", nainen pahoitteli hiljaa. Miksei hän osannut tehdä muuta kuin satuttaa tyttöä, joka oli jo kestänyt aivan tarpeeksi?

Zoe laskeutui matolle ja hitaasti Maybe käänsi katseensa naisen kasvoihin. Hän olisi halunnut tehdä jotakin. Koskettaa jotenkin, ihan vain kuten oli tehnyt ystävänä, mutta pelkäsi tulevansa sysätyksi syrjään.
”Mutta minä haluan olla kanssasi silloinkin, kun sinulla on vaikeaa. Kyllä sinä saat purkaa pahaa oloasi. En minä mene rikki”, hän protestoi ja hetken epäröityään ojensi kätensä koskettaakseen Zoen kauniita, tummia hiuksia.

"Tiedän, ettet mene rikki", nainen vakuutti. Maybe oli vahva, voimakastahtoinen nuori nainen, eikä todellakaan hajoaisi palasiksi vain sen tähden, ettei hän osannut käyttäytyä. "Mutta se ei tarkoita, että se olisi oikein. Ei minun kuulu painaa sinua alas, vaan nostaa ylös." Hän sulki silmänsä kallistaen päätään aavistuksen Mayben käden puoleen. Jos hän vain voisi olla edes hyvä töissään, olisi hänen niin paljon helpompi olla Maybenkin lähellä.

Maybe upotti helpottuneena sormensa paksuihin, suihkusta vielä hieman kosteisiin hiuksiin ja setvi niitä hellästi.
”Et sinä paina minua alas”, hän protestoi ja valui sitten lattialle naisen eteen. Ehkä hänen mielialansa silloin tällöin, mutta se oli vain hänen omaa epävarmuuttaan.
”Sinä olet kokenut kamalia asioita, ja sinulla on oikeus pahaan oloon. Minusta on ihanaa, jos voit kertoa minulle, mikä sinua ahdistaa.”

Sitä oli vaikea uskoa. Hän ei ollut muuta tehnytkään kuin lytännyt muita viime viikkoina. Nathankin oli ärähtänyt hänelle takaisin, vaikka mies ei lähes koskaan menettänyt malttiaan.
"Kaikki", nainen huokaisi ja levitti käsiään kutsuakseen lattialle valuneen tytön halaukseensa. "Minua ahdistaa aivan kaikki." Eikä hän tiennyt, miten käsitellä tunnetta, joka oli niin perin vieras näin valtavassa mittakaavassa. Hän halusi vain kääntää kelloja taaksepäin ja palata aikaan, kun oli vielä tiennyt, missä seisoi, eikä kukaan voinut vetää mattoa hänen jalkojensa alta.

Zoe tarjosi halausta ja sydän onnesta sykähtäen Maybe vastasi, kiertäen käsivartensa tiukasti naisen ympärille, nojautuen tätä vasten ja haudaten kasvonsa tummiin hiuksiin. Tällaisista hetkistä oli tullut harvinaisia aarteita.
”Mutta ei ikuisesti”, Maybe vakuutti, ”ja Zoe, sinä et ole hyödytön. Vaikka et voisi ratsastaa, vaikka et voisi edes kävellä, sinä et ole hyödytön.”

Hän ei voinut kuin toivoa tytön olevan oikeassa, kun rutisti Mayben tiukasti lähelleen. Hän ei kestäisi tätä ikuisesti. Jo kuluneet viikot olivat olleet aivan liikaa.
"Olen hyödytön tallilla, jos en pysty tekemään omaa osuuttani", nainen vastasi hiljaa. Hän ei ollut pystynyt kuin auttamaan muita. Sitä ei suinkaan voinut pitää hyödyllisenä, sillä muut olisivat pärjänneet vallan loistavasti ilman häntäkin.
"Kukaan ei tarvitse työntekijää joka ei voi tehdä töitä." Tai ystävää, joka ei tehnyt muuta kuin kiukutellut tyhjästä.

”Zoe”, Maybe vetosi halaten naista tiukemmin ja nojautui tämän syliin.
”Sinä et ole hyödytön. Vaikka et enää koskaan tekisi päivääkään töitä elämässäsi, sinä et ole hyödytön. Olet arvokas ihan vain sellaisena kuin olet.”
Hän setvi sormillaan tummia hiuksia ja hengitti syvään niiden tuoksua.
”Zoe, olen aivan varma, että Edgerly haluaa pitää sinut, vaikka olisit sairaslomalla seuraavan vuoden. Sinä tiedät, että hän pitää sinua uskomattoman hyvänä työntekijänä. Ei hänelle ole ongelma maksaa kahden hoitajan palkkaa yhtä aikaa. Eikö hän yritä aina tarjota sinullekin palkankorotusta?”

Maybe puhui niin uskomattoman kauniisti, mutta tytön sanoja värittivät vilpitön usko maailmaan ja elämään. Hänen näkemyksensä oli paljon synkempi ja kyynisempi.
"Toivottavasti en ole", hän mutisi. Hän ajaisi itsensä ja kaikki läheisensä hulluiksi, jos ei voisi tehdä töitä täyspäiväisesti. Hän ajoi jo nyt.
"Ei se ole kiinni rahasta. Jos hän palkkaa lisää hoitajia, hän ei tarvitse enää minua. Mitä iloa siitä olisi, että voisin palata töihin, jos ei enää olisi töitä mitä tehdä, kun joku toinen on jo tehnyt ne?" Hän oli aina uskonut, etteivät työt koskaan voineet loppua tallilta kesken, mutta viime viikot olivat osoittaneet moisen uskon vääräksi. Työt todella loppuivat kesken, jos päivässä oli aivan liian monta tuntia. Varusteita oli pestäväksi vain rajallinen määrä.

”Se, että hän haluaa sinut hevosenhoitajakseen eikä jotakuta muuta”, Maybe vetosi luottaen täysin siihen, mitä tulkitsi Edgerlyn käytöksestä hevosenhoitajaansa kohtaan. Totta kai Zoella olisi työ – nainen oli uskomaton hevosten kanssa!
”Ja kun voit taas paremmin, työsi on edelleen sinun.” Ehkä hänen pitäisi puhua Edgerlyn kanssa seuraavan kerran, kun ulkoministeri olisi pohjoisessa. Vihjata, että soitto Zoelle ei olisi pahitteeksi. Jos nainen ei uskoisi häntä, ehkä sitten työnantajaansa?
”Zoe, tiedäthän, että kykysi tehdä töitä ei määrittele sinua? Sinä olet arvokas, koska olet sinä.”

Hän tuskin uskoisi ketään. Ihmiset sanoivat jatkuvasti yhtä ja tekivät toista. Hän uskoisi vasta, kun voisi palata töihin ja todeta, ettei ollut syytä huoleen. Siinä vain kestäisi, eikä hänen kärsivällisyytensä tuntunut enää venyvän moisiin mittoihin.
"Minä olen minä, koska voin tehdä töitä hevosten kanssa", Zoe vastasi. Mitä hän oli tallin ulkopuolella? Ei mitään. Hänen elämänsä oli pyörinyt hevosten ympärillä. Kaikki tuttavatkin olivat tallilta, jos perheenjäseniä ei laskettu.
"Mutta ei sinun tarvitse huolehtia minusta, Maybe. Tulen kyllä kuntoon." Hän pääsisi satulaan vielä tämän vuoden puolella, vaatisi se millaista ihmettä tahansa. Hän ei suostuisi päättämään vuotta siihen, ettei voisi ratsastaa.

”Sinä olet sinä, koska olet vahva ja kaunis ja voimakastahtoinen ja lämmin ja uskollinen ja hauska ja ihastuttavan kiero ja rakastat hevosia”, Maybe protestoi ja suki tummia hiuksia, juoksuttaen vienosti viehättävältä shampoolta tuoksuvia hiuksia sormiensa lomassa.
”Totta kai minä huolehdin sinusta.” Eikö se kuulunut oikeuksiin silloin, kun jotakuta rakasti?
”Ja minä pidän huolta sinusta silloinkin, kun et itse pysty.”

Zoe rutisti Maybeä tiukemmin ja hautasi kasvonsa tytön kaulansyrjään estääkseen Maybeä näkemästä, miten kevyt puna kohosi poskille. Tyttö puhui hänestä aina niin kauniisti, vaikka sille ei ollut mitään syytä.
"En tahdo, että tuhlaat aikaasi minuun. Sinulla on paljon muitakin asioita, mihin keskittyä", hän mutisi hiljaa. Maybe ratsasti nykyään työkseen. Siinä riitti tekemistä. Ei hän tahtonut, että tyttö vielä sen lisäksi käyttäisi rajallista energiaansa hänestä huolehtimiseen. Hän oli aina pärjännyt yksin, ja pärjäisi tälläkin kertaa.

Se tuntui pahalta ja sai Mayben halaamaan Zoea tiukemmin. Ei, hän ei tulisi työnnetyksi syrjään.
”Minä en tuhlaa aikaani”, hän protestoi ja painoi kasvonsa tummiin hiuksiin.
”Minä rakastan sinua ja minä haluan olla kanssasi ja viettää aikaa kanssasi ja pitää sinusta huolta.”

Tuhlasi, juuri sitä Maybe teki. Tytön ajalle olisi ollut parempaakin käyttöä kuin istua hänen lattiallaan vakuuttelemassa, miten hänen työnsä ei ollut vaarassa.
"Minäkin-", hän aloitti, mutta joutui nielaisemaan kun ei saanut sanoja ulos suustaan. Miten vaikea muka oli vastata tytölle, että hänkin rakasti tuota? "Minä en tahdo, että joudut pitämään minusta huolta", hän sanoi sen sijaan. "Sinulla on paljon muutakin mistä huolehtia. Keskity hevosiisi, uraasi, minä tulen kyllä kuntoon."

Maybe hengitti syvään. Sisään, ulos, älä oksenna.
”Ne eivät ole toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja”, hän vastasi, yritti kiivetä itsepäisesti Zoen syliin ja painaa päänsä naisen hartialle.
”Minä rakastan sinua, ja minä haluan pitää sinusta huolta. En joudu, vaan haluan. Minä tiedän, että sinä tulet kuntoon. Minä vain haluan olla kanssasi koko matkan sinne.”

Ne tuntuivat olevan. Tyttö voisi käyttää aikansa niin paljon rakentavamminkin. Hänellä ei ollut tarjota Maybelle mitään, mikä olisi tytön ajan ja vaivan arvoista, ja silti vaaleahiuksinen tyttö oli tahtonut jäädä hänen luokseen.
"Olet toivottoman itsepäinen", hän vastasi antaen Mayben asettua paremmin syliinsä, mutta ei laskenut irti tytöstä. "Tahdon vain, että voit keskittyä siihen, mikä elämässä on tärkeää."

”Sinä olet minulle tärkeä”, Maybe protestoi ja kiersi käsivartensa tiukemmin Zoen niskalle ja jalkansa naisen vyötärön ympärille painautuen lähemmäs.
”Sinä olet minulle tärkeä, ja minä haluan sinut elämääni ja minulla pitäisi silloin olla oikeus keskittyä sinuun.”

Mutta hän oli vain... hän. Maybellä oli käsissään elämänsä tilaisuus nousta nopeasti kohti kenttäratsastuksen huippua, kun oli saanut taakseen niin merkittäviä nimiä. Ei häneen kannattanut keskittyä, kun tarjolla oli niin paljon muutakin, mihin käyttää rajallista aikaansa.
"Hyvä on", nainen taipui tietäen, ettei voisi voittaa tätä väittelyä. Maybe oli aivan liian päättäväinen, ja tyttö oli selvästi lyönyt mielipiteensä lukkoon. Hän voisi vain myöhemmin sanoa, että oli varoittanut. Kuten aina ennenkin.
"Olen onnellinen, että olet siinä", hän tunnusti silittäen toisella kädellään Mayben selkää.

Tunnustus sai kyyneleet tulvahtamaan varoituksetta Mayben silmiin ja tyttö räpytteli niitä kiivasti pois, piilottaen pisamaiset kasvonsa Zoen kaulataipeeseen ja avoimiin, tummiin hiuksiin. Hän ei ollut tainnut edes tiedostaa, miten kipeästi oli toivonut kuulevansa sen: ettei Zoe todella halunnut häntä pois elämästään, ettei nainen ollut loputtoman kyllästynyt häneen.
”Minäkin olen onnellinen, että olet siinä”, hän vastasi, kun saattoi luottaa äänensä olevan särkymättä, ja halasi Zoea tiukemmin.

Zoe ei ollut odottanut moista reaktiota, eikä hetkeen tiennyt, miten reagoida. Hän räpäytti hämmentyneenä silmiään, ennen kuin jatkoi tytön selän silittelyä. Tietenkin hän tahtoi Mayben olevan luonaan, vaikka se olikin niin tavattoman itsekäs toive.
"Hyvä", nainen vastasi hiljaa. Ehkä hän saattaisi edes tämän yhden hetken olla tuntematta syyllisyyttä siitä, että oli varastanut Mayben illaksi.
"Onhan sinulla kaikki varmasti hyvin?" Zoe kysyi samalla hiljaisella, pehmeällä äänensävyllä. "Olen keskittynyt niin paljon itseeni, etten ole edes tajunnut kunnolla kysyä."

Maybe pyyhkäisi poskiaan vaivihkaa turkoosin hupparinsa hihaan, ennen kuin kiersi sen takaisin Zoen niskalle ja käpertyi lähemmäs naisen rintaa.
”Totta kai on”, hän vakuutti ja hillitsi halunsa painaa huulensa vasten Zoen kaulaa. Hän ei halunnut tulla sysätyksi syrjään, ja hänen pitäisi olla kiitollinen vain siitä, että sai olla näin lähellä ja näin pitkään. Totta kai hän oli kunnossa. Painajaiset loppuisivat, hän voisi katsoa itseään peilistä eikä hän itkisi yksinään typeristä, pinnallisista ja turhanpäiväisistä asioista.
”Minulla on vain ikävä sinua.”

"Jos olet aivan varma", nainen vastasi sulkien silmänsä. Maybe oli tässä eikä ollut lähtemässä yhtään minnekään, joten hän voisi yhtä hyvin nauttia siitä, että saattoi pidellä tyttöä lähellään. Ei tarvinnut tuntea syyllisyyttä tai vihata itseään siitä hyvästä.
"Olen pahoillani", hän mutisi silittäen Mayben selkää. Hän ei ollut koskaan tahtonut satuttaa tyttöä tai aiheuttaa tuolle mielipahaa, mutta tuntui onnistuvan siinä jokaisessa käänteessä.
"Nyt olen tässä, ei tarvitse enää ikävöidä."

Maybe ikävöi silti. Hän muisteli niitä unenomaisia hetkiä heidän välillää, jolloin hän oli saanut ylittää ystävyyden rajan, kun vatsassa kutittavat perhoset olivat saaneet hänet tuntemaan olonsa hulluksi, miten hän vaali muistoja siitä, miten pehmeiltä Zoen huulet tuntuivat, miten hyvältä nainen tuoksui ja miltä tämän iho maistui.
Mutta ei ollut mikään ihme, jos Zoe ei halunnut enää hänen lähelleen.
Maybe vetäytyi sen verran kauemmas, että saattoi nähdä naisen kasvot ja koskettaa poskea sormenpäillään. Hän nojautui epäröiden lähemmäs ja yritti painaa suudelman ensin naisen poskelle, sitten huulille.

Zoe hymyili pienesti, pehmeästi Maybelle ja hillitsi halua pyyhkäistä ponnarilta karannut hiussuortuva tytön korvan taakse. Hän katseli pisamaisia, kalpeita kasvoja ja säihkyvän sinisiä silmiä tietämättä mitä tehdä tai sanoa. Saattoiko hän edes sanoa mitään, millä olisi merkitystä? Hän tiesi oman arvonsa, tai kenties parempi sana tässä kohtaa olisi arvottomuutensa, joten mitä sellaista hän voisi muka Maybelle tarjota, mitä tyttö tahtoisi kuulla? Ei mitään. Hän sulki värähtäen silmänsä ja vastasi pehmeästi suudelmaan, vaikka järki käskikin tekemään aivan toisin. Hän oli itsekäs, niin perin itsekäs, mutta syytökset oli luvattoman helppo vaimentaa ja sen sijaan vetää Maybeä lähemmäs ja kietoa toinen käsi tytön niskan ympärille.

Zoe ei työntänyt häntä pois. Helpotus sai Mayben hartiat rentoutumaan ja tytön nojautumaan kaivaten lähemmäs naista. Hän punoi sormensa tummiin hiuksiin ja jatkoi suudelmaa toisella, kolmannellakin. Ehkä oli väärin kaivata Zoea näin, mutta hän ei voinut itselleen mitään. Hän rakasti naista. Hän rakasti sitä, miltä suudelma tuntui ja miten se sai perhot lepattamaan hänen vatsanpohjassaan. Ja sitä, miltä tummat hiukset tuoksuivat ja millainen lämpö hänen sisällään läikähti aina, kun Zoe hyväksyi hänet lähelleen.
Miten lohdullinen ajatus oli, että ehkä nainen ei nähnyt häntä yhtä vastenmielisenä kuin hän itse.

Zoen silmissä Maybe oli kaunis, vastustamaton ja suorastaan taianomainen. Hän ei edes tiennyt, mihin verrata tyttöä, kun kaikki tuntuivat kalpenevan Mayben rinnalla. Hän ei ollut koskaan ollut taitava sanoissaan, lahjakas ilmaisemaan itseään korukielisin sanaleikein tai edes jakamaan kehuja, eikä tälläkään kertaa osannut sanoa mitään. Vaan ehkä, ehkä, teot puhuivat puolestaan. Ehkä se riitti, miten hän kaipasi mahdollisuutta vetää Maybe lähelleen eikä koskaan laskea irti, varastaa vielä yhden suudelman pehmeiltä huulilta ja koskettaa hellästi tytön poskea sormillaan. Ehkä se kertoi enemmän kuin sanat, joihin hän olisi kuitenkin vain sotkeutunut, jotka olisivat tulleet kieleltä ulos terävämpinä kuin hän tarkoitti, jotka olivat vain puhetta, tyhjiä lupauksia.
"Ei!" Zoe joutui katkaisemaan suudelman terävästi kun huomasi sohvapöytää vasten kiipeilevän valkoisen terrierin silmäkulmastaan. "Maisie, hyi!" Koira ei näyttänyt lainkaan häpeilevältä, kun palasi tyynylleen. Enemmänkin eläin näytti pettyneeltä, kun ei ollut onnistunut viemään pizzalaatikkoa mennessään.
"Hitto tuota koiraa", hän nurisi, vilkaisi Mayben kasvoja ja hymyili pehmeästi. Käsi kohosi hipaisemaan pisamaista poskea, ja nainen painoi pehmeän suudelman Mayben huulille. "Anteeksi että olen kohdellut sinua niin rumasti."

Maybe pudisti päätään.
”Et sinä ole”, hän vakuutti, sillä oliko sillä väliä? Zoella oli paha olla, ja nainen sai purkaa sen ulos. Ei hän menisi rikki – ei ainakaan nyt, kun Zoe halusi hänet vielä elämäänsä. Ihastunut, hykertävä onni kehräsi hänen sisällään huumaavana, kun nainen suuteli häntä jopa sen jälkeen, kun röyhkeä terrieri oli keskeyttänyt heidät.
Maybe punoi sormiaan tummiin, ihanalta tuoksuviin hiuksiin ja tutki naisen tummanruskeita silmiä ihaillen, kuinka pitkät ripset heittivät siroja varjoja poskille.
”Olet niin kovin kaunis”, hän sanoi uskaltaen jälleen, kun tuli hyväksytyksi Zoen syliin. Tyttö nojautui lähemmäs ja painoi huulensa vasten pehmeää kaulansyrjää.

"Maybe, ei sinun tarvitse valehdella minulle. Hyväksy vain anteeksipyyntöni", nainen korjasi pehmeästi ja hipaisi huulillaan tytön nenänpäätä. Hän tiesi tarkalleen, miten ikävästi oli kohdellut Maybeä, eikä ollut ylpeä siitä. Halea oli saattanut potkia miten tahansa, mutta Hale olikin ollut rasittava, lapsellinen hulttio. Maybe ei ansainnut hänen kiukutteluaan. Tytön sanat saivat naisen värähtämään. Hän ei ollut kaunis, ei enää. Hän oli kuin Frankensteinin hirviö, rujosti kokoon parsittu ilmestys, eikä kaunis suinkaan ollut sana, jota hänestä saattoi käyttää. Vastaväitteet kuolivat kuitenkin huulille, sillä hän oli väitellyt jo aivan liikaa tytön kanssa yhdeksi illaksi.
"Sinä olet aivan liian kiltti minulle", nainen sanoi sen sijaan ja juoksutti käsiään tytön selkää pitkin. Tahto ujuttaa sormet paidan alle, koskettaa paljasta ihoa, sykki vahvana jokaisen kiihtyneen sydämenlyönnin myötä, mutta hän ei voisi tehdä niin. Se kannustaisi Maybeä tekemään saman, eikä mikään voisi piilottaa hänen vatsaansa halkovaa arpea.

”Hyvä on”, Maybe mumisi ja hamusi suudelmin tietä leukaperältä korvalle ja alas kaulaa, veistoksellisille solisluille saakka. Taivas, miten hän kaipasi Zoea. Pelkkää naisen läsnäoloa, tuoksua ja lämpöä. Kaikki hänessä kaipasi enemmän, kaipasi koskettaa paljasta ihoa, painautua lähelle, mutta ei hän voisi tehdä niin. Zoe ei pitäisi siitä.
Eikä kukaan haluaisi jotakuta niin… Likaista kuin hän. Niinpä tyttö vain punoi kaipaavia sormiaan tummiin hiuksiin ja hengitti vasten kaulataipeen ihoa, painaen sille suudelmia, joilla oli vaikeaa tyydyttää täysin rakastuneen nälkää.
”Sinä ansaitset vain hyviä asioita. Kuinka voisin olla liian kiltti?”

Zoe sulki silmänsä ja keskittyi hengittämiseen, vaikka Maybe tekikin siitä niin tavattoman vaikeaa. Hänen täytyisi keskittyä, pitää ajatukset edes jotenkin kurissa, tai mistään ei tulisi yhtään mitään. Hän ei voisi antaa ajatustensa harhailla ja keskittyä vain sähköiseen virtaan, joka kulki suonissa. Veren kohina korvissa ja kiihtynyt, epätasaisesti pomppiva syke eivät suinkaan tehneet siitä helppoa.
"Olet liian kiltti. Aina ollut ja aina tulet olemaan", Zoe vastasi. Maybe antoi hänelle uuden mahdollisuuden kerran toisensa jälkeen. Hän ei ollut ansainnut niistä yhtäkään, puhumattakaan näin monista. "Voisit saada kenet tahansa, ja silti tahdot viettää aikaa minun kanssani." Hänen, joka ei kyennyt edes katsomaan itseään peilistä ja kulkemaan tytön kanssa käsi kädessä kaduilla siinä pelossa, että joku näkisi.

Ei, ei voisi. Mutta Maybe ei halunnut sanoa sitä ääneen. Eikä sitä, miten häkeltynyt oli siitä, että tuntui kelpaavan Zoelle.
”Totta kai haluan viettää aikaa sinun kanssasi”, hän vastasi ja painautui lähemmäs halaten naista tiukasti. Miten nainen saattoi olla niin pehmeä ja tuoksua niin hyvältä? Maybe hengitti syvään Zoen kaulaa vasten.
”Sinä olet ihanin, uskomattomin ja kaunein ihminen, jonka olen tavannut.” Hetken Maybe epäröi, silittäen tummia hiuksia.
”Saisinko jäädä tänne täksi yöksi?”

Hänelle se ei ollut mikään itsestäänselvyys. Se, että Maybe tahtoi viettää aikaa hänen kanssaan oli ihme, jolle oli vaikea löytää selitystä. Kenties ihmeille ei kuulunutkaan olla selityksiä.
"Imartelet", nainen hymähti huvittuneena. Maybe oli aina puhunut aivan liian kauniisti hänestä, eikä tytön sanoilla ollut tälläkään kertaa mitään pohjaa todellisuudessa. Tai sitten Maybe oli vain kohdannut kerrassaan surkeita ihmiskunnan edustajia. Hän nojasi sen verran kauemmas, että saattoi katsella tytön kasvoja. Kätkeytyikö pyyntöön jotakin muutakin, kuin mitä pelkkä kysymys suoraan esitti? Särkisikö hän tytön viattoman sydämen pahemmin kieltämällä yökyläilyn jo nyt vai torjuessaan Mayben myöhemmin, jos tyttö ymmärtäisi väärin?
"Tietenkin saat", hän vastasi lyhyen pohdinnan jälkeen ja hymyili Maybelle. "Saat aina tulla tänne yöksi, kun tahdot. Ovi on avoinna."

”Enkä imartele”, Maybe protestoi ja suli onnelliseen hymyyn, kun Zoe myöntyi. Se sai hänen vatsanpohjansa nipistämään, vaikka eihän se tarkoittanutkaan mitään muuta kuin mahdollisuutta nukkua naisen vieressä ja viettää useampi tunti aikaa yhdessä. Zoe ei haluaisi häntä vieläkään, ja ehkä niin oli vain hyvä. Ehkä hän ei edes pystyisi siihen. Purskahtaisi vain itkuun kuin mikäkin nynny ja lukkiutuisi kylpyhuoneeseen.
”Kiitos”, tyttö vetosi ja halasi naista tiukasti.
”Olen kaivannut sinua.”

"Imarteletpas", Zoe pyöräytti silmiään huvittuneena. Sitähän Maybe juuri teki. Tyttö kaunisteli asioita, jotta hänellä olisi parempi mieli. Ei kai nuorempaa voinut siitä syyttää, kun tuo oli ensin joutunut todistamaan hänen kiukutteluaan lähietäisyydeltä.
"Minäkin sinua", hän vakuutti vastaten lämmöllä halaukseen. Niin vaikeaa kuin asioiden myöntäminen joskus ääneen olikin, ei tämä ollut yksi niistä hetkistä. Hänen oli ollut ikävä Maybeä, ja sen hän saattoi sanoa ääneen.
"Mutta jos siitä ei ole liikaa harmia, voisimmeko siirtyä istumaan sohvalle?" Hän ehdotti naurua äänessään. "Matto ei ole aivan niin pehmoinen, että tässä olisi mukava istuskella."

Mayben olisi tehnyt mieli inttää vastaan – hänelle Zoe oli kaikkea sitä, mitä hän sanoi. Eikö nainen todella nähnyt sitä itse? Mutta Zoe oli luultavasti ainoita ihmisiä maailmassa, joka oli aivan yhtä itsepäinen kuin hänkin.
”Voisimme”, hän nauroi ja kiipesi vastahakoisesti pois naisen sylistä päästäen tämän ylös ja istahti sohvan laidalle. Raitasukkiin verhotut, palelevat varpaat seurasivat pian mukana, ja Maybe hankasi niitä käsillään.
”Tuletko tallille huomenna?” tyttö kysyi, ”voin ajaa sinut aamulla, jos haluat.”

Zoe kampesi itsensä kankeasti jaloilleen. Saattoivatpa jalat puutua lyhyessä ajassa niin, etteivät tuntuneet toimivan kunnolla. Hän istahti sohvalle tarjoten paikkaa kainalossaan tytölle. Ei hän ollut pyytänyt Maybeä nousemaan koska tahtoi kauemmas tytöstä, vaan koska lattia ei ihan rehellisesti sanottuna ollut lainkaan mukava, kun siinä oli polvillaan.
”Tietenkin tulen”, nainen vastasi. Mitä muutakaan hän tekisi? Hevoset tarvitsivat häntä, tai ehkä oikeammin hän tarvitsi illuusiota siitä, että saattoi olla hyödyllinen työpaikallaan. ”Se olisi mukavaa, kiitos.” Hän vilkaisi tyttöä ja kurkotti poimimaan sekä kaukosäätimen että pehmoisen viltin käteensä. Maybe näytti palelevan, joten hän heitti viltin tytön ylle ja naksautti television päälle.
”Kenties voimme katsoa jotain hetken, ennen kuin menemme nukkumaan?” Hän ehdotti selaten kanavien tarjontaa. Yllättäen televisiosta ei tullut mitään kelvollista juuri tällä hetkellä, mutta sitä varten oli tallentavan digiboksin tarjonta, josta oli helppo valita muutamaa päivää aiemmin tullut elokuva taustalle pyörimään. Hän olisi keksinyt monta paljon huonompaa tapaa viettää iltaa kuin sohvalla Maybe kainalossa.

Keskiviikko 31. tammikuuta 2018, ilta

Hän oli kenties kutsunut itse itsensä kylään, mutta Maybe ei ollut vastustellut liikoja ja Zoe oli päättänyt laskea sen tilastoissa yhteiseksi päätökseksi. Tai joksikin sellaiseksi. Hänellä oli ollut kädet täynnä töitä kahden kilparatsastajan kanssa, ja vaikka hevosten määrä ei ollut tuplaantunut, työtaakka tuntui silti kasvaneen huomattavasti. Hän muistutti itselleen, että se oli vain hyvä asia. Se tarkoitti, että hän pystyi tekemään työnsä ilman muiden apua. Nathan ei huomaamattomasti avustanut häntä sivummalla, hakenut hevosia sisään ja siirtänyt niitä solariumista karsinoihin. Hän teki kaiken itse, ja se oli ainoa syy, miksi töitä tuntui olevan enemmän. Mutta nyt työpäivä oli tullut päätökseensä, ja hän odotteli Maybeä tallin valkeaan seinään nojaillen, mitään näkemätön katse tallipihan kiveykseen suunnattuna. Käsivartta kolotti sen jäljiltä, kun Duffy oli kiilannut hänet päin karsinan ovenkarmia, ja polvi valitti Selkien rykäisyn seurauksena, mutta Zoe ei olisi voinut olla tyytyväisempi tuijottaessaan mukulakiviä.
Paitsi siinä hetkessä, kun tiedosti liikkeen näkökenttänsä laidoilla, kääntyi katsomaan kunnolla ja tunnisti Mayben. Huulille leviävä pieni hymy oli vain murto-osan siitä, mitä hän tunsi, mutta lopuille ei ollut sanoja tai eleitä, ei ainakaan hänen maailmassaan.
”Kaikki uljaat kilparatsusi valmiina yötä varten?” Hän kysäisi pieni hymy yhä huulillaan. Sen tukahduttaminen olisi vaatinut enemmän ponnisteluja, kuin mihin hänellä oli voimia. Ehkä olisi ollut parempi odottaa Maybeä tuon asunnon edessä, niin hän olisi voinut nyt tervehtiä Maybeä kuten tyttö olisi ansainnut, mutta hän ei ollut tahtonut, että Maybe joutuisi taittamaan pimeän polun kartanolle yksinään. Sen hinta taisi olla siinä, että nyt hänen täytyi - ainakin vielä hetken ajan - leikkiä, ettei Maybe ollut sen kummoisempi kuin muutkaan tallilla pyörivät työntekijät. Tällaisina hetkinä hän ei voinut kuin vihata itseään, kun ei kyennyt kurkottamaan tytön puoleen ja vetämään tuota edes halaukseen, suudelmasta puhumattakaan.

Maybe ei voinut teeskennellä, että Zoe olisi hänelle kuten kuka tahansa muu. Hän ei saisi halata - saati suudella - naista muiden nähden, mutta se ei estänyt hänen silmiään syttymästä ja koko pisamaisia kasvoja hehkumasta.
Hän oli vain tavattoman onnellinen nähdessään parhaan ystävänsä.
Hän kiirehti askeliaan suoristaen turkoosin Puman hupparin huppua ja nypäten hajamielisesti heinänkorren irti silkkisestä, valkeasta ponihännästään.
”Hei! Mennäänkö?” hän kysyi ja esti itseään ojentamasta kättään Zoelle. Vaikka ei kukaan heitä katselisi pimeällä polulla kohti nukkuvaa, historiallista kartanoa.

"Mennään", Zoe vahvisti nyökkäyksen kera. Heti. Äkkiä. Ennen kuin hän kurkottaisi kohti Maybeä tallirakennuksen valaistuksessa. Koskaan ei tiennyt, kuka oli lähettyvillä ja katseli ympärilleen.
"Miten päiväsi sujui?" Hän oli ollut niin kiireinen, ettei ollut ehtinyt edes vilkaista Mayben suuntaan työpäivän aikana. Sen aiheuttama syyllisyys oli varsin uusi tunne, mutta kai se oli parempi kuin tuntea syyllisyyttä siitä, että hän oli vilkaissut puhelintaan työajalla.

Maybe työnsi kätensä hupparinsa taskuihin pitääkseen ne tekemästä jotain, mistä Zoe voisi pahoittaa mielensä. Askelten reipas, hyväntuulinen rytmi sai pitkän, paksun ponihännän keinahtelemaan.
”Oikein hyvin! Julian kehui Chovea tänään – ajattele, eikä se ole edes kouluratsu”, hän kehräsi käheästä naurusta, ”ja poikani edistyvät hyvin.” Fitzrovia oli saattanut olla liukas kuin saippua ulkokentän treeneissä ja ollut suistaa hänet kosteaan hiekkaan, mutta se ei tehnyt päivästä kurjaa.
”Miten sinun päiväsi meni?”

"Upeaa, Maybe", hän onnitteli vilpittömästi. Kehut Julianilta eivät tosiaankaan olleet itsestäänselvyys, joten Maybe ja Chove olivat todella tehneet töitä niiden eteen. Se oli jo itsessään riittävä syy onnitteluihin.
"Kahteen paikkaan repeämistä harjoitellessa", Zoe vastasi pehmeän naurahduksen kera. "Vaatii vielä hieman harjoittelua, että saan kaikki aikataulut pitämään kahden kilparatsastajan välillä. Siitä on vierähtänyt jo varsin pitkä hetki, kun olen viimeksi joutunut juoksemaan useamman oikkujen mukaan."

”Ehkä sinä voit pistää heidät ruotuun ja juoksuttaa heitä?” Maybe ehdotti vaaleansiniset silmät hyväntuulisesti siristyen ja pidensi askeltaan heidän kiivetessään ylös nurmikkoista rinnettä kohti kartanon sivurakennuksiin kunnostettuja työntekijöiden mökkejä. Rose Cottage oli koti sen värittämistä muistoista huolimatta.
”Kuinka Paddy voi? Siitä on hetki, kun olen viimeksi ehtinyt hemmottelemaan sitä.”

Zoe naurahti Mayben ehdotukselle. Jos se vain olisi ollut mahdollista, hän olisi ehdottomasti tehnyt niin.
"Sääli, etteivät he ole töissä minulla", hän tarjosi sen sijaan vastaukseksi pienen hymyn kera. Hänen täytyi joustaa kilparatsastajien tahdon mukaan, mutta sentään nykyiset kilparatsastajat eivät olleet ihmishirviöitä. Hänellä ei ollut mitään valitettavaa.
"Paddy voi hyvin", nainen vakuutti lämmöllä, joka eksyi ääneen vain silloin, kun keskustelu kääntyi eläkkeelle jääneeseen kilparatsuun. "On ollut ihana päästä maastoilemaan yhdessä taas pitkästä aikaa. Paddy on todellinen kullanmuru."

”Se rakastaa sinua”, Maybe sanoi ja tuuppasi Zoea pehmeästi käsivarteen olkapäällään. Hän oli nähnyt, millaista tulta suuri kimo saattoi väreillä ratsastajan alla tai miten hurjaksi sininen päivä saattoi sen muuttaa.
Hän avasi mökin oven ja viittoi Zoen perässään huoneeseensa, lukiten tottumuksesta oven lukuisat lukot, ennen kuin saattoi rentouttaa hartiansa ja sytyttää kauniin, paperivarjostimella varustetun jalkalampun, joka heitti laivastonsinisellä, valkoisella ja vaaleanpunaisella sisustettuun huoneeseen pehmeän valon.
”Haluaisitko jotain juotavaa?” hän kysyi, kun kiskoi hupparin päänsä yli ja kyykistyi kaivamaan yöpöydän laatikosta suklaalevyn ja pussin irtokarkkia.

"Ja minä sitä", Zoe vastasi nopeasti. Tietenkin hän rakasti Paddyä. Paddy oli ihana hevonen, jota oli helppo rakastaa. Hän ei luottaisi yhteenkään ihmiseen, joka ei pitäisi Paddystä. Nainen siirtyi Mayben perässä sisään mökkiin ja aina tytön huoneeseen asti. Lukkojen sulkeminen rutiinilla sai naisen koskettamaan ohikulkeissaan Mayben hartiaa. Tyttöparka. Hän ei voinut kuvitellakaan, millaista oli elää ympäristössä, joka muistutti jatkuvasti kamaluuksista, joita oli joutunut kokemaan. Hän oli vaihtanut osoitettaan heti, kun aiempaan kotiin oli tullut yhdistettyä negatiivinen tunnelataus.
"Ei kiitos, en tarvitse mitään", nainen vakuutti ja levitti sen sijaan takin alta paljastuneita käsivarsiaan voidakseen vetää Mayben halaukseen, jonka normaali ihminen olisi antanut jo tallipihalla..

Maybe sukelsi Zoen syliin, kiertäen paljaat, pisamien kirjomat käsivartensa naisen vyötärön ympärille ja painen poskensa vasten rintakehää. Hän hengitti syvään rakastamaansa tuoksua ja nosti sitten päätään niin, että saattoi kohottaa kasvonsa ja kurottua varpailleen hipaistakseen naisen huulia omillaan. Täällä kukaan ei näkisi heitä.
”Mitä sinulle muuten kuuluu?” hän kysyi silittäen Zoen kylkiä.

Mayben huoneen suojissa oli helppo rentoutua halaukseen ja vastata kevyeen suukkoon vailla huolen häivää. Olisipa se ollut yhtä helppoa muuallakin, vaan ei. Hän oli koettanut tsempata itseään niin moneen otteeseen yrittämään edes sen verran, että tarttuisi Mayben käteen, mutta siitä ei tullut mitään. Hän ei yksinkertaisesti uskaltanut.
"Hyvää", nainen vastasi lähes automaattisesti ja kumartui varastamaan toisen suukon Maybeltä. "Kaikki on oikein hyvin. Mitä sinulle kuuluu?"

Zoen aloittama suudelma sai Mayben sulamaan aurinkoiseen, säteilevään hymyyn. Hänen sydämensä tuntui jättävän aina riemukkaita lyöntejä välistä, kun nainen osoitti hänelle hellyyttä oma-aloitteisesti.
”Hyvää!” Maybe vakuutti ja tarttui Zoen käteen, johdattaen naisen leveän, tyynyillä kirjotun sänkynsä luo viittoen tätä istumaan alas. Hän kuori ruudulliset, hevosenkuolaiset ratsastushousut jalastaan ja epäröi hetken. Häpeä oli vieras, ruma tunne, joka sai hänet kurottamaan päiväpeiton alta parin piirroskoirin kirjottuja pyjamahousuja ja vetämään ne jalkaansa.
”Onko sinulla aikainen aamu huomenna?”

Zoe ei aikonut laittaa vastaan, kun Maybe johdatti häntä. Hän aikoi vain seurata. Se tuntui kaikista turvallisimmalta strategialta laajemmassakin näkökulmassa.
"Ei", nainen vakuutti vilkaisten omia housujaan. Hänen täytyisi riisua ne, mutta uudet, vastikään ostetut ratsastushousut olivat korkeavyötäröiset. Ne peittivät osan hänen vatsaansa halkovasta rujosta arvesta. Housuista luopuminen ei tuntunut mukavalta ajatukselta. Ei Mayben lähellä. Hän ei itse pystynyt vilkaisemaankaan peiliin, kun kulki suihkun jälkeen asunnossaan.
"Minua ei kaivata paikalle turhan aikaisin", hän lisäsi päätään ravistaen. Hän oli niin tottunut siihen, että oli paikalla ennen tallin aukeamista, että ajatuskin kahdeksalta - tai luoja häntä paratkoon, vasta kymmeneltä - saapumisesta tuntui vieraalta.
"Sinun päiväsi taitaa olla täynnä ratsastusta?"

Maybe kiipesi sängylle Zoen viereen, nyki päiväpeittoa syrjään ja työnsi jalkansa peittojen alle, kutsuen naista tekemään samoin. Hän ei välittänyt siitä, vaikka päällysvaatteista kulkeutuisi mukana heinää, purua tai kuolaa – hän oli kasvanut jakaen sänkynsä salaa lukemattoman lammaskoiramäärän kanssa.
”Melko täynnä, mutta voin aloittaa vasta aamupäivällä”, hän sanoi ja kiemurteli lähemmäs naista.
”Lady tulee viikonloppuna käymään. Hän on melko… Kauhistuttava.”

Zoe asettui mukavasti sängylle ja kurkotti kättään, jotta saattaisi vetää Mayben kainaloonsa. Täällä, kun kukaan ei näkisi eikä ulkopuolista maailmaa ollut olemassakaan jos Zoelta kysyttiin, hän saattoi vetää Mayben lähelleen ja nauttia siitä, ettei joutunut olemaan yksin. Että sai olla Mayben lähellä, kuunnella tytön ääntä ja olla syy siihen, että pisamaisilla kasvoilla koreili hymy.
"Olen varma, että teet häneen vaikutuksen. Hän ei varmasti ole liian kauhistuttava sitä varten", hän kannusti hymynhäive usein niin ilmeettömillä kasvoillaan ja antoi lämmön tuikkia silmissään. Maybe ansaitsi kaiken, minkä eteen oli tehnyt niin paljon työtä.

Zoen hymy sai Mayben aina vastaamaan siihen vaistomaisesti. Hän hipaisi naisen poskea ja kiersi kätensä Zoen ympärille, painautuen tämän kylkeä vasten. Hän ujutti jalkansa naisen jalkojen lomaan ja kietoi heidät yhteen.
”Hän on luvannut minulle kaksi hevosta lisää. Niiden pitäisi tulla viikonloppuna”, hän sanoi. Charlesin suositus kantoi pitkälle.
”Toivon vain, että hän hymyilisi joskus…”

"Ota se vastaan kehuna, sitä se on", Zoe ohjeisti lämmöllä, jota häneltä harvoin riitti kenellekään muulle kuin Paddylle. Jos hän jotain oli nuoremmalle Edgerlylle työskennellessään oppinut niin sen, että kehuja ei kannattanut odottaa kasvotusten, vaan lukea rivien välistä.
"En usko, että Charles hymyili ensimmäiseen pariin kuukauteen nähteni lainkaan", Zoe pohti pieni hymy huulillaan. Vaikka herra Edgerlyn - Charlesin - nimi maistui oudolta suussa, oli se selkeämpää kuin puhua kahdesta eri Edgerlystä epämääräisin viittauksin.
"Kai se vain on osa heidän identiteettiään. Turhia hymyjä ei jaella ympäristölle." Ei sillä, että yksikään Maybelle suunnattu hymy voisi koskaan olla turha.

”Niin kai”, Maybe pohti ja silitti Zoen kylkeä mietteliäänä. Mahdollisuus koskettaa Zoea sai perhoset lepattamaan hänen vatsanpohjassaan, hengittää naisen tuoksua, tuntea toisen kehon lämpö. Olisipa hänellä ollut mahdollisuus tietää, kuinka pehmeää naisen iho todella oli.
”Sinä muuten tuoksut ihanalta”, hän totesi ja painoi nenänpäänsä Zoen kaulataipeeseen, hamuten ihoa kevyesti huulillaan.

"Tuoksun hevosilta ja heinältä", hän vastusti pieni naurahduksen alku kurkussa kytien. Hän oli harkinnut suihkua tallilla, mutta jättänyt moisen lopulta ajatuksen tasolle, ettei Maybe vain ehtisi ulos tallista ennen häntä. Hän oli Selkien kuolaama ja Javan kastelema, sitä hän oli. Ihanaksi moista tuoksua oli vaikea kuvailla.
"Maybe", hän varoitti epäröivällä äänensävyllä. Ihoa hamuavat huulet eivät suinkaan rohkaisseet kieltämään Maybeä moisesta eleestä, mutta... Hänen täytyisi, eikö niin? Ehkä oli parempi sen sijaan kohottaa toinen käsi Mayben leualle ja ohjata tytön suukot hänen huulilleen. Pää tuntui lyövän tyhjää, kun hän hapuili mitä tahansa sanottavaa, joka pitäisi Mayben kiireisenä vastaamisen kanssa. Sääli, ettei moista tuntunut löytyvän.
"Ei ole kyse siitä, ettenkö haluaisi", hän kiirehti lisäämään ihan vain siltä varalta, että Maybe ymmärtäisi hänen varoituksensa väärin, "mutta... Tämä ei ole oikea hetki." Koskaan ei ollut oikea hetki.

”Onko parempaa tuoksua kuin hevoset ja heinä yhdistettynä sinuun?” Maybe vetosi takaisin ja tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä, kun Zoe houkutteli häntä suudelmaan.
Mutta ei selvästikään siksi, että kaipasi häntä. Kylmä tuska viilsi hänen vatsaansa. Koskaan ei ollut oikea hetki. Maybe painoi katseensa alahuultaan puraisten ja käpertyi Zoen rintaa vasten.
”Miksi?”

Zoe veti syvään henkeä. Mitä hän voisi vastata tytön kysymykseen? Hän ei tahtonut valehdella, mutta... Hän ei osannut kertoa totuuttakaan. Se oli nähty jo niin moneen kertaan. Hän ei koskaan tahtonut myöntää mitään, mikä maalasi hänet yhtään heikommassa valossa kuin oli aivan välttämätöntä. Zoe kietoi kätensä Mayben ympärille koettaen ostaa itselleen aikaa järjestää ajatuksensa, jotka eivät tehneet yhteistyötä.
"Koska... Ei vain ole", hän päätteli laimeasti hapuiltuaan hetken sanoja, joita ei löytynyt. Mitä hän voisi vastata Maybelle? Mitä hän voisi sanoa? Hän ei osannut pukea omia ajatuksiaan sanoiksi, puhumattakaan siitä että voisi selittää ne Maybelle.
"Minä vain", hän aloitti, mutta sekin lause jäi kesken. Hän ei tahtonut valehdella, ja nyt se sitoi hänen kielensä. "En halua, että kadut mitään." Se oli vanha selitys, mutta se oli ainoa, jonka hän sai sanottua ääneen.

Maybe leikitteli hajamielisin sormin naisen ratsastushousujen vyölenkillä ja tunsi sydämensä hakkaavan kipeästi. Ajatus nosti pahoinvoinnin vellomaan vatsaansa. Koskaan ei ollut oikea hetki, koska ei vain ollut. Koska Zoe ei halunnut hänen katuvan.
Tai koska hän oli likainen ja maahan poljettu.
”Jos sinä et pidä minua viehättävänä, minä ymmärrän kyllä”, hän sanoi tuijottaen peiton laitaa sumein silmin.
”En minäkään pitäisi.” Hän oli vain tuikitavallinen Maybe, jolla oli ratsastushousuja, supersankariteemaisia t-paitoja ja enemmän tai vähemmän kuolattuja huppareita. Hänestä ei olisi saanut seksikästä ennen… Sitäkään.

Zoe tunsi pahoinvoinnin nostavan päätään, eikä sillä kerrankaan ollut mitään tekemistä edellisenä iltana nautitun alkoholin kanssa - tai sen, että hän oli tullut poljetuksi hevosen jalkoihin. Ei, tämä pahoinvointi oli puhdas reaktio siihen, miten väärin Maybe ymmärsi hänet. Miten väärin Maybe ajatteli itsestään.
"Maybe, rakas", hän aloitti koettaen saada tytön huomion ja katseen kohoamaan kasvoihinsa. "Sinä olet viehättävä. Olet ihana, hurmaava, kaunis nuori nainen. Tietenkin pidän sinua viehättävänä. Olisin hullu jos en pitäisi", hän koetti vedota tyttöön piirrellen pehmeitä kuvioita tytön selkään.
"Olet väärässä. Sinun pitäisi pitää itseäsi viehättävänä, seksikkäänä, rakastettavana, koska sitä sinä olet. Olen pahoillani, että olen epäonnistunut välittämään sen viestin sinulle."

Maybe nyppi onnettomana vyölenkkiä. Miksi Zoe pysäytti hänet joka kerta? Ennen kuin hän edes ehti tehdä mitään. Hän olisi vain halunnut koskettaa naisen ihoa, tuntea sen lämmön. Ehkä tuntea ihon ihoa vasten.
Mutta koskaan ei ollut oikea hetki edes sellaiselle.
”Sinä et vain halua minua. Ei sinun tarvitse”, hän vakuutti ja räpäytti muutaman kerran silmiään, jotka tuntuivat petollisen kosteilta.
”Johtuuko se siitä, mitä… Mitä hän… Mitä minulle tapahtui?”

"Maybe", Zoe vetosi kivinen, jäinen sydämenkaltainen elin särkyen. Miten tyttö saattoi ajatella niin? Koska hän ei ollut sanonut mitään, ei ollut antanut syytä ajatella mitään muuta.
"Ei", hän pudisti kiivaasti päätään ja veti Maybeä lähemmäs itseään. "Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Sinä olet edelleen yhtä rakastettava kuin ennenkin. Mikään ei muuttunut", hän koetti vakuuttaa tyttöä.
"Minä rakastan sinua, eikä sinussa ole mitään vikaa. Vaikka saisin yllättäen jumalan voimat, en muuttaisi sinussa mitään. Olet täydellinen. Minulla ei ole pienintäkään mielenkiintoa muuttaa sinua. Olet minun Maybeni, minun kultani", hän vetosi ääni värähtäen.

Maybe halasi Zoea ja yritti pakottaa typerät, nöyryyttävät kyyneleet pysymään sisällään. Hän oli kokenut pahempaakin tuskaa. Hän oli katsellut murtuneita raajoja itkemättä tehdäkseen vaikutuksen isoveljiinsä.
Mikään ei vain ollut koskaan särkenyt hänen sieluaan.
”Mutta et halua minua”, hän muistutti hiljaa, painaen poskensa naisen rintaa vasten.

Zoen henki takertui kurkkuun, ja hän joutui rykäisemään saadakseen sen kulkemaan uudemman kerran. Oliko hän oikeasti antanut Maybelle sen vaikutelman? Antanut tytön uskoa siihen, että tuo oli jollakin tavalla... pilattu? Vastenmielinen? Hänen täytyisi korjata tilanne, etsiä keino, jolla saada Maybe ymmärtämään, ettei asian laita suinkaan ollut niin.
"Maybe, tietenkin minä haluan sinua", hän vetosi sydän särkyen. "Haluan sinua aina. Et usko, kuinka vaikea on olla kurkottamatta sinun puoleesi, kun näen sinut tallikäytävällä. Kuinka mahdotonta on olla vetämättä sinua syvään suudelmaan, kun olet siinä. Haluan sinua niin, ettei sille ole sanoja. Mutta minä... Minä en pysty siihen", hän tunnusti ääni vaimeaksi painuen. Miten hän voisi selittää Maybelle, mistä tässä oli kyse?
"Eikä sillä ole mitään tekemistä sinun kanssasi. Sinä olet täydellinen", Zoe vakuutti puristaen kevyesti Mayben vyötäröä kädellään. "Minä en vain... Tunne oloani mukavaksi omassa kehossani. Se ei ole sinun syytäsi, enkä sano tätä, jotta voisit kiirehtiä vakuuttamaan muuta. Minä en ole valmis. Ymmärrätkö sen?" Voitko hyväksyä sen? Mutta se kysymys sai jäädä sanomatta. Hänestä tuntui, että hän oli jo sanonut aivan liikaa.

Maybelle Zoe oli täydellinen. Toivottoman kaunis. Nytkin nainen puhui hänelle kovin kiltein, lempein sanoin. Saastaiselle olennolle, josta lika ei lähtenyt pesemällä.
"Ymmärrän", hän valehteli, sillä ei tiennyt, mitä vikaa Zoe voisi mahdollisesti nähdä itsessään.
Mutta oli ehdottomasti väärin painostaa ketään.
"Olen pahoillani", hän vetosi onnettomana.

"Hei, rakas, ei siitä tarvitse olla pahoillaan", Zoe kiirehti korjaamaan nopeasti ja veti Maybeä lähemmäs, jotta saattoi painaa suukon vaaleiden hiusten peittämälle päälaelle.
"En halua, että kuvittelet sinussa olevan mitään vikaa", nainen lisäsi pehmeästi. Oli kammottava ajatus, että Maybe saattoi edes kuvitella niin. Miksei tyttö voinut nähdä itseään, kuten hän näki Mayben? Tosin samaa olisi voinut sanoa hänestä itsestään.
"Sillä ei ole mitään väliä, mitä sinulle on tapahtunut tai ei ole tapahtunut. Minä rakastan sinua kaikesta huolimatta, eikä mikään muuta sitä. Minun silmiini sinä olet täydellinen."

"Minun silmiini sinä olet täydellinen", Maybe vastasi.
"Eikä sillä ole väliä mitä sinulle on tapahtunut tai mitä olet tehnyt. Miksi sinä kuvittelet, että sinussa on vikaa?"

Sen uskominen oli vaikeaa. Ei, ei vaikeaa, vaan mahdotonta. Hän ei ollut täydellinen. Hän ei ollut ollut sitä aiemminkaan, ja vielä vähemmän nyt, kun rujo leikkausarpi halkoi hänen vatsaansa.
"Minä näytän Frankensteinin hirviöltä", nainen myönsi hiljaa. Ehkä hän oli sen velkaa Maybelle pyydettyään tyttöä uskomaan häntä kun hän vakuutti kerrasta toiseen, miten Maybessä ei ollut mitään vikaa. "Onnettomuus Selkien kanssa jätti jälkensä." Eikä se ollut kaunis jälki, ei, vaikka sitä miten koettaisi kaunistella.

"...Sinä mitä?" Maybe toisti hölmistyneenä ja nosti päätään, pyyhkäisten silmäkulmaansa. Hetken hänen oli vaikeaa käsittää, mistä Zoe puhui.
"Tarkoitatko arpea?" hän kysyi koskettaen naisen poskea.
"Minulla on valtavasti arpia. Tämäkin." Hän näytti kyynärpäätään, jota kirjoi kyynär- ja olkavarteen leviävä, valkoinen, seittiä muistuttava arpikudos.
"...Ovatko arvet jotain, mitä pitäisi hävetä?"

Zoe vilkaisi Mayben kyynärpäätä, jota tuttu arpikudos peitti. Hän oli nähnyt sen niin moneen kertaan, ettei osannut kuvitellakaan Maybeä ilman moista. Pienet ja hieman suuremmatkin arvet kuuluivat erottamattomasti Maybeen. Ne kertoivat eletystä elämästä.
"Minun arpeni on syvä ja ruma", Zoe vastasi. "Se ei ole tavallinen arpi, joka syntyy kun kaatuu pyörällä tai kompuroi jalkoihinsa. Se... Se näyttää rujolta." Hänen arpensa oli selvästi koholla ihosta, paksu ja selkeästi ympäröivästä kudoksesta erottuva. Se oli merkki siitä, miten hänet oli halkaistu leikkauspöydällä kahtia, aina lihaksia myöten.
"Siihen ei sisälly tarinaa, jonka voi kertoa hymyn kera päivällispöydässä."

"Niin hauskaa kuin ikkunasta läpi kaatuminen olikin...", Maybe sanoi ja silitti Zoen poskea.
"Minä en usko hetkeäkään, että arpesi olisi ruma. Minä rakastan sitä - se pelasti sinun henkesi ja palautti sinut takaisin luokseni. Se tekee sinusta taistelijan. Miksi se olisi ruma?"

Zoe puri alahuultaan niin, että maistoi veren suussaan. Hänen arpensa oli ruma, sanoi Maybe mitä tahansa. Hän oli ehkä selvinnyt onnettomuudestaan Selkien kanssa, mutta hän ei tuntenut palanneensa takaisin. Välillä hänestä tuntui, että hän oli aivan eri ihminen. Joku, joka oli tukehtua pelkkään ilmaan nähdessään sivusilmällä heijastuksen vatsaa halkovasta leikkausarvesta. Joku, joka ei uskaltanut antaa Paddyn nelistää maastossa.
"Se on ruma, Maybe", nainen huokaisi hiljaa. "Se näyttää juuri niin kamalalta, kuin leikkausarven voi kuvitellakin näyttävän. Minä en pidä siitä, en ole edes tottunut siihen, hyväksymisestä puhumattakaan ja", hän kohautti voimattomana harteitaan. Arpi näyttäisi hänen silmissään rumalta, ihan sama mitä siitä muut sanoisivat. Se oli merkki hänen epäonnistumisestaan, hänen virheestään, joka olisi voinut päättyä niin paljon pahemmin. Ainakin se oli hän, joka kantoi typeryyden tuottamaa arpea, eikä Selkie.

Maybe tuijotti Zoea onnettomana.
"Mutta tässä ei ole lainkaan järkeä", hän vetosi.
"Jos sinun arpesi on ruma, eivätkö silloin minunkin ole?"
Hän työnsi peittoa pois ja nosti toppiaan näyttäen umpilisäkkeestä jääneen arven vatsassaan.
"Minullakin on leikkausarpia."
Hän veti jalan koukkuun rintaansa vasten ja veti lahkeen ylös, paljastaen pitkittäisen arven säärestään kerrasta, jona pahempi avomurtuma oli leikattu.

Elämässä ei ollut järkeä. Ei ainakaan, jos häneltä kysyi. Tällä hetkellä hänen elämässään ei tuntunut olevan edes epämääräisesti toimivaa, suuntaa-antavia ohjenuoria, järjestä puhumattakaan.
"Eivät", nainen pudisti päättäväisenä päätään. Maybe ei koskaan voisi olla ruma, ei vaikka tytön kalpea, pisamainen iho olisi enemmän arpikudosta kuin tervettä ihoa. Zoe juoksutti sormeaan tytön säärtä halkovalla arvella ja nielaisi vaikeasti. Miksei hän osannut suhtautua leikkausarpeensa yhtä huolettomasti?
"Olen pahoillani", hän sanoi hiljaa.

"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi", Maybe vetosi onnettomana ja hipaisi Zoen poskea.
"En halua painostaa sinua tai tehdä oloasi epämukavaksi", hän sanoi ja pyöritti valkeaa, silkkistä hiussuortuvaa sormensa ympärille. Ahdistus nakersi vatsanpohjaa. Hän painoi katseensa.
Eihän Zoen pitäisikään haluta häntä. Särjetty, likainen ja käytetty.
"Haluaisin vain ymmärtää. Haluaisin vain olla lähelläsi. En pyytäisi mitään. Haluaisin vain olla lähelläsi."

Tietenkin hänen tarvitsi, kun hän ei osannut olla ihmisiksi tai pukea ajatuksiaan sanoiksi. Oli väärin olettaa, että Maybe ymmärtäisi, mitä hänen päässään liikkui, kun hän ei ymmärtänyt sitä itsekään.
"Et sinä tee oloani epämukavaksi", nainen vakuutti vetäen tyttöä paremmin kainaloonsa. Maybe ei koskaan voisi olla syy hänen epämukavuuteensa. Hän aiheutti sen aivan itse.
"Saat olla lähelläni, tietenkin. Haluan että olet."

Maybe pyöritti hiussuortuvaa sormissaan ja hieraisi poskeaan neuvottomana Zoen paitaa vasten.
"Mutta...", hän yritti ja potki alas nousevaa ahdistusta. Hänen ajatuksensa olivat typeriä. Hän ei halunnut antaa niille valtaa, ja silti ne nakersivat häntä sinnikkäinä ja kipeinä.
"Mutta en saa edes suudella kaulaasi", hän sanoi hiljaa ja tuijotti sormensa ympärille kierrettyjä, valkeita hiuksia.

Monet vastaukset pyrkivät yhtä aikaa huulille, mutta yksikään niistä ei ollut sanomisen arvoinen. Hän voisi vedota huvittuneena tallipäivän nuuduttamaan olemukseensa, eikä se olisi vastaus yhtään mihinkään.
"Minä saan mustelmia todella helposti, erityisesti kaulaan ja käsivarsiin", nainen tunnusti huvittuneena. Se oli sentään totta, eikä epämääräinen puolitotuus tai valkoinen valhe, jolla johdatella keskustelua muualle.
"Näytän hierojalla käymisen jälkeen siltä, että joku on täräyttänyt minua pesäpallomailalla hartioille."

"Olen pahoillani", Maybe vastasi ja käpertyi pienemmäksi Zoen kyljellä.
Niin tietenkin – joku voisi ihmetellä. Se herättäisi kysymyksiä ja toisi naiselle kysymyksiä tai huomiota, jota Zoe ei halunnut. Lohduton itku vaani silmien takana, mutta hän pakotti sen alas.
Ehkä he voisivat olla salaa enemmän kuin ystäviä. Jotka eivät vain koskettaneet toisiaan muuten kuin ystävät.

"Hei, ei sinun tarvitse olla pahoillasi", nainen korjasi pehmeästi ja ujutti toisen kätensä tytön leuan alle, jotta saattoi kääntää Mayben kasvoja itseään kohti. Hän kumartui painamaan suukon kalpealle otsalle.
"Minä olen pahoillani, etten voi olla sinulle sitä, mitä ansaitsisit. Minä yritän, mutta olen liian vanha oppimaan uutta hetkessä. Kaikki muu on niin vaikeaa juuri nyt, enkä tahdo tehdä tästä enää yhtään vaikeampaa kuin sen tarvitsee olla."

"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi", Maybe vetosi ja vältti Zoen katsetta.
"Sinä olet kaikki mitä minä voisin haluta." Zoe itse olisi ansainnut enemmän. Jonkun kypsän ja ehjän ja ymmärtävän. Kyyneleet yrittivät työntyä päättäväisesti esiin, ja Maybe pyyhkäisi kiukkuisesti silmäkulmaansa. Hän ei ollut koskaan ollut itkupilli. Hän ei aikonut aloittaa nyt.
"Eikä sinun pitäisi joutua selittämään minulle mitään. Keksimään syitä, mikset halua, että kosketan sinua. Saat tuntea miten tunnet ilman selityksiä."

Hän hymyili pehmeästi tytön sanoille, vaikka niihin uskominen olikin vaikeaa. Hänessä ei ollut mitään haluttavaa - hän oli vain hän. Maybe olisi ansainnut parempaa, mutta kun tyttö kerran tahtoi tyytyä häneen, hän tekisi parhaansa voidakseen olla parempi Maybeä varten. Niin mahdottoman hitaalta prosessilta kuin se tuntuisikaan.
"Tietenkin minun täytyy selittää. Ansaitset selityksen", hän korjasi. "Et voi lukea ajatuksiani, enkä minä voi lukea sinun, joten tietenkin selitykset ovat tarpeen, jotta väärinymmärryksiä ei synny. Haluan, että kosketat minua, tietenkin haluan, mutta on... on vaikea asettaa sille selkeitä rajoja. En halua, että työnnän sinut yllättäen pois koska säikähdän." Säikähtäminen kuulosti paljon paremmalta kuin ahdistuminen, eikö?

Maybe pudisti päätään. Ei Zoen pitänyt joutua selittämään. Ei keksiä syitä itseensä ripustautuvalle kakaralle, miksi ei halunnut tulla käpälöidyksi.
"Ymmärrän kyllä", hän sanoi haluten uskoa, että ainakin voisi ymmärtää.
Hän ponnisti istumaan, kun hengittäminen kävi liian vaikeaksi. Takertui rintaan kipeänä. Hän pyyhkäisi uudelleen silmäkulmaansa.
"Enkä minäkään halua koskettaa minua."

Zoe nousi istualteen nopeasti Mayben perässä ja kurotti varoen tytön puoleen piirrelläkseen kuvioita Mayben selkään. Miksei hän vain osannut ottaa vastaan Mayben tarjoamaa läheisyyttä? Milloin hänestä oli tullut niin pinnallinen, että ajatuskin vatsaa halkovasta arvesta sai pahoinvoinnin kohottamaan päätään?
"Minä haluan", hän vastasi täynnä varmuutta. Sen hän sentään tiesi todeksi ilman turhaa järkeilyä. "Miksen haluaisi?"

Avuton, turhautunut tunne nosti päätään Mayben sisällä ja sai hänet hieraisemaan poskeaan raivokkaasti. Lopeta pillittäminen.
Miksei hän voinut vain sysätä sitä mielestään? Mitä hänen sänkyynsä luvatta könynnyt mies oli tehnyt.
Hän veti polvensa koukkuun ja halasi niitä käpertyen kerälle, haudaten kasvonsa jalkojaan vasten.
"En koskaan ehtinyt kokea sitä", hän sanoi hiljaa ja inhosi itseään, kun kyynel kieri alas pientä, pisamaista nenää ja takertui sen kärkeen.
"Millaista olisi olla lähellä ja koskettaa. Ja nyt tunnen vain hänet."

Zoe veti terävästi henkeä. Mayben selityksen kuuleminen oli lähellä pakottaa kyyneleet hänenkin silmiinsä, kun nainen siirtyi lähemmäs Maybeä voidakseen kietoa kätensä tytön ympärille.
"Olen niin, niin pahoillani Maybe, en tiedä mitä sanoa", hän vastasi hiljaa. Miksei hän osannut edes lohduttaa tyttöä, kun Maybe olisi sitä kaivannut? Sen yhden ainoan kerran, kun Maybe olisi tarvinnut piristystä, hän ei osannut tehdä yhtään mitään.
"Se, mitä hän teki sinulle... Se on anteeksiantamatonta. On niin väärin, että niin kävi. Mutta se ei ole sinun syytäsi, ei koskaan, ei mitenkään. Eikä se koskaan voisi vaikuttaa siihen, miten ajattelen sinusta. Hän ei määrittele sinua. Sinä määrittelet. Sinä saat vielä kokea, miltä tuntuu olla palvottu, rakastettu. Miltä se tuntuu, kun pienikin kosketus saa sähkön säkenöimään suonissa ja tuo hymyn huulille." Hän koetti houkutella Maybeä kääntymään hänen puoleensa, kohtaamaan hänen katseensa. Mitä hän olisikaan tehnyt siitä hyvästä, että olisi voinut ottaa tytön harteille lasketun taakan omaksi murheekseen. Hän silitti peukalollaan pisamaista poskea.
"Jonakin päivänä voit unohtaa, miltä hänen kosketuksensa tuntui. Voit unohtaa hänet. Minäkin-", hän aloitti, mutta sanat takertuivat kurkkuun, eivät suostuneet tulemaan ilmoille. Ei hän voinut verrata omaa kokemustaan siihen hirveyteen, jonka läpi Maybe oli joutunut elämään. "Sinä olet vahvempi kuin mikään, mitä kukaan muu voi sinulle tehdä."

Maybe ei tuntenut itseään vahvaksi. Zoen kasvot sumenivat, kun kyyneleet täyttivät silmät.
Hänen olisi pitänyt voida unohtaa. Hänen olisi pitänyt voida määritellä itse itsensä. Mutta hän ei enää tuntenut itseään. Niin kuin se ihminen, joka hän oli ollut – joka oli haaveillut siitä, kuinka pienikin kosketus saa sähkön säkenöimään suonissaan – olisi kadonnut ja jäljellä oli vain vieras, joka ei halunnut edes katsoa itseään. Hän ei voinut unohtaa. Hän ei voinut unohtaa, sillä tunsi miehen edelleen. Kosketuksen, jota ei voinut pestä pois, vaikka hankasi ihonsa vereslihalle.
Hän painoi katseensa ja pyyhkäisi poskeaan. Zoe kuvitteli hänestä aivan liikaa.
"Puhut minusta kovin kauniisti", hän sanoi hiljaa.

Zoe halusi vetää Mayben rintaansa vasten eikä koskaan laskea irti. Hän halusi pitää tytön käsivarsiensa suojassa tästä hetkestä ikuisuuteen. Ajaa kaiken pahan, kaiken pimeän, pois tytön elämästä, ja varmistaa, että Mayben päivät olisivat auringonpaisteen täyttämät.
"Puhun sinusta kuten näen sinut", nainen vastasi tarttuen jälleen sormillaan hellästi tytön leuan alta. Hän tavoitteli sinisten silmien katsetta vakavana. "Sinä olet uskomattomin ihminen, jonka olen koskaan tavannut. Olen ylpeä sinusta joka päivä, niin ylpeä, että olen pakahtua. Haluaisin kertoa koko maailmalle, miten onnekas olen, että saan olla sinun."

Vastentahtoisesti Maybe kohotti kyyneleisen katseensa Zoen silmiin ja inhosi sitä, millaiseksi tunsi itsensä. Hän ei ollut koskaan ollut itkupilli. Roux ei ollut särkenyt luita, vaan jotain hänen sisällään eikä hän tiennyt, miten korjata sen.
Ehkä Zoen ei olisi pitänyt joutua murehtimaan kutsumattomasta läheisyydestä. Jos hän ei voisi unohtaa, ehkä hän ei voisi koskaan olla lähellä. Ei koskaan kokisikaan muuta kuin yön, jota edes lukemattomat lukot ovessa eivät poistaneet.
"Olet hirmuisen kiltti", hän sanoi ja silitti Zoen poskea.
"Eikä sinun tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, ettet halua kenenkään tietävän. Kyllä minä ymmärrän."

Tietenkin hänen kuului tuntea syyllisyyttä siitä. Ei ollut normaalia tahtoa pitää Maybeä salaisuutena. Hän ei ollut naimisissa, tämä ei ollut mikään likainen salaisuus. Tämä oli jotakin kaunista.
"Maybe, ensimmäistä kertaa ikinä minä tahdon kertoa", hän korjasi hiljaa. Ei se muuttaisi tilannetta, ei se tarkoittaisi että hän kertoisi, mutta ehkä se oli askel siihen suuntaan.

Maybe hankasi poskeaan ja yritti nielaista itkun. Typerät, rumat sanat ja kamalat ajatukset, jotka itkettivät häntä pitkinä yön tunteina ja saivat hänet välttämään peilikuvansa katsomista suihkusta tullessaan.
Zoe olisi ansainnut ihanan illan – jotain hauskaa ja ihanaa, joka olisi auttanut naista unohtamaan edes hetkeksi kaiken kokemansa. Ei joutua lohduttamaan häntä.
Maybe pakotti itsensä hymyilemään.
"Kaikki on hyvin. Ei sinun tarvitse pahoitella mitään tai tuntea huonoa omaatuntoa."

Hänestä alkoi tuntua, että keskustelu kiersi kehää. Maybe kielsi häntä pahoittelemasta, hän vakuutti sen olevan tarpeellista, uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ehkä olisi parempi vain antaa olla, koettaa keksiä jotakin muuta sanottavaa, jotakin muuta puheenaiheeksi, ja antaa ajatusten kypsyä omia aikojaan. Hän vilkaisi vaatteitaan, ja päätyi kuoriutumaan ratsastushousuistaan, ennen kuin asettui takaisin makuulle tyynyjen keskelle.
"Tule kainaloon, ole kiltti?" Hän vetosi ojentaen toista kättään Mayben suuntaan. Elämä oli aina parempaa, kun hän oli Mayben lähellä.
"Mitä aiot tehdä huomenna?"

Päättäväisesti hymyillen Maybe pyyhkäisi kasvojaan peitonkulmaan ja käpertyi sitten takaisin Zoen viereen, nojaten poskensa kevyesti naista vasten. Tavoittelematta huulillaan kaulan ihoa.
"Ratsastan, paljon", hän sanoi ääni tukkoisena itkun jäljiltä. Jospa hän olisi voinut koskettaa naisen reittä, tuntea lämpimän, pehmeän ihon sormiensa alla, mutta se olisi kamala ajatus.
"Mitä sinä teet huomenna? Lähdetkö maastoon Paddyllä?"

"Sellaista kilparatsastajan arki on", hän naurahti hiljaa ja painoi suukon vaaleiden hiusten sekaan. "Etkä vaihtaisi siitä hetkeäkään, eikö vain?" Kilparatsastajat ja heidän hulluuden rajoja venyttävät tavoitteensa.
"Lähden. Käymme rauhallisesti tutkimassa polkuja", Zoe kertoi lämpöä äänessään. Paddyn kanssa maaseudun keskellä samoileminen ei koskaan kävisi tylsäksi.

"En", Maybe myönsi ja tunsi innostuksen kosketuksen puskevan kurjien ajatusten läpi. Uusia hevosia. Uusi päivä. Seahawk ja What A Wizard. Hän todella oli kilparatsastaja, eikö ollutkin? Hän oli oikea kenttäratsastaja, joka ratsasti yhden maan vaikuttavimman toimijan hevosilla. Vaikka ei teknisesti ollut vielä ehtinyt kilpailla niillä paikallisia estekisoja lukuun ottamatta.
"Syötä Paddylle herkkuja puolestani. Mitä aiot tehdä illalla?"

"Syötän", nainen lupasi vaivattomasti. Hän voisi hyvin ujuttaa entiselle kenttäratsulle muutaman ylimääräisen herkun Mayben nimissä. Kukaan ei edes huomaisi, ja Paddy ei varmasti valittaisi.
"Tuskin mitään kovin ihmeellistä. Pesen pyykkiä ja käyn ruokakaupassa." Mikä mielenkiintoinen ilta hänellä olikaan tiedossaan. Sitäkin suurempi syy nauttia tästä hetkestä Mayben kanssa.

Se kuulosti aikuiselta. Ehkä hän voisi jäädä tallille katsomaan illan valmennuksia, kun Zoella oli muuta tekemistä. Ehkä hänenkin pitäisi tehdä useammin järkeviä, aikuisia asioita. Siivottava, järjestettävä sukkalaatikoita, käytävä pankissa tai missä aikuiset kävivätkään. Ei syötävä roskaruokaa sängyssä katsomassa Marvelin elokuvia.
"Minä... Miten minä saan koskettaa sinua?"

Aikuisuus oli usein yliarvostettua, mutta kun tallivaatteet alkoivat käydä vähiin, ei auttanut muu kuin pyörittää pyykkikonetta. Zoe huokaisi hiljaa, ja jäi pohtimaan tytön kysymystä alahuultaan pureskellen. Olisipa hän tiennyt vastauksen siihen, tiennyt selkeät rajat, osannut ennakoida, missä kohtaa ajatus omasta vastenmielisyydestä ajaisi hänet jalkeille.
"En tiedä. Älä ainakaan koske vatsaani, mutta muuten se on kaiketi yrityksen ja erehdyksen kautta opittavaa", hän nielaisi. Hän oli niin väsynyt varomaan kaikkea. Hevosia, kehoaan, mieltään, ihmisiä, mutta hän ei tiennyt, miten olla varomattakaan. Ei enää, ei kaiken jälkeen.
"Miten minä saan koskettaa sinua?" Oli kai vain reilua toistaa kysymys takaisin Maybellekin.

Maybe kohottautui kyynärpäidensä varaan ja katseli Zoea. Päätyisivätkö he kiertämään uudelleen onnetonta kehää keskustelussa, jossa pahoittelisivat vuorotellen ja yrittäisivät kertoa turhaan toisilleen, miten kauniisti ajattelivat toisistaan?
"Miten tahansa, luulen", hän sanoi kohauttaen toista olkaansa epätietoisena ja puraisi alahuultaan. Ehkä hänen oli turha miettiä sitä pidemmälle, sillä mitään ei tapahtuisi – ei nyt eikä varmasti lähitulevaisuudessa – joten sillä, miten likaiseksi hän tunsi itsensä, oli vähän merkitystä.
"Minä kaipaan ihan hirveästi lähellesi. Ihan vain... Lähellesi. En mitään sen enempää, mutta en halua tehdä oloasi epämukavaksi", hän lisäsi empien ja kosketti Zoen poskea. Sitten hän laski kätensä ratsastushousujen alta paljastuneen reiden lämpimälle iholle.

Zoe nyökkäsi pienesti. Selvä. Eiköhän Maybe osaisi ilmaista, jos hän saisi tytön tuntemaan olonsa epämukavaksi - eipä sillä, että hän olisi mitään tekemässä. Hän ei enää osannut läheisyyttä. Miten vuodet olivatkin muuttaneet häntä.
"Tule siis lähelle", nainen vastasi tarjoten jälleen kainaloaan tytölle. Hän voisi vetää Mayben aivan kylkeensä kiinni, haudata kasvonsa vaaleiden hiusten sekaan ja antaa jännityksen sulaa pois jäsenistä. Tai hän voisi säpsähtää kosketusta, kummin tahansa. Zoe värähti kosketusta reidellään, mutta tarjosi siitä huolimatta Maybelle pehmeää hymyä. Hän ei vain ollut odottanut lämmintä ihoa vasten kylmiltä tuntuvia sormia, siinä kaikki.
"Läheisyys on minulle vaikeaa. En ole vuosiin ollut kenenkään kanssa, jolla olisi väliä. En osaa edes halata rennosti", hän tunnusti hiljaa. Oli helpompi puhua, kun ei tarvinnut nähdä tytön kasvoja. Melkein kuin hän olisi puhunut vain itselleen.

Maybe asettui naisen kylkeen ja yritti antaa tutun, ihanan tuoksun ajaa pois onnettoman, levottoman kylmän sisältään. Ei hänellä ollut syytä tuntea niin, ei kiireettömästi Zoen kainalossa lojuen.
Käsi jäi naisen reidelle, silitti sitä hellin sormin, jotka piirtelivät hajamielisiä kuvioita lämpimään ihoon.
"Ei meidän tarvitse tehdä mitään, mikä on sinulle vaikeaa", Maybe sanoi hieraisten poskeaan naista vasten.
"Minä rakastan sinua, vaikken saisi koskettaa sinua ollenkaan."

Kultainen, ajattelevainen Maybe, aina ottamassa hänen toiveitaan ja mukavuuttaan huomioon. Pysähtyikö tyttö koskaan miettimään, mitä itse tahtoi tai tarvitsi, vai huolehtiko Maybe vain kaikista muista ympärillään? Hänestä tuntui usein, että vastaus oli jälkimmäinen.
"Minä haluan olla lähelläsi. Janoan olla lähelläsi", hän pudisti pienesti päätään. Miksei hän osannut pukea tätäkään ajatusta sanoihin, joilla olisi saanut Mayben ymmärtämään? "En vain ole tottunut siihen, että kukaan tahtoisi olla minun lähelläni, ja vaatii hetken aikaa, että totun siihen. Opin nauttimaan siitä, miten kaappasit minut käsikynkkääsi tallilla. Opin kaipaamaan sitä niinä kertoina, kun et tehnyt niin. Opin vielä varmasti uskomaan siihenkin, että tahdot olla siinä."

Maybe halasi Zoea tiukemmin.
"Minä tahdon olla tässä", hän vetosi nykäisten peittoa paremmin heidän päälleen. Ehkä normaalit ihmiset vetäisivät päiväpeiton ja vaaleanpunakirjaillut koristetyynyt lattialle, mutta hän ei ollut varma miksi vaivautua. Pastellisävyin kirjaillut pussilakanat pistivät esiin laivastonsinisen, satiinisella hehkulla kiiltävän päiväpeiton alta.
Hän ujutti lämpimät, paljaat jalkansa Zoen jalkojen lomaan.
"Miten kukaan ei haluaisi olla lähelläsi? Olet niin uskomattoman kaunis, kaikin tavoin."

Hän uskoisi tytön sanoja vielä jonakin päivänä. Juuri nyt oli helppo ainakin hetkeksi unohtaa kaikki ne syyt, miksi Maybe ei tahtoisi olla siinä, ja keskittyä tytön vakuutteluun. Zoe siirsi hieman omaa jalkaansa, jotta saattoi kietoa nilkkansa kevyesti Mayben jalan ympärille.
"Kauneutta on monenlaista", hän huomautti, "enkä minä... Sanotaanko se vaikka niin, etten varsinaisesti kerää suosiota ihmisten keskuudessa." Enemmänkin hän keräsi kylmiä katseita ja hiljaista supinaa kulkiessaan tallikäytävällä, ja usein täysin syystä.

Vastaus sai Mayben hymyilemään.
"He eivät vain näe sinua niin kuin minä", hän vastasi kipristäen varpaitaan ja silittämällä Zoen reittä lämpimän peiton alla.
"Haluaisitko sinä kerätä suosiota ihmisten keskuudessa?" tyttö kysyi kallistaen päätään niin, että saattoi koskettaa leukaperää nenänpäällään.

"Ei, he eivät todellakaan näe minua niin kuin sinä", Zoe myönsi. Hän ei tiennyt, mitä se kertoi hänestä - tai Maybestä. Ehkä tytön olisi pitänyt varata aika optikolle näöntarkastukseen.
"En. En tarvitse suosiota voidakseni tehdä työni hyvin." Ei hän kaivannut siihen puolen tallin inhoakaan, mutta niin nyt vain oli sattunut käymään eikä hänellä ollut intoa tai jaksamista lähteä korjaamaan asiaa. "Minulle riittää, ettet sinä inhoa minua."

"Minä rakastan sinua", Maybe vastasi epäröimättä ja hengitti vasten Zoen kaulaa. Hän ei ehkä saisi suudella sitä, mutta naisen tuoksu tuntui erityisen huumaavalta kaulataipeen pehmeällä iholla. Kai hän saisi edes hengittää sitä?
"Toivon, että muutkin näkisivät, miten ihana, uskomaton ihminen olet."

"Minäkin sinua", hän vastasi pehmeästi ja nojasi poskeaan vasten tytön päälakea. Toinen käsi piirteli kuvioita Mayben selkään ilman että hän edes tiedosti kätensä liikettä.
"Parasta etteivät näe", hän naurahti hiljaa. He olivat puhuneet jo aivan riittämiin vakavista asioista, eikö totta? Pieni kevennys olisi vain paikallaan. "Voisit saada kilpailua."

Maybe nojautui lähemmäs ja sulki silmänsä. Hän saisi viettää yön Zoen sylissä. Ei hänen tarvinnut tuntea muuta kuin onnea. Onnea naisen lämmöstä, ihon pehmeydestä, ihanasta tuoksusta – kosketuksesta selällään.
"Varmasti saisin, mutta minä en pelkää kilpailua", hän vastasi ja piirsi nenänpäällään pehmeän linjan leukaperältä solisluulle.
"En suostuisi häviämään, kun sinusta on kyse."

Zoe ei voinut kuin naurahtaa hiljaa tytön julistukselle. Niinpä niin. Maybellä oli itsevarmuutta ja jääräpäisyyttä enemmän kuin puolella Englannilla yhteensä.
"Se olisi varsin tylsä kilpailu, kun lopputulos olisi päätetty jo etukäteen", hän huomautti pehmeästi. Maybe oli jo voittanut hänet aikoja sitten.

Hän hymyili puolittain ja silitti jalkaterällään Zoen säärtä. Edes viaton ihon kosketus ihoa vasten oli... Kutkuttava. Se muistutti häntä häkellyttävästä, vatsaa nipistelevästä sähköstä, jota hän yleensä tunsi naisen lähellä. Silloin, kun ei alistunut kamalille, rumille ajatuksille, jotka vainosivat häntä yön pimeydessä. Surulle siitä, mitä oli menetetty yhden miehen itsekkään, harkitsemattoman teon seurauksena.
"Millaisia suhteita sinulla on ollut?" hän kysyi lempeällä uteliaisuudella.

Zoe kohotti epäuskoisena kulmaansa. Eihän Maybe voinut tosissaan tahtoa kuulla hänen aiemmista suhteistaan? Ei kai kukaan tahtonut kuulla moisista!
"Epäonnistuneita suhteita", hän sivuutti kysymyksen omasta mielestään vaivattomasti ja siivosti. Käsi puristi pehmeästi tytön lantiota ja peukalo sipaisi lantioluun vaatteidenkin läpi erottuvaa kaarta. "Ei niillä ole väliä."

Maybe kallisti päätään, vaikkei voinutkaan nähdä naisen kasvoja, mutta hipaisi kaulaa nenänpäällään, puhaltaen pehmeästi sitä vasten.
"Olen vain utelias. En oikein tiedä, millaisia parisuhteet yleensä ovat", hän sanoi ja tunsi jonkin samaan aikaan levottoman ja aivan kertakaikkisen ihastuttavan nipistävän vatsanpohjaansa kosketuksesta lantiolla.
"Isä säikytteli poikaystäväni aina niin perinpohjaisesti, etten tiedä kuinka normaalisti he uskalsivat käyttäytyä."

"Isäsi teki aivan oikein", Zoe naurahti hiljaa. Vanhempien tehtävä oli vahdata, keiden kanssa lapset viettivät aikaa: isät säikyttelivät poikaystävät tavoille, ja äiti hoiti epämukavan kuulustelun.
"Ei parisuhteille ole mitään universaalia mallia. Jokainen suhde on omanlaisensa", hän vastasi. Tai ainakin kaikki parisuhteet hänen ympärillään - ja hänen omassa elämässäänkin - olivat aina olleet toisistaan erottuvia. Ei ollut kahta samanlaista ihmistä, eikä siis kahta samanlaista parisuhdettakaan.
"Voimme yhdessä selvittää, millainen tämä on."

Hän oli haaveillut nuoruutensa, joskus ujuttanutkin poikaystävän salaa huoneeseensa. Tuntenut innostuksen nipistystä vatsassaan, kun he vaihtoivat suudelmia ja vajosivat hänen sängylleen, koskaan kuitenkaan ehtimättä sen pidemmälle. Isällä oli kuudes aisti.
Ja sitten oli Noah. Ajatus sai hänet edelleen hämilliseksi.
Ja sitten... Ei, hän oli uhrannut sille tarpeeksi monta ajatusta tänä iltana.
"Se on kaunis ajatus", hän sanoi silittäen Zoen säärtä jalallaan, piirtäen reiteen sormillaan.
"Sinulla on niin ihanan pehmeä iho."

"Hyvän kosteusvoiteen ansiota", Zoe hymähti jatkaen kuvioiden piirtelyä tytön selkään toisella kädellään. Toinen ei suostunut liikahtamaankaan lantiolta, vaan peukalo jatkoi pyörivää liikettään ujuttautuen kuin vahingossa paidanhelman alle.
"Ja sen, etten ole ratsastanut yhtä paljoa kuin yleensä. Ratsastushousujen läpi tunkeutuva kylmä viima ei ole varsinaisesti ystävällistä iholle." Hänestä tuntui vuodesta toiseen, että kosteusvoidetta kului litratolkulla talven kylmimpien viikkojen aikana.

Maybe sulki silmänsä, kun jokin liikahti hänen sisällään Zoen kosketuksesta. Melkein kuin riemusta, jota tunsi vuoristoradalla, vaunun syöksyessä riemukkaasti vauhtiin. Ehkä kaikki tulisi olemaan hyvin. Ehkä Zoe oppisi olemaan hänen lähellään, haluamaan hänen läheisyyttään – ja ehkä hän oppisi unohtamaan. Osaisi olla vahva ja määrittää itse itsensä.
"Luulen, että sillä on enemmän tekemistä sen kanssa, miten vastustamaton olet", hän sanoi naisen kaulaa vasten, taistellen vastaan halua suudella sitä. Zoe ei halunnut jälkiä iholleen.

Hän ei kaivannut enempää syitä supinalle ja uteliaille, joskin kylmille katseille tallikäytävällä. Paljastavat mustelmat kertoisivat aivan liikaa, ja vaikka hänellä ei enää ollutkaan Halen lapsellista kiusantekoa ja loputonta uteliaisuutta taakkanaan, ei hän silti kaivannut moista huomiota keneltäkään ulkopuoliselta. Hänen elämänsä oli hänen, eikä se kuulunut tallin juorukerhon jaettavaksi.
"Luulen, että olet ainoa, joka ajattelee noin. Ei, tiedän sen", hän hymähti huvittuneena ja käänsi päätään, jotta saattoi painaa suukon tytön hiusten sekaan.

"En varmasti ole", Maybe protestoi ja puri alahuultaan. Jos hän ei osaisi kunnioittaa Zoen asettamia rajoja, hän menettäisi vielä kaiken.
"Kuinka voisin olla?" hän vetosi ja saatuaan suudelman hiuksiinsa, kallisti päätään niin, että saattoi kurottua hipaisemaan naisen poskea huulillaan. Kai se oli sallittua?

"Olet ehdottomasti ainoa, joka on iloinen näkemisestäni. Maisiekin pysyy kaukana, ellei minulla ole ruokaa tarjottavaksi", hän hymähti. Ei se haitannut häntä, ainakaan kovin paljoa. Tai ainakaan hän ei myöntäisi, että se haittasi. Nainen hymyili pienesti suukon seurauksena, ja kallisti päätään enemmän voidakseen painaa kevyen suukon Mayben huulille.
"Taidan valvottaa sinua", hän huokaisi kevyesti.

"En usko sitä hetkeäkään", Maybe vetosi ja tunsi onnettoman kaipauksen sykähtävän sisällään. Oliko hänen todella niin vaikeaa yrittää käyttäytyä ja kunnioittaa Zoen rajoja? Vaikka hän ahdistui itsekin, heti ajatellessaan asiaa sen pidemmälle?
"En minä kaipaa unta", hän lisäsi ja nosti reidelle majoittuneen käden naisen poskelle, voidakseen pyytää naiselta jotain kevyttä suukkoa enemmän. Kunnollista suudelmaa. Sellaista, joka sai hänen vatsansa lepattamaan perhosia.

Hän hymyili pehmeästi tytölle. Maybe oli aivan liian kiltti hänelle. Kenenkään ei pitäisi ajatella niin kauniisti, puhua hänestä niin kauniisti, kun otti huomioon, miten huonosti hän kohteli ihmisiä ympärillään. Vaikka hän oli yrittänyt olla parempi, Mayben tähden, ei se ollut kantanut pitkälle. Ehkä hänen pitäisi yrittää enemmän.
"Kadut tuota huomenna", nainen huomautti. Uni oli asia, jota ei voinut koskaan saada liikaa, kun työskenteli hevosten kanssa. Se jos mikä olisi ollut riittävä syy katkaisemaan suudelma lyhyeen, vaan ei, sen sijaan nainen pyrki toteuttamaan tytön toiveen. Se oli niin väärin, mutta se tuntui niin oikealta, ettei hän osannut työntää Maybeä kauemmas, vaan kiristi otettaan tytön lantiolta ja veti toisella kädellään Maybeä lähemmäs.

"En kadu sinua koskaan", Maybe vetosi takaisin, punoen sormiaan naisen pitkiin, jumalaisen kauniisiin, mustiin hiuksiin ja sukelsi kaivaten suudelmaan. Zoe ei olisi täällä huomenna – huomenna Zoe pesisi pyykkiä ja kävisi kaupassa, ja ehkä ylihuomenna nainen päättäisi, että oli liian vaikeaa yrittää pitää typerää, rajoja tuntematonta, rikkinäistä kakaraa aisoissa.
Jokin riehaantui hänen sisällään, sai sykkeen kohoamaan ja perhoset lepattamaan koko vatsan täydeltä. Tunne oli samaan aikaan ihana ja melkein sietämätön, kuin se täyttäisi hänet levottomuudella, eikä hän tiennyt, miten päästä levottomuudesta eroon. Hän painoi naisen huulille syveneviä suudelmia, sormet tummissa hiuksissa, iho lantiolla Zoen kosketuksen alla palaen.

Zoe päätti olla väittämättä vastaan. Maybe oppisi vielä, miten väsymys ja uupumus eivät kuunnelleet tahtoa, mutta niin kauan kuin tyttö ei hoipertelisi tallilla puoliunessa, hän luottaisi Mayben kykyyn tuntea omat rajansa. Ehkä hänen pitäisi luottaa Mayben sanoihin enemmän ihan yleisestikin. Uskoa, kun tyttö sanoi tahtovansa olla hänen lähellään ja luottaa siihen, että Maybe pysyttäisi hänet, jos tytön olo kävisi tukalaksi. Se vain oli niin tavattoman vaikeaa, kun hän tahtoi varoa jokaista liikettään, ettei vain säikäyttäisi tyttöä. Olkoonkin, että heistä kahdesta Maybe oli aina ollut se rohkeampi osapuoli. Hän vastasi suudelmiin vain vaivoin hillityllä nälällä, ja veti Maybeä yhä lähemmäs. Maybe ei voinut olla liian lähellä. Hän tarttui molemmilla käsillään tyttöä vyötäröltä ja varoen nosti tyttöä voidakseen vetää Mayben osittain päälleen. Se takaisi, ettei Maybe voisi kadota kauas (tai nähdä hänen vatsaansa), ja se myös antoi mahdollisuuden vapauttaa toisen käden ote tytön vyötäröltä. Hän antoi sormiensa sen sijaan nousta tytön niskalle piirtelemään pehmeitä kuvioita pisamaiselle iholle, eikä hän kuullut mitään oman sydämen sykkeensä yli.

Maybe ei ollut varma mitä tapahtui. Missä vaiheessa Zoe työntäisi hänet pois, missä vaiheessa Rouxn muisto palaisi kummittelemaan häntä. Mutta siihen saakka hän saisi olla lähellä.
Zoe veti häntä ylleen, ja Maybe vastasi. Sydän hurjasti hakaten, lyöntien yli loikkien hän asettui ketterästi hajareisin Zoen ylle ja vastasi kaipaavalla nälällä suudelmiin. Huulille, ei kaulalle. Älä koske vatsaa, älä vaella sen lähelle.
Sormet vaelsivat tummien hiusten joukossa. Adrenaliini sykki suonissa. Jokin tuntui sykkivän hänen vatsanpohjallaankin. Levoton, levoton syke. Sellainen, joka levitti sähköä pitkin kehoa, tai ehkä se oli vain Zoen kosketus.

Pieni ääni koetti pyrkiä tajunnan rajamailta pintaan, vaatia sitkeästi huomiota mielessä, joka oli aivan liian kiireinen käsittelemään kaikkia tuntemuksia, joita keho välitti aivoihin. Hän ei antanut sille tilaa, ei pysähtynyt kuuntelemaan väitteitä, joita ääni toistelisi loputtomana mantrana. Hän tiesi ne kaikki jo ulkoa. Hän ei jaksanut välittää.
Ei, kun hän saattoi sen sijaan kohottaa päätään tyynyjen seasta vaatien suudelmaa toisensa jälkeen nälkäisenä, kyltymättömänä. Tuli, joka roihusi vatsassa, lämmitti suonissa kuohuvaa verta, ei antanut armoa, ei laantunut, ei tukahtunut. Hän puolittain odotti jatkuvasti, koska toinen kenkä putoaisi, koska hän saisi sangollisen kylmää vettä niskaansa ja tulesta jäisi jäljelle vain mustuneet hiilet, mutta samalla hän koetti karistaa moisen tunteen pois ja keskittyä nauttimaan tästä hetkestä niin kauan kuin sitä kestäisi. Kädet muuttuivat rohkeammiksi tutkimusretkillään, sormet sotkeutuivat valkeiden hiusten sekaan, ujuttautuivat paidan alle, kaipasivat lisää paljasta, lämmintä ihoa. Kontaktia.
"Maybe", hän sanoi hengästyneenä, ääni täynnä ihmetystä ja silmät suurina. Hän sipaisi valkean hiussuortuvan tytön korvan taakse ja koetti lukea pisamaisia kasvoja. Oliko hän säikäyttänyt tytön, ylittänyt jonkun ääneenlausumattoman rajan? Saisiko hän jatkaa tytön ihon tutkimista, kartoittamista sormenpäillään?

Suudelma katkesi ja Maybe tuijotti takaisin, vaaleansiniset silmät suurina ja häkeltyneinä, kuumeisesta kaipauksesta hehkuen.
Hän oli hengästynyt, vaikkei ollut varma miksi. Iho paloi kuumana, vaikka peitto oli kiertynyt mytyksi Zoen jalkojen päälle. Jokin huusi melkein tuskaisena hänen sisällään.
Ole kiltti, älä työnnä minua pois.
Hän halusi Zoea. Tältäkö se tuntui? Kuumalta, sietämättömältä levottomuudelta?
"Mitä?" hän kuiskasi peläten vastausta. Sormet sukivat kaivaten naisen hiuksia.
Ole kiltti, älä lopeta.

Zoe joutui nielaisemaan, että sai äänensä kulkemaan toistamiseen. Se tuntui takertuvan kurkkuun, hukkuvan pinnallisiin hengenvetoihin, katoavan kokonaan. Sanojen hapuileminen oli työn ja tuskan takana, kun ajatukset tuntuivat liikkuvan tervassa.
"Sanothan heti, jos tahdot minun lopettavan? Milloin tahansa", hän vannotti hiljaa, sormet lantiota silitellen ja katse pisamaisia kasvoja ihaillen. Katse kääntyi kieroon, jos hän koetti tarkentaa sen Mayben nenänpäähän, joten hän seurasi mieluummin vaaleansinisiä silmiä, niiden hohtoa hämärässäkin.

Maybe tuijotti takaisin, yrittäen turhaan tasata kiivasta hengitystään. Syke tuntui hakkaavan korvissa, vatsassa, koko kehossa.
Mitä Zoe sanoi?
"Minä en halua sinun lopettavan", hän kuiskasi takaisin ja silitti naisen pehmeää poskea. Hän janosi lähemmäs. Miten? Hänellä ei ollut aavistustakaan, mutta kauemmas siirtyminen tuotti ajatuksenakin tuskaa.
Hän työnsi pitkiä hiuksia korviensa taakse, kun kumartui painamaan uuden suudelman naisen huulille.
Varovasti käsi laskeutui koskettamaan paidan verhoamaa rintaa.

”Hyvä”, Zoe vastasi, ”sillä minä en tahdo lopettaa.” Hän syvensi nopeasti Mayben aloittamaa suudelmaa ja antoi käsiensä työntää tytön paitaa ylemmäs, jotta alaselän iho paljastui kosketukselle. Hän kaarsi selkäänsä irti patjasta, nousi vasten tytön kättä, ja hukutti kosketuksen herättämän värähtävän huokaisun suudelmien sekaan. Iho tuntui olevan tulessa ja vaatteet tuntuivat karheilta vasten herkkää ihoa. Kaikki oli samaan aikaan liikaa ja liian vähän - hän tunsi hukkuvansa ja lentävänsä samaan aikaan, eikä tiennyt tahtoiko lähemmäs vai kauemmas. Läheisyys voitti, ja kuumeisen janon vallassa hän juoksutti sormiaan tytön selkää alemmas aina reisille saakka ja takaisin ylös. Toisen käden sormet sotkeutuivat hiusten sekaan, käänsivät hieman tytön päätä parempaa kulmaa suudelmille hakien, ja hän tiesi, ettei pystyisi työntämään Maybeä kauemmas vaikka hänen kuuluisi tehdä juuri niin.

Maybe ei voinut väittää koskaan tunteneensa näin. Oli epätodellista, että Zoe antoi hänen olla lähellään – ja hakeutui itse hänen lähelleen. Hänen oli vaikeaa hengittää tai ajatella, sillä syke kulki koko kehon läpi voimalla, joka sumensi kaiken muun.
Zoe halusi hänen lähelleen. Ehkä sillä ei ollut väliä, mitä hän tunsi itsestään tai mikä hänen painajaisiaan kummitteli. Ehkä Zoe todella näki hänet kauniina.
Ja voi taivas, miten kaunis Zoe oli. Miten kaunis ja naisellinen – hän ei ollut varma mitä tehdä, sillä janosi koskettaa, janosi lähemmäs, halusi jatkaa suudelmia, mutta toisaalta halusi suudella ihoa. Ja se, että Zoe tuntui haluavan samaa, oli saada hänet perinpohjaisesti ylikierroksille. Häkellyksestä ja euforisesta adrenaliinista sekaisin hän vastasi suudelmaan ja kosketti rohkeammin, ihaillen naisen kauneutta kuuliaisesti paidan läpi.
"Olet niin kaunis", hän kuiskasi ja näykkäsi kevyesti Zoen alahuulta. Sitten hän veti paidan päänsä yli, sillä se tuntui kuumalta ja olevan tiellä.

Hän ei kuullut muuta kuin korvissa kohisevan veren ja tunsi sykkeensä sormenpäissään saakka. Pulssi tuntui sykkivän kiivaana, levottomana, lepattavan hetken äärirajoillaan ja jättävän sitten lyönnin väliin. Oli mahdotonta edes pysähtyä ajattelemaan, miksi hän oli työntänyt tyttöä pois luotaan niin pitkään. Eihän siinä ollut mitään järkeä, kun tämä tuntui niin hyvältä, niin oikealta. Zoe värähti niin sanojen kuin näykkäisyn tähden, ja oli vastaamassa aina siihen hetkeen saakka, että aivot ehtivät rekisteröidä Mayben liikkeen. Sen jälkeen oli turha edes yrittää muodostaa sanoja, kokonaisista lauseista puhumattakaan, kun muutaman kiihkeästi takovan sydämenlyönnin ajan hän vain tuijotti tyttöä ja juoksutti käsiään paljastuneella iholla. Mayben vatsa näytti niin kalpealta hänen käsiään vasten jopa huoneen hämärässä.
"Täydellinen", hän mumisi katse käsien kulkua seuraten, "olet täydellinen."

Maybe katsoi alas, seurasi käsien kulkua ihollaan, joka tuntui syttyvän tuleen kosketuksesta. Sitten hän hymyili Zoelle, pisamaiset kasvot säteillen ja työnsi hiuksiaan taakse, ennen kuin nojautui uuteen suudelmaan.
Hän olisi halunnut nähdä naisen ihon. Hän olisi halunnut koskettaa sitä, suudella sitä, tuntea sen omaansa vasten – mutta hän ei halunnut ajaa Zoea pois luotaan, ei taas. Ei nyt, kun hän tunsi tulevansa hulluksi ja oli niin... Nälkäinen, ettei ollut varma, miten käsitellä tunnetta.
Hän halusi koskettaa Zoen reisiä, mutta ei ulottuisi tästä. Hän halusi koskettaa enemmän. Oikeammin. Tyttö punoi sormensa tummiin hiuksiin hamutessaan nälkäisenä suudelmaa ja kuoriutui sitten ketterästi ulos koirakuvioisista pyjamanhousuistaan. Hänen ihonsa paloi. Hän ei tahtonut vaatteita. Hän tahtoi Zoen.
Toinen käsi jätti tummat hiukset ja visusti vatsaa varoen siirtyi lantiolle, hiipi uteliaana naisen jalkojen väliin.

Zoe tahtoi tuntea paljaan ihon omaansa vasten, mutta ajatuskin oman paidan riisumisesta sai sydämen sykkeen muuttumaan kivuliaaksi. Ei. Hän karisti ajatuksen keskittyen sen sijaan kartoittamaan paljasta ihoa sormenpäillään, juoksuttamaan kämmeniään kyljen kaarteilla. Hän olisi tahtonut seurata sormiensa kulkua huulillaan, painaa suudelmia iholle, mutta se tarkoittaisi ettei hän voisi suudella Mayben huulia, ja se tuntui ajatuksenakin surkealta. Hän juoksutti jalkaansa Mayben housujen alta paljastunutta pohjetta pitkin ja hymyili rintakehä pinnallisten hengenvetojen tahtiin kohoillen. Hän inahti kosketusta, joka oli samaan aikaan liikaa ja liian vähän.
"Anna minä pidän sinusta huolta tänäyönä", hän vetosi hiljaa silittäen sormillaan tytön lantioluuta.

Maybe hengitti kiivain, pinnallisin vedoin. Zoen kosketus sai hengityksen takertumaan rintakehään. Hän oli luullut haluavansa ystäväänsä aikaisemminkin, mutta tämä... Hän ei ollut koskaan kokenut vastaavaa. Zoekin halusi häntä. Nyt hän saattoi uskoa sen, ja hän tunsi humaltuvansa.
Hän kohotti päänsä suudelmasta ja katseli Zoea epätietoisena.
"Mutta minä haluaisin koskettaa sinua ihan kamalasti", hän kuiskasi, "enkö saisi?"

Zoe nielaisi. Miten hän voisi kieltää Maybeltä mitään, kun tyttö katsoi häntä näin? Kuin hän olisi tekemässä suuren palveluksen tytölle.
"Minä... Tietenkin saat", hän vastasi hymy huulille hiipien ja kohotti toisen kätensä siirtämään Mayben hiuksia sivuun tytön kasvoilta. Ei, hän ei voisi kieltää Maybeltä mitään.

Maybe suli hymyyn, painoi suudelman Zoen huulille ja kierähti sitten naisen päältä viereen vapauttaakseen kätensä. Hän saisi koskettaa, ihan oikeasti koskettaa. Hän painautui naisen kylkeen, hamusi korvaa pehmein suudelmin ja silitti sormenpäillään sisäreisien pehmeää ihoa, siveli alavatsaa lantioluulta toiselle ja ujutti sitten naisen alushousuja tieltä voidakseen oikeasti koskettaa. Se samalla villitsi ja ruokki nälkää hänen sisällään.

Zoe ei voinut estää mielihyvän väristystä juoksemasta selkärankaansa pitkin. Hän joutui kamppailemaan pitääkseen silmänsä auki, mutta hän tahtoi nähdä Mayben. Tytön hengitys korvalla oli riittämiin sekoittamaan jäljelle jääneet ajatukset lopullisesti. Hän kohotti päätään voidakseen hamuta huulillaan Mayben leukapieltä, kaulansyrjää, minne vain ylsi. Syke ei ottanut tasaantuakseen, mutta ei hän olisi sitä tahtonutkaan. Vatsanpohjalta alkanut tuli tuntui levinneen suoniin, ja hän tunsi olonsa tuskaisen kuumaksi. Hän ei luottanut kykyynsä muodostaa sanoja, jotka saisi sidottua toisiinsa kokonaisiksi lauseiksi, joten annettuaan tytölle hetken aikaa tyydyttää uteliaisuutensa, hän siirsi omaa kättään voidakseen laskea sen kevyesti Mayben sormien päälle. Hän hymyili rohkaisevasti tytölle näyttäessään omilla sormillaan mistä piti. Sen saattoi onneksi tehdä ilman sanojakin, hän ajatteli vetäessään kätensä pienen nyökkäyksen kera pois tieltä. Jokainen solu kehossa tuntui sykkivän sydämen kiivaaseen tahtiin, ja Zoe hautasi päänsä tyynyjen sekaan. Hän painoi poskensa vasten pehmeää tyynyä ja tukahdutti muutamat huulille asti kohonneet äänet tyynyyn.

Maailma pimeni hetkeksi, kun Maybe tunsi kosketuksen kaulallaan. Hän räpytteli häkeltyneenä ja täyttyi sitten euforisesta onnesta, kun Zoe näytti hänelle mitä tehdä. Tämä todella tapahtui, vihdoin.
Maybe seurasi näytettyä tapaa intohimoisella tunnollisuudella. Zoe oli niin kovin kaunis nauttiessaan, ettei Maybe ollut varma miten päin olla. Niinpä hän valui vaivihkaa alemmas, voidakseen lisätä kosketukseen pehmeät suudelmat, ensin sisäreisille, sitten niiden väliin.

Maybe koituisi vielä hänen kohtalokseen, siitä hän oli aivan varma. Tytön kosketus oli omiaan lähettämään sähköisiä värähdyksiä pitkin selkäpiitä, eikä hän muistanut hengittää unohtuessaan nauttimaan tuntemusten vuoristoradasta.
"Maybe!" Hän parahti yllättyneenä silmät auki rävähtäen, kun tunsi huulten kosketuksen sisäreidellään. Vasen käsi siirtyi sipaisemaan vaaleita hiuksia. Hän ei ollut edes huomannut tytön liikkuneen. "Olet... uskomaton." Yllätyksiä täynnä. Nautinto sulatti kivisen maskin kasvoilta, pehmensi ilmettä ja hetken Zoe epäili, ettei edes tunnistaisi peilikuvaansa. Sen jälkeen hän tiesi sen todeksi - hänen oli vaikea muistaa omaa nimeäänkään, joten peilikuvan tunnistaminen olisi ehdottomasti ollut liian vaativaa.
"Tule tänne", hän kutsui hiljaa, silmät yhä kiinni painettuina ja rintakehä kiivaasti kohoillen, kun viittoi Maybeä kainaloonsa toisella kädellään. Toinen puristi edelleen tyynyn kulmaa kuin hän ei olisi täysin luottanut siihen, etteikö käsi tärisisi, jos hän laskisi irti.

Maybe tunsi olevansa hengästynyt. Sydän hakkasi, ja ihoa kuumotti, mutta sietämätön levottomuus oli kadonnut Zoen nautinnon myötä. Sen katseleminen - sen tuottaminen - täytti hänet onnella, ja Maybe hymyili onnellisena kiivetessään Zoen kainaloon pisamainen iho lämpöä hohkaen.
"Olen ihan hirveän onnellinen, kiitos", hän vetosi silittäen tummia hiuksia.

Zoe naurahti pehmeästi, hengästyneesti, tytön sanoille.
"Minun pitäisi kiittää sinua, eikä toisinpäin", hän huomautti naurua yhä äänessään painaen suukon tytön otsalle. Maybellä ei ollut mitään syytä kiittää häntä. Tyttöhän se oli kaiken työn tehnyt.

Maybe hymyili ja piilotti sitten kasvonsa kaulansyrjään, kuitenkin kuuliaisesti sitä suutelematta. Zoen tuoksu oli kuitenkin erityisen vahva siellä. Hän saattoi maistaa naisen huulillaan ja se oli humalluttava ajatus.
"Et tiedä kuinka kaunis olet", hän protestoi sivellen sormenpäillään Zoen kylkeä ja rintaa.
"Miten kauan olen haaveillut mahdollisuudesta saada koskettaa sinua."

"En niin", hän tunnusti toista hartiaansa kevyesti kohauttaen. Harva ihminen kykeni katsomaan peiliin ja näkemään itsensä samoin kuten muut ympärillä tekivät.
"Toivottavasti se oli sen arvoista", hän naurahti hiljaa ja veti vapaalla kädellään paitansa helmaa alemmas. Maybe oli kerrassaan mahdoton. "Minulla ei tosin koskaan tainnut olla vaihtoehtoja. Sinä olet tavattoman härkäpäinen, kun tahdot jotakin", hän jatkoi nauraen ja painoi hellän suukon vaaleiden hiusten sekaan.

"Se oli", Maybe vakuutti varmasti ja halasi naista tiukemmin, kallistaen päätään niin, että saattoi hamuta korvaa.
Hän oli tiennyt, että joku päivä näin tapahtuisi. Samoin kuin hän oli tiennyt ryhtyvänsä kenttäratsastajaksi, muuttavansa pois kotoa, saavansa Pauluksen pitämään hänestä.
"Piditkö sinä siitä?" hän kysyi varovasti.

Mayben ympärille kiedotun käden sormet piirtelivät rauhallisesti kuvioita paljaalle selälle, ja nainen ujutti jalkansa tytön jalkojen lomaan. Varovainen kysymys muistutti häntä jälleen siitä miten nuori, miten viaton Maybe oli.
"Pidin, hyvin paljon. Kiitos", hän vakuutti kääntäen päätään, jotta saattoi painaa suukon tytön huulille. "Paljon parempaa kuin olin kuvitellutkaan." Vaan milloinpa todellinen kosketus ei peittoaisi kuvitelmaa.
"Saanko minä?" Hän kysyi silittäen peukalollaan tytön lantiota.

Maybe oli onnellinen. Todella onnellinen. Lämpö viipyi hänen ihollaan, ja hän sai edelleen viipyä Zoen lähellä, koskettaa niin kuin kaipasi. Se oli uskomatonta, melkein unenomaista.
"Saatko mitä?" Maybe kysyi ymmärtämättä ja tutki ihaillen Zoen kasvoja, silitti poskipäätä sormenpäillään ja ihaili tummia silmiä.

"Saanko koskettaa sinua?" Hän tarkensi kysymystään pieni hymy huulilla leväten. Oli mahdotonta olla kallistamatta päätä nojaamaan vasten tytön sormia tai repiä katsetta irti Mayben vaaleansinisistä silmistä.

Mayben sydän jätti levottoman lyönnin välistä. Hän silitti hymyillen Zoen poskea.
"Ei sinun tarvitse tehdä niin", hän vetosi ja punoi sormiaan tummien hiuksien lomaan.
"Olen onnellinen."

Zoe tutkaili hetken katseellaan pisamaisia kasvoja.
"Hyvä on", hän nyökkäsi pienesti ja veti Maybeä lähemmäs kylkeään. Jonakin toisena iltana hän varmistaisi, että Maybe saisi nauttia olostaan.
"Olet...", hän nielaisi, ja aloitti uudestaan. "Rakastan sinua." Vielä kun hän oppisi näyttämään sen teoillaan silloinkin, kun he eivät olleet kahden kesken.

Maybe käpertyi Zoea vasten, kiersi heidät yhteen punomalla jalat lomittain, kiertämällä kätensä naisen ympärille ja hautaamalla kasvonsa kaulataipeeseen.
"Rakastan sinua aivan valtavan, valtavan paljon. Olen niin onnellinen, kun saan olla lähelläsi."

"Se tunne on molemminpuolinen", hän vakuutti. Kaikki tuntui paremmalta, kun hän saattoi olla Mayben lähellä. He saattoivat hetken vain olla omassa kuplassaan, johon ulkopuolisella maailmalla ei ollut sisäänpääsyä. Hän saattoi jättää harteita kasaan painavan ahdistuksensa kuplan ulkopuolelle ja leijailla hetken painottomana.
"Jos haluat tulla huomenna illalla käymään, voin laittaa tarpeeksi päivällistä kahdelle", hän ehdotti pehmeästi. Ei pyykkien pesemisessä niin kauaa menisi.

"Minusta on ihana tulla luoksesi", Maybe vakuutti. Hänestä oli ihana olla Zoen seurassa – vaikka katsella, kun nainen pesi pyykkiä tai tarjoutua auttamaan siivouksessa.
Todellisuus, jossa hän oli saanut koskettaa Zoea, jossa hän oli vihdoin saanut olla oikeasti naisen lähellä, tuntui epätodelliselta ja absurdin ihastuttavalta. Se todella oli vihdoin tapahtunut.
Ja Zoe oli halunnut häntä.
"Ehkä voimme mennä huomenna yhtä matkaa tallille? Vai onko se huomiotaherättävää?" hän pohti epätietoisena, silittäen Zoen säärtä jalkaterällään.

"Hyvä. Pidän siitä kun tulet käymään", hän hymyili tyytyväisenä antaessaan sormiensa piirrellä ympyröitä Mayben selälle. Olisi jotakin, mitä odottaa päivän aikana. Jotakin muutakin kuin tylsiä kodinhoitotehtäviä. Hän puri huultaan pohtiessaan tytön kysymystä.
"Mennään vain yhdessä", Zoe vastasi lopulta. Ei se voisi herättää niin paljoa huomiota. Vähemmän ainakin kuin epämukava, selkeästi lavastettu tervehdys tallikäytävällä. He olisivat kuitenkin tallilla aiemmin kuin suurin osa asiakkaista. Hyvällä tuurilla kukaan ei edes kiinnittäisi heihin mitään huomiota.

"Kiitos", hän sanoi antaen silmiensä painua kiinni Zoen kaulataipeen lämmössä. Sydämen villi syke oli tyyntynyt ja jättänyt jälkeensä onnellisen raukeuden. Pienikin mahdollisuus saada olla Zoen kanssa avoimesti – kuin parhaat ystävät – oli ihana. Ei kai kenenkään tarvitsisi heitä epäillä? Saivathan parhaat ystävätkin käydä yökylässä toistensa luona.
"Haluatko käydä nukkumaan?" hän kysyi painautuen lähemmäs naisen kylkeä ja nyki peittoa heidän päälleen, estääkseen viipyvää lämpöä vaihtumasta viluun.

Hän oli epäluuloinen kaikesta ja kaikista, eikä luottanut ihmisiin sitäkään vähää kuin olisi ollut asiallista. Hän oletti aina pahinta, eikä yllättynyt lainkaan niin usein kuin olisi tahtonut.
"Se lienisi paras, huomenna on kuitenkin paljon tehtävää", Zoe pohti korjaten hieman asentoaan, jotta saattoi vetää Mayben lähemmäs ja silti säilyttää tunnon kädessään. "Nuku hyvin, rakas."

Sunnuntai 25. helmikuuta 2018, iltapäivä, Rosings Park

Paddy Blue painoi tumman ja vaaleanpunaisen kirjoman, samettisen turpansa omistajansa valkeisiin hiuksiin ja puhalsi niihin matalasti hörähtäen. Hevosen tummia, vähitellen mustasta sinertävän hiilenharmaaksi muuttuvia jalkoja hierova Charles kohotti katseensa ja hymyili hevoselle, kalpeiden, hopeanharmaiden silmien jää sulaen.
Hevosilla oli ainutlaatuinen terapeuttinen vaikutus. Mies suoristautui, pyyhkäisi valkeaa karvaa pois laivastonsinisen, hartioita imartelevan pooloneuleensa rinnukselta ja rapsutti sitten hellin sormin hevosen otsapyörrettä. Hän ehtisi valmentaa vielä parin hevosen treenin – tai yhden, jos viipyisi Paddyn seurana – ennen kuin joutuisi palaamaan Lontooseen ja hulluun maailmaan.

Kun Gina oli pyytänyt häntä avukseen Rosings Parkiin, Bex oli aukaissut suunsa tietämättä karkaisiko huulilta kyllä vai ei. Tänäkään päivänä kukaan ei tiennyt, mikä vastaus olisi ollut, sillä Gina ei ollut antanut hänelle mahdollisuutta vastata. Niinpä Bex oli lastannut kenttäratsastajan ohjeiden mukaan kaksi hevosta traileriin aikaisin sunnuntaiaamuna, ja huolehtinut siitä, että autossa soi hyvä musiikki, kun Gina oli ajanut heidät Skotlannin rajalta Englannin puolelle. Hän oli saanut lyhyen täsmäiskun tehtävistään ajomatkan aikana. Huolehtia kahdesta entisestä kenttätähdestä päivän mittaan ja ratsastaa toista maastoesteillä teoriatunnin esimerkkinä. Ei kuulostanut mahdottomalta.
Hän oli valmis perumaan sanansa sillä sekunnilla, kun jalkautui punarautiaan täysiveritamman selästä. Hän oli ratsastanut Ginan entistä tähteä Riverviewn mailla paljonkin, joten Good Riddancen tulinen tahto ei tullut yllätyksenä. Sen sijaan lähes neljänkymmenen valmentautujan edessä ratsastaminen, kun Gina analysoi hänen tekojaan reaaliajassa yleisölle, osoittautui kokemukseksi, joka raastoi hänen hermojaan.
”Kuule Remy, ensi kerralla Lauren saa hoitaa tämän osuuden”, nainen ilmoitti hevoselle hoitaessaan sen treenin päätteeksi kuntoon. Jos sitä nyt treeniksi saattoi edes kutsua. Tamma ei ainakaan ollut pitänyt näytöshenkistä työskentelyä kovinkaan vakavastiotettavana treeninä. Bex oli jättänyt hevosen heinäverkkonsa pariin Corsican karsinaan, kuten Gina oli ohjeistanut, ja varmistettuaan että Othellon karsinassa päiväänsä viettävä valkoinen kimo oli tyytyväinen oloonsa, oli hän suunnistanut yläkerran ravintolaan. Bex pöyhi matkalla toffeenruskeita hiuksiaan eikä tiennyt toivoiko, että törmäisi tuttuihin vai ei. Riippui kai tuttavasta.
Se tietenkin tarkoitti, että ensi töikseen hän huomasi Loungen lyhyessä jonossa olevan mustahiuksisen hevosenhoitajan. Ehkä hänen ei ollutkaan nälkä. Bex kiepahti kannoillaan ja juoksi portaat alas kaksi askelmaa kerrallaan. Mistä lähtien Zoe oli hengaillut kahviossa? Nainenhan oli aina Paddyn luona, ellei sitten… Bex naurahti epäuskoisena, kääntyi nopeasti itäkäytävää kohden ja suunnisti puolijuoksua karsinarivistölle, joka oli tullut niin tutuksi viime vuosina. Hän olisi vainaa, jos Zoe näkisi hänet täällä, mutta moinen huoli unohtui sillä hetkellä kun hän tunnisti hevosen ja sen parissa puuhastelevan miehen.
”Hei”, hän tervehti pirteyttä ääneensä tavoitellen, ja suoristi selkänsä valmiina kohtaamaan epäilemättä hyisen katseen hevosenomistajalta. ”Olisiko sinulla hetki aikaa?”

Bexin ääntä oli vaikeaa unohtaa. Se eli ja kupli ja kipinöi, oli ikuistunut hänen muistiinsa.
Charles sulki reaktionsa hillityn naamion alle, kun kääntyi hitaasti naisen puoleen muuttunutta ulkomuotoa pikaisesti mittaillen. Oliko Bex saanut elämänsä hallintaan?
Luottamuksen pettäminen viilsi edelleen kipeänä hänen sisällään. Hän oli luottanut Bexiin, ja nainen oli uhkapelannut kaiken yhdellä illalla juhlimista.
"Kuinka voin auttaa?" hän kysyi ääni kohteliaana mutta etäisenä.

Miehen reaktio oli odotettua laimeampi, mutta milloinpa Charles olisi ollut mitään muuta kuin hillitty.
"Haluaisin vain jutella, jos sinulla ei ole liian kiire", Bex vastasi hymy hiukan hiipuen. Oli vaikea pitää yllä leveää hymyä, kun sille ei saanut vastakaikua. Hän ei ollut ajatellut törmäävänsä Charlesiin, ei nyt eikä lähitulevaisuudessa, mutta milloinpa mikään olisi mennyt kuten hän oli ajatellut. Nyt, kun tilaisuus oli yllättäen tarjoutunut, hän ei aikonut antaa sen lipua ohitse. Ties vaikka hän ei näkisi Charlesia ennen syksyä tämän jälkeen.
"Mukavaa, että olet ehtinyt tulla katsomaan Paddyä. Se taitaa voida hyvin?"

Charlesia ei hymyilyttänyt. Pettymys ja pelko, joita hän oli tuntenut kuullessaan Bexin teosta, palasivat mieleen yhtä tuoreina kuin marraskuussa – kun hän oli menettänyt malttinsa niin perinpohjaisesti, ettei ollut vain huutanut vaan myös purkanut pahaa oloaan murskaamalla turhanpäiväisiä koriste-esineitä.
"Paddy on kunnossa", hän vastasi, silitti hevosen päätä ja astui lähemmäs Bexiä kuin sanoakseen, ettei nainen ollut tervetullut tervehtimään hänen hevostaan.
"Mitä sinä haluat?"

Bex epäili, että olisi ollut hyvien tapojen mukaista peruuttaa askeleen verran vastaukseksi, mutta hän ei harrastanut moista. Hän seisoi tukevasti omilla jaloillaan tallikäytävällä, ja vaikka hymy ei tuntunutkaan enää aidolta, ei hän aikonut kääntyä ja kävellä pois tässä kohtaa.
"Hyvä", hän nyökkäsi. Oli hyvä kuulla, että eläköitynyt kenttäratsu oli kunnossa. Bex vilkaisi tallikäytävää pitkin, katse hetkeksi Duffyn tuttuun nimikylttiin karsinan ovessa pysähtyen. Tästä kulmasta hän ei voinut lukea nimeä, mutta hän muisti edelleen, miltä kyltti näytti.
"Haluan pyytää anteeksi", hän vastasi palauttaen katseensa Charlesin jäänharmaisiin silmiin. "Ei se muuta mennyttä, mutta olen sen velkaa sinulle ja itselleni. Olen pahoillani siitä mitä tein, ja mitä hankaluuksia se aiheutti sinulle."

Jäänharmaat silmät eivät olleet hillityt, vaikka piirteiltään veistokselliset kasvot pysyivät tulkitsemattomina. Ne elivät tunteiden myllerryksestä.
Charlesin pää liikahti, kun mies nielaisi esiin pyrkivät sanat ja astui lähemmäs valkeat kulmat painuneina ja silmät siristyen.
"Hyvä, että tiedostat itse tekosi", hän totesi.
"Arvostan anteeksipyyntöä. Sinä jätit minut pulaan."

Hän puri kieltään, ettei möläyttäisi ensimmäistä mieleen juolahtanutta ajatusta ilmoille. Se ei ollut koskaan ennenkään toiminut hyvin, ja hän ei ollut tullut tänne haastamaan riitaa. Hän oli tahtonut vilpittömästi pahoitella virhettään, kuten Hilda oli jaksanut kehottaa häntä tekemään joka välissä.
"Olen pahoillani siitäkin", Bex vastasi päätään hiukan painaen. Ei, lapsellinen, uhmakas kommentti siitä, miten kukaan ei ollut käskenyt antamaan hänelle potkuja ei suinkaan ollut se, mitä tilanne kaipasi. Hän oli saanut kiukutella riittämiin Hildan toimiessa kuulevana korvana.
"Toivottavasti löysit hevosille uuden ratsastajan ilman liikaa vaivaa."

"Standardini täyttäviä ratsastajia ei ole markkinoilla ylenpalttisesti", Charles vastasi. Se turhautti häntä. Hänen hevosensa olivat hänen rakkautensa ja sijoituksensa eivätkä ne voisi ikuisesti siirtyä äidiltä lainatulta ratsastajalta toiselle. Mutta hän ei ollut löytänyt miellyttävää ratsastajaa itselleen.
Bexiä oli vaikeaa korvata.
"Luotin tekemiimme suunnitelmiin. Olin pettynyt, että yhden illan juhliminen oli sinulle tärkeämpää."

Bex kurtisti kulmiaan. Eikö Charlesilla ollut vieläkään ratsastajaa hevosilleen? Kuinka kummallista. Hän oli olettanut, että miehellä olisi ollut tusinan verran vaihtoehtoja tallilla jonossa heti seuraavana päivänä hänen potkuistaan.
"Ei se ollut", hän vastasi päätään pudistaen. Juhliminen ei ollut koskaan ollut hänelle tärkeämpää kuin kilpaileminen, kuin hevoset. Ei edes silloin, kun hevoset olivat tarkoittaneet Greenridgen karvaisia tuntiponeja.
"En todellakaan odottanut kaiken menevän näin."

"Sinä kolaroit autosi kokaiinistä sekopäisenä", Charles huomautti, ääni leikaten ilmaa kuin piiska. Muisto täytti hänet tukahduttavalla, avuttomalla raivolla. Muistutti pelosta, jota hän oli tuntenut naisen puolesta – mitä Bex oli ajatellut?
"Mitä sinä odotit tapahtuvan? Sinä olisit voinut tappaa jonkun. Sinä olisit voinut kuolla!"

"Minä tiedän tasan tarkkaan, mitä minä tein!" Hän ärähti takaisin tuli meripihkaisissa silmissä välähtäen. Se siitä, että hän nielisi temperamenttinsa, pahoittelisi kohteliaasti ja painaisi päänsä syytösten edessä, ennen kuin pahoittelisi uudelleen. Hilda olisi ollut niin paljon parempi tässä kuin hän.
"En koskaan odottanut edes joutuvani tilanteeseen, jossa näkisin kokaiinia, vielä vähemmän käyttäisin sitä itse. Luuletko todella, etten tajua, mitä olisi voinut tapahtua? Minulla ei ole ollut muuta kuin aikaa miettiä kaikki mahdolliset skenaariot läpi viime kuukausina. Olen varma, että olen käynyt läpi jokaikisen ja tiedän tasan tarkkaan, miten paljon pahemmin olisi voinut käydä."

"Minä sijoitin kaiken sinun varaasi", Charles protestoi ääni turhautuneena kuumuen ja kalpeat silmät kytien.
"Minä ostin uuden hevosenkin vain sinua varten – minä luotin siihen, että halusit nähdä hevoset Kentuckyssä, Badmintonissa, Burghleyssä, kuten minäkin. Mutta sen sijaan sinä halusit juhlia ja heitit kaiken pois. Leikit omalla elämälläsikin. Koska mitä? Harkintakykysi ei toimi sen vertaa, että kieltäytyisit kokaiinista?"

Charlesin syytös oli epäreilu. Tietenkin hän oli tahtonut kilpailla hevosilla pienissä ja suurissa kilpailuissa. Hän ei vain ollut tajunnut niiden kahden sulkevan toisiaan täysin pois.
"Tietenkin, minä vain rakastan juhlimista niin paljon että päätin sen olevan tärkeämpää kuin hevoset", hän vastasi sarkasmi kiivaasti lausuttujen sanojen läpi paistaen. "Jokainen juhlii silloin tällöin. Minä en kertaakaan kisakauden aikana juonut lasillista enempää yhdessä illassa. Joo, syntymäpäivieni kynnyksellä juhliminen lähti käsistä ja harkintani petti pahanpäiväisesti, mutta se oli yksi ainoa kerta. Tein virheen, tiedän sen, enkä koskaan aikonut toistaa sitä."

Charles astui lähemmäs kytevät silmät viiruina, tukahduttava tunne sisällään myllertäen.
"Lähti käsistä?" hän toisti kireästi, pää nykäisten niellyistä sanoista. Äänensävy oli viiltävän kylmä.
"Hevoset ovat minulle sijoitus. Vastoin ehkä kuvitelmiasi, en rahoita niitä sinua varten, vaan viedäkseni ne huipulle. Ja sinä olit virhe sijoituksena. En ole koskaan nähnyt vastaavaa harkintakyvyn puutetta."
Tunne kuitenkin mursi kuoren ja sai äänen värähtämään tuskasta.
"Sinä olisit voinut kuolla. Ymmärrätkö, kuinka pelkäsin puolestasi?"

Hän nyökkäsi. Sitähän se oli ollut. Yksi virhe, pieni hetki, kun harkintakyky oli alkoholin ja ryhmäpaineen alla pettänyt, ja seuraukset olivat kasvaneet lumipallomaisesti.
"Onnittelut, olet vihdoin onnistunut kuulostamaan yhtä kylmältä ja konemaiselta kuin millainen maineesi on", Bex sihisi hampaidensa lomasta. Hevoset olivat eläviä olentoja, eivät pörssikursseja! Hänen olisi pitänyt kävellä pois heti, kun oli pahoitellut ensimmäisen kerran. Hän ei selkeästi ollut riittävän kaukana tilanteesta pystyäkseen hillitsemään tunteitaan. Ehkä olisi ollut parempi, jos hän olisi törmännyt Charlesiin vasta syksyllä.
"Olisin voinut kuolla joka ikinen kerta, kun lähdin hevosten kanssa maastoesteille, tai maastoon, tai talutin niitä karsinaan. Tai kun ylitin tien kohdasta, jossa ei ollut suojatietä, tai kun kävelin kotiin yksin pimeällä, kun en ehtinyt tallilta pois valoisan aikaan. Et pelännyt puolestani silloin, joten turha vedota siihen, miten pelottavaa tämä nyt oli sinulle. Siinä vaiheessa kun sinä kuulit asiasta, tiesit tasan tarkkaan, että olin kotona yhtenä kappaleena. Minä olen se, joka elin sen läpi, joka näen sen joka yö kun suljen silmäni. Et sinä. Joten säästä minut sinun peloltasi. Se ei ole mitään verrattuna omaani."

Charles hengitti syvään ja kääntyi ympäri, ennen kuin ehtisi sanoa jotain, mitä katuisi. Hän astui lähemmäs Paddyä, hengitti hetken syvään rauhoittaen itseään, ennen kuin ojensi kätensä silittämään hevosen harmaata, papurikkokuvioitua kaulaa ja naksautti hevosen sitten irti pesutilan kiinnikkeistä taluttaen sen takaisin karsinaan.
Kylmä ja konemainen. Ei tämä varmasti ollut ensimmäinen kerta, kun häntä oli luonnehdittu niillä sanoilla – mutta varmasti ensimmäinen kerta tilanteessa, jossa hän ilmaisi välittävänsä.

Hänen teki mieli huutaa miehen selälle, kysyä, miten tuo kehtasi kääntää selkänsä hänelle ja kävellä pois, astua hevosen eteen ja estää mistä siirtämästä Paddyä karsinan puolelle. Se olisi kuitenkin ollut paitsi lapsellista, myös kerrassaan turhaa, joten Bex piti jalkansa juurtuneina tallikäytävään ja tuijotti vain silmät leimuten miehen selkää. Hän veti syvään henkeä, koetti sulloa räiskyvät tunteet pieneen laatikkoon ja naulata sen kiinni, ja astui sitten Paddyn karsinalle.
"Olen pahoillani, okei? Tein virheen, tiedän sen, olen kärsinyt seuraukset valittamatta. Halusin vain sanoa kasvotusten, että olen pahoillani. Siinä se." Hyvinhän sekin oli sujunut.

Charles silitti Paddyn kaulaa ja antoi hevosen hamuta käsiään. Massiivisen kimon korvat kääntyilivät ilmapiiriä tunnustellen. Charles piti katseensa hevosessa, yrittäen pitää itsensä tyynenä.
"Minä pelkäsin puolestasi, koska ensimmäistä kertaa en voinut luottaa harkintakykyysi", hän sanoi hiljaa, silittäen ruunan jalopiirteistä päätä.
"On eri asia satuttaa itsensä onnettomuudessa kuin siksi, että tekee tietoisesti vastuuttomia päätöksiä. Olet aina ollut... Spontaani, mutta nyt olit hallitsematon. En voinut enää ennustaa, mitä tekisit. Tuhoaisitko koko elämäsi seuraavasta impulssista. Ja vastoin kuvitelmiasi ja kuvaamaasi kylmää, konemaista ilmiasuani, minä todella välitin sinusta."

Hän ei luottanut harkintakykyynsä edelleenkään. Sen tähden hän ei ollut juonut puolikkaan tuopinkaan vertaa olutta marraskuun jälkeen ja kysyi aina toista tai kolmattakin mielipidettä, kun tunnusteli hevosten jalkoja treenin jälkeen. Gary oli käskenyt häntä luottamaan itseensä, mutta hän oli vain siirtynyt kysymään toista mielipidettä muilta ratsastajilta.
"Sinulla oli kovin omituinen tapa näyttää se", Bex tuhahti. "Tiedätkö missä olin, kun soitit antaaksesi potkut? Apteekin toimistossa kuuntelemassa saarnaa jälkiehkäisyn haitoista, koska olin unohtanut ottaa e-pillerini enkä tahtonut ottaa pienintäkään riskiä. Olen ennenkin saanut puheluita, joissa minua käsketään painumaan helvettiin, mutta sinun ajoituksesi peittosi kyllä kaikki aiemmat."

Charles kääntyi katsomaan naista valkeat kulmat kurtussa ja astui ulos karsinasta, jättäen Paddyn turvaan kalterien sisäpuolelle. Hän ei halunnut hermostuttaa herkkää hevosta kytevällä temperamentillaan.
"Olen pahoillani, mitä yrität saavuttaa kertomalla minulle tarpeestasi jälkiehkäisylle?" mies kysyi epäuskoisena.

"Sanot välittäneesi, ja silti et kertaakaan kysynyt minulta, miten minä voin. Ymmärrän että olit vihainen ja pettynyt, mutta se ei ollut välittämistä. Kuten ei ollut mikään sitä ennenkään. Uskottele toki niin itsellesi jos siitä tulee parempi mieli, mutta älä kehtaa väittää moista minulle. Sinä välität hevosistasi ja niiden hoitajasta ja luoja tietää mistä muusta, mutta minä en koskaan ollut sillä listalla", hän pudisti päätään. Hänen olisi pitänyt tietää paremmin. Missä oli Hilda, kun siskon hiljaiselle tuelle olisi kerrankin ollut tarvetta? Voisikohan hän suostutella Ginan antamaan hänelle huomisen vapaaksi, jotta hän voisi kutsua itse itsensä sunnuntaiyöksi siskon kissojen täyttämälle sohvalle? Bex veti syvään henkeä koettaen ajaa pintaan pyrkiviä tunteita sivuun. Niistä ei olisi mitään apua, mutta niin ei ollut tästäkään. Tämä oli virallisesti maailman huonoin anteeksipyyntö.

Charles astui lähemmäs leukaperät kireinä.
"Suo anteeksi. Kuinka sinä voit?" hän kysyi ääni hillittynä ja olkapäät jäykkinä. Kaikki olivat sanoneet, että Bex oli virhe – liian impulsiivinen, liian raisu, liian kokematon, liian kuriton. Mutta hän oli nähnyt muuta.
Sen hän tiesi, että oli ollut virhe sekaantua naiseen. Mutta hän ei ollut kehittänyt tunteita kuin yhtä naista kohtaan koko elämässään ennen punatukkaista tulipalloa eikä selvästikään ollut loistanut omallakaan harkintakyvyllään.

"Etkä ole kuin kolme kuukautta myöhässä. Tai yli vuoden, miten sitä haluaa katsoa", hän pudisti päätään. Charles oli tehnyt kantansa selväksi.
"Ei tarvitse enää esittää, että välität. Viesti meni perille. Olen pahoillani että tuhlasin puolitoista vuotta sijoitustesi urasta ja että koskaan erehdyin kuvittelemaan, että olimme ystäviä, herra Edgerly. Ah, anteeksi, Lord Norfolk", Bex sihahti tuli silmissä loimuten. Miehen herroittelu niin selvästi loukkaamaan pyrkivällä tavalla ei ollut asia, josta hän olisi järin ylpeä viiden minuutin päästä, mutta juuri nyt hän ei jaksanut välittää. Hän oli kyllästynyt sullomaan tunteitaan pieneen koppaan ja hautaamaan mielensä perukoille. Hilda oli ollut oikeassa. Hänen oli annettava itselleen mahdollisuus tuntea, mitä ikinä tunsikaan - tosin sisko ei varmasti ollut tarkoittanut sitä ihan näin.

Charlesin silmät välkähtivät.
"Hyvä luoja", hän henkäisi leukaperät kiveksi jännittyneenä.
"Mitä minä tarkalleen tein sinulle?" hän haastoi kireänä, hieraisten käsiään levottomana, kun ei tiennyt mitä tekisi niillä. Sitten hän sukaisi ne läpi valkeiden, tuuheiden hiustensa.
"Minä yritin astua taaksepäin, koska en tiennyt, miten olla lähelläsi ammattimaisesti. Minä astuin taaksepäin, koska se oli liian kipeää – koska tiesin, ettet haluaisi tai voisi tuntea minua kohtaan, mitä minä tunsin sinua kohtaan."

"Olisit voinut vaikka sanoa tuon vuosi sitten!" Hän sihahti hampaidensa lomasta. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tuntea. Kenties iloa siitä, ettei hän ollutkaan ollut vain esine, jolla oli kiva leikkiä kun tuli tylsää?
"Mutta ei, sinä tiedät aina paljon paremmin mitä muut ajattelevat ja tuntevat kuin he itse. Hyvä sinulle. Pysähdyitkö koskaan ajattelemaan, miltä minusta tuntui tulla revityksi roskalehtien etusivulle huorasta seuraavaksi maalattuna, ja sen jälkeen todeta, että sinäkin kohtelit minua niin? Sinä olet ehkä kasvanut lehdistön huomion keskiössä ja tottunut siihen. Oppinut sivuuttamaan sen ja jättämään sen huomiotta. Minä en. Se oli kaikki uutta ja pelottavaa ja ylivoimaista, ja minä jäin yksin sen keskelle. Ainoa mitä kuulin oli älä anna kommentteja, älä vastaa tuntemattomiin numeroihin, älä puhu lehdistölle, älä sano sitä tai tee tätä."

"Olen pahoillani, että jouduit kärsimään siitä minun takiani", Charles vastasi ottaen askeleen taaksepäin, yrittäen kiivaasti hillitä itseään. Älä menetä malttiasi. Hän oli tehnyt tarpeeksi typeriä, harkitsemattomia päätöksiä kokonaisen eliniän ajalle.
"Mutta sinä teit ratkaisusi aivan itse – en tule pyytämään sinulta anteeksi, että päätit käyttää huumeita ja käyttäytyä vastuuttomasti. En myöskään sitä, että työsuhteesi päättyi siihen. En tiedä yhtään työnantajaa, joka olisi toiminut toisin."

"Kiitos. Se oli kaikki mitä halusin kuulla. Toivottavasti tajuat varoittaa seuraavaa etukäteen, että sinun hevostesi ratsastaminen tarkoittaa aivan erilaista julkisuutta kuin kenenkään toisen", Bex vastasi sanat lyhyinä ja tarkasti äännettyinä. Hän pudisteli päätään miehelle. Oliko hän pyytänyt anteeksipyyntöä omista virheistään? Ei. Hän tiesi, että oli tehnyt omat virheensä aivan itse, eikä siitä voinut syyttää muita.
"Et varmasti. Sinä elät omassa mielikuvitusmaailmassasi, jossa kukaan ei koskaan tee virheitä. Me muut emme. Me muut teemme virheitä ja satutamme itseämme ja läheisiämme ja petämme odotuksia ja hajoamme palasiksi, ja sen jälkeen kasaamme itsemme uudestaan kokoon ja jatkamme eteenpäin. Silloin ihmiset, jotka ovat itsekin tehneet virheitä, jotka tietävät millaista se on, jotka ovat valmiita ojentamaan auttavan käden ja antamaan toisen mahdollisuuden, ovat korvaamattomia. He antavat kasvot hyvyydelle. Heitä tämä maailma tarvitsee lisää, koska jokainen tekee virheitä. Toiset pienempiä, toiset suurempia. Minä tiedän, että tein suuren virheen, olen myöntänyt sen, noudattanut tunnollisesti lain määräämää rangaistusta ja oppinut siitä. En voi tehdä enempää, koska en voi muuttaa mennyttä. Jos tämä yksi virhe määrittelee minut lopun elämääni, mitä järkeä missään enää on? En suostunut uskomaan, että elämäni olisi ohitse kolmekymppisenä, ja onnekseni en ollut ainoa."

Charles veti terävästi henkeä.
"Kiitos oppitunnista", hän totesi hillitysti ja sukaisi hiuksiaan taakse. Bex teki mielipiteensä hänestä harvinaisen selväksi. Aivan ainutlaatuisen selväksi.
Se poltteli kipeänä rintakehässä.
Hän tuntui lipsuvan aina vain kauemmas hyvästä miehestä, joka yritti olla.
"Ja mitä sinä haluat minusta?"

Bex pudisti päätään tyhjyys rintakehään hiipien.
"En minä tiedä, Charles", hän tunnusti päätään yhä pudistaen. "Ei minulla ollut mitään suunnitelmaa, kun tulin luoksesi. Olin menossa syömään, mutta muutin mieleni kun näin Zoen", hoitajan ajatteleminenkin sai vasemman posken polttamaan muistona aiemmasta tapaamisesta, "ja ajattelin, että ehkä sinä olet Paddyn luona. Että ehkä voin tulla pyytämään anteeksi ja että ehkä, jollakin ihmeellä, sinä voisit antaa minulle anteeksi, eikä minun tarvitsisi enää kantaa aivan niin paljoa syyllisyyttä harteillani, kun lastaan illalla Lewisten hevoset autoon ja pidän Ginalle seuraa, kun hän ajaa meidät takaisin pohjoiseen."

Charles hengitti syvään. Hänen piti harkita sanojaan, sillä kaikki sanoiksi puetut tunteet olivat tulleet evätyksi kelvottomina.
"Arvostan anteeksipyyntöäsi", hän sanoi kohteliaalla, asiallisella sävyllä ja keräsi kaiken tuntemansa tiukasti hillityn, tyynen ulkokuoren alle. Hänen olisi pitänyt hillitä itsensä alunperinkin.
"Etkä sinä tarvitse anteeksiantoani. En ole sinulle vihainen sinulle, en kanna kaunaa." Hän oli ollut peloissaan ja pettynyt, tolaltaan, koska välitti, vaikka ei osannutkaan tehdä niin tavalla, jonka Bex olisi hyväksynyt.

'Arvostan anteeksipyyntöäsi' ei ollut sama asia kuin 'saat anteeksi', mutta sen tuskin olisi pitänyt yllättää. Ei, kun alkuperäistä anteeksipyyntöä oli seurannut niin monet muut syytökset, jotka olisivat melkein kaivanneet ihan omaakin anteeksipyyntöä. Hän oli saanut sen mitä ansaitsi. Jos ei osannut pyytää anteeksi, ei voinut saadakaan anteeksi.
"Tietenkin tarvitsen. Satutin sinua, vaikka se ei koskaan ollut tarkoitukseni. Totta kai minun on pyydettävä anteeksi, että petin luottamuksesi ja heitin hukkaan mahdollisuuden, joita minunlaisilleni ei tarjota. Tein väärin, ja se on aina riittävä syy pyytää anteeksi."

"Kiitos", Charles vastasi hetken harkinnan jälkeen ja työnsi hiuksiaan taakse levottomien käsien kaivatessa jotain, mitä tehdä.
"Ilmeisesti olen sinulle useamman anteeksipyynnön velkaa." Lehdistöstä, heidän ammattimaisuuden ylittäneestä suhteestaan, riittämättömästä ystävyydestä, välittämisen puuttumisesta, epäoikeudenmukaisesta pelosta ja mistä muusta Bex olikaan häntä syyttänyt.
"Ja Bex, sinunlaisiasi ei ole olemassa. Sinä olet se. Älä määrittele itseäsi arvoasi alemmas."

"Saat anteeksi", Bex sivuutti moiset sanat silmääkään räpäyttämättä. Ei Charlesin tarvinnut pyytää häneltä anteeksi. Hän oli vain tahtonut... Hän ei edes tiennyt, mitä oli tahtonut huutaessaan miehelle. Todistaa, ettei Charles ollut niin täydellinen, kuin millaisen kuvan antoi itsestään? Että mieskin oli tehnyt virheitä? Hän pudisti päätään.
"Minä tiedän oman arvoni, olen vain pienen ratsastuskoulun kasvatti. Ei sinun tarjoamasi elämä kuulunut minulle. Se kuuluu jollekulle sellaiselle, joka on ratsastanut siniverisiä saksalaisia ratsuponeja lapsesta saakka ja kilpaillut juniorijoukkueissa maansa nimissä."

"Minä näin sinussa naisen, joka ymmärsi kovan työn arvon ja joka voitti Burghleyn ensimmäisellä osallistumisella", Charles huomautti.
"Siksi ostin Nyxinkin sinua varten, koska uskoin sinun voivan viedä sen huipulle."

"Diana teki suurimman työn", hän vastasi sydän kipeästi rintakehää vasten takoen. Diana. Herttainen, hyväntuulinen Diana, joka oli aina ollut korvat hörössä vastassa.
"Olen pahoillani, ettei se suunnitelma koskaan kantanut hedelmää." Hän oli odottanut innolla mahdollisuutta tutustua Nyxiin, oppia tuntemaan tamman jokaista mustaa, kiiltävää karvaa myöten, mutta niin ei ollut koskaan käynyt. Yksi asia lisää listalle asioista, joita hän oli turhaan odottanut.

"Niin", Charles vastasi hillitysti. Nyt tuittupäinen, lahjakas tamma oli Laurien käsissä – samoin kuin uskomaton Diana. Mutta hänen hevosensa tarvitsivat pysyvän ratsastajan, joka voisi sijoittaa niiden tulevaisuuteen, rakentaa perusteellisen luottamussuhteen niiden kanssa ja rakastaa niitä. Hän ei voisi varastaa äitinsä ratsastajaa kuin väliaikaisesti.
"Kiitos anteeksipyynnöstäsi. Mukavaa, että sinulla menee hyvin."

Kiitoskaan ei varsinaisesti ollut se, mitä hän oli tullut hakemaan, mutta ehkä hänen täytyi vain hyväksyä se. Charles ei ollut antamassa anteeksi, joten kiitos olisi paras, mitä hän voisi odottaa.
"Gina ja Gary ovat olleet reiluja", hän painoi päänsä pieneen nyökkäykseen. "He antoivat pari hevosta ratsastettavaksi, joten olen pitänyt itseni kiireisenä uuden oppimisen kanssa. Eivät ne Selkietä, Dianaa, Duffyä ja Javaa voita, mutta tuskinpa yksikään hevonen voittaisi." Kunpa vain Zoe olisi ollut tänään vapaalla, ja hän olisi uskaltanut käydä tervehtimässä dramaattista Selkietä ja yleisölle ikuisesti tarhassaan esiintyvää Duffyä.

Charles ei voinut väittää olevansa asiantuntija ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Bexiä hän ei tuntunut ymmärtävän sitäkään vähää. Ehkä se oli tehnyt naisesta niin mielenkiintoisen, täysi kyvyttömyys aavistaa, mitä Bex ajatteli tai tekisi seuraavaksi. Siihen saakka, että se oli johtanut kokaiiniin ja kolarointiin.
"Niin", mies vastasi epätietoisena, "ne ovat hienoja hevosia. Vaikka Selkiestä emme tainneet koskaan olla yhtä mieltä."

"Sinä et koskaan antanut Selkielle mahdollisuutta. Se ei ole Paddy 2.0, mutta kun sen kanssa teki päivittäin töitä, ei siihen voinut olla rakastumatta. Selkie opetti minulle paljon. Ilman sitä en olisi koskaan uskaltanut koettaa suoraa tietä sen epävarman veteen hyppäämisen jälkeen Burghleyssä, mutta Selkien jälkeen oli helppo tunnistaa, milloin hevonen oli todella imemässä esteelle", hän muisteli pieni, haikea hymy huulilla vieraillen. Selkie oli hieno, hieno hevonen, joka ansaitsisi yhtä hienon ratsastajan. Jonkun, joka osaisi arvostaa ruunan nerokasta mutta välistä ylilyövää mieltä.
"Toivottavasti et harkitse enää sen myyntiä. Se olisi suuri virhe."

Charles kohotti kulmaansa skeptisen asteen. Ei, he eivät olisi Selkiestä yhtä mieltä. Bex oli saanut hänet näkemään potentiaalia tummassa kimossa, mutta mielipide putosi rajusti Zoen onnettomuuden myötä. Ja nyt kukaan ei puhunut hevosen puolesta.
"Olin aikeissa myydä sen", hän vastasi.
"Mutta sitten pohdin, voinko tehdä niin hyvällä omallatunnolla, jos se on vaarallinen arvaamattomuudessaan. Nyt olen vain erikoisessa välitilassa sen kanssa."

"Selkie, vaarallinen? Ei ikinä", Bex pudisti rivakasti päätään. Ruuna oli omalaatuinen, sitä ei käynyt kiistäminen, mutta vaarallisena hevosta ei voinut pitää. Ei sitten millään mittapuulla, jos häneltä kysyttiin. Ei ollut kysytty, mutta eipä se ollut häntä ennenkään estänyt.
"Se on hieno hevonen. Sääli, ettet näe sitä."

Valkea kulma pysyi skeptisesti koholla. Sen jälkeen, kun hänen hevosenhoitajansa oli taistellut hengestään päiväkausia sairaalassa, hän oli luokitellut hevosen arvaamattomuuden vaarallisen puolelle. Hevosen reaktiot olivat suuria ja suurimman osan ajasta vailla järkeä, mikä teki niistä ennalta-arvaamattomia ja kun ne yhdisti sen voimaan, nopeuteen ja mielitekoihin hyppiä autojen eteen ja raahata tajuttomia ratsastajia perässään...
"Luulen, että olet ainoa ihminen maailmassa, joka näkee."

"Tarvitset siis suuremman maailman", Bex totesi harteitaan kohauttaen. Selkie ei ollut täydellinen, mutta hevonen ei todellakaan ollut vaarallinen. Kimo ruuna ei koskaan tahtonut pahaa kenellekään. Heidän ratsastuskoulullaan oli ollut vaarallisempia poneja kuin Selkie. Hyvä on, ne ponit eivät olleet pysyneet tuntikäytössä kauaa, mutta silti.
"Selkie on hurmaava lahjakkuus. Välillä hieman pösilö, mutta ei kaikkea voi saada. Se oli aina suosikkini. Olisi sääli nähdä sen kykyjen valuvan hukaan."

Charles kohautti kevyesti olkaansa.
"Niin. Niinhän se on", hän vastasi, vaikkei ollut lainkaan vakuuttunut, että hevosessa oikeasti oli kykyjä, mitä kaivaa esille.
"Se on nyt Emily Randallin ratsastettavana, kunnes löydän uuden ratsastajan."

"Mikä vika Randallissa on? Hänhän on todellinen superstara nuoremmassa ratsastajapolvessa", Bex kurtisti kulmiaan. Miksi ihmeessä Charles jatkoi uuden ratsastajan etsimistä, jos oli jo saanut kaksinkertaisen olympiaedustajan ratsastamaan Selkietä? Randall oli hänen ikäluokkaansa, mutta kilpaillut suurkilpailuissa jo yli vuosikymmenen. Välillä oli vaikea ymmärtää, mitä Charles oikein tahtoi.

"Randall ratsastaa äidilleni, kuten Lauriekin", Charles huomautti kulmat kurtistuen.
"Saan lainata heitä väliaikaisesti hevosilleni, jotta ne pääsevät kilpailemaan. Mutta äitini vetää rajan siihen, että ylipuhuin hänet myymään Dianan minulle. Ratsastajien varastaminen ei sovi perheeni käytöstapoihin."

"Sinun perheesi on käsittämätön", hän pyöräytti silmiään. Väliaikaisuus toimi niin kovin hyvin kenttäratsujen kanssa. Hyvä kun niitä sai edes kvaalattua isoihin kisoihin yhdellä kaudella, puhumattakaan siitä, että hevonen olisi valmis moiseen uuden ratsastajan kanssa. Jos ratsastajilla oli aikaa uusille hevosille, kenelle siitä olisi harmia, että järjestely jäisi pysyväksi?
"Minä en valitettavasti tunne ratsastajia, jotka olisivat töitä vailla, mutta ehkä Gina osaisi auttaa. Tosin hän piti minua parhaimpana valintana kaikista vaihtoehdoistaan, joten ehkä hänen makunsa ei osu yksiin sinun kanssasi", Bex kohautti harteitaan. Selkie ansaitsi ratsastajan, joka saisi näytettyä Charlesille, miten lahjakas ruuna oli.

"Ehkä", Charles vastasi olkaansa kevyesti kohauttaen ja katsahti kelloaan, kun seuraavalle viikolle osuva matka palasi hänen mieleensä. Ehkä tapaamisen valmistelu olisi hyvä käydä uudelleen läpi ja virkistää kielitaitoakin.
"Minun on aika lähteä takaisin Lontooseen. Mukava kuulla, että sinulla menee hyvin", mies sanoi ja otti askeleen kohti yläkerran ratsastajien tiloihin vieviä portaita.
"Onnea tulevaisuuteen."

"Charles, odota", hän vetosi kurkottaen miehen käsivartta kohden, jotta voisi pysäyttää tuon. Ei ehkä olisi pitänyt. Charlesilla oli parempaa tekemistä kuin puhua hänelle, mutta miehen toivotus kuulosti niin kovin lopulliselta. Hyvästeiltä. Hän ei ollut koskaan ollut hyvä hyvästien kanssa.
"Kiitos. Kiitos, että annoit minulle mahdollisuuden. Ilman sinua Gina ei olisi koskaan palkannut minua, ja vaikka toivon, etten olisi koskaan tarvinnut töitä häneltä, ainakin minulla on töitä. Pääsin pois Greenridgestä, koska sinä uskoit minuun, ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Toivon vilpittömästi, että löydät hevosillesi uuden ratsastajan nopeasti, ja jos... Jos päätät luopua Selkiestä, toivon että saisin kuulla ensimmäisten joukossa. Ilman lottovoittoa minulla ei ole koskaan varaa ostaa sitä, mutta ehkä voisit harkita leasing-sopimusta tai jotakin. Se on uskomaton hevonen ja olisi sääli nähdä sen muuttavan kauas." Hän veti syvään henkeä ja räpytti silmiään muutaman kerran nopeasti, kun tunsi kyynelten puskevan pintaan. Ei nyt. Ei Charlesin edessä. Mies oli jo joutunut sietämään hänen tunteitaan aivan liikaa yhdeksi päiväksi.
"Oli mukava nähdä sinua ja olen pahoillani, että tämä päättyi näin. Tämä ei ollut se päätös tarinalle, jonka minä olisin tahtonut kirjoittaa." Aika kääntää sivua uutta lukua varten, vai miten se kliseinen sanonta ikinä menikään.

Charles pysähtyi kädestä käsivarrellaan ja kääntyi Bexiä kohti. Hänestä tuntui jälleen, että häneltä jäi jotain olennaista ymmärtämättä. Niin kuin rivien välissä olisi sanottu jotain, mitä hän ei aivan tavoittanut.
Mutta Bex näytti olevan tolaltaan. Silmät näyttivät kosteilta. Hänen olisi tehnyt mieli tarjota jonkinlaista lohdun elettä, koskettaa käsivartta, mutta se olisi luultavasti katastrofaalinen ajatus.
"Bex, oletko sinä kunnossa?" hän kysyi silmien jää pehmeämpänä, hämillistä huolta kasvoillaan.

Bex pudisti päätään ennen kuin ehti pakottaa hymyn kasvoilleen ja vakuuttamaan pirteästi, että kaikki oli kunnossa. Mahtavaa. Ensin hän oli huutanut miehelle ja nyt hän sai purra huultaan ettei alkaisi itkeä. Ei, hänen ei olisi missään nimessä pitänyt lähestyä Charlesia tallikäytävällä. Hän ei selkeästi ollut ollut valmis kohtaamaan miestä asiallisesti, ammattimaisesti. Ammattimaisuus ei tosin koskaan ollut ollut hänen vahva puolensa.
"En ole ollut kunnossa kuukausiin, mutta se ei ole sinun syytäsi, ei sinun tarvitse huolehtia. Olen vain niin pettynyt itseeni, niin vihainen itselleni, etten tiedä, mitä tehdä kaikilla näillä tunteilla. Jouduin poistamaan kaikki hevostesi kuvat puhelimeltani, koska minulla ei ollut varaa rikkoa enää yhtäkään puhelinta paiskaamalla sitä seinään", hän naurahti vetisesti ja pudisti päätään katse tallikäytävään painuen. Riverviewn käytävä ei koskaan ollut näin puhdas. "Kuka ikinä väittikään ettei mikään ole pahempaa kuin eroaminen pitkän parisuhteen päätteeksi, ei ole selkeästi koskaan joutunut hyvästelemään hevosia."

Charles kuunteli myötätuntoisena, vaikka hillitty elekieli ilmaisikin tunteita hienovaraisin muutoksin. Kalpeat, hopeanharmaat silmät olivat kuitenkin pehmeämmät, tutkivat naisen kasvoja hämillisinä.
"Olen pahoillani", hän sanoi. Bex todella oli aina rakastanut hänen hevosiaan. Sen hän oli ymmärtänyt, vaikka muuten ihmisten tunteet ja käytös hänelle usein hämmentäviä olivatkin.
"Ja olen pahoillani, että koit, etten välittänyt."

"Älä pahoittele, ole kiltti", hän vetosi hiljaisen niiskauksen säestämänä, "se saa oloni vain syyllisemmäksi. En koskaan halunnut satuttaa sinua ja olen pahoillani kaikista ongelmista, joita aiheutin." Ja niitähän oli riittänyt, jos Gabriellen sanoja oli uskominen. Oli ihme, että hän oli saanut pitää työnsä niinkin kauan.
"Jos vain voisin mennä ajassa taaksepäin, tekisin niin monta asiaa toisin." Hän pyyhkäisi poskelle karanneen kyyneleen pois ja pudisti pienesti päätään. Kunpa vain olisi aikakone. Hän ei välittäisi, vaikka rikkoisi koko aika-avaruusjatkumon, jos vain voisi korjata edes muutaman virheistään.

Charles olisi halunnut koskettaa, vetää Bexin halaukseen. Mutta luultavasti hän päätyisi vain ansaitsemaan syytteen seksuaalisesta häirinnästä tai jostain pahemmasta. Niinpä mies laski lohdun eleeseen kohoneen käden ja ojensi sen sijaan taskustaan kankaisen, siististi silitetyn nenäliinan.
"Bex, ei sinun tarvitse pyytää minulta enää anteeksi. Et ole minulle mitään velkaa. Olet oikeassa. Ihmiset tekevät virheitä eikä minua tunneta inhimillisyydestäni. Olen onnellinen, että olet löytänyt uuden uran", hän sanoi hieraisten kättään epätietoisena.
"Etkö ole siihen tyytyväinen?"

He eivät olleet ennenkään vetäneet kovin tarkkoja rajoja siihen, mikä oli sopivaa ja mikä ei. Bex otti tarjotun nenäliinan käsi täristen vastaan ja puri väpättävää alahuultaan.
"Olen kiitollinen, tietenkin olen, mutta... Tiedän että se on itsekästä, mutta jos saisin valita, olisin paljon mieluummin sinulla töissä. Vaikka vain ratsastamassa maastolenkkejä silloin kun muut eivät ehdi. Haluan vain takaisin minun hevosteni luokse", koko pieni keho värähti pidätellyn nyyhkäisyn voimasta. Hän joutui jälleen muistuttamaan itselleen, etteivät Duffy, Diana, Java ja Selkie, tai uusin lisäys Nyx, koskaan olleet olleet hänen hevosiaan, vaan hän puhui tässäkin hetkessä hevosten omistajalle.
"Ginan hevoset ovat upeita, ne tulevat varmasti vielä voittamaan monia kilpailuja, mutta ne ovat Ginan hevosia. Ne ovat puuttuvia palasia hänen sielustaan, enkä minä ole mitään muuta kuin joku, jota ne kantavat selässään. Se on työtä, mutta... Se on vain työtä. Mutta sinun hevosesi... Se oli elämäntapa."

Hitot. Ei kai yksikään herrasmieskään voinut katsella naisen itkua tekemättä mitään? Varovasti Charles kosketti Bexin käsivartta ja tarjosi naiselle sitten halausta. Luoja tiesi, että Bexillä oli aina ollut erityinen paikka hänen sydämessään. Maailmassa oli tuskin kourallista ihmisiä, jotka saivat hänet niin sekaisin, että hän menetti malttinsakin.
Bexillä oli ollut aina ainutlaatuinen rakastaa hänen hevosiaan. Tapa sitoutua niihin kuin omiinsa. Se jäi uupumaan niin monelta palkatulta ratsastajalta ja sai Charlesin tyrmäämään tarjokkaan toisensa jälkeen.
"Pyydätkö sinä tulla takaisin ratsastamaan minulle?"

Bex kietoi kätensä Charlesin selän ympärille ja painautui miehen halaukseen uhraten vain ohikiitävän ajatuksen sille, miten varmasti pilaisi miehen kalliit vaatteet itkemisellään. Ehkä hänellä oli vielä käyttötilillään sen verran rahaa, että hän voisi tarjoutua maksamaan pesulamaksun. Jos ei, hän lainaisi hieman säästöistään. Hän naurahti itkuisena.
"Se olisi täysin turha pyyntö, eikö?" Hän oli aina katsellut maailmaa varsin lapsellisesta näkökulmasta, kenties pituutensakin tähden, mutta edes hän ei voinut uskoa että moisesta pyynnöstä olisi mitään hyötyä. Jo se oli ihme, että Charles oli suostunut puhumaan hänelle.

Charles kiersi käsivartensa Bexin pienen kehon ympärille ja silitti itkevää selkää kevyesti. Hiukset olivat muuttuneet. Hohtava punainen oli vaihtunut pehmeämpään, mutta tuli oli muuttumaton. Oliko Bex todella kuvitellut kaiken tämän ajan, ettei hän välittänyt? Eikö nainen ollut tiennyt, miten paljon hän oli tuntenut?
"En tiedä", mies vastasi ja katseli rintakehänsä tasolle jäävää päälakea.
"Olen aina tehnyt fantastisen huonon harkintakyvyn päätöksiä, kun sinä olet kyseessä. Ja sinulla on ainutlaatuinen tapa välittää hevosistani."

Parkaisu pakeni huulilta ja hän takertui tiukemmin Charlesiin, kun ei luottanut jalkoihinsa. Polvet tuntuivat tärisevän lohduttoman itkun seurauksena, eikä hän voinut kuin pudistaa päätään vasten miestä.
"Älä, ole kiltti", hän vetosi särkyneellä äänellä. "Älä anna minulle tyhjää toivoa. En tiedä pystyisinkö kampeamaan itseäni toistamiseen jaloilleni, jos uskoisin edes hetken ja sitten se vietäisiin pois."

Charles halasi Bexiä tiukemmin ja katseli neuvottomana toffeenruskeaa päälakea. Naisen itku tuntui ravistelevan hänen sisintään.
"En usko puhuvani tyhjästä toivosta", Charles vastasi.
"Ilmeisesti etsin ratsastajistani jotain, mitä en löydä muista kuin sinusta. Ja jos olet saanut tarpeeksi juhlimisesta, ehkä... Ehkä voisimme yrittää uudelleen."

Hän jäykistyi miehen käsivarsien halauksessa henki kurkkuun takertuen. Sydän jätti lyönnin väliin ja kesti useamman sekunnin, ennen kuin hän muisti puhaltaa ilmaa ulos keuhkoistaan ja vetää happirikasta ilmaa takaisin sisään. Charles ei voinut olla tosissaan, mutta miehellä ei ollut huumorintajua. Ei ainakaan tällaista.
"Minä olen juhlinut tarpeeksi jo muutamankin eliniän edestä", hän mutisi koettaen kasata ajatuksiaan. Hän pyyhki nenänsä kankaiseen nenäliinaan ja nojautui taaksepäin halauksesta, jotta saattoi nähdä miehen kasvot.
"Et voi olla tosissasi. Ensin huudan sinulle mitä sylki suuhun tuo ja sen jälkeen itken vaatteesi pilalle, ja tarjoat silti minulle uutta mahdollisuutta?"

Charles katseli takaisin hillityin kasvoin ja hämillisin, pehmeiksi sulanein silmin. Bex oli hämmentävä olento.
"Niin", hän vastasi.
"Etkö sinä sellaista pyytänyt?"

Bex veti syvään henkeä.
"Pyysin", hän vahvisti nyökäten ja pyyhki kyyneliä poskiltaan. Ei ehkä aivan niillä sanoilla, mutta sillä ei ollut väliä. Tietenkin hän tahtoisi takaisin Charlesille töihin, jos se vain suinkaan olisi mahdollista.
"Minä... Kiitos. Kiitos, Charles", hän rutisti miestä tiukasti.

Charles taputti Bexin selkää varovasti, hämillisenä räpäyttäen. Hänellä ei selvästikään ollut kykyä loogiseen ajatteluun, kun Bex oli kyseessä. Naisen lukemattomat syytökset valvottaisivat häntä yöllä, mutta se ei tarkoittanut, etteikö Bex olisi ansainnut uutta mahdollisuutta. Nainen rakasti hänen hevosiaan.
"Nyt minulla ei kai ole toivoakaan päästä eroon Selkiestä."

"Eip", Bex naurahti p-kirjain huulilta popsahtaen. Hän pyyhkäisi uudelleen poskiaan ja hymyili leveästi, joskin varsin itkuisesti, Charlesille. "Selkie ei ole menossa minnekään muualle kuin huipulle." Hän epäili, ettei lopettaisi itsensä nipistelyä hetkeen, sillä tämän oli pakko olla unta. Hän oli aivan varmasti nukahtanut kahvioon lämpimän ruuan ääreen ja heräisi kohta säpsähtäen.

Charles uskoisi sen, kun näkisi. Ajatus kenestä tahansa arvaamattoman draamakuninkaan satulassa hermostutti häntä, mutta Bex oli aina ymmärtänyt hevosta.
"Ehkä sinun pitäisi tutustua Nyxiin. Sinullehan se ostettiin."

"En malta odottaa", hän vastasi nielaisten kyyneliä, jotka puskivat pintaan varsin toisesta syystä tällä kertaa. Hän halasi miestä vielä kerran ennen kuin laski irti, astui askeleen taaksepäin ja peitti suun kädellään, ettei korvasta korvaan yltävä hymy näkyisi niin selkeästi. Hyvä luoja. Kun hän oli herännyt aamulla skottitilan mailla varpaat jäässä, ei hän ollut osannut kuvitellakaan, että päivä ottaisi vielä tällaisen käänteen. Bex päätyi nipistämään käsivarttaan ihan vain varmuuden vuoksi. Eip, hän ei uneksinut.
”Sinulla on varmasti paljon tekemistä nyt, mutta soita kun sinulla on aikaa? Tai laita sähköpostia tai jotain.” Hän puhuisi Ginalle ja alkaisi etsiä asuntoa ja… hän pääsisi takaisin hevostensa luokse!

Charles pyyhkäisi valkeita hiuksiaan taakse, kun Bex irtaantui halauksesta ja katsahti hajamielisesti kelloaan. Hän ei koskaan kaivannut takaisin Lontooseen, ei varsinkaan voidessaan olla hevostensa keskellä, tutustua uudempiin tulokkaisiin hieman paremmin ja jakaa hetkiä Paddyn kanssa. Mutta nyt Wren odottaisi häntä Carlton Gardensissa. Ajatus oli saada hänet hymyilemään.
"Niin. Puhu Laurielle ja Randallille, ja he saattavat sinut ajan tasalle siitä, mitä hevosille kuuluu, ja voimme järjestää paluusi." Aikaa oli tuhlattu jo tarpeeksi.

"Totta kai, minä puhun", Bex nyökkäsi hymyillen. Hän puhuisi ihan kenelle tahansa, joka osaisi sanoa hevosista yhtään mitään. Tosin epäilemättä kaikki eivät puhuisi hänelle takaisin, mutta siinä ei varsinaisesti ollut mitään uutta. Ratsastajat osaisivat varmasti kertoa kaiken tarpeellisen, vaikka hevosenhoitaja kiukuttelisikin.
"Kiitos, Charles. Kiitos tuhannesti", hän kiitti kämmenet sydämelle kohotettuina. Hän ei lopettelisi kiittämistä hetkeen, se olisi selvä. "Turvallista kotimatkaa."

Charles nyökkäsi.
"Palataan asiaan", hän sanoi, katsahti Paddyn karsinaan ja otti askeleen kohti pukuhuoneita, ennen kuin muutti mielensä ja astui kuitenkin hetkeksi elämänsä hevosen luo. Se hörisi käheästi ja painoi turpansa miehen käsiin. Charles nojasi otsansa sen päätä vasten hengenvedon ajaksi, silitti haikein sormin jalopiirteistä, melkein valkeaksi muuttunutta päätä, ennen kuin pakotti itsensä repimään itsensä pois hevosen luota ja kotimatkalle.
Hän löytäisi taas aikaa tulla hevostensa luo... Joskus.

Lauantai 17. maaliskuuta 2018, iltapäivä, Rosings Park

Hänen poikansa olivat tavattoman komeita. Maybe pyyhki käsiään harmaaruudullisiin ratsastushousuihin ja ihaili kättensä jälkeä, kun kaikki viisi hevosta kiiltelivät puhtaina – sen hetken, kunnes hän kääntäisi selkänsä – ja tallin täytti kotoisa hevosten rouskutus. Hän kurkisti Seahawkin karsinaan seistessään itäkäytävällä, Edgerlyjen hevosten valtaaman rivistön edessä, ja hymyili muovista ruokakulhoa antaumuksella nuolevalle, nuorelle ruunalle. Valkeat papurikkotäplät erottuivat upeasti vielä muuten melkein hiilenharmaasta karvasta.
Hevonen nosti päänsä kuin läsnäoloon havahtuen ja kurotti ratsastajaansa kohti. Maybe rapsutti sen samettista turpaa ja muistutti itseään, että lähestyvän kuoleman tunne ja jokaisen lihaksen kipeytyminen oli vain merkki ahkerasta päivästä.

Kaksi viikkoa ei vielä ollut tullut edes täyteen, ja hän oli jo ehtinyt harkitsemaan kilparatsastajan kuristamista pinteleihin, hukuttamista juoma-automaattiin ja seivästämistä talikolla. Nyt, katsoessaan hikisen Duffyn kolmea valkoista ja yhtä mustaa pinteliä kulmat kurtussa, kuristaminen houkutteli jälleen tavattoman paljon. Musta pinteli sointuisi varmasti kauniisti Bexin kaulan koristeeksi.
Duffy oli polkea hoitajansa varpaat innossaan päästä takaisin talliin kouluvalmennuksesta, joka oli koetellut hevosen kärsivällisyyttä. Zoe upotti kyynärpäänsä hevosen ryntäille, mutta ori tuskin huomasi painetta tanssahdellessaan kankisuitsien päässä kuin näyttävinkin kouluratsu. Nainen lähinnä kiinnitti huomiota mustan pintelin peittämään etujalkaan ja tukahdutti huokaisun, joka pyrki huulille. Tai manauksen, kummin tahansa, kun hetkeä myöhemmin mustaan pinteliin kääritty etunen polkaisi hänen kantapäälleen.
"Duffy nyt!" Hän ärähti hevoselle ja joutui huitaisemaan kädellään kaartuvaa kaulaa, että sai luupään huomion itseensä. Nainen sujautti hevosen pesupaikalle, puki riimun suitsien päälle ja naksautti ketjut kiinni. "Paikka." Onneksi Duffyn karsinalle ei ollut kuin muutaman pitkän harppauksen verran matkaa pesupaikalta, sillä jo siinä ajassa ori oli ehtinyt hamuamaan jollakin käsittämättömällä tavalla riimun löysänä roikkuneen turpalenkin suuhunsa.
"Olet tänään harvinaisen kamala", Zoe ilmoitti hevoselle laskiessaan karsinalta noutamansa harjapakin pesupaikan eteen ja aukaisi riimun solkia, jotta sai nylonin pois orin suusta. "Maybe, onko sinulla sekunti aikaa?" Hän huikkasi käytävän puolelle ja työnsi Duffyn päätä kauemmas, kun ori yritti puolestaan syödä hänet.

Totta kai Maybellä oli sekunti. Hän kiiruhti käytävää hieman vähemmän lennokkain hypähdyksin kuin normaalisti reisien ja vatsan valittaessa ankarasti vastaan ja puhalsi pitkäksi venähtävää, paksua otsatukkaa pois silmiltään hymyillen Zoelle sen alta.
"Tarvitsetko apua?" hän kysyi ja ojensi kätensä rapsuttamaan Duffyn otsapyörrettä.

"Tarvitsen puhtaan loimen", Zoe vastasi vilkaisten merkitsevästi oria, "eikä tämä herra tunnu tänään kunnioittavan mitään kiinnityksiä. En mielelläni lähtisi hakemaan loimea vain voidakseni palata todistamaan, miten Duffy hyppelehtii tallipihalla itsekseen. Katsoisitko hetken sen perään?" Toissapäiväinen oli opettanut, ettei hevosta voinut jättää pesun jälkeen karsinaan odottamaan loimen noutamista, sillä Duffy oli nähnyt tilaisuutensa tulleen ja kupsahtanut piehtaroimaan karsinassaan, idiootti kun oli.

"Totta kai katson!" Maybe lupasi hyväntuulisesti, hieraisi selkäänsä ja antoi Duffyn rapsuttaa päätään hänen ojennettua kättään vasten. Hän voisi unohtua vain katselemaan kaunista kimoa, jonka karvassa saattoi erottaa vielä pehmeydessään melkein laventelin sävyn.
"Oletko kuriton poika tänään?" hän kehräsi nauraen hevoselle ja katsahti sitten Zoea otsatukkansa alta.
"Onko kaikki hyvin?"

"Kiitos", Zoe huokaisi helpottuneena. Yksi ongelma vähemmän ratkaistavaksi. Vielä täytyisi vain purkaa hevonen varusteista ja yrittää olla räjähtämättä eriparisten pinteleiden tähden.
"Todellakin on kuriton. Duffy ei ansaitse yhtään rapsutuksia tai herkkuja", nainen siristi silmiään orille. Hänen varpaansa olivat jo kokeneet karun kohtalon, ja sukka oli mennyt ryttyyn tallikengän sisässä, kun hevonen oli astunut kantapäälle. Hän veti koulusatulan alas hikisestä selästä ja pujahti ketjujen ali tallikäytävän puolelle.
"On, paljon vain tekemistä", Zoe nyökkäsi pieni hymy huulilla vieraillen. Huoli Emilystä painoi mieltä eikä Bexin paluu varsinaisesti ollut juhlaa hänelle, mutta vastapainona moni muu asia tuntui olevan oikein hyvin järjestyksessä. Hän irrotti kostean satulahuovan mustasta koulusatulasta ja vilkaisi Maybeä.
"Miten sinun päiväsi hevosten kanssa on sujunut?"

"Miten sinä sillä tavalla?" Maybe kysyi hevoselta toruen, joskaan ei kovin vakavastiotettavana äänen hyristessä edelleen hyväntuulista naurua. Se näytti yhtä katumattomalta ja puhalsi tytön valkean otsatukan vinoon.
"Minä voin auttaa muussakin, mitä tarvitset. Menen illalla Choven kanssa valmennukseen, mutta muut menevät ulos, kun ovat syöneet", hän sanoi kiristäen liukkaista hiuksista lipsuvaa ponihäntää, "pojat ovat olleet oikein hienoja kaikki. Fitzrovia tosin oli pistää kumoon postilaatikon, mutta ei kai se niin tarkkaa ole?"

"Sinun on parempi pitää hieman taukoa ja levätä ennen valmennusta, niin jaksat tehdä kunnolla töitä Choven kanssa", Zoe huomautti pehmeästi. Hän selviäisi kyllä töistään. Mitä nyt tunsi rutiinien jälleen olevan hukassa, kun kilparatsastaja oli vaihtunut, mutta äkkiäkö sitä tottuisi. Jos Bexiin nyt koskaan saattoi tottua.
"Ei, ei se niin tarkkaa ole", hän naurahti hiljaa ja kurotti ohikulkeissaan sipaisemaan Mayben käsivartta. "Käyn heittämässä satulan paikalleen ja haen loimen, älä anna Duffyn karata kahleista sillä aikaa." Suitset ja pintelit ehtisi riisua senkin jälkeen, kun loimi olisi odottamassa pesupaikalla.

Sipaisu sai Mayben pisamaiset kasvot syttymään valoisaan hymyyn, ja tieto siitä, että Zoe oli kai todella kertonut hänestä sisarelleen, tuntui epätodelliselta. Saattoiko hän todella merkitä naiselle edes puoliksi yhtä paljon kuin tämä hänelle?
"Minä pidän sitä silmällä", hän lupasi ja silitti hevosen samettista turpaa, sierainten väliin jäävää, vaaleanpunaista ihoa. Hetken hän katseli Zoen perään ja käänsi sitten huomionsa takaisin kauniiseen oriin. Kuulemma siltä ja Dianalta saataisiin varsa. Siitä tulisi taatusti maailman kaunein ja lahjakkain kimo.
Tuttu tuoksu sai hänen vatsansa muljahtamaan varoittamatta, ja ääni jähmetti hänet aloilleen, kylmä kauhu suonissa leviten.
"Maybe, voisimmeko vaihtaa pari sanaa?" mies pyysi, ja hän saattoi tuntea toisen kehon lämmön selkänsä takana. Syke kohosi pahoinvoivalla rajuudella. Ja siinä mies oli. Työntyi hänen näkökenttäänsä, taputti Duffyn kaulaa. Ystävälliset, piirteiltään komeat kasvot, hohtavan punaruskea tukka. Tummat silmät, jotka olivat herättäneet hänessä luottamusta.
Ja kasvojen poikki kulkeva, haalistunut, ohut arpi. Se oli kai peräisin hänen raipastaan.
"Ole kiltti", Roux vetosi käheästi, tuskaa silmissään. Mutta pelkkä miehen tuoksu sai Mayben perääntymään askeleen, kun tämä astui lähemmäs. Hän haravoi tallikäytävää hätäisellä katseella yrittäen päättää mihin suuntaan paeta, mutta Roux tarttui lujasti hänen käsivarteensa ja piteli sitä kuin anoen.
"Haluan vain pyytää anteeksi."

Zoe hymyili pehmeästi kiitokseksi ja suunnisti sen jälkeen pitkin askelin asettamaan satulan paikoilleen varustehuoneen telineelle ja hikisen satulahuovan muiden likaisten tekstiilien kanssa samaan koriin, joka asusti tänään Paddyn kaapissa. Hänen täytyisi pestä likaiset satulahuovat viimeistään huomenna. Nainen poimi puhtaan, ohuen fleeceloimen kantoonsa ja suunnisti takaisin tallikäytävälle pieni hymy huulillaan.
Se tosin hyytyi sinä hetkenä, kun hän näki miehen Mayben luona. Loimi putosi soljet kolahtaen tallikäytävälle ja Zoe juoksi viimeiset askeleet pesupaikalle raivo tummissa silmissä leimuten.
"Sinä", hän sihahti hampaidensa lomasta. "Laske irti hänestä. Nyt", nainen jatkoi ääni hyytävänä ja astui lupia kyselemättä lähes miehen varpaille, kun pyrki asettamaan kehonsa Mayben ja miehen väliin. Miten Roux kehtasi näyttää naamaansa täällä? Mies olisi kuulunut vankilan pimeimpään selliin puoleksi vuosikymmeneksi.
"Oletko kunnossa?" Zoe ei irrottanut katsettaan Rouxista, mutta pehmeä kysymys oli siitä huolimatta suunnattu tytölle, jota hän tavoitteli toisella kädellään varmistaakseen, että Maybe oli kunnossa.

Zoen lähestyminen sai Rouxn vapauttamaan tytön käsivarren hätkähtäen. Väri oli kadonnut Mayben kasvoilta, ja pisamat erottuivat tavallista selkeämmin. Silmät tuijottivat lamaantuneita tyhjyyteen, kun hän nyökkäsi poissaolevasti Zoelle, rintakehä pinnallisten henkäysten tahdissa pamppaillen.
Kaikki lämpö tuntui kadonneen hänen sisältään. Eikä hän voinut pyyhkiä pois muistoja pahana unena, jota ei oikeasti tapahtunut. Miehen tuoksu viipyi ilmassa.
Roux astui neuvottomana askeleen taaksepäin ja laski kätensä Duffyn kaulalle kuin lohtua hakien.
"Haluan pyytää anteeksi", hän vetosi.
"Maybe, kiltti, anna anteeksi. Olin typerys, kamala typerys."

"Älä koske Duffyyn", Zoe sihahti harpaten lähemmäs miestä kämmen kohotettuna, valmiina työntämään Rouxia rintakehästä kauemmas hevosesta, Maybestä, mielellään mistä tahansa elävästä olennosta.
"Häivy. Kukaan ei tahdo nähdä sinua täällä." Zoe kiepahti ympäri ja koetti pehmentää olemustaan, rentouttaa jännittyneitä hartioitaan ja kumartua pienemmäksi, kun lähestyi Maybeä. Hän kohotti kätensä hitaasti ja pyrki laskemaan sen tytön hartialle.
"Olet turvassa, kaikki on ihan hyvin, sinulle ei käy yhtään mitään", nainen kuiskasi hiljaa ääni matalaksi painuneena ja vastusti halua vetää Mayben käsivarsiensa suojaan. Jo se oli tarpeeksi, että hän oli kääntänyt selkänsä miehelle, johon ei luottanut pätkääkään.

Roux perääntyi käsivarttaan onnettomana hieroen Duffyn luota.
"Olen niin kovin pahoillani", mies vetosi uudelleen ja astui lähemmäs naisia, "olin humalassa, en ymmärtänyt..."
Maybe tunsi sydämensä hakkaavan hädissään vasten kylkiluita, ja silti hän tunsi olonsa melkein epätodelliseksi. Hänen oli vaikeaa hengittää eikä tyhjyyteen tuijottava katse vastannut Zoelle, vaikka naisen tuttu läsnäolo veti häntä lähemmäs todellisuutta. Pois muistoista. Pois miehen tuoksusta, hennosta hien hajusta. Alkoholin lemahduksesta hänen kasvoillaan. Työn karhentamista käsistä. Sammaltavasta hyssytyksestä, ennen kuin mies löi hänen huulensa halki.
"En tehnyt sitä tahallani", Roux sanoi katse Zoen ja Mayben välillä kiertäen.

Zoe nielaisi palaa kurkustaan ja kietoi kätensä varoen Mayben ympärille. Jos tyttö säikähtäisi ja juoksisi pois, ainakin se olisi reaktio joka saisi tytön kauemmas tästä tilanteesta. Kauemmas Rouxista, joka ei tuonut mukanaan muuta kuin pelkoa ja pahaa oloa.
"Uskallakin vedota humalaasi", nainen sihahti silmät raivosta liekehtien. "Et voi selittää tätä paremmin päin. Sinun ei olisi koskaan pitänyt tulla takaisin tänne. Luulin, että teimme sen selväksi. Painu etsimään sovitustasi muualta, täällä sitä ei ole sinulle tarjolla." Hän veti syvään henkeä ja painoi katseensa takaisin Maybeen.
"Maybe, rakas, katso minua", hän vetosi hiljaa. "Olet turvassa. Minä pidän sinusta huolta, sinulla ei ole mitään pelättävää. Duffykin on tässä. Olet tallilla", hän puhui hiljaa, sanoen mitä tahansa, mikä vain kipusi kielelle ja toivoi, että saisi Mayben hengittämään tasaisemmin.

Maybe nosti katseensa Zoen silmiin, hitaasti räpytellen, kasvojen kalpeus melkein vihertävänä. Pahoinvointi velloi hänen vatsassaan.
Hän ei saanut ravistettua muistoa pois. Hän ei voinut selittää sitä pahana unena, kun se palasi hänen mieleensä yhtä tuoreena kuin silloin. Hän yritti niin kovasti saada itsensä uskomaan, ettei sitä tapahtunut, ettei se ollut todellista.
"En olisi koskaan tehnyt niin selvinpäin", Roux protestoi, "en ole paha mies! Join liikaa ja tein virheen. Aivan kamalan virheen ja olen siitä pahoillani. Maybe, kiltti, olimme ystäviä. Anna minulle anteeksi."

Zoe kietoi toisen kätensä Mayben hartioiden ympärille ja veti tytön kainaloonsa.
"Häivy, Roux. Et ansaitse anteeksiantoa", hän sihahti miehelle. "Kävele pois. Nyt heti, tai varmistan, että sinut viedään pois Rosings Parkin mailta poliisisaattueessa." Hän tahtoi vain kantaa Mayben pois tästä painajaismaisesta tilanteesta, viedä tytön jonnekin, missä mikään tai kukaan ei voisi koskettaa Maybeä.
"Maybe, tule, mennään. Sinun ei tarvitse kuunnella tätä."

"Zoe", Roux vetosi ahdistuneena. Mayben oli vaikea hengittää. Tallikäytävä keinui ja aaltoili.
"En ole paha mies. Join liikaa ja tein virheen. En tarkoittanut sitä!" hän protestoi ja yritti laskea kätensä Zoen käsivarrelle pyytääkseen naisia jäämään.
"Etkö sinä ole koskaan tehnyt virhettä?"

Zoe läimäisi miehen kurottavan käden pois terävällä käden heilautuksella ja olisi varmasti astunut eteenpäin ja huitaissut seuraavaksi miehen kasvoja, jos ei olisi seissyt Mayben rinnalla.
"Älä koske minuun, älä koske häneen, älä koske kehenkään", hän sihisi ääni jäisenä. Jos hän korottaisi ääntään hetkeksikään, hän alkaisi huutaa, eikä tämä tilanne vaatinut enää enempää huomiota muilta tallissa pyöriviltä kaksi- tai nelijalkaisilta.
"Virhe olisi ollut oksentaa naapurin kukkapensaaseen tai sammua keskelle lattiaa. Sinä kuuluisit vankilaan." Zoe vilkaisi Mayben kalpeita kasvoja ja kumartui hetkessä poimimaan tytön käsivarsilleen. Hän voisi kantaa tytön yläkertaan työntekijöiden sohvalle ja toivoa, ettei Roux näyttäisi rumaa naamaansa tallilla enää koskaan.

"Ole kiltti", Roux vetosi uudelleen, juoksuttaen sormet läpi punaisista hiuksistaan. Lattia katosi Mayben alta ja hetkeksi hän kohtasi miehen tummat, epätoivoiset silmät. Ne olivat aina olleet ystävälliset ja kiltit, niiden kulmissa asui pilkettä. Hän ei ollut tuntenut ihmistä, joka oli herättänyt hänet yössä. Maybe käänsi katseensa pois miehestä, jonka kasvoihin hänen kouluraippansa oli täytynyt jättää arpi, ja hautasi kasvonsa Zoen takkiin.
"En tarkoittanut pahaa. En ole paha mies. Tein kamalan virheen." Mies epäröi hetken, haluten seurata naista, mutta Zoe ei varmasti puhunut lämpimikseen. Roux otti lannistuneen askeleen taaksepäin, olkapäät vajoten.

"Sillä ei ole mitään väliä, mitä sinä tarkoitit. Sinä olet paha mies, eikä selityksesi muuta sitä miksikään", Zoe sihahti ennen kuin käänsi selkänsä miehelle valmiina potkaisemaan kantapää edellä taakse, jos tuntisi pienenkin hipaisun harteillaan. Kukaan ei pysäyttäisi häntä ja estäisi varmistamasta, että Maybe pääsisi pois miehen luota, joka oli syy tytön painajaisiin.
"Olet kunnossa, rakas", hän kuiskasi painaen tyttöä tiukemmin rintakehäänsä vasten ja kiipesi portaat varmoin askelin. Taukotila tarjosi kaivattua rauhaa ja hiljaisuutta tallikäytävän lukuisten uteliaiden silmien jälkeen. Zoe laski Mayben varoen punaiselle, upottavalle kulmasohvalle kiittäen onneaan siitä, miten kaikki tallityöntekijät olivat kiireisinä tähän aikaan päivästä.
"Kaikki on kunnossa, sinulla ei ole mitään hätää. Hengitä syvään, Maybe. Sisään ja ulos, sisään ja ulos", hän sanoi hiljaa ja tasasi omaa hengitystään, jotta Maybe voisi vain keskittyä matkimaan häntä.

Roux jäi taakse, orpona hahmona tallikäytävälle. Välikohtauksen nähnyt tallityöntekijä siirsi kärsimättömäksi käyvän kimon pesupaikalta karsinaan, ja lopulta mies, joka ei enää kuulunut tänne, katosi. Sama, kuristava tunne vainosi häntä edelleen vailla helpotusta.
Maybe nosti katseensa Zoeen tuntiessaan sohvan allaan ja puristi sen laitaa rystyset kalpeina ja jännittyneinä. Syke hakkasi edelleen rajuna, ja hengitys takelteli, vaikka hän yritti keskittyä noudattamaan naisen esimerkkiä.
Miksei hän voinut vain unohtaa?
"Luulen, että oksennan", Maybe sanoi hiljaa ja puristi silmänsä kiinni, kun pahoinvointi kouraisi hänen vatsaansa, ja harppasi sitten vauhdilla ylös, melkein kompastuen sohvapöytään ja sukelsi viime hetkellä pieneen wc-tilaan, kumartuen yökkimään pöntön ylle.

Zoe poimi keittiönurkkauksen kaapista lasin käteensä ja seurasi sen jälkeen tytön perässä vessaan. Hän täytti lasin kylmällä vedellä ja kumartui Mayben vierelle silittäen pyörivin, rauhoittavin vedoin tytön selkää. Hän tunsi tulevansa revityksi kahteen suuntaan - toinen puoli tahtoi juurtua Mayben rinnalle, pitää huolta tytöstä eikä päästää Maybeä hänen silmistään, ja toinen taas juosta alakertaan, ottaa Roux kiinni ja täräyttää miestä talikolla.
"Tässä, huuhdo suusi", nainen sanoi pehmeästi tarjotessaan vesilasia tytölle ja tunsi myötätunnon kouraisevan taas sisältään. Miksi näin kävi ihmisille, jotka eivät olleet koskaan tehneet kenellekään mitään pahaa? Miksi Maybe, miksi Emily? Miksi kukaan maailmassa joutui elämään tällaisen painajaisen läpi?

Maybe otti lasin vastaan vajoten voimattomana istumaan vessan kaakeloidulle lattialle. Jonkun kengistä oli jäänyt kuraisia jälkiä. Hän kurotti huuhtomaan vessan ja hörppäsi sitten vettä lasista, hieraisten kylmästä hiestä nihkeää otsaansa.
"Kiitos", hän vastasi hiljaa, katse edelleen lamaantuneena tyhjyyteen tuijottaen.
"En odottanut... En arvannut näkeväni häntä enää."

Zoe valui istumaan Mayben vierelle ja laski kätensä hellästi tytön hartialle vetäen tuota kainaloonsa. Nojaisi mieluummin häneen kuin kylmään seinään.
"En minäkään", nainen vastasi hiljaa. Hän oli olettanut, että Roux oli muuttanut kauas täältä, kenties ulkomaille asti pakoon mainetta, joka seuraisi miestä työpaikasta toiseen. Ei voinut olla helppoa saada töitä, kun oli tullut irtisanotuksi nimekkäältä tallilta.
"Minun ei olisi pitänyt jättää sinua yksin Duffyn luokse. Jos olisin tiennyt", mutta sen sanominen ääneen oli turhaa. Jos hän olisi kuullut edes kuiskauksen verran siitä, että Roux oli Rosings Parkin mailla, hän olisi harpponut miestä vastaan ja lähettänyt tuon nenä poskella ja silmä mustana tiehensä.
"Kukaan ei varmasti uskonut, että hän kehtaisi tulla käymään."

Maybe nojasi Zoeen ja tunsi vähänkin voiman pakenevan kehostaan. Hetken hän pohti oksentaisiko uudelleen.
Hän puristi silmänsä kiinni pysäyttääkseen huoneen pyörimästä, mutta se vain palautti hänet yöhön, jossa hän ymmärsi aivan liian hitaasti mitä tapahtui. Räpisteli vastaan hyödyttömänä ja heikkona, voimatta mitään tapahtuvalle.
"Hän näytti onnettomalta", tyttö totesi hiljaa, leikitellen Zoen taskun vetoketjun hännällä.

"Maybe, sinun ei tarvitse murehtia hänestä", nainen vastasi hiljaa mutta sitäkin ehdottomammin. Roux ansaitsi olla onneton. Maybe ei ollut velkaa miehelle yhtään mitään. Ei todellakaan.
"Vain sinulla on väliä. Sillä miltä sinusta tuntuu. Et ole hänelle velkaa ajatuksenkaan vertaa."

Zoe oli varmasti oikeassa, mutta silti Rouxn tummat, epätoivosta tuskaiset silmät viipyivät hänen mielessään. Unohtaisiko hän koskaan miehen tuoksua? Se tuntui polttelevan hänen keuhkoissaan ja palautti hänet välittömästi muistoihin, jotka hän oli yrittänyt kieltää parhaansa mukaan. Työntää sivuun merkityksettöminä.
"Halusin ajatella, että se oli kaikki vain pahaa unta", hän sanoi ontosti ja tunsi pahoinvoinnin kouraisevan vatsaansa.
"Mutta nyt näen hänet, kun suljen silmäni. Tunnen hänet."

"Et voi vain työntää sitä sivuun, rakas", Zoe torui pehmeästi. Hyvähän hänen oli torua moisesta, kun asioiden pakottaminen pois mielestä ja pullottaminen sisään olivat hänen suosikkitapansa toimia missä tahansa tilanteessa, mutta hänelläkään ei ollut väliä, ei nyt. Vain Maybellä oli.
"Se ei ollut pahaa unta, mutta se on mennyttä. Sinun täytyy antaa itsellesi mahdollisuus käsitellä kaikki, mitä tapahtui. Jos vain työnnät sitä sivuun, se hiipii vainoamaan sinua myöhemmin. Hän ei ole enää tässä, eikä hän tule enää koskaan lähellesi. Hän ei enää koskaan kosketa sinua."

Maybe oli varma, että Zoe oli oikeassa. Mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka käsitellä tätä. Hän ei ollut tuntea itseään, kun hankasi ihoaan melkein vereslihalle suihkussa muiston saadessa hänet tuntemaan olonsa likaiseksi.
Hän veti polvensa koukkuun ja takertui päähänsä, heijaten itseään hiljaa epätoivoisena lohdun eleenä. Hän ei halunnut oksentaa uudelleen.
"En halua muistaa sitä. En halua, että se tapahtui."

Zoe nielaisi koettaen ajaa yhdellä pienellä eleellä kaikki pintaan pyrkivät tunteet takaisin pimeisiin loukkoihin mielen syövereissä. Hänellä ei ollut varaa antaa tunteilleen valtaa tässä hetkessä. Maybe ei tarvinnut hänen vihaansa, epätoivoaan tai pelkoaan. Se ei auttaisi tyttöä lainkaan. Nainen suoristi jalkansa pienen vessakopin lattialla ja koetti vetää Maybeä syliinsä istumaan. Tyttö näytti niin surkealta käpertyessään pieneksi keräksi eikä hän tiennyt mitä muutakaan voisi tehdä.
"Maybe, se tapahtui. Roux raiskasi sinut, eikä se muutu muuksi vaikka koettaisit olla muistamatta sitä. Rakas, sinun täytyy hyväksyä, että niin tapahtui. Et tule tuntemaan oloasi paremmaksi ennen kuin teet niin. Tämä ei ole pahaa unta, jonka voit unohtaa kun heräät."

Maybe käpertyi Zoea vasten, piilottaen kasvonsa naisen takkiin. Hän ei tiennyt, kumpi oli pahempaa, silmät auki häntä vainoava todellisuus vai silmät sulkiessa palaavat muistot.
Hän hätkähti kyyristäen hartioitaan. 'Raiskaus' oli niin ruma sana, että hän tunsi voivansa pahoin. Miten hän toivoi, että se olisi ollut unta. Pelkkä painajainen, jonka hän voisi pyyhkiä pois. Se oli toiminut tarpeeksi hyvin tähän saakka, vaikka painajaiset ja musertavat itsevihan puuskat joskus värittivätkin hänen yksinäisiä hetkiään.
"Miten voin hyväksyä sen? Niin ei pitänyt tapahtua. En halunnut niin tapahtuvan."

Ei, niin ei tosiaankaan pitänyt tapahtua. Ei Maybelle, ei Emilylle, ei yhtään kenellekään.
"Se ei ollut sinun syytäsi. Roux on ainoa, jota tästä voi syyttää", Zoe vastasi pakottaen äänensä kantamaan. Miten vaikealta puhuminen tuntuikaan, kun kyyneleet uhkasivat hiipiä silmiin. Hän ei itkisi Mayben nähden. Hänen oli tarkoitus tarjota tukea ja turvaa, lohduttaa tyttöä. Ei purskahtaa itse kyyneliin avuttomuudesta ja turhautumisesta.
"Mutta se tapahtui siitä huolimatta. Sinun täytyy voida puhua asiasta jonkun kanssa. Jonkun, joka osaa auttaa sinua", hän lisäsi pehmeästi.

Hän ei halunnut ajatella sitä. Hän ei halunnut muistaa sitä tai hyväksyä todellisuutta, jossa hän ei voisi paeta sitä.
Maybe kohotti kasvonsa Zoen takista, väri pisamien alta kadonneena ja tutki ruskeita silmiä neuvottomana.
"Tarkoitatko psykologia?" hän kysyi tuntien ahdistuksen piston ajatuksesta. Hän ei ollut hullu. Hänen ei pitänyt tarvita apua. Ja silti hän istui tässä, surkeana ja voimattomana Zoen sylissä, vaikka naisen olisi varmasti pitänyt olla tekemässä yhtä sun toista.

"Tarkoitan", Zoe vahvisti pehmeän nyökkäyksen kera. "On väärin, että se tapahtui sinulle, mutta en tahdo, että se satuttaa sinua uudestaan ja uudestaan. Tarvitset turvallisen ympäristön, jossa voit puhua kaikesta, mitä tunnet ja mitä sinulle tapahtui." Emily oli käskenyt hänen kuunnella omia neuvojaan. Hänen todella pitäisi tehdä niin. Nainen nielaisi ja halasi Maybeä hieman tiukemmin, ihan kuin voisi yhdellä eleellä vakuuttaa tytön siitä, että kaikki tulisi vielä kuntoon. Että Mayben ei tarvitsisi enää koskaan kokea sitä tukahduttavaa pelkoa, joka oli jähmettänyt tytön aloilleen ja saanut oksentamaan.

Maybe kiersi käsivartensa Zoen ympärille ja halasi itsensä naisen rintaan, tuijottaen valkoista seinää tämän selän takana. Pelkkä ajatus siitä, että hän yrittäisi ajatella tapahtunutta, sai pahoinvoinnin möyrimään hänen vatsassaan. Hän halusi vain unohtaa sen. Niin kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunut, niin kuin hän ei olisi likainen, heikko olento.
"Kiitos", hän kuiskasi punoen sormiaan Zoen tummaan ponihäntään, "kiitos kaikesta."

Zoe rentoutui halaukseen ja silitti kädellään Mayben selkää pitäen hengityksensä tasaisena tarkoituksella. Ihan vain että Maybekin muistaisi hengittää kaikesta huolimatta.
"Ei sinun tarvitse kiittää, rakas", nainen kuiskasi hellyyttä äänessään. Ei hän ollut tehnyt mitään kiittämisen arvoista. Kuka tahansa edes puoliksi kelvollinen ihminen olisi toiminut aivan samoin.
"Haluan vain, että sinun on parempi olla sinun itsesikin tähden. On kamala nähdä, miten sinuun sattuu ja olla kykenemätön tekemään sille mitään."

Jos hän voisi vain työntää sen pois mielestään. Edes hetkeksi. Palata hevosten luo niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Mutta kylmä pahoinvointi viipyi hänen sisällään. Niskakarvat pystyyn nostava hetki, jona hän tajusi miehen läsnäolon ja tunsi halvaantuvansa. Niinkö saaliseläimillekin tapahtui, kun ne tajusivat olevansa voimattomia estämään tapahtuvaa?
Zoe kutsui häntä rakkaaksi. Se sai lämmön tuikahtamaan kylmyyden keskellä, ja Maybe halasi naista tiukemmin.
"En tiedä, miten elää sen kanssa", hän sanoi sulkien silmänsä, "olla se ihminen."

Hän ei ollut oikea ihminen vastaamaan siihen, antamaan neuvoja ja tukemaan tyttöä, kun ei osannut edes auttaa itseään. Mutta hän ei myöskään voisi jättää Maybeä yksin ajatusten kanssa, jotka eivät tekisi tytölle pienintäkään palvelusta.
"Sen kanssa ammattilaiset voivat auttaa sinua. Sinä olet edelleen sama ihminen kuin ennenkin, Maybe. Roux ei määritellyt sinua uudestaan. Sinulle tapahtui jotakin hirveää, mutta sinä olet edelleen sinä."

Maybe ei tuntenut olevansa se ihminen, joka oli ollut. Hän ei ollut koskaan joutunut tuntemaan olevansa niin avuton kuin kamppaillessaan miestä vastaan – ellei sitten sairaalan odotushuoneessa värjötellessään, odottaessaan epätoivolla uutisia Zoen tilasta.
"Pyydän aikaa psykologille", hän lupasi hartiat lannistuneesti painuen ja nojasi päänsä Zoen hartialle, haluamatta irrottaa halauksesta, vaikka naisella oli varmasti parempaakin tekemistä. Hän ei ollut varma, mikä häntä odotti halauksen ulkopuolella.
"En vain halua muistaa."

Hänellä ei suinkaan ollut parempaa tekemistä. Mikään maailmassa ei olisi tärkeämpää kuin Maybe, ja jos hänen läsnäolonsa tarjosi tytölle edes pienen hetken turvaa ja lohtua, hän istuisi lattialla kunnes lattia lahoaisi hänen altaan.
"Hyvä, rakas", nainen kannusti pehmeästi ja silitti kädellään tytön selkää. Oli turhauttavaa, miten vähän hän saattoi Mayben eteen tehdä. Hän ei tiennyt mitä sanoa tai mitä tehdä, joten hän vain hapuili pimeässä ja toivoi, ettei ainakaan pahentaisi tilannetta entisestään.
"Ei kukaan tahtoisi sinun tilanteessasi. Kukaan ei tahdo muistaa kaikkea hirveää, mitä tämä maailma syysää eteemme."

Zoen hiukset tuoksuivat ihanilta. Se tuntui työntävän pois miehen tuoksun palauttamia, eläviä muistoja. Maybe upotti kätensä mustien suortuvien sekaan ja juoksutti niitä hellin, hajamielisin liikkein sormiensa lomassa.
Hän veti syvään henkeä toivoen, että edelleen rajuna lepattava pulssi tyyntyisi.
"Luuletko... Luuletko, että voisit tulla luokseni täksi yöksi?"

Hänen ei tarvinnut edes miettiä sitä, sillä vastaus oli valmiina kielellä.
"Tietenkin." Mitä tahansa, että Mayben olisi parempi olla. Hän olisi kutsunut Mayben mielellään luokseen, pois huoneesta, joka kätki sisäänsä niin kamalan muiston kaikkien hyvien ohella, mutta hänellä oli jo yksi vieras sohvallaan. Pieni asunto tuntuisi pian liian täydeltä.
"Totta kai tulen luoksesi yöksi. Ei sinun tarvitse koskaan kuin pyytää, ja minä tulen. Mitä ikinä tarvitsetkaan."

Maybe kiersi kätensä Zoen ympärille tiukempaan halaukseen. Ehkä muistot pysyisivät poissa, jos Zoe olisi hänen vierellään. Hän ei heräisi kylmässä hiessä painajaisesta, jossa karhea käsi painui raskaana hänen suulleen ja toinen kiskoi pois hänen alushousujaan.
"Olet uskomattoman kultainen, suurisydäminen, ihana ihminen", hän sanoi pää naisen hartialla leväten.
"En olisi tässä ilman sinua."

Hän oli melko varma, että Maybe olisi paljon pidemmällä, jos hän ei olisi jatkuvasti hidastamassa tytön kulkua. Mutta moisten väitteiden paikka ei ollut tässä hetkessä, vaan sen sijaan Zoe halasi Maybeä tiukasti takaisin.
"Olet niin, niin rakas", hän huokaisi nojaten päätään hellästi Maybeä vasten. Hänen ihana Maybensä, joka oli kuin päivänpaiste harmaan arjen keskellä. "Pidän sinusta huolta nyt ja aina."

Zoe oli uskomaton olento. Maybe toivoi, että olisi voinut antaa naiselle enemmän. Ehkä joku päivä hän voisi pitää Zoesta huolta.
"Minäkin rakastan sinua", hän sanoi. Valtavan, valtavan paljon. Hän oli kokenut elämänsä pelottavimmat hetket odottaessaan tietoa siitä, selviäisikö nainen edes hengissä, vailla oikeutta edes nähdä tätä.
"Pidätänkö minä sinua töistä?" hän kysyi hiljaa, vastahakoisena irrottamaan otettaan.

Se sai hymyn nykimään suupieliä. Zoe ei uskonut voivansa koskaan kuulemaan niitä kolmea sanaa Mayben huulilta. Oli suorastaan naurettavaa, miten ne saivat lämmön läikähtämään rintakehässä tässäkin tilanteessa.
"Et", nainen pudisti pehmeästi päätään. Ei hänen töillään ollut mitään väliä. Bex pärjäisi itsekseen ja Paddy oli päässyt jo liikkumaan. Hänellä ei ollut mitään tämän tärkeämpää tehtävää. "Olen juuri siellä missä minun kuuluukin olla."

Maybe oli melko varma siitä, että Zoe kuului jonnekin aivan muualle kuin tallityöntekijöiden taukotilan vessan kuraiselle lattialle. Mutta ajatus siitä, että he voisivat kuulua toisilleen, oli tavattoman ihana ja lohdullinen.
Hän yritti keskittyä siihen ja olla näkemättä kummittelevia, tummia, epätoivoisia silmiä, jotka anelivat häneltä anteeksiantoa. Ristiriitainen tunnemyrsky möyri hänen rinnassaan, tietämättä miten käsitellä yhtäkään palasta tapahtuneesta, jonka hän oli parhaansa mukaan kieltänyt ja työntänyt mielestään.
"En tiedä, pystynkö valmennukseen", hän sanoi onnettomana. Millainen häviäjä joutuisi jättämään valmennuksen väliin tällaisen tähden?

"On parempi, että otat illan vapaaksi", nainen vastasi pehmeästi. "Et pystyisi keskittymään ratsastamiseen kunnolla. Siitä ei olisi kuin haittaa niin sinulle kuin Chovellekin. Parempi myöntää, ettei nyt ole oikea hetki nousta satulaan ja katsoa uudestaan huomenna." Oli paljon helpompi vaihtaa treeniaikataulua kuin joutua korjaamaan hevosen yhdessä valmennuksessa romutettua itseluottamusta tai intoa tehdä töitä. Chove ei kärsisi, vaikka valmennus Mayben kanssa jäisi väliin.
"Minäkin voin ottaa illan vapaaksi. Voimme mennä luoksesi ja katsoa elokuvia ilman, että joudumme valvomaan yöhön."

Se tuntui epäonnistumiselta. Heikkoudelta. Mitä Corinnekin ajattelisi? Maybe puraisi ahdistuneena alahuultaan ja yritti sysätä Rouxn murtuneen, onnettoman olemuksen mielestään. Miten sellaisen voisi antaa anteeksi?
Pettymys kirveli. Hän joutuisi jättämään valmennuksen väliin. Koska oli tolaltaan.
"Se kuulostaa ihanalta", hän vastasi yrittäen sysätä ahdistuksen mielestään ja sipaisi sormenselällään Zoen poskea, edelleen ihastuneena ihon pehmeyteen.
"Vaikka minusta onkin aivan yhtä ihanaa valvoa kanssasi yöhön."

"Lepo on tärkeää, kun tekee fyysisesti ja henkisesti raskasta työtä", Zoe huomautti pehmeästi ja halasi Maybeä rintaansa vasten. Maybe ansaitsisi pitkät ja levolliset yöunet, mutta hän epäili, ettei niistä olisi toivoakaan tänä yönä. Hän tekisi parhaansa varmistaakseen, että tyttö ei joutuisi heräämään painajaiseen.
"En minä valita venyvistä illoista", nainen naurahti hiljaa. Ei, kun saattoi pidellä Maybeä syleilyssään ja katsoa elokuvia. Mistä siinä olisi voinutkaan valittaa? "Haluan vain, ettet ole turhaan väsynyt huomenna. Tahdotko jo lähteä kotiin?"

Kai lepo oli tärkeää. Hänen pitäisi yrittää muistaa se öinä, joina sai Zoen viereensä, ja antaa naisen nukkua. Yrittää ehkä itsekin. Mutta jokainen yhdessä nukuttu yö tuntui korvaamattoman arvokkaalta, ja Maybe yritti epätoivoisesti muistaa, miltä Zoe tuoksui ja miltä naisen lämpö tuntui; miten kosketus sai sähkön kulkemaan hänen ihollaan ja perhoset lepattamaan vatsanpohjassa. Peläten, että joku päivä nainen päättäisi saaneensa tarpeeksi hänestä.
Maybe katsahti ympärilleen.
"Ehkä se on hyvä ajatus", hän totesi ja hieraisi kalpeaa poskeaan. Kylmä hiki tuntui tehneen otsasta nihkeän. Hän kaipasi suihkua, sillä tunsi olonsa likaiseksi. Vesi ei tosin tainnut auttaa tunteeseen vieläkään.
"Pitääkö sinun tehdä vielä jotain?"

Zoe mietti hetken, ennen kuin pudisti päätään. Ei, hänen ei tarvinnut tehdä enää yhtään mitään. Hän ei ollut jättänyt mitään kesken, paitsi Duffyn hoitoa, ja talli olisi pitänyt huolta hevosesta jo tähän mennessä. Hevoset eivät unohtuneet pesupaikoille varustettuina Rosings Parkissa. Hänen ei tarvinnut huolehtia orista, hevonen mussutti vain tyytyväisenä heinää tai revitteli tarhassaan päivän kouluvalmennuksen metkut jo unohtuneina.
"Mennään vain kotiin", hän totesi ja odotti, että Maybe pääsisi ensin jaloilleen, ennen kuin nousi itsekin. Hän pyyhkäisi kämmenet hevosenkarvaisiin ratsastushousuihinsa ja hymyili pienesti tytölle.
"Mieti jo elokuva valmiiksi. Miltä kuulostaisi suklaamuffinit leffaherkuksi? Tai ehkä pala kakkua?" Hän kysyi päätään pienesti kallistaen. Oli näppärää, kun Loungesta saattoi poimia mukaan melkein mitä tahansa.

Maybe kiipesi jaloilleen ja otti hetkeksi tukea vessan seinästä. Pahoinvointi tuntui yhä viipyvän hänen vatsassaan ja maistui kuvottavasti nielussa vedestä huolimatta. Ajatus hampaiden harjaamisesta oli ihana.
"Se kuulostaa ihanalta", hän vakuutti, vaikkei ollutkaan varma saisiko mitään alas. Roux kummitteli hänen mielessään. Arpi miehen kasvoissa. Kuinkakohan kovaa hän oli lyönyt?
"Ehkä minun pitäisi vielä tarkastaa hevoset." Vaikka varmasti joku olisi vienyt ne ulos päiväruokien jälkeen, hän halusi olla varma siitä, että kantoi vastuun Lady Edgerlyn hevosista. Silloinkin, kun ei pystynyt käsittelemään myllerrystä sisällään.

Ainakin herkuilla olisi parempi yrittää kuin mikrossa lämmitetyillä ruoantähteillä, tai niin hän ainakin itselleen uskotteli aina kun osti Loungesta kunnollisen lounaan ohella jotakin makeaa.
"Rakas, on parempi kun et mene hevosten lähelle. Ne lukevat sinua kuin avointa kirjaa ja onnistut vielä hermostuttamaan ne, kun käytöksesi ei ole yhtä johdonmukaista ja itsevarmaa kuin yleensä", Zoe koetti muotoilla kieltonsa mahdollisimman pehmeästi. Maybe oli jo luopunut valmennuksesta ilman sen suurempaa väittelyä. Piti kai osata valita taistelunsa, mutta hän tahtoi yrittää pitää tytön mielellään kaukana hevosista, jos se vain olisi mahdollista. Se tuntui olevan kaikkien parhaaksi. Sen jos minkä vuodet herkkien kilpahevosten keskellä olivat opettaneet.
"Niistä pidetään kyllä huolta. Ei sinun tarvitse murehtia poikiesi tähden. On paljon tärkeämpää, että keskityt itseesi."

Zoe oli varmastikin oikeassa, kuten yleensä. Maybe painoi lannistuneena katseensa ja yritti työntää pois musertavan tunteen epäonnistumisesta.
Ja tummat, epätoivoiset silmät, jotka anelivat hänen anteeksiantoaan.
"Hyvä on. Haetaan leffaherkkuja ja lähdetään", hän ehdotti pyyhkäisten kalpeita kasvojaan ja kiristi valuvaa ponihäntää.
"Minun pitäisi varmaan oppia hyödyntämään Loungea enemmän."

"Hei, rakas, älä näytä niin pettyneeltä", nainen sanoi pehmeästi ja kohotti kätensä tytön leualle, jotta saattoi varmistaa, että Maybe katsoi häntä eikä lattiaa.
"On vain oikein tietää, milloin on aika astua sivuun ja vetää hetki henkeä. Jos ei pysty tekemään jotain kuin vain puoliksi, on parempi olla tekemättä lainkaan." Hevosten parissa vasemmalla kädellä huitaistu juttu tuotti aina enemmän harmia kuin hyötyä, eikä siihen sääntöön ollut poikkeusta. Zoe laski vastentahtoisesti irti Maybestä, kun työnsi ovea auki tytölle.
"Ehdottomasti kannattaisi. Tekee elämästä kovin helppoa, kun saa lounaan ja päivällisen ja iltapalankin mukaan työpaikalta. Eikä kahvissa ole mitään valittamista, niin kauan kuin tilauksen pitää lyhyenä ja yksinkertaisena." Tai tiskin takana hääräsi joku toinen kuin Emilyn niin kovin ihailema amerikkalainen.

Hänen luultavasti pitäisi myös vähemmän pakastepizzoja, hampurilaisia, karkkia ja cocacolaa, mutta tallipäivän jälkeen mökkiin raahautuessa hän kaipasi vain paljon kaloreita ja nopeasti.
"Miten sinusta on tullut niin viisas?" Maybe kysyi hieraisten nenänpieltään ja oli melkein ojentamassa kätensä tarttuakseen Zoen käteen, punoakseen heidän sormensa lomittain, mutta muisti viime hetkellä estää itseään.
Hän suuntasi kohti Loungen tiskiä suoristaen hohtavan turkoosia takkiaan, joka oli tullut aikaisemmin päivällä sateen pieksemäksi. Siitä tuntui olevan elinikä aikaa. Ehkä hän tuntisi ruokahalua katsellessaan leivoksia.

"Kantapään kautta, lähinnä", Zoe naurahti hiljaa. Oli ihmeellistä, mitä kaikkea saattoi oppia kun teki tarpeeksi virheitä. Yksi niistä oli ehdottomasti se, miten koskaan ei kannattanut jättää välistä mahdollisuutta syödä. Tallilla ei voinut ikinä vannoa, milloin ehtisi seuraavan kerran istua alas ja syödä kunnolla, joten jokaiseen mahdollisuuteen oli tartuttava kaksin käsin. Hän antoi katseensa kiertää pikaisesti Loungen pöydästä toiseen ja helpottui, kun ei nähnyt Bexiä missään. Yksi rasittava ihminen vähemmän hänen ja ruoan välissä, eikä tiskinkään takana ollut tuttua mutta varsin toheloa tarjoilijaa. Hopeareunus päivälle, selvästi.
"Mitä sinun tekisi mieli?" Nainen kysyi katsellessaan vitriinissä olevia leivoksia ja täytettyjä leipiä. "Vai testataanko vain sokkona jotain?"

Maybe katseli viehättävien herkkujen rivistöä. Täytettyjä leipiä, jotka normaalisti saivat häneltä kaihoisia katseita osakseen, kun hänen oli kiiruhdettava matkaan.
"En ole varma, pystynkö syömään", hän sanoi kiertäen kädet ympärilleen. Pahoinvointi tuntui viipyvän vatsassa kylmänä ja kuvottavana. Ruma, kamala sana kiersi hänen mielensä laidoilla.
"Mutta mitä sinä haluaisit?"

Zoe vilkaisi Maybeä huolta ruskeissa silmissään. Ehkä olisi parempi vain tilata mitä tahansa, mikä saattaisi kelvata tytölle myöhemmin, jos pahoinvointi hellittäisi otettaan, ja kiirehtiä Mayben kodin suojiin. Hän tunsi olonsa vieläkin hyödyttömämmäksi nyt kuin aiemmin, kun ei voinut edes kurottaa tytön puoleen ja vetää Maybeä halaukseen.
"Lohipatonki, kanapatonki, suklaamuffini ja red velvet kakunpala, kiitos. Kaikki mukaan, ei tarvitse lämmittää leipiä", Zoe teki nopean päätöksen ja syötti korttinsa lukijalaitteeseen, kun tarjoilija sai tilauksen lyötyä läpi. Toivottavasti edes jokin maistuisi tytölle illan kuluessa, tai ihan viimeistään täyttävänä aamupalana. Maybe-parka. Tarjoilijalla ei kestänyt kauaa pakata leipiä yhteen paperiseen pussiin ja makeita herkkuja laatikkoon, ja Zoe otti molemmat kantoonsa.
"Mennään kotiin", hän totesi pienen hymyn kera ja nyökkäsi Maybeä näyttämään tietä.

Maybe katseli poissaolevasti vitriinin lasista heijastuvaa ravintolaa, yrittäen työntää mielestään ristiriitaisia ajatuksia anteeksiantoa anelevista, tummista silmistä, ja havahtui vasta Zoen sanoihin.
Mennään kotiin. Se nosti hänen huulilleen hymyn ja palautti vatsaan lämpöä. Se aiheutti myös vastustamattoman halun halata naista, mutta Maybe tukahdutti vaiston.
"Mennään", hän vahvisti pyyhkäisten otsatukkaansa pois silmiltä ja lähti kohti alakertaan vieviä portaita. Hetken hän pelkäsi, että Roux odottaisi edelleen tallissa. Mutta kiireiset käytävät olivat palanneet arkeen tiedottomina välikohtauksesta, eikä kukaan kiinnittänyt heihinkään sen enempää huomiota. Heidän suunnatessaan kohti sillalle vievää polkua, hän harkitsi hapuilevansa naisen kättä omaansa, mutta työnsi sen sen sijaan taskuunsa.
Iso tyttö, ei hänen kuulunut tarvita ketään pitelemään kättään.

Jokainen askel, joka vei heidät kauemmas tallista, sai Zoen hengittämään hieman helpommin. Hänen ei kuuluisi pelätä niin paljon Mayben seurassa olemista tallilla - oli naurettavaa, miten hän edes kuvitteli ihmisten kiinnostuvan moisesta - mutta siitä huolimatta hän pelkäsi, että joku ymmärtäisi heidän olevan enemmän kuin vain ystäviä. Ihan kuin se lukisi hänen otsassaan jokaisen vastaantulijan pällisteltävänä.
"Siskoni tahtoisi tavata sinut", nainen sanoi täyttääkseen hiljaisuuden jollain, kun asteli tuttua polkua pitkin paperinen laatikko ja paperikassi toisessa kädessään. Toinen olisi niin mielellään tarttunut Maybeen, mutta entä jos joku näkisi? Hän ei voisi ottaa sitä riskiä.
"Ehkä voimme käydä joskus yhdessä kahvilla."

Se sysäsi tummat silmät ja kasvojen poikki kulkevan arven pois hänen mielestään ja sai hänet katsomaan Zoea lämpö vatsaan leviten. Hän oli lukenut saamansa, hyvin Zoemaisen tekstiviestin lukemattomia kertoja ja yrittänyt ymmärtää, että nainen todella oli tainnut kertoa heistä sisarelleen.
Se oli uskomatonta.
"Se olisi ihanaa", Maybe vastasi ja katseli Zoea ihaillen.
"Sinä... Sinä todella kerroit hänelle minusta? Meistä?"

Zoe nyökkäsi vahvistukseksi.
"Niin kerroin", hän vakuutti vielä sanallisestikin. "Oli jo aikakin." Iriksen mielestä varsinkin, eikä hän voinut väittää olevansa eri mieltä pikkusiskonsa kanssa. Maybe oli joutunut odottamaan sitä aivan liian pitkään. Kenties he eivät koskaan voisi olla avoimesti yhdessä tallilla, mutta mikään ei ollut estänyt kertomasta Irikselle.
"Iris tulee olemaan aivan sietämätön, mutta ehkä hän ei onnistu säikyttämään sinua pois."

Kasvoilla viipyvästä, vihertävästä kalpeudesta huolimatta Maybe suli valovoimaiseen, vilpittömään hymyyn. Zoe oli kertonut hänestä sisarelleen.
Se todella oli uskomatonta. Zoe oli halunnut sisarensa tietävän. Hän ei osannut edes tarkkaan selittää, miksi se teki hänet niin onnelliseksi.
"Mikään ei voisi säikyttää minua pois", Maybe vakuutti. Zoe olisi ansainnut jonkun, joka ei tarvinnut psykologia tai halvaantunut kauhusta työpaikalla, mutta tämän hän olisi onnellinen.
"En ehtinyt vaihtaa hänen kanssaan montaa sanaa sairaalalla, mutta hän vaikutti hyvin mukavalta", hän sanoi avaten heille Rose Cottagen oven.

Pelkkä hymy riitti kertomaan, miten hänen olisi pitänyt tehdä näin jo paljon aiemmin. Kertoa edes jollekulle, vaikka koko maailma ei saisikaan tietää. Maybellä olisi varmasti ystäviä, jotka osaisivat pitää suunsa supussa oikeaan aikaan, mutta sen sijaan hän oli pyytänyt, ettei tyttö kertoisi kenellekään.
"Se kuva karisee nopeasti", nainen vakuutti pienen hymyn kera, kun astui sisään Mayben kotiin. "Hän on utelias, äänekäs ja kaikin tavoin yhteiskuntakelvoton." Tai sitten hän oli vain tyypillinen isosisko, jonka mielestä pikkusisko oli rasittava täysin siitä riippumatta, mitä sisko edes teki. Jompikumpi.
"Olisin mieluusti varjellut sinua pahimmalta, mutta en viitsi kutsua teitä kylään nyt, kun Emilykin asuu luonani." Emily menisi varmasti pienestäkin vihjeestä Lawrencen luokse yöksi, mutta hän ei tahtonut ajaa kodittomaksi ajautunutta naista vuodesohvaltaan mistään syystä.
"Mutta ainakin voimme karata helpommin, jos olemme kahvilassa."

Maybe tuuppasi varpaillaan auki huoneensa oven. Mökki oli pimeänä. Larissa taisi olla vielä töissä.
Hän yritti olla ajattelematta huoneeseensa liittyviä, kummittelevia muistoja ja sen sijaan ajatteli paljon ihanampia. Kuten ensimmäistä kertaa, jona oli saanut vihdoin todella koskettaa Zoea. Hän polkaisi kengät oven pieleen, heitti takin puolihuolimattomasti naulaan ja ylitti sitten upottavan, vaalean villamaton istahtaen sänkynsä laidalle. Ehkä pitäisi kuoriutua hevosvaatteista, vaikka hän olikin tottunut karvaan, hiekkaan, risun ja heinän kappaleisiin sängyssään.
"Luulen, että voit olla vain hieman kapeakatseinen sisaresi suhteen. Onko uteliaisuus huono ominaisuus?" hän kysyi vetäen ratsastushousuja jalastaan.

"En suinkaan", Zoe vastusti päätään pudistaen ja laski kantamuksensa Mayben yöpöydälle. Hän kumartui riisumaan tallikengät jalastaan ja naksautti niskansa, kun pääsi eroon tallitakista. Pian olisi jo niin keväinen sää, ettei takkia tarvitsisi kuin sateisina tai kovin tuulisina päivinä.
"Se on silloin, kun se saa tunkemaan nenänsä asioihin, jotka eivät kuulu henkilölle", nainen naurahti. Ei uteliaisuudessa oikeasti ollut mitään niin pahaa, kunhan nyt vain valitti valittamisen ilosta. "Iris on tavattoman taitava siinä. Moni asia ei mene häneltä ohitse. Hän oli joka joulu ensimmäisenä etsimässä lahjoja ja kurkistelemassa paketteihin."

"Pidän hänestä jo nyt", Maybe vakuutti ja nakkasi ratsastushousut puolipitoisia vaatteita keräävän hyllyn uumeniin. Hän veti hupparin päänsä yli ja kiipesi sitten sänkyyn piirrospöllöjen kirjomissa alushousuissa ja Captain American kilvellä printatussa t-paidassa.
"Mitä hän, tuota, sanoi, kun kerroit?" hän kysyi nostaen läppärin sängylle ja ryhtyen hakemaan elokuvaa.

Iris oli persoona. Joskus hänestä tuntui, että pikkusisko oli perinyt persoonallisuutta hänenkin edestään. Siinä missä hän oli hiljainen, Iris piti ääntä. Paljon ääntä. Olisi luullut, että kirjallisuutta opiskellut ja kirjakaupassa työskentelevä nainen olisi hiljainen, mutta niin ei suinkaan ollut. Ei sitten millään.
"Hän nauroi", nainen vastasi hetken asiaa pohdittuaan. Turha kai oli valehdellakaan Maybelle. Zoe riisui omat ratsastushousunsa ennen kuin ujuttautui Mayben vierelle sänkyyn ja suoristi jalkansa peiton alle. "Nähtävästi hänellä oli ollut epäilyksensä siitä lähtien, kun hän tapasi sinut sairaalassa. Todennäköisesti hän liioitteli, mutta ei Iriksestä aina ota selvää. Iloinen hän oli joka tapauksessa, ja vaati, että esittelisin teidät ihan virallisesti."

Maybe katsahti Zoea sivusilmällä ja napsautti uusimman Spider-Manin version latautumaan valmiiksi sysäten tietokoneen myllättyjen, vaaleanpunertavien koristetyynyjen sekaan odottamaan.
"Minusta olisi ihanaa tavata hänet", hän sanoi ja vapautti mietteliäänä hiuksensa ponihännältä, jolta ne sinnikkäästi pyrkivät karkuun.
"Olin varmaan huolimaton sairaalalla. En ajatellut. Pelkäsin niin kamalasti puolestasi." Zoe oli kuitenkin kertonut hänestä sisarelleen itse. Ajatus lämmitti häntä silti.
"Syö vain. Käyn pesemässä hampaat", Maybe kannusti ja napsautti tutun elokuvan pyörimään, kun kiipesi vedossa värähtäen sängystä ja hiipi paljain varpain sinisellä mosaiikilla laatoitettuun kylpyhuoneeseen.

Se sai Zoen hymyilemään pehmeästi. Hyvä, ettei hänen siskonsa tapaaminen saanut Maybessä aikaan lähinnä kammoa ja pakokauhua.
”En usko, että se johtui sinusta”, nainen naurahti hiljaa. ”Minä ajan yleensä kaikki pois vanhemmistani lähtien, kun olen kipeänä. Iriksen mielestä oli vissiin ilmiselvää, että poikkeus säännöstä tarkoitti sinun olevan enemmän kuin vain tuttu tallilta. Eikä sillä ole mitään väliä. En minä tiennyt, että Iris kuvitteli tietävänsä jotakin jo aiemmin, kun kerroin hänelle.” Ei, hänellä ei ollut ollut mitään aavistusta, vaan hän oli kertonut siskolleen olettaen, että uutinen tulisi aivan puskista nuoremmalle. Zoe asettui mukavammin sängylle, siirteli koristetyynyjä kunnes saattoi nojata selkäänsä niihin mukavasti ja nosti Loungesta poimitut syötävät esille. Hän ei tosin osannut päättää, mitä olisi tehnyt mieli. Tämä oli aina ongelmana, kun osti kaiken herkullisen kerralla mukaan.
”Tekeekö sinun mieli erityisesti jotain?” Zoe kysyi huomatessaan Mayben palanneen ja kohotti kättään, jotta tyttö voisi pujahtaa hänen kainaloonsa sängylle.

Kuvotus ei jättänyt häntä, vaikka hän pesi hampaansa kolmesti ja huuhtoi kasvonsa kylmällä vedellä. Maybe tuijotti itseään hetken kylpyhuoneen peilistä, kalpeita kasvoja ja eksyneitä silmiä, joiden katseen sisällä myllertävä ristiriita sai harhailemaan.
Mutta nyt hän voisi keskittyä Zoeen ja Hämähäkkimieheen. Hän kiipesi Zoen viereen, pujotti paljaat jalkansa peittojen alle ja kiersi käsivartensa kevyesti naisen vyötärölle painautuessaan tämän kylkeen.
"Olen pahoillani, mutta en taida voida syödä mitään", hän sanoi pyyhkäisten pitkää, valkeaa tukkaa pois kasvoiltaan, "ne näyttävät kyllä herkullisilta."

"Ei se mitään", Zoe vakuutti vilkaisten kylkeensä käpertynyttä tyttöä. Ei hän ollut odottanutkaan, että Maybe tuntisi suurta nälkää, mutta aina saattoi toivoa, että edes jokin kelpaisi vatsantäytteeksi.
"Heti jos yhtään tekee mieli, syö edes vähän, jooko?" Nainen kuitenkin muistutti pehmeästi ja halasi tyttöä tiukemmin kädellään. Hän käänsi katseensa kalpeista kasvoista hohtavalle ruudulle ja poimi puolet lohitäytteisestä patongista käsiinsä, varoen tarkasti, ettei murustelisi suotta Mayben sänkyä.
"Mihin universumiin tämä elokuva nyt kuuluikaan?" Hän kysyi tummat kulmat mietteliäästi painuen. Hän oli todella koettanut pysyä perässä siitä, miten Mayben niin kovin suosimat supersankarielokuvat liittyivät toisiinsa, mutta välillä hän se tuntui toivottomalta yritykseltä.

"Marveliin", Maybe vastasi valuen hieman alemmas, jotta saattoi nojata päänsä vasten naisen kylkeä. Hän toivoi, ettei häiritsisi Zoen ruokailua, mutta ei halunnut siirtyä kauemmas. Zoen lohdullinen, ihana tuoksu, lämpöä ja pehmeys hänen vieressään tuntuivat antavat myllertävälle mielelle lohdullisen rauhan. Hän kuunteli naisen sykettä ja hengityksen rytmiä, ja hetkeksi hänen maailmansa lakkasi pyörimästä kuvottavalla vauhdilla.
"Tätä ennen Iron Man kävi hakemassa Peterin apuun joukkoihinsa. En muista katsoimmeko sen elokuvan", hän pohti vaaleat kulmat kurtistuen. Saattoi olla, että hän oli harhauttanut Zoea niin, ettei katsomisesta tullut mitään.

Maybe ei häirinnyt lainkaan hänen kainalossaan, päinvastoin. Tyttö sopi hänen viereensä oikein loistavasti.
"Okei", nainen nyökkäsi. Selvä. Samaa maailmaa siis kuin lentävä peltipurkki, vihreä vihanhallintakurssille kuuluva jättiläinen ja L'Orealin hiusmainoksesta karannut kehonrakentaja. Kenties hänen täytyisi joskus keskittyä elokuviin hieman paremmin, niin hahmojen nimetkin voisivat jäädä mieleen.
"Tämä alkaa kyllä tuntua yhdeltä loppumattomalta sarjalta. Aikovatko he tehdä kaikista sarjakuvistaan elokuvan, jonka jollakin verukkeella ujuttaa osaksi kokonaisuutta? Melkein kuin televisiosarja, paitsi elokuvana", nainen pohti huvittuneena syöden patongin puolikkaan loppuun, pyyhki sormensa servettiin ja kietoi toisenkin kätensä Mayben ympärille.

"Toivottavasti", Maybe vastasi hieraisten poskeaan Zoen paitaa vasten, "pidän heidän elokuvistaan, vaikka yksittäisinä niissä ei kai aina ole kovin paljoa päätä tai häntää." Mutta tutut hahmot tuntuivat melkein ystäviltä, ja hän rakasti supersankareita.
Katse osui hetkeksi oven moniin lukkoihin, ja tyttö nykäisi sen nopeasti takaisin karismaattiseen, nuoreen näyttelijään näytöllä.
"Millaisista elokuvista sinä pidät eniten?"

Zoe kohotti kätensä silittämään vaaleiden hiusten peittämää päätä seuraten katseellaan ruudun tapahtumia. Ehkä siinä oli puolensa, ettei hänen keskittymisensä yleensä riittänyt elokuvista nauttimiseen alusta loppuun. Hän voisi katsoa Mayben lempielokuvia uudestaan ja uudestaan, eikä silti muistaisi tarinaa ulkoa.
"En ole koskaan kehittänyt mitään erityistä makua elokuvien suhteen", nainen vastasi hetken asiaa pohdittuaan. Hän muisti tuskin kourallisen elokuvia, jotka oli edes jaksanut katsoa alusta loppuun niin, ettei ollut välissä ajautunut pohtimaan työasioita tai muita oikeaan elämään kuuluvia juttuja.
"Mutta mitä enemmän valkokankaalla tapahtuu, sitä pidempään maltan keskittyä, joten kai kaikenmoisia toimintaelokuvia ja komedioita voisi pitää eniten minun juttunani."

"Onneksi nämä taitavat lukeutua molempiin kategorioihin", Maybe pohti hajamielisesti ja halasi Zoea hieman tiukemmin, yrittäen keskittyä siihen, kuinka ihanalta ja lohdulliselta naisen kosketus tuntui hänen hiuksillaan. Ei siihen, miten tuskaisilta tummat silmät olivat näyttäneet. Miten pahoillaan Roux kuulosti olevan. Miten miehen tuoksu oli palauttanut muistikuvat tuskallisen elävinä hänen mieleensä.
Mitä hänen oli tarkoitus tuntea?

"Katsoisin niitä, vaikka ne eivät kuuluisikaan", nainen vakuutti silittäen liukkaita hiuksia hellästi. Hän katsoisi ihan mitä tahansa, mitä Maybe haluaisi katsoa. Jos hän kyllästyisi elokuvaan, hän voisi aina keskittyä katsomaan Mayben reaktioita ruudun tapahtumiin tai vain nauttia siitä, että saattoi pidellä tyttöä lähellään. Siinä oli ihan tarpeeksi syitä hänelle katsoa elokuvia Mayben kanssa.
"Kaikki okei?" Zoe kysyi tarinan edetessä tasaiseen tahtiin. Kuten niin harva muukaan elokuva, ei tämäkään kyennyt kaikessa nerokkuudessaankaan vetämään hänen huomiotaan täysin puoleensa.

Maybe kallisti päätään niin, että saattoi nähdä Zoen kasvot ja nyökkäsi yrittäen hymyillä. Hän punoi jalkansa naisen jalkojen lomaan, yrittäen olla näyttämättä siltä, että takertui tähän ollakseen suistumatta painajaiseensa.
"Kaikki okei", hän vakuutti.
"En vain odottanut törmääväni häneen tai mitään muutakaan tästä."

"Voi rakas", Zoe huokaisi sipaisten pisamien peittämää poskea sormillaan, ennen kuin palasi takaisin pään silittelyn pariin. "Et joudu törmäämään häneen enää koskaan." Sen hän saattoi luvata tietäen, että tekisi kaiken mahdollisen voidakseen varmistaa lupauksen pitävän. Rouxilla ei ollut enää mitään asiaa Mayben lähelle.
"Ellet sitten tahdo tehdä ilmoitusta?" Hän lisäsi pehmeästi.

Maybe pudisti kiivaasti päätään ja halasi Zoea tiukemmin, pulssi levottomana lepattaen.
"En. Haluan vain unohtaa", hän vastasi. Hän halusi, ettei se ollut totta ja että voisi työntää sen mielestään, mutta se ei kai ollut vaihtoehto. Raiskattu. Maybe puristi silmänsä hetkeksi kiinni kavahtaen sanaa mielessäänkin. Hän ei halunnut olla uhri. Hän ei halunnut olla avuton, surkea olento, jolle joku saattoi vain tehdä jotain sellaista niin päättäessään.
"Miten sinun päiväsi meni? Ennen kuin..."

Unohtaminen ei ollut enää vaihtoehto, mutta ehkä tyttö oli tajunnut sen itsekin. Ainakin Maybe oli suostunut pyytämään lähetettä psykologille, joten ehkä päivän painajaisesta voisi pitkällä juoksulla olla jotain apuakin. Pieni askel oikeaan suuntaan, tai jotakin sellaista.
"Bexin perään katsoessa", Zoe vastasi ja puri kieltään, ennen kuin jatkaisi sen ikävämmin sanoin kilparatsastajasta puhumista. Hän oppisi vielä hyväksi tässä, kun joutuisi varomaan sanojaan niin Mayben kuin Emilynkin kanssa.
"Kävin Paddyn kanssa pitkällä lenkillä katsomassa, miten nummet alkavat hitaasti heräillä kevääseen. Löysimme pari uteliasta jänistäkin. Paddy oli syödä toisen", hän naurahti. Ei nyt sentään, mutta kenttäratsu oli kurottanut tervehtimään nummien asukkia, eikä nuori jänis ollut osannut pelätä hevosta.

"Olen onnellinen, että hän sai mahdollisuuden tulla takaisin", Maybe vastasi ja silitti Zoen kylkeä, yrittäen varoa koskettamatta naisen vatsaa samalla. Hän oli ikävöinyt Bexiä naisen lähtiessä ja niin olivat varmasti hevosetkin, vaikka uudet ratsastajat olivatkin huikaisevan lahjakkaita. Harva jakoi Selkien ja Duffyn huumorintajun.
"Ehkä voitte lähteä Paddyn kanssa joku päivä rannalle kanssani?"

Hän ei voinut sanoa samaa, mutta hän ei myöskään tahtonut puhua pahaa kilparatsastajasta Maybelle. Ei, kun Maybe piti Bexistä niin kovin. Mikä siinä olikin, että kaikki hänen ympärillään pitivät Bexistä? Hänen täytyisi löytää joku, jota ei haittaisi purkaa paineita haukkumalla vaahtosammutinta lyttyyn.
"Lähtisimme oikein mielellämme", nainen vakuutti. "Se tekisi vain hyvää Paddyllekin, ja kukapa ei rakastaisi rantaneliä silloin tällöin."

Maybe yritti pitää katseensa Hämähäkkimiehessä ja Hämähäkkimiehen mahtavassa, parhaassa ystävässä. Kuvotus viipyi sinnikkäästi hänen nielussaan, ja syke pysyi korkeana ja levottomana. Miten kukaan saattoi vain hyväksyä, että niin tapahtui? Hänen olisi pitänyt voida puolustaa itseään.
"Paddy on kyllä upea hevonen", hän sanoi hajamielisesti hengittäen syvään Zoen tuoksua.
"Olin pyörtyä jännityksestä, kun pääsin ensimmäistä kertaa sen satulaan."

"Voi sinua", Zoe naurahti punoen sormiaan silkkisten hiusten lomaan. "Paddy on vain hevonen. Ei sitä tarvitse jännittää. Minä ratsastin sitä ensimmäistä kertaa herra Edgerlyn katseen alla ja jäin henkiin kertomaan tarinaa." Se jos mikä oli ollut kokemus. Oli kaiketi helpotus, ettei mies tullut enää vahtimaan hevosiaan pohjoiseen niin usein. Ainakaan kukaan ei ollut pudistelemassa päätään tyytymättömänä, kun hän antoi Paddyn poimia evästä matkaan pensaiden ensimmäisistä vihertävistä silmuista.

"Paddy on ehkä hevonen, mutta en tohdi ajatella, mitä Edgerly tekisi, jos sille tapahtuisi jotain pahaa minun vastuullani", Maybe värähti ja kuljetti sormenpäitään poissaolevissa kuvioissa Zoen kyljellä. Paddy oli myös ainutlaatuinen eläin, jonka pelkkä nimi oli vavisuttanut kanssakilpailijoita useamman vuoden, ja sen satulassa saattoi todella haaveilla joku päivä kuuluvansa samanlaisiin kisoihin.
"Mitä pidät siitä uudesta hevosesta? Nyxistä?"

Zoe nielaisi pienesti. Hänen ei tarvinnut ajatella. Hän tiesi. Hän oli hukannut Paddyn maastoon ja istunut ruunan selässä, kun hevosta oli ammuttu. Nainen ei edes viitsinyt laskea kaikkia kenkiä, jotka ruuna oli polkenut hänen vastuullaan irti.
"Nyx on hitonmoinen diiva", nainen puhahti silmiään pyöräyttäen. "Minä en ymmärrä, mikä siitä tekee niin erityisen. Sen varustamisessa on saman verran työtä kuin Dianassa, Javassa ja Paddyssa yhteensä. Mutta kai se on ratsuna oikein kelvollinen." Tai sitten Bex oli vain menettänyt järkensä, onnistunut jotenkin ympäripuhumaan Edgerlyn ja hankkimaan itselleen hevosen, jonka elämän suurin tavoite oli tehdä hänen työpäivistään pidempiä ja raskaampia.

Maybe hymyili puolittain naisen paitaa vasten ja piti katseensa päättäväisesti Hämähäkkimiehen tarinassa, vaikkei hän voinut väittää varsinaisesti kuulevansa sanaakaan siitä, mitä elokuvassa tapahtui. Kun joku pyysi vilpittömästi anteeksi, oli oikein tehdä niin, eikö? Mutta miten sellaista voisi antaa anteeksi?
"Toivottavasti se osoittautuu loistavaksi kisoissa", hän vetosi ja kiemurteli ylemmäs, jotta saattoi painaa päänsä Zoen solisluuta vasten ja kiertyä naisen kylkeen. Ainakin hevosen tulokset olivat vaikuttavia.

"Toivottavasti", nainen vastasi. Riitti, että hevosten joukossa oli yksi onneton Selkie, joka ei aiheuttanut muuta kuin harmia olemassaolollaan. Ja ehkä silloin tällöin hieman naurua, kun teki jotain harvinaisen pösilöä, mutta sitä hän ei tunnustaisi kenenkään kuullen. Nyxin olisi paras osoittautua juuri niin lahjakkaaksi kilparatsuksi kuin mitä tulokset lupailivat.
"Saan ajaa neljän hevosen kanssa Norfolkiin parin viikon päästä", nainen huokaisi hiljaa. Kisakauden starttaaminen pitkäperjantaina ei voinut olla hyvä merkki, eihän? Täytyisi vain toivoa, että kaksi urpoa, eli Duffy ja Selkie, käyttäytyisivät kunnolla. Javasta ja Dianasta hän ei huolehtinut, sillä herttainen kaksikko oli aina yhtä luotettava kisapaikallakin.
"Toivottavasti sieltä tullaan takaisin neljän hyvän suorituksen kanssa, tai koko ajomatka on ollut yhtä tyhjän kanssa."

"Siitä tulee varmasti ihanaa", Maybe haaveili. Ja Edgerlykin olisi varmasti paikalla, kun kisat järjestettiin niin lähellä. Ehkä Norfolkin jaarlin läsnäolo voisi olla hyvää kisaonnea.
"Olen kuullut, että suunnitelmat järjestää Lilford Hallissa kenttäkisoja ovat edenneet. Toivon, että pääsen joskus ratsastamaan siellä. Se näyttää hyvin kauniilta paikalta."

Hän olisi valinnut kovin toisenlaisen adjektiivin kuvaamaan perjantaita kisapaikalla, mutta saisi nähdä, mitä siitä todella tulisi. Kaaos, epäilemättä, mutta kuinka paha, se selviäisi vasta sitten.
"Se on erittäin kaunis paikka", nainen myönsi muistaen viikonlopun, kun oli ollut Edgerlyn mukana miehen kotikartanolla. "Siellä riittää maita, missä järjestää kilpailut. Epäilemättä siitä tulee vielä vuosittainen kohde kisakalentereita suunnitellessa."

Maybe hengitti syvään Zoen tuoksua ja avasi varovasti mustia hiuksia kahlitsevan ponihännän voidakseen juoksuttaa sormiaan niiden lomassa. Sukia niitä hellästi ihaillen niiden väriä ja tuntua.
"Milloin luulet, että siskosi voisi haluta tavata minut?" hän kysyi painaen päänsä naisen hartialle.

Zoe hymyili pehmeästi tytölle ja värähti kosketuksesta hiustensa seassa. Hän tuskin koskaan tottuisi siihen.
"Niin pian kuin sinä vain tahdot", nainen vastasi lepuuttaen omaa poskeaan Mayben päätä vasten. "Iris saa järjestettyä vapaan hetken milloin tahansa kun hän tahtoo." Ja Mayben tapaamisen nimissä sisko varmasti tahtoisi - hän ei ihmettelisi lainkaan, vaikka Iris olisi valmis vaihtamaan työvuorojaakin varmistaessaan, ettei hän koettaisi luistaa tapaamisesta sillä verukkeella, että ehdottaisi vain aikoja, jotka eivät kävisi Irikselle.
"Oletko ensi viikolla kovin kiireinen hevosten kanssa?"

"En sen kiireisempi kuin yleensä", Maybe vastasi. Hän löytäisi kyllä sopivan hetken, vaikka sitten tekisi muita töitä iltamyöhään. Ajatus Iriksen tapaamisesta virallisesti sai hänen vatsanpohjansa nipistämään jännityksestä. Zoe oli kertonut hänestä. Tarkoittiko se, että he olivat oikeasti yhdessä? Oliko hän Zoen... Tyttöystävä?
"Saan varmasti minkä tahansa ajan järjestymään."

"Iris tekee yleensä töitä aamupäivisin, joten joko lounasaikaan, kun hän voi pitää taukoa, tai sitten illemmalla. Miten vain sinun aikatauluihisi parhaiten sopii", nainen pohti ääneen. Ehkä hän voisi yllättää sisarensakin ja koettaa edes sopia ajan, joka ei vaatisi suurta myötäilyä Irikseltä järjestyäkseen.
"Kenties alkuviikosta, niin saat keskittyä viikonlopun valmennuksiin kaikessa rauhassa?"

Se oli pian. Jännityksen nipistys tuntui voimakkaampana ja sysäsi lohdullisesti syrjään hänen sisällään vallitsevan myllerryksen. Se oli jotain, mitä odottaa. Hän saisi tavata Zoen sisaren ja olla enemmän kuin vain yksi ystävä tallilta, jolla ei ollut edes oikeutta tietää, jäisikö nainen henkiin.
"Se olisi täydellistä. Missä hän asuu?"

"Newcastlessa", Zoe vastasi, "mutta hänen asuntonsa on aivan kamalassa kunnossa, joten voimme yhtä hyvin värvätä hänet kahville Hexhamiin, jos et tahdo ajaa Newcastleen saakka." Iris ajaisi kyllä Hexhamiin valittamatta, kun se tarjoaisi mahdollisuuden tavata Maybe muuallakin kuin sairaalan loisteputkien kelmeässä valaistuksessa.

"Newcastle on hyvä", Maybe vakuutti punoen sormiaan mustien hiusten joukkoon ja juoksuttaen pitkiä suortuvia niiden lomassa. Se tuntui melkein hypnoottiselta.
"Saan käyttää autoani aivan liian vähän." Ajatus sitruunankeltaisesta WV Beatlesta teki hänet edelleen onnelliseksi. Se oli onnellinen auto.

"No, jos tahdot ajaa vielä hieman enemmän, voit poimia minut kotoa kyytiin niin saat syyn pysähtyä Hexhamissa", Zoe hymyili pienesti. Maybe oli oikein luotettava kuski, joten hän ei edes jäisi kaipaamaan katumaasturiaan, kun istuisi sitruunankeltaisen pikkuauton kyydissä.
"Sinun täytyy ajella katsomaan kaikkia pikkukyliä ja kaupunkeja ympäri maaseutua. Ulkoiluttaa hieman autoasi aina, kun vapaita hetkiä tarjoutuu", Zoe ehdotti. Niitä ei tosin tuntunut olevan kenelläkään ylimääräisiä, kun elämä pyöri hevosten ympärillä.

"Totta kai haen sinut", Maybe vakuutti ja hipaisi nenänpäällään naisen kaulaa.
"Se kuulostaa ihanalta. Minä vain mielelläni viettäisin vapaita hetkiäni sinun kanssasi", hän sanoi punoen mustia suortuvia sormissaan, "ja jos ajan autoa, en voi koskettaa sinua."

"Se on valitettava tosiasia", Zoe myönsi. Autoa ajaessa piti keskittyä ajamaan, eikä mihinkään muuhun. "Ehkä auton pitää siis antaa viihtyä parkissa ja keskittyä muuhun." Kuten makoilemaan sängyllä sylikkäin, koska mikäs sen parempaa.

Maybe keskittyi mielellään muuhun. Hän halasi Zoea tiukemmin, hengittäen mustien hiusten tuoksua ja piti katseensa päätökseensä rullaavassa elokuvassa, vaikka ajatukset räpistelivät kaoottisina vailla kontrollia.
"Olen kiitollinen, että olet siinä", hän totesi hiljaa.
"Laitanko toisen elokuvan?"

"Tietenkin olen tässä, missä muuallakaan olisin?" Zoe vastasi sipaisten vaaleiden hiusten peittämää päätä. Hän oli erittäin mielellään Mayben luona. Tietenkin hän oli. Hän kuului tytön rinnalle.
"Laita vain", nainen nyökkäsi pehmeästi. "Eikö edelleenkään tee mieli syödä mitään? Edes maistaa haukkauksen verran?"

Maybe suoristautui vastahakoisesti istumaan irrottautuen lohdullisesta halauksesta. Hän veti läppäriä lähemmäs ja työnsi valkeita hiuksia korviensa taakse pohtiessaan hetken, ennen kuin valikoi Zootopian. Ainakin se olisi kevyttä ja onnellista. Ei toisi mieleen tummia, epätoivoisia silmiä. Karheaa kättä hänen suullaan. Ne tosin viihtyivät mielessä ilman muistutustakin.
"Minua oksettaa", hän vastasi hieraisten kasvojaan ja kun ihastuttavan optimistinen jänis aloitti monologinsa, tyttö vajosi takaisin Zoen kainaloon.

"Voi rakas", hän huokaisi hiljaa ja korjasi hieman asentoaan, jotta saattoi vetää Mayben entistä lähemmäs kylkeään. Hän ei voinut edes kuvitella, miltä Rouxin kohtaamisen oli täytynyt tuntua. Maybe oli niin urhea, kun ei ollut juossut heti kiljuen pakoon ja piiloutunut maailmalta heinäpaalien sekaan.
"Voinko tehdä mitään parantaakseni oloasi?" Zoe kysyi silitellen tytön päätä kun ei tiennyt, mitä muutakaan voisi tehdä.

"Sinä olet tehnyt jo enemmän kuin tarpeeksi", Maybe vakuutti ja ujutti jalkansa Zoen jalkojen lomaan. Hänen ystävänsä sanoivat hänen muistuttavan elokuvan jänistä, mutta tällä hetkellä hänen oli vaikeaa nähdä yhtäläisyyttä.
"Tämä on vain... Olen vain hieman tolaltani enkä saa ajatuksiani järjestykseen." Hyväksy se. Raiskattu.

Hänestä tuntui, ettei hän ollut tehnyt yhtään mitään. Joku toinen olisi varmasti osannut auttaa Maybeä paremmin. Tiennyt mitä sanoa ja mitä tehdä, miten halata ja pitää lähellä ja lohduttaa.
"Se on ihan ymmärrettävää. Saat olla tolaltasi. Olisin huolissani sinusta, jos et olisi", Zoe tunnusti. Jos Maybe olisi vain voinut kohdata Rouxin silmääkään räpäyttämättä, hän olisi pelännyt tytön puolesta paljon enemmän kuin nyt. Tämä reaktio kävi järkeen. Näin ihmiset reagoivat, kun joutuivat kasvokkain pahimman painajaisensa kanssa.
"Mutta jos on yhtään mitään mitä voin tehdä, jotta olet hieman vähemmän tolaltasi, sana vain ja teen sen."

"Se, että olet siinä, on kaikki mitä tarvitsen", Maybe sanoi ja nojasi päänsä naista vasten, yrittäen rauhoittaa omaa sykettään kuuntelemalla Zoen sydäntä. Hän rauhoitti itsensä painajaisista herätessään lukemalla kaiken vain pahaksi uneksi, vain joksikin, jonka saattoi unohtaa kuin unen.
Mutta hän ei tiennyt, mitä tehdä, kun hän ei voisi tehdä niin.
"En vain ymmärrä, miksi kukaan tekisi niin. Satuttaisi toista ihmistä niin."

Siinä tapauksessa hän olisi tässä niin pitkään kuin Maybe tahtoisi. Huomiseen, ylihuomiseen, niin monta yötä kuin olisi tarve. Hän ei päästäisi Maybeä silmistään, jos se olisi siitä kiinni.
"Ei sitä voi ymmärtää", nainen vastasi hiljaa. "Se ei ole mitään, mikä kävisi järkeen sinulle tai minulle. Vain hirviöt, jotka kykenevät siihen, voivat koettaa selittää sitä ymmärrettäväksi. Ei siinä ole mitään logiikkaa, jota seurata."

Maybe ei ymmärtänyt, mutta ehkei kukaan muukaan. Roux vaikutti olevan niin kovin pahoillaan. Hän muisti miehen humalasta kömpelöt otteet ja kasvoilla näkyvän hädän hänen taistellessaan vastaan, miehen nyrkin, jonka oli kai tarkoitus saada hänet rauhoittumaan.
"Veljeni opettivat minut puolustamaan itseäni", hän totesi poissaolevasti ja silitti Zoen kylkeä.
"Mutta epäonnistuin."

"Et epäonnistunut yhtään missään", Zoe vastasi päätään pudistaen. Ei todellakaan. Se ei ollut Mayben vastuulla, mitä Roux oli tehnyt. Roux oli ainoa, jota kaikesta sopi syyttää.
"Ei ole sinun tehtäväsi puolustaa itseäsi omassa kodissasi keskellä yötä. Ei kukaan muukaan olisi voinut tapella Rouxia vastaan ja voittaa. Harva olisi edes uskaltanut. Roux on iso mies, Maybe, hän pystyisi pitelemään meistä ketä tahansa."

Zootopian maailma sumeni ja vei hetken, ennen kuin Maybe tajusi silmiensä täyttyneen kyynelistä. Itseinho poltti vatsanpohjalla ja työnsi kuvotusta kohti nielua. Raiskaus oli kamala, ruma sana.
"Minun olisi pitänyt saada päättää. Minun olisi pitänyt saada päättää, mitä minulle tapahtuu."

"Niin olisi", Zoe vastasi. Tietenkin olisi. Jokaisella oli oikeus päättää omasta kehostaan, omasta elämästään. Kenelläkään muulla ei ollut oikeutta koskea ilman lupaa.
"Roux vei sen oikeuden sinulta, ja se oli väärin häneltä. Yksikään hyvä mies ei tee niin, ei koskaan. Sinun ei olisi koskaan pitänyt joutua tilanteeseen, jossa sinun päätöstäsi ei kunnioiteta." Kenenkään ei tulisi koskaan olla siinä tilanteessa. Olisi kuvitellut, että yhteiskunta olisi kehittynyt jo sen verran eteenpäin keskiajasta, mutta selvästi se oli vain kuuroille korville kaikunut toive.

Maybe pyyhkäisi turhautuneena poskille karkaavia kyyneliä pois haluamatta kastella Zoen paitaa. Mistä lähtien itkeminen oli auttanut ketään?
Tummat silmät kummittelivat häntä, ja tunteiden ristiaallokko tuntui repivän häntä kappaleiksi. Hän hapuili jotakin, mikä estäisi tuskaa purkautumasta ulos surkeina nyyhkäyksinä.
"Miksi harva uskaltaisi puolustaa itseään?"

"Koska se vaatii rohkeutta", Zoe vastasi, "rohkeutta, jota kaikilla ei ole. Pelko lamaannuttaa." Pelon jos minkä hän tunsi hyvin viimeisten kuukausien jälkeen. Hän säpsyi edelleen nelin ääntäkin, eikä ollut uskaltanut antaa Paddyn kiihdyttää reippaampaa laukkaa suurempaan vauhtiin maastossa.
"Kun minua käskettiin riisumaan, minä tein niin. Olisin voinut tapella vastaan, mutta minä en uskaltanut. Pelkäsin enemmän, mitä voisi tapahtua jos en tottelisi, kuin mitä varmasti tapahtuisi jos tottelisin."

Maybe kohotti päätään ja räpäytti hämmentyneenä, pyyhkäisten hajamielisesti poskeaan.
"Kuka..?" hän kysyi kulmat painuen ja painoi sitten käden suulleen.
"Puhutko siitä mielipuolesta, joka vainosi hevosia ja ampui Edgerlyä ja tuli kotiisi?"

Zoe nyökkäsi pienesti vahvistukseksi ja joutui selvittämään kurkkuaan, jotta saisi äänensä kantamaan.
"Hänestä juuri." Ajatuskin sai värähtämään. Sille oli syynsä, miksi hän oli muuttanut niin nopeasti tapahtuman jälkeen Hexhamin asuntoonsa. Toisin kuin Maybe, hän ei ollut voinut kuvitellakaan jäävänsä asumaan painajaistensa näyttämölle.
"Sinä olit rohkea, kun tappelit vastaan. Veljesi olisivat ylpeitä. Älä ota vastuuta Rouxin teoista. Sinä et epäonnistunut, vaan Roux petti sinun luottamuksesi ja rikkoi sinua vastaan."

Maybe istui taitettujen jalkojensa päälle, jotta saattoi katsella Zoea paremmin. Hän kosketti varovasti naisen poskea ja silitti mustia hiuksia pois kasvoilta. Hän ei tuntenut olleensa muuta kuin avuton, räpistellyt kuin ansaan jäänyt pikkulintu.
"Se mielipuoli käski sinua riisumaan?" hän kysyi hiljaa, tutkien naista myötätuntoa silmissään.

"Maybe, rakas, ei sillä ole väliä. Se tapahtui pieni ikuisuus sitten", nainen vastasi hiljaa. Hän ei ollut puhunut asiasta silloin, eikä hänen olisi pitänyt puhua siitä nytkään. Hän oli vain toivonut, että saisi Mayben ymmärtämään, miten tyttö ei ollut epäonnistunut yhtään missään. Maybe oli ollut rohkea, kun oli edes koettanut pitää puoliaan.

"Niin sekin, mitä minulle kävi", Maybe vastasi ja poimi Zoen käden omiensa väliin, puristaen sitä.
"Sillä on väliä minulle. Satuttiko se mielipuoli sinua?" hän kysyi ja tunsi kuvotuksen nostavan rajuna päätään, kun koko keho kävi kylmäksi. Hyvä luoja. Mitä jos joku oli satuttanut Zoea?

Hänen mielestään siitä ei ollut ikuisuutta, kun Maybe oli ilmestynyt hänen ovensa taakse. Hän muisti sen edelleen yksityiskohtaisesti, siinä missä mökin tapahtumat tuntuivat haalistuneen jonnekin mielen perukoille.
"Ei. Minulle ei käynyt yhtään mitään", nainen vakuutti. Mitä nyt joutunut riisumaan vastoin tahtoaan, mutta se oli pientä verrattuna kaikkeen muuhun, mitä mielipuoli oli aiheuttanut viikkoina ennen kiinnijäämistään. "Sawyer ja Paulus pysäyttivät hänet."

Se olisi varmasti helpotus hieman myöhemmin, mutta tällä hetkellä Mayben sydän hakkasi kipeästi. Millaiseen tilanteeseen se hullu oli pakottanut Zoen? Mitä olisi varmasti tapahtunut?
"Se kuulostaa kamalalta", hän vetosi.
"Kuinka sinä käsittelit sitä?"

"Se on mennyttä", nainen sanoi hiljaa. Ei sillä ollut enää väliä. Hän oli jäänyt henkiin kertomaan tarinaa - tai ehkä hänen tapauksessaan enemminkin säilömään sen tiiviisti sisälleen, ettei kukaan koskaan kuulisi.
"Opin hyväksymään, ettei se ollut minun syytäni. Annoin anteeksi itselleni, etten tapellut vastaan. Päätin, etten antaisi sen enää vaikuttaa elämääni." Siinä hän ei tosin ollut vielä aivan onnistunut, kun edelleen oli hetkiä, jolloin ajatus vaatteiden riisumisesta kenenkään nähden ahdisti.

"Olet uskomaton", Maybe vetosi vilpittömästi ja laski kätensä Zoen poskelle, tutkien ihaillen naisen silmiä. Ehkä hän voisi yrittää tehdä samoin. Kun voisi myöntää itselleen, mitä oli tapahtunut.
"Niin uskomattoman vahva ihminen."

Pakon edessä pystyi joskus ihmeellisiin suorituksiin. Hekin, joille tuotti vaikeuksia seistä omilla jaloillaan silloin tällöin.
"Ei minussa ole mitään uskomatonta. Olen ihan tavallinen", nainen vastasi. Kenties se juuri teki siitä uskomatonta. Hänessä ei ollut mitään erityistä, mutta hän oli oppinut selviämään siitä huolimatta.

Maybe pudisteli päätään valkea otsatukka keinahtaen ja punoi sormensa mustien hiusten joukkoon nojautuen lähemmäs.
"Sinä olet uskomaton minulle", hän vetosi. Zoe oli käsittämättömän vahva, viisas, hyväsydäminen ja kaunis, ulkoa ja sisältä.
"En olisi tässä ilman sinua. Ehkä minä pystyn joskus samaan kuin sinä."

"Sinä pystyt vielä paljon parempaankin, ei siitä ole pienintäkään epäilystä", nainen vakuutti halaten Maybeä tiukasti. Maybe pystyisi käsittelemään kaiken, mitä Rouxin kanssa oli tapahtunut, ja jatkamaan elämäänsä ilman, että kokemuksesta jäisi muuta kuin karmaisevan huono muisto elämänpolun varteen.
"Sinä pystyt ihan mihin tahansa. Älä anna minkään pidätellä sinua."

Maybe kiersi käsivartensa tiukasti Zoen ympärille ja hautasi kasvonsa paksuihin hiuksiin. Sydän löi melkein kipeästi.
"Niin sinäkin", hän vakuutti.
"Olet hämmästyttävin, ihanin, vahvin ihminen, jonka olen tavannut."

Tämä ei ollut hetki, jossa olisi sopivaa väittää vastaan tai huomauttaa, että siinä tapauksessa Maybe oli tavannut hyvin kyseenalaista väkeä. Jos tytön mieltä piristi se, että Maybe saattoi puhua hänestä kauniisti, se ilo tytölle suotakoon. Hän halasi Maybeä tiukasti takaisin ja silitteli kädellään tytön paidanselkämystä.
"Olen niin ylpeä sinusta", hän mumisi hiljaa. "Toivottavasti sinäkin voit olla ylpeä itsestäsi ennemmin tai myöhemmin."

Maybe ei ollut varma mistä olla ylpeä, mutta ei tohtinut kysyä, sillä kyyneleet tuntuivat vaanivan edelleen silmissä eikä hän halunnut itkeä. Hän halasi Zoea vielä hetken, ennen kuin vajosi takaisin naisen viereen tyynyjen ja peittojen muodostamaan pesään ja kohdisti katseensa Zootopian värikkääseen maailmaan.
"Miksi sinä kerroit minusta Irikselle? Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?" hän kysyi hetken mietteliään hiljaisuuden jälkeen.

Zoe oli varma, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun energinen ja hyväntuulinen jänis pomppi hänen silmiensä edessä, mutta nainen ei kuollakseenkaan muistanut, miten elokuvan tarina eteni. Kertoi selvästi paljon siitä, miten hyvin hän keskittyi elokuvien katsomiseen Maybe kainalossaan.
"Se, tuota", hän rykäisi kurkkuaan hiljaa miettiessään, mitä voisi sanoa. Hän ei voinut kertoa Emilystä - se ei ollut hänen salaisuutensa kerrottavaksi. Hän ei ollut ottamassa kantaa tallilla kiertäviin puheisiin.
"Minä vain harkitsin uudestaan elämäni tärkeysjärjestystä", nainen totesi. "Iriksen oli aika tietää."

"Oh", Maybe vastasi ja kiersi käsivartensa paremmin Zoen ympärille, punoen sormiaan pitkiin, mustiin hiuksiin ja haudaten viattomasti nenänsäkin niiden joukkoon. Zoen läsnäolo tuntui rauhoittavan hänen mielensä kaaoksen, pitävän poissa kauhistuttavan todellisuuden, jossa hänen oli noudatettava naisen neuvoa.
"Haluaisitko sinä tavata jotakuita minun ystäviäni tai veljeni, tuota, enemmän kuin ystävinä?"

Se kuulosti niin tavattoman kankealta tavalta viitata heihin, että Zoe huomasi suupieliensä painuvan alaspäin ja nenän nyrpistyvän. Enemmän kuin ystäviä. Tietenkin he olivat sitä, mutta he olivat paljon muutakin.
"Vain jos tahdot esitellä minut heille", nainen vastasi hiljaa. Ei hän aikonut pyytää Maybeä esittelemään häntä yhtään kenellekään, mutta ei hänellä ollut syytä kieltäytyäkään. Mayben ystävät ja perheenjäsenet osaisivat varmasti pitää salaisuuden.
"Maybe, tahtoisitko sinä olla tyttöystäväni?" Hän kysyi sipaisten sormillaan vaaleita hiuksia. Se olisi paljon helpompi termi kuin kankea viittaus johonkin ystävyyttä syvempään.

Vatsanpohjassa nipisti ja Maybe kohotti päänsä nähdäkseen Zoen kasvot. Tarkoittiko nainen sitä vai pilailiko hänen kustannuksellaan? Hymy hiipi suupieliin.
"Hyvin paljon", hän vastasi ja poimi Zoen käden omaansa.

Hän ei koskaan pilailisi jostain niin tärkeästä.
"Hyvä", nainen hymyili pehmeästi vastaukseksi, puristi Mayben sormia hellästi ja kumartui hipaisemaan huulillaan tytön ohimoa. "Niin olisin tahtonut sinut Irikselle esitellä joka tapauksessakin."

Sydän sykähti lämpöä, joka tuntui vihdoin ajavan pois Rouxn ilmestymisen tuoman kylmyyden. Hymy syttyi suupielistä koko kasvoille, ja Maybe punoi sormensa mustiin hiuksiin, nojautuen lähemmäs.
"Olen hyvin onnellinen siitä", hän vastasi ja painoi suudelman Zoen huulille.

Hymy tuntui vain syvenevän Mayben hymyn myötä ja nainen nojautui lähemmäs tyttöä onnellisena. Ehkä hän onnistuisi pitämään huolta Maybestä eikä ajaisi tyttöä pois omalla typeryydellään. Hän vastasi hellästi suudelmaan ja punoi sormensa silkkisten hiusten sekaan.
"Minäkin", hän lisäsi. Hän oli onnellinen, ei sille muutakaan sanaa ollut. "Ja jos tahdot esitellä minut läheisillesi, tietenkin saat tehdä niin." Ei auttaisi kuin luottaa siihen, ettei sana kantaisi sen pidemmälle.

Maybe hamusi toisenkin suudelman Zoen huulilta, ennen kuin vetäytyi kauemmas, jättäen sormensa punomaan mustia hiuksia. Nyt kun hänellä oli mahdollisuus kertoa Zoesta, hän ei ollut varma, kenen halusi tietävän – Zoe oli hänen paras ystävänsä.
"Kenties nuorimmalle veljelleni, joku päivä", hän ehdotti. Olisi ihanaa, jos joku hänen perheessään tietäisi hänen olevan onnellinen.
"Mutta sillä ei ole kiirettä. Olen niin käsittämättömän onnellinen siitä, että saan kutsua sinua tyttöystäväkseni", hän sanoi sanan epäröiden, mutta varmastikin se päti myös Zoeen? Ja sykähdytti häntä niin, että hän nojautui hakemaan uutta suudelmaa naisen huulilta.

Maybellä olisi aikaa päättää, kenelle tyttö tahtoisi kertoa. Hän oli jo kertonut ainoalle ihmiselle, jonka tarvitsi tietää tässä hetkessä. Kenties jonakin päivänä hän kertoisi Emilylle, sillä hän ei voisi loputtomiin olla selittämättä, minne katoaisi yöksi.
"Hyvä, että se tekee sinut onnelliseksi", nainen naurahti hiljaa, vaikka sana saikin lämmön läikkymään rinnassa. Hän kohotti kätensä reunustamaan Mayben kalpeita kasvoja vastatessaan suudelmaan pehmeästi, ja pyyhkäisi peukaloillaan pisamaisia poskia. Maybe oli hänen tyttöystävänsä ihan virallisestikin, ja se jos mikä oli hyvä syy huulille päättäväisesti pyrkivään hymyyn.
"Sinun pitäisi levätä. Huomenna on kuitenkin edessä pitkä päivä", Zoe hymähti pienesti ja suukotti tytön nenänpäätä. "En soisi sinun putoavan hevosen selästä pelkän väsymyksen tähden."

Toisena iltana Maybe olisi vastannut hymyllä ja pudistanut päätään, yrittänyt kiivetä Zoen syliin ja houkutella naisen antamaan hänen koskettaa. Mutta tummat, anteeksianovat silmät kummittelivat häntä aina, kun hän sulki silmänsä. Ruma, karu sana kierteli hänen mielensä laitoja, vaikka puhdasta onnea säteilevä 'tyttöystävä' piti sen loitolla.
"Ehkä", hän myöntyi vastahakoisesti, mutta painoi vielä yhden suudelman naisen huulille, ennen kuin suostui valumaan sängylle ja vetämään tyynyn päänsä alle. Elokuvan valo tuntui lohdulliselta pimeäksi käyneessä huoneessa ja hetken hän harkitsi kiipeävänsä sulkemaan oven monet lukot, mutta kukaan ei tavoittaisi häntä Zoen sylistä.
"Ehkä minun pitäisi antaa sinun nukkua yksi yö."

"Annat minun nukkua ihan tarpeeksi", Zoe vakuutti. Hän tuskin koskaan nukkui niin levollisesti kuin Maybe kainalossaan. Tosin tänä yönä hän ei ollut nukkumassa, sen hän oli jo päättänyt. Hän valvoisi Mayben unta, valmiina herättämään tytön pienimmästäkin vihjeestä, että unet olivat kääntymässä painajaisiksi.
"Katso kaksoisolentosi seikkailu loppuun", nainen naurahti hiljaa korjatessaan asentoaan sängyllä, jotta saattoi edelleen juoksuttaa sormiaan Mayben vaaleiden hiusten seassa, vaikka tyttö asettuikin makuulteen. "Ja koeta saada nukuttua. Minä olen tässä aamullakin."

"Mukava kuulla", Maybe vastasi hymyä suupielessään ja halasi itsensä kiinni Zoen kylkeen. Ehkä hän voisi unohtaa Rouxn jälleen hetkeksi. Tai varaisi ajan psykologille, kuten oli luvannut, ja jotenkin kaikki kääntyisi vähän paremmaksi.
Ja hän saisi jälleen huumaantua naisen tuoksusta, kosketuksesta ja ihon mausta.
"Muistutanko minä oikeasti Judy Hoppsia?" hän kysyi epätietoisena, katsellen perheensä kojulla porkkanoita kauppaavaa, lannistunutta olentoa, joka oli vain hetken päässä läpimurrostaan.

Kerrankin hän tiesi, mistä elokuvan hahmosta Maybe puhui ilman että joutui arvuuttelemaan asiaa. Judy Hopps tosin kuulosti jo nimenä siltä, että elokuvan hahmon päätteleminen olisi helppoa.
"Muistutat", nainen vastasi pienen hymyn kera ja veti Mayben lähemmäs kylkeään. "Olet aivan yhtä rohkea ja päättäväinen, ja ihan kuten Judykin, tuot paljon iloa ympärillesi. Tuot ihmisistä esiin heidän parhaat puolensa ja saat aina jokaisen tuntemaan olonsa paljon paremmaksi."

Maybe hautasi kasvonsa Zoen paitaan ja nauroi.
"Se on hyvin kaunis kuvaus", hän vastasi, sydän lämpimästä ihastuksesta sykähtäen.
"Luulen, että alkuperäinen puhuja – keskimmäinen veljeni – viittasi ärsyttävyyteen, harhaluuloiseen positiivisuuteen ja kuulemma naiiviin maailmankuvaan. Mutta suosin ehdottomasi sinun versiotasi."

"Tuo kuulostaa joltakin, mitä minä sanoisin Irikselle", nainen naurahti. Sisarusten välistä naljailua, jota ei sopinut ottaa tosissaan. Hän puhui siskostaan vieläkin ikävämmin kuin hevosista, joita hänen vastuullaan oli, vaikka kaikki ne olivat kovin rakkaita hänelle.
"Minun versioni on paljon totuudenmukaisempi", hän huomautti hymyn kera ja silitti vaaleita hiuksia toisella kädellään.

Maybe hymyili naista vasten ja tunsi lohdullisen levollisuuden laskeutuvan Zoen sylissä. Se hiljensi ristiriitaisen myllerryksen. Ehkei pelastaisi häntä painajaisilta, jotka Rouxn ilmestyminen taatusti toisi esiin, mutta ne eivät saisi hänestä otetta, kun Zoe olisi hänen vieressään. Hänen ei tarvitsisi valvoa loppuyötä tai tarkastaa oven ja ikkunoiden lukkoja, katsoa vaatekaappiinsa ja sänkynsä alle.
"Väsyttääkö sinua jo?"

"Vähän", Zoe valehteli pieni hymynhäive suupielillään. Ei hän aikonut kuitenkaan nukkua, joten väsymyksellä ei ollut mitään väliä. Sillä oli, saisiko Maybe nukuttua yhtään.
"Mutta jos sinä haluat vielä katsoa jotain, niin käy sekin." Ehkä Maybe ei ollut valmis vielä sulkemaan läppärin tarjoamaa valonlähdettä. Mistäpä hän tiesi, mitä tytön mielessä liikkui. Hän vain toivoi, että pystyisi pitämään edes osan painajaisista poissa pelkästään sillä, että oli tässä ja piteli tyttöä halauksessaan turvassa maailman pahuudelta ja yön pimeydessä vaanivilta kauhuilta.

"Ei tarvitse", Maybe vakuutti ja nousi istumaan vatsalihakset valittaen. Hän painoi tietokoneen kannen kiinni ja räpytteli hetken pimeydessä nostaessaan läppärin valkealle lipastolle yöksi, ennen kuin vajosi takaisin tyynyynsä.
"Sinunkin olisi hyvä saada nukuttua", hän sanoi tiedottomana suunnitelmasta valvoa hänen untaan ja kosketti Zoen poskea, punoen heidän jalkansa lomittain.

Zoe kietoi toisen kätensä rennosti Mayben vyötärön ympärille, kun tyttö sai siirrettyä tietokoneen pois heidän tieltään, ja hymyili pehmeästi tuntiessaan lyhyemmät jalat omiensa lomassa.
"Minä saan kyllä nukuttua, älä huoli", nainen vakuutti. Mitä Maybe ei tiennyt, se ei tyttöä haittaisi. Parempi, kun tyttö saisi nukkua ilman tietoa siitä, että hän aikoi valvoa vierellä.
"Hyvää yötä rakas", hän toivotti painaen suukon Mayben päälaelle ja asettui mukavammin sängylle, vaikka aikoikin valvoa.

'Rakas' sai samanlaisen ihastuttavan, lämpimän aallon leviämään hänen sisällään kuin 'tyttöystävä'. Maybe käpertyi Zoea vasten untuvatäkin suojaisaan pesään, ja pimeys ympäröi heidät lempeänä ja levollisena. Kuten kiireettöminä aamuina, joina tajusi saavansa nukkua edelleen.
"Nuku hyvin. Rakas", Maybekin kokeili sanaa eikä voinut olla hymyilemättä niin sanoessaan. Ja tummista, anteeksipyytävistä silmistä, rumasta, karusta sanasta ja henkiin heränneistä muistoista huolimatta hän saattoi nukahtaa ja tuntea olevansa melkein sietämättömän onnellinen.