Luodut toisilleen

Koeratsastus, toukokuun alku.

Aikaa ei ollut. Sitä ei yksinkertaisesti ollut. Hänen oli tarkoitus olla tälläkin hetkellä jo matkalla Lontooseen ja käymässä konferenssipuhelua Syyrian suurlähetystön kanssa typerän konfliktin takia, mutta sen sijaan hän ajoi tallille. Hän tunsi tutun ahdistuksen kiertyvän sisällään, hän tiesi mitä hänen vanhempansa ajattelisivat. He eivät toruneet häntä, loukanneet hänen älykkyyttään olettamalla, ettei hän ymmärtäisi itsekin tekevänsä väärin, ilmaisivat vain sanattoman pettymyksensä hänen arvostelukykyynsä. Se ärsytti häntä suunnattomasti, mutta hän oli Edgerly, ja Edgerlyt kuuluivat poliittisen portaan huipulle. Hän ei tiennyt, montako kertaa isä oli todennut hänelle, että sinne nouseminen ja siellä pysyminen vaati työtä. Holhoavalla, tärkeällä sävyllä, joka ärsytti häntä entisestään. Hänelle Paddy oli tärkeämpi, ja kenttäratsastuksen huipulle nouseminen ja siellä pysyminen vaati aivan yhtä paljon työtä ja aikaa. Charles pysäytti mustan Bentleynsä tallin pääparkkipaikalle, nousi autosta mittatilatussa puvussa ja harppoi kohti vanhaa kivitallia laadukkaissa nahkakengissä välittämättä siitä, että ne saattaisivat kärsiä. Hänellä oli palkattuja ammattilaisia niiden huoltoa varten.

Paddy oli haettu sisään häntä varten. Hän ei halunnut palkata jotakuta huolehtimaan hevosesta puolestaan, mutta aikaa tai vaihtoehtoja ei ollut. Ainoa keino, jolla hän voisi varmistaa hevosensa hyvinvoinnin, olisi edes tarkastaa, että hevosen hoitaja osasi asiansa. Tänään hänen olisi tarkastettava, kelpaisiko hoitaja liikuttamaan hevosta. Se tarvitsi pitkiä, rauhallisia maastolenkkejä joka päivä kunnon ylläpitämiseen ja kohottamiseen; hän oli palkannut tallin parhaat valmentajat huolehtimaan siitä, että se sai asiantuntevaa koulutreeniä viikolla hänen ollessaan poissa. Rouva Fairchild oli suositellut, että hän palkkaisi hevosta hoitavan Zoe Winterin ratsastamaan hevosta maastossa. Nainen oli vakuuttanut työntekijänsä olevan pätevä, mutta Charles suhtautui kaikkeen Paddyyn liittyvään kriittisellä skeptisyydellä. Paddy oli korvaamaton. Mies pysähtyi ruunan karsinalle. Tumma, papurikko karva kiilteli terveenä, mutta hevonen oli hoikempi kuin hän haluaisi. Se nirsoili siis jälleen ruokansa kanssa. Kun hän astui karsinaan, ruuna hörähti matalasti, sillä erityisellä, tuskin kuultavalla ja käheällä tavalla, jonka Charles tulkitsi tarkoittavan 'minäkin rakastan sinua'. Hän hymyili hevoselle ja antoi sen painaa päänsä hänen rintaansa vasten, vaikka kallis puku olikin valkeiden ja harmaiden karvojen kirjoma sen jälkeen. Hän hieroi kookkaan ruunan suippoja korvia ja suki sen nypittyä, valkoista harjaa. Hän tunsi hevosensa, ja näki levottomasta, surumielisestä katseesta sen tummissa silmissä, että tämä ei ollut hyvä päivä. Se lähtisi kentälle vastahakoisesti, se olisi aivan omissa maailmoissaan ja säikkyisi tuulta ja varjoja rajuin hypyin ja sivuaskelin. Se ei keskittyisi kouluratsastukseen, vaan haastaisi ratsastajan joka sekunti ja sekunnin sadasosa. Hänestä tuntui melkein pahalta viedä se kentälle, varsinkin, kun ei olisi itse sen selässä. Tämä Zoe Winter ei tuntisi hevosta niin kuin hän, ei ehkä ymmärtäisi, mitä se kaipasi ja tarvitsi tuntiessaan, että varjot yrittävät imaista sen sisäänsä.
"Olen pahoillani", hän totesi hevoselle silitellessään sen korvia. Mutta vaihtoehtoja ei ollut. Hän perääntyi askeleen kuullessaan askelia käytävältä. Sen oli parasta olla päteväksi sanottu Zoe Winter, tulossa varustamaan hevosta koeratsastusta varten. Hänellä ei ollut aikaa odottaa.

Zoe ei osannut hermoilla koeratsastusta, vaikka nousisikin olympiavoittajan selkään erittäin tarkan omistajan silmien alla. Hän tiesi osaavansa ratsastaa, joten hän luotti itseensä ja ratsuunsa. Paddy oli hieno hevonen, joka ei ehkä ollut helppo, mutta ei missään nimessä liian vaikeakaan. Yksikään hevonen ei ollut liian vaikea hänelle. Hän oli tehnyt kotiläksynsä etsiessään netistä videoita Paddyn kilpailuista, erityisesti kouluosuuksilta. Hän oli nähnyt, miten upea ruuna oli liikkuessaan Charlesin alla hiekkakentillä tuomareiden arvioivien silmien alla. Paddy oli ehdottomasti taitava. Hän ei osannut edes jännittää omistajan kanssa käytävää keskustelua, sieltä suunnalta saatavaa kritiikkiä tai yhtään mitään. Hän pärjäisi kyllä. Hän osasi, toisin kuin työkaverinsa.
Nainen oli ollut ajoissa liikkeellä ja harjannut Paddyn tavallistakin huolellisemmin, jotta hevonen olisi parhaimmillaan omistajansa silmien edessä. Hänen palatessa hevosen varusteiden kanssa, huomasi hän Paddyn luona seisovan miehen. Charles Edgerly.
"Hyvää päivää, herra Edgerly", Zoe tervehti kohteliaasti. Hän olisi mielellään kätellyt miestä, mutta käsiä ei yksinkertaisesti ollut vapaana varusteita kannettaessa. "Kiitos, että annatte mahdollisuuden", hän jatkoi. Hän ei ikinä tiennyt, mitä ajatella hevosenomistajista, jotka vaativat koeratsastuksia. Eivätkö he luottaneet tallinomistajien sanaan, vai olivatko he vain todella tarkkoja hevostensa hoidosta? Niin tai näin, hänen mielipidettään ei ollut kysytty, joten Zoe piti ajatuksensa ominaan. Hänen tehtävänsä oli antaa itsestään ammattimainen, pätevä ja hyvä kuva hevosenomistajalle. Hän edusti täällä paitsi itseään, myös tallia.
Nainen astui Paddyn karsinaan puhuen matalasti hevoselle. Onneksi ruuna oli niin hyvätapainen, ettei varustamisessa kulunut muutamaa minuuttia kauempaa. Hän veti kypärän päähänsä, tarttui hyvässä kunnossa pidettyihin ohjiin ja joutui hetken maanittelemaan hevosta ulos karsinasta. Paddy liikkui vastahakoisesti kenttää kohden kuin jokainen askel olisi edellistä raskaampi, mikä sai Zoen vilkaisemaan huolissaan hevosta. Se ei kuitenkaan näyttänyt kipeältä eikä mikään varuste saattanut painaa sitä, olihan hän tarkastanut työnsä jäljen ennen kuin lähti liikkeelle, joten ehkä hevosta ei vain tänään huvittanut työskennellä kentällä.

"Päivää, Winter", mies oli tervehtinyt takaisin, mutta sitä lukuun ottamatta hän oli seurannut naisen työskentelyä äänettömänä varjona. Hän käveli Paddyn vierellä pääkentälle katsellen kaikkein rakkaintaan ilmeettömin, kalpein silmin ja rekisteröiden jokaisen liikkeen, eleen ja katseen hevosen ja sen hoitajan välillä kriittisen linssin läpi. Toukokuinen päivä oli kaunis. Navakka pohjoistuuli teki siitä viileän ja pörrötti hevosen harjaa. Se tuijotti kaukaisuuteen melkein lasittunut katse silmissään, kun seisahtui kaartoon, ja vaikka Charles olisi mieluummin noussut itse hevosen selkään, hän pakottautui pysymään sivulla. Hänen oli nähtävä, miten Winter käsitteli hänen hevostaan. Mieluiten hän totta kai näkisi sen tilanteissa, joissa nainen ei tiennyt olevansa armottoman tarkkailun kohteena. Ruunan tummat korvat kääntyilivät ja se hengitti syvään tuulen tuoksuja. Lihas värähti. Se oli hermostunut ja levoton, pakotilassa. Syyllisyys riivasi miestä.

Zoe nousi selkään pehmeästi. Hevosen aiempi apaattisuus tuntui hyvää vauhtia muuttuvan hermostuneisuudeksi, kun hän pehmein, herkin avuin pyysi hevosta liikkeelle. Hän keräsi ohjia sen verran lyhyemmäksi, että saattoi säilyttää kevyen tuntuman levottomaan ratsuunsa, mutta antoi mahdollisuuden kulkea kaula pidempänä. Hän myötäsi istunnallaan hevosen liikkeitä säilyttäen vuosien kokemuksen mukanaan tuoman ryhdin ja rentouden ratsastuksessaan. Nainen oli kotonaan hevosten selässä, tai niin ainakin halusi itselleen uskotella. Hän tunsi kuinka Paddy jännittyi hermostuneena, kun hän keräsi ohjat kunnolla tuntumalle, mutta eivät he voisi koko päivää kävellä ympäri kenttää tekemättä mitään.
Hevonen kulki pää korkealla ja selkä jännittyneenä puhaltaen ilmaa kuuluvasti sieraimistaan. Zoe käänsi Paddyn ympyrälle, joka venyi hieman soikeaksi, kun hän keskittyi houkuttelemaan hevosen päätä alemmas. Nainen korjasi uudella ympyrällä, joka pysyi tällä kertaa pyöreänä, eikä papurikon turpa ollut enää niin korkealla. Hevonen tuntui äärimmäisen herkältä ja jännittyneeltä. Zoen mieleen tuli lähinnä kuva ylivirittyneestä jousesta. Nainen keskittyi tekemään ympyröitä ja pysähtymisiä molempiin suuntiin mahdollisimman pienin ja herkin avuin. Välillä apu oli liian kova ja sai Paddyn viskomaan päätään ja ottamaan ristiaskelia sivusuuntaan, välillä taas hän ratsasti liian pehmeästi ja hevonen koetti karata apujen alta kokonaan, mutta välillä kaikki tuntui sujuvan edes yhden hetken verran täydellisesti. Hevonen säikähti jotakin olematonta kentän laidalla ja loikkasi sivulle. Zoe käänsi hevosen ympyrälle ja ratsasti pelottavan kohdan ohi uudestaan. Hän oli ennenkin ratsastanut herkkiä hevosia, mutta Paddy tuntui suorastaan yliherkältä reagoidessaan välillä apuihin odottamattoman vahvasti kun taas välillä taisteli niitä vastaan. Hevonen pysähtyi kentän keskelle tasajaloin, kun ratsastaja niin pyysi, mutta ei olisi millään halunnut peruuttaa, vaan heitteli sen sijaan päätään ja otti sivuaskelia. Zoe pehmensi kättään, korjasi istuntaansa ja koetti uudestaan. Paddy peruutti suoraan viimeisiä sivulle vetäviä askelia lukuunottamatta, mistä hän kiitti hevosta pienellä taputuksella ennen kuin nosti ravin. Paddy oli aikamoinen ratsastettava, mutta hän uskoi kärsivällisyyden ja molemminpuolisen kunnioituksen olevan avainsana.

Charles hillitsi halunsa käskeä naista ratsastamaan pehmeämmällä kädellä. Hänen yllätyksekseen tämä näytti tajuavan sen itsekin. Paddya ei ratsastettu ohjasta kiskomalla. Ruuna oli yliherkkä kuolaimelle ja halutessaan kaikille muillekin avuille - ja silti samaan aikaan raskas ratsastettava. Etenkin maastossa se puski kuin höyryjuna, mutta ei sietänyt lainkaan kuolaimesta kiskomista. Charles oli saanut tehdä valtavasti töitä valjastaakseen hevosen herkkyyden eikä hän aikoisi antaa jonkun pätemättömän ratsastajan tuhota työtään. Winter ei kuitenkaan osoittanut merkkejä pätemättömyydestä. Miehen suu jännittyi Paddyn haratessa vastaan, ja silmät välkähtivät jäätä, kun Paddy viskoi päätään naisen vaatiessa peruutusta: hevonen ei peruuttanut ohjasta vetämällä. Hyvänen aika. Mutta jälleen Winter korjasi itse, ennen kuin hän ehti antaa sanallisen ruoskan viuhahtaa. Hänen syyllisyytensä ja ahdistuksensa tuntui lieventyneen asteen - ehkä tilanne ei ollut toivoton. Paddy kuunteli ratsastajaa siinä määrin, mikä tässä mielentilassa oli mahdollista. Ei ollut realistista odottaa, että Winter olisi tuntenut hevosen ensimmäistä kertaa sen selässä istuessaan. Luoja tiesi, että Charles itse oli joutunut oppimaan yrityksen ja erehdyksen kautta, kuinka tehdä hevosesta mitä se oli tänään.
Hevosella oli valtava askel eikä siinä ollut helppoa istua. Hyvänä päivänä Paddy tuntui yrittävän pehmentää näyttävän näköistä raviaan, mutta tänään se oli keskittynyt pälyilemään ympärilleen eikä välittänyt tuon taivaallista siitä, jos ratsastaja heittelehti korkeiden askelten tahdissa. Tuuli sai kentän laidalla kasvavien lehtipuiden varjot keinahtelemaan, ja Charles näki sen kehonkielestä, että se lähti. Hevonen jännittyi sekunninsadasosassa ja hyppäsi uralta sivuun valtavalla loikalla, neljä jalkaa ilmassa, pukitti, heitti takaosansa ympäri ja jos tunsi kuolaimen suussaan, paiskasi niskansa ylös.

Zoe epäili, että tässä tilanteessa Charlesin hiljaisuus oli vain hyvä merkki. Ratsastus ei sujunut yhtä hyvin kuin hän oli toivonut, mutta ehkä hän saisi sen anteeksi, sillä istui ensimmäistä kertaa Paddyn selässä. Ei hän ollut tosissaan olettanutkaan, että voisi esitellä avotaivutusta peräänannossa kulkevalla papurikolla heti ensimmäisellä kerralla, mutta toivoi, että saisi hevosen edes rentoutumaan.
Raviaskel oli vaativa istuttava, se Zoen oli myönnettävä, mutta hän oli tottunut istumaan mitä erilaisimmissa askellajeissa. Nainen löysi tasapainonsa ja saattoi istua pehmeästi kiinni satulaan ravissa, joka toivon mukaan edes näytti hienolta, kun kerran oli näin raskas istua. Lihastreeniä, lihastreeniä, hän muistutti itseään. Hän tunsi hevosen jännittyvän ja istui syvälle satulaan ehtimättä kerätä hevosta sen paremmin kuulolle, kun Paddy esitteli niin hienoa akrobatiaa ilmassa, että sai kokeneenkin ratsastajan pohtimaan, oliko hevonen kasvattanut itselleen siivet. Zoe joutui todella taistelemaan pysyäkseen selässä, kun hevonen pyöri joka suuntaan. Hän ei repinyt ohjia aiemmasta viisastuneena, vaan tarttui sen sijaan vaaleaan harjaan hakiessaan tukea äkillisiin käännöksiin ja loikkiin. Nainen suoristi selkänsä ja kannusti hevosen uudelleen raviin leuka pystyssä. Hän ei antanut pienen säikkymisen pilata päiväänsä.
Zoe puhui matalalla äänellä hiljaa Paddylle, jonka korvat kääntyilivät sinne tänne, kun hevonen mietti, mitä se halusi kuunnella. Säikkyäkö varjoja vai kuunnella, mitä ihmettä tämä kummallinen ääni selässä kertoili? Zoe teki muutaman pysähdyksen suoraan ravista ja taputti hevosen kaulaa, kun se noudatti annettuja apuja. Hevonen heitti päänsä yllättäen korkealle ja käänsi takaosaansa uran sisäpuolelle korvat hörössä ja kaikki lihakset jännittyneinä tuijottaen jotakin kaukaisuudessa. Zoe suoristi hevosen pehmeästi ja koetti jälleen ratsastaa hevosta rennommaksi kaarevien urien ja ympyröiden avulla.
Hän ei suostunut kyseenalaistamaan taitojaan hevosen kanssa. Hän pärjäisi kyllä, kunhan saisi aikaa tutustua Paddyyn paremmin. Yhteisen sävelen löytämisessä kestäisi, mutta hän oli varma, että sellainen löytyisi, kunhan hän vain saisi aikaa. Se, paljonko aikaa hänellä olisi, riippuisi täysin Edgerlystä, joka tuskin oli kovinkaan vakuuttunut hänen taidoistaan juuri nyt. Zoe esti turhautumista näkymästä kasvoiltaan suurella ponnistuksella ja keskitti kaikkensa hevoseen allaan. Hän ei saisi toista mahdollisuutta. Hän oli itsekin huomannut virheet omassa ratsastuksessaan, virheet, joita tällaisissa tilanteissa ei saisi tulla, mikä entisestään sai hänet turhautumaan. Onneksi naisella oli pitkä pinna, mitä hevosiin tuli, joten mieliala ei näkynyt pehmeässä kädessä tai herkissä avuissa. Hän voisi purkaa turhautumisensa myöhemmin, kun ei olisi hevosten lähettyvillä. Hevosten luona ei ollut sijaa tunnekuohuille. Nyt hänen olisi työskenneltävä Paddyn kanssa yhdessä parhaansa mukaan ja tehtävä kaikkensa, jotta hevonen voisi liikkua rennosti ja nauttia ratsastuksesta edes hetken verran.

Kentällä äänettömänä seisova aristokraatti seurasi hevosen menoa useamman kierroksen lisää.
"Tuo se tänne keskelle", Charles avasi vihdoin sanallisen arkkunsa ja harppoi hiekkakentän poikki mustassa puvussaan. Ruuna tervehti miestä höristämällä korviaan, ja mies taputti sen kaulaa hellästi antaen hevosen laskea turpansa hänen vapaaseen käteensä. Mies katseli Winteriä hetken, ennen kuin jatkoi varsin hillityllä, vaikeastitulkittavalla sävyllä.
"Paddylla on välillä päiviä, joina se ei luota maailmaan. Silloin sen on voitava luottaa sinuun", mies aloitti ja tarkkaili naisen kasvoja.
"Kenttätyöskentely hermostuttaa sitä, erityisesti tällaisina päivinä, ja se saattaa hyppiä - mitä todistit aikaisemmin - mutta Paddyn kanssa ratkaisu ei ole koskaan tukeutua ohjaan. Se on menohaluisempi maastossa, mutta sitä ei voi hidastaa ja hallita ohjalla." Winter näytti tiedostaneen tämän itsekin, mutta Charles halusi varmistua siitä, että se todella oli ymmärrettyä eikä vain alitajuinen refleksi.
"Onko sinulla jotain, mitä haluaisit kysyä Paddysta?" mies tarjosi tilaisuutta rapsutellen sormiaan hamuavan ja korviaan kääntelevän hevosen turpaa.

Zoe noudatti ohjeita ja pysäytti hevosen kentän keskelle. Hän ei tiennyt, mitä odottaa, sillä Charles Edgerly tuntui vaikeastitulkittavalta ihmiseltä. Sitä paitsi, hän oli aina ollut parempi lukemaan hevosia kuin ihmisiä.
"Ymmärrän", Zoe vastasi kuunneltuaan omistajan kertomuksen Paddysta. Hän painoi jokaisen sanan mieleensä, sillä omistajan tarjoamista tiedoista oli aina apua. Hän pohti hetken kysymyksiä. Mitä hän haluaisi tietää?
"Onko se yhtä hermostunut maastossa?" Zoe päätti kysyä. Hän halusi tietää hevosesta niin paljon kuin mahdollista, jotta osaisi ratsastaa sitä mahdollisimman hyvin. Silloin, kun hänen työkseen osui ratsuttajan virka, hänen tehtävänään oli korjata omistajien virheitä. Nyt, kun hänen työnsä oli liikuttaa hevosia, hän oli omaksunut tehtäväkseen opetella ratsastamaan hienoja kilpahevosia mahdollisimman samalla tyylillä kuin mitä niiden omistajat käyttivät. Ei hän koskaan voisi täydellisesti omaksua muiden ratsastustyylejä, mutta hän pyrki edes siihen, jotta hevoset saisivat kohtelua, johon ne olivat tottuneet. Paddyn kohdalla se tarkoitti äärimmäistä herkkyyttä käden ja muidenkin apujen kanssa, jos hän saattoi tästä ratsastuskerrasta mitään päätellä.
"Haluan Paddyn nauttivan työskentelystä kanssani, mikäli siihen tulokseen päädytte", Zoe selitti aiempaa kysymystään. Hermostunut hevonen ei nauttinut työskentelystä, sen tiesi jokainen, joka oli joskus istunut hermostuneen hevosen selässä. Hän halusi maastoilla Paddylla, mutta asetti hevosen hyvinvoinnin jälleen kerran etusijalle, vaikka totuuden nimissä hänen oli myönnettävä, ettei tältä tallilta löytyisi ketään muutakaan, joka saattaisi pärjätä Paddyn kanssa niin, että herkkä hevonen siitä nauttisi. Sitä hän ei tietenkään herra Edgerlylle sanoisi, sehän antaisi huonon kuvan tallista, mutta ajatuksen tasolla hän oli mielestään vapaa ajattelemaan juuri niin alentuvasti työkavereistaan kuin hän halusi.

Charles oli kasvatettu pitämään ajatukset ja tunteet visusti omana tietonaan. Hän ei antanut merkkejä siitä, että oli vaikuttunut Winterin tavasta reagoida Paddyn loikkiin tai halusta saada hevonen nauttimaan: se saattoi olla vain sanahelinää. Hän halusi hoitajan, joka oppisi rakastamaan hevosta yhtä paljon kuin hän. Se oli ainoa todellinen tapa varmistaa, että Paddy saisi parhaan mahdollisen hoivan.
"Ei. Paddy nauttii maastossa käymisestä eikä se hermostu siellä kohtaamistaan asioista, mutta se on innostunut ja saattaa olla vaikea hallita. Se saattaa hermostua lähtiessään maastoon yksin, mutta se rauhoittuu päästyään tarpeeksi kauas muista hevosista", mies kuvaili varsin kiireettömästi. Hän ei nipistäisi aikaa Paddylta.
"Tarvitsen vastuullisen ratsastajan, joka pitää yllä sen kuntoa pitkin maastoratsastuksin; vain käyntiä ja ravia", Charles ilmaisi jyrkästi ja katsahti naista arvioivasti.

Zoe nyökkäsi. Omistaja tuskin kehuisi hevostaan turhaan, sillä hän ei ollut ostoehdokas. Hän oli vain työntekijä, joka oli suostunut ratsastamaan hevosta, jotta omistaja voisi päättää, oliko hän tarpeeksi hyvä pitämään yllä hevosen kuntoa jatkossakin. Hänellä ei ollut mitään syytä olla luottamatta miehen sanoihin. Paddyn hermostuneisuus jäisi kentälle.
"Vastuuton nelistäminen maastossa ei ole ikinä kuulunut tapoihini, herra Edgerly", Zoe vastasi hätkähtämättä jyrkkyyttä, jolla Charles oli viestinsä toimittanut. Hän epäili, että monelle tuli mieleen koettaa, kuinka lujaa olympiavoittaja juoksisi, mutta hän ei kuulunut siihen joukkoon. Hän nautti pikkutarkasta työskentelystä ja treenistä, jolla oli selkeä tavoite. Pitkät kuntoa ylläpitävät maastolenkit sopivat siihen hyvin.
"Olen ratsuttanut paljon nuoria hevosia, joiden kanssa ensimmäinen kuukausi on pelkkää kuntotyöskentelyä käynnissä ja ravissa. Paddy on hyvässä kunnossa, mutta periaate on sama. Kuntoa ylläpidettäessä laukkaaminen on lähes turhaa", Zoe sanoi ja taputti hevosen lihaksikasta kaulaa. Hän ei tiennyt, mitä Charles ajatteli, joten oli lähinnä omien ajatustensa varassa, ja hän tiesi, ettei olisi uskonut sanaakaan, mitä joku työntekijä olisi hänelle sanonut. Hän oli juuri niin skeptinen, ettei uskonut ennen kuin näki, mutta hevosten kanssa sellaista vaihtoehtoa ei ollut, ellei sitten omistanut loputtomasti aikaa ja resursseja. Charlesin puvusta päätellen resursseista ei ollut pulaa, mutta aika taisi käydä tiukoille, kun kerran etsittiin apulaista hevosen liikutukseen. Paddy oli mitä ilmeisemmin rakas Charlesille, eikä kukaan antanut rakasta hevosta muiden käsiin, jos muita vaihtoehtoja oli.

Charlesin suupieli nytkähti ja hetkeksi kalpeiden silmien jää suli. Sekunninsadasosan miehen kyseenalaistamatonta auktoriteettia vaativa olemus oli melkein kutsuva.
"Mukava kuulla, Winter", hän vastasi hillityllä huvittuneisuudella ja perääntyi sitten askeleen antaen ratsukon jatkaa ratsastusta.
"Paddy kilpailee Luhmühlenissa kesäkuun alkupuolella. Olisi toivottavaa, että pidät yllä hevosen kuntoa, mutta lisäksi pyrit saamaan sen rennoksi. Olet varmasti huomannut, että Paddyn ruokahalu ja hyvinvointi ovat herkässä tasapainossa", Charles jatkoi. Jos Winter ei olisi huomannut, tämä olisi piittaamaton ja älyllisesti rajoittunut.

Kunnon ylläpitoa ja rentouden etsimistä. Se ei kuulostanut liian vaativalta, vaikka hevonen olikin kentällä mitä ilmeisimmin aina hermona. Maastossa olisi toisin, ainakin jos omistajan sanoihin oli luottamista, ja hän oli jo huomannut, miten paljon ruuna piti harjauksesta, joten hän voisi ihan hyvin uhrata viisi minuuttia kahvitauostaan harjatakseen Paddya hetken pidempään.
"Teen kaikkeni, jotta Paddy voisi nauttia olostaan", Zoe vastasi kannustaessaan Paddyn kevein avuin liikkeelle. Hän jatkoi ympyröiden ja taivuttavien harjoituksien parissa, lähinnä koska se tuntui olevan ainoa tapa saada hevosta laskemaan päätään alemmas hermoilusta huolimatta. Pää korkealla liikkuminen loi turhaa rasitetta selkään, joten ympyröitä siis. Hän hidasti käyntiin, otti muutaman pysäytyksen ja peruutuksen, ja sai tällä kertaa hevosen toimimaan ilman sen suurempia ongelmia. Ehkä Charlesin rapsuttelu oli rauhoittanut hevosen levotonta mieltä edes hieman, vaikka askeleessa oli edelleen turhaa jännitystä ja korvien kieppuminen kertoi keskittymiskyvyn harhailusta.

Charles toivoi, että Winter osoittaisi olevansa sanojensa mittainen työntekijä. Hän korvaisi naisen vaivan kyllä taloudellisesti, mutta toivoi löytävänsä Paddylle hoitajan, jolle hevonen olisi tärkeämpi kuin sen hoidon tuomat edut. Se saattoi olla puhdasta utopiaa. Mies siirtyi takaisin kentän laidalle seuraamaan ääneti ratsukon työskentelyä. Joku päivä hän pyytäisi enemmän, mutta tänään hän oli tyytyväinen vain nähdessään, mitä Winter päätti tehdä. Joko tämä ei osannut tai uskaltanut vaatia hevoselta vaativampia asioita - tai sitten nainen tunsi hevosen hermostuksen ja ymmärsi oman vierautensa sen selässä ja halusi aloittaa perusasioiden haltuunotolla ja hevosen kuuntelemisella. Charles toivoi jälkimmäistä. Hän toivoi löytäneensä Paddylle pitkäaikaisen hoitajan. Hänellä ei ollut aikaa järjestää koe-esiintymisiä ja työhaastatteluja.

Zoe jatkoi ympyröitä, kaarevia uria ja siirtymisiä hetken ennen kuin hidasti hevosen käyntiin ja ratsasti kevyin avuin Paddya venyttämään kaulaansa eteen ja alas. Hevonen tuntui hieman rennommalta kuin aluksi, mikä oli kai laskettava voitoksi tässä tilanteessa.
"Haluatteko, että työskentelen Paddyn kanssa vielä, vai kävelemmekö loppukäynnit ja palaamme tallille?" Nainen kysyi tarkkaavaiselta mieheltä. Hän epäili, että herra Edgerlyn kaltaisilla tärkeillä miehillä oli aina kiire, joten ei halunnut pidätellä toista yhtään kauempaa kuin oli välttämätöntä. Mielellään hän ratsastaisi Paddylla kauemminkin, mutta nyt ei kysytty hänen mielipidettään vaan hevosen omistajan. Hän tanssi omistajien pillien mukaan päivästä toiseen. Hän oli jo tottunut siihen. Hänellä ei ollut valtaa sanoa mitään mihinkään, hän ei tehnyt päätöksiä eikä hän voinut kyseenalaistaa niitä. Hän noudatti käskyjä eikä kysellyt turhia. Sellaista oli elämä silloin, kun työskenteli muille.

Charles olisi halunnut seurata Paddyn ratsastusta seuraavat kaksi tuntia ja sen jälkeen sen hoidon. Hän olisi mielellään katsellut ja tarkkaillut hevosta ympäri vuorokauden, mutta Winterin kysymys palautti hänet ikävästi todellisuuteen. Hänen olisi palattava Lontooseen ja töihin. Hetken hän epäröi. Winter oli kylmä, tunteeton kone ja työtoveriensa verisesti vihaama sen perusteella, mitä mies oli tallilla ollessaan kuullut. Nainen saattoi siis hyvinkin olla kuin hän, ja ehkä sellaisena saattoi tulla luotetuksi hevosen vastuulliseksi ratsastajaksi. Mies piti siitä, miltä Paddy näytti nyt. Hän tiesi, että kun hevonen tunsi, luotti ja rakasti ihmistään, se oli yksi uskomaton eläin. Ehkä Winterillä olisi kunnia olla joku päivä sellaisessa asemassa - ja jos naisella oli vähääkään älyä, ymmärrystä arvostaa sitä.
"Ole hyvä ja jatka, kunnes olet tyytyväinen. Voit siirtyä myös maastoon. Loganilla on tarjoamani työsopimus, käy lukemassa ja allekirjoittamassa se ratsastuksen jälkeen, mikäli haluat paikan", mies sanoi vilkaisten turhautuneena hillittyä, mutta omaisuuksien arvoista rannekelloaan.
"Näkemiin, Winter." Charles vilkaisi haikeasti hevosta ja lähti sitten harppomaan kohti kentän porttia ja parkkipaikkaa, missä kiiltävä, musta Bentley odotti. Puhelin oli korvalla jo, ennen kuin mies ehti autolle.

Kunnes olet tyytyväinen? Siinä menisi koko loppupäivä. Hän ei olisi tyytyväinen vähään, vaikka Paddyn kaltaisen hevosen kanssa ehkä kannattaisi, ainakin ensimmäisillä kerroilla. Hän ei halunnut painostaa hevosta liikaa. Ehkä he voisivat käydä maastossa kävelemässä pitkät loppukäynnit. Hänellä olisi aikaa tutustua hevoseen seuraavanakin päivänä, jos Charlesin lupaukseen työsopimuksesta oli luottamista.
"Näkemiin, herra Edgerly", Zoe vastasi. Nainen silitti Paddyn kaulaa pieni hymy huulillaan. Hän uskoi Paddyn olevan mitä upein hevonen, kunhan he ehtisivät tutustua paremmin. Ehkä jo seuraaviin kilpailuihin, legendaariseen Luhmühleniin mennessä, he voisivat luottaa toisiinsa. Aina sai unelmoida.

He palasivat käyntimaastoltaan eikä Zoe voinut enää kyseenalaistaa Charlesin sanoja senkään vertaa kuin aiemmin. Hevonen oli todella rentoutunut päästyään kauemmas tallista ja kulkenut reippain, pitkin askelin polkuja ja teitä pitkin. Nainen uskoi, että he pärjäisivät vallan mainiosti pidemmillä lenkeillä. Paddy oli hieno hevonen.
Hän riisui hevosen varusteista ja harjasi sen huolella. Hevonen roikotti alahuultaan tyytyväisenä, kun sai nauttia pitkästä harjauksesta. Zoe hymyili pienesti taluttaessaan upean vastuuhevosensa tarhaan nauttimaan päivästä. Hän suuntasi tallin toimistolle, koputti oveen ja odotti lupaa, ennen kuin astui sisään Kamirin valtakuntaan allekirjoittaakseen sopimuksen, josta Charles oli maininnut.

Kolme viikkoa myöhemmin, perjantai 23. toukokuuta, iltapäivä.

Kolmea viikkoa myöhemmin Charles ei ollut (suureksi yllätyksekseen) löytänyt valitettavaa Winterin työstä. Myöhäisen toukokuun päivä tarjosi viileää rankkasadetta, joten perjantaiksi tallille ehtinyt mies päätti ratsastaa iltapäivän treenin maneesissa. Illasta se olisi valmennusryhmän ruuhkaamaa, mutta nyt se olisi vain hänen ja Paddyn - ja seuraamaan palkatun Winterin. Hän oli palkannut naisen työskentelemään suoraan hänelle eikä ollut pihi korvauksessa, sillä toivoi sen lisäävän naisen työmotivaatiota. Paddy voi hyvin, vaikka ruunalla oli edelleen satunnaisesti kurjia päiviä ja ruokahaluttomuuden hetkiä, ja Charles toivoi sen hyvinvoinnin paranevan entisestään. Hän oli pyytänyt Winterin kisahoitajakseen Luhmühleniin hyvissä ajoin ja antanut naiselle hetki sitten sopimuksen, joka sisälsi faktat hänen kisahoitajanaan toimisesta. Kun Charles ei ollut paikalla, Winter oli vastuussa Paddysta. Paddy kuljetetettaisiin kisapaikalle kaksi viikkoa ennen itse kisaa, ja Charles kävisi mahdollisuuksien mukaan ratsastamassa hevosta, mutta muuten sen liikutus olisi Winterin vastuulla. Winter majoittuisi hänen varmistamaansa ja kustantamaansa hotellihuoneeseen vapaan huonepalvelun kera sekä saisi käyttöönsä hänen kustantamansa vuokra-auton. Mies toivoi, että voisi luottaa naisen täyttävän hänen odotuksensa myös jatkossa ja mantereen puolella.

Tänään hän oli sonnustautunut ratsastushousuihin ja saappaisiin puvun sijasta, ja oli varustanut hevosensa itse. Hänen ei ollut koskaan ollut tarpeen tehdä itse mitään, mitä ei ollut halunnut, mutta Paddyn kanssa tekeminen oli hänelle etuoikeus ja valitettavan harvinainen sellainen. Hän oli harjannut ruunaa pitkään ja kiireettömästi, samalla kun vaati hevosen aamulla maastossa ratsastaneelta Winteriltä perusteelliselta selontekoa edellisestä neljästä päivästä. Papurikko oli kirputtanut hänen lonkkaansa, hieronut päätään hänen käsivarteensa, hamunnut hänen olkapäätään ja puhallellut lämmintä ilmaa hänen korvaansa läpi pitkällisen harjaussession. Tämä oli hyvä päivä. Hevonen oli valpas, mutta rauhallinen. Sen sielukkaissa, tummissa silmissä ei ollut levottomuutta, vaan eloisa tuike ja se oli selvästi läsnä. Mies varusti hevosen viimein mustakultaiseen kouluvarustukseen ja talutti sen tallin läpi maneesiin. Iso irlantilainen seurasi luottavaisesti johtajaansa ja jännittyi vain asteen pysähtyessään maneesin keskihalkajaisijalle. Charles oli pyytänyt Winteriä videokuvaamaan: hän oli vain aavistuksen pikkutarkka, itsekriittinen ja neuroottinen perfektionisti suhtautumisessaan omaan ratsastukseensa.

Paddy otti sivuaskeleen miehen laskiessa jalustimet ja heilauttaessa itsensä elinikäisellä tottumuksella satulaan. Charles silitti sen kaulaa, kiristi vyön ja lähti kävelemään pitkin ohjin. Paddy venytti kaulaansa ja liikkui pitkin, aktiivisin askelin. Miehen ryhdikäs istunta oli luonteva ja vaivaton. Hän oli jakanut Winterille Luhmühlenin kouluohjelman alettuaan arvostaa naisen näkemystä.

Siinä missä Charles Edgerly oli mitä ilmeisemmin tyytyväinen hevosensa hoitajaan ja liikuttajaan, oli Zoe erittäin tyytyväinen vastuuhevosensa omistajaan. Mies oli taitava ratsastaja, mutta sitäkin enemmän painoarvoa Zoe oli laittanut tavalle, jolla herra Edgerly kohteli hevostaan. Paddy rakasti omistajaansa hyvästä syystä. Antelias palkkaus oli vain lisäetu, mutta se ei ollut syy, miksi Zoe viihtyi Paddyn kanssa ja uhrasi tavallista enemmän aikaa olympiavoittajan hoitoon. Papurikonkimo ruuna oli upea hevonen, jonka kanssa puuhailusta hän nautti. Mikä tuuri hänellä olikaan käynyt, kun herra Edgerly oli antanut upean hevosensa hänen hoitoonsa. Ei, ei tuuri. Taito. Se oli taitoa. Hän oli taitava, pätevä, hyvä hevosenhoitaja. Tietenkin huippuhevoset annettiin hänen vastuulleen. Hän oli niin nöyrä ja vaatimaton.

Nainen asettui keskelle maneesia videokamera tottuneesti kädessään. Tämä oli hänelle tuttua puuhaa. Täällä hän ei ollut tarvinnut videokameraa kuin satunnaisesti, mutta ratsutuksen yhteydessä hän oli kuvannut usein omaa ratsastustaan. Jalustalla nököttävää kameraa parempi oli, kun oli joku, joka kuvasi. Hänellä ei ollut ollut mahdollisuutta pyytää ketään tekemään sitä, mutta herra Edgerlyllä oli, joten nyt hän seisoi tyytyväisenä kamera käsissään. Hän voisi oppia niin paljon katsoessaan, kuinka taitava ratsastaja käsitteli läpikotaisin tuntemaansa hevosta. Hän oli vasta alkanut oppia Paddysta yhtä jos toista, mutta Charles Edgerly tuntui ajattelevan yhdessä hevosensa kanssa.
Joten kyllä, hän kuvasi mielellään. Se tarjosi mahdollisuuden seurata treeniä vaikuttamalta liian uteliaalta tai häiritsevän kiinnostuneelta, sillä nyt hänen työtehtävänsä oli seurata ratsukon liikkeitä. Kuinka näppärää! Ja tästä vielä maksettiin. Onni oli hänen puolellaan.
"Paddy näyttää hyvältä", Zoe lausahti lopettaessaan kuvaamisen hetkeksi. Alkukäyntejä tuskin tarvitsisi ottaa kokonaan videolle. Hän painoi pian nauhoituspainiketta uudestaan. Kyllä kamerassa muistia riittäisi. Hevonen näytti hyvältä: rennolta, avoimelta ja halukkaalta työskentelemään. Se oli aina hyvä merkki.

Charles ei kiirehtinyt alkuverryttelyjä. Hän uhrasi kärsivällisesti melkein puoli tuntia pelkkään käynti- ja ravityöskentelyyn, jolla rentoutti ja notkisti hevosta. Hän aktivoi hevosen takaosan ja kevensi etuosaa; hän harjoitteli etenkin peruuttamista ja siitä liikkeellelähtöä, sillä perfektionisti koki sen yhdeksi heidän heikoista kohdistaan kouluohjelmassa, jossa viiden peruutusaskeleen jälkeen seurasi välitön, koottu laukannosto. Paddy ei pitänyt peruuttamisesta, ja ruuna mielellään heitti takaosansa sivuttain ja otti ainakin yhden käyntiaskeleen kuin osatakseen liikkua jälleen oikeaan suuntaan. Charles pyysi toistoja ilmeettömänä ja eleettömänä, mutta se oli miehen tyyli: hänen käyttämänsä avut oli käytännössä näkymättömiä. Ohja oli höyhenkeveällä tuntumalla, mutta ei näyttänyt liikkuvan ja pohkeet siirtyivät välillä muutaman millimetrin. Paddy seurasi miehen katsetta ja sen tuomia painonmuutoksia ja noudatti istunnalla annettuja pyyntöjä. Kun ruuna peruutti viisi, symmetristä ja rytmikästä askelta suorassa linjassa, Charles taputti sen kaulaa ja siirtyi raviin. Hän kokosi, pidensi ja lisäsi ruunan askelta, ja hevonen liikkui kuin kuminauha. Mies aloitti varsinaisen ohjelman harjoittelemisen ja teki sen ravilla. Paddyn ravi oli kaunista. Sen kaviot hipoivat maneesin pohjaa kevein, rytmikkäin askelin, ja hevonen kantoi itsensä vaivattomalla eleganssilla. Mies ratsasti maneesin poikki lisätyssä ravissa, ja ruuna pärskähteli pidentäessään askeltaan. Charles pyysi Zoea tarkastamaan avotaivutuksen ja pohkeenväistön puhtauden.

Zoe oli tyytyväinen, kun näki, kuinka kauan ratsukko käytti alkuverryttelyyn. Hänen mielestään hyvällä verryttelyllä korjattiin niin monta epäkohtaa, ettei hän edes kyennyt ymmärtämään ihmisiä, jotka siirtyivät työskentelyyn vain kymmenen minuutin jälkeen. Hän ainakin halusi käydä kaikki perusliikkeet hevosen kanssa läpi ennen työnteon varsinaista aloittamista.
Paddy liikkui upeasti omistajansa alla, sen Zoe näki heti. Ruuna tuntui esiintyvän tyhjälle maneesille. Peruutus ei ollut täydellinen, mutta parani jokaisen toiston myötä. Jälleen kerran, pisteet herra Edgerlylle. Zoe ihaili miehen vaivatonta ratsastusta ja höyhenenkevyttä ohjastuntumaa - ei ihme, että Paddy oli niin herkkä -, puhumattakaan lähes näkymättömistä avuista. Paddy tuntui lukevan ratsastajansa ajatuksia. Ruunan ravi näytti niin upealta, että Zoe ihmetteli, miten hevonen oli koskaan eksynyt hyppäämään esteitä. Paddya olisi helposti erehtynyt pitämään kouluratsuna.
"Se väistää takaosa hieman jäljessä", Zoe huomautti, kun tarkistusta oli kerran pyydetty. Todennäköisesti tuomarikaan ei vähentäisi moisesta epäpuhtaudesta kuin yhden pisteen, sillä ero oli hiuksenhieno, mutta herra Edgerly oli yhtä tiukka ja vaativa itselleen kuin muille ratsastajille ja hän varmasti haluaisi kuulla väistöstä nyt eikä vasta sitten, kun näkisi liikkeen videolta. Zoe ei lainkaan ihmettelisi, vaikka miehen tavoitteena olisi jonakin päivänä saada täydet pisteet jokaisesta kohdasta. Charles Edgerly oli kenties ainoa ihminen, joka siihen saattaisi joskus kyetä, joten ehkä tavoite ei olisikaan niin ylilyöty kuin miltä se aluksi kuulosti. Tällaisen kouluratsastuksen jälkeen Zoe oli varma, ettei enää osaisi katsoa omaakaan ratsastustaan samalla silmällä. No, nyt hänellä oli ainakin tavoite, jota kohti pyrkiä. Ehkä jonakin päivänä hänkin saisi Paddyn liikkumaan näin kauniisti kentällä.

Charlesin vaaleat kulmat kurtistuivat, kun hän kuuli puutteesta ja hän vilkaisi hevosen tummaa, papurikkotäpläistä takalistoa kuin haluten siirtää sitä ajatuksen voimalla. Hän antoi Paddyn ravata vapaasti kierroksen jättiläismäisen maneesin ympäri, teki uusia peruutuksia ja pyrki aktivoimaan takaosaa lisää, jos se vaikka herättäisi takajalkoja toimimaan nopeammin. Mies otti sitten uuden pätkän väistöä, vaikkei luottanutkaan siihen, että vika korjaantuisi heti. Hän oli oikeassa, ja ratsasti Winterin viereen. Miehen posket punoittivat ponnistuksesta ja hän oli kevyesti hengästynyt. Paddy pursusi menohalua ja painoi kädelle, se malttoi tuskin seistä aloillaan, ja mies oli saanut käyttää kaiken lihaskontrollinsa saadakseen ravin ja siinä istumisen näyttämään vaivattomalta. Hänen oli hiottava käynti- ja ravityöskentely täydellisyyteen, ennen kuin saattoi kuvitellakaan laukannostoa, sillä hevosen ollessa tässä vireystilassa, se ei malttaisi keskittyä enää maistettuaan vauhdikkaampaa askellajia. Charles laskeutui selästä ja piteli ohjia. Hän avasi kypäränsä leukaremmin ja lättäsi kypärän sitten Zoen päähän.
"Näytä sinä, minä katson. On helpompi arvioida sitä, kun näkee, missä se menee vikaan", hän selitti ja viittasi naista kiipeämään selkään.

Zoe ei tiennyt, mitä ajatella, kun Paddy ohjattiin hänen viereensä. Ratsastajan jalkautuessa Zoe mietti hetken, oliko saanut herra Edgerlyn suuttumaan, mutta huomasi nopesti olevansa väärässä, kun sai kypärän omaan päähänsä. Hän sulki leukaremmin ja nousi Paddyn selkään. Turha tuhlata aikaa ylimääräisiin kysymyksiin. Hän oli saanut selkeät ohjeet toistaa pohkeenväistö ravissa, jotta herra Edgerly näkisi, miten Paddy liikkui ja miten sitä kannattaisi korjata.
Zoe siirsi hevosen raviin ja keskittyi täysin ratsastukseensa. Paddy tuntui raskaalta kädelle, mutta monen viikon takaisesta vahingosta viisastuneena nainen tiesi, ettei se tarkoittanut suun herkkyyden katoamista. Hän ravasi kierroksen hakiessaan tuntumaa raviin, jossa istuminen vaati ehdottomasti lihaksia. Nainen käänsi Paddyn ja lähti väistättämään sitä sivulle kuten Charles oli tehnyt vain hetkeä aiemmin. Eroa selkään ei juurikaan tuntunut, mutta se ei tullut yllätyksenä, muutoinhan herra Edgerly olisi tiennyt kysymättäkin, että hevosen takaosa oli aavistuksen liikkeen jäljessä. Todennäköisesti vika löytyi siitä, että Paddy painoi niin raskaasti ohjalle. Se valui helposti etupainoiseksi pohkeenväistön aikana, jolloin takaosa jäi helposti aavistuksen jälkeen. Kuten sanottua, pisteitä siitä ei erityisemmin menisi, kun kyseessä oli näin pieni asia, mutta jos liikkeen epäpuhtaus ärsytti Zoea, se ärsytti varmasti myös herra Edgerlyä. Perfektionistin osa oli rankka.
Nainen ohjasi Paddyn takaisin omistajan luokse ja pysäytti hevosen valmiina hyppäämään alas, ellei herra Edgerly haluaisi nähdä liikettä moneen kertaan.

Charles otti kiinni kevyesti ohjasta, ja pyysi Zoea väistättämään takaosaa sivulle. Mies auttoi työntämällä kevyesti kahdella sormella hevosta takapuolesta ja seurasi sen takajalkojen liikettä, ensin yhteen suuntaan, sitten voltti ja etuosakäännös toiseen suuntaan.
"Miten sinä korjaisit liikettä?" mies kysyi apuriltaan, jonka piti hevosen selässä tutkiessaan tilannetta maankamaralta.

Zoe teki työtä käskettyä ja väistätti hevosta. Hän tunnusteli liikkeitä selkään. Hevonen ei tuntunut jäykältä, eikä se sitä ollutkaan, kun avotaivutukset olivat sujuneet niin hyvin.
"Väistättäisin sitä pitkän sivun suuntaisesti takaosa uran sisäpuolella", Zoe vastasi hetken pohdittuaan. "Seinän tarjoama tuki mahdollistaisi paremman keskittymisen takaosan liikkeen korjaamiseen."

"Hyvä, tee niin", Charles kehotti ja vapautti puhkuvan hevosen uudelleen liikkeelle. Hän oli huolestunut siitä, miten paljon oli alkanut luottaa Winterin apuun jo näin lyhyessä ajassa.

Zoe käänsi hevosen ja siirsi sen raviin. Pitkän sivun alusta hän väistätti takaosan uran sisäpuolelle, piti ohjastuntuman mahdollisimman kevyenä ja keskittyi naputtelemaan jalallaan niin hellästi, että suurin osa hevosista ei olisi edes tajunnut sen olevan ratsastajan antama apu. Paddy tajusi ja puhkuen paransi takaosan tahtia. Kaviot polkivat paremmin alle kevyen naputtelun tahdissa ja Zoesta tuntui, että hevonen liikkui jo puhtaammin, eikä antanut takaosan jäädä jälkeen. Hän toisti saman harjoituksen toisella pitkällä sivulla ennen kuin käänsi hevosen halkaisijalle ja ratsasti pohkeenväistössä takaisin uralle.
"Kulkiko se nyt paremmin tahdissa?" Nainen kysyi pysäyttäessään ruunan aavistuksen hengästyneenä herra Edgerlyn viereen. Harjoitusravissa istuminen oli todella työntekoa tämän hevosen kanssa. Onneksi maastossa sai keventää.

"Kyllä", mies vastasi ja lisäsi hetken harkittuaan, "paljon parempi." Ehkä Winter ansaitsi edes joskus sanallista tunnustusta työstään.
"Voit kokeilla vielä kierroksin lisää, mikäli haluat."

Zoe ei ollut riippuvainen kehuista, mutta otti ne ilolla vastaan. Hän pudisti päätään ja laskeutui alas Paddyn selästä.
"Te saatte Paddyn liikkumaan paremmin, herra Edgerly. On ilo olla avuksi siinä missä voin, mutta te näytätte hyvältä yhdessä. Olisi sääli häiritä harjoitteluanne tämän enempää", Zoe sanoi riisuessaan kypärän ja ojentaessaan sen takaisin Charlesille. Nainen piteli hevosen ohjia sen aikaa, että mies pääsisi selkään, ja astui sen jälkeen sivummalle antaakseen ratsukolle tilaa jatkaa harjoituksia. Hän oli aivan tyytyväinen kameran kanssa katsellessaan. Vatsalihaksissa tuntui jo nyt Paddyn ravissa istuminen.

Charles nousi takaisin hevosensa selkään ja lähti jatkamaan käynnissä. Hän haki selvää eroa keskikäyntiin ja lisättyyn käyntiin ja samaa pehmeyttä kaikkiin siirtymisiin; askellajin vaihdon kuului olla osa melodiaa. Hän ratsasti usein klassista musiikkia kuunnellen ja suhtautui ratsastukseen kuin se olisi melodinen mestariteos, siinä oli nousuja ja laskuja, pehmeää harmoniaa ja sieluun uppoavaa lentoa. Hän oli kenttäratsastaja ja nautti esteratsastuksesta, maasto-osuuden vauhdista ja jännityksestä, mutta hän uskoi vakaasti, että kaiken ratsastuksen pohja oli kouluratsastuksessa. Hevosen selässä istuminen ei ollut ratsastamista: vasta kun ratsastaja tiesi voivansa hallita hevosen takaosaa ja askelpituutta, saattoi sanoa ratsastavansa. Hyvin ratsastaminen vaati enemmän. Hän kilpaili ylittäen täydessä nelissä hurjia, kiinteitä esteitä, joilla sattui kuolettavia onnettomuuksia. Hän ei aikonut lähteä niille, ellei ollut varma, että hänen hevosensa vaihtoi keskikäynnistä puhtaaseen, lisättyyn käyntiin höyhenenhienosta avusta. Hän toisti väistöt vielä pariin kertaan tyytyväisenä niiden parantumiseen, vaikka tiesi, että takaosa tulisi liikkumaan vähän jäljessä, kun Paddy puhkusi menohalua, ja siirtyi sitten laukkatyöskentelyyn. Hän siirsi sisäpohjettaan pari senttiä koottuaan hevosen ja se pyrähti laukkaan. Maneesin hiekka pöllähteli hevosen kavioista sen pyrkiessä eteenpäin ja ratsastettuaan pari koottua ympyrää, mies antoi hevosen irrotella ja laukata vapaasti pari kertaa maneesin ympäri. Se helpottaisi pääasiassa hänen oloaan, kun Paddy ei puskisi eteenpäin hirmuisella tarmolla, vaan kuuntelisi häntä maltillisemmin. Papurikko siirtyi laukkaamaan kahdeksikkoja ja teki näyttäviä laukanvaihtoja vaihtelevissa kohdissa. Paddy painoi päätään, pärski ja esiintyi hoitajalleen. Mies odotti Winterin ilmoittavan, jos näki puutteita.

Zoe seurasi silmä kovana ratsukon harjoituksia. Hän tarkkaili liikkeiden puhtauden lisäksi ratsukon yhteistyötä: herra Edgerlyn huomaamattomat avut tekivät häneen suuren vaikutuksen kerta toisensa jälkeen. Hän halusi oppia ratsastamaan Paddya yhtä vaivattoman näköisesti. Pohkeenväistökin näytti jo hyvältä. Nainen nyökkäsi liikkeen puhtaudelle - tuskin tuomari, joka näkisi liikkeen vain kerran eikä tuntenut hevosta, edes kiinnittäisi huomiota siihen. Liike näytti hänenkin silmäänsä lähes puhtaalta, ja hän sentään tiesi tarkalleen, mistä etsiä virhettä.
Vauhdikkaampi laukka sai Zoen laskemaan hetkeksi videokameran alemmas. Tätä ei tarvinnut ottaa videolle. Kun ratsukko palasi jälleen rauhallisempaan tahtiin ja laukanvaihtojen pariin, Zoe napsautti kameran nauhoittamaan ja tarkkaili liikkeitä. Ne näyttivät hyviltä, puhtailta ja oikein näyttäviltä. Paddy laittoi parastaan, vaikka vielä ei edes ollut kunnon yleisöä, jolle esiintyä. Se korjaantuisi kyllä.
"Näyttää hyvältä", nainen ilmoitti lähinnä osoittaakseen, ettei ollut nukahtanut seisaalleen, vaikkei hetkeen mitään sanonutkaan. Herra Edgerly varmasti tiesi, miten ainutlaatuinen hevonen hänellä oli allaan, joten miehelle oli turha kertoa sitä.

Charles siirtyi pian takaisin verryttävään ravi- ja käyntityöskentelyyn. Hän ei halunnut vaatia hevoselta liikaa tai saada sitä kyllästymään. Hän jätti sen aloitusta lyhyemmäksi, sillä lähti vielä maastoon verryttelemään.
"Kiitos, Winter", hän huomioi apulaisensa, vaikka miehen kiitos kuulosti aina enemmän luvalta poistua kuin vilpittömältä kiitollisuudelta. Hevonen lähti reippain askelin ulos maneesin pohjoispäädyssä olevista pariovista, juuri sopivasti ennen talliliikenteen vilkastumista.

Zoe nyökkäsi ja poistui, kun ratsukkokin oli lähtenyt. Hän hymyili tyytyväisesti. Tämä treenikerta oli opettanut hänellekin vaikka kuinka paljon Paddysta, ruunalla ratsastamisesta ja aristokraattisesta herra Edgerlystä. Huulilla kareili pieni tyytyväinen hymy, kun nainen palasi talliin ja jokapäiväisten töiden pariin. Kaikkea sitä oppikin katsomalla. Hänestä tuntui, että joka kerta, kun hän saattoi seurata herra Edgerlyn ja Paddy Bluen työskentelyä, hän oppi enemmän kuin viikon aikana muita hevosia ratsastaessaan.

Keskiviikko, 14. tammikuuta, aamupäivä - yksinpeli

Zoe hymyili harjatessaan Paddy Bluen kiiltävää, tummaa karvaa, jossa papurikkokuviointi näkyi kauniina kontrastina. Hän oli selvittänyt valkoisen harjan ja hännän heti ensitöikseen, mutta sen jälkeen jumittunut harjaamaan hevosta pitkin, rauhallisin vedoin. Ruuna oli tuntunut tavallistakin hermostuneemmalta eikä ollut syönyt aamuruokiaan kunnolla, minkä vuoksi hän uhrasikin ylimääräistä aikaa hevosen hellimiseen karsinassa. Hitaasti Paddy tuntui rentoutuvan ja unohtavan ne varjot, jotka häilyivät hevosen älykkäissä silmissä. Hevosparka. Hän hieroi ruunan korvia, joka puhalteli ilmaa ja hörähti matalasti. Nainen hymyili pienesti ruunan puuhille, ennen kuin eteenpäin tikittävä kello muistutti siitä, ettei hän voisi viettää koko päivää tässä, vaikka haluaisikin. Paddyn täytyisi päästä maastoon liikkumaan, vaikka ruunalla ei ollut paras mahdollinen päivä. Olivat he ennenkin käyneet maastolenkeillä tällaisina päivinä, mikä tuntui kerrasta toiseen rentouttavan hevosta.

Nainen nosti mustan estesatulan hevosen tummaan selkään ja suoristi harmaa-vihreän satulahuovan hymyillen. Koko ajan hän jutteli matalasti ruunalle niitä näitä: kertoi, mitä oli tehnyt eilen Mian kanssa, mitä Miulle kuului ja miten hän oli yllätyksekseen löytänyt Sawyerin piirustuksen pöydältä keskeneräisenä. Sellaisenakin hän oli tunnistanut tummanpapurikon ruunan, minkä kertoi Paddylle auliisti. Hän oli jättänyt piirustuksen paikoilleen ja toivonut, että Sawyer jatkaisi sen loppuun jonakin päivänä.
Zoe kiinnitti rintaremmin tottuneesti satulaan ja hetken pohdiskeltuaan päätti jättää martingaalin siihen kiinni. Ei Paddy yleensä sitä tarvinnut, mutta ei siitä tänään harmiakaan voisi olla. Nainen talutti varustellun hevosen tallipihalle ja nousi hevosen selkään. Paddy tuntui stressaavan jotakin, joten hän taputteli ruunan kaulaa pyytäessään käyntiä. Hän halusi käydä tutkimassa uuden maastoreitin hevosen kanssa oikein kunnolla. Muutaman ratsastajan puheiden mukaan siellä oli loputtomiin mukavia, kauniita metsäpolkuja ja hiljaisia teitä, joilla saattoi huoletta ravata pidempiäkin aikoja kerralla. Vanha tuttu reitti samoine mäkineen ja mutkineen alkoi jo kyllästyttää, ja Paddykin tuntui tietävän askeleen tarkkuudella, koska oli tarkoitus ravata ja koska kävellä. Muutos olisi hyväksi heille molemmille.

Nainen rapsutteli hevosen kaulaa toisella kädellään kulkiessaan metsäpolkua pitkin. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen oli vihdoin yksi selkeä, aurinkoinen päivä, olkoonkin, ettei aurinko lämmittänyt liki lainkaan. Vaan ainakin oli valoisaa, nyt kun kellokaan ei ollut vielä paljoa. Paddy tuntui painavan tavallista enemmän ohjalle menohaluissaan, vaikka kääntelikin korviaan satunnaisesti kuuntelemaan jotakin ääntä metsän varjoissa. Hän luotti hevoseen, joka oli osoittanut maastovarmaksi monessakin eri otteessa. Jopa tällaisina päivinä, kun varjot tuntuivat ympäröivän hevosen lempeää mieltä, Paddy ei säheltänyt omiaan maastossa, vaan halusi mennä reippaammin.
Hän piti tarkoin huolta siitä, etteivät ravipätkät venyneet liian pitkiksi, vaikka uudella lenkillä matkoja olikin vaikeampi arvioida. Hän joutui luottamaan täysin omaan arviointikykyynsä ja Paddyn liikkeisiin. Onneksi hän tunsi hevosen jo niin hyvin, että osasi sanoa, koska oli sopiva hetki keventää treeniä ja kävellä välissä. Zoen oli myönnettävä ratsastajien olleen oikeassa. Tämä reitti oli erittäin mukava ja rauhallinen, eikä hän malttaisi odottaa kesää, kun puiden reunustama pieni tie olisi kauttaaltaan vihreä. Tänne pitäisi ehdottomasti palata kesällä.

Hän kannusti Paddyn raviin, kun ruunan hengitys oli vaivatonta ja tasaista. Puiden lomasta näkyi vanhoja kivimuureja ja piikkilanka-aitoja; ilmeisesti täällä kasvatettiin lampaita, tai sitten aidat olivat kutsumattomia vieraita varten. Hän ei kuitenkaan uskonut, että täällä olisi turhan paljon ulkopuolisia pyörimässä, sillä seutu vaikutti perin rauhalliselta. Paddy käänsi korviaan kuunnellen jotakin takaansa. Zoe vilkaisi hartiansa yli. Autohan se sieltä lähestyi. Nainen pidätti hevosen käyntiin ja ohjasi sen sivummalle kapealla tiellä. Vanha ja varsin ruosteinen lava-auto hidasti lähestyessään ratsukkoa, mistä hyvästä Zoe kohotti kättään kiitokseksi ja ohjasi Paddyn entistä lähemmäs kivistä muuria. Kyllä auto ohi mahtuisi, kun koukkaisi hieman penkan kautta toiselta puolen.
Tummanpunainen lava-auto lähestyi ja matkustajan puolen ikkuna laskeutui alas. Zoe piteli Paddya aloillaan jutellen rauhallisesti hevoselle. Hän silitteli toisella kädellään hevosen kaulaa. Paddy ei yleensä ollut moksiskaan autoista, mutta tänään tuntui hermoilevan hieman. Hän tyynnytteli hevosta varoen tukeutumasta ohjaan. Paddyn kanssa se ei koskaan päättyisi hyvin. Niinpä hän silitteli kaulaa ja supatti hevoselle, jonka tummat korvat kääntyivät häntä kohti epävarmoina.
"Juokseeks sun koni lujaaki?" Auton kyydistä huudettiin. Zoe kääntyi katsomaan olkansa yli auton suuntaan yllättyneenä siitä, että ratsukolle vaivauduttiin ylipäätään puhumaan. Nuoren miehen virnuileva naama roikkui ulkona lava-auton ikkunasta.
"Menkää vain ohi, mahdutte kyllä", Zoe vastasi kohteliaasti toinen käsi hevosen kaulaa silitellen. Paddy seisoi aloillaan, kuten hyvätapaisen hevosen kuuluikin, mutta Zoe tunsi hevosen jännityksen, joka väreili ohjia pitkin ja tuntui selän lihaksistossa.

Auto lähti hitaasti liikkeelle, mutta rullattuaan vain metrin tai pari, kuski painoi yllättäen kaasua. Vanhan auton moottori huusi ja hetkeä myöhemmin myös kovaääninen torvi liittyi kuoroon. Paddy säpsähti ja otti muutaman loikkamaisen askeleen eteenpäin yllättävän äänen sävähdyttämänä, mutta Zoe istui mukana liikkeessä ja rauhoitteli hevosta, joka oli tanssahdellut keskelle kapeaa tietä. Auto ampaisi liikkeelle, kun kuljettaja vapautti kytkimen. Hetkessä moottorin huuto vaihtui alati kiihtyvään liikkeeseen, joka toi punaista konepeltiä aivan liian lähelle heitä. Paddy loikkasi laukalle eikä Zoe yrittänytkään estellä hevosta parin ensimmäisen loikan jälkeen, kun tajusi, ettei auto aikonut hidastaa. Hän nousi seisomaan lyhyille jalustimille ja antoi ohjien liukua käsistään. Sydän takoi kurkussa ja kaikki väri katosi kasvoilta, kun nainen vilkaisi olkansa yli taakseen. Auto seurasi heitä, kiihdyttäen jatkuvasti vauhtiaan.
Paddy vaihtoi askellajia sulavasti lennosta nelitahtiseen kiitolaukkaan. Hevosen kauhu oli aistittavissa sen jokaisesta liikkeestä, kun tummanpapurikko hevonen lensi tuntematonta tietä pitkin. Zoe puristi kauhuissaan valkoista harjaa, joka piiskasi kasvoja ja yritti saada oman mielensä selkeäksi säikähdyksestä. Hän ei auttaisi hevosta lainkaan, jos pelkäisi itsekin. Hänen piti olla luotettava johtaja, joka pitäisi huolta hevosesta tällaisissakin tilanteissa.
Nainen yritti epätoivoisesti etsiä ratkaisua tilanteeseen, mutta vaihtoehdot olivat vähissä. Auto seurasi niin lähellä heidän takanaan, ettei hän uskaltanut pidättää Paddya. Auto voisi törmätä heihin, eikä se voisi päättyä hyvin. He eivät voisi nelistää kuin hullut loputtomiin, eikä hän tiennyt, mihin tie päättyisi: haarautuisiko, aukeaisiko reitti pelloille, voisivatko he sukeltaa metsään? Hän ei tuntenut reittiä, joten hän ei tiennyt, mitä odottaa. Selvää kuitenkin oli, ettei auto aikonut lopettaa heidän jahtaamistaan, mikäli moottorin jatkuvasti nousevista kierroksista saattoi mitään päätellä.

Paddy kompuroi ja hetkeksi hukkasi askeltensa rytmin kokonaan. Zoe puristi valkeaa harjaa rystyset valkoisina ja yritti mukailla hevosen liikkeitä, ettei ainakaan päätyisi kaatamaan heitä. Auto ei hidastanut silloinkaan, vaan huudatti torvea. Hän kuuli nuorten miesten kannustushuudot takaansa, eikä voinut mitään paniikille, joka tuntui siirtävän kaiken muun sivuun. Nuo olivat aivan sekopäisiä, jos nauttivat tästä! Mikään ei saisi autoa hidastamaan, joten hänen olisi pakko päästävä auton ulottumattomiin. Molemilla puolilla tietä reunustava piikkilanka-aita ei kuitenkaan tarjonnut mahdollisuuksia. Hän ei ikinä uskaltaisi pyytää Paddya ylittämään aitaa, jota hevonen ei näkisi kunnolla, jossa oli piikkejä, jotka voisivat repiä hevosen kappaleiksi ja jonka he joutuisivat hyppäämään tiukasta kulmasta täydessä nelissä.
Vaan Paddy ei kysynyt häneltä. Ruuna hengitti raskain, puuskuttavin vedoin sieraimet suurina ja nainen tiesi, ettei hevonen jaksaisi tätä vauhtia enää kauaa, vaikka auton läheisyys sai hevosen vauhkoksi. Paddy nelisti lujempaa kuin hän uskoi, että olisi koskaan saanut hevosesta muutoin irti. Ruuna tuntui lentävän, vaan se ei lohduttanut häntä lainkaan. Hän vielä rikkoisi hevosen pelkällä venytetyllä nelillä. Auton torvi soi uudestaan. Paddy kääntyi jyrkästi, ponnisti voimakkaasti ja laskeutui epätasaisen pellon puolelle. Hevonen menetti märässä, mutaisessa maassa jalansijansa. Zoe ei ehtinyt edes tajuta, mitä tapahtui ennen kuin hevonen oli kierähtänyt selkänsä kautta ympäri ja hän oli päätynyt mutaan kierimään. Ruuna hirnui kimeästi ja pyrki jaloilleen liukkaalla pohjalla taistellen varusteita vastaan. Hän nousi nopeasti ylös henkeään haukkoen ja suuntasi hevosta kohden yrittäen kauhuissaan saada Paddyn ohjista kiinni. Hän tunsi ohjat sormenpäissään, vaan juuri silloin ruuna sai jalkansa kunnolla alleen ja riuhtaisi itsensä liikkeelle muutamalla vauhdikkaalla loikalla. Nainen kompuroi kurkotellessaan hevosen ohjia kohden epätoivoisella loikalla, vaan oli jo liian myöhäistä. Ruuna nelisti peltoa pitkin ja katosi metsän suojiin vain muutamaa sekuntia myöhemmin - tai siltä se ainakin tuntui naisesta, joka tuijotti hevosen perään toinen käsi ojennettuna kuin edelleen yrittäisi saada ohjista otetta.

Kesti muutaman minuutin, että nainen sai hengityksensä kulkemaan ja ajatuksensa edes sen verran selviksi, että alkoi etsiä puhelinta takkinsa taskuista. Hän käänsi taskut ympäri, eikä löytänyt mitään, vaan hetken orpo tuijottelu maahan paljasti miksi taskut olivat tyhjinä. Vanhanmallisen puhelimen takakansi lojui maassa kahtena kappaleena, akku oli jossakin mudan keskellä ja loppu puhelimesta näytti siltä, että Paddy oli polkaissut kengitetyllä kaviollaan kapineen päälle. Se soittamisesta sitten. Nainen keräsi palat mukaansa, vaikka puhelimesta ei ehjää saisi millään ja tuijotti tietä. Ei kai auttanut muu kuin lähteä takaisin tallille, sillä jos Paddyn paniikinsekaisesta karkaamisesta saattoi mitään päätellä, ei hevonen olisi enää missään lähellä. Hän päätti siitä huolimatta koettaa onneaan: nainen kutsui hevosta huudellen ja vihellellen, vaikka ääni vapisikin. Missään ei näkynyt liikettä. Kyyneleitä nieleskellen Zoe ontui piikkilanka-aidalle, kumartui lankojen välistä ja kiipesi tielle. Hän kuuli, kuinka tallitakki repesi yhteen piikeistä eikä voinut olla toivomatta, että hän oli heistä ainoa, joka oli koskettanut lankoja. Entä jos Paddy oli kaatunut juuri siksi, että oli repinyt etujalkansa rautalankaan, jossa oli täysin epäinhimillisiä piikkejä?
Pelko sai sydämen takomaan niin lujaa, että hän pelkäsi pyörtyvänsä. Paddy. Hänen raka-, ei, ei hänen. Herra Edgerlyn mittaamattoman arvokas, ihana hevonen oli kateissa, eikä hän tiennyt, oliko ruuna loukkaantunut tai minne hevonen oli suunnannut. Nainen ontui tietä pitkin reippaasti, mutta mielessä takova paniikki sai hänet pian juoksemaan takaisin samaan suuntaan, josta he olivat Paddyn kanssa saapuneet. Hän unohti kokonaan polvensa kolotuksen ja nyrjähtäneen nilkan, kun mielikuvat Paddysta makaamassa jossakin suuret haavat jaloissaan sai häneen liikettä. Hänen olisi pakko päästä takaisin tallille, saada hevonen alleen ja palata maastoon etsimään ruunaa. Autoja myös. Traileri, tietenkin, koska Paddy olisi pakko löytää ennen pimeää. Muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Ajantaju katosi, kun hän juoksi niin pitkään kuin jalat kantoivat - ja sen jälkeen vielä lisää. Kylkeä pisti ja hän haukkoi henkeään, muttei suostunut seisomaan paikoillaan kuin muutaman hengenvedon. Hänen olisi päästävä tallille heti eikä hetken päästä. Vaan matkaa oli ehtinyt kertyä, kun he olivat ratsastaneet maastossa. Onneksi täältä meni suorempikin reitti tallille kuin se mitä he olivat tulleet. Nainen pakotti väsyneet jalkansa kantamaan vielä askeleen, toisen ja kolmannen, pelko ja adrenaliini antaen voimia, joita hän ei muutoin olisi uskonut omistavansa.
Nainen pakotti tahdonvoimalla kauhuskenaariot pois mielestään. Paddy olisi kunnossa, ruunan olisi pakko olla. Ehkä hevonen oli jo palannut tallille ilman ratsastajaansa ja odottaisi hoidettuna karsinassaan, kun hän saapuisi. Hän yritti tarrata epätoivoiseen ajatukseen kaikin voimin, sillä se oli ainoa ajatus, joka estäisi häntä panikoimasta yhtään enempää.

Hän ei ollut koskaan ollut niin helpottunut nähdessään tallirakennuksen katon pilkistävän puiden lomasta. Mutainen, kauhusta kalpea ja hengästynyt nainen suuntasi tallin puolelle edes välittämättä siitä, ettei tallissa kuulunut juosta. Hän ryntäsi suoraan Paddyn karsinalle. Viimeinenkin toivonripe kuoli. Paddy ei ollut palannut.

Keskiviikko, 14.tammikuuta, ilta

"Mikä sinua riepoo?" Lattiaa lakaissut Paulus töksäytti vihamielisesti ja mittaili Zoea tummat kulmat kurtussa. Jokin ei nyt ihan täsmännyt. Missä oli takapuoleen Edgerlyltä adoptoitu rautakanki? Missä oksettava ylimielisyys? Miksi nainen näytti siltä kuin olisi kahlannut sotivan valtion poikki? Ja missä oli Paddy?
"Minne Täplikkään hukkasit?" mies hymyili vinosti adoptoiden Sawyerin lempinimen papurikolle. Se tuntui ärsyttävän naista herkullisesti.

"Paddy", Zoe vastasi hengästyneenä vauhkosti ympärilleen vilkuillen, ihan kuin hevonen ilmestyisi jostakin. Ruuna olisi ehtinyt häntä ennen tallille, jos olisi ollut kotimatkalla. Nainen ei tuntunut edes tajuavan, että Paulus käytti hänen niin kovin vihaamaansa lempinimeä.
"Toivoin että se olisi palannut tallille", nainen vastasi epätoivoisena. Hänen olisi löydettävä ruuna hetimmiten. Zoe hengitti muutaman kerran syvään rauhoitellakseen itseään ja lopetti epämääräisen karsinan edessä ravaamisen. Edestakainen kävely ja epämääräiset puolikkaat lauseet eivät auttaisi ketään.
"Auto jahtasi meitä maastossa. Paddy väisti, kaatui ja karkasi", hän tiivisti nopeasti hengenhaukkomisen lomasta. "Sitä pitää lähteä etsimään. Se voi olla loukkaantunut."

Paulus tunsi hetken voitonriemuista vahingoniloa, mutta hevonen oli kateissa ja sen ratsastaja - niin paljon kuin mies tätä vihasikin - näytti oikeasti tuntevan tuskaa ja epätoivoa. Zoe varmaan esitti saadakseen apua, mutta hevonen oli oikeasti hukassa. Mies hieraisi niskaansa ja asetti harjan seinää vasten (hän kohtaisi Effien vihan myöhemmin).
"Siis mitä? Auto jahtasi teitä?" Paulus toisti epäuskoisena.

Epätoivo vei viimeisenkin terävyyden puheesta, eikä Zoe tarttunut toisen epäuskoiseen toistoon. Ei hän huvin vuoksi ollut niin sanonut, mutta ei hänellä ollut voimia alkaa väitellä moisesta. Nainen vain nyökkäsi ja räpytteli reippaasti silmiään pitääkseen kyyneleet niistä poissa. Hän ei itkisi Pauluksen nähden, ei vaikka Paddy oli kateissa.
"Jotkut nuoret sekopäät lähtivät kiihdyttämään meitä kohti kapealla tiellä. Paddy nelisti aikansa, ennen kuin hyppäsi piikkilangan yli pellolle. En tiedä, jäikö se kiinni lankaan vai oliko pohja vain liian liukas, mutta se kaatui ja päästyään ylös, katosi", Zoe selitti ahdistuneena. Hän ei voinut olla syyttämättä itseään hevosen katoamisesta, sillä hän oli noussut ruunan selkään. Hän oli vastuussa siitä, mitä maastossa tapahtui.

"Kai sait rekisterinumeron ylös?" Paulus kysyi raivo äänessä leimahtaen, vaikka yleensä hän toivoisi kaikkea maailman kurjuutta paiserutosta konkurssiin arkkiviholliselleen. Mutta kenellekään ei ollut oikeutta vaarantaa hevosta noin, oli selässä kuka tahansa.

"BD51YZF tai E. En ole varma viimeisestä kirjaimesta", Zoe vastasi. "Mutta auto oli tummanpunainen, ruosteinen Mitsubishin avolava. Ei niitä voi montaa täällä olla", nainen vastasi kiireisenä. Hän, joka ei yleensä kiinnittänyt mitään huomiota autoihin, oli nyt painanut mieleensä jokaisen yksityiskohdan. Vastuuttomat kuskit olisi saatava kiinni, ennen kuin joku toinen joutuisi samaan tilanteeseen. Hän ei halunnut edes kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos Paddy olisi pudottanut hänet selästään keskelle tietä. Avolava ei olisi mitenkään ehtinyt pysähtyä riittävän nopeasti.
"Paddya täytyy lähteä etsimään."

"Haen trailerin. Soita poliisille sillä välin", Paulus käski ja lähti harppomaan kohti ovea napaten takkinsa samalla reissulla karsinan ovikoukusta ja kiskoen sen niskaansa, kun sukelsi kalpeaan päivään.

Zoe nyökkäsi ja tajusi vasta Pauluksen mentyä, ettei hänellä ollut puhelinta, millä soittaa. No, onneksi täällä oli muitakin paikalla. Nainen lainasi Sawyerin puhelinta, joka oli vaeltanut rehuhuoneelta katsomaan, mitä tallin käytävällä tapahtui. Zoe selitti tilanteen poliisille, joka otti homman hoitoonsa. Hän ontui varustehuoneeseen pesemään kasvoja ja käsiään, joissa oli pieniä verestäviä naarmuja. Nilkka tykytti ilkeästi. Onneksi hänellä ei ollut saappaita jalassaan, vaan vetoketjulliset varret. Ne saisi sentään pois jalasta, vaikka nyrjähtänyt nilkka turpoaisikin tennispallon kokoiseksi. Sawyer suuntasi parkkipaikalle auttaakseen Paulusta kiinnittämään trailerin. Suuri koira seurasi omistajansa rinnalla.
"Täplikäs katosi?" Sawyer lausahti kysyvästi. Sen verran hän oli ymmärtänyt Zoen soittamasta puhelusta.

"Joo", Paulus vastasi ja peruutti ovi raollaan kuraisen nelivedon trailerin eteen. Hän hyppäsi autosta ja kiskoi kiinnitystä kohdalleen.
"Joku saatanan sekopää oli ajanut niitä autolla takaa", mies lisäsi muristen. Sillä välin Maybe törmäsi Zoeen varustehuoneessa Higgins jaloissaan ja kalpeni nähdessään naisen kunnon.
"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi säikähtäneenä, sillä Zoe näytti sotapakolaiselta.

Sawyer auttoi kiinnityksen kanssa. Tämän hän sentään osasi, sillä trailerin kiinnittäminen ei eronnut paljoakaan peräkärryjen kiinnittämisestä. Pauluksen murina vain vahvisti naisen tahtoa pysyä poissa hevosen selästä. Jos tuollaisia sekopäitä mahtui liikenteeseen, ei hän haluaisi missään nimessä törmätä moiseen hevosen kanssa. Nainen ei vastannut mitään, mutta kasvojen kiristynyt ilme kertoi, ettei hän nauttinut tilanteesta lainkaan. Hän jututtaisi moisia kuskeja kovin mielellään.
"Paddy on kateissa", Zoe vastasi samalla kun pohti, olisiko parempi katsoa, kuinka pahalta nilkka näytti vai antaa kengän olla jalassa tukemassa. "Auto jahtasi meitä ja Paddy kaatui hypätessään aidan yli", hän selitti vilkaisten takkiaan, joka tuntui olevan mutainen ja riekaleina. "Se on löydettävä pian."

Maybe peitti kauhistuneena suunsa käsillään.
"Mitä?!" hän henkäisi, "oletko kunnossa?"

"Olen, olen", nainen vakuutti heilauttaen kättään vähättelevästi. "Mutta en tiedä Paddysta. Pelkään, että se osui piikkilankaan tai juoksee suuremmalle tielle."

"Missä se katosi?" tyttö kysyi, sulki takkinsa vetoketjun ja hetken mielijohteesta meni hakemaan ruunan harjan. Ehkä koirat löysivät hevosia vain kirjoissa, mutta olihan Higginsillä poliisikoiran tausta ja Sawyerillakin koira.
"Mitä tarvitsemme? Riimun ja ensiapulaukun ja?"

"Aika kaukana", Zoe vastasi synkästi. "Lähdin katsomaan uutta reittiä. Tiedätkö sen vanhan, hylätyn kiviladon? Sieltä lähti pieni metsäpolku, jota pitkin pääsi peltojen lomassa kilometrikaupalla mutkittelevalle hiekkatielle." Hän koetti pitää ahdistuksen poissa äänestään ja ilmeistään, mutta se oli vaikeaa, kun huoli painoi raskaana hartioilla. Entä jos Paddylle oli käynyt jotakin?
"Otetaan kauraa. Se ei syönyt kunnolla aamulla, mutta ehkä sille kelpaisi herkut", Zoe lisäsi Mayben listaan. Hän ottaisi mielellään mukaansa myös puolet tallin hevosista, sillä peltojen ja metsien keskellä tuskin pääsisi kaikkialle autolla, minkä lisäksi hän hommaisi helikopterin, puolet Britannian armeijasta sekä kaikki mahdolliset jäljestyskoirat etsimään Paddya. Hän ei halunnut edes kuvitella, mitä kaikkea voisi tapahtua, jos heijastimitta maastoon karannut vauhko hevonen laukkaisi vielä pimeän laskeuduttua vapaana. Autot eivät millään näkisi tummaa hevosta riittävän aikaisin.

"Ja alueen kartta", Maybe sanoi osaamatta erotella oliko kauhuissaan vai innoissaan - ei tietenkään ainoan varsinaisen ystävänsä ahdingosta, vaan jännittävästä pelastusoperaatiosta.
"Ja loimi sille. Ehkä me voimme lähteä ratsain, jos joku muu etsii autolla?"

"Joo", Zoe vastasi nyökäten. Kartasta olisi apua, samoin kuin loimesta, jos he-, ei, kun he löytäisivät Paddyn. "Tarvitsemme maastovarmat hevoset. Paddy on varmasti edelleen tolaltaan", nainen murehti hevosta. Hän ei haluaisi yhtään enempää hermostuneita nelijalkaisia maastoon aiheuttamaan vaarallisia tilanteita.

Maybe kurtisti vaaleita kulmiaan mietteliäänä, kun lähti toimistoon hakemaan karttaa ja ilmoittamaan Effietä tuuraavalle Kamirille, mitä oli meneillään. Hemingwaytä saisi varmasti lainata, mutta mikä olisi hyvä kaveri sille? Kun tyttö palasi tallikerrokseen, neliveto traileri perässään oli pysäköity tallin oven eteen ja Paulus suuntasi kohti varustehuonetta hakemaan hevosen kuljetusvarusteita.

Zoe veti hetken henkeä varustehuoneen puolella ennen kuin ryhdistäytyi ja nappasi riimunnarun mukaan. Jos he lähtisivät ratsain, ei ylimääräisistä riimunnaruista voisi olla harmia. Hän kävi hakemassa kauraa pieneen muovipussiin, jonka sulloi taskuunsa ja täytti ämpärin pohjalle enemmän. Sen voisi laittaa autoon odottamaan. Nainen kävi läpi mielessään hevosia, jotka olisivat riittävän luotettavia yllättävissäkin tilanteissa, että hän suostuisi viemään hevosen Paddyn lähelle, ja jonka omistaja antaisi siihen luvan. Mia oli poissuljettu vaihtoehto, kun tamma jäi tuijottelemaan kaikkea tavanomaisesta poikkeavaa vartiksi. Tuggy voisi olla yksi mahdollisuus, kun hevosen oli joka tapauksessa tarkoitus maastoilla tänään. Cliftonin ämmä tuskin antaisi lupaa, mutta tarvitsisiko sitä välttämättä pyytää? Orin ratsastaja vain vaihtuisi, ei sen kummempaa. He voisivat aina väittää, että Oliver oli sairaana, jos ratsastajanvaihdoksesta nousisi meteli. Ehkä. Effie ei arvostaisi, mutta… Paddy oli tärkeämpi.
"Voitko etsiä autolla, jos lähdemme Mayben kanssa ratsain liikkeelle?" Zoe kysyi Paulukselta ja nyökkäsi Paddyn varusteiden suuntaan tajuttuaan, mitä toinen oli tullut hakemaan.

Paulus nyökkäsi ja keräsi syliinsä mustat kuljetussuojat ja villaisen enkkuloimen. Riimu ja naru olivat jo trailerissa, sillä hän oli käynyt poimimassa ne karsinanovesta matkallaan varustehuoneeseen. Mies haki vielä rehuhuoneesta ämpärillisen rehua, ja yhden helposti kannettavista ensiapupakkauksista, jotka nakkasi traileriin. Hetken mietittyään, hän päätti käydä vielä varastamassa Rainin - Lucyn serkun ei tänään ollut kai tarkoitus tulla tekemään hevosella mitään ja jos oli, Paulus ottaisi syyn niskoilleen. Hermostunut hevonen arvostaisi varmaan leppoisaa seuraa. Mies harppoi takaisin laitumen suuntaan ja törmäsi matkallaan Maybeen, joka talutti (tai oikeammin raahasi perässään) uneliasta tummanrautiasta jättiä.

Zoe oletti nyökkäyksen tarkoittavan, että Paulus suostuisi ajelemaan traileria ja autoa ympäri pikkuteitä. Nainen suuntasi oritarhoille hakemaan irlannintyöhevosta, sillä hevonen tuntui parhaalta mahdolliselta valinnalta reissuun. Hän ei halunnut hermoilevia hevosia, joihin hänen oma ahdistuksensa tarttuisi hetkessä. Hän halusi hevosen, joka jatkaisi eteenpäin vaikka taivas putoaisi niskaan. Hän harjasi Tuggyn selän ja satulavyön kohdan, muttei vaivautunut puunaamaan oria sen enempää. Hän halusi etsimään Paddya nopeasti, sillä aika ei olisi heidän puolellaan. Sawyer kävi noutamassa kaksi pitkää juoksutusliinaa (mistä sitä ikinä tiesi, mistä he löytäisivät hevosen, paras siis varautua kaikkeen) ja palasi tallin puolelle kartta kädessään. Zoe tökkäsi sormensa suurin piirtein siihen kohdalle, missä oletti pudonneensa ja Sawyer nyökkäsi ymmärtäneensä palatessaan autolle. Hän istahti penkille ja nosti housujensa lahjetta riittävästi vaihtaakseen proteesin toiseen. Hän voisi hyvin liikkua maastossa jalankin, kunhan vain pääsisi sopivalle alueelle.
"Missä kunnossa Hems on?" Zoe kysäisi Maybelta suunnatessaan hakemaan Tuggyn varusteita. Toivottavasti uninen jätti ei ollut piehtaroinut laitumen mutaisimmassa kohdassa.

"Ihan kohta valmis", Maybe huikkasi keikkuessaan jakkaralla, josta ulottui suitsimaan hevosta. Se tömisti jalkojaan korvat hörössä ja nyökytteli päällään kuin herttaisin pieni varsa, sillä tytön takintaskut oli sullottu täyteen porkkanoita ja hevosnameja. Higgins istui asiallisena tallikäytävällä, mihin Maybe oli sen jättänyt. Eihän sitä tiennyt, vaikka koira saisi vainun - ainakin sen kuulo oli parempi kuin heidän.
Paulus jätti Millionairen laitumelle läsipäisen liinakon kanssa ja talutti kirjavan tinkerin suoraan ylös lastaussiltaa. Hetken epäröityään hän harppoi hakemaan sille vielä kuljetussuojat, jotka ähersi kuraisiin jalkoihin. Toivottavasti Lucy ei hermostuisi häneen. Mies kapusi sitten autoon.
"Oletko valmis?" hän kysyi Sawyerilta.

"Hyvä", Zoe vastasi ja suuntasi varustamaan Tuggyn. Ori seisoi paikoillaan joko ihmetellen sitä, mihin nyt oli kiire, tai sitten hevonen yritti keksiä tavan hiippailla tammakäytävälle. Hän kiristi vyön ja lähti taluttamaan hevosta pihalle. Nainen heilautti itsensä hevosen selkään tavanomaista kankeammin, sillä polvi ja nilkka kiukuttelivat. Hän sääti jalustimia, jättäen tarkoituksella kipeän nilkan jalustimen reiällä pidemmäksi. Se antaisi toivonmukaan riittävästi tukea.
"Kyllä", Sawyer vastasi ja viittasi Atlaksen kyytiin. Hän näytti paikan vielä kartalta Pauluksellekin, mutta lupasi neuvoa lyhyimmän reitin sinne, kunhan he olisivat liikkeellä. "Miksi otit Lehmän mukaan?" Nainen kysyi ihmeissään moisesta päätöksestä. Mitä he tekisivät hevosella, ellei Paulus sitten aikonut ratsastaa sitä. Hän ei kuitenkaan ollut nähnyt varusteita, joten… Mitä Rain teki trailerissa? Hän ei ymmärtänyt hevosihmisiä. Jos heillä oli jo yksi hevonen kateissa, miksi he veisivät kolme lisää maastoon?

Auto kaarsi pehmeästi tielle ja hurisi kohti kartalta näytettyä suuntaa.
"Minkä?" Paulus naurahti, kunnes osasi yhdistää nimityksen kirjavaan hevoseen, "ai Rainin? Paddy - Täplikäs - on luultavasti aivan paniikissa, jos se löydetään, eikä silloin halua kiivetä traileriin. Se saattaisi myös hermostua kuljetuksessa ja teloa itsensä. Pomminvarma kaveri auttaa toista hevosta pysymään rauhallisena." Mies selosti asioita Sawyerille mielellään, halusi tämä kuulla tai ei, sillä kerrankin saattoi tuntea tietävänsä jostain enemmän. Hänen kärsivällisyytensä tosin loppui heti, jos nainen vihjasi, että miehen rakastamat hevoset olisivat arvottomia.
Maybe veti Hemingwayn perässään tallipihalle ja ponkaisi satulaan keskellä pihaa olevan kiinnityspuomin päältä. Hän työnsi raipan saappaanvarteensa, tarkasti satulavyön ja pujotti jalkansa jalustimiin valmiina seuraamaan Zoea. Saksanpaimenkoira seurasi ruunaa.
"Mihin suuntaan Paddy lähti?" tyttö kysyi ja naputteli ruunaan eloa.

Täällä oli liikaa hevosia. Ei kai kukaan voinut olettaa, että hän tietäisi jokaisen oikean nimen? Kuvaavat nimet olivat paljon parempia. Muut ymmärsivät, mistä hevosesta hän puhui, eikä hänen tarvinnut opetella tunnistamaan samanvärisiä hevosia jonkun pienen valkoisen merkin perusteella.
"Selvä", Sawyer vastasi kuunneltuaan koko selityksen. Se kävi järkeen, kun hevoset olivat eläimiä, jotka tuntuivat tekevän kaiken nurinkurisesti. Ne säikkyivät silloin kun ei ollut mitään syytä pelätä, mutta hyppäsivät kirkkaanvärisiä esteitä kovaäänisten metelissä pelottomina.
"Mutta Rain ei säiky, vaikka sitä kuljetetaan yksin?" Naisen oli pakko kysyä, sillä hänen mielestään tässä kohtaa oli ammottava aukko hevosten (tai ihmisten) logiikassa. Hän vaivautui jopa käyttämään ruunan oikeaa nimeä, kun Paulus oli kerran sen maininnut.
"Se jatkoi pellon halki, eli… koiliseen", Zoe pohti muistellen karttaa, jonka oli nähnyt. Hän kannusti Tuggyn liikkeelle reippaassa käynnissä ja nousi varovaisesti jalustimille lähinnä nähdäkseen, kantaisiko nilkka vai joutuisiko hän takertumaan harjaan mäkiä kiipeillessä.
"Toivottavasti se ei osunut aitaan", nainen murehti kasvot kalpeina. Ajatuskin Paddysta punaisen veren kirjomana sai hänet pahoinvoivaksi. "Kuka hullu enää käyttää piikkilankaa!" Hän toivoi, että olisi jäänyt tutkimaan mutaa putoamispaikalla ja käynyt aidan sentti sentiltä läpi nähdäkseen, oliko ruuna osunut siihen vai ei.
"Jos emme löydä sitä ennen pimeää, minun on pakko soittaa herra Edgerlylle", Zoe sanoi nielaisten, ja siitä huolimatta ääni vavahti pettymyksen ja ahdistuksen yhdistelmästä. Hän olisi voinut soittaa jo nyt, mutta halusi mieluummin soittaa sitten, kun pystyisi kertomaan muutakin kuin vain sen, että hevonen juoksi vapaana maastossa.

"Se ei säiky. Sillä ei ole kaikki hevosruuvit kohdallaan. Sitä kiinnostaa vain, että se saa säännöllisesti ruokaa ja saa torkkua rauhassa", Paulus vastasi ja vilkaisi karttaa. Harvaanasutulla maaseudulla hevonen voisi kadota minne tahansa, ja kovakuntoinen kenttäratsu voisi olla kymmenien kilometrien päässä.
"Et ole vielä soittanut Ed… herra Edgerlylle?" Maybe kysyi hämmästyneenä ja hoputti Hemingwayn pysyttelemään Tuggyn perässä.

"Kuulostaa fiksulta hevoselta", Sawyer kommentoi. Ehkä kaikki nelijalkaiset eivät olleet yhtä vajaita kuin Täplikäs, jota Zoe tuntui kohtelevan silkkihansikkain. Sitä paitsi Lehm- siis Rain näyttikin hevoselta, eikä epämääräiseltä kirahvin ja peuran sekoitukselta. Eikö hevosten ollut tarkoitus olla vahvoja? Oli vaikea kuvitella sulavalinjaisia täysiverisiä hentoine jalkoineen vetämään raskaita taakkoja.
"En", Zoe huokaisi hartiat lysyyn painuen. Hän tiesi, että mies haluaisi kuulla tapahtuneesta heti eikä vasta illalla, mutta hän oli onnistunut vakuuttamaan itselleen, että olisi parempi soittaa vasta kun tietäisi enemmän. Herra Edgerly olisi kiireinen töissä eikä hän halunnut antaa kamalia uutisia, jos ei pystynyt kertomaan mitään muuta. Ja hyvä on, hän pelkäsi. Herra Edgerlyllä olisi kaikki syyt olla vihainen ja pettynyt. Hän ainakin oli pettynyt itseensä. Jos hän voisi edes sanoa, että Paddy olisi turvallisesti trailerissa matkalla tallille, hän voisi helpottaa hevosenomistajan tuskaa edes vähän.

"Noo, ehkä on parempi kertoa hänelle vasta sitten, kun on jotain oikeaa kerrottavaa?" Maybe ehdotti ja kuulosteli ympäristöä, vaikka Paddy tuskin oli ravaamassa heitä vastaan. Jos ruuna oli tulossa kotiin, se olisi luultavasti jo tullut tallille. Mutta sitä tyttö ei sanonut ääneen.

"Toivottavasti", Zoe vastasi nielaisten. Hän ei haluaisi soittaa Paddyn omistajalle silloinkaan, mutta hänen täytyisi. Hän oli vienyt ruunan maastoon, hän oli ollut mukana tilanteessa, joten hän soittaisi ja kertoisi kaiken. Mutta vasta kun Paddy olisi löytynyt tai olisi selvää, ettei hevosta saataisi tallille tämän päivän aikana. Hän kieltäytyi ajattelemasta, että ruuna olisi loukkaantunut. Silloin hänen olisi pakko soittaa miehelle nyt, jotta toinen voisi vaikka ajaa paikalle niin halutessaan. Ei. Paddy oli kunnossa. Se oli vain eksynyt.
"Kunpa Paddy löytyisi pian kaikissa voimissaan", nainen huokaisi ja painoi katseensa Tuggyn harjaan. "Toivottavasti poliisi vie kortin siltä kusipäältä, joka istui ratin takana." Hänen luottonsa poliisin suhtautumiseen ratsastusonnettomuuksissa oli naurettavan vähäistä, mutta tällä kertaa hän oli valmis menemään niin pitkälle kuin olisi tarve, jotta kuljettaja saataisiin vastuuseen.

"Varmasti löytyy", Maybe vakuutti. Hän uskoi onnellisiin loppuihin. Ratsukkoa oli kohdannut kamala tragedia, mutta varmasti ruuna löytyisi ihan kunnossa. Se oli vain säikähtänyt.
"Teitkö poliisille rikosilmoituksen?"

Hän ei jakanut Mayben positiivista uskoa, mutta ammensi voimaa toisen vakuuttelusta.
"Joudun tekemään saman vielä kirjallisesti, mutta he alkoivat jo selvittää tapahtumia", Zoe vastasi. Typerä byrokratia, joka vaati siitä ja tästä ja tuosta kirjallista ilmoitusta puhelinsoiton lisäksi. "Saa nähdä, mitä siitä tulee." Jos Paddy löytyisi kunnossa, mitä hän ehdottomasti toivoi, saattaisivat poliisit jättää tutkimisen siihen kun 'henkilö- tai omaisuusvahingoilta vältyttiin' tai miten typerästi poliisit asian tykkäsivätkin muotoilla. Ellei sitten herra Edgerlyn nimi saisi virkamiehiä miettimään kahdesti.

"Toivottavasti ne kusipäät joutuvat vastuuseen. Millainen sairas psykopaatti ajaa hevosta takaa autolla?" Maybe puhahti ja taputti Hemingwayn kaulaa, kun ruuna suostui ottamaan matkaavoittavia askeleita tarpeeksi kannustettuna.

"Ne oli jotain nuoria jätkiä", Zoe mutisi vastaukseksi. "Ei sellaisilla järki päätä pakota yleensäkään, mutta tuo nyt oli täysin vastuutonta. Annoimme Paddyn kanssa reilusti tilaa ohittaa, mutta ei kelvannut." Hän ei enää ikinä väistäisi maastossa tien sivuun. Hän jatkaisi ravissa lähimpään risteykseen tai sukeltaisi metsään, mitä tahansa, kunhan saisi hevosen ja auton väliin vähintään kymmenen metriä. Hän kannusti Tuggya reippaammin eteen, jotta he ehtisivät haravoida suuremman alueen maastosta.
"Olisipa sillä edes heijastimet päällään", nainen murehti. Ohut heijastinliivi fleecevuorella auttaisi pitämään hevosen paitsi lämpimänä myös varmistaisi, että hevonen näkyisi kauas. Hänen olisi pitänyt pukea heijastimet hevoselle, vaikka olikin valoisaa. Ei siinä olisi mennyt varttia kauempaa.

"Ehkä me löydämme sen ennen pimeää", Maybe toivoi, "ehkä se on palannut paikalle, missä putosit ja odottaa sinua." Se oli mahdollista. Paulus pysäytti auton, kun kaksikko saapui kohdalle, jossa syvät kavionjäljet kapealla tiellä tekivät jyrkän kurvin kivimuurin ja piikkilangan yli pellolle. Syvät urat mudassa kertoivat kuperkeikasta. Mies tutkaili lankaa ja pisti sormensa piikkiin, jossa oli joko ruostetta tai kuivunutta verta; hämärä teki erottamisen vaikeaksi, ja Paulus ei halunnut kallistua jälkimmäiseen. Se voisi olla ruostettakin. Syvät nelin jäljet suuntasivat metsään. Mies harppoi takaisin autolle katsomaan karttaa, ja osoitti toista pientä tietä, joka kulki metsän toisella puolella.
"Voitko ajaa autoa?" hän kysyi Sawyerilta vilkaisten naisen jalkaa.

"Ehkä. Paddy on viisas hevonen", mutta älykään ei auttaisi, jos hevonen makaisi joenpenkalla pääsemättä mutaista rinnettä ylös tai juoksisi auton alle. Tai jäisi kiinni varusteistaan. "Sillä on päällä martingaali, joten ainakaan se ei kaadu ohjiinsa", Zoe hymähti koettaen epätoivoisesti etsiä jotakin hyvää tilanteesta. "Mutta jos se jää johonkin kiinni, se repii pian itsensä palasiksi", hän huokaisi. Se siitä positiivisesta puolesta.
Sawyer tutki aitaa ja katseli ympäristöä. Hän tiesi, minne olisi itse lähtenyt, jos olisi joutunut ongelmiin tällaisella alueella, mutta hänellä ei ollut pienintäkään arvausta, mihin hevonen voisi suunnata. Hän vilkaisi traileria hetken epäröiden.
"En kovin tasaisesti", hän myönsi. Kyllä hän sai auton liikkeelle, mutta haittaisiko Lehmää, jos kyyti olisi välillä nykivää? Kuinka hyvin hevoset edes pysyivät jaloillaan noissa kopperoissa? "Kytkimen käyttö on edelleen tökkivää."

"Pääsetkö metsän läpi tuolla, tuota, jalalla?" Paulus kysyi hieraisten niskaansa ja viittasi epäselvästi proteesia kohti.
"Toisen pitää seurata hevosen jälkiä."

Sawyer kohotti kulmaansa Pauluksen kysymykselle. Toinen ei tainnut oikein tietää, miksi kutsua vempelettä, joka hoiti jalan virkaa. Hänellä oli sille montakin lempinimeä, mutta proteesikin kelpaisi ihan hyvin.
"Se on proteesi. Kyllä sillä pääsee liikkumaan", nainen vastasi nyökäten. Hän kävi juoksemassa paljon ja oli tottunut myös epätasaisempaan maastoon. Se oli raskasta ja vaati paljon tasapainoilua, mutta hän uskoi pärjäävänsä.
"Selvä. Jos Täplikäs on vaihtanut merkittävästi suuntaa, soitan ja kerron uuden suunnan", nainen ilmoitti. Atlas istui kärsivällisesti omistajansa jaloissa. Koira saisi lähteä mukaan. Ainakaan hän ei olisi yksin.

"Seuraan tietä", Paulus sanoi ja tunsi huonoa omaatuntoa lähettäessään jalkavammaisen naisen könyämään tiheään metsikköön. Hän ei kuitenkaan voinut pistää Lucyn hevosta tasapainoilemaan epätasaisessa kyydissä, kun normaalikin, varovainen ajo oli hevosille raskasta.

Sawyer lähti tyytyväisenä seuraamaan jälkiä pellolla hölkäten tuttua juoksuvauhtiaan. Hän joutuisi hidastamaan kun sukeltaisi metsän kätköihin, mutta nyt kun hevosen jälkiä oli helppo seurata, hän aikoi liikkua ripeästi. Atlas ravasi naisen rinnalla kiinnostuneempana siitä, miksi he juoksivat kuin siitä, missä he varsinaisesti olivat.
"Käännytään tästä pelloille", Zoe ehdotti Maybelle ja ohjasi Tuggyn ohjan yli pellolle, jota kukaan ei luojan kiitos ollut aidannut piikkilangalla. Hän nosti hevosella rauhallisen laukan, jotta matka taittuisi nopeasti. Hän halusi kiertää kauempana teistä, sillä uskoi siihen, että trailerin kanssa ajeleva Paulus pitäisi kyllä huolen kaikista niistä paikoista, joihin autolla vain pääsisi. Heidän vastuulleen jäisi vaikeammat olosuhteet, kuten tämän pellon takaa aukeava metsä.

Maybe kannusti Hemingwayn laukkaan Tuggyn perään ja sai pölläyttää ruskeaa takapuolta pari kertaa, että ruuna jaksoi nostaa jalkojaan. Hän pureskeli alahuultaan ja toivoi, että Paddy ilmestyisi hetkenä minä hyvänsä. Oli jo hämärää - kohta olisi pimeää eikä olisi mitään toivoa löytää tummaa hevosta. Tyttö tarjosi välillä ruunan harjaa haisteltavaksi koiralle ja pyysi sitä etsimään, mutta vaikka se haisteli tunnollisesti ympäristöä, ei löytänyt vainua, joka johtaisi heidät kadonneen hevosen luo. Mitä jos Paddya ei löytynyt? Mitä jos se ei löytyisi huomennakaan? Tytön rintaan koski Zoen puolesta. Hän ei ujostellut, mutta hänkään ei uskaltanut mennä juttelemaan Edgerlylle. Hän ei haluaisi toimittaa miehelle huonoja uutisia.

Mitä enemmän aikaa kului, sitä hermostuneemmaksi Zoe muuttui. Hän halusi vain löytää hevosen ja kutsuikin ruunaa epätoivo äänessä särähtäen. Paddy ei ollut koira, joka vastaisi käskyyn ja laukkaisi metsän kätköistä näkyviin, mutta… Hän ei voinut olla yrittämästä. Mitä tahansa, jotta Paddy vain löytyisi. Vaan ylitetyillä pelloilla ei näkynyt jälkeäkään hevosesta, eikä metsikössä ollut katkenneita oksia kertomassa, mistä hevonen olisi juossut läpi.
Sawyer seurasi kavioiden jälkiä epätasaisessa maastossa. Hän oli poiminut matkalta mukaan harmaan suojan, jonka epäili kuuluvan Paddylle, sillä ei kai täällä voinut montaa hevosta juoksennella valtoimenaan. Jäljet ylittivät vuoroin peltoja ja vuoroin sukelsivat metsiin, joita tuntui olevan tilkkutäkkimäisesti siellä täällä. Nainen vilkaisi taivaalle kuin voisi tahdonvoimalla pakottaa pimeän pysymään poissa. Atlas haukahti yllättäen ja vastoin tapojaan ohitti Sawyerin. Nainen kiihdytti vauhtiaan pysyäkseen koiransa tahdissa, mutta suuri koira ehti epätasaisessa maastossa edelle ja katosi pian näkyvistä. Sawyer kirosi karskisti, mutta jatkoi Paddyn jälkien seuraamista. Ehkä Atlas palaisi, kun olisi saanut uteliaisuutensa tyydytettyä. Vaan aika kului, eikä koiraa näkynyt. Jostakin kaukaa edestäpäin kantautui vaimea ulvonta, jonka nainen tunnisti välimatkasta huolimatta. Hän kuunteli hetken varmistuakseen. Kyllä. Se oli Atlaksen merkki siitä, että se oli löytänyt etsimänsä. Täällä ei kuitenkaan voinut olla pommeja, sillä Englannin maaseutu ei hänen tietääkseen ollut ollut sodassa muutamaan vuoteen, joten koiran oli ollut pakko lähteä seuraamaan hevosen jälkiä. Sawyer pysähtyi ja kaivoi puhelimen taskustaan, valiten pikavalikosta Mayben numeron. Ehkä nuoremmalla ratsastajalla oli puhelimensa mukanaan, kun Zoen oma oli kerran palasina.

Maybe vastasi soittoon heti, kun sai näperrettyä puhelimen taskustaan. Hän istui satulaan ja kiersi jalkansa hevosen ympärille, vaikka Hemingway tuskin ottaisi äkkilähtöä vaikka taivas putoaisi. Hän toivoi, että hevonen olisi löytynyt, vaikka ahdistava, kylmä pisto hänen rinnassaan enteili, ettei asia ehkä olisi niin.
"Niin?" hän vastasi hengästyneenä.

"Luulen, että Atlas löysi Täplikkään", Sawyer vastasi vaivautumatta selittämään sen enempää. Ehkä koira oli löytänyt auton rämän tai vaikka hevosen suojan, mutta hän halusi uskoa parasta. "Jos kuulette sen ulvovan, ratsastakaa sinne", nainen ohjeisti kevyesti hengästyneenä. Hän sulki puhelun ja soitti vuorostaan samat ohjeet Paulukselle, luvaten tosin, että tarkentaisi paikkaa heti kun pääsisi lähemmäs, niin toisen olisi helppo luovia mahdollisimman lähelle teitä pitkin. Hän kiihdytti jälleen vauhtiaan epätasaisessa maastossa sillä halusi nähdä, mitä todella oli meneillään, mutta ratsain matka taittuisi nopeammin. Sitä paitsi, hän ei välttämättä haluaisi yrittää ottaa kiinni hevosta, jos se laukkaisi vauhkona ympyrää.
"Löysikö Paulus Paddyn?" Zoe kysyi heti Maybelta voimatta estää toiveikkuutta kuulumasta äänestään.

"Sawyer soitti, että Atlas on ehkä löytänyt Täp-- Paddyn", Maybe vastasi ja kuulosteli. Hänen suunsa meni mutruun. He olivat varmaan aivan eri suunnassa kuin toinen etsintäpartio - miten he kuulisivat koiran ulvovan?
Paulus ajoi osoitettuun suuntaan hitaasti muhkuraisella tiellä ja toivoi, ettei Rain kaatuilisi päin seiniä. Olisikohan hevonen löytynyt?

Zoe olisi ollut paljon tyytyväisempi, jos Paulus olisi epäillyt löytäneensä Paddyn. Paulus sentään ymmärsi jotakin hevosista, toisin kuin Sawyer.
"Toivotaan niin", nainen vastasi toivoen kovasti, että tämän kerran Sawyer terapiakoirineen osoittautuisi hyödylliseksi. Hän yritti kovin kuunnella ulvontaa, mutta maaseudun rauhaa ei rikkonut pieninkään siihen viittaava ääni.
Sawyer juoksi vauhdilla metsän ja peltojen halki kuunnellen Atlaksen kutsua, joka kantautui jatkuvasti voimakkaampana. Hän poikkesi hevosen jättämistä jäljistä muutamankin kerran, mutta huomasi aina ennemmin tai myöhemmin, että näki jälleen Paddyn jättämät jäljet. Koira oli tosissaan lähtenyt seuraamaan niitä. Hän pysähtyi hengästyneenä nähdessään lähes pimeässä metsässä Atlaksen, joka makasi paikoillaan. Koira loikkasi jaloilleen ja saapui tervehtimään häntä, ennen kuin palasi takaisin makuupaikalleen. Sawyer asteli koiran viereen vain nähdäkseen, mitä eläin vartioi niin kovin ylpeänä. Toinen samanvärinen suoja, kuin mitä hän kantoi mukanaan. Hän nappasi suojan mukaan ja lähti astelemaan tietä kohden puhelin korvallaan.
"Atlas löysi Täplikkään suojan", Sawyer sanoi Paulukselle. "Jatkammeko etsimistä, vai yritämmekö huomenna uudestaan?" Nainen kysyi miettien, miten he saisivat mitään aikaan pimeässä metsässä. Hän tarkensi paikan, jonne koira oli hänet johdattanut ja jäi odottamaan tienvarteen, että mies saapuisi trailerin kera.

"Jatketaan huomenna. Näin Paddyn jäljet tienpientareella. Se on hypännyt aidan yli eikä meillä ole toivoakaan selvittää minne se on jatkanut pimeässä", mies huokasi ja katseli painaumia asfalttitien pehmeällä pientareella. Hevonen oli saattanut jatkaa tietä vaikka kilometrikaupalla tai sitten loikata tien yli parin metrin päässä, mutta sen jälkiä olisi mahdotonta erottaa pilkkopimeällä, lehmien tallomalla pellolla saati tiheässä metsässä.
"Odotan sinua tiellä." Sitten mies soitti Maybelle, joka ei mielellään olisi välittänyt sanomaa Zoelle, joka oli vaikuttanut niin toiveikkaalta.
"Atlas oli löytänyt Paddyn suojan, ja he lopettavat etsinnät tältä yöltä", tyttö sanoi varovasti.

Sawyer ilmoitti ymmärtäneensä ja jäi Atlas rinnallaan odottamaan, että auto saapuisi. Hän olisi mieluummin välittänyt hyviä uutisia, mutta tällä kertaa onni ei ollut heidän puolellaan. Kunpa hevonen palaisi kotiin pian.
Zoen hartiat painuivat lysyyn ja selkä pyöristyi. Se siitä sitten. Paddya ei löytyisi, ei ainakaan tänään, ja huomenna voisi olla jo liian myöhäistä. Entä jos joku näkisi irrallaan juoksevan hevosen, ottaisi sen kiinni ja tunnistaisi mittaamattoman arvokkaan olympiaratsun?
"Lähdetään takaisin tallille", Zoe huokaisi lannistuneena ja käänsi Tuggyn oikeaan suuntaan rauhallisessa ravissa. Hänen pitäisi ensitöikseen soittaa herra Edgerlylle ja välittää nämä kamalat uutiset, joita yksikään hevosenomistaja ei haluaisi kuulla. Hän oli varma, että huomisaamuna herra Edgerly odottaisi häntä tallilla tuhat puntaa tunnilta verottavan lakimiehen kanssa valmiina haastamaan hänet oikeuteen hevosen hävittämisestä.

Maybe seurasi vaisuna ja punoi ruunan karheaa, punertavanruskeaa harjaa sormissaan. Yleensä hän viihtyi pimeässä, mutta tänään se tuntui vihamieliseltä kuin nielaisisi loputkin hevoset. Voisiko hän piristää jotenkin edellä ravaavaa naista? Tuskin. Tunnelma ei ollut korkealla myöskään autossa, joka mateli takaisin tallia kohti. Kieltämättä Paulus nautti Zoen ahdingosta, mutta ei nähdessään sen käsinkosketeltavana.

Mikään muu kuin Paddyn löytyminen vahingoittumattomana ei piristäisi Zoen mielialaa. Hän halusi ruunan lämpimään talliin yhtenä kappaleena täksi yöksi, mutta toivo oli mennyttä. Pimeydessä etsiminen olisi yhtä tyhjän kanssa, eikä Paddy ollut ilmestynyt tallille omia aikojaankaan, kun kerran Kamir ei ollut soittanut. Ei auttanut muu kuin antaa periksi ja todeta, ettei ruunaa löytyisi tänään.
Lucy odotti muiden palaamista tallin ovilla kärsimättömänä ja huolissaan. Hän oli ollut Artemiksen pompoteltavana, kun muut olivat lähteneet etsimään Paddya, eikä tiennyt muuta kuin sen, mitä surusilmäinen Kamir oli ohikulkeissaan sanonut. Hän oli huomannut, ettei Rain ollut laitumella, joten oletti, että ruuna oli muiden mukana etsintäpartiossa, eikä pistänyt sitä pahakseen. Nähdessään ajovalot tallin tiellä, tyttö säntäsi ovista pimeyteen täynnä huolta ja kysymyksiä, jotka tosin saisivat odottaa hetken.

Paulus peruutti trailerin tallipihalle ja valui ulos autosta venytellen hartioitaan. Onneksi kateissa oleva hevonen ei ollut Nimbus; hänen vatsansa oli kiertyä umpisolmuun, kun hän joskus putosi tamman selästä maastossa ja se pääsi karkuun. Hän huomasi jopa toivovansa, ettei Edgerly olisi turhan ankara Helvetin Hylkiölle, vaikka tämä ansaitsikin kaiken pahan maailmassa. Tällä kertaa onnettomuus ei ollut Zoen syytä.
"Lainasin Rainia", mies tunnusti nolona, kun näki Lucyn ja harppoi avaamaan traileria. Olikohan ruuna tympääntynyt mukana keikkumiseen? Hän ei ollut muistanut edes heinäverkkoa kiireessä.

Sawyer laskeutui koiransa kera autosta ja suuntasi sen enempää ihmettelemättä tallin puolelle. Hän voisi hyvin viedä Paddyn suojat tallin puolelle, jossa olisi riittämiin valoa tutkia niitä. Jokin kertoi, ettei Zoe päästäisi suojia käsistään ennen kuin hevonen löytyisi.
"Huomasin", Lucy vastasi rauhoittelevan hymyn kera ja astahti taputtamaan Pauluksen käsivartta. "Hyvin ajateltu", hän vakuutti nähdessään hevosen trailerin kyydissä. Hänen teki mieli lisätä, mikä sääli se oli, ettei Rainista ollut ollut apua, mutta eiköhän se ollut kaikkien mielessä jo valmiiksi. Tyttö nousi traileriin ja talutti hevosen alas ramppia pitkin. Rain oli oma uninen itsensä, eikä tuntunut pahastuneen lainkaan, vaikka oli ollut ajelulla ympäri maaseutua. Lucy rapsutti hevosen otsaa ja vilkaisi Paulusta sanatonta kauhua katseessaan. Hän ei edes halunnut ajatella, miltä tuntuisi, jos Paddyn sijaan kateissa olisikin ollut Ivory.

"Haluatko lainata puhelintani?" Maybe ehdotti epävarmana Zoelle ja pyöritteli puhelinta käsissään. Hän ei ollut varma halusiko Edgerlyn yhdistävän hänen numeroaan näihin uutisiin tai halusiko muistuttaa Zoea siitä, että omistajalle oli soitettava.

Zoe olisi paljon mieluummin luovuttanut Tuggyn ohjat Maybelle ja lähtenyt kävellen etsimään Paddya koko yöksi, mutta hän tiesi, ettei siitä olisi mitään hyötyä. Nainen nyökkäsi ja kurkotti ottamaan puhelimen vastaan. Hetken hän harkitsi, voisiko olla niin raukkamainen, että jättäisi ikävän puhelun soittamisen Kamirin vastuulle, mutta totesi, ettei pystyisi siihen. Hän oli vastuussa Paddysta, joten hän myös soittaisi herra Edgerlylle, kun uutiset olivat huonoja. Nainen vilkaisi Maybea ja naputteli tutun numeron tietämättä oikein, olisiko sopivaa toivoa, ettei mies vastaisi. Herra Edgerlyn tuntien se ei kuitenkaan olisi mahdollista. Hän epäili, että voisi soittaa miehelle neljältä aamuyöllä ja saada siltikin vastauksen puheluunsa. Niinpä nainen karaisi itsensä, suoristi selkänsä ja yritti löytää itsevarmuutensa, joka oli kadonnut yhdessä Paddyn kanssa.

"Charles Edgerly", mies vastasi virallisesti ja vain aavistuksen kylmällä etäisyydellä vieraaseen numeroon. Kiire ja keskeytys oli selvänä hienovaraisessa sävyssä, ja taustalla humisi suuren ihmisjoukon puheensorina, lasien kilahtelu ja jousikvarteton sointi.

"Zoe Winter, Paddyn hoitaja, pahoittelen häiriöstä", nainen esittäytyi ääni värähtäen. Ahdistus nousi kuristamaan kurkkua eikä henki tuntunut kulkevan. Miten hän voisi välittää uutisensa pehmeästi? Ei mitenkään. Ei ollut mitään tapaa, millä saada hevosen katoaminen kuulostamaan paremmalta. Paras siis vain jatkaa eteenpäin, eikä antaa kiireisen miehen odottaa.
"Paddy Blue on kateissa", hän kertoi joutuen todella taistelemaan itsensä kanssa, ettei antanut kauhunsa tehdä sanoista kangertelevia. Hänen puheestaan pitäisi saada selvää, tai koko puhelun soittamisesta ei olisi mitään hyötyä. "Olen pahoillani, herra Edgerly. Olimme maastolenkillä, kun auto lähti peräämme kapealla tiellä. Paddy kaatui väistäessään pellon puolelle ja pääsi omille teilleen. Etsimme Paddya monen voimin, mutta emme löytäneet hevosta."

Linjan toisessa päässä oli pitkään hiljaista. Vain taustahumu jatkui.
"Anteeksi kuinka?" miehen äänessä oli epäuskoinen, ruoskan lailla lyövä reuna.

Zoesta tuntui, että hän vajosi satulan ja hevosen läpi maahan, ja todennäköisesti vielä siitäkin alemmas. Hän räpytteli raivolla silmiään ja puri huultaan, kunnes maistoi veren suussaan.
"En tiedä, missä Paddy on", hän toisti yrittäen kuulostaa ammattimaiselta ja luotettavalta, eikä siltä, että hukkasi hevosia joka päivä eikä tiennyt, mitä tehdä seuraavaksi. Hän epäonnistui surkeasti, sillä kuuli itsekin, miten ääni petti hänet kesken lauseen.
"Jatkamme etsintöjä heti ensitöiksemme aamulla." Se oli laiha lohtu, kun kukaan ei tiennyt, etsivätkö he vauhkoa hevosta, joka oli juossut kauas, vai loukkaantunutta eläintä, joka ei syystä tai toisesta pääsisi omin voimin takaisin tallille.

Linjalla oli jälleen pitkän aikaa hiljaista. Inhimillisyydestä riisuttu, etäisyydeltään jäinen äänensävy kuulsi läpi juuri ja juuri pidäteltyä tunnemyrskyä.
"Olen Genevassa enkä voi olla paikalla", Charles sanoi ääntäen jokaisen äänteen huolitellusti kuin puhuisi älyllisesti rajoittuneelle. Seuraavissa sanoissa oli käsinkosketeltavaa uhkaa, joka välittyi selvänä Slaleyn pelloille asti.
"Sinä löydät minun hevoseni."

Zoe tuijotti Tuggyn mustaa harjaa ja sotki sormiaan jouhien sekaan odottaessaan, mitä omistaja sanoisi. Hän ei uskonut saavansa huutoja, mutta herra Edgerlyn äänensävystä kävi kyllä selväksi, mitä mies ajatteli.
"Kyllä, herra Edgerly", hän vakuutti. Ei kai moiseen uhkaukseen voinut muutoinkaan vastata. Hän aikoi etsiä Paddya, kunnes olisi kolunnut jokaisen neliösentin Englannin metsistä.
"Soitan heti, kun tiedän enemmän", nainen ilmoitti nielaisten. Kunpa sillä kertaa hänellä olisi parempia uutisia.

"Tiedän", mies vastasi itsestäänselvyyden, veti syvään henkeä ja lopetti puhelun. Maybe katseli Zoea hiljaisena haamuna pimeydestä, kun hevosten kaviot narskuivat tallille vievällä soratiellä.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi.

Zoe ojensi puhelimen takaisin Maybella alahuuli jälleen hampaiden välissä. Rautainen maku suussa esti kyyneleitä virtaamasta, mutta se tuntui olevan ainoa syy miksi hän pysyi edes sen verran kasassa.
"Paddy on löydettävä", hän vain totesi, sivuttaen toisen kysymyksen täysin. Ei, mikään ei ollut hyvin. Hän olisi vainaa, jos Paddya ei löytyisi ennen kuin herra Edgerly palaisi.

"Kyllä me löydämme sen", Maybe vakuutti, "Paulus merkitsi muistiin, missä sen jäljet viimeksi näkyivät ja kun on näin märkää, voimme seurata niitä jälleen aamulla."

Zoe todella toivoi, että nuorempi oli oikeassa. Hän huokaisi liukuessaan alas Tuggyn selästä tallipihalla ja oli kaatua, kun laski painonsa turvonneen nilkan varaan. Hän vilkaisi syyllisenä tarhojen suuntaan. Mia ei ollut päässyt tänään liikkumaan, mutta nyt oli jo liian myöhäistä, eikä hänellä olisi voimia mihinkään ylimääräiseen.
"Voisitko hoitaa Tuggyn?" Hän kysyi Maybelta ääni raskaana. Hän ei halunnut viettää yhtäkään ylimääräistä hetkeä tallilla, jos vain voisi välttää sen. Hän oli pettänyt kaikki, eritoten Paddyn, kun oli pudonnut ja päästänyt hevosen karkuun.

"Totta kai", Maybe lupasi ja toivoi, että olisi voinut tehdä tai sanoa jotain. Viheltää hevospilliä ja kookas papurikko olisi ravannut pimeydestä. Hän otti molempien hevosten ohjat ja talutti ne tallipihalta orikäytävälle sujauttaen ensin Tuggyn karsinaansa ja sitten Hemingwayn. Hevosia hoitaessaan hän toivoi, että huominen valkenisi aurinkoisemmissa merkeissä kuin tämä päivä.

Zoe yritti hymyillä kiitokseksi tytölle, mutta ilme jäi muistuttamaan enemmän pakolla väännettyä irvistystä. Nainen otti suunnan kartanoa kohden jalkaansa ontuen. Pimeyden suomassa yksityisyydessä hän antoi silmiä polttaneiden kyynelten vihdoin valua poskilleen. Hän oli hukannut Paddyn, herra Edgerlyn huippuhevosen, joka oli rakkain nelijalkainen hänelle koko tallilta, eikä hän voinut tehdä mitään hevosen eteen tässä hetkessä. Paddy, rakas Paddy, oli yksinään keskellä pimeyttä ja kylmyyttä, eikä hän tiennyt edes sitä, oliko hevonen muutoin kunnossa. Hän ei tiennyt, oliko ruuna repinyt itsensä rikki piikkilankaan tai juossut auton eteen. Hän ei tiennyt mitään Paddyn olosta, paitsi sen, että ruuna oli varmasti hermoraunio. Hän oli pettänyt kaikkien odotukset päästäessään hevosen karkuun. Hänen olisi pitänyt olla nopeampi, roikkua ohjissa putoamisen läpi tai estää hevosta edes joutumasta tilanteeseen, jossa ruuna koki ainoaksi mahdollisuudekseen hypätä aidan yli. Ajatukset synkkinä hän raahautui suihkuun ja sen jälkeen lukittautui huoneeseensa, vaikka tiesikin, ettei saisi unta. Hän voisi yhtä hyvin istua koko yön kone edessään ja päivittää eri uutissivustoja toivoen, ettei yhdellekään ilmestyisi uutista hevosen ja auton yhteentörmäyksestä.

Torstai, 15. tammikuuta - Päivä Paddyn katoamisen jälkeen

"Tästä se tuli tielle", Paulus varmisti ja kosketti hentoa kavioksi tulkittavaa painaumaa hiljaisen asfalttitien pehmeämmällä penkereellä. Auto hyrisi käynnissä, ja Rain oli lastattu jälleen ajelulle - tällä kertaa muhkea heinäverkko ilonaan. Partio oli lähtenyt jälleen liikkeelle heti auringon noustua, ja ratsukot kohtasivat auton siinä, missä Paddy oli eilen hypännyt metsästä tielle. Zoe oli saanut aamupäivällä soiton poliisilta ja pyynnön tulla tunnistamaan kiinniotettuja epäiltyjä; ilmeisesti painokas käsi oli pakottanut paikallisen poliisivoiman toimimaan. Maybe ratsasti Hemingwayllä vastakkaista tienlaitaa ja tutkaili sitä ja sitä reunustavan kivimuurin takana olevaa peltoa lisäjälkien varalta.

Hän ei ollut nukkunut koko yönä, vaan oli maanisesti päivittänyt nettisivustoja sydän kurkussa takoen joka kerta, kun uusi uutinen ilmestyi sivuille. Ei mitään hevosista, onneksi. Nainen oli ilmestynyt tallille ennen auringonnousua mustat, paljonpuhuvat rinkulat silmiensä alla ja kasvot kalpeina. Poliisien puhelu oli sentään luvannut edes jonkinlaista oikeutta. Siitä huolimatta Zoe oli ilmoittanut, että saapuisi hoitamaan moisen velvollisuuden vasta kun hevonen olisi löytynyt tai pimeä laskeutuisi. Hän aikoi käyttää päivän jokaisen valoisan tunnin hevosen etsimiseen, eikä siihen sopinut epäiltyjen osoitteleminen syyttävällä sormella. Hän halusi tuntea tekevänsä jotakin konkreettisesti Paddyn hyväksi. Poliisit saisivat siis odottaa iltaan.
Hän tutki Pauluksen näyttämiä jälkiä Tuggyn selästä käsin ja katseli synkkänä ympäristöä. Mistä he lähtisivät seuraavaksi etsimään? Sawyerin koira pyöri hevosten ympärillä, vaikka rampa nainen oli jäänyt tallille hoitamaan heidänkin töitään, jotta he voisivat keskittyä Paddyn etsimiseen. Zoe ei oikein tiennyt, luottaisiko koiran jäljitystaitoihin, vaan toisaalta, olihan mokoma rakki löytänyt ruunan suojan edellisenä päivänä.
"Pitäisikö meidän hajaantua, vai luotammeko tuohon?" Zoe aukaisi suunsa ja nyökkäsi koiran suuntaan. Hän halusi vain löytää Paddyn, eikä muulla ollut väliä. Huoli tuntui vanhentavan kalpeita kasvoja vuosilla, eikä yleensä niin moitteettomasta ryhdistä ollut tietoakaan. Hän seurasi hetken koiran liikkeitä tietämättä oikein, mitä koiran kanssa pitäisi edes tehdä. Sanoa, että etsi? Näyttää Paddyn harjaa? Miksi koira oli edes lähtenyt heidän mukaansa? Hän ei ainakaan ollut pyytänyt sitä, vaan toisaalta hänellä ei ollut varaa kieltäytyä yhdestäkään auttavasta kädestä, kaviosta tai tassusta.

"Katsotaan, missä Paddy on lähtenyt tieltä", Paulus vastasi, rullasi autonikkunan alas kuullakseen ratsastajat paremmin ja ajoi hitaasti edelle. Hän tähysi ikkunasta pientareita; Maybe ratsasti muurin vierellä ja tähysi kiinteästi kosteaa maata. Jos hevonen oli hypännyt sinne, siitä olisi varmasti jäänyt selvät jäljet ja he voisivat seurata niitä. Hänen toivonsa eli vahvana - heillä oli jälki, joten Paddy oli ollut eilen täällä ja järjestelmällisesti etsimällä he löytäisivät lisää jälkiä ja lopulta hevosenkin.

Zoe nyökkäsi ja kannusti Tuggyn seuraamaan tien toista laitaa. Hän etsi jälkiä aidan takaa, mutta paikoitellen laitumelta vaikuttava pelto oli niin poljettua, ettei hän tiennyt, tunnistaisiko kavion jättämät jäljet joukosta. Hänen ei auttanut kuin luottaa siihen, että maa oli riittävän märkää, jotta suuren hevosen laskeutuminen hypystä aidan taakse jättäisi selkeät jäljet poljettuun maahan. Hän oli välillä näkevinään penkereen ja tien rajapinnalla yksittäisiä kavionjälkiä, kuin Paddy olisi seilannut tien laitaa kohti ennen kuin palannut takaisin kovemmalle pohjalle. Hetkeä myöhemmin hän huomasi, miten pehmeään pengermään oli painuneet selkeät, vahvat jäljet, kun ruuna oli ponnistanut kivisen muurin yli ja kadonnut harvaan metsään.
"Tässä", hän huikkasi muillekin ja viittoi kädellään. Hän hyppäsi alas Tuggyn selästä ja kumartui tutkimaan jälkiä paremmin. Kyllä. Näille ei olisi mitään muuta selitystä kuin ponnistava hevonen. "Se on lähtenyt metsään", Zoe sanoi tähyillen metsikön puolelle. Ainakaan juurakkoisen laskeutumispaikan välittömässä ympäristössä ei näkynyt rampaa hevosta, joten ehkä Paddy oli selvinnyt loikastaan vammoitta. Hän epäili, että vastaantuleva auto oli saanut hevosen hakemaan suojaa metsän pimeydestä. Ei kai ruuna muutoin olisi vaihtanut tasaista tietä juurakkoiseen metsään?

"Hienoa!" Maybe kannusti ja kaarsi Hemingwayllä samaan laitaan. Hän ei tiennyt, miten saisi ruunan muurin yli, joten jatkoi sen viertä etsien aukkoa. Hän seuraisi Zoea, kun pääsisi oikealle puolelle.
"Voi sinä hankala eläin. Mikset voi kerran joustaa ja hypätä", tyttö mutisi luimivalle ruunalle ja kannusti sitä reippaampaan raviin.

Zoe heilautti itsensä takaisin Tuggyn selkään ja etsi hetken hyvää, tasaista kohtaa, josta ylittää muuri. Kun laskeutumispaikka näytti riittävän turvalliselta, nainen nosti laukan ja ohjasi hevosen muurin yli. Onneksi Tuggy sentään hyppäsi, eikä heittäytynyt hankalaksi kuten Hemingway. Atlas hyppäsi muurin toiselle puolen ja Zoe kohtasi jälleen saman ongelman, kuin aiemminkin. Hän ei tiennyt, mitä tehdä koiran kanssa.
"Etsi?" Hän kokeili kättään heilauttaen, mutta Atlas ei reagoinut mitenkään. Zoe huokaisi ja yritti etsiä maastosta merkkejä, mihin suuntaan Paddy oli jatkanut. Hetken kavionpainaumat seurasivat muuria, ennen kuin hevonen oli kääntynyt pidemmälle metsään. Nainen vilkaisi olkansa yli ja laskeutui selästä. Hän näytti Paddyn pientä, pehmeää pääharjaa koiralle, joka haisteli esinettä hetken ennen kuin katsoi häntä odottavasti. Öh. Mitäköhän nyt? Zoe kiipesi takaisin Tuggyn selkään. Ei typerästä koirasta ollut mitään apua, kun hän ei puhunut sotilasta.

Maybe löysi portin parinsadan metrin päästä, hoputti Hemingwayn siitä läpi sulkien sen perässään ja laukkasi sitten Zoen perään. Tuohtuneena puuskuttava ruuna hidasti käyntiin, kun tavoitti metsänreunan ja lopulta koiran kanssa turhautuneen Zoen.
"Näkyykö jälkiä?" hän kysyi ja tähysi maastoa. Lehtimatto ei kai kertoisi yhtä selviä sanoja kuin märkä nurmi, mutta varmasti he jotain löytäisivät, kun jatkaisivat tarpeeksi päättäväisesti. Tiheämmissä pensaikoissa oli välillä katkennut oksia, ja maa oli myllätty kaatuneiden puunrunkojen edustalla.

"Huonosti", nainen huokaisi, mutta lähti seuraamaan niitä jälkiä, joita saattoi. Se oli melkoista arpomista, vaan ei heillä ollut mahdollisuutta parempaankaan. Atlas jolkotteli hevosten rinnalla kuin tyytyväisenä siihen, että oli päässyt lenkille. Zoe vilkaisi koiraa.
"Miten tuo muka löysi eilen yhtään mitään?" Hän huokaisi turhautuneena. Hänen piti purkaa sisällään mylläävää tunnekuohua jotenkin, ja paremman puutteessa viaton karvakasa oli sopiva kohde. Mitä tiheämmäksi metsä muuttui, sitä vähemmän jälkiä ruunasta tuntui olevan. Hän oli jo varma, että he olivat eksyneet jäljiltä, kun huomasi jonkin välkähtävän lehtimaton seassa. Hän pysäytti Tuggyn ja hyppäsi alas ties kuinka monetta kertaa. Ori ei tuntunut turhautuvan moiseen, onneksi.
"Paddyn kenkä", Zoe ilmoitti nostaessaan vääntyneen hevosenkengän maasta. "Ainakin olemme vielä jäljillä", hän huokaisi ja heilautti itsensä hevosen selkään. Tästä tulisi pitkä päivä.

"Hyvä!" Maybe jaksoi kehua innoissaan. He olivat oikealla reitillä. Se oli riemuitsemisen arvoista. Tyttö kumartui oksien alta ja ravasi yli peltojen ja lammaslaitumien. Oli helpottavaa sukeltaa välillä ulos metsästä ja nähdä selvät jäljet märässä, pehmeässä maassa. Iltapäivään mennessä tytön maha oli alkanut kurnia, mutta hän sysäsi nälän ja väsymyksen mielestään. Hemingway huokasi merkitsevästi, kun kiipesi jälleen tiheään metsikköön ja haki jalansijaa jyrkemmistä rinteistä: se oli mielestään urheillut jo tarpeeksi.

Zoe seurasi jälkiä hiljaisena, yrittäen päätellä pelkistä jäljistä, juoksiko Paddy edelleen tasaisesti kaikilla neljällä jalallaan. Ainakin kavion jäljet olivat sen verran kaukana toisistaan, että ruuna oli edelleen nelistänyt aika ajoin. Ei ruuna voinut kovin pahasti olla loukkaantunut, eihän? Peltoja, mäkiä, metsiä ja ylipäätään luontoa oli aivan liikaa. Hän ei halunnut nähdä enää yhtään Englannin kaunista maaseutua. Rauhallisesti hevosten tahdissa pysytellyt saksanpaimenkoira valpastui yllättäen ja alkoi tutkia maata. Zoe vilkaisi eläintä kulmiaan kurtistaen. Hän oli omasta mielestään käynyt läpi kaikki mahdolliset käskyt etsimisestä jäljittämiseen päivän mittaan, mutta kai hän voisi vielä kerran koittaa.
"Hae", hän käski koiraa, joka naisen suureksi yllätykseksi haukahti ja lähti kuono maassa loikkimaan jyrkkää rinnettä ylös.
"Kuvittelenko vain, vai tajusiko tuo viimein, miksi se on mukana?" Zoe kysyi epävarmana siitä, saisiko jo toivoa, että ruuna löytyisi. Metsikkö tarjosi jälleen oman haasteensa jäljittämiseen, sillä paksu lehtimatto tuntui naamioivan kaikki jäljet, eikä hän tiennyt, saattoiko jokaisen katkenneen oksan laittaa ruunan tekosiksi. Atlaksesta näkyi enää tumma selkä, kun koira seurasi heille näkymätöntä reittiä kuono maassa. Zoe epäröi hetken, kun vasemmalla puolella näkyi katkenneita oksia, mutta koira oli lähtenyt vasemmalle. Hän katsoi Maybea avuttomana, huoli ja stressi kasvoilta loistaen.

"Kuulitko jotain?" Maybe kysyi iltapäivän ollessa pitkällä, ja Hemingwayn laahustaessa jalkojaan mieli maassa - päiväruokakin jätetty välistä. Hevosparka riiputti korviaan ja kulki turpa mytyssä. Tyttö pinnisti kuuloaan niin, että päässä suhisi. Jostain edestäpäin kuului epäinhimillinen, vaimea, koriseva valitus.

Zoe pinnisti kuuloaan. Kyllä, hänkin kuuli sen. Nainen kannusti sanaakaan sanomatta Tuggyyn liikettä välittämättä siitä, että yleensä niin kuuliainen ori vaati tällä kertaa kolme napautusta pohkeilla. Hevoset alkoivat kyllästyä päättömään vaelteluun maaseudulla. Hän kuuli ulvahduksen, jonka yhdisti kadonneeseen koiraan. Hän pujotteli tiheässä metsikössä niin vauhdikkaasti kuin vain uskalsi keskittyen toivomaan koko sydämestään, ettei tämäkin olisi vain yksi lukuisista vääristä hälytyksistä. Jostakin puiden lomasta pilkahti valkeaa.
"Paddy", nainen lähes parkaisi, peittäen suun nopeasti kädellään, ettei säikyttäisi hevosia. Ei metsässä voinut olla muuta valkeaa kuin ruunan silkkiset jouhet. Hän hoputti Tuggyyn vauhtia.

Maybe potkaisi Hemingwaytä, joka uhkasi lakkoilla ja ruuna laskeutui horjahdellen tiheikön toisella puolella alasviettävää, pehmeää rinnettä. Sen kaviot jättivät syvät, multaiset urat maahan, jossa näkyi jo yhden hevosen jäljet: ne johtivat metsän poikki virtaavalle joelle. Tyttö ei ensin ollut tajuta, minkä perään Zoe oli lähtenyt, kunnes kuuli loiskaukset ja tajusi, että hevonen oli piilossa joen yli kaatuneen tukin takana. Se päästi jälleen vaimean, tuskaisesti laulavan vaikerruksen. Maybe pudottautui ruunan selästä ja veti sitä perässään, vaikka se pysähtyikin hyvän matkaa joen penkereeltä. Penkere oli sortunut osittain tukin takaa, kai siitä, mistä Paddy oli mennyt veteen. Tyttö arveli, ettei hevonen ollut tajunnut veden syvyyttä ja upottavaa pohjaa, mutta kiertäessään oikealle puolelle kaatunutta puunrunkoa, tajusi hevosen olevan kiinni jossakin. Sen takajalat pyristelivät välillä paniikinomaisesti ja valkea häntä viuhahti, mikä sai etuosan vajoamaan veden alle. Kaula oli omituisessa kippurassa, ja pää kiinni etujalassa: hevonen oli onnistunut työntämään etujalkansa ohjien ja martingaalin sekamelskaan ja repi itseään suusta aina liikkuessaan. Korina oli seurausta siitä, että ilmeisesti jalustimesta veden alla olevaan oksaan takertuneen ruunan pää oli puolittain veden alla, kun se ei kannatellut päätään luonnottomassa kulmassa pinnan yläpuolella.

Zoe sitoi Tuggyn ohjista puun oksaan toivoen, ettei ori repisi suutaan rikki. Hän ei aikonut käyttää yhtäkään ylimääräistä hetkeä oriin, vaan suuntasi jo Paddya kohden. Hetken hän vain tuijotti solmua, jolle ruuna oli onnistunut itsensä vääntämään, ennen kuin kahlasi jokeen rauhallisesti ruunalle jutellen.
"Paddy, minä tässä, ei hätää", hän hyssytteli lähestyessään päätä, jonka pinnalla kannattelun oli täytynyt olla raskasta hevoselle. Hän kaivoi linkkuveitsen taskustaan epäröimättä hetkeäkään mustan martingaalin katkaisemisen kanssa. Hän ostaisi uuden vaikka omista rahoistaan, mutta hän halusi hevosen pään irti ja etujalat vapaiksi sotkusta, jonka varusteet olivat muodostaneet. Nainen aukaisi vyötärölleen sitomansa riimunnarun ja napsautti sen kiinni kuolainrenkaisiin. Riimuun he voisivat vaihtaa kunhan saisivat hevosen kuivalle maalle, mutta hän ei aikonut päästää hevosta enää ryntäämään mihinkään, joten hän kietoi riimunnarun kätensä ympärille.
"Näetkö, mihin se on jäänyt kiinni?" Vedessä seisova Zoe kysyi silitellen Paddyn kaulaa. Hän sai tehdä kaikkensa pitääkseen helpotuksen kyyneleet poissa silmistään. He olivat löytäneet hevosen. Se oli jo askel parempaan suuntaan. Kunhan he saisivat autettua hevosen pois tukalasta tilanteesta veden ääreltä, he voisivat perehtyä siihen, kuinka pahasti ruuna oli itsensä telonut.

"En", Maybe vastasi ja kurotteli kaulaansa. Hän heilautti ohjat Hemingwayn kaulalle ja jätti hevosen pientareelle - se tuskin lähtisi villille karkumatkalle ja jos lähtisi, haluaisi kotiin syömään kauroja. Tyttö pudottautui veteen ja varoi Paddyn vettä välillä villisti potkivaa takaosaa. Ruuna suoristi pitkään vääntyneenä olleen niskansa ja nosti päätään ylös. Sen sieraimissa oli kuivunutta verta, ja silmävalkuaiset vilkkuivat vauhkoina. Hevonen sai vihdoin molemmat etujalkansa vapaina alas ja yritti hypätä eteenpäin, mutta satula nykäisi sitä takaisinpäin.
"Jos avaat satulavyön?" tyttö ehdotti sivummasta ja tarjoutui kahlaamaan ottamaan varusteet, jos Zoe saisi hevosen ylös joesta. Vesi ulottui Maybea rintakehään ja jalat upposivat mutaiseen, kivikkoiseen pohjaan. Mitenköhän hevonen nousisi ylös jyrkkää, pehmeää pengertä?

Zoe väisti kavioita, ja nyökkäsi Maybelle. Hän ujutti kätensä vapauttamaan rintaremmin pikalukot satulasta ja satulavyöstä, ennen kuin kurkotti aukaisemaan satulavyön, ja tönäisi satulaa puunrunkoa kohden. Vesi loiskahti kun satula liukui alas hevosen kylkeä pitkin ja Paddy oli jyrätä naisen, kun pyrki vauhkona joka suuntaan nyt kun vihdoin pystyi liikkumaan. Nainen säilytti juuri ja juuri jalansijansa epätasaisella joenpohjalla kun lähti taluttamaan ruunaa pengertä kohti. Paddy korskui ja repi suutaan pahemmin rikki, kun taisteli riimunnarua vastaan. Zoe yritti rauhoitella hevosta, mutta se ei tuntunut edes huomaavan häntä. Nainen lähti liukastelemaan pehmeää pengertä ylös, kannustaen huolestuneena ruunaa, jonka kaviot lipsuivat pehmeällä pohjalla. Paddy ponnisti massiivisella loikalla ylös, kävi polvillaan mutta kuin ihmeen kaupalla sai työnnettyä itsensä ylös tasaiselle maalle. Zoe roikkui narussa välittämättä siitä, miten naru poltti kämmeniä.
"Rauha, rauha", Zoe mumisi hevoselle joka loikki narun päässä väsyneenä mutta vauhkona. "Pääset kotiin, omaan karsinaasi ja saat niin paljon herkkuja, ettei ole tosikaan", nainen rauhoitteli hevosta ja kurkotti hieromaan ruunan otsaa kun ei enää pelännyt jäävänsä polkevien etujalkojen alle.

Maybe kasasi uitetun satulan ja remminpätkät virrasta mukaansa ja kömpi ylös pengertä jättäen varusteet nurmelle ja katsoen huolissaan Zoea.
"Voinko tehdä jotain?" hän kuiskasi peläten naisen häiritsemistä ja tarttui Hemingwayn ohjiin. Tumma papurikko valui vettä ja otti raisuja sivuaskelia, mutta Maybe huomasi ilokseen, että se laski painoa tasaisesti kaikille neljälle jalalle - mitä nyt hieman oudosti toiselle etujalalle, varmaan siksi, että siitä puuttui kenkä. Jaloissa olisi varmaan naarmuja, mutta ainakaan tytön silmiin ei paistanut ammottavia palkeenkieliä tai noruvaa verta kuolettavista pistohaavoista.

Zoella kesti hetken, mutta saatuaan Paddyn edes hetkeksi aloilleen, hän uskalsi keskittyä Maybelle vastaamiseen.
"Soita Paulukselle ja kerro, missä olemme, niin hän pääsee hakemaan meitä", Zoe vastasi ääni matalana ja rauhallisena kuin puhuisi edelleen Paddylle. Nainen seurasi Paddyn askelten mukana varoen kiskomasta narusta yhtään enempää kuin oli pakollista. Hän ei halunnut hevosen repivän suutaan yhtään pahemmin kuin mitä se oli jo itse tehnyt taistellessaan remmejä vastaan. Hän tuli samaan päätelmään kuin Maybe, mitä ruunan kuntoon tuli. Toisen etujalan kenkä oli tosiaankin hänen taskussaan, minkä takia ruunan askel näytti hassulta. Pieniä naarmuja oli siellä täällä, mutta hän ei nähnyt mitään suurempaa.
"Saatko pideltyä sitä hetken, jos irrotan suojat?" Tai enemmänkin sen, mitä niistä oli jäljellä. Toisen takajalan matala suoja oli kääntynyt sivuttain ja painoi varmasti ikävästi jokaisella liikahduksella ruunan jalkaa ja etujalan suoja näytti valuneen monta senttiä liian alas. Kaksi suojaa heillä olikin jo tallessa tallilla. Hän ei halunnut pyytää Maybea kumartumaan ruunan steppaavien jalkojen keskelle siltä varalta että hevonen ottaisi yllätävän loikan sivusuuntaan. Hän ottaisi mielellään muutaman kolhun vastaan, kun oli hevosen alunperin hukannutkin.

"Ehkä", Maybe vastasi ja työnsi puhelimen taskuunsa. Hän soittaisi kohta. Hän ei normaalisti epäröinyt hullujenkaan hevosten kanssa - eikä hän Paddya pelännyt, vaan Zoea. Nainen varmaan nylkisi hänet elävältä, jos ruuna pääsisi karkuun. Se tuijotti pää korkealla tyhjyyteen, silmät pyörähdellen ja korvat kääntyillen, välillä levottoman sivuaskeleen hypähtäen. Tyttö kiersi narun käsiinsä ja silitteli hevosen turpaa. Jäänteet kuivuneesta verestä kai kertoivat sen ottaneen vähän turhan rajun treenin eilen.
"Hei hieno mies", tyttö supatti hevoselle ja vilkuili Zoen tekemisiä.

Zoe ei tarttunut tytön vastaukseen, vaan lykkäsi narun Mayben käsiin. Hän luotti siihen, ettei toinen päästäisi Paddya karkuun - tai hänen ei auttaisi muu kuin tarttua valkeaan häntään ja roikkua mukana, sillä Paddy ei katoaisi heiltä uudestaan. Zoe kumartui etujalan puoleen ja irroitti ripeästi suojan, jonka viskasi muiden varusteiden suuntaan. Hän liu'utti kättään ruunan märkää kylkeä pitkin lähinnä muistuttaakseen hevosta, että hän seisoi sen rinnalla eikä arvostaisi päältä kävelyä. Nainen joutui muutaman kerran väistämään reippaammin, kun hevosen takapää tanssahteli uhkaavasti kohti, ennen kuin onnistui repäisemään suojan tarrat auki. Hän katseli hetken jalkoja. Takajalassa oli suojan hiertämä haava, mutta hevonen näytti välttäneen pahimmat vahingot.
"Se näyttää olevan yhtenä kappaleena", Zoe huokaisi helpottuneena ja tarjoutui tarttumaan riimunnaruun. Hän hieroi ruunan otsaa ja korvia, yrittäen saada korkealle nostetun pään laskeutumaan edes hieman alemmas, ettei hevonen vain stressaisi itseään hengiltä siinä tanssahdellessaan.

"Niin näyttää", Maybe vastasi ja antoi narun auliisti Zoelle perääntyen sivummalle.
"Olen varma, että se tulee täysin ennalleen", hän vakuutti tarmokkaasti. Ei hevonen ainakaan näyttänyt vammautuneelta ja sillä riitti tultakin tanssahteluun. Ehkä se ei ollut hajottanut edes suutaan niin pahasti kuin olisi mahdollista, kun ei ollut repinyt suitsiaan rikki. Tyttö hätkähti muistaessaan aikaisemman tehtävänsä ja soitti Paulukselle. Hemingway pärskähti kyllästyneenä, ja Paddy jäi tuijottamaan toisia hevosia kuin vasta tajuten, että ne olivat läsnä. Vähitellen vieras, vauhko kiilu siirtyi taka-alalle sen katseessa, ja hevonen näytti tunnistavan hoitajansa. Ruuna laski päätään ja hamusi väsyneenä naisen hihaa.

Zoe todella toivoi ties kuinka monetta kertaa vuorokauden sisään, että Maybe oli oikeassa. Hänellä olisi edes jotakin hyvää kerrottavana herra Edgerlylle, tosin puhelun hän soittaisi vasta tallilta, kun Paddy saataisiin pestyä ja tarkistettua perusteellisesti.
"Hei poika", hän mumisi kun ruuna tuntui palaavan takaisin tähän maailmaan. Hän silitteli pehmeää turpaa ja hieroi valkean läsin peittämää otsaa. "Säikäytit meidät kaikki pahasti", hän mumisi ja kietoi kätensä ruunan pään ympärille halaukseen. Yön yli pitkittynyt stressi laukesi vihdoin lohduttomana nyyhkytyksenä, kun nainen painoi kasvonsa valkeaan harjaan. Paddy oli kunnossa, he saisivat sen kotiin ja kaikki järjestyisi vielä. Hevonen oli kokenut kovia, mutta se oli hyväkuntoinen, vahva hevonen, joka selviäisi kyllä. Zoe puri huultaan ja pyyhkäisi kyyneleet poskiltaan ennen kuin kääntyi Mayben puoleen.
"Saatko talutettua ne molemmat?" Nainen kysäisi värähtävällä äänellä ja nyökkäsi Tuggyn suuntaan. Varusteet he voisivat noutaa siinä vaiheessa kun Paddy olisi turvallisesti trailerissa, mutta ohjista sidottua oria ei kehtaisi jättää tänne yksikseen seisoskelemaan.

Maybe säikähti perinpohjaisesti, kun Zoe - täydellisen hallittu, etäinen ja inhimillisyytensä lahjakkaasti peittävä Zoe - puhkesi lohduttomaan nyyhkytykseen. Hän olisi mielellään halannut naista, ihan vain ihmiskontaktikin takia, mutta ei uskaltanut liikahtakaan. Hänellä oli tunne, ettei Zoe kaivannut hänen lohdutustaan. Tyttö painoi katseensa ja kyykistyi tarkastamaan varusteita kuin ei huomaisi mitään epätavallista Paddyn luona.
"Juu", hän vastasi reippaasti ja tarjosi Zoelle vilpittömimmän hymynsä, "keskity sinä vain Paddyyn." Tyttö pohti hetken ja nosti sitten uitetun satulan Hemingwayn koulusatulan päälle. Ruuna ei ollut siitä moksikaan. Sitten Maybe itse irrotti Tuggyn puusta ja mietittyään jälleen hetken kapusi sen satulaan. Ei olisi vaarallista, jos Hemingway pääsisi irti, mutta isoa, menevää Tuggya voisi olla helpompi hallita satulasta käsin.
"Voinko tehdä jotain?" hän kysyi ja katseli kookasta papurikkoa.

Zoe oli kiitollinen siitä, ettei Maybe ilmaissut eleelläkään nähneensä, miten hän itki säälittävästi ruunan kaulaa vasten. Hän ei ollut varma kuinka paljon enemmän nöyryytystä kestäisi muutaman päivän sisään. Nainen suuntasi lämpimän, aidon ja kiitollisuutta tulvivan hymyn nuoremmalleen ja vaikkei sanaa ääneen sanonutkaan, muodosti silti huulillaan äänettömän kiitoksen. Hän silitteli Paddyn kaulaa ja hieroi väsyneen ruunan korvia katsellessaan Mayben puuhia. Fiksua. Tytöllä oli maalaisjärkeä ja kekseliäisyyttä kolmen edestä.
"Teet jo", Zoe vastasi. "Jos saat ne kaksi tielle asti loukkaamatta itseäsi, pärjäämme kyllä", hän sanoi Paddyn kaulaa silitellen. Hän jatkoi ruunan hellimistä, vaikka lähtikin taluttamaan hevosta metsikön halki. Onneksi Paddyn käytöstavat olivat kunnossa, eikä ruunaa tarvinnut repiä suusta oikeaan suuntaan.
"En tiedä, olisinko löytänyt sitä ilman sinua", nainen myönsi. Hän ei ollut osannut arvostaa Mayben positiivisuutta ja loputonta kannustamista kun oli huolehtinut ruunasta niin kovin, mutta nyt hän saattoi myöntää, että olisi ollut jo moneen kertaan hukassa, jos Maybe ei olisi ollut rohkaisemassa.

"Höpöhöpö", Maybe huitaisi kättään nauraa kehräten, "sinähän sen ensimmäisenä huomasit - ja olisit kaivanut jokaisen laakson ja kukkulan täältä Timbuktuun, kunnes olisit löytänyt sen." Tyttö keräsi ison ruunikon ohjat tuntumalle ja pyysi siltä pari askelta peruutusta hakien tuntumaa itse hevoseen, ja kun Zoe oli valmis, kannusti orin samaa reittiä ylös. Hemingway laahusti vastahakoisesti rinnalla ohjat tytön kädessä. Maybe toivoi, ettei Paddyn satula lentäisi matkalla, mutta se näytti kärsineen kovia jo yön aikana. Edgerlyllä oli onneksi varaa korvata vaikka koko varustevarasto uudella. Hän vilkuili olkansa yli valkea ponihäntä heilahdellen ja tajusi vasta tuulen lyödessä vastaan, miten kylmä parin asteen lämpötilasta, kylmästä tuulesta ja jäätävän kylmässä joessa pulikoimisesta tuli. Tyttö värisi Tuggyn selässä vilkuillessaan olkansa yli Zoea ja Paddya. Hän veikkasi, että ruunan olisi parempi seurata kahden järkevän ja tyynen hevosen perässä. Hän toivoi myös, että oli osannut ohjeistaa Pauluksen oikeaan paikkaan. Olisi kurjaa värjötellä pari tuntia tienposkessa.
"Tulepa nyt jo", tyttö maiskutti närkästyneenä vastahakoiselle raudikolle, joka laahautui mukavan orin perässä. Ehkä hän voisi lastata sen traileriin Paddyn seuraksi ja ratsastaa Rainilla ilman satulaa takaisin tallille. Lucyn puheiden perusteella kirjava irlannincob oli järkevä ratsu.

Siinä Maybe oli oikeassa. Hän olisi etsinyt ruunaa yötä päivää jalkaisin, kunnes olisi löytänyt ihanan hevosen tai kuollut sitä yrittäessään. Siitä huolimatta toisesta oli ollut korvaamatonta apua. Hän oli säilyttänyt mielenterveytensä rippeet edes jotenkuten, kun ei ollut ehtinyt joka sekunti miettiä vain kaikista pahimpia mahdollisuuksia. Zoe värisi kylmästä kävellessään Paddyn rinnalla, mutta ei antanut sen häiritä. Ruunakin oli varmasti kylmissään, kun oli viettänyt ties kuinka kauan aikaa joessa. Hän olisi aivan jäässä päästessään tallille, mutta se olisi sen arvoista. He olivat löytäneet Paddyn ja ruuna pääsisi kotiin.
"Toivottavasti Paulus pääsee auton kanssa lähelle", Zoe murehti katsoessaan vieressään laahustavaa väsynyttä ruunaa. Hän ei haluaisi pyytää hevosta kävelemään yhtään kauemmas kuin oli välttämätöntä, sillä epätasaisessa maastossa liikkuminen näytti tavattoman raskaalta ruunalle, joka nosteli jalkojaan väsyneenä.

"Luulen, että tuolla edessäpäin on tie", Maybe pohti heidän raivattuaan polkua metsikössä niin kauan, että tytön valkea ponihäntä oli kylmästä kohmeessa. Hän kaivoi tärisevin sormin puhelimen taskustaan ja soitti uudelleen Paulukselle, vaikka varsinaista paikallusohjetta tyttö saattoi antaa vasta heidän päästessään hiljaiselle soratielle. Hemingway oli tarvinnut runsaasti rohkaisua kehdatakseen astua matalan, kuraisen ojan yli.
"Pauluksen ei pitäisi olla ka-kaukana", Maybe välitti infon Zoelle ja lämmitteli sormiaan vasten Tuggyn lämmintä, ruskeaa kaulaa, kun antoi orin kävellä kiireettömässä käynnissä tietä eteenpäin. Onni oli matkassa, sillä mies oli ollut matkalla heitä kohti ja kaartoi mutkasta vastaan vain kymmenen minuutin kuluttua. Hän pysäytti auton ja hyppäsi ulos avaamaan lastaussiltaa. Papurikko varmaan tarvitsi kuljetussuojansa ja villaloimensa. Maybe odotti Tuggyn selässä, että Paddy olisi valmis nousemaan autoon ja vaihtaisi sitten Rainin ja Hemingwayn paikkoja.

Zoe oli tyytyväinen siihen, että tie lähestyi, ainakin jos Mayben pohdintoihin oli luottamista. Paddy raahusti hänen perässään surkeana, mutta ei hän kehdannut ruunaa hoputtaakaan. Papurikonkimo teki parhaansa pysyäkseen muiden hevosten tahdissa ilman että kompuroi jalkoihinsa. Zoe silitteli hevosen kaulaa ja mumisi matalasti rohkaisun sanoja. Tai ehkä enemmän omaa kiitollisuuttaan siitä, että Paddy oli löytynyt näennäisesti yhtenä kappaleena. Hän ei halunnut edes ajatella, mitä siitä seuraisi, jos Paddy ei tämän välikohtauksen jälkeen suostuisi enää hyppäämään vesiesteitä maastossa. Herra Edgerlyllä voisi olla sana jos toinenkin sanottavanaan, jos hän oli onnistunut traumatisoimaan kenttäratsastuksen huippuhevosen.
"H-hyvä", Zoe vastasi. Hän ei tuntenut enää sormiaan ja liikkuminen tuntui kovin kankealta, kun kaikki lihakset lähinnä värisivät kylmyyttään. Hän vilkuili huolissaan ruunaa. Toivottavasti hevonen ei vilustuisi pahasti. Tutun auton ja trailerin näkeminen sai helpotuksen leviämään lämmittävänä peittona harteille. Paddy pääsisi kotiin. Zoe heilautti villaloimen ruunan selkään. Ainakin toinen heistä voisi heittää hyvästit kylmyydelle. Hän vaihtoi hevoselle riimun päähän ja riisui sen jälkeen suitset alta pois. Hevonen haukotteli makeasti kun sai vihdoinkin suunsa kunnolla auki. Saatuaan kuljetussuojat ruunan jalkoihin, hän vilkaisi missä vaiheessa muut olivat. Hän taluttaisi Paddyn traileriin heti kun kaikki olisi valmista ruunaa varten. Hän halusi uskoa siihen, että hyvätapainen ruuna seuraisi hänen perässään nätisti ramppia ylös. Paddy pitäisi saada tallille nopeasti, eikä hänen suunnitelmiinsa kuulunut ylimääräinen seisoskelu tiellä yrittämässä houkutella ruunaa traileriin.
"Ka-kannattaa ehkä py-pysytellä sivummalla", Zoe sanoi riimunnarusta tiukasti kiinnipitäen. Hän silitti Paddyn otsaa ennen kuin käänsi hevosen traileria kohden. Hän ei halunnut muiden jäävän alle, jos Paddy yllättäen päättäisi loikata sivulle.

Kokemuksestaan hermostunut Paddy heitti päätään terävästi korskuen, kun sitä houkuteltiin kohti traileria, mutta stepattuaan aikansa puolelta toiselle ja vedettyään hoitajaa kokeilevasti taaksepäin, se nöyrtyi nousemaan sisään äänekkäästi puhallellen. Tuttu hoitaja sai järkyttyneen hevosen hiljalleen rauhoittumaan.
"Sinä voit ajaa sen tallille", Paulus murahti nostaessaan Paddyn ja Hemingwayn satulat trailerin etuosaan, vaikka tarjosi sitä ystävällisyydestä: mies oletti, että nainen halusi pysyä yhdessä hevosen kanssa ja saapua tallille yhtä aikaa sen kanssa. Uitetut naiset varmaan arvostaisivat myös lämmintä autoa. Maybe ei tosin nauttisi automatkasta, vaan peruutti Rainin ulos autosta, kun Paddy oli turvallisesti kiinni ja hetkeä myöhemmin talutti Hemingwayn sisään: ruuna tuntui nousevan mieluummin kuljetusautoon kuin menevän ratsastuskentälle. Tyttö oli vaihtanut kirjavalle irlannincobille Hemingwayn suitset kiristettyään remmejä muutamalla reiällä ja nautti sen pyöreästä, lämpimästä selästä, kun ponnisti hevosen kyytiin.

Zoe rauhoitteli hevosta kärsivällisesti, kunnes Paddy vihdoin kiipesi traileriin. Hän taputti hevosen kaulaa ja sitoi ruunan huolella kiinni. Kunpa se matkustaisi rauhallisesti, eikä keksisi mitään ylimääräistä hermoiltavaa. Nainen laskeutui trailerista vasta kun Paddy näytti seisovan tukevasti neljällä jalallaan eikä sinkoaisi pienimmästäkin äänestä trailerin seinille.
"Oletko varma?" Nainen kysyi yllättyneenä, mutta sitäkin kiitollisempana. Lämmin auto ja mahdollisuus olla purkamassa Paddya kuulostivat liiankin täydelliseltä ollakseen totta. Zoe vilkaisi aavistuksen syyllisenä Maybea, mutta toinen vaikutti ihan tyytyväiseltä Rainin paljaassa selässä. Ehkä Maybe ei vihaisi häntä ikuisesti, vaikka hän vaihtaisikin kylmän kotimatkan autokyytiin.
"Turvallista kotimatkaa", hän toivotti ennen kuin istahti kuljettajan paikalle. Hän luotti siihen, että Paulus ja Maybe pärjäisivät. Molemmilla oli allaan täyspäiset, rauhalliset hevoset, jotka eivät ylimääräisiä säheltäisi. Yksi karkuun päässyt hevonen oli riittävästi seuraavaksi vuodeksi.

Maybe vilkutti tarmokkaasti auton perään, ja Paulus oli kerrankin näyttämättä keskisormea. Miehellä ei ollut kypärää, mutta ehkä Tuggy ei saisi hepuleita kesken matkan - ja miehen päätä oli moukaroitu jo niin monta kertaa, ettei se voisi kärsiä enempää vahinkoa. Kaksikko aloitti hiljaisen, pitkän kotimatkan. Juro mies suhtautui nuivasti Zoea mielistelevään teinityttöön eikä Maybe ollut enää jaksanut yrittää muuttaa Pauluksen mieltä. Niinpä hän rupatteli Rainille hoputtaessaan unista tupsujalkaa liikkumaan hieman reippaammin askelin. Hän toivoi, että ehtisi tallille voidakseen olla avuksi Zoelle, vaikka nainen varmaan olisikin siellä reilusti ennen heitä.

Zoe ajoi hitaasti ja rauhallisesti, sillä ei halunnut väsyneiden hevosten kaatuvan tai muutoin törttöilevän kyydissä. Hän kääntyi tallille johtavalle hiekkatielle helpotus kasvoilta loistaen. Hevonen oli löytynyt, he olivat selvinneet kotiin ja Paddylla oli edelleen kaikki neljä jalkaa käytössään. Kaikki järjestyisi kyllä. Traileri ehti tuskin pysähtyä, kun Lucy jo ilmestyi tallin varjoista. Hän ei tiennyt, oliko hiljainen tyttö odottanut heidän paluutaan koko päivän, vai sattuiko sopivasti näkemään tai kuulemaan trailerin, mutta Lucysta olisi varmasti apua. Zoe sammutti moottorin ja suuntasi aukaisemaan traileria.
"Maybe ratsastaa Rainin takaisin. Hemingway tuskin olisi suostunut ottamaan enää askeltakaan", nainen selitti huomatessaan tytön yllättyneen ilmeen. Aivan, Lucy oli odottanut kirjavaa irlannincobia palaavaksi, ei suinkaan tallin lempeää jättiläistä. Tyttö nyökkäsi ja kiipesi hakemaan Hemingwayn. Zoe talutti vuorostaan Paddyn suoraan pesukarsinaan. Hän riisui villaloimen ja alkoi pestä ruunaa huolellisesti. Hetken hän murehti keskelle tallitietä jäänyttä traileria, mutta siirsi sen sivuun. Traileri selviäisi hetken paikoillaan, mutta Paddy vaati hänen huomiotaan nyt. Nainen syventyi pesemään hevosta lämpimällä vedellä tutkien jokaisen pienenkin naarmun tarkasti. Ollessaan tyytyväinen työnsä lopputulokseen, nainen veti pahimmat vedet hikiviilalla ennen kuin talutti hevosen solariumiin. Hän jäi seisomaan hevosen pään vierelle ja hieroi valkoista otsaa. Lucy kävi ilmoittamassa, että Hemingway oli karsinassaan ja tyttö oli siirtänyt trailerin paikoilleen parkkipaikalle. Zoe kiitti pehmeästi, jääden hevosen seuraan, jonka halusi kuivaksi. Sen jälkeen hän soittaisi herra Edgerlylle kertoakseen hyvät uutiset, mutta nyt hän saattoi vain helpottuneena hieroa ruunan otsaa ja korvia.

Kun ratsukot tulivat tallipihalle, Maybe hytisi Rainin selässä. Paulus valui alas Tuggyn selästä, taputti miellyttävän orin kaulaa ja talutti sen ja tinkerin vierekkäin sisään itäpäädyn ovesta, kun tyttö ei näyttänyt taipuvan omin avuin alas selästä. Maybe oli hautautunut ruunan tuhtiin harjaan loppumatkasta. Mies työnsi Rainin karsinaan läpäyttämällä sitä takapuolelle ja lähti hoitamaan Tuggya. Tyttö hieroi käsivarsiaan ja valui kankeasti jaloilleen. Hän taputti huulet sinisinä ja hiukset jähmeinä uskollisen hevosen kaulaa ja avasi tärisevin käsin suitsien remmit. Meni hetki, ennen kuin hän saattoi vaappua varustehuoneeseen ja katsomaan, miten Zoe ja Paddy pärjäsivät.

Zoe havahtui kuullessaan kavioiden kopinaa tallin puolelta. Hän epäili, että laahustaja oli Rain, sillä kukaan muu ei voinut liikkua noin hitaasti. Nainen kääntyi ovelle ja hymyili Maybelle huoli katseessa välähtäen.
"Tule tänne", hän kehotti huolissaan ja viittasi paikkaa Paddyn kaulan toisella puolen. "Täällä on lämmintä", hän lisäsi. Solarium lämmitti mukavasti paitsi hevosen selkää, joka höyrysi kevyesti kuivuessaan, myös vieressä seisovaa naista, joka ei enää tuntenut olevansa kylmissään, vaikka olikin kastellut itsensä uudestaan pestessään ruunaa.
"Pääsitte ehjinä perille?"

Maybe taapersi käsivarret ympärille kiedottuna Paddyn vierelle, minne Zoe oli häntä viittoillut. Hän silitti nuokkuvan ruunan kaulaa ja puraisi huultaan katuvasti, kun se avasi silmänsä ja heilautti päänsä hermostuneena ylös. Ups. Paddylla taisi olla edelleen hermo kireällä.
"Totta kai", hän vastasi naisen kysymykseen, "miltä Paddy näyttää? Onko kaikki kunnossa?"

Zoe astahti lähemmäs hermostunutta hevosta ja rapsutteli sen poskea tyynnytellen. Ei ollut mitään hätää, ruuna voisi vain nauttia lämpimästä solariumista ja rentoutua pitkän reissunsa jäljiltä.
"Siltä vaikuttaisi. Pieniä ruhjeita siellä täällä, mutta ei mitään suurempaa. Eläinlääkäri saanee tutkia sen heti, kun se saadaan kuivaksi ja edes vähän rauhallisemmaksi", nainen pohdiskeli. Hän ei halunnut viedä eläinlääkärikammoista ruunaa heti eläinlääkärin käsittelyyn, ettei Paddy sekoaisi kokonaan.

"Olet varmasti helpottunut", Maybe arveli kysyvään sävyyn ja uskaltautui silittelemään lihaksikasta kaulaa, kun ruuna laski päätään ja hengitti tasaisin vedoin. Hän seurasi tummassa karvassa selvästi erottuvaa, valkoista papurikkokuviointia sormenpäillään ja punoi paksuja, valkeita harjajouhia.

"Kyllä", Zoe huokaisi pieni hymy huulillaan. Hän ei halunnut edes ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos hän ei olisi löytänyt Paddya tänään. Huomenna hän olisi ollut varmasti jo aivan hermoraunio.
"Onneksi se löytyi yhtenä kappaleena", nainen mumisi sormet valkoisia jouhia selvitellen.

Maybe hieraisi käsivarsiaan, kun jäätävä kylmyys ei ottanut lähteäkseen solariumin lämmöstä huolimatta.
"Tiesin, että löytäisit sen - eikä sen irti pääseminen ollut syytäsi. Oletko jo käynyt poliisilaitoksella tunnistamassa ne mäntit?"

"En ole vielä", nainen totesi. Hän halusi ensin olla täysin varma, että Paddy olisi kunnossa, ennen kuin hän lähtisi yhtään mihinkään ruunan rinnalta. "Se tuntuu olevan minun syytäni. Minä olen Paddysta vastuussa, kun vien sen maastoon. Olisin voinut ratsastaa toista reittiä tai estää sitä hyppäämästä tai pitää kiinni ohjista kun putosin", Zoe listasi ääni raskaana. Hän olisi voinut estää ruunan karkaamisen jos vain olisi ollut parempi, vastuuntuntoisempi ratsastaja. Hän ei antaisi tätä itselleen anteeksi vielä pitkiin aikoihin.

"Ei ole sinun vikasi, että joku idiootti ajaa sinua takaa autolla. Et olisi voinut pitää sitä auton edessä, koska olisitte voineet jäädä molemmat alle - ja silloin Paddy ei varmasti olisi kunnossa - eikä ole sinun vikasi, jos et hevosen kaatuessa pysty pitämään ohjia käsissäsi", Maybe protestoi päättäväisesti listaten pointteja tärisevin sormin.

"Niin kai sitten", nainen huokaisi vaisusti. Hän ymmärsi kyllä, mitä Maybe haki takaa, ja olisi varmasti uskonutkin siihen, jos hevonen olisi ollut kuka tahansa muu kuin Paddy. Papurikonkimo ruuna oli erityistapaus, josta hänen olisi pidettävä parempaa huolta kuin yhdestäkään hevosesta aiemmin.
"Minun pitäisi soittaa herra Edgerlylle. Katsotko hetken Paddyn perään?" Zoe kysäisi vilkaisten hevosta. Hän ei haluaisi puhua puhelimeen ruunan lähellä, ettei vain hermostuttaisi muutoinkin säpsyä eläintä enempää.

"Totta kai", tyttö lupasi auliisti ja laski kätensä hevosen kaulalle kuin varmuudeksi. Hän laski katseensa hevosen mustan ja vaaleanpunaisen kuvioimaan turpaan antaakseen Zoelle rauhan lähteä puhelimeen ja puheli ruunalle hiljaa, sivellen sen suippoja korvia, kunnes hevonen laski päätään lisää ja rentoutti lihaksiaan. Maybe oli varma, että se olisi pian jälleen huippukunnossa. Kukakohan Edgerlyn eläinlääkäri oli?

Zoe hymyili kiitokseksi Maybelle, joskin hymy tuntui tavallistakin vaisummalta. Hänellä olisi sentään hyviä uutisia herra Edgerlylle, mutta siitä huolimatta puhelun soittaminen hermostutti. Hän nojasi tallin seinään ja veti syvään henkeä, ennen kuin kohotti kapulan korvalleen kuunnellakseen hälytysääniä.
"Zoe Winter tässä", hän esittäytyi heti vastauksen kuullessaan, sillä ei ollut varma, oliko tämäkään numero herra Edgerlylle entuudestaan tuttu. Parempi siis pelata varman päälle. "Löysimme Paddyn, herra Edgerly", nainen jatkoi. Hän ehtisi selittää yksityiskohdat hetken päästä, mutta nyt tärkeintä oli, ettei omistajan tarvitsisi arvuutella enää sekuntiakaan, missä hevonen oli.

"Hyvä", miehen ilmeetön, viileä ääni vastasi hetken harkinnan jälkeen. Se kuului tavallista vaimeampana taustahurinan takia.
"Missä kunnossa se on?"

Zoe nielaisi kuunnellessaan linjalta kantautuvaa ääntä. Hän ei osannut lukea herra Edgerlyä niin hyvin kuin olisi toivonut, mutta ainakaan äänessä ei ollut eilistä teräksistä särmää, jonka ajattelukin sai hänet edelleen vavahtamaan.
"Pieniä ruhjeita ja pintanaarmuja. Huomiseen mennessä koko joukko kankeita lihaksia", nainen kertoi mahdollisimman totuudenmukaisesti. "Se vaikuttaa olevan hyvässä kunnossa kaiken huomioon ottaen, herra Edgerly", hän lisäsi huomattavan paljon varovaisemmin.

Charles ei kiirehtinyt taaskaan vastauksen kanssa.
"Hyvä", hän toisti vihdoin mietteliään kuuloisena, "onko eläinlääkäri tarkastanut sen?"

"Ei vielä", Zoe vastasi miettien, oliko sittenkin tehnyt suuren virheen kun ei ollut heti pyytänyt eläinlääkäriä tarkistamaan ruunaa. "Pesin sen ja vein solariumiin, jotta se ei olisi niin jumissa huomenna", nainen selitti. Hän halusi myös hevosen rauhalliseksi ja lämpimäksi, mihin tarkoitukseen solarium tuntui sopivan.
"Paddy on varsin hermostunut", hän myönsi. Hevosenomistajalle kuului moinen tieto, vaikka rutiiniriippuvaisen hevosen tapauksessa se taisikin olla ilmeistä. "En halunnut stressata sitä heti kuljetuksen jälkeen lisää, kun mitään akuuttia tarvetta ei ilmennyt."

"Selvä", Charles vastasi selventämättä hyväksyikö päätöksen vai ei ja jatkoi varsin jäiseen sävyyn, "hanki paikalle kunnan paras päivystäjä. Ei Evelyn Hillsiä." Miehen lähteet kertoivat, ettei nainen ollut ollut laisinkaan sopivassa kunnossa käsittelemään arvokkaita hevosia.
"Varaa huomiselle myös fysioterapeutti."

"Selvä, herra Edgerly", Zoe totesi nöyrästi kyseenalaistamatta miehen tahtoa. Ei ollut hänen asiansa kysellä, miksi joku ei kelpaisi. Hän vain tekisi, mitä mies oli käskenyt ja se siitä. Fysioterapeutin löytäminen voisi osoittautua haasteellisemmaksi, kun varoitusaika jäi harmillisen lyhyeksi. No, kyllä hän jonkun löytäisi, joka olisi pätevä ja pääsisi huomenna paikalle.
"Onko teillä muita toiveita Paddyn hoidon suhteen?" Nainen kysyi vielä vaihtaen painoa jalalta toiselle. Hänellä oli tunne, että hän oli unohtanut kertoa jotakin oleellista, muttei saanut millään mieleensä, mitä se oli. Ärsyttävä unohtamisentunne vain säilyi ja hän oli varma että sillä sekunnilla kun hän sammuttaisi puhelun, ajatus palaisi mieleen.

"Pidä se tallessa", mies pyysi vain aavistuksen sarkastiseen sävyyn, mutta vire ei ollut julma, "olen siellä kolmen tunnin kuluttua."

"Odotan teitä täällä Paddyn kanssa", Zoe vakuutti miettien mielessään, ehtisikö tässä välissä pyörähtää poliisiasemalla. Kolme tuntia kuulosti paljolta, mutta se ei sitä tosiasiassa ollut, ja hän halusi olla paikalla, kun mies saapuisi. Nainen palasi Paddyn luokse suupielet ylöspäin värähtäen, kun hän näki upean papurikonkimon.
"Ainakaan en ole vielä työtön", hän huokaisi hiljaa Maybelle. Paino sanalla vielä: herra Edgerly saattaisi hyvinkin saapua tänne kertomaan, miten hänellä ei ollut enää asiaakaan Paddyn lähelle.

Maybe vilkaisi kelloaan, joka muistutti, että oli melkein iltatallin aika. Hän peitti haukotuksen kämmenselkään huulet sinertäen.
"M-minun pitää tehdä iltatalli, m-m-mutta sano, jos tarvitset jotain", hän ilmoitti Zoelle hieroen käsivarsiaan ja puhaltaen pitkäksi käyvää otsatukkaa silmiltään, ennen kuin lähti hakemaan ryhmänsä hevosia sisään.

Zoen teki mieli vastustella ja ilmoittaa, että hän tekisi Mayben iltatallin kiitokseksi tytön panoksesta Paddyn etsinnässä, mutta hän puri huultaan katsoessaan hevosta, joka tarvitsisi häntä ja no, oikeutta. Tai ainakin hän tarvitsisi. Nainen talutti ruunan karsinaan odottamaan ruokiaan, vaikka epäilikin, ettei hevonen söisi kuin muutaman murusen. Hän ilmoitti ottavansa auton ja suuntaavansa poliisiasemalle, jotta sekin saataisiin alta pois. Pikainen puhelu paljasti, että tämä olisi aivan sopiva hetki tulla katsomaan epäiltyjä. Nainen kävi hoitamassa ikävät velvollisuudet ja paperisodan, kiitäen sen jälkeen takaisin tallille odottamaan herra Edgerlyä. Kunnan päivystävä eläinlääkäri oli ilmoittanut pääsevänsä paikalle aikaisintaan kymmeneltä, mikäli mitään kiireisempää ei tulisi eteen.

Maybe piti sillä välin silmällä papurikonkimoa, joka torjui ruokansa terävällä puhalluksella, ja riisui hevosilta loimia ja suojia, jotka ripusti siististi karsinoiden oviin. Onneksi tallin käytävät pidettiin niin puhtaina, ettei haitannut, vaikka loimi lojui puoliksi käytävällä lyhyen tytön viikatessa niitä. Funksin saamisessa sisään meni pidempi tovi, sillä ori intoutui jälleen leikkimään hippaa; niinpä tyttö jakoi jo sisällä oleville hevosille niiden iltaruoat, kurkisti Paddyn tilaa, ja palasi odottamaan, että läsipäinen täysiverinen malttaisi tulla sisään. Kaikki 15 olivat karsinoissaan puolikymmeneen mennessä, ja kun Zoe palasi, Maybe hölkkäsi kankein jäsenin sillan yli mökilleen kuumaan pikasuihkuun ja vaihtamaan vaatetta. Hän halusi palata pitämään naiselle seuraa, vaikka katoaisikin auliisti jaloista, kun Edgerly saapuisi.
Tyttö tupsahti takaisin karvavuoriseen, paksuun huppariin kääriytyneenä ja tassutti seuraamaan, mitä Zoe teki.

Zoe suuntasi Paddyn karsinalle vain todetakseen, ettei hevonen ollut syönyt mitään. Hän aukaisi liukuoven ja livahti karsinaan rapsuttamaan ruunan kaulaa ja hieromaan valppaita korvia. Hän jutteli matalasti ja nappasi kourallisen heiniä verkosta, tarjoten niitä kädestään ruunalle. Paddy puhalteli heiniin, muttei hamunnut niitä huulillaan. Zoe huokaisi ja painoi otsansa hevosen valkeaa läsiä vasten. Hän havahtui kuullessaan Mayben saapuvan.
"Se ei syö", hän murehti huoli raskaana hartioillaan. "Miten iltatalli sujui?" Hän kysäisi kääntääkseen ajatuksensa edes hetkeksi pois Paddyn syömättömyydestä ja herra Edgerlyn kohtaamisesta.

"Ehkä se saa ruokahalunsa takaisin, kun vähän tyyntyy?" tyttö ehdotti ja jäi karsinan ovelle haluamatta tunkeilla hoitajan ja hevosen yksityiseen tilaan.
"Ihan normaalisti", hän vastasi olkiaan kohauttaen, kun Zoe kysyi iltatallista, "Hook unohti käytöstavat, Funks ei antanut kiinni ja Slippersillä oli vähän ylimääräistä vauhtia. Miten poliisiasemalla meni?"

"Toivotaan", Zoe vastasi nyökäten. Paddy nirsoili turhan usein ruokansa kanssa, mutta toivottavasti tämä menisi nopeasti ohi. Hän halusi hevosen kuntoon mitä pikimmin. Mayben kertomus iltatallista sai naisen hymähtämään huvittuneena. Niinpä tietenkin. Hevoset järjestivät aina omaa ohjelmaansa.
"Paljon papereita ja nimikirjoituksia", hän huokaisi. "Mutta ainakin heillä oli oikea tyyppi epäiltyjen joukossa", nainen lisäsi. Hän toivoi, että virkavalta veisi tapauksen loppuun saakka, eikä jättäisi tutkimista tähän. Nainen tosin epäili herra Edgerlyn pitävän huolta siitä, ettei tutkinta jäisi kesken.

"Onko eläinlääkäri tulossa?" tyttö kysyi ja vilkaisi kärsinyttä rannekelloaan.

"Pitäisi ainakin", Zoe vastasi, "mutta ei päivystävistä voi ikinä olla liian varma. Tulevat kun ehtivät, ja kun Paddy ei kerran ole kuolemaisillaan, kaikki hätätapaukset menevät edelle." Toisaalta parempi niin. Mieluummin hän valvoisi vaikka koko yön eläinlääkäriä odottaen kuin hälyttäisi yhden paikalle hevosen heikon tilan takia.

"Voisinko tuoda sinulle vaikka kahvia tai teetä?" Maybe kysyi katseltuaan hevosta hetken hiljaa.

"Ei sinun tarvitse, Maybe", Zoe vastusti. Hän ei kehdannut pyytää toiselta enää pienintäkään palvelusta, kun tyttö oli jo tehnyt niin paljon ihan pyytämättäkin.

"Anna minun tehdä jotakin", Maybe vetosi ja sulloi märkää, valkeaa tukkaa niskaansa, "voinko käydä tekemässä sinulle iltapalaksi jotain? Et ole syönyt koko päivänä."

"Olet jo tehnyt niin paljon", nainen huokaisi. Syyllisyys nosti päätään tytön huolehtiessa niin kovin hänen voinnistaan. Hän oli kohdellut Maybea niin kovin kylmästi ensimmäiset kuukaudet ja silti tyttö ei halunnut muuta kuin auttaa häntä. Hänen pitäisi ehdotomasti pyytää käytöstään anteeksi jonakin toisena päivänä. Hän ei ehkä ollut haukkunut Maybea ja käyttäytynyt ilkeästi, kuten monen muun kohdalla, mutta ei hän ollut vastannut tytön ystävällisyyteenkään samalla lämmöllä.
"Mutta kieltämättä iltapala kelpaisi, eikä kahvikaan olisi pahitteeksi", Zoe myönsi niskaansa hieraisten. Tuntui väärältä edes pyytää Maybelta moista. Hänen pitäisi ehdottomasti jatkossa kiinnittää huomiota siihen, ettei vahingossakaan jättäisi Maybea ulkopuolelle ja kohtelisi kuin toisella ei olisi väliä. Maybe oli ainoa tallin vakiokalustosta, joka tuntui kerrasta toiseen hakeutuvan hänen seuraansa, eikä hän halunnut ajaa nuorempaa pois.

"Käyn hakemassa!" Maybe lupasi autuaan tiedottomana Zoen koskettavista mietteistä ja katosi äänettömin hölkkäaskelin takaisin kartanoa kohti. Hän voisi tuoda naiselle termoksen kuumaa kahvia ja pinon voileipiä, jos tämä päätyisi viettämään yötä tallilla, odottamassa eläinlääkäriä ja hevosen omistajaa.
Hän palasi parinkymmenen minuutin kuluttua kevyesti hengästyneenä juoksemisesta ja ojensi karsinaan lämpöisen termostaatin varsin tujua kahvia ja muovirasiaan pakattuna neljä, huolettomasti viipaloitua kerrosleipää.
"Onko Paddylle maistunut vielä mikään syötävä?"

Zoe hymyili ja joutui nielaisemaan Mayben lähtiessä niin reippaasti tekemään hänelle iltapalaa. Tyttö oli aivan liian kiltti hänelle. Hän ei ollut myöntänyt edes itselleen, miten raskasta oli olla yksinäinen ja aina ulkopuolinen muiden joukossa, mutta ehkä hänen oli lopultakin pakko todeta, ettei yksin ollut mukava olla. Kyllä tallilta pitäisi edes yksi ystävä löytää, jonka kanssa voisi viettää aikaa ja jutella niitä näitä.
"Syö nyt, rakas, ole kiltti", nainen mumisi Paddylle ja tarjosi uudestaan heiniä. Hevonen ei syönyt niitä, mutta ilmaisi edes hieman mielenkiintoa ruokakulhossa odottavia kauroja kohtaan. Hän nappasi heti kourallisen jyviä käteensä ja tarjosi niitä hevoselle. Paddy hamusi pehmein huulin kämmentä, pudottaen suurimman osan jyvistä maahan, mutta kyllä hevonen söi edes muutaman. Zoe hymyili. Hevonen söisi heiniäkin, kun hän vain antaisi sille aikaa.
"Voi Paddy… Säikäytit minut todella pahasti", nainen jatkoi hevoselle juttelua matalalla äänellä hieroen sormillaan hevosen otsaa ja kaulaa. "Onneksi löysimme sinut. Maybesta oli korvaamatonta apua." Zoe halasi hevosen kaulaa tietämättä oikein, yrittikö enää rauhoitella hevosta vai itseään. Ehkä hieman molempia. Hän sulki silmänsä ja hengitti Paddyn tuttua tuoksua pitkään. Vaikka huoli ei kokonaan kadonnutkaan, ainakin hän saattoi nyt hengittää vapaammin. Ruuna hamusi pehmeästi hänen hartiaansa ja takin selkämystä, mikä sai naisen naurahtamaan. Hän repi heiniä enemmän tyrkylle heinäverkon raoista ja houkutteli Paddya syömään. Ruuna tutki heiniään, mutta muutamaa suullista lukuunottamatta jätti ne koskemattomiksi. Hitaasti hyvä tulisi.
"On se maistellut ruokiaan", Zoe vastasi tytölle, joka palasi varsin runsaan evästarjonnan kera. Nainen livahti käytävän puolelle ja istahti alas selkä karsinan ovea vasten. Hän aukaisi rasian ja nappasi yhden leivän käteensä, viitaten Maybea ottamaan itselleenkin, jos toisella olisi nälkä.
"Kiitos", hän sanoi saatuaan ensimmäisen haukun nielaistua. "Olet kultainen."

Maybe huiskaisi vähätellen kättään ja jätti eväät Zoea varten. Hän oli sullonut yhden suuhunsa leipiä tehdessään. Tyttö roikkui vanhemman naisen perässä kuin epätoivoinen takiainen, sillä hän oli ollut kertakaikkisen lohduton tallilla: hän oli tottunut olemaan jatkuvasti ystävien ja perheen ympäröimä, ja täällä hän oli ypöyksin. Hän ja Noreen olivat eri maailmoista, vaikka välillä juttelivat, Effie oli aivan liian kiireinen ja sulkeutunut, Lucy tuntui säikkyvän ja välttelevän häntä, Paulus aukoi hänelle päätään ja oli inhottava, eikä hän ollut oikein päässyt puheisiin muiden kanssa satunnaisia tervehdyksiä ja pinnallisia kuulumisia lukuun ottamatta. Niin hänelle ei jäänyt muita kuin Zoe - ja Maybe piteli ainoasta ihmisestään kiinni kuin hukkuva pelastusrenkaasta. Tyttö istahti naisen viereen käytävälle yrittäen pitää säädyllisen välimatkan, sillä nainen ei vaikuttanut erityisen… Läheisyydenkipeältä.
"Sehän on hyvä alku", tyttö totesi varsin aurinkoisesti, kun kuuli hevosen maistelleen ruokiaan, "kyllä se siitä taas innostuu… Millaista ratsuttajana on ollut?"

Zoe nyökkäili suu täynnä leipää. Hän huuhtoi leivät alas kuumalla kahvilla, jonka vahva maku tuntui jo valmiiksi herättelevän häntä. Ihanaa.
"Eiköhän", nainen vastasi luottavaisemmin. Nyt kun Paddy oli osoittanut edes pientä kiinnostusta ruokia kohtaan, oli toivo palannut takaisin. Kyllä hevonen vielä söisi ruokansa.
"Mukavaa", Zoe vastasi aavistuksen epäröiden. Muiden kohdalla hän olisi mielellään hieronut ylennystään vasten kasvoja, mutta ei hän Maybelle halunnut ylpeillä. Maybe teki upeaa työtä tallityöntekijänä. "Se on eri tavalla vaativaa kuin tallityöntekijänä olo, mutta nautin siitä kovin." Siihen saattoi myös vaikuttaa se, että hänellä oli Tuggya lukuunottamatta mukavien omistajien hevosia ratsutettavanaan. Hän ei joutunut vääntämään kättä vaikeiden omistajien kanssa tai tekemään ihmeitä viikossa tai parissa hevosten kanssa.
"Tuota, haluaisitko ratsastaa Miaa joskus?" Zoe kysyi aavistuksen kankeasti. Hän ei oikein tiennyt, pitäisikö toinen kokemattoman tamman ratsastamista tylsänä rangaistuksena vai innostavana kokemuksena, joten kysymys oli täynnä epävarmuutta, jonka Zoe yleensä peitti niin kovin taitavasti ylimielisyyteen. Hän oli valvonut aivan liian monta tuntia jaksaakseen edes yrittää moista tällä kertaa.

"Se on varmasti hienoa", Maybe kehui vilpittömästi, vailla kaipausta nousta itse samaan ammattiin. Hän oli potenut hetken orpoa oloa, kun Zoe oli ylennetty, ja hän oli pelännyt menettävänsä viimeisenkin juttukaverinsa. Mutta todettuaan omat taitonsa säälittävän puutteellisiksi, hän oli erittäin tyytyväinen tallityöntekijänä ja kisahoitajana: tässä hommassa hänen ei tarvinnut olla ammattilainen ja hän sai kehittyä.
"Oh, toki", tyttö vastasi epäröiden jalomieliseen tarjoukseen, "jos et usko minun sotkevan sen koulutusta. En tosiaankaan ole ammattilainen nuorten hevosten kanssa."

Zoe nyökkäsi jälleen. Se oli hienoa, ainakin vielä nyt. Hän ei tiennyt, mitä mieltä olisi kolmen kuukauden päästä, jos ratsutettavana olisi joku Moneypennyn kaltainen tai omistajana Thorpe.
"Sinä pärjäät sen kanssa mainiosti", Zoe vakuutti. Ei hän olisi muutoin tammaansa toiselle tarjonnutkaan, vaan hän luotti täysin Mayben taitoihin, jotka toinen oli todistanut kerrasta toiseen yhteisillä maastolenkeillä. "Mutta voin toki olla neuvomassa ensimmäisillä kerroilla, jos haluat", hän lisäsi jälleen häivähdys epävarmuutta äänessään. Ei hän halunnut kuulostaa siltä, että piti toista pätemättömänä, vaan hän halusi pitää huolta siitä, että Maybekin nauttisi ratsastuksista.
"Mialle tekisi hyvää tottua siihen, että joku muukin nousee sen selkään kuin vain minä. Osaat varmasti opettaa sille yhtä ja toista, ja kuka tietää, ehkä sekin opettaa sinulle jotakin", Zoe naurahti lauseensa lopun. Siihen hän ei uskonut, sillä Mia ei osannut vielä mitään upeaa tai erityisen näyttävää. Vaan ehkä jonakin päivänä… Aina sai unelmoida.

"No, kiitos. Mielelläni", Maybe kiitti ja hieraisi kylmään nenänpäähänsä lämpöä kämmenselällä, "Mia varmasti opettaa minulle yhtä sun toista. Minä en saa opetettua Chovelle yksinkertaisimpiakaan asioita, joten en luottaisi siihen, että se saa minusta irti muuta kuin kokemuksen erilaisesta ratsastajasta." Tyttö pohti hetken, mitä oli sanonut, nielaisi säälittävän kuuloisen valitusvirren ja loihti reippaan hymyn kasvoilleen.
"Mitä hevosia sinä ratsastat nykyään?"

"Teet minulle suuren palveluksen", Zoe totesi saatuaan myöntävän vastauksen tytöltä. Hän kuunteli toisen kertomusta Chovesta ja pudisteli päätään, kurkottaen taputtamaan toisen hartiaa aavistuksen kömpelösti. Hän ei ollut tottunut jakamaan moisia eleitä, mutta se tuntui sopivan tähän hetkeen.
"Chove ei ole helppo hevonen, mutta sinä saat ratsastaa sitä. Varmasti Fairchildit näkevät sen hyödylliseksi järjestelyksi, joten olet saanut jotakin aikaan Choven kanssa", nainen totesi kannustavasti. Hän ei uskonut, että saisi itsekään Chovesta irti mitään sen kummempaa ensimmäisillä kerroilla, mutta ehkä kuukauden tai kahden jälkeen voisi jonkinasteista edistystä olla nähtävissä. Ehkä, tai sitten ei, jos Chove kohtelisi häntä kuin alamaistaan.
"Paddya, Daraa, Miuta ja Tuggya", Zoe luetteli tottuneesti. "Tuggy osaa olla turhauttava tapaus, mutta onneksi Paddy ja Miu ovat kerrassaan upeita", nainen kertoi ääntään madaltaen kuin salaliittolainen. Ei Madison Clifton tähän aikaan tallissa voisi olla, joten hän voisi hyvin puhua siitä, miten rasittavaa orin ratsuttaminen oli, kun hevonen oli niin kaavoihin kangistunut.

Maybe kuunteli kiinnostuneena ja esti itseään nojautumasta naisen kättä vasten. Hän voisi yrittää säilyttää edes ripauksen arvokkuudestaan, vaikka ennen vankka itsetunto olikin täällä poljettu tehokkaasti.
"Mikä tekee siitä turhauttavan?" tyttö kuiskasi uteliaana, nojautuen lähemmäs. Nämä olivat hänelle kuin huippujulkkisten salaisuudet muille.

Zoe pyöräytti silmiään.
"Sinun pitäisi ratsastaa sitä joskus niin ymmärtäisit", nainen huokaisi ja sipaisi hiuksiaan paremmin korvan taakse. "En ole ikinä ratsastanut niin kaavoihin kangistunutta hevosta. Tuggy on automaatti, joka tekee kaiken juuri silloin kun siltä pyytää ja juuri niin kuin se on aina ennenkin tehnyt. Meidän pitäisi harjoitella askeleen pidentämistä ja lyhentämistä, sillä Cliftonin äm- rouva aikoo osallistua keväällä suurempiin esteluokkiin", Zoe korjasi viime hetkellä. Ei ehkä ollut sopivaa haukkua hevosen omistajaa ihan miten sattui, vaikka Clifton osasikin olla rasittava vaatimuksineen.
"Ainoa ongelma on, ettei Tuggy ole varmaan varsa-aikojensa jälkeen koskaan saanut muuttaa laukkansa pituutta. Se sotkeutuu jalkoihinsa kun laukkaa yrittää saada venytettyä ja alkaa sen sijaan nostella jalkojaan korkeammalle. Yritin saada sen tajuamaan puomeilla, mitä haluan, mutta sen sijaan Tuggy päätti laittaa viidestä puomista kolme säpäleiksi. En tajua, miten kukaan on muka saanut siitä irti lisättyä laukkaa kouluradoilla." Työhevonen ei todellakaan ollut pidentänyt askeltaan, vaan oli polkaissut suurella kengitetyllä kaviollaan keskelle puomia, josta oli lohjennut suuri palanen irti.

Tyttö peitti suun käsillään, ettei olisi kavaltanut epäsopivaa naurua. Miten kutkuttavaa tietää! Ketä Brad Pittin rakkausseikkailut kiinnostivat, kun jotain tällaista oli tarjolla.
"Voi sentään", Maybe kehräsi ilahtuneena ja punoi kosteista hiuksistaan hapsottavaa lettiä olkansa yli, "mitä aiot tehdä?"

"Juoksutan sitä pyöröaitauksessa", Zoe vastasi pohdiskelevalla sävyllä. Hän oli miettinyt mahdollisia toimintasuunnitelmiaan liiankin kanssa iltoina, jolloin turhautuminen milloin mihinkin oli pitänyt häntä hereillä.
"Haluan nähdä, osaako se edes vapaana venyttää askeltaan, vai onko se pyörössä yhtä jähmeä kuin selästäkin. Jos on, ei varmaan auta muu kuin aloittaa ihan alusta sen kanssa", nainen lisäsi harteitaan kohauttaen. Sepäs vasta olisikin hilpeää. Clifton ei ainakaan arvostaisi sitä, jos hän ilmoittaisi, että hevonen vaatisi viikkoja remonttiratsutusta ilman muita häiriöitä.
"Yleensä puomit ovat toimineet, mutta eivät Tuggyn tapauksessa. Minusta tuntuu, että sen suuressa päässä on huomattavan paljon enemmän luuta kuin aivoja. Ilmeisesti tullut omistajaansa."

Maybe kikatti huristen käsiinsä, ja oli iskeä takaraivonsa karsinanseinään, kun ei kuullut pehmeitä, laadukkaiden nahkakenkien askelia, jotka lähestyivät hänen selkänsä takaa käytävää pitkin. Tyttö olisi voinut vannoa, että yleensä ylhäisen herra Edgerlyn tuloa edelsi jäinen ilmavirta. Hän kampesi aloilleen puistellen harmaita collegehousujaan, mumisi epäselvästi viittoillen ja kiiruhti kohti varustehuonetta toivoen, ettei Zoe kokisi tulevansa hylätyksi. Charles ei katsonut paikalta liukenevaa tyttöä, vaan vilkaisi karsinan kaltereiden lomasta hevosta, joka riiputti päätään korvat valppaasti liikkuen. Kalpean miehen silmänaluset olivat mustat, ja kasvoilta heijastui kireä väsymys, jota saattoi lukea myös aavistuksen rypistyneestä mittatilauspuvusta ja huolimattomasti avatusta, tummansinisestä kauluspaidasta. Ulkomuodosta päätellen Charles ei ollut nukkunut sen jälkeen, kun oli kuullut hevosen katoamisesta, vaan selvittänyt tietään takaisin pohjoiseen Englantiin.
"Miltä tilanne näyttää?" mies kysyi ja raotti karsinanovea, jotta miehen tuloon havahtunut ruuna sai ojentaa turpansa tarjottuun käteen.

Zoe nousi lattialta nopeasti kun herra Edgerly lähestyi. Hän sulki eväsleipien rasian ja työnsi moisen sivummalle, väistäen pois oven edestä, jotta mies pääsisi katsomaan hevostaan. Hän epäili, että miehen väsynyt ulkomuoto heijastui hänestä itsestäänkin. Ainakin aamulla kun hän oli erehtynyt vilkaisemaan peiliin, oli vastaan tuijottaneet kalpeat kasvot ja mustat silmänympärykset. Ehkä Mayben seura oli piristänyt sen verran, ettei hän enää näyttänyt elävältä kuolleelta, mutta lähellä silti oltiin.
"Paddy on syönyt vähän", Zoe kertoi ensimmäisenä. "Eläinlääkäriä ei ole vielä kuulunut, mutta olen valmis valvomaan täällä Paddyn seurana siihen asti", hän vakuutti nopeasti. Nainen vilkaisi hevosta lempeyttä silmissään. Ruuna oli niin kovin rakas hänelle.
"Kuten näette, se on väsynyt ja hermostunut, mutta muutoin kunnossa. Takajalan suoja oli hiertänyt toista takasta ja pieniä naarmuja on siellä täällä. Puhdistin ne parhaani mukaan. En nähnyt tulehduksen merkkejä missään."

Charles nyökkäili kuunnellessaan perusteellista selontekoa ja astui karsinaan hieromaan hevosen korvia ja tunnustelemaan sitä kuin varmistuakseen siitä, että se oli ehjä. Puru takertui kiinni puvun villakankaaseen, ja Paddy hieroi päästään valkoista karvaa miehen rintaan.
"Oletko käynyt poliisilaitoksella?" Charles tiedusteli näennäisen välinpitämättömänä, mutta hiipivää, mustaa uhkaa sävyssään.

Zoe seurasi miehen toimia ruunan kanssa. Hän oli oppinut niin paljon Paddysta vain seuraamalla kaksikkoa, eikä aikonut luopua siitä tavasta. Hän toivoi, että osaisi jonakin päivänä käsitellä hermostunutta hevosta yhtä vaivattomasti kuin herra Edgerly tuntui tekevän.
"Kyllä kävin", nainen vastasi synkkä varjo kasvoille kohoten. "Täytin kaikki paperit ja osoitin heille sen henkilön, joka ajoi vastuuttomasti", hän jatkoi joutuen käyttämään huomattavan suuren osan itsehillinnästään siihen, ettei puheeseen lipsahtanut varsin epäsopivia sanoja kuten kusipää, millaisena hän ehdottomasti piti auton kuljettajaa.

"Hyvä", mies vastasi hillitysti, kasvot tyyninä. Kuljettaja ei saisi oikeaa tulevaisuutta tässä maassa koskaan, siitä hän pitäisi huolta.
"Voit mennä nukkumaan. Minä jään hevosen luo", Charles ilmoitti, mutta vilkaisi naista arvioiden silmäkulmastaan ja ilme pehmeni asteen.
"Olet varmasti väsynyt."

Zoe vilkaisi Paddya vaihtaen painoa jalalta toiselle. Hän ei mielellään päästäisi hevosta enää koskaan silmistään, mutta järki sanoi, ettei sellainen olisi vaihtoehto - tai edes kovin tervettä.
"Minä jaksan kyllä valvoa, herra Edgerly", Zoe vakuutti epätoivoisena siitä, että voisi edes tehdä jotakin oikein. Hän oli jo päästänyt hevosen karkuun ja joutunut etsimään sitä kaksi kokonaista päivää. Hän pystyisi valvomaan yhden yön Paddyn seistessä turvallisesti karsinassaan.

"Sanon, ettei sinun tarvitse", Charles vastasi ja kohotti toista valkeaa kulmaansa merkitsevästi. Hän oli kiertänyt toisen käsivarren hevosen pään ympärille ja painanut sen rintaansa vasten. Paddy puhisi ja pörisi hiljaa kallista puvuntakkia vasten korvat miehen poskea vasten.

"Selvä, herra Edgerly", nainen vastasi peruuttaen askeleen. Ei hän uskaltaisi vastaankaan väittää, kun käsky kävi. Uni kelpaisi, ei hän sitä väittänyt, mutta ajatus Paddyn jättämisestä tuntui silti vaikealta. Olkoonkin, että ruuna jäi parhaisiin mahdollisiin käsiin. Herra Edgerly pitäisi huolta hevosestaan, vaikka hän ei ollut siihen pystynyt. Zoe nappasi eväsrasiansa mukaan ja vilkaisi epäröiden termospulloa. Joisikohan herra Edgerly mustaa, vahvaa kahvia?
"Haluatteko, että jätän kahvitermoksen teille, herra Edgerly?" Nainen kysäisi nyökäten Mayben tuomaa termaria kohden, joka oli jäänyt käytävän laidalle kun he olivat pompanneet jaloilleen.

"Ei kiitos", mies torjui tarjouksen kohteliaasti. Ei hän kieltäisi naista jäämästä, mutta ei halunnut tämän tappavan itseään työllä - mitä hän tekisi ilman hoitajaansa? Hän vapautti hevosen, kun se vetäytyi kauemmas vain asteen rennompana ja astahti karsinan ovelle välittämättä karvakerroksesta vaatteissaan.
"Ja Winter? Hyvää työtä."

Zoe nyökkäsi ymmärtäneensä ja nappasi termospullon mukaansa. Hän suuntasi tallin ovea kohden, mutta pysähtyi vain muutamaa askelta myöhemmin kuullessaan herra Edgerlyn äänen. Nainen kääntyi ympäri tietämättä oikein mitä odottaa, mutta miehen sanat saivat taakan kevenemään edes hetkeksi harteilta.
"Hyvää yötä, herra Edgerly", nainen toivotti hieman hämillään. Hän ei tiennyt, mitä vastata saamiinsa kehuihin, sillä ei kokenut ansaitsevansa niitä. Siitä huolimatta oli mukava tietää, että hänellä olisi työpaikka vielä huomennakin.

"Hyvää yötä, Winter", Charles vastasi katse jo takaisin hevosessa. Kun talli hiljeni, mies vääntäytyi istumaan karsinan puruihin selkä seinää vasten ja jäi odottamaan eläinlääkäriä. Höperö hevosraasu tarvitsi tukea, kun sen kammoama ihminen saapuisi.

Sunnuntai, 1. helmikuuta, 04:02 - Uusi tulokas

Jos eli jo kahta täysipäiväistä elämää, kolmas tuntui typerältä lisältä. Ura ulkoministeriössä oli kuitenkin muiden odotuksia varten, ja Charles koki oikeasti elävänsä kilparatsastuksen takia: sen, ja elämänsä hevosen. Valitettava todellisuus kuitenkin oli, että Paddy Blue vanheni vuosi vuodelta eikä aktiivista kisauraa olisi parhaassakaan tapauksessa jäljellä montaa kautta - ja seuraajan kouluttaminen vaati aikaa. Jotta hän ei joutuisi täysin syrjään kilpakentistä, Charles oli suostunut hankkimaan Paddylle seuraajan nyt, kun voisi vielä kilpailla myös Paddyn kanssa. Seuraajan löytäminen oli ollut yllättävän helppoa miehen hurjasta vaatimustasosta huolimatta, sillä FEI:n nuorten hevosten mestaruuden voittanut irlantilaisori oli näyttänyt hänen hevoseltaan: siinä oli samaa, selittämätöntä karismaa kuin Paddyssä. Tarpeeksi monta numeroa shekkivihkossa vakuuttivat orin omistajatkin siitä, että Duffyksi kutsuttu kimo oli selvästi Charlesin hevonen. Ehkä se oli ollut haastava ratsastaa kokeillessa, mutta varmasti yhteistyö hioutuisi ajan kanssa.

Lord Norwich ei näyttänyt aivan yhtä ylhäiseltä kuin tavallisesti, kun parkkeerasi mustan Bentleynsä Rosings Parkin pääparkkipaikalle hyvin aikaisin helmikuisena sunnuntaiaamuna: tummanharmaan puvun alla olevan vaaleansinisen kauluspaidan ylimmät napit olivat huolimattomasti auki, kalpeiden silmien alla oli tummat, purppuraiset varjot, normaalisti karmivan terävä katse tuijotti nyt tyhjyyteen ja vaimeasti välillä tärisevät kädet sukivat valkeita hiuksia hajamielisesti pois otsalta.
Uusi hevonen oli lennätetty edellisen vuorokauden aikana Amsterdamista Lontoon kautta Newcastleen, minne mies oli mennyt valvomaan sen lastausta valvottuaan ensin yötä myöten setvimässä Venäjän ja Ukrainan sotkuja, joihin ilmeisesti heidänkin oli vain pakko työntyä mukaan. Hän nielaisi jälleen kerran halunsa lähteä kokonaan politiikasta: huolellisesti sijoitetut rahastot tuottivat tarpeeksi tuloja elintason ylläpitämiseen, vaikka hän menettäisi Edgerlyjen suosion - mutta elinikäisen uurastuksen hylkääminen juuri ennen tuloksia tuntui erityisen typerältä päätökseltä. Eikä Charles ollut usein typerä.

Mies oli ilmoittanut uuden hevosen saapumisesta, ja henkilökunta olisi avustamassa. Hän ei ollut pyytänyt Winteriä paikalle, vaikka kiusaus oli ollut suuri, sillä ei naisen tarvinnut herätä aamuneljältä purkamaan uutta hevosta. Charlesilla oli kuitenkin epäilys, että tämä saattaisi silti ilmestyä - uskomattoman tunnollinen kun oli. Vuokrattu kuljetusauto peruutti kiviselle tallipihalle ja pukuaan suoristava mies lähestyi tallia heräten kirpeässä, kosteassa aamuyössä. Maaseudun pimeys makasi tallin päällä kuin peitto. Charles pidensi askeltaan, kun kuuli hevosen korvia vihlovan kutsuhuudon ja kärsimättömän kolinan kuljetusautossa. Ilmeisesti pitkä matka kahden valtion ja kolmen lentokentän poikki olivat orin mielestä liikaa. Hän heilautti hiljaiset vuokrakuljettajat syrjään auktoriteettia välittävällä kädenliikkeellä ja ryhtyi purkamaan hevosta itse.

Mikään mahti maailmassa ei olisi saanut Zoea nukkumaan herra Edgerlyn uuden hevosen saapumisen ohi. Hevosen vastaanotto ei ehkä kuulunut hänen työtehtäviinsä ratsuttajana, mutta se kuului aivan varmasti hänelle hevosen yksityisenä hoitajana. Herra Edgerly ei ollut kieltänyt häntä saapumasta, joten hän aivan varmasti könyäisi tallille vaikka hevonen saapuisi keskellä maailmanloppua.
Herätyskellon soidessa puoli neljältä hän ei ollut lainkaan niin varma päätöksestään, mutta ajatus mahdollisesti seuraavaan olympiamitalistiin tutustumisesta sai naisen ponkaisemaan reippaasti ylös sängystä. Hän kiskoi päälleen tallifarkuiksi taantuneet siniset levikset, suorastaan tylsän valkoisen t-paidan ja viininpunaisen tallitakin Rosings Parkin logolla. Tummat hiukset päätyivät hetkessä poninhännälle, niin ne eivät olisi tiellä tallilla touhutessa. Viimeinen vilkaisu peiliin vakuutti naisen siitä, ettei hän näyttänyt kesken unien herätetyltä tai muuten vain puolikuolleelta. Zoe sulki huoneensa oven hiljaa perässään, kiskoi tallikengät jalkaan ja lähti reippaasti hölkäten tallia kohden. Raikas, viileä yöilma löi vasten kasvoja, huuhtoen viimeisetkin unenrippeet pois silmistä. Uusi hevonen, ja vielä herra Edgerlyn hevonen. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi tutustumaan Duffyyn.
Nainen sammutti tallin hälytysjärjestelmän tottuneesti. Muutama hevonen kohotti päätään karsinoissaan ja hörisi tervehdyksiään, mitä ilmeisemmin yrityksenä lahjoa häntä jakamaan aamuruuat ensimmäisinä heille, vaan muutoin talli vaikutti rauhalliselta. Zoe suuntasi äänettömin askelin tervehtimään papurikonkimoa ruunaa, joka nukkui tyytyväisenä. Hän ei raaskinut herättää hevosta, joka näytti kerrassaan autuaalta makoillessaan karsinan puruissa, joten hän jatkoi matkaansa Mian luokse. Nuori tamma aukaisi silmänsä omistajan jutellessa matalasti ja kurkotti tönäisemään ojennettua kättä pehmeällä turvallaan. Zoe hymyili. Mia oli oikein kelpo tamma. Jos hän saisi hevosen siihen kuntoon, että he voisivat osallistua kuukauden kuluttua muutamiin kilpailuihin, voisi hän hyvillä mielin myydä kisavalmista hevosta toukokuun alussa.
"Jatka kauneusuniasi, pikkutamma", Zoe mumisi taputtaen hevosen otsaa. Hän suuntasi tallin ovelle kuullessaan auton moottorin äänen. Herra Edgerly oli saapunut, sillä muuta liikennettä ei näillä teillä tähän aikaan ollut.
"Hyvää huomenta, herra Edgerly", Zoe toivotti harpottuaan tallipihan halki trailerille, jonka matkustaja vaikutti varsin kärsimättömältä odottelemaan enää kauempaa. Duffy oli varmasti upea hevonen, sillä ei herra Edgerly olisi muutoin hevosta itselleen ostanut. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi ihailemaan miehen ja hevosen koulutreenejä.

Charles kohotti valkeaa kulmaa merkitsevästi, kun Winter ilmestyi tallista. Hän ei voinut kieltää sitä, etteikö olisi tyytyväinen naisen läsnäolosta. Tästä oli tullut korvaamaton eikä mies pahastunut naisen seuraa myöskään hevosenhoidon ulkopuolella.
"Huomenta, Winter", hän tervehti väsyneenä, häivähdys huvitusta suupielessään, kun laski automaattisen rampin kivetylle tallipihalle saakka ja kiipesi sitä ylös. Hevonen sisällä ilmoitti taas läsnäolostaan korviavihlovalla huudolla.
"Etkö saanut unta?" hän tiedusteli irrottaessaan kärsimätöntä eläintä. Mustaan puettu, kookas irlantilaisori peruutti alas kumipintaista ramppia pää pystyssä ja sieraimet ammollaan. Mies seurasi naru tiukasti käsissään ja katseli kriittisin silmin ostostaan. Se oli naurettavan kaunis hevonen, sekä rakenteeltaan että väriltään; melkein vaaleanpunertavaan violettiin taittava ruunikonkimo, jolla oli paksut, pehmeät valkeat jouhet, neljä symmetristä sukkaa ja soma pilkku turvassaan. Mikä naurettava ostos. Toivottavasti se olisi kilpakentillä yhtä vakavasti otettava kuin miltä oli näyttänyt aikaisempina vuosina. Duffy pyörähteli Charlesin ympärillä korkein, tanssivin raviaskelin kengät kiveyksellä kopisten ja valkea, ratsumittainen harja kirpeässä tuulessa pörhistyen.

Zoe odotteli rauhallisesti aloillaan. Herra Edgerly näytti purkavan hevosta niin mielellään, ettei hän kehdannut tunkea väliin. Antaisi omistajan taluttaa uusin ostoksensa näytille, niin hän voisi vain keskittyä ihailemaan hevosta sen sijaan että yrittäisi hieroa siihen tuttavuutta sekä pidellä sitä kurissa ja nuhteessa. Ääntä kilpahevosesta ainakin lähti.
"Nukuin jo riittämiin", nainen vakuutti hyväntuulisena. Ei hän kaivannut enempää unta, varsinkaan, kun valvomalla pääsi vastaanottamaan uutta, upeaa eläintä. Hän sai vaivoin pidettyä ihastuneen henkäyksen sisällään, kun ruunikonkimo Duffy tanssahteli näkyviin. Tuo hevonen todella oli upea. Oli ehdottomasti kannattanut nousta keskellä yötä vain muutaman tunnin unien jälkeen.
"Se näyttää upealta, herra Edgerly", Zoe totesi pieni hymy huulillaan. Onni oli ehdottomasti hänen puolellaan, kun herra Edgerly ja Paddy Blue olivat päätyneet tälle tallille. Paddyn kautta oli avautunut tie tähtiin, vaikka eipä hän sinne niin kovin kaivannutkaan. Vaikka olihan se mukavaa, kun hoidettaviksi hevosiksi tuotiin tällaisia eläimiä. Duffy näytti suorastaan satumaiselta valkean harjan hohtaessa kirkkaiden valojen valaisemalla tallipihalla.

Charles katsahti Zoea skeptisesti. Hänen silmissään levoton eläin kuin oli My Little Pony. Mutta sen meriitit puhuivat puolestaan, joten pikkutyttöjen päiväunista peräisin oleva hevonen sai kelvata. Mies lätkäisi hevosta riimunnarun päällä, kun se törmäsi pitelijäänsä. Hän pudisti raskaasti huokaisten päätään ja lähti taluttamaan hevosta sisään talliin. Paddy joutuisi vaihtamaan käytävältä toiselle, minkä mies toivoi sujuvan ongelmitta, sillä hän haluaisi molemmat hevosensa vierekkäin.
"Käyttäydy", hän komensi kylmästi hevosta, joka ei tuntunut tiedostavan lainkaan, ettei saanut tunkea miestä päin. Se näytti myös unohtavan sen uudelleen kolme askelta muistutuksen jälkeen. Charles kiinnitti hevosen hiljaiselle käytävälle ja viittasi Winteriä purkamaan sitä, kun nainen kerran oli sopivasti paikalla.

Zoe katseli hevosta välittämättä katseesta, jonka oli sen omistajalta saanut. Duffy näytti upealta. Jopa hän näki, miten hyvärakenteinen hevonen oli, eikä toista tuon sävyistä kimoa tulisi hetkessä kilpakentillä vastaan. Ainutlaatuinen hevonen, suorastaan, vaikkakin käytöstavoissa taisi olla parantamisen varaa. Ainakaan hevonen ei vaikuttanut vaaralliselta tai pahansuovalta, mitä nyt kovin paksukalloiselta. Hän seurasi kaksikon mukana käytävälle, tarttuen toimeen heti kun Duffy seisoi paikoillaan. Loimen riisuminen hoitui rutiinilla, eikä levottoman hevosen innokkuus haitannut lainkaan. Toista voisi olla, kun hevosta yrittäisi varustaa kiireessä.
"Kuinka kaukaa Duffy saapuikaan?" Nainen kysäisi kumartuessaan riisumaan oikean etujalan suojaa. Hän oli jo tottunut siihen, miten kilpahevoset tuntuivat saapuvan maailman joka kolkasta. Ainakin nuori hevonen oli selvinnyt matkastaan kunnialla, kun kerran jaksoi edelleen häseltää omiaan eikä kulkenut apaattisena perässä.

Charles seisoi hieman sivummalla katsellen hevosta kriittisesti, kulmat viileiden silmien ylle painuneena, vain häivähdys ostajan katumusta katseessaan. Hevonen askelsi paikallaan ja painoi päätään kiinnityksiä vastaan yrittäessään saada tungettua turpansa kiinni sen jalkojen parissa puuhailevaan naiseen. Sen suipot, tummat korvat olivat hörössä ja silmien katse kirkas pitkäksi venyneestä matkasta huolimatta: ilmeisesti lentokentillä odottelu ei hetkauttanut hevosen henkistä tasapainoa.
"Amsterdamista", mies vastasi juoksuttaen sormet läpi hiuksistaan ja peittäen haukotuksen kämmenselkäänsä. Hän ilmaisi nyökkäyksellä pahoittelut jättäessään naisen yksin hevosen kanssa siksi aikaa, kun meni valvomaan vuokraamiensa kuljettajien varusteidenkantoa.

Amsterdam ei ollut liian kaukana Duffylle, jos hevosen käytöksestä saattoi mitään päätellä. Virtaa orilla tuntui olevan liiankin kanssa, eikä uteliaisuuttakaan puuttunut, minkä hän huomasi joutuessaan irrottamaan poninhäntäänsä hevosen suusta. Vai että tällainen tapaus. No, eivätköhän he tulisi vaivattomasti toimeen keskenään, kunhan vähän tutustuisivat. Hänen kanssaan harva hevonen jaksoi pelleillä pitkiä aikoja. Nainen jatkoi hevosen purkamista välittämättä siitä, että jäi yksin. Hän oli tottunut hoitamaan hevosia yksinään, joten herra Edgerlyn pahoitteleva nyökkäys oli täysin turha. Tästä työstä hänelle maksettiin, joten tätä työtä hän teki.
"Nyt!" Hän komensi terävästi kun hevonen nappasi hiukset uudestaan suuhunsa. Hän ei pitänyt nutturoista, mutta ehkä Duffyn takia hänen pitäisi totutella niihin. Zoe riisui suojat takajaloista ja jätti varusteet siististi loimitangolle odottamaan, että hän voisi viedä ne varustehuoneelle asti. Hevoselle voisi tehdä hyvää pieni harjaus, mutta varusteet olivat edelleen autolla. No, ehkä kohta. Siihen asti hän voisi tehdä tuttavuutta uteliaan orin kanssa. Ainakaan Duffy ei ollut vielä purrut tai potkinut, joten ei hevonen ollut aivan pellossa kasvanut.

Charles palasi hetken kuluttua ja seisahtui parin metrin päähän sievästä, nyökyttelevästä päästä. Miehellä oli paha aavistus, että hevonen osoittautuisi rasittavaksi. Jokin sen katseessa lupaili sitä.
"Pitäisikö se viedä jaloittelemaan?" hän kysyi ääni raskaana väsymyksestä ja katseli hevosta, joka ryhtyi nyt kuopimaan kivistä käytävää.

Zoe vilkaisi väsynyttä omistajaa. Mies oli tainnut valvoa hevosen mukana koko matkan ajan ja soitellut milloin millekin lentokentälle varmistaakseen, että kaikki oli kunnossa. Tai ehkä herra Edgerly oli lentänyt Duffyn kanssa samoilla lennoilla. Mikään ei enää yllättäisi häntä.
"Se voisi tehdä sille hyvää", nainen myönsi energistä hevosta tarkkaillen. Jos tuon tapauksen päästäisi irti maneesiin, voisi olla, että he seisoisivat maneesin laitamilla vielä yhdeksältäkin odottamassa, että Duffy olisi saanut purettua riittämiin energiaansa. Toisaalta vapaana liikkuminen paljastaisi matkan aiheuttamat jumit selvemmin ja auttaisi hevosta myös itse verryttelemään lihaksiaan. Paddyn kanssa Zoe olisi tiennyt tarkalleen mitä tehdä, mutta tuntemattoman orin kanssa elämä oli aina täynnä hankalia valintoja.

Mies huokasi, kun puhelin värisi puvuntakin taskussa. Hän katsoi sitä hetken tyhjästi kuin ei olisi halunnut vastata ja ryhdisti sitten hartioitaan.
"Tee mitä parhaaksi näet. Palaan pian", hän totesi, joskin viimeisestä lauseesta uupui luottamusta. Jostain syystä työpuheluita saapui ympäri vuorokautta eikä niitä osattu mitenkään pitää napakoina. Charles harppoi käytävää eteenpäin, nosti puhelimen korvalleen ääni ilmeettömän asiallisena ja katosi pimeällä tallipihalle. Duffy steppasi edestakaisin ja yritti päästä tönimään Zoen käsivartta turvallaan.

Zoe nyökkäsi ymmärtäneensä ohjeet. Hän tekisi mitä parhaaksi näkisi. Nainen vilkaisi oria vielä kertaalleen, ennen kuin hiljaa huokaisten irrotti innokaan hevosen käytävältä. Suurta päätä sai koko ajan töniä pois, sillä Duffy tuntui yrittävän olla niin paljon tiellä kuin mahdollista. Matka maneesiin tuntui yllättävän pitkältä, sillä ori ehti kolmesti kävellä taluttajansa yli napakoista komennoista huolimatta. Kuinka kovapäinen hevonen saattoi olla? No, ilmeisesti näin kovapäinen. Hän aukaisi maneesin oven, asteli hiekalle ja kääntyi sulkeakseen oven. Orin mielipide oli toinen, sillä Duffy vain jatkoi pyörimistä taluttajan ympärillä. Zoe pysäytti hevosen napakasti ja sulki maneesin oven huolellisesti perässään.
"Älä juokse läpi seinistä", nainen pyysi hiljaa taluttaessaan kimon keskemmäs maneesia, jonka kirkkaat valot tuntuivat epäluonnollisilta ulkona vallitsevaa pimeyttä vasten. Hän napsautti riimunnarun irti riimusta ja peruutti reippaasti sivummalle. Se nyt vielä puuttuisikin, että ori jyräisi hänen ylitseen innossaan päästä riehumaan tyhjään maneesiin, jonka lanattu pinta tuskin näyttäisi näin tasaiselta, kun hevonen olisi hetken kieppunut ympäriinsä.

Duffy jähmettyi hetkeksi paikalleen korvat kääntyillen ja sieraimet dramaattisen ammollaan. Ori pörisi hetken jännittyneenä ja otettuaan muutaman epävarman käyntiaskeleen kuin epäillen vapauttaan, pyrähti liikkeelle lentävässä, joustavassa ja selvästi yksipäiselle yleisölle esiintyvässä ravissa. Se kaartoi orimaisen lihaksikasta kaulaansa ja liiteli eteenpäin paksu, valkea häntä perässä liehuen. Sitten hevonen teki dramaattisen pysähdyksen, kiepahti ympäri ja lensi liikkeelle reippaassa laukassa pää pystyssä ja suuret, vaaleat kaviot hiekkaa lennättäen. Se hidasti vauhtia puolen kierroksen jälkeen irtonaiseen, pyörivään liitoon ja silmäili Zoea kuin huolissaan, ettei nainen kiinnittäisi siihen tarpeeksi huomiota. Hevonen kiersi lähemmäs ja hidasti tanssivaan raviin päätään nakellen.

Zoe seurasi huvittuneena hevosen esitystä, sillä muuksi tuota ei voinut kutsua. Ilmeisesti Duffy nautti yleisöstä, mikä oli kerrassaan upea piirre kilpahevoselle. Kunpa se laittaisi aina parastaan kilpakentilläkin, herra Edgerlyn vuoksi.
"Nauti vapaudestasi, oripoika", nainen naurahti huvittuneena maneesin seisovaan ilmaan. Duffylla oli upeat askellajit, mitä tämän esityksen pohjalta saattoi päätellä. Olisipa se unelma ratsastaa. Hän saattoi jo kuvitella heidät liitelemään nummien yli vaivattomassa, joustavassa ravissa, jonka upea liitovaihe kantaisi heitä eteenpäin. Kunpa herra Edgerly liikuttaisi oriaan aikoina, jolloin hän olisi vapaalla, jotta hän voisi livahtaa katsomon puolelle ihailemaan ratsukon työskentelyä. Zoe ei irrottanut katsettaan orista, sillä halusi tietää tarkalleen, missä hevonen meni ja mitä se teki, ettei ori tosissaan juoksisi läpi seinästä tai tekisi jotain muuta yhtä fiksua.

Se näytti kyllästyneen nopeasti vapauteensa ja ravasi Zoen tykö yrittäen tyrkätä naista voimakkaasti päällään. Charles astui alakatsomoon puhelin edelleen korvallaan, mutta mies halusi nähdä, miten hevonen liikkui. Hän tiesi sen askellajien olevan loistavat. Joku menettäisi päänsä, jos ori ontuisi tai liikkuisi epäpuhtaasti. Siitä ei kuitenkaan näyttänyt olevan pelkoa.

Zoe joutui ottamaan useamman askeleen taaksepäin tullessaan tyrkätyksi. Hevosella oli voimaa, se oli selvä juttu, vaan olisipa sillä myös käsitystä siitä, miten oli tarkoitus käyttää sitä voimaa.
"Hus hus", nainen hätisteli hevosta ja pyöräytti riimunnarua. "Purappas nyt energiaasi, nuori herra", Zoe höpötti hevoselle huomaamatta herra Edgerlyn saapumista. Ehkä hyväkin niin, jotta naisen ei tarvinnut hävetä käymäänsä keskustelua orin kanssa, joka tuntui varsin mielenkiintoiselta tuttavuudelta.

Röyhkeä hevonen väisti riimunnarua muutamalla sivuttaisella raviaskeleella, mutta oli haluton jatkamaan liikuntaa yksin, vaan pyrki lähestymään naista uudelleen ja kihnuttamaan päätään tämän olkavarteen kuin yksityiseen tukipuuhun välittämättä siitä, jos suistaisi ihmisen tasapainosta. Sen käytös, melkein julkea, vaikkakin ystävällinen tapa lähestyä ihmisiä ja tyrkkiä näitä varmisti Charlesin käsitystä siitä, että hevonen tarvitsi rautaista kuria. Oli kai ollut liikaa pyydetty, että hän olisi löytänyt toisen Paddyn.

Zoe tukahdutti huokauksen hevosen lähestyessä uudestaan. Duffy ei selkeästi kerrasta oppinut. Hän tönäisi hevosen pään pois tieltään ja napsautti riimunnarun kiinni metalliseen renkaaseen. Kai hänen pitäisi sitten juosta orin rinnalla, jotta hevonen liikkuisi edes vähän. Jokin Duffyn käytöksessä vain huusi sitä, ettei hevonen pysyisi juoksutettaessakaan omalla ympyrällään vaan tunkisi syliin.
"Äläkä juokse ylitseni", hän mumisi lähtiessään liikkeelle kävellen. Muutamaa askelta myöhemmin hän kiihdytti vauhtiaan yllyttäen hevosta siirtymään raville. Nainen piti katseensa tarkoin hevosessa, jotta pääsisi tieltä pois jos Duffy päättäisi jyrätä yllättäen vasemmalle.

Charles astui maneesin puolelle kuunnellen puolella korvalla selvitystä viimeisimmästä diplomaattisesta kriisistä, katse tiukasti hevosessa. Winter teki viisaan päätöksen juoksuttaa sitä narussa; ilmeisesti hevonen oli jokseenkin ihmisriippuvainen. Ori näytti puskevan lapa edellä ihmistä päin. Mikä rasittava tapa. Mutta se liikkui puhtaasti ja vaivattomasti, mistä mies saattoi olla tyytyväinen.
"Älä pelkää komentaa sitä", Charles totesi ääneen. Hän oli nähnyt tarpeeksi monta hevosenomistajaa, jotka eivät uskaltaneet antaa hevosille rajoja ja syyllistivät hoitajia, jotka tekivät niin. Hän halusi varmistua, että Winter tiesi, että nainen saisi pöllyttää hevosta sen ansaitessa sen.

Jokseenkin ihmisriippuvainen tuntui vuosisadan aliarvioinnilta, jos Zoelta kysyttiin. Hän suorastaan tunsi hevosen jatkuvasti ihollaan, kun ori lähestyi lapa edellä. Miehen toteamus sai naisen heilauttamaan kättään ymmärryksen merkiksi. Hän ei aikonut joutua hevosen raahaamaksi, joten Duffyn olisi paras oppia rajansa tai ori saisi nopeasti kuulla koko joukon mukavasti pärähtäviä kirosanoja. Ei tosin herra Edgerlyn ollessa läsnä. Nainen huitaisi hevosen lapaa riimunnarun päällä, kun ori puski liian lähelle. Aiemmin nähdyn perusteella hän oli varma, että joutuisi tekemään saman uudestaan ennen kuin maneesin kulma tulisi vastaan.

"Miltä se vaikuttaa mielestäsi?" Charles kysyi, kun oli vapautunut puhelusta, ja hevonen oli siirtynyt käyntiin. Miehen närkästynyt katse kertoi, ettei hän pahastuisi brutaalin rehellistä mielipidettä.

Zoe vilkaisi miestä ja sen jälkeen hevosta. Nainen puri huultaan miettiessään vastaustaan ja tönäisi siinä sivussa orin lapaa kauemmas itsestään. Mokomakin katujyrä.
"Luupäältä", hän totesi lopulta rehellisenä. Ehkä hän ei menettäisi työtään moisen vuoksi. "Se on utelias, innokas ja liikkuu upeasti, mutta se vaikuttaa varsin kovapäiseltä käsiteltävältä."

Mies naurahti. Hän oli aina tiennyt, että Winterillä oli loistava hevossilmä.
"Olen tullut samaan johtopäätökseen", hän vastasi raastaen hiuksiaan, jotka halusivat valahtaa otsalle.
"Haluan, että sille tehdään alusta alkaen hyvin selvät rajat."

Hän ei todennäköisesti koskaan tottuisi herra Edgerlyn nauruun, ellei mies yllättäen alkaisi nauraa useamminkin.
"Selvä, herra Edgerly", Zoe nyökkäsi helpottuneena siitä, että sai luvan komentaa hevosta tahtomallaan tavalla. Hän ei tosiaankaan olisi jaksanut sitä, jos joutuisi kohtelemaan Duffya silkkihansikkain silloinkin, kun ori kaipaisi terävää sanaa ja tönäisyä.
"Teen sen mielelläni."

"Kävisitkö seuraavan viikon aikana ostamassa tililläni hevoselle kaikki varusteet, mitä siltä puuttuu?" Charles kysyi vilkaisten kelloaan. Hän ei ollut ehtinyt nukkua kahden elämänsä välillä. Miten hän ehtisi nyt?
"Tulen myöhemmin tänään ratsastamaan sitä", hän ilmoitti. Hän ei halunnut Winteriä hevosen selkään, ennen kuin tietäisi, miten se käyttäytyi täällä ja olisiko se turvallinen naisen ratsastaa. Olisi katastrofaalista menettää korvaamaton hoitaja, mutta Charles ei halunnut myöskään laittaa naista sokkona hevosen selkään. Hän oli omistajana vastuussa, ja hänen olisi kerrottava, mitä hevoselta odottaa.

Zoe vilkaisi miestä ja nielaisi. Olihan hän ennenkin ostanut muiden hevosille varusteita, mutta silloin hänellä oli ollut merkkejä myöten tarkka ostoslista. Vaan eipä hän kai voisi kieltäytyäkään.
"Totta kai käyn", nainen vakuutti painaen mieleensä sen, että kävisi tutkimassa Duffyn varusteita etukäteen oikein ajan kanssa ja kirjottaisi ylös mallit, merkit ja värit kokoineen päivineen, jotta hän löytäisi varmasti sopivia varusteita joukon jatkoksi.
"Selvä, herra Edgerly. Voin laittaa sen teille valmiiksi, mikäli ilmoitatte saapumisestanne hieman etukäteen." Hän tönäisi jälleen kerran orin päätä pois hartialtaan, kun Duffy ilmeisesti meinasi käyttää häntä tukipuuna. Hän ei kaivannut lisää painoa harteilleen, joten hevonen saisi kannatella kaunista päätään aivan itse.

Charles nyökkäsi kiitokseksi ja lähti harppomaan raskain askelin kohti maneesin ovea. Ehkä hän ehtisi nukkuakin muutamia tunteja, ennen kuin palaisi kohtaamaan uuden hevosen. Miehen odotukset eivät olleet kovin korkealla. Oliko hän ollut sokaistunut koeratsastusten aikana?

Myöhemmin samana aamuna

Zoe oli hoitanut Duffyn huolella ja hieronut pitkän matkan tehnyttä herraa hetkisen, ennen kuin nuoren orin kärsimättömyys oli käynyt ilmiselväksi. Nainen oli päättänyt palata pariksi tunniksi nukkumaan, mutta reippailu aamuyön raikkaassa ilmassa takaisin kartanolle vei väsymyksen mennessään. Niinpä hän oli katsonut kisavideota luokasta, jonka voiton Duffy oli (hänen mielestään varsin ansaitusti) napannut itselleen. Olipa se upea hevonen. Sääli, etteivät tallitavat olleet samalla tasolla. Zoe naksautti niskansa ja tunsi lihaksiin hiipineen kireyden hevosen jatkuvasta tönimisestä. Ehkä se tästä, kunhan Duffy kotiutuisi Rosings Parkiin ja hän tottuisi uuteen hevoseen ja muuttuneisiin aikatauluihinsa.
Hän olisi ehtinyt loistavasti nukkua useita tunteja, sillä Tuggyn liikutuksella ei ollut mikään kiire, mutta siitä huolimatta nainen löysi itsensä tallilta yhdeksältä. Ainakin olisi aikaa Mian harjoittamiselle sekä Paddyn rapsuttelulle. Nuori tamma kehittyi kovaa kyytiä ja alkoi pikkuhiljaa saada kiinni siitä, mitä hän milloinkin halusi. Miasta oli oikeastaan kuoriutunut varsin mukava pikkuhevonen. Harjoiteltuaan siirtymisiä urakalla nuoren hevosen kanssa, oli ollut Paddyn harjaus- ja rapsuttelutuokion vuoro. Siinä puuhassa nainen oli edelleenkin, seisten ruunan karsinassa. Ei papurikonkimon kanssa voinut kiirehtiä.

"Huomenta Zoe, oletpa aikaisin liikkeellä", Maybe tervehti seisahtuen Paddyn karsinan vierelle Choven vaaleat, laadukkaalta nahalta tuoksuvat suitset olkapäälleen pujotettuna. Hän oli raahautunut ylös sängystä yöllä pitkäksi venähtäneen Marvel-maratonin jälkeen ja tullut ratsastamaan hänen silmissään häikäisevästi kehittynyttä täysiveritammaa. Harjoittelu oli kovaa, kun kisat lähestyivät: vain vaatimattomat paikallisen ratsastuskoulun harjoituskisat, mutta Maybelle ne tuntuivat vähintään Olympialaisilta.
"Oh, tuliko Ed… Herra Edgerlyn uusi hevonen tänään?"

"Huomenta", nainen tervehti hyväntuulisesti ja kääntyi katsomaan Maybea. Paddykin raotti silmiään kuullessaan ääntä käytävältä. Zoe olisi niin kovin mielellään rapsutellut Duffyakin tähän tapaan, mutta orin käytös oli aiemmin yöllä vakuuttanut hänet siitä, ettei komea kimo jaksaisi seistä pitkiä aikoja paikoillaan rapsuteltavana.
"Tuli", Zoe vahvisti Mayben pohdinnat. "Duffy tuli aamuyöstä. Se vaikuttaa mielenkiintoiselta tuttavuudelta", hän pohdiskeli ääneen. Mielenkiintoinen oli tässä kohtaa tulkittavissa niin monella tavalla, vaan ei hän kehdannut muutaman hassun hetken jälkeen haukkua hevosta luupääksi. Se olisi sopivaa siinä vaiheessa kun hän olisi taistellut viikon orin kanssa siitä, saiko hänen ylitseen kävellä vai ei.
"Mites Chove?" Hän kysäisi vuorostaan tunnistaessaan tytön mukana kulkevat suitset.

"Onko se hieno?" tyttö kysyi innostuen. Oli aina yhtä epätodellista päästä koskettamaan kenttäratsastuslegendoiden legendaarisia hevosia - ja ehkä hän olisi joskus yhtä onnekas kuin Zoe, ja vakuuttaisi jonkun niin vankasti omasta kyvykkyydestään, että pääsisi ratsastamaan niitä kuin omiaan.
"Chove on oma itsensä", hän vastasi olkiaan puolittain kohauttaen, "se kaipaa vähän tuuletusta, joten vien sen maastoon. Mitä sinä olet tekemässä?"

"Se näyttää suoraan satukirjasta repäistyltä", nainen myönsi naurahtaen. Duffy oli kaunis sekä väriltään ja rakenteeltaan, siihen hän oli heti kiinnittänyt huomiota. "Käytöstavoissa on vielä hiomista, mutta videoiden ja saavutusten perusteella siitä on lupa odottaa suuria." Ja hän saisi olla mukana viemässä hevosta tähtiin. Vau. Paddy oli tullut valmiina, täydellisenä hevosena hänen hoitoonsa, mutta Duffyn menestyksestä hän voisi ottaa kunniaa edes muutaman pienen hippusen verran.
"Minun pitäisi opettaa Tuggylle lisättyjä askellajeja", nainen huokaisi aavistuksen synkempänä. "Joten rapsuttelen Paddya." Paddyn läheisyys sentään nosti hänen mielialaansa sen verran, ettei hän raivostuisi työhevoseen heti kättelyssä. Zoe vilkaisi Maybea pohdiskellen.
"Luuletko, että Chove sietäisi seuraa? Ehkä reippaampi maastolenkki saisi maailman jähmeimmän työhevosen muistamaan, että jalkoja pystyy liikuttamaan enemmänkin", nainen kysäisi vaihtaen painoa jalalta toiselle. Hänen tehtävänsä oli opettaa lisättyjä askellajeja, ja kun puomi- ja kavalettityöskentely ei ollut tuottanut hedelmää, kai hänen oli lupa lähteä kentältä testaamaan jotakin uutta? Clifton ei varmasti näkisi asiaa niin, mutta mitä nainen ei tiennyt, se ei aiheuttaisi ylimääräisiä harmaita hiuksia.

"Minä ainakin!" Maybe nauroi helpottuneena siitä, että Zoe tarjoutui mukaan itse ilman, että hänen oli aneltava. Oli omituinen sensaatio joutua roikkumaan muiden perässä vain saadakseen juttukaverin, kun aikaisemmin hänen oli ollut mahdotonta löytää aikaa olla yksin.
"Moneltako olet valmis lähtemään?" tyttö kysyi ja päätti mennä katsomaan satukirjojen hevosta maastolenkin jälkeen. Chove odotti jo karsinassaan, ylpeänä ja närkästyneenä aamupäivänsä keskeytyksestä.

Zoe hymyili leveästi tytölle. Hän lähtisi mielellään mukaan, kun Maybe suhtautui asiaan noin riemulla. Hän taputti Paddyn kaulaa ja vilkaisi kelloaan.
"Vartin päästä, jos Tuggy ei ole sotkenut itseään pahasti", hän totesi nyökäten. Työhevonen oli yleensä varsin siististi tarhassaan, joten toivoa oli, että niin olisi myös tänään. Hän poistui karsinasta rapsuttaen vielä pikaisesti Paddyn otsaa. Papurikonkimo katseli häntä nyreissään. Miksei hän jäänyt rapsuttelemaan pidemmäksi aikaa?
"Olen ripeä", hän lupasi vielä nostaessaan Paddyn loimen käsilleen. Ruuna pääsisi takaisin tarhaan viettämään päiväänsä.

Maybe pyrähti liikkeelle ollakseen sitä myös. Hänellä oli taipumusta unohtua hinkkaamaan vastuuhevosiaan, jotta ne olisivat tahrattomia ja kiiltäviä. Hän tarkasti hevosten jalkoja melkein vainoharhaisesti ennen ja jälkeen ratsastuksen ongelmien varalta. Tyttö ripusti suitset karsinan ovessa olevaan koukkuun, avasi sen eteen lasketun, mustan harjapakin ja pujottautui sisään. Vetosolmulla purppuran ja keltaisen kirjavasta riimusta kytketty täysiverinen katseli ihmistä alas suoraa profiiliiaan ja polki kärsimättömänä takajaloillaan, kun hoitaja ryhtyi harjaamaan hevosen lyhyttä, silkkistä karvaa läpi vielä kerran, ihaillen samalla lämpimän, tummanpunaruskean karvan selviä sävyeroja ja punertavia papurikkotäpliä. Hän kampasi kiiltävän, ratsumittaisen harjan ja nyppi huiskivasta, tasaiseksi leikatusta hännästä satunnaiset heinänkorret, ennen kuin nosti vaalean estesatulan hevosen selkään. Sovitettuaan huovan kanssa sävy sävyyn istuvat, purppuraiset suojat tamman jalkoihin, hän painoi kypärän päähänsä ja lähti taluttamaan tammaa tallipihalle. Hän voisi verrytellä, jos Zoe ei ollut vielä valmis. Tulisydäminen täysiverinen tanssi ohjien päässä korvat takakenossa ja kengät kivetyllä pihalla kipinöiden, kun Maybe valmistautui kiipeämään satulaan.

Zoe loimitti Paddyn reippaasti ja lähti viemään ruunaa tarhaan. Onneksi Paddy kulki niin nätisti rinnalla, toisin kuin uusi ori, joka oli kiilannut hänen päälleen monia kertoja. Hän kiisi tallin läpi pitkin askelin jätettyään Paddyn laitumelle. Tuggy oli siistissä kunnossa, kuten hän oli olettanutkin. Hän raahasi orin sisään talliin, mutta muisti viimehetkillä kääntää hevosen ympäri ennen ovista astumista. Ori oli kiskonut Oliveria turhan usein tammakäytävän puolelle, eikä hän tosiaankaan aikonut olla retuutettavana. Hän oli saanut siitä tarpeekseen Duffya juoksuttaessaan, joten he peruuttivat talliin ja kääntyivät siitä orikäytävälle. Tuggy kulki leppoisasti karsinaansa asti. Hän harjasi tummanruunikon nopeasti, selvitti pahimmat takut harjasta ja hännästä ja nosti sen jälkeen kinuskinsävyisellä satulahuovalla varustetun satulan hevosen puhtaaseen selkään.
"Tänään käydään maastossa", hän kertoi hevoselle kiristäessään vyötä. Hän todella, todella toivoi, että turrutettu hevonen löytäisi venyvyytensä. Kentällä tulokset olivat olleet surkeita. Hän sai kyllä hevosen venyttämään askeltaan ja kokoamaan sitä, mutta se oli kaukana näyttävästä lisätystä ravista tai laukasta. Hän sujautti suojat hevosen jalkoihin kaiken varalta ja tarkisti suitsien soljet, ennen kuin lähti orin kanssa tallipihalle. Hevonen seisoi maltillisesti paikallaan, kun hän ponnisti selkään. Zoe vilkuili ympärilleen. Hän oli varma, että Maybe oli jo ehtinyt Choven kanssa ulos… Ah, tuolla. Nainen kannusti irlannintyöhevosen täysiverisen suuntaan.
"Chove näyttää omalta itseltään", hän kommentoi hyväntuulisesti katsellessaan tulista tammaa. Tuggyssakin voisi olla enemmän sitä jotakin. Nyt hevonen tuntui turhankin persoonattomalta.

"Se on", Maybe vastasi kevyesti hengästyneenä, kahmaisi ohjat toiseen käteen ja ponnisti satulaan, kun Chove seisoi aloillaan sekunnin. Tyttö sujautti jalustimet jalkoihinsa, kokosi ohjat ja kannusti messinkistä nivelkuolainta jäystävän täysiverisen eteenpäin.
"Onko sinulla toivetta lenkistä?" hän kysyi ja taputti hevosen lämmintä, silkkistä kaulaa.

"Ei ole, muuta kuin ettet jää odottelemaan meitä", Zoe totesi pienesti naurahtaen. Ehkä lenkkiseuran katoaminen horisonttiin saisi Tuggyn esittämään parempia askellajeja. Toivoa sopi, sillä häneltä alkoi olla ideat lopussa ja olisi kerrassaan hävettävää, jos hän joutuisi kääntymään valmentajien puoleen. Hän piti Tuggyn reilun välimatkan päässä Chovesta, ihan vain varmuuden vuoksi, vaikka ratsastaessa ori tuntuikin keskittyvän enemmän ihmisiin kuin tammoihin.
"Miltä Chove on viimeaikoina tuntunut?" Zoe kyseli uteliaana.

"Se on oma itsensä", Maybe vastasi pohtien, millainen tamma oli muille, "sillä on hyviä ja huonoja päiviä. Välillä se kehittyy huimaa vauhtia ja on aivan mahtava ratsastaa, ja välillä tuntuu, että se tappelee jokaista pyyntöäni vastaan." Chove tanssahteli vähän Tuggyn edellä, takaosa siirtyen sivulle ja musta häntä hulmuten navakassa, kosteassa tuulessa.
"Miten luulet, että Tuggy suhtautuisi kiipeilyyn ja epätasaiseen maastoon?" tyttö kysyi vilkuillen olkansa yli.

"Sellaista se hevosten kanssa on", Zoe myönsi päätään pienesti pudistellen. Olisipa aina pelkkiä hyviä päiviä, mutta tässä maailmassa moinen iei ollut mahdollista. Hän vilkaisi arvioiden hevosen hörössä olevia korvia käydessään läpi treeniohjelmaa, jota heidän oli tarkoitus suorittaa tänään. No, pieni jousto silloin tällöin ei voinut tehdä pahaa.
"Tekee sille varmasti hyvää", hän vastasi Mayben kysymykseen. Nainen epäili, ettei Oliver tai Clifton kumpikaan käyneet hevosen kanssa vaikeilla reiteillä; ensimmäinen siitä syystä, ettei pysynyt kunnolla hevosen selässä tasamaallakaan ja jälkimmäinen sen takia, että arvosti enemmän pilkunviilausta kentällä.
"Olette edistyneet Choven kanssa paljon, ja pian pääsette näyttämään sen kaikille."

Maybe todella toivoi niin. Hän väläytti Zoelle olkansa yli epävarman hymyn, ja keskittyi sitten leikittelemään kuolaimella herkistääkseen kuumalta tuntuvan ratsun avuilleen ja läsnäololleen jo alkulenkistä. Hän antoi tamman kävellä jonkin aikaa tallille johtavaa soratietä, ennen kuin osoitti tien oikealla laidalla enemmän tai vähemmän loivasti nousevaa, metsäistä rinnettä. Hän kävi mielellään rymyämässä Chovella silloin kun vain uskalsi: hän uskoi sen parantavan tamman tasapainoa ja kehittävän erilaista lihaksistoa kuin vain tasaisella kentällä liikkuminen. Chove keskittyi myös huomattavasti enemmän jalkoihinsa kulkiessaan epätasaisessa, rehevässä metsässä, minkä tyttö toivoi välittyvän joku päivä estetyöskentelyyn. Hän pidätti kevyesti ja käänsi hevosen kohti vetistä, syvää ojaa, joka erotti tien rinteestä. Täysiverinen ponnahti vaivattomasti sen yli ja lähti kiipeämään ylös talven nuupauttaman kasvillisuuden ja paksun lehti- ja neulasmaton peittämää rinnettä pitkin, varmoin askelin takaosa aktiivisesti ponnistellen, kun Maybe nousi kevyeen istuntaan tamman sään päälle.

Zoe seurasi edellä ratsastavan tytön esimerkkiä ja alkoi herätellä Tuggya omille avuilleen. Työhevonen liikkui tasaisin, pehmein käyntiaskelin ja kantoi itseään suorastaan ihailtavassa asennossa. Zoe toivoi, että jonakin päivänä hevonen osaisi liikkua rennommin, vaikka suoraan sanottuna laiskasti. Nyt se tuntui niin automaatilta, että selässä oli suorastaan tylsää. Toki hevonen näytti upealta kulkiessaan kaula kaarella maastossakin, mutta hän epäili, ettei ori käyttänyt kunnolla selkäänsä vaikka hyvältä näyttikin. Hän kannusti hevosta eteen ja teki aika ajoin pieniä pidätteitä, kun yritti leikitellä orin askelilla. Sillä ei tuntunut olevan suurta vaikutusta. Tuggy pärskähti ja heilautti päätään, mutta hyppäsi napakamman pohkeen jälkeen ojan yli. Zoe nousi tottuneesti jalustimille ja tasapainotti itsensä orin suuriin askeliin, kun hevonen ponnisteli mäkeä ylös. Ehkä hänen pitäisi vihjata Oliverille, että tällainen työskentely voisi jatkossakin tehdä hyvää hevoselle. Cliftonin kanssa oli turha yrittää moista, sillä nainen kertoi auliisti monikymmenvuotisesta hevoskokemuksestaan.

Maybe ohjasi Choven välillä suuremman risun tai pusikon yli, mikä sai tamman astumaan huolellisesti pienenkin esteen yli. Tamma oli liian ylpeä laahatakseen jalkojaan. Kun aluskasvillisuudesta löytyi selvempi, neulasten peittämä polku, tyttö kannusti tamman raviin. Se nakkasi päätään pärskähtäen ja ponnisteli ylös mäkeä ravissa. Joskus Maybe pelkäsi, että oikeasti hajottaisi hevosen, mutta ainakaan Corinne ei ollut tähän mennessä sanonut mitään kielteistä hänen harjoittelumenetelmistään. Hän vilkaisi olkansa yli aina luottaessaan, ettei Chove suistaisi häntä selästään.
"Mitä sinulle kuuluu?" hän huhuili Zoelle, jota tuntui olevan mahdotonta oppia todella tuntemaan, kun kuulumisistaan, saati tunteistaan puhuminen vaikutti olevan aivan vieras harrastus.

Zoe ihaili takaapäin kaunista täysiveritammaa, joka tosiaan osasi liikkua näinkin epätasaisessa maastossa. Tuggy rymisteli useammankin kerran puskista läpi ja lähes kompuroi jalkoihinsa yrittäessään löytää helpointa ja tasaisinta tapaa ylittää matalat esteet. Naisen teki mieli kääntää ratsu saman tien ympäri ja ravata tallille. Tästä ei tulisi mitään, kun työhevonen oli niin toivottoman typerä.
"Ihan hyvää", nainen vastasi kuuluvalla äänellä yrittäen varsin tuloksettomasti houkutella Tuggysta esille reippaampaa ravia. Ori pidensi askeltaan vain aavistuksen työntäessään itseään mäkeä ylös kaksitahtisessa askellajissa. "Mian kanssa sujuu hyvin, jopa niin hyvin, että ajatus sen myymisestä aiheuttaa haikeutta", hän tunnusti. Zoe ei ollut ottanut huomioon sitä, miten angloarabiin voisi kiintyä näiden kuukausien aikana.

Maybekin tunsi haikeutta ajatellessaan Mian myyntiä.
"Ehkä… Ehkä voisit pitää sen?" hän ehdotti varovasti ja pidätti Choven käyntiin, kun mäki tasottui. Hän myötäsi ohjalla ja antoi hevosen etsiä parhaan reitin muhkuraisessa, risukkoisessa maastossa. Se asetti huolellisesti jalkojaan ja painoi päätään tasapainottaessaan menoaan. Maybe kääntyi katsomaan taakse satulassa ja tutkaili Zoea.
"Ei kai sinun ole pakko myydä Miaa?"

Zoe huokaisi hiljaa. Se oli pelottava ajatus, joka oli muutaman kerran eksynyt hänenkin mieleensä. Hän oli joutunut torjumaan sen kerrasta toiseen. Hän ei voisi pitää Miaa, ei ikuisesti. Hänen olisi pakko myydä hevonen, jotta hän voisi toteuttaa muut unelmansa. Hän hymyili surumielisesti Maybelle ja pudisti pienesti päätään.
"Ei minulla ole varaa omistaa sitä vuosia", hän vastasi harteitaan pienesti kohauttaen. Hänellä oli nyt rahaa, mutta pienenkin vastoinkäymisen jälkeen jokaikinen punta olisi mennyttä. Hän ei voisi ottaa sitä riskiä, ei nyt, kun oli niin lähellä mahdollisuutta jatkaa opintojaan. "Jos se loukkaantuisi muutamaa pintanaarmua pahemmin, ei minulla olisi varaa hoitaa sitä kuntoon. Tarvitsen jokaisen liikenevän kolikon, jos aion lähteä opiskelemaan."

"Herra Edgerly varmaan maksaisi, mitä tahansa pyydät", Maybe ehdotti, "ja eikö Mia olisi arvokkaampi vähän vanhempana ja osaavampana?"

Zoe vilkaisi Maybea huvittuneena. Hän, pyytämässä herra Edgerlyltä almuja? Ei, se olisi ennenkuulumatonta. Ei hän voisi, ei ikinä. Mies maksoi jo nyt ruhtinaallisesti Paddyn hoidosta. Hän ei voisi pyytää enää puntaakaan enempää. Tästä eteenpäin hän suuntaisi kaiken rakkautensa Paddyyn ja yrittäisi pitää punarautiaan tammansa vain etäisenä hevostuttavana.
"En voisi pyytää herra Edgerlyä maksamaan Mian ylläpitoa", nainen vastusti päätään pudistellen. Hän selviäisi itse. "Olisi, totta kai. Mutta sen kouluttaminen pidemmälle vaatisi enemmän aikaa, useamman kuukauden tallivuokria, valmennuksia, kengityksiä, kilpailustartteja ja ties mitä muuta. Ei minulla ole varaa siihen. Koulutan Mian niin pitkälle kuin pystyn seuraavien kuukausien aikana ja sen jälkeen…", Zoen puhe hiipui loppua kohden. Sen jälkeen hän myisi tammansa. Nyt kun hän vielä voisi sanoa saman ääneen. "Sen jälkeen etsin jonkun, joka osaa viedä sen vielä pidemmälle."

Maybe kääntyi takaisin eteenpäin ja kumartui oksien alta. Hänestä olisi kamalaa, jos suloinen Mia lähtisi. Tamma oli herttainen, kertakaikkisen herttainen. Hän olisi halunnut väittää vastaan, mutta kuka hän oli riitelemään Zoen logiikan kanssa? Hänelle rakkaus voitti rahan, mutta ehkä se ei ollut hyvää argumentointia naisen mielestä. Hän oli löytänyt keinon opiskella työn ohessa, ja vaikka hän oli kieltäynyt huoneesta setänsä kartanossa, ei hän ollut osannut kieltäytyä avusta tutkinnon maksamisessa. Huono omatunto soimasi häntä aina, kun hän muisti, etteivät Fairchildit kylpeneet rahassa: valtavan kilpatallin ylläpito ja laajentaminen söivät siniveristenkin varat. Hän oli päättänyt, että seuraavan tutkinnon hän kustantaisi kokonaan itse.
"Minun tulee ikävä Miaa", hän tyytyi sanomaan surkeana. Hän ei halunnut erota tärkeistä ihmisistä ja eläimistä.

Zoe painoi katseensa Tuggyn mustaan harjaan, jota oli huomaamattaan punonut sormiensa ympärille. Hän ei halunnut ajatella Mian tulevaisuutta, sillä se sai hänet poikkeuksetta tuntemaan olonsa epäonnistuneeksi. Hän ei ollut onnistunut kouluttamaan hevosta nopeasti ja myymään eteenpäin, kuten alkuperäinen suunnitelma oli ollut, mutta nyt hän ei myöskään pystynyt pitämään hevosta omanaan, kuten olisi toivonut. Yritti hän kääntää asiaa miten päin tahansa, hän oli siltikin epäonnistunut.
"Minunkin", hän myönsi hiljaisen huokauksen kera. Hän oli tehnyt parhaansa pitääkseen tamman etäisenä ja kaukaisena, vaan kuukausien myötä herttainen tamma oli onnistunut luikertelemaan tiensä korkeimpienkin suojamuurien ohitse. Sen myyminen tuntuisi kamalalta, aivan varmasti, mutta hän ei keksinyt muutakaan keinoa. Hän ei voisi anella rahaa muilta, eikä hän voisi luopua unelmistaan koulutuksensa suhteen. Hänen olisi valittava kahden tärkeän asian väliltä, ja valitettavasti päätös ei ollut Mialle suotuinen.
"Jos vain voisin, pitäisin sen mielelläni, mutta", hän kohautti voimattomana harteitaan. "Kuka tietää, ehkä joku Rosings Parkin asiakkaista haluaa ostaa sen."

"Herra Edgerly varmaan ostaisi sen ja pitäisi sitä sinulle", tyttö ehdotti ja nojasi hartioillaan taakse, kun Chove laskeutui kiemurtelevaa polkua loivaan alamäkeen. Se johdatti heitä pienen laakson pohjalle, jossa kevään myötä leveäksi paisunut puro pulppusi kohti Devil's Wateria, Rosings Parkin maiden poikki virtaavaa jokea.
"Hänhän on ilmaissut sinun olevan korvaamaton, eikö? Ja hänellä ei ole pulaa rahasta?"

Zoe pudisteli päätään. Hän ei riskeeraisi työtään Paddyn ja Duffyn hoitajana ja liikuttajana anellakseen lisää rahaa. Herra Edgerlyllä varmasti oli enemmän kuin riittämiin rahavaroja, mutta se ei silti tarkoittanut, että olisi oikein pyytää yhtään enempää. Mies maksoi jo nyt niin avokätisesti, että hän tunsi välillä olonsa huonoksi katsoessaan pankkitiliään. Ei hän tehnyt riittämiin töitä ansaitakseen moiset summat.
"Ei, se ei käy", hän lopulta totesi nieleskellen epävarmuutta äänestään. Hän oli hyvä hevosenhoitaja ja taitava ratsastaja, minkä takia hän sai ratsastaa Paddya. Oli typerää tuntea olonsa toistaitoiseksi. "Vaikka hänellä olisi koko valtion rahavarat käytössään, ei siltikään olisi oikein pyytää häntä maksamaan hevoseni kuluja. Paddy oli aiemmin kaikki mitä tarvitsin, ja Paddy tulee olemaan sitä jatkossakin. Mia saa hyvän kodin muualta." Surkeaa oloa ja syyllisyyttä se ei poistaisi, mutta hän pääsisi siitä yli jossakin kohtaa. Hänen olisi pakko, koska elämä jatkui vaikka hevoset vaihtuivat.

Maybe painoi katseensa ja kannusti Choven päättäväisesti yli purosta. Tamma mieluummin hyppäsi kuin kasteli jalkansa ja jatkoi reippaassa käynnissä sen toisella puolen. Kiemurtelevat metsäpolut ja mielialan mukaan puiden lomassa suunnistus olivat yleensä kuin piristysruiske Maybelle, mutta Mian ilmeisesti ehdoton myyntituomio latisti hänen mielialaansa. Kai se oli välttämätöntä. Ainakin hän saattoi luottaa siihen, ettei Corinne ollut myymässä Chovea, eikö niin? Hän suoristi tamman mustan, ratsumittaisen harjan kurittomasti väärälle puolelle karanneet suortuvat ja vilkaisi silmäkulmastaan takana tulevaa ratsukkoa.
"Haluatko mennä nummelle?" hän kysyi hieman liioitellulla pirteydellä yristäessään karistaa masentavat ajatukset harteiltaan.

Zoe joutui muutaman kerran napauttamaan Tuggyn kylkiä terävämmin, ennen kuin ori päätti loikata puron yli yllättävän notkeasti työhevoseksi. Ei hevosen hyppy vetänyt vertoja Paddyn sulavuudelle, mutta ei Tuggykaan aivan toivoton ollut. Ei hän ymmärtänyt, miksi joku innostui moisia hevosia kilpailuihin viemään, mutta eipä se häneltä poiskaan ollut. Kaiketi.
"Mennään vaan", nainen vastasi yrittäen imeä Mayben pirteyttä itseensä. Hän ei halunnut olla jatkuva huonojen uutisten tuoja ja suu mutrussa kulkija, mutta viime aikona hänestä oli tuntunut, ettei hän muuta tehnytkään. Maybe, ihana iloinen Maybe, yritti aina löytää kaikesta hyviä puolia ja nauttia joka hetkestä, samalla kun hän vain valitti ja narisi. Pitäisi ehdottomasti ryhdistäytyä, ennen kuin nuorempi veisi pirteän energiansa muualle.
"Joko sinulla ja Chovella on kilpailuja tiedossa?" Zoe kysäisi yrittäen samalla herätellä Tuggya liikkumaan edes hieman notkeammin. Ori tuntui painavan samanpituisella askeleella oli edessä sitten kiviä, juuria, kuoppa tai tasamaata. Clifton vielä kehtasi väittää hevostaan loistavaksi maastoratsuksi! Luoja sentään. Mitä ihmettä hevoselle oikein pitäisi tehdä, jotta sen saisi käyttämään liikeratojaan monipuolisemmin?

"Ensi viikolla", Maybe vastasi ja istui syvemmälle satulaan, kun Chove sähköistyi puiden lomasta pilkottavasta nummimaisemasta. Tyttö yritti pitää äänensä välinpitämättömänä, mutta toiveiden paisuttama jännitys paistoi läpi. Hevonen oli upea. Se loistaisi varmasti.
"Entä sinulla ja Mialla?" hän kysyi olkansa yli ja teki pehmeitä pidätteitä. Täysiverinen nosti päätään ja kokosi itseään ylemmäs ja ylemmäs voidakseen jatkaa hidastamatta. Se tiesi, että nummilla usein laukattiin. Se halusi laukata.

Zoe nyökkäsi pienen hymyn kera. Ensi viikolla, vau. Huolisikohan Maybe hänet mukaan? Pitäisi ehdottomasti kysyä.
"Pärjäätte varmasti upeasti", nainen vakuutti pehmeästi. Hän todella uskoi Mayben ja Choven kykyihin yhdessä. Hän oli nähnyt, miten paljon täysiverinen oli kehittynyt, joten olisi ollut typerää odottaa mitään muuta. Ensimmäiset kisat olivat tosin ensimmäiset kisat, ja niissä tuppasi menemään asioita enemmän mönkään kuin oikein, mutta ei se ollut niin tarkkaa.
"Ei vielä muutamaan viikkoon", nainen vastasi omalta osaltaan. Hän oli selaillut läheisten ratsastuskoulujen kisakutsuja, mutta milloin milläkin verukkeella jättänyt ilmoittautumatta. Ei hän halunnut mennä nolaamaan itseään kilpailuihin ennen kuin hevonen olisi niin valmis kuin vain mahdollista. "Mutta emmeköhän mekin pääse pian kisataipaleen alkuun."

"Voin lähteä kisahoitajaksesi", Maybe tarjoutui välittömästi ja silitteli lämpimän tummanpunaruskeaa, papurikkokuvioinnin kirjomaa kaulaa.
"Laukataanko hetki?" hän kysyi. Se oli varmasti huonoa ratsastusta: antaa hevosen pitää päänsä, sortua raisuihin laukkapätkiin ja sitä rataa, mutta… Maybekin rakasti nummineliä, ja Chove keskittyi paljon paremmin, kun sai vähän purkaa höyryjä välillä.

"Totta kai saat tulla mukaan jos vain haluat", Zoe vakuutti iloinen, joskin yllättynyt hymy huulillaan. Hän ei missään nimessä kieltäisi Maybea lähtemästä mukaan, jos toinen haluaisi tulla. Ei hänellä ollut mitään sitä vastaan.
"Laukataan", hän vahvisti nyökäten ja herätteli työhevosta laukkaa varten. Siinä missä Chove näytti keränneen kierroksia, Tuggy vaikutti juuri yhtä raukealta kuin aiemminkin. Orilla ei ollut mihinkään kiire. "Joudutte varmaan odottelemaan meitä, mutta tulemme kyllä perästä", Zoe vielä lohkaisi pienen virneen kera. Chove jättäisi raskaamman Tuggyn armotta nielemään pölyä.

Maybe nauroi ja keskittyi sitten tammaan. Hän piti aina tarkasti huolta siitä, että nosti laukan vasta sitten, kun hän oli siihen valmis. Chove eteni vauhdilla hänen allaan, tanssahdellen sivuttain ja viskoen päätään terävästi korskuen. Se tuntui hallitsemattomalta energialta, sytytetyltä ruutitynnyriltä, mutta Maybe rakasti tunnetta. Täysiverisen selässä istuminen sai adrenaliinin pumppaamaan hänen suonissaan. Samoin se teki nyt. Avoin, loivasti kumpuileva maisema heidän edessään veti häntäkin puoleensa. Tyttö kuitenkin pyysi päättäväisesti Chovea kävelemään, kunnes se käänsi korvansa häntä kohti ja laski päätään. Vasta sitten hän kietoi kätensä sen harjaan ja hipaisi sen kylkiä pohkeillaan. Täysiverinen syöksyi vauhtiin. Maybestä tuntui kuin ilmavirta löisi hänet alas satulasta, ja tyttö nousi jalustimille painuen matalaksi hevosen kaulaa vasten. Kirpeä alkukevään ilma sai veden virtaamaan silmistä ja valkean ponihännän lepattamaan villisti kypärän alta. Luoja hän rakasti tätä hevosta. Maisema sulautui sumeaksi värien virraksi ja hengittäminen tuntui haasteelta. Sydämen syke hakkasi päässä ja veri kohisi korvissa. Mikä mahtava tunne! Chove lensi polkua eteenpäin lihakset työskennellen rytmikkäästi, hengittäen vaivattomasti. Sillä olisi varmasti upea nelistää ilman satulaa. Ajantajunsa menettänyt tyttö ei ollut varma, kauanko hän oli lentänyt, ja ryhtyi vastahakoisesti pidättelemään vastahakoista hevosta, ennen kuin se alkaisi hengästyä. Sitten hän käänsi sen ympäri ja ravasi takaisin tulosuuntaan liittyäkseen jälleen Zoen ja Tuggyn seuraan. Punaposkinen tyttö tunsi olevansa pyörällä päästään. Kuka tarvitsi huumeita kun hevoset olivat olemassa?

Zoe naurahti kuullessaan Mayben naurua. Ilmeisesti tytön loppumaton pirteä energia oli yhtä tarttuvaa kuin iloinen nauru. Hän herätteli Tuggya ja valmisteli hevosta siirtymiseen pienillä tehtävillä. Tuggy tuntui vain odottavan lupaa valmiina reagoimaan, vaan itsekseen hevonen ei tekisi mitään. Jonkun toisen kohdalla hän olisi voinut ihailla hevosen varmuutta ja luotettavuutta, mutta Tuggyssa nämä piirteet menivät niin yli, että hevonen tuntui yhdeltä puukalikalta. Ori oli yhtä ennalta-arvattava kuin maassa makaava kaatunut puunrunko. Hän napautti laukkapohkeet tamman jäljessä ja pyysi heti alusta alkaen neliä hevoselta, joka osasi (jostakin hänelle täysin käsittämättömästä syystä) siirtyä neliin pyynnöstä oli ympäristö mikä tahansa. Hevonen nelisti tasaisin, varmoin askelin. Okei, ehkä tällaisina hetkinä Clifton oli oikeassa puhuessaan orin maastovarmuudesta. Chove otti etumatkaa huomattavalla tahdilla, vaan Tuggya se ei tuntunut häiritsevän. Zoe päätti siitä huolimatta käyttää tilannetta hyödykseen: hän naputteli hevosen kylkiä pohkeillaan ja kannusti istunnallaan oria kirimään vauhtiaan. Tuggy haparoi hetken askeleensa kanssa, mutta venytti sitä sen jälkeen. Hän kehui hevosta, vaan hetkeä myöhemmin kannusti uudestaan. Kyllä työhevoselta vielä löytyisi enemmän laukkaa, jos vain osaisi pyytää. Ori venytti kuuliaisesti askeltaan sieraimet suurina maiseman halki kiitäessään. Suuret kaviot rummuttivat maata voimalla, joka sinkosi multapaakkuja kauas taakse. Ehkä Tuggyssakin oli puolensa, joita hän ei tosin kentällä hevosesta saanut esille. Oliver oli heistä kahdesta onnekkaampi, jos aivan rehellisiä oltiin. Hän istui syvälle satulaan ja pidätti Tuggyn kolmitahtiselle harjoituslaukalle. Hän hämmensi hevosta oikein toden teolla pyytäessään vain hetkeä myöhemmin Tuggylta lisää vauhtia ilman että hän mukautti istuntaansa. Ori haparoi jälleen kerran askelissaan, mutta hitaasti laukka lähti venymään pituutta. Oho, hevosestahan oli johonkin. Hän kehui oria ääneen ja taputti voimalla lihaksikasta kaulaa. Puupää oli vihdoin tajunnut, mitä hän oli yrittänyt jo viikkoja. Nainen pidätti orin raville ja kevensi hymyillen Chovea ja Maybea kohti.
"Teillä riitti vauhtia", hän naurahti silitellen tyytyväisenä Tuggyn kaulaa. Tämän päivän harjoitusmateriaali oli nyt käyty läpi, joten maastoilu oli kaikin tavoin sallittua.

"Chove on upea", Maybe huokasi haaveikkaasti ja vain aavistuksen anteeksipyytävästi hymyillen ja taputti hevosen kostunutta kaulaa. Se korskahteli kuin haluten jatkaa hurjaa menoa. Tyttö pyöräytti sen ympäri ja teki pehmeitä pidätteitä, kun täysiverinen kiihdytti vauhtia.
"Miten Tuggyn kanssa sujui?" hän kysyi ja katsoi työhevosta olkansa yli. Se oli tavattoman komea, ja muistutti häntä isän vanhasta ratsusta. Se oli haudattu Mooresideen, ruunan laitumella kasvavan männyn juurelle.

Zoe hymyili. Hän tiesi tunteen. Paddy oli myös upea. Ruunan kanssa hän tunsi lentävänsä silloinkin, kun he vain ravasivat rauhallisesti alamäkeen. Maailmassa oli niin paljon upeita hevosia, ettei hän ollut uskoa onneaan, kun sai ratsastaa muutamaa ja seurata vielä useampaa läheltä.
"Se keksi vihdoin, että pystyy liikuttamaan jalkojaan enemmän eteen", nainen naurahti toisella kädellä orin kaulaa taputellen. Hevonen liikkui kaula kaarella kuin kouluradalla, vaan se nyt oli Tuggyn perinteinen asento, mitä ikinä tehtiinkään. Hevonen oli joiltain osin kuin suoraan ratsastuskoulusta tuotu automaatti, joka teki mitä edessä tehtiin ja oli tyytyväinen possujunassa näyttäessään hyvältä.
"Ehkä se ei ole aivan toivoton. Kunhan se vielä kentälläkin muistaisi, mitä se pääsi tänään kokemaan."

"No hyvä", Maybe nauraa kehräsi ja olisi halunnut käydä taputtelemassa hevosta kehuna sillekin, mutta Chove ei arvostanut läheistä tuttavuutta muiden hevosten kanssa - eikä olisi paras idea tuoda tammaa tallin testosteronikuninkaan turvalle. Niinpä hän vain kurotti kättään puolittain henkisenä kohteliaisuutena.
"Milloin pääset ratsastamaan herra Edgerlyn uutta hevosta?"

Zoe nauroi tytön mukana. Kyllä, tämä oli ehdottomasti hyvä asia. Hän saisi vielä kaivettua lisättyjä askellajeja orista, vaikka se jäisi viimeiseksi asiaksi, mitä hän elämässään saisi aikaan.
"Kunhan herra Edgerly on ensin itse tutustunut ostokseensa paremmin", Zoe vastasi malttamattomuutta äänessään. Hän halusi ehdottomasti päästä tutustumaan uuteen kimoon, joka odotti tallilla. Millainenkohan ori olisi maastossa? Toivottavasti yhtä maastovarma kuin Paddy, eikä mielellään kovin vauhdikas, tai heidän rauhallisista kuntolenkeistään tulisi pian kädenvääntöä.
"Hän haluaa varmasti tietää, mitä hevosen kanssa on ensimmäisenä tehtävä, ennen kuin päästää minua Duffyn selkään. Kunhan hän saa otteen treenitarpeista, pääsen varmasti tekemään tuttavuutta oriin selästä käsin."

"Millainen Mia on muuten maastossa?" Maybe kysyi tajutessaan, että oli lähinnä nähnyt naisen ja tamman kentällä ja maneesissa. Polku kiemurteli tallia kohti ja lähestyi vähitellen tallialuetta ympäröivää metsää; sekä hevonen että ratsastaja hidastivat aina askeltaan sen lähestyessä kuin eivät olisi halunneet lenkin päättyvän.

"Emme ole käyneet kuin kävelemässä", Zoe tunnusti katse Tuggyn harjaan painuen. Hän ei ollut kehdannut lyöttäytyä muiden seuraan omalla vapaa-ajallaan, eikä Miaa voinut viedä yksinään, sillä tamma jäykistyi kauhusta heti kun tallirakennus jäi taakse. Hän vilkaisi Maybea yrittäen hymyillä kuin asialla ei olisi suurtakaan merkitystä.
"En viitsi lähteä sen kanssa yksinään, sillä se säikkyy jo taluttaessa vähän kaikkea. Viimeksi se pysähtyi tuijottelemaan kantoa, jonka päällä kasvoi sieni, eikä suostunut ohittamaan sitä ennen kuin oli vartin saanut ihmetellä."

"Minä voin lähteä mukaan!" Maybe tarjoutui välittömästi. Hän rakasti maastoilua ja halusi, että Mia saisi siitä osansa. Hän ei halunnut tamman lähtevän, mutta ehkä sen myyntikin helpottuisi, jos tamma olisi tottuneempi erilaisiin asioihin, liikennevarma ja mukava maastoratsu.

"Voisitko?" Zoe kysyi yllättyneenä, mutta toiveikkuutta äänessään. Hän ei ollut kehdannut pyytää toiselta enää yhtään enempää apua Mian kanssa, sillä Maybe oli tehnyt jo enemmän kuin oman osansa. Hänen pitäisi tosissaan käydä läpi vanhoja koulukirjojaan ja etsiä joku mielenkiintoinen ja vielä edes siedettävässä kunnossa oleva opus Mayben riemuksi. "Siitä olisi paljon apua. Kiitos, olet kultainen."

Maybe huitaisi vähätellen kättään. Zoe tuntui luulevan, että ratsastaminen oli hänelle jonkinlainen taakka, vaikka hän olisi voinut elää sillä. Hän löysäsi Choven ohjaa, kun ratsukot sukelsivat puiden lomaan ja lähestyivät tallia. Se venytteli kaulaansa ja käänteli korviaan lajitovereiden ääniä kohti.
"Onko herra Edgerly tulossa tänään ratsastamaan uutta hevostaan??" hän kysyi, kun kumartui halaamaan täysiverisen kaulaa ja laskeutui sitten satulasta kivetyllä tallipihalla.

Zoe ei koskaan ymmärtäisi Mayben valmiutta auttaa missä tahansa, milloin tahansa. Tuollaisella asenteella Maybe pääsisi vielä pitkälle hevosmaailmassa, jos vain haluaisi kiertää vaikka kisahoitajana ympäri Eurooppaa.
"On", nainen vahvisti taputtaessaan Tuggyn kaulaa. Ainakin ori oli kantanut hänet turvallisesti perille asti, jos ei muuta. Hän laskeutui selästä ja nosti tottuneesti jalustimet Maybea silloin tällöin vilkuillen. "Ajattelin jäädä katsomaan. Duffy vaikutti mielenkiintoiselta tapaukselta, kun juoksutin sitä aamuyöllä."

"Saanko minäkin?" tyttö kysyi, vaikka toivoi, ettei varsinaisesti tarvitsisi lupaa. Hänelle ei ollut määrätty siksi sunnuntaiksi valmennusavustuksia, mutta hän oli jäämässä katsomaan valmennuksia joka tapauksessa. Hän löysäsi tamman satulavyön, nosti jalustimet ja ohjat pois kaulalta, ennen kuin lähti täysiverisen kanssa talliin. Sen purkaminen kävi nopeammin kuin laitto, sillä Maybe halusi päästä katsomaan satukirjojen hevoseksi povattua ratsua. Hän riisui Choven varusteista, harjasi sen tunnollisesti ja tarkasti jalkojen kunnon vainoharhaisella huolella ennen kuin pujautti tamman karsinaansa kuivattelemaan ja päiväruokia odottamaan. Sitten hän etsi Zoen taas käsiinsä toivoen, ettei nainen hermostuisi hänen jatkuvaan läsnäoloonsa.

"Totta kai", Zoe lupasi, vaikka eihän se tarkkaan ottaen hänen vallassaan ollut. Mieluusti hän katselisi Duffyn ja herra Edgerlyn treenejä yhdessä Mayben kanssa. Mistä sitä ikinä tietäisi, vaikka tyttö huomaisi jotakin, mikä häneltä menisi ohitse. He voisivat molemmat oppia paljon. Nainen talutti Tuggyn talliin hyväntuulisesti eikä edes jaksanut turhautua, kun ori yritti hilata häntä tammojen karsinoille. Reipas läiskäisy ryntäille sai hevosen havahtumaan taluttajansa tahtoon ja seuraamaan nöyränä omaan karsinaan. Ruunikko pääsi nopeasti eroon varusteistaan, minkä jälkeen hän saattoi vain syventyä harjaamaan tummaa karvaa pieni tyytyväinen hymy huulillaan. Ehkä Tuggy voisi tuoda jotain hyvääkin pelkän turhautumisen sijaan. Zoe jätti hevosen karsinaan odottamaan päiväruokia ja oli livahtamassa tarhoille, kun huomasi Mayben.
"Ajattelin käydä hakemassa Duffyn sisään. En tiedä tarkalleen, koska herra Edgerly tulee, mutta ajattelin, että olisi mukava jos hevonen odottaisi puhtaana", hän kertoi suunnitelmistaan ja viittoi kädellään toista mukaansa.

Maybe seurasi uteliaana mukana ja tähysi tallin vieressä olevien tarhojen rivistöä.
"Missä se on?" hän kysyi hetken kuluttua, sillä ei löytänyt tarhoista yhtään uutta hevosta.

Zoe katseli riimunnaru kädessään tarhoja. Hän oli aivan varma, että Duffy oli ollut tuossa tarhassa heti aamutallin jälkeen. Nainen räpytteli silmiään ja tarkisti varmuuden vuoksi muutkin tarhat. Orikäytävällä hevosta ei ollut näkynyt, eikä se nyt ollut tarhassa.
"Voi helvetti", nainen kirosi kasvot kalpeiksi valahtaen. Ei voinut olla todellista. Duffy ei ollut ollut tallilla edes vuorokautta, ja hän oli onnistunut jo hukkaamaan hevosen. Kerrassaan upeaa. Nainen lähti hölkkäämään tarhojen viertä tallin ja maneesin ympäri etsien kaunista kimoa oria katseellaan. Anna sen olla jossakin lähellä, anna sen olla jossakin lähellä, nainen mantrasi riimunnaru reittä vasten hakaten. Olisipa ihana kertoa herra Edgerlylle heti ensimmäiseksi, että hän oli hukannut Duffyn.

Maybe seurasi naisen perässä. Hevonen oli hukassa? Oliko joku hakenut sen sisään vai oliko se karannut? Hän ei hetkeäkään uskonut, että Zoe olisi jättänyt portin auki.
"Oletko varma, ettei se ole sisällä?" hän kysyi ja tähyili ympärilleen. Kentillä liikkui useita, keskittyneitä ratsukoita, mutta tyttö ei jäänyt nyt katselemaan.

"Se ei ollut karsinassaan, olisin huomannut sen kun puuhasin Tuggyn kanssa", nainen vastasi kireyttä äänessään. Miksi aina hän? Miksi aina herra Edgerlyn hevoset? Hän ei voinut täysin karistaa mielikuvia Duffysta laukkaamassa maantien laitaa.
"Olen varma, että suljin portin kunnolla", Zoe mumisi uloshengityksen mukana ja toivoi tosiaan olevansa oikeassa. Hän ei pystyisi katsomaan herra Edgerlyä silmiin, jos tämäkin olisi hänen syytään.

"Niin minäkin", Maybe vakuutti. Zoe ei ollut kykenevä huolimattomuuteen. Jos olisin hevonen, minne menisin, hän kyseli itseltään ja tähysi tallin itäpuolella olevien tarhojen ja laidunten suuntaan. Ehkä laumaeläin hakeutuisi toisten seuraan? Luulisi jonkun huomanneen, jos hevonen pyörisi irrallaan tallin välittömässä läheisyydessä?

Zoe huokaisi ja puri huultaan. Nyt täytyisi vielä löytää katoamistempun tehnyt ori, mitä pikemmin sen parempi. Hän vilkuili ympärilleen ja päätti lähteä itälaitumille.
"Mihin ihmeeseen se on voinut mennä", Zoe mumisi hölkätessään reippain askelin suuria laitumia kohden. Kunpa hevonen olisi pysynyt toveriensa lähellä, eikä lähtenyt omin päin seikkailemaan maastoihin.

"Varmasti se löytyy", Maybe lohdutti, "haluatko, että haen muitakin etsimään?"

"Jos sitä ei löydy muutamassa minuutissa", hän vastasi hakien edelleen katseellaan tarhojen lomasta kuvankaunista hevosta. Hän ei mielellään hälyttäisi koko tallia etsimään hevosta, jonka hän oli taas hukannut, mutta ellei Duffya pian näkyisi, ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin kestää häpeä ja todeta, että hän oli hukannut herra Edgerlyn hevosen toistamiseen.

Eläkeläisten laitumen suunnalta kuului ääntä, ja Maybe suuntasi sitä kohti. Hän seisahtui nähdessään viehättävän kimon, joka kieltämättä värinsä puolesta näytti satukirjasta karanneelta, ravaavan edestakaisin eläkeläisryhmän laitumen aidanviertä komeaa päätä nyökytellen ja paksu, vaalea häntä korkealla hulmuten.

Zoe huokaisi helpotuksesta nähdessään karkulaisen. Ravista päätellen hevosella oli edelleen kaikki jalat käytössään ja selkä kunnossa, joten otus ei ollut kolhinut itseään sen pahemmin karkureissullaan.
"Tuo on Duffy", hän totesi varsin vaisusti. Hän oli toivonut ensiesittelyn olevan upea ja mieleenpainuva. Nainen lähti kävelemään hevosta kohti tietämättä oikein, aikoisiko Duffy leikkiä hänen kanssaan hippaa vai tulla kerjäämään huomiota, kuten oli aamuyöllä tehnyt kun oli päässyt irti maneesiin. Hän ehdottomasti toivoi jälkimmäistä, sillä ajatuskin karkulaisen perässä juoksemisesta ympäri laitumia ja tallin tiluksia sai hänet tuntemaan olonsa kyvyttömäksi.

Maybestä hevonen oli upea ja mieleenpainuva tapaamistavasta huolimatta. Hän pysytteli hieman kauempana ja antoi Zoen lähestyä hevosta yksin, sillä ei halunnut pahentaa tilannetta. Hevonen tanssi aidan vierellä vaivattomin, näyttävin liikkein venyttäen askeltaan ja pyöristäen kaulaansa niin, että tuuli pörrötti pehmeää, lyhyttä harjaa. Tytön silmissä se oli häikäisevä. Se pysähtyi pää korkealla ja tummat sieraimet suurina, kun havaitsi lähestyvän ihmisen ja käänteli suippoja korviaan kuin harkiten toimintastrategiaa. Huomionkipeä hevosparka oli hylätty ypöyksin ulos ja se tunsi ansaitsevansa hieman enemmän ihailua osakseen.

"Heippa poikakulta", Zoe mumisi hiljaisella äänellä yrittäen houkutella hevosta keskittymään enemmän häneen kuin vapaana riehumiseen. "Tule tänne niin rapsuttelen sinua. Miten pääsit omille teillesi?" Hän höpötti lähestyessään hevosta riimunnaru selän takana piilossa siltä varalta, että toinen olisi kuitenkin hippaleikkeihin taipuva tapaus.
"Näytät hyvältä, mutta eiköhän esitys riitä", hän jatkoi huvittuneena toivoen, ettei hevonen päättäisi viime metreillä loikata kuuhun ja laukata aidanviertä auringonlaskuun.

Duffy heitteli päätään kuin hurja villihevonen ja astahteli edestakaisin kuin lähteäkseen karkuun tai jyrätäkseen lähestyvän ihmisen. Se oli kuitenkin esittänyt parastaan jo iät ja ajat vailla yleisöä - röyhkeät hevoset laitumellakin vain mulkoilivat sitä välinpitämättömästi - joten otti yhden leikkisän, odottavan askelen sivusuuntaan. Mikäli ihminen ei lähtenyt hädissään sen perään, se puhahti ja asteli pitkin, joustavin harppauksin Zoen luo korvat hörössä ja turpa ojossa, valmiina tuttavalliseen tuuppaukseen kuin kysyäkseen, mikä oli kestänyt niin kauan.

Zoe antoi hevosen tanssahdella tanssinsa, mutta tunsi helpotuksen aallon pyyhkäisevän ylitseen, kun ori lähti lähestymään korvat hörössä. Hän tuskin ehti napata hevosen harjasta kiinni, kun Duffy oli jo töninyt häntä yön aikana tutuksi tulleella voimalla.
"Terveppä terve. Sitten lähdetään talliin", hän totesi napsauttaen riimun lukot kiinni. Nainen lähti taluttamaan hevosta valmiina läimäisemään sitä narulla ryntäille heti, jos meinaisi jäädä alle.
"Ainakin se antoi kiinni", nainen puhahti saatuaan orin Mayben luokse. "Seuraavaksi pitää selvittää, mitä se ylipäätään teki täällä."

"Onpa se komea", Maybe huokasi ja siirtyi kävelemään orin toisella puolella. Hän kosketti ihaillen sen erikoisensävyistä, papurikkokuvioitua kaulaa ja antoi sormenpäidensä liukua värähtävällä, ohuella nahalla yli orin kaulan lihasten.
"Mikä sen virallinen nimi on, tiedätkö?" hän kysyi ja pohti, miten hevonen oli niin tutun näköinen.

"Se on", Zoe vastasi nyökäten. Jos Duffy jotakin oli, niin komea, ehdottomasti. Ori oli kuin suoraan satukirjasta, kuten hän oli tainnut sanoa jo useampaan kertaan. Hän tönäisi hevosta kyynärpäällä ryntäille, kun ori meinasi jyrätä päälle ja valmistautui tekemään saman uudestaankin. Kyllä hevonen vielä oppisi hyvät käytöstavat, kunhan he pääsisivät kunnolla vauhtiin.
"No Cat Like That", nainen kaiveli nimeä muististaan. Hän oli etsinyt hevosesta paljon tietoa viime yönä, kaikkien kilpavideoiden lisäksi. Hän oli halunnut tietää mahdollisimman paljon uusimmasta hoitohevosestaan.

Maybe taputti sen kaulaa vaaleat kulmat mietteläässä kurtussa.
"Eikö se voittanut 7-vuotiaiden kenttämestaruuden?" tyttö kysyi ilme kirkastuen ja katsahti hevosta tarkemmin. Se oli taatusti sama.
"Ei kai herra Edgerly muuta hankkisikaan", hän naurahti ja kiiruhti edelle avaamaan tallin sivuoven kaksikolle. Ehkä hän voisi auttaa Zoea valmistelemaan hevosta.

Zoe hymyili Maybelle. Olisihan se pitänyt arvata, että nuorempi tiesi kilpailuista enemmän kuin hän.
"Kyllä", hän vahvisti nyökytellen. Hänelle moinen pikkuseikka oli selvinnyt aamuyöstä intensiivisen googlailun lopputuloksena. "Eipä kai", nainen pudisteli päätään huvittuneisuutta yhä äänessään. Hän ei lainkaan ihmetellyt herra Edgerlyn valintaa. Jos hänellä olisi suorastaan ehtymättömät rahavarat ja tavoitteina olympiakulta, ostaisi hänkin taitonsa osoittaneen mestarin.
"Viitsitkö hakea sen harjat?" Zoe kysäisi Maybelta sillä ei aikonut päästää oria silmistään. Hevonen oli jo suorittanut yhden katoamistempun, eikä toinen tulisi kuuloonkaan, joten hän tarkkailisi hevosta.

"Totta kai", Maybe vastasi ennen kuin hölkkäsi varustehuoneen suuntaan. Hevonen tuijotti Zoea uteliaana hamuten suupaloja tämän vaatteista kuin huomaamattaan. Mikäli nainen sitoi sen kiinni, se jatkoi nakertelua narujensa kanssa. Tyttö palasi harjapakki sylissään ja kurkisti sinne hieman pettyneenä.
"Onpas sillä vähän tarvikkeita", hän hämmästeli.

Zoe kiinnitti hevosen molemmin puolin käytävälle todettuaan sen olevan turvallisin vaihtoehto kärsimättömän orin kanssa. Käytävällä oli tilaa väistää, jos vieras hevonen päättäisi seota. Hän töni uteliasta turpaa pois taskustaan, vaan jotenkin Duffy onnistui aina etsimään uuden kolon, johon tunkea pienen ja painavan päänsä.
"Minun pitäisi käydä ostamassa sille lisää", Zoe tunnusti hieraisten vaivaantuneena niskaansa. Hän ei hetkeäkään epäillyt, etteikö herra Edgerly haluaisi hevoselleen vain laadukkaimpia merkkituotteita, mutta häntä kauhistutti ajatuskin laskusta, jonka moisia ostamalla saisi aikaan.

"Mitä? Sinä saat hankkia sen varusteet? Maksaako herra Edgerly?" Maybe kysyi silmät suurina, pölyharja hevosen kylkeä vasten unohtuneena.
"Olet niin onnekas, en kestä", hän maukaisi epäuskoisena ja katsahti hevosta merkitsevästi kuin vakuuttaakseen sen olemaan samaa mieltä.

"Kyllä ja kyllä", Zoe vastasi naurahtaen toisen ilmeelle. Mayben into oli ihanan piristävää ja aitoa. Osaisipa hänkin iloita asioista samaan tapaan kuin nuorempi, vaan ei, hän murehti mitä typerämpiä asioita.
"Saat sinä tulla mukaan, jos haluat", nainen ehdotti hymyn kera. Hän ei keksinyt yhtäkään hyvää syytä, miksi Maybe ei voisi tulla mukaan. Olihan nuorempi lähtenyt hänen kanssaan hakemaan Miaakin, ja silloin he eivät olleet tunteneet sitäkään vähää kuin nyt. Nainen pyöritti kumisukaa hevosen karvalla rennoin ottein, vilkuillen jatkuvasti sivusilmällä orin puuhia.

Maybe taputti sydänalaansa ja väläytti Zoelle leveimmän hymynsä.
"Oikeasti? Milloin mennään?" hän kysyi ja taputti päätään nyökyttelevää hevosta, joka seurasi kiinteästi hoitajiensa puuhia. Hän ei pitänyt itseään varusteurheilijana, mutta katkerat muistot Chinan aina puutteellisesta ja sekalaisesta varustekokoelmasta kummittelivat edelleen - mahdollisuus hankkia satuhevoselle upeat, toisiinsa sopivat varusteet rajattomalla budjetilla, vau! Tyttö veti käytävän kiinnitysketjun pois Duffyn suusta ja tarttui mustan nahkariimun poskihihnaan pyyhkiessään sen päätä ja harjaa. Hän tukahdutti kehräävän, ilahtuneen kikatuksen, kun hevonen hamusi hänen kasvojaan ja otsatukkaansa.

"Alkuviikosta?" Hän ehdotti pyörittäen kumisukaa antaumuksella orin lautasella. Duffy vaikutti ihan kiltiltä nyt, kun seisoi aloillaan, eikä tanssinut omilla teillään tarhauksen sijaan. Hänen pitäisi ehdottomasti selvittää, miten ori oli päässyt irti, sillä tämä ei saisi toistua. "Miten olisi vaikka tiistai-ilta?" Ehkä Mayben kanssa kaupassa pyöriminen turruttaisi sen tunteen, että hän osti liikaa ja liian suurilla rahasummilla. Ainakaan hän ei olisi ainoa, joka kantaisi tiskille kasan tavaroita. Myyjä voisi olla aavistuksen ihmeissään, mutta se taas ei olisi hänen murheensa. Herra Edgerlyn mielipide olisi, jos hän ostaisi väärää merkkiä tai väärää sävyä.

"Kuulostaa erinomaiselta", Maybe vakuutti ja tuuppasi hevosen turvan päättäväisesti kauemmaksi, ennen kuin se ryhtyisi käyttämään hampaitaan.
"Tämä kaveri on kyllä yksi kullanmuru", hän huokasi ja rapsutti hevosen tummaa otsapyörrettä. Ehkä se muuttaisi vielä joku päivä hänen mielensä, mutta nyt tyttö oli vakuuttunut sen ystävällisyydestä.
"Millainenkohan se on ratsastaa?"

Zoe hymyili toisen sanoille päätään samalla pudistellen. Heillä oli selkeästi eriävän käsitykset kullanmurun määritelmästä. Paddy oli kullanmuru: hyvätapainen, kohtelias ja kaikin tavoin mukava rapsuteltava. Duffy oli utelias häseltäjä, joka tunki turpaansa jokaiseen koloon ja maisteli kaikkea, mitä vaan sai suuhunsa.
"Emmeköhän me pian näe", nainen myhäili toivoen edelleen, että hevonen olisi kaikkea ja vielä vähän enemmän. Ei herra Edgerly olisi ostanut muuta kuin hyvätapaisen orin, joka olisi mukava ratsastettava. "Varmasti se on upea, ei se muutoin olisi voittanut luokkaansa."

"Se näytti fantastiselta videolla", Maybe vakuutti ja suki sormillaan paksua, vaaleaa harjaa ojennukseen. Hän oli, luonnollisesti, katsonut videoita orin voittamista mestaruuksista; hän seurasi aktiivisesti kenttäratsastusta eikä jättäisi mestaruuskisoja väliin mistään hinnasta.
"Se liikkuu upeasti ja sillä on pilkettä silmäkulmassa. Onko herra Edgerly kertonut, moneltako on tulossa?"

"Niin näytti", Zoe nyökkäili. Hän oli ihaillut Duffya videolta ja miettinyt, miten upeaa olisi ollut nähdä hevosen kisasuoritus paikan päältä. Paddykin oli aina upea videoilla, mutta hevosen karisma nousi kymmenenteen potenssiin, kun välistä poistettiin kamera.
"Tunnin sisään, luulisin", nainen vastasi vilkaistuaan rannekelloaan, joka oli ottanut turhan usein osumaa tallin arjessa. Niin kauan kuin se näyttäisi aikaa, se hoitaisi tehtävänsä, joten uuden ostamista oli turha harkita. Hän vaihtoi kumisuasta pehmeämpään harjaan ja kävi orin jalkojen kimppuun. Ei Duffy ollut pahasti itseään ulkoillessaan sotkenut, mutta hän halusi orin näyttävän tavallistakin siistimmältä, kun herra Edgerly saapuisi.

"Aikookohan hän ratsastaa myös Paddyn?" Maybe pohti ja siirtyi setvimään hevosen häntää. Se oli ihastuttava: paksu ja pehmoisen tuntuinen. Valkeiden, hyväkuntoisten jouhien seassa oli valossa väriään vaihtavaa vivahteikkuutta, tummempia ja vaaleampia suortuvia. Hänestä tuntui usein, että hän oli astunut satuhevosten maailmaan tultuaan Rosingsiin. Kilpahevoset olivat aivan oma lajinsa.

"En tiedä", Zoe vastasi vilkaisten tyttöä. Hän kohautti harteitaan ja jatkoi takajalan harjaamista. Valkoinen sukka ei näyttänyt riittävän valkoiselta, mutta hän ei viitsinyt kastella hevosta ennen treeniä. "Jos hänellä vain on aikaa, aivan varmasti. En yhtään ihmettelisi, vaikka hän järjestäisi aikaa nyt kun on sopivasti jo valmiiksi tallilla", nainen lisäsi. Hän ei tiennyt, miten herra Edgerly hallitsi kiireiset aikataulunsa ja lukuisat elämänsä ympäri Eurooppaa, mutta mies onnistui siinä ihailtavan hyvin. Ikävöiköhän mies koskaan Paddya? Aivan varmasti, ei kai kukaan voisi olla ikävöimättä, kun Paddy oli niin ihana.

Tyttö suukotti hevosen lämmintä, sileää poskea siirryttyään takaisin sen pään luo irrottamaan ketjun hevosen suusta. Sitten hän hypähti säikähdyksestä kauemmas, kun tajusi Edgerlyn saapuneen päätykäytävää heidän taakseen, ja mumisi varusteiden pesusta pisamaiset kasvot punehtuen lähtiessään käytävää eteenpäin. Hän ei yleensä ujostellut - vaikka olikin vaivaantunut setänsä puolen suvun kanssa - mutta Lord Norwich kylmäsi häntä.
"Miltä se on vaikuttanut?" Charles kysyi ja kosketti hevosen lautasta läsnäolonsa merkiksi, kun siirtyi hevosen etupuolelle katselemaan sitä. Tällä kertaa mies oli vaihtanut puvun ratsastushousuihin ja laivastonsiniseen villaneuleeseen, jota kohti kimo kurotteli tarmokkaasti kuin lisätäkseen siihen hieman väriä.

Zoe ei voinut syyttää toista, kun Maybe pakeni herra Edgerlyn saavuttua. Hänkin olisi nuorempana reagoinut aivan varmasti samaan tapaan kuin tyttö nyt, vaan vuodet kilparatsastajien keskuudessa olivat vieneet turhan ujouden mennessään.
"Uteliaalta ja kärsimättömältä, molempia yhtä aikaa, mutta se tuntuu kotiutuneen hyvin", hän totesi taputtaen lihaksikasta kaulaa. Nainen vaihtoi painoa jalalta toiselle miettiessään, kertoisiko orin karkureissusta. "Niinkin uteliaalta, että se oli lähtenyt omille teilleen tarhasta. En ymmärrä miten, mutta aion selvittää asian", hän lisäsi viimeisen lauseensa nopeasti. Hän ei aikonut enää hukata herra Edgerlyn hevosia. Yksi kerta oli aivan riittämiin.

Charles kohotti kulmaansa ja vilkaisi hevosta tuimasti.
"Toivottavasti se ei ota sitä tavaksi. Se tekisi arjesta hankalaa", mies totesi viimeisen sanan pahaenteisen tauon jälkeen, joskin kohdisti painokkuuden touhukkaalle hevoselle hoitajan sijasta.
"Varustaisitko sen? Käyn katsomassa Paddya", hän ilmoitti lähtiessään kohti länsipuolta. Rakas ruuna jäi normaalistikin aivan liian vähälle huomiolle - ja kohta hänen olisi lähetettävä se Yhdysvaltoihin Winterin kanssa.

"Jos ottaa, teen kaikkeni kitkeäkseni sen tavan, herra Edgerly", nainen vakuutti nopeasti vaikka tiesikin, ettei saanut tällä kertaa toruja. Duffya torut eivät tuntuneet hetkauttavan, mutta hän oli saanut koko eliniän tarpeiksi kuulla herra Edgerlyn kylmää, viiltävää ääntä, kun hän oli hukannut Paddyn. Ehei, hän ei enää ikinä haluaisi kuulla sitä.
"Totta kai", Zoe nyökkäsi ja odotti hetken ennen kuin suuntasi hakemaan varusteita. Ennen lähtöään hän varmisti kolmesti, että ori oli kunnolla kiinnitettynä. Hän ei halunnut irtonaista hevosta säntäilemään ympäri tallia.

Mies lähti hakemaan Paddya tarhasta. Luojan kiitos hänellä oli se, hänen täydellinen hevosensa. Valitettavasti sillä oli sininen päivä, Charles joutui toteamaan, nähdessään katseen sen tummissa silmissä ja jännityksen sen lihaksistossa. Hän antoi hevosen nojata turpansa olkapäälleen ja silitteli tummaa, papurikkokuvioitua kaulaa hetken puolipilvisessä, kylmänkosteassa päivässä, ennen kuin toi ruunan sisään. He menisivät maastoon, vaikka tarkoitus oli ollut ottaa koulutreenit. Hänellä ei ollut sydäntä vaatia sitä Paddyltä. Missä vaiheessa hänellä olisi aikaa kunnon treeneille jäi mysteeriksi. Pitäisipä ulkopolitiikka tunkkinsa edes tämän kerran.
Charles ei palannut Duffyn luo erityisen korkein mielin.

Zoe varusti Duffyn nopeasti ja varmoin ottein, joutuen siitä huolimatta komentamaan oria useampaan otteeseen, kun hevonen yritti milloin syödä satulahuopaansa, milloin töniä häntä kumoon ja milloin teroittaa hampaitaan kiinnitysketjuun.
"Olet saanut ruokasi, eikä ruokavalioosi todellakaan tarvitse lisätä tekstiilejä tai rautaa", nainen mumisi työntäessään hevosen päätä jälleen kerran pois tieltä. Hän kiristi satulavyötä vielä viimeisen kerran ja mietti hetken pää kallellaan, miten Duffy ei ollut jo kalunnut kuolaimiaan katki. Hevonen vaikutti syövän kaiken, mihin suinkaan ylettyi, vaan ehkä suuhun tungetut kuolaimet eivät täyttäneet orin laatuvaatimuksia.
"Duffy on valmiina, herra Edgerly", nainen ilmoitti huomatessaan miehen palaavan Paddya tervehtimästä. Hän oli nähnyt varjot hevosen silmissä rapsutellessaan Paddya aamulla ja epäili saman painavan myös herra Edgerlyn mieltä matalaksi.

Duffya ei onneksi painanut mikään. Se seisoi pää pystyssä, korvat kääntyillen ja malttamattomana paikallaan astellen, kun Charles kiitti Zoea nyökkäyksellä, otti orin ohjat ja lähti taluttamaan sitä ulos. Päämaneesi oli valmennuskäytössä, ja mies halusi omaa rauhaa tutustuessaan uuteen hevoseen. Hän pyysi oria kävelemään siististi vierellään ja sai tehdä niin muutaman kerran uudelleen, ennen kuin talutti hevosen vierellään vapaalle pohjoiskentälle. Mies näpäytti hevosta terävästi valmistautuessaan nousemaan selkään, sillä ei suvainnut pelleilyä, ja kun irlantilainen seisoi paikoillaan, keinautti itsensä mustaan koulusatulaan. Hän haki hetken tuntumaa vieraaseen satulaan, ennen kuin kokosi englantilaissuitsien ohjia, siirsi kouluraippaa paremmin käteensä ja kannusti hevosen käyntiin.
Maybe ilmestyi ääneti Zoen vierelle.

Zoe seurasi ratsukon mukana kentän laidalle pieni jännittynyt hymy huulillaan. Hän ei malttanut odottaa, että näkisi herra Edgerlyn tekevän taikojaan irlantilaisen satuhevosen kanssa. Hän hymyili vierelleen ilmestyneelle Maybelle kärsimättömänä. Voi kunpa Duffy olisi kaikkea mitä herra Edgerly oli toivonut!
"Se näyttää upealta, eikö näytäkin?" Nainen pohdiskeli kallistaen pienesti päätään Mayben suuntaan. Hän ei voinut olla ainoa, jonka mielestä hevonen oli kerrassaan ainutlaatuisen upea ulkomuodoltaan. Oi, ja sen ravi. Ne liitelevät askeleet olivat painuneet hänen mieleensä jo aamuyön tunteina. Kunpa Duffy esittelisi niitä jälleen.

"Näyttää", Maybe vastasi kuiskaten vaistomaisesti ja nojautui vasten valkolakattua puuaitaa. Tuuli sai Duffyn vaaleat jouhet lepattamaan ja sen tanssahtelemaan sivuttain kevyellä vaivattomuudella. Charles istui eleettömänä hevosen selässä ja vaati siltä välittömästi aktiivista, nelitahtista käyntiä. Hän oli suhteellisen tyytyväinen siihen, miten halukkaasti hevonen lähti kokoamaan itseään ja miten se kantoi itsensä kuin omasta tahdostaan; se ei kuitenkaan tuntunut kuulevan hänen apujaan toisellakaan kerralla. Epäilys varmistui, kun mies ryhtyi taivuttamaan hevosta volteille. Ori jatkoi linjaansa täysin kuurona kääntäville avuille. Synkkyys väreili ratsastajasta.
"Winter? Hakisitko kannukseni Paddyn kaapista?" Charles kysyi kuivasti, kun joutui naputtamaan näkyvästi ulkopohkeella ja suorastaan vetämään sisäohjasta saadakseen hevosen kääntymään voltille.

Zoe ihaili hevosta kiinnittämättä sen suurempaa huomiota ratsastajaan. Hän havahtui kehotukseen, räpytti muutaman kerran typeränä silmiään kuin mistäkin transsista heräävä ja nyökkäsi.
"Totta kai, herra Edgerly", hän vastasi kuuluvalla äänellä, soi pahoittelevan hymyn Maybelle ja lähti puolijuoksua tallia kohden. Onneksi hän säilytti Paddyn varusteita niin järjestelmällisesti, että kannukset löytyivät kaapista ilman pienintäkään haparointia. Zoe palasi reippain askelin kentän laidalle, joskin hidasti tahtiaan pujahtaessaan aidan lomasta kentän hiekalle. Hän asteli hevosen rinnalle ja tarjoutui pitelemään oria paikoillaan sen aikaa, että mies saisi vaivattomasti kiinnitettyä kannuksensa.

Charles kiitti Zoea vähäsanaisesti ja pudisteli tiedostamattaan päätään, jylhät leukaperät kireiksi jännittyneinä, kun kiinnitti kannuksia jalkoihinsa. Ei hevonen voi olla näin kuuro. Paddyn jälkeen Duffy tuntui ratsastuskoulun turtuneelta tuntiratsulta. Se ei välittänyt laisinkaan hänen istunnastaan eikä kuunnellut pidätteitä ilman näkyvää vetoa - ja pohkeesta se lisäsi vain vauhtia, mutta ei kääntynyt tai taipunut. Tästä tulisi… Loistavaa. Hän suoristi selkänsä, kun kannukset olivat kiinni ja käski orin liikkeelle. Luojalle kiitos, sillä se reagoi nyt edes hieman nopeammin - mutta ei mennyt kauaa, kun Charles hieroi ohimoitaan ja veti paljonpuhuvia, syviä henkäyksiä kuin hillitäkseen hermojaan. Miehen kärsivällisyys näytti olevan erityisen kovilla, kun hän pyysi hevoselta ravia. Suoralla uralla se oli upea: se lensi eteenpäin hipoen hiekkaa kavioillaan, lihaksikas kaula kaarella ja takaosa vahvasti työskennellen. Työstön jälkeen se asettui ja taipui myös suhteellisen vaivattomasti, mutta käännökset venyivät. Charles ei näyttänyt tyytyväiseltä, kun joutui naputtelemaan hevosen ulkokylkeä kannuksella ja näpyttämään sitä kouluraipalla vain saadakseen sen kulkemaan haluamaansa linjaa.
Hän ei näyttänyt hämmästystään, kun irlantilainen teki äkkipysähdyksen ja loikkasi spontaanisti sivuun teatraalisesti korskuen ja silmiään pyöritellen. Tämäkin siis vielä. Hän haki hevosen takaisin tuntumalle ja kannusti sitä jatkamaan ravissa, nyt tarkkaillen hevosen elekieltä aikaisempaa tarkemmin.

Zoe palasi takaisin Mayben rinnalle seuraamaan ratsukon työskentelyä. Duffy ei tosiaankaan ollut Paddy, sen hän saattoi sanoa jo näin lyhyen ratsastushetken jäljiltä. Herra Edgerly näytti turhautuneelta, mitä hän ei lainkaan ihmetellyt - avuille kuurot hevoset kävivät kaikkien hermoille. Ehkä hänkin sen takia oli repinyt hiuksiaan Tuggyn kanssa. Kuuro tai ei, ainakin ravissa Duffy tiesi miten liikkua. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö viiden vuoden päästä Duffy valloittaisi jokaisen koulutuomarin puolelleen pehmeällä passagella.
"Vai että tämmöinen tapaus", Zoe mumisi hiljaa orin keksiessä jonkin mörön kentän laidalle. Toivottavasti ori ei säheltäisi noin maastossa. Hän ei mielellään käyttäisi maastolenkkejä jokaisen puun ja kannon ihmettelemiseen. Siitä hän sai tarpeekseen Mian kanssa.

Duffy alkoi hikoilla uuden ratsastajansa työstössä. Se teki tunnollisesti töitä, kun mies pyysi, mikä oli sentään jotakin. Charles vaati siltä paljon eikä antanut hevoselle tilaisuutta kehitellä omia mörköjä; mies tunsi piston kovettamassaan sydämessä katsellessaan taakse osoittavia korvia edessään. Ei ollut hevosen vika, ettei se ollut Paddy, eikä ollut sen vika, että sitä oli ratsastettu hyvin erilaisella tyylillä. Tunteiden ilmaisu ei kuitenkaan ollut miehen vahvuus parhaimpinakaan hetkinä. Hevonen teki sivuloikan ja toisenkin, kun mies valmisteli sen laukannostoon ja kääntyi kuin jäänmurtaja, mutta sentään näytti vaikuttavalta vaikkakin sitten kovin suurella laukkaympyrällä. Mies taputti sen kaulaa lisättyään laukkaa kentän sivulla, sillä edes siinä yhteistyö oli kohtuullisen kivutonta. Hän päätti lopettaa siihen, ennen kuin katkaisisi verisuonen päästään, ja ryhtyi verryttelemään hevosta. Hän antaisi sen Zoelle purettavaksi, kun hevonen oli jäähtynyt, ja varustaisi Paddyn itse.
"Mitä olet mieltä?" Maybe kuiskasi Zoelle ja katseli hevosta uteliaana imien itseensä naisen asiantuntemusta.

Zoe huomasi toivovansa, ettei koskaan joutuisi ratsastamaan Duffya kentällä. Paddyn ratsastamisessa oli haasteensa, kun ruuna hermoili kentällä kieppumista, mutta hän ei tosiaankaan uskonut kykyihinsä viedä Duffya eteenpäin. Paddya hän ei sentään tuhonnut ratsastuksellaan, mutta Duffyn kohdalla hän ei ollut niin varma. Onneksi hänen vastuullaan olivat maastolenkit, joilla ei joutunut vääntämään taivutuksen jyrkkyydestä ja asetuksen kulmasta.
"Se näyttää vaikuttavalta", Zoe totesi pohdiskellen, miten jatkaa siitä eteenpäin. Ei ollut hevosen vika, millaiseksi se oli koulutettu, eikä missään nimessä ollut herra Edgerlyn vika, ettei Duffy oppinut uusille tavoille kerrasta. "Mutta se on mitä ilmeisemmin kuuro avuille ja tottunut potkimiseen. Olen varma, että herra Edgerly saa siitä irti paljon, kunhan he tottuvat toisiinsa. Duffy vaikuttaa työskentelevän mielellään, mistä on varmasti paljon apua koulutuksen kannalta. Sen tarvitsee vain lopettaa ylimääräisten mörköjen keksiminen ja herkistyä avuille, niin herra Edgerly saa varmasti vietyä Duffyn huipulle asti."

Maybe nyökkäili painaen arvioin mieleensä ja kutistui aidan taakse, kun Edgerly puhutteli Zoea. Duffy käveli pitkin askelin uran sisäpuolella, joskin ohjat tuntumalla ja pärskäytteli valkeaa vaahtoa pitkin rintaansa.
"Winter, hoidatko tämän eläimen?" mies pyysi seisauttaen sen viisi askelta määräämäänsä kohtaa myöhemmin, koska pidäte ei mennyt läpi. Hän pudottautui satulasta, löysäsi satulavyön ja ojensi ohjat luottohoitajalleen. Sitten mies lähti tallia kohti taakseen katsomatta, ja Maybe pudottautui aidan lomasta lähemmäs.

"Tietenkin, herra Edgerly", nainen vastasi, vaikka epäili sen olevan täysin turhaa. Hän tekisi, mitä käskettiin ja usein vielä lisääkin, minkä herra Edgerly oli pannut merkille, mikäli maksetuista korvauksista sopi mitään päätellä. Hän nappasi ohjat käsiinsä ja katseli touhukasta oria.
"Olet sinä melkoinen tapaus", hän mumisi lähtiessään kävelemään orin rinnalla. Ei muutaman kierroksen ylimääräinen kävely harmia aiheuttaisi, päinvastoin. "Toivon todella, että se on mukavampi maastossa", Zoe lausahti Maybelle toivottomuutta katseessaan. Mitä hän tekisi hevosen kanssa, jos se osoittautuisi yhtä kamalaksi maastopoluillakin? Hän ravisteli päätään. Typerää, typerää, hän oli typerä ajatellessaan tämmöisiä. Hän oli ratsuttanut hevosia alusta alkaen ja ollut loistava työssään. Hän pärjäisi Duffynkin kanssa, vaikka ori tekisi mitä.

Maybe käveli Zoen rinnalla ja katseli hellästi hyväntuulista, touhukasta hevosta.
"Toivottavasti!" tyttö toivoi, "mutta en epäile, ettetkö olisi mahtava sen kanssa, vaikka se olisi millainen. Olisitko halunnut lähteä ratsastamaan herra Edgerlyn kanssa?"

Zoe vilkaisi toista silmät suurina ja pudisteli päätään järkyttyneenä.
"En", hän vastasi turhankin nopeasti. Ei hän halunnut lähteä vieraalla hevosella Paddyn seuraan, herra Edgerlyn tarkkojen silmien alle. Ehei, ei ikinä. "Antaa hänen nauttia Paddyn seurasta yksinään. Hänellä on varmasti ollut ikävä hevostaan."

Tyttö nyökkäili myöntyen ja väisti sivuun, kun Duffy hypähti muutaman raviaskeleen pää pystyssä ja kutsui korvia vihlovalla huudolla uusille kentille kulkevia ratsukkoja.
"Oletko koskaan käynyt ratsastamassa herra Edgerlyn kanssa?"

Zoe piteli tiukasti kiinni ohjista ja komensi oria. Hän ei kaivannut polvilleen kosteaan hiekkaan, joten Duffy saisi luvan käyttäytyä.
"En ole", hän vastasi päätään pudistellen. Moinen ei ollut tullut edes hänen mieleensä. "Mutta olen toki ratsastanut hänen nähtensä, useastikin", nainen lisäsi. Eihän se ollut sama asia, mutta se oli riittävän lähellä. Hän oli nähnyt herra Edgerlyn ratsastavan ja mies oli nähnyt hänen ratsastavan. Se riitti hänelle.

"Jutteletko hänelle koskaan? Siis muusta kuin työasioista", Maybe jatkoi ja vilkaisi olkansa yli kuin varmuuden vuoksi. He olivat edelleen yksin; mies oli varmaankin varustamassa Paddyä. Hänestä olisi mielenkiintoista tietää oliko aristokraatti aina yhtä kylmä ja oliko tällä sydäntä tai huumorintajua. Toisin kuin hänen setänsä Hamish, joka ei itsekään ollut muistaa aatelisarvoaan, Lord Norwich oli englantilaisen yläluokan periksiantamaton jäänne.

"En oikeastaan", Zoe myönsi kohauttaen kevyesti harteitaan. "Hän on aivan eri maailmasta kuin minä", nainen lisäsi matalalla äänellä vilkaisten jälleen kerran ympärilleen varmistaakseen, ettei mies ilmestyisi tapansa mukaan äänettömästi jostakin. Onneksi Paddy ei ollut niin äänetön, joten soran rahina kavioiden alla varoittaisi häntä.
"En minä tiedä, mistä muusta voisin puhua hänelle kuin Paddysta. Mutta Paddysta riittää puhuttavaa", hän hymähti pehmeästi. Hän voisi puhua Paddysta viikon toistamatta itseään kovinkaan pahasti.

"Miasta ja itsestäsi ja kokemuksistasi ja joululahjatoiveistasi", Maybe ehdotti nauraa hykertäen ja hillitsi halunsa tuupata naista toverillisesti. Hän ei normaalisti epäröinyt fyysistä kontaktia, mutta Zoella oli häneen melkein samanlainen vaikutus kuin Lord Norwichillä.
"Olet tutustumisen arvoinen."

Zoe naurahti Mayben ehdotuksille.
"Ei häntä kiinnostaisi kuulla, mitä teen Mian kanssa", nainen vastasi päätään pudistellen. "Hänellä on maailman upein hevonen käsissään ja toinen, joskin vielä hieman hiomaton, tuloillaan. Ei hän halua kuulla Miasta tai kokemuksistani." Zoe taputti Duffyn kaulaa ja hymyili Maybelle.
"Enpä sanoisi ihan niinkään. En rehellisesti sanottuna vieläkään ymmärrä, mitä teet siinä, mutta olen iloinen, että olet rinnallani", nainen naurahti pehmeän hymyn kera. Ei hän ollut kiveä ja jäätä, vaikka Paulus olisi varmasti mielellään niin uskonut. Hän piti Maybesta, eikä halunnut tytön katoavan vain koska hän oli hankala.

"Varmasti kiinnostaisi", Maybe protestoi ja säteili hiljaa, kun Zoe ilmaisi edes epäsuorasti, ettei pahastunut hänen läsnäoloaan. Oli säälittävää joutua roikkumaan naisen perässä seuran toivossa, mutta Maybe tulisi hulluksi, jos ei voisi puhua kenellekään.
"Kokeile joskus. Eikö olisi mukava voida jutella? Vaikka Rolexissa?" tyttö kysyi kätkien huonosti kaipauksen äänestään.
"Pitäisikö se viedä talliin?" hän lisäsi nyökäten hevosta kohti. Sen hengitys oli tasaista ja vaivatonta ja suurin osa karvasta kuivunut; pilke sen silmissä ja sen tapa pöristä tuulelle ja lehdille ja nurmikolle vihjasi myös, että se alkoi kyllästyä ja kehittää omaa ohjelmaa.

Zoe ei jakanut Mayben vankkumatonta uskoa moiseen. Ei hänessä ollut mitään ihmeellistä, minkä takia häntä kannattaisi kuunnella.
"Täytyy katsoa", hän naurahti ja kurkotti aavistuksen kömpelösti taputtamaan tytön hartiaa. Hän ei varmaan koskaan tottuisi tekemään moista, mutta Mayben vuoksi hän oli valmis yrittämään ihmismäistä, sosiaalista käytöstä. Zoe vilkaisi Duffya ja nyökkäsi.
"Ehdottomasti", hän nyökkäili ja kääntyi porttia kohti. Se nyt vielä puuttuisikin, että ori retuuttaisi häntä ympäri kenttää. "Hyvin huomattu", hän kehaisi. Häneltä olisi mennyt kokonaan ohi orin jatkuvasti lisääntyvä kiinnostus ympäristöä kohtaan, mikä ei olisi päättynyt hyvin. Onneksi oli Maybe.

Maybe avasi portin tyytyväisenä saamastaan taputuksesta, sysäsi syrjään masennuksen ja harppoi tallia kohti hevosen toisella puolella. Hänen silmiinsä se oli tavattoman mukava, mitä nyt kai vähän röyhkeä, ja hän oli onnellinen Zoen puolesta. Nainen oli tietenkin rautainen ammattilainen, mutta pahantuuliset, pahantahtoiset tai seinähullut hevoset olivat Mayben maailmankuvassa aikamoinen stressinlähde. Hän yritti olla ajattelematta Minxiä tässä yhteydessä. Punainen tamma oli ihan mukava.
"Mitä sinulla on ohjelmassa vielä tänään?" hän kysyi ja avasi parivaljakolle tallin oven.

Zoe komensi Duffya terävästi useampaankin kertaan. Hevonen ei tuntunut oppivan kerrasta tai kymmenestäkään, ettei hänen ylitseen sopinut kävellä. Jonakin päivänä vielä, hän toivoi voivansa taluttaa oria ilman että joutuisi varomaan jyrätyksi tulemista.
"Voisin puuhata Mian kanssa vielä hetken, mutta", hän kohautti harteitaan. Ei tamma tosissaan kaivannut enää liikutusta ja hän kaipasi unta, mutta hän ei halunnut lähteä tallilta, ei vielä. "Mitä sinä aiot puuhata?"

Maybe kohautti olkiaan.
"Varmaan menen katsomaan valmennuksia. Ellet halua viedä Miaa maastoon?"

Zoe pudisteli päätään.
"En ole nukkunut tarpeeksi luottaakseni reaktionopeuteeni sen kanssa, jos se päättää säikkyä postilaatikoita", nainen hymähti. Kunhan hän tottuisi muuttuneeseen aikatauluunsa, hän lähtisi ehdottomasti Mian kanssa maastoon ja pyytäisi Mayben mukaansa. "Mutta jos haluat ratsastaa sitä kentällä, saat aivan vapaasti tehdä niin."

"Oh, ei minun tarvitse", tyttö vakuutti peläten, että oli kuulostanut kinuavalta, "mene ihmeessä nukkumaan, Zoe. Minä voin hoitaa Duffyn loppuun, jos olet aivan lopussa."

"Ei, kyllä minä jaksan. Kiitos kuitenkin tarjouksesta", Zoe vastasi. Hän tekisi työnsä, ehdottomasti, vaikka olisi neljänkymmenen asteen kuumeessa ja näkisi pieniä punaisia lohikäärmeitä Duffyn jaloissa.

"Hyvä on." Tyttö jäi avustamaan, vaikkei tiennyt oliko erityisen tervetullut, ja kun irlantilaisori oli hoidettu, toivotti naiselle hyviä, painokkaita päiväunia.

Muutama päivä myöhemmin; keskiviikko 4.2, aamupäivä

"Oletko valmis?" Charles kysyi valkeat kulmat kriittisesti painuneina, kun mies katseli Zoea ja Duffya Paddyn satulasta. Ruuna otti pari levotonta sivuaskelta kylmänkostean kevättuulen pörröttäessä sen harjaa, ja mies keräsi ohjia tuntumalle. Hän oli ottanut viikon etätöitä voidakseen ratsastaa, ja oli testannut uutta hevostaan ahkerasti. Se oli ajaa hänet hulluksi, mutta tuntui kuitenkin olevan halukas ja kyvykäs oppimaan. Mies oli vienyt nuoren orin myös maastoon useamman kerran, ja nyt oli laittamassa Zoea hevosen selkään vastoin parempaa tahtoaan. Hänen olisi palattava pian arjeksi Lontooseen.
"Kokeile sitä ensin muutama kierros kentällä", hän ehdotti sävyyn, joka ei tarjonnut tilaa neuvottelulle ja kannusti Paddyn kohti pääkenttää, joka oli tyhjänä keskiviikkoisena aamupäivänä.

Zoe nyökkäsi alahuultaan kevyesti purren. Ei hän tämän valmiimmaksi tulisi, vaikka seisoisi Duffyn vierellä tarkistamassa vyön kireyttä neljä kuukautta. Nainen tönäisi orin suurta päätä pois tieltään, kun utelias hevonen yritti töniä häntä ja ponnisti reippaasti satulaan jäämättä odottelemaan, aikoiko Duffy kieppua ympyrää ja hypyttää häntä, vai käyttäytyä kerrankin edustavasti.
"Totta kai", hän vastasi löydettyään tasapainonsa hevosen selässä. Zoe epäili jännittäneensä ratsastusta enemmän etukäteen kuin enää tässä hetkessä, sillä tuttu varmuus hiipi jäseniin. Hän oli tehnyt tämän tuhansia kertoja ennenkin. Ei Duffyssa ollut mitään kummallista. Nelijalkainen kauramoottori se oli siinä missä muutkin. Zoe kannusti hevosen pääkentälle päättäväisesti, hakien samalla tuntumaa käyntiin ja orin selkään. Kyllä se tästä. Duffy ei ollut Paddy, mutta osasi hän muitakin hevosia kuin vain edellä menevää papurikonkimoa ratsastaa. Duffy käänteli korviaan, mikä sai Zoen keskittymään hevoseen enemmän. Parempi olla liian valppaana kuin erehtyä hetkeksi hukkumaan ajatuksiinsa. Hän ei halunnut niellä kentän hiekkaa, varsinkaan nyt kun herra Edgerly oli todistamassa tilannetta. Hän keräsi ohjat paremmin tuntumalle ja lähti ratsastamaan käyntiä aktiivisemmaksi lähinnä valmistellakseen voltteja ja pysähdyksiä.

Charles ratsasti portista sisään ja jäi sen vierelle sulkemaan sitä Duffyn perästä. Hän löysäsi ohjaa ja antoi Paddyn kävellä omaan tahtiinsa, sillä ruuna oli jännittynyt jälleen pelkästä kentälle saapumisesta. Rakas hevonen, mitä kanssasi tehdään, mies pohti silitellessään papurikkokuvioista, tummanharmaata kaulaa. Hän keskittyi katsomaan Winteriä uuden hevosen selässä. Naisen ammattitaito oli aina vaikuttavaa; silloinkin, kun Paddy oli kadoksissa.
"Se ei selvästi ole tottunut käymään maastossa, joten se saattaa olla arvaamaton. Jos epäröit yhtään, sinulla ei ole mitään velvoitetta ratsastaa sitä", mies sanoi ääni kylmänä huolen tuomasta tunnelatauksesta, jota siniverinen englantilainen yritti parhaansa mukaan peittää.

Zoe huomasi nopeasti, ettei Duffy ollut kuulevinaankaan kevyitä puolipidätteitä, joilla Paddyn olisi saanut lähes pysähtymään. Nainen yritti pysäyttää orin mahdollisimman huomaamattomin ja pienin avuin, mutta lopulta tyytyi lisäämään painetta ohjaan saadakseen hevosen seisahtumaan edes hetkeksi. Ei ihmekään, että herra Edgerly oli kurtistellut kulmiaan ensimmäisellä ratsastuskerralla Rosingsissa. Hän vilkaisi miestä nyökäten kuulleensa ja ymmärtäneensä ohjeet.
"Selvä, herra Edgerly", hän vielä vakuutti ääneen keskittyen voltin tekemiseen. Tai kananmunan, enemmänkin, kun Duffy kääntyi kovin epätasaisesti tai puski ulkopohjetta vastaan. Onneksi hänen ei ollut tarkoituksena koulia orista kouluhevosta. "Millä tavalla se on arvaamaton?" Nainen päätti kysäistä todettuaan jälleen, etteivät pidätteet menneet perille ennen selkeää nyökäisyä ohjista.

"Se ei ole tähän mennessä tehnyt mitään säikkymistä ja rajojensa testaamista suurempaa. On kuitenkin selvää, että moni maastossa vastaan tuleva asia on sille vieras, enkä tiedä, miten se tulee reagoimaan erilaisiin ärsykkeisiin. Jos päätät ruveta ratsastamaan sitä, älä mene yksin maastoon, ennen kuin on selvää, mitä siltä voi odottaa", Charles vastasi ja hieroi sormenpäillään Paddyn kaulaa hakien hevoseen rentoutta, vaikkei siitä tainnut tänään olla toivoa kenttätyöskentelyssä.

"Selvä", Zoe vastasi jälleen. Säikkymisen ja uusien asioiden ihmettelyn kanssa hän pystyisi kyllä työskentelemään. Hän sentään omisti kaikkea ihmettelevän kakaran, josta ei tosin sopisi puhua samassa lauseessa Duffyn kanssa, joka oli oman ikäluokkansa huippu.
"Saan varmasti seuraa maastoretkille", hän vielä vakuutti. Nainen ei uskonut, että vastaan voisi tulla mitään niin kamalaa, etteikö hän haluaisi ratsastaa Duffya. Eri asia olisi, antaisiko Charles hänen ratsastaa kallisarvoista hevostaan, jota hän ei saanut edes pysähtymään tasajaloin. Nainen kannusti orin raviin. Hevosen tapa kantaa itseään oli oikein hyvä, olkoonkin, että se taisi lähinnä johtua pienestä yleisöstä, jolle Duffy esiintyi häntä korkealla ja kaula kaarella. Hän ratsasti hetken kahdeksikkoa uran sisäpuolella yrittäessään saada kääntäviä apuja läpi tasaisemmin kuin aiemmilla yrityksillä. Hän istui alas harjoitusraviin ja pidätti käyntiin ja siitä pysähdykseen. Duffy käveli ainakin kymmenen metriä pidemmälle kuin hän oli suunnitellut, mutta lopulta ori seisahtui. Duffylla hän ei kyllä kehtaisi mennä yhteenkään valmennukseen, joten pitäisi toivoa, että herra Edgerly antaisi jalomielisesti hänen edelleen valmentautua ihanalla Paddylla.

"Jokseenkin erilainen kuin Paddy, vai mitä sanoisit?" mies kysyi huvittunutta sarkasmia äänessään. Luojan kiitos hänellä oli varaa palkata ammattilaisia ratsastamaan hevosia puolestaan, sillä Duffy ajaisi hänet hulluksi ennen ensimmäistä viikkoa, jos hän olisi hevosen ainoa työstäjä.
"Teemme vain lyhyen käyntilenkin", hän ilmoitti. Lyhyt oli tässä suhteutettuna lenkkeihin, joita Paddyllä yleensä tehtiin.
"Oletko valmis?"

"Kyllä, aivan toisenlainen", Zoe vastasi pyytäessään Duffya jälleen käyntiin. Orilla ei tainnut olla muuta yhteistä Paddyn kanssa kuin omistajansa, tai ainakin siltä juuri nyt vaikutti. Hän pysäytti hevosen vielä kerran ennen kuin ratsasti lähemmäs porttia. Hän oli valmis, vaikkei tiennytkään, mitä odottaa hevoselta.
"Mennään katsomaan, mitä mieltä Duffy on lenkistä", hän lausahti toivoen samalla jokaisella solullaan, ettei ori keksisi mitään hölmöä tällä lenkillä. He olivat jo näyttäneet kerrassaan kamalilta kentällä, joten hän ei halunnut enää enempää lytätä omia taitojaan avokätisen työnantajansa läsnäollessa.

Charlesin silmään Zoe oli pärjännyt erinomaisesti - hän tiesi, millainen luupää hevonen oli ratsastaa. Mies arvosti ehdottomasti hevosen opettamista hienovaraisiin apuihin vaikka sen kustannuksella, että pyynnön läpisaaminen kestäisi kauemmin, kuin sitä, että sen ratsastusta jatkaisi ronskilla ohjalla ja terävillä pohkeilla. Hän ei halunnut pelotella naista sillä, että hevonen saattaisi heittäytyä hankalaksi. He olivat käyneet vasta muutaman kerran lähimaastossa ja edellisellä lenkillä ori oli alkanut harata vastaan ja testata rajojaan. Ehkä se oli ollut vain yhden kerran vaihe.
"Voisimme mennä käymään Slaleyn suunnassa", hän infosi ratsastaessaan ulos kentältä ja itään, kohti Devil's Waterin ylittävää kivisiltaa.

Zoelle oli rehellisesti sanottuna aivan yksi ja sama, mihin he lähtisivät, kunhan matkalle ei osuisi mitään, mikä sai kylmähermoisimmat hevosetkin pomppimaan kuuhun. Hän halusi tapahtumaköyhän, rentouttavan ja rauhallisen maastolenkin, jolla kaikki menisi nappiin.
"Käy hyvin minulle", hän päätyi kuitenkin sanomaan, ettei herra Edgerly vain toistaisi lausahdustaan, vaikka eipä se kysymykseltä ollut tähänkään mennessä kuulostanut. Nainen ohjasi Duffyn Paddyn perässä oikeaan suuntaan, napauttaen silloin tällöin voimakkaammin pohkeellaan, ettei ori pysähtyisi kesken kaiken. Hevonen tuntui kerrassaan haluttomalta poistumaan talliympäristöstä, mutta muutama napautus pohkeella ja Paddyn tarjoama veto saivat hevosen jatkamaan matkaa ruunan perässä.
"Miltä Paddy on tuntunut, herra Edgerly?" Zoe kysäisi. Varmasti miehellä olisi sana jos toinenkin sanottavanaan upeasta ruunastaan, jonka kanssa oli ehtinyt viettämään enemmän aikaa nyt kun työkiireet eivät kiskoneet brittimiestä kymmeneen eri suuntaan.

Aihe oli kuitenkin sellainen, josta Charles oli suhteellisen haluton puhumaan. Hevonen oli hänelle rakkain asia maailmassa, ja hän joutui jälleen pohtimaan, vaatiko siltä liikaa - miksi se oli niin usein jännittynyt ja rauhaton? Miksi sillä oli sinisiä päiviä? Miten se selviytyisi, kun hän raahaisi sen maailman toiselle puolelle vieraaseen kisaympäristöön?
"Stressaantuneelta", mies vastasi etäisesti, "toivon, että se rentoutuu ennen Yhdysvaltoihin lähtöä." Henkisen elämänsä mieluiten yksityisenä pitävä varakreivi päätti vaihtaa aihetta, ennen kuin joutuisi selostamaan, miten poti huonoa omaatuntoa hevosellaan kilpailemisesta.
"Mitä sinun hevosellesi kuuluu, Winter?"

Zoe nielaisi. Hän oli huomannut saman, mutta toivonut, että se menisi ohi. Hän oli yrittänyt tehdä parhaansa, jotta Paddy voisi olla rauhallinen ja hyväntuulinen, mutta tunsi epäonnistuneensa. Hän ei osannut pitää edes yhtä hevosta tyytyväisenä, ja nyt hänelle annettiin herra Edgerlyn toinen korvaamattoman arvokas kilpahevonen vastuulleen. Ehkä hänen pitäisi sittenkin kieltäytyä ratsastamasta Duffya.
"Lupaan tehdä parhaani", hän vastasi ääni aavistuksen tavallista raskaampana. Hän ei osannut tehdä enää enempää, ja Paddy stressasi jo kotona. Entä jos hän saisi hevosen sekoamaan toisella puolen maapalloa?
"Mia edistyy hitaasti mutta varmasti, herra Edgerly", nainen toisti vakiovastauksensa, jonka antoi lähes kaikille, jotka Miasta mitään kyselivät. Niitä henkilöitä ei montaa ollut, mutta siitä huolimatta hän tunsi olevansa robotti, joka toisti samaa lausetta päivästä toiseen. "Eiköhän siitä vielä kelvollisen harrasteratsun saa." Tai kisahevosen, mutta tuntui typerältä sanoa moista ääneen, kun muutaman metrin säteellä oli kaksi todellista kilpuria.

Charles vilkaisi naista olkansa yli ja kohotti hienovaraisesti toista kulmaansa.
"Niinkö?" hän kysyi aavistuksen skeptisen oloisena, sillä oli toki nähnyt suloisen tamman, "missä vaiheessa sen koulutus on tällä hetkellä?"

Zoe puri alahuultaan. Hänen mielestään hevosen koulutus oli täydellisesti vaiheessa, joten sille oli turha etsiä tasoja.
"Se osaa helpon C:n kouluradan asiat sekä joitakin helposta B:stä, vaikka ei siitä olisi vielä radoille. Esteitä se on hypännyt vasta muutaman kerran", hän kertoi pohtien, mitä kaikkea tamma oikeastaan osasi. Hän oli tehnyt huolellista työtä, mutta painottanut ehdottomasti kouluratsastusta. Tamma oli hypännyt vain pari kertaa ratsastajan kanssa, vaan ei hän ollut enempää kaivannutkaan. Jos hän olisi ollut yhtään innokkaampi kilpailemaan, olisi Mia aivan hyvin voinut osallistua ratsastuskoulujen C-merkkisuorituksiin ja koululuokkiin. Hän yritti pitkittää päivää, jona joutuisi nolaamaan itsensä kymmenpäisen yleisön edessä, joka koostuisi lähinnä ponijunnujen vanhemmista.

"Millaisia suunnitelmia sinulla on sille?" mies tiedusteli ja antoi Paddyn kävellä omaan tahtiinsa yli tutun, vanhan kivisillan, joka vei heidät kartanolle nousevalle, ruohikkoiselle rinteelle. Märkä maa oli muhkurainen hevosten jäljistä. Hän kääntyi satulassa katsomaan taakseen luottaen elämänsä hevosen varmuuteen maastossa.

Hän ei ollut yllättynyt jatkokysymyksestä, sillä se tuntui seuraavan poikkeuksetta jokaista kysymystä Mian voinnista. Hänen suunnitelmansa olivat rehellisesti sanottuna levällään pitkin poikin maita ja mantuja, sillä jokaikinen alkuperäinen suunnitelma oli joutunut mukautumaan uusiin tilanteisiin ja ratkaisuihin, kuten siihen, miten hän oli pitänyt suloista tammaansa omanaan jo puoli vuotta.
"Aion kilpailla sillä muutaman kerran", Zoe totesi joutuen hetkeksi keskittymään Duffyyn, joka vaikutti haluttomalta seuraamaan Paddya sillalle. Nainen kannusti korskuvan orin kivisillan yli kiitollisenakin saamastaan ylimääräisestä hetkestä kasata vastaustaan ymmärrettävään ja pehmeään muotoon. Luulisi, että puolessa vuodessa olisi jo keksinyt hyvän tavan kertoa, miten hän aikoi myydä tammansa, vaan ei.
"Sen jälkeen myyn sen, mikäli sopiva ostaja vain löytyy." Ostajan olisi löydyttävä, tai hän laskisi kriteereitään siihen asti, että saisi tamman vaihtamaan kotia.

"Vai niin", Charles vastasi ja nojautui jalustimille tummanpapurikon irlantilaisen kiivetessä tottunein, pitkin askelin ylös rinnettä ja ohi työntekijöiden siiven kohti kartanon puistomaista etupihaa, jota Lord Northumberlandin siskontyttö oli kuulemma kuvaillut Ruususen unohdetun linnan puutarhaksi. Sitä se kieltämättä oli, sillä ihmisen kädenjälki näkyi vain ajansyömässä, hiekkakivisessä kartanossa, suoraan kulkevassa hiekkatiessä ja vanhojen, majesteettisten puiden siistissä sijainnissa; muuten maisema oli luonnon valtaamaa, ja hiljaisessa puistossa vallitsi unelias, pehmeän täkin lailla painostava tunnelma.
"Millaista kotia haet tammallesi?" mies jatkoi vilkaisten olkansa yli, kun hevosen kaviot rahisivat soralla.

Zoe ei tiennyt, miten tulkita herra Edgerlyn lausahdusta, joten hän päätti keskittyä oriin allaan. Duffy väreili riemukasta energiaa, mutta ainakin tähän asti ori oli käyttäytynyt lähes moitteettomasti. Hän osasi odottaa, ettei niin jatkuisi loputtomiin. Herra Edgerly ei varoitellut turhasta. Hän suoristi jalustimilla seistessään valkeaa harjaa, jonka muutama tupsu hapsotti väärällä puolella.
"En oikein tiedä vielä", nainen myönsi katseensa orin korviin painaen. "Totta kai omistajaa, joka on kokenut ja käsitellyt nuoria hevosia ennenkin, sillä vaikka tekisin ihmeitä kesään mennessä, ei tamma siltikään olisi valmis ratsu", hän pohdiskeli. Hän nielaisi palaa kurkustaan. Mian myymisestä puhuminen ei ollut lainkaan niin helppoa kuin viime elokuussa. Mitä lähemmäs kesä hiipi, sitä enemmän hän huomasi keskittyvänsä tamman kanssa pikkuseikkojen hiomiseen sen sijaan että olisi vienyt hevosta vauhdilla eteenpäin ja jättänyt hienosäädön uuden omistajan tehtäväksi. Hevonen, jonka voisi väittää osaavan kootun ravin, olisi helpompi myydä korkeammalla hinnalla kuin hevonen, joka suoritti kymmenen pisteen peruutuksen.

"Onnea myyntiin", mies totesi etäisesti kokematta asiakseen puuttua muiden hevosasioihin. Jokin Zoen äänensävyssä kertoi, että nainen oli yhtä haluton puhumaan hevosensa tulevaisuudesta kuin hän Paddyn nykyisestä mielialasta. Hän antoi Winterin keskittyä vain Duffyyn siihen saakka, kunnes he tulivat nukkuvan puiston portille ja jatkoivat hiljaisen maantien laitaa. Charles vilkuili välillä satuhevosta olkansa yli nähdäkseen, miltä se näytti. Se tuskin oli tottunut liikenteeseen, mutta onneksi täällä sitäkään harvemmin tuli vastaan.

"Kiitos", Zoe vastasi helpottuneena, kun mies ei jatkanut kyselyä. Hän puhui mielellään Miasta niin kauan kun sai kertoa tammastaan eikä ajatella tulevaisuutta. Ehkä Duffyn tuoman lisätyön myötä hän olisi kesällä vain kiitollinen, kun ei olisi enää omaakin hevosta, jota liikuttaa työpäivien päätteeksi. Duffy pärskähti ja pysähtyi etukaviolla maantien soraa kuopaisten. Ori tuijotti korvat hörössä puskaa tietä reunustavan ojan toisella puolen eikä suostunut liikkumaan. Zoe napautti pohkeilla, mikä tuntui olevan yhtä tyhjän kanssa, sillä ori vain tuijotti kuin puska hyökkäisi heti kimppuun, jos hevonen kääntäisi katseensa siitä pois. Nainen jutteli matalasti hevoselle ja pyysi uudestaan terävästi käyntiä. Duffy otti muutaman sivuaskeleen ja käänsi takaosaansa keskelle maantietä, vaan eteenpäin hevonen ei liikkunut milliäkään. Zoen teki mieli kääntyä saman tien kotiin. Tämähän sujui kerrassaan upeasti. Nainen suoristi selkänsä, veti syvään henkeä ja pyysi uudestaan periksiantamattomana käyntiä eläimeltä, joka näytti päättäneen, ettei se kuullut mitään, mitä ratsastaja sanoi. Loistavaa, kerrassaan loistavaa. Hän maiskautti kuuluvasti ja napautti pohkeillaan, jääden muutamaksi sekunniksi puristamaan orin kylkiä. Hevonen heitteli päätään ja korskui, mutta astahti eteenpäin, ottaen muutaman kiireisen askeleen ennen kuin tahti tasaantui. Hän taputti kaulaa ja hymyili pahoittelevasti herra Edgerlylle. Ei hänen ollut tarkoitus hidastaa toisen rauhallista kävelylenkkiä Paddyn kanssa.

Charles pysäytti Paddyn, kun Duffy pysähtyi ja antoi ruunan jatkaa matkaa siirtämällä painoaan asteen eteen. Hän ei näyttänyt erityisen yllättyneeltä orin maltillisesta ohjelmanumerosta, mutta toivoi, että se jättäisi ne siihen: hän ei tiennyt, mitä tekisi, jos Winter kieltäytyisi ratsastamasta Duffya. Mies ei pitänyt ihmisistä ja hevosenhoitajien haastattelu ja kokeilu oli ärsyttävimmästä päästä. Hakemuksia tuli ties miltä pyrkyreiltä eikä Charlesilla ollut aikaa stressata hevostensa turvallisuudesta kaiken muun lisäksi. Hän viittasi oikealle kääntyvää, pientä hiekkatietä ja tarkastettuaan, ettei hiljaisella maantiellä oikeasti liikkunut autoja, käänsi Paddyn tien poikki maalaistielle. Ruuna höristi korviaan tien viettäessä loivasti alaspäin laajojen, märkien peltojen lomasta. Kaukana näkyi pari pientä maatilaa ja taivaanrannan suunnassa metsää. Tiestä saattoi lukea lukemattomien hevosten kavionjälkiä.
"Miltä se tuntuu?" hän kysyi vilkaisten taas olkansa yli.

Tämän jälkeen nainen tosiaankin osaisi arvostaa pitkiä lenkkejään Paddyn kanssa. Ruuna kuunteli suurin piirtein ajatuksia, joten maastoilu oli hevosen kanssa kerrasta toiseen rentouttavaa. Duffy tuntui olevan toisesta päästä.
"Omapäiseltä", hän päätyi vastaamaan omistajan uteluun. Ei hän voisi ajatuksiaan ihan miten tahansa ääneen sanoa. Jokin raja piti aina olla. Ehkä ensi kerralla Duffy käyttäytyisi kuin unelma eikä säheltäisi mitään omaansa. Hän todella toivoi niin, sillä muutoin ei menisi kauaakaan, kun herra Edgerly veisi upeat hevosensa häneltä. Nainen ohjasi orin papurikonkimon perässä pienemmälle maalaistielle ja taputti kaulaa, kun Duffy ei jäänyt säheltämään omiaan risteykseen.

"Se saattaa todella ryhtyä testaamaan rajojaan ja päättäväisyyttäsi alkuaikoina", Charles myönsi aavistuksen vastahakoisesti, toivoen, että mansikoira maksanut hevonen ei olisi toivottoman rasittava, "mutta varmasti se tottuu vielä maastoiluun."

"Aivan varmasti tottuu", Zoe vakuutti luottavaisena. Hän ei tiennyt, saisiko itse orin tottumaan tähän ohjelmaan, mutta kyllä hevonen jossakin vaiheessa oppisi ainakin hieman mukavammaksi maastoratsuksi. Hän oli jo toteamassa, että eihän Duffy ollut vieläkään ollut mahdoton, kun ori pysähtyi ja kiepahti ympäri. Nainen ohjasi hevosen kääntymään uudestaan ympäri, kunnes suunta oli jälleen oikea, joskaan ori ei liikkunut enää mihinkään. Ainakaan Duffy ei ollut kammottavan epäluotettava pukkikone tai pystyynpomppija, jos orin temput rajoittuivat pysähtelyyn ja ylimääräisiin käännöksiin.
"Mennäänpäs nyt", hän totesi ja komensi oria uudestaan eteen vailla sen suurempaa reaktiota. Okei, ehkä hän olisi mieluummin ottanut edes pukin vastaukseksi pohkeisiin kuin hevosen järkkymättömän paikallaanseisoskelun.

Charles pysäytti Paddyn ja näytti melkein häpeävän ilmeettömän, valkean ulkokuorensa alla. Hyvä luoja minkä eläimen hän oli ostanut. Kauanko Winter jaksaisi moista aasia?
"Se pysähteli välillä edellisellä lenkillämme. Toivon, että se ei ole tekemässä siitä tapaa. Se olisi… Rasittavaa", hän sanoi ja katsoi hevosta hyisesti. Sitä tuijotus ei näyttänyt hetkauttavan.

Zoe ajoi hevosen liikkeelle tavattoman kovin avuin. Hän ei mielellään käyttänyt voimakkaita apuja, mutta ei hän voisi jäädä ikuisuudeksi Duffyn kanssa aloilleenkaan. Ori tuntui vaistoavan naisen järkkymättömän tahdon ja antavan tämän kerran periksi, kuten aiemminkin, mutta Zoe epäili, ettei menisi montaa minuuttia, kun hevonen tekisi saman uudestaan.
"Ehkä se on vain kokemattomuutta ja tottumattomuutta maastoiluun ja uuteen ympäristöön. Eiköhän se lopu pian", hän vastasi koettaen kuulostaa positiiviselta, vaikka paraikaa mietti, miten aikoisi pärjätä orin kanssa, jos he vääntäisivät kättä näinkin yksinkertaisista asioista maastolenkeillä.

Charles nyökkäsi, vaikkei skeptisestä katseesta päätellen jakanut Zoen sanojen optimismia. Hevosen olisi parasta olla loistava kisakentillä. Hän pyöräytti Paddyn ympäri jatkamaan matkaa hipaisemalla sen kylkeä pohkeellaan, vaikka katsahti edelleen usein olkansa yli taakse, kun hevoset kulkivat hiekkatietä sitä vasemmalta reunustavan metsän varjoon.
"Millä mielellä odotat Yhdysvaltoihin lähtöä? Rehellisesti", hän lisäsi painokkaasti. Hän ei tarvinnut enää yhtään ihmistä nöyristelemään ja toivoi, että Winter uskaltaisi ilmaista todellisen mielipiteensä pelkäämättä työpaikkansa puolesta.

Zoe vain toivoi, että maastolenkki päättyisi pian, jotta hän ei ehtisi nolata itseään tämän pahemmin uuden hevosen kanssa. Duffy oli jo nyt pysähdellyt, kieppunut ja kentälläkin säheltänyt omiaan. Hän ei kaivannut enempää mahdollisuuksia orille koetella rajojaan hänen kanssaan.
"Olen kuullut, että siellä sataa vähemmän", hän sanoi huvittuneena, mutta vilkaistessaan papurikonkimon valkeaa häntää, hän pudisteli pienesti päätään. "Niin kauan kuin Paddy viihtyy, nautin matkasta", Zoe sanoi. Hän murehti enemmän hevosen syömistä kuin sitä, että olisi vieraassa maassa ja kaupungissa yksinään. Siellä sentään kaikki puhuivat englantia, joten kielimuuria ei pitäisi syntyä. Kunhan Paddy vain rentoutuisi ja viihtyisi Kentuckyssa, hän löytäisi varmasti hyviä syitä lähteä uudestaankin Yhdysvaltoihin.
"On etuoikeus päästä mukaan näin pitkälle kisamatkalle", hän vielä lisäsi ajatellen aikaa, jonka viettäisi kaupungissa. Jos hyvä tuuri kävisi, hän ehtisi tehdä paljon muutakin kuin vain hoitaa Paddya, vaan ei hän valittaisi, vaikka viettäisi jokaisen hereilläolotuntinsa tallilla.

"Maksan luonnollisesti kaiken, mitä tarvitset sekä hevosesi ylläpidon. Haluaisitko sille ratsuttajan tai valmentajan poissaolosi ajaksi?"

Onneksi Duffy ei päättänyt pysähtyä juuri sillä hetkellä, tai Zoe olisi varmasti kupsahtanut pää edellä maahan. Valmentaja Mialle? Ei ikinä. Ei hän voisi vaatia moista herra Edgerlyltä, vaikka se olisikin kerrassaan upea ratkaisu. Valmentaja saisi vietyä tamman niin pitkälle siinä ajassa… Ei. Maybe oli luvannut ratsastaa Miaa, joten hänellä oli hevosen liikutus jo järjestettynä ilman että herra Edgerlyn tarvitsisi maksaa mitään omasta pussistaan.
"Kiitos avokätisestä tarjouksesta, mutta yksi tallityöntekijöistä lupasi huolehtia Mian liikutuksesta sen aikaa kun olen poissa", Zoe vastasi hämillään miehen tarjouksesta. Ei kai olisi pitänyt yllättyä, sillä herra Edgerly tuntui aina ottavan hänen pienimmätkin toiveensa huomioon, vaan siitä huolimatta ei hän ollut osannut odottaa näin jaloa tarjousta.

Mies vilkaisi taas olkansa yli jokseenkin epätietoisen näköisenä.
"Hyvä on. Jos muutat mielesi tai haluat jotakin muuta, älä pelkää pyytää", Charles totesi. Hänelle oli itsestäänselvyys, että hän korvaisi avokätisesti sen, että nainen olisi poissa perheensä ja koulutettavan hevosensa luota reilun kuukauden.
"Kokeilisimmeko ravia?" hän ehdotti, tällä kertaa tarjoten Zoelle mahdollisuuden kieltäytyä.

"Selvä, herra Edgerly", Zoe vastasi vaikka epäilikin, ettei moista ihmettä tapahtuisi. Hän ei yksinkertaisesti kehtaisi käyttää miehen rahoja sillä tavalla hyödykseen. Jo nyt herra Edgerly maksoi hänelle aivan liikaa, vaikka eipä toisella pulaa rahasta ollutkaan.
"Kokeillaan toki", nainen nyökkäsi. Hänen pitäisi ravata Duffyn kanssa silloinkin kun herra Edgerly ei olisi paikalla jakamassa vinkkejä, joten kai se oli parempi kokeilla jo nyt. Jos hevonen heittäisi hänet puskaan ja painelisi omille teilleen, ainakin hevosen tunteva mies olisi lähellä ottamassa karkulaista kiinni. Duffy järsi kuolainta kaulaansa kaartaen. Kai ori kuvitteli herra Edgerlyn vilkuilevan olkansa yli satuhevostaan, mikä antoi riittävän syyn esiintyä kuin vähintään tuhatpäinen yleisö olisi paikalla.

Charles siirsi painoaan eteen, ja Paddy lähti lentävään raviin. Mies totesi helpotuksekseen, että se rentoutui edelleen maastossa. Se tarkkaili ympäristöä valppaasti korvat hörössä ja silmät kirkkaina, venytteli kaulaansa pärskien, ja liikkui miehen rakastamalla vaivattomalla joustolla. Ruuna polki ansiokkaasti takaosallaan ilman erillistä patistusta ja kantoi itsensä arvokkaasti. Joku päivä Duffykin saisi tehdä samoin.

Zoe todella toivoi, että jonakin päivänä Duffy olisi enemmän kuin Paddy, sillä orin siirtäminen raviin vaati paitsi Paddyn esimerkkiä, myös napakkaa muistutusta pohkeilla. Ori toki esitti hienoa ravia, kunnes kyllästyi yleisönsä pienuuteen ja siihen, ettei selkeästi ollut ainoa hevonen, johon kiinnittää huomiota. Duffy ravasi varsin näyttävästi askeleesta toiseen liidellen, mutta Zoe odotti vain sitä hetkeä, kun hevonen päättäisi tehdä jotakin muuta typerää. Ehkä pitäisi luottaa enemmän hevoseen, mutta se tuntui vaikealta, kun ori oli jo nyt ehtinyt häseltämään turhan paljon. Duffy pysähtyikin kuin seinään ja korskui pää korkealla kaatuneelle, pienelle puunrungolle metsän siimeksessä. Zoe korjasi painopisteensä hevosen kaulalta takaisin satulaan ja huikattuaan pysähdyksestä edellä menevälle ratsukolle, kannusti ratsuaan jälleen eteenpäin. Duffy steppasi ja viskoi päätään, yrittäen kieppua ympäri. Zoe ei estellyt oria, mutta vaati hevosta kääntymään aina kokonaisen ympyrän. Ori nosteli jalkojaan paikoillaan ennen kuin kiepahti uudestaan tulosuuntaan ja lähti kiskomaan epämääräisessä askellajissa takaisinpäin. Nainen yritti kääntää hevosta ohjasta ja naputteli pohkeellaan, mutta hevonen vain jatkoi lapa edellä omavalitsemaansa suuntaan puskien. Nainen läimäytti ohjan päillä ulkolapaa samalla kun napautti terävästi pohkeella ja kiskaisi toisesta ohjasta. Hämmentynyt hevonen kiepahti ympäri, otti muutaman askeleen Paddya kohti ja yritti uudestaan lähteä takaisin tallille. Zoe toivoi, että maa nielaisisi hänet sillä hetkellä. Oli tämäkin. Hän ei saanut hienoa kilpahevosta kulkemaan oikeaan suuntaan maastossa, jossa vaihtoehdot olivat lähinnä eteen tai taakse.

Charles hidasti Paddyn käyntiin siirtämällä painoaan asteen taakse ja istumalla satulaan vatsalihaksilla jännittäen, ja sitten pyöräytti sen ympäri näkymättömällä asetuksella ja sisäpohkeella. Hän katseli huolestuneena hevosen perään, helpottui sen tullessa takaisinpäin ja näytti synkeältä, kun katseli hevosen pelleilyä.
"Olen pahoillani sen hevosen puolesta", mies totesi kuivasti, "ilmeisesti se tarvitsee runsasta harjoitusta maastokäyttäytymisessä."

Zoe joutui kiepauttamaan Duffyn ympäri neljään kertaan, ennen kuin hevonen lähti palaamaan Paddyn luokse aavistuksen epätahtisessa käynnissä. Ori kulki edelleen pää hieman sivuun kaarrettuna, vaikka ohjat samanpituiset olivatkin. Zoe suoristi hevosen ja kannusti päättäväisesti hyrrää leikkinyttä oria Paddya kohti. Hän nielaisi, mutta nyökkäsi miehen sanoille. Hän odotti jo jatkoa, kuten 'laskeudu selästä ja taluta se talliin, niin etsin jonkun joka voi opettaa sen tavoille', mutta moista ei kuulunutkaan.
"Älkää suotta, herra Edgerly, eihän se teidän vikanne ole", Zoe vastasi päätään pienesti pudistellen. Hän oria ratsasti, joten hänen vikansa se oli, jos hevonen ei liikkunut oikeaan suuntaan, kun Duffy selkeästi myös osasi niin tehdä. "Duffy oppii varmasti maastoilun salat ennemmin tai myöhemmin." Tämän perusteella todella, todella paljon myöhemmin.

"Mikäli toivoisit palkankorotusta tuon… Eläimen ratsutuksesta, ymmärrän täysin", Charles huokasi ja hieraisi ohimoaan, ennen kuin antoi Paddyn jatkaa käynnissä oikeaan suuntaan.

Zoe pudisteli hätäisenä päätään. Ei, ei palkankorotusta. Pian herra Edgerly löytäisi jonkun toisen hoitajan hevosilleen, joka ei vaatisi niin paljoa rahaa ja muita etuja, ja sitten hän menettäisi Paddyn iäksi. Ehei, hän oli aivan tyytyväinen näin.
"Ei, en tarvitse. Tämäkin on varmaan vain kokeilua, ehkä se jo ensi kerralla käyttäytyy paremmin", nainen yritti tavoitella toiveikkuutta ääneensä, vaan sitä ei löytynyt. Duffy tuskin oppisi tästä tavasta hetkessä pois, joten hän viettäisi päivänsä orin kanssa kulkusuunnasta tapellen.

Charlesilla oli tunne, että hänen pitäisi kertoa, miten korvaamaton apu Winter oli. Mutta tunteiden ja ylitsevuotavan arvostuksen ilmaiseminen oli miehelle vierasta. Niinpä hän katsahti olkansa yli, ehdotti kohotetulla kulmakarvalla ravin jatkoa ja mikäli Zoe ei protestoinut, jatkoi matkaa ravissa. Tästä lenkistä voitaisiin tehdä suunniteltua lyhyempi, ja käydä vain Slaleyn kylässä tutustuttamassa oria maalaismaisemaan. Ehkä nainen voisi jatkaa työtä orin kanssa kentällä, jos hän jatkaisi kunnon lenkille maastoon.

Zoella ei ollut mitään ravia vastaan, joten hän siirsi satuhevoseksi naamioituneen pikkupirun raviin Paddyn jäljessä. Hän piti hevosen kiireisenä pienin pyynnöin, jotka tosin teki Mialta opitun liioitellun liikkein. Mia vaati selkeitä apuja, ettei seonnut jalkoihinsa, joten hän käytti samaa taktiikkaa Duffyn kanssa. Nainen ei suotta halunnut potkia ja kiskoa hevosta joka välissä, joten ehkä selkeämmät avut vähentäisivät tarvetta vahvoille, koville avuille. Hän kevensi tasaisesti ravissa tyytyväisenä, kun Duffy ei ainakaan hetkeen palannut leikkimään hyrrää, vaikka muutaman kerran ori meinasikin hidastaa. Napakat pohkeet olivat tällä kertaa hevosen edellä, joten ori ei päässyt pysähtymään yllättäen. Tätäkö se olisi Duffyn kanssa tästä eteenpäin? Ehkä hänen pitäisi kaivaa kannukset kaapista pölyttymästä ja alkaa käyttää niitä orin kanssa. Jos se auttaisi herkistämään hevosta, kun hänen ei tarvitsisi käyttää voimaa halutessaan tehdä tahtonsa selväksi.

Paddy hidasti pehmeästi käyntiin, kun hiljainen hiekkatie vaihtui uneliaiden risteysten jälkeen kaksikaistaiseksi maantieksi, joka heidän piti ylittää päästääkseen pikkuruisen Slaleyn pääkadulle.
"En tiedä, miten se reagoi mahdollisiin autoihin tai muihin vastaantuleviin ärsykkeisiin, joten ole valppaana", Charles pyysi, koska ei halunnut hoitajaansa sairaslomalle. Tuskin ori tekisi mitään, mistä Zoe ei ammattilaisena selviytyisi. Paddy ylitti tien ja käveli kylään kengät asfaltilla kopisten ja ympäristöä valppaasti tarkkaillen. Mies vilkuili Duffya olkansa yli nähdäkseen, keksikö ori säikkyä tai esittää jonkinlaista omaa ohjelmaa. Pakkohan hevosen oli olla hyvä sijoitus, vaikka se olisi kuinka hankala, eikö?

"Toki", Zoe vastasi. Hän olisi niin valppaana kuin vain mahdollista, ettei päätyisi päälleen asfaltille. Olisi ikävä jättää Yhdysvaltojen reissu välistä jonkin niin typerän kuin murtuneen ranteen takia. Hän halusi reissuun Paddyn kanssa. Siellä olisivat vain he kaksi, eikä hänen tarvitsisi hetkeen murehtia muista hevosista, hankalista omistajista, Mian myymisestä tai yhtään mistään muustakaan. Hän voisi vain nauttia ihanasta papurikonkimosta ja keskittyä tekemään reissusta Paddylle parhaan mahdollisen.
Duffy korskahti jälleen kerran kuuluvasti turpa taivaissa ja tuijotti parkkeerattua autoa kuin ei olisi koskaan nähnyt mitään niin vaarallista. Ori pysähtyi lihakset jännittyneenä eikä suostunut jatkamaan auton ohi. Hevonen korskui, viskoi päätään ja satunnaisesti nosti etukavioitaankin muutaman kymmenen senttiä irti asfaltista. Ori steppasi sivuttain, eteen ja taakse, muttei koskaan riittämiin, jotta pääsisi auton ohitse.
"Rauha poika, ei ole mitään pelättävää", Zoe mumisi matalasti kannustaen samalla hevosta eteenpäin. Hän antoi hieman ohjaa, kun ori kurkotti turvallaan autoa kohden, vaikka välissä oli edelleen monia metrejä. Lopulta orin uteliaisuus vei voiton, eikä muutamaa askelta myöhemmin kuuluva puhahdus voinut tarkoittaa muuta kuin sitä, että juuri tämä kyseinen auto oli nyt todettu vaarattomaksi. Hän keräsi ohjaa paremmin tuntumalle jatkaen matkaa. Ohiajavat autot saisivat varmasti toinen toistaan jännempiä reaktioita irti orista, joten hän ei aikonut antaa hevoselle yhtään enempää hillumismahdollisuuksia.

Charles oli erittäin tyytyväinen luottohoitajaansa ja helpottunut myös hevosen käytöksestä. Hän oli nähnyt yksilöitä, jotka heittäytyivät selälleen lentoon pyrähtävistä linnuista ja kaatuivat ojiin, koska eivät katsoneet jalkoihinsa.
"Voisimme kävellä kylän läpi ja takaisin, ja palata sitten tallille", mies infosi antaen Paddyn kävellä reippaasti eteenpäin. Ratsastaja soi kylmän katseen hontelolle teinitytölle, joka suhahti pyörällä pensasaidan takaa pinkki, luiru ponihäntä lepattaen, valtavaa purkkamönttiä suu auki jauhaen ja muulimaisen itsepäinen mutru naamalleen jumittuneena.

"Kuulostaa hyvältä. Duffy saa nähdä aivan tarpeeksi siinä ajassa", hän vastasi silitellen varovasti kädellään kauniinsävyistä, lihaksikasta kaulaa. Ori pärskähti tyytyväisenä ja painoi turpaansa alemmas ohjaa vasten, vaan hetkessä rentous oli poissa, kun pyörä ilmestyi hevosen näköpiiriin. Duffy hyppäsi sivulle ja korskahti etujalalla asfalttia kuopaisten. Ori hevonen ainakin oli, se oli selvää, mutta Zoe olisi ollut tyytyväinen, jos hevonen ei olisi säikkynyt pyöriä ja autoja ja puskia. Ori jatkoi lyhyin, terävin askelin eteenpäin käännellen korviaan epäluuloisena, odottaen vain seuraavaa hirviötä, joka hyökkäisi hevosen kimppuun. Zoe jutteli matalasti hevoselle niitä näitä yrittäen saada Duffyn huomion itseensä ympäristön turhankin monen ärsykkeen sijaan. Duffy otti muutaman raviaskeleen kirien etäisyyttä Paddyyn kiinni. Ori pärskähti kuin sanoen, että tämä maailma oli aivan sekaisin.
"Ilmeisesti lähes kaikki on uutta ja ihmeellistä Duffylle", nainen totesi kun ori pysähtyi jälleen kerran tuijottamaan jotakin - tällä kerralla ilmeisesti tavallista koristeellisempaa, puista postilaatikkoa.

Kadun päässä mies käänsi Paddyn vähäeleisesti ympäri.
"Kokeile johtaa nyt Duffylla. Katsotaan, miten se käyttäytyy silloin", hän ehdotti Zoelle, valmiina vaihtamaan paikkoja, jos vielä epävarma ja esiintymisenhaluinen hevonen heittäytyisi hankalaksi.

Zoe nyökkäsi ja käänsi Duffyn ympäri. Ori kääntyi ensin halukkaasti, mutta tajutessaan, että nyt pitäisi palata kammokujan halki uudestaan, hevonen ei ollut yhtään niin innokkaasti liikkumassa eteen. Ori pysähtyi useammankin kerran vain muutaman hassun metrin matkalla, mutta jatkoi kyllä pyynnön jälkeen eteenpäin. Hevonen otti sivuaskelia ja pysähtyi tuijottamaan samaa postilaatikkoa kuin toisestakin suunnasta kuljettaessa. Duffy steppasi, käänsi takaosaansa sivuun ja otti muutaman pohkeenväistön sekaisen raviaskeleen, jolla ohitti pelottavan postilaatikon korskuen kuin olisi juuri tehnyt maailman upeimman suorituksen. Sen jälkeen hevonen iskikin jarrut pohjaan ja nosteli etukavioitaan irti asfaltista, kun auto lähestyi ajokaistaa pitkin. Luojan kiitos kuski tajusi hevosen olevan mitä ilmeisimmin hermostunut, sillä autoilija hidasti vauhtinsa mateluun ja lopulta pysähtyi kokonaan, kun Duffy oli muutaman kerran kiepahtanut ympäri ja kieltäytynyt lähestymästä autoa. Zoe heilautti kättään kiitokseksi autoilijalle, ennen kuin vilkaisi toista ratsukkoa.
"Voi olla parempi, jos menette edeltä", nainen huokaisi. Hän ei halunnut Duffyn potkaisevan lommoa auton oveen, sillä hevonen vielä rikkoisi omat jalkansa säheltäessään.

"Hyvä on", Charles vastasi, nyökkäsi ylhäiseen tapaansa autoilijalle ja ratsasti Paddylla reippaassa käynnissä toisen ratsukon sekä ajoneuvon ohi ja Rosings Parkin suuntaan. Oli Paddykin joskus ollut vihreämpi maastoilija kuin nyt, ja kieltämättä se oli tuijottanut autoja aikansa traumansa jälkeen - ja heittänyt miehen selästään vesiesteellä, mutta onneksi oli toipunut järkytyksestä.

Zoe ei jäänyt turhaan odottelemaan, että Paddy ohittaisi auton, vaan kannusti Duffyn päättäväisesti Paddyn perään. Ruuna saisi toimia vetoapuna, jonka imussa Duffykin uskaltaisi mennä auton ohitse. Hän jutteli matalasti orille ja istui syvälle satulaan myötäillen hevosen liikkeitä. Hän ei halunnut muksahtaa alas asfaltille, joten oli parempi olla valmiina kaikkeen. Ori ohitti auton korskuen, mutta ohitti kuitenkin, mistä hyvästä Zoe taputteli kauniin hevosen lihaksikasta kaulaa tyytyväisenä.
"Ei ollut niin kamalaa", nainen mumisi hiljaa hevoselle ja vilkaisi edellämenevää ratsukkoa. Kunpa Duffykin olisi yhtä maastovarma jonakin päivänä.

Charles tunsi Paddyn jännittyvän autoista trauman jälkeen, mutta onneksi se ei osoittanut pelkoaan sitä näkyvämmin. Kun auto jäi taakse, ruuna rentoutui jälleen, venytti kaulaansa ja pärskähti. Mies päätti, että he ratsastaisivat tallille maantien laitaa. Liikenne ei ollut hurjaa hiljaisella maaseudulla keskiviikon aamupäivässä, ja hän halusi totuttaa luupään liikenteeseen ja teihin mahdollisimman pian. Hän katseli suurimman osan ajasta olkansa yli taakse nähdäkseen, miten Duffy toimi. Hän luotti tuntevansa Paddystä, jos se valmistautuisi tekemään jotain odottamatonta.
"Luuletko, että suostut ratsuttamaan myös sitä jatkossa?" hän tiedusteli, vain aavistuksen epävarmana.

Duffy hyöri ja pyöri muutaman kerran, mutta tuntui tajuavan viimeistään siinä kohtaa, kun suunta oli selkeästi maantien laitaa pitkin, että nyt oltiin menossa kotiin. Sen jälkeen ori ei enää yrittänyt kääntyä takaisin Zoen suureksi helpotukseksi. Tylsää ei tullut, sillä Duffy keksi omaa ohjelmaa pohkeenväistöistä yllättäviin laukka-askeliin, mutta ainakin heidän kulkusuuntansa oli oikea. Nainen vilkaisi miestä yllättyneenä. Oliko hän vaikuttanut niin kiittämättömältä? Duffyn ratsastaminen oli ehdottomasti haastavaa ja varmasti monena päivänä turhauttavaakin, mutta ei hän ollut hevosta käännyttämässä pois. Duffy oppisi varmasti nopeasti, miten maastossa kuului käyttäytyä. Kyllä hän muutaman viikon jaksaisi orin kanssa vääntää kättä.
"Totta kai", hän vastasi epäröimättä lainkaan. Hän jätti kuitenkin lisäämättä, millainen ilo tai kunnia se olisi, sillä tämänpäiväisen jäljiltä hän ei ollut varma, olisiko se ainakaan ensimmäisillä lenkeillä kumpaakaan.

"Onko Yhdysvalloissa jotain, mitä haluaisit nähdä tai kokea?" mies kysyi katsottuaan hetken menosuuntaan helpottuneena siitä, ettei joutunut etsimään toista ratsastajaa Duffylle. Ehkä hän vakuuttaisi O'Connorinkin.

Paddyn kilpailut, mutta se taisi olla niin itsestäänselvää, ettei hän viitsinyt sanoa sitä ääneen. Hän pääsisi todistamaan papurikonkimon karismaa paikan päältä, mikä olisi ehdottomasti kaiken työn ja tuskan arvoista.
"Ei erityisemmin, herra Edgerly. En ole koskaan käynyt Yhdysvalloissa, joten jo pelkkä uusi maa on riittävä kokemus", hän vastasi. Euroopassa oli tullut kierrettyä lähes jokaisessa maassa ja kerran hän oli ollut mukana kisamatkalla Kanadassa, mutta Yhdysvallat olivat hänelle aivan uusi kokemus. Onneksi hän pääsisi kokemaan Yhdysvaltojen kauhut yhdessä uljaan prinssinsä, kuninkaallisen Paddy Bluen kanssa.

"Kun minä olen tullut paikan päälle, sinulla on mahdollisuus käydä missä haluat. Luonnollisesti maksan matkasi. Ehkä haluaisit käydä New Yorkissa tai Yellowstonen kansallispuistossa?" mies tiedusteli, kun käänsi Paddyn istunnallaan vasemmalle, pienemmälle maantielle, jonka varrella Rosings Parkin portti oli.

Zoe pudisteli päätään pienesti. Hän viettäisi mieluummin aikansa Paddyn kanssa kuin eksymässä suurkaupunkiin, jossa kuvista päätellen liikenne oli aina tukossa ja jalkakäytävät niin täynnä väkeä, että oli ihme, jos kukaan pystyi liikkumaan mihinkään. Kansallispuisto voisi olla miellyttävämpi vaihtoehto, vaan ei hän voisi lähteä herra Edgerlyn rahoilla minnekään sen kauemmas, kun mies oli jo lennättämässä häntä toiselle puolen maailmaa samalla kun maksoi hänen hevosensa ylläpitoa.
"Pysyttelisin mieluummin Paddyn luona, mikäli se ei haittaa teitä", nainen vastasi katsellen tumman papurikonkimon takaosaa. Ajatus Paddyn liikuttamisen vastuusta Yhdysvalloissa sai sykkeen kiihtymään. Osaisiko hän, vai päätyisikö hän olemaan se syy, miksi kaksikon kilpailut eivät sujuisi?

Charles kääntyi ympäri satulassa ja katsoi Zoea toinen kulma kriittisesti koholla.
"Winter. Arvostan suuresti tunnollisuuttasi, mutta olisi järjetöntä matkustaa maailman toiselle puolelle ja olla käyttämättä mahdollisuutta tutustua kohdemaahan", mies huomautti. Hänen tulonsa ja kisojen välissä oli kolmesta neljään päivään hyvää aikaa, joina Winter voisi matkustaa. Charles halveksi amerikkalaisia suuresti, mutta luonto oli näkemisen arvoista: vuoristoja, preerialla vaeltavia villihevosia, aurinkoisia hiekkarantoja ja soista subtropiikkia. Jos hän voisi tarjota Winterille elämyksen, hän tekisi sen.

Zoe painoi katseensa Duffyn harjaan tullessaan torutuksi. Niinpä, olihan se järjetöntä. Aina aiemmin hän oli hyödyntänyt jokaisen vapaan hetkensä juttelemalla paikallisten kanssa, tutustumalla kaupunkiin, jossa kisoja vietettiin ja ryntäillyt paikasta toiseen, jotta näkisi mahdollisimman paljon. Paddyn kanssa hän ei halunnut liikkua mihinkään, ellei ollut aivan varma, ettei mitään pahaa voisi tapahtua ruunalle sinä aikana. Varsinkaan nyt, kun oli jo tarjonnut hevoselle sen elämän kamalimman kokemuksen.
"Yellowstone voisi olla näkemisen arvoinen, herra Edgerly", hän myönsi aavistuksen epämukavasti asentoaan satulassa korjaten. Hän ei halunnut edes kuvitella, paljonko matka kustansi jo nyt herra Edgerlylle, puhumattakaan ylimääräisistä retkistä ja reissuista.

"Hyvä. Järjestän siis, että pääset kokemaan vähintään sen", mies vastasi tyytyväisenä ja kääntyi takaisin eteenpäin. Hän olisi huolehtimassa hevosestaan, joten Winter voisi viettää pari päivää vapaalla hyvällä omallatunnolla. Hänenkin omatuntonsa tyyntyisi edes asteen, kun nainen saisi edes hetken vapaa-aikaa. Paddy kaarsi tien yli kartanon porteista sisään, takaisin uneliaaseen, unohdettuun puistoon, kiihdyttäen hieman askeliaan, kun oltiin matkalla kotiin.

"Kiitos, herra Edgerly. Se olisi upeaa", hän vastasi nöyränä. Ei kai hän enää voisi vastaankaan väittää, kun herra Edgerly vaikutti niin tyytyväiseltä. Duffy karkasi raville tajuttuaan kodin olevan aivan kivenheiton päässä, mutta onneksi pidäte meni läpi, vaikkakin kymmenen askelta liian myöhään. Hän pudisteli päätään. Toivottavasti ori olisi parempi kouluradoilla, tai suorituksista tulisi mahdottomuuksia, kun hevosen reaktioaika olisi vuosikausia pidempi kuin kouluratsuilla yleensä. Nainen pysytteli valppaana siltä varalta, että ori keksisi jotain muuta säikyttävää, mutta hevonen tuntui suunnanneen kaiken huomionsa tallirakennuksiin joen toisella puolen.

"Kiitos jälleen avustasi", Charles kiitti pysäyttäessään ruunan tallipihalle. Hänen elekielestään saattoi vaistota, ettei siniverinen varakreivi ollut tottunut kiittelemään tai pyytämään, mutta sävy oli vilpitön. Hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt ilman Winteriä - luotettavia, vastuuntuntoisia hevosenhoitajia oli harvassa. Hänen standardeillaan päteviä sellaisia, jotka oikeasti rakastivat hänen hevostaan: niitä oli yksi miljoonassa.

"Älkää kiittäkö, herra Edgerly, ilo oli minun puolellani", nainen vakuutti nopeasti laskeutuessaan alas Duffyn selästä. Oli toki mukava kuulla, ettei hän ollut ollut häiriöksi ja harmiksi, mutta kiitosten vastaanottaminen oli hänelle vähintään yhtä vaikeaa kuin herra Edgerlylle tuntui niiden sanominen olevan. Zoe nosti jalustimet ja löysäsi satulavyön, vilkaisten Paddya lähes kaihoisasti. No, piankos hän pääsisi viettämään vuorokausia pelkästään Paddyn kanssa, joten ehkä hän selviäisi, vaikka herra Edgerly jatkaisikin ruunansa kanssa ja haluaisi hoitaa hevosensa sen jälkeen itse. Hän voisi hoitaa Duffyn ja suunnata sitten katsomaan Mian perään.

Charles nosti ohjat Paddyn kaulalta ja käveli hevosen rinnalla talliin. Hän joutuisi palaamaan Lontooseen pian, joten halusi viettää kaiken mahdollisen ajan hevosensa kanssa. Hän uskoi vahvasti siihen, että suhde hevoseen rakentui muulla kuin pelkällä ratsastamisella, ja todellinen menestys kuului ratsukoille, jotka luottivat toisiinsa.

Sunnuntai 26. huhtikuuta, 2015 - Rolex Kentucky Three Day Event

Paddy Blue oli ainutlaatuinen hevonen, sen Charles oli aina tiennyt. Ansaitsiko hän hevosensa, se oli kiistanalaista. Mies ei ollut voinut olla hevosensa kanssa kuin murto-osan edellisen kuukauden aikana, ja silti se oli suoriutunut upeasti. Siitä kiitos kuului varmasti Winterille, joka oli omistanut hänen vastusteluistaan huolimatta ilmeisesti kaiken aikansa vain ja ainoastaan hänen hevosensa hyvinvoinnille. Nainen oli saanut ruunan rentoutumaan ja varjot katoamaan sen silmistä; miehen omatuntoa raastanut ahdistunut, jännittynyt hevonen oli kadonnut ja sen sijaan hän oli Yhdysvaltoihin edellisenä viikonloppuna lennettyään kohdannut vanhan ystävän, joka oli ollut valmis kilpailemaan.
Helpotus ei ollut tarpeeksi suuri sana kuvaamaan sitä vapautumista, jota Charles tunsi, kun Paddy saapui kisapaikalle pää pystyssä, älykkäät, tummat silmät elävinä, tulena ja tappurana. Se halusi kilpailla. Mies ei ollut raahannut sitä maailman toiselle puolelle kärsimään. Charles ei ollut voinut estää hymynhäivettä hiipimästä jäisiin silmiinsä, kun oli pidellyt hevosta tarkastuksessa ja se oli tanssinut hänen vierellään huippuunsa treenatut lihakset silkkisen ohuen karvan alla värähdellen, paksut, valkeat jouhet tuulessa tempoillen. Charles oli luvannut itselleen, että lopettaisi hevosella kilpailemisen siihen hetkeen, kun se ei enää muuttuisi pitelemättömäksi luonnonvoimaksi kisapaikan tunnelman vaistotessaan.

Koulusuoritus oli nostanut heidät kärjen tuntumaan siitä huolimatta, että Charles itse huomasi siinä lukemattomia mikroskooppisia säröjä, jotka olivat seurausta hiomista häirinneestä ajan puutteesta. Ehkä ne saattoi antaa anteeksi, sillä hevonen hänen allaan oli ainoaa laatuaan - miten se saattoikin liikkua samaan aikaan sekä hurjalla, kesyttömällä voimalla että vaivattomalla, liitävällä keveydellä. Miehen silmissä ruunan jokainen solu väreili vastustamatonta energiaa, joka vaati katsomaan sitä. Ja maasto-osuudella se sai vapauttaa kesyttömän voimansa. Siitä oli pitkä aika, kun Charles oli viimeksi saanut tuntea samanlaista vapautta, saman kaiken muun vaimentavan adrenaliinin hakkaavan korvissaan, kun heidän kiitäessään yli maastoesteiden.

Paddy oli pysäyttämätön, hänen hevosensa oli puhdasta energiaa: se nelisti vakaalla, väsymättömällä tahdilla, lensi maata vain hipoen, tummat korvat hörössä ja märkä, valkea harja rajusti lepattaen. Charles ei muistanut sadetta, joka oli kastellut sekä ratsastajan että hevosen litimäräksi. Ruuna oli syöksynyt esteeltä toiselle päättäväisellä voitontahdolla ja heittänyt itsensä yli varmasti ilman harha-askelia tai epäröintiä; se pärski rytmikkäästi ja painoi innoissaan ohjaa vasten - ja silti suipot korvat kääntyivät hänen suuntaansa pienimmästäkin merkistä, hevonen kokosi askeltaan ja terästäytyi. Vesiesteellä mies sai tukea traumansa muistavaa hevosta, joka epäröi vain hetken, mutta hellästä kannustuksesta hyppäsi rohkeasti myös ruskeaan lampeen. Charles ei ollut voinut pidätellä loppuradasta hevosta, joka halusi antaa kaikkensa, sillä sen kanssa taistelu olisi kuluttanut ruunaa enemmän. Hän oli tiennyt jo jäähdytellessään edelleen tulista, yleisölleen esiintyvää hevosta, ettei Paddyä lyötäisi. Hänen vaatimaton irlantilaisensa oli ainutlaatuinen hevonen.

Hölmö hevonen, vähempikin olisi riittänyt, Charles nuhteli ruunaa hellästi, kun hän ratsasti sunnuntaina takaisin esteistä raivatulle areenalle. Paddy oli ollut väsynyt, mutta se ei ollut sammuttanut tulta, joka oli saanut hevosen haravoimaan valppain korvin areenalta kuuluvia ääniä, tanssahtelemaan, nakkelemaan päätään ja korskumaan kumeasti. Mies oli halunnut vain vakaan radan, ja saanut sen: hän tervehti tuomareita ja yleisöä koskettamalla hillitysti kypäränsä lippaa, pyysi hevoselta täsmällisen takaosakäännöksen ja aloitti sitten esteradan tasaisessa tempossa - hallitusti, varmasti ja ilman virhepisteitä. Maltillisesta ajasta huolimatta ratsukko oli pitänyt vahvan johtonsa ja pysähtyi nyt tasajaloin palkintojenjakoon. Charles silitti hevosen kuumaa, värähtelevää kaulaa sanattomana. Se seisoi ryhdikkäänä, pää pystyssä ja niskaansa kaartaen, kun ruunan selkään heitettiin Rolexin vihreä palkintoloimi, ja lähti sitten kunniakierrokselle antaen parastaan: korkeaa, koottua laukkaa valkea häntä hulmuten ja innostuen yleisön suosionosoituksista lisäämään sitä niin, että lensi eteenpäin näyttävällä voimalla, korvat hörössä ja silmät tulta kipinöiden.
"Hieno hevonen", Charles huokasi taputtaessaan ruunan kaulaa, ja ratsasti ulos areenalta.

Seuratessaan Paddyn ja herra Edgerlyn kilpailusuorituksia, oli nainen muistanut, miksi hän oli aikoinaan kiertänyt kisahoitajana niin useasti ja ympäri Eurooppaa. Mikään ei voittanut tätä hetkeä, kun hän saattoi seistä portin pielessä ja katsoa, miten huippukuntoon treenattu hevonen ja taitava ratsastaja lähtivät yhdessä radalle antamaan kaikkensa ja vielä vähän enemmän. Tällaisina hetkinä yksinäiset illat hänen käyttöönsä annetussa huoneessa, aikaiset aamuherätykset jotta hän ehtisi ajoissa ruokkimaan hevosta, joka oli kellonajoista paremmin perillä kuin monet ihmiset ja nuhasta huolimatta ratsastetut harjoitukset olivat kaiken tuskan ja ylimääräisen työn arvoisia. Kun hän saattoi katsoa kouluradalla tanssivaa Paddya, joka kuunteli tarkasti ratsastajaansa, hän tiesi tehneensä hyvää työtä. Ruuna oli täynnä periksiantamattomuutta ja voimaa, joka väreili lihaksissa, jotka tekivät viikkojen työn muutamassa päivässä.

Hevonen oli kerrassaan uskomaton, sen hän tiesi aivan varmaksi ja oli tiennyt jo pitkään. Paddy oli ainoa laatuaan. Zoe ei edelleenkään uskonut onneaan, kun oli saanut mahdollisuuden hoitaa kaunista papurikonkimoa ruunaa. Tumma irlantilainen jätti muut jälkeensä kaikessa - niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin. Jokainen sekunti, jonka hän oli käyttänyt ruunan luona oleiluun, olivat olleet sen arvoisia. Taitava, viisas ja upea hevonen oli opettanut hänelle paljon niin hevosista kuin hänestä itsestäänkin. Hän tiesi, että nousisi neljänkymmenen asteen kuumeessakin ruokkimaan Paddyn, harjaisi hevosen ja hieroisi sen korvia, vaikka näkökenttä olisikin tavallista kapeampi ja katseen tarkentamisessa vierähtäisi tovi jos toinenkin. Paddy oli hevonen, joka ansaitsi kaiken, mitä hän saattoi tarjota, joten hän tarjosi ilolla kaiken ja vielä vähän enemmän.

Kuukausi vieraalla maaperällä oli ollut monella tapaa raskas ja koetteleva, mutta Paddyn takia hän oli jaksanut ja jopa nauttinut olostaan. Oli ilo nähdä, ettei tunne ollut yksipuolinen, sillä Paddyn silmissä loistava tuli vakuutti hänet siitä, että hevonenkin oli viihtynyt uudessa ympäristössä. Zoe oli tiennyt, ettei kilpailuista löytyisi toista Paddyn veroista hevosta, sillä herra Edgerly ja irlantilainen olivat yksi sielu kahdessa ruumiissa. Mikään ei saisi kaksikkoa putoamaan sijoituksilta; ei nyt, kun Paddy oli täynnä voitontahtoa ja katsomoon asti välittyvää energiaa, joka sai muut palkintojenjakoon siirtyvät hevoset näyttämään väsyneiltä ja loppuun asti ajetuilta. Zoe, joka ei ollut vaihtanut kuin muutaman sanan herra Edgerlyn hiljaisen ystävän kanssa, vilkaisi muutaman metrin päässä seisovaa miestä, ennen kuin Paddy vaati jälleen naisen täyttä huomiota hallitulla, mutta sitäkin näyttävämmällä kunniakierroksellaan.

Zoe pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan kun herra Edgerly ja hänen sydämensä valloittanut elämää suurempi persoona saapuivat palkintoloimeen verhoiltuina areenalta.
"Onnittelut, herra Edgerly. Se oli upeaa seurattavaa", nainen onnitteli ratsastajaa, joka oli tehnyt aivan yhtä suuren työn kuin kaiken voimansa peliin laittanut ratsu. Hän ojensi kättään tarttuakseen Paddyn ohjiin ja taputti samalla ruunan kaulaa hellästi. Hevonen oli antanut heille kaikille jälleen yhden unohtumattoman kokemuksen. Hän oli saanut seurata aitiopaikalta hevosen valmistautumista kilpailuun, sitä miten matkan hermostuttamasta ruunasta oli viikkojen saatossa kuoriutunut keskittynyt ja voitontahtoinen kilparatsu, tai sitä miten hevonen oli päivästä toiseen löytänyt yhä enemmän liikettä lihaksikkaasta kehostaan osaavan ratsastajansa alla. Zoe tiesi, ettei koskaan luopuisi tästä vapaaehtoisesti, luopuisi Paddysta, hevosesta jonka monimutkainen, nerokas mieli avautui aina muutamiksi silmänräpäyksiksi hänelle. Vaikka hän opiskelisi mitä ja saisi mitä upeampia työtarjouksia, ei hän voisi koskaan vaihtaa Paddya toiseen työpaikkaan. Paddy ei ollut työtä, vaan jotakin, mikä toi suunnan ja tarkoituksen hänen elämälleen aivan toisella tapaa kuin mikään, mitä hän teki muiden hevosten kanssa Rosings Parkissa.

"Voitto kuului teille. Onnea", Teddy liittyi keskusteluun maltillisemmin. Miehen surumielisestä katseesta huolimatta kasvoilla kareili pieni, aavistuksen haikea hymy, kun mukaan katsojaksi lähtenyt ja oman elämänsä sotkuja pakoon pyrkinyt mies onnitteli ystäväänsä ja irlantilaista. Hän oli vannonut, ettei pilaisi Charlesin iloa kilpailuista rypemällä itsesäälissä, joten parhaansa mukaan hän sysäsi ajatuksensa niin oman hevosensa mahdollisuuksista kilpakentillä kuin parisuhteensa päättymisestä sivuun ja keskittyi imemään itseensä yleisön riemua ja areenan sähköistä tunnelmaa.

Paddy pärskähti päätään nyökäten, kun Zoe tarttui sen ohjiin ja tuntui tunnistavan naisen sekunnin viiveellä. Hurja tuli pehmeni sen silmistä, ja ruuna käänsi päätään hamuamaan rakasta hoitajaa. Charles hymyili harvinaisen vaatimattomaan sävyyn ja laskeutui satulasta Winterin pidellessä hevosta. "Kiitos kuuluu sinulle", mies sanoi vilpittömästi ja laski kätensä painokkaana naisen olalle puristaen sitä lempeästi. Hän taputti hevosen kosteaa lapaa ja käännähti sitten Teddyn puoleen suoden vanhalle ystävälle valoisan, väsyneen hymyn.
"Hienoa, että pääsit tulemaan", hän tervehti astuen lähemmäs taputtamaan miehen olkavartta ja viittasi tätä sitten seuraamaan hevosen mukana. Winter sai kunnian taluttaa Paddyä, mutta Charles ei jättäisi sen hoitoa vain kultaa kalliimman hoitajan vastuulle.
"Milloin sinä ja Minx osallistutte Rolexiin?" hän kysyi Teddyltä pitäen silmällä edelleen tanssahtelevaa ruunaa.

Yleensä perin ilmeettömän naisen kasvoille levisi lämmin, aidon ilahtunut hymy, kun mies suuntasi kiitokset hänelle. Zoe nyökkäsi luottamatta omaan ääneensä, sillä epäili, ettei saisi mitään järkevältä kuulostavaa aikaan, kun jokin tuntui juuttuneen kurkkuun. Hän piteli kiinni Paddyn ohjista ja silitteli hevosen jaloa päätä, ollen sanattoman kiitollinen siitä, että saattoi seistä juuri siinä. Hänen paikkansa oli hevosen rinnalla. Nainen lähti taluttamaan hienon työn tehnyttä ruunaa iloisena siitä, ettei herra Edgerly vienyt häneltä tätä pientä iloa. Hän oli viettänyt viimeisen kuukauden tiiviisti Paddyn kyljessä, mutta siinä oli yksi asia, johon hän ei koskaan kyllästyisi.
"Oli mukava tulla", Teddy vastasi hymyillen ystävälleen, jota oli nähnyt aivan liian vähän viimeaikoina. Hän ei voinut edes vedota omiin kiireisiinsä, sillä hänellä oli puoli vuosisataa ylimääräistä aikaa verrattuna Charlesin aikatauluihin, mutta onneksi hän oli lentänyt tänne nyt.
"Siinä vierähtää vielä hetki", hän totesi lievää huvittuneisuutta äänessään. Entisen pehmeyden tilalle tuntui kotiutuneen tyhjä, kolkko sävy, joka kovetti ruskeiden silmien katsetta ja suoristi ryhtiä, jolla mies kantoi itseään. Kai hän oli vihdoin oppimassa piireihin kuuluvan tavan niellä omat tunteensa ja pitää etäisyyttä ympäristöönsä.
"Mutta kiitos O'Connorin, meillä on edes pieni hippunen toivoa. Jos hyvä tuuri käy, olemme täällä jo ensi vuonna", tai sitten hän olisi puisen hauta-arkun lempeässä syleilyssä, kun Hook heittäisi hänet louhikkoon tai Minx talloisi jalkoihinsa.
"Vaan on myös aivan mahdollista, että sinä ja Duffy olette täällä ennen Minxiä ja minua."

"Toivon, että olette", Charles vastasi lämmöllä ja nauroi sitten epäuskoisesti, "Duffylla vierähtää hetki, että sen kehtaa viedä kilpailemaan." Käsittämätön luupää. Kun ratsukko saapui pesutilojen luo, Charles astui riisumaan hevoselta satulaa.
"Kuulinko oikein, että ostitte Meykenhoek Z:n?" hän kysyi vilkaisten olkansa yli Teddyä.

"Minx ei myöskään ollut kovin edustava viime kaudella", Teddy vastasi huvittuneen naurahduksen saattelemana. Hän aikoi korjata tilanteen kuluvan kevään ja alkavan kesän aikana, jotta viimeistään syksyllä hänellä olisi oikea kilpahevonen käytössään pelleilevän kiukkupussin sijaan.
"Kuulit kyllä", Teddy vahvisti siirtyen pitelemään hevosen päätä, kun Zoe taitteli palkintoloimea siististi. Hän rapsutti ruunan nenäpiitä ja hymyili Charlesille. "Aika näyttää, kuinka hyvä ratkaisu se oli."

"Miltä se on tuntunut?" Charles jatkoi, soi Winterille kiitollisen hymyn ja laskettuaan satulan välitelineelle, kumartui irrottamaan mustavalkoisia suojia ruunan mustista jaloista, jotta nainen pääsisi pesemään sitä mahdollisimman pian. Palautumiseen ei ollut niin paljoa aikaa kuin mies olisi toivonut, sillä Paddyn olisi lennettävä takaisin Britanniaan jo ylihuomenna toukokuun alussa pidettävää Badmintonia varten. Luojalle kiitos Winteristä, jonka käsiin Charles saattoi luottaa hevosen, sillä hänen oli lennettävä kotiin jo tänä iltana.

"Erilaiselta", oli ensimmäinen sana, mikä miehen mieleen juolahti, joten sen hän myös sanoi ääneen. Hook oli erilainen kuin hänen tammansa, mutta Minxin kisamenestyksen (tai sen puutteen) huomioon ottaen se taisi olla vain hyvä asia.
"Se on herkempi ja säikympi, mutta sillä on komea hyppy ja valtavasti potentiaalia. Luulen, että pidämme vielä toisistamme, kunhan totumme hieman toisiimme", mies pohdiskeli aukoen samalla suitsien solkia. Hän voisi yhtä hyvin olla avuksi, kun kerran oli paikalla. Hänellä oli vaihtopuku mukanaan, joten muutama karva tässä vaatetuksessa ei haittaisi lainkaan. Zoe kiinnitti riimun ruunan kaulalle, odotti että Teddy sai suitset kokonaan pois jalosta päästä ja sujautti riimun turvan ympärille. Hän ei aikonut hukata Paddya, vaikka tuskinpa ruuna mihinkään lähtisi, kun herra Edgerlykin oli tässä.

"Varmasti", Charles kannusti. Ehkä Teddyn lempeys saisi hevosesta esiin todellisen kilpailijan, mies pohti silittäen oman hevosensa lämmintä kylkeä, kun Paddy seurasi ystävällisellä uteliaisuudella, mitä sen ympärillä tapahtui, kurkotellen mustankirjavalla turvallaan silityksiä. Meykenhoek ei ollut koskaan vakuuttanut Charlesia lahjoistaan huolimatta, sillä miehen silmään hermoheikko ruuna teki vain mitä tarvitsi välittämättä menestyksestä tai ratsastajasta - eikä sellainen hevonen olisi koskaan samanlainen mestari, kuten Paddy tai Dime. Mies kuitenkin jätti sen sanomatta: Teddy voisi vielä tehdä ihmeitä.
"Pesetkö sen ja huollatko sen jalat?" mies pyysi Winteriltä keräten hevosen varusteet syliinsä. He voisivat Teddyn kanssa pakata ja hakea auton.

Teddy ei uskonut ihmeisiin, mutta hän uskoi hevoseen. Vaikka Hook ei valloittaisi areenoita hänen kanssaan, ainakin ruuna voisi auttaa hänet jaloilleen tarjoamalla entistä täydemmän kalenterin ja puhtaan alun. Minxin kanssa hän oli jo tehnyt kaiken väärin, minkä vain saattoi, ja joutui nyt ratkomaan omien virheidensä aiheuttamia ongelmia, mutta Hook oli mahdollisuus tehdä kaikki oikein ensimmäisistä yhteisistä kokemuksista lähtien.
"Totta kai, herra Edgerly", Zoe vakuutti kerätessään tarvikkeita, jotta voisi aloittaa pesu-urakkansa. "Pidän hyvää huolta Paddysta ja teidät kartalla sen voinnista." Hän tarkkailisi hevosta haukansilmin seuraavat kaksi päivää huomatakseen pienimmätkin merkit siitä, ettei kaikki ollut kunnossa. Jos se vain olisi hänestä kiinni, palaisi Paddy entistäkin ehompana takaisin sateiseen kotimaahansa.
"Tarvitsetko apua niiden kanssa?" Teddy kysäisi katsellessaan varusteita, joita Charles napsi syliinsä tottuneesti. Hän voisi hyvin tarjota omat kätensä jakamaan varusteiden paino, niin kolme pitkää päivää ratsastanut ystävä saisi hetken lepoa.

Charles pudisti päätään tarjoukselle: hän oli valinnut keveimmän mahdollisen satulan hevostaan varten. Sen ei tarvitsisi kantaa maasto-osuuksilla yhtään ylimääräistä painoa. Hän pakkaisi varusteet kuljetusautoon ja ajaisi sen sitten lähemmäs pesupaikkaa, jotta Paddy voitaisiin lastata kyytiin ja kuljettaa lepäämään edes päiväksi samalle tallille, jossa se oli asunut edellisen kuukauden. Britanniassa se menisi suoraan Badmintoniin, mistä mies oli vuokrannut hevoselle yksityisen majapaikan läheltä kisa-aluetta.
"Miten voit, Teddy?" mies kysyi, kun he olivat kaksin ja harppoivat kohti kuljetusautojen parkkialuetta.

Teddy kohautti harteitaan kevyesti, pyöritteli hetken orpona tyhjiä käsiään ennenkö piilotti ne tummansinisen puvuntakin taskuihin ja lähti astelemaan kohti kuljetusautoja, jotta voittoisa ratsu saataisiin lepäämään ja palautumaan suorituksestaan. Hän pudisteli pienesti päätään Charlesin kysymykselle, ei niinkään siksi, että olisi yllättynyt, vaan siksi, ettei enää tiennyt, mitä voisi vastata. Hän oli sanonut 'tulen kuntoon', 'kaikki on ihan hyvin' ja 'pärjään kyllä' niin moneen kertaan, että lauseiden teho oli hiipunut olemattomiin, eivätkä ne kuulostaneet enää edes sanoilta, kun karkasivat hänen huuliltaan.
"Rehellisesti, olen voinut paremmin", hän totesi synkkää huvittuneisuutta äänessään. Hän ei valehdellut yleensäkään, joten moinen tarkennus oli aivan turha. "Mutta astuin ulos ovesta ja lensin tänne, joten huonomminkin voisi olla. Onneksi minulla on kaksi kilparatsua pitämässä iltapäiväni täynnä ohjelmaa ja yksi toipilas, jota ei voi koskaan rapsuttaa kylliksi. Rutiinit auttavat nousemaan aamulla sängystä, vaikka harvassa ne päivät ovat, kun herätyskellon soitto olisi ilon aihe." Hän huokaisi raskaasti, taakan painaessa hartioita hetkeksi lysyyn, kun ilma pakeni keuhkoista.
"En tosin tiedä, mitä teen kun lukukausi päättyy. En ole koskaan odottanut kesälomaa samanlaisella kuristavalla kauhulla", hän myönsi. Ajatuskin päivistä, jolloin aamuaikaisesta alkaen ei ollut tarkkaan määrättyä aikataulua, johon hän saattaisi nojata vuorokauden ympäri sai vatsan kiertymään solmuun. Hän ei halunnut jämähtää neljän seinän sisään ja hautautua peittojen keskelle, vaikka juuri nyt se tuntuikin maailman parhaalta idealta.

Charles kuunteli hiljaa ja ymmärsi paremmin kuin olisi välittänyt myöntää. Hänkään ei olisi tiennyt, mitä tehdä ilman töitä, kun oli joutunut myöntämään jo toisen kerran, ettei ollut oikea mies Emilylle.
"Jatkat elämää", mies vastasi hetken mietittyään ja olisi puristanut Teddyn olkaa, jos hänellä olisi ollut käsi vapaana; hän tarjosi ystävälleen vain aavistuksen haikean hymyn.
"Tiedän, että se on vaikeaa, mutta jatkat elämääsi."

"Yritän", Teddy vastasi nyökäten samaa haikeutta kasvoillaan kuin mikä heijastui Charlesin omilta. Mikä siinä olikin, etteivät he kyenneet elämään naisten kanssa, vaikka elivät hevosten kanssa täydessä harmoniassa? Tai ainakin Charles eli, hän vasta opetteli tasapainoa ja yhteisymmärrystä Minxin ja Hookin kanssa. Dime oli ollut hänen sielunsa vastakappale, mutta hän oli joutunut luopumaan toivosta, että lentäisi radalla tammansa kanssa enää koskaan. Hän ei voinut kantaa mukanaan turhaa toivoa hevosen parantumisesta, kun ei kyennyt kantamaan omaa kehoaankaan suorana ja ryhdikkäänä kaiken muun alla.
"Ainakin on aikaa hevosille", hän totesi, vaikka se olikin laiha lohtu. Hän rakasti nelijalkaisiaan enemmän kuin sanat riittivät kuvaamaan, mutta sekään ei lämmittänyt särkynyttä sydäntä. "Mitä luulet, näemmekö sinua ja Duffya kesällä kilpailuissa?" Mies päätti kääntää keskustelun johonkin hieman pirteämpään, vaikka luupäinen hevonen ei ehkä kaikista iloisin keskustelunaihe ollutkaan.

Charles katsoi Teddyä melkein vaativasti: elämä jatkuisi. Hänellä ei ollut ollut varaa romahtaa tai näyttää tuskaansa ulospäin, mutta hänkin oli löytänyt voimaa jatkaa. Teddynkin olisi paras tehdä niin.
"Sinulla on aikaa mille tahansa, mitä haluat tehdä", hän varmisti, tuki varusteet toiselle käsivarrelle ja avasi ylellisen kuljetusauton ovet.
"Valitettavasti", mies varmisti Teddyn kysyessä kesän kisoista, "en odota suurta menestystä. En voi ymmärtää, miten niin hyvä hevonen on voitu kouluttaa niin väärin."

Teddyn teki mieli vastata, että hän ymmärsi. Hän oli itse pilannut hienon tamman vuosien saatossa vain ja ainoastaan, koska ratsasti suurta puoliveristä samalla tavalla kuin oli tottunut ratsastamaan pienempää Dimeä.
"Sinä saat sen varmasti takaisin oikealle polulle", mies tyytyi sen sijaan toteamaan, toivoen, että pystyisi itse samaan Minxin kanssa. Hän keräsi edelleen ohjaa liian lyhyeksi jännittyessään, mutta ainakin hän tiedosti virheensä ja pyrki opettelemaan siitä eroon niin nopeasti kuin vain saattoi. Minx oli hypännyt niin rennosti ja hyväntuulisesti muiden kanssa - hän halusi pystyä samaan, kun kerran hevonen hänen ratsukseen oli ostettu.

Charles uskoi saavansa, mutta kuinka pian? Hevonen oli parhaassa iässä, ja kisavuodet menisivät hukkaan, jos se olisi käytännössä kuuro avuille ja kovapäinen kuin pahinkin muuli - Charles ei ratsastanut potkien ja ohjia tempoen. Mies nousi autossa olevalle varusteekapille, jonne asetti hikisestä kisahuovasta irrotetun satulan, suitset sekä huuhdotut suojat. Hän riisui samalla mustan kisatakkinsa roikkumaan kaapin naulaan, ja avasi valkean kauluspaidan ylimmät napit Kentuckyn kosteudessa.
"Lennätkö takaisin tänään?" hän kysyi ystävältään, kun rullasi kauluspaidan hihoja ylös ja kiipesi kuljetusauton ratin taakse.

Teddy toivoi voivansa olla enemmän hyödyksi, mutta Charles näytti liikkuvan niin tehokkaalla täsmällisyydellä, että hän olisi todennäköisesti ollut enemmän tiellä, jos olisi tunkenut väliin. Niinpä mies seurasi sivummalta ystävänsä puuhia, ajatukset siellä täällä harhaillen. Hänen pitäisi suunnitella kesäkuun kilpailuja Minxille, ehkä Hookillekin heti kun hän palaisi kotiin, jotta ilmoittautuminen ei jäisi viime tippaan.
"Lennän", mies vahvisti nyökäten ja kiipesi viereiselle penkille. Charles osasi varmasti ajaa autoa ilman, että hän viittoisi maasta käsin ohjeita, joten mikään ei estänyt häntä nousemasta kyytiin. "En voi jättää hevosia pitkäksi aikaa muiden vastuulle, tai Minx kiukuttelee minulle kuukauden, koska hylkäsin sen julmasti."

Mies naurahti lähtiessään peruuttamaan kuljetusautoa ulos rivistä. Minx oli kieltämättä mainio persoona. Hänen olisi tehnyt mieli ehdottaa lentojen yhdistämistä, mutta hän ei olisi hyvää seuraa joutuessaan tekemään töitä läpi matkan. Hän pohti jälleen, miksi teki töitä, joista ei jaksanut kiinnostua ja vastasi samoin kuin aina ennenkin: olisi hullua hylätä ura, jota varten hän oli työskennellyt koko ikänsä. Vanhempien pettämisestä olisi turha huolehtia - hän oli tehnyt sen jo. Hänestä ei koskaan tulisi pääministeriä. Yleensä hakijoilta odotettiin omistautumista ja sitä että, no, he välittivät ihmisistä.
"Kuka hevosenhoitajasi muuten on?" hän tiedusteli madellessaan kohti parkkialuetta pesupaikkojen lähellä.

Teddy vilkaisi puhelintaan enemmän tavasta kuin tarpeesta; kukapa hänelle enää soittaisi tai laittaisi viestiä, kun ainoa läheinen ystävä istui vieressä ja vanhemmat tiesivät hänen olevan toisella puolen Atlanttia. Hän sujautti puhelimen takaisin povitaskuunsa, kun oli ensin nähnyt Dimestä ja Minxistä otetun vanhan kuvan, jota hän oli käyttänyt taustakuvanaan siitä lähtien, kun oli todennut parhaaksi poistaa Gabriellen kuvan puhelimestaan.
"Nathan Pearce. Vastuuntuntoinen ja kokenut, sopi hyvin hommaan kun ei säikähtänyt Minxin karua tervehdystä", Teddy naurahti lauseensa päätteeksi. Hän oli pitänyt kovin Mooren tytöstä, joka oli aiemmin katsonut hevosten perään, muttei epäillyt hetkeäkään, etteikö Pearce osaisi toimia kilpahevosten kanssa niiden vaatimalla tavalla. Ei hän muutoin olisi hevosiaan tallin palkkalistoilla olevan miehen hoiviin jättänytkään.

"Olet siis ollut tyytyväinen?" mies varmisti, kun pysäytti auton ja pudottautui jaloilleen. Hän jos kuka tiesi, miten tärkeä hyvä hevosenhoitaja oli - hän ei tiennyt, mitä tekisi ilman Winteriä.

"Olen, erittäin", mies vahvisti nyökäten. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Pearcesta olisi suurta apua myös kisamatkoilla, mikäli hän joskus pääsisi siihen pisteeseen asti sekalaisen hevoskatraansa kanssa. Hän asteli tallin puolelle todeten yhdellä vilkaisulla, ettei Charles maksanut hevosenhoitajalleen tyhjästä; Zoe oli pessyt ja kuivannut ruunan parhaan kykynsä mukaan, levittänyt kaksiteholinimenttiä jokaiseen jalkaan ja loimittanut hevosen kevyesti. Nainen kyyristeli parhaillaan jalkojen parissa tarkistamassa niitä turvotuksen tai lämmön varalta vielä toiseen kertaan, vaikka olikin tehnyt saman ennen linimentin levittämistä.
"Hetki pieni, ja Paddy on valmis lastattavaksi", nainen vakuutti vilkaisten omistajaa kohden. Hän kiinnittäisi kyllä kuljetussuojat, mutta sitä ennen hän halusi varmistua jalkojen kunnosta - parempi vara kuin vahinko, hän hoki itselleen koettaessaan vielä viimeistä takajalkaa. "En todennut mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Paddy vaikuttaa olevan elämänsä kunnossa, mitä nyt hieman väsynyt", Zoe lausahti taputtaen hellästi hevosen täplikästä lautasta, ennenkö palasi noutamaan kuljetussuojia.

"Kiitos Winter", Charles kiitti vilpittömästi ja astui käheästi hörähtävän Paddyn pään viereen hieromaan ruunan tummia korvia. Se oli edelleen valpas kisapaikasta, mutta mies näki hevosen väsymyksen ja tunsi syyllisyyden karun piston - hänen olisi pitänyt pidätellä sitä. Hänen ei tarvinnut ohjeistaa naista, joka tunsi sekä hänen että Paddyn ajatukset: Zoe tietäisi varmasti, miten auttaa ruunaa palautumaan ja rentoutumaan, ennen Badmintonin koitosta.
Kun ruuna oli valmis kuljetukseen, Charles naksautti narun kiinni ruunan riimuun ja talutti sen ylös kumipintaista ramppia. Hevonen seurasi luottavaisesti omistajansa vierellä ja poimi porkkanan tämän kämmeneltä, Charlesin helpotukseksi. Ehkä ruoka maistuisi siis illallakin. Mies mietti, miten voisi tarjota Winterille jotain naisen arvoista, kun varmisti hevosen turvallisuuden ja nosti rampin.

Zoe kiinnitti suojien tarrat huolellisesti mutta reippaasti, sillä tiesi, että Paddyn olisi parempi päästä rauhalliselle tallille palautumaan kilpailuista kuin viettää ylimääräistä aikaa sähköisessä ilmapiirissä kisa-alueella. Hän väisti sivuun, jotta omistaja saattoi viedä hevosen mukanaan traileriin, pyyhki tummien karvojen koristamat kätensä varsin koruttomasti housuihinsa (niissä ei muutama lisäkarva enää erottuisi) ja tarkisti, että loputkin Paddyn varusteista olivat mukana. Hän suuntasi kuljetusauton luokse Paddyn harjapakkia kantaen, jonka asetti muiden varusteiden luokse. Teddy nousi kyytiin kuljettajan rinnalle, siinä missä Zoe asettui taaemmas. Hän antaisi miesten jutella keskenään, kun sen niin hyvin taisivat. Hän voisi keskittyä miettimään paluuta takaisin Englantiin. Vaikka matka olisikin ensin Badmintoniin, olisi se jo lähempänä kotoista Slaleyta kuin Kentucky.
"Jos Paddy on yhtä hyvässä kunnossa Badmintonissa, mikään ei pysäytä teitä", Teddy totesi vilkaisten huvittuneena ystäväänsä. Charlesilla oli hänen mielestään turhankin monta rautaa yhtä aikaa tulessa, mutta jotenkin mies hallitsi niistä jokaisen.

Charles naurahti vähemmän itsevarmana.
"Katsotaan", hän vastasi ja lähetti hiljaisen pyynnön taivaille, että Paddy selviytyisi ehjänä. Mies kiipesi rattiin ja katsahti olkansa yli Winteriin: hän olisi halunnut kysyä, miten voisi palkita naisen, korvata kaiken, mitä tämä teki hänen hyväkseen, mutta nyt ei ollut oikea hetki. Teddyltä hänelle siirtynyt, kovin… Värikäs ja nuori Moore jo ehdottanut hänen kustantavan naisen nuorelle hevoselle ammattivalmennusta, minkä hän oli ilomielin tehnytkin, mutta se ei ollut lainkaan tarpeeksi.
"Missä sinun seuraavat kisasi ovat?" mies kysyi Teddyltä, katse harhaillen välillä taustapeilin kautta Winteriin, jota hän ei halunnut sulkea keskustelusta pois.

Teddy kallisti pienesti päätään setviessään kisakalenteria mielessään. Seuraavat kisat Minxillä olivat Chesterfieldin lähettyvillä heti Badmintonin jälkeen.
"Chatsworth International, Chatsworth Parkissa. Se on käytännössä vanhempieni takapihalla, joten poisjäämisen mahdollisuutta ei ollut", hän totesi hymähtäen. Ainakin Minxille olisi tuttu talli lyhyen ajomatkan päässä kisapaikalta, vaikka se tarkoittaisikin, että äiti olisi hengittämässä hänen niskaansa joka sekunti.
"Saa nähdä, mitä mieltä Minx on CIC-kilpailuista. Se on kovin tottunut tekemään osiot tietyssä järjestyksessä, joten voi olla, ettei vasta viimeisenä koittava maastoesteosuus suosi meitä", hän tosin toivoi, että oli väärässä. Olisi mukava saada edes yksi hyväksytty suoritus tammalta, joka oli viime kaudella ottanut useammankin hylätyn.

"Uskon, että teillä menee hyvin", mies vastasi pohtien, antoiko Teddy oikukkaalle tammalle liikaa päätösvaltaa. Ehkä Minx heittäytyisi vielä vaikeammaksi, jos sitä yrittäisi käskyttää. Hän piti huolellisesti silmällä liikennettä, sillä ei luottanut laisinkaan amerikkalaisten ajotyyliin, ja huolehti jarrutusten, kiihdytysten ja käännösten tasaisesta pehmeydestä, jotta Paddy ei joutuisi hakemaan tasapainoa. Se ei tarvinnut ylimääräistä rasitusta.
"Winter, fysioterapeutti tulee illalla katsomaan Paddyn", hän muisti ilmoittaa katsahtaen taustapeilistä hevosenhoitajaansa.

"Toivon sitä", Teddy totesi miettien lähinnä, mitä tekisi, jos nämäkin kisat menisivät päin honkia. Hän ei tiennyt, kuinka pitkälle hänen uskonsa riittäisi Minxin kohdalla: rajan oli pakko tulla vastaan jonakin kauniina päivänä, eikä hän mielellään luovuttaisi tammansa kanssa aivan vielä. Jos toivoa paremmasta ei löytyisi, täytyisi hänen myöntää tappionsa ja kehitellä jotakin muuta. Ehkä alkaa kouluratsastajaksi, jos muu ei auttaisi.
"Kyllä, herra Edgerly", Zoe vastasi painaen tiedon tarkasti mieleensä. Hän tekisi siis entistä kovemmin töitä, jotta ruuna olisi mahdollisimman rento fysioterapeutin saapuessa, niin kohtaamisesta saataisiin kaikista eniten hyötyä irti. "Onko muuta, mitä minun olisi hyvä tietää?" Hän vielä kysäisi, vaikka epäilikin, että herra Edgerly olisi jo itsekin maininnut, jos jotakin muuta ihmeellistä tapahtuisi.

"Luulen, että olen kertonut kaikista järjestelyistä", Charles vastasi, mutta vain aavistuksen hämillisenä. Hänellä oli vuosikausien putki maksimissaan kuuden tunnin yöunista ja armottomasta työnteosta läpi vuorokausien ilman vapaapäiviä tai vapaa-aikaa: se vaati veronsa eikä mies ei ollut varma, mitä oli sanonut ja kenellekin. Kaikki oli järjestetty, sen varmisti kalenteri, mutta muu oli ylirasitetun muistin varassa.
"Lento lähtee tiistaiaamuna yhdeksältä; tallin henkilökunta on luvannut hoitaa kuljetuksenne ja järjestää myös vara-autoja menomatkan vaikeuksien toistumisen varalta. Jätän Paddyn rauhoittamisen sinun harkintakykysi varaan."

Zoe nyökkäsi, sillä hänkin uskoi jo kuulleensa kaiken järjestelyä vaativan. Hän nyökkäsi uudemman kerran, vaikka tajusikin, ettei herra Edgerly varmasti seurannut hänen päänsä liikkeitä jatkuvasti peilistä.
"Huolehdin Paddyn perille yhtenä kappaleena", hän vakuutti. Ruuna matkustaisi rauhoitettuna, mikäli mitään yllättävää estettä moiselle ei järjestyisi. Kilpailun säännöt eivät moista kieltäneet, kunhan käytetty aine oli sopivaksi todettu, eikä hän aikonut ottaa pienintäkään riskiä, että mittaamattoman arvokas ruuna sekoaisi korkealla Atlantin yllä ja loukkaisi itsensä.

"Luotan siihen", Charles naurahti väsyneenä ja katsahti naista peilin kautta. Hän oli päätynyt toteamaan, ettei tainnut olla mitään, mitä hän ei olisi luottanut Winterille.
"Ehkä haluaisit Badmintonin jälkeen pitää hieman lomaa?" hän ehdotti kohottaen kalpeita kulmiaan. Nainen oli työskennellyt melkein tauotta yli kuukauden. Vähintä mitä hän voisi tehdä olisi varmistaa, että Zoe saisi levätä - vaikka Balin paratiisirannoilla tai nauttien Pariisin tai Rooman kulttuurisesta annista.

Zoe nyökkäsi pieni hymy huulillaan. Hän hoitaisi Paddya parhaan kykynsä mukaan, kuten oli tehnyt tähänkin asti. Hevonen palautuisi omaa tahtiaan, mutta hän tekisi parhaansa varmistaakseen, että ruuna olisi täydessä terässä Badmintonia varten.
"En vastustaisi", nainen myönsi naurahtaen pehmeästi. Muutama päivä omaa aikaa ja mahdollisuus vain olla kantamatta vastuuta tai huolta mistään kuulosti kilpailujen tuoman stressin ja kiireen jäljiltä täydelliseltä. Hän ei tosin osannut kuvitellakaan miehen kaavailemia lomamatkoja ulkomaille; hän unelmoi lähinnä omasta sängystä, tutuista kasvoista ja omasta hevosestaan, jota ei ollut nähnyt pieneen ikuisuuteen.
"Mutta voin hyvin olla töissä niin pitkään kuin Paddyn kannalta on tarpeellista. Haluan, että Paddy palautuu myös Badmintonista mahdollisimman nopeasti ja helposti."

Mies nauroi epäuskoisena.
"Ei, lähdet viikon lomalle heti Badmintonin jälkeen - minne tahansa haluatkin. Minä huolehdin Paddystä", Charles vakuutti päätään pudistellen ja vilkaisi Teddyä miettien, törmäsikö tämäkin yhtä omistautuneisiin hevosenhoitajiin.

Teddy pudisteli päätään huvittunut hymy suupielissään. Charles ei ollut liioitellut hevosenhoitajansa vastuuntuntoa ja työmoraalia. Winter todella laittoi vastaan, mitä lomiin tuli. Olikohan nainen koskaan pitänyt kahta päivää pidempää lomaa kerralla? Zoe sen sijaan räpytteli silmiään miettien, oliko ymmärtänyt miehen sanat väärin. Minne tahansa? Ei hän halunnut kauas, herran jumala sentään! Hän oli juuri viettänyt kuukauden Atlantin huonommalla puolen.
"Muutama päivä vapaalla ihan kotimaisemissa riittää", nainen vastusti pehmeän kohteliasta sävyä tavoitellen.

Mies katsahti naista peilin kautta kalpeat silmät periksiantamattomina. Hän ei pakottaisi Zoea ulkomaille; kyllä hän ymmärsi halun olla kotona, mutta lomapäivien määrä ei ollut neuvoteltavissa, ja sen Charles kertoi katseellaan. Paddy pärjäisi kyllä kotitallilla vaikka Moorenkin huomassa; miehellä oli tunne, että tyttö noudatti Winterin ohjeita kuin noiduttuna.
"Mikäli kaipaat joskus lomaa ulkomailla, sano vain", hän lisäsi pohtien, jos nainen haluaisi lähteä vaikka kesällä uusiin maisemiin. Luhmühlenin ja Burghleyn välissä oli pari kuukautta aikaa, joten siihen sopisi erinomaisesti pieni lomamatka.

Zoe huokaisi hiljaa ja painoi katseen käsiinsä. Hän tunnisti periksiantamattomuuden; miten saattoikin olla, että samanlainen katse löytyi välillä Paddyn tummista silmistä? Nainen alistui kohtaloonsa viikon lomasta. Ehkä hän voisi käyttää sen johonkin hyödylliseen, käydä vaikka tervehtimässä perhettään tai jotakin. Seitsemän vapaata päivää oli toisaalta kovin pitkä aika.
"Totta kai, herra Edgerly", nainen vakuutti, vaikkei tosiaankaan aikonut tarttua tarjoukseen. Hänelle maksettiin jo nyt aivan liikaa, jotta hän suostuisi enää mankumaan mitään muuta herra Edgerlyltä. Hänen hevosestaankin oltiin pidetty huolta koko tämä aika miehen laskuun.
"Praha on kovin kaunis kaupunki tähän aikaan vuodesta", Teddy liittyi keskusteluun pieni hymynpoikanen huulillaan. Hän epäili, ettei Winter tarttuisi heitettyyn syöttiin, ja oli oikeassa, mikäli naisen siristyvistä silmistä saattoi mitään päätellä.

"Totta", Charles vastasi katsahtaen Winteriä kulmaansa kysyvästi kohottaen. Hän halusi jotenkin osoittaa naiselle, miten arvokas tämä oli hänelle, mutta jääräpäinen nainen torjui hänen tarjouksiaan. Miehellä oli myös tunne, ettei Zoe arvostaisi kidnappausta - tiukan ammattimaista naista oli vaikea oppia tuntemaan niin, että tietäisi, millaisia lahjoja tämä arvostaisi.
"Oletko, Teddy, lähdössä ulkomaille lähiaikoina?"

Zoe pudisteli päätään. Hän ei kaivannut enempää lahjoja, sillä jo pelkästään lupa seurata Paddyn uraa näin läheltä oli suuri kunnia. Hän ei halunnut olla taakaksi miehelle, joka teki töitä yöt ja päivät.
"En ole suunnitellut, mutta toisaalta spontaaneissa viikonloppumatkoissa on viehätystä", mies pohti pää kevyesti kallellaan. Ehkä hän päätyisi lähtemään johonkin, tai sitten jumittaisi kotona, kuten tähänkin asti. Kilpailut eivät ainakaan aivan heti veisi häntä pois kotisaarelta, mutta kenties kesän mittaan sekin asia korjaantuisi.
"Ja matkustinhan minä tänne. Eikö tätä lasketa lomamatkaksi?" Hän naurahti.

"Lasketaan toki", mies vastasi vain aavistuksen skeptisesti. Hän vilkaisi vaistomaisesti kelloaan kiihdyttäessään pehmeästi suuremmalla tiellä, joka vei heitä lähemmäs Paddyn amerikkalaista tallia. Hän näki uusien sähköpostien ja vaatimusten satelevan puhelimeen, joka välkähteli kojelaudalla, mutta nosti katseensa tiehen. Ukraina ja Venäjä, Lähi-Itä, Afrikan loputtomat ongelmat - ja nyt Nepal. Maailma oli aina pulassa, ja Britannia ei voinut pitää näppejään erossa. Hän ei lähtisi Britanniasta Eurooppaa pidemmälle, ennen kuin Badminton olisi ohi.
"Minne suuntaisit spontaanille viikonloppumatkalle?"

Teddy pohti vain hetken.
"Tällä hetkellä suosikkini olisi Praha. Myöhemmin keväällä Portugalin Lissabon olisi ehdottomasti listallani, samoin kuin Kreikka", hän totesi miettien auringon lämpöä, jota jälkimmäisissä maissa riittäisi. Niissä ei tosin olisi yhtä paljoa tehtävää ja nähtävää kuin Prahassa, tai kenties hän oli vain tavattoman nirso siitä, mitä laski lomalle sopivaksi tekemiseksi. Museoiden ja nähtävyyksien kiertely sekä paikalliseen historiaan tutustuminen olivat hänen mielestään parhaita tapoja käyttää lomapäiviä.
"Mutta totuuden nimissä mistä tahansa maasta löytää näkemisen ja kokemisen arvoisia asioita."

"Entä sinä, Winter?" Charles suuntasi saman kysymyksen taaempana istuvalle naiselle.

Zoella kesti huomattavan paljon kauemmin miettiä, minne hän matkustaisi. Hän ei ollut kiertänyt Eurooppaa muutoin kuin kisamatkoilla, eikä niillä ollut suurtakaan merkitystä maalla, jossa kulloinkin oltiin.
"Berliiniin", hän lopulta päätti miettiessään lukuisia historiallisia nähtävyyksiä, joita kaupungilla oli tarjota. Berliinin muuri oli jotakin, mitä hän ei ollut yhdelläkään kisamatkalla päässyt näkemään, mikä oli jäänyt pienenpieneksi hiekanmuruseksi hampaankoloon. Jonakin päivänä vielä hän varaisi lentolipun, tai miksei vaikka junalipun, ja lähtisi katsomaan kaupunkia, jonka nähtävyyksistä kaikki aina puhuivat.

Charles painoi kaupungin visusti mieleensä, vaikkei osoittanut kuinka merkittäväksi tiedon koki. Sinne hän siis lähettäisi Winterin heti, kun olisi sopiva tilaisuus. Moore varmaan osottaisi sellaisen: tyttö tuntui haluavan hyviä asioita kollegalleen jopa tarmokkaammin kuin hän, ainakin sen perusteella, miten häntä ennen säikkynyt tyttö nyt tuli vaatimaan häneltä, tietenkin viattomien ehdotusten varjolla.
"Se on viehättävä kaupunki", hän tyytyi vain sanomaan, "oletko Teddy vieraillut siellä usein?"

Zoe pohti ohimennen, kuinka monen maan leimat hänenkin passistaan löytyivät, vaikka hän tuskin voisi sanoa nähneensä juuri mitään yhdestäkään maasta, jossa oli käynyt. Herra Edgerlyn ansiosta hän oli saanut nähdä pienen vilauksen Yhdysvalloista.
"Muutaman kerran", mies vastasi vaivautumatta laskemaan, kuinka monta kertaa oli tarkalleen käynyt kyseisessä kaupungissa. Hän ei ollut varma, muistaisiko enää itsekään. Hän teki vuodessa lukuisia pidennetyn viikonlopun kestäviä matkoja, joten oliko se nyt ihmekään, jos ne alkoivat pikkuhiljaa sekoittua toisiinsa.
"Minne sinä lähtisit, Charles?" Hän suuntasi saman kysymyksen takaisin sen alkuperäiselle esittäjälle.

Mies hymyili puolittain. Hänellä ei ollut aikaa lähteä minnekään muuten kuin työn tai kisojen merkeissä. Maailmassa ei ollut montaa kolkkaa, joita hän ei olisi nähnyt, mutta Oseanian harvaanasutut, turismilta säilyneet paratiisisaaret olivat melko lähellä hänen sydäntään samoin kuin Uusi-Seelanti, Euroopan kulttuurikaupungit ja Afrikan luonto.
"Seuraava matkani taitaa suuntautua Nepaliin", hän vastasi. Sinne hän lähtisi mielellään kisojensa jälkeen, sillä se maa kaipasi apua eikä ollut itse aiheuttanut ongelmiaan toisin kuin moni muu. Mies kaarsi kuljetusauton tallille johtavalle tielle ja pysäytti lopulta pehmeästi tallipihaan. Hän vihasi sitä, että joutui jättämään hevosensa taas, vielä kun se oli tehnyt niin rajusti töitä upean suorituksen eteen.

"Ei huono valinta lainkaan", Teddy totesi. Hän aavisti, että kyseessä oli enemmän työn kuin huvin puolesta tehty reissu, mutta ei se estäisi nauttimasta toisen maan ja kulttuurin näkemisestä ja kokemisesta. Mies nousi auton kyydistä kaikessa rauhassa, vaan ei kysellyt lupia suunnatessaan noutamaan Paddyn varusteita. Hän aikoi olla hyödyksi ja epäili, että Charles katselisi mieluummin hevostaan kuin sen varusteita. Zoe suuntasi laskemaan ramppia, jotta omistaja voisi hakea hevosensa, joka oli tehnyt hienosti töitä koko maailman silmien edessä.

Tässä tapauksessa nauttiminen jäisi minimiin, sillä kaunis maa oli tragedian raatelema eikä edes Charles voinut nauttia jo valmiiksi köyhän, kärsineen maan tuhon näkemisestä. Vähintä, mitä hän voisi tehdä, olisi varmistaa, että Britannia teki parhaansa auttaakseen ja osallistua lahjoituksiin myös henkilökohtaisesti.
Mies siirtyi auton takaosaan, rapsutti kärsivällisesti odottavan ruunan valkeaa otsaa ja peruutti sen sitten alas ramppia. Tuttu talli antaisi hevosen rentoutua ja tuntea väsymys ilman stressiä, mikä toi edes vähän lohtua Charlesia riivaavaan syyllisyyteen. Hän talutti hevosen sille varattuun karsinaan, kumartui irrottamaan kuljetussuojat ja antoi sitten ruunan nojata päänsä rintaansa. Mies hieroi sen korvia haluamatta ajatella kellonaikaa.

Teddy kantoi Zoen perässä loput varusteet niiden oikealle paikalle. Hevosenhoitaja jäi purkamaan varusteita ja erottelemaan niitä selkeästi niihin, jotka aikoi illan tai seuraavan päivän aikana pestä sekä niihin, jotka saisivat kulkea sellaisenaan takaisin Englantiin. Teddy palasi tallin puolelle astellen rauhallisesti Paddyn karsinalle. Hän toivoi Minxin osoittavan samanlaista rajatonta luottamusta häntä kohtaan kuin mitä saattoi nyt todistaa ystävänsä ja tumman papurikonkimon välillä.
"Winter valvoo varmasti vaikka koko yön Paddyn vierellä, jos hevosesi niin haluaa. Paddy on hyvissä käsissä", mies totesi pehmeästi aavistellen ystävänsä huolen ja syyllisyyden. Paddy ei tuntunut välttelevän Charlesia, vaikka mies olikin välistä kiireinen töidensä kanssa, joten miehen olisi turha murehtia enempää. Komea irlantilainen piti omistajastaan eikä kantanut kaunaa, vaikka jäi välillä ilman miehen tuttuja korvahierontoja.

"Sitä murehdinkin", Charles naurahti syyllisyydentuntoisena. Hän murehti hevostaan jatkuvasti, mutta Winter huolehti siitä enemmän kuin tarpeeksi, joten mies jäi huolehtimaan nukkuiko nainen koskaan tai saiko tämä hetkeäkään vapaa-aikaa. Hän taputti hevosen kaulaa ja pakotti itsensä astumaan ulos karsinasta, vaikka ruuna seurasi häntä toivoen lisää huomiota.
"Käyn hyvästelemässä Winterin, ja voimme lähteä."

Teddy hymähti. Ehkä se oli ihan sallittu huolenaihe, joskaan Winter ei ollut näyttänyt lakanaa valkoisemmalta tai kymmenen vuotta vanhemmalta silmäpussien takia, joten ehkä nainen oli osannut pitää huolta myös itsestään.
"Selvä", hän totesi, jääden pitämään seuraa ruunalle, joka selkeästi katseli omistajansa perään. Zoe ripusti satulahuovan kuivumaan yhdelle telineistä; hän pesisi sen myöhemmin, muttei tänään ehtisi, mikäli aikoi kiillottaa satulat, jotka olivat kastuneet tai muutoin sotkuneet suoritusten aikana. Nainen vilkaisi miestä.
"Tarvitsetteko jotain, herra Edgerly?" Hän kysäisi estesatula tukevasti käsivarsillaan.

"Ei, ellen voi tehdä jotain sinun hyväksesi", Charles vastasi poimien pukupussinsa mukaan.

Zoe pudisteli päätään ja asetti estesatulan huolellisesti paikalleen. Hän puhdistaisi sen tänään ja öljyäisi huolella, niin nahka kestäisi uudenveroisena seuraavienkin kilpailujen kastumiset.
"Ei teidän tarvitse", nainen vakuutti vielä sanallisestikin. Hän oli kunnossa ja hänellä oli kaikki, mitä hän tarvitsi selvitäkseen matkasta takaisin Englantiin. Enää pari viikkoa, ja hän pääsisi kotiin, mikä oli yllättävän piristävä ajatus. Hetken hän harkitsi pyytävänsä miestä selvittelemään, olisiko mahdollista saada toista kulkulupaa Badmintoniin, sillä Maybe rakastaisi suuren kilpailun kulisseissa kulkemista, mutta hän nieli pyyntönsä. Jos hän pyytäisi kulkulupaa, maksaisi herra Edgerly vielä kaiken muunkin eikä hän sitä paitsi voisi olettaa, että Maybe jättäisi työpäiviä välistä päästäkseen katsomaan kenttäratsastuksen ykkösnimiä vain muutaman tunnin ajomatkan päässä.
"Hyvää ja turvallista matkaa, herra Edgerly", hän toivotti pieni hymy huulillaan.

Mies huokasi hillityllä ilmeettömyydellä. Niin tietenkin.
"Kiitos samoin, Winter", hän toivotti vain aavistuksen alistuneeseen sävyyn, pudisteli ajatuksissaan päätään ja lähti. Hän silitti Paddyn mustankirjavaa turpaa, joka oli painunut karsinan kaltereita vasten ja harppoi sitten ulos. Hän voisi vaihtaa vaatteita lentokentällä.
"Oletko valmis lähtemään?" Charles kysyi Teddyltä olettaen että ajaisi ystävänsäkin lentokentälle.

Teddy lyöttäytyi ystävänsä mukaan, astellen kaikessa rauhassa vuokra-auton luokse.
"Toki", hän vakuutti tyytyväisenä siihen, miten saisi kyydin kentälle. Amerikkalaisten liikenteen sekaan sukeltaminen lainatulla autolla ei tosiaankaan kuulunut hänen suosikkiharrastuksiinsa.
"Joko hukut töihin?" Mies kysäisi aavistus huolta äänessään. Charles teki tavattoman paljon töitä ja sen lisäksi ratsasti vielä kenttäkilpailujen huipulla. Monille olisi riittänyt vain toinen täyttämään päivän ohjelma.

"Olen tottunut siihen", Charles kuittasi kohteliaasti. Teddyn ei tarvitsisi tuntea olevansa häiriöksi, sillä ystävän saapuminen oli ilahduttanut häntä suuresti. Mies ripusti pukupussin takapenkille, asettui ratin taakse ja kaarsi auton sulavasti liikkeelle, kohti Blue Grassin lentokenttää.
"Oletko muuten koskaan harkinnut ryhtyväsi valmentamaan?" hän kysyi pohtien, millä Teddy voisi täyttää aikansa.

Hän ei ollut kysynyt sitä, mutta antoi asian livahtaa ohitse. Tokihan hän tiesi, että ystävä oli tottunut työtaakkaansa, sillä jokainen, joka seurasi Charlesin elämää edes kuukauden ajan etäältä ymmärsi, ettei miehellä ollut liikaa aikaa. Hän ei kuitenkaan aikonut kysellä sen enempää, sillä ystävä tiesi omat rajansa, tai ainakin hän toivoi niin.
"En", hän naurahti hiljaa. "Jotta voisin valmentaa, olisi minulla oltava jotain annettavaa ratsukoille ja hevosmaailmalle. Ehkä kymmenen vuoden päästä, jos olen yllättäen kokenut suuren valaistumisen, voisin harkita sitä, mutta en vielä."

Charles vilkaisi miestä terävästi, toinen valkea kulma koholla.
"Liika vaatimattomuus ei pue sinua. Olisit varmasti hyvä valmentaja", hän totesi painokkaasti, aikomatta väitellä asiasta. Teddy oli huikean menestynyt; mies opetti elääkseen, oli kärsivällinen ja lempeä - ja ilmeisesti piti ihmisistä.

Teddy pudisteli päätään ystävälleen. Hän osasi opettaa, sen hän tiesi, mutta yliopistolla psykologian salojen avaaminen nuorille mielille oli aivan erilaista kuin hevosen ja ratsastajan valmentaminen kohti kilpakenttiä. Jos hän unohti jotakin yliopistolla tai ei tiennyt vastausta esitettyyn kysymykseen, hän saattoi aina turvautua internetin ja tietokirjojen maailmaan, kunnes löysi vastauksensa. Hevosten kanssa moista luksusta ei ollut; hän joko osaisi ratkoa ongelmia siinä hetkessä kun ne hänelle esitettäisiin, tai hän ei osaisi.
"Taidan tyytyä ammattilaisten valmennuksissa käymiseen", hän vastasi pieni toispuoleinen hymy huulillaan. Jos hän toteaisi kesällä omistavansa liikaa aikaa, kuka tiesi, ehkä hän päätyisi katsomaan valmentajien pitämiä tunteja katsomon puolelta nähdäkseen, viihtyisikö itse kentän keskellä ohjeita jakamassa.

Charles jätti asian sikseen. Teddy tuskin koskaan näkisi itseään oikeassa valossa, eikä hänellä ollut kärsivällisyyttä jankata kenenkään kanssa. Hän kiihdytti moottoritielle ja antoi hevosvoimaisen vuokra-auton lipua naurettavan suurien SUV-laumojen ohi.
"Oletko harkinnut useamman kilpailtavan hevosen ottamista?"

Teddy nyökkäsi lievää epävarmuutta liikkeissään. Hän oli harkinnut sitä, kyllä, mutta luopunut ajatuksesta usein vain muutaman sekunnin pyörittelyn jäljiltä.
"Olen ja en", hän totesi lopulta, sillä ei hiljaakaan voisi loputtomiin istua. "Vaikka saisinkin sponsorit puolelleni, epäilen, etten siltikään soveltuisi ratsastamaan muiden hevosia. Siinä on jo riittämiin, että äidilläni on viimeinen sana kaikesta, mitä teen hevosteni kanssa." Hän ei uskonut pystyvänsä ratsastamaan hevosta, johon ei saisi kiintyä. Joko hän pitäisi itsensä liian etäisenä eikä löytäisi yhteistä säveltä ratsuunsa, tai sitten hän kiintyisi liikaa ja päätyisi ojasta allikkoon, kun hevonen vaihtaisi omistajaa tai ratsastajaa.

Charles katsoi ystäväänsä hetken.
"Oletko harkinnut oman hevosen ostamista?"

"Dime on jo äitini nimissä, eikä äiti luovu siitä", mies totesi kavaltava surumielisyys ääneen hiipien. He tappelivat Dimen kohtalosta viikottain, sillä hän ei suostunut edes harkitsemaan tamman kanssa kilpailemista, sillä pienikin vika-askel kerran runnotulla jalalla laittaisi jänteen niin pieniin palasiin, ettei hevonen enää koskaan käyttäisi jalkaansa. Hän vain halusi tammansa kuntoon ja nauttimaan elämästään, mutta äidin suunnitelmat olivat toiset, joten he olivat jatkuvasti napit vastakkain.
"Ja vaikka hän miten uhkailisi Minxin myynnillä, ei hän tosiasiassa sitä tee, kun ei ole kaikkien näiden vuosienkaan aikana luopunut toivosta. Luulen, että sama pätee myös Hookiin. Otamme ehkä yhteen kisakalentereista ja harjoitusaikatauluista, mutta hevoset pysyvät minulla niin kauan kuin itse haluan."

"Tarkoitan sellaisen hevosen ostamista, joka ei ole missään vaiheessa ollut äitisi vallassa", Charles selvensi.

"En", mies vastasi. Hän oli niin pitkään keskittynyt vain tammoihinsa, ettei ollut edes unelmoinut muista hevosista. Nyt hänellä oli Hook sekä Minx, joilla kilpailla ja Dime, jota rapsutella, joten hän ei tiennyt, miten enää repeäisi useampaan suuntaan, eikä hän kaivannutkaan enempää hevosia. Ehkä siinä vaiheessa, kun Hookin olisi aika siirtyä sivuun kilpakentiltä, hän voisi alkaa katsella itselleen uutta, lupaavaa ratsua, jonka ostaisi äidiltään kyselemättä, mutta toivon mukaan heillä olisi Hookin kanssa vielä vuosia edessään.
"Minulla on kolme hevosta, ne saavat riittää", hän vielä selvensi vastaustaan. Eiväthän ne tarkkalleen ottaen olleet hänen, mutta miehen mielessä hevoset kuuluivat hänelle, luki papereissa sitten Alice tai Theodore Morland.

Charles tyytyi vastaukseen. Hän oli kai ollut onnekkaassa asemassa, etteivät hänen vanhempansa olleet halunneet hallita hänen hevosharrastustaan - tai sitten hän ei ollut suostunut siihen. Hän ymmärsi tismalleen, millaista oli olla vanhempien vallan alla, vaikka hänen tapauksessaan valta oli emotionaalista: hänet oli kasvatettu pelkäämään vanhempiensa pettämistä. Silti hän ei voinut olla välillä miettimättä, eikö Teddynkin pitäisi todeta olevansa itsenäinen, aikuinen mies.
"Toivottavasti lentosi sujuu mukavasti", hän totesi lämpimästi parkkeeratessaan auton lähelle terminaalin sisäänkäyntiä; vuokrafirma noutaisi sen. Mies nousi autosta poimien pukupussin ja olkahihnallisen työsalkun takapenkiltä, sukaisi valkeaa tukkaansa ja kuunteli lentokoneiden jyrinää toivoen, että voisi edes joskus tehdä jotain spontaania ja kiireetöntä, kuten vain viettää aikaa hevosensa tai ystävänsä kanssa.
"Nähdään Englannissa", mies toivotti ja harppoi suojatien yli terminaaliin. Hänen lentonsa lähtisi sopivalla minuuttiaikataululla niin, että hän ehtisi juuri vaihtaa vaatteet, hakea lippunsa ja nousta koneeseen.

Teddy oli päättänyt viimeisen vuoden aikana itsenäistyä ja aikuistua ainakin neljään kertaan, mutta suunnitelmat olivat aina kariutuneet johonkin, joten jälleen, kun elämä veti maton hänen jalkojensa alta, hän tukeutui ainoaan asiaan jonka tiesi pysyväksi: äitinsä rautaiseen otteeseen hänen hevosistaan ja elämäntavastaan.
"Toivon samaa sinulle", hän vastasi ystävälleen, nousi autosta ja heilautti kättään hyvästiksi ystävälleen, joka kiiruhti jo omalle lennolleen. Hänellä ei olisi niin kiire, joten hän voisi hyvin käyttää hetken jos toisenkin vain siihen, että katselisi terminaalin ovia ja miettisi, haluaisiko oikeastaan edes nousta lennolle Englantiin. Ehkä hänen pitäisi lähteä suoraan jonnekin päin Eurooppaa spontaanille matkalle, niin hänen ei tarvitsisi palata tyhjään kotiin. Tai sitten hän olisi kypsä aikuinen mies, joka astelisi terminaaliin, nousisi lennolle ja palaisi vastuuntuntoisesti kotiinsa pitämään huolta hevosistaan sekä hoitamaan lukuvuoden yliopistolla kunnialla päätökseen. Mies huokaisi raskaasti ja asteli suojatien yli terminaalin puolelle. Ei kai auttanut muu kuin palata kotiin.

Perjantai 22. toukokuuta, 2015, iltapäivä - Siniverinen viikonloppu

Charles oli pitänyt sanansa ja vaatinut Zoen seitsemäksi päiväksi vapaalle kotitallille palaamisen jälkeen. Badminton oli ollut koettelemus, varsinkin niin pian Rolexin jälkeen, mutta Paddy Blue ei ollut pettänyt odotuksia, vaan oli tuonut voiton kotiin. Mies halusi antaa hevosen rentoutua kunnolla kisojen jälkeen, mutta toukokuun loppupuolella Paddy oli edelleen vapaa ahdistuksesta ja lähti innokkaasti sileätyöskentelyynkin, joten Charles suostui jatkamaan kisatreeniä.
Hän kutsui Winterin viikonlopuksi töihin, sillä mies halusi viedä hevosensa käymään kotonaan Norfolkissa ja pyysi naista ottamaan oman hevosensa mukaan. Hänellä oli huono omatunto siitä, miten paljon Winter jäi paitsi nuoren tamman kriittisestä koulutuksesta. Hän jätti kertomatta, että oli pyytänyt vanhaa perhetuttua viikonlopuksi vierailulle ja järjestäisi aikaa sille, että Johan Rosenberg ehtisi valmentaa myös Winteriä. Charles oli osallistunut vuosia saksalaisen kouluratsastajan valmennuksiin ja arvosti tämän vierailua, sillä tiesi miten kiireinen Rosenberg oli valmentaessaan lukemattomia olympiatason koulu- ja kenttäratsastajia.
Charles saapuisi sukukartanolleen suoraan Lontoosta perjantai-iltapäivänä ja oli järjestänyt hevosensa saapumaan samaan aikaan. Harmillisesti hänen vakituinen hevoskuljettajansa - asiallinen, harmaantunut mies tweed-lakissa, jolla tuntui olevan taianomainen kosketus vaikeimpaankin hevoseen - oli sairastunut, mutta lupasi lähettää poikansa puolestaan. Johnny Wood saapuikin ajoissa ylellisen kuljetusauton kanssa ja oli laittanut vettä ja heinääkin valmiiksi.
"Nämäkö tulee mukaan?" karvan alle kolmekymppinen, hevosia hermostuneesti silmäilevä mies kysyi vahvalla geordiella, vino virne suupielissä nykien. Mies oli vetänyt nahkatakin niskaansa ja suki rajujen tuulenpuuskien sotkemaa, levotonta mustaa tukkaa pois otsalta, kun tarjoutui kantamaan hevosten varusteet auton etuosaan.

Zoe ei ollut vastustellut vapaitaan, vaikka aluksi ajatus olikin tuntunut omituiselta. Badmintonin intensiivisen kisamatkan jäljiltä hänen oli kuitenkin myönnettävä, että loma oli tullut tarpeeseen. Hän oli saanut levätä kunnolla, ehtinyt sairastaa sen typerän flunssankin, joka oli tehnyt pikavisiitin Kentuckyssa, ja mikä parasta, saanut olla kotona tuttujen ihmisten ja hevosten keskellä. Hän oli ratsastanut Miaa ihmeissään siitä, miten paljon tamma oli oppinut reilussa kuukaudessa ammattilaisten käsissä - nuori angloarabi oli kuin toinen hevonen. Hän oli tehnyt hyvän pohjatyön hevosen kanssa, joten ei kai olisi pitänyt olla yllättynyt, kun tamma oli edennyt harppauksin koulutuksessaan. Zoe oli tukahduttanut hetkellisen pettymyksen, joka oli nostanut päätään ja vakuuttanut itselleen, ettei mikään, mitä valmentajat olivat tamman kanssa tehneet, vähentänyt sen työn arvoa, jonka hän oli tehnyt. Päin vastoin; heidän yhteistyöllään Mia oli nyt siinä pisteessä, ettei mikään estäisi häntä kirjoittamasta myynti-ilmoitusta, puunaamasta tammaa parhaimmilleen ja räpsimästä edustavia kuvia hyväkuntoisesta hevosesta, jonka karva kiilsi kevätauringon valossa.
Nainen oli ollut yllättynyt herra Edgerlyn tarjouksesta, mutta jättänyt vastustelematta, sillä tiesi, ettei siitä olisi pidemmän päälle hyötyä. Herra Edgerly halusi hevosensa kotikartanolleen ja Mia saisi lähteä matkustusseuraksi. Siitä olisi hyötyä nuorelle hevosellekin, sillä Mialla oli hävettävän vähän matkustuskokemusta. Hän oli toki harjoitellut lastausta, jotta hevonen kävelisi traileriin kiltisti, mutta varsinainen matkustaminen oli jäänyt vähälle. Hän oli pakannut varusteet, joita hevoset tarvitsisivat ja tarkisti kolmannen kerran Paddyn kuljetussuojia, kun havahtui virnuilevan miehen saapumiseen.
"Kyllä", hän vastasi nyökäten ja taputti tummaa kaulaa, kun Paddy katseli käytävällä molemmin puolin kiinnitettynä nuorta miestä. "Oletan, että traileri on valmiina hevosia varten?" Zoe kysäisi suorastaan kohteliaalla äänellä - herra Edgerly oli palkannut tämän nuoren hemmon kuljettamaan heitä ja Paddyn omistaja varmasti tiesi, mitä teki, joten hänen olisi turha omaksua yleistä asennettaan muihin työntekijöihin. Hän irrotti Paddyn käytävältä ja havahtui vasta siinä kohtaa miettimään, olisiko nuoren ja epävarman hevosen vienti traileriin ensimmäisenä ollut parempi ratkaisu. No, meni jo. Ehkä Paddyn rauhallinen seisoskelu kopissa saisi Mian nousemaan ramppia tavallistakin rennommin.

"Jep, mutta varmaan kopukat venaa hetken, jos haluat vähän peuhata heinissä", Johnny Wood tervehti ja iski tummuudessaan melkein mustaa silmää, jonka kulma uhkasi jäädä nykimään. Mies nauroi epätavallisen äänekkäästi omalle vitsilleen, ähersi varustearkun syliinsä ja kiersi hevoset mahdollisimman kaukaa pakatessaan varusteet kuljetusautoon.

Zoen silmissä välähtävä katse kertoi riittämiin hänen arvostuksestaan (tai ennemminkin sen täydellisestä puutteesta) miehen vitsiä kohtaan. Hänen teki mieli lykätä riimunnaru miehen kouraan ja katsoa, kuinka hevosia selkeästi välttelevä mies yrittäisi polvet loukkua lyöden viedä hevoset ylös ramppia, vaan hän ei tehnyt sitä, sillä hevoset, joita mies käsittelisi, olisivat hänen elämänsä tärkeimmät. Ehei, parempi, että hän lastaisi ratsut itse, niin hevoset selviäisivät ehjinä perille - olettaen tietenkin, että Johnny ajoi autoa paremmin kuin puhui naisille. Ehkä olisi turvallisempaa sitoa mies kiinni takapenkkiin ja ajaa itse Norfolkiin.
"Älä pudota niitä", hän totesi jäinen, terävä särmä äänessään katsoessaan, miten mies ähersi varustearkun kanssa. Hän lähti taluttamaan Paddya kohti traileria toivoen todella, että Johnny olisi miellyttävämpää seuraa auton sisäpuolella. Hän ei jaksaisi ajomatkaa idiootin kanssa, varsinkin jos mies kokisi pakottavaa tarvetta laukoa toinen toistaan huonompia vitsejä. Kuinkakohan ärtynyt herra Edgerly olisi häneen, jos hän kohtelisi kuljettajaa ilkeästi? Paddy nousi ramppia pitkin tottuneesti, mistä hyvästä ruuna sai reippaan taputuksen kaulalleen ja muutaman porkkanan palan järsittäväkseen. Hän suuntasi noutamaan Miaa, toivoen, ettei tamma järjestäisi kohtausta traileriin nousemisesta. Jokin tuntui sanovan, ettei Johnnysta olisi apua.

Mies pakkasi varusteet autoon ja sulki etuoven siirrettyään huolellisesti pari tuomaansa heinäpaalia etuosan ovettomalle laidalle. Hän nojaili kuljetusauton kylkeen nakerrellen hammastikkua kuin ei olisi osannut olla paikallaan.
"Mikäs se kolmas kopukka on?" hän kysyi laskettuaan vasta kaksi, vaikkei tosiaan tehnyt elettäkään lähteäkseen hakemaan yhtään nelijalkaista.

"Tallissa", Zoe vastasi palatessaan Mian kanssa. Hän vilkaisi traileria, rauhallisena seisovaa Paddya ja lähti nousemaan ramppia määrätietoisin ottein. Hevonen epäröi sillan kolahtaessa ja antaessa hieman periksi askeleen alla, mutta jatkoi eteenpäin taluttajan maanittelujen rohkaisemana. Tamma pärskähti päästessään seisomaan tasajaloin koppiin Paddyn taakse. Duffy saisi kunnian olla ruunan toisella puolella - ja varmuuden vuoksi lähimpänä sivuramppia, jotta nuoren orin saisi vauhdilla purettua, mikäli pitkä matka saisi kärsimättömän hevosen kyllästymään.
"Voit toki hakea sen. Valkojouhinen, sukkajalkainen upeasti kimoutuva ori pesupaikalla, kiinni molemmin puolin", hän huikkasi trailerin sisältä varmistaessaan oman tammansa kiinnitystä. Nainen pyyhkäisi ponnarilta karanneen tumman hiuskiekuran pois kasvoiltaan ja laskeutui ramppia alas hakeakseen viimeisen hevosen, joka toivon mukaan käyttäytyisi tänään mitä kiltimmin.

"Näh", Johnny virnisti hammastikku suupielessä väpättäen, "mutta sinut voisinkin hakea. Miten olis ensi perjantaina? Sanotaan kahdeksalta."

Zoe pyöräytti silmiään niellen ensimmäiset loukkaavat sanat, jotka pyrkivät kielelle. Turhautuminen ei auttaisi, sillä mikäli miehen käytöksestä saattoi mitään päätellä, toinen vain nauttisi siitä, kun saisi hänestä jotain irti. Nainen tyytyi suomaan kylmän mulkaisun miehelle ja astelemaan selkä suorana talliin noutamaan oria, jonka antaisi mielellään tönäistä takaosallaan Johnnya, mikäli mies osuisi lainkaan lähelle heidän kulkureittiään. Duffy yritti parhaansa mukaan syödä taluttajansa hihan, kun he suuntasivat ramppia kohden. Vaikka ori olikin varsinainen luupää maastolenkeillä, osasi hevonen sentään kiivetä traileriin ilman ylimääräistä häsellystä. Hän lahjoi oriakin muutamalla porkkananpalalla, tarkisti vielä kertaalleen kolmen hevosen kiinnitykset ja oltuaan tyytyväinen, asteli alas ramppia sulkeakseen puomin ja nostaakseen lastaussillan, jotta matka voisi alkaa. Matka, josta tulisi hyyyyvin pitkä ja tuskainen, mikäli Johnny ei löytäisi ammattimaisuuden rippeitä. Hän ei ainakaan aikonut antaa miehen tarkistaa trailerin ovien ja rampin kiinnityksiä - hän halusi olla varma, että hevoset selviäisivät ehjinä perille, eikä Johnny vaikuttanut tänään keskittyvän olennaiseen.

Mies lompsi Zoen vierelle nostamaan ramppia, pureskellen hammastikkua ja väläyttäen toispuolisen virneen aina, jos edes oletti naisen katsahtavan hänen suuntaansa.
"Tiedätkö, tykkään naisista, joita pitää vähän jahdata", Johnny paljasti kiivetessään ratin taakse. Matkustamo oli erotettu kuljetustiloista, mistä mies oli erittäin kiitollinen. Hän pälyili taustapeilejä tumma katse säntäillen ja naputteli hyperaktiivisin, malttamattomin sormin rattia ei aivan radion rytmiin osuen, kun aloitti matkan kohti Norfolkia.

Zoe istui penkille ja sulki silmänsä, puristaen hetken nenänvarttaan, kun tunsi päänsäryn uhkaavan läheisyyden. Miten herra Edgerly oli erehtynyt palkkaamaan tämmöisen miehen kuljettamaan kahta mittaamattoman arvokasta kilpahevosta?
"Siinä tapauksessa rakastaisit varmasti Miaa", hän tuhahti epäillen, ettei miehellä ollut aavistustakaan kuljettamiensa hevosten nimistä. Hän risti kätensä rinnalleen ja tuijotti määrätietoisesti ulos sivuikkunasta, jotta ei joutuisi katsomaan Johnnyn suuntaan sivusilmälläkään. Ehkä se saisi miehen tajuamaan, ettei häntä kiinnostanut käyttää ajomatkaa turhaan jaaritteluun.

Reilun kolmen tunnin ajon jälkeen saavuttiin Norfolkiin, Charlesin kotikuntaan. Johnny Wood oli yrittänyt flirttailla sinnikkäästi seuralaiselleen rummuttaen rattia sormillaan ja pyyhkäisten välillä hikeä otsaltaan nahkatakin hihalla. Ilmeisesti matka oli hänestäkin pitkä.
Vihdoin kuljetusauto kuitenkin kääntyi pehmeästi hiljaisessa metsässä seisovasta, kermanvaaleasta kiviportista, jonka molemmin puolin seisoi vartiossa ilmeisen autiot portinvartijan mökit. Auto liukui pitkälle, suoralle soratielle, jota ikivanhat lehtipuut reunustivat kuin sotilaat haarniskoissaan; niiden oksat muodostivat kevään vihertämän, varjoisan katon äänettömän tien ylle. Tie kaarsi loivasti kermanvalkeaa, majesteettista kivikartanoa kohti; aurinko sai vanhat ikkunalasit välkehtimään ja myrskyisät tuulenpuuskat puiston nurmen välähtelemään keinuvassa valossa kuin aallokon. Auto kaarsi sorapohjaisen etupihan ohi yli 500 vuotta vanhan kartanon länsipuolelle ja mateli melkein pysähdyksiin hiipiessään kaksikerroksisen siipirakennuksen keskellä olevasta holvikaaresta rakkaudella huolletun puutarhan dominoimalle sisäpihalle, jota kolmekerroksinen, koristeellinen kartano ja sen kaksi korkeaa siipirakennusta suojasivat. Kuljetusauton takana levittäytyi valtava, tasainen nurmikenttä, jota vanhat metsäsaarekkeet täplittivät sieltä täältä. Parinkymmenen metrin päähän sisäpihan rajaavasta kivimuurista oli rakennettu avara, aidaton, vastalanattu ratsastuskenttä, jonka laidoilla oli vain siistit koulukirjaimet, ja sen takaa saattoi nähdä muutamia, sähköpaimenella rajattuja ulkoilutarhoja, joissa laiduntavat hevoset nostivat päitään uteliaina, mutta menettivät pian kiinnostuksensa.
Johnny Wood oli tuskin ehtinyt pudottautua autosta, kun Charles harppoi kartanon ovista valkea tukka tuulen tuivertamana, pyyhkäisten käsiä koirankarvasta laivastonsinisiin ratsastushousuihin ja ilmeisesti tuntematta viileitä tuulenpuuskia, vaikka oli rullannut vaaleansinisen kauluspaidan hihat rennosti ylös.
"Tervetuloa Lilfordiin", mies tervehti huomattavasti hyväntuulisempana kuin yleensä, kerrankin selvästi kotonaan. Kaksi naamataulusta harmaantunutta labradorinnoutajaa oli jäänyt kuuliaisesti odottamaan kartanon portaille paksut hännät vispaten.
"Miten matka meni?" Charles kysyi Zoelta suotuaan hämmennyksestä jäisen katseen kuskille, joka painui kuljetusauton varjoon. Levottomasti elehtivä kuljettaja näytti kuuluvan ennemmin työvoimatoimiston jonoon kuin hänen palkkalistalleen - Edgar ei ehkä ollut paras tuomari poikansa suhteen.

Zoe oli ehtinyt miettiä satoja ellei jopa tuhansia erilaisia tapoja, joilla matkasta saisi siedettävämmän. Niistä jokainen oli alkanut tilanteesta, jossa Johnny poistuisi ajoneuvosta tavalla tai toisella - tai makaisi tajuttomana kuljetustilassa. Kolme tuntia tuntuivat matelevan eteenpäin kuolettavan hitaasti, mutta lopulta näyttävä kartano aukesi heidän edessään. Zoe, välittämättä siitä, mitä Johnny hänestä ajatteli (luoja tiesi, ettei hän ajatellut miehestä mitään hyvää) painoi nenänsä kiinni auton sivuikkunaan ihastellen hiljaisin huokauksin paikkaa, johon he saapuivat. Hän ei voinut edes kuvitella elävänsä tällaisessa ympäristössä, puhumattakaan siitä, että olisi kasvanut näin. Rosings Parkin työntekijöiden siipi tuntui sekin olevan liikaa hänelle. Nainen nousi autosta rauhallisesti, mutta silmissä tuikkiva ihmetys ja ihailu heijastui kasvoille pienenä hymynä, kun hän antoi katseensa kiertää ympäri pihaa.
"Kiitos, herra Edgerly", Zoe vastasi koettaen parhaansa mukaan löytää saman vaivattoman kohteliaan äänensävyn, jota yleensä käytti miehelle puhuessaan. Hän oli viimeisen kolme tuntia tiuskinut ainoalle juttukumppanilleen, silloin kun oli vaivautunut aukaisemaan suutaan, joten hetken pehmeämpi äänensävy tuntui vieraalta omissakin korvissa. Hän hymyili miehelle samaa sanatonta ihailua ilmeessään, mitä oli kokenut katsellessaan nenä kylmää lasia vasten painettuna edessä aukeavaa kartanoa.
"Se tuntui tavattoman pitkältä, mutta hevoset matkustivat rauhallisesti", Zoe totesi purren huultaan, ettei suuntaisi kylmää katsetta Johnnya kohden. "Tämä on todella kaunis paikka", nainen päätyi sen sijaan sanomaan ja katsahti vielä kerran pikaisesti ympärilleen, ennen kuin suuntasi laskemaan ramppia voidakseen purkaa hevoset. Parempi saada nelijalkaiset ulos nyt, kun ne olivat vielä rauhallisia ja odottivat kärsivällisesti, että jotakin tapahtuisi.

Rakastava, hellä tapa, jolla mies ympäristöään katseli, kertoi hänen olevan samaa mieltä sen kauneudesta. Pitkä historia oli ehkä rapistanut kivirakenteita, mutta ei poistanut niiden mahtavuutta. Charles laski kuljetusauton rampin, mistä Duffyn korviavihlova tervehdyshuuto kajahti viiveettä. Sävystä päätellen hevonen ei ollut nähnyt päivänvaloa vuosiin, ja mies oletti myyntipuheessa olleen "asiallisen matkustajan" tarkoittavan, ettei hevonen pistänyt itseään palasiksi kuljettaessa - vain kaiken, mihin yletti. Houdini oli irrottanut itsensä narusta, nyhtänyt etuosaan pakatut heinäpaalit tupoiksi pitkin autoa, kaatanut vesiämpärinsä ja kuolannut varustearkkujen kulmat tekemisen puutteessa.
"Ota vain Mia ensin ulos", mies kehotti tuijottaen tuoreinta ostostaan kuivaan sävyyn. Se jaksaisi odottaa vielä hetken.
"Voit viedä sen mihin tahansa karsinaan", hän lisäsi ja osoitti sisäpihan länsipuolella olevan siipirakennuksen ulkopäätyä. Kartano oli ajan nakertama myös sisältä, mutta perienglantilaisen filosofian mukaan hevoset elivät kuin kuninkaat. Vanhat tallit siipirakennusten alakerroissa oli remontoitu tarjoamaan modernit mukavuudet hevosille, ja vaikka katto oli melko matala, tallit tulvivat valoa sekä runsaiden ikkunoiden että tehokkaan valaistuksen ansiosta. Jokaiseen tallisiipeen oli kunnostettu neljä tilavaa, punertavasta puusta ja mustasta metallista rakennettua karsinaa sekä varuste- ja rehuhuone.

Zoe huokaisi hiljaa katsoessaan sotkua, jonka Duffy oli saanut aikaan. Hän painoi mieleensä, että ensi kerralla kiinnittäisi hevosen kahdella narulla - vaikka se vaatisi millaisia toimenpiteitä tahansa. Tai ehkäpä kettingillä, mutta jollakin, mistä Houdini ei itseään taikoisi irti. Kuonokoppa voisi myös toimia.
"Selvä", nainen totesi astellen ramppia ylös punertavan tammansa luokse. Mia peruutti rauhallisesti alas ramppia, mistä Zoe oli kiitollinen. Hän epäili, että Duffyssa olisi enemmän kuin tarpeeksi koko päiväksi.
"Mia voi viettää yönsä ulkona, herra Edgerly", nainen kiirehti vakuuttamaan ettei nuori tamma vain veisi kenenkään muun karsinaa. Hän sitoi hevosen kiinni kuljetusauton toisen kyljen renkaisiin ja palasi noutamaan toista miehen hevosista. Mialla ei olisi kiire mihinkään. Tamma seisoi pää korkealla ja käänteli korviaan hengittäessään syvään raikasta ilmaa, joka kantoi mukanaan lukemattomia uusia tuoksuja. Hevosen selän lihakset värisivät, kun tamma pärskähti ja jatkoi muutoin niin hiljaista ympäristön tutkimistaan.

Jonny Wood vaihteli painoa jalalta poiselle tunkien käsiä vuoroin ahtaisiin farkkutaskuihin ja vuoroin nahkatakin sisään. Hän avasi sivuoven, nojasi hetken sen pieleen pahoinvoivan näköisenä ja ryhtyi kantamaan sitten varustearkkuja Zoelle osoitetun tallin suuntaan kuin ei olisi voinut päästä lähtemään tarpeeksi pian. Charles ei suonut miehelle toista katsetta, vaan kääntyi katsomaan Winteriä melkein huvittuneella lempeydellä.
"Älä huoli. Täällä on vain viisi hevosta - kaikki äitini kilpailevat tai valmennettavat hevoset asuvat muualla, joten tilaa on yllin kyllin", mies sanoi kiivetessään hakemaan Paddya.
"Hei ukkoseni", hän tervehti hiljaa ja tunsi terävän piston hyvässä tuulessaan, kun näki ruunan kevyesti hionneen kaulan ja suurissa silmissä välähtelevät, levottomat varjot. Sekö siitä tekemisen ilosta? Charles irrotti ruunan ja peruutti sen ulos autosta. Hän yllättyi lievästi, kun normaalisti niin asiallisesti kulkeva hevonen loikkasikin vauhdilla takaperin ramppia ja oli repäistä taluttajansa nurin.
"Noh", mies tyynnytti hämmästyneenä, taputti rauhoittavasti hevosen kaulaa ja vei sen sisään talliin, solariumin tarjoavaan karsinaan varustehuoneen vieressä. Paddy aloitti tarkastusrutiininsa hyörimällä ympäri karsinaa pää korkealla ja kaviot seiniin kolahdellen. Ilmeisesti se oli kerännyt vähän virtaa matkan aikana.
Hän siirtyi katsomaan, miten Zoella meni Mian kanssa ja lähti sitten hakemaan myös Duffya - hän ei halunnut työllistää Winteriä enempää kuin oli tarpeen.

Zoe hymyili aavistuksen häpeissään. Niinpä tietysti; miten hän ei ollut heti sitä ajatellut? Nainen katseli, kuinka Paddy loikkasi alas trailerista ja nielaisi. Hevosparka. Ehkä Mian olisi kuitenkin pitänyt olla poikien välissä, niin Duffyn häsellys ei olisi hermostuttanut Paddya enempää kuin oli välttämätöntä. Hän nappasi Mian uudestaan käsiinsä ja talutti tamman karsinaan. Siinä missä Paddy tutustui karsinaansa, Mia hamusi omistajansa käsiä herkkujen toivossa ja vaihtoi painoa puolelta toiselle, kun yritti päätellä, pitäisikö uudessa tallissa hermoilla vai olla utelias. Zoe taputti hevosen kaulaa ja laski tamman irti. Eiköhän se kotiutuisi pian - vaikka nainen tajusikin samalla hetkellä, ettei Mia ollut nähnyt elämässään muuta kuin ostopaikkansa laitumet ja Rosings Parkin tilat.
"Miltä Paddy vaikuttaa?" Hän huolehti suljettuaan oman hevosensa karsinan oven huolella. Mia käänteli korviaan ja kurkotteli kaulaansa puuseiniä kohden, miettien selvästi pienessä mielessään, mihin hevonen oli tällä kertaa tuotu ja miksi.

"Liian kauan autossa seisseeltä", Charles vastasi epävarman hymyn kera kuin osoittaakseen, ettei hevosen levottomuus ollut hoitajan syytä. Ehkä hänen olisi pitänyt pyytää Johania tulemaan Rosings Parkiin sen sijaan, että olisi rahdannut hevosensa tänne. Paddy ei kuitenkaan yleensä ollut moksikaan muutaman tunnin automatkoista. Hän harppoi purkamaan Duffyn, joka pörhisteli miehen ympärillä kuin riikinkukko, korkein askelin ravata tanssien, kaula kaarella ja häntä korkealla liehuen, pärskien ja pöristen sieraimet suurina ja korvankärjet melkein toisiaan koskettaen.
"Tuota, pitäis varmaan jatkaa matkaa", Johnny avasi suunsa ja kohtasi Charlesin tyytymättömän katseen. Hetken tuijotuksen jälkeen Charles ymmärsi hikoilevan kuskin yrittävän viestittää, että normaali pankkisiirto Edgar Woodin tilille ei kelvannut.
"Winter?" hän kutsui ja kun saisi hevosen pois käsistään, lähti ärtyneesti päätään pudistaen hakemaan shekkivihkoaan sisältä.

Zoe nyökkäsi, odottaen vain sen hetken, että mies pääsi ulos tallista, kun jo suuntasi seisomaan Paddyn karsinan laidalle. Hevosparka. Ruuna kiersi karsinaansa ympäri suorittaen hänen silmiinsä täysin järjettömiä rituaaleja, mutta hän ei aikonut häiritä. Paddy rauhoittuisi kyllä, kunhan rituaalit olisi hoidettu. Kunhan ruuna vielä söisi, voisi hän olla tyytyväinen. Pihalta kuuluva kutsu sai naisen valpastumaan ja suuntaamaan ulos aavistuksen ihmeissään. Hän otti vastaan tarjotun riimunnarun ja joutui lähes saman tien muistuttamaan kimoutuvaa oria siitä, missä seisoi, kun innokkaasti tanssahteleva ja pörhistelevä hevonen oli tunkea lapa edellä hänen syliinsä. Hän antoi hevosen pyöriä ympärillään, kunnes Duffy rauhoittui sen verran, ettei hän joutunut enää survomaan hevosta kyynärpäällään joka toinen askel. Nainen lähti viemään hevosta talliin miettien, oliko herra Edgerly suunnitellut jonkin tietyn karsinan nuorelle orilleen, mutta tarkempien ohjeiden puuttuessa päätyi vain sijoittamaan hevosen Paddyn viereen. Kai sen voisi siirtää, mikäli Duffy pitäisi saada kauemmas hermoilevasta ruunasta tai jotakin. Zoe palasi ulkoilmaan ja kiipesi traileriin lähinnä varmistaakseen, ettei Johnnyn jäljiltä ollut jäänyt jotakin heidät tavaroitaan kyytiin. Hänen luottamuksensa nuoreen mieheen oli pohjamudissa, ollut siitä lähtien, kun Johnny oli ensimmäisen kerran aukaissut suunsa.

"Puuttuuko jotain?" Johnny kysyi vain aavistuksen hälyttyneenä ja nousi sivuovesta varusteista tyhjennettyyn traileriin. Hän väläytti Zoelle taas toispuolisen hymyn ja moppasi nahkatakin hihalla otsaansa hikoillen nyt niin, että musta tukka oli kastunut.
"Vein kyllä kaikki varusteet talliin", hän vakuutti, "mutta ehkä kaipaisit nyt sitä peuhahetkeä heinissä?"

"Sinun silmäsi", hän totesi hyytävän katseen kera. Nainen todella näytti harkitsevansa, että kaivaisi miehen silmät ulos paljain käsin - tai miksei vaikka lusikalla, jos löytäisi moisen jostakin. Hän soi pikaisen vilkaisun traileriin, joka näytti tyhjältä ja päätti palata hevosten luokse mitä pikemmiten. Ne eivät laukoisi sopimattomia kommentteja joka toinen sekunti tai yrittäisi flirttailla ontuvasti.
"En todellakaan. Sinä tosin voisit hyötyä pienestä heinäkylvystä, ne kun imevät mukavasti kosteutta", hän totesi olkansa yli terävä särmä äänessään ennen kuin loikkasi alas ja harkitsi läimäyttävänsä sivuoven perässään kiinni. Olisipa tämäkin traileri ollut parikymmentä vuotta vanhempi, niin ovia ei olisi saanut sisäkautta auki ja hän olisi vain voinut teljetä iljettävän miehen oman kulkuneuvonsa sisään.

Charles saapui shekin kanssa ja näytti valmiilta murskaamaan hikisen kuskin, kun tämä epäröi sen ottamista.
"Ei olis käteistä?" Johnny ehdotti toiveikkaana sulloen tuskin huomattavasti tärisevät kädet nahkatakin taskuihin.
"En kanna rahaa", varakreivi vastasi hyiseen sävyyn, joka sai nuoremman miehen nappaamaan shekin ja sullomaan sen nyrkkinsä sisällä samaan taskuun.
"Okei, ei se mitään. Kiva, kiva. Ei kai sitten muuta", Johnny jutteli perääntyen selkä edellä kohti matkustamoa, ja kun Charles ilmaisi katseellaan, että kuski oli enemmän kuin tervetullut lähtemään, kiipesi ratin taakse, peruutti auton puutarhan nurmikolle ja kaasutti liikkeelle niin, että kuljetusauton peili kopsahti holvikaaren seinään. Charles ei voinut käsittää, mitä Edgar oli ajatellut lähettäessään tuon hyödyttömän ihmisraunion.
"Ei kai hän ajanut tuolla tavalla tänne?" hän kysyi Zoelta hälyttyneenä ja lähti takaisin tallia kohti.

Zoe oli tyytyväinen, kun herra Edgerly palasi hoitamaan maksun kuskin kanssa. Se tarkoittaisi, että Johnny katoaisi paikalta ja hän voisi jälleen hengittää hieman helpommin. Miehen jatkuvien flirttailuyritysten kohteeksi joutuminen oli ollut ahdistavaa, vaikka hän olikin peittänyt tunteensa tavalla, jonka osasi niin perin hyvin. Kylmyyden, ylimielisyyden ja ilkeyden varjoon sai hukutettua yhden jos toisenkin ahdistavan ajatuksen.
"Ei", nainen vakuutti vilkaisten vain pikaisesti poistuvan ajoneuvon perään. "Muutoin olisin jättänyt hänet tienvarteen ja ajanut hevoset tänne itse." Hän seurasi miehen perässä tallia kohden miettien, olisiko hänen kuitenkin pitänyt tehdä niin. Ehkä Paddy oli tavallista hermostuneempi matkan jäljiltä, koska kuljettaja oli ollut eri kuin yleensä.

Charles naurahti ja vilkaisi vielä olkansa yli. Hyvä luoja.
"Sen uskon", hän vastasi ja astui talliin. Duffy tervehti ihmisiä rakastavalla äänekkyydellä, ja Paddy näytti edelleen tarkastavan karsinaansa, säpsyen tuulen pauketta kiviseinien ulkopuolella.
"Onneksi selvisitte ehjinä perille", mies huokasi todeten, että voisi mainita Edgar Woodille, ettei toivonut tämän perheenjäsenten enää hoitavan tämän töitä. Hän vilkaisi kelloaan ja varustehuoneen lattialle kannettuja varustearkkuja.
"Voisimme verrytellä vähän hevosia. Eräs perhetuttu on tulossa vieraaksi illalla ja voisi hieman valmentaa", Charles ehdotti astuen Paddyn arkun tykö hakemaan ruunan harjoja ja kouluvarusteita.

Zoe hymyili kuullessaan miehen naurahduksen. Sitä ei kuullut liian usein, mutta oli aina hyvä merkki, jos herra Edgerly naurahti. Tyytyväinen työnantaja oli pitkäaikainen työnantaja.
"Onneksi", Zoe vastasi nyökäten, joskin värähti kuin koettaen karistaa ajatuksistaan kaikkia letkautuksia, joita oli joutunut kuulemaan koko ajomatkan ajan. Hän ei olisi antanut sitä anteeksi itselleen, jos hevosille olisi käynyt jotakin matkan aikana.
"Selvä, herra Edgerly", nainen vastasi ja suuntasi automaattisesti Paddyn arkkua kohden, mutta käänsi kulkuaan hieman sivuun, kun tajusi miehen suuntaavan samoille varusteille. Hän vilkaisi olkansa yli äänekästä oria ja askelsi arkulle, joka sisälsi Duffyn varusteet. Ehkä olisi parempi, että herra Edgerly verryttelisi hermostunutta Paddya, sillä tumma papurikonkimo luotti omistajaansa enemmän kuin kehenkään muuhun koko maailmassa. Kyllä hän pärjäisi avuille kuuron Duffyn kanssa sen aikaa. Naisen mieleen ei juolahtanut edes ajatella omaa hevostaan, vaan mikäpä punarautiaalla olisi ollutkaan hätänä, kun hevonen oli hyvin varustellussa karsinassa säältä suojassa. Hän oli omasta mielestään töissä, vaikkakin maisema oli eri kuin mihin hän oli tottunut, joten tietenkin hän hoitaisi ensin herra Edgerlyn hevoset. Hän ehtisi liikuttaa Miaa vaikka keskellä yötä, jos ilta olisi liian kiireinen aikaisempaan työskentelyyn.

"Winter, verryttele Mia", Charles ohjeisti huvittuneena, Paddyn musta koulusatula käsivarrellaan.
"Ehdit kyllä sekä Paddyn että Duffyn selkään viikonlopun aikana, älä huoli", hän vakuutti ja suuntasi päätään pudistellen irlantilaisen ihmehevosensa karsinalle.

Nainen pysähtyi hölmistyneenä ja kääntyi katsomaan miestä, jonka huvittuneisuus oli heijastunut ääneen asti.
"Entä Duffyn verryttely, herra Edgerly?" Zoe kysyi vaihtaen painoa jalalta toiselle. Mies oli puhunut perhetutusta ja valmentautumisesta, joten kävi järkeen, että Duffykin kaipaisi verryttelyä. Mialla ei ollut mikään kiire, ellei herra Edgerly sitten suunnitellut työskentelevänsä Duffyn kanssa itsenäisesti ja valmentautuvansa Paddylla. Nainen kumartui poimimaan Mian satulan, suitset ja harjat käsiinsä, vaikka näytti edelleen epäröivän. Ei kai hän nyt ollut antanut sitä kuvaa, että jättäisi mielellään työnantajansa hevoset ilman hoitoa? Vaan eipä hän voisi loputtomiin herra Edgerlyn ohjeita kyseenalaistaakaan, tai mies turhautuisi häneen. Zoe suuntasi tammansa luokse yrittäen löytää jalansijansa tässä tuntemattomassa paikassa, jossa mikään ei vaikuttanut tutulta - eivät edes hevoset ja ihmiset, joiden kanssa hän oli viettänyt paljon aikaa viime viikkoina.

"Sen ehtii hoitaa myöhemminkin", Charles vakuutti naurahtaen, "Johan on täällä koko viikonlopun. Saat ratsastaa kaikilla kolmella hänen ohjeistuksessaan." Mies laski satulan karsinan seinästä nostettavalle telineelle ja astui karsinaan Paddylle rauhoittavasti mumisten. Se seisoi takapuoli ovelle ja tuijotti jotain karsinan peränurkassa kuin ei aivan tiedostaisi, missä oli.
"Oletpa levoton tänään", mies jutteli irlantilaiselleen, joka ei vaikuttanut aivan itseltään varustettaessa. Se ei tuntunut tiedostavan Charlesin läsnäoloa ja tuijotteli näkymättömiä tallin nurkassa, vaikka mies hieroi hevosen kaulaa; ruuna otti yllättäviä sivuaskelia, viskeli päätään ja törmäsi takaosallaan omistajaansa niin, että tämä rymähti päin seinää. Charles ravisti epämukavan tunteen pois, kiristi satulavyön ja lähti kookkaalle, vihreän puiston ympäröimälle kentälle olettaen Zoen seuraavan Mian kanssa.

Zoe nyökkäsi, vaikka tunsikin ikävän muljahduksen vatsanpohjassaan. Se oli sekoitus lapsekasta intoa, sisuksia kiertävää jännitystä ja veret seisauttavaa kauhua - tässäkö se olisi, hänen lopullinen testinsä? Oliko herra Edgerly tullut siihen tulokseen, ettei hän ehkä sittenkään ollut riittävän taitava ratsastamaan miehen hevosia, joten oli järjestänyt tämän retken kotikartanolleen, jotta voisi todistaa ilman häiriötekijöitä, miten hän ratsasti hevosia päivästä toiseen? Vai oliko mies todella tarjoamassa hänelle vilpittömin mielin mahdollisuutta valmentautua kaikilla kolmella hevosella? Zoe varusti Mian nopeasti, vaikka ajatukset vaelsivat siellä täällä. Se hyvä puoli hevosten päivittäisen hyvinvoinnin varmistamisessa oli, että moiset pikkuseikat kuten kavioiden puhdistus ja satulavyön kiristys hoituivat ilman ylimääräistä ajattelua. Nainen talutti punarautiaan tammansa ruunan perässä kentälle ja antoi hevosen pysähtyä hetkeksi pöhisemään portille, joka näytti ilmeisesti tamman selkään omituiselta.
"Mennäänpä sitten", hän totesi kannustaen hevosen pehmeälle hiekalle. Nainen ponnisti selkään kevyesti, kiristi vielä reiällä satulavyötä ja kannusti ratsunsa kävelemään aidan viertä ohjat kevyellä tuntumalla. Mia kulki pää korkealla ja otti useita sivuaskelia aina nähdessään jotakin, mikä herätti tamman vaistot juosta karkuun, mutta se oli tavallista tammalle uudessa ympäristössä. Zoe muisti hyvin, miten punarautias oli ollut samanlainen, kun hän oli ensimmäisen kerran tuonut hevosen Rosings Parkiin. Yksikin ämpäri väärässä paikassa oli saanut hevosen sotkeutumaan jalkoihinsa ja vääntämään itsensä solmuun.

Lyhyen rinteen alla, kentän takana laidunsi miehen mainitsemat viisi hevosta. Kaksi jättiläismahaista tammaa nyhtivät ruohoa sopuisasti kylki kyljessä, papurikonkimo trakehner sekä kastanjanruunikko, pitkäjalkainen täysiverinen; nuori mustanruunikko urheiluhevonen kurotteli pienen tarhansa aidan yli hevosseuraa kohti ja kaksi vanhusta hamusivat keskittyneesti nurmea; tummanruunikko ja valkoiseksi kimoutunut täysiverinen, jota Charles katsoi lämpimästi. Licence To Fly oli ollut hänen ensimmäinen oma kenttähevosensa, jonka hän oli saanut 15-vuotiaana. Nyt 26-vuotias vanhus vietti ansaittuja eläkepäiviä, vaikka pukittelikin edelleen varsan notkeudella - kuten nyt, innostuessaan uusista hevosista ottamaan railakkaan spurtin tarhan ympäri.
"Äidilläni on noin viisitoista hevosta, mutta vain nämä, jotka eivät kilpaile tai ole valmennuksessa, asuvat täällä", Charles selitti ja viittasi aidattoman, vastalanatun ratsastuskentän takana näkyviä, sähkölangattuja tarhoja kohti, "pari tiinettä tammaa, toipuva kolmevuotias ja kaksi eläkeläistä." Se ei ollut häikäisevä tarjonta, mutta kartanon puitteet eivät olleet valmentautumista varten. Charles muuttaisi sen, kun asuisi Lilford Hallissa.
Hän nousi ruunan selkään vauhdista sen karatessa liikkeelle ja lähti lämmittelemään käynnissä, mutta Paddy ei ottanut rentoutuakseen. Se taipui pohkeen ympärille tuijotellen vanhoja, tuulessa huojahtelevia lehtipuita silmänvalkuaiset vilkkuen, puhisi ja puri kuolainta suupielet vaahdoten. Mies kurtisti kulmiaan ja yritti saada hevosta kuulolle. Mikä sillä oli tänään? Mies joutui lyhentämään ohjaa, kun kookas ruuna säikkyi yhtäkkiä loikahten sivuun, kiepahti ympäri ja puski ohjaa vasten pää yläkenossa ja kaviot tuskin hiekkaa hipoen.
"Ihan vain rauhassa", hän tyynnytteli raville karkailevaa hevosta, leikitteli kuolaimella ja pyysi ruunaa voltille. Se polki hiekkaa kuin yrittäen karata ratsastajalta, korskuen ja kuolainta suu auki jäystäen. Oliko matka ollut liian pitkä? Hevonen tuntui olevan tulvillaan hallitsematonta energiaa. Charles nosti ravin ja joutui pidättelemään reilulla kädellä normaalisti ajatuksia lukevaa hevosta, sillä nyt se kiisi niin, että kevennys kävi työstä.

Zoe ei voinut jäädä pitkäksi aikaa ihailemaan hevosia, joista Charles kertoi, sillä Mia vaati hänen huomiotaan milloin milläkin. Tamma pärskähti jännittyneenä ja viskoi päätään, eikä hetkeen suostunut astelemaan kulman ohi, vaan käänsi vain takaosaansa sivuun ja vältteli selkänsä kääntämistä kulmalle, kun hevonen tuijotti jotakin. Zoe antoi tammalleen pidempää ohjaa ja salli nuoren hevosen seistä hetken ajan pää korkealla, kunnes lihakset värähtäen hevonen totesi katseensa kiinnittäneen objektin vaarattomaksi.
"Ne nauttivat varmasti olostaan", nainen totesi lähes turhasti, kun kerran eläkeläinenkin innostui riekkumaan uuden seuran takia. "Täällä on mukavan rauhallista ja syötävää riittää", hän hymähti huvittuneena katsellessaan ruohomeriä, joiden nyhtämisessä viidellä hevosella kestäisi oma aikansa. Hän keräsi ohjat paremmin tuntumalle aloittaakseen lämmittelyn Mialla nyt, kun tamma oli nähnyt kaikki kentän ympäristön tarjoamat virikkeet molemmista suunnista, mutta Paddyn säikkyminen varasti hetkeksi ratsastajan huomion. Ruunaparka. Hevonen näytti kerrassaan surkealta. Zoe lohdutti itseään sillä, että herra Edgerly saisi ihmeitä aikaan hermostuneen hevosensa kanssa, sillä miehellä oli suorastaan taianomainen yhteys irlantilaiseen ruunaan. Hän keskittyi taivuttamaan Miaa volteille ihastellen edelleen sitä, kuinka vaivattomasti tamma taipui. Kouluvalmentajien harjoitukset olivat kehittäneet hevosen tasapainoa tahdilla, joka huimasi hänen päätään. Herttainen angloarabi teki parhaansa täyttääkseen hänen pyyntönsä, mistä hyvästä hevonen sai useaan kertaan taputuksia ja lopulta pyynnön siirtyä raviin. Zoe piti tarkoin huolta siitä, että pysytteli poissa kenttää käyttävän toisen ratsukon tieltä, kurtistaen aina hetkeksi kulmiaan, kun sattui näkemään Paddyn kulun. Hänen olisi pitänyt ajaa itse tai hieroa ruunan korvia enemmän aamulla tai laittaa hevoset eri järjestyksessä traileriin.

Charles epäili oliko kuvitellut yhteytensä hevoseen, joka pakoili häntä, puuskutti ja sinkoili ympäri kenttää. Mies yritti vain saada sen rentoutumaan vaatimatta siltä sen kummempaa, mutta sekin oli ilmeisesti liikaa. Yhtäkkiä papurikko notkahti sivulle kuin se olisi menettänyt hetkeksi tasapainonsa, terävästi pärskien - ja sitten Paddy pukitti. Ruuna jännitti lihaksensa ja heitti takaosansa väkivaltaisesti ilmaan ilman varoitusta ja sysäsi Charlesin kaulalleen. Mies sai vedettyä itsensä juuri takaisin satulaan, kun ruuna veti pään etujalkojen väliin ja loikki, pukitteli ja potki kuin paholaisen riivaamana. Charles yritti painaa kantapäät alas ja mukautua hevosen liikkeisiin, mutta kun se teki äkkipysähdyksiä, kiepahteli ympäri ja sinkoili pukitellen uuteen suuntaan, hänen otteensa irtosi ja mies lensi kyljelleen hiekkaan. Isku löi ilmat pihalle, mutta Charles vääntäytyi horjahtaen jaloilleen pyörivästä maailmasta huolimatta. Mitä ihmettä oli juuri tapahtunut?
Henki jäi kivuliaasti kurkkuun, kun hän näki miten hevonen pukitti edelleen, kaula ja kyljet hiestä mustina vaahdoten. Aikaisemmin tukahdutetut pahat aavistukset vyöryivät takaisin, ja mies harppoi melkein epätoivoisin askelin hengästyneenä pysähtyneen hevosen luo. Hän tarttui ohjiin ja katsoi hevosen pikimustiin, lasittuneisiin silmiin, joiden valkuaiset muljahtelivat vauhkosti. Paddy tuijotti hänen lävitseen suoraan tyhjyyteen ja puuskutti sieraimet suurina ja punaisina. Charles kosketti hiestä märkää kaulaa, jonka lihakset tuntuivat kivikovilta.

Paddyn alkaessa toden teolla riehua, Zoe pysäytti Mian ja loikkasi alas selästä. Ei hänestä olisi apua, kun hänellä oli hevonen käsissään, mutta ainakaan hän ei päästäisi toista hevosta irti villitsemään Paddya vielä enemmän. Mia otti hermostuneita sivuaskelia ja repi taluttajaansa perässään, mitä tamma ei ollut tehnyt kuin muutaman kerran koko heidän yhteisen taipaleensa aikana. Hevonen korskui pää korkealla ja säikkyi kaikkea olematontakin, mutta Zoe osasi odottaa sitä laumaeläimeltä.
"Oletteko kunnossa, herra Edgerly?" Zoe kysyi taluttaen tammaansa lähemmäs pudonnutta miestä, joka oli jo suunnannut takaisin ratsunsa luokse. Nainen nuolaisi huuliaan rauhoitellakseen itseään. Paddy ei näyttänyt hyvältä. Jos tarkkoja oltiin, Paddy näytti seonneelta. Oli turhaa kysyä, miten hevonen voi, kun oli ilmiselvää, ettei se voinut hyvin. Sydän putosi jonnekin vatsan pohjalle. Hän oli tehnyt jotakin väärin, aivan varmasti, kun Paddy näytti nyt tuolta. Mitä häneltä oli jäänyt huomaamatta? Hevonen oli saanut oikeat ruuat aamulla, samoin kuin edellisenä päivänä. Kukaan ylimääräinen ei ollut ollut Paddyn lähellä, eikä ruuna ollut käyttäytynyt näin aiemmin. Hän tuijotti hevosta avuttomuutta tuntien. Hän ei voinut auttaa mitenkään, kun ei ymmärtänyt, miksi Paddy näytti tuolta. Rosings Park oli aivan liian laadukas talli siihen, että ruokien sekaan olisi päätynyt jotain ylimääräistä, mutta hän ei keksinyt muutakaan selitystä ruunan käytökselle.
"Mistä numerosta saan kiinni lähimmän eläinlääkärin?" Nainen päätyi kysymään alahuuli yhä hampaidensa välissä. Ääni vavahti kesken kysymyksen. Hän oli niin kovin toivonut, ettei enää koskaan joutuisi soittamaan eläinlääkärille Paddyn tähden.


"Se on tal--", Charles aloitti irrottamatta katsettaan hikeä vetenä valuvasta Paddystä. Sen kummempaa stimulaatiota kaipaamatta hevonen heitti päänsä taakse ja riuhtoi takaperin raahaten miestä mukanaan useita metrejä. Se nousi puolittain takajaloilleen, oli kaatua selälleen ja loikkasikin sitten ilman varoitusta eteenpäin törmäten omistajaansa ja tyrmäten tämän uudelleen hiekkaan. Miehen ote kirposi ohjista, ja hän kierähti hiekassa epäuskoisena vatsalleen vain nähdäkseen, miten hevonen loikkasi neliin ja kiersi puoli kenttää vauhko kiilu lasittuneissa, mustissa silmissään kuin henkensä edestä paeten. Charlesin suu tuntui kuivalta, kun hän nousi uudelleen jaloilleen tuntematta potkun tuomaa kivistystä olkapäässään, mutta koko maailma tuntui notkahtavan hänen altaan seuraavassa sekunnissa.
Paddy horjahteli huohottaen, kunnes suistui kyljelleen hiekkaan. Sen jalat kuitenkin jatkoivat hysteeristä, vauhkoa pakoa ja hallitsemattomasti heittelehtivä hevonen hukkui nostattamaansa hiekkapilveen. Charlesin jalat eivät tuntuneet kantavan, kun hän lähestyi elämäänsä kallisarvoisempaa hevosta voimatta uskoa tilannetta todeksi.
Vihdoin, helvetilliseltä ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen ruuna lakkasi sätkimästä ja jäi retkottamaan hiekkaan jalat sikinsokin ja suuret, mitään näkemättömät silmät tyhjyyteen tuijottaen. Sen hengitys rahisi hidastuvaan tahtiin, kun se sulki silmänsä. Charles putosi polvilleen sen viereen ja laski kätensä kuumalle, märälle poskelle vain tuijottaen hevosta, shokin ja epäuskon lamauttamana.

Zoe oli suuntaamassa kohti porttia kiskoen halutonta tammaa perässään, mutta Paddyn säntäys vauhkoon neliin esti suunnitelmat. Hän ei uskaltanut aukaista porttia pelätessään, että Paddykin lähtisi omille teilleen, joten hän palasi takaisin kentän keskiosaan Mian ohjat tiukasti otteessaan mutta katse tumman papurikonkimon hevosen liikkeitä seuraten. Paddyn kaatuessa Zoe henkäisi terävästi ja oli säntäämässä hevosen luokse, mutta poispäin peruuttava Mia esti moiset aikeet. Korskuva tamma nosti etuosaansa ilmaan ja peruutti pää korkealla loikkiensa lomassa, kiskoen omistajaa perässään kuin räsynukkea. Hevosen silmänvalkuaiset vilkkuivat, kun tamma pyrki mahdollisimman kauas lajitoverista, jonka tila lietsoi nuoren tamman hermostuneisuutta. Zoe kiskoi hevosen portille ja lähes juoksutti tamman talliin, ohjasi karsinaan ja pamautti oven kiinni aivan liian äänekkäästi, olkoonkin, että kolahdus peittyi Duffyn tervehdyksiin. Hän etsi avuttomana numeroa, jotta eläinlääkäri saataisiin paikalle. Paddy tarvitsisi ammattilaista riehumisensa jälkeen. Pelon kylmä koura kuristi sisuskaluja, kun nainen juoksi takaisin kentälle lappu toisessa kädessään ja Paddyn riimu naruineen toisessa. Hän lähestyi hevosta varoen, sillä ei halunnut säikäyttää väsynyttä hevosta enempää.
"Soittakaa eläinlääkärille, olkaa kiltti, herra Edgerly", nainen pyysi ojentaen lappua, jolle oli nopeasti kirjoittanut ylös eläinlääkärin numeron tallin puolella. Hän ei osaisi neuvoa ammattilaisia tänne, vaikka toivon mukaan pelkän Lilfordin mainitseminen olisi saanut eläinlääkärille riittävän tiedon hevosen sijainnista. Zoe kurkotti ruunan kyljen yli satulaa kohden, nosti satulan siipeä ja yritti mahdollisimman nopeasti mutta varovaisesti aukaista vyön soljet, jotta hevosen olisi helpompi hengittää.

Tämän täytyi olla se, hänen elämänsä pahin hetki, kamalin painajainen todellisuudeksi ruumillistuneena. Charles silitteli hevosen päätä, sen velttoja korvia ja samettista, vaahdon kirjomaa turpaa, mutta raskaasti, hitaasti henkeä vetävä hevonen ei reagoinut. Se ei liikkunut, vaikka mies kutsui sen nimeä, pehmeästi, vaativasti, epätoivoisesti. Oliko hänen pegasoksensa kuollut hänen käsiinsä? Ajatus oli niin absurdi, ettei Charles halunnut edes tiedostaa sitä. Hän tuijotti hiekassa lepäävää päätä rajulla toivolla. Hän ei hyväksyisi tätä lopuksi.
Ja kun Paddy vihdoin nytkähti, potkaisi jaloillaan ja veti syvään henkeä silmänsä aukaisten, Charleskin saattoi hengittää. Ruuna huohotti edelleen raskaasti, sieraimet punaisina ja hiekan hiellään kastellen ja yritti sitten horjuen ylös. Mies kuitenkin kiirehti painamaan polvellaan hevosen kaulaa silitellen sen päätä tyynnyttävästi. Lasittunut, vauhko mustuus oli kadonnut sen silmistä, jotka heijastivat nyt vain pohjatonta uupumusta. Charles avasi turpahihnan ja silitteli ruunan päätä pulssi äärirajoilla hakaten. Mitä oli juuri tapahtunut? Hän ei uskaltanut nostaa katsettaan rakkaasta hevosesta kuin peläten sen elämän lipsuvan pois sillä sekunnilla, kun hän tekisi niin, mutta kurotti ottamaan paperin vastaan. Sanojen muodostaminen tuntui haasteelta.
Charles veti kärsineen puhelimen taskustaan, näppäili numeron katse tiukasti Paddyn raollaan olevassa silmässä ja antoi kotikartanonsa osoitteen tunteettomalla, hallitulla tyyneydellä.
"Ole hyvä ja kiirehdi. Hevoseni tekee kuolemaa", hän ilmoitti tyhjästi ja silitteli hevosen kuumaa, silkkistä karvaa.

Zoe yritti säilyttää ulkopuolisen, etäisen perspektiivin tilanteeseen, mutta vaikka hän työnsi ihmisiä lahjakkaasti kauas luotaan, ei hän pystynyt sulkemaan Paddyn tuskaa tunteidensa ulottumattomiin. Ruuna kärsi, tavattoman paljon, eikä varmasti ollut kaukana, etteikö jokainen henkäys olisi hevosen viimeinen. Hän veti satulaa sivuun sen verran kuin saattoi ilman, että pakotti hevosta liikahtamaan ja siirtyi pään puoleen riimu käsissään. Hän nosti velttoa, raskasta päätä varovaisesti irti hiekasta sen verran, että saattoi sujauttaa riimun kaulan ympärille. Hän kiinnitti tavallisesti niskan ympäri kiertävän lenkin kaulan ympärille ja alkoi vain hieman hapuilevin sormin aukaista suitsien solkia. Hän ei kehdannut pyytää miestä tekemään enää mitään. Jos oli näin lähellä, ettei hän olisi lamaantunut täysin toimintakyvyttömäksi, ei hän ymmärtänyt, miten Charles oli edelleen järjissään.
"Shh, poika", hän mumisi hiljaa aukoessaan solkia. Hän halusi suitset pois hevosen päästä, jotta mikään ei estäisi hevosta hengittämästä tai aiheuttaisi sille enempää epämukavuutta.

Charles lopetti puhelun ilman korupuheita nostamatta katsettaan. Hän pudotti säröilleen älypuhelimen hiekkaan ja tyynnytteli matalasti hevosta, joka liikautti jälleen päätään, urahti ja yritti jaloilleen. Se, jos mikä, oli saada miehen tunnelatauksen tulvimaan yli. Hänen rakas ihmehevosensa ei ollut luovuttanut.
"Ihan vain rauhassa", Charles mumisi ja nojasi painoaan hevosen kaulalle pitääkseen sen maassa, jotta ilmeisesti jalkojaan hallitsematon ruuna ei satuttaisi itseään pahemmin. Se hengitti edelleen raskaasti, mutta minuuttien madellessa eteenpäin, rahina hiipui pois, ja hevonen reagoi enemmän ympäristöönsä, vaikka oli selvästi lopenuupunut.
"Mitä tapahtui?" Charles saattoi kysyä, vaikkei vieläkään nostanut katsettaan hevosesta. Se näytti nyt hikoilun sijasta tärisevän kylmästä.
"Ja hakisitko sille loimen? Tai kuusi?" mies pyysi uskomattoman kiitollisena Zoen läsnäolosta.

Zoe käsitteli hevosen raskasta päätä varoen, kun nosti hien kastelemaa poskea irti hiekasta, jotta saattoi liu'uttaa suitset alas hevosen turvalle. Hän korjasi riimua saatuaan suitset kokonaan pois tieltä, joskin jätti turvan ylittävän remmin reiän löysemmäksi kuin tavallisesti, jotta mikään ei vahingossakaan painaisi hevosen päätä. Hän katsoi miestä nielaisten raskaasti. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, mutta hänellä oli synkkä aavistus. Hän oli lukenut tästä vuosien varrella useaankin otteeseen.
"Käyn hakemassa", hän vakuutti nousten suitset kädessään ylös. Nainen suuntasi rauhallisin askelin kauemmas hevosesta, joskin kiihdytti tahtiaan heti, kun oli riittävän kaukana. Zoe palasi hetkeä myöhemmin kahden villaloimen kanssa. Hän asetteli ensimmäisen rauhallisesti hevosen ylle yrittämättäkään pukea sitä sen paremmin. Niin kauan kuin Paddy olisi maassa, mikä tilanteen huomioonottaen voisi olla paras paikka ruunalle, ei sillä olisi väliä, olivatko loimen soljet kiinni.
"Olen pahoillani, herra Edgerly", hän sanoi ääni vavahtaen peruuttaessaan kauemmas hevosesta, jota loimet peittivät. "Sen on täytynyt päästä syömään jotakin sopimatonta, vaikken millään keksi, miten se olisi voinut päästä käsiksi johonkin näin vaaralliseen. Rosings Park on laadukas talli, jonka henkilökunnan taustat on selvitetty erittäin tarkasti ja tiloista pidetään moitteetonta huolta, mutta olen pahoillani. Paddy oli minun vastuullani ja-", Zoe jatkoi joutuen katkaisemaan lauseensa kesken, kun ääni juuttui kurkkuun ja kyyneleet kohosivat silmiin. Hän ei voisi, ei saisi, itkeä Paddyn takia. Se oikeus oli varattu ainoastaan omistajalle.
"Olen pahoillani."

Charles nyökkäili mietteliäästi. Se kävi järkeen. Kun naisen ääni takertui kurkkuun, mies nosti katseensa. Hän katsoi Zoea hämmentyneenä.
"Ei tämä ole sinun vikasi", mies sanoi sormet Paddyn kaulalla tunnustellen hevosen pulssia, joka hänen helpotuksekseen oli tasainen.
"Zoe", Charles käytti huomaamattaan naisen etunimeä, "tiedän, ettet antaisi mitään pahaa tapahtua."

Mutta hän oli antanut, ja siksi Paddy makasi kentän hiekassa loimien alla läpimärkänä hiestä, joka sai hevosen vapisemaan. Hän oli kuvitellut, ettei mikään peittoaisi sitä tunnetta, kun hän oli hukannut Paddyn, mutta hän oli ollut väärässä. Jos hän oli silloin tuntenut olonsa arvottomaksi, kun oli kertonut omistajalle hevosen katoamisesta, ei se ollut mitään verrattuna tähän. Paddy oli löytynyt lopulta, mutta tällä kertaa mikään ei kertoisi, mitä hevosesta jäisi jäljelle - vai jäisikö muuta kuin muistot. Hän nielaisi raskaasti ja pudisteli päätään syyllisyys kasvoillaan. Yksi tottelematon kyynel vierähti poskelle naisen parhaista yrityksistä huolimatta, vaan Zoe pyyhkäisi moisen suorastaan terävällä liikkeellä pois. Hän ei itkenyt, hän ei näyttänyt tunteitaan, hän oli kivisydän ja jääkuningatar. Paitsi nyt, kun Paddy makasi hänen edessään lopenuupuneena.
"Anteeksi, minä- Minä käyn katsomassa, että Duffy-… että Duffy on kunnossa", Zoe sopersi katkonaisesti järkytyksen vihdoin tarttuessa mieleen, joka oli ollut niin keskittynyt toimimaan, ettei tilanteen vakavuus ollut kunnolla edes ehtinyt upota tajuntaan. Nainen peruutti horjuvin askelin kauemmas hevosesta ja pyyhki kyyneliä paitansa hihaan, ennen kuin kääntyi jaloillaan ja pakeni paikalta. Hän ei voisi jäädä hetkeksikään, sillä herra Edgerlyn tehtävä ei ollut lohduttaa häntä ja pönkittää itseluottamusta, joka oli särkynyt miljooniin palasiin epäonnistumisen myötä. Hänen tehtävänsä oli yksinkertainen - pidä Paddyn hyvinvoinnista huolta -, ja silti hän epäonnistui kerrasta toiseen. Hän suuntasi talliin vaeltaen suoraan orin karsinalle, joka luojan kiitos seisoi omilla jaloillaan eikä vetänyt korisevia henkäyksiä purujen keskellä.

Charles olisi halunnut lohduttaa naista - hän olisi halunnut jotenkin poistaa tämän tuskan, sillä Paddyn tuska oli tarpeeksi. Tämä ei ollut Zoen syytä, ei missään määrin. Olisi ollut tavattoman helppoa syyttää kauhusta jotakuta, vihata pelon sijasta, mutta Charles ei tiennyt, mitä tai ketä syyttää. Hänkin tiesi, että Rosings Park oli tasokas talli - ja Zoe oli omistautunein työntekijä, jonka hän saattoi kuvitella. Nainen olisi varmaan ottanut luodinkin hänen hevosensa puolesta. Mies katsoi ahdistuneena katoavan selän perään, mutta ei voinut jättää hevostaan. Jos hän ei olisi tiennyt paremmin, hän sanoisi sen olevan huumeissa - mutta missä ihmeessä Paddy olisi joutunut sellaisten kanssa tekemisiin? Ruuna puhisi ja pyrki jälleen jaloilleen. Nyt Charles väisti ja antoi horjahtelevan ruunan kavuta pystyyn. Mies heitti loimia paremmin sen selkään, valmiina ottamaan hevosen vastaan, jos se kaatuisi uudelleen - vaikka vain jäisi eläimen alle. Ruuna huojui, mutta pysyi jaloillaan.
"Hyvä poika", mies kehui häivähdys liikutusta äänessään ja lähti kävelemään hevosen vierellä kohti tallia hoputtamatta tai kiirehtimättä sitä. Se riiputti päätään ja laahasi jalkojaan, mutta ainakin se seisoi - se oli enemmän kuin mitä mies oli uskaltanut toivoa nähdessään sen lyyhistyvän hiekkaan.

Zoe lukitsi itsensä nuoren orin karsinaan harjojen kera, sillä tarvitsi tekemistä tai lyhistyisi purujen sekaan itkemään lohduttomana, mikä ei missään nimessä olisi turvallinen ratkaisu, kun Duffy testasi muutenkin rajojaan jatkuvasti. Hän harjasi hevosta rivakoin ottein, pakottaen itsensä keskittymään vain siihen, miten siirsi kättään, pyyhkäisi kauniisti kimoutuvaa karvaa ja näki, kuinka pöly kohosi ilmaan. Hän ei suonut ajatustakaan yhä varusteet päällä seisovalle tammalleen, joka ei hyvätapaisena nuorena neitona pitänyt meteliä itsestään, vaan odotti omistajaansa päätään roikottaen ja toista takastaan lepuuttaen.
"Ole nyt", hän komensi Duffya, kun ori yritti jälleen kerran syödä harjan hänen kädestään, mutta äänestä puuttui teräksinen särmä, joka yleensä sai hevosen lopettamaan edes viideksi minuutiksi. Nyt kiellon vaikutus jäi vaivaiseen seitsemään sekuntiin, jonka jälkeen samettiset huulet hapuilivat jälleen kättä, joka vain pyrki harjaamaan lapaa. Paddyn laahustavien askelten ääni sai Zoen kääntymään tallin ovea kohden ja luopumaan Duffyn harjaamisesta. Hän pyyhkäisi poskensa varmuuden vuoksi hihaansa ennen kuin astui tallikäytävän puolelle edes jonkinmoinen suojakuori jälleen yllään. Se oli täynnä säröjä ja palasiakin puuttui, mutta ainakin hän yritti.
"Duffy on kunnossa", nainen vakuutti varsin turhaan, sillä ori kajautti tyypilliseen tapaansa niin äänekkään tervehdyksen, että sen kuuli naapuritallienkin asukkaat. Hän varmisti oven sulkeutuneen kunnolla perässään ennenkö luopui harjoista voidakseen lähestyä Paddya varoen. Hevonen näytti niin loppuun ajetulta, ettei hän uskonut yhdenkään kenttäkilpailun koskaan verottaneen hevosen voimia tähän tapaan.

"Hyvä", Charles vastasi vaikkei sillä hetkellä välittänyt rasittavasta luupäästä lainkaan Paddynsä rinnalla. Hän johdatti uupuneen hevosen karsinaan, irrotti riimunnarun ja kiinnitti loimien soljet. Hevonen seisoi paikallaan pää riippuen ja puhalteli karsinan puruihin.
"Tulisitko tänne?" hän kutsui seistessään hevosen kanssa sen karsinassa, valkeaa harjaa setvien.

Zoe ei vastannut mitään, sillä epäili, ettei hänen äänensä kantaisi kovinkaan pitkälle. Oli parempi säästellä puhetta siihen hetkeen, kun mies esittäisi kysymyksen, joka vaatisi sanallista vastausta. Nyt nainen vain asteli Paddyn karsinan ovelle katsellen päätään riiputtavaa hevosta syyllisyyttä katseessaan. Jos hän olisi ollut parempi, tarkempi, huolellisempi, ei Paddy olisi nyt tässä, vaan seisoisi hyvin sujuneen verryttelyn jäljiltä tyytyväisenä karsinassaan tai piehtaroisi laitumella. Hän kohotti katseensa hevosesta mieheen toivoen, että voisi sanoa edes jotakin, mistä olisi apua hevoselle tai omistajalle, vaan moisia taikasanoja ei löytynyt hänen tuntemastaan kielestä.

Charles kurotti kätensä irrottamatta toista hevosesta ja yritti tarttua naista olkapäästä, kädestä tai paidanhelmasta ja vetää tämän viereensä.
"Zoe. Tämä ei ole sinun syytäsi", mies toisti toivoen, että hevosen näkeminen jaloillaan helpottaisi myös naisen oloa.

Nainen ei vastustellut vetoa, vaan asettui miehen vierelle. Zoe nyökkäsi purren alahuultaan, kun katseli hevosta, joka näytti jo hippusen verran enemmän omalta itseltään, kun katse ei ollut lasittunut ja silmänvalkuaiset välkkyneet. Hän suuntasi värähtävän, surun ja syyllisyyden kuormittaman hymyn miehelle. Hän uskoisi miehen sanoihin vasta kun löytäisi jonkun toisen, jota syyttää, mutta juuri nyt hänellä ei ollut ketään muuta kuin itsensä.
"Anteeksi poika", nainen henkäisi hiljaa ja kurkotti koskettamaan valkeaa harjaa hellin sormin, vaikkei uskaltanutkaan jäädä silittelemään hevosta sen enempää. "Olisinpa voinut estää tämän", hän jatkoi samalla särkyneellä, hiljaisella äänellä. Hevosparka oli joutunut kokemaan kovia. Hän nieleksi uudemman kerran kyyneleitä, jotka olivat pettäneet hänet jo aivan liian monta kertaa.
"Minun on soitettava Rosingsiin ja selvitettävä, onko siellä tapahtunut mitään vastaavaa", nainen sanoi kääntyen jo valmiiksi kohti ovea, jotta voisi paeta paikalta. Hän tarvitsi jotakin tekemistä, jolla voisi edes uskotella auttavansa Paddya, jottei menettäisi järkeään tai romahtaisi tallikäytävälle itkemään.

Charles tarttui tiukasti naista olkapäästä ja yritti pyöräyttää tämän itseään kohti.
"Kuuntele minua", hän vaati, "tämä ei ollut sinun syytäsi. Itsesyytökset eivät auta Paddya, ne eivät auta minua eivätkä ne auta sinua. Päästä niistä irti." Mies irrotti otteensa, jotta nainen saisi soittaa puhelunsa.
"Paddy oli aamulla oma itsensä, eikö?" hän varmisti, "jos se olisi käyttäytynyt niin kuin äsken, olisit soittanut minulle, eikö?"

Zoe nyökkäsi miehen puheelle, mutta pelkkä vilkaisu Paddyn suuntaan sai hetkesi suoristuneen ryhdin painumaan jälleen kasaan.
"Kyllä", nainen vastasi yrittäen kaivaa muistikuvistaan pientäkin vihjettä siitä, että jokin olisi poikennut normaalista. "Olisin", hän vielä vakuutti. Hän olisi soittanut siitäkin, että Paddy yskähti tavallista useammin tai vaikutti väsyneemmältä, joten äskeinen sekoilu olisi ehdottomasti saanut hänet soittamaan pikavauhdilla omistajalle.
"Paddy söi aamulla ruokansa, harjasin sen, jäin rapsuttelemaan sitä, huomasin kellonajan, kiirehdin hakemaan kuljetusvarusteita, kävin valmistelemassa Mian, harjasin Duffyn, toin varustearkut odottamaan kuljetusta, laitoin Duffyn kuljetuskuntoon pesukarsinassa, palasin takaisin Paddyn luokse varmistamaan suojia ja siirryimme samalla käytävälle odottelemaan lähtöä", Zoe luetteli kaiken, mitä muisti tehneensä. Hän hyppi muistikuvasta toiseen keskittyen aina siihen, kuinka pitkään oli poissa Paddyn luota tai vaikuttiko ruuna erilaiselta seuraavalla kerralla, muttei keksinyt mitään, mikä olisi edes näin jälkiviisaana havahduttanut.
"En keksi mitään muuta selitystä kuin että Paddy söi jotakin", hän toisti uudestaan. "Mutta en ymmärrä, missä välissä. Se söi samaa ruokaa kuin edellisenä päivänä, eikä kukaan muu kuin minä tai Maybe käyneet sen lähelläkään. Aamullakaan Paddyn käytävällä ei ollut muita kuin tallityöntekijöitä, ratsuttajia ja eläinlääkäri Hills", Zoe sulki silmänsä yrittäessään palauttaa mieleen edes yhdet tuntemattomat kasvot, jotka voisivat selittää, mistä Paddy oli saanut elimistöönsä jotakin noin voimakasta. Hän muisti, kuinka Romeon pitämä meteli muutaman karsinan päässä oli ärsyttänyt, kun hän oli harjannut Paddya, ja kuinka tallityöntekijät olivat joutuneet pitelemään lellittyä friisiläistä useamman ihmisen voimin kiinni tallikäytävällä, jotta eläinlääkäri oli saattanut tutkia hevosen jalan. Hän olisi voinut vannoa, ettei käytävällä ollut ollut muita, sillä kaikki välttelivät Romeota - ja aivan syystä. Romeo oli saatu takaisin karsinaan vain hetkeä ennen kuin hän oli palannut tarkistamaan Paddyn suojia juuri ennen lähtöä.

Charles kuunteli keskittyneenä visioiden tilanteita mielessään. Hän ei uskonut, että kukaan tahallaan syöttäisi hänen hevoselleen jotain sopimatonta - se kuului korkealentoisiin hevostyttöjen romaaneihin - eikä Rosings Park edes tarjoillut moista roskakirjallisuutta ahmiville pikkutytöille, jotka syöttivät hevosille keksejä ja jäätelöä.
"Joko se on saanut jotain, mikä vaikuttaa hitaasti tai sitten mitä tahansa sen systeemissä on, on päätynyt sinne lähtönne jälkeen", mies sanoi ja hevosen kaulaa silittävä käsi pysähtyi hetkeksi, kun hän näki mielessään hevosauton kuljettajan hillittömän hikoilun, äärimmilleen laajenneet pupillit, levottomat, tärisevät kädet ja vauhkon katseen.

Zoen usko ihmisiin oli huomattavan paljon heikompaa, minkä takia hän kävi jo mielessään läpi tallin väkeä, jotka voisivat olla niin kateellisia Paddyn ja herra Edgerlyn menestyksestä, että haluaisivat järjestää ruunan pois tieltä. Hän nyökkäili kuitenkin miehen sanoille, sillä niin sen oli mentävä.
"Emme pysähtyneet matkalla pitämään taukoja, sillä halusin tänne mahdollisimman nopeasti", nainen vastasi. Hän veti terävästi henkeä ja kääntyi katsomaan miestä. "Emmekä joutuneet pysähtymään, koska hevosilla oli heinää ja vettä edessään. Minä en laittanut niitä, ne olivat siellä jo kun traileri kaarsi pihaan", hän jatkoi. Miten hän ei ollut tajunnut sitä heti? Hän oli keskittynyt ruokiin, joita joutui valmistamaan etukäteen, eikä ollut uhrannut ajatustakaan heinälle, jota oli tuotu muualta Paddyn ja kumppaneiden matkaevääksi.
"Mutta miksi muut eivät oireile", hän pohti ääneen ja vilkaisi Duffya, muistaen samassa sotkun, jonka hevonen oli aiheuttanut. Vaan todellinen kysymys oli edelleen se, että vaikka heinät olisivat syypää Paddyn tilaan, niin mistä niihin oli päätynyt jotakin niin vahvaa, että se sai suuren hevosen sekoamaan täysin?

Charles perääntyi kauemmas naisesta ja hevosesta. Leukaperät jännittyivät kireiksi ja mies nosti valkoisina hohtavat nyrkit hetkeksi suunsa eteen hilliten ilmeisesti valtavaa tunnemyrskyä. Hän ei saanut sortua eikä järjestää kohtauksia, vaikka tuntisi maailmansa murenevan, mutta nyt nouseva raivo oli pulputa yli. Hän veti syvään henkeä nenänsä kautta, sulki hetkeksi silmänsä ja rentoutti itsensä palaten silittämään hevosta. Hän selvittäisi, mitä tehdä kuskille, kun Paddy olisi turvallisilla vesillä.
"Eläinlääkäri taitaa tulla", hän totesi kireästi, jäinen liekki silmissään ja silitteli hevosta, joka näytti torkkuvan väsymystään.
"Ehkä voisit ottaa sienen ja pestä hikeä pois", hän ehdotti ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan hakien aukotonta itsehillintää takaisin. Hänen hevosensa oli ollut juuri kuolla, koska se oli päässyt käsiksi johonkin hengenvaaralliseen kuljetuksen aikana - se oli järkevin selitys. Ja kuljetuksesta vastaava ei kävelisi kuin koira veräjästä.

Zoe seurasi silmäkulmastaan miehen elekieltä, mutta totesi nopeasti, että hänellä oli parempaakin tekemistä, kuten liimata katseensa valkeaan harjaan, johon sormet sotkeutuivat turhankin helposti. Hän hengitti syvään hevosen tuoksua ja yritti parhaansa mukaan löytää jonkinlaisen sisäisen rauhan tilan, jotta saattaisi keskittyä olennaiseen.
"Totta kai", hän vastasi helpottuneena siitä, että sai edes jotakin konkreettisesti hyödyllistä puuhaa. Nainen suuntasi hakemaan ämpäriä, johon laski lämmintä vettä sekä pehmeän, suuren pesusienen, ennen kuin palasi karsinalle riisumaan loimia hevosen päältä. Hän pyyhki selkää ja kylkiä reilun veden kera murehtimatta siitä, miten tummaa kylkeä pitkin valuva vesi kostutti kuivikkeita pudotessaan karsinan pehmeälle pohjalle. Hän puhdistaisi karsinan korkeimman omakätisesti heti, kun tilaisuus vain tarjoutuisi.
"Voi Paddy", hän huokaisi pyyhkäistessään kaulaa sienellä. Hevonen ei lotkauttanut korvaansakaan hänen puheilleen, mutta silmäripset räpsähtivät. Ainakin kaunis irlantilainen oli edelleen jotenkuten hereillä ja tietoinen ympäristöstään.

Charles lähti eläinlääkäriä vastaan uskaltaen jättää nyt hevosensa hetkeksi. Ainakaan sen tila ei ollut romahtanut uudelleen, ja ehkä mies oli vain toiveikas, mutta ruuna näytti vahvistuvan vähitellen. Hän hillitsi halunsa upottaa nyrkkinsä tallikäytävän toisella puolella olevaan kiviseinään. Kaikki aikaisemmin sisälle patoutunut epätoivo, pelko, syyllisyys, ahdistus ja kauhu purkautuivat nyt vihaan. Joku saisi kärsiä siitä hyvästä, mitä Paddy oli joutunut kokemaan.
Hetkeä myöhemmin mies saattoi keski-ikäisen, viiksekkään eläinlääkärin sisään perässään ja kuvaili tunteettomalla sävyllä koettuja kauhunhetkiä, hevosen käytöstä ja kohtauksen kulkua. Kaiken tunteen poistaminen oli ainoa keino estää sitä purkautumasta luvatta. Eläinlääkäri laski laukkunsa käytävälle, nosti stetoskoopin kaulalleen ja astui tutkimaan hevosta, joka ei jaksanut edes kauhistella eläinlääkärin läsnäoloa.

Zoe pyyhki hevosen nopeasti puhtaaksi haalealla vedellä, ennen kuin teki tilaa eläinlääkärille, jotta ammattilainen saisi sanoa oman mielipiteensä. Nainen pysytteli poissa tieltä, muttei irrottanut katsettaan ruunasta hetkeksikään. Hän halusi lukea hevosen elekieltä jatkuvasti siltä varalta, että ruuna päättäisi yllättäen säikähtää eläinlääkärin läsnäoloa. Hän silitteli tummaa, veden ja hien kastelemaa kaulaa ja yritti hiljentää ajatuksensa, jotka kiljuivat kilpaa keskenään. Herra Edgerly oli oikeassa: tämä ei ollut hänen syytään. Sitä hän yritti hokea itselleen odottaessaan vaitonaisena, että eläinlääkäri saisi tarkastuksensa päätökseen. Hän ei ollut tehnyt mitään väärää, vaikka synkät ajatukset muuta väittäisivätkin. Ehkä jonakin päivänä hän luottaisi itseensä tarpeeksi uskoakseen herra Edgerlyn sanoja, mutta tänään ei ollut se päivä, sen hän tiesi painaessaan katseensa lattiaan.

Myös Charles pysyi karsinassa eläinlääkärin tarkastuksen ajan ja tunsi piston katumusta eläinlääkärille käyttämästään, terävästä äänensävystä. Se oli hänen ainoa keinonsa ilmaista sitä pelon, kauhun ja raivon tunnemyrskyä, jonka Paddyn tilan tuoma epätoivo oli nostattanut. Paddyn syke oli tasainen ja vahva, eikä sen hengitys ollut enää vaivalloista: ruuna oli vain väsynyt. Eläinlääkäri oli samaa mieltä siitä, että ruuna oli saanut jotain sopimatonta, mutta epäröi voivansa selvittää, mitä (joten testaa kaikki, Charles käski kärsimättömänä) ja tutkittuaan hevosen läpikotaisin omistajan haukankatseen alla, lupasi olevansa tavoitettavissa jos sen tila muuttuisi pahempaan. Mies nyökkäsi poissaolevasti astuen hevosen viereen hieromaan sormillaan sen lapaa, ja eläinlääkäri lähti vienosti ontuen kiitos aikaisemman potilaan ja viikset pitkän päivän jäljiltä riippuen. Kiittämättömät asiakkaat.
"Katsotko, että muut hevoset ovat kunnossa? Siellä pitäisi olla tyhjä tarha. Vie Duffy sinne", Charles sanoi osaamatta ravistautua irti terävästä sävystään tai irrottaa katsettaan hevosesta, joka lepuutti toista takajalkaansa ja riiputti turpaansa lähellä puruja.

Zoe tunsi helpotuksen nostavan päätään, kun eläinlääkäri ei löytänyt mitään liian suurta huolta herättävää. Oli helpompi hengittää kun tiesi, että ainakin suuri sydän kierrätti verta tasaiseen tahtiin tumman hevosen sisuskaluissa.
"Totta kai", nainen vastasi poistuen reippain askelin karsinasta. Hän yritti parhaansa mukaan löytää ryhdin, jolla yleensä kantoi itseään niin vaivattomasti, mutta parhaista yrityksistä huolimatta hartiat jäivät aavistuksen lysyyn, kun hän suuntasi Duffyn luokse. Pikainen tarkistus rauhoitti mielen - ori oli kunnossa. Hän tiedotti sen omistajallekin ennen kuin nappasi kimon riimunnarun päähän ja lähti viemään hevosta kohti tarhoja. Duffy asteli tapansa mukaan hänen ylitseen ja töni joka toisella askeleella lavallaan, mutta kiellot jäivät varsin puutteellisiksi, sillä hän ei löytänyt sisältää riittävää voimaa, jotta voisi komentaa suurta oria niin, että viesti uppoaisi kovapäisen hevosen tajuntaan asti. Paikannettuaan tyhjän tarhan, josta herra Edgerly oli puhunut, suuntasi Zoe portille Duffyn kanssa ja laski orin venyttelemään jalkojaan. Hän jäi hetkeksi katsomaan hevosen esiintymistä porttiin nojaillen, ennenkö velvollisuudentunto kiskoi hänet takaisin talliin jatkamaan töitä. Mia hörisi hänelle tervehdykseksi, joten punarautias oli mitä ilmeisimmin hyvissä voimissa.
"Ulkona oli rauhallista", hän totesi ääneen rapsutellessaan tammansa valkeaa otsapyörrettä. Hevoset olivat mitä ilmeisimmin hyvissä voimissa ulkona, kun mitään suurta showta ei ollut ollut käynnissä. Hän tosin epäili, että Duffy saisi moisen aikaan hetkessä. Orilla oli mieletön taito luoda kaaosta keskelle järjestystä.

"En halua jättää Paddya, joten soitin Holmesille. Hän näyttää sinulle huoneesi. Ehkä voisit tervehtiä Johania puolestani, kun hän saapuu ja saattaa hänet tänne", Charles sanoi yrittäen selvästi kovasti pehmentää sävyään. Hän oli juuri yrittänyt kaikkensa vakuuttaakseen hevosenhoitajalleen, ettei syyttänyt tätä, joten hän voisi lakata rankaisemasta tätä oman pelkonsa takia. Paddy näytti torkkuvan puruihin puhallellen, ja Charles suki alitajuisesti sen harjaa sormillaan.

"Selvä, herra Edgerly", Zoe vastasi nöyränä ja taputti tammansa kaulaa. Ajatus herra Edgerlyn kotitaloon astumisesta olisi todennäköisesti saanut kasvot kalpeiksi, elleivät ne olisi olleet sitä jo valmiiksi Paddyn takia. Hän jätti hevosensa karsinaan seisomaan, sillä tamma hermostuisi vielä ulkona, kun olisi yksin ja oudossa paikassa. Olisi punarautiaan parhaaksi olla tallissa, jossa oli tuttu Paddy ja karsina, johon möröt eivät pääsisi. Zoe nyökkäsi ohikulkeissaan miehelle, vaikkei ollutkaan varma, tiedostiko toinen edes hänen läsnäoloaan. Ehkä olisi vain parempi antaa miehelle tilaa ja aikaa olla oman hevosensa kanssa. Luoja tiesi, että hän olisi halunnut olla Mian rinnalla, jos tammalle olisi käynyt jotain - ja hän ei sentään ollut saavuttanut mitään suurta hevosensa kanssa tai edes omistanut sitä kauaa. Nainen seurasi saattajansa rinnalla kartanoon, jonka koreus jätti Rosings Parkin armotta varjoonsa. Hän oli pitänyt Rosings Parkin kunnostusta kaipaavaa päärakennusta upeana ja mittaamattoman arvokkaana, mutta nähdessään ympäristön, jossa herra Edgerly oli kasvanut, ymmärsi hän eron rapistuvan kartanon ja Lilfordin välillä.
Hän oli ehtinyt asettua kodiksi huoneeseen, jonka oli saanut käyttöönsä (tai no, niin kodiksi kuin tällaisessa ympäristössä oli mahdollista) ja lähettänyt tekstarin Maybelle, jossa kertoi niin ytimekkäästi ja tiivistetysti kuin vain saattoi kaiken, mitä oli tapahtunut, ennenkö palasi tallille Johanin kanssa. Zoe ei epäillyt hetkeäkään, etteikö jonakin toisena päivänä olisi jännittänyt miehen tervehtimistä ja saattamista tallirakennukselle, mutta tänään hänen keskittymisensä rakoili, kun ajatukset eksyivät Paddyyn. Jännitykselle ei yksinkertaisesti jäänyt tilaa, joskin hän tiesi olevansa tavattoman surkeaa seuraa, kun ei kyennyt osallistumaan keskusteluun muutamia lauseita enempää.
"Herra Edgerly?" Nainen korotti rauhallisesti ääntään astuessaan tallirakennukseen, josta oli poistunut aiemmin antaakseen omistajalle omaa rauhaa hevosensa kanssa. Mia kohotti päätään omasta karsinastaan turpa puruihin sotkeutuneena. Ainakin nuori tamma oli kotiutunut yösijan tarjoavaan karsinaansa.

Johan Rosenberg oli hoikka, keskipitkä ja keski-ikäinen ja harmaantunut mies, joka ei ollut ulkomuodoltaan millään tavoin huomiota herättävä, mutta kantoi itseään ylpeällä tärkeydellä siitä huolimatta, leuka pystyssä ja kouluratsastajan teräksisellä ryhdillä. Hän oli kuitenkin tervehtinyt Zoea ystävällisesti, joskin hieman hämmentyneenä, häivähdys saksalaista aksenttia englannissaan.
"Hallo, Charles", Johan tervehti äänekkäämmin, mutta Paddy ei kohonnut peräkarsinasta. Ruuna makasi ketarat oikosenaan puruissa, pää karsinassa istuvan Charlesin sylissä ja tuhisi unisesti.
"Wie geht's?" mies jatkoi ja kurkisti varovasti karsinaan, jossa Charles silitteli ruunan päätä ja rentoja korvia.
"Es geht", Charles vastasi väsyneesti hymyillen ja vaihtoi sitten englantiin, koska ei tiennyt, ymmärsikö Zoe saksaa, "hienoa, että pääsit tulemaan, Johan. Arvostan sitä kovasti, ja olen pahoillani, etten voi liittyä seuraan." Valmentaja heilautti ymmärtävästi kättään.
"Mikäli et ole liian väsynyt, ehkä voisit valmentaa Winteriä", Charles nyökkäsi naista kohti, "hän voi esitellä sinulle uuden hevoseni ja omansa."
"Ja, toki", mies vastasi ja mittaili Zoea vain aavistuksen uteliaana teräksenharmaalla katseella.

Zoe kurkisti Paddyn karsinaan hiljaisena, antaen toisensa tuntevan kaksikon keskustella vapaasti keskenään. Hän ymmärsi muutaman sanan saksaa, mutta oli kiitollinen siitä huolimatta, kun kieli vaihtui takaisin englantiin. Hänen kielipäänsä ei ollut koskaan hurmannut, joten englanti sopi hänelle parhaiten. Nainen soi yllättyneen katseen herra Edgerlyn suuntaan kuullessaan miehen ehdotuksen. Hän, Duffyn selkään, kouluratsastajan silmien alle? Se kuulosti alulta vitsille, joka naurattaisi vielä vuosikymmenen päästäkin.
"Mikäli niin tahdotte, herra Edgerly", hän vastasi peittäen yllättyneisyytensä, ettei vain kuulostaisi kiittämättömältä. Ei hänellä ollut varaa kieltäytyä yhdestäkään valmennuksesta, varsinkaan näin lahjakkaan ratsastajan antamasta. "Käyn noutamassa Duffyn", joka toivon mukaan oli pysynyt tarhassaan eikä juoksisi sillä hetkellä keskellä moottoritietä.

Duffy oli kuin olikin pysynyt tarhassaan. Se oli keimaillut muille hevosille, tötteröinyt ristiin rastiin nurmipohjaista tarhaansa päätään viskellen ja häntä korkealla liehuen ja laukkasi nyt Zoea vastaan kuin hylätyksi tulleena, raikuvasti tervehdyksiä kiljuen ja pysähdykseen liukuen niin, että nurmi meni rullalle. Ori hypähteli paikallaan päätään rajusti nyökytellen ja energisesti hakijalle pyörähdellen. Ilmeisesti tarhakaverit eivät olleet innostuneet leikkimään. Kaksi eläkeikäistä miestä viereisessä tarhassa olivat pyöritelleet silmiään, tiineenä olevat tammat jättivät orin omaan arvoonsa, ja toipuva kolmivuotias olisi ryhtynyt hippasille, mutta oli luovuttanut lannistuneena ollessaan kaukana ja eristettynä pieneen, revittelyn kieltävään toipilastarhaan.

Zoe pudisteli päätään katsellessaan hevosen saapumista. Oli tässäkin tapaus. Hevonen käyttäytyi kuin se olisi tullut hylätyksi vähintään kymmeneksi vuodeksi. Ehkä hevosen mielissä niin oli käynytkin. Zoe tarttui napakasti riimuun, naksautti narun kiinni ja lähti taluttamaan energistä hevosta naputellen riimunnarun päällä lapaa, kun hevonen unohti hänen läsnäolonsa. Hänen ylitseen ei kävelty, ei enää. Aiemman Duffy oli saanut anteeksi, mutta nyt orin olisi paras käyttäytyä edes jollakin tasolla edustavasti, niin hän ei häpeäisi silmiä päästään kilparatsastajan edessä. Hän johdatti kimon orin karsinaansa ja harjasi ripeästi lihaksikkaan selän välittämättä hevosen häsellyksestä. Duffyn kieltäminen oli yhtä tyhjän kanssa joka tapauksessa, joten hän säästi tiukimmat komennukset niihin hetkiin, kun ori todella aiheutti ongelmia uteliaisuutensa ja ylimääräisen energiansa kanssa.

Johan seisoi Paddyn karsinan ovella ja vaihtoi kuulumisia saksaksi, kun Zoe haki luupäisen irlantilaisen ja ryhtyi valmistelemaan sitä. Hetkeä myöhemmin valmentaja kuitenkin siirtyi Duffyn karsinan ovelle tutkailemaan hevosta.
"Millainenkos hevonen tämä on?" mies kysyi ja kurotti varman käden rapsuttamaan orin otsapyörrettä, napautti sitä turpaan hevosen hamutessa narua hampaidensa väliin ja käänteli sitten hevosen päätä tutkailevassa otteessa.

Tällaisina hetkinä Zoe oli kiitollinen siitä, että omisti suodattimen, joka kertoi milloin kannatti niellä ensimmäisenä kielelle kohonnut vastaus. Vaikka herra Edgerly sietikin häneltä varsin suoraa palautetta Duffysta, kuten jo ensimmäisen ratsastuksen päätteeksi annettu luupää, ei hän aikonut koetella onneaan keskustellessaan Johanin kanssa.
"Nuori, äärimmäisen lahjakas ori, joka valitettavasti ei aina hyödynnä kaikkia lahjojaan", nainen päätyi sen sijaan vastaamaan. Luupää esitti juuri parhaita puoliaan karsinassa yrittämällä syödä kaiken mihin yletti - onneksi Johan piteli hevosen päätä eikä näyttänyt säpsähtävän moista käytöstä. Zoe pyyhkäisi jalat vielä kertaalleen ja puhdisti kaviot tottunein ottein, toivoen, että utelias hevonen ei tänään keksisi mörköjä omaksi huvikseen ja kuuntelisi hieman pienempiä apuja kuin kaksin käsin ohjasta repimistä.

"Ja, ja", valmentaja nyökkäili vapauttaen kookkaan pään, "se voitti nuorten mestaruuden, eikö? Missä se on lahjakkain?"

Tarhasta karkaamisessa, mutta se ei tainnut olla Johanin etsimä vastaus, joten Zoe tyytyi toiseksi parhaaseen.
"Kyllä, niin voitti. Se on parhaimmillaan esteillä", hän totesi ajatellen Duffyn vaikuttavaa hyppytekniikkaa silloin kun hevonen todella kuunteli ja teki, mitä ratsastaja pyysi.

"Hyvä, hyvä", mies mutisi ja siirtyi sitten tutkailemaan kalterien välistä Miaa antaen Zoen varustaa orin rauhassa. Kun Duffy oli valmis, Johan käveli kiireettä hohtavan nurmen keskellä olevalle, vain koulukirjaimin rajatulle hiekkakentälle nautiskellen pilvien lomasta pilkahtelevasta, kultaisesta auringonpaisteesta.

Zoe varusti Duffyn reippaasti, jottei viivyttelisi valmentajaa sen enempää. Hän kiskoi kypärän päähänsä, nappasi pidemmän kouluraipan mukaansa ja lähti orin kanssa kenttää kohden rukoillen armoa kaikilta mahdollisilta ylemmiltä voimilta, jotta ori työskentelisi edes jollakin tasolla oikeinpäin. Herra Edgerly oli sietänyt jo aivan riittämiin yhdeksi päiväksi, siihen päälle ei tosiaankaan sopisi lisätä hevosenhoitajan kyvyttömyyttä laittaa luupäätä kuriin. Hän pysäytti hevosen kentän keskelle, nykäisi ohjista kun ori oli kulkea hänen ylitseen ja tönäisi kyynärpäällä ryntäitä, kunnes viesti meni perille ja ori seisahtui siksi hetkeksi, että hän saattoi kiristää vyön ja ponnistaa selkään. Hevonen oli liikkeessä ennenkö hän ehti istahtaa alas satulaan, mistä hyvästä Duffy pääsi peruuttamaan takaisin alkuperäiseen pisteeseen ja viskelemään loukkaantuneena päätään, kun hän tarkisti jalustimet ja vasta sen jälkeen pyysi hevosen käynnissä kiertämään koulukenttää.

Mies oli ankara, tarkkasilmäinen valmentaja, joka ei antanut armoa vatsalihaksille tai lihaskrampeille. Hän vaati ehdotonta täsmällisyyttä ja tarkkuutta, ja rakasti isoliikkeistä, näyttävää harjoitusravia, mitä jaksoi vaatia ratsukolta läpi valmennuksen. Charles oli pyytänyt testaamaan Duffyn reagointia apuihin, joten Johan pyysi jatkuvia siirtymisiä, voltteja, suunnanmuutoksia, peruutuksia ja etuosa- sekä takaosakäännöksiä unohtamatta väistöjä ja taivutuksia sekä käynnissä että ravissa. Johanilla oli mainetta sadistina, joka nautti siitä, kun näki ratsastajien hikoilevan.

Zoe oli varma, että olisi ollut pelkkää ylikeitettyä makaroonia vaikka olisi ratsastanut valmennuksen Paddylla, sillä Johan todella laittoi hänet töihin. Nyt kun kentällä ei ollut muitakaan, ei hän saanut hetkenkään taukoa tarkoilta silmiltä, jotka huomasivat pienimmätkin virheet ja oikaisivat silmänräpäyksessä. Nainen pyyhki hikeä otsaltaan ja jatkoi volttityöskentelyä, kunnes Duffy kuunteli ulkopohjetta edes sen verran, että voltit pysyivät pyöreinä ja tasaisina ilman nakuttelua raipalla ja naurettavan vahvoja apuja. Ori käveli etuosakäännösten läpi, kaatui ulkopohjetta päin ja välillä vain jätti ottamatta askeltakaan aloillaan, kun tarkoitus oli polkea rytmikkäästi käännöksen halki. Zoe teki parhaansa työstäessään avuille kuuroa hevosta, mutta hänkin tiesi, ettei lopputulos näyttänyt kummoiselta. Hän tunsi olonsa surkeaksi ja kyvyttömäksi, vaikka Duffy tuntuikin aivan erilaiselta kuin alkulämmittelyn aikana. Hän oli valmis lyömään vetoa että olisi saanut Mian, jolle nämä liikkeet olivat aivan uusia ja tuntemattomia, esittämään ne paremmin kuin nyt sai orin, joka oli voittanut radoilla, joilla näitä kaikkia kysyttiin.

Päästäessään kaksikon tekemään loppuverryttelyä, Johan näytti kuitenkin olevan tyytyväinen. Duffy oli huomattavasti komeampi katsojalle kuin ratsastajalle, ja mies uskoi, että sillä oli lahjoja myös kouluratsastuksessa. Mies ei ollut koskaan ymmärtänyt Charlesin vaatimusta ajatusta lukeville hevosille, ja ratsasti itse voimakkaammin avuin kuin oppilaansa, vaikka pitikin ne niin pienieleisinä, ettei alaa tuntematon katsoja välttämättä huomaisi eroa.
"Komea hevonen, ja?" hän jutteli ja taputti ohi kulkevaa hevosta kostealle lavalle. Mitä sitten, jos ori vaati vähän kannusta tai kovempaa kuolainta? Se liikkui kuin jousilla ja halusi tulla katsotuksi. Johanista se oli kouluratsun ominaisuus.
"Sinulla on toinenkin hevonen ratsastettavana, vaiko?" mies jatkoi muistellen, mitä Charles oli puhunut kahdesta hevosesta.

Zoe olisi mielellään valunut hevosen kaulalle ja jäänyt roikkumaan siihen kuin jaguaari oksalle, mutta valmentajan silmien edessä lieni parempi istua suorassa ja tehdä loppuverryttelykin kunnolla. Nainen nyökkäsi miehelle.
"Se on upea ori", hän vastasi kääntäessään kävelevää hevosta suurelle ympyrälle. Duffy pärskyi suu täynnä vaahtoa ja ravisteli suurta päätään. Kuolain kolisi hevosen suussa, mutta kerrankin syynä ei ollut hevosen järsiminen ja metallilla leikittely.
"Se on vain nuori, tuskin mitään osaava harrastetamma, ei teidän tarvitse", Zoe vastusti silmät suurina ja ilme kuin peuralla ajovaloissa. Duffy näytti upealta, teki hän mitä tahansa, sillä orissa oli loputtomiin karismaa ja tahtoa esiintyä. Mia oli kimoon satuhevoseen verrattuna keinuhevonen, joka kompuroi jalkoihinsa ja kaatui turvalleen pienimmästäkin syystä.

Johan heilautti kättään torjuen vastustelut. Ei hänellä ollut ongelmaa seisoskella viehättävässä maisemassa nauttien sopivan vilpoisesta kevätillasta, kun ammattimaisuuden perikuva, Lilford Hallin hovimestari lähetti taloudenhoitajan tuomaan valmentajalle sopivin väliajoin kupillisia teetä ja herkullisia leivoksia.
"Vai oletko liian väsynyt?" mies tajusi kysyä unohtaen usein, että rääkkäsi ratsastajia joskus tuupertumispisteeseen.

Zoe puri huultaan, laski jalustimet jaloistaan ja venytteli pohkeitaan ja nilkkojaan, jotka protestoivat tiukasta treenistä. Hän päätyi kuitenkin pudistamaan päätään. Hän ratsasti parhaimmillaan yli kuusi tuntia päivässä. Kyllä hän jaksaisi vielä toisen valmennuksen, vaikka tämä olikin intensiivisempää treeniä kuin mitä hän oli tehnyt aikoihin.
"En, jaksan kyllä", hän vakuutti laskien ohjat pidemmiksi, jotta Duffy saattoi venyttää kaulansa täyteen pituuteen tyytyväisesti pärskähdellen. "Mia on hädin tuskin helpon C:n tasolla, joten toivon, ettette kyllästy", nainen jatkoi kiinnittämättä edes huomiota siihen, miten helposti jälleen sai hevosensa kuulostamaan täysin osaamattomalta puupalikalta. Tamma oli ollut valmentajien hellässä huomassa yli kuukauden, mikä näkyi ja tuntui. Hevonen osasi paljon, ja vaikka hän olikin puolueellinen tuomari, oli hän varma, että tamma teki kaiken osaamansa täydellisyyttä hipoen. Silti moisen sanominen ääneen oli paljon vaikeampaa kuin herttaisen tamman lyttääminen. Eihän Mia ollut mitään Duffyyn tai Paddyyn verrattuna, mutta kukapa olikaan sanonut, että nuorta punarautiasta pitäisi kilpataivaan kirkkaisiin tähtiin verratakkaan.

"Nein, se vaikutti sievältä pikku otukselta", mies vastasi ja vilkaisi kelloaan.
"45 minuutin päästä, ja?" valmentaja ehdotti ja jätti sitten Zoen verryttelemään hevosta ja valmistelemaan seuraavaa lähtien itse käymään sisällä ikivanhassa, mutta hellityssä kartanossa, joka oli mahtipontiselta arkkitehtuuriltaan mietittyä ja huoliteltua jokaiselta neliösenttimetriltä. Hän voisi vajota upottavaan nojatuoliin viehättävässä salissa, nostaa jalkansa ylös ja nautiskella yltäkylläisestä ruokatarjonnasta odotellessaan. Charles oli aina antelias isäntä.

"Sopii hyvin. Kiitos", Zoe vastasi ja heti, kun näki valmentajan selän katoavan, liukui alas Duffyn selästä. Polvet notkahtivat sen verran selkeästi, että nainen oli tyytyväinen tiukkaan otteeseensa valkeasta harjasta, kun hän lähti kävelemään hevosen rinnalla. Hän ei tiennyt, millä lihaksilla pääsisi huomenna ylös sängystä.
"Hyvin tehty, Duffy", nainen mumisi lempeyttä äänessään taluttaessaan hikisen hevosen takaisin talliin. Ori oli tehnyt töitä siinä missä hänkin, joten toki hevonenkin ansaitsi kiitoksensa. Jonakin päivänä Duffy loistaisi koulukentillä eikä häseltäisi omiaan, ja silloin olisi hauska katsella takaisin tähän hetkeen ja miettiä, miten pitkän työn he olivat tehneet, vaikka juuri nyt hän toivoikin, ettei joutuisi ainakaan viikkoon ratsastamaan oria. Tai edes taluttamaan sitä, sillä kovasta treenistä huolimatta ori päätyi tönäisemään häntä matkalla talliin. Hevonen vaati ehdottomasti pesua ja satulahuopa olisi paras ainakin huuhdella, sillä tekstiili tuntui märältä käteen kaikesta hiestä, jota Duffy oli vuodattanut ravatessaan volteilla sinne tänne kiemurrellen.

Charles kuunteli hiljaa, miten ratsukko tuli talliin. Hänen olisi tehnyt mieli nousta katsomaan, miltä kaksikko näytti, mutta mies ei raaskinut liikuttaa hevosen päätä vedettyään sen ensin syliinsä ja houkuteltuaan hevosen rentouttamaan itsensä uneen.
"Miten se sujui?" hän tiedusteli korottamatta ääntään ja oletti, että Zoe löytäisi käytävälle asetetut kiinnitykset ja letkun, mikäli kaipasi pesukarsinaa.

Zoe pujotti riimunnarun Duffyn suureen päähän ja kiinnitti hevosen käytävälle. Hän aukaisi satulavyön ennen kuin luotti riittämiin ääneensä vastatakseen miehelle, joka piti huolta Paddysta.
"Duffy teki kunnolla töitä", hän päätyi vastaamaan kun ei parempaakaan keksinyt. Ei sopisi valittaa miehelle, miten hän ei ollut osannut mitään, kun tarkoitus oli säilyttää tämä työpaikka vielä viikonlopun jälkeenkin. "Eiköhän se näyttänyt upealta", hän lisäsi kiskoessaan satulan alas märkää kylkeä. Hevosen selkä oli tummunut hiestä, joka oli sotkenut huovankin. Hän laski satulan telineelle irrottaen saman tien huovan nahkasta, jotta arvokas satula ei kärsisi kosteudesta. Riisuttuaan suitset hevosen päästä, saattoi hän käydä pesupuuhiin letkun ja sienen avulla.
"Miten Paddy voi?"

Charles saattoi kuvitella, mitä Zoe jättäisi sanomatta. Oliko ori puskenut taas avuista läpi? Kehittänyt omaa ohjelmaa ja heittänyt koko homman läskiksi? Mies työnsi ajatukset mielestään, ennen kuin Paddy vaistoaisi sen hänestä ja ottaisi sen merkkinä hermostua ja könytä jaloilleen.
"Se torkkuu", mies vastasi hellästi ja silitteli sormenpäillään pään luustoa, "jaksatko ratsastaa myös omalla hevosellasi?" Charles kysyi tuomitsematta. Hän tiesi, millaista rääkkiä Johan osasi vaatia.

"Hyvä", nainen vastasi varoen kavioita, jotka nousivat turhan tiheästi käytävältä, kun Duffy löysi jostakin energiaa vaihtaa painoa puolelta toiselle ja stepata paikallaan. Hän veti hikiviilalla pahimmat vedet hevosen yltä, heilautti ohuen loimen peittämään kosteaa karvaa ja soi hymyn jonnekin Paddyn karsinan suuntaan, vaikka ei uskonutkaan miehen sitä näkevän.
"Jaksan kyllä", hän vakuutti vaikkei tiennytkään, piilikö sanoissa hippuakaan totuutta. Hän yrittäisi ainakin, sillä tällaiset tilaisuudet oli hyödynnettävä. Ei hän voisi valittaa väsymystään ja kieltäytyä valmennuksesta, joka voisi tarjota niin paljon ahaa-elämyksiä, kuten Duffyn kanssa oli käynyt.
"En tiedä, kuinka kauan Mia jaksaa, mutta teemme sitten töitä sen kykyjen rajoissa", hän huokaisi vilkaisten herttaista tammaansa. Ehkä hevonen pelastaisi hänet totaaliselta tuupertumiselta ja satulasta suistumisella väsymällä ennen hänen armoa huutavia lihaksiaan.

"Toivottavasti saatte jotakin irti valmennuksesta", mies toivotti aavistuksen epävarmasti, jälleen epätietoisena siitä onnistuisiko palkitsemaan Winteriä vai olivatko hänen lahjansa enemmän rangaistuksia. Hän taitaisi viettää yönsäkin tallissa, sillä ei vain kestäisi ajatusta, että Paddy saisi uuden kohtauksen, vaikkei sille kai olisi mitään todennäköisyyttä. Hän ei voisi unohtaa lasittuneita, mustia silmiä ja hiekkapilveen katoavaa, hallitsemattomasti heittelehtivää hevosta. Ajatus Paddysta kuolleena karsinassaan kummitteli Charlesia jo ennenkin tämänpäiväistä kauhua. Kai sitä aina pelkäsi menettävänsä kallisarvoisimpansa.

"Saamme aivan varmasti. Mia on kehittynyt valtavasti valmennusten ansiosta aiemminkin. En keksi pienintäkään mahdollisuutta, että tämä rikkoisi kaavan", nainen vakuutti nopeasti taluttaessaan orin karsinaan. Hän ei tiennyt, kuinka paljon hän saisi irti tammastaan, mutta Johanin tarkkaavaisen katseen alla ei olisi muuta mahdollisuutta kuin antaa kaikkensa ja yrittää parhaansa mukaan suoriutua tehtävistä, joita mies jakeli. Zoe siirtyi Mian karsinaan harjojen kera, kävi tamman pikaisesti läpi ja jatkoi suoraan lennosta varustamiseen. Hän ei aikonut seisottaa Johania odottamassa, joten olisi parempi olla ajoissa. Hän kiinnitti suojat tamman jalkoihin, tarkisti suitsien solkien kiinnitykset ja rapsutti valkeaa otsaa.
"Kiitos, herra Edgerly", nainen sanoi valmistellessaan samalla itseään henkisesti seuraavaan ratsastuskertaan, joka tuskin osoittautuisi yhtään sen armollisemmaksi hänelle kuin aikaisempikaan.

Eikä se osoittautunutkaan. Herra Rosenberg oli levännyt yllinkyllin Lilford Hallin mukavuudessa, joten hän oli virkistäynyt uuteen valmennukseen eikä sen suuremmin pohtinut, että ratsastaja oli tehnyt taukoamatta töitä väliajan. Nuoret ratsastajat olivat sinnikkäitä. Ja vaikka hevonen ei osannut paljoa, ratsastaja osasi, joten tämä valmennus keskittyi Zoeen. Valmentaja vaati naiselta täydellistä istuntaa, vakaata kättä ja liikkumatonta jalkaa, suoraa selkää ja hallittua kehonkieltä; hevoselta kaiken, mitä se osaisi tarjota ja ehkä vain vähän enemmänkin. Vihreäkin hevonen osaisi tarjota täsmällisiä teitä, sulavia siirtymisiä, pyöreitä voltteja ja mallikirjakelpoisia pysähdyksiä ja peruutuksia. Kun Johan keskittyi istuntaan, hän rakasti sekä harjoitus- että kevyttä ravia, etenkin kiemurtelevin, monimutkaisin tein, jotta ratsastajalta ei loppunut tekeminen kesken.

Zoe teki parhaansa täyttääkseen valmentajan vaatimukset, vaikka lihakset anoivat armoa heti ensi hetkistä alkaen. Hän ratsasti herkästi, teki parhaansa pitääkseen kätensä vakaina ja jalkansa aloillaan samalla kun vaati Mialta täydellistä kuuliaisuutta ja rehtiä työntekoa. Punarautias tamma kaarsi hien tummentamaa kaulaansa ja nosteli jalkojaan rytmikkäästi korkealle ravin tahdissa. Zoe tunsi ylpeyden nostavan päätään, kun hän tunsi, miten kovin hevonen työskenteli jokaisen tehtävän halki. Mia antoi kaikkensa uupumisestaan huolimatta vain koska hän pyysi niin ja ratsasti kerrankin treenin loppuun asti samalla intensiviteetillä. Hän lepsui paljon tammansa kanssa moisesta ja lopetti treenin usein ennenkö hevonen todella väsyi, mutta tänään Mia roikotti päätään raskaana ohjalla kun hän laski ohjia pidemmäksi ja salli hevosen venyttää kaulaansa loppuverryttelyn ajaksi. Mia kompuroi kulmassa silkkaa väsymystään, mutta löysi ravin rytmin muutaman haparoivan askeleen jälkeen. Zoe piteli toisella kädellään kiinni punertavista jouhista sillä ei luottanut lainkaan siihen, pysyisikö muutoin selässä. Hän ei muistanut viime kertaa, kun oli ollut näin poikki ratsastamisen jäljiltä.
"Kiitos, herra Rosenberg", Zoe sanoi hidastaessaan tammansa käyntiin. Mia painoi turpansa lähes kentän hiekkaan kiinni laahustaessaan eteenpäin kyljet tummina hiestä. Hevonen hengitti raskaasti, tamman kyljet kohoilivat näkyvästi ja vaahto oli kirjonut hevosen ryntäät kokonaan. Nainen taputti hevosensa kaulaa. Mia oli tehnyt töitä upeasti. Valmentajien kädenjälki näkyi ja tuntui nuoressa tammassa, tai ehkä hän vain kuvitteli hevosen kehittyneen harppauksin kun tiesi, millaiset ammattilaiset hevosta olivat liikuttaneet huhtikuussa. Niin tai näin, hänen hevosensa oli valmis.
"Opin jälleen valtavasti."

Valmentaja otti kiitokset vastaan hyväntuulisella kädenheilautuksella kuin sanoakseen, ettei siitä ollut vaivaa.
"Sievä tamma", hän sanoi kohteliaasti nyökäten hevosta kohti ja jätti sitten Zoen verryttelemään hevostaan omassa rauhassa. Mies suuntasi talliin vaihtamaan muutaman sanan tummaa papurikkoa paapovan oppilaansa kanssa, ennen kuin antautuisi Lilford Hallin henkilökunnan hemmoteltavaksi loppuillaksi ja yöksi. Hän ei aivan ymmärtänyt Charlesin vakaumusta nukkua tallissa, kun hevosen tila kerran oli vakaa, mutta Johan ei koskaan ollut muodostanut erityisen läheisiä suhteita ratsastamiinsa tai valmentamiinsa hevosiin. Hän viettäisi yönsä menneiden aikojen loistoa heijastavan makuuhuoneen pylvässängyssä, ja Charles nukkuisi tallin käytävällä. Kullekin omansa.

Zoe jalkautui Mian kompastuessa uudemman kerran ja päätti kävellä hevosen rinnalla säästääkseen väsynyttä tammaansa. Hän tunsi hoippuvansa hevosensa vierellä kenttää ympäri, eikä edes vaivautunut nostamaan jalkaansa kunnolla irti maasta. Hiihtely sopi tähän hetkeen kerrassaan loistavasti. Mia puhalteli ilmaa sieraimet suurina ja roikotti korviaan rennosti sivulle. Hevonen järsi kuolaintaan rennosti näyttäen kaiken kaikkiaan tyytyväiseltä treenin jäljiltä. Zoe hymyili, mutta nopeasti suupielet kääntyivät alaspäin ja hän kohotti kätensä pyyhkäisemään silmäkulmaansa. Tämä valmennus oli todistanut sen, minkä hän oli tiennyt jo aiemminkin: Mia osasi paljon ja oppisi lisää, mutta hevosen opettaminen ei enää olisi hänen vastuullaan. Tamma olisi valmis myyntiä varten, eikä hän voisi viivytellä enää millään ilveellä. Herttainen tamma saisi ensi viikolla kunnon puunauksen, jotta hän voisi kuvata tammasta myyntivideota ja napsia edustavia kuvia.
He palasivat talliin kun niin ratsastajan kuin hevosen hengitys oli tasaantunut. Zoe kiinnitti hevosen käytävälle ja riisui vaaleat nahkavarusteet nopeasti tammansa yltä. Hän aukaisi suojien tarrat ja pudisteli pienesti päätään tuntiessaan suojien kosteuden. Miaparka oli todella joutunut töihin.
"Tarvitsetteko jotakin, herra Edgerly?" Nainen kysäisi pehmeästi samalla kun kumartui tarkistamaan jalkoja nesteen tai lämmön varalta. Mia puhalteli ilmaa hänen niskaansa, kun hän kyykki etujalkojen vierellä.

"Ei, älä huoli. Mene vain sisään, kun olet valmis. Holmes ja rouva Bell huolehtivat kaikista toiveistasi", Charles vakuutti nojaten nyt Paddyn karsinan oveen tallikäytävän puolella ja naputellen sähöpostia älypuhelimellaan kulmat keskittyneessä kurtussa, joskin nosti katseensa Zoelle puhuessaan ja soi naiselle vaisun hymyn. Paddy oli noussut jaloilleen ja torkkui seisaaltaan, takajalkaa lepuuttaen. Charles oli ruokkinut hevosensa, mutta Paddy ei koskenut ruokaansa. Duffy sen sijaan jyrsi ruokakuppiaan sellaisella innolla, että koko seinä tärisi.

Zoe nyökkäsi ymmärtäneensä ja jatkoi puuhailuaan tammansa jalkojen parissa. Hän totesi nopeasti, ettei ollut mitään syytä huoleen: hevosen jalat eivät olleet keränneet nestettä tai lämpöä, joten hän saattoi hyvillä mielin siirtyä pesu-urakan ääreen. Mia ravisteli päätään voimakkaasti kun hän kasteli kaulan, mikä sai vilpoisan veden lentämään pisaroina joka suuntaan, mutta nainen ei torunut hevostaan tällä kertaa. Jonakin päivänä Mia tottuisi pesuun ja seisoisi aloillaan koko operaation ajan, oli hän kieltämässä hevosta tai ei. Hän nappasi hikiviilan käsiinsä ja alkoi vetää ylimääräisiä vesiä pois hevosen kyljiltä.
"Kiitos valmennuksista, herra Edgerly", nainen kiitti tajuttuaan, ettei ollut sanonut niin vielä, vaikka oli juuri saanut maailmanluokan valmentajan antamaan ohjeita nuoren tamman ratsastamiseen.

"Toivon, että sait niistä jotakin irti", Charles vastasi suoden puhelimelleen tuiman katseen, "äläkä huoli huomisesta aamutallista. Lilfordin tallimestari huolehtii hevosista. Voit nukkua rauhassa."

"Sain, erittäin paljon", Zoe vakuutti. Teki hyvää joutua ratsastamaan tiukan valvovan katseen alla, koska se pakotti hänetkin tekemään työt loppuun asti huolellisesti. Itsenäisesti ratsastaessa oli niin tavattoman helppo luistaa siitä aivan viimeisimmästä hiomista, jota täydellinen koulurata edellytti.
"Selvä, herra Edgerly. Kiitos kovasti", hän vastasi nyökäten ja soi väsyneen, joskin varsin tyytyväisen hymyn olkansa yli miehelle. Mia pärskähti ja ravisteli uudemman kerran päätään, kunnes harjan jakaus oli varsin mielenkiintoinen. Hän vilkaisi nuokkuvaa papurikonkimoa karsinassaan. "Onko Paddyn vointi pysynyt samana?"

Charles ravisti elekielellään kiitokset syrjään, sillä ei kokenut ansaitsevansa niitä. Hän katsahti karsinaan olkansa yli. Hän syöttäisi hevosta kädestä myöhemmin, jos se ei ryhtyisi alkuyön aikana syömään.
"Kyllä. Se on oma itsensä, mutta väsynyt", hän vastasi ja jatkoi sitten, "miltä tammasi tuntui?"

"Hyvä", Zoe vastasi helpottunut hymy kasvoilla vieraillen. Hän laski hikiviilan kädestään kaivaakseen Mian harjapakista pienen pullon linimenttiä, jota kantoi aina mukanaan. Koskaan ei tiennyt, milloin ihmeaineelle olisi käyttöä, joten oli parempi, että sitä oli aina saatavilla. Hän veti kumihanskan käteensä ja ryhtyi levittämään sinertävää nestettä tamman jaloille.
"Mia tuntui…", hän aloitti, muttei tiennyt, miten olisi jatkanut, joten antoi lauseensa hiipua kesken kaiken. Nuori, kokematon, osaamaton, huonokuntoinen? Ei, ne olivat sanoja, joita hän oli viljellyt tähän asti yrittäessään vakuuttaa itselleen, ettei hevosta voisi vielä myydä. Nyt se olisi turhaa, joten olisi paras vain opetella käyttämään herttaisesta tammasta iloisempiakin ilmaisuja.
"Se oli upea. Herra Rosenberg sai kaivettua siitä esille liikettä, jota en tiennyt edes löytyvän Mialta."

"Hienoa, olet varmaan tyytyväinen", Charles totesi ja heitti olkansa yli terävän katseen Duffylle, joka ei ollut ilmeisesti saanut tarpeeksi ruokaa ja jyrsi nyt ruokakupin laitoja hampaillaan, kovin viaton ilme naamallaan.
"Oletko edelleen aikeissa myydä sen?"

"Olen, olen todella tyytyväinen. Mia on osoittautunut hienommaksi hevoseksi kuin uskalsin unelmoidakaan silloin kun kävin noutamassa sen pihatosta", Zoe sanoi hiljaisen naurahduksen kera. Hän oli hakenut pienen, siron tamman joka oli kasvattanut pyöreän heinämahan mutaisesta pihatosta, mutta nyt hän myisi lupaavan kilparatsun alun tavoitteelliselle ratsastajalle, kuten hän oli viime kesänä kaavaillutkin.
"Olen", hän vastasi nyökäten ja suoristautui tamman jalkojen juuresta. Valkoiset sukat sinersivät lievästi linimentin jäljiltä kun hän riisui kumihanskan ja heitti ohuen loimen hevosen selkään. "Minulla ei ole sille käyttöä. Mia kaipaa omaa ihmistä, jonka kanssa kasvaa ja kehittyä, enkä minä voi tarjota sille riittämiin aikaa ja mahdollisuuksia", nainen jatkoi kiinnittäessään loimen solkia. Hän osasi toki ratsastaa hevostaan, mutta kuten tänäänkin oli todistettu, Mia oli turhan taitava pelkäksi harrasteratsuksi. Ei tammasta vaativiin koululuokkiin tai maailmanluokan estekilpailuihin olisi, mutta siitä olisi hyväksi aluetason kilparatsuksi aivan varmasti, miksei kansallisellekin tasolle oikean ihmisen kanssa.

"Jos kaipaisit vähemmän työtunteja, voin yrittää olla omimatta sinua näin paljon", Charles tarjosi pohtien oliko syy naisen ajanpuutteeseen.

"Myisin sen silti", nainen vastasi lämmin hymy huulillaan. Hän oli tehnyt rauhan tilanteen kanssa. Hän piti tammasta, jonka kanssa oli työskennellyt näin pitkään, mutta hänellä ei ollut enempää annettavaa hevoselle, eikä hän uskonut Miallakaan olevan mitään annettavaa enää hänelle. Moni asia oli muuttunut siitä kun hän oli ostanut tamman. Nykyään hän ratsutti hevosia työkseen, hoiti siinä sivussa Paddya ja Duffya ja pääsi näinollen elämään molempien töiden parhaita puolia. Hän ei enää tarvinnut omaa hevosta, pientä projektiaan, jonka kanssa vakuuttaa itselleen, että hän osasi. Hän näki kätensä jäljen ratsastamissaan hevosissa viikosta toiseen.
"Kuljen mielelläni Paddyn ja Duffyn rinnalla minne ikinä haluattekaan hevosenne viedä. Mian on aika siirtyä jonkun sellaisen luokse, joka on valmis tekemään saman Mian kanssa", Zoe totesi. Mikään ei saisi häntä vähentämään Paddyn ja Duffyn kanssa vietettyä aikaa, vaikka jälkimmäinen hevoskaksikosta koettelikin hänen kärsivällisyyttään aina silloin tällöin.

"Hyvä on", mies vastasi tutkaillen Zoea katseellaan. Hän oli erittäin tyytyväinen, jos saisi pitää Winterin omassa käytössään.
"Toivottavasti huoneesi on tyydyttävä ja saat nukuttua."

"Älkää huoliko minusta, herra Edgerly. Huone ylittää kaikki odotukseni", hän vakuutti irrottaen loimitetun tammansa käytävältä. Punarautias asteli korviaan sivulle roikottaen taluttajansa perässä karsinaan ja ilmeisesti Duffyn järsimisen innoittamana tunki oman turpansa ruokakippoon vain todetakseen sen tyhjäksi. Mia puhalsi ilmaa sieraimistaan ja käänsi katseensa Zoeen kuin kysyen, missä sen ruoka viipyi. Nainen naurahti, aukaisi riimun pikalukot ja hieraisi valkoista otsaa.
"Et sinä nälkään kuole", hän myhäili sulkiessaan oven perässään. Hän keräsi tamman varusteet käsivarsilleen laittaakseen ne paikoilleen varustearkkuun ennen kuin suuntaisi valmistamaan illallista hevoselle, jonka älykäs katse oli liimautuneena hänen selkäänsä.
"Mikäli te tai hevosenne tarvitsevat jotakin, olen puhelimen ääressä", Zoe koki tarpeelliseksi ilmoittaa miehelle, joka oli mitä ilmeisemmin päättänyt jäädä talliin koko yöksi. Hän ei voinut syyttää toista; hän olisi tehnyt aivan saman, jos tämä olisi tapahtunut vaikkapa Kentuckyssa.

"Ei, ole aivan rauhassa. Selviämme kyllä", Charles vakuutti ja loi naiseen merkitsevän katseen, joka sanoi, että Zoen ei olisi syytä näyttää naamaansa ennen kuin aikaisintaan aamupäivällä. Hän oli varmistanut, että hovimestari ja taloudenhoitaja huolehtisivat naisen jokaisesta toiveesta: kuuma, ylellinen kylpy, ruhtinaallinen päivällinen, takkatuli loisteliaassa makuuhuoneessa. Mies ei käyttäisi Zoen puhelinnumeroa. Maybe oli sen sijaan pommittanut puhelinta järkyttyneillä viesteillä Paddyn tilasta.

Zoe tarjoili ruuat Mialle ennen kuin otti suunnan kartanoa kohden. Hän haluaisi peseytyä ja vaihtaa vaatteet, sillä hiestä selkään liimautunut paita ei kuulunut hänen suosikkipukeutumiseensa. Ratsastushousuistakin olisi ihana päästä eroon tämänpäiväisen rääkin jäljiltä, kun vielä saisi kumarreltua sen verran, että housujen riisuminen onnistuisi. Hän ei tiennyt, miten pääsisi huomenna ylös sängystä, puhumattakaan että saisi tallille sopivat vaatteet ylleen. Nainen suuntasi huoneeseensa ihaillen kartanon kaunista yleisilmettä sivusilmällä. Hän ei voinut kuvitella, millaista tällaisessa paikassa olisi kasvaa. Ei mahdotonta, selkeästi, kun herra Edgerlystä oli kasvanut oikein kelpo kansalainen. Zoe kaivoi puhelimen esiin vilkaisten vain muutamaa ruudulla näkyvää viestiä, ennenkö päätti soittaa. Olisi yksinkertaisempaa selittää tilanne puhelimen välityksellä vuorotellen heiteltyjen viestien sijaan. Hän ei edes ollut varma, osuisiko enää kirjaimiin, vai olisiko moinen rasitus liikaa hänen sormilleen, jotka olivat joutuneet tekemään enemmän töitä kuin aikoihin, kun valmentaja oli keksinyt keskittyä vakaaseen käteen.

Maybe vaati perusteellisen selonteon päivän tapahtumista ja niiden yksityiskohdista sekä selvästi halusi kuulla myös valmennusten yksityiskohdat vain ripaus kateutta äänessään, mutta vihdoin tyttö havahtui vaistoamaan, että Zoe saattaisi olla väsynyt ja vapautti tämän menemään henkilökunnan valmiiksi laskemaan kylpyyn ja nukkumaan. Hän ehtisi kuulla viikonlopusta, kun Zoe palaisi kotiin.

Zoe hymyili vuodattaessaan päivän tapahtumia puhelinlinjojen kannettavaksi. Oli ihana jutella Mayben kanssa, jonka tahto kuulla kaikesta kaikki ja vielä vähän enemmänkin oli kerrassaan piristävää. Hän ei ymmärtänyt, miten nuorempi jaksoi aina hymyillä ja nauraa, mutta pelkkä Mayben äänen kuuleminenkin sai väsymyksen väistymään edes hetkeksi. Kai tämä oli se syy, miksi ihmiset hankkivat ystäviä. Lopetettuaan puhelun, nainen suuntasi kylpyyn nauttien lämpimästä vedestä, joka rentoutti töitä tehneet lihakset. Hän joutui todella pitelemään silmiään auki, ettei nukahtanut jo kylpyyn, sillä raukeus levisi jäseniin lämpimän veden avittamana. Hän laittoi puhelimeensa herätyksen tavan vuoksi, vaikka muistikin kiellolta kuulostaneen kehotuksen olla murehtimatta hevosten aamuruuista. Vanhoista tavoista oli vaikea päästä eroon.

Charles huolehti loppuviikonlopun, ettei hänen vieraillaan ollut pulaa laadukkaasta ruoasta tai ylellisyyksistä. Mies vaati eläinlääkärin tarkastamaan Paddyn sekä lauantaina että sunnuntaina, vaikka ruuna oli selvästi jo parempi: se jopa ryhtyi syömään kupistaankin eikä vain omistajansa kädestä. Se oli vaisu ja väsynyt, mutta hevonen oli oma itsensä ja seurasi mielenkiinnolla tallin tapahtumia ja tervehti karsinaansa tulijoita. Charles vietti lauantainkin tallissa jättäen Zoen pitämään hevoselle seuraa vain siksi ajaksi, kun kävi itse siistiytymässä sisällä, ja hätisti sitten naisen verryttävään, rentoon maastoon kartanon tilusten ympäri ensin Mialla ja sitten Duffylla yhdessä Lilfordin tallimestarin kanssa. Allen oli harmaantunut, pienehkö ja hyvin englantilaisen näköinen mies, jolla oli tavattoman kiltit silmät ja tapa puhua vain sen ollessa tarpeen. Hän lähti Zoen seuraksi ensin Charlesin vanhalla kenttähevosella, kimolla Licence To Flylla ja sitten Lady Norfolkin vanhalla kenttälegendalla, tummanruunikolla Never Neverlandilla.

Zoe oli yllätyksekseen huomannut viihtyvänsä Lilfordissa hyvin, vaikka etukäteen olikin jännittänyt herra Edgerlyn kotitiluksille astumista. Paddyn surkeasta onnettomuudesta huolimatta viikonloppu oli jäämässä kovaa kyytiä taakse, eikä hän keksinyt montaakaan hetkeä, jotka olisi vaihtanut toisiin. Toki hän olisi mieluummin katsellut virtaa uhkuvaa kilpahevosta kuin vaisua ja uupunutta ruunaa, mutta onneksi hän saattoi katsella edes Paddya tyhjän karsinan sijaan. Nainen oli rapsutellut ruunaa aina ohikulkeissaan ja lahjonut sitä herkuilla, mistä hyvästä Duffykin tervehti häntä tunkemalla suurta päätään pieniin taskuihin. Mia oli ollut hieman jäykkänä edellisen päivän tiukasta treenistä (mitä Zoe ei ihmetellyt lainkaan, sillä oli itse joutunut harrastamaan mitä eriskummallisempia venytyksiä, ennen kuin oli saanut ratsastussaappaat jalkaansa), mutta rauhallinen maasto hiljaisessa seurassa oli saanut tamman lihakset vertymään ja antanut Zoelle aikaa ihailla maaseutua. Duffyn kanssa moista luksusta ei ollut ollut tarjolla, mutta ori oli kulkenut lenkin silti suurimmalta osin oikeinpäin. Olivat he välillä peruuttaneet ja harrastaneet eriskummallisia kiepahduksia, kun ori oli halunnut palata tallille ja hän taas seurata tallimestarin ratsun perässä, mutta lenkistä oli selvitty hengissä. Zoe pyöritteli hartioitaan miettiessään kotiinpaluuta. Vaikka ajatus takaisin omaan sänkyyn palaamisesta olikin miellyttävä, tarkoitti se myös sitä, että hän päätyisi kuvaamaan tammaansa myyntiä varten. No, ehkä sitä sopisi murehtia vasta Rosings Parkissa eikä tuhlata viimeisiä hetkiä Lilfordissa moisen pohdiskeluun.

Johan Rosenberg palasi Saksaan lauantai-illasta, ja kun eläinlääkäri varmisti sunnuntainakin Paddyn olevan fyysisesti kunnossa, Charles suostui lähettämään hevosensa takaisin Rosings Parkiin. Tällä kertaa hän lähetti Allenin viemään Zoen ja hevoset, joten hevoset matkustivat ilman pelkoa toisesta huumaustapauksesta ja Zoe ilman yrityksiä flirttailla. Niin viehättävä kuin nainen olikin, 58-vuotias ja seuraavana vuonna 30-vuotishääpäiväänsä viettävä Allen säästi seuralaisensa kutsumattomalta huomiolta ja keskittyi tiehen, vaikka intoutuikin mielellään keskustelemaan velvollisuuksistaan Lilfordissa, Lady Norfolkin hevosista sekä Rosings Parkista. Charlesin matka oli haikeampi, sillä hän hyvästeli sekä rakastamansa kodin ja rakkaat hevoset ja palasi yksin Lontooseen, tyhjään kaupunkiasuntoonsa Kensingtonissa, massiivisen työtaakan alle. Hän jaksaisi seuraavaan viikonloppuun. Hän jaksaisi aina.

Tiistai 23. kesäkuuta, 2015, ilta - Kohtaaminen

Sekä hevosen että miehen mieliala oli matalalla, vaikka tiistainen ilta olikin viehättävä. Edellisten päivien sateiden raikastama maaseutu hohkasi vihreää, ja harmaasta pilviverhosta välkähteli suikaleita kultaista valoa. Vain kookkaan irlantilaisen pitkä, valitettavan epärytmikäs askel rikkoi uneliasta rauhaa, kun pehmeästi valkeneva ruunikonkimo kävi tahtojen taistelua ratsastajan kanssa, jolla ei olisi riittänyt huumorintajua, kärsivällisyyttä tai aikaa hevosen pelleilylle. Charlesilla ei riittänyt voimavaroja Duffylle, ei tänään. Mies oli vetänyt laivastonsinisen takin vetoketjun aina jylhään leukaansa saakka ja kaiken ilmeettömyydenkin alla näytti lohduttomalta lopenuupuneella surumielisyydellä. Hän tiesi, että omapäisen orin kanssa ei voinut vajota ajatuksiinsa, mutta hän ei voinut olla palaamatta uudelleen ja uudelleen viikonlopun kisoihin.
Luhmühlen, jonka he olivat Paddyn kanssa voittaneet niin arvokkaasti edellisenä vuonna, oli ollut nöyryyttävä katastrofi. Mies oli jossitellut pitkään osallistumisen kanssa Paddya kohdannutta onnettomuutta säikähtäneenä, mutta antanut sitten periksi halulleen kilpailla. Sitten hän oli ampunut itseään jalkaan pelkäämällä hevosensa puolesta, pidätellen, kontrolloiden, hidastaen ja jännittäen ruunaansa niin, etteivät suoritukset kantaneet heitä 12. sijaa ylemmäs. Syyllisyys söi miestä eikä hän voinut olla ajattelematta, että hevosta kisojen jälkeen riivanneet siniset päivät olivat hänen aikaansaannostaan.
Duffy puolestaan otti kaiken ilon irti isäntänsä harhailevista ajatuksista. Se oli kulkenut asiallisesti useamman kilometrin tallilta lähdettyään, ohi Slaleyn ja tienpiennarta kohti koillista, mutta keksi nyt mörköjä kesän vihertämissä pensaissa ottaen sivuloikkia ja yrittäen sitten kiepahtaa kohti kotia. Charles joutui vetämään hevosen turvan melkein kiinni saappaaseensa ja kieputtamaan sitä pienellä voltilla tahtojen taistelussa, mutta silti Duffy jaksoi toistaa temppujaan pari askelta myöhemmin. Ori viskoi päätään, nosteli etujalkojaan röyhkeästi irti maasta ja teki hirvimäisiä loikkia sivuttain niin sinnikkäästi, että Charles ei ollut enää varma, minne he olivat tarkalleen ajautuneet tahtojen taistelussaan.

Vuoden aikana ehti autuaasti unohtamaan, miten paljon lisätöitä valmennusleirin pyörittäminen tuotti. Yllättäen olikin kolme ratsastustuntia pidettävänä jokaista tasoryhmää kohti, oli tuntemattomia hevosia, joiden omistajat olivat parhaimmillaan 12-vuotiaita ja oli leiriläisiä, joiden tavoitteet olivat niin korkealla, etteivät enää olleet millään tasolla mahdollisia. Bex oli kestänyt urheasti kolme päivää valittamatta, vaikka leiriarjen tuottaman työn lisäksi lauantaina koittava kenttäkilpailu Englannin eteläkärjessä aiheutti ylimääräistä puuhaa. Tänään hän oli hypännyt esteitä viimeisen kerran ennen lauantaita, tai ainakin se oli ollut suunnitelma, mutta vaikutti jälleen kerran siltä, että hän joutuisi muuttamaan suunnitelmiaan lyhyellä varoitusajalla. Bubbles oli ollut pitelemätön esteillä, vaikka hän oli vaihtanut jo alkulämmittelyn aikana fullcheek-nivelestä suoraan hissikuolaimeen kaksin ohjin. Poniruuna oli kuumunut lämmittelyhypyistä niin, että radan yrittäminen oli jäänyt ajatuksen tasolle. Siitä huolimatta poni oli onnistunut pudottamaan hänet hiekkaan kolmen matalan pystyn sarjalla.
Ava oli seurannut sivusta tyttärensä kamppailua ponin kanssa, tarjonnut muutamia vinkkejä ja lopulta lähettänyt poniratsukon maastoon purkamaan höyryjä, sillä Bexin välittämä synkkä energia oli saanut ponin entistä oikukkaammaksi. Kiukkuinen poniruuna oli potkinut portteja mennessään ja kun Bex vihdoin laski ratsunsa reippaaseen laukkaan pellon halki, oli Bubbles repinyt ohjat häikäilemättömästi ratsastajansa käsistä ja tarjoillut koko selkää pyöristäviä pukkeja niin suurin loikin, että Bex oli joutunut todella taistelemaan pysyäkseen selässä. He olivat jääneet neuvottelemaan oikeaoppisesta yhteistyöstä useammaksi minuutiksi pellon laitaan, kun Bex oli laittanut poniaan ruotuun varsin periksiantamattomin ottein. Lopulta ruuna taipui ratsastajansa tahtoon, vaikka Bex tunsikin patoutuneen energian, jota pieni ratsu väreili ympärilleen. Bubblesin ruokintaa oli muutettu edellisten kilpailujen jäljiltä ammattilaisten ohjeiden mukaan, mutta saisi nähdä, auttaisiko lisäenergia kilpailuissa mitään, vai olisiko poni vain entistä vaativampi ratsastettava. Bex kieltäytyi alkamasta pessimistiksi. He lähtisivät perjantai-yönä liikkeelle, antaisivat kaikkensa lauantaina ja katsoisivat, mihin se riittäisi. Ei ollut muita vaihtoehtoja.
Bubblesin höristäessä korviaan, Bex havahtui tarkkailemaan ympäristöään. Hän kuuli kavioiden kopinaa mutkan takaa ja pidätti poninsa ravista käyntiin. Vihreät puut runsaine lehtiverhoineen peittivät näkyvyyttä mutkan taakse, joten oli parempi lähestyä kaikessa rauhassa. Kukapa sitä koskaan tiesi, mitä edessäpäin tapahtuisi tai millaiseen hevoseen maastossa sattui törmäämään. Nainen keräsi molemmat ohjat vahvalle tuntumalle pidelläkseen poninsa kurissa, kun näki kauniisti kimoutuvan orin edessäpäin. Hetkinen. Hän oli ihaillut tuota hevosta Rosings Parkissa.
"Moikka", nainen tervehti pirteästi ratsastaessaan sen verran lähemmäs, ettei joutunut korottamaan pahasti ääntään. Bubbles luimi korviaan ja kohotti päätään kuin uhitellen itseään huomattavasti suuremmalle hevoselle, mutta voimakas pohje piti ponin tien toisella laidalla ja terävä nykäisy ohjasta käänsi pientä päätä sivummalle.

Duffy höristi korviaan ja lakkasi riuhtomasta ohjaa vastaan hetkeksi, kun keskittyi mutkan takaa ilmestyneeseen hilpeään näkyyn. Iso ori korskahti päätään nyökättäen ja astui lähemmäs sieraimet suurentuen ja lihaksikasta kaulaansa kaartaen kuin kutsuen Bubblesia vähän mittelemään. Charles istui syvälle satulaan ja keräsi ohjaa takaisin käteen samaan aikaan helpottuneena ja ärtyneenä toisesta ratsukosta.
"Hei", mies vastasi asiallisesti ja näpäytti Duffya paheksuen, kun ori ryhtyi paukuttamaan tietä mahtipontisesti etujalallaan huitoen sitä kauas eteen ja korkealle ilmaan. Charles ei varsinaisesti kaivannut maalaisrahvasta juttuseuraksi, mutta näki tilaisuutensa koittaneen.
"Suo anteeksi, osaatko sanoa minne tämä tie johtaa?" hän tiedusteli huolitellulla yläluokan englannillaan.

Bex ei suotta kaunistellut kääntäessään voimalla poninsa turvan ryntäitä vasten, kun Bubbles meinasi innostua vastaamaan Duffyn haasteeseen. Poniruuna pärskähti närkästyneenä ja painoi korvansa vasten niskaansa nakertaen kuolainta tyytymättömänä ratsastajaansa. Olisi nyt antanut ihan vähän enemmän ohjaa! Ei pieni mittelö ketään haitannut.
"Tietty", Bex vastasi virne kasvoille kohoten. "Jos jatkat tarpeeksi pitkään eteenpäin, pääset Beauclercin kautta Riding Millin juna-asemalle", nainen ilmoitti huvittuneisuutta äänessään. Sinne mies tuskin hevosensa kanssa haluaisi, vaikka näyttikin sopivan Wellington Hotelin hienostopiireihin. Hän ei edes yrittänyt saada puheeseensa samaa huoliteltua täsmällisyyttä. Eiköhän mies ymmärtäisi joka tapauksessa.
"Tai sitten voit palata vähän matkaa takaisinpäin, kääntyä pari kertaa oikealle ja päästä takaisin Rosings Parkiin", hän jatkoi pirteästi, joskin piti katseensa tiukasti miehessä. Toinen näytti kovin tutulta ollakseen joku, jota hän ei ollut koskaan ennen ainakaan tietääkseen tavannut. Ehkä he olivat vain törmänneet usein valmennuksissa tai Rosings Parkin käytävillä. Eri hevosella tosin, koska hauskan kimon hän olisi muistanut valmennuksista.

Epämääräinen suuntaohje ei herättänyt Charlesissa suurta kiitollisuutta, mutta mies nyökkäsi kuitenkin kohteliaana eleenä. Hänen ei tehnyt mieli eksyä Duffyn kanssa maaseudulle yhtään pidemmäksi aikaa. Mies harkitsi vakavasti antavansa Winterille ja O'Connorille palkankorotuksen ja laittavansa nämä ratsastamaan luupäätä vielä enemmän. Kentällä se toimi jo lähes mallikelpoisesti ainakin verrattuna siihen, mitä hevonen oli ollut tullessaan. Maastoilu oli yhtä painajaista. Miten mielellään hän olisi lähtenyt Paddyn kanssa pitkälle lenkille, mutta hän halusi antaa ruunan levätä rauhassa eikä hän voinut loputtomasti vältellä Duffyn kanssa työskentelyä, mikäli mieli kilpaillakin orilla joskus oikealla tasolla.
"Kiitos", Charles totesi vielä kuivasti ja käänsi Duffyn takaisinpäin, mutta ori oli kiinnostunut pikkuisesta leikkikaverista eikä halunnut tanssia ihmisen pillin mukaan, joten se viskoi korskuen päätään, muljautteli silmänvalkuaisiaan ja kohotteli etusiaan protestina, kun mies yritti kannustaa hevosen liikkeelle turhaumuksen synkkä varjo kasvoillaan.

Bex katseli hetken miehen taistelua hevosensa kanssa, ennenkö kannusti Bubblesin liikkeelle samaan suuntaan. Ehkä hän voisi lyöttäytyä hetkeksi toisen hevosihmisen seuraan, jos se saisi suuren orin käyttäytymään. Bubbles nakersi kuolainta korvat luimussa. Poni ei lainkaan arvostanut maastoseuraansa, varsinkaan kun ei saanut asettua kärkihevoseksi.
"Meilläkin on noita päiviä", Bex hymähti huvittuneena seuratessaan Duffyn liikehdintää. Bubblesin kohdalla hän saattoi sentään syyttää poniverta, vaikka sitä ei ponista neljäsosaa enempää löytynytkään, mutta samaa ei voinut sanoa Duffysta. Tuo hevonen oli kaikkea paitsi poni, vaikka jääräpäisyydessään jättikin monet ponit varjoonsa, jos hänen todistamansa kädenvääntö oli lainkaan suuntanauhaksi kelpaavaa materiaalia. "Tänään tosin meidän ongelma oli enemmänkin liian kova vauhti, mutta lopputulos näytti aika samalta kun pyörittiin pellonlaitaa sivistyneesti keskustellen", hän naurahti omaan vauhdikkaaseen tapaansa sanoja toisten perään asetellen. Ehkä mies ei ollut pyytänyt keskustelukumppania, mutta ei se ollut häntä ennenkään estänyt.

Charles vilkaisi seuralaista sivusilmällä alaviistoon samalla helpottuneena siitä, että Duffy jätti nöyryyttävän pelleilyn ja lähti tanssimaan oikeaan suuntaan pää korkealla ja takaosa muutamia sivuaskelia ottaen ja ärsyyntyneenä siitä, että tämä ilmeisen työväenluokkainen nainen tuntui olettavan epämääräisen lörpötyksen olevan sopivaa. Silti toteamus ponin huonotapaisuudesta oli lohduttava, samoin kuin omien, synkkien ajatusten unohtaminen edes hetkeksi.
"Hevonen ei ole ollut omistuksessani kauaa", hän ei voinut olla toteamatta kuin selityksenä vain aavistuksen viileään sävyyn. Jos se hänestä oli kiinni, Duffy jättäisi tällaiset temput hyvin pian. Tylpällä kannuksella varustettu pohje naputti vaativasti hevosen kylkeä, kun se uhkasi ajautua liian lähelle ponia. Duffy huiski paksulla, hohtavan vaalealla hännällään ja nakkeli välillä jalopiirteistä päätään tuhti, ratsumittainen harja hulmahdellen.
"Mihin käyttöön poni on?" mies huomasi kysyvänsä ja vilkaisi ruunivoikkoa eläintä pitkin veistoksellisen suoraa nenäänsä.

Bex suoristi Bubblesin vahvalla pohjeavulla ja johtavalla ohjasotteella, kunnes poni lopetti sivuaskeleet, kaula kaarella ja lapa edellä pohjetta vastaan kaatumisen ja ylipäätään kaiken muun, mitä pieneen mieleen juolahti, kun ratsu yritti hivuttautua lähemmäs suurta hevosta. Bubbles luimi edelleen kiukkuisena ja viuhtoi hännällään, mutta yrittäessään kohottaa takajalkaansa potkua varten, sai sen verran reippaan napautuksen kantapäällä kylkeensä, että jätti moisen riekkumisen keskittyen kulkemaan eteenpäin.
"Eiköhän se siis opi tavoille kunhan saa vähän aikaa", nainen totesi pirteästi. Bubbles tiesi, mitä sen kuului tehdä, mutta poni oli harvoin samaa mieltä siitä, että halusi niin myös tehdä. Siihen ei auttanut muu kuin päättäväinen asenne ja jatkuva treenaus, jolla vahvistaa entisestään heidän välistään vuosien saatossa rakennettua sidettä.
"Se on kisakäytössä", punapää vastasi vilkaisten yläviistoon kohti ratsastajaa, joka oli paitsi pidempi myös korkeammalla satulassa. Hän tunsi olonsa jälleen kerran pieneksi lapseksi. Saman tuntemuksen sai aikaan, kun hän kiipesi Hemingwayn selkään. Siellä jos missä tuntui pieneltä. "Kierrämme kansallisia kenttäkisoja", hän lisäsi hyväntuulisesti. Vaikka poni ei ainakaan vielä ollut hänen toivomallaan tasolla, oli kilpaileminen silti kerrassaan mahtavaa ajanvietettä kesäksi. "Entäs hevosesi?" Bex kysäisi miettien, oliko mies päätynyt ostamaan orinsa selkeä tavoite mielessään.

Charles katsahti ponia uudelleen valkeat kulmat kurtistuen. Olisiko hän jopa nähnyt ponin joskus aikaisemminkin? Hän käytti kansallisia kenttäkisoja harjoituksena Duffylle, jotta ori voisi esiintyä edukseen, kun hän veisi sen kansainvälisille kentille.
"Hevoseni ovat kenttäratsuja", hän vastasi tutkaillen edelleen ponia, joka näytti pahatapaisemmalta kuin Duffy eikä herättänyt suurta ihastusta miehessä, joka arvosti hyvinkoulutettuja, elegantteja ratsuja.

Bex nyökkäsi vastaukselle. Vai että hevosia oli useampikin… Hän kurtisti kulmiaan ja naurahti ääneen, kun vihdoin osasi yhdistää miehen kasvot oikeaan henkilöön.
"Paddy Blue, eikö?" Hän virnisti varmana siitä, että oli oikeassa. Tummanpapurikko ruuna asusti hauskan kimon vieressä Rosingsissakin, sen hän oli laittanut merkille kulkiessaan käytävällä poninsa kanssa. Hän ei ollut koskaan pysähtynyt tutkimaan nimikylttejä sen tarkemmin, joten oli autuaasti jättänyt huomaamatta saman omistajan nimen. "Onnittelut Rolexista ja Badmintonista", hän vielä lisäsi sama leveä, aavistuksen toispuoleinen virne kasvoillaan. Hänellä harvoin riitti aikaa kilpailujen seuraamiseen, mutta kenttäratsastuksen suurimpia kisoja hän ei suostunut jättämään väliin. Pitihän hänen nähdä radat etukäteen, jos vaikka jonakin päivänä olisi itse niitä ratsastamassa.
"Tässäkö on seuraava tähtiratsu?" Nainen kysäisi nyökäten kimon suuntaan.

Mies nyökkäsi ja tunsi jälleen ahdistavan syyllisyyden piston. Hän katsahti naista sivusilmällä miettien kuulisiko neuvoiksi naamioitua palautetta viikonloppuisesta katastrofista, ja sitä odottaessaan piti kasvonsa hallitun ilmeettöminä. Mitä hän olikaan tehnyt rakkaalle hevoselleen.
"Se jää nähtäväksi", hän huokasi avoimemmin kuin oli aikonut Bexin viitatessa Duffyyn tulevana tähtiratsuna. Ori käveli melkein asiallisesti, joskin nakkasi välillä päätään ja otti tanssivia sivuaskelia. Se oli uuvuttava, turhauttava ratsastettava, sillä Charles ei voinut rentoutua hetkeksikään, ei luottaa siihen, että hevonen ei heittäytyisi turpa edellä alas sillalta tai rekan eteen, jos hän räpäyttäisi silmiään.
"Mikä ponisi nimi on?" mies kysyi kohteliaisuudesta ylläpitääkseen asetettuja keskustelun vaatimuksia.

Bubbles nakersi kuolaimen kumiosaa niin voimakkaasti, että Bex pelkäsi ruunan tuhoavan sen. Hän alkoi leikitellä kuolaimella ja taivutti ratsuaan pohkeidensa ympäri vuorotellen saadakseen ponin huomion itseensä varusteiden rikkomisen sijaan. Hänellä ei olisi aikaa tai varaa rynnätä ostamaan uutta kuolainta ennen lauantaita, jos Bubbles tuhoaisi tämän nyt.
"Bubbles", Bex vastasi, naurahti huvittuneesti ja lisäsi, "Batteries Not Included virallisesti." Hän unohti usein esitellä itsensä koko nimellään (tai edes oikealla nimellään yleiseen käyttöön nousseen lempinimen sijaan), joten ei edes yllättynyt tehdessään saman Bubblesin kohdalla. Hän puhui ponistaan usein varsin värikkäin haukkumasanoin nimen lisäksi, mutta säästi tällä kertaa Charlesin korvia. Mies vielä putoaisi ratsunsa selästä moisten rahvaanomaisten ilmausten järkyttämänä.
"Kimosi on kovin upean värinen. Millä nimellä sen kisataivalta sopii seurata?" Nainen kysäisi naurua äänessään. Hän kyllä tunnistaisi Duffyn mikäli ratsu ei kimoutuisi kovin nopeasti puhtaan valkoiseksi, sillä hevonen oli kerrassaan mieleenpainuva ja no, olihan hänellä aina ratsastajankin nimi tiedossaan, kunhan vain tarkistaisi sen netistä. Hän muisti hevoset paljon paremmin kuin ratsastajat, mutta onneksi Paddy Bluen nimen avulla löytyisi kaikki, mitä hänen tarvitsisi miehestä ja hauskasta kimosta tietää.

Charles tukahdutti halun katsahtaa naista hyisesti. Ei kai voinut ymmärtää, että hän halusi tietää kenttäratsun kisanimen eikä sen turhanpäiväistä tallinimeä. Mies nyökkäsi hillitysti.
"No Cat Like That", hän vastasi, "olen viemässä sitä CCI*-tasolle kesän aikana." Mies katsahti synkästi kohti taivaita, kun Duffy pysähtyi tuijottamaan puoliksi pensaaseen piiloutunutta postilaatikkoa pöristen ja dramaattisesti peruuttaen, vaikka Charles myötäsi ohjaa ja kannusti oria eteen päättäväisin pohkein. Hevonen hiipi eteenpäin äärimmilleen taipuneena postilaatikkoa tuijottaen ja loikkasi sitten eteenpäin hurjalla ilmaloikalla, joka sai miehen silmäkulman nykimään.
"Se tosin saattaa jäädä ajatuksen tasolle."

"Mahtava nimi", Bex naurahti silmät tuikkien. Hän rakasti omituisia, persoonallisia ja kieroja nimiä, minkä näki vahvasti heidän tallillaan. Jokainen hevonen, jonka hän oli saanut nimetä, erottui joukosta. Nainen nyökkäili kuunnellessaan miehen selitystä, mutta joutui keskittymään poniinsa, joka ei lainkaan pitänyt Duffyn taipumisesta. Bubbles irvisti rumasti ja loikkasi hampaat ojossa kohti suurta hevosta, mutta poninsa tavat tunteva ja yleensä sitä neljä askelta edellä oleva ratsastaja oikaisi moisen syöksyn ja kiepautti ponin ympäri, kunnes Bubbles joutui peruuttamaan voidakseen jatkaa samaan suuntaan Duffyn kanssa. Bex ei antanut armoa, vaan vaati ponia peruuttamaan metri toisensa jälkeen, kunnes poni liikkui suorana taaksepäin. Hän virnisti Charlesille kääntämättä ratsuaan vielä oikeinpäin.
"Ajatuksesta kaikki alkaa", hän virnisti, taputti ponin kaulaa kiitokseksi, mutta vaati edelleen päättäväisin avuin peruuttamista, kun Bubbles meinasi pysähtyä ja kääntyä takaisin turpa kulkusuuntaan. "Meillä peruutetaan kun ollaan eri mieltä asioista. Ennen pitkää ollaan samaa mieltä", hän naurahti kai selittääkseen, miksi vaati poniaan liikkumaan väärinpäin. Bubbles järsi kuolainta tyytymättömänä mutta peruutti askel toisensa jälkeen reippaasti. Tämä oli tuttua ponille. Moisen toistuvan harjoituksen takia ruunan sai peruuttamaan aina moitteettoman suoraan kouluradallakin.

Nimen mahtavuudesta saattoi olla montaa mieltä. Charlesista tuntui, että Duffylle sopivin olisi Luupää. Mies joutui muistuttamaan hevosta vähän väliä keskittymään apuihin ja kävelemään eteenpäin, sillä se olisi halunnut käyttää aikansa kaikkeen mahdollisimman epäsopivaan. Mies seurasi, kuinka poni peruutti. Menetelmä varmaan toimi. Duffysta hän ei tiennyt. Hän ei ollut varma oliko hevonen tyhmä vai tavattoman fiksu, sillä se keksi mahdottomia tempauksia ratsastajan päänmenoksi.
"Millä tallilla poni asuu?" mies kysyi, sillä ei muistanut nähneensä eläintä Rosings Parkin karsinoissa.

Bex vaati vielä muutaman askeleen peruutusta, ennenkö käänsi poninsa ympäri ja kannusti jatkamaan matkaa käynnissä. Bubbles erehtyi jopa höristämään korviaan unohdettuaan karun kohtalonsa ja sietämättömän julman rangaistuksensa - tai sitten ponin huomion vei iloisesti tienpientareella nököttävä puolityhjä jalkapallo. Bex vilkaisi kirkkaanpunaista lelua pohtien, oliko se hänen jäljiltään täällä, mutta päätyi siihen tulokseen, ettei tästä roskasta sopinut syyttää häntä. Hän ei ollut hukannut jalkapalloja ikuisuuksiin.
"Greenridgessä", Bex vastasi hyväntuulisesti. "Käydään kyllä Rosingsissa valmennuksissa ja lainaamassa maastoesterataa sekä estekalustoa, mutta pidän ponin mieluusti lähelläni", hän jutusteli niitä näitä. Rosings Parkin ylelliset puitteet olisivat kyllä kelvanneet (vaikka hän olisikin säälinyt Bubblesia käsittelemään joutuvaa tallityöntekijää aivan loputtomasti), mutta ei hänellä ollut varaa moiseen karsinavuokraan, kun kotitallissa poni asusti ilmaiseksi. Vähän samaan tapaan kuin hänellä ei ollut varaa kilpailla kansainvälisillä kentillä, vaikka Bubbles olisi soveltunut kahteen tähteen vallan mainiosti, ja nykyisellä pistetilillään varmaan joutunut siirtymään jo kolmen puolelle. Kansalliset luokat olivat halvempia osallistumiskustannustensa puolesta eikä matka usein ollut niin pitkä. Toki palkinnotkin olivat pieniä eivätkä usein kattaneet edes matkakuluja, mutta sellaista elämä välillä oli.
"Vaikka äiti varmaan lähettäisikin sen mielellään kauas ratsastuskoululaisista", nainen lisäsi jälkihuomiona huvittunut hymy huulillaan. Ei Bubbles niin kamala ollut, kunhan pysyi ponin hampaiden ja kavioiden ulottumattomissa.

Duffy yritti loikata ojaan nähdessään jalkapallon, mutta Charlesin periksiantamaton kannus sen kylkeä vasten sai orin asettumaan kohtaloonsa ja pörisemään tienpientareella. Se viskoi päätään näyttävästi kuin yleisöä kaivaten ja puski ohjaa vastaan.
"Onko Greenridge ratsastuskoulu? Onko se lähialueella?" mies tiedusteli kohteliaisuudesta.

Bex vilkaisi sivusilmällä Duffyn häsellystä jalkapallosta, jonka ohi Bubbles asteli ilman yhtäkään ylimääräistä askelta, joskin ponin korvat olivat hörössä ja pää aavistuksen asettunut pallon suuntaan. Bex tiesi ponin nappaavan pallon suuhunsa, jos hän veisi ratsunsa liian lähelle ja antaisi yhtään periksi ohjasta. Bubbles viskoi mitä tahansa, minkä vain sai irrotettua maasta, seinästä tai vaikka päältään. Hänen pitäisi käydä ostamassa uusi sadeloimi, jälleen kerran, sillä ruuna oli repinyt vanhan loimensa jo sellaiseen kuntoon, ettei mikään parsiminen sitä pelastaisi.
"On ja on", Bex naurahti. "Se on ratsastuskoulu ja täysihoitotalli ihan lyhyen matkan päässä. Äitini perusti sen kolmisen vuosikymmentä sitten", hän totesi ripaus ylpeyttä äänessään. Ava oli tehnyt hienoa työtä laajentaessaan aluksi omien hevosten kotipihatallina toiminutta rakennusta nykyisiin mittoihinsa.

Charles ei ollut kuullut tallista, mutta hän ei ollut perehtynyt Northumberlandin talleihin, asettunut vain Rosings Parkiin. Hän ei ollut vuosiin seurannut myöskään kotimaista kenttäratsastusta suurimpia tapahtumia lukuun ottamatta, vaan keskittynyt kansainvälisiin kenttiin. Mies nyökkäsi ymmärryksen merkiksi ja pidätti oria, joka yritti karata raville ja kiemurteli hänen allaan. Hän oli väsynyt, niin kovin väsynyt. Hänen olisi lähdettävä heti tallille palattuaan takaisin Lontooseen ja tehtävä töitä yötä myöten. Hänen olisi keksittävä, miten leipoa tästä mahdottomasta eläimestä edustava kenttäratsu - hänen tavallaan ratsastaa. Hänen olisi päästävä yli syyllisyydestään ja jatkettava eteenpäin Paddyn kanssa kohti Burghleyä. Hän ei jaksanut miettiä kohteliasta keskusteltavaa. Ehkä tähänkin mennessä puhelias nainen osaisi höpöttää ilman erillistä kehoitustakin. Tyhjänpäiväinenkin juttelu oli erikoisen lohduttavaa tavassaan viedä hänen ajatuksensa muualle.

Bex testaili muutamalla askeleella pohjeapujen läpimenoa, kun vaati Bubblesia siirtämään takaosaansa sivummalle. Poni teki kiltisti mitä siltä pyydettiin, mistä nainen oli kiitollinen. Hän oli tapellut ponin kanssa riittämiin yhdeksi päiväksi - tai oikeastaan koko viikoksi, mutta Bubbles tuskin oli omasta mielestään saanut tarpeeksi kädenvääntöä aikaan. Huomenna he neuvottelisivat koulutreenin hyödyllisyydestä ja torstaina pidätteiden merkityksestä maastolenkillä, mutta jos kaikki sujuisi hyvin, olisi poni valmis lauantaiseen koitokseensa.
"Meillä on koko kesä täynnä ratsastusleirejä", nainen naurahti pysähtymättä miettimään, kiinnostiko miestä kuunnella hänen höpötystään. "Niissä on oma tunnelmansa. Ollappa edelleen niin nuori, että ponin peseminen omin avuin on suuri saavutus tai metrin pystyn ylittäminen hienointa maailmassa", hän hymähti. Hän nautti leirielämästä tavattomasti, ainakin silloin kun oli saanut nukuttua kunnolla ja syötyä hyvin, mutta näinä viikkoina, kun vuorokaudessa oli ainakin neljä tuntia liian vähän, toivoi hän usein, ettei asuisi ratsastuskoululla.

Naisen kuvaus sai omituisen, melkein haikean piston tuntumaan miehen rinnassa. Oliko hän koskaan kokenut moista? Hevoset olivat aina olleet itsestäänselvä osa hänen elämäänsä, vanhempien vaatima harrastus, jonka kanssa ei pelleilty kesäleireillä, vaan treenattiin ankarasti joustamattomia, kunnianhimoisia tavoitteita kohti. Tavoitteen saavuttaminen ei ollut niinkään ylpeydenaihe tai saavutus kuin helpotus siitä, ettei tuottanut pettymystä tavoitteiden asettajille. Vasta Paddyn ostaminen toi hänelle mahdollisuuden nauttia hevosen kanssa olemisesta omilla ehdoillaan. Charles katsahti seuralaistaan tajuten, ettei edes tiennyt tämän nimeä, ja lämpimämmin kuin aikaisemmin. Hänen katseensa kehoitti jatkamaan. Naisen äänessä oli yllättävän miellyttävä sävy, jos ei kiinnittänyt liikaa huomiota lingvistiikkaan.

Ehkä hänen höpinänsä ei haitannut miestä niin paljoa kuin olisi voinut olettaa, sillä hän ei saanut tylyä keskeytystä tai kylmää katsetta. Bex ei antanut miehen hiljaisuuden olla esteenä, vaan päätti jatkaa leireistä kertomista. Niistä hän ainakin osasi puhua huvittuneeseen sävyyn vaikka tuntitolkulla, eikä voisi loukata ketään tarinoillaan. Ehkä.
"Uittamisen lisäksi leiriläisten suosikkijuttu koko leirillä on usein yömaasto. Viemme leiriläiset pariksi tunniksi pyörimään ympäri peltoja, metsäteitä ja nummia myöhään illalla ja palaamme usein tallille vasta keskiyön tuntumassa. Vaikka yöunet jäävätkin lyhyemmiksi, on kokemus usein leiriläisten mielestä niin ainutkertainen, ettei sitä voi jättää väliin", hän jutteli hyväntuulisesti. "Enkä kyllä yhtään ihmettele. Itikoita on tuhottoman paljon, mutta on ihana ratsastaa kauniissa kesäyössä, kun ei ole liian kuuma tai kylmä, eikä aurinko enää häikäise kirkkaasti", hän pohdiskeli. "Se on suorastaan taianomaista, varsinkin jos peltojen ylle kerääntyy ohut kerros usvaa."

Charles punoi sormillaan Duffyn paksua, pehmoista harjaa ajatuksiinsa uppoutuneena eikä edes huomannut, miten sievästi ori käveli eteenpäin tekemättä ojaloikkia tai kieppumatta ympäri. Naisen kuvailema maailma oli täysin vieras. Se kuulosti lastenromaanilta, mutta mies huomasi ajattelevansa, että ehkä hän oli menettänyt jotain. Se oli vierasta, sillä yleensä hän halveksi kaikkea rahvaanomaista.
"Ymmärrän", hän totesi ja katsahti rauhallista maaseutua ympärillään. Ehkä hänen pitäisi joskus tuoda hevosensa ulos yöllä.
"Onko ratsastuskoulussanne muita kilpailevia hevosia?"

Bex naurahti kysymykselle. Olihan heillä kilpailevia hevosia; suurin osa ratsastuskoulun tuntiponeistakin kilpaili, mutta hän ymmärsi, ettei Charles kysynyt sitä. Miestä tuskin kiinnosti harjoituskisat, joita he järjestivät ratsastajilleen tai seurakisat, joihin poneja silloin tällöin kuljetettiin. Ei häntäkään olisi kiinnostanut, jos hän ei eläisi ja hengittäisi ratsastuskoulua.
"Yksi täysihoidossa oleva poni kiertää metrin esteluokkia tällä alueella", Bex vastasi hetken pohdittuaan. "Äitini kilpailee nuorella kouluratsullaan kansainvälisissäkin luokissa, kunhan kilpailut järjestetään siedettävän matkan päässä. Kai ne on viime aikoina osallistuneet lähinnä intermediateen. Lisäksi on kaksi oikein kaunista trakehnertammaa, joista toinen kilpailee esteillä vähän päälle metriä ja toinen koulussa prixiä", nainen muisteli miettien, oliko ottanut jokaisen hevosen huomioon. No, kaiketi. Hän oli ainakin muistanut tärkeimmät, kun oli maininnut Winnien, Roguen, Vilan ja Felinen. Bubbles oli toki ykkönen, mutta ponista oli puhuttu jo aiemmin.
"Ne ovat tosin kaikki täysihoitolaisia. Tuntiponit käyvät toki pikkukisoissa ilahduttamassa ratsastajia, mutta siihen se jää."

Ei siis yhtään hevosta, joka Charlesin pitäisi tietää tai josta hänen kannattaisi olla kiinnostunut. Mies kuitenkin nyökkäsi kohteliaasti. Itsepähän oli kysynyt. Hän kokosi ja aktivoi Duffyn käyntiä, kun ori alkoi jälleen osoittaa tylsistymisen ja oikkuilun merkkejä. Hevonen näytti komealta ja sillä oli selvästi potentiaalia sekä este- että koulukentille, mutta entä kenttäratsastuksen nautittavin osuus? Oli liikaa toivottua, että hän löytäisi toisen Paddyn. Ruuna taisi olla yhtä ainutlaatuinen kuin hän ajatteli. Mies käänsi katseensa tietä reunustaville pelloille uppoutuen jälleen ajatuksiinsa.

Bex vilkuili jatkuvasti Duffya eikä edes yrittänyt peitellä mielenkiintoaan, kun seurasi orin liikkumista. Tuoltako kenttäratsun kuului näyttää? Todennäköisesti. Kun ori kantoi itseään ryhdikkäästi ja keskittyi kävelemään kiltisti ilman oikuttelua, hevonen näytti pitkällisen jalostustyön täydelliseltä lopputulokselta. Bubbles ei ikinä pystyisi samaan, vaikka olikin varsin terverakenteinen ja sopusuhtainen poniruuna. Se oli poni, jonka suonissa ei virrannut huippuhevosten verta. Hän oli tiennyt sen alkaessaan ratsastaa poniruunaa ja siitä huolimatta kieltänyt äitiään myymästä ponia kun oli käynyt selväksi, ettei siitä ollut ratsastuskoulun käyttöön.
"Jos käännyt tuosta oikealle, pääset tielle, joka vie sinut lähelle Rosings Parkia", nainen päätyi sanomaan osoittaen toisella kädellään risteystä, jota kohti he ratsastivat. Hän olisi mielellään jatkanut matkaa Duffyn ja miehen rinnalla vaikka tuntitolkulla, mutta työt odottivat. Talli oli täynnä leiriläisiä, jotka kaipasivat kaitsemista sekä hevosia, jotka odottivat iltaruokiaan. Hän ei sitä paitsi saisi rasittaa Bubblesia paljoa - äiti oli lähettänyt heidät suorittamaan loppuverryttelyä maastoon, ei tekemään parin tunnin kuntolenkkiä. Ehkä joskus pitäisi kuunnella järjen ääntä ja käyttäytyä vastuuntuntoisesti.
"Tsemppiä Paddyn kanssa, toivottavasti se on täydessä terässä Burghleytä varten", Bex totesi pidätellessään Bubblesia, joka oli lähdössä tuttua tietä kohti Rosings Parkia selkeästi haaveissaan vauhdikas neli maastoesteiden lomassa.

"Kiitos", Charles vastasi yksinkertaisesti erittelemättä kiittikö ohjeista, seurasta vai onnentoivotuksesta seuraavaa neljän tähden kisaa varten. Hän käänsi Duffyn osoitettuun suuntaan, mistä hevonen ei ollut lainkaan hyvillään, vaan kieppui useamman pienen voltin kengät kipinää iskien, kohotteli etusiaan ja korskui protestina, ennen kuin alistui kohtaloonsa ja lähti ravinsekaisessa käynnissä kohti kotia. Ehkä seuraavalla lenkillä he peruuttaisivat matkan.

Perjantai 17. kesäkuuta 2016, ilta - Sokkotreffit

Koko maailma tuntui suistuvan hiljalleen raiteiltaan kaaokseen. Idiootit pitivät valtaa, toiset juoksentelivat aseiden kanssa ja osa vain villitsi karjaa typeriin päätöksiin harkitsematta seurauksia. Se tietenkin tarkoitti sitä, ettei töistä ollut pulaa. Charlesista vain tuntui, että hän oli tulla hulluksi. Hän oli tavattoman väsynyt epäpätevyyteen. Välillä mies olisi halunnut vain tarttua itse rattiin. Päivän päätteeksi hän oli kuitenkin vain uupunut ja kyynisempi kuin edellisenä päivänä.
Niinpä hän oli heikkouden hetkenä sortunut ystävänsä painostukseen ja tarttunut mahdollisuuteen viettää kevyempi ilta poissa työasioiden ääreltä. Se oli tervetullut muutos, vaikka seura olisikin täyttä arpapeliä. Ehkä laadukas pullo shampanjaa turruttaisi jopa pari tuntia tyhjäpäitä.
Mittatilattuun, leveitä hartioita ja urheilullista kehoa imartelevaan, hiilenharmaaseen pukuun pukeutunut varakreivi oli varannut pöydän Newcastlen parhaiten arvostellusta ravintolasta vailla suuria odotuksia ja odotti nyt seuralaistaan ravintolan elegantissa aulassa. Hän sukaisi valkeaa, sivuun ilmavasti työnnettyä tukkaansa vaaleat kulmat kurtussa, kun sortui tarkastamaan viestinsä vielä kerran. Idiootit.

Rachael oli tehnyt monta virhettä elämänsä aikana, mutta niistä suurimmat oli toteutettu viimeisten päivien aikana. Hän epäili saaneensa auringonpistoksen maastolenkillään Izzyn kanssa, sillä mikään muu ei selittänyt, miksi hän oli suostunut kaverin järjettömään ideaan sokkotreffeistä. Milloin ikinä moiset muka olivat toimineet? Niin, eivät koskaan. Hän ei luottanut kyseisen kaverinsa käsitykseen hauskanpidosta, sillä viimeksi he olivat päätyneet seuraamaan drag queenien esitystä. Olihan se ollut täynnä hulvatonta, paikoin pistävää huumoria, mutta silti. Kaverin käsitykseen ei ollut luottamista.
Se ei kuitenkaan ollut suurin virhe, jonka hän oli tehnyt, ehei - suurin virhe oli kertoa Cassandralle, että hänellä oli ohjelmaa perjantai-illaksi. Kolmen lapsen äiti ei ollut hyväksynyt selitykseksi 'ohjelmaa', 'käyn ulkona' tai 'teen asioita', vaan vaatinut tarkempaa selvitystä. Sen saatuaan oli samainen nainen linnoittautunut Rachaelin makuuhuoneeseen penkomaan vaatekaappia ja purkamaan sieltä lähestulkoon puolet parisängylle, jolla kissat olivat nukkuneet. Puolessa tunnissa Rachael oli oppinut monta asiaa veljensä vaimosta: Cassandra rakasti käyttää häntä mallinukkena, ei uskonut sinisen olevan hänen värinsä ('vastoin yleistä käsitystä, se ei tuo sinisiä silmiäsi enempää esiin'), piti hänen vaatemakuaan mekkojen kohdalla surkeana, sillä suurin osa oli kokomustia ('vaatekaappisi näyttää viettävän hautajaisia') tai sopivan paremmin teinin päälle ('tämä mekko on niin lyhyt, että kelpaisi tuskin napapaidasta'). Rachael oli haudannut kasvonsa tyynyyn ja pohtinut, mitä oli tehnyt elämässään väärin ajautuessaan tähän tilanteeseen.
Cassandra hössötti koko ajomatkan Newcastleen kieltäydyttyään päättäväisesti laskemasta miehensä sisarta taksin kyytiin, mikä saattoi selittää sitä, miksi Rachael suorastaan hyppäsi ulos autosta heti sen pysähdyttyä. Hän vilkutti Cassandralle hyvästiksi, suoristi laivastonsinisen mekkonsa helmaa ja varmisti luonnonvaaleiden hiusten pysyneen lettikampauksella, jonka hän oli väkertänyt näppärästi peilin edessä Cassandran tuomitessa hänen vaatekaappinsa sisällön kelvottomaksi. Ranskanletti kiersi kruununa päätä vasemmalta ohimolta aina oikean korvan taakse niskaan, jonne hän oli kerännyt letin siistille nutturalle. Sai luvan kelvata herra Mikälielle, jonka nimeä kukaan ei ollut suostunut kertomaan kokonaisuudessaan ettei hän googlaisi miestä. Pah, ihan kuin hän sellaista tekisi. Google oli amatöörejä varten. Hän olisi sukeltanut suoraan luottokorttitietoihin tai puhelinlaskuihin. Näin ajateltuna oli ehkä ihan fiksu veto kaverilta jättää miehen nimi pelkkään etunimeen, jonka hän oli autuaasti unohtanut. Joku Chris tai Cameron tai Charlie se oli ollut. Rachael suoristi selkänsä, loihti kasvoilleen hurmaavimman hymynsä, jonka yleensä säästi Tylerille tahtoessaan käydä veljensä hermoille, ja suunnisti ravintolan oville, jotka aukaistiin hänen edeltään. Että tällainen paikka sitten. Ehkä oli ollut hyvä, että Cassandra oli valvonut hänen laittautumistaan, sillä nainen oli ollut oikeassa - suurin osa hänen vaatekaappinsa sisällöstä ei olisi kelvannut tänne sitten lainkaan. Hän antoi katseensa kiertää ravintolan aulaa, pysähtyen hetkeksi viestejään selailevaan mieheen. Sen täytyi olla C-joku, sillä muitakaan yksinäisiä ei näkynyt. Kaverin painokas muistutus olla ajoissa riitti kertomaan, että olisi epätodennäköistä päästä todistamaan tilannetta, jossa mies saapuisi myöhässä. Nainen suuntasi rauhallisin askelin aulan halki miestä kohden, vaivattomasti korkeilla koroillaan tasapainoillen. Sen siitä sai kun oli muutoin niin lyhyt.
"Hei", hän tervehti yrittäen kaivaa miehen nimeä mielestään. Saamari, olisi ehkä pitänyt kuunnella tarkemmin kaverin selityksiä eikä räpeltää samaan aikaan tietokoneen kanssa.

Charles veti syvään henkeä kuin nielaistakseen ärtymyksen, kun aisti lähestymisen ja kuuli tervehdyksen. Mies nosti katseensa naiseen ja työnsi tehokkaan älypuhelimen taskuunsa. Hän mittasi seuralaisensa pikaisella katseella rekisteröiden, että nainen oli kaunis. Hyvin kaunis. Oli sääli, ettei ensivilkaisulla voinut luotettavasti kertoa, liikkuiko ihmisen päässä mitään arvokasta. Mies ei elätellyt suuria toiveita.
"Charles Edgerly", hän esittäytyi yläluokan nuotillaan ja ojensi kätensä odottaen vastavuoroisesti nimeä.

Rachael osasi arvostaa hyvin leikattuja pukuja, millainen miehellä - Chadilla? - oli ehdottomasti päällään. Ainakin miehellä oli tyylitajua, jos ei mitään muuta. Ravintolasta päätellen myös rahaa, mutta se nyt oli aivan toissijaista. Hän maksaisi itse syömisensä ja juomisensa, kuten aina ennenkin. Ei hän tarvinnut ketään elättämään itseään eikä oikeastaan edes seuraksi, kun koti oli täynnä eläimiä joiden kanssa katsella televisiota.
"Rachael Wilkinson", hän vastasi kätellen reippaasti. Charles. Selvä pyy. Olihan hän ollut lähellä. Ainakin arvauksissa nimi oli alkanut oikealla kirjaimella. Hän vilkaisi ravintolan puolelle.
"Tulisiko meidän siirtyä pöytään?"

Nimi kuulosti etäisesti tutulta, mutta Charles ei ärtymyksekseen ollut varma, missä yhteydessä sen oli nähnyt. Nainen vei sanat hänen suustaan, ja mies nyökkäsi viitaten seuralaistaan kohteliaasti siirtymään heille osoitettuun, suojaisaan pöytään. Tarjoilija veti Rachaelille tuolin, ja istuuduttuaan naista vastapäätä Charles tilasi heille pullon Dom Perignonia. Nahkakantinen menu lepäsi hohtavan puhtaalla, valkoisella liinalla, ja mies kosketti sitä sormenpäillään pohtien, että ehkä hänen tulisi virittää keskustelua ennen menuun syventymistä. Hän mittaili naista hillityllä katseella pohtien, mistä alottaisi keskustelun.
"Pidätkö shampanjasta?" hän kysyi aavistuksen myöhässä päätettyään aloittaa neutraaleilta vesiltä ja avasi fine dining -menun.

Rachael suunnisti oikean pöydän ääreen koettaen keksiä päässä raksuttaville rattaille muuta tekemistä kuin miehen nimen ja naaman yhdistelyä kaikkiin mahdollisiin piireihin. Hän tiesi nähneensä yläluokkaisen miehen aiemminkin, ei tosin kasvotusten, ja nimi kuulosti hälyttävän tutulta, joten luonnollisesti ainoa oikea ratkaisu oli sekoittaa ajatukset kokonaan. Muutoin hän päätyisi hukkumaan ajatusketjuunsa yrittäessään yhdistää miehen johonkin tilanteeseen, ympäristöön tai aiheeseen. Hän ehtisi selvitellä kotona yötä vasten, miksi herra Mikälie tuntui niin tutulta.
"Totta kai", nainen nyökkäsi hillitysti ja aukaisi nahkakantisen menun. Ensimmäinen ajatus oli jotakin naurettavuuden ja epäuskon väliltä. Näinköhän mysteerimies oli tottunut syömään jatkuvasti? Hän saattoi hyvin kuvitella pukumiehen lounaalle tällaiseen ympäristöön, sillä Chad- siis Charles, näytti sulautuvan saumattomasti ravintolan ilmeeseen.
"Vaikka harvoinpa sen juomiselle syytä on", hän lisäsi kuivan huvittuneeseen sävyyn. Viimeksi hän oli tainnut juoda aitoa shampanjaa myydessään yrityksensä, ja sitä ennen… Hän ei edes muistanut. Elämä oli juhlaa, mutta harvoin shampanjan arvoista juhlaa kuitenkaan.

Useamman satasen arvoinen shampanja pulppusi elegantteihin laseihin, ja Charles maistoi sitä kriittisesti, ennen kuin antoi tarjoilijan vetäytyä syrjään odottamaan heidän tilaustaan. Sokkotreffit eivät olleet miehestä lasien kilistelyn arvoinen tilaisuus.
"Mitä sinä teet, Rachael?" mies kysyi kyllästyen jo turhanpäiväiseen smalltalkiin ja päätti sinutella sosiaalisen konvention tähden. Naisen ammatin selvittäminen olisi mahdollisuus tietää, miksi tämän nimi oli kuulostanut etäisesti tutulta.

Rachael vilkaisi tarjoilijan kannatteleman pullon etikettiä. Ei mitään aivan halpaa tavaraa, vaikka eipä hän sitä Chad- Charlesilta, hyvä luoja sentään, ollut odottanutkaan. Ensivaikutelman perusteella miehellä oli rahaa mitä törsätä, ja mitä ilmeisimmin niin oli ollut lähestulkoon aina, kun mies ei kokenut tarvetta pröystäillä omaisuudellaan. Miehen esittäessä kysymyksensä, nainen osti itselleen hetken mietintäaikaa kohottamalla shampanjalasin huulilleen pientä siemaisua varten. Sen olisi luullut olevan helppo kysymys, mutta kun vastausvaihtoehdot olivat 'en mitään', 'kyhjötän tietokoneen ääressä' tai 'puuhastelen ohjelmistojen koodien parissa', kysymyksen helppous karisi heti. Hän ei halunnut olla kenenkään ilmainen IT-tuki eikä tosiaankaan jaksaisi kuunnella kuluneita vitsejä tietokonenörteistä ja niihin liittyvistä stereotypioista.
"Olen ohjelmistosuunnittelija", nainen päätyi lopulta vastaamaan. Eihän hänellä mitään virallista pätevyyttä alalle ollut, mutta luulisi yhdeksänvuotisen menestystarinan oman firman merkeissä antavan oikeuden käyttää moista ammattinimikettä. "Lähinnä työskentelen mobiilisovellusten parissa." Ainakin tällä hetkellä, sillä ne olivat mukavaa ajanvietettä. Saisi nähdä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan.

Charles nyökkäsi ja kurtisti hetken kuluttua kulmiaan. Ala ja nimi yhdistyivät toisiinsa.
"Oliko sinulla alan yritys?" hän tiedusteli, vaikka olikin suhteellisen varma, että oli oikeassa. Yleensä hän oli.

Rachael piti miellyttävän hymynhäiveen kasvoillaan kätkien yllätyksensä shampanjalasin taakse. Vai tiesi Charles -jes, nimi oikein!- hänen alastaan edes auttavasti, tai sitten mies sattui arvaamaan todella hyvin.
"Oli. HexQuote", hän vahvisti nyökäten. "Yllättää että tiesit, vaikket alalla olekaan." Siitä hän oli aivan varma. Nimi olisi soittanut kelloja aivan eri tavalla, jos Charles olisi englantilainen it-alan johtohahmo. Hän halusi enemmänkin yhdistää nimen aamukahviin ja tabletilta luettuihin uutisiin, mutta journalistilla tuskin olisi varaa mittatilauspukuun ja illalliseen ties kuinka monen tähden ravintolassa.

Häivähdys arvostavaa hymyä nousi pehmentämään miehen jäänharmaat, pistävän kalpeat silmät. Hänen seuralaisensa ei siis ollut yksi lukemattomista tyhjäpäistä. Mielenkiintoista.
"Se oli hyvä yritys", Charles nyökkäsi tarjoten harvinaisen kehun, "harkitsin siihen sijoittamista. Miksi myit sen?"

Juu, ei tosiaankaan journalisti. Poliitikko, ehkäpä. Niillä luulisi olevan rahaa sijoittamistakin varten, ja jatkuvastihan heidän naamojaan ja sanomisiaan lehdissä leviteltiin. Tämähän osoittautui suorastaan mielenkiintoiseksi. Rachael ei muistanut, koska viimeksi olisi istunut kenenkään kanssa alas ilman että oli etukäteen selvittänyt vähintään viiden googlehaun verran tietoa keskustelukumppanistaan.
"Sain hyvän tarjouksen", hän vastasi päätettyään, ettei se paljastanut liikaa. "Saatoin maksaa työntekijöille mukavat bonukset, toivottaa onnea jatkoon ja vetäytyä itse sivuun tutkimaan, mihin projektiin seuraavaksi ryhtyisin." Yrityksen perustajana hän oli ajautunut vuosi vuodelta kauemmas alkujuuriltaan ruudun äärestä, kun muitakin hommia oli kertynyt. Oli vapauttavaa voida taas palata ruohonjuuritasolle tekemään kaiken alusta alkaen itse. Vielä kun toki keksisi, mitä tahtoisi tehdä.
"Mutta mikäli edelleen etsit sijoituskohdetta, tiedän muutaman lupaavan startupin alalta." Suhteet oli säilytettävä siltä varalta, että hän kaipaisi myöhemmin verkoston tukea projekteissaan, ja siinä sivussa tuli seurattua mitä alalla oikein kulloinkin kuhistiin.

Mies nyökkäili silloin tällöin ja kuunteli kasvot hillityn ilmeettöminä, mutta normaalisti torjuva ja kyllästynyt katse nyt kiinnostuneena. Tässä siis oli HexQuoten luoja. Hyvä tarjous ei ollut vastaus, jota Charles kaipasi - se ei varsinaisesti selittänyt naisen motiivia myydä oma, menestyvä yritys - mutta mies oli liian kohtelias udellakseen.
"Kiitos", hän vastasi lievästi huvittuneena ja siemaisi shampanjaansa.
"Oletko valmis tilaamaan?"

Ja se oli juurikin se syy, miksi Rachael oli moisen vastauksen antanut. Mieluummin kertoi liian vähän kuin yhtään liian paljon.
"Enköhän", hän vastasi suoden viimeisen silmäyksen ruokalistalle, joka kuulosti heprealta hänelle. Sivistynyt arvaus olisi ollut ranska eikä suinkaan heprea, sillä se tuntui ainakin internetmeemien perusteella olevan ruuanlaiton luvattu maa.
"Sinä olet aktiivisesti mukana politiikassa, etkö vain?" Rachael käänsi keskustelun mieheen valmiina lyömään vetoa uudesta tietokoneestaan, että oli vastikään lukenut jonkin turhamaisen lööppilehden kärjistämän haastattelun eri poliitikkojen näkemyksistä tulevaan kansanäänestykseen, ja mies oli ollut yksi heistä, joiden kommentteja oli tulkittu lehden myyntiä silmälläpitäen.

Charles vilkaisi menua välinpitämättömästi ja valitsi korulauseisiin puetun kalaruoan. Hän kohotti katseensa Rachaeliin naisen kysyessä hänen töistään.
"Vastaan ulkoasioista varjohallituksessa", mies totesi ja ilmoitti tilauksensa pöydän luo viittaamalleen tarjoilijalle antaen sitten puheenvuoron naiselle.

Nainen tilasi ankkaa, joka menun (ja hinnan) perusteella taisi olla itse kuningattaren kasvattamaa.
"Siinä riittää töitä", Rachael lausahti huvittuneena. Selkeästi Charles osasi erottaa työn ja vapaa-ajan, kun oli lähtenyt pohjoiseen sokkotreffeille tietokonenörtin kanssa. Hänelle tuotti hankaluuksia muistaa, että ihminen tarvitsi unta uppoutuessaan mielenkiintoiseen projektiin.
"Kansanäänestys taitaa teettää vielä ylimääräistä harmia", hän myhäili yrittäessään muistella mitä mielipiteitä Charles oli esittänyt niissä haastatteluissa, joista hän miehen nimen muisti. Sääli kun politiikka ei ollut koskaan kiehtonut häntä niin, että hän olisi seurannut jokaisen mielipiteitä ja tilanteiden kehitystä yleiskatsausta enempää.
"Miten päädyit politiikkaan?" Sen luulisi tarjoavan mukavasti näkemystä vastapäätä istuvan miehen ajatusmaailmaan. Oliko Charles maailmanparantaja, joka lähti taistelemaan ongelmia vastaan järjestelmän sisältä, vai kenties mainetta ja mammonaa arvostetulta alalta hakeva pyrkyri? Vaihtoehtoja oli lukemattomia. Kiehtovaa.

Viileä, ärtynyt sävy kävi miehen kasvoilla, kun Rachael otti puheeksi kansanäänestyksen. Hetkeksi senkin idiotismin saattoi unohtaa.
"Totta", hän myönsi ja kosketti vaistomaisesti ohimoaan.
"Perheyritys", mies vastasi kuivalla huvittuneisuudella.
"Millaisten mobiilisovelluksien kanssa olet viimeksi työskennellyt?"

Miehen ilmeestä päätellen kansanäänestyksestä ei muuta ollutkaan kuin harmia, joten parempi pudottaa se pois keskustelunaiheista. Hän ei ihmetellyt lainkaan, sillä hänkin oli pyöritellyt silmiään kuullessaan moisen järjestämisestä. Demokratia oli hieno, jalo periaate, mutta valitettavan surkea käytännössä. Suuri väkijoukko teki typeriä ratkaisuja tuon tuosta. Toivottavasti tästä ei tulisi yksi niistä. Perheyritys vastasi kyllä esitettyyn kysymykseen, mutta se jätti myös koko joukon uusia kysymyksiä jälkeensä. Rachael muisteli sen verran ensitreffien etiketistä, ettei sopiviksi kysymyksiksi lukeutuneet utelut suhteista vanhempiin, tyytyväisyydestä omaan ammattiin tai ylipäätään elämään, tai edes kysymys siitä, missä mies näkisi itsensä viiden vuoden kuluttua. Se kuulostaisi enemmän työhaastattelulta kuin treffeiltä.
"Tällä hetkellä pyörittelen muutamaa alkutekijöissään olevaa sovellusta ajankuluksi", Rachael kertoi epäillen, että sijoittamistakin HexQuoteen harkinnut mies tiesi kyllä sovelluksista, joita yritys oli hänen johdossaan tuottanut. "Lähinnä sovelluksia helpottamaan arkea." Ei hänen arkeaan, mutta Cassandran arkea. Kunhan ne joskus pääsisivät alkuvaihetta pidemmälle. Hän ei ollut osannut vielä täysin päättää, mitä edes haluaisi sovellusten tarkalleenottaen tekevän. Hyvin suunniteltu oli puoliksi tehty, ja tässä tapauksessa suunnitelmatkin olivat vielä aivan levällään.

Charles ei paljoa piitannut etiketistä saatuaan siitä tarpeeksi eliniäksi kasvatuksensa myötä. Hänen kanssakäymisensä usein muistuttivat enemmän juurikin työhaastatteluja kuin smalltalkia, sillä mies inhosi harvoja asioita yhtä paljon kuin turhanpäiväistä, kuivaa jankkausta säätilasta tai muusta sosiaalisesti suotavasta aiheesta. Mies harkitsi kysyvänsä selvennystä ympäripyöreyttä suosivan naisen vastaukseen, mutta ehkä alkutekijöissä oleva sovellus todella oli alkutekijöissään.
"Ymmärrän. Minkä sanoisit olevan paras luomuksesi?"

Se oli haastava kysymys, sillä hän oli tehnyt monta hyvää, kaupallisesti menestynyttä sovellusta. Mutta valita nyt sitten niistä paras… Se ei ollut helppoa. Rachael ei edes uskonut siihen, että oli tehnyt vielä parasta tekelettään. HexQuote oli ollut hänen elämänsä yhdeksän vuoden ajan, mutta edes yritys vaikuttavan menestyksensä kanssa ei ollut parasta, mitä hän oli saanut aikaan.
"En osaa sanoa. Uskon pystyväni vielä paljon parempaan", nainen vastasi lopulta todettuaan ettei ollut kohteliasta antaa miehen odottaa loputtomiin. "Kenties toinen näistä nykyisistä projekteistani osoittautuu sellaiseksi." Tai sitten ei. Hän epäili, ettei sovelluksista olisi hyötyä muille kuin Cassandralle sekä kouralliselle muita puskaratsastajia.
"Olisi mielenkiintoista tehdä yhteistyötä robotiikan väen kanssa", hän pohti vaikkei sitä ollut edes kysytty. Ei tosin mitään kauko-ohjattavia autoja tai muuta tylsää, vaan jotakin näyttävää ja erilaista. Liikkuva dinosaurus museoon lasten ihailtavaksi voisi täyttää ne kriteerit.

Vaalea kulma kohosi asteen. Olipa Rachael taitava välttelemään suoraa vastausta. Ehkä naisen olisi pitänyt lähteä politiikkaan. Vai robotiikkaa? Miehen teki mieli kysyä mikä esti naista tekemästä mielenkiintoista yhteistyötä, mutta se olisi saattanut muuttaa keskustelun sävyn kuulusteluksi ja vaikuttaa negatiivisesti tunnelmaan. Taideteoksiksi sommitellut annokset saapuivat pöytään.
"Mitä haluaisit luoda robotiikan kanssa?"

Nainen seurasi mielenkiinnolla tarjoilijan saapumista annosten kanssa, jotka eivät näyttäneet ruualta lainkaan. Annosten asetteluun oli varmasti käytetty yhtä kauan aikaa kuin itse valmistukseen.
"Jotakin erilaista. Lontoon Natural History Museumin liikkuvan dinosauruksen kaltainen vetonaula lapsille voisi olla mielenkiintoinen projekti", hän pohti. Hän tosin tahtoisi toteuttaa projektinsa paremmin kuin museon tämän hetkinen vetonaula dinosaurusnäyttelyssä teki. Hänen dinosauruksensa osaisi tehdä muutakin kuin aukoa suutaan, karjua ja liikuttaa päätään, kunhan robotiikan väki vain hoitaisi hommansa kunnolla. Hänen luottamuksensa omiin koodeihinsa oli vankkumaton.
"Uhkailin tosin veljenvaimoa, että tekisin heidän lapsilleen robottiponin." Johan jotkut liian hienot ratsastusopistot hyödynsivät robottihevosia ratsastajien opettamisessa, joten miksei siis hänkin sellaista saisi kyhättyä veljen lapsien riemuksi.

Charles naurahti omaksi yllätyksekseen ja kohotti hämmästyneen katseen ylös annoksestaan.
"Dinosaurus? Mikäs siinä", hän totesi. Se oli totta tosiaan mielenkiintoinen ajatus. Robottiponi sai miehen hymyilemään kalpeat silmät siristyen.
"Kuulostaa toteuttamisen arvoiselta projektilta. Pitävätkö veljesi lapset hevosista?"

Dinosaurus, pingviini, hevonen, kissa. Mitä tahansa, mikä voisi kiinnostaa lapsia ja tarjoaisi uusia haasteita töiden näkökulmasta. Hän ei tahtonut kangistua kaavoihin ja pysytellä omalla mukavuusalueellaan, kun alakin oli sellainen, että muuttui jatkuvasti. Hän tahtoi muuttua mukana ja olla aina oman erikoisalansa aallonharjalla.
"Pitäväthän he. Veljenvaimo omistaa kaksi hevosta, joten lapsia on jo pienestä pitäen kasvatettu hevostaloudessa", nainen hymähti. Emmasta tulisi vielä äitinsä tavoin innokas hevosharrastaja, jos tytön into selailla hevostietokirjoja kantaisi siihen ikään saakka, että lapsi oppisi lukemaan. Nyt paksuissa kirjoissa taisivat viehättää lähinnä kaikenkirjavat kuvat.

Miehen oli myönnettävä, että valinta illan seuraksi oli varsin onnistunut.
"Todellako? Millaisia hevosia hänellä on?" Charles kysyi voimatta olla tarttumatta aiheeseen - olivathan hevoset hänen elämänsä intohimo.

Rachael oli yllättynyt miehen mielenkiinnosta hevosiin. Eikö jokainen kaupunkilainen katsellut moisia maalaistouhuja nenänvarttaan pitkin, erityisesti politiikan parrasvaloissa kylpevä mies? Ei ilmeisesti.
"Ne ovat hevosia", Rachael vastasi huvittuneena. Ei hän niistä paljoa tiennyt. Todennäköisesti Leo osasi kertoa äitinsä uljaista ratsuista enemmän kuin hän, vaikka koulua käyvä poika ei tallille usein päässytkään. Ehkä hänen täytyisi alkaa lukea hevostietokirjoja Emman kanssa. Siinä voisi oppia yhtä ja toista. "Mukavia ratsuja, joiden kanssa Cassandra - veljeni vaimo, siis -, käy kesäisin kenttäkisoissa. Toinen on nuori täysiveritamma, toinen vanhempi kirjava ruuna. Ratsastatko sinä, vai mistä mielenkiinto?"

Alkuperäinen, hevosten lajin julistava vastaus ei aivan ollut sitä, mitä Charles oli hakenut, mutta Rachael jatkoi sentään. Kenties veljen vaimo olisi mielenkiintoinen keskustelukumppani, toinen kenttäratsastaja. Charles ei tosin muistanut yhtään Cassandraa, jolla olisi kirjava ruuna tai nuori täysiveritamma, joten ehkä he eivät kilpailleet samoissa piireissä.
"Ratsastan. Minullakin on kaksi kenttäratsua", mies totesi hillitysti.
"Ratsastatko sinä?"

Sehän oli yllättävää. Hän ei olisi arvannut vastapäätä istuvaa miestä ratsastajaksi. Aktiiviseksi liikkujaksi kyllä, mutta ei ratsastajaksi. Ratsastajat olivat… ratsastajia.
"Vain silloin kun Cassandra tarvitsee apua tai ei ehdi. Millaisia hevosesi ovat?" Hän kysyi uteliaana. Hän ei ehkä osannut kertoa paljoa hevosista, mutta kuunneltuaan vuosikaudet Cassandran kertomuksia, osasi hän ainakin näyttää siltä että ymmärsi muiden tarinoinnit. Sitä paitsi mies tuntui pitävän hevosista puheenaiheena, joten lieni sopivaa udella miehen omista ratsuista.

Charles ei ollut varma, kuinka kiinnostunut Rachael todellisuudessa oli hänen hevosistaan, mutta ne olivat hänen suosikkiaiheitaan.
"Minulla on irlantilainen ruuna, Paddy Blue, joka oli kohtalaisen menestynyt ja on nyt jäänyt eläkkeelle sekä nuorempi, irlantilainen ori, No Cat Like That. Se on äitini ratsastajan kilpailtavana tällä hetkellä loukkaantumiseni takia ja kilpailee Advanced-tasolla ja kolmen tähden kansainvälisissä kisoissa tällä kaudella."

Paddy Blue kuulosti nimeltä, jonka hän oli kuullut ennenkin. Hän yhdisti sen ehdottomasti Cassandran pehmeään ääneen ja innostuneisiin kädenheilautuksiin. Hän siristi silmiään. Joko mies esitteli hevosensa vaatimattomammin kuin olisi ollut tarvetta, tai sitten mainittu eläkeläinen oli kilpaillut aikanaan Echoa vastaan. Nuoremman nimi ei kuulostanut niin tutulta, mutta painui ehdottomasti mieleen hauskuutensa tähden. Loukkaantumisen mainitseminen sai tummennetut kulmat kurtistumaan, kun hän rääkkäsi aivojaan muistellakseen, oliko lukenut jotain sellaisesta. Vakavaahan sen täytyi olla, kun kerran hevonen oli annettu toisen kilpailtavaksi.
"Kuulostaa siltä, että nuoremmalla orilla on valoisa tulevaisuus edessään. Advanced ei ole helppo luokka kilpailtavaksi", nainen pohti. Ei tietenkään, jos vertasi Intermediatessa kilpailevaan Echoon, joka tosin Cassandran puheiden mukaan olisi voinut kisata Advancediakin. Ratsastajaa ei vain huvittanut lähteä koettelemaan onneaan kovemmalle tasolle. Hetkinen. Palaset alkoivat loksahdella kohdilleen, kun nainen söi kaikessa rauhassa taiteellista annostaan. Charles Edgerly, loukkaantunut poliitikko, jolla oli kenttähevosia ja kilpailuja takanaan. Hän oli lukenut poliitikon ampumisesta, johon olivat liittyneet hevoset ja kilparatsastus. Faktojen punominen yhteen vaati hetken työtä, mutta lopulta hän virnisti siniset silmät säihkyen miehelle.
"'Kohtalaisen menestynyt'? Olympiakulta ja moninkertainen mestaruus FEI:n kenttäsarjassa eivät riitä tekemään hevosestasi todella menestynyttä?" Hän oli melko varma, että Cassandra oli maininnut useasti FEI:n alaisuudessa järjestetyn kenttäkilpailujen sarjan hienomman nimen, mutta koskapa hän veljensä vaimoa niin tarkasti kuuntelisi. Elämään mahtui muutakin kuin hevosurheilu.

"Toivotaan parasta", Charles myönsi, kun Rachael toivotti Duffylle valoisaa tulevaisuutta. Luojan kiitos hevonen oli lunastamassa potentiaaliaan, vaikkei yksikään hevonen saisikaan samanlaista asemaa hänen sydämessään kuin Paddy. Hän neuvotteli äitinsä kanssa Dianan ostamisesta, mutta äiti ei ollut innokas myymään neljän tähden ratsuaan, vaikka tarjosikin sitä yhä uudelleen pojalleen kilpailtavaksi. Kun nainen yhdisti Paddyn hevosen menestykseen, Charles hymyili puolittain ja kohautti hienoisesti olkiaan.
"Paddy nolostuu herkästi. Miltä annoksesi maistuu?"

Nainen pudisteli päätään harvinainen aito hymynhäive huulillaan. Vai kohtalaisen menestynyt. Kaikkea kanssa. Cassandra repisi pelihousunsa kun kuulisi, ketä tapaamaan oli nörttiystävänsä kuljettanut. Ehkä sokkotreffit saattoivat joskus olla hilpeäkin kokemus. Kieltämättä hän ei ollut hetkeen jaksanut kiinnostua kehenkään tutustumisesta näin perusteellisesti, vaan eipä ravintolassa muutakaan tekemistä ollut kuin syödä ja keskustella.
"Onneksi Paddy ei siis ole kuulemassa", Rachael naurahti käheästi. "Suussasulavalta, kiitos kysymästä. Sinun?"

"Menettelee", jokseenkin kriittinen, vain parhaalla hemmoteltu mies vastasi ja siemaisi kalan kanssa tilaamaansa valkoviiniä.
"Miten vietät vapaa-aikaasi?" hän tiedusteli leikaten palan kalastaan.

Hän epäili ettei mies ollut koskaan syönyt oikeasti huonoa ruokaa ravintolassa, jos tämä oli vain menettelevää. No, olkoot, hän ei ollut ammattikokki eikä ruokakriitikko, joten hän ei valittanut annoksestaan.
"Tietokoneen ääressä", nainen virnisti toispuoleisesti. "Ei HexQuote itsekseen kasvanut. Valitettavasti en osannut lopettaa työntekoa yrityksen myyntiin, joten", hän kohautti harteitaan, "vapaa-aikani kuluu samoin kuin työaika." Joskin vapaa-ajalla kissat kiipeilivät harteilla ja asettuivat nukkumaan syliin. Töissä moisia ei ollut häiritsemässä.

Charles saattoi samaistua. Hän nukkuikin kevyesti heräten työkriiseihin aina tarvitessa. Valitettavasti hänen työnsä ei ollut hänen harrastuksensa ja vei ikävästi aikaa pois siltä, mitä hän mieluiten teki. Paddyn eläköityminen oli tosin poistanut tuskastuneen, turhautuneen halun ratsastaa enemmän eikä Burken ottaminen Duffyn kilpailijaksi ollut niin epämukavaa, kuin hän oli olettanut. Oli rentouttavaa, kun ei ollut pakko ahdistua siitä, ettei ehtinyt ratsastaa tarpeeksi.
"Vietätkö paljon aikaa veljesi perheen kanssa?" mies tiedusteli kevyesti. Sen perusteella, miten usein veli, veljen lapset tai Cassandra nousi puheeksi, Charles päätteli perheen näyttelevän tärkeää roolia Rachaelin elämässä.

Työaika, vapaa-aika, mitä eroa niillä pohjimmiltaan oli? Joku viisas oli joskus sanonut, ettei työstään nauttiva tehnyt päivääkään työtä. Hän kuului ehdottomasti niihin onnekkaisiin, ja kiitos yrityksensä myynnin, ei hänen tarvitsisi enää koskaan työskennellä mikäli hän eläisi maltillisesti - eikä esimerkiksi kävisi syömässä tämän kaltaisissa paikoissa harva se viikko.
"Melko paljon. Lapset ovat vielä niin pieniä, että käyn hyvin lastenvahdista", nainen kertoi pohtien vain ohimennen, paljastiko liikaa itsestään. Ainakaan vielä tarve piiloutua tarkkaan hiotun, alati tilanteeseen mukautuvan maskin taakse ei lyönyt läpi, joten hän oletti pysyttelevänsä omalla mukavuusalueellaan keskustelun suhteen. "Ja kun ei ole lukkoon lyötyjä työtunteja, voin hyvin viettää iltapäiviä veljeni perheen kanssa." Yölläkin ehti työstää koodinpätkiä, jos niikseen tuli.
"Sinulla ei taida jäädä töiltä ja ratsastukselta paljoa aikaa muulle?" Hän kysyi pohtien, mahtuiko kiireiseen arkeen useampikin harrastus.

Mies nyökkäsi. Moinen arki kuulosti vieraalta - hän ei ollut ollut lasten kanssa tekemisissä sen jälkeen, kun oli sellainen itse. Tarinoiden mukaan hän oli lapsenakin kuulemma ollut ennemmin kuin keski-ikäinen. Rachaelin kuvauksesta elämästään välittyi kuitenkin lämpö, jota kuuli mielellään lisääkin.
"Se on ajankäyttökysymys, mutta kieltämättä niihin saa käytettyä aikaa", Charles vastasi.

Aivan varmasti sai, mikäli Cassandran varjostamisesta tallilla saattoi mitään päätellä. Talli tuntui syövän aikaa tuntitolkulla ihan huomaamattakin, mutta hän ei valittanut. Hän nautti hetkistään veljenvaimon kanssa kaksin, eikä pannut pahakseen hevosten hoitamista. Echo ja Izzy olivat mukavia kaviokkaita, joiden kanssa tuli helposti toimeen.
"Harva pystyisi tasapainottamaan kahta niin vaativaa alaa", nainen pohti nauttiessaan annoksensa viimeisistä haarukallisista. Rachael epäili, ettei kohoaminen huipulle tai ainakin sitä lähelle ollut jättänyt paljoa aikaa muulle, kuten vaikkapa parisuhteille tai perheelle, vaan mitäpä hän tiesi. Ehkä muut osasivat jakaa vuorokauden tunnit fiksummin kuin hän, jolta aika oli aina lopussa.

"En tosin ole kilpaillut kuukausiin", Charles muistutti haluttomana ottamaan vastaan kehuja, joita ei kokenut ansaitsevansa. Hänhän kävi vain viikonloppuisin tallilla ja satunnaisesti voidessaan olla etätöissä, ja muuten teki töitään Lontoossa.
"Haluaisitko jälkiruokaa?" mies kysyi, kun nainenkin söi annoksensa loppuun. Menun tarjonta oli viehättävää.

Naisen mielestä se ei lainkaan poistanut sitä faktaa, että mies oli kohonnut korkeuksiin aiemmin molemmissa yhtä aikaa. Mitä siitä, jos ei muutamaan kuukauteen ollut kilpaillut, kun aiemmin oli tehnyt sitä senkin edestä.
"Mielelläni", Rachael huomasi suostuvansa, eikä pelkästään kohteliaisuudesta. Ilta ei ollut ollut lainkaan niin kamala, kuin millaiseksi hän oli sen etukäteen Cassandralle maalaillut naisen teilatessa hänen mekkojaan yksi toisensa jälkeen.

Charles siemaisi lisää shampanjaa ja tutki jälkiruokamenua kiireettä.
"Onko sinulla suosikkijälkiruokaa?" hän tiedusteli.

"Aito lontoolainen fudge", nainen vastasi vaikka se ei aivan jälkiruuasta käynytkään. Pehmeä fudge oli kaikissa mauissaan kerrassaan herkullista, mutta mikään ei voittanut perinteistä, vuosisatoja vanhaa reseptiä.
"Mutta varsinaisista jälkiruuista yleensä jäätelö vie voiton." Jäätelöä oli myös helppo syödä tietokonetta sotkematta, mikä oli ehdottomasti suuri plussa kylmän herkun puolesta. "Entä sinä? Teeleipiä ja marmeladia?" Hän oli ollut niin siivosti koko illan, että kai pieni irvailu Englannin yläluokan maineella oli sallittua.

Charles vilkaisi naista huvittuneena pöydän laitaa vasten lepäävän menunsa yli.
"Sorbetit, tuoreet marjat ja hedelmäsalaatit ja pähkinäiset leivokset, tällä hetkellä. Vaikka kukapa ei teeleipiä ja marmelaldia rakastaisi." Hän tilasi itselleen vadelmasorbetin sekä kahvin.

"Parempi", nainen hymyili. Ne eivät kuulostaneet lainkaan hullummilta valinnoilta. Hän vilkuili listaa arvuutellen perinteisen pistaasijäätelön sekä raikkaalta kuulostavan mangosorbetin välillä, ennenkö päätyi jälkimmäiseen. Kahvilla saisi sitä paitsi huuhdottua mitä tahansa alas, olettaen tietenkin että tämän tasoinen ravintola osasi keittää kahvia.
"Oletan, että asut Lontoossa töidesi tähden ja hevosesi puolestaan tällä suunnalla, sillä niin hieno kuin Newcastle onkin, se ei varsinaisesti ole lomakohde. Miten päädyit tuomaan hevosesi näin kauas pohjoiseen?"

"Maastomahdollisuudet täällä ovat aivan omaa laatuaan verrattuna etelään. Paddy, toinen hevoseni, on herkästi stressaavaa, ahdistuvaa lajia, ja totesin, että maaseudun rauha ja hiljaisuus tekivät sille hyvää", mies vastasi työntäen hiuksia paremmin kuriin.
"Miten sinä päädyit tänne? Oletko kotoisin Northumberlandista?"

Rachael nyökkäili miehen kertomuksen tahdissa. Niinpä tietysti. Hevosihmiset ajattelivat lähestulkoon aina ensimmäisenä hevostensa hyvinvointia ja vasta sen jälkeen omaa mukavuuttaan. Sen tähden Cassandrakaan ei ollut tahtonut siirtää hevosiaan jonottamaan Rosings Parkiin, vaikka hän oli mahdollisuutta tarjonnut. Kuulemma kaksikko nautti olostaan pienellä, rauhallisella yksityistallilla, joten mitäpä sitä hyvää sotkemaan.
"Paddy arvostaa varmasti valintaasi. Kyllähän näissä maisemissa kelpaa eläkepäiviä viettää", Rachael pohti. Hänkin nautti maastoilusta, kun ympärillä oli pelkkää maaseutua. Ei ollut montaakaan suurta tietä, eikä kaupunkeja tai vilkasta liikennettä, ellei aivan tallin viereistä tietä laskettu mukaan. Luonto oli ihanan näköistä suurimman osan vuodesta.
"En, asuin aiemmin Lontoossa", nainen korjasi. "Muutin tänne töiden perässä." Se oli enemmän valhetta kuin totta, ellei totuutta sitten venyttänyt ratkeamispisteeseen saakka.

Charles nyökkäsi, vaikka miettikin mikä työ vetäisi pääkaupungista maan harvimmin asuttuun kuntaan - varsinkin kun kyse oli kasvavasta IT-alasta ja alan velhosta.
"Mitä pidät seudusta?" hän tiedusteli maistaen raikasta, voimakkaan punaista sorbettiaan.

Rachael päätti jättää mainitsematta muuttaneensa Lontoosta niin nuorena, että oli elänyt pian kauemmin näillä suunnilla kuin etelässä koskaan. Hän kallisti päätään pohtiessaan, mitä vastaisi.
"Pidän siitä", hän totesi ja maistoi raikasta sorbettiaan. Siinä todella oli käytetty aitoa hedelmää, sillä mangon maku löi läpi vahvana mutta miellyttävänä. "Täällä on hyvä asua. Nautin maaseudun rauhasta, mutta suuremman kaupungin läheisyys on lyömätön etu." Hän olisi voinut yhtä hyvin asua keskellä Lontoon sydäntä, mutta tämä alue oli se, jolle Tyler oli rakentanut elämänsä. Tänne hänkin siis oli jäänyt. Töitä sai tehtyä mistä käsin tahansa, kunhan vain näki hieman vaivaa sen eteen. Olihan täällä asuminen halvempaa kuin kaupungissa, joten pienen, kolkon ja kylmän kellaristudion sijaan hän saattoi asua valoisassa ja aikaa nähneessä kerrostaloasunnossa.

Vadelmaista sorbettia maisteleva mies myönteli, sillä piti itsekin seudun rauhasta. Charles ei tosin olisi viihtynyt vain täällä, sillä hän kaipasi laadukasta teatteria ja balettia, matkustusta ja oikeasti hyvää ruokaa. Lilford Hall oli paikka, johon hän ei koskaan väsynyt.
"Matkusteletko paljon?"

"En, valitettavasti", nainen vastasi pienen päänpudistelun kera. Vasta viimeaikoina hänellä olisi oikeasti ollut mahdollisuus lähteä kiertämään maailmaa, mutta hän ei ollut tarttunut siihen. Rahoille olisi parempaakin käyttöä, kuten myös omalle ajalle. Tyler pudisteli päätään moisille puheille säästäessään yhdessä vaimonsa kanssa riittämiin rahaa, jotta he voisivat käydä lasten kanssa Pariisin Disneylandissa seuraavan parin vuoden aikana. Kuulemma matkustaminen olisi tehnyt vain hyvää hänellekin, mutta miksi lähteä minnekään muualle kun hän viihtyi täälläkin niin hyvin.
"Sinä taidat matkustaa jo töidesikin puolesta paljon?" Hänestä ainakin tuntui, että lööppilehdissä ruodittiin jatkuvasti poliitikkojen matkakustannuksia, kun työtään tekevät miehet ja naiset lentelivät ympäri maailmaa.

Charles nyökkäsi. Hän matkusti yleensä useamman kerran kuussa, sekä töiden että vapaa-ajan puolesta.
"Maailmassa on paljon näkemisen arvoista", useamman kerran maapallon ympäri kiertänyt mies vastasi ja nosti kahvikupin huulilleen katsellen seuralaistaan pöydän yli.
"Onko paikkaa, jonne haluaisit matkustaa?"

"En sitä epäilekään", Rachael vakuutti huvittuneena. Hänen innottomuutensa matkustaa juonsi juurensa muusta kuin siitä ylimielisestä näkemyksestä, ettei muualla olisi mitään mikä voisi kiehtoa samaan tapaan kuin kotikaupungin kadut. "Ei vain ole ollut tilaisuutta matkustaa." Hän nautti jäisestä herkustaan miettiessään, miten erilaiselta maailman oli näytettävä sen jälkeen, kun oli poistunut oman maan rajojen sisältä. Hän ei ollut koskaan käynyt edes Skotlannissa, ja Wales tuntui olevan niin yhteensulautunut Englannin kanssa, että sitä ei voinut laskea naapurikaupunkia kummoisemmaksi vierailuksi.
"En ole pahemmin asiaa pohtinut. Kaipa mikä tahansa kohde tarjoaisi paljon nähtävää ja koettavaa. Onko sinulla suosikkikohdetta?"

Mies oli tarkoittanut kommenttinsa vain perusteluksi omalle matkustukselleen, ja nyökkäsi naisen vastaukselle.
"Liian monta listattavaksi. Viihdyn Euroopan vanhoissa kulttuurikaupungeissa, Kaakkois-Aasiassa ja Oseaniassa sekä missä tahansa, missä ympäristö on erityislaatuista", Charles tiivisti ja työnsi viimeisen lusikallisen sorbettia suuhunsa.

Charles oli tosiaankin nähnyt maailmaa, jos matkakohteita löytyi noin monta suosittavaksi asti. Ei kai olisi pitänyt edes yllättyä. Mies oli selkeästi aivan erilaisesta maailmasta kotoisin kuin hän.
"Toivottavasti ehdit matkustella myös omaksi iloksesi", hän toivotti kun ei osannut ottaa sen enempää kantaa lueteltuihin matkakohteisiin. Peruskoulun nukutuista maantiedon tunneista oli vierähtänyt sen verran aikaa, ettei hän edes osannut heittää, mitkä kaupungit Euroopasta laskettaisiin kulttuurikaupungeiksi tai mistä päin maailmaa löytyisi erityislaatuinen ympäristö, joten parempi olla ottamatta kantaa siihen. Hän laski lusikan kädestään ja siemaisi kahviaan. Ehkä hän voisi laittaa kotona pannun tippumaan ja viettää yönsä vihdoin ja viimein kännykkäsovellusta suunnitellen. Viikonloppu oli täydellinen aika olla kotona ja sotkea unirytmi.

"Suurimman osan ajasta matkustan vapaa-ajalla", Charles vastasi. Nykyteknologia mahdollisti sen, että hän saattoi tehdä töitään muualtakin kuin Lontoosta, ja nyt kun hän ei kilpaillut, hän saattoi viettää enemmän aikaa myös matkustamalla Winterin, Burken ja O'Connorin huolehtiessa hevosista.
"Haluaisitko vielä jotain muuta?" mies kysyi.

Rachael nyökkäsi. Hyvä niin. Mies selkeästi viihtyi tien päällä, joten oli vain oikein, että tuo saattoi täyttää toiveitaan. Elämä oli paljon mielekkäämpää, kun saattoi tuhlata aikaansa johonkin, mistä todella piti, oli se sitten matkustaminen maailman kolkasta toiseen uusien kokemusten perässä tai tietokoneruudun edessä kyhjöttäminen aamun pikkutunneille saakka.
"En", nainen vastasi, "kiitos." Kai se pehmensi kieltäytymistä riittämiin. Hän oli syönyt vatsansa täyteen, saanut kahvia ja hedelmäistä sorbettia, joten mitäpä muuta hän enää voisikaan tahtoa. Rachael kohotti kättään saadakseen tarjoilijan huomion. Aika maksaa ja lähteä kotiin.

Charleskin viittasi tarjoilijalle merkitsevällä katseella ja tämän tullessa ojensi pankkikorttinsa olettaen, että saisi kunnian tarjota myös sokkotreffiseuralaiseen.

"Älä kuvittelekaan", Rachael varoitti kuivalla äänensävyllä ja ojensi myös oman korttinsa tarjoilijalle, joka näytti tekevän parhaansa ollakseen niin huomaamaton kuin vain saattoi. "Puolittakaa lasku, olkaa hyvä."

Mies katsahti naista yllättyneenä ja vastasi tämän katseeseen hetken kuin nähdäkseen oliko Rachael tosissaan, mutta tarjosi sitten myöntyvän eleen ja vapautti tarjoilijan lähtemään.
"Onko tämä tiukkakin periaate?" Charles kysyi huvittuneena ja mittaili naista mielenkiinnolla.

"Riittävän tiukka kestääkseen vuosikymmenen verran", nainen vastasi pieni virne suupieltä nykien. Hän oli päättänyt heti kunnon työn hankittuaan, ettei antaisi kenenkään tarjota hänelle mitään ensimmäisillä treffeillä. Taakse oli jäänyt se aika, kun oli useammat viikot joutunut elämään muiden vieraanvaraisuuden varjolla.
"Pahoittelen, jos nyt rikoin putkesi tarjota aina kaikille kaikki", Rachael lisäsi huvittuneena. Se sopi hyvin mielikuvaan teeleivistä ja marmeladista.

Charles vain nyökkäsi huvittunut hymy suupielessään. Olihan se totta, että hän yleensä tarjosi ja hän nautti siitä, kun saattoi ilahduttaa tai osoittaa arvostustaa lahjoilla. Hän kuitenkin kunnioitti naista, joka halusi maksaa oman osansa. Hän veti puoleensa parvittain ihmisiä, jotka yrittivät olla hänelle mieliksi saadakseen osansa hänen maailmansa varallisuudesta ja vallasta.
Mies nousi tarjoilijan palautettua heidän korttinsa.
"Sallitko minun tarjota sinulle kyydin kotiin vai kuuluuko sekin periaatteisiisi?"

Rachael oli tyytyväinen, kun ei joutunut selittämään sen enempää ratkaisuaan, joka oli saanut vuosien varrella kaikenlaisia reaktioita aikaan miehissä. Osa otti laskun puolittamisen henkilökohtaisen loukkauksena, osa taas oli olettanut sitä alusta asti, mutta enemmistö oli suostunut aina joustamaan ja sopeutumaan hänen ratkaisuunsa. Hän nousi saatuaan korttinsa ja sujautti muoviläpyskän paikalleen lompakkoon. Hän mietti hetken parasta vaihtoehtoaan. Tyler saattaisi olla lähdössä töistä, joten hän voisi pyytää veljeltään kyytiä, tai sitten soittaa Cassandralle. Jälkimmäinen vaihtoehto tosin tarkoittaisi tuskallista kotimatkaa, kun Cassandra kaivaisi esille kaiken mahdollisen Rachaelin illasta. Taksin hän voisi maksaa yhtä hyvin itse.
"Ei, en ole sisällyttänyt kyytejä sääntökokoelmaani", nainen hymähti huvittuneena. Olisi ehkä pitänyt, mutta eipä hänelle ollut aikoihin tarjottu kyytiä minnekään ilman taka-ajatuksia, ja oli vaikea kuvitella Charlesin kuuluvan siihen ryhmään, joka ei osaisi pitää käsiään ominaan auton kyydissä. "Joten jos aivan välttämättä tahdot, saat luvan."

Mies hymyili huvittuneena ja viittasi naista kohteliaasti lähtemään oville edellään. Hän näppäili nopean viestin, ennen kuin sujautti puhelimen takaisin taskuunsa ja tarjoutui avaamaan ravintolan oven Rachaelille. Kesäkuu oli vielä viileä ja kostea, mutta miehen musta, uusi Bentley lipui kiveyksen eteen heidän tuskin ehdittyään ulos. Keski-ikäinen, pukuun pukeutunut mies, jolla oli valkeat, kammatut viikset ja ystävälliset silmät nousi autosta ja kiiruhti avaamaan oven tilavalle takapenkille.
"Kiitos, Wilson", Charles sanoi odottaen, että Rachael pujottautuisi sisään hänen edellään.

Naista ei yllättänyt sitten lainkaan, että mies aukaisi oven hänen edellään. Auton saapuminen sen sijaan, no, se yllätti, ainakin vähän. Hän ei ollut edes huomannut miehen lähettäneen viestiä ilmeisesti kuljettajalleen, joka kiirehti auton ympäri ovea aukaisemaan. Näppärää. Rachael hymyili kiitokseksi ja pujahti autoon, joka näytti hyvinhoidetulta - tai sitten aivan uudelta. Hänen autonsa oli täynnä elämisen jälkiä, mutta niistä suurin kiitos kuului eläimille.
"Hexhamiin, kiitos", hän tajusi sanoa, sillä mistäpä Charles olisi hänen kotiosoitteensa tiennyt. Olisi ehkä pitänyt mainita etukäteen, ettei hän asunut aivan kivenheiton päässä ravintolalta, jonka mies oli valinnut. No. Meni jo. Hän laittoi moisen pikkumokan sen piikkiin, ettei ollut käynyt sokkotreffeillä sitten… Hän ei edes muistanut.

Charles istui Rachaelin viereen takapenkille ja pysäytti itsensä, ennen kuin ehti tarttua refleksinomaisesti puhelimeensa. Hän käytti automatkat työntekoon, jotta ehti tehdä muutakin, kuten ratsastaa, matkustella - ja käydä sokkotreffeillä. Auto kaarsi liikkeelle pehmeästi, moottori kehräten kuin kissa.
"Onko sinulla mielenkiintoinen viikonloppu tiedossa?"

Rachael käänsi huomionsa autosta rinnalla istuvaan mieheen, kun Charles esitti kysymyksensä. Hänen viikonloppunsa harvoin olivat kovinkaan mielenkiintoisia.
"Riippuu siitä, mitä pitää mielenkiintoisena", hän vastasi huultaan purren, jottei vallan nauraisi ääneen. Tänäiltana epäselvyys ja kiertely olivat selkeästi hallitsevat piirteet, mitä keskustelemiseen tuli. "Veljeni lapset tulevat yökylään huomisiltana, mutta siinäpä ohjelmani oikeastaan on. Katselen vähän, josko saisin töitä tehtyä ennen sitä." Todennäköisesti ei saisi, sillä asunnon muuttaminen lapsille sopivaksi vaati usein iltapäivän verran aikaa, ja siltikin Leo onnistui aina löytämään ruuvimeisselin jostakin.
"Entä sinun?"

Charles kohotti kulmaansa kuullessaan ensimmäisen vastauksen, mutta huomasi melkein hymyilevänsä kuullessaan veljen lapsista. Hän ei kuitenkaan osannut selittää miksi. Kai se kuulosti niin normaalilta ja aidolta tai sitten Rachaelin tavassa puhua elämästään oli viehättävää lämpöä.
"Se kuulostaa mukavalta", hän sanoi, vaikka itse ajattelikin lasten yökylän ennemmin kiusalliseksi.
"Saan viettää viikonlopun hevosteni kanssa. En tiedä paljoa parempaa", mies myönsi voimatta estää hellää hymyä. Hän rakasti hevosiaan.

Siitä Rachael oli samaa mieltä. Lasten kanssa toimiminen oli mukavaa, ja hän otti kolmikon mielellään hoiviinsa aina silloin tällöin, jotta vanhemmat saivat edes yhden illan olla kahden kesken. Lapset täyttivät hänenkin tavallisesti niin hiljaisen asuntonsa elämisen äänillä, eikä siinä ollut mitään valittamisen aihetta.
"Hienoa", nainen nyökkäsi tyytyväisenä. Ilmeisesti kiireinen poliitikko ja maailmanmatkaaja välitti hevosistaan aidosti, jos miehen kasvoilla vierailevasta hymystä saattoi mitään päätellä. Siinä oli jotakin samaa kuin Cassandran tavassa puhua Echosta ja Izzystä. "Hevosesikin varmasti nauttivat. Toivottavasti sää suosisi, niin voisit nauttia maalaismaisemista hevosen selästä käsin. Ne näyttävät niin erilaisilta auton ikkunasta", Rachael myhäili.

Sadesää ei estänyt miestä maastoilemasta, vaikka se oli toki viehättävämpää hyvässä säässä. Ainakin Duffyn kanssa, joka jaksoi edelleen vääntää kättä ratsastajan kanssa aina sille päälle sattuessaan. Auto lähestyi Hexhamia, ja Charles veti käyntikortin taskustaan tarjoten sitä naiselle.
"Mikäli sinä tai veljesi vaimo haluaisitte lähteä joskus ratsastamaan", mies tarjosi.

Rachael otti tarjotun kortin vastaan tutkien sille printattuja tietoja vain hetken, ennenkö kaivoi kuulakärkikynän pienestä laukustaan. Hän käänsi kortin ympäri kirjoittaen niin nimensä kuin puhelinnumeronsa kääntöpuolelle.
"Mikäli löydät koskaan ylimääräistä aikaa vieraillessasi pohjoisessa", hän tarjosi vastineeksi ja ojensi kortin takaisin. Toispuoleinen virne pyrki kovasti kasvoille. "Kiitos kyydistä. Voin jäädä tässä." Yksisuuntaisille tai muuten vain kapeille kaduille oli turha lähteä mutkittelemaan, kun hän kävelisi tästä parissa minuutissa.
"Äläkä huoli, minulla on loistava numeromuisti. Alan vaatimuksia", hän ei voinut olla heittämättä kiusoitteleva pilke sinisissä silmissään.

Rachael tuntui olevan yllätyksiä täynnä. Charles otti kortin vastaan sitä katsahtaen, ennen kuin kiinnitti huomionsa takaisin naiseen. Hyvä muisti saattaisi olla jotain, mikä heillä oli yhteistä.
"Kiitos seurastasi", hän sanoi, ja Wilson nousi autosta avaamaan oven Rachaelille.

"Kiitos itsellesi", Rachael vastasi nousten auton kyydistä. Hän nyökkäsi kuljettajalle tietämättä, mikä oikea etiketti oli moisten kanssa asioimiseen, ja siirtyi kävelytien laitaan. Hän vastusti kiusausta kaivaa puhelimensa esiin. Ensin kotiin, vaatteiden vaihto ja koirien kanssa ulos. Sen jälkeen hän voisi alkaa leikkiä puhelimensa kanssa. Nainen vilkaisi kiiltävää Bentleytä huvittuneena. Olipahan ollut ilta. Cassandra ei uskoisi, jos (kun) hän kertoisi. Huvittuneena nainen lähti suunnistamaan pienemmälle kujalle, jonka varrella parhaat päivänsä nähnyt kerrostalo nökötti.

Wilson toivotti naiselle hyvää iltaa, sulki oven ja istui takaisin ratin taakse seuraten työnantajaansa vaivihkaa taustapeilistä odottaen merkkiä lähtien liikkeelle. Charles katseli hetken pimeää auton ikkunaa ja tutkaili sitten takaisin ojennettua käyntikorttia, ennen kuin pujotti sen takkinsa sisätaskuun ja vaihtoi puhelimen käsiinsä. Mies avasi työsähköpostin, nyökkäsi kuljettajalleen jatkaa matkaa ja huomasi hymyilevänsä itsekseen.