Luodut toisilleen

Maanantai 18. heinäkuuta 2016, aamu

Hevosen tuoksussa ja Northumberlandin nummilta puhaltavassa puhtaassa ilmassa oli jotain tavattoman terapeuttista. Charles saattoi melkein unohtaa, että hänen olisi lähdettävä pian takaisin Lontooseen ja tartuttava kuin vaivihkaa saamaansa vastuuseen. Täällä suorastaan kuuma auringonpaiste sai maailman hehkumaan vihreänä ja Paddyn makaamaan laitumen nurmella silmät kiinni ja kyljet unisen raskaasti kohoillen. Lontoossa sama aurinko tekisi ruuhkaisista kaduista tukalia ja tavallistakin tunkkaisempia. Mies tunsi huonoa omaatuntoa pujottautuessaan sähköpaimenen välistä herättämään hitaasti valkoisemmaksi muuttuvaa ruunaa, mutta hänellä ei yksinkertaisesti ollut aikaa hukattavaksi. Foreign Secretary ei ollut kahdeksantuntinen virka, mutta vaikka Bex Hale oli tehnyt häneen vaikutuksen ja Charles luotti Winteriin ehdottomasti, hänen oli nähtävä omin silmin miten muutama päivä sitten ratsastajaksi palkattu nainen pärjäsi. Hän halusi myös käydä katsomassa, miten hänen äitinsä lahjoittama, edellisenä iltana talliin saapunut kenttäratsu käyttäytyi maastossa sekä maastoesteillä.
Java-nimisellä täysiverisellä oli vaikuttava, erittäin vaikuttava kisarekisteri, mutta pikkuinen, melkein psykoottiselta vaikuttava ruunikko ei varsinaisesti ollut pyyhkäissyt mieheltä jalkoja alta hänen katseltuaan sitä aamutallin aikaan. Hevonen oli olevinaan palkkio vanhempien toivoman viran hyväksymisestä, mutta mies epäili, että hänen huomionsa yritettiin vain kääntää pois Dianasta. Kimossa, irlantilaisessa, puhtaassa lahjakkuudessa oli jotain vastustamatonta.

Paddy kohosi pärskähtäen jaloilleen, kun tiedosti omistajansa läsnäolon ja seurasi miestä talliin hieroen hellästi silmäkulmaansa vaaleansinisen kauluspaidan rullattuun hihaan ja jättäen siihen matkamuistoksi valkeita karvoja. Charles arveli, että Winter olisi mieluiten ottanut eläköityneen ruunan Duffyn ja Javan sijasta - kukapa ei - mutta mies tarvitsi hetkeä hevosensa kanssa ennen kuin kohtaisi jälleen maan perikatoon ajavien idioottien lauman pääkaupungissa. Hale ja Winter voisivat vaihtaa hevosia lenkillä, ja siten hän näkisi miten Hale pärjäsi maastoesteillä kummankin eläimen kanssa.
Mies päästi Paddyn pyörimään karsinaansa, ennen kuin katsoi miten naiset olivat jakaneet jäljelle jääneet hevoset aamun maastoa varten.

Rosings Park näytti tavallistakin vaikuttavammalta kylpiessään aamuisessa auringonvalossa. Bex oli varma, ettei talli ollut koskaan näyttänyt niin kutsuvalta, mutta ehkä erona oli vain se, että tällä kertaa hän kuului - ainakin melkein - tyylikkään kilpatallin tiloihin. Satumaisen kaunis päivä ei tehnyt mitään vakuuttaakseen häntä siitä, että tämä kaikki oli totta. Koko tilanne tuntui edelleen unelta, josta hän heräisi pian takaisin siihen todellisuuteen, johon kuului pelkkiä ratsastusleirejä toisensa perään ja hidasälyisiä, laiskoja hevosia, joille pohkeenväistön oppiminen tuotti suuria hankaluuksia. Hän oli pihistänyt mustan auton ratsastuskoulun pihasta, vaikka se taisi olla se yksi ainoa asia, jota äiti oli kieltänyt häntä tekemästä, ja ajellut uinuvan maaseudun halki suurelle kilpatallille, jonka tarhoissa kiiltäväkarvaiset puoliveriset jo laidunsivat.
Aamu tuntui enemmän todelta heti, kun hän törmäsi tallikäytävällä ilmeettömään mustahiuksiseen ratsuttajaan, joka ei ollut ainakaan vielä lämmennyt hänelle. No, heillä olisi loputtomiin aikaa, kun Winteriksi kutsuttu nainen kerran lakaisisi maata hevosten kavioiden edestä päivästä toiseen. Jonakin aamuna hänen reipas huomenensa ei kaikuisi takaisin hiljaiselta tallikäytävältä. Punapää nappasi narun otteeseensa ja suuntasi ulos oritarhoille hakeakseen hilpeyttä useampaan kertaan herättäneen Duffyn sisään. Zoe näytti olevan kahden vaiheilla pyöriessään Javan naru käsissään. Nainen olisi niin mielellään varjostanut tätä nuorta kaistapäätä varmistaakseen, ettei Duffylle kävisi kuinkaan, mutta Javakin täytyisi saada sisään. Hetken painoa jalalta toiselle vaihdettuaan nainen pyyhkäisi vauhdikkaasti käytävällä pyörivän työntekijän ohi ehtiäkseen hakea ruunikon täysiverisen sisään ennen kuin ratsastuskoulun kasvatti saisi peruuttamatonta vahinkoa aikaan kimon orin kanssa.

Huoli kohotti heti päätään, kun Zoe totesi saaneensa ruunikon täysiverisen sinään ennen Duffya, joka tarhasi lähempänä tallia ja antoi aina siivosti kiinni. Hän harkitsi hetken tilanteen tarkistamista oritarhojen suunnalta, mutta kengitettyjen kavioiden tasainen kopina ja raikuva nauru kertoivat odotetun ratsastajan saapuvan hevosen kera. Zoe puri huultaan estääkseen laukomasta heti ensitöikseen ilmoille tiukeaa kysymystä siitä, mikä Bexillä oli kestänyt - vastaus olisi kuitenkin jotakin, mitä hän ei edes tahtoisi tietää. Punapää oli varmaan jäänyt nauramaan Duffyn elvistelylle tarhassa ja suorastaan rohkaissut aamutallista iloitellen tarhaan siirtynyttä oria esiintymään entistä enemmän.
"Huomenta", Bex tervehti pirteästi hevosten omistajaa sujautettuaan vauhdikkaasti liikkuneen Duffyn omaan karsinaansa. Ori puhisi ja pöhisi korviaan höristellen kun hän laski hevosen irti narusta, ja yritti heti ulos karsinasta. Nainen nauroi työntäessään orin takaisin karsinan puolelle ja telkesi oven näppärin liikkein. Zoe nielaisi halunsa kommentoida punapään puuhia, ja päätti sen sijaan lähteä noutamaan harjapakkeja kullekin hevoselle varustehuoneelta. Ehkä herra Edgerly pystyisi katsomaan pyörremyrskyn perään sen hetken.
"Mitäs Paddylle kuuluu tänä aurinkoisena aamuna?" Punapää virnisti hiihdellen lähemmäs kenttälegendan karsinanovea. Winter oli aivan naurettavan omistushaluinen kimosta ruunasta, jos häneltä kysyttiin. Ihan kuin hän vain hevosta katsomalla saisi aikaan jotakin kammottavaa. Jokin pieni ääni takaraivossa muistutti, ettei hevosten omistaja ollut tavallinen tallaaja vaan todennäköisesti kuninkaasta seuraava, mutta moiset äännähdykset oli helppo jättää huomiotta hyväntuulisen keskustelun tähden.

Bex Hale oli aina yhtä hämmentävä ilmestys. Nainen oli tuskin lasta suurempi, mutta täytti läsnäolollaan koko tallikäytävän eikä Charles tiennyt vaivaantuako vai ihailla Bexin vaivatonta välittömyyttä.
"Huomenta", mies vastasi aavistuksen jäyhästi ja sukaisi valkeita hiuksiaan katsellessaan hevosesta toiseen. Paddy oli saanut tarkastuksensa päätökseen ja tuijotti nyt ihmisiä korvat terhakasti pystyssä kai herkkupalojen toivossa.
"Hemmoteltu hevonen", Charles huokasi, mutta onki ruunalle kuitenkin vihreän omenan siivun harjapakista ja silitteli avoimesta ovesta työntyvää, kookasta päätä.
"Minun oli vietävä se kesken päiväunien", Charles vastasi pakottaen itsensä tavoittelemaan rentoa, normaalia keskustelua, "entä miltä Duffy vaikuttaa tänään?"

Bex hillitsi halunsa koskettaa Paddyn kaunista päätä, kun ruuna kurkotteli käytävän puolelle herkuilla lahjottuna. Miten erilaisen kuvan hevosesta olikaan saanut kisavideoista! Nainen nojasi huolettomasti karsinanoveen ja hymyili leveästi Charlesille.
"Hilpeältä", hän vastasi naurua äänessään. Duffy oli yksi elämää suurempi persoona, siitä Bex oli varma näinkin lyhyen tuttavuuden jäljiltä. "Se ei ollut päiväunilla." Hän saattoi tuntea Zoen katseen poraavan reikiä hänen selkäänsä, kun nainen palasi kaikessa hiljaisuudessa kahden nuoremman ratsun harjapakkien kera.
"Ellei se sitten esitellyt tyylipuhdasta lisättyä ravia unissakävelynä", punapää lisäsi ennenkö kiepahti ympäri ja palasi orin luokse käydäkseen toimeen. Zoe oli jo siirtynyt Javan luokse kohtaloonsa alistuneena - tänään ratsuna ei olisi Paddya eikä Duffya, vaan uusi tulokas. No, kaipa se olisi ihan täyspäinen kaveri.

Charles huokasi yllättymättä. Ori oli käsittämätön pelle. Häntä sen toilailut harvemmin suuremmin huvittivat, ja Burkea vielä vähemmän. Ehkä juuri siksi Hale voisi olla oikea valinta. Ehkä nainen voisi luoda Duffyyn suhteen, joka veisi ratsukon huipulle.
"Ajattelin, että käymme maastoesteradalla ennen varsinaista maastoa. Hale voi kokeilla molempia hevosia", mies purki ajatuksensa sanoiksi ja yritti pehmentää käskyn kuulostamaan ehdotukselta. Charles työnsi Paddyn takaisin karsinan sisäpuolelle ja pyyhki tummanharmaiden ratsastushousujen taskuja haistelevan, kiiltäväkarvaisen kimon puhtaaksi tehokkaalla rutiinilla, ennen kuin lähti hakemaan hevosen varusteet.
"Mitä arvelet Javasta?" hän kysyi skeptiseen sävyyn Zoelta palatessaan satula sylissään ja tarkkaili Paddyn ja jopa Duffyn rinnalla pikkuriikkistä ruunikkoa.

"Se on loistava suunnitelma", Bex vakuutti leveästi virnistäen. Zoe huokaisi hiljaa. Totta kai punapää innostuisi mahdollisuudesta revitellä maastoesteillä. Hänen pideltäväkseen jäisi sitten maastoesteistä innostunut ratsu. Ehkä olisi sittenkin hyvä, jos pyörremyrskyä muistuttava nainen tahtoisi jatkaa lenkkiä Duffylla, ellei uusi hevonen sitten ollut todella kuuma kaveri. Nainen puhdisti huolella täysiverisen kaviot ennenkö vilkaisi, miten Bexillä sujui Duffyn kanssa. Hän kurtisti kulmiaan naisen nauraessa jälleen jollekin, mitä kimo ori teki ja pudisti pienesti päätään ajatuksiaan selkeyttääkseen. Hänen työpäivistään tuntui heti tulevan paljon pidempiä, kun mukaan liittyi tällainen… omituisuus.
"Se on varsin hermostunut, liekö uuden tallin tekosia, mutta muutoin käytöstavoissa ei ole valittamista", Zoe kertoi vilkaisten olkansa yli pientä ruunikkoa. "Kunhan se hieman kotiutuu, voin kertoa tarkemman mielipiteeni." Nyt kaikki tuntui olevan lähinnä arvailua, eikä hän tahtonut arvailla hevosten kohdalla. Hän tahtoi tietää. Mustahiuksinen nainen suunnisti vauhdikkaasti varustehuoneelle kun huomasi Bexin suuntaavan sinne ja vaikka aikuinen, hevosten keskellä ainakin omien sanojensa mukaan kasvanut nainen tunnisti varmasti satulan, suitset ja suojat, aikoi hän silti valvoa sivusilmällä, että Bex todella ottaisi kaiken tarpeellisen mukaan, eikä esimerkiksi kahta paria etujalan suojia. Hän palasi Javan varusteiden kanssa hetkeä punapään jälkeen karsinoille ja suuntasi suoraan varustamaan pientä täysiveristä. Ihan vain jotta hän ehtisi tarkistaa Duffyn varusteet ennen maastoon lähtemistä. Pitäisi kai luottaa ratsastajan kykyyn varustaa hevonen oikein, mutta hän ei tosiaankaan aikonut ottaa moista harppausta tuntemattomaan ilman hyviä perusteita.

"Aavistuksen kyllä", Charles kommentoi kuivaan sävyyn täysiverisen hermostusta. Voisiko se olla pahempi kuin Duffy? Tuskin. Mies varusti tottuneesti omistajaansa hamuilevan irlantilaisen, painoi kypärän omaan päähänsä ja rapsutti päätään kädelle kallistavan ruunan korvantaustaa.
"Oletteko valmiita lähtemään?" hän kysyi, ja lähti sitten tallipihalle Paddy löysin ohjin rinnallaan seuraten.

Hermostunut täysiverinen ei sentään saanut kohtausta varustamisesta, vaikka muutoin tuntuikin väreilevän levotonta energiaa ympärilleen. Zoe oli melko varma, ettei siitä tulisi mitään hyvää, kun räväkkä lapsen kokoinen nainen heilauttaisi itsensä levottoman täysiverisen selkään. Koskaan ei kannattanut viedä kahta energistä palikkaa lähelle toisiaan. Duffy töni päällään pientä naista niin, että Bex sai ottaa tukea karsinan seinästä pysyäkseen pystyssä, mutta muutoin varustaminen tuntui sujuvan ongelmitta. Siitä huolimatta Zoe livahti - suojien kiinnittämisessä auttamisen varjolla - tarkistamaan Duffyn varusteet. Tällä kertaa kaikki oli oikein päällä, mutta hän jatkaisi tarkistusten tekemistä ainakin kuukauden. Ei koskaan tiennyt, milloin punapää mokaisi.
"Kyllä, herra Edgerly", nainen kiirehti vakuuttamaan palatessaan ruunikon täysiverisen luokse. Hän kiristi kypäränsä leukahihnan ja veti hanskat kunnolla käteensä, ennenkö tarttui ohjiin. Nainen tosin jäi odottamaan sitä, että pienempi punapää lähtisi liikkeelle Duffyn kanssa. Eipä hänestä paljoa apua katastrofin koittaessa olisi, kun omissa käsissä oli levoton täysiverinen, mutta ainakin hän näkisi tapahtumat tullessaan viimeisenä. Matka tallipihalle hoitui varsin mallikkaasti, eikä Bexillä ollut ongelmaa heilauttaa itseään kimon orin selkään. Zoe vilkaisi aavistuksen epäluuloisena pienintä ratsuaan, ennenkö ponnisti itse satulaan. Hevonen tuntui väreilevän selästä käsin entistä pahemmin kuin maan tasalta. Huoh. Tästähän tulisi kerrassaan loistavaa. Duffy tohelsi omiaan eloisasti tanssahdellen, kun Bex lyhensi jalustimia itselleen sopiviksi. Nainen nauroi kannustaessaan hevosen lopulta liikkeelle. Kimo ori oli varsin hurmaava tapaus, tai ehkä oikeampi sana olisi ollut hilpeä.

Paddy haisteli tuulta pää pystyssä, kun Charles tarkasti automatisoituneella rutiinilla satulavyön kireyden ja kannusti ruunan sitten liikkeelle. Hän pyysi vastahakoista hevosta jättäytymään joukon viimeiseksi voidakseen tarkkailla kahta toista ratsua ja taputti lohduttavasti harmaata kaulaa, kun Paddy nakkasi päätään paksu, valkea harja heilahdellen turhautuneena paikkaansa. Rutiinista poikkeaminen ja vaihtunut ratsastaja antoivat ymmärtää, ettei kyseessä ollut tavallinen maasto. He voisivat ravata, kunhan pääsisivät nummelle, Charles laskeskeli kelloaan vilkaisten.
"Hale, Burke kilpailee Duffylla Aston-Le-Wallsissa viikonloppuna, joten neuvottele hänen kanssaan hevosen treenien jakamisesta", mies ilmoitti selatessaan kalenteria mielessään harmistuneena siitä, ettei voinut vain tyhjentää ajatuksiaan ja keskittyä nauttimaan Paddystä ja upeasta päivästä.

Zoe kannusti täysiverisen letkan kärkeen suoden hiljaisen toiveen jollekin korkealle voimalle, ettei Java osoittautuisi säikyksi maastoilijaksi. Duffya olisi turha laittaa kärkeen, kun orin kanssa maastoilu osasi muutenkin olla rasittavaa aina tiettyinä päivinä. Kai hevonen vain luki tähtikarttoja tarkemmin kuin kukaan ihminen koskaan saattaisi, sillä mitään havaittavaa logiikkaa hankalissa maastopäivissä ei tuntunut olevan.
"Tottahan toki", Bex julisti pirteästi kääntyessään - ainakin Zoen mielestä naurettavan uhkarohkeasti - lähestulkoon ympäri satulassa voidakseen vilkaista viimeisenä tulevaa ratsukkoa. "Eiköhän me löydetä oikein hyvä tasapaino treeneille", nainen jatkoi luottavaisena ennenkö kääntyi katsomaan jälleen eteensä. Hän voisi ainakin ottaa Zoen vastuulla olleet maastolenkit omalle vastuulleen, niin hevonen kävisi tutummaksi, sekä kaikki muut kerrat, joista Burke vain suostuisi luopumaan. Hän tosin epäili, ettei tällä hetkellä kuulunut kenttävalmentajan suosikkihenkilöihin, mutta mitäpä pienistä. Eihän hän ollut hevosenhoitajan ja ratsuttajankaan listojen kärjessä.
"Katson, että Duffyn treeniohjelma pysyy järjestyksessä, herra Edgerly", Zoe vakuutti edeltä suoden vain pikaisen vilkaisun olkansa yli. Parempi keskittyä siihen, miten varmajalkainen täysiverinen liikkui maastopoluilla. Ainakin hevonen liikkui innokkaasti eteen, vaikka rytmikkään käynnin askel hieman jännittynyt olikin, eikä tuntunut tarkoituksella etsivän mörköjä puskista. Se oli jo enemmän kuin mitä saattoi sanoa Duffysta, joka päätti pyörähtää ympäri ratsastajan pohkeesta huolimatta aikeinaan hiipiä takaisin tallille. Muutaman silmänräpäyksen Paddyn naamaa tapitettuaan ori pärskähti ja kääntyi takaisin alkuperäiseen menosuuntaan kirien eron täysiveriseen kiinni muutamalla reippaammalla harppauksella. Bex virnisti taputtaessaan orin kaulaa. Kyyyyllä se tästä.

"Kiitos, Winter", Charles oli tiennyt, että saattaisi luottaa hevosenhoitajaansa. Winterin kriittinen suhtautuminen uuteen ratsastajaan oli lohduttavaa, sillä mies voisi keskittyä työtaakkaansa tietäen, ettei Winter antaisi hevosille tapahtua mitään. Mies nyökkäsi Bexille naisen kääntyessä ympäri ja hetkeä myöhemmin tuijotti kuivasti Duffyn sievää naamaa orin venkoillessa tavalla, joka tuskin yllätti Winteriäkään. Paddy tukeutui energisenä kuolaimeen hevosten sukeltaessa tallialuetta ympäröivän metsän varjoon, ja mies setvi sen jouhia yrittäen ajaa työt pois ajatuksistaan. Sen sijaan hän keskittyi tarkkailemaan miten Hale ratsasti ja miten Duffyn edellä kulkeva täysiverinen käyttäytyi.

Bexin mielestä oli kriittisyyttä ja sitten oli sairaalloista kyttäämistä, mitä Zoe tuntui harrastavan hänen kohdallaan, mutta mitäpä pienistä. Hän voittaisi ratsuttajan puolelleen ajan kanssa. Siihen asti oli parempi keskittyä hevosiin, jotta hän saisi riittämiin aikaa mustahiuksisen naisen taivutteluun. Kunhan hän saisi Zoen hyväksymään sen, ettei hän ollut aivan kädetön hevosten kanssa, pääsisi hän varmasti rapsuttelemaan Paddyakin ilman tuimaa tuijotusta pitkäaikaiselta hoitajalta.
"Sinäpäs olet varsinainen vekkuli maastossa", nainen virnisti ratsulleen kun Duffy päätti uudemman kerran harrastaa hyrrän leikkimistä. Tällä kertaa ratsastaja tosin ei antanut hevosen pysähtyä puolikkaan kierroksen jälkeen vaan jatkoi hevosen kääntämistä aina vain uudelleen ja uudelleen ympäri. Zoe pysäytti täysiverisen edellä ja vilkaisi huokaisten hevosta, jonka oikut olivat käyneet valitettavan tutuiksi ajan kanssa. Tänään oli selkeästi taas yksi niistä päivistä, kun pikkukarhu oli väärässä asemassa lohikäärmeen tähtikuvioon nähden, eikä maastoilusta vain ollut riittämiin huvitusta Duffylle. Bex nauroi suoristaessaan hevosen, joka näytti perin tuskastuneelta useamman kierroksen jatkuneeseen pyörimiseensä ja kannusti orin liikkeelle. Duffy ei edes laittanut näön vuoksi vastaan jatkaessaan matkaansa.
"Tekeekö se paljonkin moista ulkoillessaan?" Nainen kysäisi pirteästi. Duffyhan oli mitä hilpein hevonen! Ori taisi testata häntä oikein olan takaa, mutta ei hän vähempää älykkäältä luupäältä olisi odottanutkaan. Zoe kannusti raskaasti huokaisten ruunikon täysiverisen liikkeelle ja totesi helpotuksekseen, ettei hevonen näyttänyt keräävän ylimääräisiä kierroksia Duffyn pöllöilystä. Hyvä niin. Yksi hyrrämäinen hevonen oli tarpeeksi.

Paddy korskahti kärsimättömänä odotteluun ja otti muutaman sivuttaisen, korkean tanssiaskeleen, kun Duffykin suostui liikkumaan jälleen eteen. Charles ei voinut olla hymyilemättä ja tuntematta haikeaa, terävää pistoa, kun leppoisa, hellyydenkipeä ruuna herätti jälleen sisältään tulen, joka oli tehnyt siitä varsin kiistämättömän legendan kenttäratsastuksen saralla. Paddyn kanssa kilpailu oli ollut ainutlaatuista. Mies ei ollut tavoittanut samaa tunnetta yhdenkään toisen hevosen kanssa, ja ehkä hän oli myöntynytkin kohtaloonsa politiikassa kilparatsastuksen sijasta, koska arveli ettei voisikaan tuntea samaa rakkautta kilpailuun toisen hevosen kanssa.
"Winter tuntee Duffyn maastokäyttäytymisen paremmin, pahoittelut siitä", Charles lisäsi Bexin ohi Zoelle. Nainen osaisi kuvailla Duffyn oikkuja häntä paremmin, koska oli palkattu hoitamaan oikukkaan hevosen hankalimmat ratsastukset.

Zoe soi varovaisen vilkaisun olkansa yli toisille ratsukoille, kun kysymys käännettiin hänelle. Duffyn maastokäytös… No, se oli omaa luokkaansa, se oli selvää. Hän leikitteli hieman kuolaimella puolipidätteiden merkeissä testaillessaan, miltä ruunikko täysiverinen tuntui samalla kun pohti rehellistä vastausta.
"Sillä on välillä päiviä, kun maastoilun sijaan on hauskempi koettaa palata kotiin mitä erilaisimmin tavoin. Joskus se käyttäytyy moitteettomasti, mutta välillä pohjetta vastaan puskemiset ja ohjaan nojaamiset kotiin hiihdellessä kuuluvat erottamattomasti maastoiluun. Aina se ei tahtoisi lähteä tallipihalta. Olen varma, että se tulee tutuksi sinullekin", nainen lisäsi lopun kuivasti. Niin kauan kuin Duffy ei innostuisi pelleilemään tavallista enempää hänen kanssaan, ei sillä kaiketi olisi väliä, kuinka rasittava ori olisi Bexin kanssa. Ehkä. Tai sitten olisi. Aika näyttäisi.
"Tämä selvä", Bex naurahti näkemättä moista suurenakaan esteenä. Olihan Duffy maastoillut tähänkin asti, vaikka sitten välillä suunta olisikin ollut eri kuin ratsastaja tahtoi.
"Voisimme kenties ravata?" Zoe ehdotti kärjestä ratsastuspolun suoristuessa puiden lomassa. Java tuntui kuuliaiselta ja hakeutui sievästi kuolaintuntumalle, joten ravi tuskin koituisi heidän kohtalokseen. Duffykaan ei varmasti hetkeen koettaisi kääntyä ympäri, kun oli joutunut pyörimään vasten tahtoaan useamman kierroksen äskettäin - eipä sillä, että häntä suuresti harmittaisi, jos punapää humpsahtaisi huolimattomuuttaan satulasta, kun ori kiepahtaisi kannoillaan. Täytyisihän sekin päästä näkemään, miten Bex toimisi moisessa tilanteessa. Hän ei tahtonut yhdenkään hevosen katoavan enää maastoillessa.

Duffy ei todella ollut Paddyn veroinen, mies totesi kuunnellessaan hyvin osuvaa kuvausta luupään maastokäytöksestä. Luojan kiitos hevonen oli osoittautunut hintansa arvoiseksi edes taidoiltaan, ja se oli menestynyt hyvin sekä hänen että Burken kanssa, mutta menestys oli puhdasta arpapeliä. Oikukkaan orin yhteistyöstä ei voinut olla varma. Se oli kehittynyt huikaisevasti ratsastettavuudeltaan ja saattoi olla jo suorastaan miellyttävä sekä sileällä että esteillä - sille päälle sattuessaan. "Ravataan", Charles vastasi ja valmisteli Paddyn eleettömään, sulavaan siirtymiseen. Kookas ruuna korskahti ja vaihtoi askellajia näyttävään, joustavaan raviin itsensä kauniisti kantaen. Ei, Duffysta ei saisi Paddyä mitenkään päin, mutta ensimmäistä kertaa ajatus ei tuskastuttanut miestä. Hänen ei tarvitsisi kilpailla hevosella. Hale tekisi sen hänen puolestaan. Avoin nummimaasto sai ruunan heittämään päätään kärsimättömänä. Se tunsi polun, joka vei maastoesteille, ja uskalsi toivoa, että ratsastajan vaihdos antaisi myös sille mahdollisuuden lähteä esteille.

Saatuaan vahvistuksen myös Bexiltä, Zoe siirsi kärjessä ruunikon ratsunsa raviin huolellisen valmistelun jälkeen. Pehmeä siirtyminen sai naisen taputtamaan Javan kaulaa kiitokseksi ja vilkaisemaan olkansa yli, ettei Duffy ollut jäänyt säheltämään omiaan. Ori ravasi lennokkaasti heidän perässään eikä hän oikein tiennyt, esiintyikö ori kahdelle maastoseuralaiselleen vai ratsastiko punapäinen miniatyyrikokoinen nainen hevosta niin tarkkaavaisesti, että houkutteli kimolta orilta tyylikästä, kouluradoille kelpaavaa ravia. Zoe oli valmis lyömään vetoa Duffyn esiintymisinnon puolesta. Hän keskittyi tunnustelemaan ruunikon matalaa ravia, jossa keventäminen oli varsin vaivatonta, kun matkaavoittava askel ei singonnut irti satulasta hallitsemattomalla voimalla. Java pysyi jatkuvasti kuolaimella pehmeänä ja reagoi halukkaasti niin pieniin puolipidätteisiin kuin pyyntöihin pidentää askeltaan. Hän taputti hevosen kaulaa kehuiksi aina silloin tällöin ja kurtisti kulmiaan kuullessaan Bexin vuoroin nauravan ja vuoroin lepertelevän Duffylle. Punapää ei selkeästi osannut olla hetkeäkään hiljaa. Hänen täytyisi hankkia korvatulpat.
"Javahan näyttää hauskalta", Bex hihkaisi pyytäessään Duffya venyttämään rytmikästä askeltaan. Orin innokas askel venyi paitsi eteen, nousi myös ylös hevosen nauttiessa maastoseurastaan. Zoe pohti ohimennen oria vilkaistuaan, olisiko hänenkin pitänyt tunkea enemmän suurempiin ryhmiin ratsastamaan Duffya, mutta hylkäsi moisen idean heti. Yksin oli parempi, vaikka ori välillä kieltäytyikin lähtemästä tallipihasta.
"Ja Paddy taitaa tietää tarkalleen, mihin ollaan menossa", punapää lisäsi kiepahtaessaan vilkaisemaan taakseen Duffyn satulassa hämmästyttävällä tasapainolla. Ori pysyi pohkeiden välissä ja jatkoi matkaa suorana eteenpäin ratsastajan kurkkimisista huolimatta, mutta kävi selkeästi raskaammaksi kuolaimelle matkan jatkuessa. Bex nauroi leikitellessään kuolaimella ja kokosi vauhdikasta ravia lyhyemmäksi, mikä ei lainkaan vähentänyt energistä voimaa, jolla hevonen liikkui. Siitä oli niin kauan, kun hän oli viimeksi saanut ratsastaa hevosta, joka tuntui tältä.

Duffyhan oli suorastaan kaunis. Charles ei helpotuksekseen löytänyt moitteen sijaa Halesta eikä sen puoleen ruunikosta, joka näytti käyttäytyvän mallikelpoisesti jonon johdossa.
"Kyllä. Paddykin taitaa ansaita muutaman hypyn", mies pohti silittäen hevosen papurikkokuvioitua kaulaa. Oli tavattoman haikea ajatus, etteivät he odottaisi enää kisavuoroaan. Mutta oli parempi lopettaa huipulla, kun hevonen oli vielä ehjä ja onnellinen. Derbykentän lähestyessä Charles pidätti Paddyn käyntiin.
"Vihreä rata olisi varmaan sopivaa lämmittelyä." Aloittavien kenttäluokkien vaikeustason esteet olisivat lastenleikkiä jokaiselle kolmesta hevosesta - ja toivon mukaan myös ratsastajille. Mies katsahti naisia nähdäkseen mahdolliset vastalauseet suunnitelmaansa.

"Ehdottomasti ansaitsee", Bex vastasi nauraen. Kenttälegenda ansaitsisi kokonaisen kierroksen vaativimmalla radalla, vaikka eipä sekään varmasti tuntuisi Paddysta ja Charlesista vaikealta. Hänen täytyisi päästä kokeilemaan Paddya joku päivä. Siitä tosin oli turha unelmoida seuraavaan vuoteen, jos Zoen suhtautuminen häneen pysyisi yhtä epäluuloisen etäisenä. Hän pidätti ratsunsa käyntiin Duffyn vastusteluista huolimatta ja vilkaisi olkansa yli Paddyn ratsastajaa.
"Se on oikein kelpo rata", punapää vastasi. Rata oli tullut turhankin tutuksi Twisterin kanssa, mutta tällä kertaa hän saisi varmasti hyppäämisestä enemmän irti kuin koskaan punaruunikon kamelinsa selässä. Duffy tanssahteli energisin käyntiaskelin pää korkealla kohti edessä häämöttävää derbykenttää. Zoe ei näyttänyt lainkaan niin innostuneelta ajatuksesta, että joutuisi maastoesteradalle vieraalla hevosella. Olihan Java tuntunut mukavalta tähän asti, mutta ei sitä koskaan tietäisi, vaikka täysiverinen osoittautuisi aivan mahdottomaksi pideltäväksi maastoesteillä.
"Kenties te haluatte mennä edeltä, herra Edgerly?" Zoe ehdotti kootessaan täysiverisen käyntiä. Parempi saada ratsu niin hyvin kuulolle kuin mahdollista, jos se vaikka pelastaisi hänen nahkansa kiinteillä esteillä, joiden hyppäämisen herättämää innostusta hän ei voinut ymmärtää.

Charles vilkaisi Zoea pohtien tulisiko hänen vapauttaa hoitaja hyppyvelvollisuudesta, mutta hyvänen aika. Nainen oli koulutettu, pätevä nainen ja Java oli rekisterinsä perusteella lupaava ratsu neljän tähden kenttäratsastukseen. Se ei voinut olla vaarallinen tai mahdoton ratsastaa - tai hänen äitinsä olisi hänelle selityksen velkaa. Radan jälkeen he voisivat ottaa Halen kanssa joko punaisen radan tai nummille sijoitettuja, vaativia hyppyjä. Nainen voisi testata molempia hevosia jokilaaksossa, jossa ratsastusta olisi vaivatonta seurata. Vesiesteet, banketit ja tarkkuushypyt olivat myös esteitä, joilla yleisimmin tuntui olevan ongelmia, ja kaikki oli tarjolla joen halkomassa laaksossa.
"Mennään", mies totesi, kokosi kuolainta jyrsivän ja sivuttain tanssahtelevan ruunan, nosti laukan ja ohjasi hevosen vihreälle merkitylle, soikion muotoiselle radalle. Paddyn pää kohosi, kun hevonen tajusi minne oli menossa. Se hörähti käheästi ja potkaisi itsensä vauhtiin. Takaosa työnsi hevosen voimalla eteen, ja kookkaat kaviot heittivät hiekkaa pitkälle taakse. BE80- ja -90-tasojen esteet näyttivät pikkuruisilta, ja Charles saattoi vannoa, että irlantilainen nakkasi itsensä esteiden yli närkästyneenä niiden helppouteen. Ruuna heitteli päätään ja sovitti askeleensa vaivattomasti esteiden väleihin; se laukkasi epäröimättä läpi matalan joen ja kaarsi sitten protestoivasti korskuen jokilaaksoon radan loppuessa aivan liian lyhyeen. Chares pidätti hevosen käyntiin ja kääntyi katsomaan seuraisivatko toiset ratsukot.

Bex käänsi kerrankin kaukaa viisaasti Duffyn ympyrälle ennenkö Paddy lähti liikkeelle, vaikka ori närkästyikin siitä että joutui kulkemaan eri suuntaan kuin muut. No, ainakaan hevonen ei sännännyt innolla kimon ruunan perään, vaan he saivat jätettyä sopivan välin, ennenkö hän virnisti leveästi hoitajalle ja nosti laukan orin kanssa. Duffyn innokas laukka lennätti heitä vauhdikkaasti kohti ensimmäistä pientä hyppyä, jonka koosta heillä oli hevosen kanssa selkeästi eriävä mielipide. Ori kuunteli sentään pidätteitä lähestymisissä ja loppua kohden nainen innostui laskemaan hevosta hallittuun neliin matalien hyppyjen välissä - mutta toisin kuin oli usein tehnyt poninsa kanssa, kokosi pitkän neliaskeleen siivoon kolmitahtiseen laukkaan ennen estettä. Duffy oli varsin hilpeä ratsastettava, se hänen oli myönnettävä, kun innostunut hevonen kohelsi niin että oli seilata ohi esteestä. Näin pienet esteet tosin eivät tarjonneet orille minkäänlaista haastetta, joten hän ei voinut syyttää hevosta hidastaessaan viimeisten hyppyjen jälkeen lennokkaaseen raviin ja muutamaa ympyrää myöhemmin käyntiin.
Zoe olisi mieluusti kiertänyt pienetkin maastoesteet, mutta hänen työkseen oli jäänyt täysiverisen lämmittely. Ei auttanut kuin tarttua härkää sarvista ja todeta, ettei matalissa maastoesteissä ollut mitään pelottavaa tai vaarallista. Hän nosti laukan mukautuen vaivattomasti Javan tahdikkaaseen askellajiin, kun he lähtivät radalle, jolle kimot olivat jo kadonneet. Hän haki tasapainonsa jalustimilla ja piti hevosen rauhallisessa laukassa esteeltä toiselle. Entä sitten, jos he jäisivät vauhdikkaammista ratsukoista jälkeen? Ainakin Java olisi ehjä maastoradan päätteeksi. Hevonen reagoi herkästi pieneenkin pidätteeseen, mikä taisi olla ainoa syy sille, että mustahiuksinen ratsastaja kannusti hevosta venyttämään sulavaa askeltaan esteiden välissä. Ehkä he selviäisivät hengissä - olihan Java kilpaillut huomattavasti suuremmillakin esteillä. Täysiverisen luulisi selviävän näistä ilman häntäkin. Hevonen pujahti turhankin ketterästi ohi tarkkuusesteestä ja huokaisten Zoe käänsi ratsun ympäri. Velvollisuudentunto kielsi jatkamasta matkaa, vaikka kukaan ei päässytkään todistamaan moista virhettä. Jos hän antaisi hevosen jatkaa matkaa, tästä tulisi pian tapa, eikä hän tahtoisi sitä omatunnolleen. Javan ylitettyä kapean esteen, piti hän loppuradan tarkasti huolta siitä, ettei ruuna päässyt yllättämään uudestaan. Vesi ei ainakaan tuottanut hankaluuksia, kun ruuna tuntui haluttomalta nousemaan sieltä ylös. Hän taputti innokkaasti askeltavan ratsunsa kaulaa selvittyään ilman sen suurempia ongelmia jokilaaksoon saakka ja vilkaisi muita ratsukoita hidastaessaan ravilta käyntiin. Paddyn innon näkeminen sai naisen hymyilemään harvinaisen leveästi ja lämpimästi, kun hän pysäytti ratsunsa.
"Tahdotko hypätä ensin Duffylla vai Javalla?" Nainen kysyi punapäältä, joka ratsasti Duffya parhaillaan avotaivutuksen läpi käynnissä epätasaisesta pohjasta huolimatta. Bex vilkaisi täysiveristä arvioiden.
"Duffy. Voin sitten jatkaa lenkkiä suoraan Javan selästä?" Hän ehdotti vilkaisten hevosten omistajaa kuin varmistaakseen, että suunnitelma olisi hyväksyttävä. Hän kokeilisi mielellään täysiveristäkin maastossa, niin hilpeä kuin Duffy osasikin olla.

Molemmat hevoset saapuivat puhtaasti liikkuen ja ratsastajat selässä. Hyvä. Charles nyökkäsi vastauksena Bexille ja kannusti Paddyn ylös jokilaakson nurmista rinnettä paikkaan, josta hän voisi katsella Duffyn suoritusta laaksossa ja viittasi Winterille, että nainen voisi liittyä hänen seuraansa. Paddy pärskähti närkästyneeseen sävyyn ja kuopaisi kesäistä vihreyttä protestina paikallaan seisoskelusta.
"Rakenna jokilaakson esteistä haluamasi rata", mies huusi Halelle ja jarrutti paikallaan tanssahtelevaa kimoa pysymään aloillaan.
"Miten se käyttäytyi?" Charles kysyi Zoelta nyökäten Javaa kohti.

Bex vilkaisi esteitä, joita jokilaaksoon oli kerätty ja heilautti kättään jonkinlaiseen puolihuolimattomaan eleeseen ymmärryksensä merkiksi. Hän kannusti hevosen raviin ja pyöritti hetken laajoilla kahdeksikoilla arvioidessaan esteitä ja parasta tapaa lähteä ylittämään niitä. Zoe ohjasi Javan rinnettä ylös Paddyn luokse, joskin jätti eläköityneeseen kenttäratsuun reilun etäisyyden. Ties vaikka Java potkisi.
"Varsin hyvin, herra Edgerly", nainen vakuutti. "Java kuuntelee pidätteitä todella siivosti eikä askelpituuden muutokset tuota sille hankaluuksia. Tarkkuusesteet eivät taida olla sen suosikkeja, ja noinkin pieni hauta sai sen epäröimään", Zoe jatkoi vilkaisten laukkaan siirtynyttä Duffya. Ehkä hän voisi jättää mainitsematta heidän pienoisen erimielisyytensä tarkkuusesteen ylittämisestä. Siitähän sopi helposti syyttää enemmän häntä kuin hevosta.
Bex käänsi Duffyn reippaassa laukassa korotetulle tukille ja sieltä risuesteen kautta veteen. Orin loikka veteen oli aiempiin hyppyihin verrattuna varsin tahditon, kun hevosen haluttomuus kastella jalkansa sai Duffyn hidastamaan paria askelta ennen hyppyä. Bex nauroi kannustaessaan hevosen reippaassa laukassa ylös vedestä ja käänsi hevosen ketterästi trakehnerhaudan kautta kahden kulman suhteutetulle linjalle. Duffy seilasi puolelta toiselle kulmien välissä, mutta ei sentään väistänyt jälkimmäistä vaikka hetken siltä näyttikin. Sen sijaan alashyppy laajan kaarteen jälkeen sai hevosen viskomaan päätään ja pysähtymään askelman ylle. Napakka muistutus työtehtävästä sai hevosen hyppäämään luimien alas pehmeälle maalle. Bex taputti orin kaulaa ja käänsi hevosen risuesteelle, josta laskeutuminen oli suoraan veteen. Duffy nakkeli niskojaan närkästyneenä hypätessään tarkkuusesteen vedessä ennenkö sai nousta kuivalle maalle. Nainen kehui hevosta vuolaasti ennenkö käänsi ratsun banketille, jonka eri osat sujuivat hevoselta kuin vanhalta tekijältä. Hän antoi orin venyttää askeltaan ratsastaessaan laajalla kaarella jokilaakson ympäri ja takaisin trakehnerhaudalle, jota ennen tosin kokosi hevosen askeleen jälleen lyhyemmäksi. Jos nyt ei aivan täysillä rykäistäisi kuitenkaan suurta estettä. Hän nauroi kehuessaan ratsuaan kun hidasti ravin kautta käyntiin. Duffy viskoi päätään ja tanssahteli energisin askelin sivusuuntaan. Hevonen olisi selkeästi mielellään hypännyt enemmänkin.
"Duffyhan on varsin näppärä", nainen virnisti naurua yhä äänessään lähestyessään katselevaa kaksikkoa. Zoen ilme ei kuvastanut suurtakaan vaikuttuneisuutta, mutta kyllä se siitä. Ainakin hoitaja näytti katsovan häntä ilman turhaa silmien siristelyä, joten se oli katsottava eduksi aamuun verrattuna. Bex silitteli kimon orin kaulaa leveä hymy huulillaan pysäyttäessään ratsunsa. Jos Charlesilla ei olisi sen suurempaa kommentoitavaa, vaihtaisi hän mielellään täysiveriseen, joka näytti varsin mukavalta ratsulta sekin.

Ratsukko näytti varsin näppärältä, se miehenkin oli myönnettävä. Duffy oli tavanomainen itsensä, mutta hevonen ei heittänyt ratsastajaa selästään eikä vienyt tätä kuin rukkasta, vaikka ratsastaja näytti pikkulapselta hevosen selässä. Hale ei antanut orin luistaa töistä tai käydä pelleilemään, mihin Charles oli erittäin tyytyväinen ja vaikka jäisen hillitty mies ei varsinaisesti ilmaissut häikäistymistä ilmeillään, hän tunsi tehneensä oikean valinnan. Niin erikoinen persoona kuin Bex Hale olikin, nainen oli jo parempi kuin Burke. Siihen toki vaikutti yksinkertaisesti sekin, ettei Charles voinut sietää Burkea.
"Se ei välttämättä ole adjektiivi, jolla kyseistä hevosta kuvaisin", mies vastasi kuivasti ja loi oriin merkitsevän katseen, "mutta se oli asiallinen suoritus. Kokeiletko myös toista?" Esteitä ja ympäristöä epäluuloisen näköisesti tuijottava, pieni täysiverinen näytti mukavammalta pideltävältä kuin kierroksilla käyvä, luupäinen irlantilainen. No, Winter sai kohtuullista palkkaakin vaivannäöstään.

Bex nauroi raikuvasti. Se oli ehdottomasti adjektiivi, jota hän käyttäisi Duffysta. Orihan oli kerrassaan loistava kaveri! Hän ei voinut ymmärtää ihmisiä, joiden pinna kiristyi pienestä pelleilystä. Sitähän ratsastajatkin tekivät keskenään tallikäytävillä kulkiessaan, niin miksei hevonenkin saisi silloin tällöin säheltää omiaan?
"Mielelläni", hän naurahti ja heilautti itsensä alas tanssahtelevan orin selästä. Matkaa tuntui olevan suunnattomasti hänen jalkojensa ja maan välissä, kun nainen liukui maahan orin kylkeä pitkin, mutta lopulta joustava nurmi koski saappaiden pohjia. Virnistäen punapää tarjosi touhukkaan orin ohjia Zoelle, joka vuorostaan ojensi ruunikon täysiverisen Bexille. Molemmat naiset heilauttivat itsensä takaisin satulaan ja käyttivät ensimmäiset minuutit siihen, että säätivät jalustimien pituuksia. Kai siihen täytyisi vain tottua, jos he jatkuvasti ratsastaisivat hevosia ristiin. Bexin kannustettua täysiverisen liikkeelle, Zoe vilkaisi silmäkulmastaan hillittyä miestä.
"Jos saan sanoa, hän vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta valinnalta", nainen huomautti katsellen Javan kanssa pohkeenväistöä työstävää ratsastajaa, joka pyrki kokeilemaan kaikki avut ja askellajit ensin läpi, ennenkö edes veisi täysiveristä lähelle esteitä hyppytarkoituksessa. Duffy tanssahteli kärsimättömänä ja otti vuoroin askelia eteen, taakse ja sivulle kun Zoe pidätteli ratsua aloillaan. Hiljaa huokaisten nainen kannusti orin kävelemään kahdeksikkoa käynnissä, lisäten joukkoon milloin mitäkin pientä tehtävää, ettei ori vallan kyllästyisi ja purkaisi ylimääräisiä kierroksiaan johonkin ei niin mukavaan. Täällä oli aivan liikaa miellyttävää tekemistä hevoselle, jotta sen kannatti antaa suunnitella itse oma ohjelmansa.

Hymy nyki Charlesin suupieltä ja mies vilkaisi Zoea silmäkulmastaan naisen kommentoidessa Halen valintaa.
"Se on hyvin kuvaava sana", hän vastasi. Mielenkiintoinen Bex Hale nimenomaan oli.
"Hän tulee hyvin toimeen Duffyn kanssa, oletko huomannut?"

"Sitä minä pelkäänkin", nainen myönsi kulmat kurtistuen. Hän ei lainkaan luottanut siihen, että luupäinen ori ja räväkkä ratsastaja pysyisivät poissa vaikeuksista lyödessään kovat päänsä yhteen. Bex vielä antaisi liikaa vapautta Duffylle, ja ori päätyisi viemään naurettavan pientä ratsastajaansa kuusi nolla paikassa ja tilanteessa, jossa moinen päättyisi hirvittävin seurauksin.
"Pidän heitä silmällä", hän lupasi kenties enemmän itselleen kuin Paddyn ratsastajalle taivuttaessaan Duffya pohkeensa ympäri. Ori tanssahteli korkein askelin, mutta ainakin askellaji oli tunnistettavissa käynniksi. Java sen sijaan esitteli tyylipuhdasta lisättyä ravia pehmeällä nurmella ja antoi ratsastajansa koota itsensä nopeasti lyhyeen, kompaktiin muotoon tahdin häiriintymättä lainkaan. Bex nosti sulavasti laukan ja pyöritti hetken hevosta kahdeksikolla hakiessaan askellajiin sopivaa, hevoselle luonnollista tempoa ja pyörivyyttä, ennenkö käänsi ratsun tukille. He hyppäsivät saman esteen muutamaan kertaan, kun ratsastaja totutteli vaihtuneeseen ratsuunsa, ennenkö punapää suuntasi leveän virneen - joka ei tehnyt mitään rauhoittaakseen Zoen hermoja - kahdelle katsojalleen ja lähti samalle radalle kuin minkä oli aiemmin hypännyt Duffyn kanssa. Java ei jäänyt epäröimään veden kanssa, mutta nainen tunsi suorastaan kieroa omahyväisyyttä nähdessään, miten ruunikko väisti jälkimmäisen kulman sulavalla sivuaskeleella aivan viime hetkillä. Bexin reaktio tosin poikkesi paljon siitä, mitä Zoe oli tuntenut keskellä metsää, sillä nainen vain nauroi ja otti koko linjan uusiksi näennäisen vaivattomalla rentoudella, joskin tällä kertaa hevonen pysyi tiiviisti pohkeiden välissä eikä seilannut askeltakaan sivuun kahden kulmaesteen välissä. Trakehnerhauta ei selkeästi kuulunut ruunan suosikkeihin, mutta pieni täysiverinen leiskautti siitäkin komeasti yli pienen kannustuksen saattelemana. Banketilta laskeutuminen sen sijaan tarjoili ensimmäisen kunnon kieltäytymisen, mutta Bex ei näyttänyt vähästä hämmentyvän, sillä lähti vain sarjaesteelle uudestaan aiempaa päättäväisemmin, kunnes hevonen hyppäsi alaskinpäin ilman sen suurempaa showta. Zoe olisi mielellään katsonut loputkin radasta, kun nainen lähti hakemaan muutamaa hyvää kokemusta täysiveriselle banketin jälkimmäisen osan kieltäytymisen pyyhkimiseksi mielistä, mutta Duffyn levottomuus alkoi saada uusia mittasuhteita orin kalutessa kuolainta raivokkaasti. Nainen kannusti hevosen raviin keskittyen työstämään siksak-pohkeenväistöjä tarkkuudella mutta Duffyn mieliksi varsin arvaamattomasti. Milloin he väistivät neljä askelta vasemmalle, milloin kymmenen oikealle, milloin vain kaksi ennenkö suunta taas vaihtui. Ori malttoi keskittyä työntekoon sen hetken, että leveästi hymyilevä, tuulentuivertama ratsastaja palasi kävelevän täysiverisen kanssa hevosta lämpimästi kehuen.
"Se kuuntelee kiitettävästi pidätteitä, eikä katoa kuolaimelta hetkeksikään", punapää kommentoi tuodessaan ratsun lähemmäs uutta työnantajaansa. "Ihailtavia ominaisuuksia maastoesteille." Kieltäytyminen ja esteiden ohittaminen sen sijaan eivät olleet, mutta äkkiäkös he korjaisivat moiset ongelmat kun työskentelisivät yhdessä päivästä toiseen. Ainakin Bex toivoi niin. Olisi ikävää, jos aiemmin menestyksellä kilpaillut hevonen alkaisi ottaa surkeita tuloksia ja turhia virhepisteitä hänen allaan.

"Arvostan sitä", mies vastasi hevosenhoitajalleen. Vaikka Hale esiintyi edukseen satulassa, naista ei välttämättä ollut siunattu vastuuntunnolla tai maalaisjärjellä, toisin kuin Winteriä, jolla molempia oli yltäkylläisesti. Paddy katseli kaihoisasti liikkuvia lajitovereita, ja ruuna askelsi paikallaan kuin hakien vapaata tulkintaa piaffesta, mutta mies halusi nähdä Halen suorituksen eikä siten voinut tarjota hevosellaan sen suurempaa viihdykettä sillä hetkellä. Java näytti viehättävältä siihen saakka, että lähti ohittelemaan esteitä ja kieltämään. Ei, täysiverinen ei tosiaan korvaisi Dianaa.
"Jotain positiivista siis", Charles huokasi ratsukon palatessa ja kurtisti vaaleita kulmiaan, "mitkä koit ongelmiksi Duffyn kanssa?" Hänellä oli asiasta oma mielipiteensä, mutta mies halusi nähdä löysikö Hale samat asiat - tai pitikö niitä ongelmina ylipäätään.

Siinä oli Bexin mielestä jo varsin reilusti syitä positiivisuuteen. Ruuna olisi voinut olla kovasuinen tai kieltäytyä hyppäämästä yhtään mitään tuntemattoman ratsastajan kanssa. Hevonen olisi voinut tehdä vaikka mitä toisin, mutta oli hänestä toiminut varsin näppärästi. Siitä olisi hyvä lähteä treenaamaan tavoitteellisemmin.
"Duffyn kanssa, hmm", nainen pohti vilkaisten pitkäaikaisen hoitajansa alla tanssahtelevaa energistä oria silmiään siristäen. "Se ei ollut kunnolla pohkeiden välissä, joten seilasi esteiden välissä, ja olisi vaatinut vahvempaa ratsastusta alashyppyihin ja vettä kohden", Bex vastasi käyden pikaisesti mielessään läpi rataa, jolla oli Duffya pyörittänyt. "Se antoi kiitettävästi kiinni, joten siltä olisi varmasti voinut pyytää pidempääkin askelta esteiden välissä. Vaatihan se välillä vähän voimakkaampaa huomautusta kulkusuunnasta, mutta ei heittäytynyt kuuroksi, eikä roikkunut liian raskaana ohjalla, vaikka välillä kaatuikin etupainoiseksi", nainen jatkoi pohdintaansa. Hän kohautti harteitaan leveästi hymyillen.
"Ei mitään, mistä olisin huolissani, kunhan vähän tutustumme toisiimme." Ehkä hänen kuvansa oli hieman yltiöpositiivinen, mutta sen siitä sai kun esitti kysymyksen, joka muistutti häntä kovasti äidin tavasta kuulustella hänen jokaista ratkaisuaan ratsailla.

Halelta ei puuttunut optimismia. Charles tyytyi nyökkäämään. Hän olisi kutsunut hevosta vain idiootiksi, joten Halen analyysi kelpasi ja miehestä oli lupaavaa, että nainen suhtautui luupäähän niin positiivisesti. Mies oli varma, ettei ratsastaja voisi rakentaa oikeasti hyvää suhdetta hevoseen, jos ei pitänyt eläimestä.
"Hyvä kai niin. Winter osaa auttaa, mikäli ongelmia tulee, sillä hän tuntee hevosen erinomaisesti. Voisimme ottaa vielä vaativamman radan?" mies pakotti itsensä ehdottamaan. Javan pitäisi selvitä myös Intermediate ja Advanced -tason esteitä tarjoavasta punaisesta radasta, samoin kuin Halen. Winter voisi jättää sen halutessaan välistä.

Bex virnisti toispuoleisesti. Ainakaan Charles ei kyseenalaistanut hänen huomioitaan, toisin kuin äiti olisi tehnyt, joten kaipa hän oli läpäissyt testin. Hän silitti ruunikon täysiverisen kaulaa. Tällaista hevosta hän oli toivonut Twisteristä, mutta no, se ei ollut mennyt ihan niin. Elämä oli sentään järjestänyt hänelle mahdollisuuden ratsastaa Javaa ja Duffya, joten huonomminkin olisi voinut olla. Todella paljon huonommin.
"Tämä selvä. Kyselen paljon jos tarvetta ilmenee", hän nauroi ja kannusti Javan liikkeelle. Hän ei ollut varma kuvitteliko vain, vai pyöräyttikö hevosten hoitaja todella silmiään kimon orin selässä vastaukseksi moiseen kommenttiin, mutta ihan miten vain. "Mielellään. Se on hurmaava rata", hän virnisti olkansa yli ja käänsi reippaasti askeltavaa täysiveristä, sillä rata ei alkaisi jokilaakson pohjilta. Bex kevensi istuntaansa Javan kiivetessä loivaa nurmirinnettä ylös ja rapsutteli hevosen kaulaa. Se oli varsin mukava ratsu. Zoe jättäytyi joukon hännille pohtien parasta toimintatapaa. Ehkä hän voisi viedä Duffyn uudestaan helpolle radalle, niin ori ei jäisi aivan ilman tekemistä muiden pitäessä hauskaa. Korkeammille ja haastavammille esteille hän ei kierroksilla käyvän luupään kanssa lähtisi, se olisi selvä. Kukaan ei tahtoisi todistaa sitä katastrofia.

Paddy askelsi sivuttain korvat kääntyillen, ja kun mies ohjasi sen kohti punaisen radan alkua, ruunan korvat kohosivat toiveikkaina pystyyn. Hevonen kiihdytti korskahtaen ja lennätti itsensä hiekkapohjaiselle radalle. Charles nousi kevyeen istuntaan ja antoi hevosen pidentää askeleensa neliin tietäen, että Paddy sovittaisi ne vaivatta tuttujen esteiden väliin. Ruuna ylitti vaativat esteet epäröimättä. Mies saattoi hetken nauttia jälleen lentämisen tunteesta ja adrenaliinista veressään. Hevosen tasainen hengitys, hänen oma pulssinsa ja vastaan lyövä viima muistuttivat melkein kipeästi menneistä. Hevonen sukelsi alas jokilaaksoon ja laskeutui banketilta sulavalla askeleella. Se hyppäsi jokeen, ylitti vedessä olevan tarkkuusesteen täsmällisesti, hyppäsi ylös vastakkaisen rinteen banketille ja jatkoi ylös derbykentälle, minne mies pidätteli vastahakoisesti energisen, kiivaasti askeltavan hevosen odottamaan toisia ratsastajia. Kellon vilkaisu kertoi, että hyppäämisen täytyi riittää tältä päivältä.

Bex pyöritti Javaa hetken ympyrällä, ennenkö nosti vaivattomasti pyörivän laukan ja suunnisti polulle kadonneen ratsukon perään. Täysiverinen pysyi yhtä hyvin kuulolla kuin jokilaaksossakin, eikä vaatinut suuria pidätteitä kootakseen itsensä ennen lähestymisiä. Ruuna tuntui varsin mukavalta ratsastettavalta vaativammallakin radalla, vaikka hän joutuikin laittamaan enemmän likoon saadakseen epäluuloisen hevosen yli kapeista esteistä. Haasteet tekivät kenttäratsastuksesta sen arvoista - tai oikeastaan sama päti kaikkeen elämässä. Jos asiat sujuivat kuin itsestään, kävi puuha pian tylsäksi. Aina piti olla haasteita, mahdollisuus kurkottaa korkeammalle ja joskus epäonnistua. Tällä kertaa niin ei käynyt, sillä he selvittivät haastavan radan vain muutamalla virheellä, jotka Bex laittoi sen piikkiin, ettei tuntenut ratsuaan.
Duffy ei ollut lainkaan tyytyväinen siihen, että joutui helpommalle radalle kavereiden päästessä tekemään kunnolla töitä, ja Zoe sai tuntea sen nahoissaan neuvotellessaan hevosen vauhdista jokaisen esteen välissä. Kuuma ratsu viskoi päätään ja taisteli pidätteitä vastaan vahvana vielä silloinkin, kun he suunnistivat derbykentälle odottelemaan muita. Lyhyt vihreä rata ei ollut tosiaankaan kuluttanut orin energiaa, vaan Duffy tanssi kärsimättömänä ympyrää, kunnes nainen laittoi hevosen töihin laukkataivutusten muodossa. Kuuma luupäinen ratsu ei olisi malttanut keskittyä työntekoon pälyillessään kavereitaan ja laittaessaan ratsastajalleen kampoihin kaikessa missä vaan saattoi, mutta Paddyn ja hetkeä myöhemmin Javan ilmestyminen näköpiiriin rauhoitti oria edes aavistuksen. Lyhyemmästä ja kevyemmästä suorituksestaan huolimatta Duffy hengitti varsin raskaasti - sitä se tuppasi teettämään, kun taisteli ratsastajan kanssa jatkuvasti -, ja Zoe sai tehdä parhaansa myötäilläkseen rennosti hevosen teräviä sivuaskelia. Hän olisi paljon mieluummin puristanut satulan polvitoppauksia tiukasti polvillaan ja upottanut kätensä valkeaan harjaan pysyäkseen selässä, mutta se ei olisi ratsastamista vaan matkustamista.
"Sepäs oli piristävää", Bex nauroi antaessaan Javan ravata muiden hevosten luokse. "Kyllä Java hypätä osaa." Hän ei epäillyt lainkaan etteikö voisi vaivattomasti pitää molemmista ratsuistaan. Hevoset olivat hurmaavia persoonia kumpainenkin ja oli vaikea kuvitella, miksi kukaan ei tulisi toimeen ratsujen kanssa.

"Mukava kuulla", Charles kommentoi Bexin analyysiä täysiverisen hyppykyvystä. Hevosen kisarekisteri toki kertoi sen, mutta mies ei ollut ollut järin vaikuttunut ensimmäisen taidonnäytteen kielloista ja venkoilusta. Paddy puhalsi terävästi ja askelsi sivuun pää kenossa kuin viestittäen ratsastajalle, että oli aika jatkaa matkaa. Mies nyökkäsi kohti nummipolkua ja päästi kimon raville.
"Kuinka Duffy käyttäytyi?" hän kysyi olkansa yli.

Bex kevensi rytmikkäästi täysiverisen askelissa pudottautuessaan letkan viimeiseksi, jotta voisi ketään häiritsemättä kokeilla hevosta niin askelpituuden muutoksilla kuin temponlisäyksillä, sekä erinäisillä pohkeenväistöillä ja muutaman askeleen taivutuksilla.
"Oli oma hurmaava itsensä", Zoe vastasi suupieli nykien sanojen sarkasmin voimasta. "Duffyn mielestä olimme aivan liian hitaita." Se oli varsin lievä ilmaus hevosen mielenilmauksille, mutta ei herra Edgerly varmasti sen enempää tietoa kaivannut voidakseen kuvitella luupäisen orin mielenliikkeitä. Nainen silitti orin lihaksikasta kaulaa puolipidätteiden lomassa ja yritti houkutella hevosta enemmän takaosansa päälle. Duffyn mielestä junamainen puskeminen eteen oli nyt muodissa.
"Paddy näyttää nauttineen täysin rinnoin radasta", nainen huomioi lämmöllä. Upean kilpauran tehnyt hevonen ansaitsi mielenvirkistystä maastoesteiden muodossa aina silloin tällöin.

Charles nauroi Zoen vastaukselle ja katsahti hevosta satulassa kääntyen.
"En ylläty. Mutta kai pitäisi vain olla kiitollinen eteenpäinpyrkimyksestä," mies huoahti ja kevensi Paddyn ison askeleen selvässä rytmissä. Ruuna painoi kokeillen kuolaimelle kuin hakien lupaa kiihdyttää ja esiintyi olemattomalle yleisölle tuulisella nummella, edelleen kiihdyksissä mahdollisuudesta revitellä.
"Totta. Voisit tuoda sen useammin hyppäämään. Se selvästi nauttii siitä edelleen", Charles pohti.

"Kaipa", Zoe vastasi vilkaisten epäluuloisena orin hörössä olevia korvia. Hänelle olisi riittänyt hieman vähäisempi eteenpäinpyrkimys, sillä juuri nyt kimo ori roikkui koko painollaan ohjalla, eikä hän ollut aivan riittävän vahva kannattelemaan hevosen päätä koko matkaa. Nainen istui syvälle satulaan ja ratsasti ruunaa kouluvalmennuksista tutuilla harjoituksilla paremmin takaosansa päälle, jotta pää nousisi ylemmäs ryntäiltä liiankin syvästä muodosta.
"Mikäli niin tahdotte, herra Edgerly", nainen myöntyi lievää vastahakoisuutta sanoissaan. Paddy tuskin riemastuisi pelkästä helposta radasta, mutta hän ei luottanut omiin taitoihinsa riittämiin tuodakseen korvaamattoman arvokkaan ratsun haastavammille esteille ratana. Yksittäisinä esteinä jokilaaksossa kenties, kun hän voisi arvioida jokaisen esteen vaikeustason erikseen ja rakentaa ratansa niin, ettei yksikään lähestyminen voisi vahingossakaan tuottaa ongelmia.

Mies vilkaisi uudelleen olkansa yli. Winter vaikutti aina vastahakoiselta, kun oli kyse esteistä.
"Mutta mikäli koet ajatuksen epämukavaksi, ehkä Hale voi hypätä myös Paddyllä?" Charles pohti sysäten syrjään epäluulon. Hale selvisi hienosti kahden toisen hevosen kanssa. Hale pärjäisi myös Paddyn kanssa.

Zoe kurtisti kulmiaan ja vilkaisi olkansa yli viimeisenä tulevaa ratsukkoa. Hän ei mielellään olisi laskenut Bexiä edes näköetäisyydelle Paddysta. Mihin hän luottaisi enemmän: omiin taitoihinsa, joiden rajat tunsi, vai vieraaseen ratsastajaan, joka muistutti uhmaikäistä lasta kuvitellessaan pystyvänsä mihin tahansa?
"Varmistan että Paddy pääsee maastoesteille tavalla tai toisella", nainen tyytyi vastaamaan työnantajalleen. Selvää olisi, ettei Bex pääsisi ruunan lähellekään ilman että hän tarkkailisi jokaista liikahdusta jonka nainen ja hevonen tekisivät, mutta nähtäväksi jäisi, kuka ratsastaisi Paddyn läpi maastoesteradan, josta ruuna selviäisi varmasti ilman ratsastajaakin täysin ongelmitta.

"Hyvä", Charles vastasi ja irroitti oikean kätensä ohjista viitaten kohti sivummalla olevaan, massiiviseen kulmaesteeseen. Mies nosti laukan päätään heittävällä ruunalla ja kaarsi sen kohti estettä. Paddy veti jalat alleen ja ylitti esteen voimakkaalla hypyllä protestoiden sitten pidätteitä terävin korskahduksin ja sivuttaisin askelin. Mies taputti sen kaulaa hellästi.
"Kaipaatko enemmän haasteita?" hän kysyi hevoselta ja pyysi sitä päättäväisesti jatkamaan ravissa.
"Hale, oletko jo käynyt O'Connorin valmennuksissa?"

Zoe pidätteli Duffya, vaikka siitä uhkaisikin tulla kädenvääntöä, kun ori olisi tahtonut seurata tutun ruunan perässä kulmaesteelle. Hän piteli hevosen polulla ravissa välittämättä hevosen protesteista. Hän ei tahtoisi jäädä neuvottelemaan ruunan kanssa esteen ylittämisestä, kun hevonen päättäisi yllättäen ettei tahtonutkaan hypätä kulman yli. Bex sen sijaan leiskautti Javan kanssa komeasti yli kulmasta, joskin ratsasti hevosen kauemmas kulman terävästä kärjestä kuin olisi ollut aivan välttämätöntä. Hän ei aikonut antaa täysiverisen kiertää esteitä uudestaan, joten parempi ratsastaa hieman liian varovaisesti kuin huolimattomasti.
"Nimi on tuttu. Kömpelö irkkunainen? Kävin joskus ikuisuus sitten", hän pohdiskeli ääneen muistellessaan harvoja valmennuskertojaan Rosings Parkissa. Nainen ei malttaisi odottaa että pääsisi valmennuksiin hienoilla kilpahevosilla, joita hänen ratsastettavakseen oli suotu. Duffy laittaisi varmasti parastaan niin suuren yleisön edessä kuin mitä valmennus tarjoaisi. Saisikohan hän taivuteltua Paddyn ratsukseen joksikin kerraksi? Siitä riittäisi kertomista vielä siinäkin vaiheessa, kun hän istuisi kiikkutuolissa vanhainkodin pihalla. Yksi vilkaisu Duffya ratsastavan naisen selkään hiljensi moiset haaveet. Jos hän nyt ensin saisi edes rapsuttaa ruunaa ilman reikiä selkään poraavaa tuijotusta hoitajalta.
"Hänkö on valmentanut hevosia tähän asti?" Hän epäili Zoen maininneen asiasta jo, mutta hänen keskittymisensä oli ollut tärkeämmissä asioissa silloin - kuten siinä, että hän pääsisi kilpailemaan toinen toistaan hienommilla hevosilla.

'Kömpelö irkkunainen' ei varsinaisesti ollut Charlesin suosima kuvaus, ja mies loi Bexiin viileän, merkitsevän katseen.
"O'Connor sekä ratsuttaa että valmentaa hevosiani, ja luotan hänen asiantuntemukseensa. Olet tervetullut osallistumaan niin moniin valmennuksiin kuin ehdit, minun kustannuksellani, luonnollisesti."

Bex vain virnisti takaisin, vaikka tiedostikin miehen katseen. Hän oli tottunut moisiin, mikä taisi olla hyvä, kun Zoekin tykkäsi suoda niitä hänelle. Eihän hän ollut mitään pahaa sanonut, palauttanut vain mieleensä kenestä tässä taas puhuttiinkaan. Kömpelö irkkunainen oli osuvin kuvaus, johon hän saattoi nimen mielessään yhdistää.
"Loistavaa. Hän siis varmasti tuntee hevoset heti teidän jälkeenne parhaiten", nainen pohti. "Käymme hevosten ehdoilla valmentautumassa", hän vakuutti vielä. Tarjous oli kieltämättä upea, käydä nyt valmennuksissa ahkerasti kehittymässä niin itse kuin yhdessä ratsukkona. Äkkiäkös he pääsisivät kilpakentille tiiviinä parivaljakkona niin Duffyn kuin Javan kanssa.

"Olen myös järjestänyt sinulle luvan ratsastaa Dianaa pari kertaa viikossa. Se on Burken kilpailema hevonen, jonka olen ostamassa itselleni", Charles vastasi. Hän ostaisi tamman, vaikka hänen äitinsä jaksoikin vastustaa.
"Se on kilpaillut neljässä tähdessä tämän kauden - varsin menestyksekkäästi - ja menestyksen kannalta on parempi, että hevonen on sinulle tuttu jo ennen kuin alat virallisesti ratsastaa sitä." Burke ei tietenkään ollut tästäkään järjestelystä kovin innoissaan.

"Selvä, kyllähän se saadaan aikatauluihin sopimaan", nainen vakuutti naurahtaen. Hänellä ei muuta olisikaan kuin aikaa, vaikka hän tekisi kaiken itse. Ja jos jonakin päivänä tunnit meinaisivat loppua kesken, no, sitähän varten oli hevosenhoitaja, eikö? Niin hän oli ainakin Jamien ja Mayben kertomuksista päätellyt. Sai apua ratsujen lämmittelyyn ja maastoiluihin, jos itse ei revennyt jokaiseen paikkaan.
"Diana… Heeetkinen, se kimo timanttitamma? Dipped in Diamonds tai jotain sinnepäin?" Bex kysyi yksityiskohtien alkaessa muodostaa selkeämpää kokonaiskuvaa. Olihan Edgerlyillä menestyneitä hevosia, mutta tuskinpa montaa niin loisteliasta neljän tähden kilparatsua kuin tamma, jonka hän muisti etäisesti kisavideolta, jonka parissa oli viettänyt jonkin kesäisen yön. Hän saattoi vain kuvitella nykyisen ratsastajan ja tallin valmentajan riemun, kun Charles oli mennyt ehdottamaan tällaista järjestelyä. Hän tosin epäili lyhyenkin tuntemisen jälkeen, ettei Charles paljoa ehdotellut.

"Juuri se. Dipped in Diamonds. Tunnetko hevosen?" Charles kysyi itsekseen hienovaraisesti hykerrellen. Siinä oli laadukas eläin.
"Se on äitini kasvatteja, ja minun entisen kenttäratsuni jälkeläisiä."

"Olen kiinnittänyt siihen huomiota katsoessani kisoja. Todella lupaava hevonen, erityisesti kun ottaa huomioon ettei se ole vielä vanhaa nähnytkään", Bex kertoi edes yrittämättä hillitä innostustaan. Diana ei ollut Paddy, mutta hän pääsisi edes yhden neljän tähden ratsun selkään viikottain. Ties vaikka jossakin vaiheessa Diana olisi yhtä menestynyt kuin karismaattinen ruuna.
"Se on selkeästi voittanut geenilotossa", nainen virnisti. Edgerlyillä tuskin edes oli huonoja hevosia omistuksessaan, eivätkä he varmasti menisi sellaista käyttämään kasvatustoiminnassaan. "Tutustun mielelläni Dianaan." Vaikka se olisi sitten viimeinen naula arkkuun, johon voisi haudata kaikenlaisen kohteliaan ja ystävällisen kanssakäymisen Burken kanssa.

"Mukava kuulla", mies vastasi. Hän halusi hevosen, ja Charles oli tottunut saamaan mitä halusi. Hänen äitinsä luulisi tietävän sen. Mies rapsutti Paddyn harjantyveä ja antoi ruunan kiivetä jyrkkää piennarta ylös hiljaiselle hiekkatielle, joka johti Thackerray Farmille. He voisivat hyvin laukata tien mitan. Kun kaikki ratsukot olivat päässeet ylös nummelta, Charles nosti Paddyllä laukan ja nojautui ruunan kaulalle antaen sen venyttää askeltaan.

Bex ei voinut kuin pohtia, miksei ollut tehnyt tätä jo aiemmin; kysellyt hevosia ympäri kyliä ja esittänyt olevansa ammattilaisratsastaja vedotessaan tuloksiinsa Bubblesin kanssa. Hän oli saanut kaksi oikein hauskaa poikaa kilpakavereikseen ja luvan ratsastaa yhtä Britannian lupaavimmista kenttäratsuista pari kertaa viikossa. Siinä oli jo monta hyvää syytä leveälle hymylle, joka ei haihtunut kun hän siirsi Javan laukkaan Paddyn perässä. Täysiverinen venyi vaivattomasti eteen pysytellen Paddyn tahdissa ilman suuria ongelmia, ja vilkaisu olan yli kertoi, ettei Duffy ollut kaukana takana, joskin ori roikkui jälleen raskaana ohjalla, mikä sai ratsastajan huulet puristumaan tiukaksi viivaksi. Zoe ei jäisi kaipaamaan ylikierroksilla käyvän orin kanssa maastoilua, mutta pitäisi kyllä kiinni pitkistä ravilenkeistä kynsin ja hampain. Bexin luulisi voivan joustaa sen verran. Onneksi hänelle jäisi sentään Paddy, jota lelliä piloille hellyydellä ja huomiolla. Sitä punapää ei voisi häneltä viedä, jos nyt edes oli tullut jäädäkseen. Mustahiuksinen nainen tuijotti tuimasti kypäränsä lipan alta edellämenevän ratsastajan selkää. Hän ei luottanut Bexiin enempää kuin luotti lapseen, jolle oli juotettu viisi espressoa suklaalevyn ohella.

Paddy hidasti vastahakoisesti ravin kautta käyntiin, kun tie lähestyi loppuaan. Charles vilkaisi haikeasti kelloaan, kun käänsi hevosen maantien laitaan. He - tai hän - palaisivat tallille, sillä työt kutsuivat. Naiset voisivat toki jatkaakin maastoa, mutta miehellä oli tunne, ettei Winter ollut kovin kiintynyt Haleen. Se oli luultavasti vain hyvä, sillä hevosenhoitajan skeptisyys varmastikin pitäisi huolta hevosten hyvinvoinnista. Ruuna kääntyi tallille johtavaa tietä reunustavalle ratsastuspolulle, ja Charles tunsi hyvän tuulensa hiipuvan. Mies setvi valkoisia, paksuja jouhia ja vilkaisi ratsukkoja takanaan.
"Mikäli haluatte, olette tervetulleita jatkamaan lenkkiä", hän tarjosi.

Java kuunteli pidätteitä hetkeäkään hangoittelematta, mutta Duffy laittoi vastaan tyylikkäästi, kunnes oli jyrätä pienemmän täysiverisen jalkoihinsa. Läheisiin tunnelmiin ratsastuskoulun letkoissa tottunut Bex vain vilkaisi huvittuneena kosketusetäisyydelle ilmaantunutta suurta hevosenpäätä ja virnisti leveästi turhautuneelle ratsastajalle. Duffy pudottautui pienen taistelun jälkeen takaisin letkan viimeiseksi ja Zoe saattoi hengittää helpommin, kun ori kulki suorana kohti tallia.
"Kokeilisin mieluummin Javaa vielä kentällä, niin saan paremman käsityksen siitä miten se toimii", Bex ehdotti vilkaisten olkansa yli Zoea vastalausetta odottaen. Zoe kohautti harteitaan, sillä ei erityisemmin unelmoinut maastolenkin jatkamisesta Bexin kanssa ylikierroksilla käyvää luupäätä ratsastaen. Mieluummin hän siirtyisi talliin, jäähdyttelisi Duffyn huolella ja varmistaisi, että hevonen pääsisi vielä uudestaan liikkeelle mikäli olisi täynnä energiaa iltapäivälläkin. Ehkä hän voisi ujuttaa orin O'Connorin vastuulle - ja jos hän saisi istutettua keskittymishäiriöisen pikkunaisen katsomoon seuraamaan kouluratsastajan työskentelyä orin kanssa, vielä parempi.
"Pidän huolta, että pysytte ajan tasalla hevosianne koskevista asioista, herra Edgerly", Zoe lupasi suoden merkitsevän vilkaisun Bexin selälle. Hän raportoisi ratsastajan puuhista enemmän kuin hevosista, ellei ihmettä tapahtuisi. "Ja keskustelen tallimestarin kanssa, josko hänellä olisi vielä jotakin, millä auttaa Javaa kotiutumaan tänne nopeammin." Jos hevosen hermostus nyt johtui muutosta eikä ollut vain osa epäileväistä luonnetta. No, sen näkisi ajan kanssa. Kamirille puhuminen ei kuitenkaan haittaisi ketään.

"Hyvä on, ja kiitos, Winter", Charles vastasi johdattaen jonoa kohti tallialuetta.
"Winter, ottaisitko Paddyllä vaativan koulutreenin illalla. Luulen, että se kaipaa lisää haasteita", mies lisäsi.

"Totta kai, herra Edgerly", nainen vakuutti. Sen hän tekisi ilolla. Paddyn kanssa oli kerrassaan upeaa treenata koulua silloin, kun ruuna ei stressannut turhia. Hän nauttisi joka hetkestä ruunan selässä, kun saisi luvan kanssa tehdä parhaansa tavoitellakseen hevosen osaamisen rajoja. Hän pidätti Duffya orin pyrkiessä jälleen turhan lähelle Javaa, jonka kärsivällisyyttä ja sietokykyä Zoe ei tahtonut tämän enempää koetella ja vilkaisi kaiholla Paddya. No, ilta tulisi nopeasti kun olisi jotakin mitä odottaa. Sitä ennen hän käyttäisi mielellään aikansa siihen, että vahtisi Bexin puuhia suurennuslasin kera.

"Yritän ehtiä pohjoiseen uudelleen ensi viikonloppuna. Siihen saakka, olen tavoitettavissa puhelimella", mies huokasi vain aavistuksen surumieliseen sävyyn. Halen löytyminen oli mielenkiintoista, ja Charles tunsi halua ostaa useampiakin hevosia. Jos hän ei ehtisi enää itse kilpailla, hän voisi kuitenkin omistaa monen monta kilpailevaa hevosta. Hän voisi seurata niiden nousua huipulle.
Paddy seisahtui huoahtaen tallipihalle, ja Charles pudottautui satulasta taputtaen hevosen kaulaa. Se seurasi miestä sisään ja asettui pesukarsinaan vain aavistuksen turhautuneena. Valitan, ukkohyvä, mies totesi ruunalle purkaessaan sitä varusteista. Hän oli mennyt sotkemaan itsensä perinpohjaisesti politiikkaan.

"Selvä", Bex vastasi reippaasti koettuaan jääneensä ulos keskustelusta aivan liian pitkäksi aikaa. Zoe pyöräytti silmiään huokaus huulille tukahtuen. Hän voisi yhtä hyvin lisätä työnimikkeeseensä lastenvahdin tätä menoa. Hän pitäisi huolta, että herra Edgerly saisi tutut raportit hevosistaan pitkin viikkoa, ja ujuttaisi mukaan tietoa ratsastajastakin. Toivottavasti hän ei joutuisi soittamaan miehelle - yleensä puhelimeen tarvitsi turvautua vain silloin, kun tieto oli saatava perille sillä sekunnilla, eivätkä ne tilanteet tuntuneet olevan koskaan kovinkaan iloisia. Zoe pysäytti Duffyn ja heilautti itsensä alas edelleen tanssahtelevan orin selästä, mutta Bexin suunnatessa pääkentälle Javan kera, seurasi nainen huokaisten perässä. Kai hän voisi talutella Duffya sen hetken, että näkisi, mitä ratsastaja oikein aikoi, ennenkö veisi orin sisään. Ei herra Edgerly varmasti ollut naista sokkona palkannut, mutta hän ei luottaisi hippusenkaan vertaa ilmaisiksi. Bexin olisi ansaittava luottamus askel askeleelta ja juuri nyt tie näytti varsin mäkiseltä ja kiviseltä. Nainen huokaisi rapsutellessaan Duffyn kaulaa orin tanssahdellessa hänen rinnallaan ympäri kenttää, jolla Bex työskenteli ruunikon ratsun kanssa käynnissä, käyden systemaattisesti läpi liikettä toisensa perään, kun haki hevosta kuulolle ja testaili, miten Java reagoi mihinkin pyyntöön. Ehkä tästä ei tulisi aivan katastrofia. Zoe ei kuitenkaan suostunut uskomaan moiseen. Parempi varautua pahimpaan, niin mikään ei voisi tulla yllätyksenä.

Lauantai 30. heinäkuuta 2016, iltapäivä - Newcastlen rannikolla

Newcastlen rannikko erottui kumpuilevana kaistaleena horisontissa. Moderni, valkoinen purjevene lensi sinisten, kuohuvien aaltojen yli kiihtyvällä vauhdilla, kun voimakas merituuli puski veneen massiivisia purjeita. Se tarttui peräsimen vieressä istuvan miehen valkeisiin hiuksiin ja tempoili laivastonsinistä, säänpitävää takkia. Charles katseli tummien pilottilasien läpi pilvien lomasta paistavan auringon välkettä Pohjanmerellä ja nautti mahdollisuudesta hengittää. Hän halusi ravistaa Lontoossa sijaitsevan elämänsä pois harteiltaan edes päiväksi, ja koska hänen uusin hevosensa oli osoittautunut täydeksi katastrofiksi, myöskään tallilla vietetty aamupäivä ei varsinaisesti ollut osoittautunut rentouttavaksi. Siihen oli syy, miksi hetken mielijohteesta tehdyistä ostoksista varoiteltiin. Niinpä mies pani toivonsa iltapäiväänsä.
Hän oli kutsunut Rachael Wilkinsonin kanssaan purjehtimaan. Hän oli tavannut naisen kesäkuussa ja viihtynyt hyvin harvinaisen älykkään ja ansioituneen ohjelmistosuunnittelijan kanssa. Charles oli joutunut myös toteamaan, ettei hänellä ollut pohjoisessa montaa ihmistä, joiden kanssa hän olisi voinut tai halunnut viettää aikaa, joten kutsun hyväksyminen oli helpotus. Mies oli vuokrannut purjeveneen, tilannut yltäkylläisen evästarjoilun ja hakenut naisen sitten täsmällisesti sovittuna aikana satamaan. Kun rannikko jäi taakse ja tuuli sai veneen lentämään, mies saattoi vihdoin rentoutua.
"Käytkö usein merellä?" mies tiedusteli Rachaelilta luovien venettä aallonharjojen lomasta.

Tiukasti letitetystä kampauksesta huolimatta Rachael oli joutunut toteamaan, etteivät luonnonvaaleat hiukset tahtoneet pysytellä täysin poissa hänen näköpiiristään merituulen houkutellessa hiuskiekuroita karkuteille lettikampauksen kätköistä. No, ainakin hän näki auringossa kimmeltävän meren eikä ollut vaarassa tukehtua hiuksiinsa, joten kaipa se oli laskettava voitoksi. Hiljainen, tietokoneen ääressä vietetty aamupäivä oli ehdottomasti kaivannut piristystä, vaikka hän olisikin voinut uppoutua sörkkimäänsä koodiin vuorokausiksi kerrallaan. Hänen ei ollut tarvinnut kauaa epäröidä vastatessaan myöntävästi. Tarjosihan se paitsi mahdollisuuden viettää aikaa mielenkiintoisessa seurassa, myös päästä merelle ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen. Hän suuntasi toispuoleisen, vinon hymyn miehelle vaivautumatta kohottamaan tummia Ray Banin laseja silmiltään.
"En", hän vastasi suoraan. "Olen viimeksi ollut merellä yli vuosikymmen sitten." Se oli sääli, sillä meri oli kerrassaan kiehtova. Nainen vilkaisi merkitsevästi purjeveneen kapteeniksi itsensä ylentänyttä miestä.
"Sinulle tämä taitaa olla tuttua puuhaa?" Ainakin mies näytti olevan kotonaan peräsimen parissa, eikä joutunut haparoimaan jokaista liikettään. Hän ei edes harkitsisi liikkumista ennenkö veneen kulku rauhoittuisi, tai hän päätyisi kasvoilleen purjeveneen pohjalle. Suolainen meri-ilma tuntui herättävän tehokkaammin kuin pannullinen kahvia, mikä ei sinällään yllättänyt. Hän oli onnistunut kehittämään niin korkean toleranssin kofeiinille, että kahvin kittaaminen oli nykyään enemmän tapa kuin varsinainen keino ravistella mieltä hereille.

Charles tarjosi naiselle hymynhäiveen ja yritti olla iskemättä venettä suoraan aaltoihin. Iltapäivä kääntyisi vielä ikäväksi, jos purjehdukseen kai tottumaton Rachael päätyisi merisairaaksi.
"Suhteellisen. Olen purjehtinut lapsesta", mies vastasi tarkkaillen merta. Hän oli yksin ollessaan ehkä vastuutonkin veneen ruorissa, sillä janosi vauhtia, adrenaliinia ja lentämisen tunnetta. Nyt tavoitteena olisi miellyttävä, tarpeeksi tasainen ja ehdottomasti turvallinen retki.
"Pohjanmeri on toki kotoisa, mutta suosittelisin purjehdukseen Tyynen meren saaristoja." Turkoosit laguunit, asumattomat paratiisisaaret ja loputon, usein herkullisen hurjilla aalloilla varustettu valtameri antoivat harrastuksesta hyvin erilaisen kokemuksen kuin Newcastlen rannikko.

Hänen oli vaikea kuvitella purjevenettä sopimaan omaan lapsuuteensa, mutta eipä sinne ollut moni muukaan asia sopinut - edes hän itse. Charlesin elämään purjevene oli helpompi sovittaa, niin lapsena kuin aikuisenakin.
"Mikäpä ei olisi paremmin siellä", Rachael hymähti kuivasti. Hänen oli aina ollut tarkoitus käydä katsomassa maailmaa, mutta jotenkin hän keksi hyvän syyn kerran toisensa jälkeen jättää kaikki Englannin ulkopuolelle suuntautuvat lomamatkat pitämättä. Mitäpä hän paratiisisaarilla tekisi, ellei raahaisi tietokonettaan mukaan ja sen jälkeen olisikin ihan sama, olisiko ympärillä turkoosiin mereen laskeva valkoinen hiekkaranta vai sateinen, harmaa Hexham.
"Mutta et voi väittää, etteikö Newcastle näyttäisi erilaiselta täältä", nainen lisäsi huvittuneena. Kaukaisuudessa näkyvä rannikko oli suorastaan hurmaava. Ei ihme, että äkkisuoraan mereen putoavista nummista oli tehty postikortteja vuosikymmenet.

"Ei, en voi", Charles myönsi. Kaikki oli paremmin mereltä katsottuna, ja paratiisisaaret olivat tavattoman viehättäviä, mutta vain lomana. Mies oli tulla hulluksi, jos eristi itsensä syrjäseuduille liian pitkäksi ajaksi.
"Viihdytkö rannalla tai uimassa?" mies tiedusteli ja käsitteli kookasta purjetta tottunein ottein kääntäen veneen kulkemaan rannan suuntaisesti.

Rachael katseli aaltoilevaa merta nauttien vapauden tunteesta, jonka purjehtiminen toi. Ehkä siinä oli selitys sille, miksi niin monet rikkaat nauttivat merelle lähtemisestä. Jos oli varaa omistaa oma vene, mikäpä siinä.
"Viihdyn rannalla silloin kun on pilvistä. En ole koskaan ymmärtänyt auringonpalvonnan perään ja moinen sää tekee rannoista kaikkea muuta kuin rauhallisia", Rachael virnisti vinosti. "Mutta uiminen on mukavaa oli sää mikä tahansa."

"Onko?" Charles kohotti huvittuneena kulmiaan.
"Et hätkähdä kylmää vettä?"

"Kylmyys on vain asennekysymys", Rachael vastasi huuliaan huvittuneesti mutristaen. Ei, hän ei hätkähtänyt kylmää vettä. Hän oli tottunut kulkemaan öitä kaatosateen läpimäräksi kastelemana suojaisasta paikasta toiseen. Siihen verrattuna pulahdus vilpoisassa vedessä ei tuntunut pahaltakaan.
"Mutta ei kai kukaan hullu tahdo jäädä kylmään veteen pulikoimaan. Kyllähän siellä käy kastautumassa, mutta pidemmät uintiretket sopii säästää lämpimämpään säähän."

"Se on hyvä", mies vastasi kulmiaan kurtistaen ja lisäsi juuri ajoissa, "sillä olen pahoillani." Harvinaisen voimakas aalto iski vasten veneen keulaa ja heitti valossa valkoisina hohtavat pärskeet matkustajien päälle. Charles ravisteli vettä hiuksistaan ja kuivasi aurinkolasit takinhelmaansa, ennen kuin nosti ne takaisin silmilleen.

Rachael käänsi kasvonsa suojaan pahimmilta pärskeiltä, mutta tunsi vilpoisan veden valuvan pisaroina pitkin niskaa ja sujahtavan takinkauluksesta selän puolelle.
"Et ole vastuussa meren tekemisistä, sentään", nainen naurahti vastaukseksi ja räpytteli silmiään yllättävässä kirkkaudessa, kun riisui aurinkolasinsa kuivatakseen kimaltelevat vesipisarat muovisankaisten wayfarerien tummista linsseistä.
"En olettanut, että merellä voisi selvitä täysin kuivana." Kuivan huumorintajunsa hän voisi sentään säilyttää, mutta se taisikin olla ainoa asia, joka ei kastuisi purjeveneen halkoessa aaltoja.

Ikänsä purjehtinut mies voisi kuitenkin yrittää välttää seuralaisensa kastelemista. Charles seurasi kiinteämmin aallokkoa ja maisteli huulilleen jääneen meriveden suolaa.
"Millaisia suunnitelmia sinulla on viikonlopullesi kastumisen ohella?" mies kysyi sukaisten hiuksiaan pois otsalta.

"Jatkan saman projektin parissa, jonka luota sait minut nousemaan purjehtimista varten", nainen vastasi saatuaan aurinkolasit takaisin silmilleen. Meren välkehdintä oli liikaa hämärässä kirkkaan ruudun tuijottamiseen tottuneille silmille ilman tummien linssien tarjoamaa suojaa.
"Sinä viettänet viikonloppusi hevosten seurassa?"

Charles nyökkäili sallien itsensä vilkaista naista välillä. Hänen ei tulisi antaa huomionsa harhautua täysin Rachaeliin tai he kastuisivat vielä perinpohjaisesti.
"Kävin aamulla seuraamassa hevosteni ratsastusta ja viemässä vanhan kisaratsuni maastoon, mutta lähden huomiseksi takaisin Lontooseen", mies vastasi. Ja hän oli luullut olleensa ennen aikaavievissä töissä.
"Millaisen projektin parissa työskentelet? Oletko jo päässyt toteuttamaan dinosaurusta, josta puhuit edellisellä kerralla tavatessamme?"

"Siellä riittänee töitä tehtäväksi", Rachael kommentoi kuivasti. Hän oli tehnyt parhaansa pysytelläkseen erossa pahimmista lööppilehdistä, sillä ne tuntuivat maalailevan vuorotellen kuvaa maailmanlopusta ja oikotiestä onneen. Oli parempi lukea vain harvoja ja valittuja lehtiä, joilla saattoi edelleen sanoa olevan jonkinlaista tasoa mitä uutisiin tuli.
"En, dinosaurus on edelleen haavelistalla", nainen totesi. "Kävin vihdoin ohjelman kimppuun, jonka taisin luvata valmiiksi jo viime kevääksi. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, jos saan tämän vain toimimaan haluamallani tavalla. Alkuperäinen idea ohjelmasta on jo kummasti laajentunut joka suuntaan. Lupasin veljenvaimolleni ohjelman, jolla hän pystyisi vaivatta tallentamaan erinäiset maastoesteradat kaikkine huomioineen. Kuulemma hänen muistinsa ei enää ole yhtä terävä kuin nuorena, niin askelmäärät tuppaavat välillä menemään sekaisin", Rachael selitti. Ohjelmasta oli muodostunut varsinainen pähkinä purtavaksi, sillä hän joutui juoksuttamaan kaikki ideansa ohjelmoinnista mitään ymmärtämättömän Cassandran kautta, jotta tietäisi olisiko milloin mistäkin ominaisuudesta hyötyä ratsastajalle. Hän olisi osannut tehdä moisen ohjelman lenkkeilijälle helposti.

Mies hymyili.
"Sellainen ohjelma taitaisi kelvata yhdelle jos toisellekin kenttäratsastajalle."

"Sillä Cassandrakin on yrittänyt minua motivoida", Rachael virnisti. Hän oli kyllästynyt kuuntelemaan palopuheita siitä, miten moinen ohjelma helpottaisi lukuisten ratsastajien arkea ja toisi varmasti tekijälleenkin rahaa, jos ohjelman laittaisi yleiseen jakoon punnan tai kahden maksua vastaan. Hän ei ollut erityisemmin löytänyt intoaan ajattelemalla palkkaa, jonka voisi saada. Sen sijaan ohjelmoinnin mutkikkuus oli herättänyt koko jutun henkiin hänen mielessään. Nyt kun oli käynyt selväksi, ettei ohjelmaa saisi kyhättyä kasaan muutamassa tunnissa samalla kissoja ja koiria rapsutellen, alkoi koko juttu kiinnostaa huomattavan paljon enemmän.
"Vaan saa nyt nähdä. Ainakin se tarjoaa tervetulleita haasteita, kun joudun kokeilemaan aivan uusia keinoja päästäkseni haluamaani lopputulokseen." Oli kerrassaan tylsistyttävää tehdä kerrasta toiseen yhtä ja samaa asiaa. Tekniikka kehittyi jatkuvasti, ja hänen oli kehityttävä mukana.
"Sinullakaan ei taida olla haasteista pulaa."

"Voin kuvitella", Charles totesi arvostavaan sävyyn, kun Rachael kuvasi projektin haasteita. Hänkin nautti haasteista ja kunnioitti ihmisiä, jotka tekivät samoin.
"Ei, niistä ei ole pulaa", mies jatkoi huoahtaen. Maata pyörittivät idiootit, ja maailmaa hallitsivat terroristit ja ääriryhmät. Työ ei loppunut kesken.
"Oletko muuten käynyt ratsastamassa? Kerroit, että veljesi vaimolla on kenttähevosia."

Sen kuvan Rachaelkin oli saanut lehtiä lukiessaan ja nettikeskusteluja iltahuviksi tutkiessaan. Iso-Britannia ei ollut enää iso tai yhtenäinen, jos äänekkäitä ryhmittymiä netissä oli uskominen.
"Olenhan minä", hän kohotti kulmaansa. Hänen maastolenkkinsä tuskin kiinnostaisivat entistä olympiaurheilijaa, mutta itsepähän oli keskustelunaiheen valinnut. "Cassandran aika menisi kovin tiukalle kahden hevosen ja kolmen lapsen kanssa. Tarjoan auttavaa kättäni niinä päivinä, kun tunnit loppuvat kesken."

"Onko sinulla suosikkihevosta?" mies tiedusteli haluten sinnikkäästi unohtaa sekä työnsä että maailman onnettoman tilan edes yhdeksi iltapäiväksi.

"Riippuu täysin siitä, mitä on tarkoitus tehdä", Rachael myönsi kuivaa huvittuneisuutta äänessään. Hän vilkaisi miestä ennenkö antoi rannikon vetää jälleen puoleensa. "Arvostan vauhtia ja kylmää päätä. Kaikeksi onneksi veljen vaimon hevoset ovat molemmat varsin rauhallisia tapauksia, mitä nyt nuorempi pomppii välillä paikallaan kun jokin on niin hirvittävän jännittävää." Izzy oli yksi pölkkypää, mutta sitäkin rakkaampi sellaisenaan. Tamman pääkopassa paloi luontoystävällinen hehkulamppu kirkkaan spotlightin sijaan.

"Mitä siis teet mieluiten hevosten kanssa?" Charles jatkoi. Kuvailtu hevonen kuulosti hänen tuoreimmalta hankinnaltaan. Sing-Song Selkie oli lupaavista sukulinjoistaan huolimatta aivottoman oloinen tohelo.

"Maastoilen", vastaus tuli nopeasti. Hänestä ei ollut pyörimään kentällä ja hiomaan jotakin pikkujuttuja, joista Cassandra jaksoi intoilla. Ei ainakaan ilman, että nainen oli huutelemassa ohjeita. Hän nautti siitä kun sai olla hevosten kanssa. Ei sillä ollut suurta merkitystä, onnistuiko pohkeenväistö nyt suoralla hevosella vai ei.
"Siinä jos missä saa nauttia maaseudusta parhaimmillaan."

"Se on totta. Minäkin viihdyn maastossa. Nykyään yhä enemmissä määrin", mies lisäsi. Nyt, kun hänellä ei ollut enää painetta kisoihin valmentautumisesta, hän saattoi tehdä hevosen kanssa mitä halusi. Charles rakastaisi aina pikkutarkkaa, edistynyttä, haastavaa koulutreeniä samoin kuin maastoesteradan adrenaliinia, mutta pitkät, seikkailuhenkiset maastoretket Paddyn kanssa nousivat nopeasti listalla.

Rachael nyökkäsi. Maastoilu oli rentouttavaa ja innostavaa. Hän ei osannut pelätä vauhtia, kun sitä tarjoili tuttu ja luotettava ratsu venymällä lentävään neliin pehmeällä nummimaalla, mutta ei laittanut myöskään pahakseen pitkiä kävelylenkkejä, kun saattoi pyöritellä mielessään koodinpätkiä ja ihailla maisemia.
"En voi ymmärtää, miksi niin monet viihtyvät pelkästään aitojen sisäpuolella. Siinä tuntuu menevän niin monta mahdollisuutta hukkaan, kun ratsukot eivät uskaltaudu maastopoluille", Rachael pohti päätään pienesti pudistellen. Mitä naurettavaa pelleilyä moinen. Maastoilu oli virkistävää vaihtelua niin hevosille kuin ratsastajillekin.

"Suurin osa on luultavasti ihmisiä, jotka eivät usko hallitsevansa hevosiaan aitojen ulkopuolella", Charles kommentoi kuivasti. Hän ei arvostanut omia hevosiaan säikkyviä ratsastajia eikä myöskään niitä, jotka ylpeilivät kalliilla hankinnallaan ja yrittivät varjella sijoitustaan kieltämällä hevoselta hevoselle kuuluvan elämän.

"Muotoilen asian uudestaan; mitä he tekevät hevosensa selässä?" Rachael korjasi kuivasti. Niinpä niin. Hän ei ymmärtänyt, millaisia tumpeloita hevosten keskelle mahtui. Ei hänkään ollut mikään ammattilainen, mutta ei hän nyt sentään hevosta pelännyt heti kun kentän aidat jäivät taakse. Hän pysyi kaukana hevosista, joiden epäili olevan liikaa itselleen. Erittäin yksinkertaista ja ainakin tähän asti toimivaakin.

"Pettävät itseään", Charles vastasi. Samoin kuin suuri osa hänen kollegoistaan, joilla ei ollut aavistustakaan maan parhaasta tai työnsä pätevästä hoitamisesta.
"Olen onnellinen, että palkkaamani kilparatsastaja ei kuulu siihen kategoriaan." Ainakin Hale vei hevosia rohkeasti maastoon eikä säikkynyt niitä. Nähtäväksi jäisi olisiko naisen itsevarmuudella arvoa myös kisakentillä.

"Se tuntuu kuuluvan ihmiskunnan syvimpään olemukseen", Rachael huokaisi. Ihmiset pettivät itseään, toisiaan ja oikeastaan mitä tahansa. Eipä sillä, etteikö hänkin olisi syyllistynyt moiseen, jopa tavallista kirjaimellisemmalla tavalla. Sellaista se elämä välillä oli.
"Hyvä niin. Voiko siis olettaa, että No Cat Like That pääsee näyttämään kyntensä pian neljässäkin tähdessä?" Hyvä on, ehkä hän hieman leveili loistavalla muistillaan. Kai moinen oli silloin tällöin sallittua, kunhan sen teki ohimennen eikä niin, että toitotti talojen katolta muistavansa mitä tapahtui täsmälleen seitsemänsataa neljäkymmentä kolme päivää aiemmin.

"Mikäli kaikki sujuu suunnitelmien mukaan", Charles vastasi. Ja Hale ei osoittautuisi yhtä suureksi pettymykseksi kuin Selkie.
"Hankin myös pari hevosta lisää, ja tarkoituksena on ostaa myös äidilleni kuuluva neljän tähden kenttäratsu."

Hänen teki mieli huomauttaa ettei monikaan asia ollut sujunut suunnitelmien mukaan viimeaikoina koko maan tasolla, joten paljonko toivoa yhdelle hevoselle saattoi olla, mutta puri kieltään. Ei ollut Charlesin vika, että maa oli täynnä idiootteja, joita saattoi johdattaa paikasta toiseen yhtä vaivattomasti kuin lammaslaumaa, kunhan vain hankki sopivat paimenkoirat.
"Joten omistat nykyään neljä hevosta ja havittelet viidettä?" Hän varmisti painaen tiedon visusti mieleensä. Tuskin hän sillä mitään myöhemmin tekisi, mutta moisten tiedonkappaleiden, kuten miehen nuoremman orin nimen muistaminen oli aina yhtä hilpeää. Ainakin se todisti hänelle, että oma pää pelitti edelleen, vaikka aurinko muutoin olisikin valmiina laskemaan itään.

"Kyllä. Minun ei tarvitse ehtiä ratsastamaan niitä, joten miksipä ei", mies huokasi ja käänsi veneen loivassa kaaressa kulkemaan aaltojen suuntaan rauhallisempaa, pehmeämpää kyytiä varten. Eväitä olisi miellyttävämpää nauttia, kun juoma ei lentänyt tölkistä ulos.

"Mikäs siinä", Rachael totesi toispuoleinen hymy jälleen huulilla vieraillen. Olisihan sitä huonomminkin voinut rahojaan käyttää kuin sijoittaa sellaiseen, jonka seuraamisesta nauttisi. Hevosurheilu oli mielenkiintoista katsomostakin käsin, ainakin pieninä annoksina.

"Sain yhden hevosista lahjaksi äidiltäni, joko kiitoksena heidän toiveidensa seuraamisesta tai yrityksenä harhauttaa minut pois kyselemästä haluamani hevosen perään", Charles selitti, vaikka arvelikin, ettei nainen tainnut tuntea samanlaista paloa hevosiin kuin hän.
"Ja viimeisin oli typerä, hyvin typerä hetken mielijohteesta tehty ostos." Mies hieraisi ohimoaan ja pudisti päätään. Hän oli jähmettynyt kasvavasta kauhusta katsellessaan hevosen sähellystä, tohellusta ja yltiödramaattista vauhkoilua.
"Oletko jo nälkäinen?"

Se kuulosti jollakin kierolla tavalla järkeenkäyvältä toimintasuunnitelmalta, sillä mikäpä oli parempi tapa harhauttaa kuin tarjota jotakin muuta mukavaa. Hän käytti sitä strategiaa jatkuvasti veljenlastensa kanssa. Ei tosin aivan kilpahevosten mittakaavassa, mutta periaate oli sama.
"Niitä sattuu kaikista parhaimmillekin", hän totesi huvittuneena. Hän oli ostanut koko joukon tyhmiä, turhia tavaroita hetken mielijohteesta. Ne tosin eivät eläneet ja hengittäneet, joten niistä saattoi hankkiutua eroon varsin vaivattomasti, kunhan vain jaksoi kantaa ne roskakatokselle.
"Hiukan. Unohdan usein ruokailun kokonaan, kun jämähdän koneen ääreen", Rachael hymähti huvittuneena. Se oli tapa, josta Cassandra oli yrittänyt opettaa häntä eroon vuosikaudet, samoin kuin siitä, miten hän hukkasi ajantajun täysin ja saattoi valvoa kolmekymmentä tuntia putkeen tapellessaan koodinpätkän kanssa.

Charles laski veneen purjeet, jotta he voisivat syödä rauhassa. Hurja kiito aaltojen poikki pehmeni hiljaiseksi lipumiseksi ja kiireettömäksi keinahteluksi. Mies nousi ja lähti nostamaan sievästi pakatun evästarjonnan veneen pienestä hytistä. Joku muu kai kutsuisi kulkuvälinettä jahdiksi, mutta miehen mittakaavalla tämä oli vaatimaton ja melkein homssuinen vene.
"Tilasin eväät pitopalvelusta, joten en valitettavasti ole varma, mitä täällä on", hän totesi nostaessaan useamman tuhdin laatikon kannelle naisen ulottuville. Mies kyykistyi kurkistamaan ensimmäiseen. Valikoima limsatölkkejä, jääkahveja ja vesipulloja sekä annosrasioihin pakattuja, tuoreita hedelmäsalaatteja. Se oli ainakin tilaukseen sopivaa. Charles tarjosi Rachaelille juotavaa valikoimasta.

Rachael seurasi mielenkiinnolla miehen puuhia veneen kanssa ja uskaltautui itsekin jaloilleen, kun vauhti hiipui. Aallot keinuttivat lempeästi purjevenettä, joka oli tuntunut vielä aiemmin lentävän aallonharjalla. Ei ihme, että ihmiset nauttivat veneilystä. Hän katseli liplattavaa vettä ja pehmeitä aaltoja varsin tyytyväisenä oloonsa. Iltapäivän olisi voinut ehdottomasti viettää huonomminkin, ja vaikka Cassandra jaksaisi udella viikon siitä, mitä hän oli oikein tehnyt kun oli sammuttanut puhelimensa kokonaan, olisi sekin tämän arvoista.
"Eiköhän sieltä löydy vaikka mitä syötävää", nainen vakuutti huvittuneena. Oli vaikea kuvitella pitopalvelun epäonnistuvan tarjonnan kanssa, kun sentään tekivät sitä työkseen. Hänkin onnistui loihtimaan siedettävät piknikeväät, jos sai riittämiin aikaa korin valmisteluun. Rachael kurkisti heti uteliaana seuraavaan laatikkoon, jonka mies oli kantanut esille. Sormin syötäväksi suolaisia pikkupiirakoita ja täytettyjä leipiä. Ei hullumpaa. Hän epäili, etteivät täytteetkään olisi läheskään niin epämääräisiä kuin huoltoasemien kolmioleivissä, joten leipiinkin rohkenisi koskea. Nainen nappasi jääkahvin juomien seasta ja ravisteli tottuneesti pulloa sekoittaakseen kaiken kunnolla.
"Meri on kyllä äärettömän kaunis", hän ihasteli aukaisten jääkahvipullon ja nosti aurinkolasit päälaelleen. Eiköhän ympäröivään, säkenöivään kirkkauteen tottuisi kun hetken antaisi silmille aikaa. Mukavampihan se olisi syödä, kun näkisi seuralaisen kasvot eivätkä ne piiloutuisi puoliksi lasien taakse. "Ei ihme, että viihdyt veneellä aina kun aikataulusi antavat myöten."

Charles noudatti Rachaelin esimerkkiä ja taittoi lasinsa roikkumaan kauluspaitaansa. Mies siristi kalpeudessaan melkein värittömiä silmiään kirkkaudessa ja poimi itselleen vesipullon avaamastaan laatikosta. Hän katsahti naisen avaamaan laatikkoon ja avasi kolmannen löytäen sisältä makean vastineen edellisen laatikon suolaiselle: kookkaita, tuoreita keksejä sekä kirjava valikoima leivoksia kanelipullista suklaa- ja juustokakkuihin. Ehkä hän olisi voinut tilata lounaan kahdellekin kuuden sijasta, mutta tuntui paremmalta pelata varman päälle.
"Olet oikeassa. Joudun tekemään vaikeita valintoja aina saadessani vapaa-aikaa." Hän rakasti purjehtimista, hevosia, matkustelua, teatterin variaatioita ja halusi viettää aikaa myös niiden muutamien ihmisten kanssa, jotka hänen elämäänsä kuuluivat.
"Mitä sinä teet ajan, jota et vietä tietokoneen äärellä tai hevosten parissa?"

Näillä tarjottavilla ei ainakaan jäisi nälkä, se oli selvää. Rachael hörppäsi jääkahvia tyytyväisenä siihen, että juoma oli edelleen paitsi kylmää, se myös maistui kahvilta eikä sokerilitkulta, mitä tiettyjen merkkien tuotteet tuppasivat olemaan. Jos hän tahtoi juoda veteen liotettua sokeria, hän joi tiivistemehuja tai limuja. Kun hän halusi kahvia, sokerin yltäkylläinen tunkeminen juomaan veisi kaiken pohjan tarkoitusperiltä. Ei kahvi maistunut kahvilta, jos siihen liuotti niin paljon sokeria kuin neste vain veti sisäänsä.
"Tulisiko minun siis olla otettu siitä, että valitsit viettää tänään aikaa kanssani?" Rachael kysyi toista huolellisesti nypittyä kulmaansa kohottaen, vino hymy suupieltä nykien. Otettu oli ehkä turhan vahva ilmaisu, mutta hän oli varsin mielissään siitä, että oli päässyt mukaan purjehtimaan rannikolle.
"Sellaista aikaa ei taida ollakaan", nainen naurahti käheästi. Hän oli aina tietokoneen ääressä, elleivät koirat tai Cassandra raahanneet häntä ulkoilmaan. "Lenkkeilen koirieni kanssa ja käyn pari kertaa viikossa opettelemassa potkuja tai lyöntejä, kulloisestakin kontaktilajista riippuen", Rachael hymähti. "Muutoin lähinnä olen koneen äärellä, ellen sitten ole joutunut lapsenvahdiksi." Elämään voisi kenties hankkia enemmänkin sisältöä, mutta miksi ihmeessä? Jos hän kaipasi seuraa, aina löytyi kavereita joita värvätä mukaan milloin mihinkin ohjelmaan. Hän vain harvoin hyödynsi moista mahdollisuutta.

Charles poimi avatusta laatikosta täytetyn voileivän ja viittasi naistakin valitsemaan haluamansa itselleen. Mies vastasi naisen kysymykseen hillityllä hymyllä.
"Ei. Minä olen kiitollinen siitä, että lähdit seurakseni", hän korjasi ja maistoi leipää kuunnellessaan naisen kuvausta.
"Potkuja ja lyöntejä?" mies kysyi kulmiaan kohottaen, "harrastatko useitakin kontaktilajeja?"

Rachael nappasi kanatäytteisen piirakan ja lohkaisi hymyn miehelle.
"Varsin poliitikkomainen vastaus", hän huomautti huvittuneena. Samaahan se tarkoitti pohjimmiltaan, mutta kuulosti nyt siltä kuin hän olisi tehnyt suuren palveluksen luopumalla tietokoneensa hurmaavasta seurasta purjevenepiknikin tähden.
"En osannut sitoutua vain yhteen, joten käyn huvin vuoksi testailemassa kaikkia vuorotellen. Taekwondo on edelleen suosikkini, mutta ei niin kovin, että jaksaisin alkaa kamppailla vöistä", hän vastasi harteitaan kohauttaen. Enemmän itsepuolustuslajit olivat huvia ja urheilua, joka auttoi pysymään kunnossa kuin varsinainen intohimon kohde. Hänestä ei olisi kuntosaleille nostelemaan painoja, joten potkut ja lyönnit saivat ajaa saman asian.

Mies nauroi yllättyneenä Rachaelin toteamuksesta.
"Aijai. Tarkoitin mitä sanoin", Charles huomautti hilliten itsensä ja haukkasi uudelleen leipäänsä.
"Usean itsepuolustuslajin hallitseminen edes alkeellisesti kuulostaa hyvin vaikuttavalta. Mikä sinut on vetänyt niiden pariin?"

Rachael puri alahuultaan ettei jatkaisi nykimästä narusta, joka selkeästi veti hyvin. Ehkä poliitikoiden kustannuksella naljailu olisi asia, jota Charles osaisi arvostaa, mutta todennäköisesti se olisi varsinainen miinakenttä. Ei sillä, etteikö hän ollut tottunut niillä tanssimaan, mutta miksi sitä turhaan hankkiutua hankaluuksiin.
"Rehellisesti sanottuna tahdoin vain lyödä ja potkia jotakin, ja kun baaritappeluita ei katsota kovinkaan suopeasti, olivat kontaktilajit helpoin laillinen vaihtoehto", nainen vastasi kieli poskessa. Kuka oli koskaan sanonut, että täytyisi aina vastata kaikkeen rehellisesti? Joskus sai liioitella suuntaan tai toiseen. "Ne ovat erittäin tehokas, monipuolinen treeni. Ei tarvitse itse miettiä mitä tekee, kun ilmestyy vain tunnille." Se oli jo lähempänä totuutta, vaikka eipä ensimmäinenkään vastaus suoranainen valhe ollut.

Charles hymyili huvittuneena.
"Ehkä itsepuolustuslajit ovat siis varteenotettava vaihtoehto", mies pohti.

"Niin veljenikin minulle vakuutteli", Rachael hymyili haukaten pienestä piirakasta. Hän ei edes ollut rikkonut tietokoneita samaan tapaan kuin ennen, nyt kun oli päässyt purkamaan energiaansa uuvuttavan treenin merkeissä. "Hänellä tosin saattoi olla oma lehmä ojassa. Ei kuulemma anna oikeaa kuvaa työkavereille, jos joutuu raahaamaan sisarensa yöksi putkaan." Ihan kuin hän tosissaan olisi sinne päätynyt. Ei sääntöjä rikottu, jos oli selvää, että siitä jäi kiinni. Se oli ensimmäinen asia, joka tuli oppia elämästä.

"Työskenteleekö veljesi poliisina?" Charles tiedusteli.

"Kyllä", nainen nyökkäsi vastaukseksi. "Newcastlen poliisivoimissa ties kuinka monetta vuotta." Hän oli ylpeä veljestään, joka oli tehnyt kovan työn ponnistaakseen siltä hataralta pohjalta, jolle heidän lapsuutensa oli rakentunut, aina poliisivoimiin saakka.
"Pitää minut kaidailla teillä", Rachael lisäsi tyypilliseen itseironiseen tapaansa. Hän piti ihan itse itsensä ruodussa, kiitoksia vain. Kuten vaikkapa sulkemalla puhelimensa täysin tällaisina hetkinä, niin ei tullut kiusausta googletella milloin mitäkin. Ne haut kun tuppasivat lähtemään nopeasti käsistä ja lipsumaan moraalin harmaalle alueelle. "Harkitsitko sinä koskaan mitään muuta ammattia kuin politiikka?"

"Se on jalo ammattivalinta", Charles totesi. Poliisit ansaitsivat hänen arvostuksensa, vaikka mies ei itse voisi koskaan harkita tekevänsä työnsä itse. Ehkä oli tarpeeksi, että hän valvoi nyt maan salaista palvelua. Rachaelin kysymys sai Charlesin hymyilemään huvittuneena.
"En, sain korvapuustin sellaisesta hölynpölystä."

Rachael nyökkäsi olevansa samaa mieltä. Tyler oli heistä kahdesta se, joka oli saavuttanut elämässään enemmän. Aivan sama mitä verottaja sanoisi.
"Harmillista. Täytyyhän sitä nyt olla vaihtoehtoja, jotta voi valita aina väärin", Rachael vastasi antaen vinon virneen valaista hetkeksi kasvonsa. Yleensä ihmiset valitsivat oikein eivätkä väärin, mutta se ei olisi kuulostanut lainkaan niin hauskalta.

"Valitettavasti ei tässä suvussa", mies totesi puolittain hymyillen.
"Harkitsin kyllä politiikan jättämistä Brexitin myötä, mutta isäni saatua sydänkohtauksen ja jouduttua eläkkeelle vasten tahtoaan, tässä olen edelleen."

Luojan kiitos hänellä ei ollut sukua, jonka tahtoon olisi pakko taipua tilanteessa kuin tilanteessa. Hän ei voisi enää tuottaa pettymystä kenellekään, joka ei olisi sitä jo hänen toimestaan kokenut.
"Olen pahoillani isästäsi", hän koki tarpeelliseksi sanoa. Sairaskohtaukset eivät olleet millään tasolla mukavia. "Olisit ehdottomasti voinut valita huonommankin alan."

Charles nyökkäsi pahoittelulle ja soimasi itseään siitä, että oli ottanut sen puheeksi. Ehkä hän löytäisi vielä joskus sopivan tuttavallisen otteen keskusteluun.
"Luultavasti", mies myönsi, "miten sinä päädyit ohjelmistosuunnittelijaksi?"

"Se oli ainoa, mitä osasin tehdä", nainen vastasi hetken sanoja harkittuaan. Se oli varsin hyvä ja rehellinen selitys, joka ei vaatinut tunnin tarinointia elämästä ja siihen kuuluneista virheaskelista. "Olen aina viihtynyt tietotekniikan parissa. Kun siitä kerran suostuttiin maksamaankin, niin miksipä ei." Oli kuulemma suuri onni, että saattoi löytää alan jolla todella viihtyi.

"Alavalinta oli siis osuva", mies kommentoi. Rachaelilla näytti olevan aitoa intohimoa alaansa kohtaan, ja myös huomattavaa taitoa menestyksen perusteella. Charles viimeisteli leipänsä ja saattoi keskittyä ohjaamaan aalloilla keinahtelevaa venettä välttämään suuremmat töyssyt.
"Harkitsitko sinä toista alaa?"

Nainen nyökkäsi. Sitä se todellakin oli ollut. Eipä hänellä suuremmin vaihtoehtojakaan ollut ollut, mutta hän tahtoi uskoa siihen, että olisi päätynyt tietotekniikan pariin vaikka kaikki ovet olisivat olleet avoinna.
"En oikeastaan. En harkinnut edes tästä alaa, mutta jotenkin siitä tuli sellainen ihan huomaamatta", Rachael hymähti hörpäten jääkahviaan.

Charlesin teki mieli kysyä eikö nainen ollut haaveillut lapsuudessaan muusta alasta, edes supersankarin tai satuprinsessan, mutta Rachaelilla oli varsin liukas tapa vastata kysymyksiin. Naisesta tulisi varmaan mainio poliitikko, jos alanvaihto tulisi koskaan ajankohtaiseksi. Rachael tuntui haluttomalta jakamaan yksityiskohtia elämästään eikä mies halunnut painostaa tai udella.
"Maista toki jälkiruokia", hän tarjosi sen sijaan viitaten kohti ylilyövää tarjoilua.

"Niitä riittäisi kokonaiselle alakoululuokalle", Rachael huomautti vinon hymyn kera. No, ainakin oli valinnanvaraa eikä nälkä voisi yllättää missään kohden. Hän kalasteli laatikosta suuren suklaahippukeksin varsin tyytyväisenä valintaansa. Tuore, pehmeä keksi oli suorastaan suussasulava.
"Mikä on paras muistosi purjehtimisesta?" Nainen uteli. Kaipa Charles osaisi sanoa, jos kysymys menisi liian henkilökohtaiseksi. Hän ei aikonut jäädä arpomaan sanojaan sen tähden.

Mies katsahti jälkiruokia harkiten, punnitsi vaihtoehtojaan ja poimi sitten rasiaan pakatun hedelmäsalaatin. Hän soi naiselle itseironisen hymynhäiveen.
"En ole kovin lahjakas tilaamaan mitään kohtuudella, selvästikään", hän huoahti ja jäi pohtimaan Rachaelin kysymystä katsellen aallokkoa ja kaukana näkyvää rannikkoviivaa.
"En osaa valita sen väliltä, kun lähdin ensimmäistä kertaa purjehtimaan yksin ja sen väliltä, kun tutkin ensimmäistä kertaa Oseanian saaristoja." Silloin hän ei ollut ollut yksin. Hän oli viettänyt taianomaiset viikot rakastamansa naisen kanssa; he olivat uineet turkooseissa vesissä, tehneet tutkimusmatkoja asumattomille paratiisisaarille ja kiertäneet Kaakkois-Aasian rannikkoja. Sitä oli vaikeaa ylittää. Se ei kuitenkaan ollut muisto, jota mies halusi jakaa.
"Horisontti antaa viehättävän illuusion vapaudesta. Kenties siis ensimmäinen soolopurjehdukseni. Onko sinulla jakamisen arvoista, parasta muistoa?"

"On sitä huonompiakin asioita, missä lyödä yli", nainen kohautti pienesti harteitaan. Liika ruoka harvoin pilasi mitään, varsinkin kun se oli näin herkullista. Hän viimeisteli keksinsä ja hetken pohdittuaan nappasi kanelipullan kyytipojaksi. Kun ruokaa kerran oli, niin miksei sitä saisi syödä.
"En ihmettele, että niiden väliltä on vaikea valita", Rachael nyökkäsi. Molemmat kuulostivat upeilta kokemuksilta, erityisesti Charlesin kuvaillessa purjehtimista tarkemminkin. Se oli tunne, jonka meri aina nostatti hänessä esiin. Vapaus. Suolaisen merituulen leikittäessä hiuksia, oli vaikea muistella arkea pölyisen kaupungin keskellä.
"Purjehtimisen saralta ei erityisemmin, mutta muutoin se, kun muutin ensimmäistä kertaa omaan asuntoon", nainen vastasi hetken pohdittuaan. Muistoja oli lukuisia, mutta muuttaminen tuntui niistä parhaalta jaettavaksi. Olisi ollut vaikea selittää, miksi veljen nurkkiin palaaminen nuoruuden typeryyden jälkeen oli edelleen yksi muistoista, joita hän vaali lämmöllä. "Vaikka aluksi olikin kumma elää yksin. Kenties siksi päädyin hakemaan koiran seurakseni." Harleyn saaminen oli ehdottomasti toinen muisto, jota hän rakastaisi ikuisuuden ja päivän päälle.
"Oma asuntokin tarjosi tietynlaista vapautta, vaikka eipä se purjehtimiselle vedä vertoja."

Charles kuunteli hienoisesti hymyillen, laski hedelmäsalaatin syliinsä ja ohjasi venettä toisella kädellä pitääkseen kyydin pehmeänä ja oikeassa kurssissa.
"Vapauden kokemus on aina vaalimisen arvoinen. Vapaus on jotain, mitä minä ainakaan harvemmin tunnen, englantilaisena ja Edgerlynä", mies kommentoi aavistuksen kuivaan sävyyn ajatellen perhettään ja elämänsä pakkopaitaa.
"Millainen asuntosi oli? Ja onko koira vieläkin seuranasi?"

"Ymmärrettävää", Rachael naurahti käheästi. Hänellä ei ollut vanhempia paheksumassa sitä, mitä hän elämällään teki. Riitti, että Cassandra ja Tyler tekivät niin. Viime vuosina hän oli tosin onnistunut välttämään pahimmat pettymystä aiheuttava tilanteet ja hyvä niin.
"Asun itse asiassa edelleen samassa asunnossa. On ollut tarkoitus muuttaa moneen kertaan, mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi. Viihdyn tuolla", hän hymähti. Lisäksi hän tunsi jo naapurinsa varsin hyvin eikä siis ikäviä yllätyksiä juurikaan tullut.
"On, Harley koikkelehtii edelleen mukana. Nykyään sillä on tosin seurana jo toinenkin koira ja kolme kissaa. Minua ei saisi laskea eläinsuojille", Rachael huokaisi. Hän rakasti kovin jokaista lemmikkiään, mutta niitä alkoi olla paljon. Ei liikaa, ei koskaan liikaa, mutta paljon.

Mies hymyili. Hän saattoi ymmärtää rakkauden kotia kohtaan. Olihan hänkin tavattoman kiintynyt synnyinkotiinsa, Lilford Halliin, ja aikoi palata sinne vielä.
"Viisi lemmikkiä?" Charles kohotti kulmiaan.

Rachael pyöräytti silmiään.
"Niitä on kertynyt", hän vastasi kuivasti. Hän ei katunut pienoista eläintarhan alkuaan sitten lainkaan, mutta no. Eläimiä riitti. "Kissat tosin tulivat yhdellä rysäyksellä, joten aiemmin ei ollut kuin kaksi koiraa, jotka olivat sellaisia, joita kukaan muu tuskin olisi huolinut. Harleylta puuttuu kokonaan toinen etujalka ja Mikella on vain yksi silmä. Omat vajakkini", nainen hymähti lämmöllä.

Kertoi paljon ihmisen luonteenlaadusta, että keräsi luokseen vammautuneet lemmikit niiden joukosta, joita kukaan ei halunnut. Rachael oli hämmästyttävä persoona.
"Lemmikkisi kuulostavat viehättäviltä", Charles hymyili.

"Ne ovat, vaikka olenkin varsin puolueellinen moista sanomaan", Rachael vakuutti hymy huulillaan. Eläimet piristivät hänen päiväänsä kummasti ja tarjosivat seuraa muutoin niin yksinäiseen elämään. Lisäksi koirista oli suunnaton etu muistuttamaan siitä, ettei tietokoneen ääreen voinut jämähtää päiväkausiksi liikkumatta, kun eläimet tahtoivat ulos. Kissatkaan eivät arvostaneet jos jäivät vaille huomiota liian pitkäksi aikaa. Hän olisi tarvinnut moista muistutusta nuorena.
"Onko sinulla lemmikkejä, jotka mahtuvat sisään asuntoon? Ei sillä, hevonen olisi varmasti hurmaavaa elokuvaseuraa keskelle olohuonetta", Rachael virnisti vinosti.

"Toivoisin, että olisi. Mutta valitettavasti olen kotona niin vähän, ettei sellainen elämä olisi reilua yhdellekään eläimelle", Charles vastasi haikean hymynhäiveen kera.
"Perheelläni on aina ollut labradorinnoutajia, ja kenties minullakin eläkkeelle jäädessä." Siihen vierähtäisi vielä useampi vuosikymmen.
"Oletko sinä tyytyväinen viiteen vai oletko ajatellut tarjota kodin vielä muutamalle lisää?"

"Ymmärrän. Ajattelevaista eläintä kohtaan", nainen nyökkäsi. Hän oli liikaakin kotona, mutta eivätpä eläimet siitä pahakseen panneet. Nauttivat vain, kun saattoivat tunkea hänen syliinsä ja tielleen sohvalla.
"Näissä on aivan tarpeeksi tähän kohtaan elämää. Täytyy katsoa, miltä näyttää myöhemmin. Harley alkaa olla jo sen verran vanha, etten viitsisi kiusata uudella karvaturrilla." Vaikka tuskinpa kolmijalkainen koira pahastuisi uudesta asukista. Hän ei siltikään aikonut koettaa. Kaksi koiraa ja kolme kissaa riittivät enemmän kuin hyvin.
"Jos täytän asuntoni eläimillä, joille minulla ei ole aikaa, olisi se eläimille aivan sama, ovatko ne suojalla vai kotonani."

"Totta", mies myönsi. Kolmejalkainen ja yksisilmäinen koira sekä kolme eläinsuojalta otettua kissaa kuulostivat siltä, että veisivät tarpeeksi omistajansa aikaa.
"Haluaisitko jatkaa matkaa?" Charles kysyi tarkoittaen laskemaansa purjetta. Sen nostaminen lennättäisi heidät uudelleen vauhtiin.

"Mielelläni", Rachael vastasi hörpäten jääkahvinsa loppuun, ettei läikyttäisi sitä syliinsä vauhdin kiihtyessä. Hän ei ollut muistanutkaan, miten kovaa purjeveneellä saattoi päästä. Vauhti tuntui monessa kohtaa olevan vapauden synonyymi, eikä purjehdus eronnut siitä.
"Olet tainnut nähdä paljon maailmaa. Mikä on suosikkilomakohteesi?" Rachael kysäisi laskien jälleen aurinkolasit silmilleen, kun aurinko innostui paistamaan pilviharson lomasta.

Mies seurasi jälleen naisen esimerkkiä nostaen lasit takaisin nenälleen ja antoi veneen ratsastaa aalloilla vauhtia keräten. Tuuli nosti myös aallokkoa, ja sai purjeveneen sukeltamaan pärskyihin kuin keinuhevonen. Charles nautti tunteesta vatsanpohjassaan.
"Vaikeaa valita yhtä. Olen erityisen viehättynyt paikkoihin, joissa luonnon mahtavuus näkyy ilman ihmisen kädenjälkeä. Minusta on myös mielenkiintoista tutustua vieraisiin kulttuureihin, mutta valitettavasti turismilta säästyneet paikat käyvät vähiin. Minulla on suosikkikohteita jokaisessa maanosassa, joten listasta tulisi hyvin pitkä", mies pohti vastausta vaikeaan kysymykseen.
"Osaatko sinä nimetä suosikkilomakohdetta? Tai paikkaa, johon haluaisit matkustaa?"

Charlesin maalailemat kuvat ympäröivästä maailmasta kieltämättä herättivät kiinnostusta. Ehkä hänenkin täytyisi käydä katsahtamassa, miltä maailma näytti Iso-Britannian ulkopuolella. Valokuvat tuskin antoivat oikeutta väittää, että oli nähnyt maailmaa. Netin ihmemaailmassa oli niin helppo nähdä kuvia mistä tahansa. Jopa suljetuilta alueilta, kuten Fukushiman ydinvoimalalta. Luonto tosin voittaisi ihmisen suurimmatkin saavutukset heittämällä.
"En", Rachael naurahti hämmennys hetkeksi pintaan puskien. "En ole koskaan käynyt Glasgowta kauempana", nainen tunnusti huvittuneena. Olihan häntä houkuteltu töiden puitteissa käymään ties missä, mutta hän oli aina onnistunut houkuttelemaan liikekumppaninsa vähintäänkin Lontooseen, jos Newcastle oli täysin poissuljettu vaihtoehto.
"Mutta tahtoisin ehdottomasti nähdä luontoa ympäri maailmaa. Ihminen ei pysty mihinkään niihin ihmeisiin verrattuna, joita luonto tarjoilee jatkuvasti."

Charles hymyili yrittäen pyyhkäistä ilmeen hillitympään versioon. Rachaelilla olisi siis uskomattoman upeita kokemuksia edessään, jos nainen joskus päättäisi alkaa matkustella.
"Suosittelen sitä. Aavikoiden, vuoristojen, metsien ja merien kokeminen itse on voimakas inspiraation lähde", mies vastasi. Hänet se inspiroi lahjoittamaan kaksi miljoonaa puntaa vuosittain luonnon- ja eläintensuojeluun.
"Uusi-Seelanti esimerkiksi on varsin ainutlaatuinen maa. Se on mahdollista nähdä loman aikana, ja silti kokea hämmästyttävän vaihteleva ympäristö."

"Epäilemättä", Rachael myötäili. Hänen täytyisi yrittää käydä edes mantereen puolella katselemassa Euroopan menoa, jos ei mitään muuta. Elämässä jäisi paljosta paitsi, jos pysyttelisi vain kotikaupungin tutuilla kaduilla. Hän ei pystynyt edes kuvittelemaan, miltä aavikko näyttäisi, puhumattakaan sitten porottavan kuumasta auringosta iholla, kuivasta ilmasta ja kaikkiin ilmansuuntiin levittyvästä hiekkamerestä.
"Kenties siis siirrän sen listani kärkeen", nainen pohti. Uusi-Seelanti kuulosti kieltämättä mielenkiintoiselta, eikä hän lainkaan ihmetellyt, miksi kauniin maan luontoa oli hyödynnetty niin monissa elokuvissa. Jos maa näyttäisi edes puoliksi niin kauniilta kuin valkokankaalla, hän ihmettelisi jokaista, joka pystyisi muuttamaan sieltä pois.

"Se ei olisi huonompi valinta", mies myönsi välttäen täpärästi kastelemasta heitä toistamiseen, kun purjevene keräsi vauhtia ja lensi aalloilla. Charles käänsi venettä jyrkässä, sen melkein veteen kallistavassa kurvissa takaisin tulosuuntaan. Ei olisi järkevää ajautua liian kauas Newcastlesta.
"Kaakkois-Aasia ja Etelä-Amerikka ovat myös erittäin mielenkiintoisia matkakohteita. Kaupunkiloman tapauksessa Tokio."

Saisi nähdä, pääsisikö hän koskaan unelmoimilleen matkoille, vai istuisiko edelleen tietokoneensa ääressä pimeässä olohuoneessa ollessaan vanha ja raihnainen. Täytyisi kenties yrittää hieman enemmän lentolippujen varaamisen kanssa. Muutoin matkat jäisivät tekemättä.
"Onko mitään maailmankolkkaa, jossa et olisi käynyt?" Rachael naurahti huvittuneena ja vilkaisi miestä tummien aurinkolasiensa yli. Charlesia kuunnellessa tuntui siltä, että mies tunsi koko maailman yhtä hyvin kuin hän Hexhamin tai Newcastlen. Se oli suorastaan hämmentävä ajatus. Maailma tuntui niin suurelta, kun sitä ei ollut kiertänyt, että oli mahdoton kuvitella tuntevansa siitä puoliakaan.

"Aivan liian monta", Charles vastasi, vaikka arvelikin naisen pilailevan kustannuksellaan.
"Antarktis, esimerkiksi. En ole tutustunut Aasian sisäosiin tai Venäjään lainkaan niin hyvin kuin haluaisin. En ole myöskään vieraillut tarpeeksi Etelä-Amerikassa ja Afrikassa voidakseni väittää tuntevani niitä muutamia matkojani laajemmin." Hän ei vieraillut Yhdysvalloissa muuten kuin pakon edessä, sillä amerikkalaisuus antoi hänelle huutavan päänsäryn.
"Minulla tuskin on koskaan tarpeeksi aikaa nähdäkseni kaiken, mitä haluaisin."

"Vaikea uskoa", nainen naurahti käheällä tavallaan. Oli vaikea kuvitella, että maailmasta löytyisi montaa ihmistä, jotka olisivat matkustaneet ja nähneet enemmän kuin Charles, tai sitten hän vain tunsi kerrassaan vääränlaista väkeä.
"Olisiko Antarktikselle edes mahdollista päästä turistina, vai täytyisikö sinun ensin opiskella itsesi biologiksi ja värväytyä tutkimusjoukkoihin?" Nainen pohti huvittuneisuutta äänessään. Antarktis ei kuulostanut kohteelta, jonne monet lähtisivät lomalle.
"Toivottavasti ehdit kuitenkin nähdä vielä paljon. Kai ulkoministerillekin loma sallitaan."

"En ole tutkinut asiaa, vielä. Antarktis on listalla asuttujen maanosien jälkeen", Charles kommentoi ja naurahti kuivasti Rachaelin arvellessa, että ulkoministeri saisi lomaa. Jo nämä varastetut vapaapäivät olivat saattaa hänet pulaan kasvavan työtaakan kanssa.
"Kiinnostaisiko sinua vierailu Antarktiksella?"

Hänestä oli aina tuntunut, etteivät poliitikot muuta tehneetkään kuin lomailleet, mutta ehkä Charles oli poikkeus siihen sääntöön. Töitä riitti, se oli selvää.
"Voisihan se olla mielenkiintoista", nainen pohti muistellen kaikkea, mitä oli nähnyt ja kuullut Etelämantereesta. "Se jos mikä eroaisi tavanomaisista lomista. Pigviinien näkeminen niiden luonnollisessa elinympäristössä olisi varmasti hauskaa." Hän ei tosin tiennyt, paljoako nähtävää loputtomassa jäämantereessa olisi, mutta tuskinpa siellä kuukausia tulisi vietettyäkään. Olisipahan ainakin kokemus, josta kertoa muille, kun muut puhuisivat lomistaan Kanariansaarille ja Ranskaan.

"Kieltämättä." Jylhä jäämanner olisi vaikuttavaa nähtävää.
"Millainen unelmiesi matka olisi?"

Oli vaikea kuvitella unelmien matkaa, kun ei ollut koskaan matkustanut edes epäonnistuneen matkan vertaa. Hän ei edes varsinaisesti tuntenut loman käsitettä, sillä saattoi tehdä töitään missä tahansa ja näin ollen käytti kaikki vapaat hetket inspiraation iskiessä työntekoon.
"Jokin, mikä pakottaisi eroon töistä", Rachael virnisti toispuoleisesti. "Epäilemättä millä tahansa lomakohteella olisi paljon annettavaa, kun ei ole vielä ehtinyt kyllästyä minkäänlaiseen lomailuun."

"Ehkä Antarktis olisi siis juuri sopiva valinta", Charles ehdotti. Etelämantereen olosuhteet tuskin kannustaisivat tietotekniikan pariin.

"Ehkä", hän naurahti. Oli vaikea kuvitella, että hänen järjestelmänsä edes toimisivat niin äärimmäisissä olosuhteissa, puhumattakaan sitten omista sormista. Vanha läppäri oli kiukutellut jo nollaa lähestyvistäkin lämpötiloista. Uutta hän ei ollut edes testannut kylmässä säässä.
"Mutta se voisi olla tottumattomalle matkailijalle varsin äärimmäinen kokemus."

Mies hymyili puolittain ja kaarsi purjevenettä terävästi aallon lyödessä rajusti pärskien vasten veneen laitaa. Hän ei halunnut kastella seuralaistaan toistamiseen, mikäli vain saattoi sen välttää. Newcastlen kesä ei varsinaisesti huumannut lämmöllään.
"Totta. Kenties siis Uusi-Seelanti olisi turvallisempi kohde."

"Todennäköisesti", Rachael myötäili. "Mutta elämässä harvoin pääsee pitkälle ellei riko rajoja." Ehkä Antarktis olisi juuri se loma, joka hänelle sopisi. Ties vaikka se jäisi ainoaksi lomaksi, jonka hän koskaan pitäisi. Ehkä hän innostuisi matkustamaan ympäri maailmaa nyt, kun olisi aikaa ja rahaa. Ei tarvinnut huolehtia töistä tai siitä, milloin seuraava projekti mahdottomine määräaikoineen kaatuisi niskaan. Täytyisi vain lahjoa Cassandra pitämään huolta eläimistä ja hän voisi lähteä ilman suurempaa järjestelyä. Kenties se olisi toteuttamisen arvoinen suunnitelma. Vaikka sitten vain Ranskan kohdalla.

Charles ei ollut varma, oliko hän rikkonut rajoja kertaakaan elämässään - paitsi tietenkin rakastumalla väärään naiseen. Hän oli seurannut määrättyä polkua ja myötäillyt vanhempiensa toiveita. Hänen oli ollut tarkoitus kapinoida, jättää ura ja keskittyä ratsastamiseen, mutta toisin kävi. Eikä ratsastus ollut enää se, mitä hän kaipasi. Kilpaileminen ei tuntunut samalta, kun ratsuna ei ollut enää Paddy.
"Haluaisitko ohjata venettä?" mies tarjosi ennen kuin ehtisi kysyä jotain turhan henkilökohtaista.

Rachael vilkaisi aaltoja, joiden harjaa purjevene halkoi varsin siivosti Charlesin ohjaamana. Hän päätyisi varmasti kastelemaan heidät, mutta olisiko se niin justiinsa? Kaipa merituuli kuivaisi ainakin auttavasti. Täällä ei ainakaan olisi mitään, mihin törmätä aaltoja lukuunottamatta.
"Jos kastuminen ei haittaa", nainen vastasi virnistäen.

Mies väisti syrjempään peräsimen viereltä olevalta penkiltä ja tarjosi Rachaelille purjeveneen ruoria pidellen siitä kiinni sen aikaa, että nainen ottaisi sen haltuunsa.
"Pehmeitä kaaria", Charles koki paremmaksi sanoa, ennen kuin baaritappeluista, putkasta ja rajojen rikkomisesta vitsaileva nainen keksisi kokeilla kuinka tiukasti kookas vene kääntyi.

Rachael siirtyi peräsimen viereen pohtien, kuinka kylmää merivesi olisikaan, kun se roiskuisi laidan yli kunnon ryöppynä. No, se selviäisi varmasti pian.
"Selvä", nainen naurahti käheästi. Ei hän aikonut upottaa miehen vuokraamaa purjevenettä. Se olisi varsin surkea päätös päivälle. Kylmässä vedessä polskiminen ei kuulunut hänen suunnitelmiinsa. Hän antoi veneen kulkea hetken suoraan, ennenkö käänsi hitaasti peräsintä veneen kaartaessa pehmeästi aaltojen halki. Oli helppoa ymmärtää puhe vapaudesta, kun saattoi lentää purjeveneellä meren aallokossa.
"Ei ihme, että viihdyt merellä."

Charles istui perän kulmassa, takaviistossa naisesta kädet tukavasti kaiteella. Hän voisi tarttua ruoriin, jos sille olisi tarvetta, mutta ei halunnut saada Rachaelia tuntemaan oloaan holhotuksi. Ei veneen ohjaaminen ollut kvantumfysiikkaa, ei ainakaan näin miellyttävässä aallokossa.
"Ehkä sinäkin löydät purjehduksesta harrastuksen", mies ehdotti seuraten sivusta vaivihkaa naisen ilmeitä.

Rachael seurasi aaltoilevan meren kimallusta nauttien tuulesta kasvoillaan. Oli ehdottomasti kannattanut suostua purjehdusseuraksi, vaikka pikaisen googlauksen perusteella vallitseva käsitys tuntui olevan se, ettei merellä selvinnyt ilman pahoinvointia. Hän ei ainakaan tuntenut oloaan vihreäksi, vaan päin vastoin jokainen solu tuntui sykkivän elämää.
"Kenties. Mutta olettaisin sen vaativan jonkinlaista kurssia, enkä ole kovinkaan kykenevä sitoutumaan moisiin", Rachael naurahti olkansa yli miehelle. Hän oli kerran Cassandran painostuksesta osallistunut ruuanlaittokurssille. Kahden tapaamisen jälkeen hän oli ollut korviaan myöten täynnä sitä, miten hitaasti kurssi eteni. Hänen kärsivällisyytensä ei riittänyt moiseen vääntämiseen. Kun hän tajusi jotakin, hän halusi siirtyä eteenpäin, ei jäädä tankkaamaan samaa asiaa uudestaan ja uudestaan eri tavoin. Ei ihme, ettei koulukaan ollut koskaan kuulunut hänet suosikkeihinsa.

"Ehkä tarvitset siis yksityisopettajan", mies ehdotti. Hänkään ei ollut viihtynyt yhteisessä opetuksessa. Se suunnattiin hitaille ja onnettomille, ja mateleva, kertaava materiaali oli ajaa hänet hulluksi. Oxford sentään oli tarjonnut jotain mielenkiintoista ja uutta aina silloin tällöin.

"Se voisi ajaa asian", Rachael pohti helppo hymy huulillaan. Se tuntui kuuluvan niinkin rentoon ympäristöön kuin purjehtimiseen meren halki. "En valitettavasti tiedä kuin yhden purjehtivan miehen, ja epäilen, ettei herra ulkoministerillä ole aikaa leikkiä opettajaa", nainen heitti olkansa yli leveän hymyn ja käheän naurahduksen kera. Äkkiäkös hän etsisi netistä jonkun, joka tarjoaisi perehdytystä purjehtimisen saloihin, jos todella tahtoisi oppia.

Charles hymyili takaisin huvittuneena.
"En menisi vannomaan. Se riippuisi vain oppituntien määrästä ja ajankohdasta", mies huomautti, vaikkei Rachael varmastikaan oikeasti halunnut häneltä oppitunteja purjehduksesta.

Nainen siristi silmiään aurinkolasien suojissa ja arvioi miestä katseellaan. Hän ei ollut olettanut, että Charles todella tarjoutuisi, olihan miehellä paljon parempaakin tekemistä vähäiselle vapaa-ajalleen.
"Taidat luottaa liikaa kykyihini", Rachael virnisti toispuoleisesti ennenkö käänsi katseensa takaisin kulkusuuntaan. Eihän aavalla merellä ollut montaa asiaa mihin törmätä, mutta paras kai edes yrittää vältellä aaltoihin iskeytymistä miten sattuu. Eipä sillä, että hän olisi Charlesin toimia seuraamalla paljoakaan oppinut, minkä tähden vettä tuntui roiskuvan jatkuvasti pieninä pisaroina veneen kyljiltä.
"Oletan purjehtimisen menevän samaan kategoriaan ratsastamisen kanssa. Sen oppii vain tekemällä", hän totesi vilkaisten miestä olkansa yli. Kuka tiesi, ehkä hän voisi lähteä Charlesin mukana purjehtimaan useamminkin, joskaan ei velvottaisi miestä opettamaan häntä. Olihan ahkerasti töitä koko maan hyvinvoinnin eteen tekevällä miehellä oikeus vapaa-ajan viettoon parhaaksi katsomallaan tavalla.

Mies naurahti ja pyyhkäisi hihalla pärskeiden kastelemia kasvojaan vaivautumatta kuivaamaan aurinkolaseja, joihin ilmestyi jatkuvasti lisää pisaroita.
"Älä aliarvioi itseäsi. Opit siis jo ensimmäisen oppitunnin sisällön", Charles huomautti huvittuneesti. Tuntuman mereen ja veneen käsittelyyn sai vain purjehtimalla. Aallokkoa ei voinut tuntea kirjasta lukemalla.

"Äkkiäkös purjehdin siis ympäri Karibiaa", nainen nauroi käheästi. Juu ei todellakaan. Hän ei purjehtisi yksinään edes kylpyammeessa näillä taidoilla. Hän käänsi venettä pehmeästi, sillä se tuntui tasaavan roiskeita kun jahti osui aaltoihin paremmassa kulmassa.

"Ehkä se on kolmas tunti", Charles ehdotti hymyillen.

"Ennemminkin kolmaskymmenes", Rachael vastasi huvittuneena. "Tai kolmassadas", hän korjasi kun sai vilpoisen kylvyn merivedestä. Hän pyyhkäisi kasvojaan takin vedenpitävään hihaan ja nosti aurinkolasit lettikampauksensa päälle.
"Kenties tahdot ottaa veneen haltuusi ennenkö upotan meidät täyttämällä veneen vedellä?" Nainen virnisti vinosti.

"Ei minulla ole kiirettä", mies totesi huvittuneena, mutta otti ruorin haltuunsa, mikäli Rachael halusi palata matkustajan rooliin.
"Onko harrastusta, jota haluaisit kokeilla? Nyt kun purjehdus on nähty."

Rachael luovutti mielellään kapteenin roolin takaisin miehelle, joka onnistuisi varmasti paitsi pitämään heidät pinnalla, myös kuivina.
"Eipä oikeastaan", nainen kohautti harteitaan istahtaessaan alas. "Teknologian kanssa näpertämisessä on riittämiin harrastusta loppuelämäksi." Hän viihtyi hyvin purkaessaan pieniä kodinkoneita ja elektroniikkaa kappaleiksi, joten miksi pakolla keksiä muuta harrastusta. Hän tiesi jo, mistä piti.

"Ymmärrän." Ei Charleskaan jaksanut yrittää mahduttaa elämäänsä paljoa uutta ja erilaista. Mies kaarsi veneen lähemmäs rannikkoa, jotta jylhät maisemat pääsisivät paremmin oikeuksiinsa.
"Oletko opiskellut alaasi vai opettanut itse itseäsi?"

"Täysin itseoppinut, valitettavasti", Rachael naurahti. Alan lehdistö tuntui takertuneen tietoon koulutuksen puuttumisesta kerrassaan palavalla intohimolla. Osa oli jaksanut ylistää hänen oma-alotteisuuttaan ja rohkeuttaan, osa taas pudistellut päätään ja maalaillut kauhukuvia tulevaisuudesta. Eihän ilman koulutusta voinut pärjätä missään, jos tietyiltä henkilöiltä kysyttiin.
"Koulut eivät koskaan olleet minua varten. Opetin itse itselleni sen, minkä tarvitsin ja jos jotain en niin oppinut, etsin jonkun joka saattoi opettaa." Netistä löytyi yllättävän monta halukasta auttajaa, kun hän oli takunnut jonkun koodinpätkän kanssa. Nykyään hän saattoi puolestaan olla se, joka ratkoi yön pimeinä tunteina muiden pulmia.

"Valitettavasti? Eikö se ole sitä suurempi osoitus oikeasta alavalinnasta", mies huomautti arvostavaan sävyyn. Rachael siis todella oli juuri niin lahjakas kuin hän oli arvellut.

"Kaikki eivät näe sitä niin", Rachael virnisti laskien aurinkolasit takaisin silmilleen. "Minä en voisi kuvitella itseäni ratkomaan jonkun professorin antamia pulmia, mutta kuulemma sen läpikäyminen tekee heti paremman ihmisen."

Charles hymyili hienoisesti tarkkaillen naista. Mikäköhän oli antanut Rachaelille niin kyynisen otteen elämään? Kenties se oli vain naisen tapa ilmaista itseään, mutta mies epäili sitä.
"On varmaan tyydyttävää todistaa heidän olevan väärässä."

Rachael naurahti käheästi. Kenties yliopisto olisi tehnyt hänelle hyvää - tai edes yksi loppuunasti käyty kurssikin. Opettanut jotakin arvokasta elämästä, kärsivällisyydestä ja monipuolisuuden rikkaudesta, tai mitä ikinä se olikaan, josta yliopistot puhuivat prameasti mainoslehtisissään.
"Jos olisin tahtonut osoittaa koulutuksen yliarvostetuksi, olisin jatkanut HexQuoten johdossa enkä antanut sen fuusioitua suurempaan yritykseen." Olihan hänen johdossaan menestynyt yritys ehdottomasti ollut suurin isku vasten niitä kasvoja, jotka hokivat kouluttamattomien olevan turhia hidasteita työelämässä.
"Mutta se, etten minä tarvinnut koulutusta, ei tarkoita etteikö jollekulle tulevaisuuden älykölle juurikin ne turhat pulmat ole avaimia suuriin, koko alaa kohahduttaviin keksintöihin."

"Totta." Koulutus oli suurimmalle osalle väestöstä tarpeellinen ja arvokas asia, vaikka massat tuskin koskaan saavuttaisivat älyllistä potentiaaliaan.
"Sano sitten, kun haluat palata takaisin satamaan."

Rachael käänsi katseensa jylhään rannikkoon, jonka viertä he lipuivat. Newcastle näytti niin erilaiselta, kun rannikkoa katseli kerrankin tästä perspektiivistä. Yleensä tuli katsottua merelle päin.
"Tottahan toki", nainen nyökkäsi. Hänellä ei ollut kiirettä mihinkään. Oli helppo unohtaa ne vähäisetkin velvollisuudet, joita hänellä oli, kun saattoi lentää aalloilla.

Charles nojasi selkänsä kaiteeseen ja piteli rennosti ruorin alaosaa toisella kädellä pitääkseen huolen kurssista. Merellä oli helppo rentoutua ja antaa puhelimen pysyä suljettuna. Ehkä hänen viehtymyksensä vauhdin ja vaaran adrenaliiniin oli testosteronin sivuvaikutus ja selitti janon nousta veneeseen myrskysäällä, pudottautua suksilla helikopterista Alppien rinteille ja harrastaa kenttäratsastusta, jonka hurjaa maasto-osuutta jaksettiin kauhistella jokaisen onnettomuuden jälkeen. Miten tavanomainen, turhauttava piirre. Ehkä se oli mahdollisuus murtautua irti elämänsä kahleista.
"Mikäli haluaisit lisää juotavaa tai syötävää, ota ihmeessä. En tiedä, mitä teen kaikella tällä ruokamäärällä."

Rachael keskittyi painamaan mieleensä merimaisemaa, jonka keskelle oli päässyt; nummien jylhää, karua pudotusta suoraan mereen, vaahtopäisten aaltojen iskeytymistä vasten rantakivikkoja, purjeveneen keinuntaa sen syöksyessä vasten seuraavaa aaltoa, meren ääniä, auringon häikäisevää kimallusta aallonharjoilla. Koskapa sitä tietäisi, milloin hän voisi seuraavan kerran nauttia moisesta näystä. Ilman mukanaan kantama ja meren pärskeiden kasvoille heittämä suola maistui huulilla, kun hän kostutti huuliaan kääntäen huomionsa puhuneeseen mieheen.
"Etköhän sinä jotakin keksi", Rachael vakuutti, "minulla on luottoa sinuun." Siitä huolimatta hän kurkotti kaivamaan juomien täyttämästä laukusta toisen jääkahvin itselleen. "Tahdotko sinä mitään?"

Mies pudisti päätään ja soi naiselle puolittaisen hymyn. Ehkä hänen täytyisi pyytää Wilsonia toimittamaan ylijääneet herkut hyväntekeväisyyteen.
"Ei kiitos, taidan selvitä tällä", Charles kosketti takintaskuun puolittain työnnettyä vesipulloa.

Rachael nyökkäsi ja sulki eväslaatikon huolellisesti jäljessään. Hän ravisteli muutaman kerran jääkahviaan, ennenkö aukaisi kylmänä pysyneen juoman. Eihän se niin vahvaa kahvia ollut, kuin mitä hän kotona keitti, mutta nyt ei myöskään ollut takana kolmenkymmenen tunnin tauotonta työrupeamaa. Hereillä pysyi ilman vahvaa kahviakin.
"Mitä teet niinä iltoina, kun et ole töissä?" Nainen kysäisi hetken merta kaikessa hiljaisuudessa katseltuaan. Charles vaikutti mieheltä, joka teki töitä silloinkin kun ei varsinaisesti ollut töissä, mutta kaipa mies oli jonkin harrastuksen kaltaisen keksinyt pääkaupungissakin. Hevoset olivat täällä ja purjehtiminen ei tainnut olla Lontoon edustalla mitään paratiisisaarten lomassa seikkailuun verrattuna.

Oliko sellaisia olemassakaan? Charles kohotti vaaleaa kulmaansa merkitsevästi, mutta harkitsi hetken vastausta. Hän irrotti itsensä töistä vain näiksi harvoiksi vapaapäiviksi pohjoisessa, ja työskenteli muuten lähinnä kellon ympäri.
"Käyn mielelläni teatterissa, oopperassa ja baletissa, mutta siihen harvemmin on aikaa. Halutessani katsoa jotain, haluan katsoa parhaan version, ja se saattaa sisältää matkan esimerkiksi Moskovaan", mies pohti. Matkustelu oli erityisen lähellä hänen sydäntään, mutta sille ei löytynyt muita mahdollisuuksia kuin työmatkat.
"Olen harvinaisen lahjaton olemaan vapaalla."

Rachael kohotti kulmaansa. Moskovaan yhtä esitystä varten? Ei kai olisi pitänyt yllättyä, mutta ajatus tuntui varsin absurdilta. Häntä ei saisi matkustamaan edes Leedsiin teatterin perässä. Harva asia ajaisi hänet liikkeelle. Hän oli joskus harkinnut tietotekniikkamessuille osallistumista Lontoossa, mutta sekin oli jäänyt ajatuksen tasolle. Matka oli tuntunut liian pitkältä.
"Vapaa-aika on yliarvostettua", Rachael kohautti harteitaan. Hän ei ainakaan tuntenut sellaista käsitettä kovinkaan lahjakkaasti. Vaikka hänellä ei ollut varsinaista työpaikkaa tai yritystä harteillaan, ei hän siltikään olisi sanonut olevansa vapaalla. Hän teki töitä omissa oloissaan, vaikka se työ harvoin tuotti minkäänlaista tulosta. Se kuitenkin piti mielen terävänä ja hänet teknologian nopean muutoksen aallonharjalla. Kun hän seuraavan kerran tahtoisi lähteä yrittämään jotakin kunnianhimoisempaa projektia, olisi hänellä onnistumisen avaimet jo käsissään.

"En välttämättä sanoisi niinkään", mies hymyili hienoisesti, sillä hän nautti nytkin olostaan suunnattoman paljon. Vapaa-aika oli keino irrottautua vastuusta, velvollisuudesta ja hänen ympärillään parveilevista idiooteista ja tehdä jotain, mistä hän nautti.
"Vai etkö koe koskaan tarvetta irrottautua töistäsi?"

"En välttämättä edes huomaisi vuorokauden vaihtumista, elleivät koirat tahtoisi lähteä lenkille", Rachael tunnusti naurahtaen. Kissojen ruokakulho tuli täytettyä kahvinkeiton lomassa niin automatisoituneiden otteiden kautta, ettei sekään vielä havahduttanut tajuamaan, kuinka kauan hän oli kyyristellyt hohtavan näytön edessä. Koirat sentään kävivät levottomiksi ja kantoivat remminsä hänen syliinsä, kun aikaa oli kulunut liikaa..
"HexQuoten alkuaikoina painoin herkästi kolmenkymmenen tunnin työpäiviä, nukuin puolet päivästä ja jatkoin taas." Terveellistä ja vastuuntuntoista toimintaa ehdottomasti.

"Jälleen siis merkki oikeasta alasta", Charles hymähti. Hän teki kyllä armottomia ylityöpäiviä, mutta ei ollut koskaan tuntenut urallaan samanlaista intohimoa kuin Paddyn kanssa valmentautuessaan tai matkustellessaan. Työ oli velvollisuus ja vastuu, jonka hänen moraalinsa velvoitti tekemään parhaan taitonsa mukaan. Hän ei voinut antaa itsensä rakastaa maataankaan nykyistä enempää tai hän ei olisi kestänyt sen tuhoavia idiootteja hetkeäkään kauempaa.

Sitähän se oli, tai sitten merkki sairaalloisesta itsetuhoisuudesta, kuten Cassandra oli sanonut raahatessaan häntä sänkyyn sättimisten kera. Minkä hän sille mahtoi, että haastava projekti vei hetkessä mukanaan? Ei siinä jääty katselemaan kelloja ja kirjaamaan työtunteja ylös orjallisesti. Työ tehtiin, kesti yhden osan tekemisessä siinä sitten tunti tai kymmenen, eikä niitä jätetty kesken.
"Toivottavasti ehdit matkustaa Moskovaan katsomaan balettia aina silloin tällöin", Rachael totesi kääntäen katseensa miehestä rannikon läheisyyteen. Kenties hän hankkisi jonkun opettamaan purjehdusta - tai ainakin värväisi jonkun tuomaan häntä merelle aina silloin tällöin. Tämä piti tehokkaasti erossa töistä, kun tietokonetta ei uskaltaisi tuoda näin kosteisiin olosuhteisiin.

Mies soi merelle huvittuneen hymyn.
"Pärjään pienemmilläkin annoksilla", hän kommentoi. Yksin ollessaan hän mieluummin teki töitä eteenpäin saadakseen aikaa hevosiaan varten; yksin hän harvemmin malttoi lähteä katsomaan esityksiä. Tunnelma oli hyvin erilainen, kun kokemuksen saattoi jakaa ja tarjota ihastuttavan illan jollekulle toiselle.
"Käytkö sinä usein teatterissa?"

Ei hän sitä epäillytkään, mutta elämän tuli olla muutakin kuin pelkkää pärjäämistä. Niin hänelle oli vuodesta toiseen hoettu. Hän ei edelleenkään täysin ymmärtänyt moiseen lauseen merkitystä. Jos ei selvinnyt, ei voinut elääkään. Sen perusteella elämä oli nimenomaan pärjäämistä.
"En", Rachael naurahti. "Olen käynyt teatterissa kerran lapsena. En edes muista mitä katsomassa", hän pudisteli päätään. "Joutsenlammen näin, kun se oli kiertueella muutamia vuosia sitten." Sinnekään hän ei ollut mennyt omasta aloitteestaan, vaan koska Tyler oli viimehetkillä joutunut töihin ja Cassandra ei tahtonut mennä yksin.

Charles hymyili leukaansa hieraisten. Hän ei tiennyt mitä ajatella naisesta, joka saattoi olla häntäkin pahempi työnarkomaani, mutta työskenteli intohimonsa parissa.
"Yhtä rikkaat kokemukset siis kuin matkustelusta?" mies kysyi kulmaansa kohottaen.
"Veisin sinut mielelläni katsomaan jotain. Vaikka ihan kotimaassa."

"Naulan kantaan", Rachael totesi huvittuneena. Hän ei ollut lukenut klassikkoteoksia, nähnyt vaikuttavia oopperoita tai matkustanut katsomaan edes yhtä maailman seitsemästä ihmeestä. Hän oli tehnyt töitä ja linnottautunut omalle mukavuusalueelleen.
"Tuskin osaisin arvostaa eroa Moskovan ja Lontoon välillä", nainen naurahti peittäen hämmennyksensä moiseen vitsiin. Ei kai ollut yllättävää, että maailmaa matkustanut ja kaiken kokenut (ainakin häneen verrattuna) mies tahtoi sivistää häntäkin teatterin ja purjehduksen saloihin. Silti hän huomasi haparoivansa askelissaan. "Mutta mikä ettei. Voinpahan sanoa käyneeni teatterissa aikuisiälläkin."

Charles nauroi.
"En minäkään voi väittää itseäni asiantuntijaksi. Lontoossa pyörii ainakin päivittäin sekä arvostettuja näytelmiä että West Endin musikaaleja. Ehkä voimme neuvotella jollekin viikonlopulle sinua kiinnostavan esityksen", mies ehdotti.

Häneen verrattuna mies oli ehdottomasti teatterin asiantuntija, mutta toisaalta, kukapa kaupunkilainen ei olisi? Todennäköisesti maaseudullakin asui paremmin teatterista perillä olevia englantilaisia kuin hän.
"Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta", Rachael nyökkäsi suostumuksensa. Ei kun selvittelemään, millaisia esityksiä Lontooseen mahtuisi. Hän epäili, että valinta jäisi lopulta miehen harteille - tai sitten hän arpoisi sokkona jonkun esityksen. Ei kai niissä voinut pahasti harhaan mennä. Tuskinpa yksikään teatteri kauaa pyöri, jos siitä ei pidetty. Paras siis karsia pois kaikista uusimmat tuotannot ja arpoa niistä, jotka olivat pyörineet useamman kuukauden tai vuoden tai kuinka pitkään teatteri sitten pysyikään muuttumattomana.
"Onko sinulla mitään suosikkia kaiken näkemäsi joukossa?"

Hänen mieleensä painuivat esitykset, jotka hän oli nähnyt jonkun itselleen tärkeän kanssa. Hän yhdisti musiikin ja tunnelman ikuisesti omiin muistoihinsa. Niiden pohjalta tehdyt valinnat eivät tosin voineet tulla perustelluiksi, kuten Charles halusi mielipiteensä perustella.
"Mainitsemasi Joutsenlampi on aina ollut lähellä sydäntäni, samoin kuin Tchaikovskyn Pähkinänsärkijäbaletti. West Endin klassiset, pitkään pyörineet musikaalit ovat myös viihdyttäviä, ja uudemmasta tuotannosta Book of Mormon katsomisen arvoinen", mies listasi pohtien osaisiko antaa lyhyttä, yksinkertaista vastausta yhteenkään kysymykseen.
"Millaisista tarinoista yleensä pidät?"

Hän sentään osasi yhdistää baletin joulunaikaan ja keksi edes yhden esimerkin West Endin pitkäaikaisista musikaaleista, mutta se ei riittänyt. Hän ei ollut tottunut tuntemaan oloaan niin typeräksi minkään asian suhteen, sillä yleensä keskustelun ajautuessa pois hänen vahvuusalueiltaan, hän vain vetäytyi sivuun antaen muiden puhua keskenään. Nyt se ei ollut mahdollista, joten hänen ei auttanut kuin myöntää, ettei tiennyt mitään Englannin teatterista. Täytyisi selkeästi viettää muutamia unettomia öitä tutustuen edes pinnallisella tasolla teatterimaailmaan, jotta keskustelu tuntuisi enemmän keskustelulta kuin siltä, että hän nyökkäili mukana ymmärtämättä puoliakaan sanoista, joita Charles suolsi ilmoille.
"Olen valitettavasti jättänyt väliin lähestulkoon kaikki tarinat", Rachael tunnusti naurahtaen. Oli kyse sitten elokuvista, kirjoista tai muunlaisista tarinoista, olivat ne tuntuneet jäävän työnteon varjoon. Hän harvoin malttoi tuijottaa elokuvia, kun töiden tähden tuli jo tuijotettua hohtavia ruutuja koko päivän, ja kirjat taas etenivät liian hitaasti. Ne olisivat vaatineet aikaa, jotta niiden tarina olisi tullut kerrotuksi arvoisellaan tavalla. Hänellä ei ollut aikaa, tai niin hän ainakin itselleen uskotteli.
"Mutta laadukas komedia uppoaa aina."

Mies vastasi tunnustukseen hymyllä. Hänellä ei ollut syytä tuomita tai paheksua sitä, että elämässä oli ollut muita kiinnostuksenkohteita kuin fiktiiviset tarinat ja musiikki. Ei hänkään ollut niihin todella perehtynyt; lähinnä päätynyt mukaan muiden mieliksi ja jatkanut harrastusta hyvien muistojen tähden.
"Siinä tapauksessa Book of Mormon voisi olla sinulle", Charles ehdotti. Hän oli ollut syvästi huvittunut perinpohjaisen amerikkalaista uskontoa lempeästi parodioivasta musikaalista.

Hän painoi ehdotetun nimen mieleensä, jotta voisi tutkia kotiin päästyään, mistä Book of Mormon oikein kertoi. Ainakin se kuulosti mielenkiintoiselta, jos kerran laskettiin komediaksi. Ei kai uskonnosta muutoin hyvää esitystä kasaan saisikaan. Komedia pelasti monta asiaa.
"Luotan sinuun", nainen totesi. Ei hän mitään voisi ehdottaa, ellei viettäisi ensin muutamaa iltaa tarjontaa tutkien, ja senkin jälkeen hänen käsityksensä olisi varsin kaukainen verrattuna mieheen, jolla oli oman käden kokemusta teatterimaailman tarjonnasta.
"Tässähän Google käy kerrassaan turhaksi, kun tiedät niin paljon", hän virnisti toispuoleisesti. Rachaelin näkemyksen mukaan ihminen ei tosin koskaan pärjäisi hyvin rakennetulle ohjelmalle. Tietokoneet pystyivät niin paljoon, mistä ihmiset saattoivat vain unelmoida.

Charles soi naiselle puolittaisen hymyn. Hänellä oli usein tunne, että Rachael pilaili hänen kustannuksellaan, mutta sallittakoon se. Miehestä tuntui välillä itsestäänkin, että hän oli naurettava. Niin älykkäänä ja korkeastikoulutettuna kuin hän itseään pitäisikin, hän joutui toteamaan jatkuvasti, miten vähän todella tiesi elämästä tai mistään oikeasti merkityksellisestä. Nöyrtyminen todellisuuteen ei ollut ollut miellyttävä matka.
"Ehkä haluaisit keskustella jostain muusta?"

Rachael virnisti miehelle.
"Ehei, nautin kovasti keskustelusta, jonka aihepiiriä en tunne lainkaan", nainen pilaili. Se oli juuri sellainen sarkastinen vastaus, josta Cassandra olisi antanut pitkin korvia. Aikuisten kuului kuulemma jättää sarkasmi keskenkasvuisille. Hän luopuisi mieluummin tietokoneestaan kuin sarkasmista. Uuden tietokoneen saisi aina ostettua kauppaan kävelemällä.

Charles vastasi heittoon hillityllä huvittuneisuudella. Hän ei aikonut arvailla kuinka tosisaan vaikeasti tulkittava Rachael oli.
"Mistä haluaisit keskustella?"

Niin, mistä hän tahtoisi keskustella? Koodaus ei ollut kovinkaan menevä puheenaihe, joten parempi keksiä muuta. Sitä paitsi oli kuulemma tärkeää puhua välillä muitakin asioita kuin pelkkiä työjuttuja. Ei siis politiikkaa eikä nörtteilyä. Oli monta asiaa, joista hän olisi halunnut udella Charlesilta, mutta henkilökohtaisuuksiin menevissä kysymyksissä oli se huono puoli, että ne tavattiin kääntää takaisin kysyjälle vastauksen antamisen jälkeen. Hän ei erityisemmin tahtonut puhua lapsuudestaan tai nuoruudestaan, mutta koskapa hän olisi tahtonut kertoa mitään liian aitoa itsestään. Olisi väärin vaatia mieheltä moista, vaikka pintaa hipovat keskustelunaiheet kävisivät aina pidemmän päälle tylsiksi.
"Kerro lisää hevosistasi. Ne kuulostavat hurmaavilta persoonilta", Rachael vastasi hetken pohdittuaan. Hevoset olivat sopiva tasapaino henkilökohtaisuuksien ja turhan keskustelun välillä, ja vaikka hän ei voinut väittää olevansa millään tasolla ammattilainen kauraturpien suhteen, saattoi hän silti ylläpitää keskustelua tarjoamalla omia näkemyksiään.

"Paddy on elämäni hevonen", Charles totesi pohtien kiinnostiko naista oikeasti vai oliko sopivia puheenaiheita vain vaikea keksiä. Hänen hevosistaan kuitenkin riittäisi asiaa.
"Se on kotioloissa seurallinen kuin koira, kun taas kisapaikalla se muuttui aivan eri hevoseksi. Hurjaksi, tuliseksi. Se on aina ollut taipuvainen stressaantumaan, ja sillä on edelleen silloin tällöin 'sinisiä päiviään', mutta toivottavasti vähemmän eläkkeen myötä. Paddyn kanssa kilpaileminen oli elämäni parhaita kokemuksia." Mies kuvaili itsekseen hymyillen ja kaarsi veneen loivassa kaaressa kohti Newcastlea tiedostaen ajankulun. Hän olisi mielellään viettänyt loppuillan merellä, jos olisi voinut.
"Duffy on ulkoisesti hieno, lahjakas hevonen, mutta pahimmanlaatuinen luupää. Pahoin pelkään, että myös uusin hevoseni on samaa sarjaa. Selkie on Paddyn täysiveli ja minä - kuin mikäkin idiootti - menin ostamaan sen suuremmin harkitsematta. Java, äidiltäni saapunut lahja, vaikuttaa ujolta ja jokseenkin neuroottiselta, ja Diana, hevonen, jonka aion ostaa, on uskomattoman hieno eläin. Se on luultavasti hyväntuulisimman, onnellisimman näköinen hevonen, jonka olen tavannut", Charles kuvaili epätavallisella lämmöllä.

Miehen tapa puhua hevosistaan kertoi Charlesista enemmän ihmisenä kuin mikään muu. Rachael ei voinut olla hymyilemättä kuvaukselle Paddysta, joka kuulosti hienolta hevoselta. Ei ihme, että Charles oli nauttinut hevosen kanssa kilpailemisesta.
"Niitä tuntuu olevan joka lähtöön", nainen myhäili lämpimästi. Oli mukava kuunnella, miten mies kertoi hevosistaan. Hän taisi puhua samaan sävyyn lähinnä omista lemmikeistään sekä Cassandran perheestä. "Hurmaavia hevosia, ehdottomasti. Taidat tosin arvostella Duffya, Selkietä ja Javaa turhankin tiukasti. Olen varma, että niissä paljon hyvääkin luupäisyyden ja neuroosien ohella." Oli vaikea kuvitella eläintä, josta ei löytyisi paljon hyvää, kunhan vain asettaisi odotuksensa kohdilleen. Toisaalta, mitäpä hän tiesi, kun itse oli mennyt hankkimaan jalka- ja silmäpuolia koirikseen.
"Kauanko Paddy on ollut sinun?"

Mies naurahti.
"Voi olla. Java ja Duffy ovat molemmat kilpailleet menestyksekkäästi kolmessa tähdessä, mikä toki puhuu puolestaan. Enkä väitä Selkietäkään lahjattomaksi. Sen ote elämään on vain hieman… Dramaattisempi kuin olisin toivonut", hän lisäsi. Charlesin oli helpompi kutsua hevosiaan luupäiksi kuin puhua rakkaudesta, vaikka miehen tapa kritisoida hevosiaan oli lämmin ja pehmeä verrattuna normaaliin äänensävyyn.
"Ostin Paddyn viisivuotiaana, yhdeksän vuotta sitten. Kauanko Harley on ollut sinulla?"

"Kenties dramatiikantaju on juuri se, mitä Selkie tarvitsee pärjätäkseen kilparadoilla", Rachael naurahti. Hänen tosin oli vaikea kuvitella dramaattista hevosta, kun hänen hevostuttavansa olivat joko äärimmäisen yksinkertaisia tai kaiken nähneitä konkareita. Kumpikaan hevostyyppi ei turhasta hermoillut.
"Paddylla on siis ehdottomasti oikeus olla suosikkisi", nainen virnisti. Yhdeksän vuotta oli hänen ymmärryksensä mukaan pitkä yhteinen taival kilparatsulle ja kilparatsastajalle. Cassandra ainakin puhui usein siitä, miten hevoset vaihtoivat omistajaa ja ratsastajaa kilpakausien välissä.
"Harley on ollut minulla kuusi vuotta. Mikä ikäloppu", hän naurahti. Alkoihan berninpaimenkoira jo kovasti harmaantua, mutta oli edelleen niin täynnä intoa ettei sitä ollut uskoa jo kahdeksanvuotiaaksi.

"Toivottavasti teillä on vielä monta yhteistä vuotta jäljellä", Charles toivoi luoviessaan venettä hiljaa lähemmäs satamaa. Hän laski purjeen hiljentäen veneen vauhtia.
"Paddy oli ensimmäinen hevonen, jonka ostin itselleni. En arvannut, että se olisi niin ainutlaatuinen."

"Toivotaan. Mutta mikäli ei ole, olemme jo eläneet kolmenkin eliniän edestä", nainen vastasi. Hän oli saanut koiralta niin paljon enemmän kuin oli koskaan osannut unelmoidakaan. Hän surisi lemmikin menettämistä syvästi, mutta ainakin hyviä, rakkaita muistoja jäisi vaalittavaksi tuleviksi vuosikymmeniksi.
"Eläimillä on taipumusta yllättää iloisesti", Rachael nyökkäsi hymy huulillaan. Paddy vaikutti hevoselta, jollaista monet eivät kohdanneet elämässään kertaakaan. Charles oli onnekas, kun oli saanut jakaa niin suuren osan elämästään ainutlaatuisen hevosensa kanssa.

"Totta", mies myönsi ja pohti hetken jatkaako, "kilparatsastajani valintaa jaksetaan kyseenalaistaa, mutta uskon tehneeni oikean ratkaisun. Kuulostan ehkä irrationaaliselta sanoessani näin, mutta halusin ratsastajan, joka pitää hevosistani." Hän halusi ratsastajan, joka kokisi hevosten kanssa saadut kokemukset juuri iloisiksi yllätyksiksi. Menestystä olisi toisarvoista, jos joku olisi rakastanut hänen hevosiaan. Mutta hän ei voisi pukea käsittämättömän tunteellista ajatusta sanoiksi.
"Olen todella iloinen siitä, että vietit iltapäivän kanssani", hän totesi antaessaan veneen madellessa muiden jahtien lomasta kohti omaa paikkaansa.

"Ei kai ratsastaja, joka inhoaa ratsuaan, voi nauttia työnteosta, puhumattakaan sitten menestyksestä", Rachael pohti. Hänen oli vaikea kuvitella maastolenkkiä hevosella, josta hän ei pitäisi. Onneksi sekä Echo että Izzy olivat hauskoja kavereita maastolenkkejä varten.
"Ilo oli minun puolellani. Raitis ilma tekee aina hyvää ja hei, pääsinpä oppimaan jotakin purjehtimisestakin", nainen naurahti. Uuden oppiminen edes pintaraapaisun tasolla sai päivän aina tuntumaan hyvin käytetyltä.

Charles hymyili puolittain ja luovi purjeveneen sujuvasti laituriin. Hän nousi sitomaan sen kiinni, ennen kuin keinahteleva vesi kerkeäisi pilata parkkeerauksen. Mies kieputti köydet paikalleen, tarkasti purjeen kiinnityksen ja tuuppasi eväslaatikot takaisin hyttiin. Wilson saisi hakea ne myöhemmin.
"Vien sinut takaisin kotiin", mies tarjosi ja ojensi Rachaelille kätensä auttaakseen naisen veneestä laiturille.

Rachael nousi seisomaan vasta, kun vene oli kiinnitettynä laituriin. Hän oli pysynyt jaloillaan tähän asti, eikä aikonut päättää mukavaa iltapäivää kaatumalla kasvoilleen veneen kannelle. Hän tarttui ojennettuun käteen päästäkseen laiturin puolelle ongelmitta ja hymyili miehelle.
"Kiitoksia kovasti tarjouksesta, mutta taidan jättää tällä kertaa väliin. Voin käydä samalla kaupan kautta, niin en näe nälkää ensi viikolla."

Mies kohotti kulmaansa. Taksillako nainen menisi?
"Oletko varma?" hän kysyi viitaten sataman suuntaan ja lähti kävelemään vasta Rachaelinkin tehdessä niin.

"Totta kai", Rachael vakuutti lähtiessään astelemaan laituria pitkin kohti kuivaa maata. Hän pärjäisi kyllä. Taksit kulkivat mistä tahansa minne tahansa, ja tähän aikaan niitä ei joutuisi montaa minuuttia kauempaa odottamaankaan. Eipähän tarvitsisi käydä kaupassa erillisenä reissuna, kun hoitaisi sen alta pois jo tässä kohden.
"Ilmoittele, mikä viikonloppu sopisi sinulle teatterireissua varten. Minun aikatauluni ovat varsin joustavat", nainen lisäsi hymyillen.

"Teen niin", Charles lupasi pohtien käyttäytyikö epäherrasmiesmäisesti suostuessaan vapauttamaan naisen setvimään oman tiensä kotiin. Musta Bentley odotti varakkaan, vilkkaan venesataman parkkipaikalla.
"Oletko varma, etten voisi tarjota kyytiä edes keskustaan?"

"Olen", Rachael naurahti. "Sinulla on muutakin tekemistä kuin leikkiä taksia. Sitä varten on oikeat taksit." Hän kaivoi puhelimensa jo valmiiksi esille soittaakseen tuttuun numeroon. Taksikeskuksesta tuntui tulleen hänen vakituinen kontaktinsa viime aikoina, kun oma auto oli jäänyt parkkiruutuun yhä useammin.

"Hyvä on", mies myöntyi huoahtaen, kun oli yrittänyt hetken miettiä sopivaa argumenttia. Ei hänen tullut holhota aikuista naista, joka halusi ottaa taksin ja käydä ostoksilla.
"Kiitos iltapäivästä", Charles totesi ja kielsi itseään jyrkästi tarjoamasta Rachaelille iltapäivän päätteeksi fyysistä kontaktia. Mikään sosiaalinen konventio ei perustellut, että purjehdusretken päätteeksi oli luontevaa tehdä niin. Niinpä mies vain soi naiselle aavistuksen haikean hymyn, ennen kuin lähti autolleen.

"Kiitos itsellesi", Rachael vastasi hymyillen ja heilautti kättään hyvästiksi, ennenkö keskittyi puhelimeensa soittaakseen itselleen taksin. Purjehdusreissu oli ollut varsin tervetullut piristys iltapäivään. Tästä olisi hyvä jatkaa kaupan kautta kotiin ja lösähtää eläinten keskelle sohvalle, elleivät koirat sitten tahtoisi ulos riehumaan.

Lauantai 3. syyskuuta 2016, iltapäivä

Idiootti. Charles katseli skeptisesti pesupaikalle kiinnitettyä tummaa papurikkoa, joka puhalsi ilmaa sieraimet suurina. Se oli kauhistunut käytävällä remmissä loikkinutta koiraa niin, että oli ollut repäistä pesupaikan muovipäällysteiset ketjut irti. Mies seisoi turvallisen etäisyyden päässä vajaamielisestä ruunasta vielä tummassa, hienovaraisen liituraidallisessa puvussa ja toivoi, että Hale löytäisi keinon valjastaa Selkien kiihkon kisasuoritukseen.
Työviikko oli venähtänyt niin, ettei mies ehtinyt tallille kuin vasta lauantain kääntyessä jo kohti iltaa. Hän oli tiedottanut aikataulusta häntäkin kireämmälle hoitajalle sekä Halelle, jota mikään ei tuntunut saavan hermostumaan, sillä halusi päästä seuraamaan paikan päältä hevostensa valmennusta. Mies kohotti varustettavalle hevoselle terävästi vaaleaa kulmaa, kun se näytti pullistavan itseään seuraavaa näytöstä varten ja vilkaisi vastentahtoisesti taskussa värisevää sähköpostia. Hänhän ei luopuisi talli-illasta: Charlesilla oli selvät suunnitelmat Paddyn ratsastuksesta kilpailevien ratsujen seuraamisen jälkeen.
"Miten edellinen viikko on mennyt?" hän kysyi ruunaa varustavalta naiselta hyläten älypuhelimen ja astuen lähemmäs silittämään vajaamielisen hevosen kaunispiirteistä päätä.

Zoe ei enää edes räpäyttänyt silmiään Selkien häsellykselle, sillä ruunan kanssa toimiminen oli turruttanut lähestulkoon kaikelle. Hevoselta sopi odottaa mitä tahansa, eikä hän voinut jatkuvasti peruuttaa kauemmas ratsusta kavioiden kohoillessa innokkaan steppauksen tahtiin, tai mistään ei tulisi koskaan valmista. Parempi vain huokaista ja todeta, ettei Selkie oppisi käytöstavoille yhdessä yössä. Hän heilautti mustan estesatulan pinkin huovan kera tummaan, puhtaaseen selkään, joka tuntui seilaavan kapean pesupaikan puolelta toiselle. Selkien jälkeen hän ei enää ikinä valittaisi Duffyn käytöstavoista pesupaikalla.
"Ei hullummin", hän päätyi vastaamaan hetken vaihtoehtojaan pohdittuaan. Halesta valittaminen yhtään sen suoremmin kuin mitä hän oli sähköposteissaan antanut ymmärtää ei tulisi kysymykseenkään. Selkien häsellys tosin antoi syytä uskoa, ettei ruuna edustaisi ratsaillakaan. Ehkä herra Edgerly näkisi virheensä omin silmin, eikä hän joutuisi puuttumaan siihen sen enempää.
"Hevoset ovat käyttäytyneet… kuten niiltä sopii odottaa", hän jatkoi huuliaan mutristaen. Selkie ei ollut käyttäynyt lainkaan, Java oli säheltänyt omiaan ja Duffy innostunut jälleen kerran koettelemaan aitojen kestävyyttä. Ainakaan muuta selitystä orin yllättäville spurteille tarhassa hän ei keksinyt. "Hale on hoitanut työnsä."

Charlesin suupieli nytkähti. Hän sai Winterin raporteista kuvan, ettei hoitaja erityisemmin pitänyt ratsastajasta. Toivottavasti vihanpito ei eskaloituisi.
"Sehän on hyvä", hän kommentoi hienoisella huvittuneisuudella ja rapsutti hevosen otsapyörrettä.
"Miten sinun viikkosi on mennyt, Winter?"

Zoe vilkaisi hevosenomistajaa Selkien ohi. Hänen viikkonsa?
"Tallilla, lähinnä", hän vastasi kiristäen ruunan vyön tottuneesti. Hänen teki mieli jättää vyö löysälle aivan tarkoituksella, jotta rasittava pikkuratsastaja voisi valua hevosen kyljelle selkäännousussa, mutta se ei olisi ammattimaista. "Mutta täällä on helppo viihtyä. Paddy on ollut yksi kullanmuru."

Mies ei voinut olla hymyilemättä. Hän kiitti usein onneaan Winteristä - ei ollut lainkaan itsestäänselvää, että löytäisi hoitajan, joka oikeasti välittäisi hevosista.
"Mukava kuulla. Toivottavasti ehdit myös vapaalle."

"Ehdin, totta kai", nainen vakuutti. Hän ei ikinä tiennyt, mitä tehdä vapaa-ajallaan, joten päätyi viettämään aikansa tallilla - ja niinä harvoina kertoina kun lähti kotiin ajoissa, vei hän töitä mukanaan. Oli helppo pestä suojia ja ommella kasaan revenneitä loimia kotona.
"Tahdotteko te ratsastaa Paddyn tänään? Kävin sen kanssa vain rauhallisella maastolenkillä aamusta", Zoe kysyi siirtyen ruunan pään luokse, jotta voisi pukea hevoselle suitset päähän. Hevosen vilkkaus vakuutti siitä, ettei ääniä vaimentavasta korvahupustakaan voisi olla haittaa. Niin paljon kuin hän toivoikin Halen epäonnistuvan miehen läsnäollessa, ei hän aikonut tarkoituksella häiritä hevosen mahdollisuutta kehittyä. Hale torpedoisi oman suorituksensa aivan itsekin, joten hän voisi vain istua katsomossa ja seurata kaikessa hiljaisuudessa. Nainen puri huultaan, ettei sihahtaisi mitään harkitsematonta todetessaan, ettei Selkien harjapakissa ollut pussia läpinäkyviä kumilenkkejä, vaikka hän olisi voinut vannoa niiden olleen siellä vielä alkuviikosta. Ah. Hale oli innostunut letittämään Selkien siististi nypittyä harjaa keskiviikkona. Se selitti paljon. Ärtymyksensä nielaisten Zoe vapautti hiuksensa ponnarilta voidakseen käyttää pientä mustaa lenkkiä Selkien otsatukan hillitsemiseen ennen korvahupun pukemista kääntyilevien, ääniä tavoittelevien korvien päälle.
"Oletteko huomiseen asti Newcastlessa, vai joudutteko palaamaan etelään jo tänäiltana?" Nainen käänsi huomionsa miehen puoleen. Halen ajattelusta ei koskaan saanut muuta kuin päänsäryn, joten parempi yrittää unohdaa kilparatsastaja, joka lieni vaihtamassa vaatteitaan valmennusta varten.

"Olen sinulle edelleen kaksi lomaa velkaa. Toivottavasti innostuisit joskus käyttämään ne", Charles muistutti ja astahti jälleen kauemmas hevosesta, jotta Winter sai työskennellä rauhassa. Miehellä oli ikävä aavistus, että hän oli sallinut naisen ryhtyä työnarkomaaniksi ja olisi vastuussa väistämättömästä hermoromahduksesta.
"Se olisi ainakin suunnitelma", hän viittasi Paddyn ratsastukseen ja lisäsi, "lähden Lontooseen huomenna iltapäivästä." Charles vilkaisi kelloaan uudelleen.
"Tiedätkö missä Hale on?"

Zoe hymyili pienesti miehelle. Hän muisti kyllä luvatut lomat, sillä hänen ei vahingossakaan annettu unohtaa niitä. Kenties hän voisi pitää niistä toisen nyt syksyllä, kunhan vain hevoset pärjäisivät. Halen käsiin hän ei niitä uskaltaisi jättää, mutta Nathan oli sentään palannut lomiltaan yhtä työkykyisenä kuin aina ennenkin. Hale oli ollut tavallistakin kammottavampi yllätysmatkansa jälkeen.
"Kenties tahdotte siis ratsastaa hevosenne huomisaamuna?" Hän tulisi mielellään laittamaan ratsuja valmiiksi herra Edgerlylle, jos mies tahtoisi ottaa kaiken irti mahdollisuudestaan olla hevosten keskellä. Mieluummin niin kuin katsella Halen sähellystä.
"Hän lienee vaihtamassa vaatteitaan. Hale ei aina aivan muista ajankulua", Zoe vastasi niin tahdikkaasti kuin vain kykeni. Hänen hermonsa olivat aina kireällä, kun Halea sai odottaa. Jos nainen tahtoi hevosen valmiiksi vartissa, hän oletti myös ratsastajan olevan valmiina vartissa eikä vasta puolen tunnin päästä. Hale ei tuntunut ymmärtävän sitä. Hän tarkisti suitsien soljet vielä kertaalleen, ennenkö taputti Selkien kaulaa. Tästäkin hoitoepisodista oli selvitty, vaikka ruuna tuntuikin keksivän ties mitä, mille puhista ja pöhistä.
"Moi!" Reipas tervehdys sai Zoen toivomaan, että Hale olisi ollut tälläkin kertaa myöhässä. Miten pelkkä pikkunaisen ääni sai hänen hermonsa niin kireälle? Bex harppoi vauhdikkaasti varustetun hevosen luo kypärä käsivarressa roikkuen. "Miten menee?" Hän heitti hevosenomistajalle, ennenkö käänsi huomionsa kokonaan papurikonkimoon hevoseen jättäen painokkaasti huomiotta terävän katseen, jonka Zoe suuntasi saapuvalle. Selkie ansaitsi tervehdyksen ja herkun, ihan sama mitä hoitaja sanoisi.

"Se voisi olla mahdollista", Charles pohti mietteliäänä Winterin ehdottamaa suunnitelmaa ja katseli draamannälkäistä hevosta. Olisipa sillä kyky muuttaa rasittava vauhkoutensa tuleksi ja tappuraksi kisakentillä.
"Sinä olet tosin erittäin tervetullut pitämään ansaitun vapaapäivän", hän lisäsi hetken kuluttua ymmärtäessään, että ehkä hoitaja tulkitsisi suunnitelman velvoituksena olla töissä myös sunnuntaina. Ei miehellä ollut varsinaisesti kovaa hinkua uusien hevosten satulaan, mutta hän ei halunnut päätyä omistajaksi, joka ei tuntenut omia ratsujaan.
Kuin tilauksesta saapuva Hale sai miehen katsahtamaan naista ja palauttamaan sitten katseensa hevoseen. Hän hillitsi absurdin ajatusketjun väkivaltaisella kädellä ja haki ryhtiä mieleensä. Häntä oli harvoin syytetty järjettömäksi, mutta Charles pelkäsi välillä olevansa juuri sitä. Oliko stressi vihdoin saanut hänestä otteen?
"Menisimmekö D-kentälle?" hän kysyi sekä Winteriltä että Halelta odottaen, että hevonen vapautettaisiin pesupaikan kiinnityksistä.

"Tulen mielelläni seuraamaan työskentelyänne, herra Edgerly, mikäli siitä ei ole haittaa", Zoe vastasi nopeasti. Mitä hän tekisi kokonaisella sunnuntailla kotonaan? Mieluummin hän viettäisi sen tallilla, erityisesti kun Hale ei roikkuisi kannoilla joka sekunti - tai olisi jatkuvasti omilla teillään niin, ettei hän ollut löytää ratsastajaa niinä kertoina kun kaipasi Halea.
"Se käy loistavasti. Raitis ilma tekee kaikille hyvää", Bex virnisti ja kurkotti yhtäaikaa Zoen kanssa Selkien päätä kohden. Hoitaja hillitsi halunsa irvistää lyhyemmälleen siirtyessään sivuun. Taluttakoot dramaattisen hevosen sitten itsekseen. Bex virnisti Selkielle, jonka laski irti pesupaikan kiinnityksistä. Zoe laittoi harjapakin kasaan harkiten hetken sen palauttamista varustehuoneelle. Kohta sitä kaivattaisiin kuitenkin uudestaan, joten ehkä Selkien karsinan edusta kävisi. Bex syötti kämmeneltään uuden herkun papurikonkimolle, ennenkö lähti pirteästi hymyillen liikkeelle ruunan kanssa.
"Ajattelin keskittyä Selkien kanssa jumppasarjoihin, ellei sinulla ole toiveissasi jotain muuta?" Bex pohdiskeli kulkiessaan reippaasti liikkuvan ruunan rinnalla. Selkie oli innokkaasti lähdössä työntekoon, aina siihen hetkeen asti, että kirkkaanpunainen auto ajoi hiljaisella vauhdilla tallitietä pitkin. Ruuna kiepahti vauhdikkaasti ympäri ja olisi varmaan tullut syliin asti, ellei pieni nainen olisi astunut sivuun ja ohjannut suurta päätä kauemmas itsestään. Hömelö otus. Nauraen Bex rapsutti ruunan harjantyveä matkan jatkuessa sähellyksen täytteisesti.

"Milloin olet viimeksi ollut vapaalla, Winter?" Charles kysyi epäluuloisesti ja kohotti kulmaansa. Hän tunsi syyllisyyttä siitä, miten mielellään olisi ottanut hoitajan avukseen ja seuraukseen naisen vapaa-ajankin kustannuksella. Winterillä oli erinomainen silmä ja ote hevosiin.
"Tee mitä olet suunnitellutkin", hän lisäsi Halelle ja seurasi perästä millainen aasi Selkie osasi olla. Mutta tulitukkainen nainen sen vierellä ei muuta kuin nauranut, vaikka oli jäädä huomattavasti isomman hevosen alle. Charles kurtisti kulmiaan. Halella ei voinut olla kaikki kotona. Ehkä se oli selitys. Hän huomasi seuraavansa videoilla kääpiökokoisen ratsastajan ilmeitä hevosen sijaan, koska yritti diagnosoida syytä Halen hämmentävälle käytökselle ja olemukselle.
Saatuaan jälleen vahvan vaikutelman, ettei Winter pitänyt Halesta, Charles päätyi tarttumaan Selkien ohjiin ruunan pysähdyttyä D-kentän pituushalkaisijalle. Hän ei halunnut menettää hoitajaa eikä ratsastajaa, joten ehkä oli parempi tarjota naisten välille välimatkaa silloin kun mahdollista.
"Tarvitsetko jakkaran?" mies tiedusteli mittaillen katseellaan korkeuseroa pikkuruisen naisen ja kookkaan, sähäkän hevosen välillä.

"Olin puolet päivästä viime lauantaina", nainen kohautti harteitaan. Siinä oli ihan riittämiin vapaa-aikaa hänelle. Halekaan ei ollut onnistunut aiheuttamaan kaaosta jäätyään vielä yhteen valmennukseen sen jälkeen, kun hän oli jo lähtenyt kotiin. Zoe väisti tottuneesti sivuun Selkien häsellyksen myötä, ja harkitsi hetken tarttuvansa ruunan ohjiin, mutta ehkä Halen täytyi pärjätä itse. Hän ei arvostanut lainkaan suhtautumista, joka ratsastajalla oli hevosten häsellykseen, mutta sitä ei voisi nostaa esille tässä kohtaa. Mikään ei tosin estäisi sanomasta suoria sanoja ratsastajalle, kunhan herra Edgerly lähtisi illanviettoon.
"En, hyvää venyttelyähän tämä on", Bex virnisti laskiessaan jalustimen. Hän silmäili hetken jalustinta joka liikkui hevosen mukana, ennenkö heilautti sulavasti jalkansa jalustimeen ja ponnisti samalla hetkellä ylös. Selkien kanssa ei auttanut ihmetellä liian pitkään, sillä tälläkin kertaa ruuna oli jo lähdössä eteenpäin siinä kohtaa, kun hän vasta ponnisti selkään. Zoe näytti varsin synkältä seuratessaan sivummalta, miten ratsastaja haki tasapainoaan. Olisi nyt edes komentanut hevosta, joka ei malttanut olla aloillaan hetkeäkään. Hoitaja pudisteli päätään suunnatessaan hakemaan estetarpeita. Saisi nähdä kauanko menisi, ennenkö hänen ja valmentajan yhdessä laatima jumppaharjoitus olisi laitettu uuteen uskoon, kun Bex keksisi jotakin muuta tekemistä innokkaalle hevoselle. Ratsastaja lähetti hevosen kiertämään kenttää käynnissä, jonka tahti tosin rikkoutui milloin mistäkin syystä, kun hevonen säpsyi ja kohelsi minkä kerkesi. Zoe ei edes yrittänyt olla kolistelematta puomeja. Ei pieni kolina hevosta enempää säikyttelisi, kun ratsu kiipesi jo valmiiksi seinille innokkaana kuin mikäkin.

Charles väisti hevosen tieltä, kun Hale keinautti itsensä satulaan kuin kissanainen. Hän katseli hetken ratsukon menoa ja päätti sitten auttaa Winteriä puomien kanssa. Lähestyttävä kuva, Charles, lähestyttävä kuva, mies saattoi kuulla tutun kannustuksen mielessään. Miksei hän voisi kantaa puomeja? Hiekan saisi pyyhittyä pois, ja nämä olivat hänen hevosiaan.
"Puolipäivää viime viikon lauantaina. Milloin olit vapaalla sitä ennen?" mies jatkoi aikaisemmin kesken jäänyttä keskustelua Winterin kanssa.

Zoe pyyhki yllätyksen kasvoiltaan, kun sai apua puomien kantamiseen. Hän olisi aivan hyvin selvinnyt itsekin, mutta mitäpä seuraamista Selkien häsellyksessä olisikaan ollut. Halekaan ei näyttänyt pikaisilla vilkaisuilla tekevän mitään järjettömän typerää, joten tuskin kukaan menettäisi mitään, vaikka ratsastaja lämmittelisi hevosta kaikessa rauhassa.
"Öh", hän äännähti yrittäessään palauttaa kalenteria mieleensä. Mitä sitä aiemmalla viikolla oli tapahtunut? Aivan, Hale oli ollut Riossa, joten hän oli viettänyt viikon hevosten satulassa. "Olin elokuun ensimmäisenä sunnuntaina koko päivän vapaalla", hän totesi. Eihän siitä ollut kuin kuukausi. Ei mitään syytä huoleen. Nainen vilkaisi ravaavaa Selkietä suunnatessaan kantamaan estetolppaa seuraavaa matalaa estettä varten. Voisiko ruuna joko heittää koko työnteon aivan läskiksi ja nolata ratsastajansa, tai sitten tehdä kunnolla töitä ja kehittyä? Joko tai, mutta ei mitään välimuotoa, jossa ruuna työskenteli hetken kaulaansa kaartaen ja seuraavalla askeleella ponnisti sivuun pää taivaisiin heitettynä.

Charles tuijotti naista kuin yrittäen päätellä saattoiko tämä olla ilmaus Winterin tähän saakka nukkuneesta huumorintajusta. Tuskin. Hyvä luoja.
"Winter", mies kutsui painokkaasti ja odotti, että sai naiseen katsekontaktin.
"Mene kotiin."

Zoe kääntyi katsomaan miestä estetolppa sylissään. Hän räpäytti yllättyneenä silmiään. Tässähän oli vielä koko työpäivä edessä!
"Totta kai, herra Edgerly. Heti kun hevoset käyvät yöpuulle", hän vastasi laskien tolpan paikoilleen kentän pehmeälle hiekalle.

Charles jatkoi naisen painokasta tuijottamista.
"Ei. Mene kotiin nyt heti."

"Mutta herra Edgerly, hevosten päivä ei ole vielä ohitse", nainen väitti vastaan. Kyllä hän tiesi omat rajansa, eikä tämä ollut vielä lähelläkään. Ehkä. Kai. Mitä sitten, jos hän kaatui lopenuupuneena sänkyyn heti, kun pääsi kotiin, eikä herännyt ennen kuin kello soi aamutuimaan? Kylmä suihku ja kuuma kahvi herättivät vaikka minkälaisesta koomasta, ja hevosten näkeminen piristi kummasti.

"Älä pyydä minua toistamaan itseäni", mies jyrähti sävyllä, joka ei sallinut vastaväitteitä. Charles ei ollut tottunut käskemään kahdesti.
"Menet kotiin nyt ja pidät vähintään kaksi päivää vapaata. Mielellään enemmän."

Zoe painoi katseensa kentän hiekkaan.
"Hyvä on, herra Edgerly", hän vastasi, pyyhki kädet housuihinsa ja kääntyi poistuakseen kentältä. Selkien selästä hänelle suunnattu leveä hymy ei jäänyt huomaamatta, mutta hän vastusti halua elehtiä alatyylisesti ratsastajalle. Ei hevosenomistajan silmien alla. Bex heilautti kättään katoavalle selälle, muttei yllättynyt jäädessään vaille vastausta. Hän nosti pyörivän laukan kiihkeällä ratsulla, joka kyllä tahtoi tehdä töitä, mutta tahtoi myös ihmetellä ympäristöään. Selkie oli varsin hupaista tapaus, jos Bexiltä kysyttiin. Tänään olisi tosin ollut mukavaa, jos ruuna olisi malttanut keskittyä enemmän häneen ja vähemmän hyvinhoidettuun puskarivistöön tallitien toisella puolella.
"Tulen tuon pystyn", nainen huikkasi varoitukseksi ennenkö käänsi ratsun yksittäiselle esteelle, jonka Zoe oli koonnut lämmittelytarkoitusta varten. Selkien korvat kääntyivät heti eteen, kun linja esteelle muodostui, eikä ruunan innosta voinut erehtyä sen suunnatessa aivan itsekin keskelle kirjavaa puomia. Hieno hevonen. Bex taputti innokkaan ratsun kaulaa, joka kiihdytti vauhtiaan heti laskeuduttuaan pienestä hypystä ja rauhoitteli menoa niin äänellä kuin istunnallaan. "Esteet saavat sen aina innostumaan", hän virnisti omistajalle, vaikka varmasti se oli käynyt selväksi lukuisista videoistakin.

Charles hillitsi kuohahtaneen temperamenttinsa ja viimeisteli Winterin aloittaman työn. Hän pyyhkäisi hajamielisesti hiekkaa pukunsa tummista hihoista ja pohti päätään pudistellen, että hänen olisi pakko alkaa kiinnittää tarkempaa huomiota siihen paljonko töitä Winter teki. Hänellä ei ollut varaa menettää hoitajaa. Ehkä hänen pitäisi palkata toinen hoitaja? Tai laittaa Winter valitsemaan toinen hoitaja? Liekö se saisi naisen myös ottamaan aikaa itselleen.
Mies nyökkäsi tajutessaan Halen puhuneen ja väisti kokoamansa esteen tolpan viereen. Hän seurasi papurikkoa katseellaan. Hyppykykyä sillä oli, luojan kiitos. Muu sitten taisi olla kyseenalaista.
"Hyvä kai niin. Mitä ajatuksia sinulla on sen sileätyöskentelyn parantamiseen?"

"Se on tosi hyvä", Bex naurahti. Hevosen kanssa oli helppo tehdä töitä esteillä, kun Selkie innostui treenistä vähintään yhtä paljon kuin ratsastajansakin. Toki hän sai välillä moitteita valmennuksessa siitä, ettei rauhoitellut hevosta tarpeeksi. Hänestä vain tuntui pahalta sotkea innostuneen hevosen pasmoja sillä, että esteitä pitäisi hypätä rauhallisemmin.
"Haluan sen nauttivan työnteosta, enkä jännittävän kaikkea kouluradoilla, joten hauskuus lienee avainsana. Selkie osaa ja viitsii, kunhan vain malttaa keskittyä." Joustamattoman hoitajan mielestä hänen lähestymistapansa oli kerrassaan väärä, mutta koskapa Zoe olisi mitään hänen tekemäänsä arvostanut. Valmentajilta ei kuitenkaan vielä ollut tullut ristikkäisiä ohjeita, joten ennen niiden saamista, hän tekisi juuri niin kuin tuntisi parhaaksi hevoseen tutustuessaan. "Joten olen yrittänyt keksiä tehtäviä, joista se nauttii. Kun kentälle lisää muutaman kartion ja puomin, ja antaa Selkien todeta viiteen kertaan, etteivät ne ole vaarallisia, se työskentelee paljon rennommin kuin pelkällä tyhjällä kentällä", ratsastaja virnisti rauhoitellessaan hevosen ravia suurella kahdeksikolla. Selkie tiesi pääsevänsä hyppäämään lisää, eikä olisi millään malttanut odottaa lupaa lähteä esteille.

"Vai niin", mies totesi arvioiden Halen suunnitelmaa. Jos Selkie työskenteli paremmin niin, kai se kävi ratkaisuksi ainakin tällä hetkellä. Ehkä hevosen koulutus olisi helpompaa jatkossa, kun ratsukko tuntisi toisensa. Charles voisi huolehtia muutaman kuukauden päästä, jos Hale halusi edelleen tehdä vain hauskaksi katsomiaan asioita.
"Miltä Diana on tuntunut sinusta?" hän jatkoi hilliten tiukasti innostuksen äänestään.

Bex laski innokkaan ratsunsa laukalle ja ohjasi uudestaan yksittäiselle pystylle, jotta Selkie ei vallan kiehahtaisi yli kaikesta innokkuudestaan. Hevosen siisteissä, tyylikkäissä hypyissä oli helppo pysyä mukana, eikä hän ollut ainakaan vielä kohdannut tilannetta, jossa ruuna yllättäen kieltäisi. Hän mielellään pitäisi saldon sellaisena.
"Se on aivan uskomaton", nainen hihkaisi olkansa yli ja käänsi Selkien ympyrälle lennokkaan laukanvaihdon kera. "Puhdasta timanttia. Aina kuulolla, aina valmis tekemään töitä. Onhan se vähän arka esteillä, mutta niin herttainen, ettei ilkeyttään tee mitään. Sitä on aina ilo ratsastaa." Oli poikajoukkoakin, mutta Diana oli aivan eritason hevonen kuin yksikään hömelöistä pojista, joiden keskellä hän päivänsä vietti.

Charles peitti hymynsä kämmenselkään sukaisten vaaleita hiuksia pois otsalta. Täsmälleen. Hän halusi hykerrellä ajatellessaan kimoa irlantilaistammaa. Se oli todellinen timantti.
"Mukava kuulla", hän vastasi tavoitellen hillittyä sävyä, "olen toiveikas sen suhteen, että saisin ostettua sen Burghleyn jälkeen."

"Oh, sehän olisi mahtavaa", Bex nauroi lämpimästi. Intoilu sai Selkien hypähtelemään laukkansa lomassa, mutta ratsastaja ei moisesta pahastunut kääntäessään hevosta jälleen ympyrälle. Täytyisi muistaa katsoa, miten Dianalla oli mennyt kilpailuissa. "Se on kyllä niin hieno hevonen, ettet varmasti ole ainoa, joka yrittää ostaa sen." Todennäköisesti ainoa, jolla olisi minkäänlaiset realistiset mahdollisuudet tamman ostamiseen, mutta varmasti yksi jos toinenkin ilmaisisi mielenkiintonsa hienosta tammasta. Bex kokosi Selkien laukkaa ympyrällä. Hevonen tuntui olevan kuulolla, joten hän käänsi ratsun kolmen matalan esteen jumppasarjalle. Ruuna tuntui pitävän jumppatyöskentelystä, sillä se sopi hyvin nopealle ja jaloistaan tietoiselle ratsulle. Tälläkään kerralla suoraan laskeutumisesta ponnistaminen uuteen hyppyyn ei tuottanut ongelmia ruunalle, joka keskittyi annettuun tehtävään intensiivisesti. Bex taputti hevosen kaulaa ja pudotti raville. Muutama askel pohkeenväistöä palautti hevosen jälleen rehdisti pohkeiden väliin.
"Oletko suunnitellut muuta jännää, mistä minun olisi hyvä olla tietoinen?" Nainen virnisti malttamattoman hevosen selästä. Odottaisi nyt hetken. Eivät he voisi vain kiitää jumppasarjaa peräjälkeen. Hevoselle tekisi hyvää opetella rauhoittumaan esteiden välissäkin.

Charles nauroi.
"En ole varma, pahoitteluni. Mikäli koet yllätyksiä, ilmeisesti olen", hän vastasi ja vilkaisi kulmiaan kurtistaen sinnikkäästi värisevää puhelinta. Kehtaisikohan hän sammuttaa sen? Ehkei.
"Mikäli olen turhan optimistinen, siirrän hevosen nimiini Paun jälkeen. Sitten voisi toivoa, että seuraavan neljän tähden kauden Dianaa ratsastaisit sinä."

"Yllätykset piristävät mukavasti päivää", Bex vakuutti raikuvasti nauraen. Ei hän pahastuisi yllätyksestä, että häntä pyydettäisiin nousemaan uuden hevosen selkään. Hoitaja siinä hiuksensa repisi, kun joutuisi päivittämään rakastamansa aikataulut uudestaan.
"Se olisi mieletön kunnia", Bex vastasi hakien hetkeksi edes hieman vakavampaa keskustelutapaa naurun sijaan. Olisi uskomatonta päästä kilpailemaan kenttäratsastuksen huipulle hevosella, joka ei vain pärjäisi luokissa, vaan voisi helposti voittaakin. Hän tekisi kovasti töitä saavuttaakseen moiset tavoitteet - ja jos se hänestä olisi kiinni, hän näkisi mielellään jokaisen hevosista neljän tähden kilpailuissa Selkiestä lähtien.

Mies hymyili yrittäen hillitä halunsa nauraa. Ei, pysy ammatillisena. Täysin, turvallisen ammatillisena.
"Toivotaan siis, että suunnitelmat sujuvat siten kuin pitäisi", hän totesi ja seurasi tumman kimon liikettä. Olikohan hän menettämässä otteensa? Se ei näyttänyt lainkaan yhtä pahalta kuin hän oli pelännyt.
"Mitä ajattelet kolmella nykyisellä kilpailemisesta?"

"Toivotaan", Bex naurahti ja pysäytti hevosen. Muutaman askeleen peruutuksen jälkeen hän nosti laukan ja lähti jumppasarjalle, jonka helppoudelle Selkie tuntui vain nauravan. No, ainakin hevosella oli hauskaa ja mikä parasta, se malttoi kuunnella häntä esteiden jälkeenkin. Suunnatessaan yksittäiselle pystylle, tunsi hän selkään asti eron tavassa, jolla ruuna kokosi jalat alleen hypyssä. Jumppasarjat olivat kyllä luojan lahja ratsastajille, kun vaativat hevosta keskittymään jalkoihinsa.
"Nämä ovat oikein veikeitä poikia", Bex nauroi kiintyneesti. "En malta odottaa, että pääsen testaamaan niitä kunnolla kilpakentille. Duffy loisti jo maastoesteillä, kun kävimme siellä viimeksi, ja Java hurmasi kaikki kouluvalmennuksessaan tällä viikolla."

Oli helpottavaa kuulla, miten aidosti Hale tuntui pitävän hevosista. Se sai hänet tuntemaan, että valinta oli oikea. Osasi nainen toki ratsastaakin.
"Millaista kisakalenteria suunnittelet ja millaisella aikataululla?" Charles kysyi seuraten maltillisella tyytyväisyydellä ruunan kykyjä esteillä.

"Lokakuun alussa olisi Little Downhamissa kansallisia luokkia. Heidän maastoesteratansa on minulle tuttu, joten sinne voisi olla hauska viedä vaikka Java. Olisi kiva nähdä, millaisia hevoset ovat kisapaikoilla, niin tiedän minkä kanssa teen töitä koko talvikauden", Bex vastasi. Hän mielellään veisi Duffynkin mennessään, mutta Burke ei taitaisi arvostaa sitä, jos hän riistäisi hevosen kesken kisakauden. Eipä sillä, että valmentajamies hänestä voisi enää yhtään vähempää pitää.
"Miksei Selkienkin, jos sen saa ottaa johonkin pikkuluokkaan", hän virnisti. Selkien kanssa hän ei lähtisi koittamaan Novicea vaikeampaa, kun hevonen oli arvaamaton ja heidän täytyisi tehdä vielä paljon töitä yhteistyön saavuttamiseksi. Javan uskaltaisi ottaa kovempaankin luokkaan, sillä ruunikko täysiverinen oli varsinainen työmyyrä.

Charles nyökkäili ja tutki puhelimensa kalenteria. Hänen täytyisi yrittää järjestää ajankohta vapaaksi, sillä mies halusi paikanpäälle seuraamaan kisoja.
"Se kuulostaa toimivalta suunnitelmalta. Laita vain minulle infot, kun ilmoittaudut, ja huolehdin maksuista", hän vastasi ja työnsi arkena käteen liimatun laitteen taskuunsa.
"Miten olet viihtynyt?" mies tiedusteli hetken kuluttua.

"Loistavaa. Teen niin", Bex vannoi. Hän suoristautui selässä täynnä uutta intoa. Kisailmoittautumiset olivat aina yhtä hauskoja tehtäviä. Ne antoivat selkeän päämäärän harjoittelulle. Niiden voimalla jaksoi niinäkin päivinä, kun hevoset sähläsivät, vettä tuli vaakatasossa ja mikään ei onnistunut. Hän hypytti Selkien kahdesti jumppasarjan läpi antaen hevosen valita itse kohdan, josta lähti suoritukseensa. Selkiellä oli hieno kyky arvioida itse oikea ponnistuskohta, kunhan hän vain toi hevosen suorana ja siistillä askeleella sarjalle.
"Upeasti!" Nainen nauroi olkansa yli tasapainoillessaan jalustimilla, kun Selkie laukkasi kentän kauempaa päätyä kohden. Hän taputti tummaa kaulaa tyytyväisenä hevosen työntekoon. Alun häsellys oli kääntynyt voitoksi esteiden myötä. "Helppohan täällä on viihtyä. Hevoset ovat aivan mahtavia ja valmentajissa ei ole valittamista." Eikä siinä, että hän ylipäätään sai osallistua valmennuksiin ahkerasti. Se oli mieletön etu ja varmasti osasyy siihen, miksi hän oli löytänyt yhteisen sävelen neuroottisen täysiverisen kanssa niin nopeasti. Tie Duffyn sydämeen tuntui kulkevan naurun kautta, ja se häneltä ei loppuisi kesken. Selkie oli vielä pienoinen arvoitus, mutta äkkiäkös sekin ratkeaisi.
"Hulluhan tässä olisi, jos ei viihtyisi." Hoitaja nyt osasi olla yksi kärttyinen herhiläinen, mutta se oli pieni hinta maksettavaksi näin hienosta mahdollisuudesta palata kilpakentille.

Charles hymyili, vaikka arvelikin, että Hale kaunisteli kokemusta. Hän seurasi ratsastajaa katseellaan pohtien, ettei kukaan voinut todellisuudessa olla yhtä säteilevän positiivinen.
"Toivon, että voit kertoa minulle, mikäli kaipaat joskus muutosta."

"Totta kai", Bex vannoi nauraen. "Mutta vaikea muuttaa mitään, mikä toimii jo hyvin." Hän ei ehkä viihtynyt Zoen seurassa naisen jatkuvan jäkätyksen tähden, mutta tunnisti kyllä taitavan hevosenhoitajan sellaisen nähdessään. Niin kauan kun hevoset viihtyivät käsittelijänsä kanssa, ei hänellä olisi mitään poikkipuolista sanottavaa naisesta.
"Katsotaan sitten ensi keväänä, kun kisakausi starttaa kunnolla", hän virnisti. Ihan kuin hän tämän enempää tarvitsisi silloinkaan. Oma hevosenhoitaja ratsuille oli jo luksusta, johon hän ei ollut tottunut.

Mies naurahti kuivasti. Hyvä kai näin. Politiikka oli tekemässä hänestä kyynisemmän kuin ennen.
"Ehkä voit ottaa Javan Selkien jälkeen. Ratsastan samalla Paddyn", hän totesi vilkaistuaan uudemman kerran kelloaan.

"Oikein mielelläni", Bex vastasi. Javan ratsastaminen oli aina hauskaa. Ruuna oli taitava, joskin ajoittain vähän höperö tapaus. No, enemmänhän neuroottisuus tuntui hoitoa häiritsevän kuin selästä käsin toimiessa, joten hän kai välttyi pahimmalta Zoen viedessä hevoset aina pyytämättäkin hänen käsistään.
"Mitä aiot tehdä Paddyn kanssa?" Hän uteli kiinnostuneena. Hän ei ollut vielä luopunut toivosta päästä kenttälegendan selkään. Jonakin päivänä Zoen olisi pakko taipua. Siihen asti hän nauttisi täysin rinnoin kolmesta pojastaan ja timanttisesta tammasta.

"Raskaampaa sileätyöskentelyä, mutta varsinainen aihe riippuu Paddystä. Luultavasti kokeilen rataa", Charles vastasi ja moitti itseään siitä, ettei ollut suunnitellut ratsastusta paremmin.
Hale näytti selviytyvän hyvin Selkien kanssa, ja Selkie näytti selviytyvän hyvin esteistä, joten mies saattoi ajan painostamana päättää nopeuttaa prosessia.
"Pyydän työntekijöitä varustamaan Javan sinulle", hän lupasi vilkaistuaan jälleen kelloa, astui portista ja lähti harppomaan kohti tallia. Hänen täytyisi vaihtaa vaatteet ja varustaa Paddy - sitä kunniaa hän ei delegoisi tallityöntekijöille.

"Se kuulostaa hauskalta", Bex naurahti. Kenties hän voisi vilkuilla ohimennen, mitä mies tekisi hevosen kanssa. Java tuskin heittäisi häntä pusikkoon, vaikka hän varastaisi silmäyksen tai kaksi kenttäratsastajasta kaiken mahdollisen voittaneen ratsun kanssa. Zoekaan ei ollut tuijottamassa reikiä hänen selkäänsä, joten mitään hätää ei olisi.
"Okei, kiva, kiitos", hän virnisti pirteänä. "Palaamme pian Selkien kanssa." Kunhan hän saisi ensin hevosen verryteltyä. Hän ei tahtonut ratsun olevan huomenna jumissa.

Ratsastushousuihin ja tuulenpitävään, laivastonsiniseen takkiin vaihtanut Charles harjasi Paddyn kiireettä, vaikkei suonut Javaa varustavalle työntekijälle moista ylellisyyttä, varusti hevosen ja käskytti tuomaan Javan D-kentälle, ellei Hale ehtisi sitä ennen talliin Selkien kanssa. Paddyllä näytti olevan yksi sinisistä päivistä, ja mies tunsi ikävän vihlaisun - se ei kuitenkaan voinut johtua liian kovasta työnteosta tai kilpailemisen stressistä. Ehkä ruunalla oli vain taipumusta tällaisiin päiviin. Charles silitti hellästi rakastamaansa päätä ja sen jaloja piirteitä, ennen kuin talutti ympäristöään tarkkailevan, massiivisen kimon kohti heidän valtaamaansa D-kenttää. Ehkä hänen olisi vain pitänyt viedä ruuna uudelleen maastoon, mutta hän ei ollut ehtinyt ottaa kunnon treeniä hevosella kahteen viikkoon.

Bex onnistui ajoittamaan paluumatkansa tyylikkäästi ristiin työntekijän kanssa, mutta onneksi hevosenvaihto onnistui matkallakin. Selkie sai vielä viimeisen namin takin taskusta ennenkö Bex suuntasi huomionsa nyökyttelevään täysiveriseen. Javan kanssa oli aina ilo tehdä töitä, mutta toisaalta, sama päti jokaiseen hevoseen, jota hän ratsasti. Ne olivat kaikki persoonia ja hurmaavia kukin tavallaan. Hän ei vaihtaisi niistä yhtäkään pois, jos valinta olisi yksin hänen.
"Et pääse esteille, sori vaan kaunis poika", Bex naurahti Javan katsellessa muutamaa kentällä olevaa pientä estettä. Java ei toisaalta ollut estehullu, joka ei kykenisi työntekoon muutaman puomin läsnäolon tähden. Työntekijät saapuisivat korjaamaan esteet, kunhan kerkeäisivät. Nainen heilautti itsensä kiltin ruunan selkään ja keräsi ohjat käteensä lähettäessään ratsun liikkeelle. Käynti tuntui puhtaalta ja nelitahtiselta, mikä oli aina hyvä merkki.

Paddy puhalsi ilmaa sieraimistaan Charlesin pysäyttäessä sen kentälle. Mies pysäytti viereisellä kentällä siivoavan työntekijän ja viittasi esteitä kohti, ja niin hänen tahtonsa tapahtui. Paddyn ei tarvitsisi pohtia oliko luvassa estetreeni. Mies taputti papurikonkirjavaa kaulaa, ennen kuin keinautti itsensä tuttuun satulaan ja lähetti hevosen kävelemään. Hevonen oli jännittynyt ja väreili raakaa voimaa. Mikäli hevonen sitä vaatisi, he voisivat vain verrytellä koko treenin, Charles pohti silitellessään Winterin mallikelpoisesti nyppimää, lumivalkeaa harjaa.
"Mitä sinä aiot tehdä Javan kanssa?" hän tiedusteli Halelta ohittaessaan Paddyn rinnalla pikkuruisen ruunikon.

Bex tunnusteli Javan käyntiä ja huokaisten laski jalustimet jaloistaan. O'Connorin valmennukset olivat tehneet tehtävänsä, vaikka hän ei sitä naiselle myöntäisikään. Kömpelö irlantilainen ei antaisi hänen koskaan kuulla loppua siitä, jos näkisi hänet ratsastamassa vapaaehtoisesti ilman jalustimia. Tämän päivän treeniin kunnon tuki ruunan kylkien ympärille tuntui kuitenkin hyvältä vaihtoehdolta.
"Ajattelin keskittyä taivutuksiin. Hyvää tasapainotreeniä meille molemmille", nainen vastasi naurahtaen ja taputti ruskeaa kaulaa. Hevonen suoriutuisi varmasti tehtävästä kunnialla. Java oli kerrassaan hieno ratsu.

Mies oli vastaamassa, kun esteitä kasaava työntekijä kompuroi ja romautti puomit kolisten läjään. Iän myötä vaalennut kimo syöksyi liikkeelle ja päätyi hetkessä useamman, massiivisen sivuloikan päähän edellisestä sijainnistaan, pää pystyssä ja etujalat uhkaavasti kohoillen. Charles tarttui vaistomaisesti hevoseen jaloillaan ja puristi sormensa sen harjaan - ohjasta nyppääminen ei ollut vaihtoehto. Työntekijä sai osakseen katseen, joka sulatti lihan kasvojen luiden päältä.
"Se kuulostaa hyvältä", mies kommentoi hevosen tasaannuttua, "millaisia aspekteja koet voivasi parantaa Javan sileätyöskentelyssä?"

Java ei reagoinut puomien kolinaan pään kääntämistä kummemmin, mutta Paddyn reaktio sai Bexin uteliaaksi. Ei ruuna ollut noin säpsyltä koskaan maastossa vaikuttanut, kun Zoe oli tunkenut hänen seuraansa vahtimaan, mitä hän hevosten kanssa oikein teki. Hän ei tiennyt, kumpi inhosi moista järjestelyä enemmän; hän, joka ei kokenut tarvitsevansa lastenvahtia mihinkään vai Zoe, joka piti maastolenkkejä Paddyn kanssa niin naurettavan korkeassa arvossa, että olisi voinut kuvitella naisen levittävän punaista mattoa Paddyn jalkoihin.
"Kaikkea voi aina parantaa", Bex nauroi pirteästi. Java oli hieno, tyylikäs ratsu sileällä, mutta täydellistä hevosta ei ollut koskaan nähtykään. "Ensimmäisenä tahdon saada vieläkin paremman tuntuman siihen, jotta osaan varautua kaikkeen ja pystyn lukemaan sitä herkemmin selästä. Radoilla kysytyt asiathan se jo osaa loistavasti, joten varmasti päädymme paitsi hiomaan niitä, myös opettelemaan jotakin uutta, ettei sileätyöskentely käy Javan mielestä tylsäksi."

Charles nyökkäsi tyytyväisenä ja houkutteli Paddya rentoutumaan kuolaimelle. Hänen täytyisi hylätä toiveensa kunnon ratsastuksesta illaksi, ellei irlantilainen asettuisi. Miten hän oli saanut sileätyöskentelystä niin stressaavaa hevoselle? Se oli kuin mikäkin nallekarhu maastossa, mutta sininen päivä kentällä sai hevosen hyödyntämään hurjaa tultaan aivan vääriin kanaviin. Mies rapsutteli hevosen harjantyveä ja pyysi sitä taipumaan pohkeensa ympärille täsmällisillä volteilla, reagoimaan siirtymisiin hiuksenhienoista pyynnöistä ja peruuttamaan suorana.
"Mitä lähdet kehittämään Duffyn kanssa?"

Bex siirsi Javan raviin lämmitellen hevosta suurilla volteilla ja pehmeillä siirtymisillä. Kuten aina ennenkin, myös tänään Java hakeutui rehelliseen peräänantoon heti alusta asti ja työskenteli läpi selkänsä vaatimatta sen suurempaa rohkaisua. Ruuna lepäsi kevyesti kuolaintuntumalla, reagoi herkästi ja halukkaasti ja oli varsin mukava ratsastettava. Oli ihanaa, kun jokainen hevonen oli niin erilainen. Olisi käynyt tylsäksi, jos jokainen ratsuista olisi inhonnut koulutreenejä.
"Sen vaihtelevaa tapaa olla kuulolla", nainen naurahti. "Olisi hyvä jos se luottaisi siihen, että minä tiedän ja muistan esteradan, eikä laittaisi yllättäen vastaan käännöksessä kuvitellessaan tietävänsä paremmin." Hän ei unohtanut esteratoja koskaan. Kouluradan ehkä, mutta esteradoilla moista ongelmaa ei ollut koskaan ollut. Vielä kun Duffykin uskoisi sen.

Charles nauroi ääneen osuvalle kuvaukselle.
"Olisin hyvin tyytyväinen, mikäli saat hevosen koulutettua siitä pois", hän kommentoi ja jatkoi Paddyllä ravityöskentelyä Javan perässä. Ruuna jännittyi edelleen ympäristön huomaamattomistakin ärsykkeistä, mutta kuunteli ratsastajaansa paremmin; mies saattoi toivoa jo saavansa toivomansa treenin. Kun Paddyn tulen ohjasi oikeaan suuntaan, hevonen oli uskomattoman hieno esiintyjä. Charles tunsi jälleen haikeuden piston siitä, ettei enää kilpailisi hevosen kanssa.

"Yritän siis kahta kovemmin", Bex heitti olkansa yli virneen kera. Hän yrittäisi joka tapauksessa, sillä tahtoi menestyä Duffyn kanssa, eikä sellaiselle olisi mitään mahdollisuuksia, jos kimo ori päättäisi kesken esteradan kääntyä väärälle esteelle. Siinä saisi vain hommattua hylkäyksin muutoin hyvin sujuneelle kilpailutaipaleelle. Javan pehmeä asettuminen voltilla ja tasapainoinen työskentely lisäyksen läpi sai naisen valmistelemaan laukannoston. Hän tahtoi ratsastaa hevoset ensin läpi kaikissa askellajeissa, ennenkö kävisi varsinaisen työn touhuun. Täysiverisen pyörivässä laukassa oli helppo istua mukana, kun hän työsti hevosta suurella ympyrällä. Java oli hieno ratsu. Vielä kun ruuna ymmärtäisi, ettei kapeissa tarkkuusesteissä ollut mitään pahaa. Siitä tuli yllättävästi lisää työtä, kun joutui varautumaan jokaisella kulmalla siihen, että hevonen kurvaisi ohitse.
"Eiköhän Duffy vielä lankea pauloihini", hän nauroi suoristaessaan hevosen ja pyytäessään Javaa venyttämään askeltaan. Hän ainakin oli tykästynyt kovin sekä hilpeään oriin että kahteen ruunaan. Kyllä Duffykin vielä lämpenisi hänelle niin, ettei yrittäisi ujuttautua omille teilleen.

Charles ei epäillyt lainkaan, että Duffy lankeaisi taskukokoisen ratsastajan pauloihin. Luultavasti jokainen hänen hevosistaan päätyisi tekemään niin. Halella oli lahja hevosten kanssa. Jonkinlainen taianomainen kyky lumota ne aidolla, välittömällä energialla ja innostaa ne tekemään töitä. Hale voisi olla ratsastaja, jonka puolesta hevonen antaisi vaikka henkensä.
Paddy ravasi pääty-ympyrällä ilmavin, joustavin askelin, joita oli työstetty myös viehättävään passageen. Sitä hän ei vaatisi hevoselta tänään. Hän ei halunnut antaa lupaavalle kehitykselle ikävää takapakkia yhdistämällä sitä huonoihin kokemuksiin.
"Mitä haluaisit lähteä työstämään Dianan kanssa?" hän päätti jatkaa turvallisella linjalla.

Bex vaihtoi lennosta laukkaa Javan kanssa ja työsti hevosta hetken toiseenkin suuntaan tasaisella ympyrällä. Kiltti ruuna teki aina niin hyvin töitä, että hän olisi mielellään lahjonut hevosta jatkuvasti huomiolla, kehuilla ja herkuilla. Motivaationpuute Javaa ei vaivannut koskaan. Kunhan ruuna vain oppisi luottamaan siihen, etteivät esteet kolisi sen perässä alas, ei hevosen lähestulkoon pessimistinen asenne elämäänkään haittaisi niin paljoa.
"Luulen, että Dianan kohdalla kuvio kääntyy päinvastoin ja se tamma päätyy opettamaan enemmän minulle kuin minä sille", Bex nauroi. Hän ei ollut koskaan istunut niin taitavan, häikäisevän hevosen selässä kuin Dianan. Ajatus siitä, miten tamma olisi yksin hänen treenattavanaan oli hurmaavalla tavalla jännittävä. Onneksi hänellä olisi valmentajien horjumaton tuki takanaan. Muutoin hän voisi hyvinkin päätyä pilaamaan hevosen, kuten Zoe maalaili kaikista ratsuista, joiden selkään hän nousi.

Mies naurahti. Oli lohduttavaa, että talli oli täynnä tasokkaita valmentajia, jotka auttaisivat ratsukkoa kehittymään, mikäli tarve tulisi. Paddyn harmaat korvat kääntyivät ratsastajaa kohti, ja se polki voimakkaasti takaosallaan; ruuna vastasi istunnalla annettuihin apuihin hetkessä ja vaikutti valmiilta töihin. Niinpä Charles nosti sillä laukan ja antoi hevosen vapauttaa voimaansa kentän pitkillä sivuilla lentävin lisäyksin. Mies saattoi nauttia adrenaliinista ja uppoutua sitten täysin yhteistyöhön eläimen kanssa. Hän kokosi laukkaa, väistätti hevosta sivuun ja vaihtoi parin kierroksen laukkatyöskentelyn jälkeen takaisin raviin. Lisätty ravi oli kuin liitoa. Paddy puri kuolainta ja taittoi lävistäjän matkan hetkessä heittäen etujalkansa dramaattisen suoriksi ja itsensä takajalkojen vahvoilla työnnöillä eteen. Hevonen nakkasi päätään, kun mies pyysi kokoamaan askellajia ja oli tarjota passageakin pidätteistä. Charles silitti ruunan kaulaa rakastavasti kiitoksena antaessaan sen kävellä hetken, ennen kuin nosti uudelleen laukan ja lähti työstämään sarjavaihtoja lävistäjällä. Kerrankin aika katosi. Charles unohti työnsä, velvollisuutensa, elämänsä loukun ja taskussa olevan puhelimen. Hän saattoi ajatella vain virheettömän suoria, rytmikkäitä jokatoisen askeleen vaihtoaskelia. Kun Paddy teki niitä kymmenen peräkkäin, mies taputti hevosen kaulaa kiitoksena ja siirtyi vähitellen kohti loppuverryttelyä. Hän halusi lopettaa hyvällä nuotilla, ja työtä hurjalla palolla tekevä irlantilainen oli kurjasta alusta huolimatta erinomaisen hyvällä nuotilla.

Bex harvoin toivoi voivansa notkua kentän laidalla hevosen selässä istumisen sijaan, mutta nyt hän olisi oikein mielellään luopunut mahdollisuudesta ratsastaa Javaa voidakseen seurata Charlesin ja Paddyn menoa. Pienet vilkaisut Javalle annettujen tehtävien välissä eivät riittäneet. Hän olisi tahtonut nähdä kaiken. Java esiintyi edukseen eikä suivaantunut hänen tavastaan vilkuilla kentän toista ratsukkoa, mistä hän oli kiitollinen, sillä Paddy näytti uskomattomalta. Huokaisten nainen irrotti katseensa lisättyjä askellajeja lennokkaasti esittelevästä ruunasta takaisin oman käyntiavonsa puoleen. Voisiko hän saada Javasta irti mitään Paddyn esittelemän kaltaista? Kenties vuosien päästä, tai sitten ei. Paddy ei ollut turhaan kohonnut kenttäkilpailujen huipulle. Harvasta hevosesta oli sinne. Bex siirsi hevosensa raviin työstäen sekä avo- että sulkutaivutuksia huolellisesti, joskin vilkuili aina Javaa suoristaessaan Paddya ja Charlesia. Jonakin päivänä hän tahtoisi näyttää tuolta ratsun kanssa. Duffyn, Javan, Selkien tai Dianan, aivan sama kenen, mutta jonkun ratsun kanssa hän haluaisi löytää moisen harmonian. Se vaatisi vuosien työn, mutta hän ei luovuttaisi. Bex nosti laukan ollessaan tyytyväinen Javan esittämiin taivutuksiin, ja ratsasti vielä muutamat sulkutaivutukset molempiin suuntiin laukassa, ennenkö salli hevosen venyttää askeltaan ja kiitteli vuolaasti hyvin tehdystä työstä. Java oli oikein kelpo ratsu, josta oli helppo pitää.
"Näytitte uskomattomilta", Bex ei voinut olla kommentoimatta pidättäessään Javan raville. Hän laski hitaasti ohjaa pidemmäs rohkaistessaan täysiveristä venyttämään kaulaansa. Ei ihme, ettei hoitaja tahtonut laskea häntä Paddyn lähelle. Olihan hän hyvä ratsastaja vietettyään koko elämänsä satulassa, mutta niin harhainen hän ei ollut, että olisi kuvitellut pystyvänsä ratsastamaan Paddya noin. Tuskin pystyi hoitajakaan, mutta sillähän ei ollut mitään merkitystä lapsenvahdille.

"Paddy on hieno hevonen", Charles antoi kehun tuoman kunnian ratsulle taputtaen sen harmaata kaulaa hellästi. Loppuverryttelyn rentoudesta huolimatta ruuna käänteli korviaan ja pälyili kentän nurkkia. Kai se oli vain tuomittu tällaisiin päiviin.
"Työskentelysi Javan kanssa näytti hyvältä", mies jatkoi korvaten viime hetkellä 'tyydyttävän' paremmalla adjektiivilla. Java oli hänen äitinsä kasvattien tapoin koulutettu perusteellisesti kouluratoja varten, ja pienellä hiomisella ratsukko olisi valmis hienoihin kisasuorituksiin.
"Miten maasto- ja esteosuudet sujuvat sen kanssa?"

"Aivan varmasti", Bex nyökkäsi. Ei menestyneissä kilparatsuissa muita voinut ollakaan kuin toinen toistaan hienompia ja lahjakkaampia hevosia, jotka olivat valmiita antamaan kaikkensa ratsastajansa pyynnöstä. Hän naurahti kehujen palautuessa takaisin. Tuskinpa, ainakaan jos vertasi Paddyyn ratsastajansa kanssa. Hänellä ja Javalla olisi pitkä tie kuljettavanaan, ennenkö minkäänlaista vertailua voisi edes tehdä.
"Paljon paremmin kuin aluksi", nainen vastasi. "Yrittäähän se edelleen livahtaa ohi joistakin maastoradan esteistä, mutta olen jo oppinut ennakoimaan, milloin se aikoo moista koettaa. Luulisin, että selviämme esteradasta ilman virhepisteitä, ellei Java väsy kovin aiemmissa osuuksissa." Maastoesteiltä hän ei menisi samaa vannomaan ennen kuin näkisi Javan käytöksen kisapaikalla. Kyllä he hyvinä päivinä suorittivat maastoesteradan virheettä, mutta kaikki voisi muuttua kilpailuissa, kun rata ei olisi hevoselle niin tuttu.

Mies nyökkäsi ja ratsasti Paddyä kevyessä ravissa eteen ja alas. Hän hillitsi turhaumuksen tuntiessaan, miten hevosen huomio alkoi kevyemmässä työskennellyssä harhailla. Miten hän saisi sileätyöskentelystä rentouttavaa, kun ei ollut siihen tähän mennessä oppinut? Kun ongelmana olivat vain tällaiset päivät, ehkä siihen ei ollut ratkaisua.
"Toivotaan siis hyvää menestystä ensimmäisiin kisoihinne", Charles totesi ja jalkautui hevosen selästä kävelemään. Takintaskusta ilmestyvät, vihreät omenanlohkot vetivät ruunan huomion heti puoleensa, ja muuttivat hevosen olemusta varsin dramaattisesti.

"Toivotaan", Bex naurahti vastaukseksi Javan venyttäessä pehmeästi vasten kuolainta. Ruuna oli oikein hieno hevonen. Hän todella tahtoi pärjätä ensimmäisissä kisoissaan hevosten kanssa ja näyttää, että hänestä oli tähän. Eihän yksi kilpailu vielä tarkoittaisi pidemmällä tähtäimellä yhtään mitään, mutta se olisi hyvä alku. Hän ei tahtonut antaa hevostenhoitajalle enää yhtäkään ylimääräistä syytä kyseenalaistaa hänen pätevyyttään hoitaa työ, jota varten hänet oli palkattu.
"Ehkä Selkiekin yllättää kaikki ja kunnostautuu kilpailupaikalla", nainen virnisti pidättäessään ruunikon käyntiin. Se vaatisi jo melkoista ihmettä, mutta kaikki oli mahdollista, eikö vain?

"Toivoa voi kai aina", Charles kommentoi kuivasti. Tumma papurikko oli kyllä lahjakas esteillä, mutta sen sileätyöskentely tuppasi näyttämään katastrofaaliselta. Hevonen keräsi kierroksia tutulla kotitallilla. Mitä se tekisi kisapaikalla?
"Riittääkö sinulla aikaa hevosten päivittäiseen treenaamiseen? Pohdin olisiko toisen hevosenhoitajan palkkaaminen tarpeen."

Räjähtäisi käsiin, oli Bexin arvaus, mutta no, täytyisihän sekin päästä kokemaan. Mikään ei opettanut enempää kuin täydellinen epäonnistuminen ja mieleenpainuva katastrofi. Mieluustihan sen toki kokisi kotitallilla, kun kukaan ei olisi todistamassa, mutta kaikkea ei voinut saada. Jos Selkien kanssa kehittyminen vaatisi sitä, että hän nolaisi itsensä satojen ihmisten (ja tuhansien youtube-katsojien) silmien edessä, olkoon niin.
"Riittää, suorastaan helposti. Winter on taitava aikatauluttamaan", sehän ei toki tarkoittanut sitä, että hän noudattaisi moisia aikatauluja suosiessaan enemmän tapaa, jossa tehtiin fiiliksen mukaan ja hevosta kuunnellen, "ja minulla on koko päivä aikaa."

"Ilmeisesti Winter ei ole ollut vapaalla viimeiseen kuukauteen. En uskaltanut kysyä kuinka pitkä aika vapaapäivien välillä oli", Charles vastasi sukaisten hiuksiaan ja pujottaen kypärän käsivarrelleen.
"Riittääkö aikasi myös silloin, kun Winter on vapaalla?"

Bex nauroi.
"En voi sanoa olevani yllättynyt", hän myönsi huvittuneena. Hoitaja oli ollut aina tallilla kun hän oli saapunut, ja usein kuulostanut siltä, että oli ehtinyt jo tehdä täyden työpäivän etukäteen. Jossakin kohtaa hän oli vain oppinut hyväksymään sen, ettei pääsisi hoitajasta eroon edes yhdeksi työpäiväksi.
"Riittää. Olen yrittänyt lähettää häntä kotiin, kun olen ollut lähdössä viimeisen hevosen kanssa treenaamaan, mutta minua on harvoin kuunneltu." Tai oikeastaan ei koskaan, sillä Winter tuntui päättäneen, ettei häntä sopinut jättää yksin yhdenkään hevosen kanssa. "Ehdin kyllä varustaa ja lämmitellä itse hevoset silloin, kun hän ei ole paikalla. Tietenkin niinä päivinä täytyy kiristää tahtia muiden hommien osalta, mutta ei se ole ongelma." Ei varusteita tarvitsisi joka päivä pyyhkäistä kostealla rätillä tai vaihtaa käytössä olevia loimia.

"Tallillahan on työntekijä, joka hoitaa hevoseni. Pearce. Häntä voi varmasti hyödyntää, missä tarvitsee", mies pohti kiertäessään kenttää kookas ruuna käsipuolessaan.
"Winterin täytyy pitää vapaapäivänsä. Kai sinäkin pidät sellaisia?"

"Ei meillä ole mitään hätää", Bex vakuutti naurahtaen. Häneltä ei loppunut koskaan tunnit kesken päivästä ja hän viihtyi hevosten keskellä, joten olisi mielellään tehnyt enemmänkin itse. Mikään ei opettanut tuntemaan hevosta samaan tapaan kuin arjessa eläimen kanssa eläminen.
"Pidän", nainen nyökkäsi. "Vähän hevosten aikatauluista riippuen, mutta olen pitänyt aina vähintään yhden vapaan jokaista viikkoa kohden." Puhumattakaan sitten niistä puolikkaista päivistä, kun hevoset olivat vain kevyellä liikutuksella tai valmentajan käsittelyssä. Hän ei aikonut ajaa itseään uupumuksen partaalle heti alkusyksystä.

Luojan kiitos. Ongelma oli siis vain Winter. Charles rapsutti mietteliäänä Paddyn päätä taluttaessaan hevosen portille. Hän olisi mielellään ottanut Winterin seurakseen, kun ehti paikalle viikonloppuna, mutta nainen työskenteli myös ratsuttajana, joten vapaat keskellä viikkoa tuskin toimisivat.
"Arvostaisin, jos varmistat, että Winter pitää myös vapaapäiviä", hän totesi. Kummallakaan heistä ei olisi varaa menettää niin hyvää hoitajaa.

Bex jalkautui Javan selästä taputettuaan hienosti työtä tehneen ruunan kaulaa. Hän nosti jalustimet ja löysäsi vyön, ennenkö suuntasi hevostenomistajan perässä portille.
"Teen parhaani. Hän ei tunnu erityisemmin välittävän vapaista", Bex kohautti harteitaan. Hän yrittäisi entistä kovemmin ja tekisi selväksi, ettei tahtoisi nähdä hoitajaa hevosten lähelläkään jonakin tiettynä päivänä. Ei kai ollut muita vaihtoehtoja, vaikka se varmasti saisi kireän naisen protestoimaan entistä äänekkäämmin. Winter ei suuremmin arvostanut hänen ehdotuksiaan, joten oli vaikea kuvitella hoitajan innostuvan suorista käskyistä ja kielloista.

Charles katsahti Halea merkitsevästi kulmansa alta. Hän oli huomannut.
"Voit raportoida minulle, kun olet huolissasi, ja vaadin hänet vapaalle. Olen Winterille velkaa kaksi lomamatkaakin, katetuin kuluin, mutta hän ei ole suostunut käyttämään niitä", mies huoahti käsi Paddyn lavalla heidän kävellessään tallia kohti.

"Selvä", Bex nyökkäsi. Charles onnistuisi varmasti ajamaan hevosenhoitajan tallilta vapaalle vaikka välimatka olisi satoja kilometrejä. Jo hoitajan puheista sai sen käsityksen, ettei tuo asettuisi työnantajan tahtoa vastaan kuin äärimmäisen tiukkaan paikkaan asetettuna. Vapaapäivät tuskin olisivat moisen riskinoton arvoisia.
"Luulen, että syy on osin minun. Hän ei mielellään jätä minua valvomatta hevosten kanssa", Bex pyöräytti silmiään. Se oli hänestä typerää. Ei hän ollut vastuuton ratsastaja, eikä tiukasti työntekoa seuraava silmäpari kentän laidalta voisi loppupelissä tehdä yhtään mitään, jos hän menettäisi järkensä ja tekisi jotakin typerää.

Miehen suupieli kohosi huvittuneena, kun hän mittaili Halea katseellaan. Saattoiko Winteriä syyttää siitä? Hale oli vähintäänkin erikoinen.
"Haluaisitko, että puhun Winterille asiasta?"

"Ei tarvitse", Bex naurahti. Tämä ei ollut ala-aste, jossa opettajaa itkettiin selvittämään milloin mitäkin turhaa kähnäystä. "Olemme molemmat aikuisia. Jos hän ei pidä jostakin mitä teen, saan kyllä kuulla siitä - ja toisinpäin." Hän teki työnsä hevosten kanssa. Jonakin päivänä hoitajakin ymmärtäisi sen. Siihen asti ei auttaisi kuin jatkaa hevosten parissa ja yrittää unohtaa kylmä epäluulo, jota eläimiä päivittäin käsittelevä nainen hänelle suuntasi.

Charles arvosti vastausta. Kääpiön mitasta huolimatta nainen vaikutti täysin kykenevältä taistelemaan omat taistelunsa. Miehellä oli tunne, että Halessa pesi hurja vastustaja.
"Hyvä niin. Haluan, että olette molemmat tyytyväisiä töissänne."

"Minä ainakin olen, ja tuskinpa Winter olisi niin vastahakoinen lähtemään vapaille, jos vihaisi jokaista hetkeä tallilla", Bex hymähti. Olisihan asiat voineet olla paremminkin, mutta tämä nyt ei ollut vielä lähelläkään pohjamutia. He tulivat toimeen riittävästi voidakseen keskustella asiallisesti hevosista ja tehdä työtä rinta rinnan eläinten lähellä ilman, että eläimet säpsyivät heitä karkuun. Se oli tarpeeksi tässä hetkessä.

Paddy seurasi miestä sisään talliin ja asettui tottuneesti pesupaikalle, missä Charles riisui siltä varusteet pikaista pesua varten. Ruuna kurotteli toiveikkaasti kohti laivastonsinisen takin taskuja.
"Asutko edelleen Greenridgen ratsastuskoululla?" mies tiedusteli pohtien oliko hän varastanut naisen perheyrityksestä ja jättänyt tallin pulaan. Hän ei kuitenkaan tuntenut asiasta huonoa omaatuntoa.

"Olen juuri muuttamassa", Bex vastasi kiinnittäessään Javaa viereiselle pesupaikalle. Ruuna näytti heti valpastuvan seistessään kumimatolla. Javan mielenkiinto ja into vettä kohtaan oli suorastaan hellyyttävää. "Ystäväni asunto vapautui kuun vaihteessa, joten olen siirtymässä Hexhamiin." Eipä sillä kai kiirettä olisi ollut, sillä kukaan ei jonottanut asuntoa ratsastuskoulun ullakolta, mutta hän oli enemmän kuin valmis muuttamaan kunnolla omilleen ja kun Didin asunto oli niin näppärästi ollut tarjolla, ei tilaisuutta voinut jättää käyttämättä.

"Se on kai viehättävä kaupunki", Charles kommentoi, vaikka pikkuinen maalaiskaupunki tuskin ansaitsi nimikettä.
"Oletko asunut ikäsi tällä seudulla?" hän jatkoi huuhtoen papurikon hionnutta karvaa välittämättä siitä, että kastui samalla itsekin.

"Se on", Bex nyökkäsi vahvistukseksi. Hän piti Hexhamista, eikä vain sen tähden että suurin osa ystävistä asui edelleen samassa kaupungissa kuin missä he olivat koulunsa käyneet. Se oli kaupunkina juuri sopivan kokoinen, sillä siellä pystyi liikkumaan kävellen ilman että joutui tekemään varsinaisia urheilusuorituksia.
"Olen. Olen asunut koko ikäni Greenridgessä, joten on mukava päästä kaupunkiin", hän virnisti. Olihan Hexhamissa tullut ennenkin vietettyjä öitä, mutta olisi eri asia asua siellä aivan itsekseen. Saisi nähdä, kuinka paljon hän ehtisi käydä enää Greenridgessä, kun ei joutuisi palaamaan yöksi ratsastuskoululle, mutta se olisi sen ajan murhe. Tämä oli uusi luku hänen elämässään, ja hän oli ottamassa siitä kaiken irti. Hän voisi aina palata takaisin Greenridgeen jos muu maailma kääntäisi hänelle selkänsä. Nyt, kun onnetar oli hänen puolellaan, oli paras ottaa siitä kaikki irti.
"Vaikka eipä sitä kai voi kunnon kaupunkina pitää, jos on tottunut Lontooseen. Tai edes Newcastleen", hän nauroi.

Charles kätki yllätyksensä. Ei kai ollut tavatonta, että ratsastuskoulu oli perheyritys, jossa lapset asuivat aikuisuuteen saakka. Kenties koko ikänsä. Hän oli lähtenyt kotoa lapsena opiskellakseen maan parhaissa sisäoppilaitoksissa, ja jo pidemmät joulupyhät yhdessä vanhempien kanssa olivat ajaa hänet seinille. Hän ei voinut kuvitella millaista olisi asua saman katon alla.
"Siinä tapauksessa onneksi olkoon muutosta", hän toivotti ja tarjosi Paddylle vielä muutaman omenan moittien itseään itsekurin puutteesta. Hevonen ei katunut, vaan rouskutti korvat hörössä ja tummat, älykkäät silmät kirkkaina.

"Kiitos", Bex hymyili leveästi. Tästä tulisi todellinen seikkailu! Jo siitä alkaen, ettei hänellä ollut pienintäkään käsitystä miten sähkölasku maksettiin. Hän oli todellinen aikuisten aikuinen. No, sen kaiken ehtisi selvittää myöhemminkin. Ensimmäisenä oli saatava vähäinen omaisuus uuteen osoitteeseen ja neuvoteltava autojen lainaamisesta äidin kanssa. Oma täytyisi ostaa jossakin kohtaa, mutta nyt aluksi perheen autot saivat kelvata. Ehkä isä luopuisi autostaan hänen edukseen, jos äiti heittäytyisi hankalaksi.
"Milloin minun sopii odottaa Winterin palaavan töihin?" Oli käynyt varsin selväksi, ettei hevosenomistaja katsonut vapaapäivien laiminlyömistä hyvällä.

Jos Charles olisi tiennyt naisen olevan autoton, hän olisi tarjonnut sellaista työsuhde-etuna.
"Vaadin häntä pitämään vähintään kaksi päivää vapaata. Mikäli kaipaat apukättä, Pearcen työvuorot selviävät varmastikin tallilta", mies vastasi kuivaten Paddyn hikiviilalla ja loimittaen hevosen sitten; Winter ennakoi hänen tarpeensa niin tehokkaasti, ettei hänen tarvinnut koskaan hakea varustetta kaukaa.

"Selvä", Bex nyökkäsi. Hän epäili, että joutuisi käännyttämään hoitajan pois tallilta sunnuntain kääntyessä iltapäivään, mutta ehkä Winter kerrankin kuuntelisi ja pysyisi poissa kaksi päivää. Eihän se nyt niin pitkä aika ollut. Paitsi tietenkin, jos oletti hänen rikkovan hevosen tunnissakin, kun valmentaja seuraisi hänen jokaista liikahdustaan haukansilmäisenä.
"Pärjään kyllä poikien kanssa", nainen vakuutti syöttäen Javalle herkkuja kämmeneltään. Hevonen tuntui aina nukahtavan pesun yhteydessä niin, ettei ruunaa kannattanut lähteä taluttamaan minnekään ennen pientä herättelyä. Herkut toimivat siihen tarkoitukseen hyvin. Hän silitti jaloa päätä hymy huulillaan ja suoristi loimea, jonka oli heittänyt märkään selkään.
"Ovathan nämä oikein hienoja poikia."

"Minä tulen vielä huomenaamuna uudelleen", mies totesi, tarkisti vielä melkein vainoharhaisesti ruunan tummat jalat ja talutti sen sitten karsinaansa kuivattelemaan. Paddy kiersi tutulla, neuroottisella rutiinilla karsinaansa ympäri ennen kuin painoi turpansa toiveikkaana ruokakuppiin, mutta turhaan.
"Voit pitää vapaapäivän, jos haluat", hän lisäsi ja tukahdutti vastentahtoisuuden piston. Toki hänestä olisi mukavampi tuntea hevostensa ratsastaja paremmin. Eihän siinä mitään väärää ollut. Mutta hevosten kanssa oli vaikeaa löytää vapaapäiviä eikä ollut kohtuullista vaatia naista olemaan paikalla, jos hän ratsastaisi hevosiaan kuitenkin itse.

Bex antoi miehen viedä hevosen ensin karsinaan, tyytyen syöttelemään Javalle herkkuja sen aikaa. Hän talutti ruunikon, hyvätapaisen täysiverisen paikalleen ja rapsutti otsapyörrettä, kun laski hevosen irti karsinassa. Epäilemättä Java sukeltaisi pian vesikuppiinsa kun ei muuta puuhaa keksisi, mutta kastellut kuivikkeet jäisivät jonkun muun murheeksi.
"Tulen mielelläni aamusta paikalle, vaikka sitten vain katsomaan. Voin pitää vapaan illan", Bex naurahti. Hän seuraisi mielellään, miten mies toimisi hevostensa kanssa. Kenties hän oppisi jotakin hyödyllistä kenttäratsastajalta, joka oli tehnyt hienon uran Paddyn kanssa.

Charles mietti olisiko parempi kieltää.
"Mikäli niin tahdot", hän päätyi vastaamaan ja vilkaisi kelloaan.
"Oletko jo ratsastanut Duffyn?"

"Ratsastin sen jo aamupäivästä, ennenkö kävin hoitamassa asioita muuttoa varten", Bex vastasi hymyillen. "Se oli oikein hurmaava." Toisaalta, luupäinen ori oli sitä pelottavan usein hänen mielestään. Winterin mielipide oli ainakin kentän laidalla näyttänyt olevan toinen, kun hoitajan kulmat tuntuivat painuneen pysyvästi kurttuun.

Mies nyökkäsi. Hevoset oli siis ratsastettu. Ei ollut syytä jäädä tallille.
"Olet siis varmaankin vapaa lähtemään viikonlopun viettoon?" Charles kysyi hienovaraista, ystävällistä hymynhäivettä yrittäen. Ei ollut hänen asiansa, mitä nainen teki vapaa-ajalla. Miksi hän ei voinut pysytellä täysin ammatillisella linjalla?

"Sinnepä juuri", Bex naurahti, "tosin viikonloppuni taitaa alkaa tallitöitä tehden ja tavaroita pakkaillen." Olisihan sitä aikansa voinut huonomminkin käyttää, siitä nainen oli aivan varma. Iltatallin tekeminen takaisi luvan lainata autoa useampaan edestakaiseen reissuun Hexhamin ja ratsastuskoulun välillä, joten se olisi hoidettava ensimmäisenä alta pois.

"Ehditkö jatkaa perheesi ratsastuskoululla uuden työsi ohella?" Charles kysyi. Millainenkohan Greenridgen ratsastuskoulu oli? Hän ei ollut tainnut käydä ratsastuskoululla sitten nuoruusvuosien kisojen.

"En, se olisi kokopäivätyötä", Bex nauroi lämpimästi. Hän muistelisi lämmöllä vuosiaan ratsastuskoulussa, mutta hänellä ei ollut kaipausta entiseen. Oli aika katsoa, mitä elämällä oli tarjottavanaan Greenridgen ulkopuolella. "Mutta lupasin auttaa aina silloin tällöin, miten vain aika ja energia antavat myöten. Tarvitsen autoa lainaan muuttoa varten, joten parempi pitää äiti hyvällä tuulella."

Halen tapa puhua luultavasti nuhjuisesta ratsastuskoulusta oli lämmin. Toisaalta kaikki naisessa tuntui olevan lämmintä ja kutsuvaa. Miksi? Charles ärsyyntyi kyvyttömyyteensä määrittää ajatuksen lähdettä. Hän oli huomannut saman jo silloin, kun he tapasivat ensimmäisen kerran, satunnaisella maastoratsastuksella kauan sitten.
"Eikö sinulla ole autoa?" hän kysyi kohottaen kulmaansa. Millä nainen aikoi kulkea tallille?

"Ei vielä", Bex vastasi huoletta. Auto järjestyisi kyllä silloin kun hän sitä tarvitsisi, ja piankos palkoistakin saisi laitettua sen verran sivuun, että hän voisi ostaa jonkun ruosteisen rämän, jolla sinnitellä talven yli. Jos ei muuten, niin kavereiltakin saisi varmasti lainattua ainakin viikonloppuisin autoa, kun mokomat lojuisivat krapulaansa potien sängyn pohjalla.
"Lainaan muiden autoja siihen asti, että saan hankittua oman."

"Kuulostaa hyvin epäkäytännölliseltä, ettei ratsastajallani ole itsenäisen liikkumisen mahdollisuutta", Charles huomautti.
"Mitä jos ajattelet autoa työsuhde-etuna? Etsi sellainen, josta pidät."

Bex nauroi raikuvasti, mutta vilkaisu miehen suuntaan sai naurun loppumaan lyhyeen. Charles oli tosissaan? Hän kohotti kulmiaan räpyttellen hämmentyneenä. Auto työsuhde-etuna? Johan hänellä oli etuja enemmän kuin sopi toivoakaan, aina palkasta lähtien!
"Se olisi aivan liikaa", hän protestoi päätään pudistaen. Oli vaikea kuvitella Charlesia hyväksymään jonkin muutaman satasen ruostepaukun ostamista, eikä sen kalliimpi tulisi kysymykseenkään.

Charlesin kalpeanharmaat silmät siristyivät. Miehellä oli vähän kärsivällisyyttä itsensä toistamiseen.
"Tarvitset auton. Jos et suostu etsimään sinua miellyttävää, osta sitten sellainen, joka vetää traileria, soveltuu tähän ympäristöön ja kuluttaa vähän polttoainetta."

"Sille voisikin olla käyttöä", Bex hymähti huvittuneena. "Voisin viedä hevosia vuorotellen tutustumaan muihinkin maastoesteratoihin lähiseuduilla." Ei hän autoa omanaan osaisi ajatella, mutta ehkä hänen ei tarvitsisi. Se voisi olla laina-auto, jonka hän palauttaisi Charlesille heti kun ei tarvitsisi sitä enää itse.

"Tarjous ostaa sinua miellyttävä auto on kuitenkin voimassa", mies lisäsi. Halen suunnitelma kuulosti hyvältä, ja Charles tunsi jälleen toivon pilkahduksen. Ehkä hänen kilpailujensa loppu ei tarkoittanut sitä, ettei hän voisi vielä päästä seuraamaan hevostensa menestystä.

"Käytännöllinen auto on kaikista miellyttävin", Bex totesi harteitaan kohauttaen. Hän oli tottunut ajamaan autoja, jotka palvelivat käyttötarkoitusta mukavuuden ja silmää hivelevän ulkomuodon sijaan. Hän olisi todennäköisesti kolaroinut yhtään ärhäkkäämmän kulkuneuvon hetkessä, joten parempi olla ostamatta audeja tai bemareita.
"Selvittelen, mitä täällä olisi myynnissä."

Se oli yllättävää. Naisen ulkomuodon huomioon ottaen Charles olisi veikannut urheiluautoa tai moottoripyörää. Ehkä hän ei ollut niin hyvä ihmistuntija kuin usein kuvitteli.
"Tee se. Onko sinulla auto käytössäsi nyt?"

Oli asioita, joissa sai lyödä yli, mutta kulkupeli ei Bexin logiikalla ollut sellainen. Moottoripyörä olisi käytännöllinen vain osan aikaa vuodesta ja usein silloinkin sataisi, joten mitä ihmettä sellaisella tekisi? Urheiluautoihin ei mahtunut tallipäivän tai parin edestä tavaraa, joten ärjyvä moottori olisi yhtä tyhjän kanssa.
"On, toki. Tänne olisi rasittava kulkea busseilla", hän virnisti. Pyörällä vielä pääsisi, Greenridgestä käsin, mutta Hexhamista hän ei aikonut onneaan koetella, kun tarkoitus oli tehdä töitä hevosten kanssa. "Mutta sekin on lainassa vain rajoitetun ajan, joten lienee parempi lähteä palauttamaan sitä omistajalleen." Eli äidille, ennenkö äiti kaipaisi todennäköisesti tytärtäänkin vanhempaa avolavaansa takaisin.
"Mutta näemme huomisaamuna?"

"Kyllä", Charles vastasi ja laski kätensä taskussa lepäävälle älypuhelimelle.
"Onnea muuttoon", hän lisäsi, ennen kuin lähti kohti pukuhuonetta. Yhtäkkiä ilta tuntui tyhjältä ja ontolta. Hän ei ollut varmaan koskaan ollut hyvä olemaan vapaalla, mutta nyt ajatus oli mahdoton. Mitä hän tekisi? Istui sieluttomassa Newcastlen asunnossaan laskien minuutteja seuraavaan aamuun? Luovuttaisi ja tekisi lisää töitä? Hänellä ei ollut edes Netflixiä. Mies avasi sähköpostin noustessaan portaita toiseen kerrokseen.
Ei hänestä ollut viettämään lauantai-iltaa.

"Kiitos. Hauskaa iltaa!" Bex huikkasi. Hän nappasi käytävälle jättämänsä tavarat ja totesi, ettei kaipaisi mitään muuta tallilta. Hevosenkarvat vanhassa avolavassa eivät häiritsisi ketään. Hän suunnisti ulkoilmaan ja parkkipaikalle oritarhojen kautta, sillä tahtoi tervehtiä ulkoilevaa Duffya. Höpsö ori oli aina ansainnut muutaman herkun. Hyväntuulisena hän jätti hevoset ja tallin taakseen, istui ikivanhan - ja myös siltä näyttävän - avolavan rattiin ja lähti ajamaan hiljaisia teitä kohti ratsastuskoulua. Paras jättää auto äidin käyttöön, pakata hieman viimeisiä Greenridgessä olevia hänen tavaroitaan ja valmistautua ylipäätään siihen, että kohta hän asuisi Hexhamissa. Kuinka hilpeää!

Torstai 22. syyskuuta 2016, ilta - Korjausliikkeitä

Charles käytti alkoholia vain hillitysti. Hän ei ollut kuitenkaan muistanut miksi edellisenä viikonloppuna, kun vietti lauantai-iltaa yksin hiljaisessa, elottomassa Lontoon kattohuoneistossaan ja päätti tyhjätä lahjaksi saadun, ylellisen pullon skotlantilaista viskiä. Seuraavan aamun jyskyttävä päänsärky oli vakuuttanut miehelle, että alkoholi oli ollut huono ajatus. Jos mies olisi tiennyt, mitä seuraava viikko toisi tullessaan, hän olisi saattanut olla nousematta sängystä laisinkaan. Charles ei ollut nimittäin vain tyhjentänyt viskipulloa ja innostunut tanssimaan hiljaisessa asunnossaan. Sekään ei ollut tarpeeksi, että hän oli jatkanut tanssia ilman housujaan, liidellen huoneesta toiseen kuin Travolta. Ehei. Hän oli innostunut nettishoppailemaan, mikä selvisi miehelle kuitenkin vasta seuraavalla viikolla, kun ostokset alkoivat saapua.
Hän ei tiennyt, miksi oli tilannut itselleen kymmenen laatikollista mitä kummallisimpia kirjoja Amazonista, kuten opuksen Neuvostoliiton bussipysäkeistä ja leppäkerttujen spekuloiduista, maagisista ominaisuuksista. Niiden saapuessa aikaisin torstaiaamuna, myös muita hämmentäviä palasia edellisestä viikonlopusta alkoi palata Charlesin mieleen. Epäilykset vahvistuivat, kun hän sai yllättyneitä kiitosviestejä ja kyselyitä ystäviltään. Pankkitilin maksuhistorian tutkiminen sai miehen vajoamaan voimattomana harmaalle sohvalleen. Herra jumala, mitä hän oli mennyt tekemään?!

Hän ei voinut muuta kuin ostaa lentolipun Newcastleen suu hermostuksesta kuivana yrittääkseen ehtiä selittämään naurettavan kalliita ja ylellisiä lahjoja, jotka olivat ilmeisesti edellisenä lauantaina tuntuneet kertakaikkisen loistavilta ajatuksilta. Mitä hän oli oikein ajatellut? Mies raastoi valkeita hiuksiaan, ärähti autonkuljettajalleen hidastelusta ja harppoi sitten vaatteita vaihtamatta Rosings Parkin itäkäytävälle toivoen tavoittavansa työntekijänsä töistä ennen kuin lauantai tavoittaisi naiset. Hän oli kuitenkin myöhässä. Se näkyi jo siitä, että joku tutki pehmoisia, fleecekankaisia, valtavilla Union Jackeilla kuvioituja loimia hänen hevostensa karsinoiden edustalla. Ei, ne eivät olleet loimia. Ne olivat hevosonesieita. Charles tarttui rintaansa, kun sydän tuntui jättävän lyönnin välistä. Ei kai hän olisi voinut jotain noin naurettavaa ostaa? Mitä kaikkea hän oli tarkalleen edes ostanut? Mies lähestyi kasvot värittömiksi valahtaneina.
Hän ei joisi enää koskaan. Ei koskaan.

Torstaihin tuli kummasti lisää säpinää, kun kahvinkeittimen kärsimätön tuijotus oli katkennut ovikellon soittoon. Hyväntuulinen Bex oli hiihdellyt tallivaatteissaan ovelle ja hämmentynyt perin pohjin, kun oli joutunut allekirjoittamaan auton vastaanotetuksi. Minkä hiton auton? Papereissa oli kuitenkin lukenut paitsi oikea osoite, myös oikea nimi, joten hän ei ollut voinut väittää vastaankaan. Kahvinkeitin unohtui täysin kun nainen tuijotti hopeista, uutuuttaan kiiltelevää Land Rover Discoveryä, joka oli toimitettu aivan hänen ovelleen. Bex nauroi hämmentyneenä ja haroi unen sotkemia punaisia hiuksiaan. Kun oli ollut puhetta auton hankkimisesta, hän oli olettanut voivansa ostaa käytetyn katumaasturin, ei saada uutta toimitettuna kotiovelle. Ilman varoitusta.
Hän palasi sisään, valmistautui lähtemään tallille ja pyöritteli uusia avaimia kädessään. Olisi järkevämpää lähteä vanhemmilta lainatulla, todennäköisesti häntä vanhemmalla avolavalla, eikä koskea moderniin katumaasturiin ennenkö hän saisi selvyyden siitä, miten auto oli hänelle päätynyt. Hän ei kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, vaan istui nahkapenkeille, joilla kukaan ei ollut tainnut istua oikeastaan koskaan aiemmin. Hän ihaili autoa pitkän hetken, ennenkö uskalsi edes käynnistää pehmeästi hyrräävän auton. Jo ensimmäinen kiihdytys kertoi, että konepellin alla oli enemmän tehoja kuin mitä edes heidän vetoautossaan. Se sai naurun karkaamaan huulilta epäuskoisina sykähdyksinä.

Lyhyen naisen yllätys oli suuri, kun häntä vastassa ei ollut tiukkakatseista, kylmää hevosenhoitajaa. Hän oli lähestulkoon myöhässä, ja Zoe oli aina ennen häntä töissä. Silloinkin, kun he olivat sopineet, että nainen auttaisi häntä vasta iltapäivästä, Zoe oli jo aamuvarhaiselta tallilla. Uusia autonavaimia nauraen sormissaan pyörittelevä nainen asteli hevosten karsinoille. Päivän yllätykset eivät selkeästi loppuneet vielä siihen, sillä Paddyn loimitangolla roikkui jotain, mikä varasti huomion hetkessä. Ei kestänyt kauaa, kun Bex oli kiskonut fleeceonesien syliinsä - ja kun kukaan ei ollut kieltämässä, livahtanut pukemaan sen papurikonkimon ruunan päälle. Zoen ilmestyessä tallikäytävälle muutamaa minuuttia myöhemmin ympärilleen pälyillen oli jo liian myöhäistä, sillä karsinasta tervehti lippukuvioitu hevonen. Zoe näytti hetkeksi menettävän jalansijansa kuin joku olisi nykäissyt maton hevosenhoitajan alta, ennenkö sihahtaen suuntasi riisumaan Paddya moisesta hirvityksestä kertoen Bexille, ettei naisen ollut lupa koskea hänen löytämiinsä onesiehin, jotka Paddyn kappaletta lukuunottamatta olivat edelleen laatikossa, jossa ne oli toimitettu. Oli selkeästi ollut virhe kertoa, että onesieitä oli enemmän kuin yksi kappale. Kielto nimittäin kaikui kuuroille korville, sillä päivän mittaan Zoe joutui riisumaan vuoroin jokaisen hevosen lippukuvioidusta fleecekankaasta. Hän olisi mielellään pitänyt onesiet laatikossa, jossa ne olivat saapuneet, mutta Hale ei uskonut kieltoja vaan ripusti hirvitykset ylpeästi loimitangoille. Ne olivat jo saaneet aikaan useammankin huvittuneen katseen tallin väeltä. Oli kenties mukavaa vaihtelua, kun huvitusta herätti hevosten varusteet hänestä kiertävien juorujen sijaan, mutta Zoe olisi silti mielellään sullonut varusteet takaisin laatikkoon odottamaan selvyyttä. Mitäköhän herra Edgerly oli oikein ajatellut? Hänen teki mieli soittaa ja pyytää selitystä, niin hevosonesieiden kuin hänelle postissa saapuneiden matkatietojen osalta.

Soittaa ei kuitenkaan tarvinnut, kun mies ilmestyi itse tallille illan lähestyessä. Zoe kääntyi tunnistaessaan silmäkulmastaan työnantajansa profiilin ja harppoi kohti miestä.
"Iltaa, herra Edgerly", hän tervehti tietämättä, miten muutenkaan huomioida työnantajaansa. Olisi ehkä töykeää vain kyseenalaistaa miehen älykkyys ilman tervehdystä. "Miten voitte?" Kai se oli tarpeeksi kohtelias tapa tiedustella, miksi ihmeessä heidän torstainsa oli sotkettu lahjoin ja omituisin hevosvarustein.

Charlesin suu tuntui tavattoman kuivalta, ja mies näytti aavistuksen vauhkolta hillityn, eleettömän kuorensa alla. Kalpeiden, jäänharmaiden silmien katse kiersi Winteristä hirvityksiin loimitangoilla. Mies hieraisi kasvojaan hermostuneena.
"Iltaa. Mitä… Mitä nuo ovat?" hän kysyi ja osoitti naurettavia virityksiä.

Zoe kääntyi katsomaan osoitettuun suuntaan ja nyrpisti nenäänsä.
"Hevosonesieitä, herra Edgerly", hän vastasi koettaen pitää äänensävynsä neutraalina. Päivä oli tehnyt siitä tavattoman hankalaa. Tämä tuntui enemmän järjettömältä unelta kuin oikealta työpäivältä, mutta mikään nipistely ei ollut saanut heräämään. "Saapuivat tänään. Teidät oli merkitty tilaajaksi."

Mies vaikersi hiljaa peittäessään silmät kädellään. Tietenkin. Charles hieraisi uudelleen kasvojaan ja tuijotti kylmällä kauhulla hirvityksiä. Hän nosti yhtä ja kurtisti kulmiaan lerpattaville korvasuojille.
"Winter, voisitko huolehtia siitä, että ne häviävät? Polta ne, vaikkapa", mies vetosi ja vilkaisi karsinoihin nähdäkseen, odottiko siellä muita, kamalia yllätyksiä.

"Totta kai, herra Edgerly", nainen lupasi jättäen huomiotta miehen epätavallisen tunteenilmaisun vaikerruksen muodossa. Hän tuntisi suurta kunniaa voidessaan polttaa hevosonesiet, ennenkö Bex ehtisi aiheuttaa suurempaa harmia niiden kanssa. Hän tosin epäili, että nainen oli ehtinyt ottamaan jo satoja hilpeitä kuvia kilparatsuista niihin puettuna, mutta ehkä hän voisi, toki aivan vahingossa, rikkoa kilparatsastajan puhelimen. Sillekin voisi käydä samanlainen vahinko kuin onesieille.
"Tahdotteko, että poltan samalla tämänkin?" Hän kysyi pettävän huolettomasti ojentaen valkoista kirjekuorta, jonka sisällä oleva matkavahvistus kertoi varatusta ja maksetusta reilusta viikon lomasta Afrikan safarilla kahdelle hengelle. Hän oli lukenut paperin niin moneen kertaan läpi, että osasi sen jo ulkoa, ja kannettuaan kirjekuorta koko päivän mukanaan töissä, olivat sen kulmat jo taittuneet ja kuluneet. Se ei tehnyt absurdista tilanteesta yhtään sen todentuntuisempaa.

Charles otti kirjekuoren vastaan pahojen aavistusten vallassa ja tutki hiljaa sisältöä. Totta kai. Hatarat muistot lauantaista palasivat. Hän oli halunnut pakottaa hoitajan vihdoin käyttämään loman. Ylellinen, yksityinen safari Kenian ja Tansanian rikkailla tasangoilla oli tuntunut loistavalta ajatukselta. Mies työnsi paperin takaisin kuoreen ja ojensi sen naiselle.
"Olen pahoillani", hän vastasi jäykästi ja löysäsi ahdistuneena tummansinistä solmiotaan, "oli sopimatonta päättää matka puolestasi. En tehnyt hyviä päätöksiä sitä tilatessani. Ymmärrän, jos et halua käyttää matkaa."

Zoe kohotti kulmaansa. Miehen mielestä oli sopimatonta päättää matkan kohde? Hänestä oli ollut sopimatonta maksaa niin järjetön summa lomasta kuin mitä siitä oli varmasti joutunut pulittamaan. Yksityinen, kaikki kulut kattava loma ei olisi halpaa nähnytkään, ja mies murehti siitä, ettei hän innostunut Afrikasta?
"Tämä on aivan järjettömän arvokas matka", nainen huomautti ristien kädet rinnalleen. Miten kukaan voisi ajatella sen olevan sopiva lahja missään kohtaa? Hyvä jos ihmisillä oli varaa lähteä moiselle lomalle häämatkanaan, mutta herra Edgerly oli vain ohimennen ajatellut, että se voisi olla kiva loma hänelle? Luoja paratkoon. Mies tarvitsisi kiireellistä hoitoa.

Charles juoksutti sormet läpi hiuksistaan. Hän ei ollut ajatellut rahaa nettishoppaillessaan lauantaina. Mies totesi paremmaksi olla kommentoimatta Winterin huomautusta matkan hinnasta.
"Sen pitäisi olla hyvä matka. Voit tehdä sillä mitä haluat."

Zoe vilkaisi ajatuksiaan vainonnutta valkeaa paperia. Mies oli menettänyt järkensä, mutta olisiko hän sen parempi, jos antaisi jo käytettyjen rahojen valua hukkaan kieltäytymällä itsepintaisesti edes harkitsemasta lomaa.
"Kiitos", hän vastasi nielaisten terävän sävyn sanasta, jonka oli tarkoitus ilmaista vilpitöntä kiitosta tarjotusta mahdollisuudesta kokea jotakin uutta ja uskomatonta. "En tosiaankaan odottanut mitään tällaista. Viikonloppuloma Pariisissa olisi ollut aiva-"
"Kas hei", Bex katkaisi Zoen lauseen kesken pelmahtaessaan Selkien kanssa tallikäytävälle. Zoe kääntyi katsomaan hevosta puoliksi odottaen, että nainen olisi jotenkin onnistunut verhoamaan Selkien Union Jackiin ratsastuksen lomassa, mutta kenties kiitollisena hän saattoi todeta hevosen palaavan samoissa varusteissa kuin missä oli lähtenyt kentälle. "Sain omituisen toimituksen tänään ovelleni", lyhyt nainen nauroi ja penkoi takkinsa taskua. Löydettyään etsimänsä, hän heitti modernin autonavaimen Charlesia kohden ja sujautti Selkien karsinaan.

Winter jos kuka ansaitsisi ylellisen, unohtumattoman matkan. Jos nainen suostuisi lähtemään matkalle ja viihtyisi, lauantain katastrofista olisi seurannut edes jotain hyvää. Charles oli aikeissa vastata, kun tunsi jähmettyvänsä kauhusta tajutessaan Halen liittyvän seuraan. Hälytyskellot soivat pahasti naisen kohdalla. Mies seurasi pientä, tulitukkaista ratsastajaa katseellaan ja koppasi autonavaimet vaistomaisesti ilmasta. Aivan. Se auto. Charles rukoili, että oli tyytynyt kustomoituun Land Rover Discoveryyn.
"Hei. Tarkoitatko autoa?" miehen täytyi varmistaa. Hän tunsi suunsa kuivuvan jälleen. Luoja, anna kyseessä olla vain naurettavan tehokas maasturi.

"Sitäpä juuri", Bex nauroi kurkistaen käytävän puolelle. Selkie tunki päänsä hänen ylitseen käytävälle, pyyhkien siinä sivussa vaahtoa suupielestään naisen hartiaan. "Hopeinen Land Rover Discovery kaikilla lisämausteilla ja varmaan myös sellaisilla, mitä ei edes tarjota autokaupoilla." Zoe tuijotti kilparatsastajaa silmät suurina. Tuo oli kurvannut tallille autolla, jonka oli odottamatta saanut ovelleen? Eikö kukaan enää osannut käyttää päätään? Koko maailma oli tullut hulluksi häntä lukuunottamatta.

Charles yritti hillitä kasvonsa. Auto oli pientä siihen verrattuna, mitä hän oli harkinnut tekevänsä.
"Minä… En tehnyt kovin harkittuja päätöksiä edellisenä viikonloppuna. Olen pahoillani, jos koet auton sopimattomaksi", mies vastasi poliitikon hillityllä nuotilla, mutta kasvot kalpeina ja olemus hermostuksesta kielien.

"Oletko seonnut?" Bex nauroi raikuvasti. "Sopimaton? Paras yllätys ikinä! Tuosta ei auto enää parane. Se vetää varmaan mitä tahansa koppia ilman, että kuljettajana edes tulee huomattua vetoa." Nainen naureskeli päätään pudistellen ja työnsi innokkaasti mukaan keskusteluun pyrkivää hevosta takaisin karsinansa puolelle. Zoe astui äänettömästi väliin ja siirtyi karsinan puolelle purkamaan hevosta, ennenkö kyseenalaistaisi ääneen ja työnantajansa läsnäollessa kilparatsastajan älykkyysosamäärän.
"Kiitos kovasti. Ehdimme loistavasti käydä Selkien ja vaikka Javankin kanssa Durhamin radalla ennen Little Downhamia, nyt kun on kunnon vetoautokin käytössä."

Ehkä hän oli vain tilannut auton. Luojan kiitos. Charles sukaisi hiuksiaan ja nyki vaaleansinisen kauluspaidan kaulusta.
"Olen onnellinen, jos auto oli mieluisa. Tarkoitus ei ollut valita sitä puolestasi", mies vastasi yrittäen tasata sykettään. Onesiet karsinan ovilla saivat hänet tuntemaan olonsa pahoinvoivaksi. Hän ei joisi enää koskaan.

"Valitsit oikein hyvin", Bex vastasi leveä hymy huulillaan. Hän ei olisi kehdannutkaan ehdottaa Discoveryä, sillä niiden hinnat huitelivat pilvissä käytettyjenkin autojen osalta. Hän vilkaisi tangolla roikkuvaa onesieta, mutta ei ehtinyt kuin kurkottaa sitä kohden, kun karsinasta kuului varoittava sihahdus. Huokaisten nainen veti kätensä takaisin. Ei sitten. Selkie olisi näyttänyt hurmaavalta uudessa loimenkorvikkeessaan.
"Liittyykö näihin onesieihin joku tarina?" Nainen virnisti riisuen kypärän päästään ja hyläten sen huolettomasti loimitangolle. "Duffy näytti niin ylpeältä pörhistellessään tarhassaan täynnä isänmaallisuutta", Bex nauroi. Zoe irvisti muistolle karsinan suojissa. Hän ei ollut ehtinyt estämään, ja oli huomannut kammottavan tilanteen vasta tuntia myöhemmin Bexin keikkuessa jo Javan selässä.

Charles näytti jäätyvän kauhusta. Hienoa.
"Ne olivat, ilmeisesti, yksi vähemmän harkituista päätöksistä. Winter, voitko polttaa ne sen jälkeen, kun Selkie on hoidettu?" mies kysyi raastaen solmiotaan. Ilmeisesti alkoholi teki hänestä tunteikkaan isänmaallisen. Ja tavattoman typerän.
"Hale, enhän ollut sinuun yhteyksissä viime lauantaina?"

"Ei kai niitä nyt sentään polttaa tarvitse!" Bex vastusti nauraen. Nehän olivat kerrassaan hilpeitä! Zoe ei selkeästi ollut samaa mieltä suodessaan mustan katseen kilparatsastajalle. "Minä voin viedä ne ratsastuskoulun hevosille, jos ette oikeasti meinaa käyttää niitä Selkielle ja kumppaneille", hän lisäsi naurua yhä äänessään vilkuillen vuoroin hevosten omistajaa ja niiden hoitajaa. Zoe näytti siltä, ettei mielellään tahtoisi onesietä lähellekään yhtäkään vastuulleen annetuista hevosista.
"Et, olisiko pitänyt?" Hän kysyi hetken muisteltuaan. Ehei, hänelle ei ollut soitettu tai laitettu viestiä minkään palvelun välityksellä lauantaina.

Charles olisi mieluiten polttanut muistutuksen idiotismistaan. Mutta ehkä se olisi itsekästä. Hän heilautti lannistuneena kättään Halelle.
"Vie, jos haluat. Haluan ne pois näkyvistäni mahdollisimman pian", hän vastasi ja kiirehti jatkamaan, "ei, ei olisi pitänyt. Minun, ehm, muistikuvani lauantailta ovat vain hieman huterat." Luojan kiitos hänen kirjoittamansa runot olivat jääneet vain hänen tietoonsa. Luojan kiitos hän ei ollut myöskään ottanut naiseen yhteyttä modernilla englannilla. Siitä hän ei ehkä voisi toipua.

Bex nauroi ja sieppasi Selkien ovessa roikkuvan onesien käsivarsilleen niin, että oli pudottaa kypäränsä. Hän nappasi senkin kantoonsa, joskin hylkäsi lähes saman tien tallikäytävälle. Hän voisi tulla hakemaan kypäräänsä myöhemminkin. Juuri nyt oli tärkeämpää kerätä onesiet syliin, ennenkö Zoe ilmaisisi pettymyksensä kun ei päässyt leikkimään pyromaania.
"Ah, täysin ymmärrettävää", Bex virnisti kierosti. Yllättäen onesiet kävivät huomattavan paljon enemmän järkeen kuin aiemmin. Ehkä poliitikotkin osasivat pitää hauskaa baarikierroksilla silloin tällöin. "Sääli kun et ottanut yhteyttä. Se olisi varmasti ollut hilpeää", nainen ei voinut estää itseään nauramasta. Kappas kappas, aristokraattisen englantilaisen sisällä asui kuin asuikin ihan tavallinen ihminen, joka joi joskus hieman liikaa ja teki kyseenalaisia päätöksiä.

Miehen silmäkulma nyki levottomana. Se olisi kaikkea paitsi hilpeää. Vaivaantunut mies pohti epätoivoisesti, mitä tehdä - ehkä hänen pitäisi kertoa loputkin typeryydestään. Hän ei halunnut naisten vaivaantuvan lahjoista. Hän ei halunnut Halen yhdistävän kallista autoa sen tilaamisen inspiroimiin, järjenvastaisiin ajatuksiin.
"Kuten sanoin, en tehnyt kovin hyviä päätöksiä. Minä… Minä ostin saaren."

"Sinä ostit mitä?" Zoe älähti ennenkö ehti peittämään suunsa kädellään. Hän pudisteli päätään harkiten pahoittelun ja Selkien taakse piiloutumisen väliltä, mutta Bexin raikuva nauru katkaisi ajatusketjun, jossa hän sätti paitsi itseään reaktiostaan, myös siitä, miten oli yllätyksen hämmentämänä päätynyt sinuttelemaan työnantajaansa. Joka oli ostanut saaren.
"En edes tiennyt, että saaria voi ostaa", Bex virnisti naurunsa lomasta. "Minkä saaren ostit? Et kai sentään jotakin tunnettua saarta Britannian rannikolta? Skye saarta? Tai koko Englantia?"

Ei, typeryyden mitan kertominen ei ollut hyvä strategia. Hänen olisi vain pitänyt jatkaa matkaa muiden lauantain uhriksi joutuneiden luo. Charles kesti tyrmistyksen ja Halen elävän, koko käytävän lämmittävän naurun kivuliaalla tyyneydellä. Hän vilkaisi punatukkaista naista viileästi silmäkulmastaan, joskin häpeä sai kalpeat kasvot punehtumaan vienosti.
"Ei. Ilmeisesti ostin jonkin Ranskan Polynesian yksityisistä saarista", hän vastasi tuskastuneena, vaihtaen painoa jalalta toiselle tuskissaan, "luoja tietää miksi. Jos tiedätte jonkun, joka kaipaa sellaista, tämän saa alennuksella."

Zoe päätti keskittyä Selkien kavioiden puhdistamiseen naurettavalla tarkkuudella, sillä epäili, ettei voisi katsoa miestä silmiin ilmaisematta epäuskoaan. Hän olisi odottanut moista järjettömyyttä Halelta tai joltakulta naisen ystävistä, sillä kaikki tuntuivat olevan yhtä päästään pimennyttä sakkia, mutta että herra Edgerlyltä? Ei, tätä hän ei ollut osannut odottaa villeimmissä kuvitelmissaankaan.
"En tunne ketään, kenellä olisi varaa ostaa kokonainen saari", Bex nauroi päätään pudistellen. Hyvä kun hänen ystävillään oli varaa ostaa käytetty, 90-luvulla valmistettu auto. "Onnea saaresta." Hän hymyili leveästi kerätessään viimeisenkin onesien otteeseensa, vaikka tuntuikin hukkuvan kankaaseen. Paras käydä viemässä ne uudelle autolle, ennenkö ne päätyisivät takanlämmikkeeksi.

Charles rykäisi.
"Kiitos", hän kommentoi kuivasti. Hän ei tehnyt hyviä päätöksiä tänäänkään. Mies jakoi Zoen mietteet omasta järjettömyydestään ja tunsi sietämätöntä häpeää. Jos hänen oli jotakin pitänyt olla, looginen ja järkevä. Hän vietti elämänsä halveksien idiootteja ympärillään, ja sitten sai todistaa, että alkoholi teki hänestä idiooteista suurimman. Mies voisi pitää loput ostokset ihan vain omana tietonaan. Paitsi hän tarvitsi parin tanssikurssille, josta ei voinut kiemurrella eroon nyt, kun sen järjestäjä oli lähettänyt hänelle parikin sähköpostia siitä, miten kiitollinen ja imarreltu olisi hänen läsnäolostaan. Ehkä hän voisi kysyä Rachaelia. Tai anella. Hän ei voisi tehdä itsestään enää typerämpää Halen ja Winterin edessä.
"Tarvitsetko apua?" hän kysyi Halelta nähdessään taskukokoisen naisen katoavan naurettavien vermeiden alle.

Zoe oli tyytyväinen voidessaan pitää itsensä kiireisenä hevosen kanssa. Selkie ei olisi millään malttanut olla aloillaan, kun ympärillä kupli ja kuohui. Hänelle hankittu ylellinen loma ei kuulostanut enää lainkaan niin pahalta ylilyönniltä, kun kävi selväksi, miten kilparatsastaja oli saanut kunnon auton ja mies ostanut itselleen saaren. Lomamatka kuulosti pieneltä ja hillityltä siihen verrattuna.
"Mielelläni", Bex naurahti antaen iloisesti miehen ottaa osan kannettavista kankaankappaleista vastuulleen. Kesti hetken jos toisenkin löytää katseella hopeinen auto parkkipaikalta, sillä hän ei ollut tottunut etsimään sellaista autoa.
"Tadaa", hän virnisti aukaistessaan ovet nappia painamalla. Toisella avaimen napilla sai avattua takakontin, joka nousi itsekseen. Oli helppo kumota kantamukset tilavaan takakonttiin.

Charles viikkasi siististi Halen syliinsä tuuppaamat onesiet päätään inhoten pudistellen avattuun takakonttiin. Hän katsahti naisen kumoamaa läjää merkitsevästi, mutta jäi sitten tarkastelemaan autoa.
"Oletko löytänyt autosta puutteita?" mies kysyi astuen kauemmas peräluukusta saadakseen paremman kokonaiskuvan.

Bex ei vaivautunut siistimään kasaa, jonka oli lykännyt takakonttiin. Hän joutuisi kuitenkin viikkaamaan ne uudestaan, kun pääsisi Greenridgeen - sitten joskus, kun sinne asti pääsisi. Ehkä hänen pitäisi käydä heittämässä lainattu auto vanhemmille vielä ennen viikonloppua ja esitellä uutta kulkupeliään vain hieman omahyväisesti.
"Eihän tällaisessa autossa ole mitään puutteita", Bex nauroi päätään pudistellen ja kurkotti sulkemaan takaluukun. "Epäilemättä suurin ongelma on se, ettei Englannissa ole tietä jolla voisi kokeilla, kuinka lujaa tämä kulkee."

Mies naurahti ja peitti eleen kasvojensa pyyhkäisyyn. Oli onnekasta, jos auto kelpaisi ratsastajalle.
"Olen pahoillani, ettet saanut mahdollisuutta valita sitä itse. Olet vapaa tekemään sillä mitä haluat", Charles vakuutti.
"Ja voin luvata, etten toista viikonlopun… Katastrofia enää koskaan."

"Älä ole. En olisi voinut valita paremmin. Tämä on aivan loistava auto, joka täyttää tarkoituksensa ja epäilemättä ylittää kaikki vaatimukset, mitä sille vain voisi asettaa", Bex hymähti kättään heilauttaen. Hän olisi ollut tyytyväinen, vaikka ovelle olisi ilmestynyt läpiruostunut lada. Se olisi kuitenkin auto, jolla liikkua. Discovery toki tarjosi paljon enemmän vaihtoehtoja kuin pieni ruosteinen peltipurkki, joten hänellä oli tuhatkertaisesti enemmän syitä olla tyytyväinen.
"Kieltämättä kaksi saarta voisi olla melkoinen ylilyönti", ratsastaja virnisti lukiten auton ovet huolettomalla heilautuksella. Epäilemättä moderni avain reagoisi, vaikka hän lukitsisi auton ovia tallilta saakka. "Mutta sattuuhan näitä viikonloppuja." Hänen pahin shoppailumokansa alkoholin innostamana ei tosin vetänyt vertoja tälle, mutta no, mitäpä pienistä.

Charles vilkaisi naista tuskastuneena. Häpeä oli kammottava, kamottava tunne.
"Ei minulle", hän kommentoi itseinholla kuin vakuuttaakseen itsensä siitä, että hän ei voisi tehdä mitään näin typerää toistamiseen.
"En taida edes tuntea ketään, kenelle tällaiset viikonloput olisivat tuttuja."

"Tunnet kerrassaan kummallisia ihmisiä, siinä tapauksessa", Bex naurahti. Kai nyt jokainen tunsi edes muutaman, jolla oli jossakin elämänsä vaiheessa mennyt hieman liian lujaa juhlinnan saralla? Suurin osa hänen ystävistään tuntui elävän sitä vaihetta juuri nyt, ja ne jotka eivät eläneet, olivat mellastaneet jo nuorempina niin, että heikompaa oli hirvittänyt.
"Mikäs sitä pitäisi paremmin jalkoja maan tasalla kuin ajoittainen kohellus, josta ei itse muista mitään muuta kuin päänsäryn seuraavana aamuna. Winterkin tietää sen", hän virnisti velmusti. Hän ei ollutkaan päässyt vielä tänään piikittelemään hevosenhoitajaa aiheesta. Charlesin yltäkylläiset lahjat olivat sekoittaneet päiväjärjestyksen tehokkaasti.

Mies kohotti kulmaansa merkitsevästi. Toki Britannian siniverisissä ja maan vaikutusvaltaisissa tahoissa oli niitä, jotka huvittelivat vapaa-ajallaan, mutta siitä ei puhuttu. Eivätkä huvittelun seuraukset levinneet näin katastrofaalisesti läpi tuttavapiirin.
"Tietääkö?" Charles kysyi hämmentyneenä tietämättä, mitä Hale tarkoitti.

Bex tukahdutti kikatuksen, joka nosti päätään aina kun hän ajatteli Winterin ilmettä, kun naiselle oli paljastunut, että hän oli saanut kuulla Darcysta. Hoitaja oli mitä ilmeisimmin toivonut vapaapäivänsä jäävän vain omaan tietoonsa, mutta hänellä oli keinonsa kaivaa asioita tietoonsa. Tosin tällä kertaa se ei ollut vaatinut muuta kuin Remonan karsinan ohitse kävelemistä sopivaan aikaan O'Connorin ollessa puhelimessa.
"Hän oli vapaalla viime viikolla ja päätyi tekemään läheistä tuttavuutta esteratsastaja Brian Darcyn kanssa", nainen kertoi naurua äänessään. Koko talli puhui siitä jo, joten mitä väliä, jos hän kertoisi Charlesillekin? Äkkiäkös mies sen kuulisi kun viettäisi hetkenkin tallilla. "Legenda kertoo, että seuraavana päivänä olo oli sen mukainen." Tai no, sen joku häntä parempi tarinankertoja oli lisännyt kiertävään juoruun, sillä hän ei ollut kertonut muuta kuin sen pätkän, minkä oli O'Connorin puhelusta onnistunut urkkimaan tietoonsa, eikä sitäkään kuin lähinnä Andrealle.
"Joten näitä viikonloppuja, tai Winterin tapauksessa arkipäiviä, on liikkeellä", hän virnisti.

"Oh", Charles vastasi yllättyneenä. Ehkä hän ei siis ollut ainoa, joka teki harkitsemattomia päätöksiä - hänellä ei tosin ollut aavistustakaan, mistä oli ollut kysymys. Hän ei ollut koskaan harrastanut kuvatunlaisia viikonloppuja. Harkitsemattomat päätökset ihmissuhteissa eivät kuuluneet hänen tyyliinsä. Eikä hänellä ollut mitään oikeutta miettiä, millaisia päätöksiä Winter teki tai kenen kanssa. Se oli naisen oma asia. Ehkä hänen ei olisi pitänyt edes kuulla moista juorua.
"Ehkä sinä voit siis oppia kokemuksistamme. Älä yhdistä alkoholia ja mahdollisuutta nettishoppailuun", mies sanoi haluten vaihtaa aihetta kauemmas Winteristä.

Bex ei osannut katua moisen asian levittelyä aina naisen työnantajan korviin saakka. Hän ei tuntenut minkäänlaista lojaaliutta hevosenhoitajaa kohtaan, joka harvoin sanoi kahta kohteliasta sanaa hänelle päivän mittaan.
"En yhdistä", Bex vannoi kohottaen käden sydämelleen kuin olisi antamassa suurtakin valaa. "Eipä sillä että pankkitililläni niin paljoa rahaa olisi, että sillä kovin merkittävää tuhoa saisi aikaan." Ja hän harvoin oli tietokoneen ääressä päädyttyään juhlimaan riehakkaammin.
"Helppo siis vältellä nettishoppailun kiusauksia."

"Niinkö?" Charles kurtisti kulmiaan.
"Pitäisikö sinun saada palkankorotus?"

"Luoja paratkoon, ei todellakaan!" Bex nauroi päätään pudistellen ja kohotti kätensä torjuvaan eleeseen. Ei enempää rahaa hänelle, kiitosta vain. "Sain jo vuoden palkkani auton muodossa."

"Ansaitset auton", mies vastasi ja yritti hillitä itsensä. Hänellä olisi vielä monta anteeksipyyntöä ja kuolettavan häpeällistä anteeksipyyntöä esitettävänään.
"Ja jos joskus koet kaipaavasi palkankorotusta, tiedät saavasi sellaisen. Olen ollut hyvin tyytyväinen tapaasi toimia hevosteni kanssa."

"Odota nyt ensin kisasuorituksia", Bex nauroi, sillä siihen oli helppo kätkeä hämmennys kehuista. Hän oli omastakin mielestään tehnyt hyvää työtä kilparatsujen kanssa, mutta kyllähän sen kuuleminen omistajan huulilta lämmitti. Ehkä hänen työpaikkansa ei olisi vaarassa yhden huonosti menneen valmennuksen jälkeen.
"Niiden kanssa on ilo tehdä töitä. Pojat ovat yksiä kullannuppuja, ja Diana nyt on timanttinen", hän hymyili lämpimästi. Hän ei olisi voinut toivoa parempia kilparatsuja. Saisi nähdä, olisiko mielipide sama sen jälkeen kun hän olisi käynyt kisoissa kääntymässä ratsujen kanssa.

Ehkä viikonloppu voisi unohtua nyt, ja he voisivat kääntää keskustelun takaisin töihin.
"Se on mukavaa kuulla", Charles vastasi korjaten hermostuksissaan reuhtomaansa kaulusta ja solmiota parempaan ojennukseen, "ovatko kisasuunnitelmasi selvät talvikauden alkuun saakka?"

"Ovat", nainen vahvisti nyökäten ja pakotti naurunsa väistämään edes hetkeksi, jotta hän voisi suhtautua keskusteluun sen vaatimalla vakavuudella suunnistaessaan takaisin kohti tallia. "Mietin itse asiassa jo talvikauttakin. Ajattelin, että voisin viedä ainakin Selkietä kansallisiin esteluokkiin ja varmaan koulukisoihinkin, silloin kun niitä on lähistöllä. Ottaa hieman varaslähtöä ensi kauteen", hän pohti ääneen. Winter repisi epäilemättä pelihousunsa kun hän ei ollut saattanut suunnitelmiaan ensin hevosenhoitajan tietoon. Hoitaja tuntui aina halukkaalta sensuroimaan hänen ideoitaan, ennenkö niitä sopi esittää hevosten omistajalle.

Charles piti Halen oma-alotteisuudesta.
"Kuulostaa suunnitelmalta", hän vastasi nyökäten. Hänellä tuskin edes olisi oikeutta epäillä enää kenenkään järjenkäyttöä todistettuaan, että saattoi olla itse typeryksistä suurin.
"Oletko suunnitellut tekeväsi samaa muiden kanssa?"

"Riippuu aivan siitä, miten kisat menevät", Bex vastasi harteitaan kohauttaen. Javaa tuskin tarvitsisi viedä koulukilpailuihin, sillä ruuna tuntui olevan aina vahvimmillaan sileällä työskennellessä, mutta saisi nähdä, miten esteosuudet sujuisivat. Duffy oli yksi villi kortti, mutta saisi nähdä, mitä orista kuoriutuisi kilpakentillä.
"Mutta toki, jos siitä vain tuntuu olevan hyötyä, otan kaikkia mukaani."

"Minun täytyy yrittää tulla katsomaan syksyn kenttäkisoja", Charles pohti. Se olisi ehdottomasti parempaa ajankäyttöä kuin edellinen viikonloppu.

"Tervetuloa vain", Bex toivotti naurua jälleen äänessään. Näin kauan hänen vakavuutensa kestikin. "Ehkä voit tarjota lyömättömän edun jakamalla näkemyksesi radoista." Olihan mies äärimmäisen menestynyt kenttäratsastaja, eikä toisesta näkemyksestä koskaan ollut harmia - paitsi jos sen sai kilpakumppanilta, jonka moraali oli häilyväinen ja tapa vastata tarkoituksella väärin tiedossa.

Charles naurahti koskettaen niskaansa. Hänen aikansa kenttäratsastuksen huipulla tuntui jo unenomaiselta.
"Luonnollisesti autan, miten voin", hän vastasi. Hänen ei tarvinnut alkaa kehua naista enempää.
"Oletko saanut tarpeeksi valmennusta?"

"Olen", nainen vakuutti nyökäten. Hän oli saanut valmentautua niin paljon kuin vain sielu oli sietänyt. Se oli myös tarkoittanut sitä, että harvoin oli päivää kun jokin osa hänestä ei olisi täysin jumissa. O'Connorin harjoitukset olivat kaikista kamalampia, mutta Morlandin esteet eivät jääneet kauas niinä kertoina, kun joku poikakolmikosta heittäytyi rasavilliksi ja laittoi hänet tutustumaan turhankin läheisesti esteisiin tai hiekkapohjaan.
"Valmennuksista on ollut loputtomasti etua."

"Hyvä. Kaipaatko jotakin lisää?" Charles kysyi. Hän ei ihmettelisi, jos ratsastaja harkitsisi lähtöä sen jälkeen, kun työnantaja käyttäytyi kuin mielipuoli. Ainoa lohtu oli se, ettei hän ollut ottanut naiseen yhteyttä, ja se, että auto näytti olevan mieluisa.

"En yhtään mitään. Näin on aivan täydellistä", Bex vakuutti hymyillen ja astui edeltä sisään talliin. Mitä muuta hän olisi voinut kaivata, kun sai ratsastaa upeita hevosia päivästä toiseen ja valmentautua niillä alan parhaiden opissa käytännössä rajattomasti? Oli vaikea kuvitella mitään, mikä voisi enää olla paremmin.
"Herra Edgerly", Zoe lausahti astuessaan Selkien karsinasta käytävän puolelle, kun lyhyen naisen kuuluva ääni kiinnitti mustahiuksisen hevosenhoitajan huomion. Hän mietti jälleen, ties kuinka monetta kertaa, osasiko taskukokoinen nainen koskaan olla hiljaa. "Valmentaja Morland ilmaisi tahtovansa keskustella kanssanne. Hän lähti hakemaan kahvia, joten oletettavasti hänet löytää neuvottelutilasta", hoitaja välitti viestin kenties turhankin kohteliaasti, mutta se tuntui turvallisimmalta vedolta aiemman lipsahduksen jälkeen. Bex kääntyi katsomaan kalpeaa miestä huultaan purren. Olikohan Morlandkin saanut jotain hilpeää postissa? Hänen täytyisi ehdottomasti kärttää vastauksia seuraavassa valmennuksessa.

Voi ei. Charles hetkellisesti rentoutunut mieliala putosi jälleen. Oliko hän ostanut jotain Teddyllekin? Miehen hartiat painuivat asteen ja hän kosketti solmiotaan kuin lohtua hakien. Hän oli ansainnut nöyryytyksensä, mutta sen kestäminen tuntui silti sietämättömältä.
"Kiitos Winter", mies vastasi ja kielsi itseään jyrkästi ajattelematta B-Halen kertomaa juorua. Hänellä ei ollut mitään oikeutta siihen. Hänellä ei ollut edes oikeutta ajatella Winteriä vapaa-ajalla. Eikä Halea sen puoleen. Hän todella ansaitsi rangaistuksensa. Charles katsahti Halea epätietoisesti olkansa yli, mutta koki paremmaksi vain lähteä kohti toisen kerroksen neuvottelutilaa.

Bex käänsi virneensä hevosenhoitajan puoleen ja oli aukaisemassa suutaan sanoakseen jotakin, mutta Zoen synkkä katse hiljensi hänet. Ei sitten. Hän etsisi jonkun, joka tahtoisi puhua hänen kanssaan. Zoe jääkööt pitämään seuraa Selkielle, kun ei kerran tahtonut sanoa hänelle muuta kuin kieltoja ja toruja joka välissä. Hetken hän elätteli ajatusta neuvottelutilalle harhailusta, mutta päätti toisin. Olisi noloa jäädä kiinni salakuuntelusta. Ei hän niin utelias ollut. Hän voisi kysellä huomenna Morlandilta, mitä mies oli saanut lahjaksi.
"Kahvia?" Teddy kysyi olkansa yli kuullessaan oven aukeavan. Hän vilkaisi uudemman kerran ystävänsä varsin tavatonta ulkonäköä. Jos hän ei olisi tiennyt paremmin, olisi hän väittänyt Charlesin olevan hermostunut, mutta ystävä ei tuntenut sellaisia tunteita - tai ainakaan paljastanut niitä kuten he muut.

Charles pudisti päätään ja otti muutaman levottoman, edestakaisen askeleen. Koko viikko oli ollut sietämätön. Tarvitsiko sitä pitkittää enempää? Mies juoksutti sormet hiustensa läpi ja vilkaisi Teddyä tuskastuneena.
"Lähetinkö sinullekin jotain?"

Teddy lisäsi kaikessa rauhassa sokeripalan kahviinsa, ennenkö kääntyi katsomaan ystäväänsä.
"En ollutkaan ainoa? Ja minä kun ajattelin olevani erityinen", hän huokaisi pieni lempeä hymy huulillaan. Charles näytti siltä, että oli sännännyt tänne kesken työpäivän. "Kenties tahdot siis valottaa hieman tilannetta, jossa ovellemme toimitettiin melkoinen kokoelma lastenvaatteita ja muita tarpeita?"

Mies vajosi voimattomana istumaan yhdelle neuvottelupöytää ympäröivistä puutuoleista ja nojasi pään käsiinsä.
"Olen pahoillani. Olen todella pahoillani", hän vetosi raastavalla vilpittömyydellä. Mitä hän oli ajatellut? Saattoiko onnettomasta viikonlopusta paljastua vielä kamalampia yllätyksiä?

"Ymmärretty", mies nyökkäsi. Ei hän ollut pakettia ajatellessaan odottanutkaan, että Charles olisi sen ilkeyttään tai pahansuopuuttaan lähettänyt. Pahoittelut eivät tosin selittäneet, mikä oli ajanut miehen ostamaan moisia tuotteita, sillä ne olivat selkeästi uusia eivätkä kierrosta valkean englantilaisen käsiin päätyneitä.
"Miten sait edes moisen idean päähäsi? Tuleehan hän toki olemaan kummipoikasi, mutta tämä nyt oli hieman yllättävää ja ennenaikaista."

"En ajatellut mitään. Kuin mikäkin idiootti, päätin tyhjentää viskipullon viikonloppuna ja olin ilmeisesti pitänyt nettishoppailua loistavana ideana. Olen jakanut sopimattomia lahjoja näköjään koko lähipiirilleni", Charles vastasi pää edelleen lannistuneena käsiin nojaten. Idiootti, idootti, idiootti!
"Olen todella pahoillani."

Teddy kohotti kulmaansa. Sehän kuulosti… tarinalta, jota hän ei ollut odottanut kuulevansa Charlesilta. Mies hymyili ystävälleen pehmeästi.
"Sanoit sen jo", hän huomautti miehen pahoitellessa uudestaan. "En ole sinulle vihainen. Vaimonikaan ei vaikuta kaipaavan ruusupuskaa laskeakseen minut takaisin sisään, joten ei tästä ollut mitään peruuttamatonta harmia. Se vain oli melkoinen yllätys."

Charles pudisti päätään ja tuijotti lattiaa mustien nahkakenkiensä välissä.
"Se oli sopimatonta. En ajatellut mitään sitä tilatessani. Se ei tule toistumaan."

Teddy naurahti.
"Olen saanut paljon sopimattomampiakin asioita postissa. Älä syytä itseäsi liikoja. Jokainen tekee silloin tällöin virhearvion", hän vastasi päätään pienesti pudistaen ja hörppäsi kuumasta kahvistaan. Ehkä se veisi näin myöhään juotuna osan yöunista, mutta olkoot. Hän kaipasi virkistystä selvitäkseen kotiin saakka.
"Kai juomasi viski sentään oli hyvää?"

Mies pudisti uudelleen päätään. Totta kai hän syyttäisi itseään. Tällainen toiminta häneltä oli kertakaikkiaan anteeksiantamatonta. Charles nousi jaloilleen ja harppoi edestakaisin neuvottelutilaa ahdistunein, nykivin askelin. Hän vilkaisi Teddyä tuskaisin silmin.
"Ei, ei ollut. En edes muista lauantaista muuta kuin hämäriä välähdyksiä. Tämä koko sotku on aivan naurettavaa. Kertakaikkiaan naurettavaa. Ostin kertakaikkiaan sopimattomia lahjoja kaikille läheisilleni. Ostin saaren Tyyneltä mereltä. Ostin tanssikurssin. Voi luoja. Kirjoitin jotain helvetin rakkausrunoja hänelle", mies valitti epätoivoisena ja peitti silmät käteensä yrittäessään kasata itseään.

Teddy kohotti kätensä tarkoituksenaan rauhoitella kierroksilla käyvää ystäväänsä, mutta muutti mieltään kesken kaiken. Ehkä oli parempi antaa Charlesin puhua loppuun, ennenkö hän koettaisi onneaan hermostuneen miehen rauhoittelussa.
"Ei se kuulosta maailmanlopulta", mies totesi vaikka ajatus omasta saaresta saikin suupielen nykimään. No, ainakin Charles tietäisi minne purjehtia kun saisi seuraavan kerran otettua pidemmän loman. Olihan se nyt syy raastaa hiuksia päästä tuppoina, mutta elämä jatkuisi. Tuskin kukaan enää edes muistelisi tätä parin kuukauden päästä - tai jos muistelisi, niin pelkällä lämmöllä.
"Kirjoitit rakkausrunoja kenelle?" Teddy kysyi epäusko kysymyksestä läpipaistaen. Rakkausrunot ja Charles eivät jostain syystä tuntuneet sopivan samaan lauseeseen, mutta ehkä tämä oli hänen mahdollisuutensa oppia jotakin uutta ystävästään. Ehkä Charles oli suurikin runoilija vapaa-ajallaan, sen vähän mitä mies moista ehti viettämään.
"Onko kukaan vielä suuttunut lähettämistäsi lahjoista, joita pidät sopimattomina?"

Charles liu'utti käden alas kasvojaan ja nielaisi epätoivonsa. Hillitse itsesi, aikuinen mies.
"En kenellekään", hän huokasi ja oikoi hiuksiaan.
"Ei näkyvästi. Haluatko ostaa saaren?"

Teddy naurahti pehmeästi. Selvä, ei-kukaan oli saanut miehen runosuonen sykkimään alkoholin virratessa.
"Ehkä sinulla ei siis ole mitään syytä murehtia. Ehkä kaikki ovat vain yllättyneitä mutta iloisia lahjoistaan", Teddy ehdotti lohduttavaa sävyä hakien. Hän naurahti uudemman kerran pehmeällä nuotilla.
"Luulen että sen jälkeen edes kokonainen ruusutarha ei pelastaisi avioliittoani. En näe Gabriellea innostumassa ajatuksesta, että talon ostamiseen varatut rahat tuli käytettyä saareen kaukana täältä."

Mies naurahti ontosti.
"Ehkä minun olisi pitänyt ostaa teille talo sen typerän laatikon sijasta."

"Siitä olisi noussut meteli", Teddy naurahti niskaansa hieraisten. Hän ei menisi vielä vannomaan, etteikö laatikostakin voisi sellaista syntyä, mutta aamun hämmennyksessä tilanne oli mennyt ohitse nopeasti.
"Gabrielle on jo tainnut iskeä silmänsä tiettyyn taloon, eikä tässä kai auta kuin suostua", hän totesi. Hänelle oli jo esitelty niin monia kodikkailta vaikuttaneita taloja, ettei hän osannut sanoa juuta tai jaata niistä.

"Minne olette muuttamassa?" Charles kysyi oikoen hiilenharmaata, liituraitaista pukuaan ja kasaten itsehillintänsä rippeitä. Oli hienoa, ettei viikonlopun katastrofi riittänyt, vaan hänen täytyi romahtaa ystäviensä nähden.

"Gabrielle löysi unelmiensa talon Durhamista", Teddy vastasi harteitaan pienesti kohauttaen. Hän oli ehdotellut taloja Newcastlen puolella, mutta monesta hurmaavasta talosta huolimatta durhamilainen omakotitalo tuntui vieneen Gabriellen mennessään. "Täytyy käydä katsomassa sitä joku päivä." Eihän sekään nyt olisi ajomatkana liian pitkä töitä ajatellen, mutta.
"Elättelen edelleen toivetta, että onnistuisin löytämään paremman talon Newcastlesta."

"Toivotan siihen onnea. Oletteko harkinneet rakennuttavanne talon itse?"

"Harkitsimme hetken, ja sitten tyrmäsimme idean. Se veisi niin kauan aikaa", hän huokaisi. Ehkä, jos hän olisi alkanut rakennuttaa taloa jo yli vuosi sitten, kun he olivat olleet yhdessä, voisi siitä olla apua tässä kohtaa, mutta jos he nyt alkaisivat suunnitella taloa, ehtisi lapsi pian kouluikään, ennenkö heillä olisi mitään konkreettista valmiina.
"Ja elättelen edelleen pientä, heiveröistä toivoa siitä, että vanhemmiten asuisimme Whirlow Hallissa", mies tunnusti pehmeästi. Sitä toivetta hän ei ollut uskaltanut edes sanoa Gabriellen kuullen, mutta hän toivoi, että kenties ajan koittaessa nainen olisi halukas muuttamaan Sheffieldiin, kartanoon, joka oli ollut hänen lapsuudenkotinsa. "Siitä tuskin olisi toivoa, jos rakennuttaisimme nyt täydellisen kodin."

"Totta. Ymmärrän hyvin. Minäkään en voisi kuvitella tulevaisuutta ilman Lilford Hallia", Charles vastasi. Hänelle oli ollut aina itsestäänselvää, että Norfolkin jaarli asuisi mahtavassa, vanhassa sukukartanossa.

Teddy nyökkäsi. Hän oli pitkään taistellut ajatusta vastaan, mutta oli pikkuhiljaa huomannut, ettei vastustanut lapsuudenkotiin palaamista niin voimakkaasti kuin aiemmin. Oli helppo kuvitella heidät vanhoina ja harmaantuneina kulkemaan vanhan kartanon pihamaille ja muistelemaan kaikkia hetkiä, jotka he olivat niilläkin mailla jakaneet keskenään.
"Et harkinnutkaan muuttamista saarelle?" Hän ei voinut olla sanomatta lievää huvittuneisuutta äänessään. Charles asumassa keskellä Tyyntä valtamerta omistamallaan saarella oli kerrassaan kummastuttava ajatus. Mies kuului kotikartanolleen.

Charles loi Teddyyn kuivan katseen. Hilpeää. Mutta hän ansaitsi naurunalaiseksi joutumisen typeryytensä jälkeen. Hän oli maan ulkoministeri - hänen ei kuulunut tehdä tällaisia virheitä. Hänen ei kuulunut tehdä minkäänlaisia virheitä.
"En tiedä mitä ajattelin", hän vastasi väsyneenä. Se tosin oli vale. Hän tiesi tarkalleen, mitä oli ajatellut. Hän oli tuntenut elämänsä niin uskomattoman tyhjäksi ja kylmäksi, että oli janonnut pakotietä.

"Sattuuhan sitä", mies hymähti huvittuneena. "Minä ostin hevosen, kun jäin hetkeksi yksin. Lienee turha mainita, ettei Gabrielle ollut kovinkaan innoissaan kun kerroin, mitä olin tehnyt." Ei nainen ollut siitä suuttunut, mutta olihan se ollut melkoinen yllätys aivan häiden tuntumaan.
"Sinä et sentään ostanut mitään elävää kenellekään lahjaksi. Ethän?" Hän koki parhaaksi varmistaa lauseen loppua kohden. Se nyt vielä puuttuisi, että joku pahaa-aavistamaton sielu löytäisi eläimen oveltaan.

"Hevonen ei ole koskaan huono ostos", Charles protestoi. Selkie tosin saattoi olla poikkeus sääntöön.
"En. Halelle tilasin auton. Winterille ostin näköjään matkan viiden tähden safarille, ja minulla on tunne, että saatoin ostaa jonkinlaisen matkan myös Rachaelille, sille hexhamlaiselle ystävälleni."

"On se silloin, kun on jo valmiiksi kaksi hevosta tallissa vailla ratsastajaa", Teddy naurahti. Hänellä oli käynyt tuuri, kun loppujen lopuksi uusi ratsastaja mäkeen lähetetyn saksalaisen tilalle oli löytynyt niin helpolla.
"Ne kuulostavat oikein mielekkäiltä lahjoilta, mitä nyt ehkä hieman arvokkailta sellaisilta", mies hymähti. Ei kai kukaan moisista lahjoista pahastuisi, mitä nyt korkeintaan hämmentyisi perinpohjaisesti. Autosta olisi varmasti iloa hajoamispisteessä olleella avolavalla ajaneelle naiselle, ja Winterille lomasta ei voisi olla harmia. Ei vaikka kohteena olisi kuukauden vaellus Saharan autiomaassa.
"Olisit voinut tehdä jotain paljon typerämpääkin." Ei ehkä paras lohdutuspuheenvuoro, mutta menkööt.

"Minun mittapuullani tämä oli typerää", Charles vastasi.
"En kadu lahjoja, vaan niiden antamisen tapaa. Mutta voit luottaa siihen, että tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun teen jotain näin ajattelematonta."

"En minä sitä kielläkään", Teddy vastasi kätkien hymyn kahvikupillaan. Olihan tämä melkoisen typerää Charlesilta. Onneksi se suurempaa vahinkoa ei ollut kaiketi päässyt käymään. Ellei joku nyt alkaisi vaatia moisia lahjoja jatkuvasti, mutta ehkä sekään ei olisi suuri vahinko. Pääsisipähän eroon moisista ihmisistä lähipiirissään.
"Selvä", mies nyökkäsi. Olisi ihan hyvä, jos ystävä ei ottaisi tavakseen sännätä pohjoiseen täynnä hermostunutta energiaa väreillen.

Charles huokasi ja ryhdisti hartioitaan.
"Mitä sinulle muuten kuuluu?"

"Pelkkää hyvää", mies vakuutti hymyn kera. Ainoa onnea varjostava seikka tuntui olevan äidin salakavalasti etenevä sairaus, mutta se oli varjo, jonka hän oli oppinut työntämään sivuun. Ei auttaisi kuin keskittyä kaikkeen muuhun. Niihin asioihin, joille hän saattoi tehdä jotakin.
"Kunhan vain ostamme talon, voimme alkaa valmistella kotiamme."

"Olen onnellinen puolestanne", mies vastasi vilpittömästi, "toivottavasti löydätte pian teidät molemmat onnelliseksi tekevän talon."

"Emmeköhän", mies vastasi epäröimättä. Hän olisi onnellinen missä tahansa talossa, jonka Gabrielle julistaisi heidän kodikseen. "Kiitos. Mitä sinulle kuuluu, viime viikonloppua lukuunottamatta?"

Viikonlopun katastrofi oli pyyhkäissyt kaiken muun tehokkaasti pois mielestä.
"Ei mitään töitä jännittävämpää", Charles vastasi. Ne eivät koskaan loppuneet hulluksi käyneessä maailmassa.
"Ehkä minun pitäisi lähteä pyytämään anteeksi myös muilta pohjoisen ystäviltä, joille olen lähettänyt jotain järjetöntä."

"Sinun töissäsi tosin riittääkin jännitystä", mies myötäili hymyillen. "Kenties. Onnea yritykseen." Hän ei voinut kuin toivoa, ettei kotona odottaisi hurjistunutta vaimoa paketin tähden. No, jos odottaisikin, niin ei Charlesin tarvitsisi siitä kuulla. Mies tuntui pieksevän itseään jo aivan riittämiin yhdestä yöstä, kun arviokyky oli pettänyt.

Charles veti syvään henkeä, soi Teddylle hillityn, onnettoman hymynhäiveen ja palasi takaisin tallin puolelle. Hän voisi hyvästellä Winterin ja Halen, jos naiset olivat vielä paikalla, ennen kuin katoaisi kohtaamaan loputkin typeryydensä seurauksista.

Etsityt naiset olivat langenneet äänettömään tuijotuskilpailuun varustehuoneessa. He eivät toki olleet olleet äänettömiä vain hetkeä aiemmin, kun olivat käyneet keskustelu kilpailuista ja niihin valmistautumisesta. Jotenkin kummasti heidän näkemyksensä eivät jälleen kerran osuneet yksiin, ja sen tähden huoneeseen olikin laskeutunut hyytävä hiljaisuus, kun molemmat odottivat toisen rikkovan sen ensin. Zoe piti tiukasti suunsa supussa kääriessään pinteleitä tiukoille, tasaisille rullille, ja Bex puolestaan nojaili Duffyn kaappiin huolettomana. Kumpikin naisista kääntyi kuitenkin ovelle, Zoe ensimmäisenä istuessaan jo valmiiksi kasvot oven suuntaan ja Bex nopeasti esimerkkiä noudattaen.
"Löytyikö Morland?" Bex kysäisi ja hillitsi halunsa irvistää olkansa yli Zoelle, jonka katse tuntui iskevän tikareita hänen selkäänsä aina, kun hoitaja vilkaisi häntä.

Varustehuoneen ilmapiiri ei jäänyt mieheltä huomaamatta. Mitäköhän nyt oli tapahtunut?
"Löytyi, kiitos", Charles vastasi ja suoristi varmuuden vuoksi solmiotaan, "ovatko viikonlopun ja seuraavan viikon ohjelmat selviä molemmille? En ole varma, pystynkö palaamaan pohjoiseen viikonloppuna."

"Totta kai ovat, herra Edgerly", Zoe vakuutti laskien pintelirullan käsistään, jotta saattoi suunnata kaiken huomionsa mieheen. Multitaskaus oli hieno kyky, mutta se ei antanut aina oikeaa kuvaa keskustelun tärkeydestä.
"Me pidämme huolta hevosista, jos et ehdi itse paikalle", Bex lisäsi vinon virneen kera. Ehkä olisi turha kuvitella miehen ottavan uusintakierrosta viime viikonlopustaan näin nopeasti, mutta no, olihan se ajatuksena hilpeä.

Miehen silmät siristyivät, kun hän laski katseensa Halen silmiin. Pilailiko nainen hänen kustannuksellaan? Ehkä se oli ansaittua. Charles käänsi huomionsa turvallisemmille vesille.
"Yritän ehtiä paikalle", hän huokasi, "olen pahoillani tästä päivästä. Hyvää illanjatkoa."

"Hyvää illanjatkoa, herra Edgerly", Zoe toivotti ja harkitsi heittävänsä pintelirullalla Bexin takaraivoa. Se olisi kuitenkin tarkoittanut, että hänen olisi käärittävä pinteli uudestaan, eikä hetken tyrmistys Bexin kasvoilla olisi sen arvoista.
"Nähdään siis ehkä viikonloppuna", Bex jatkoi naurahtaen ennenkö kääntyi takaisin tuijottamaan hoitajaa. Jonakin päivänä hän vielä oppisi ymmärtämään kylmäkiskoista naista, joka ei tuntunut haluavan tehdä mitään hänen kanssaan, mutta ei kuitenkaan jättänyt häntä yksikseen.

Lauantai 7. tammikuuta 2017, myöhäisilta - Caitlin ja David Kingin hääpäivä

Bex ei ollut tanssin pyörteissä huomannut hääparin katoamista, mutta haettuaan ties kuinka monennen kerran juotavaa, oli hän vihdoin tiedostanut, ettei valkoiseen puettua prinsessaa komean prinssinsä kanssa ollut näkynyt hetkeen. No, eipä sillä kai väliä, kun juhlat jatkuivat menevän tanssimusiikin ja kylmän juotavan siivittäminä kohti pikkutunteja. Räväkkä nainen oli ehdottomasti yllättynyt, ettei ollut vielä saanut kieltävää vastausta pidätellessään Charlesia tanssilattialla, mutta ainakin se teki hänen elämästään helpompaa. Eipähän tarvinnut etsiä uutta tanssiparia, sillä kun hän kerran oli laittautunut juhlia varten, hän aikoi juhlia koko rahan edestä. Olihan häihin osallistuminen vaatinut matkaa kaukaiseen, sykkivään Lontooseen! Se jos mikä riitti vakuuttamaan takapajulassa kasvaneen naisen siitä, että yöstä pääkaupungissa oli otettava kaikki irti. Eipä sillä väliä, että jalat alkoivat väsyä korkeissa korkokengissä tanssimiseen eikä horisonttikaan näyttänyt enää olevan aivan vaakatasossa kaikkien juomien jälkeen, sillä hänellä oli hauskaa. Hauskanpito oli tärkeää kaiken muun, jota elämäksikin kutsuttiin, keskellä.
”Huomenna en kävele askeltakaan ylimääräistä”, nainen vannoi raikuvasti nauraen ja otti paremmin tukea miehen hartiasta vauhdikkaamman tanssin lomassa vaikka se tarkoittikin jälleen lähemmäs ujuttautumista. Hän oli tehnyt sitä varsin paljon tänään, mutta väliäkös sillä. Sekin olisi yksi niistä asioista, joita voisi pohtia mystisenä huomenena. Huomenna hän ei varmasti tosin olisi ylhäällä ennen kuin päivä olisi jo pitkällä, sillä kokemuksen syvä rintaääni oli muistuttanut jo monta lasillista sitten, miten shampanja ei sopinut hänen pääkopalleen seuraavana päivänä. No, se olisi sen ajan murhe. Nyt hän saattoi tanssia Charlesin kanssa, joten huominen voisi odottaa.

Tanssipari tukeutui paikoin hänen hartiaansa, eikä Charles pistänyt sitä pahakseen. Hänen pulssinsa hakkasi päässä, ja iholla tuntui kulkevan tuskastuttava sähkövirta, kun hän kiersi käsivartensa naisen hennon selän ympärille ja punoi heidän sormensa yhteen - ihan vain tanssin nimissä. Hän oli luullut olevansa primitiivisten, sokaisevien janojen yläpuolella. Oli lannistavaa huomata, ettei asia ollut lainkaan niin. Hän tunsi sokeutuvansa.
"Haluatko luovuttaa ja istua alas?" mies kysyi suu kuivana, vastahakoisena päättämään iltaa.

”En ikinä!” Bex protestoi syvältä kumpuavan naurun kera. ”Luovuttaminen ei kuulu tapoihini”, nainen lisäsi liikkuen vaivatta musiikin tahdissa. Sitä paitsi tanssimisen lopettaminen tuntui juhlien lopettamiselta, eikä hän ollut vielä valmis palaamaan hotellille, riisumaan juhlamekkoaan ja kaatumaan sänkyyn odottamaan, että arki saisi hänet kiinni. Eihän sitä tiennyt, koska hän saisi seuraavan kerran mahdollisuuden karata nauttimaan musiikista, tanssimisesta ja loistavasta seurasta. Ei tosin kestänyt kauaa, kun pienen horjahduksen sijaan hän kompuroi kunnolla ja joutui todella tukeutumaan tanssipariinsa välttääkseen kaatumisen.
”Hyvä on, ehkä tanssit on minun osaltani tanssittu”, nainen myönsi vain hiukan tyytymättömänä nojaten edelleen miehen rintaan. No, ei auttaisi kuin keksiä syy lähteä tanssilattialle joskus toisten, kun jalassa ei olisi näin korkeita korkoja ja takana pitkää viikkoa hevosten selässä.

Mies yritti sulkea naisen naurun pois tietoisuudestaan ja kiersi käsivartensa Bexin ympärille tukien pikkuruista naista vaivattomasti. Hän johdatti heitä takaisin pöytää kohti ja tunsi onton hädän valtaavan mielensä: tähänkö ilta päättyisi? Hän palaisi yksin pimeään huoneistoonsa, tuijottaisi Lontoon valoja ja miettisi, miksi helvetissä oli niin onneton. Mutta mitä hän voisi tehdä? Miten hän voisi kutsua naisen jonnekin vaikuttamatta pohjattoman epätoivoiselta?
"Ehkä voin saattaa sinut hotellillesi - tai ellet ole kuolettavan väsynyt, voimme… Katsoa mahdollisia kisoja keväälle", Charles ehdotti itseinhon vallassa. Hän oli ulkoministeri. Hän piti kansallisia puheita ja johti tulenarkoja diplomaattisia neuvotteluja vasemmalla kädellä. Hän tapasi kuninkaallista perhettä. Miten hän saattoi olla näin uskomattoman kädetön, kun kyseessä oli nainen?

Bex nojasi mielellään mieheen, joka oli ainoa syy siihen, ettei hän ollut jo riisunut korkokenkiään ja kävellyt paljain jaloin tanssilattian poikki. Hänen täytyi olla varsin hilpeä näky muiden juhlijoiden keskellä, kun ei edes jaloillaan pysynyt. Oli selkeästi ollut huono idea ostaa uudet kengät tätä varten. No, ensi kerralla hän muistaisi.
”En ole väsynyt”, nainen vakuutti pirteästi. Jalat saattoivat huutaa armoa, mutta se oli eri asia kuin väsymys. Hän ei tiennyt, paljonko hänellä olisi annettavaa kisakalentereihin tähän aikaan yöstä, mutta jos vaihtoehdot olivat lähteä yksinään nukkumaan hotellille tai pohtia hevosten tulevaisuutta, no, ei siinä ollut varsinaista valintaa lainkaan.
”Näytä tietä”, hän virnisti ja nappasi pienen laukkunsa mukaan. Ei kai tässä tarvinnut enää edes sanoa hyvästejä kenellekään, kun hääparia ei näkynyt missään.

Idiootti, Charles sätti itseään, kun poimi laivastonsinisen villakangastakkinsa matkaan ja laski kätensä vaivihkaa Bexin selälle ohjatakseen naisen mukaansa. Mitä teet? Mitä teet?! Mutta siinä hän oli, houkuttelemassa varmaan harkintakykynsä alkoholille menettänyttä ratsastajaansa mukaansa. Kylmänkostea tammikuun yö iski vasten kasvoja, kun he astuivat ulos, ja hetken Charles saattoi jälleen hengittää. Hän viittasi katua pitkin lähestyvää, mustaa taksia pysähtymään ja avasi oven naiselle, istuen sisään tämän jäljessä.
"Kensington Road", mies ilmoitti kuljettajalle ja katsahti punatukkaista seuralaistaan silmäkulmastaan.
"Missä hotellissa asut?" hän kysyi.

Raikas ulkoilma ei auttanut jalkojen väsymykseen, mutta ehdottomasti virkisti mieltä kaiken sisälläolon jälkeen. Hän kiipesi taksin kyytiin näppärämmin kuin oli olettanut selviytyvänsä moisesta tehtävästä, ja hetken pohdittuaan päätyi ujuttamaan korkokengät jalastaan. Ainakin hän voisi hetken lepuuttaa jalkojaan, ennenkö joutuisi survomaan jalkansa takaisin kenkiin, jotka tuntuivat puristavan väsyneitä jalkoja joka puolelta.
”Covent Gardenin Travelodgessa”, nainen vastasi pirteästi. Hän oli etsinyt mahdollisimman halvan ja sijainniltaan näppärän hotellin, joten kahden tähden vaatimaton hotelli keskustan sydämessä oli valikoitunut yösijaksi.

Charlesin katse harhaili naisen kengättömiin jalkoihin, mutta mies pakotti sen takaisin Bexin kasvoihin, ennen kuin vaarallinen ajatusketju pääsisi valloilleen. Mies kurtisti kulmiaan hämmentyneenä.
"En ole tainnut kuulla siitä. Onko se hyvä?" hän kysyi ja antoi taksikuskille talonsa tarkemman numeron, kun he lähestyivät Hyde Parkia.

Bex vilkaisi Charlesia arvioiden.
”Ei”, hän päätyi vastaamaan esitettyyn kysymykseen nauraen. Hotelli ei missään nimessä olisi hyvä Charlesin mittapuulla, vaan todennäköisesti sitä luokkaa, ettei mies edes vilkaisisi ulko-oven suuntaan. ”Se on vaatimaton, halpa paikka meille, jotka elämme budjetilla”, hän virnisti. Hän tahtoi säästää hotelliyössä sen minkä pystyi, jotta voisi käyttää rahat johonkin parempaan - kuten shoppailuun. Täytyihän hänen viedä ärsyttäviä pieniä turistikrääsiä tuliaisina tutuille ihan vain koska hän voisi. Kuinkakohan tuskallisen kuoleman hän kohtaisi, jos ostaisi I love London -paidan Winterille?
”Ikkunoistasi on näköala Hyde Parkiin?” Nainen kysyi kulmaansa kohottaen epäuskoinen hymy huulillaan. Hänen ikkunastaan näkyi Hexhamin harmaa katu sekä vastapäisen talon roskakorit.

Mies laski katseensa hymyillen kuullessaan Bexin vastauksen. Ehkä nainen todella olisi palkankorotuksen tarpeessa. Budjetilla eläminen oli vieras käsite, mutta se ei kuulostanut erityisen miellyttävältä.
"Niin. Se menettelee", Charles vastasi näköalaansa, ojensi taksikuskille setelin ja nousi autosta pidellen ovea auki myös naiselle. Hän avasi vanhan, viehättävän kerrostalon alaoven ja johdatti Bexin hissiin, joka vei heidät hyristen ylimpään kerrokseen.
"Viihdytkö Hexhamin kodissasi?" hän kysyi tuupatessaan auki oven sisustajan huolella täyttämään asuntoon. Harmaasävyinen, yhdistetty olohuone ja ruokasali kertoivat asukkaan läsnäolosta lähinnä sohvapöydälle jääneellä kannettavalla tietokoneella, sen ympäristöön levitetyillä kansioilla, sopimuksilla ja tiedotteilla sekä kesken jääneellä kupilla mustaa kahvia. Ikkunoista näkyi öinen Hyde Park, ja sen takana Lontoon pehmenneet valot.

Menettelee? Bex pudisti päätään epäuskoinen naurahdus huulilta karaten. Olikohan Charles koskaan tyytyväinen mihinkään? Monen muun silmissä moinen näköala oli varmasti vailla vertaa - hän ainakin ajatteli niin, vaikkei ollut edes päässyt näkemään suurta puistoa ikkunoiden kautta. Hän survoi jalkansa takaisin korkokenkiin ja irvisti astuessaan ulos taksista. Hän ei käyttäisi korkokenkiä seuraavaan kuukauteen, piste.
”Todellakin”, nainen virnisti. ”Itsekseen asuminen on aivan mahtavaa ja asunto on oikein kiva. Eikä yhtään haittaa, että vuokranantaja on ystäväni, joten jos unohdan maksaa vuokran oikeana päivänä, saan vain huvittuneen muistutustekstarin”, hän naurahti. Didi oli ehdottomasti mahtava vuokranantaja hänelle, joka ei ollut osannut edes maksaa laskujaan ilman useampaa puhelinkeskustelua.
”Ja työmatka on niin lyhyt, että jos jotain unohtuu kotiin, sen ehtii aina hakea kesken päivän. Tai käydä vaikka syömässä kotona jos siltä tuntuu”, hän virnisti. Sitä ei tapahtunut. Ruokien unohtuessa hän vain soitti Didille ja tiedusteli mahdollisuutta kuokkia naisen keittiössä, tai päätyi ostamaan ruokaa tallilta.
”Tyylikäs kämppä”, Bex naurahti. ”Näyttää siltä, että se on repäisty suoraan sisustuslehdestä”, hän lisäsi vinon virneen kera. Selkeästi filtteri toimi tavallistakin huonommin tähän aikaan yöstä, mutta olkoot. Olihan asunto kerrassaan upea, vaikka hänen nurinkurinen kehunsa ei ehkä sitä viestiä välittänytkään. Nainen ei suotta kysellyt lupia potkaistessaan korkokengät jalastaan. Hän ei tosiaankaan laittaisi niitä enää jalkaansa, vaan kävelisi paljain jaloin sen mitä tarvitsisi, eli ihan ensimmäiseksi kurkistamaan näkymiä ikkunasta.
”Jep, ehdottomasti hyvä näköala”, hän virnisti palatessaan takaisinpäin. Bex istahti sohvalle kyselemättä suotta sen enempää lupia. Äiti oli aina moittinut, miten hänellä oli taito tehdä olonsa kotoisaksi missä tahansa käyttäytymällä kuin olisi kotonaan, joten mitäpä sitä vanhoja tapoja tässä kohtaa muuttamaan.

Charles seurasi naisen kulkua katseellaan, työnsi ulko-oven kiinni ja yritti sysätä varautuneen, levottoman sähkön pois yltään. Hän oli haaveillut voivansa tuoda Bexin luokseen, mutta hänen mielikuvituksensa oli riittänyt vain niin pitkälle. Mitä ihmettä hän tekisi nyt? Alkaisi rakentamaan kisakalenteria tähän aikaan yöstä? Idiootti!
"Se on", mies vastasi kuivasti Bexin arvellessa asuntoa sisustuslehdestä repäistyksi, "missä asuit aikaisemmin? Perheesi ratsastuskoululla?" Charles otti muutaman epätietoisen askeleen edestakaisin, ennen kuin istuutui sohvalle naisen viereen. Hän herätti varmuuden vuoksi tietokoneen henkiin. Bexin ei tarvinnut tietää, miten pahasti hänen harkintakykynsä haparoi.

”Jep”, nainen nyökkäsi pirteästi. ”Tallin heinävintillä”, hän tarkensi huvittuneena. Olihan sekin ollut elämää. Nyt huonetta heinävintillä varmaan kaupiteltaisiin jollekulle onnettomalle hevosalan harjoittelijalle, joka kaipaisi töitä ruokapalkalla saadakseen tutkintonsa kasaan.
”Siihen verrattuna mikä tahansa on askel ylöspäin”, hän virnisti vinosti ja nosti jalat alleen sohvalle kääntyen samalla kunnolla miehen puoleen. ”Sinulla on kyllä kiva asunto”, Bex lisäsi taputtaen miehen reittä kädellään, ”vaikka se olisikin suoraan sisustuslehdestä.”

Ei. Hillitse itsesi, sinä typerä, typerä mies. Charles nojasi kevyesti satiinipintaisten sohvatyynyjen mereen, joskaan ei osannut näyttää rennolta mittatilatussa puvussa. Hän salli itsensä katsella hetken naisen kasvoja ja kielsi ankarasti fyysisen reaktion yllättävään kosketukseen, vaikka se saikin koko kehon sähköistymään.
"Heinävintti kuulostaa mielenkiintoiselta asumismuodolta", mies myönsi tuntien haparoivansa aavistuksen sanojensa kanssa, kun kohtasi naisen meripihkaiset silmät. Miksi hän teki tämän itselleen? Miksi häntä vainosi poltteleva jano koskettaa naisen kasvoja? Lopeta! Sitä ei voisi naamioida mitenkään normaaliksi kanssakäymiseksi.
"Oliko sinulla asuntokin vai nukuitko heinissä?"

Kun vaihtoehtoina oli ollut asua vanhempien kanssa pienessä omakotitalossa tai tallin heinävintillä, ei valintaa ollut joutunut kauaa pohtimaan. Nykyään hän tuskin sopeutuisi enää vintillä elämiseen, mutta onneksi hänen ei tarvinnutkaan.
”Oli minulla huone”, hän virnisti. ”Mutta kyllä sitä välillä tuli heinissäkin nukuttua. Tai tallikäytävällä”, nainen hymähti. Onneksi ne kerrat olivat olleet vähäisiä. Sängyssä tuli aina nukuttua paremmin, olihan se nyt selvää.
”Kokemuksia, kokemuksia”, hän naurahti. ”Nukuitko sinä koskaan hevostesi lähellä?” Hän kysyi nojautuen uteliaana lähemmäs. Paddy olisi varmasti loistava unikaveri, jonka karsinassakin uskaltaisi torkkua.

Miehen kulma kohosi kysyvästi. Tallikäytävällä? Heinissä? Hän katkaisi ajatuksen siitä, oliko Bex nukkunut tallin heinissä yksin. Charles naurahti ja kosketti niskaansa aavistuksen vaivaantuneena muistellessaan omaa tunteikkuuttaan.
"Livahdin lapsena tallille öisin, ja olen nukkunut Paddyn seurana kerran jos toisenkin sen ollessa rauhaton. Olen näköjään uskomaton pehmo", hän lisäsi kuivasti ja pyöräytti silmiään itselleen. Miehen katse osui jälleen naisen silmiin ja tavoitti vastustamattoman yksityiskohdan.
"Sinulla on… Sallitko?" hän kysyi nyökäten kohti naisen silmänalusta, johon irronnut ripsi oli takertunut. Charles nosti kätensä ja laski sen naisen poskelle, ennen kuin ehti estää itseään, pyyhkäisten hellästi peukalollaan ripsen mukaansa. Röyhkeys sai hänen henkensä haparoimaan. Mitä teet?
"Toivo jotain?" hän tarjosi uskomatta korviaan. Idiootti.

”Niin sitä pitää”, nainen virnisti. Olihan se nyt vain hyvää hevosenomistajuutta, että vietti yönsä rauhattomien ratsujen luona. Niinhän hänkin oli tehnyt, eivätkä häntä valvottaneet hevoset olleet kuin tuntiratsuja. Rakkaita ne olivat siitä huolimatta olleet. Bex nyökkäsi luvan ja hymyili leveästi. Hymy kaventui naisen siristäessä silmiään ja tarkkaillessa miestä, joka tarjosi hänelle toivetta.
”Suutele minua”, hän ehdotti vino virne huulille hiipien, ennenkö ehti harkita sen pidemmälle. Hän ei ollut kovinkaan lahjakas ajattelemaan ennenkö möläytti asioita ilmoille, joten oliko tämäkään nyt kovin yllättävää. Ajatella ehtisi myöhemminkin, nyt sopi vain kohottaa toista kulmaa kuin haasteeksi, johon mies tuskin tarttuisi.

Charlesin katse vajosi kaipaavana naisen huulille, ja vinon virneen myötä kohosi järkyttyneenä takaisin meripihkaisiin silmiin. Hänen täytyi kuvitella. Hän hallunisoi halusta. Hän tuijotti naista silmiin sekunnin puolikkaan, kulmat kurtussa ja hengitys haparoiden, ennen kuin nosti kätensä takaisin naisen poskelle, liu'utti sen niskalle ja nojautui eteenpäin päässä kuurouttavasti jyskyttäen. Mies pysähtyi naisen hengitys huulillaan, tavoitellen vielä hetken jo kauan sitten sammunutta järjen ääntä, ennen kuin painoi suudelman Bexin huulille.

Bex ei ollut odottanut, että mies todella tarttuisi haasteeseen. Charles vaikutti mieheltä, joka kieltäytyisi kohteliaan järkyttyneenä ja hapuilisi uuden keskustelunaiheen. Oli suorastaan piristävää huomata, että hän oli väärässä. Mies oli ehtinyt yllättämään hänet useaan kertaan illan aikana, joten samalla linjalla oli hyvä jatkaa. Hän vastasi suudelmaan kietoen kätensä miehen niskaan ja painautui lähemmäs. Olisi varmasti ollut hyvä idea jättää suudelma vain yhteen, mutta milloinpa hän olisi pysähtynyt ajattelemaan seurauksia etukäteen sukeltaessaan aina vain uuteen suudelmaan vaativana ja nälkäisenä. Siitä oli vierähtänyt hetki, kun hän oli viimeksi saanut nauttia sydämen sykkeestä korvissaan tai selkäpiitä pitkin vaeltavasta väristyksestä, joka tuntui sähköistävän ihon. Vielä kauemmin siitä, kun moista adrenaliinipiikkiä ei ollut aiheuttanut vauhdikas neli maastoesteiden seassa vaan mies.

Se, että nainen vastasi suudelmaan, riitti sammuttamaan viimeisenkin harkinnan häivähdyksen miehen mielestä. Hän oli kaivannut tätä niin, että sattui. Charles kiersi kätensä Bexin hennolle vyötärölle lujina ja vahvoina. Hän ei ehtinyt miettiä, voisiko satuttaa pikkuruista naista, sillä hänet oli vallannut alkukantainen, kaiken tieltään polttava halu, jollaista hän ei ollut kokenut vuosiin. Hän kuljetti kätensä ylös naisen selkää ja punoi sen punaisiin hiuksiin vastatessaan vaativiin suudelmiin janoisana. Naisen kosketus sai hänen henkensä kulkemaan haparoiden ja kalpeat silmät hehkumaan. Mies veti Bexin syliinsä, rutisti tämän rintaansa vasten eikä voinut vastustaa halua suudella pehmeää kaulansyrjää.

Pienestä koostaan huolimatta nainen oli varsin lujaa tekoa selvittyään enemmän tai vähemmän yhtenä kappaleena hevosten keskellä vuosikymmeniä, eikä laittanut lainkaan pahakseen, kun päätyi miehen syliin ja rutistukseen. Bex kallisti päätään tuntiessaan miehen huulet kaulallaan ja nielaisi huokauksen, joka oli karata huulilta. Hän juoksutti sormiaan miehen vaaleiden hiusten seassa ja näykkäisi korvanlehteä koettaen tasata hengitystään.
”Kenties voisit esitellä sisustuslehdestä repäistyn makuuhuoneesi?” Hän ehdotti matalalla äänellä suukottaen korvanlehteä sanojensa päätteeksi. Huomenna ehtisi pohtia päätöksen järkevyyttä, mutta tässä hetkessä hän tiesi tarkkaan mitä tahtoi eikä uskonut miehen tahdon eroavan suuresti hänen omastaan.

Bex oli kaapannut miehen mielen ja sielun peruuttamattomasti kuukausia sitten. Nyt Charlesin pimeät haaveunet olivat toteutumassa eikä hän kaivannut suurempaa kehoitusta. Hän kohosi jaloilleen nainen hajareisin sylissään, kiersi sohvapöydän, harppoi vakain askelin käytävään ja kohti makuuhuonettaan. Hänellä ei ollut jäljellä itsekuria pitää itseään erossa naisesta muutamaa silmänräpäystä kauempaa, ja hän päätyi painamaan Bexin itsensä ja seinän väliin pimeällä käytävällä, suudellen öisen kaupungin sinisenä valaisemaa, kapeaa kaistaletta naisen solisluulla. Haparoiden hän selvitti tiensä massiivisen, moitteettomasti sijatun parisängyn dominoimaan makuuhuoneeseen, jonka lattiasta kattoon ulottuvista ikkunoista näkyi öisen kaupungin kattojen yli. Himmeä valo antoi iholle vastustamattoman hehkun, ja Charles pudotti Bexin selälleen sängylle nojautuen naisen ylle. Malttamattomat sormet hapuilivat mekon selustaa vetoketjun tai nappien toivossa.

Bex kietoi jalkansa miehen selän ympärille ja luotti siihen, ettei pitkä mies pudottaisi häntä matkalla makuuhuoneeseen, vaikka hän häiritsikin parhaansa mukaan painamalla suudelmia minne ikinä ylsikään. Charlesin kasvojen ja silmien seuraaminen oli aivan liian vangitsevaa, jotta hän olisi ehtinyt ihastella huonetta, jonne mies oli hänet kantanut - hyvä kun hän edes tajusi makuuhuoneen löytyneen ennenkö oli jo selällään pehmeällä sängyllä. Nainen kaarsi selkäänsä irti patjasta, jotta mies voisi aukaista pienen vetoketjun, samalla kun antoi käsiensä työskennellä miehen vaatteiden parissa. Puvun takista sentään pääsi helpolla eroon, mutta kuka ikinä olikaan keksinyt kravaatit ja kauluspaitojen kymmenet napit sieti hävetä itseään. Bex kietoi kätensä kravaatin ympärille ja veti miestä lähemmäs varastaakseen uuden suudelman samalla kun sormet työskentelivät solmion löysäämisen parissa.

Charles tunsi tulleensa kaapatuksi. Nainen oli vanginnut hänet täysin. Hän nojautui lähemmäs kravatin vedosta ja vastasi voimakkaaseen suudelmaan. Kärsimättömyys sai hänet repäisemään omaa paitaansa niin, että napit sinkoilivat hopeisina helminä pimeään. Hän avasi mekon vetoketjun varovaisemmin, vaikka kärsivällisyys tuntui uroteolta ja nykäisi sen naisen pään yli. Paljastanut iho sai hänet pysähtymään hetkeksi ja vain ihailemaan kauneutta edessään, ennen kuin nälkä ajoi hänet suutelemaan rintakehän ja vatsan lämmintä, pehmeää ihoa.

Nainen juoksutti sormiaan miehen paljaalla rintakehällä ennenkö työnsi kauluspaidan kokonaan pois miehen harteilta. Hän virnisti vinosti nähdessään miehen katseen ja oli jo aukaisemassa suutaan kommenttia varten, mutta huulten kosketus iholla sai hengen takertumaan kurkkuun ja kielen solmuun. Ehkä hänen ei tarvinnut keskustella, mutta miehen olisi ehdottomasti päästävä eroon housuistaan. Bex juoksutti kätensä miehen selältä housujen napille, jotta hyvinistuvat puvunhousut voisivat liittyä muiden hylättyjen vaatekappaleiden sekaan. Häntä ei tunnettu kärsivällisyydestään.

Charles ei tiennyt, mitä hänen itsehillinnälleen oli tapahtunut. Hän janosi uppoutua hetkeen, mahdollisuuteen elää haaveunta, josta varmaankin heräisi hetkenä minä hyvänsä itseinhon vallassa, mutta alkukantainen nälkä ajoi hänet toimimaan vimmalla, joka oli saada kädet tärisemään. Mies nyki melkein turhautuneena loputkin vaatekappaleet naisen yltä ja veti tämän lähemmäs ahmien ihon lämpöä, tuoksua ja tuntua. Hän punoi sormensa lujina punaisiin hiuksiin hakiessaan suudelmaa ja tavoitti hetkeksi meripihkaisten silmien katseen, ennen kuin antoi lopullisen vallan melkein eläimelliselle halulle sisällään.

Sunnuntai 8. tammikuuta 2017 - Seuraava aamu

Yö oli hiipinyt pitkälle aamua kohden, ennenkö uni oli vienyt mukanaan. Montaa tuntia levollisesti nukkunut nainen ei kuitenkaan unesta saanut nauttia, sillä päänsärky herätti tehokkaasti. Bex hieraisi otsaansa vaivautumatta avaamaan silmiään ja yritti pakottaa shampanjan mukanaan tuoman päänsäryn pois silkalla tahdonvoimalla. Hän tahtoi nukkua, ei herätä päänsärkyyn. Huono olo ei sentään seurannut särkyä, joten ei kai ollut syytä valittaa. Nainen hengitti syvään ja kääntyi selälleen sängyllä, joka tuntui aivan liian pehmeältä ollakseen vaatimattoman hotellin patja. Hän raotti hitaasti toista silmäänsä, vaikka huoneen hämärä tuntuikin liian kirkkaalta. Muistikuvat palasivat hitaasti. Hän oli lähtenyt Charlesin kanssa, tullut miehen asunnolle ja vaatinut suudelmaa. Hitto. Hienoa. Nainen hautasi kasvot käsiinsä ja toivoi vajoavansa uudestaan uneen - tai heräävänsä kunnolla. Sekin kelpaisi. Kohtahan hän löytäisi itsensä hotellilta, jos vain aukaisisi silmänsä uudestaan. Aivan varmasti. Tai sitten ei. Bex huokaisi ja painoi päänsä takaisin tyynyyn. Miten hän oli päätynytkin tähän tilanteeseen? Huokaus sentään.

Miehelle ikimuistoinen yö oli sulautunut uneksi, ja Charles oli herännyt tapansa mukaan aamuyöstä - mutta tällä kertaa käsivarret kevyesti naisen pienen kehon ympärille kierrettynä. Hetken hän oli saattanut leijua painottomuudessa, nenä punaisiin hiuksiin hautautuneena, naisen kosketus ihollaan viipyen, ja sitten todellisuus oli tavoittanut hänet. Oliko hän juuri hyväksikäyttänyt humaltunutta naista? Oliko hän tuhonnut suhteensa ratsastajaansa? Kauhunsekaiset mietteet olivat saaneet miehen hermostumaan säädytöntä tilaansa, ja vastahakoisesti hän oli vapauttanut naisen ja noussut ääneti. Mies oli kiskonut harmaat, suorat housut jalkaansa ja valikoinut vaaleansinisen kauluspaidan massiivisesta vaatehuoneesta; hän oli ravannut edestakaisin pitkin vaatehuonetta, raastanut hiuksiaan, upottanut kasvonsa kylmään veteen ja käynyt luomassa Bexiin hermostuneen silmäyksen ovenraosta. Mitä hän tekisi? Olisiko nainen kauhuissaan herätessään?
"Ryhdistäydy", Charles komensi itseään vessan peilin ääressä ja läimäisi itseään muutaman kerran kuin vahvistukseksi, ennen kuin napsautti kahvinkeittimen päälle - ainoan osan keittiöstään, jota osasi käyttää - ja palasi varuillaan makuuhuoneeseen. Hän istahti hiljaa sängyn laidalle ja jähmettyi, kun nainen osoitti heräämisen merkkejä. Tässä sitä mentiin.
"Huomenta", hän sanoi suu kuivana.

Naisella kesti useamman sekunnin tajuta, että hänelle oltiin puhuttu, ja vielä sekunnin tai pari lisää tiedostaa, mitä se tarkoitti. Bex pakotti silmänsä auki vaikka valo miten tuntuisikin ikävältä, ja haki katseellaan miestä.
”Huomenta”, hän kähähti vastaukseksi koettaen ajaa epämukavan tunteen pois harteiltaan. Siitä ei olisi mitään apua. Tehty mikä tehty. Hävetä ehtisi myöhemminkin. Nyt täytyisi päästä ylös, pukeutua ja suunnata hotellille, jos hän tahtoi säilyttää edes arvokkuutensa rippeet.
”Ei sinulla olisi parasetamolia tai mitä tahansa särkylääkettä? Minä ja shampanja emme oikein tule toimeen”, Bex jatkoi tavoitellen pirteää äänensävyä ja nousi käsivarsiensa varaan sängyllä. Jos hän vain leikkisi, ettei tilanteessa ollut mitään outoa, niin ehkä he voisivat unohtaa koko jutun ja jatkaa kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Hän ei halunnut edes harkita muuta mahdollisuutta.

"Totta kai", Charles vastasi yrittäen naamioida tuskansa arkisen, hillityn naamionsa taakse ja nousi jaloilleen. Voisiko hän pyytää anteeksi? Mitä? Mies poistui hetkeksi hakemaan naiselle lasillisen kylmää vettä ja purkillisen särkylääkettä. Hän vilkaisi peilikuvaansa ja raastoi vaaleaa tukkaansa. Jos hän oli juuri tuhonnut kaikki mahdollisuutensa saada herätä naisen vierestä vailla kauhua ja katumusta, hän ansaitsi ehdottomasti odottavan kadotuksen.
"Ole hyvä", hän ojensi lasin naiselle ja yritti lukea Bexin ajatuksia naisen kehonkielestä.
"Voinko tuoda sinulle jotain muuta? Kahvia tai teetä?"

Bex vilkaisi miehen selkää ja salli itselleen kahden sekunnin epätoivon. Mitä hittoa hän oli mennyt tekemään? Miten tämä oli mukamas ollut hyvä idea eilen illalla? Ei hän niin paljoa ollut juonut, että voisi edes syyttää alkoholia. Kaksi sekuntia tuli kuitenkin täyteen varsin nopeasti, joten niin nainen suoristautui sängyllä, joskin kääriytyi tiukasti peittoon säilyttääkseen edes säädyllisyyden rippeet istuessaan työnantajansa - voi hyvä luoja - sängyllä.
”Kiitos”, hän kiitti nyökkäyksen kera ja nakkasi nopeasti särkylääkkeen kurkkuunsa. Kylmä vesi herätti kenties tehokkaammin kuin päänsärky oli tehnyt. ”Kahvi kelpaisi”, hän vastasi hetken pohdittuaan. Ehkä olisi ollut parempi vain juosta kohti ulko-ovea, mutta hänen täytyisi kohdata Charles uudestaankin. Kenties katoamistemppu ei siis olisi paras mahdollinen toimintamalli. Hän vilkaisi vaatteitaan tukahduttaen huokauksen. Hän tekisi Lontoon tyylikkäimmän walk of shamen hiippaillessaan kaupungin halki edellisillan juhlavaatteissa.

Charles hengitti syvään hakiessaan heille kupit vahvaa, vastajauhettua kahvia ja yritti hillitä itsensä. Jos Bex oli kiduttanut häntä aikaisemmin, nyt naisen kosketus viipyi hänessä kuin polttorauta. Heidän välillään vallitsevasta vaivaantuneisuudesta päätellen nainen ei aikoisi heittäytyä hänen syliinsä uudelleen. Mies palasi ojentaen höyryävän kupin naiselle ja jäi seisomaan ottaen epätietoisen askeleen sivulle ja sitten takaisin.
"Minä… Palaatko tänään pohjoiseen?"

Bex kieltäytyi päättäväisesti tiedostamasta vaivaantuneisuutta. Parempi vain leikkiä, että tämä oli kuin mikä tahansa muu tallikäytävällä käyty keskustelu hevosten valmennusaikatauluista tai jostakin.
”Illan viimeisellä junalla”, nainen vastasi pirteyttä tavoitellen. Hän oli suunnitellut ottavansa kaiken irti lyhyestä ajastaan Lontoossa, joskaan suunnitelmiin ei ollut kuulunut yötä muualla. No, meni jo. Parempi keskittyä siihen osaan suunnitelmista, jotka edelleen pitivät paikkansa, kuten illan junamatkaan ja siihen, että hän ehtisi hyvin käydä tuhlaamassa taskurahansa kaupoilla.
”Täytyyhän hevosten päästä taas huomenna kunnolla töihin. Johan tässä on viikonloppu lusmuiltu”, Bex virnisti hörpäten kuumaa kahvia.

Charles nojasi makuuhuoneen oveen ja tarkkaili naista, joka onnistui olemaan oma, vastustamattoman eloisa itsensä jopa nyt. Mies laski katseensa pelätessään sen heijastavan sisäistä kaipausta. Jos hänellä oli pienintäkään toivoa olla karkoittamatta ratsastajaa lopullisesti, nyt jos koskaan oli oltava normaali ja asiallinen.
"Millaisia suunnitelmia sinulla on päiväksi?" hän kysyi siemaisten mukistaan.

”Shoppailua”, Bex naurahti kahvikuppi käsiensä välissä. ”Eihän sitä voi Lontooseen tulla jos ei tuhlaa vähintään puolta enemmän rahaa kuin oli tarkoitus.” Ja ostaisi kasaa turistikrääsää vinoileviksi tuliaisiksi ystäville. Hän todellakin hankkisi Winterille mahdollisimman kliseisen t-paidan ihan vain siitä ilosta, että voisi katsoa naisen mulkoilevan kaikkia loppupäivän.

Mies hymyili haikeasti. Hän tunsi impulssin nousevan ja yritti nielaista sen turhaan. Kaipaus pitää Bex luonaan edes hetken kauemmin, ennen kuin edellinen yö olisi vain raastavan tuskainen muisto, löi maalaisjärjen yli.
"Ellet ole liian kiireinen, ehkä… Ehkä lähtisit kanssani lounaalle?"

Bex hämmentyi tarjouksesta. Hän painoi katseensa kahvikuppiin pieni hymynhäive huulillaan. Mieleen hiipivä ajatus siitä, miten hän ei edelleenkään ollut pukeutunut sai kuitenkin hymyn hyytymään.
”Luulen, että minun on tällä kertaa jätettävä välistä”, nainen vastasi hetken sanojaan harkittuaan. Hänellä olisi paljon tehtävää hotellillaankin ennen kuin hän olisi valmis kohtaamaan Lontoon, eivätkä lounassuunnitelmat varsinaisesti auttaisi ehtimään paikasta toiseen kuten hän oli suunnitellut - puhumattakaan siitä, ettei hän tahtonut ehdoin tahdoin ajautua tilanteeseen, jossa istuisi pöydän ääressä Charlesin kanssa keksimättä mitään sanottavaa.
”Ehkä seuraavalla kerralla kun olen Lontoossa”, hän ehdotti, vaikka epäilikin, ettei moista kertaa hetkeen kuuluisi. Eihän hänellä ollut mitään syytä tulla tänne.

"Tietenkin", Charles vastasi ja nielaisi tunteensa hilliten kasvonsa. Se siitä.
"Olen pahoillani", hän lisäsi ja tarkoitti selvästi enemmän kuin sopimatonta lounaskutsua.
"Annan sinun pukeutua rauhassa." Mies astui käytävään ja harppoi tunnottomin jaloin olohuoneeseen, jossa saattoi tuijottaa mitäännäkemättömin silmin Hyde Parkin talvista maisemaa. Se siitä. Hän oli tuhonnut suhteensa ratsastajaan. Hän oli murskannut sen pienenkin toivonmurenen, jota oli elätellyt.

Bex oli jo torjumassa moiset pahoittelut, mutta päätti viime hetkellä purra kieltään ja nyökätä sen sijaan. Hän veti syvään henkeä ennenkö heilautti paljaat jalkansa sängyn reunan yli ja nousi jaloilleen kiroten uudemman kerran edellisillan kenkävalintojaan. Juhlavaatteisiin pukeutuminen sunnuntaiaamuna tuntui kerrassaan typerältä, mutta eipä hänellä muutakaan vaihtoehtoa ollut. Ei kun vain hiippailemaan pääkaupungin halki juuri sen näköisenä, että oli herännyt vieraasta sängystä. Matkasta maanalaisella tulisi varmasti mitä hilpein. Ehkä täytyisi vain luovuttaa ja viittoa taksi. Ajatusketju katkesi, kun nainen tajusi istahtaneensa takaisin sängylle, tosin tällä kertaa pukeissa. Ehei, ylös ja liikkeelle. Hän asteli olohuoneen puolelle selvitellen pahimpia takkuja hiuksistaan sormillaan. Mitäs ihmettä hän sanoisi miehelle nyt?
”Kiitos kahvista”, loistavaa, mikä hieno aloitus! ”Minä, tuota… Näemme varmaan tallilla”, hän päätyi jatkamaan hapuillessaan mitä tahansa sanottavaa. Ainakaan mies ei ollut vielä todennut, ettei hänen tarvitsisi vaivautua maanantaina ratsastamaan hevosia.

Charles kääntyi ikkunalta saapunutta naista kohti, mutta kielsi itseään lähestymästä Bexiä. Tästä puuttuisi vain se, että nainen pelkäisi hänen käyvän kimppuunsa toistamiseen.
"Totta kai", mies vastasi pakottaen huulilleen haikean hymyn, "suunnittele vapaasti kevään kisakalenterisi."

”Toki”, Bex vastasi nyökäten. Ehkä hänen ei tarvitsisi murehtia hevosten menettämistä, kun mies puhui kisakalentereista sun muista. Ehkä hän ei ollut tuhonnut aivan kaikkea harkitsemattomilla ratkaisuillaan edellisenä iltana. No, leuka pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä, vai miten se menikään.
”Laitan luonnoksen nähtäväksesi ennenkö alan maksella ilmoittautumisia”, nainen lupasi. Ihan kuin mikään muu edes olisi mahdollista, kun Winter roikkui hänen kannoillaan. Bex kumartui nappaamaan korkokengät käteensä, sillä mikään mahti maailmassa ei saisi häntä ujuttamaan niitä takaisin jalkaansa. Hän voisi yhtä hyvin kävellä paljain jaloin kadunvarteen viittomaan taksia.
”Nähdään”, hän toivotti kerättyään loputkin vähästä omaisuudestaan kantoonsa.

Charles astui ovelle voimatta jättää isännän velvollisuuksia täyttämättä, ja avasi naiselle ulko-oven.
"Nähdään", hän toisti tuntien olonsa tyhjäksi ja naisen lähdettyä valui ovea pitkin lattialle istumaan. Se siitä sitten. Idiootti. Idiootti! Taskuun huolimattomasti työnnetty puhelin värisi jälleen, mutta mies ei halunnut tarttua siihen. Hän halusi hetken vapautta elämänsä merkityksettömistä kahleista, mutta sinnikäs soittaja pakotti hänet ylös suostaan. Puhelimeen vastaaminen sai hänen olonsa entistä epätodellisemmaksi, kun hän lupasi lähteä välittömästi tukemaan isän äkillisestä kuolemasta järkyttynyttä äitiään. Pahoinvoiva, turta tyhjyys taitaisi olla pitkäaikaisempikin kumppani hänen elämässään.

Lauantai 20. toukokuuta 2017, ilta - Varteenotettava valmentaja

Kalpeanharmaa, hillityn viileä katse seurasi kahta ratsukkoa kriittisesti. Huolimatonta, nahkakenkä napautti yksityiskäyttöön varatun maneesin hiekkaan terävällä, kärsimättömällä liikkeellä.
”Mikä tämä liike on nimeltään?” Charles kysyi vaaleat kulmat kurtistuen seuratessaan kilparatsastajansa ratsastusta ja viittasi skeptisesti hevosta kohti. Bexille puhuminen valmentajan roolissa oli huomattavasti luonnollisempaa kuin muuten, sillä muisto Kingien häistä kummitteli häntä edelleen.
”Ravin on tarkoitus näyttää tältä”, hän viittasi merkitsevästi kohti Winteriä ja Paddy Blueta.

”Selkie Special”, Bex heitti olkansa yli vastaukseksi hetkeäkään epäröimättä vinon virneen kera. Innokas papurikonkimo rikkoi ravin rytmin jälleen kerran arvaamattomalla sivuloikalla, joka pakotti ratsastajan istumaan syvälle mustaan koulusatulaan. Urpo ruuna ei malttanut keskittyä tänään senkään vertaa kuin yleensä, vaan säpsyi milloin mitäkin ja reagoi ylilyövällä dramatiikalla pieneenkin apuun. Hän oli luovuttanut minkään pohkeenväistöä vaativamman tehtävän työstämisen, ja keskittynyt sen sijaan ratsastamaan hevosta rennoksi. Sekään ei tosin tuntunut sujuvan, mutta Bex kieltäytyi antamasta moisen vaikuttaa mielialaansa. Selkietä ei auttaisi lainkaan, jos hän alkaisi narskutella hampaitaan ja turhautua hevosen sähellykseen. Ehei, parempi nauraa ylimääräisille loikille ja keskittyä siihen, mikä tänään sujui hyvin, eli öö… Hän ei ollut vielä kierinyt hiekassa!
”Selkie on asiasta eri mieltä”, nainen totesi taivuttaen ratsuaan pohkeensa ympärille. Hänen ei tarvinnut vilkaistakaan toisen maneesia kiertävän kimon suuntaan tietääkseen, että poikakaksikosta vanhempi esiintyi edukseen. Hän olisi melkein toivonut, että Selkiestä väreilevä kiihkeä energia olisi saanut Paddyn edes hieman jännittyneeksi, vaan ei, jotenkin hevosenhoitaja onnistui pitämään herkän hevosen huomion itsessään ja tehtävässä työssä säheltävän ratsukon sijaan.
”Kenties koulutuomareiden tulisi ottaa oppia Selkiestä. Uudet standardit ravityöskentelylle ja sitä rataa”, Bex naurahti pyytäessään hevoselta muutaman askeleen pohkeenväistöä. Selkie vastasi pyyntöön sivuloikalla ja laukalle rikkomalla. Ei kun vain uusi yritys voltin jälkeen, jolla ruuna pudotti päätään viskoen taas raviin, jonka rytmi kärsi pienimmästäkin häiriöstä.

Charles soi naiselle kuivan, hillityn katseen, vaikka tunsikin vakaumuksensa aina haparoivan joutuessaan kasvokkain punatukkaisen päivänsäteen kanssa. Mies huokasi alistuneesti katsellessaan hevosen työskentelyä.
”Kuinka usein Selkie käyttäytyy näin?” hän kysyi hieraisten ohimoaan. Oliko hevonen kaiken työn arvoinen? Mies oli onnistunut varastamaan kokonaisen viikonlopun vapaata ja totesi, että hänen pitäisi omistaa enemmän aikaa hevostensa edistymisen seuraamiseen, niin vaikeaa kuin Bexin kanssa työskentely olikin. Hän loi kysyvän katseen myös Winteriin siltä varalta, että kilparatsastaja siloittelisi papurikon paheita.

”Silloin tällöin. Sillä on vain huono päivä tänään”, Bex vastasi huolettomasti. Olihan Selkie käyttäytynyt oikein mallikkaasti… toissapäivänä? Viikko sitten? Ei hän enää muistanut päivää tarkasti, mutta ei siitä kauaa voinut olla. Ruuna oli hienosti esitellyt lisättyä ravia ja keskikäyntiä kouluvalmentajan silmien alla.
”Aina kevyemmän treenipäivän jälkeen”, Zoe puuttui puheeseen siirtäen Paddyn käyntiin. ”Sekä hyvin usein estevalmennuksia seuraavina ratsastuskertoina. Sekä tietenkin, jos aamupäivällä maastossa on tapahtunut jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.”
”Eli silloin tällöin”, Bex keskeytti virneen kera. ”Välillä se on vain vähän turhan innokas, mutta pikkuvikoja moiset.”

Mies hautasi silmät hetkeksi käteensä hieraisten kasvojaan. Hevonen ei vieläkään tuntunut hyvältä sijoitukselta, vaikka sen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt jo ottaa huimia kehitysaskelia - ainakin, jos se oli lainkaan kuin veljensä.
”En tiedä, onko Selkien työskentelyn jatkaminen järkevää”, hän kommentoi ja vilkaisi merkitsevästi hevosen liikettä, ”voisi kenties olla tuottavampaa etsiä lupaavampi kenttäratsu sen tilalle.”

”Pah, Selkie on tulevaisuuden tähti, vai mitä Selkie?” Bex protestoi naurua äänessään ja vilkaisi valppaasti kääntyileviä, tummia korvia. Hevonen ei esitellyt tänään parhaita puoliaan, mutta ei se mitään. Joku toinen päivä he hurmaisivat kaikki. Jos se päivä sattuisi osumaan kisoihin, entistä parempi.
”Ei sitä lupaavampaa pösilöä hetkessä löydä”, nainen lisäsi laskien lähestulkoon aloillaan pomppivan hevosen laukalle. Ei Selkie kuumemmaksikaan voisi enää käydä, joten parempi antaa hevosen liikkua hetken - eipä sillä, että pidätteet olisivat aiemminkaan suurta merkitystä tehneet. Ainakin hän saattoi pyytää hevosta venymään vasten ohjaa reippaammassa askellajissa.

Naisen naurua oli vaikeaa vastustaa, mutta hevonen ei tehnyt mieheen vaikutusta.
”En varsinaisesti etsi toista pösilöä”, Charles huomautti ja seurasi laukkatyöskentelyä arvioivasti. Hevosella oli liikettä, mutta sen valjastaminen näytti olevan tuurista kiinni.
”Milloin arvelet, että Selkieltä voi odottaa tuloksia kisoista? Mille tasolle olet ilmoittanut sen nyt?”

”Kahden viikon päästä on kisat Belsayssa, joten otin vapauden ilmoittaa Selkien Intermediateen”, Bex vastasi. Epäilemättä Zoe oli pitänyt huolen siitä, että Charlesilla oli jatkuvasti käsillä päivitetty kilpailukalenteri. ”Jos koulurata vain sujuu näppärästi, ei meillä ole huolenhäivää. Belsayn maastoesterata on minulle lähestulkoon yhtä tuttu kuin Rosingsin, joten ajattelin sen olevan hyvä paikka käydä katsomassa, mitä Selkieltä voi tällä kaudella odottaa.”

Charles nyökkäsi mietteliäästi ja risti käsivartensa kevyesti rinnalleen. Hän oli vaihtanut puvun laivastonsiniseen villapaitaan ja vanhoihin ratsastushousuihin tallille päästyään astuakseen hetkeksi irti työstään.
”Millaista koulurataa siltä voi odottaa? Tämänhetkinen taidonnäyte ei vakuuta”, mies kommentoi, sillä hevonen vaikutti johtavan työskentelyä.

Selkien voimakas kiihdytys pakotti ratsastajan keskittymään enemmän hevoseen kuin omistajaan, joten Zoe päätyi vastaamaan esitettyyn kysymykseen.
”Huonoja pisteitä käyntityöskentelystä, sillä rentous ei kuulu Selkien vahvuuksiin. Todennäköisesti hieman ennakointia laukannostoissa ja mahdollisesti tahtirikkoa tai paria ravityöskentelyn aikana. Mikäli se ei käy kuumumaan liiaksi kisaympäristössä, laukkatyöskentelystä olisi odotettavissa vahvat pisteet. Tekniset pisteet lienevät myös hyvät, ellei Hale mokaa”, hevosenhoitaja arvioi vilkaisemattakaan ratsukon suuntaan. Bex olisi todennäköisesti näyttänyt keskisormea, jos olisi viitsinyt laskea irti Selkien ohjasta. Nyt moiseen ei ollut mahdollisuutta, joten punapäinen nainen tyytyi irvistämään ja näyttämään kieltä hevosenhoitajalle ohittaessaan kivikasvoisen naisen reilun etäisyyden päästä.

Charles peitti hymynhäiveen seuratessaan kaksikon kanssakäymistä. Olisipa hänen mahdollista seurata hevostensa kehitystä tallilla useammin.
”Bex, oletko edelleen sitä mieltä, että Selkie on sijoittamisen arvoinen?” hän kysyi ja pohti, olisiko pitänyt palata turvallisempaan sukunimeen sinuttelun sijasta.
”Uskotko saavasi siitä leivottua mestarin?”

”Ehdottomasti. Se on ilmiselvä Badmintonin voittaja viimeistään vuonna 2020”, nainen virnisti leveästi. Tai sitten ei olisi, mutta hän uskoi elämäniloisen hevosen mahdollisuuksiin. Kyllä Selkien dramaattisuus saataisiin suunnattua vielä sopivaan käyttöön. Hevonen myötäsi pehmeästi niskastaan ja kokosi voimakasta laukkaansa rytmiä rikkomatta. Nainen kehui hevosta ääneen viitsimättä päästää ohjan tukea siltä varalta, että Selkie päättäisi säikkyä jotakin. Parempi pitää molempien ohjien tuki tasaisena, kun ruuna hetkeksi malttoi keskittyä työntekoon.
”Jos nyt ensin keskityt ratsastamaan hyväksytyn suorituksen Belsayssa”, Zoe vastasi kuivasti ja valmisteli siirtymisen huolella, ennenkö pyysi Paddyä ravaamaan.

Naisen hymy oli tarttuvaa laatua, mutta siihen vastaaminen vihloi. Miksi hän teki kamalia päätöksiä? Charles sukaisia vaaleita hiuksiaan ja käänsi huomionsa Winteriin.
”Mitä sinä arvelet, Winter? Onko Selkie kehityskelpoinen?” mies kysyi yrittäen pitää järjen mukana sijoituksissaan, vaikka pelkäsi ostavansa vaikka maatilallisen alpakoita, jos kilparatsastaja sitä pyytäisi.

Zoen ei tarvinnut vilkaistakaan hevosen suuntaan, josta oli puhe. Hän oli seurannut orjallisesti kilparatsastajan työskentelyä jokaisen ratsun kanssa vuorollaan ja tiesi niin ratsukoiden heikkoudet kuin vahvuudetkin ulkomuistista.
”On”, hän myönsi pienen huokaisun kera. ”Se on parhaimmillaan erittäin näyttävä kilparatsun alku. Kunhan sen vain saa tekemään kunnolla töitä sileälläkin, en näe mitään syytä, miksei siitä voisi olla kilpailemaan kovallakin tasolla.” Esteillä ruuna oli erinomainen, eikä vaikuttanut suuremmin aiheuttavan ongelmia maastoesteilläkään, mitä nyt välillä ajautui ongelmiin yhdistelmillä tullessaan sisään aivan liian suurella vauhdilla. Siitä hän tosin oli valmis syyttämään ratsastajaa.

Se oli lohdullista kuulla. Charles luotti vakaasti Winterin arviointikykyyn, ja jos nainen näki hevosessa potentiaalia, sitä täytyi olla. Mies käänsi huomionsa takaisin kaoottiseen, tummaan papurikkoon.
”Mitä jos esittäisit edellisen kouluratanne”, hän ehdotti aavistuksen skeptisesti, sillä ruunan kanssa työskentely ei vaikuttanut erityisen harmoniselta tai hallitulta.

”Mutta esitä se paremmin”, Zoe lisäsi vinon hymynhäiveen kera, jonka tosin kätki nopeasti vilkaisemalla maneesin massiivista peiliä kohden. Paddy liikkui hyvin, mutta tiesihän hän sen ilman peilin tukeakin. Selkie sen sijaan ei liikkunut kovinkaan rennosti ja rytmikkäästi, mutta Bex oli valmis tarttumaan haasteeseen. Maneesissa ei ollut kouluaitoja, joten radan koko olisi vähän sinnepäin, mutta arvailulla pääsisi pitkälle. Ehkä. Hän pidätti Selkien raviin, työsti ruunaa muutamalla voltilla ja vilkuili arvioiden maneesia. Kyllähän se tästä. Puolet leveydestä ja kolme neljäsosaa pituudesta. Hän kokosi voimakasta ravia eikä välittänyt ylimääräisestä sivuaskeleesta, jonka hevonen hänelle tarjoili säpsähtäessään kenties omaa varjoaan. No, sitä sattui. Hän käänsi hevosen pituushalkaisijalle keskittyen täysin rataan, jota lähti ratsastamaan. Pysähdys oli kaukana sulavasta ja täsmällisestä, eikä ruuna malttanut seistä aloillaan loppuun saakka. Koottu ravi sentään näytti tyylikkäältä, eikä volttityöskentelyssä ollut moitteita. Avotaivutuksen sijaan Selkie tarjoili laukkaa taipuneena, mutta sulkutaivutus sentään sujui ravissa tyylikkäästi. Peruutus oli suora, mutta kuten Zoe oli jo aiemmin tuominnut, ei keskikäynnistä ollut tulla yhtään mitään, kun hevonen ei löytänyt vaadittua rentoutta liikkeisiinsä. Lisätty käynti oli yhtä toivoton yritys, mutta sentään avo- ja sulkutaivutukset toiseen suuntaan näyttivät jälleen työnteolta. Laukannosto oli hätiköity ja hevosen puolelta pahasti ennakoitu, eikä vastalaukkatyöskentely olisi voittanut suuriakaan pisteitä rytmin häviämisen tähden, sillä Bex joutui todella ratsastamaan hevosta pitääkseen Selkien vastalaukassa. Keskilaukka ansaitsi taputuksen kesken radan ruunan kaulalle, eikä lopun ravityöskentelyssäkään ollut suurta valittamista. Kaiken kaikkiaan Bex koki tarpeelliseksi kehua hevosta antaessaan ratsun venyttää kaulaansa käynnissä, kun he palasivat takaisin koko maneesin käyttämiseen. Olihan siinä virheitä vaikka kuinka, mutta ainakin hevonen oli tehnyt mitä hän oli pyytänyt suurimman osan ajasta. Parempana päivänä Selkie olisi voinut olla vaikuttavakin, mutta tänään hevosenhoitaja olisi varmasti käyttänyt sanaa masentava. Punapäinen ratsastaja vilkaisi vinon, joskin aavistuksen haparoivan virneen kera omistajaa. Ei ihan sitä, mitä hän olisi tahtonut miehelle esitellä, mutta kaipa he olivat molemmat tehneet parhaansa. Tasoa täytyisi vain saada nostettua seuraavien viikkojen aikana.

Charles seurasi ratsukon työskentelyä skeptisesti leukaansa hieraisten. Selkiessä oli raakaa potentiaalia, mutta suoritus ei kokonaisuutena ollut sitä, mitä mies toivoi hevosiltaan. Huolimatonta. Hevonen sai rikkoa liikkeen ja sählätä eikä Charles olisi välttämättä kokenut suoritusta kehujen arvoiseksi - ellei Selkie ollut vielä pahempi tavallisesti. Epävarmuuden häivähdys Bexin hänelle suomassaan virneessä sai miehen kritiikin haparoimaan.
”Tuota noin. Lisätään kouluvalmennuksia Selkien treeniin”, hän sanoi koskettaen niskaansa.
”Minkä kouluvalmentajan valmennuksissa käytte?”

Zoe vilkaisi huolimattomasti peitetyllä epäuskolla miestä, kun palaute ei ollut lainkaan sitä, mitä hän oli odottanut. Charlesin olisi luullut repivän ratsastajan turhakkeensa kappaleiksi terävällä kritiikillä moisen suorituksen jälkeen.
”Kuulitko Selkie, joudutaan töihin”, nainen naurahti raputtaen innokkaasti päätään viskovan hevosen kaulaa. Ruuna otti muutaman tanssahtelevan raviaskeleen, mutta pudotti takaisin käyntiin pienellä pidätteellä.
”Maryamin”, Bex vastasi. ”Broadbent”, hän tajusi lisätä sekunnin tai parin jälkeen. Zoe ei voinut väittää olevansa edes yllättynyt siitä, miten kaverilliseksi kilparatsastaja oli heittäytynyt uuden kouluvalmentajan kanssa.
”Silloin tällöin he käyvät myös Chambersin valmennuksissa, mutta lähinnä Broadbentin silmien alla”, Zoe täydensi.

Charles huomasi Zoen katseen, ja miehen korvat punehtuivat asteen. Hänen pitäisi ryhdistäytyä.
”Ahaa”, mies sanoi tavoitellen tulkitsematonta asiallisuuden linjaa. Winterin ei tarvitsisi tietää, miten tuttavalliseksi hän oli heittäytynyt ratsastajansa kanssa. Mies ei tietenkään tiennyt, että pitkin tallia oli levinnyt keväällä varsin todenmukainen huhu.
”Winter, mitä pidät Broadbentin ja Chambersin valmennustyyleistä?”

”He ovat molemmat ammattilaisia”, Zoe totesi vilkaisten merkitsevästi Selkien satulassa istuvaa naista kohden. Bex ei ollut, ei jos häneltä kysyttiin, ”ja tehneet uskomatonta työtä niin Selkien kuin muidenkin kanssa. Erityisesti Chambersin omat kokemukset sählän nuoren tammansa kanssa ovat olleet avuksi, kun Selkietä on täytynyt saada paremmin kuulolle.”

Hevosen oli täytynyt olla todellinen katastrofi, jos se oli edelleen tässä pisteessä, vaikka kaksi valmentajaa työstivät ratsukkoa. Charles sukaisi hermostuneena hiuksiaan. Mikä helvetti häntä vaivasi, ettei hän voinut ruoskia ratsastajaan ryhtiä? Sinä säälittävä, heikko mies.
”Arveletko, että eri valmentajien kokeileminen voisi tuoda edistysaskeleita?” hän kysyi Winteriltä seuratessaan tummaa kimoa. Paddy ei ollut koskaan ollut helppo ratsu, mutta ruuna ei ollut näyttänyt tältä.

”Epäilen suuresti”, Zoe vastasi vilkaisten toista ratsukkoa. ”Ainakin Chambers sekä Broadbent tuntevat hevosen, joten osaavat ennakoida sen käytöstä ja usein korjata virheitä, ennenkö ne pääsevät edes kunnolla syntymään.”
”Selkielle voisi tehdä jooga tai mindfulness-harjoitukset hyvää”, Bex liittyi keskusteluun vino virne jälleen huulillaan. Hevosenhoitaja päätti jättää turhaakin turhemman välikommentin huomiotta, ja jatkaa aiempaa pohdintaansa valmentajista.
”Chambersin ehdotus lyhyemmistä mutta tehokkaammista treenikerroista on näyttänyt tuottavan tulosta, mitä nyt olemme muutamana päivänä niitä koettaneet. Selkie on malttanut keskittyä paljon paremmin, kun töitä on tehty vain reilu puoli tuntia kerrallaan, mutta pariin otteeseen päivän mittaan. Suunnittelimme, että testaamme moista järjestelyä koko ensi viikon ja katsomme, toimisiko se pidemmällä aikavälillä vai menevätkö nekin kerrat pelkäksi sähellykseksi niinä päivinä kun Selkietä ei huvita”, Zoe selitti avotaivutuksen lomasta. Paddy ei onneksi vaatinut paljoa tukea moisen liikkeen suorittamiseen käynnissä, joten riitti, kun hän keskittyi pitämään omat apunsa virheettöminä.

”Selvä”, mies vastasi luottaen Winterin arviointikykyyn. Hän ehti pyörähtää tallilla silloin tällöin ja katsoa pätkiä valmennusvideoista työmatkoilla tai ennen nukkumaanmenoa, ja hevosenhoitajalla oli varmasti valitettavasti parempi käsitys hevosten senhetkisestä tilanteesta. Ajatus oli masentava.
”Verrytelkää hevoset ja keskustelemme sitten kesän ja syksyn kisoista”, hän totesi ja vilkaisi ärtyneenä puhelintaan, joka ei koskaan tuntenut vapaa-ajan käsitettä. Hänen pitäisi kerätä itsensä, ennen kuin hän kehtaisi ryhtyä valmentamaan ratsastajaansa seuraavan kerran.

Zoe nyökkäsi kääntäen kaiken huomionsa hevoseen, joka oli tehnyt hienosti töitä Selkien häsellyksestä huolimatta. Paddy oli kerrassaan upea, eikä hän olisi voinut olla ylpeämpi eläkkeelle jääneestä kenttäratsusta. Vielä kun Selkiestä saataisiin edes kelvollinen kilparatsu, olisi hän tyytyväinen. Bex houkutteli Selkietä ravaamaan pidemmässä muodossa, tosin moinen meni lähinnä pelleilyksi Selkien heittäytyessä etupainoiseksi ja rikkomalla laukalle useaampaan otteeseen, kunnes ratsastaja laittoi hevosen työskentelemään niin kiemurtelevilla urilla, ettei laukkaamisesta tai ohjalla roikkumisesta tullut mitään. Zoe antoi ohjan valua pidemmäksi otteessaan, sillä Paddy pysyi hyvin tuntumalla ja venyi vasten kuolainta tyytyväisesti pärskien. Molemmat ratsukot hidastivat hetkeä myöhemmin käyntiin jatkaen kiemurtelevia uria. Bex laski jalustimet jaloistaan ja pyöritteli tyytyväisenä nilkkojaan, kun lopulta luotti Selkien pysyvän käynnissä ihan itsekseenkin. Kaipa sählä hevonen tajusi, että työnteko oli tulossa päätökseensä.
”Selkie yllättää vielä kaikki parin viikon päästä”, punapäinen nainen virnisti taputtaen tummaa kaulaa. Zoen teki mieli lisätä, että yllätys olisi todennäköisesti negatiivinen, mutta hevosenhoitaja puri kieltään ja päätyi sen sijaan hyppäämään alas Paddyn selästä ja kulkemaan ruunan rinnalla loppukäynneissä.

Charles loi Bexiin skeptisen katseen. Hänen ajatuksensa seurasivat hevosenhoitajan linjaa, mutta toisaalta - Bex oli yllättänyt hänet ennenkin. Ehkä tämä olisi yksi lisää. Mies naputti puhelimellaan vastauksia akuutteihin viesteihin ratsujen kävellessä ja siirtyi sitten avaamaan niille maneesin oven pimeäksi kallistuvaan hämärään. Valkeat, pehmeät valot reunustivat sorapohjaisia polkuja, jotka halkoivat tallialuetta, ja vanhat, majesteettiset lehtipuut ruuduttivat maan valon ja varjon taiteella. Pohjoisessa vallitsi ihana hiljaisuus, ja ajatus Lontooseen palaamisesta oli masentava. Mies hengitti hetken viileää, puhdasta yöilmaa, ennen kuin seurasi ratsukkoja talliin.
”Se on todellinen sydäntenmurskaaja”, Maybe ilmoitti miehelle syleillen nelikuista welsh corgi pembroken pentua, joka tuntui hukkuvan pörröiseen, punavalkoiseen turkkiinsa ja päänsä kokoisiin korviin. Hän oli syöksynyt vapaaehtoiseksi käyttämään koiravauvaa ulkona miehen valmentaessa hevosiaan.
”Eikö olekin?” tyttö vetosi esitellen sylissään kulkevaa koiraa pesukarsinaan asettuneille ratsukoille, ennen kuin ojensi sen sitten vastahakoisesti omistajalle, kun Charles siirtyi lähemmäs hevosia ja yritti pitää vakavan, tulkisemattoman ilmeensä pennun kurottuessa nuolemaan hänen leukaperäänsä häntä vispaten.

Bex päätyi ratsastamaan Selkien tallin oville saakka, sillä hämärässä tanssivat valot ja varjot tuntuivat jännittävän hevosta suuresti, eikä hän tahtonut joutua juoksemaan yllättäen eteenpäin säntäävän hevosen rinnalla. Steppaava ja puhiseva ratsu oli ehdottomasti helpompi hallittava selästä käsin, vaikka Paddy - tai kenties hevosta taluttava nainen - ei erityisemmin arvostanutkaan perää pitävän ruunan sähellystä. Bex hyppäsi selästä tallin oviaukon kohdalla ja talutti reippaan hevosen sisään Paddyn jäljessä välittämättä katseesta, jonka sai hevosenhoitajalta. Zoe olisi varmasti mielellään jättänyt keskimmäisen pesupaikan vapaaksi kahden ruunan väliin, mutta kukaan muu tallillakävijöistä ei ikipäivänä uskaltaisi tuoda hevostaan Edgerlyn kahden ruunan väliin. Parempi jättää reunimmainen paikka vapaaksi.
”Todellakin on!” Bex vastasi jättäen Selkien oman onnensa nojaan pennun varastaessa hänen huomionsa. Selkie seisoi aloillaan kumimatolla, hän oli ehtinyt jo pukea ruunalle riimun ja kiinnittää ratsun molemmilta puolin - ruuna pärjäisi itsekseen hetken. ”Voi ei mikä suloisuus”, hän lässytti siirtyen pennun luokse. Mitäpä siitä, että pentu oli suunnannut rajattoman rakkautensa Charlesiin, hän voisi hyvin hivuttautua lähemmäs ja haudata kätensä pörheään pentukarvaan.
”Eihän tuommoiselle katseelle voi sanoa ei!”

Koiranpentu vaihtoi rakastavan huomionsa uuteen ihmiseen, ja Charles räpäytti muutaman kerran kasaten kaoottisesti leviäviä ajatuksiaan, kun Bex ilmestyi hänen eteensä ja naisen tuskallisen tuttu tuoksu löi häntä. Sinä säälittävä, heikko mies. Charles ojensi corgin vaivaantuneesti naisen syliin ja perääntyi askeleen saadakseen ajatuksensa kasaan.
”Sen nimi on Winston”, hän ilmoitti yleisölleen koskettaen niskaansa, ”ystäväni ylipuhui ottamaan koiran.”

Bex nauroi antaessaan pennun nuolla hänen kasvojaan ja piteli kaksin käsin kiinni pienestä pennusta.
”Vai olet sinä Winston”, hän nauroi suu täynnä punertavia karvoja ja rutisti häntäänsä vispaavaa koiranpentua tiukemmin rintaansa vasten, kun eläin innostui kurkottelemaan hänen kypäränsä avoimena roikkuvaa leukaremmiä kohti.
”Miten vanha Winston on?” Punapäinen nainen jatkoi uhraamatta ajatustakaan hevosille, joiden parissa hevosenhoitaja työskenteli reippaasti. Zoe pärjäisi kyllä kahden ruunan kanssa, eikä tummahiuksista naista näyttänyt pahemmin koiranpentu kiinnostavan. Jälleen yksi lisäsyy suhtautua epäilevästi naiseen. Kuka ei muka pitänyt koiranpennuista? Tai koirista? Zoellahan oli itselläänkin pieni koira. Luulisi, että nainen olisi ollut hänen mukanaan lässyttämässä corgipennulle, vaan ei, hevosenhoitaja jatkoi töitään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Robotti, ilmiselvästi.

Mies yritti kovettaa itsensä vasten toivottoman suloista näkyä huonolla menestyksellä. Hän ei osannut kätkeä hymyään seuratessaan Bexiä monta numeroa liian suurella turkilla varustetun koiranpennun kanssa.
”Neljä kuukautta, kuulemma”, Charles vastasi ja hillitsi halunsa astua lähemmäs ja koskettaa koiran punertavaa selkää. Miten luontevasti nainen otti vastaan koiran hellyydenosoitukset. Miten kadehti lemmikkiään.
”Onko sinulla lemmikkejä?” mies kysyi.

"Voi miten vauva sinä oletkaan", hän naurahti pennulle ja oli seuraavassa hetkessä tukehtua, kun pentu koetti tunkea pienen kuononsa avoimeen suuhun. Pärskien nainen työnsi pennun päätä kauemmas ja käänsi kasvojaan turvaan pennun innokkaalta huomiolta.
"Kolme kissaa ja saappaan kanssa saman älykkyysosamäärän jakava terrieri, mutta ne kaikki asuvat Greenridgessä", Bex vastasi hyväntuulisesti silitellen toisella kädellään pennun niskaa.

Charlesin oli nostettava katseensa kattoon, kun hänen päänsä tuntui olevan kipurajallaan. Miten hänen elämästään oli tullut kertakaikkisen sietämätöntä? Hän oli ollut tylsistynyt, masentunut ja onneton aikaisemmin, ja nyt hän kitui. Sille ei ollut edes mitään järjellistä syytä. Kaiken logiikan mukaan Bex oli kammottavan huono päätös, ja silti mies ei saanut naista mielestään. Hänen täytyi ryhdistäytyä. Hän soi heitä häpeilemättömän uteliaasti katselevalle Maybelle hyisen katseen, joka hätisti tytön jatkamaan iltatallia, ja käänsi sitten huomionsa takaisin Bexiin.
”Etkö ole halunnut eläimiä asuntoosi? Näytät olevan luonnonlahjakkuus niiden kanssa.”

”Haluaisin, tietenkin”, nainen naurahti. ”Koti ei tunnu kodilta, kun siellä ei asu ketään muuta kuin minä. En vain halua ottaa eläintä, ennenkö olen aivan varma, että minulla riittää sille aikaa ja energiaa. Olisi epäreilua jättää lemmikki oman onnensa nojaan aamusta iltaan”, Bex kohautti harteitaan. Zoe vilkaisi punapäistä naista Selkien kaulan ali. Oliko vaahtosammutin tosissaan? Olisi epäreilua jättää mikään elävä olento Bexin vastuulle, oli naisella aikaa tai ei. Hän ei toivoisi kilparatsastajan kaltaista kirousta edes pahimman vihollisensa niskaan.
”Joten lässytän hevosille senkin edestä, ja harkitsen usein lainaavani muiden tallillakävijöiden koiria lounastauoilla”, nainen nauroi haudaten kasvonsa corgin pehmeään turkkiin. Koira jopa tuoksui erehtymättömästi pennulta. Mikä ihana, ihana otus! Hän painoi suukon jos toisenkin pienen kuonon päälle, ennenkö huokaisten tarjosi koiranpentua takaisin omistajalleen. Ei kai sopisi varastaa pientä karvakasaa ihan kokonaan.

Mies haparoi yrittäessään pitää katseensa neutraalina ja asiallisena, kuten kuka tahansa työnantaja, joka katseli työntekijäänsä hurmaamassa pientä koiranpentua. Hän käänsi selkänsä vaivihkaa Winterille, sillä ei uskonut kestävänsä aina moitteettoman hevosenhoitajansa paheksuntaa, minkä ansaitsisi täysin, jos jäisi kiinni naurettavuudestaan.
”Olenko laittanut sinut töihin liian ankarasti?” hän kysyi ja epäröi koiran vastaanottamista, mutta nosti sen käsivarrelleen tarjoten naiselle vaivihkaa mahdollisuutta jatkaa sen silittelyä.

”Et tietenkään”, Bex vakuutti nauraen. ”Tämä on vain aikaavievää touhua, kuten tiedät”, hän virnisti. Ne hetket kun hän ei ollut tallilla, kuluivat usein lenkkeillessä tai kuntosalilla, tai ihan oikeasti vapaalla kavereiden kanssa. Niitä iltoja ei tosin montaa tuntunut kuukausiin mahtuvan, mutta hän ei aikonut valittaa. Ehei, kun sai vaihtokaupassa ratsastaa lahjakkaita kilparatsuja. Nainen ei kauaa kyennyt pitämään sormiaan erossa pennun pehmeästä turkista, ennenkö syyllisen hymyn kera kurkotti silittämään pientä koiranpentua.
”Mutta ehkä vielä jonakin päivänä. Juuri nyt minulle riittävät nämä neljä suurempaa lemmikkiä”, hän naurahti nyökäten Selkien suuntaan.

Se oli lohdullista kuultavaa. Hänen harhaiset päiväunensa eivät kävisi koskaan toteen, mutta sentään nainen pysyisi hänen elämässään ainakin hetken kauemmin. Hän katseli lämpimästi siroja sormia, jotka hakeutuivat pehmeän, koiranpennuntuoksuisen Winstonin turkkiin.
”Mukava kuulla”, hän vastasi, mutta kurtisti hienoisesti kulmiaan.
”Neljä lemmikkiä?”

”Duffy, Java, Selkie ja Diana”, nainen naurahti. ”Ihan parhaat lemmikit ja työkaverit ikinä.” Hänen rikoskumppaninsa, ainakin Duffyn tapauksessa. Ori oli ehdottomasti loistavin rikoskumppani Zoen ärsyttämiseen mitä tallilta vain löytyi, sillä hevosenhoitaja oli kiivetä seinille nähdessään Duffyn eriparisissa pinteleissä.

Charles oli päätellyt naisen tarkoittavan hevosiaan, mutta hänelle rakkain puuttui joukosta. Mies nosti kiemurtelevaa Winstonia paremmin käsivarrelleen ja vilkaisi pesutilassa seisovaa Paddyä.
”Paddy ei kuulu lemmikkeihisi?”

Nainen nauroi vilkaisten hevosenhoitajaa, joka puuhasteli keskittyneenä Selkien vauhdikkaasti kohoilevien jalkojen parissa.
”Aivan varmasti kuuluisi, ellen menettäisi päätäni jos kehtaisin edes ajatella moista”, Bex virnisti. Zoen hänelle suuntaama terävä ja sävyltään varsin synkkä katse meni punapäältä täysin ohitse, kun Bex keskittyi katselemaan Charlesia ja rapsuttamaan Winstonia korvan takaa.
”Korvani taitavat edelleen soida sen kerran jäljiltä, kun toin Paddyn sisään kysymättä lupaa”, nainen vitsaili naurua äänessään. Zoe ei ollut ollut lainkaan tyytyväinen hänen oma-aloitteisuuteensa, vaan oli ilmaissut kantansa varsin terävin ja kuuluvin sanankääntein yläkerrassa ja sen jälkeen pitänyt mykkäkoulua paitsi yhteisellä maastolenkillä, myös seuraavana päivänä.
”Joten lellin kakaralauman piloille ja jätän Paddyn sinun ja Winterin hemmoteltavaksi.”

Mies kohotti kulmaansa ja vilkaisi Winteriä kysyvästi. Mistä tässä oli kysymys?
”Niinkö? Harmi. Toivoin, että kenties valmentautuisit sen kanssa aina silloin tällöin. Uskon, että Paddyllä on sinulle tarjottavaa.”

Zoe harvoin pakeni kenenkään katsetta, mutta tajutessaan Charlesin huomion suuntautuneen häneen, kumartui nainen nopeasti takaisin Selkien takajalan pariin kuin se olisi yllättäen vaatinut hänen täyttä huomiotaan. Ainakin se tarjosi mahdollisuuden tuijottaa murhaavasti kumimattoa, kun hän kuuli Charlesin tarjouksen. EI.
”Oikeasti?” Bex kysyi tavallista korkeammalla äänensävyllä, joskin piti äänenvoimakkuuden maltillisena, olivathan he sentään tallissa. ”Se olisi uskomattoman upeaa!” Harkinnan puutteesta usein syytelty nainen ei turhia ihmetellyt harpatessaan lähemmäs ja halatessaan miestä, joskin hän sentään tajusi varoa sen verran, ettei rutistanut koiranpentua littanaksi heidän väliinsä.
”Aivan varmasti on, sehän on aivan järjettömän lahjakas hevonen. Kukapa ei voisi oppia Paddyltä”, nainen intoili peruuttaessaan halauksesta ja kääntyessään katsomaan papurikonkimoa, josta oli ollut puhetta. Hänkö pääsisi ihan oikeasti ratsastamaan kenttälegendaa valmentajan silmien alle? Tämä päivä ei voisi saada enää parempaa päätöstä.

Charles oli kiitollinen siitä, että Bex kääntyi hevosen puoleen, sillä tarvitsi hetken itsensä kokoamiseen spontaanin halauksen jäljiltä. Olet säälittävä, heikko mies. Hän kaipasi tulisieluista naista niin, että sattui eikä nähnyt muuta toivoa kuin sen, että joku päivä kaipaus hiipuisi ja hän saisi taas elämänsä hallintaan. Kyse oli tahdonvoimasta. Hänen olisi vain työstettävä itsekuriaan ja tahdonvoimaansa.
Naisen innokas vastaus sai hänet sulamaan lämpimään, haikeaan hymyyn.
”Totta kai”, hän vastasi ja halusi hakata päätään seinään. Ilmeisesti hän ei tuntenut mitään rajoja.
”Winterilläkään ei varmastikaan ole mitään sitä vastaan?”

Zoe nieleskeli katkeraa makua suustaan ja pakotti tunteensa takaisin pieneen rasiaan mielensä sopukoissa, ennenkö uskaltautui sekunnin tai kaksi liian myöhään suoristautumaan hevosen jaloista ja kääntymään Charlesin puoleen.
”Ei tietenkään”, nainen vastasi kasvot ilmeettöminä ja äänensävy neutraalina. Hänellä ei ollut mitään hyvää syytä protestoida Charlesin tarjousta, joten ei auttanut kuin suostua siihen mukisematta. Se ei kuitenkaan estänyt hevosenhoitajaa suomasta varsin mustaa mulkaisua kilparatsastajalle, joka kurkotti rapsuttamaan Paddyn valkeaa otsapyörrettä.
”Kiitos Charles, tämä on ihan mieletöntä”, Bex intoili silmät säihkyen ja leveästi hymyillen, vilkuillen vuoroin miestä ja hevosta.

Mies tunsi syyllisyyden piston vastaessaan hevosenhoitajan katseeseen. Paddy olisi silti Winterin vastuulla, eikä hevonen kärsisi, jos kävisi välillä valmennuksessa toisen ratsastajan kanssa. Reaktiosta päätellen Winter ehkä, ja Charles potkaisi itseään henkisesti. Hän oli pitänyt itseään korkeiden periaatteiden miehenä, ja täydeksi idiootiksi sortuminen naisen tähden soti niitä vastaan. Hänen täytyisi pitää pidempi tauko pohjoisessa käymisessä.
Mutta Bexin säteily murensi vakaumuksen alkutekijöihinsä eikä voinut kuin vastata naisen hymyyn ja astua varovasti lähemmäs. Hän antoi hevosen ja koiranpennun haistaa toisiaan.
”Olen onnellinen, jos olet sitä mieltä”, hän vastasi ja yritti löytää edes ripauksen Winterin itsehillintää myös itsestään. Winston tökki jännittyvän, korviaan höristävän Paddyn turpaa pienellä, tummalla nenällään.

”Tietenkin olen”, Bex iloitsi. ”Seurasin sinun ja Paddyn taivalta lähestulkoon ensimmäisistä kisoistanne lähtien. Ihan käsittämätöntä, että pääsen ratsastamaan ja oppimaan mestarilta”, nainen naurahti ja joutui peittämään käden suullaan, kun ei muutoin onnistunut tukahduttamaan inahdusta, jonka koiranpennun ja hevosen kohtaaminen sai aikaan.
”Voi miten suloisia”, hän ihasteli ääneen ja suoristi Paddyn valkeaa otsaharjaa. Zoe kiinnitti tavallistakin ripeämmin ohuen loimen soljet ja irrotti Selkien pesupaikalta lähtien sanaakaan sanomatta taluttamaan nuorempaa kimoa karsinaan kuivumaan. Bex ei voinut hyvällä tahdollakaan väittää, että olisi ollut harmissaan hevosenhoitajan siirryttyä edes hetkeksi muutaman karsinan päähän.
”Sinun on ehdottomasti tultava katsomaan Selkien kisoja parin viikon päästä Winstonin kanssa. Kenties se voi hurmata koulutuomarit niin, ettei kukaan ehdi kiinnittää huomiota muutamaan ylimääräiseen sivuloikkaan”, Bex virnisti. Hän toivoi, ettei sivuloikkia ilmenisi lainkaan, mutta ainakin suloinen corgipentu piristäisi mieltä suoritusten välissä, jos yksipäiväiset kilpailut alkaisivat surkealla kouluradalla.

Oman kisataipaleen muisteleminen oli haikeaa, mutta Bex seuraamassa sitä melkein imartelevaa. Charles veti koiran kauemmas, kun Paddy alkoi tanssahdella paikallaan ja kuopia mustaa kumimattoa. Yksi muistutus mieheltä tosin lopetti pahan tavan siihen paikkaan.
”Yritän tulla”, mies lupasi yrittäen olla olematta niin naurettavan läpinäkyvä. Hän tulisi, jos maailma voisi suinkin olla värittämättä itseään luonnonkatastrofeilla, terroristi-iskuilla ja poliittisilla katastrofeilla seuraavat pari viikkoa.
”Luulen tosin, että olet täysin kykenevä hurmaamaan tuomarit itsekin.”

”Mahtavaa”, Bex vastasi leveän hymyn kera. Nyt ei auttaisi kuin toivoa, että kilpailut sujuisivat hyvin, jotta paikalle saapuminen olisi Charlesin ajan arvoista.
”Shh, sen on tarkoitus olla salaisuus”, nainen hyssytteli vitsaillen. ”Ei kenenkään kuulu tietää, että ainoa syy miksi olen koskaan päässyt läpi kouluosuuksista on se, että käyn juttelemassa tuomareille etukäteen.” Juuri niinhän se oli aina mennyt, ehdottomasti.

Charles naurahti Bexin vastaukselle ja silitti hellästi koiranpennun valtavia korvia ja pehmeää, pyöreää vatsaa sen kelliessä selällään hänen käsivarrellaan. Luoja tiesi, miksi hän oli suostunut ottamaan koomisen pienen eläimen, mutta päätöstä oli vaikeaa katua.
”Millaisia valmennuksia sinulla on ohjelmassa huomenna?” hän kysyi katsahtaen naista vaivihkaa silmäkulmastaan.

”Ömm”, nainen pohti ääneen. Mitä valmennuksia hänellä olikaan? ”Broadbentin kouluvalmennus Dianan kanssa, Morland Selkien kanssa, tosin sitä ei varmaan voi kutsua estevalmennukseksi. Muistelisin, että hän uhkasi laittaa meidät kavaletti- ja puomisarjoille. Ja olisikohan vielä ollut Chambersin siirtymäpainotteinen koulutreeni illasta Javalla. Duffy oli tarkoitus viedä maastoesteille, jos sää vain suosii. Rehellisyyden nimissä Winter muistaa aikataulut minuutin tarkkuudella ja voi kertoa tiivistelmät jokaisen valmennuksen tavoitteista. Minä yritän vain muistaa monelta ja minkä hevosen kanssa minua kaivataan paikalle”, nainen virnisti. Joinakin päivinä sekin osoittautui hankalaksi.

Winter-parka. Mutta ilmeisesti järjestely toimi ja Bex valmentautui johdonmukaisesti ja säännöllisesti. Koiranpentu maisteli miehen hoikkia, kalpeita sormia lapsen viattomalla tarmolla, ja Charlesin oli vaikeaa pitää kasvonsa vakavina.
”Oletko kokeillut van der Veenin kouluvalmennuksia?” hän kysyi. Hollantilaisvalmentajan nimi oli kuuluisa, mutta mies ei ollut itse koskaan osallistunut valmentajan oppiin.

Bex ei voinut kuin hymyillä pennun puuhille ja kurkottaa rapsuttamaan pyöreää vatsaa. Nainen vilkaisi kohti karsinaa, jonne Selkie oli asettunut, mutta hevosenhoitajaa ei kuulunut takaisin. Kummallista. Hän ei uskonut naisen koskaan jättäneen Paddyä näin pitkäksi aikaa itsekseen, mutta ehkä hevosenhoitaja tiesi ruunan olevan hyvissä käsissä omistajansa luona. Se ei kuitenkaan estänyt kilparatsastajaa pujahtamasta ketjujen ali ja jatkamasta Paddyn hoitamista siitä, mihin hevosenhoitaja oli työnsä jättänyt lähtiessään viemään Selkietä karsinaan.
”En vielä”, nainen myönsi heilauttaessaan loimen papurikonkimon kosteaan selkään. ”Niihin on ollut tungosta, mutta muistelisin että ensi viikolla, tai ehkä se oli sitä seuraavalla viikolla, no, jossakin välissä kuitenkin”, nainen jaaritteli keskittyessään enemmän loimen suoristamiseen kuin puheeseensa, ”olemme menossa Dianan kanssa. Ja olikohan Javallekin varattuna paikka samalla viikolla toisena päivänä. Muistelisin ensi viikkoa, mutta en nyt mene vannomaan.”

”Kuulisin mielelläni, mitä pidät hänestä”, Charles totesi ja ojensi toisen kätensä silittämään Paddyn iän myötä melkein valkoiseksi muuttunutta päätä, kun hevonen näytti tuohtuvan huomion puutteeseen. Mies laski nahkahihnaan turvallisesti kahlitun koiranpennun kivetylle käytävälle, ennen kuin se kiemurtaisi itsensä pää edellä alas.
”Onko tallilla valmentajia, joiden valmennuksissa et ole käynyt?”

”Totta kai”, Bex nyökkäsi pirteästi ennenkö kumartui kurkottelemaan Paddyn vatsan ali kulkevia loimensolkia kiinni. Hän kävisi mielellään katsomassa, mitä kohuttu valmentaja sai aikaan. Kuka tiesi, ehkä van der Veen keksisi tavan saada Selkie täysin kuulolle. Sählää ruunaa hän ei tosin ottaisi ensimmäiseen valmennukseen uudella valmentajalla. Oli helpompiakin tapoja päätyä valmentajien mustalle listalle.
”Burke”, Bex nauroi lämpimästi. ”Hän tuskin tahtoisi nähdä minua valmennuksissaan, joten en ole edes yrittänyt. Morland, Caloun ja Winter ovat olleet silmäni maan tasalla silloin, kun käymme hevosten kanssa maastoesteillä.”

”Aivan”, Charles naurahti. Hän oli jo ehtinyt unohtaa varastaneensa Burken tähtihevosen Bexiä varten. Voi olla, ettei valmentaja haluaisi auttaa hänen ratsastajaansa kohti huippua.
”Miltä hevoset ovat tuntuneet maastoesteillä?” mies kysyi ja tunsi haikean kaipauksen piston antaessaan Paddyn hamuilla vaatteitaan herkkujen toivossa. Oli aika, kun hän oli elänyt lentääkseen maastoesteradan läpi hevosensa kanssa.

”Oikein hyviltä”, nainen vakuutti. Nainen taputti loimen peittämää lautasta suoristautuessaan Paddyn rinnalta. Hän kiersi hevosen ympäri alkaen siivota pesupaikkaa heidän jäljiltään. ”Selkie on mielettömän rohkea maastoesteillä, mitä nyt välistä hieman turhan vauhdikas joillekin yhdistelmille. Java ja Diana ovat lahjakkaita väistämään kapeita tarkkuusesteitä, mutta Morlandilla oli pari hyvää harjoitusta niitä varten, joten pikkuhiljaa sekin ongelma alkaa olla tiessään. Duffy vaatii vain enemmän kokemusta, niin senkään ei tarvitse kieltää outoja esteitä. Ajattelin ajella sen kanssa ympäri lähiseutuja radalta toiselle, niin se joutuisi tottumaan vaihteleviin esteisiin. Ajattelin myös viedä sen useamman kerran rannalle näin kesän mittaan, niin vedestä tulisi mahdollisimman tuttua. Sitä paitsi, kukapa ei pitäisi rantapäivästä?” Hän naurahti loppuun.
”Kaiken kaikkiaan ne ovat tuntuneet oikein mukavilta maastoesteillä. Kaikilla on hyvät mahdollisuudet teknisesti virheettömiin maastoesteosuuksiin.”

”Se on hyvä kuulla”, mies sanoi ja rapsutti Paddyn otsapyörrettä, ennen kuin väisti hevosen edestä, jotta se voitaisiin viedä karsinaansa iltapalaa varten.
”Meillä olisi siis kaikki odotukset toivoa menestystä tältä kaudelta?” Charles varmisti ja kumartui koppaamaan Winstonin takaisin syliinsä, ettei tarmokas karvapallero päätyisi jalkoihin. Hän toivoi niin, sillä ei varmastikaan voisi vaihtaa ratsastajaa, vaikka Bex olisi täysin toivoton.

”Tietenkin”, Bex naurahti naksauttaen riimunnarun kiinni Paddyn riimuun. Hän irrotti kiltisti seisoneen ruunan pesupaikalta voimatta mitään lapsenomaiselle riemulle, joka sai hymyn leviämään. Hän sai taluttaa Paddyä, ja vielä parempaa, päästä valmentautumaan huippuratsulla!
”Se olisi ainakin tavoitteissa. Uskon kovasti Javan mahdollisuuksiin seuraavissa kisoissa, se on huippuvireessä. Kunhan maastoesteradalle ei osu useampaa haastavaa kulmayhdistelmää, saan varmasti luovittua sen maaliin ilman virheitä tai ylimääräisiä hidasteluja.” Hän laski Paddyn irti karsinassa ja taputti ruunan kaulaa siirtyessään takaisin käytävän puolelle. Se oli hieno, hieno hevonen. Zoekin ilmestyi jälleen näköpiiriin taluttaen varsin touhukasta ruunikonkimoa, joka tanssahteli kaula kaarella pitkin tallikäytävää. Duffy hirnui kuuluvasti päästessään karsinaansa asti ja oli livahtaa saman tien takaisin käytävälle hoitajansa perässä. Zoe joutui tönäisemään kyynärpäällään oria voimalla ryntäistä, ennenkö luupää uskoi ja jäi seisomaan karsinansa puolelle siksi hetkeksi, että oven saattoi sulkea.
”Ja Duffy nyt tietenkin pesee kaikki, eikö vain pösilö?” Bex virnisti hevoselle, joka koetti tunkea turpaansa kaltereiden lomasta käytävän puolelle. Hevonen ei selkeästi vieläkään uskonut, ettei pää mahtunut kaltereiden välistä, vaan koetti aina uudestaan ja uudestaan, josko jollakin kertaa kaltereiden välit olisivat suurentuneet.

Charlesin toivo hiipui asteen, kun hän katseli Duffya. Jostain syystä Bex kuitenkin tuli toimeen vähäjärkisen orin kanssa, ja ehkä se oli tärkeintä. Olisihan nainen se, joka hevosella kilpailisi. Jos nykyiset osoittautuisivat toivottomiksi, hän ostaisi ratsastajalleen lisää hevosia. Koiranpentu puski hihnassaan kuin härkä, kun Charles siirtyi kurkistamaan ratsujensa karsinoihin.
”Jos tarvitsette jotain, laittakaa minulle viestiä”, hän totesi itsestäänselvyyden. Hänen täytyisi palata Lontooseen seuraavana aamuna, mikä oli varmastikin parasta. Siellä hän sentään saattoi pitää itseään edes jossain määrin rationaalisena ihmisenä.

"Joo", Bex nyökkäsi samaan aikaan kun Zoe vastasi, "kyllä herra Edgerly." Hevosenhoitaja laski riimunnarun käsistään karsinan oven koukkuun ja vilkaisi tallikäytävälle. Hänen ei tarvitsisi hakea Javaa, sillä tallin työntekijät hoitaisivat moisen, mutta se tarjoaisi sopivan tekosyyn vältellä näkemästä kilparatsastajan virnuilevaa naamaa. Zoe aukaisi Javan karsinanoven valmiiksi ennenkö suunnisti pääkäytävää kohti tarhojen puolta.
"Välitän viestiä heti kun ehdin van der Veenin valmennukseen", Bex lupasi naurahtaen ja kumartui vielä rapsuttamaan hihnassaan tempovaa koiravauvaa. "Tule käymään taas pian Winstonin kanssa." Duffy pärskähti närkästyneenä karsinassaan ja kolautti etusellaan ovea vaatien huomiota itseensä kummallisen pienen karvakerän sijaan.

Sunnuntai 28. toukokuuta 2017, 02:34 - Rikottu

Maybe värisi öisessä rappukäytävässä hoikat käsivarret kehon ympärille kiedottuna ja koputti uudelleen Zoen oveen. Miten hän oli päätynyt siihen, hän ei osannut sanoa. Yö tuntui sumealta. Paljaat, kärsineet jalat olivat tunnottomat kylmää lattiaa vasten eikä revitty, reisimittainen, scifiviittauksella kuvattu yöpaita lämmittänyt paljoa. Sileä, valkea tukka riippui villinä ja vapaana kalpeiden kasvojen ympärillä, ja tyttö pyyhkäisi poissaolevasti haljenneesta huulestaan noruvaa verta, joka oli raidoittanut leukaa. Toinen silmänympärys muuttui hiljalleen purppurasiniseksi ja turposi rajoittaen näkökenttää. Hänen ei pitäisi herättää ystäväänsä keskellä aamuyötä, tyttö myönsi itselleen, mutta Zoe oli ollut ainoa ajatus hänen mielessään.

”Maisie!” Zoe komensi puoliunessa koiraa, joka murisi sängyllä. Hetkeä myöhemmin valkea koiranarttu polki omistajansa yli ja loikkasi lattialle, kiitäen pienen asunnon halki ulko-ovelle haukkumaan. Zoe kirosi noustessaan jalkeille ja vannoi postittavansa koiran osissa Peruun isoveljelleen, kun kompuroi paljasjaloin koiran perään. Hän poimi koiran syliin välittämättä murinasta, jolla pieni terrieri moista protestoi, ja oli kääntämässä selkänsä ovelle, kun kuuli koputuksen. Jos se nyt olisi naapuri valittamassa Maisien haukkumisesta, hän antaisi koiran naapurin matkaan. Nainen tuki koiran lantiotaan vasten ja aukaisi oven toisella kädellään.
”Maybe?” Hän kähähti ja oli pudottaa koiran, kun rekisteröi ystävän runnellut kasvot. ”Herranjumala, tule sisään, tule sisään”, hän viittoi kädellään hetkessä täysin hereillä. Zoe laski westien jaloilleen lattialle ja kurkotti Maybeä kohden. ”Mitä on tapahtunut?”

Maybe astui sisään ja tunsi liikkuvansa hidastettuna kuin syvässä unessa samoten. Hän kohautti olkiaan ja nykäisi paidanriekaletta paremmin päälleen.
”Anteeksi, kun herätin sinut ja häiritsen”, hän sanoi pyyhkäisten hajamielisesti huultaan, ”en vain keksinyt minne muualle mennä.”

”Älä”, nainen kielsi nopeasti ja kurkotti kietomaan kätensä ystävän harteiden ympärille, jotta voisi johdattaa tytön sohvalle. ”Älä ikinä, ikinä pahoittele moisesta.” Tietenkin Maybe oli tervetullut vaikka keskellä yötä, jos tarvitsi jotakin, ja tytön olemuksesta päätellen nyt ei ollut kyse pelkästä hetken mielijohteesta toteutetusta kohteliaisuuskäynnistä.
”Istu alas ja kääriydy vilttiin, olet varmaan aivan jäässä”, Zoe jatkoi kiskoen sohvan selkänojalle huolettomasti heitetyn viltin lähemmäs.

Tyttö veti viltin hitaasti ympärilleen ja tuijotti lattianrajaa mitään varsinaisesti näkemättä, ennen kuin kohotti katseensa ja soi Zoelle kiitollisen, runnotun hymyn.
”Voinko jäädä tänne yöksi? En… En voi mennä kotiin enkä tiedä minne mennä.”

"Tietenkin", nainen vastasi hetkeäkään epäröimättä. "Mikset voi mennä kotiin?" Hän kysyi pehmeästi ja polvistui lattialle sohvan eteen, jotta saattoi tavoitella Mayben katsetta. Tyttö tarvitsisi kylmää kasvoilleen, mutta hän ei tahtonut jättää Maybeä edes siksi hetkeksi yksin, että kävisi kaivamassa kylmäpussin pakkasesta.

Maybe leikitteli viltin reunalla voimatta kohdata rakkaimman ystävänsä katsetta. Yön muistot olivat hajanaisia, sirpaleisia ja rumia. Hän ei ollut varma, miten pukea ne sanoiksi. Ehkä se oli ollut vain painajaista, jolla olisi turha liata Zoea.
”Olin nukkumassa”, tyttö aloitti hetken emmittyään, ”ja sitten hän oli siinä. Eikä hän lopettanut. En saanut häntä lopettamaan.”

Zoe tukahdutti kirouksen, mutta se vaati paljon tahdonvoimaa.
"Kuka, Maybe?" Hän kysyi joutuen kamppailemaan äänensävynsä kanssa, ettei kuulostanut niin järkyttyneeltä ja raivostuneelta kuin millaiseksi tunsi olonsa.
"Sinä et tehnyt mitään väärää", hän lisäsi. Luojan kiitos Maybe oli tullut hänen luokseen.

”Onko sillä väliä?” Maybe kysyi pyyhkäisten alahuultaan ja kohtasi poissaolevasti Zoen katseen. Tapahtunutta ei voinut muuttaa.

"Tietenkin sillä on! Maybe, meidän täytyy soittaa poliisille", nainen vastasi kohottaen hitaasti kätensä koskettaakseen tytön hartiaa. Hän nielaisi vilkaistessaan tummuvaa silmää.
"Tarvitset kylmää kasvoillesi", hän sanoi pehmeästi ja nousi jaloilleen. Nainen kiirehti keittiöön napaten mukaansa kylmägeelipussin, talouspaperirullan ja lasillisen vettä. Hän laski kantamuksensa sohvapöydälle ja kääri nopeasti kylmäpussin talouspaperin sisään.
"Pidä sitä kasvoillasi", hän kehotti ojentaessaan kylmäpussin tytölle.

Läpi elämänsä erilaisia kolhuja kerännyt Maybe ei ollut kiinnittänyt huomiota tykyttävään, turpoavaan puoliskoon kasvoistaan, mutta painoi kuuliaisesti kylmäpussin poskipäätään vasten. Hän tuntui havahtuvan horroksestaan, kun Zoe mainitsi poliisin ja katsahti naista hermostuneena.
”Ei. En halua kenenkään tietävän”, hän protestoi.
”En halua olla uhri. Säälittävä, avuton, puolustuskyvytön uhri, jota ihmisten pitää sääliä.”

Zoe laski varoen kätensä tytön polvelle.
”Et ole säälittävä tai avuton”, nainen väitti vastaan pehmeällä äänensävyllä, ”mutta hänet on saatava vastuuseen teostaan.” Hyvähän hänen oli puhua. Nainen oli melko varma, että Paulus oli käyttänyt tismalleen samoja sanoja puhuessaan hänelle reilua vuotta aiemmin, vaan mitäpä hän oli tehnyt? Ei yhtään mitään.
”Maybe, ole kiltti, puhu edes minulle. Et voi käydä tätä läpi yksin.”

Maybe pudisti päätään tilanteen absurdiudelle vaaleat kulmat kurtussa.
”Mutta minä olin juuri sitä, Zoe. Tappelin. Tappelin niin kovasti kuin pystyin. Purin häntä, ja luulen murtaneeni hänen nenänsä, ja hän ei näyttänyt edes huomaavan. En ole koskaan tuntenut oloani niin avuttomaksi”, hän sanoi ja yritti estää ääntään särkymästä. Asiasta itkeminen ei auttaisi mitään.

”Olit urhea, niin kovin urhea”, nainen vastasi. ”Harva olisi uskaltanut laittaa vastaan. Teit kaiken ja enemmänkin, Maybe. Tämä ei ole sinun syytäsi, etkä olisi voinut tehdä mitään toisin.” Hän nousi lattialta istahtaen tytön viereen sohvalle. Hän tarjosi kömpelösti halausta ystävälle tuntien olevansa kerrassaan hyödytön. Hän olisi tehnyt mitä vain vaihtaakseen heidän paikkojaan. Maybe ei ansainnut tätä.

Maybe nojautui ystävänsä kylkeen ja kiersi käsivartensa Zoen ympärille. Kun hän oli päässyt irti miehen otteesta, hän oli juossut ulos maaseudun yön pimeyteen vain yksi ajatus mielessään: päästä Zoen luo. Hän hengitti syvään työntäen syrjään muistikuvia, jotka uhkasivat saada kyyneleet tulvimaan yli ja hautasi vähemmän kolhitun puolen kasvoistaan naisen paitaan.
”Kiitos, kun olet siinä. En tiedä, mitä tekisin ilman sinua.”

”Tietenkin olen”, hän kähähti tuntien tukehtuvansa tunteisiin, joille ei antanut valtaa. Hänen vihansa ei auttaisi Maybeä, kuten ei myöskään muut pinnan alla kuplivat tunteet. ”Olen aina tässä.” Hän silitteli hellästi tytön vaaleita hiuksia ja harkitsi potkaisevansa koiraa, joka hiipi lähemmäs. Nyt jos Maisie tulisi komentamaan häntä terävällä haukullaan, hän heittäisi koiran kadulle. Terrieri pysähtyi Mayben jalan viereen tökäten paljasta ihoa kylmällä kirsullaan, ennenkö alkoi nuolla jalkaa. Zoe pyöräytti silmiään ja yritti tönäistä koiran kauemmas jalallaan. Tietenkin Maisie valitsisi tämän hetken heittäytyä sosiaaliseksi, kun yleensä terrieristä ei saanut seuraa tahtomallakaan.
”Voit jäädä tänne niin pitkäksi aikaa kuin tahdot”, nainen vakuutti halaten tyttöä aavistuksen tiukemmin.

Zoen myötätunto ei helpottanut Mayben yritystä ratsastaa shokin tunnottomuudella tunnemyrskyn yli. Yksi kyynel vierähti yli, ja sitten toinen. Hän nauroi itkuisesti koiralle ja vapautti toisen kätensä rutistuksesta sen haistettavaksi.
”Veljeni opettivat minulle yhden asian rugbyn sääntöjen ja ikkunasta karkaamisen lisäksi, kuinka puolustaa itseäni”, hän totesi. Kun oli tositilanteesta kyse, hän epäonnistui surkeasti.
”Tunnen oloni niin tyhmäksi. Jos olisin lukinnut oveni tai tajunnut nopeammin, mitä tapahtui. Mutta luotin häneen. Roux oli varmaan juonut. Taisin lyödä häntä kasvoihin kouluraipallani.”

Maisie ei suotta kursaillut hypätessään sohvalle ja kiivetessään osittain Mayben syliin tapittaen nappisilmin itkevää tyttöä. Zoe ei erityisemmin luottanut koiran käytöstapoihin, mutta ainakaan eläin ei vielä murissut tai tehnyt muutakaan tyhmää. Hän nielaisi ensimmäiset sanat, jotka kohosivat kielelle, sillä ne eivät varmasti auttaisi Maybeä.
”Se ei ollut sinun syytäsi. Kenenkään ei kuuluisi joutua lukitsemaan oveaan yöksi. Sinä et tehnyt yhtään mitään väärää, Maybe. Roux on ainoa, joka toimi väärin”, nainen vastasi joutuen todella kamppailemaan säilyttääkseen itsehillintänsä. Sormia poltteli soittaa poliisille ja varmistaa, ettei mies voisi nukkua yötään tyytyväisenä omassa sängyssään. Mikä helvetillinen paskiainen.
”Sinä olit urhea ja toimit aivan oikein, kun tulit tänne. Olet turvassa”, hän nielaisi ja silitteli nuoremman hiuksia. ”Minä pidän siitä huolta.”

Maybe nojasi päänsä Zoen olkaan hukuttautuen parhaan ystävänsä lohdulliseen läheisyyteen ja tarjosi kättään rapsuttamaan terrierin valkoista turkkia. Nainen oli varmasti oikeassa, sillä kaikki mitä Zoe sanoi, kuulosti loogiselta ja lohdulliselta. Se ei vain vielä tavoittanut tunneyhteyttä hänen mielessään. Maybe tunsi olonsa likaiseksi, kuin jotain hänen sisällään olisi rikottu ja tehty rumaksi.
”Kiitos Zoe”, hän sanoi ja yritti tavoittaa itsehillintäänsä ja lopettaa itkemisen. Se ei ollut koskaan ratkaissut mitään.
”Olet uskomaton ystävä.”

Zoe ei tuntenut oloaan kovinkaan uskomattomaksi, kun ei tiennyt miten toimia. Hän lähinnä haparoi kaiken kanssa mitä yritti sanoa tai tehdä, eikä luottanut lainkaan kykyynsä tarjota Maybelle tukea ja turvaa. Kai hän oli jotain tehnyt oikein, kun tyttö oli sännännyt hänen luokseen.
”Sano vain jos on mitään, mitä voin tehdä”, nainen huokaisi toivoen voivansa tehdä enemmän. Maybe ei ansainnut tätä. Maailma oli julma, niin perin julma. Kukaan ei ansainnut moista kohtaloa, eikä varsinkaan omassa kodissaan.

”Olet tehnyt jo enemmän kuin voisin pyytää”, Maybe vakuutti silitellen Maisietä. Zoe oli aina paikalla, kun hän tarvitsi naista. Zoe avasi hänelle ovensa keskellä yötä ja otti hänet sisään, vaikka hän huusi hankaluuksia ulkomuodollaan. Nainen jatkoi ystävyyttä, vaikka Maybe koetteli sen rajoja.
”En halua valvottaa sinua turhaan. Ehkä… Ehkä voisin tulla viereesi täksi yöksi?” hän ehdotti painaen katseensa koiraan. Hän ei halunnut muistella tapahtunutta eikä nukahtaa. Hän ei ollut varma, miten nukahtaa enää.

”Älä huolehdi minusta, Maybe”, nainen vastasi pehmeästi. Hän jaksaisi kyllä, vaikka joutuisi valvomaan, eikä tytön missään nimessä kannattaisi murehtia hänestä. ”Mutta tietenkin saat tulla viereen. Etsitään sinulle jotain vaatetta päälle”, Zoe jatkoi rutistaen tytön hartiaa. Hän laski irti tytöstä voidakseen nousta sohvalta ja tarjosi sen jälkeen kättään auttaakseen Maybenkin jalkeille.
”Jos sinun tulee huono olo tai päässä pyörii tai mitä tahansa yön aikana, sano heti”, nainen ohjeisti vilkaisten huolissaan tummennutta silmänympärystä. Tämä ei varmasti olisi tytön ensimmäinen aivotärähdys, mutta toivottavasti silmän tummentanut isku ei ollut ollut niin luja, että saisi huolestua yhtään enempää.

Maybe ei halunnut vaivata Zoea yhtään enempää kuin oli tehnyt jo. Hän ei tiennyt, millon rumat, kamalat muistot jättäisivät hänet rauhaan, mutta tyttö oli vakuuttunut siitä, että naisen läsnäolo riistäisi niiltä voiman. Hän nousi ylös ja vilkaisi sitten käheästi naurahtaen revittyä yöpaitaansa. Ehkei se ollut säädyllisin asu, sillä nyt se paljasti näyttävän kaistaleen rintakehää. Se oli ollut hänen suosikkinsa.
”Olet tehnyt jo tarpeeksi. En tiedä miten voin koskaan korvata ystävyytesi”, tyttö totesi ja seurasi naista.

”Ei sinulla ole yhtään mitään korvattavaa”, Zoe vakuutti aukaistessaan vaatekaappinsa oven. Maybe hukkuisi hänen vaatteisiinsa, mutta ehkä se ei haittaisi yöllä. Hän nosti pienimmäksi arvioimansa tummansinisen pyjamasetin sängylle ja vilkaisi varoittaen koiraa, joka näytti harkitsevan sängylle hyppäämistä. Maisie oli oppinut nukkumaan hänen vierellään, mutta nyt koira saisi luvan pysytellä lattialla, jotta Maybe mahtuisi mukavasti leveälle parisängylle.
”Tahdotko toisen kylmäpussin?” Hän huolehti sipaisten löysältä letiltä karanneen hiuskiekuran korvansa taakse. Silmäkulmasta huomattu puhelin yöpöydällä muistutti siitä, miten hänen täytyisi muistaa laittaa viestiä kilparatsastajalle, joka oletti hänen olevan aamulla tallilla vastassa. Hän ei tosiaankaan jättäisi Maybeä yksin, joten Bex pärjätköön itsekseen aamuvarhaisella.
”Jos tahdot soittaa jollekulle, puhelimeni koodi on 2580”, nainen lisäsi koskettaen ohikulkeissaan Mayben hartiaa. ”Käyn vain pikaisesti sammuttamassa valot”, hän selitti suunnaten makuuhuoneen ovelle. Olohuoneen valokatkasija ei ollut koskaan tuntunut olevan niin kaukana.

Maybe pudotti paidanriekaleen yltään välittämättä odottaa Zoen lähtöä ja vilkaisi hajamielisesti kehoonsa piirtyviä, sormenjälkiä muistuttavia mustelmia vetäessään tarjotun pyjaman päälleen. Häntä ei olisi haitannut jakaa sänkyä koiran kanssa, mutta Zoen luomasta katseesta päätellen se ei ollut tervetullut.
”Pärjään kyllä. Se on vain musta silmä”, tyttö vastasi olkiaan kohauttaen. Ja haljennut huuli. Mutta hänellä oli ollut niitä läpi elämänsä. Tällä kertaa ne olivat vain tulleet miehen nyrkistä.
”Kiitos, mutta en tarvitse ketään muuta kuin sinut”, hän lisäsi hymyillen sen verran kuin runnelluilta kasvoiltaan saattoi ja istahti sängylle käpertyen sitten kyljelleen. Hän ei voisi kertoa tapahtuneesta perheelleen tai muille ystävilleen. Hän ei halunnut työpaikan kohuvan yöstä.

Se ei ollut vain musta silmä, mutta sitä tuskin tarvitsi sanoa ääneen. Nainen palasi nopeasti takaisin makuuhuoneeseen sammutettuaan olohuoneesta kajastaneen valon. Hän kiersi sängyn toiselle laidalle ja istui varoen alas. Hän veti jalkopäähän potkitun peiton ylemmäs ja peitteli kerälle käpertyneen tytön varoen lämpimän peiton suojiin. Maisie tapitti tuimana lattialta tummahiuksista naista, mutta kun lupaa tulla sänkyyn ei herunut, päätyi koira kiertämään toiselle puolen sänkyä ja hyppäämään ketterästi Mayben jalkoihin.
”Potkaise se alas, jos se tulee tiellesi”, Zoe huokaisi asettuen itse selälleen sängylle. Maisie näytti varsin ylpeältä itseensä käpertyessään pieneksi keräksi sängyn jalkopäähän.
”Se on oppinut ihan mahdottomaksi. Selkeästi minussa on magneetti, joka houkuttelee luupäisiä eläimiä”, nainen mutisi kääntyen kyljelleen, jotta saattoi tarkkailla nuorempaansa.

”Se on ihana”, Maybe vakuutti ja soi koiralle toispuoleisen hymyn.
”Jaoin sänkyni lapsuudessani yleensä kolmen bordercollien kanssa. Joskus kuuden. Salakuljetin ne seurakseni öiksi”, hän vastasi kuin jakaen vinkin kauniin terrierin kanssa. Tyttö katseli Zoen kasvoja sulkien muun pois ajatuksistaan, sillä ei halunnut antaa kamalan yön repiä häntä kappaleiksi.
”Kertoisitko minulle päivästäsi?”

”En tiedä, miten olet enää mahtunut itse sänkyysi sen jälkeen”, Zoe pudisti pienesti päätään, mutta soi lämpimän hymyn tytölle. Hän ei edelleenkään ollut täysin tottunut siihen, että sängyssä nukkui pieni koira, vaan huomasi havahtuvansa eläimen liikkeisiin pitkin yötä.
”Olin tallilla kaitsemassa Bexiä”, nainen vastasi kuivasti, ”eipä siinä ole paljoa kerrottavaa. Putosin Selkieltä ja Duffy polki varpailleni kahteen kertaan. Hilpeää.” Hän huokaisi koettaen keksiä jotakin pirteää kerrottavaa päivästään, sillä hänen murheensa vaahtosammuttimen kokoisen kilparatsastajan kanssa olivat varsin vähäpätöisiä Mayben yön rinnalla.
”Selkie esitti niin tyylikästä akrobatiaa, että heikompaa hirvittäisi. Se säikähti jotakin olematonta maastossa, oli pudota ojaan ja sen jälkeen törmätä pää edellä puuhun. Minä päädyin kuralätäkköön ja Selkie sotkeutui omiin jalkoihinsa niin, että oli istahtaa päälleni.”

”Olen mestari Tetriksessä”, Maybe vastasi ja tarjosi koiralle vaivihkaa mahdollisuutta tulla lähemmäs rapsutettavaksi.
”Niinkö?” tyttö kysyi kohottaen katseensa koirasta takaisin Zoeen ja nauroi. Naisen läsnäolo ja arki saivat hänen yönsä tuntumaan etäiseltä, vaikka jokainen sentti hänen kehostaan olikin kipeä.
”Se ei taida olla suosikkihevosiasi.”

Maisie ei vaatinut suurta kehotusta siirtyäkseen lähemmäs Maybeä. Zoe ei edes huomannut koiran etenemistä keskittyessään ystäväänsä.
”Taisin joskus sanoa, ettei Duffyä urpompaa hevosta ole. Joudun syömään sanani”, nainen pudisti pienesti päätään. ”Selkie on lähinnä turhauttava. Sillä on niin paljon taitoja ja potentiaalia, mutta ei ilmeisesti pienintäkään mielenkiintoa niiden suuntaamiseen. Se on kahjo, mutta no, ainakaan se ei ole pahantahtoinen kahjo.”

Maybe nauroi ja vaati itseään maalaamaan mieleensä kuvat persoonallisista kimoista, ei kuumasta hengityksestä ihollaan, alkoholin mausta suussaan ja kovista, periksiantamattomista käsistä kehollaan. Hän arveli, että Zoe rakasti kaikkia eläimiään sanoistaan huolimatta.
”Ainakaan päiväsi eivät ole yksitoikkoisia”, hän tarjosi puolittain hymyillen ja ujutti sormiaan terrierin turkkiin.

”Eivät, sitä ne eivät tosiaankaan ole”, nainen huokaisi, ”ja ihan hyvä niin.” Töissä oli helppo viihtyä, kun päivien kulkuun ei ehtinyt turtua. Aina tapahtui jotakin yllättävää. Joskus olisi vain ollut mukavaa, jos yllätys ei olisi tarkoittanut jumissa olevia lihaksia seuraavana päivänä.
”Mutta tuskinpa kukaan voi tehdä töitä eläinten kanssa ja väittää päiviään yksitoikkoisiksi. Eläinten kanssa ei voi koskaan mennä takuuseen siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Vielä vähemmän, jos niiden aivot ovat silmiä pienemmät, kuten Duffyn ja Selkien tapauksessa.”

”Se on totta”, tyttö myönsi ja tunnusteli arkaa huultaan vapaalla kädellään.
”Chess - Maggien uusi tamma - on aikamoinen pakkaus. Se heittäytyi toissapäivänä selälleen, kun olin satulassa. Missasi minut muutamalla sentillä”, Maybe jatkoi muistellen hetkeä, jona oli iskeytynyt hiekkaan ja tajunnut hevosen tulevan perässä.

”Auts, onneksi ehdit alta pois”, Zoe irvisti pienesti. Hän oli kaatunut muutaman kerran hevosen kanssa, eikä kaivannut muistutusta siitä hetkestä, kun tajusi puolen tonnin painoisen eläimen olevan tulossa päälle. ”Onko Chove käyttäytynyt edustavasti viimeaikoina?”

”Chove on aina edustava”, Maybe vakuutti, vaikka temperamenttinen, kuumaverinen täysiverinen olikin aikamoinen persoona ratsastaa ja käsitellä. Hän kuitenkin uskoi löytäneensä yhteyden hevoseen, ja heidän nousujohteinen kisamenestyksensä tuki johtopäätöstä.
”Olen pahoillani, että herätin sinut. Nuku vain”, hän jatkoi irvistäen sen verran, kun kasvot antoivat periksi ja tarttui Zoen käteen.

"Älä pahoittele siitä", nainen toisti ja puristi kevyesti Mayben kättä. "Saat aina herättää, jos tarvitset jotakin." Hän ei koskaan voisi sulkea oveaan vastoin tytön kasvoja, jos Maybe tarvitsisi häntä.
"Koeta levätä, vaikka se olisikin vaikeaa. Jos tarvitset jotakin, vaikka vain seuraa, herätä minut", Zoe vannotti vaikkei tiennytkään, voisiko nukahtaa itsekään. Parempi kuitenkin muistuttaa tyttöä, ettei hänen herättämisessään olisi mitään pahaa, jos hän sattuisi nukahtamaan.

”Olet liian hyvä minulle”, Maybe totesi ja hillitsi halunsa kierähtää naisen kainaloon. Zoe ei varmasti saisi unta niin. Tyttö sulki silmänsä, mutta pimeyden tuomat muistot, hyytävät välähdykset painavasta kädestä hänen kasvoillaan ja tukehtumisen tunteesta saivat hänet avaamaan ne jälleen ja kääntämään kasvonsa takaisin kattoa kohti ja kuulostelemaan naisen hengitystä. Hän ei halunnut olla syy siihen, että naisen oli valvottava koko yö. Zoen läsnäolo oli tarpeeksi.

Zoe ei laskenut irti Mayben kädestä, vaikka sulkikin silmänsä ja koetti pakottaa mielensä tyhjäksi nukahtamista varten. Se oli kuitenkin vaikeaa, kun ei ollut tottunut nukkumaan kenenkään vieressä. Hän huomasi raottavansa silmiään silloin tällöin varmistaakseen, että Maybe oli edelleen siinä.
"Kaikki okei?" Hän päätyi varmistamaan hiljaisella ja käheällä äänellä.

Ajantajunsa menettänyt tyttö nyökkäsi ja pakotti itsensä hymyilemään palauttaen katseensa Zoen kasvoihin. Hän pyyhkäisi nöyryyttävät kyyneleet silmäkulmistaan ja upotti sormensa sitten takaisin terrierin valkoiseen, terapeuttiseen turkkiin.
”Kaikki okei, nuku vain”, hän kehoitti ja kosketti hellästi Zoen hiuksia, pohjattoman kiitollisena naisen olemassaolosta.

Zoe ei tiennyt, miten voisi nukkua, kun näki Mayben surkeuden. Se oli särkeä hänen sydämensä. Tyttöparka.
"Haluatko tulla kainaloon?" Hän ehdotti tietämättä, auttaisiko läheisyys tyttöä vai ei. Hän ei vain tiennyt, mitä muutakaan voisi tehdä. Ainakin hänen koiransa piti seuraa Maybelle siinä missä hän epäonnistui.

Oli varmastikin epäeettistä käyttää naisen ystävällisyyttä, mutta Maybe kierähti koiraa varoen Zoen viereen ja kiersi kätensä lujasti naisen ympärille haudaten itsensä tuttuun tuoksuun. Hän toivoi hiljaisten kyynelten tyrehtyvän, ennen kuin hän kastelisi naisen paidan. Hän oli menettänyt jotain, mitä ei vielä aivan itsekään ymmärtänyt, mutta kamalampiakin asioita sattui päivittäin lukemattomille tytöille ja naisille.
”Ei ollut tarkoitus herättää sinua uudelleen”, hän mumisi nostamatta päätään.

Zoe kietoi kätensä tiukasti Mayben ympärille ja piteli itkevää tyttöä käsivarsillaan.
"Sanoin, että saat herättää", Zoe vakuutti silittäen toisella kädellään valkeita hiuksia. "Sinä olet tärkeintä. Kaikki muu voi odottaa." Hän ehtisi nukkua myöhemminkin. Tärkeämpää oli varmistaa, että Maybe selviäisi aamuun, ja siitä päivän kerrallaan eteenpäin.

Maybe hengitti syvään ja yritti saada itsensä hillittyä. Ei ollut järkeä itkeä. Se oli vain helpommin sanottu kuin tehty. Hän nojasi otsansa vasten Zoen solisluuta ja piirteli sormenpäillään hajamielisesti naisen selkään pehmeälinjaisia kuvioita. Mitä hän oli tehnyt ansaitaakseen Zoen ystävyyden?
”Olet uskomaton”, hän vastasi hiljaa.
”Rakastan sinua.”

Zoe painoi leukansa pehmeästi vasten tytön päälakea ja toivoi, että tietäisi mitä sanoa. Vaan oliko olemassa mitään sanoja, joista voisi olla apua? Mikään ei muuttaisi yötä, joka Maybellä oli takanaan.
"Minäkin sinua", hän vastasi silitellen valkeita hiuksia. "Koeta levätä. Olen tässä."

Zoe tuskin voisi koskaan rakastaa häntä samalla tavalla kuin hän rakasti naista, mutta Maybe ei voinut antaa itsensä menettää viimeistä toivonripettään nyt. Todellisuus edellisistä tunneista vyöryi hänen mieleensä, vaikka hän yritti sysätä sitä pois. Se sai hengityksen takertumaan rintakehään ja hartiat nytkähtelemään.
”Hän oli ystäväni. Luotin häneen. Luulin, että hän oli ystäväni. Kerroin hänelle asioita. Miksi hän teki tämän minulle? Käskin häntä lopettamaan. Hän piti kättään suullani niin, etten voinut huutaa. Hän löi minua. Yhä uudestaan ja uudestaan, kun tappelin vastaan. Miksi hän satutti minua näin?” Maybe kysyi itseltään syvältä kumpuavin, lohduttomin nyyhkäyksin, jotka saivat koko kehon tärisemään. Hän ei saanut tapahtumiin järkeä.

Zoe rutisti tyttöä tiukemmin ja juoksutti sormiaan hiusten lomassa. Toinen käsi piti tukevasti kiinni Maybestä, vaikka eipä tyttö tuntunut olevan minnekään menossa. Hän olisi hetkeäkään epäröimättä vaihtanut paikkaa nuoremman kanssa. Oma avuttomuus sai lohduttoman raivon kohottamaan päätään. Miksi Maybe? Miksei hän? Maybe ei koskaan tahtonut pahaa kärpäsellekään. Tyttö ei ansainnut kokea maailman julmuutta, ei tähän tapaan.
”Minä en tiedä, kultapieni, minä en tiedä”, hän vastasi ääni värähtäen. Ajatuskin siitä, mitä Maybe oli käynyt läpi sai sydämen särkymään - ja samaan aikaan veren kiehumaan. Roux ei pääsisi kuin koira veräjästä, ei vaikka se maksaisi hänelle mitä. Hän pitäisi siitä huolen. ”Ei sitä voi tietää kukaan muu kuin hän. Me kaikki pidimme häntä kunnollisena miehenä ja ystävänä. Olen pahoillani, että olimme väärässä ja sinä jouduit maksamaan hinnan siitä”, nainen nielaisi.

Maybe yritti tasata hengitystään ja nielaista ravistelavat nyyhkäykset. Hän ei halunnut olla heikko ja avuton. Hän ei halunnut velvoittaa Zoea huolehtimaan hänestä, vaikka sillä hetkellä naiseen takertuminen olikin ainoa asia, mikä piti hänet pinnalla. Tyttö puraisi alahuultaan, mutta muutti mielensä todetessaan sen hyvin kivuliaaksi ja sen sijaan vain hengitti naisen tuoksua, kunnes kyyneleet kuivuivat raidoiksi pisamaisille, kolhituille poskille ja aurinko nousi ikkunan takana. Hän ei tiennyt mitä olisi tehnyt ilman Zoea. Hänen olisi kasattava itsensä uudelleen. Hän ei voisi antaa tämän olla tarinansa.

Tiistai 13. kesäkuuta 2017, iltapäivä - Kuperkeikka

Edelliset kisat eivät olleet menneet niin kuin Maybe oli toivonut, ja siksi hän oli keskittynyt ratsastamiseen entistä ankarammalla itsekurilla. Toukokuun lopussa sattunut… Välikohtaus oli tunkeutunut myös seuraavana viikonloppuna olleisiin kisoihin ja saanut Mayben haparoimaan, mikä oli näkynyt tuloksessa. Tyttö oli päättänyt, ettei niin kävisi uudelleen. Great Witchingham koittaisi kuun lopussa, ja Maybe oli päättänyt menestyä. Chove tuntui hyvältä hänen allaan, kun he lähestyivät tallin kesäkaudelle kunnostettua maastoesterataa. Tummanruunikko täysiverinen liikkui kevein, vaivattomin askelin, ja tamman olemus sähköistyi, kun se huomasi minne oltiin matkalla. Vaaleat hiuksensa pitkälle letille kahlinnut tyttö rapsutti tamman harjantyveä päättäväinen, keskittynyt hehku silmissään.
”Kiitos, kun lähdit mukaan”, hän sanoi olkansa yli takanaan tulevalle Zoelle. Nummi oli raikas sateista ja kesästä villiintynyt kasvillisuus kasteli hevosten jalat niiden ravatessa kapeaa polkua. Maybe hengitti helpottuneena avarassa maisemassa.
”Mitä sinulle kuuluu?”

Zoe suoristi edelleen tunnollisesti nypittyä valkoista harjaa antaessaan Paddyn seurata Choven perässä. Ruuna oli varsin hyväntuulinen päästyään maastoon seurassa, eikä innolle ollut tulla loppua, kun hevonen tunnisti reitin. Hän hymyili pehmeästi korvat hörössä kulkevalle ruunalle, joka pärskähteli innostuneena ja otti muutaman tahdittoman raviaskeleen kuin kiirehtiäkseen nopeammin määränpäähän. Zoe istui syvälle mustaan estesatulaan ja tyynnytteli entistä kenttäratsua huvittuneena.
”Tietenkin. Mukavaa vaihtelua Paddyllekin”, nainen vastasi hymyillen ja taputti papurikkokuvioitua kaulaa. Siitä oli hetki, kun hän oli viimeksi tuonut hevosen tänne, joten Mayben ehdotus oli tarjonnut hyvän mahdollisuuden tuoda hevonen taas esteille, joita hän vältteli ilman sen kummempaa syytä.
”Hyvää, hyvää”, Zoe vakuutti. Kiire kuului elämään, joten sitä oli turha mainita. Kisamatkoja riitti, mutta sellaista se oli kesäkautena. ”Hevoset voivat hyvin ja Maisie ei ole tehnyt mitään tyhmää hetkeen. Mitäs sinulle?”

Chove viskeli jalopiirteistä päätään pidätteitä vasten ja korskahti terävänä protestina. Maybe kääntyi katsomaan taakse luottaen täysiverisen pysyvän kurssissa ilman sen suurempia yllätyksiä ja hymyili jumaloimansa kimon innolle.
”Ihan hyvää. Lachlan on muuttanut tänne, joten saan nähdä häntä paljon useammin, ja odotan innolla Lewiksen valmennuksien alkua”, tyttö vastasi ja pyyhkäisi pölyhipun täysiverisen kiiltävältä, lihaksikkaalta takaosalta. Kesä sai sen karvan hehkumaan monissa ruskean sävyissä tummasta purppurasta kullanpehmeään kupariin ja toi tamman kyljille papurikkotäpliä.
”Kai aiot hypätä Paddyllä?” Maybe varmisti katsellessaan ruunan ilmettä heidän tullessaan lähemmäs maastoesteitä.

”Sehän on hauskaa”, Zoe totesi. ”Toivottavasti Lewis on mukavampi valmentaja täällä kuin kotitallillaan. Eräs entinen työkaveri oli hetken heillä töissä ja kertoi varsin värikkäitä tarinoita ratsastamisesta Lewiksen tallilla”, nainen hymähti huvittuneena. Tai ehkä hänen tulisi toivoa, ettei kenttäratsastaja ollut muuttunut sen pehmeämmäksi - Halelle tekisi hyvää lentää ulos valmennuksista useammin kuin selviytyä niiden loppuun saakka. Ehkä se opettaisi sekopäälle jotakin.
”Luulen, että Paddy hyppää ilman minua, jos en muutoin päästä sitä esteille”, nainen naurahti pehmeästi ja silitti lihaksikasta kaulaa, jota ruuna kaarsi painaessaan kuolainta vasten. ”Se tuskin suhtautuisi kovin lämpimästi ideaan tulla vain katselemaan esteitä.”

”Tuskin”, Maybe nauroi lämpimästi kimolle ja ymmärsi hyvin sen kaipuun hypätä - olihan se valloittanut lukemattomat sydämet juuri maastoesteillä. Tyttö toivoi Choven pystyvän samaan joku päivä.
”Niinkö? Millaisia?” hän kysyi uteliaana pohtiessaan millainen Lewis olisi valmentajana. Hän ei säikkyisi tiukkaa kuria: olihan heidän kouluosuutensa edistynyt selvästi sen jälkeen, kun hän alkoi käydä van der Veenin kouluvalmennuksissa. Tyttö pidätti Choven käyntiin heidän tullessaan lähemmäs jokilaaksoa, jonka ympärillä olevassa metsässä kulki eritasoisia harjoitteluratoja.

”Hän lähetti herkästi takaisin tallin puolelle”, Zoe muisteli kuulemiaan tarinoita. Eihän siitä ollut mitään takeita, millaisen lähestymisen Lewis omaksuisi tallilla, jossa hänen valmennuksistaan maksettiin, mutta ei kai kukaan osannut tyyliään lennosta muuttaa. ”Ja ilmeisesti poimi aina yhden ratsukon antamaan palautetta toiselle, sen sijaan että antaisi sitä itse.” Hän kohautti harteitaan. ”Kaipa se kohta nähdään, paljonko hän on vuosien aikana muuttunut.” Hale oli ollut niin täynnä intoa uudesta valmentajasta, ettei Zoe mennyt lainkaan takuuseen siitä, että pienikokoinen ratsastaja malttaisi keskittyä Dianan viimeiseen treeniin ennen kisamatkaa Saksaan.
”Aiotko hypätä koko radan, vai harjoitella yksittäisiä esteitä?” Nainen kysäisi rauhoitellessaan innokasta ruunaa, joka ei olisi tahtonut kävellä rennosti.

”Ajattelin harjoitella muutamia linjoja jokilaaksossa, mutta ottaa lämmittelyksi vihreän radan”, Maybe vastasi pidätellen Chovea, joka askelsi sivuttain korvat luimuun painuen. Palautteen antaminen muille kuulosti pelottavalta, mutta valmennuksista ulos potkiminen oli tuttua - ei onneksi hänelle - mutta useampi valmentaja tallilla harrasti sitä. Maybe koki, ettei valmennuksiin kannattanutkaan tulla, ellei ollut tosissaan tai hallinnut hevostaan niin, että saattoi osallistua häiritsemättä muita.
”Mitä sinä haluaisit tehdä?”

Zoe nyökkäsi vilkaisten Paddyä arvioiden. Ruuna olisi onnessaan päästessään kokonaiselle radalle, mutta hän ei ollut lainkaan niin varma, että tahtoisi viedä hevosen sille.
”Me taidamme vain pysyä jokilaaksossa”, nainen vastasi hetken pohdittuaan. Parempi niin. Paddy ei saisi paljoakaan irti helpoimmasta radasta, ja hänestä ei olisi tarjoamaan hevoselle haasteita vaikeimmalla radalla. Parempi hyppiä haastavampia esteitä yksittäisenä jokilaakson avoimella alueella.

Maybe nyökkäsi kooten ruskeat nahkaohjat paremmin käsiinsä ja pyyhkäisten letin olkansa yli selälle.
”Nähdään kohta”, hän huikkasi hymyillen, keskittynyt katse silmissään ja nosti laukan hienovaraisella istunnan muutoksella. Hän pohti usein oliko Edgerly tuntenut samoin ratsastaessaan Paddyllä, kun hän tunsi ollessaan Choven satulassa. Heillä oli huonotkin päivänsä, mutta aina silloin tällöin joukkoon osui tällaisia päiviä: hetkiä, joina hevonen tuntui lukevan hänen ajatuksensa ja vastaavan apuihin, ennen kuin hän ehti niitä antaa. Tamma lensi yli turhankin tuttujen, vihreän radan esteiden, joita he käyttivät lämmittelyyn täydellisessä rytmissä. Se sovitti askeleensa hiekkaisella radalla vaivattomasti ja lensi yli tukkien, hautojen, kulmien ja risuaitojen samassa tahdissa ratsastajan kanssa. Rataa reunustavat puut viuhuivat ohi ja yhtäkkiä he sukelsivatkin alas vihreään, sateesta elävään jokilaaksoon. Chove hengitti kevyesti, tuskin lämmittelystä hionneena ja värisi energiaa hänen allaan eikä Maybe voinut olla hymyilemättä onnellisella hehkulla pidätellessään sen raviin nähdäkseen, missä Zoe ja Paddy olivat menossa.

”Nähdään”, Zoe vastasi ja käänsi Paddyn poispäin Chovesta, ettei ruuna lähtisi seuraamaan tammaa. Hän ratsasti hevosen rennossa ravissa jokilaakson pohjalle ja vilkuili ympäröiviä esteitä. Paddy tanssahteli intoa täynnä, kun nainen arvioi hyppyjä ja mahdollisuuksia. Hän nosti pyörivän, reippaan laukan, ja antoi ruunan hakea itse oman rytminsä kun hän laukkasi laajalla kaarella esteiden ohi. Hän tiesi, ettei voisi antaa Paddyn innostua liikoja, tai ruuna ei suostuisi kuuntelemaan enää pidätteitä. Sen tähden hän oli päättänyt lämmitelläkin yksittäisillä esteillä, niin hevonen ei erehtyisi kuvittelemaan, että pääsisi kunnon radalle. Paddy tuntui nauravan pienille, helpoille hypyille ylittäessään niitä korvat hörössä ja kiihkeästi pärskyen, eikä ruuna haparoinut askelissaan kertaakaan. Zoe antoi hevosen hypätä pienen tukin yli matalaan veteen ja laukata vastarannalle, ennenkö pidätti hevosen raville ja vaati muutaman askeleen pohkeenväistöjä varmistellen, että ratsu oli edelleen herkästi kuulolla. Ollessaan tyytyväinen hevosen liikkeisiin, nosti hän jälleen laukan ja lähetti hevosen ylittämään leveän pöydän ja hänen mielestään hurjannäköisen trakehnerhaudan. Paddy ei silmäänsä räpäyttänyt esteille vaan höristi korviaan milloin eteen ja milloin taakse ratsastajaa kuunnellen. Hän antoi hevosen hypätä alas penkereeltä veteen ja takaisin toiselle puolen, jossa ruuna imi hienosti keskelle kapeaa tarkkuusestettä. Hevosta kehuen Zoe hidasti raville ja heilautti kättään Mayben ja Choven suuntaan.
”Miltä Chove tuntui?” Hän kysäisi vaikka epäilikin, ettei saisi tytöltä muuta vastausta kuin ’hyvältä’, ’upealta’ tai ’täydelliseltä’, tai joltakin niiden vastineelta.

Maybe nosti kätensä ohjista taputtaakseen Paddylle ja nauroi ilahtuneena pidätellessään tammaa pysymään ravissa, kun he lähestyivät toista ratsukkoa.
”Chove on erinomaisessa vireessä tänään. Haluan kokeilla muutamaa vaikeampaa linjaa”, hän vastasi ja tyynnytteli täysiveristä, joka viskasi päätään malttamattomana.
”Miltä Paddy tuntuu?” hän kysyi mittaillen jokilaakson tarjontaa hakien mielenkiintoisimpia reittejä.

Zoe ei voinut olla hymyilemättä lämpimästi Mayben sanoille. Tamma näyttikin varsin hyvältä yrittäessään ujuttautua jälleen liikkeelle ja radalle. Kenttäratsuja ei selkeästi ollut tehty seisoskelua varten.
”Innokkaalta”, nainen naurahti, ”mutta oikein hyvältä. Se malttaa kuunnella ja on tainnut vihdoin tajuta, ettei pääse kanssani painamaan ratoja alusta loppuun täydellä vauhdilla.” Hän taivutti käynnissä kulkevaa ruunaa pohkeensa ympärille ja kehui vuolaasti, kun hevonen taipui halukkaana ja tasaisena ympyrälle.
”Sitä ei tosin yhtään haittaisi hypätä laakson korkeimpia ja hurjimpia hyppyjä”, hän hymähti kannustaessaan hevosen takaisin raviin. Hän ei aikonut lähteä koettelemaan omia taitojaan kultaakin kalliimman kenttäratsun kanssa.

”Ei varmasti!” Maybe nauroi hyväntuulisesti kehräten katsellen kenttäratsua, jolle Rosingsin maastoesteiden vaativinkin tarjonta oli varmasti helppoa.
”Käyn ottamassa muutaman linjan”, hän sanoi Choven purressa kuolainta ärhäkästi ja antoi istunnallaan tammalle luvan siirtyä laukkaan. Se vastasi halukkaasti ja kaarsi loivassa kaaressa yli nurmen, ylitti suoraviivaisen tukkiesteen sulokkaalla hypyllä ja veti korvat päätä vasten laukatessaan poikki joen matalan veden. Vatsaa vasten roiskuva, kavioiden iskujen samentama vesi selvästi inhotti täysiveristä, mutta se mukautui ratsastajansa pyyntöön ja ponnisti näyttävästi ylös vedestä toisella rannalla. Maybe kaarsi tiukassa mutkassa tarkkuusesteelle ja oli pakahtua onnesta, kun täysiverinen vastasi apuun kuin hänen ajatustensa jatkeena ja lensi yli kapean risuaidan sen lippuja hipomatta. Se vaihtoi pehmeästi laukkaa, hyppäsi tukin yli takaisin veteen, ylitti joessa seisovan tarkkuusesteen ja ponnisti yli myös vastakkaisella rannalla olevan tukin. Tyttö taputti tammaa vuolaasti ja heitti Zoen suuntaan huumaantuneen hymyn.
Hän ei osannut sanoa, millä hetkellä täydelliseltä tuntunut lähestyminen ei enää ollutkaan täydellinen. Liukastuiko hevonen märällä nurmella hokeista huolimatta? Yhtäkkiä tempo olikin rikki ja este puoli askelta liian lähellä. Maybe pidätti vaistomaisesti tammaa estääkseen sitä hyppäämästä huonosta kohdasta, mutta kieltäytyminen ei kuulunut Choven arsenaaliin. Täysiverinen ponnisti voimakkaasti eteen, mutta osui etujaloillaan kulman paksuihin tukkeihin ja kiepahti esteen yli. Silmänräpäyksen ajan hevoseen takertuva Maybe ehti ymmärtää, että hyppy meni pahasti pieleen, ennen kuin hän iskeytyi märkään maahan esteen toisella puolella ja tajusi hevosen laskeutuvan päälleen.
Chove kierähti kyljelleen ja kampesi jaloilleen hermostuneena puuskuttaen varoen astumasta puoliksi maahan hautautuneen, liikkumattoman ratsastajansa päälle.

”Anna mennä”, Zoe naurahti huvittuneesti päätään pudistaen. Mayben into oli hurmaavaa, vaikka hän ei maastoesteiden hurmiota tuntenutkaan. Paddy kuitenkin tunsi, eikä hän voinut pidellä ruunaa erossa esteistä sen kauempaa. Varmistettuaan, ettei hän osuisi Mayben tielle, antoi Zoe Paddyn nostaa pehmeän laukan. Hän vilkuili esteitä päätyen ratsastamaan ruunan kahden kulman sarjan yli, ja pidättämään takaisin raviin, kun ei ollut varma, mitä Maybe aikoi seuraavaksi. Hän ei tahtonut osua tielle vahingossakaan, joten parempi pysytellä kauempana. Hän vastasi tytön hymyyn huvittuneena, eikä voinut olla katsomatta tammaa rohkeasti ratsastavaa Maybeä. Maybe oli selkeästi löytänyt oman päämääränsä elämälleen. Hän taputti Paddyn kaulaa seuratessaan katseellaan toista ratsukkoa. Silmänräpäyksessä kävi selväksi, ettei hyppy onnistunut, ja Zoe kannusti Paddyn hätäisesti laukkaan. Ruuna protestoi kovia apuja pukittamalla, mutta ratsastaja ei uhrannut ajatustakaan hevoselle, joka yleensä oli hänen tärkeysjärjestyksensä huipulla. Nainen kiskaisi hevosen pysähdyksiin ja hyppäsi alas satulasta laskien hädässään irti ohjista. Paddy viskoi päätään ravatessaan kauemmas selkeästi tuohtuneena kohtelusta, jota oli saanut, ja Zoe polvistui Mayben rinnalle laskien varoen kätensä tytön hartialle.
”Maybe? Kultapieni?” Hän kutsui ääni väristen. Ainakaan Chove ei ollut polkenut tyttöä jalkoihinsa noustessaan, mutta se nyt ei vielä tarkoittanut mitään, kun oli kaatunut voltilla hevosen kanssa.

Isku tyhjensi hänen keuhkonsa ja pimensi maailman hetkeksi. Kun värit palasivat, Maybe tajusi Zoen vierellään ja haukkoi henkeään. Rintakehää vihloi ja raajat tuntuivat kolhituilta, mutta olo helpotti merkittävän asteen, kun henki kulki jälleen. Hän nosti kypärän suojaamaa päätään ja painoi sen takaisin myllätylle nurmelle, kun horisontti kieppui.
”Chove?” hän kysyi saatuaan tarpeeksi ilmaa puhumiseen ja haravoi katseellaan lähiympäristöä. Se nauliutui vieressä korvat luimussa tanssahtelevaan täysiveriseen, ja Maybe osoitti sitä hermostuneena kammeten kyynärpäidensä varaan.
”Onhan Chove kunnossa? Onhan?” hän raakkui kamppaillen pahoinvointia vastaan. Hyvä luoja, jos tammalle oli käynyt jotain. Hyvä luoja.

Zoe ei voinut kuvailla helpotustaan sanoin, kun Maybe liikkui ja puhui. Hän tosin hyssytteli tyttöä hetimmiten ja painoi kevyesti vasten tytön hartiaa, ettei Maybe pyrkisi ylös.
”Jaloillaan, älä huoli”, nainen vakuutti vilkaisten täysiveristä silmäkulmastaan. Mitä väliä hevosella oli, kun Maybe oli jäänyt tamman alle? ”Hei, pysy aloillasi. Minä tarkistan sen”, Zoe taipui epäillessään, ettei Maybe jäisi maahan makaamaan, jos tamma tanssahtelisi vapaana muutaman metrin päässä. Vastentahtoisesti Zoe nousi maasta ja ojensi hitaasti kätensä täysiveriselle lähestyessään hevosta. Hän kietoi kätensä nahkaohjien ympärille ja kumartui tutkimaan hevosen tanssahtelevia etujalkoja. Hän jutteli suupielestään matalalla äänellä tammalle, joka ei rauhoittunut aloilleen, mutta ei selkeästi ollut rikkonut luitaan tai venäyttänyt mitään kun pystyi liikkumaan miten tahtoi.
”Chove on ihan kunnossa. Huomenna jumissa, mutta siinä ei ole mitään, mitä hieronta ja parin päivän lepo ei korjaisi”, nainen vakuutti palatessaan polvilleen Mayben rinnalle, joskin tällä kertaa hän piteli myös Choven kaulalta nostamiaan ohjia. Tamma tanssahteli niiden päässä luimien. ”Mikä sinun vointisi on?”

Maybe vajosi myllättyyn maahan, kun kuuli tamman olevan kunnossa. Luojan kiitos. Hän nosti kuraiset kädet silmilleen ja irvisti, kun rintaa vihloi. Miten hän oli saattanut tehdä tällaisen virhearvion? Miten hän oli saattanut vaarantaa hevosen näin? Oliko hän laskenut lähestymisen väärin? Olisiko hänen pitänyt kannustaa hevonen hyppyyn pidättämisen sijaan? Tyttö katsahti Zoea hämmentyneenä sormiensa lomasta. Mitä väliä hänen voinnillaan oli?
”Yhdentekevää. Luojan kiitos, että Chove on ehjä”, hän voihkaisi ja punnersi istumaan, vaikka se saikin pahoinvoinnin vellomaan. Hän olisi mustelmilla, mutta luita tuskin oli poikki. Rintaan sattui, mutta se oli pientä.
”En voi uskoa, että kaadoin Choven”, hän totesi pudottaen kypärän päästään ja painaen otsan kosteisiin polviinsa. Sydän hakkasi ja raajat tuntuivat tunnottomilta.

”Ei ole”, Zoe vastasi hetkeäkään odottamatta. Ei tosiaankaan ollut yhdentekevää, miten Maybe voi. Hienoa, että hevonen oli kunnossa, mutta hän ei erityisemmin välittänyt Fairchildien suuresta lupauksesta Mayben rinnalla.
”Paremmatkin ratsastajat ovat kaatuneet hevostensa kanssa. Pyöriikö päässäsi? Onko huono olo?” Nainen kyseli nousten jälleen jaloilleen. Hän siirtyi esteen viereen ja sitoi Choven ohjista kiinni esteeseen. Paddy saapui hoitajansa luokse pienellä maanittelulla, ja niin ruunankin ohjat päätyivät kiinni esteeseen. Suunsa verille repivät hevoset olisivat pientä karkuteille lähteneisiin ratsuihin verrattuna.
”Maybe, hengitä syvään. Hevonen on kunnossa. Oletko sinä?” Zoe varmisti pudottautuen mutaiseen maahan polvilleen ja laskien kätensä tytön harteille.

”Joo”, Maybe vastasi vaisusti ja nosti päänsä polvistaan hieraisten kalpeiksi valahtaneita, pisamaisia kasvojaan kuraisin käsin. Pelko hevosen puolesta kummitteli hänen sisällään, mutta siihen sekottui muutakin. Kauhistuttava hetki, jona hän tajusi hevosen tulevan päälleen, oli ujuttanut särön huimapäiseen rohkeuteen, joka sai hänet rakastamaan maastoesteitä. Hän olisi voinut kuolla tai halvaantua, mikä oli pientä sen rinnalla, että hän olisi saattanut vammauttaa rakastamansa hevosen.
”Kaikki ok. Onko sinulla?” hän kysyi tajutessaan, ettei tiennyt lainkaan mitä Zoe oli tehnyt tai kauanko hän oli maannut tässä.

Zoe puristi tärisevät kätensä nyrkkiin kuin se peittäisi pelon, joka oli vyörynyt hänen ylitseen Mayben ja Choven kaatuessa. Hevosten kaatuminen ei koskaan ollut helpompaa katsottavaa, aivan sama kuinka monta kertaa sitä oli joutunut todistamaan.
”Ei minulla ole mitään hätää”, Zoe vakuutti koettaen pakottaa äänensä varmaksi ja rauhalliseksi. Säikähdys ei auttaisi ketään. Maybe oli varmasti säikähtänyt itsekin, eikä hänen tarvinnut todistella, miten hurjalta kaatuminen oli näyttänyt.
”Sinun täytyy käydä sairaalassa. Voin ajaa sinut”, nainen nielaisi ja vilkaisi hevosia. Teki mieli soittaa joku tallilta hakemaan hevosia, mutta kyydin järjestymisessä kestäisi aina, ja lyhyt kävelymatka tekisi hyvää molemmille hevosille.
”Luojan kiitos Chove oli riittävän fiksu eikä astunut päällesi”, hän sulki hetkeksi silmänsä ja veti syvään raikasta, kesäistä ilmaa.

Maybe katsoi Zoea tarkemmin. Hänen kätensä tärisivät vielä säikähdyksestä, mutta hänen ystävänsäkin näytti ravistellulta, ja Maybe kosketti naisen käsivartta rauhoittavasti.
”Olethan oikeasti kunnossa?” hän kysyi hymyillen pehmeämmin, ”enhän minä nyt mitään sairaalaa tarvitse. Olen ihan kunnossa. Haluan mieluummin eläinlääkärin paikalle tutkimaan Choven.” Tyttö vääntäytyi huterasti jaloilleen ja tarjosi kättään Zoelle.

”Totta kai”, Zoe vastasi poissaolevasti. Hän oli vain säikähtänyt, mutta äkkiäkös se helpottaisi. Ei sitä kannattanut mainita. ”Tarvitsetpas. Sait ainakin aivotärähdyksen, jos et jotain pahempaakin. Parempi käydä sairaalan kautta.” Hän nousi ylös Mayben myötä ja pudisti pahimmat sotkut ratsastushousuistaan. Hän vilkaisi hevosia, mutta jäi Mayben rinnalle. Tyttö ei näyttänyt kovinkaan hyvävointiselta, joten parempi pitää huolta, ettei ystävä kaatuisi liikkuessaan.

Maybe poimi kypäränsä maasta, soi Zoelle hymyn ja länttäsi sen takaisin päähänsä.
”Hei hevonen”, hän tervehti Chovea kävellessään hermostuneen tamman luo ja rapsutti sen kaulaa, kunnes tumma turpa laskeutui hänen käteensä ja tyttö nojasi päänsä hevosen otsaa vasten.
”Älä säikyttele minua noin”, hän hymisi täysiveriselle, jonka olemus rauhoittui vähitellen, ja silitteli sen päätä irrottaen ohjat esteestä ja kumartuen tutkimaan vielä varmuuden vuoksi hevosen. Corinne varmasti huutaisi hänelle. Ehkä jopa siirtäisi hevosen paremmalle ratsastajalle. Ajatus kylmäsi häntä, mutta Maybe päätti olla murehtimatta, ennen kuin oli pakko. Hän ei uskaltanut kavuta uudelleen hevosen selkään siltä varalta, että se olisi vammauttanut itsensä ja lähti sen sijaan kävelemään hevosen vierellä tallia kohti. Syvät henkäykset saivat rintakehän vihlomaan, mutta ehkä se oli odotettua, kun monta sataa kiloa hevosta oli pyörähtänyt hänen päällään.
”Käveleehän Chove puhtaasti? Onko Paddy kunnossa?”

Zoe siirtyi Paddyn viereen, joka seisoi jännittyneenä esteen vieressä. Hän irrotti ohjat esteestä kädet täristen ja siirtyi sivummalle ruunan kanssa, jonka lähelle ei olisi tahtonut mennä lainkaan tässä tilassa. Hevonen ei kaivannut enempää syitä hermoilla. Saisi nähdä, suostuisiko ruuna syömään mitään, vai olisiko hän hermostuttanut hevosen niin perin pohjin, ettei herkästi stressaantuva ratsu koskisi enää heiniinsä. Hän naksautti kieltään saadakseen Paddyn liikkeelle ja kulki Choven takaviistossa vilkuillen vuoroin tammaa ja taluttajaa.
”Kävelee, älä hätäile”, Zoe vakuutti vilkaisten hevosta. ”Se suosii hieman oikeaa takastaan, mutta ei se onnu. Todennäköisesti ristiselkä on vain jumissa.” Nainen vilkaisi ruunaa, jota oli kohdellut niin karusti hädässään päästä Mayben luokse. Paddy ei onneksi tuntunut kantavan kaunaa, mutta suhtautui selkeästi epäillen yleensä niin järkkymättömään hoitajaansa, joka oli nyt kaikkea paitsi vankkumaton peruskallio, johon ruuna oli tottunut.
”Ei Paddylle käynyt mitään. Korkeintaan suree sitä, ettei saanut hypätä enempää”, Zoe totesi.

”Anteeksi”, Maybe irvisti olkansa yli ja vilkaisi hermostuneena Choven takajalkoja. Hän maksaisi omasta pussistaan sille fysioterapeutin tai hierojan tai eläinlääkärin tai vaikka akupunktion.
”Voi tammaparka”, hän kuiskutti hevoselle, joka käveli reippaasti hänen vierellään korvat ympäristöä haravoiden ja valpas katse tummissa silmissään. Treeni ei ollut mennyt niinkuin oli tarkoitus. Ehkä hän oli ollut liian itsevarma ja haukannut liikaa. Hänen pitäisi valmentautua ja opiskella enemmän tai Chove olisi valmis huipulle, mutta hän ei.
”Oletko sinä kaatunut hevosten kanssa?”

”Älä pahoittele”, Zoe pudisti päätään. Ei se ollut Mayben syytä. Vahinkoja sattui. Onni onnettomuudessa oli se, että tyttö sekä hevonen kykenivät kävelemään itse pois paikalta, eikä Maybe ollut ollut yksin maastoesteillä. Hän suoristi Paddyn valkoista harjaa kävellessään ja koetti pakottaa silmien edessä välähtelevät kuvat ympärilentävästä Chovesta sivuun.
”En koskaan voltilla”, nainen myönsi värähtäen, ”mutta useamman kerran kyljelleen ja kahdesti pystyynnousun seurauksena selälleen. Nuorten hevosten kanssa sattui ja tapahtui, kun hevosten tasapaino ei ollut vielä aivan kohdillaan.” Hän oli välttynyt hurjimmilta onnettomuuksista puhtaasti tuurilla ja sillä, ettei ollut kenenkään ensimmäinen valinta vaativille esteradoille. Se ei kuitenkaan ollut tarkoittanut, etteikö hän ollut saanut todistaa lukuisia kaatumisia ja rikkonut itsekin hevosen tai pari.

Maybe nyökkäsi mietteliäänä heidän kävellessään. Liike verrytti kolhittuja lihaksia ja oli hyvä keino purkaa patoutuvaa shokkia, mikä oli helpotus, sillä säikkyminen, itkeskely ja muu tunteellinen hössötys ei ollut hänen tyyliään. Hän oli kaatunut nuoruudessaan muutamia kertoja hevosen kompuroidessa, muttei koskaan maastoesteillä. Chess oli omaksunut bravuurikseen heittäytyä selälleen, kun hermostui, mutta ensimmäisen kerran jälkeen tyttö osasi jo varautua. Chovelta hän ei ollut odottanut tätä, sillä tammalla tuntui olevan kissan tasapaino, mutta ehkä kaikkien kuului kompuroida joskus - ehkä ainoa syy kaatumiseen oli ollut hänessä. Onneksi se tapahtui nyt eikä kisoissa.
Kun tallipiha lähestyi, tyttö katsahti Zoea olkansa yli.
”Kiitos, kun olit mukanani. Olet uskomaton ystävä.”

Zoe nieleskeli setviessään Paddyn valkeaa harjaa. Hän yritti pakottaa ajatuksensa muualle, käydä läpi hevosten aikatauluja ja Dianan matkasuunnitelmaa, mutta keskittyminen säröili eikä hän onnistunut edes kokoamaan listaa varusteista, jotka Diana tarvitsisi kilpailujaan varten. Hänellä olisi edessään pitkä ilta ja yö tallilla, jos pakkaamisessa kestäisi hänen keskittymiskykynsä puutteen tähden.
”Tietenkin”, hän havahtui vastaamaan ja vilkaisi vehreän lehvästön lomasta paljastuvaa talliympäristöä. ”Anna minun ajaa sinut lääkäriin, ole kiltti”, hän vielä vetosi. Hän ei ollut voinut tehdä mitään estääkseen Maybeä kaatumasta, mutta hän voisi edes varmistaa, ettei tyttö pyörtyisi tehdessään iltapalaa.

Chove tanssahteli ohjien päässä vilkkaassa talliympäristössä, ja Maybe pyörähti kävelemään hetkeksi takaperin nauraen sydämellisesti ystävänsä huolelle.
”Olen ihan kunnossa, ihan totta. Ei murtuneita luita. Sinulla on varmasti paljon tekemistä? Mutta jos se tekee mielesi paremmaksi, hyvä on”, hän myöntyi ja vei sitten tummanruunikon sisään. Hän riisui tammalta varusteet pesupaikalla irvistäen niiden kunnolle ja huuhtoi hevosen haalealla vedellä tunnustellen pikaisesti aristelisiko se mitään.

Se, ettei tyttö ollut murtanut luita rytäkässä ei varsinaisesti tarkoittanut samaa kuin se, että Maybe oli kunnossa. Zoe ei tahtonut uskoa vain tytön sanaan, sillä kuten aiemminkin oli todistettu - ja mistä Effie oli tälläkin hetkellä elävä esimerkki -, tallilla harva vaiva oli niin paha, etteikö silti voisi saapua töihin.
”Se voi kaikki odottaa. Tärkeämpää varmistaa, että olet todella kunnossa. Tee se edes minun mielenrauhani vuoksi, jos ei mistään muusta syystä”, Zoe vastasi kiinnittäen Paddyn viereiselle pesupaikalle. Ruunan lihaksikas selkä tuntui jäykältä sormien alla, kun nainen nosti satulan alas ja huuhtoi hevosen selän. Hän heitti ohuen loimen kimon selkään ja talutti hevosen kävelykoneelle supisten suupielestään pahoittelunsa ratsulle, jonka maastolenkki oli jäänyt suunniteltua lyhyemmäksi. Nathan pitäisi hevosesta hyvää huolta sillä aikaa kun hän olisi Saksassa Halen vahtina.
”Williams voi varmasti auttaa Choven selän kanssa huomenna”, Zoe sanoi pyyhkien kätensä puhtaaksi kärsineisiin ratsastushousuihin.

”Toivottavasti”, Maybe vastasi loimittaen Choven, huoltaen sen jalat ja vieden sen vastentahtoisesti karsinaan. Hän naputteli Lucylle viestin pitää tammaa silmällä ja siirtyi sitten Zoen luo alistuneesti hymyillen.
”Hyvä on. Käydään lääkärissä. Pikaisesti”, hän tarjosi ja vilkaisi empien mudalla kuorrutettua ulkomuotoaan.
”Ehkä meidän pitäisi ottaa minun autoni.”

”Ajan mieluummin omaa autoani”, Zoe vastasi viittoen tyttöä mukaansa kohti henkilökunnan parkkipaikkaa. Ei mudalla ollut mitään väliä. Hänen autonsa penkeissä oli irrotettavat päälliset juurikin sen takia, että nainen oli alusta asti ennakoinut nousevansa kyytiin usein hevosenkarvaisissa, kuraisissa ja märissä vaatteissa.
”Toivottavasti ensiavussa ei ole pitkää jonoa”, nainen totesi aukaistessaan autonsa ovet ja istahtaessaan ratin taakse. Hexhamiin ei kauaa ajaisi, mutta sairaalan reippaudesta ei koskaan tiennyt etukäteen.

”Voit myös vain jättää minut sairaalalle”, Maybe tarjosi asettuen varovasti suojatulle penkille ja nakaten nyt ruskeankirjavan lettinsä olkansa yli. Hiusten pesemisestä tulisi mielenkiintoista. Paikalleen asettuminen, auton hyrinä ja adrenaliinin hiipuminen saivat hänet tavattoman väsyneeksi, mutta olihan iltapäivä ollut tapahtumarikas.
”Voin soittaa sinulle sitten, mikä diagnoosi on.”

”En jätä”, Zoe protestoi heti lähtiessään ajamaan rauhallisesti tallitietä pitkin, ”millainen ystävä olisin, jos vain jättäisin sinut oman onnesi nojaan? Tarvitset kyydin takaisinpäinkin.” Hän odottaisi vaikka yöhön asti, jos täytyisi. Hän voisi pakata Dianan tavarat aikaisin huomisaamuna, tai valvoa koko yön niitä pakaten, jos se siitä jäisi kiinni. Tai soittaa Halelle ja kehottaa tuota huolehtimaan ratsulleen varusteet mukaan, jolloin hänen ei tarvitsisi kuin tarkistaa tilanne seuraavana päivänä.

”Olet paras ystävä, mikä minulla on koskaan ollut”, Maybe vastasi hymyillen ja kurotti koskettamaan naisen käsivartta.
”Voit hyvin jättää minut terveyskeskukseen eikä se muuta sitä faktaa, että olet rakkain ja tärkein ihminen elämässäni. Pääsisin takaisin taksillakin. En halua olla syy, miksi olet ongelmissa tai joudut tekemään töitä yömyöhään.”

Zoe pudisti pienesti päätään. Hän ei jättäisi Maybeä yhtään mihinkään, vaan odottaisi tytön seurana.
”En minä joudu ongelmiin”, nainen vakuutti pienen hymyn kera. Mitä Edgerly ei tietäisi, siitä ei olisi harmia. ”Hoidan vain loput tehtävät nopeammin, niin siinä ei mene koko yötä.” Hän kiihdytti päästessään kauemmas tallista suuremmalle tielle ja pohti, olisiko hänen pitänyt soittaa jollekulle - tai olisiko Mayben pitänyt. Tytöllä tosin ei tainnut olla tapana huolestuttaa vanhempiaan reissuillaan ensiapuun, mikä oli ihan ymmärrettävää. Tapahtuihan tallilla jatkuvasti.
”Sitä paitsi, haluan pysyä ensiavun henkilökunnan kanssa hyvissä väleissä, enkä uskoisi heidän katsovan kovinkaan lämpimästi sitä, jos vain pudottaisin sinut paikalle”, Zoe vitsaili pehmeästi.

Maybe nauroi nojaten tykyttävän päänsä penkin niskatukeen ja katseli Zoea. Hän ei todella tiennyt, mitä tekisi ilman ystäväänsä ja oli pahoillaan, että tuntui kaatavan ongelmia naisen niskaan enemmän kuin kenenkään pitäisi kestää. Hän ei halunnut olla taakka, mutta näköjään päätyi olemaan juuri sitä. Ellei hän herättänyt naista keskellä yötä ja takertunut tähän hysteerisesti nyyhkyttäen, Zoen piti leikkiä hänen autonkuljettajaansa.
”Se on kieltämättä hyvä tavoite meidän ammatissamme”, hän hymyili.

Zoe hymyili kuullessaan tytön nauravan. Maybellä tuntui olevan tavattoman huono tuuri, mutta ainakin tyttö osasi edelleen nauraa.
"Niin olen päätellyt", nainen totesi. Jos hänelle ei sattunut, niin jollekulle toiselle sattui. "Ensihoitajan koulutuksesta olisi myös apua tällä alalla", hän hymähti ja vilkaisi silmäkulmastaan Maybeä.

”Ehkä. Pitäisikö meidän alkaa käydä iltakursseja?” Maybe kysyi vastaten Zoen katseeseen vaaleansiniset silmät hymyyn siristyneinä. Hän kertoi itselleen, että kun hymyili ja nauroi tarpeeksi, tunne olisi pian jälleen aitoa ja korjaisi kaiken ruman ja rikotun hänen sisällään.
”Voisimme opetella kokonaisen arsenaalin uusia taitoja.”

"Epäilen, ettei meillä ole riittävästi vapaita iltoja kurssin käymiseksi", Zoe pudisti päätään hymy huulillaan. Heillä molemmilla oli ihan riittämiin tekemistä ilman mitään ylimääräistäkin.
"Niille taidoille olisi varmasti käyttöä. Ehkä voimme ehdottaa Effielle, että hän palkkaa tallille täyspäiväisen lääkärin tai ensihoitajan."

”Ehkä”, Maybe vastasi ja hieraisi ohimoaan, jonka takana tykytti. Jos hän oli saanut aivotärähdyksen, se ei olisi ensimmäinen eikä viimeinen. Hänen veljilläänkin oli ollut tapana heittää pallot aina suoraan hänen päätään kohti: se oli kuulemma hyvä keino oppia ottamaan koppi.
”En tiedä, miten sanoa kunnolla kiitos kaikesta, mitä olet tehnyt vuokseni.”

Zoe vilkaisi huolissaan tyttöä ja nosti ajonopeuden hieman rajoituksia suuremmaksi. Hän ei tahtonut tytön kärsivän päänsärystä tai ties mistä yhtään kauempaa kuin oli aivan välttämätöntä.
"Ei sinun tarvitse", nainen vastasi vilkaisten pikaisesti pelkääjän paikalla istuvaa tyttöä. "Sinä olisit toiminut aivan samoin." Hän ei ollut tehnyt yhtään mitään niin erikoista, että Mayben tarvitsisi keksimällä keksiä tapoja, joilla kiittää.
"Olisin mieluummin suonut Paddyn kaatuvan minun päälleni kuin Choven sinun. En ole hetkeen pelännyt niin", Zoe myönsi pitäen katseensa tiukasti hiljaisessa, suorassa maantiessä.

”Ei missään nimessä! En tiedä, mitä olisin tehnyt tai tekisin, jos sinulle sattuisi jotain”, Maybe protestoi hyväntuulisesti, vaikka olikin niin tosissaan, että sattui.
”Eikä varmasti tietäisi Paddykään. Se ei voisi saada parempaa hoitajaa.”

”Paddy tietää, että tulisin hoitamaan sitä vaikka pää kainalossa”, Zoe vastasi pienen naurahduksen kera. Edgerly voisi ehkä puuttua peliin siinä kohtaa, mutta niin kauan kuin kukaan ei kantelisi miehelle, tekisi hän töitä toinen jalka haudassakin.

”Toivottavasti Edgerly arvostaa sinua tarpeeksi”, tyttö vastasi hymyillen ja kurottui taas koskettamaan naisen käsivartta. Hänen olisi tehnyt mieli suukottaa Zoen poskea, mutta ele olisi kömpelö autossa ja auto ajaisi vielä ojaan. Ehkä hän käytti naisen ystävyyttä hyväkseen, mutta olisiko se niin vakavaa?

”Arvostaa tietenkin”, Zoe vakuutti nyökäten. Edgerly oli uskomaton hevosenomistaja, eikä hän olisi voinut olla tyytyväisempi työhönsä. Hän hymyili pehmeästi tytölle ja hidasti lähestyessään risteystä. Valojen vaihduttua hän kääntyi poispäin pienen kaupungin välittömästä keskustasta, ja suuntasi tutuksi tullutta reittiä sairaalan ensiavun parkkipaikalle. Hän nappasi ikkunasta parkkimaksulapun ja ajoi heti puomin noustua ensimmäiseen vapaaseen parkkiruutuun.
”Vielä ihan hyvä vointi?” Nainen varmisti lukitessaan auton ovet takanaan. Hänen teki mieli napata tyttöä kädestä, mutta Maybe tuskin arvostaisi moista holhoamista, olihan tyttö vallan kykenevä kävelemään itsekin ja varomaan parkkialueella liikkuvia autoja ilman häntäkin.

”Olen ihan kunnossa”, Maybe vakuutti, vaikka olisikin mielellään pidellyt Zoea kädestä ihan muuten vain. Hän ei ollut tottunut valittamaan säryistä ja jomotuksesta - eihän hänen nuoruudessaan kitisty edes poikki menneistä luista. Pyyhittiin vain muta pois naamasta ja hurrattiin joukkue voittoon tai hoidettiin hevonen talliin ja lähdettiin sitten terveyskeskukseen.
”Milloin sinä olet viimeksi ollut täällä?” tyttö kysyi, sillä Zoe tuntui tuntevan paikan.

”Olisikohan siitä kuukausi”, Zoe vastasi kohauttaen pienesti harteitaan ja suuntasi suoraan ensiavun tiskille. ”Selkie riuhtaisi niin, että ranne kaipasi vähän tukea. Minulla ei ollut tukisidettä enää kotona, joten tulin hakemaan täältä ensiapukaapin täydennystä.” Hän vilkaisi hiljaista odotushuonetta. Ehkä he eivät joutuisi olemaan täällä koko loppupäivää. Hän selitti nopeasti tilanteen vastaanottoa hoitavalle henkilölle ja saatuaan vakuutuksen, että sairaanhoitaja saapuisi pian, siirtyi istumaan penkille. Aloillaan istuminen tosin oli vaikeaa, ja nainen huomasi jalkansa heiluvan huomaamattakin.
”En ole koskaan pitänyt sairaaloista”, nainen totesi ilmiselvän asian. ”Oletko aivan varma, että voit hyvin? Päätä ei särje liikaa tai huimaa? Voisin käydä kysymässä, kestääkö vielä kauan”, Zoe vilkaisi vastaanottotiskin suuntaan. Mitä tahansa, että hänellä olisi jotakin hyödylliseksi laskettavaa tekemistä, sillä syyllisyys siitä, miten hänestä ei ollut enempää apua nosti jälleen uhkaavasti päätään.

”Auts - se kuulostaa kipeältä. Miten Selkie on muuten edistynyt?” Maybe kysyi istahtaessaan Zoen viereen. Nainen vaikutti levottomalta ja uhkasi lähteä höykyttämään sairaanhoitajia, joten tyttö tarttui ystävänsä käteen ja nojasi päänsä tämän olkapäätä vasten.
”Olen ihan kunnossa. Olen kokenut pahempiakin kolhuja”, hän vakuutti hyristen ja sulki silmänsä.
”Veljeni ovat heittäneet minua päähän lukemattomilla erilaisilla palloilla, ja pelasin lacrossea ja jalkapalloa koko kouluaikani. Ja suosikkiharrastukseni oli kokeilla kaverieni ja ratsastustallien kahjoksi luokiteltuja hevosia.”

”Ihan hyvin, kaiketi. Ainakin se on saanut hyviä tuloksia kilpailuista tällä kaudella”, nainen vastasi. ”Kotona sen käytös tosin ei tunnu muuttuneen lainkaan.” Hän ei ymmärtänyt, miksi Hale piti kahelista hevosesta niin paljon, mutta kenties se johtui siitä, että ratsastaja ja hevonen muistuttivat toisiaan. Kummallakaan ei ollut kaikki kotona. Zoen suupielet värähtivät ylöspäin ja hän laski hetkeksi oman päänsä vasten Mayben päälakea.
”Tuo ei varsinaisesti lohduta”, nainen huomautti huvittuneena. ”Jatkuvat kolhut päähän eivät ole hyvä juttu.” Oli kuitenkin mukava kuulla tytön puhuvan lapsuudestaan niin lämpimään sävyyn, eikä hän voinut kieltää olevansa utelias. Millaista Mayben elämä oli ollut, ennenkö tyttö oli saapunut Rosingsiin?
”Millaisia olivat kavereiden ja ratsastustallien kahjoksi luokitellut hevoset?”

Maybe nauroi hyväntuulisesti ja tunsi lämpimän ailahduksen sisällään, kun Zoe nojasi päänsä edes hetkeksi vasten hänen päätään.
”Ehkä voin syyttää niitä siitä, että olen tällainen kuin olen”, hän pohti ja puristi naisen kättä omassaan, ”ne olivat hyvin persoonallisia. Osa oli nuoria, osa eloisia, osa vähän pahatapaisia ja osa vain hieman hassahtaneita. Siellä oli muun muassa cobristeys, joka hyppi pystyyn tasajalkaa kuin kenguru, yksi nuori, joka katkaisi olkavarteni riehuessaan narun päässä ja radalta tullut täysiverinen, joka ryösti maastossa. Se oli melkein yhtä nopea kuin Chove.”

Zoe kuunteli mielenkiinnolla Mayben kertomuksia hevosista. Ne kuulostivat kieltämättä melkoisilta sankareilta, mutta mitäpä muuta harrasteratsuilta sopi olettaa. Yksi huono omistaja riitti tuhoamaan kaiken työn, mitä ammattilaiset olivat hevosten kanssa aluksi tehneet.
”Kuulostaa siltä, että opit niiltä paljon”, Zoe huomautti hymyn kera. Taitavilta, yhteistyöhaluisilta hevosilta oppi taitoja, joita arvostettiin kilpailuissa. Vauhdikkailta, säheltäviltä hevosilta oppi kykyjä, joita kukaan ei voinut opettaa, kuten tasapainoa ja maalaisjärkeä.
”Silloin kuin ne eivät rikkoneet luitasi.”

”Tiedä siitä”, tyttö hymyili ja asetti päänsä paremmin Zoen olkaa vasten, ”minulla ei ollut hirveästi järkeä tai itsesuojeluvaistoa. Onneksi China, oma ponini, oli yksi kultakimpale. Se pukitti kuin paholainen ja heitti minut selästään aina tilaisuuden saadessaan, mutta se oli varmasti järkevin hevonen, jonka tapasin ennen Rosingsiin saapumistani. Millaisia hevosia sinun nuoruuteesi mahtui?”

”Onko sinulla vieläkään?” Zoe kysyi suupieli nykien. Tytöllä ei tuntunut edelleenkään olevan kovinkaan suurta itsesuojeluvaistoa, tai jos oli, niin tyttö oli tavattoman lahjakas tukahduttamaan sen. Ei kukaan normaali ihminen voinut nauttia maastoesteeltä toiselle lentämisestä. Joissakin tapauksissa jo hevosen selkään nouseminen uhmasi tervettä järkeä.
”Ratsastuskoulun poneja ja hevosia, ei siis mitään kovinkaan jännittävää. Sain silloin tällöin ratsastaa ratsastuksenopettajani esteratsulla, mutta lähinnä kasvoin tuntiponien kanssa. Kouluaikana tilanne toki muuttui, ja no, ensimmäinen työpaikkani oli täynnä nuoria hevosia sekä remonttiratsuja. Entisten laukkaratsujen keskelle mahtui toki muutamia lupaaviakin tapauksia, jotka päätyivät eteenpäin nimekkäisiin koteihin. Muistelenpa Lewiksenkin hakeneen muutaman hevosen sieltä”, hän hymähti. ”Mutta suurin osa päivästä oli täynnä enemmän tai vähemmän säheltäviä hevosia, joille tahdikkaan ravin oppiminen oli vaikeaa.”

Maybe nauroi hyväntuulisesti.
”Ei varmaankaan”, hän myönsi ja katsahti Zoea hymyillen. Hänen vaistonsa Choven kaatuessa oli ollut takertua hevoseen sen sijaan, että yrittäisi heittäytyä pois sen alta. Ehkä se kertoi siitä, että hänen nuoruutensa hevosten kanssa opetti hänet pysymään satulassa tapahtui mitä tahansa, jos ei muuta. Luoja tiesi, että oikea opetus oli ollut harvinaista ennen ponikerhon jäsenyyttä Chinan kanssa.
”Jäikö niistä joku erityisesti mieleen?”

Zoe mietti hetken. Vuosien varrella hevoset olivat sulautuneet yhdeksi jatkumoksi, mutta aina silloin tällöin joku oli painunut mieleen.
”Yksi entinen laukkaratsu kun olin ollut pari vuotta töissä. Se oli varsin äkkipikainen tapaus ja aina tyytymätön kaikkeen ruuasta ja tarhausajoista lähtien, mutta sitäkin nopeampi oppimaan. Shar- Työkaverini tuppasivat nauramaan, että se muistutti heitä minusta”, hän pudisti päätään. ”Muistelisin, että se lähti tekemään varsin näyttävän uran jonkun harrastajan kenttäratsuna.” Hän kohotti toiveikkaana päätään, kun sairaanhoitaja astui huoneeseen, mutta hoitaja jatkoi lähestulkoon pysähtymättä matkaa odotusaulan läpi.

”Jos samankaltaisuus on älykkyyttä ja lahjakkuutta, minäkin näen sen”, tyttö vastasi hymyillen ja tunsi toivottoman myötätunnon piston Zoen toiveikkaalle päänkohotukselle. Hän saisi luultavasti odottaa tuntikausia - Zoe-parka. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt, miksi Paulus vihasi naista niin intohimoisesti tai miksi Zoesta puhuttiin ikävään sävyyn aina silloin tällöin tallilla. Lämpimämpää ja omistautuneempaa ystävää sai hakea.
”Oletko harkinnut uuden oman hevosen ostamista?”

Zoe naurahti.
”Luulen, että he tarkoittivat enemmän sitä, miten se tamma oli aina naama rutussa vastassa, ja suhtautui kaikkeen niin suurella inholla, ettei ollut tosikaan”, hän hymähti. ”Mutta se oli oikein kelpo ratsu, ja mukava hoidettava. Hyvätapainen.” Se oli ollut harvinaista herkkua nuorten hevosten keskellä. Jos jotakin radalta poistuneiden laukkaratsujen eduksi oli sanottava, niin se, miten ne tuntuivat olevan poikkeuksetta hyvätapaisia hoidettaessa.
”Ei minulla riittäisi aikaa kaikkien Edgerlyn hevosten jälkeen”, nainen naurahti. ”Sitä paitsi, Paddyhän on kuin oma. Paitsi etten joudu maksamaan sen karsinapaikasta.”

”Näetkö itsessäsi samankaltaisuutta siihen tammaan?” Maybe kysyi uteliaana ja asettui mukavammin penkilleen, sillä arveli heitä odottavan pitkän illan. Syvät henkäykset saivat rintakehän vihlomaan, ja päässä hakkasi, mutta ei kai muuta voinut odottaakaan, kun jäi kaatuvan hevosen alle.
”Paddy on kyllä kadehtimisen arvoinen lemmikki.”

”Luulen, että aika on kullannut muistoni, mitä siihen tulee”, hän hymähti. Hänen mielipiteensä ei enää varmasti ollut puolueeton tai objektiivinen. Eipä sen kai tarvinnutkaan. Hän oli pitänyt pienestä, äkkipikaisesta tammasta kovin, joka ei ollut koskaan purrut ketään, mutta tehnyt aina tyytymättömyytensä muilla tavoin selväksi.
”Se on varsin hellyyttävä”, Zoe myönsi lämpöä äänessään. Paddy oli ihana hevonen, jonka hoitamista hän ei osannut ajatella työnä. ”Mutta eipä Chovessakaan taida vikaa olla, vai?”

”Ei! Ainakaan toivottavasti myöskään tämän päivän jälkeen”, Maybe irvisti ja kosketti kylkeään.
”Se on uskomattomin hevonen, jonka olen koskaan tavannut. Taidan sanoa sitä paljon, mutta se on totta! Se on älykäs, vahvatahtoinen ja oikeasti haluaa voittaa. Sen kanssa kilpaileminen on mahtavaa. Se todella antaa aivan kaikkensa, jos pyydän - ja maastoesteet! Se on aivan hurjan nopea. Se lentää ja tuntuu kuin yhteistyömme hioutuisi kisa kisalta paremmaksi. Ehkä Lewiksen valmennusten myötä hiomme koulu- ja esteosuudet yhtä hyviksi kuin maaston.”

”Chove on aivan kunnossa”, Zoe vakuutti pehmeästi. Hän uskoi tamman selvinneen säikähdyksellä ja toivoi, että sama päti myös Maybeen. Hän kuunteli hymyillen tytön kertomuksen ratsustaan eikä voinut olla näkemättä yhtäläisyyksiä kaikkien niiden ratsastajien puheisiin, joiden uraa oli saanut seurata. Jokainen tuntui antavan enemmän arvoa hevoselleen kuin omille taidoilleen.
”Toivotaan niin”, nainen tyytyi vastaamaan. Hän ei epäillyt hetkeäkään etteikö Maybestä olisi viemään Chovea niin pitkälle kuin tamman kyvyt vain riittäisivät. Kenties aina huipulle saakka. ”Teillä on varmaan paljon kilpailuja nyt kesän mittaan?”

”Great Witchingham nyt kesäkuun lopussa - kunhan hevonen vain on kunnossa - sitten Burgham International kolmen viikon päässä siitä, ja Somerford Park International elokuun puolivälissä. Syksyllä olisi vielä kolmet kisat, ennen talvitaukoa”, Maybe pohti laskien sormillaan kisojaan ja niiden aikatauluja. Alkukausi oli alkanut hienosti, mutta Little Downham oli rikkonut hienon putken, ja tyttö toivoi parempaa menestystä seuraavissa kisoissa.
”Toivottavasti lääkäri ei kuvittele minun tarvitsevan sairaslomaa. Meillä ei ole varaa jättää kisoja välistä tai menestyä huonosti.”

”Pääset siis Burghamissa kisaamaan Selkietä vastaan”, Zoe hymähti huvittuneena. Hän epäili, ettei Selkien hetkellinen kehitys kilpailuissa kantaisi kovinkaan pitkälle. Chove oli ehdottomasti kahdesta hevosesta se, jolla olisi mahdollisuuksia kansainvälisessä luokassa.
”Pari päivää poissa satulasta ei haittaa mitään”, nainen rauhoitteli. ”Chove saa aikaa palautua kaatumisesta ja sinäkin saat lihaksesi taas vetreiksi.”

”Niinkö? Mahtavaa!” Maybe innostui. Kisoissa oli aina hauskempaa, kun paikalla oli ystäviä, ja hän olisi aivan yhtä onnellinen Bexin menestyksestä kuin omastaan.
”Mitä muita kisoja teillä on nyt kesällä?” hän kysyi uteliaana pohtien, pääsisikö katsomaan tai vaikka kisahoitajaksi.

”Aske, Barbury, Burgham sekä mahdollisesti Aston-Le-Walls heinäkuussa, riippuen miten Dianalla menee Luhmuhlenissa. Elokuussa ainakin Blair Castle sekä Burghley. Mahdollisesti myös Hartpury tai Aston-Le-Walls”, Zoe luetteli ulkomuistista. Hän olisi mielellään lyönyt kaikki suunnitelmat lukkoon, mutta niin monet kilpailut riippuivat seuraavista tuloksista, ettei auttanut kuin jättää aikatauluihin koloja, siltä varalta että hevoset kaipaisivat enemmän kisakokemusta.
”Kiireinen kesä.”

”Mikäs sen parempaa!” Maybe vastasi ja tunsi hermostuneen muljahduksen vatsassaan, kun sairaanhoitaja ilmaisi heidän vuoronsa koittaneen. Kunhan pienet kolhut eivät vaatisi ainakaan pidempää lepoa. Tarkastusta - ja luentoa turvallisuudesta - seurasi pidempi jonotus kuvauksiin. Tyttö meinasi nukahtaa vasten ystävänsä olkaa, ennen kuin pääsi klaustrofobiaa laukaisevaan laitteeseen ja vihdoin luvan lähteä diagnoosinaan komea aivotärähdys, kasa mustelmia ja kaksi rusikoitua, muttei murtunutta kylkiluuta.
”Kiitos, kun toit minut ja jaksoit odottaa kanssani”, tyttö sanoi Zoelle kerätessään tavaransa lähtöä varten.

”Tietenkin”, Zoe vakuutti nousten kankeasti jaloilleen. Hän venytteli lyhyesti ja hymyili Maybelle, ennenkö lähti suunnistamaan kohti parkkipaikkaa. Tällä kertaa hän muisti jopa maksaa parkkimaksun ennen autolle kävelemistä, eikä joutunut palaamaan takaisin.
”Saat kyllä luvan pysyä poissa satulasta viikonlopun”, nainen totesi käynnistäessään autonsa moottorin. ”Tahdotko takaisin tallille, vai ajanko suoraan kartanolle?”

”Tallille tietenkin”, Maybe vastasi istahtaen autoon ja katsahti Zoea mietteliäänä. Ehkä hän voisi pysyä poissa satulasta päivän tai kolme, muttei koko loppuviikkoa - ja hänellä olisi silti työnsä hoidettavana. Hän voisi kävelyttää Chovea narussa tai polkupyörällä, jos ei voisi nousta satulaan.
”Tämä ei ole ensimmäinen aivotärähdykseni. Onko sinulla vielä paljon töitä tehtävänä tänään?”

Zoe pyöräytti silmiään. Niinpä tietenkin. Miksi hän oli edes kysynyt?
”Pitää pakata Dianan varusteet Luhmuhlenia varten, mutta eipä muuta.” Hale oli varmasti selvinnyt hevosten liikuttamisesta itsekseen, tai ainakin Nathanin avulla, ja Paddy oli saanut riittämiin liikutusta maastoesteillä.

”Paulus on tyytyväinen, kun lähdin sairaalaan vapaapäiväni”, Maybe nauroi tajutessaan, mikä viikonpäivä oli. Ainakaan nyt hänen tallivuoronsa ei kaatuisi muiden niskaan. Huomenna olisi iltavuoro, josta hän varmasti selviytyisi vähän kolhittunakin. Päivissä oli helppo mennä sekaisin, kun vietti suurimman osan vapaa-ajastaankin tallilla.
”Minä voin auttaa sinua pakkaamisessa.”

”Sitä suuremmalla syyllä voisit mennä suoraan kotiin ja levätä, että niin pääsi kuin kylkiluusi tokenisivat nopeasti”, Zoe huomautti kääntyessään maantielle poispäin Hexhamista. ”Ei siinä ole paljoakaan tekemistä, ei sinun tarvitse.”

Maybe vilkaisi Zoea tutkivasti. Ehkä hän oli vienyt naisen aikaa tarpeeksi ja vain hidastaisi varmasti huolelllisesti suunniteltua ja kontrolloitua pakkausprosessia.
”Hyvä on. Menen kotiin, kunhan tarkastan miten Chove voi”, tyttö vastasi ja hieraisi jomottavaa päätään. Ehkä se ei ollut ajatuksista huonoin.

”Hyvä suunnitelma”, Zoe nyökkäsi hyväksyvästi. Ainakin Maybe lepäisi yhden iltapäivän. Sen jälkeen tytön puuhat olisivat poissa hänen käsistään, sillä hän lähtisi Saksaan. Ei sillä, että Maybe olisi tälläkään hetkellä paljoa häntä kuunnellut, mutta ainakin tyttö oli taipunut hetken lepoon.
”Voiko kämppiksesi herättää sinut muutaman kerran yöllä? Varmistaa, ettei vointisi huonone?” Nainen kysyi muistellen aivotärähdyksen hoito-ohjeita. Ne tuntuivat tulleen turhankin tutuiksi kaikkien hevosten parissa vietettyjen vuosien aikana.

”En halua häiritä Laurenia”, Maybe irvisti, ”laitan vain puhelimeeni herätyksen.” Eiköhän hän selviäisi, vaikka sattuisikin nukkumaan läpi yön. Hän oli kolhinut itseään ennenkin.
”Toivottavasti teillä on mahtavan hauskaa Saksassa. Tässä tulee melkein ikävä Dianaa, vaikka onkin ihanaa, että Bex saa kilpailla sillä nykyään.”

Zoe kurtisti kulmiaan. Se ei varsinaisesti ratkaissut ongelmaa tajunnantason mahdollisesta heikkenemisestä.
”Pidä äänet päällä puhelimessasi. Soitan sinulle muutaman tunnin välein, ja jos et vastaa, tulen oven taakse”, nainen totesi. Tai ehkä hän lähettäisi Lucyn tai jonkun muun helposti säikyteltävän, Rosingsin mailla jo valmiiksi asuvan varmistamaan, ettei Maybe ollut tajuttomana sängyssään.
”Jos he päätyvät kilpailemaan jossakin pienemmässä luokassa kesän mittaan viikonloppuna, kun olet vapaana omista kilpailuistasi, voit aina lähteä sen hoitajaksi”, Zoe ehdotti pienen hymyn kera. Häntä ei haittaisi viikonloppu kotitallilla loppujen hevosten kanssa.

”En halua viedä sinulta taas yöunia”, Maybe protestoi, ”olen ihan kunnossa. Älä huolehdi. Lupaan hälyyttää jonkun, jos alan voida huonommin.” Hän ei halunnut huonon onnensa tai typerien päätöstensä sotkevan Zoen elämää enempää kuin hän teki jo.
”Se olisi hienoa! Millaista Bexin kisahoitajana on?”

Zoe oli sanomassa, ettei hän nukkuisi kuitenkaan, vaan kierisi hereillä Maybestä murehtiessaan, mutta se tuskin saisi tytön oloa paremmaksi.
”Minä soitan, jos satun heräämään”, hän myöntyi vaikka tiesikin laittavansa puhelimeensa niin monta herätystä, että olisi varmasti hereillä muutaman tunnin välein.
”Helppoa”, Zoe myönsi, ”hän tekee niin paljon itse kuin vain kykenee, joten lähinnä hoidettavaksi jää ne tehtävät, jotka sattuvat osumaan päällekkäin hänen velvollisuuksiensa kanssa.”

”Taidatte siis tulla jo paremmin toimeen?” Maybe uskaltautui kysymään toiveikkaaseen sävyyn ja hieraisi kuivunutta rapaa pisamaisesta poskestaan. Naiset olivat mahtavaa seuraa, ja tyttö toivoi, että he voisivat joskus viettää aikaa kolmisin. Siitä oli ollut vähänlaisesti toiveita aikaisemmin, kun Zoe tuntui vihaavan Bexiä.

”Hieman”, nainen totesi. Hän tuskin koskaan oppisi nauttimaan Halen seurasta, mutta ainakin he olivat onnistuneet muodostamaan jonkinlaisen aselevon kisakauden myötä ja pysyttelivät poissa toistensa tieltä tallilla.
”Toivottavasti heillä menee hyvin Saksassa. Diana ansaitsisi hyvän suorituksen”, hän huokaisi. Edgerly tuntui olevan vakuuttunut, että Hale pärjäisi taitavan tammankin kanssa. Hän ei ollut yhtä varma, mutta ainakaan nainen ei ollut vielä tehnyt mitään, mikä osoittaisi Edgerlyn uskon täysin vääräksi.

”Toivottavasti! Minä ristin varpaani ja sormeni heidän puolestaan”, Maybe vastasi ja kiipesi irvistäen autosta, kun he pääsivät takaisin tallille. Ehkä pari päivää poissa satulasta oli ihan hyvä ajatus. Samoin päiväunet, kunhan hän varmistaisi ensin, että Chove oli kunnossa ja varaisi tammalle fysioterapeutin sekä eläinlääkärin.
”Mukavaa pakkausta. Käyn katsomassa Chovea ja lähden sitten kartanolle.”

”Laita viestiä, jos tarvitset yhtään mitään”, Zoe vannotti vilkaisten tyttöä huolissaan. Maybe varmasti pärjäisi itsekseen, mutta oliko se niin väärin, että hän tahtoi tehdä mitä vain saattoi auttaakseen nuorempaansa? Hän lukitsi autonsa ovet ja vilkaisi kelloaan. Hänhän ehtisi tehdä työnsä helposti ennen iltaa, ellei Hale ollut aiheuttanut kaaosta hänen poissaollessaan. Naisesta ei koskaan voinut mennä takuuseen.

Maanantai 28. elokuuta 2017, ilta - Kuin elokuvissa

Huone oli ihastuttava. Vaaleat pinnat, valkolakattu puu ja laivastonsininen värimaailma tekivät siitä rauhallisen ja harmonisen, ja vaaleanpunainen vain tavattoman suloisen. Kulmaan työnnetty parisänky, vaatekaappi ja lipasto jättivät yltäkylläisesti tilaa tanssia ja venytellä upottavalla villamatolla. Maybe rakasti huonettaan, mutta edellisten kuukausien aikana hän ei ollut halunnut viettää siellä kuin pakolliset, yöuneen varatut tunnit.
Siksi hän oli epäröinyt pitkään Zoen kutsumista, mutta tuntui toispuoleiselta tunkeutua aina naisen asuntoon, vaikka hän lahjoikin tiensä sisään elokuvin, karkkipussein ja sipsein. Nyt naisen oli tarkoitus tulla viettämään iltaa hänen luokseen Maisien kanssa. Maybeä ei haitannut, että Zoen kutsuminen tarkoitti sinnikästä mankumista, kunnes päivämäärä lyötiin lukkoon.
Nemokin odotti innoissaan uutta leikkikaveria. Maybe tuuppi ulkona kosteassa heinikossa kierinyttä, mustanpuhuvaa saksanpaimenkoiraa kauemmas jalallaan viimeistellään sängyn petaamista. Hän halusi nukkua kerrankin puhtaissa lakanoissa, ennen kuin ne olivat täynnä hiekkaa, roskaa, eläimenkarvaa ja haisivat märälle koiralle.
Lipastolle oli asetettu pullo Coca-Colaa ja vihreää, uutuuslimonaadia, kulho popcornia, suklaalevy ja ämpärillinen karkkia. Macbook odotti suoristetulla päiväpeitolla elokuvavalikoiman kanssa, Maybe tarkasti tyytyväisenä raahaten Nemoa nahkaisesta kaulapannasta ovelle. Ehkä hänen pitäisi viedä se ulos purkamaan pahimmat energiat, ennen kuin Maisie tulisi ja saksanpaimenkoira traumatisoisi terrierin ikiajoiksi.

Viiden päivän kisamatka Skotlannin kumpuileville maille oli vaatinut veronsa, sillä Zoe ei muistanut milloin viimeksi oli nukkunut pitkälle yli puolenpäivän heräämättä kertaakaan. Nälkä ajoi kuitenkin ylös kahdelta, ja todettuaan, ettei kaapeista löytynyt yhtään mitään ruuaksi kelpaavaa, oli nainen tilannut kiinalaista kotiinkuljetuksella ja suunnannut suihkuun ruokaa odottaessaan. Hän kietoi mustat hiuksensa pyyhkeen sisään, pukeutui joogahousuihin joita ei kuuna päivänä myöntäisi omistavansa, ja kiskoi räikeän pinkin hupparin päälleen. Hän söi noutoruuasta tuskin puolia, sillä oli jälleen kerran nälkäisenä yliarvioinut karkeasti, kuinka paljon ruokaa tulisi todella syötyä. Nainen vilkaisi kelloaan. Jokohan sisko oli kotiutunut töistä, jotta hän voisi käydä poimimassa koiransa, jota oli kaivannut viime päivinä. Hän olisi voinut vannoa Iriksen sanoneen työvuoron päättyvän vaille kolme, joten kaipa nainen olisi puoli neljään mennessä kotona. Ei hän sitä nopeammin Newcastleen ehtisikään.
Noudettuaan koiransa, suunnisti nainen tallille. Ei kai kukaan tosissaan olettanut, että hän osaisi viettää vapaapäivänsä täysin poissa tallilta? Varsinkin, kun oli luvannut tulla illaksi Mayben luokse. Nainen piti koiraansa tarkoin silmällä kulkiessaan päivätallin myötä puhdistetuilla tallikäytävillä. Hän kiersi tarhalta toiselle ja seurasi hetken kentällä Duffyä rennosti työstävää Bexiä, varsin kiitollisena siitä ettei itse joutuisi tänään ratsastamaan hevosilla kevyitä ja verrytteleviä treenejä. Niin paljon kuin hän kaipasikin Paddyn selkään, jumissa olevat lihakset vastustivat ajatusta varsin äänekkäästi. Niinpä nainen tyytyi vain ottamaan ruunan sisään ja harjaamaan pesupaikalla perusteellisesti. Zoe syötti ruunalle muutaman ylimääräisen herkun ihan vain siitä hyvästä että saattoi vihdoin, pitkästä aikaa, helliä hevosta, ja vietti pienen ikuisuuden käyden hevosta karva karvalta läpi. Huomenna hän ratsastaisi Paddyn vaikka mikä olisi. Tänään oli kuitenkin tärkeämpääkin tekemistä, kuten siivota edellisenä yönä vain pikaisesti kaappeihin sullotut tavarat oikeille paikoilleen. Nainen tuskin huomasi ajankulua järjestellessään kolmen kilpailuissa olleen hevosen tavaroita kaappien hyllyille, mutta havahtui sentään valmennuksista poistuvien aallon tähden ajoissa tajuamaan, että jättäisi Mayben pian odottamaan, jos ei kiirehtisi järjestelytyötään loppuun ja suunnistaisi kartanolle.
Maisie näytti terrierin päättäväisyydellä tietä marssiessaan edeltä kohti suurta kartanoa ja Zoe kiirehti koiransa perään tehden mielessään jo listaa seuraavalle päivälle. Dianan varusteet täytyisi pestä ja puunata kilpailuja varten, ja sen jälkeen saisikin alkaa jo pakata kaikkea valmiiksi tamman loppuviikon kilpailuja varten. Zoe huokaisi. Enää kaksi kuukautta, ja kisakausi päättyisi. Hän saisi viettää jälleen viikkonsa kotitallilla tuttujen rutiinien ja askareiden ympäröimänä, eikä joutuisi etsimään koiralleen hoitajaa joka välissä. Nainen havahtui ajatuksistaan Maisien kadotessa talon nurkan taakse tarmokkaasti haukkuen. Hän kiirehti askeliaan nähdäkseen, ketä pieni terrieri aikoi tällä kertaa komentaa, ja hymyili lämpimästi tunnistaessaan Mayben. Maisie pyörähti pikaisesti tervehtimässä tyttöä, ennenkö räksäytti jälleen terävällä äänellään Nemolle kai tarkoituksenaan komentaa suurempaa koiraa asettumaan aloilleen. Zoe ei erityisemmin välittänyt pienen valkoisen terrierin kärttyisyydestä, sillä kokemus oli jo näyttänyt, ettei kestäisi kauaakaan kun Maisie painisi suuremman koiran kanssa uhkarohkeana.
”Hei”, Zoe tervehti ja astahti lähemmäs halatakseen pikaisesti ystäväänsä. ”Unohduin siivoilemaan kaappeja”, hän pahoitteli lähes samaan hengenvetoon.

”Hei!” Maybe vastasi aurinkoisella tarmolla ja hyppäsi pystyyn ruohikosta, minne oli kyykistynyt tervehtimään terhakkaa terrieriä. Nemo tervehti Maisieta lätkäisemällä valkoista pikkukoiraa kookkaalla tassulla päähän ja karkaamalla sitten kieli pitkällä roikkuen karkuun rehevöityneellä, rauhallisella metsänlaidalla. Kartanon ympärillä levittäytyviä ruohokenttiä oli käytetty kesälaitumina tallin hevosille, mutta historiallisen kartanon itäsivulle jäävien mökkien ympäristö oli jäänyt koskemattomaksi ja saanut kasvaa kesän villitsemäksi viidakoksi.
Maybe kiersi kätensä Zoen ympärille kieltäytyen irrottamasta pelkän pikaisen halauksen jälkeen.
”Miten Skotlannissa meni?” hän kysyi kuin ei olisi jo udellut iltaisilla tekstiviesteillä Bexiltä kaikkea kisoista. Märkä ja onnellinen Nemo pyyhälsi nyt tervehtimään heitä ja yritti hypätä päin Zoen rintaa kuin kanuunankuula, kuten hyvinkoulutetun koiran kuuluukin.

"Paremmin kuin odotin", Zoe vastasi kiirehtimättä katkaisemaan halausta. Hän rutisti Maybeä hetken tiukemmin, ennenkö laski irti ja vilkaisi koirien suuntaan. Maisie ei arvostanut Nemon rajuja otteita, mutta äänestä päätellen terrieri oli varsin hyvissä voimissa.
"Duffy voitti luokkansa ja Halen typerää virhettä lukuunottamatta Javakin teki yhden kauden lupaavimmista radoistaan. Selkie oli ehdottomasti parhaimmillaan", Zoe totesi. "Miten sinä olet saanut aikasi kulumaan?"

Maybe nauroi ja hillitsi halunsa jättää toisen käsivarren Zoen vyötärölle.
”Virheitä sattuu. Minullekin”, hän irvisti ja taklasi tuttavallisesti riehuvan Nemon polvellaan kauemmas, ”olen lähinnä treenannut, sekä Chovea että Chessiä. Toista paremmalla menestyksellä kuin toista. Ja käynyt katsomassa valmennuksia. Paljon valmennuksia.” Effie oli heittänyt häntä kengällä yrittäessään ajaa hänet pois tallilta, mutta hänellä oli päämäärä. Ja hänellä oli koti, jota oveen asennetut, kolme lukkoakaan eivät tehneet turvalliseksi.
”Mennäänkö sisälle? Minulla on hyvä valikoima elokuvia sinua varten.”

"Sinä olet nuori, saat tehdä virheitä", Zoe lohdutti. "Kukaan ei oleta sinun olevan täydellinen." Paitsi ehkä tyttö itse. Mayben viikko-ohjelma kelpaisi hänellekin, mutta toisaalta mitäpä hän ei tekisi mieluummin kuin matkustaisi Halen mukana ympäri maita ja mantuja.
"Joo", nainen nyökkäsi ja viittoi kädellään Maisieta seuraamaan heitä sisälle. "Minulla ei valitettavasti ole tällä kertaa syömisiä tarjottavaksi. Tallin automaatti oli varsin tyhjänä", Zoe pahoitteli pienen, vinon hymyn kera. Olisi pitänyt käydä kaupan kautta matkalla tallille.
"Mitä elokuvia mietit?"

”Älä huoli! Minulla on tarpeeksi kuudelle”, Maybe väläytti naiselle leveän hymyn tarttuessaan epäröimättä Zoen käteen ja vetäessään ystävänsä perässään sisälle vaaleasävyiseen, maalaishenkiseen mökkiin. Hän sulki oven Nemon nenän edestä ja tuuppasi jalallaan huoneensa oven auki. Nemo saisi purkaa energiaa ulkona, ettei tuhoaisi hänen huonettaan tai ajaisi Maisieta hulluksi.
”Tada!” hän esitteli herkkuvalikoimaa, polkaisi turkoosit tennarit seinän viereen ja loikkasi akrobaattisella hypyllä sängylleen, kiepahtaen sitten jalat ristissä tietokoneensa eteen. Hän nosti teatraalisen, tietäväisen katseen Zoeen ja hymyili, kun ryhtyi esittelemään valikoimaa.
”Minulla on esimerkiksi Avengers, Kingsman, Zootopia, Stranger Things - se on sarja, samoin kuin Humans - ja toki loputkin Marvelin elokuvista. Mitä niistä olet nähnyt?”

Maisie marssi sisälle päättäväisenä kuin omistaisi koko asunnon ja loikkasi pieneksi koiraksi varsin ketterästi Mayben sängylle.
"Alas sieltä", Zoe ärähti koiralle, joka murisi takaisin hypätessään lattialle. "Äläkä minulle aloita", hän lisäsi saaden Maisien hiljenemään.
"Se on ollut kuin kiukutteleva teini-ikäinen siitä lähtien kun hain sen tänään", nainen mutisi vilkaisten koiraa, joka oli asettunut mielenosoituksellisesti huoneen nurkkaan maaten. Hän riisui kengät seinän viereen ja hymyili Mayben innolle.
"Avengersin", Zoe vastasi hetken pohdittuaan. Maybe oli varmasti näyttänyt sen hänelle osana loputonta projektiaan sivistää häntä supersankarielokuvista. "Mikä tahansa noista näyttää hyvältä. Onko sinulla jotakin suosikkia?"

”Minua ei haittaa koirat sängyllä”, Maybe vakuutti, tuuppasi kirjavia, vaaleanpunaisia ja vaaleita koristetyynyjä syrjään ja taputti paikkaa vieressään kutsuna Zoelle istua alas.
”Nemo nukkuu vieressäni joka yö.” Tyttö selasi iltaa varten varastoimiaan elokuvia ja kohotti sitten kaksi esille.
”Guardians of the Galaxy vai Iron Man?” hän kysyi ja loikkasi sitten sängyltä laskemaan ovea raapivan Nemon sisään. Kostea, mustanpuhuva saksanpaimenkoira pyyhälsi huoneeseen, kiersi tervehtimässä jokaista useamman kerran ja ryhtyi sitten kieriskelemään nautinnollisesti röhkien matolla. Maybe astui sen yli kiivetessään takaisin sängylle.
”Haluatko limsaa?”

”Parempi kun pysyy lattialla”, Zoe totesi siitä huolimatta vilkaisten pientä koiraa. Maisie oli oppinut aivan liian tuttavalliseksi, jos kuvitteli olevansa tervetullut jokaisen sänkyyn paikasta riippumatta. Nainen istahti alas sängylle ja vilkaisi tarjottuja elokuvia. Hän ei tiennyt kummastakaan sen enempää, joten kaipa hän voisi vain sanoa kumman tahansa.
”Guardians of the Galaxy”, hän totesi ja asettui paremmin istumaan sängylle. Nainen vilkaisi huvittuneena suurta koiraa, joka vaikutti kotiutuneen Mayben luokse kerrassaan loistavasti. Hyvä niin. Maisie tuijotti pistävästi nurkasta, mutta Zoe jätti pienen koiran huomiotta ja työnsi sen sijaan uteliaan Nemon kuonoa kauemmas.
”Vain jos se ei ole tuota vihreää”, Zoe naurahti pienesti, ”se näyttää… erikoiselta.”

Maybe nauroi napsauttaessaan elokuvan pyörimään ja kaatoi sitten Zoelle lasillisen colaa.
”Kuinka löydät koskaan uusia suosikkeja, jos et kokeile hulluja uutuusmakuja?” hän kysyi kohottaen paksun, valkean otsatukan alle katoavia kulmiaan ja kaatoi itselleen lasin hohtavan vihreää, kuplivaa juomaa. Se oli kaukana terveellisestä, mutta oliko sillä niin väliä. Tyttö siirsi karkkikulhon ja popcornit heidän viereensä sängylle, pöyhi tyynyjä paremmin ja vajosi niille elokuvan pyörähtäessä käyntiin.
Hän torjui Nemon hypyn sängylle hyvin tähdätyllä jalalla ja veti sitten paljaat, ruskettuneet varpaansa piiloon, kun koira yritti nuolla niitä kuin lahjuksena. Saksanpaimenkoira asettui huokaisten matolle, ja Maybe katsahti Zoea kuin varmistaakseen, että nainen oli niin mukavasti kuin saattoi.
”Oliko Paddyllä hyvä päivä?”

”En tarvitse uusia suosikkeja”, nainen vastasi pienen virneen kera ja otti vastaan lasillisen tuttua ja turvallista colaa. ”Vanhoissa ei ole mitään vikaa.” Kuin sanoja vahvistaakseen hän siemaisi limuaan ja hymyili tyytyväisenä. Täydellistä. Edes kisamatkat eivät saaneet häntä kyllästymään tutun juoman makuun. Hän nojautui vasten tyynyjä, joita Maybe tuntui keränneen sänkyynsä enemmän kuin hänellä oli koko asunnossaan, ja käänsi katseensa läppärin ruutuun.
”Siltä ainakin vaikutti. Se torkkui pesupaikalla kun harjasin sitä”, nainen kertoi lämpöä äänessään. Hänellä oli aina ikävä Paddyä, kun nuorempien hevosten kilpailut veivät häntä kauas kotoa, mutta onneksi Paddy odotti aina täällä, kun hän palasi. ”En malta odottaa, että pääsen ratsastamaan sitä huomenna, ennenkö meidän on otettava suunta kohti Burghleytä Dianan kanssa.” Ajatuskin suurkilpailujen läheisyydestä sai leukapielet kiristymään. Ehkä oli parempi keskittyä johonkin muuhun, kuten vaikka elokuvaan, jonka Maybe oli niin kiltisti heille laittanut pyörimään.
”Oletko sinä tulossa katsomaan, vai pitävätkö Chove ja työt sinut liian kiireisenä?”

”Todellakin olen tulossa katsomaan!” Maybe vastasi ja kierähti kyljelleen lähemmäs Zoea. Hän taittoi käsivarren tyynyksi päänsä alle ja puhalsi otsatukkaa pois silmiltään. Ehkä hänen pitäisi käydä tällä kertaa kampaajalla sen sijaan, että leikkaisi hiuksensa itse keittiösaksilla vessan peilin edessä ollessaan melkein myöhässä.
”On aivan mielettömän upeaa, että Bex ja Diana kilpailevat neljää tähteä. Bexkin on varmasti onnellinen. Millaisessa terässä Diana on?” hän kysyi ja nappasi karkkikulhosta vihreän viinikumin.
”Menen Choven kanssa Gatcombeen seuraavana viikonloppuna ja uskon, että meille riittää alkuviikon kertaustreenit. Kesä on mennyt hyvin, ja ymmärrämme toisiamme. En ole vielä aivan varmistanut Paulukselta voiko hän tuurata minua viikonloppuna, mutta uskoisin hänen suostuvan. Jos haluat jäädä kotiin, minä voin kyllä lähteä myös kisahoitajaksi?”

Nainen naurahti pehmeästi ystävänsä innolle. Oli kai ollut turha kysyäkin, sillä Maybe ei jättäisi väliin suuria kilpailuja niin lähellä kotia jos vain voisi mitenkään järjestää itsensä paikalle.
”Diana on hyvässä kunnossa. Bex odottaa siltä paljon”, Zoe totesi ja irvisti pienesti lipsahdettuaan käyttämään kilparatsastajan etunimeä. Sitä se teetti, kun joutui katselemaan samaa naamaa aamusta iltaan viisi päivää putkeen, ja kaiken huipuksi miniatyyrinainen oli kieltäytynyt reagoimasta hänen käyttäessään naisen sukunimeä.
”Olet ansainnut mahdollisuuden nauttia kilpailuista ihan vain katsojana. Meiltä tosin jää kulkupasseja käyttämättömiksi, joten jos tahdot päästä kulkemaan vapaammin, voin hankkia sinullekin kulkuluvan”, hän vastasi ja vilkaisi yllättävän lähelle siirtynyttä tyttöä hymy huulillaan.
”Gatcombeen onkin tungosta. Selkie käy pyörähtämässä päiväseltään, mutta Halen puheista ymmärsin, että Gina on menossa koko viikonlopuksi hevosineen”, Zoe pohti ääneen. Hän ei voinut väittää jakavansa kilparatsastajan sydänsurua, kun Bexille oli selvinnyt, ettei hän voisi jäädä katsomaan Ginan kilpailuja, sillä Duffy ja Java vaatisivat treeniä kotona ollakseen valmiina sitä seuraavan viikon kilpailuihin.

”Niin minäkin!” tyttö vakuutti. Diana oli upea hevonen. Hän risti sormensa sen puolesta - miten upeaa olisi jos tamma toisi voiton kotiin? Edgerlykin varmaan ratkeaisi liitoksistaan, vaikka mies olikin napsinut voittoja ja sijoituksia enemmän kuin pitäisi olla edes sallittua.
”Se on varmaan jumalainen ratsastaa”, hän lisäsi haaveikkaasti. Tamma oli uskomattoman kaunis, ja Maybe oli unohtunut useamman kerran vain katselemaan sen treenejä. Edgerlyjen suvulla oli hallussaan upeita hevosia. Bexillä oli käynyt tuuri, sillä naiselta tuskin loppuisi ratsastettava kesken.
”Niinkö? Mahtavaa! Mekin menemme vain päiväksi. Ehkä kilpailemme Selkien kanssa samassa luokassa - se olisi hauskaa! Voimme kävellä radan yhdessä Bexin kanssa.”

”Se on ihan herttainen”, Zoe myönsi. Hän oli varsin puolueellinen, mitä hevosiin tuli, mutta Bex tuntui viihtyvän Dianan selässä hyvin, joten kaipa se oli tärkeintä. Pienikokoinen nainen tosin viihtyi Selkienkin selässä, joten ehkä naisen näkemykseen ei ollut luottamista.
”Selkie on Intermediatessa”, nainen kertoi ulkomuistista. Hän oli oppinut kisakalenterin ulkoa, mutta kaipa siitä oli jotain hyötyä. Selkien menestys viime kisoissa ei vielä riittänyt korvaamaan alkukesän lukuisia epäonnistumisia. Kaipa ruunalle jonkinsortin rutiini saataisiin vielä loppukauden aikana kasaan, mutta tähän asti kilpailut tuntuivat olevan yhtä arpapeliä.
”Onko Corinne lähdössä kanssasi Burghleytä katsomaan? Bex värväsi Ginan paikalle”, nainen pyöräytti silmiään. Ihan kuin herra Edgerly ei olisi onnistunut täyttämään valmentajan paikkaa kilpailuissa.

”Oh, harmi. Osallistumme Choven kanssa kahteen tähteen. Mutta ehkä olemme joku päivä jälleen Bexin kanssa samoissa kisoissa”, Maybe pohti ja kellahti selälleen katsellen haaveikkaana kattoa. Ehkä hänen pitäisi antaa Zoen keskittyä elokuvaan, mutta hän oli ikävöinyt ystäväänsä niin, ettei malttanut vain olla hiljaa.
”En usko, että Corinne on tulossa. Hän on mielestäni valmentamassa Saksassa sinä viikonloppuna, mutta hän lupasi tulla Gatcombeen”, tyttö totesi ja pyyhkäisi hiuksia pois auringon entisestään villitsemien pisamien täyttämiltä kasvoiltaan.
”Miten sinä viihdyit Skotlannissa?”

”Taidat siis kilpailla Slipsiä vastaan”, Zoe vastasi koettaen palauttaa mieleensä Bexin loputtoman puheen keskeltä niitä pätkiä, jotka kertoivat, missä luokassa kukakin kilpaili. Naiseksi, jolle tuotti hankaluuksia löytää neljä samanväristä pinteliä Duffyn jalkoihin, Bex oli hälyttävän hyvin perillä Gina Lewiksen kilpailuista ja tuloksista.
”Kolmen hevosen kanssa riitti kiirettä. Monena iltana venyi turhan myöhään iltaruokien ja milloin minkäkin tähden, mutta kyllä siitä selvisi. Ja toki hyvät tulokset antoivat hiukan ylimääräistä puhtia. Blair Castle on kyllä hurmaavan kaunis. Siellä kelpaisi käydä joskus niinkin, että ehtisi katsella kunnolla ympärilleen.” Tosin milloinpa hän suostui minnekään tallilta lähtemään, ellei häntä pakotettu pitämään vapaitaan. ”Mutta kisamatka kuin kisamatka.”

”Mahtavaa! Toivottavasti ehtisin nähdä Slipsin kisaradalla. Se on varmaan upea Ginan kanssa”, Maybe haaveili kierähtäen takaisin kyljelleen, vaaleansiniset silmät innosta kipinöiden.
”Blair Castle näytti kyllä upealta. Toivon, että kilpailen siellä joku päivä. Ja Burghleyssäkin joskus.” Joku kaunis päivä hän osallistuisi neljän tähden kisoihin ja voisi kokea sen miltä tuntuu, kun unelmat tulevat toteen. Salaa hän elätteli toiveita pääsevänsä sinne Choven kanssa, mutta yritti hillitä toivoaan. Ehkä Corinne vaihtaisi nimekkäämpään, kokeneempaan ratsastajaan, jos tamma todella oli yhtä hyvä kuin he uskoivat ja voisi nousta huipulle.
”Eikö sinun koskaan tee mieli kilpailla?” Maybe kysyi ja antoi katseensa tutkia Zoen kasvoja. Hänen teki mieli koskettaa tummia hiuksia, mutta ehkä se saisi Zoen vaivaantumaan ja pitämään etäisyyttä.

”Toivotaan parasta”, Zoe vastasi hymyillen. Bex oli elätellyt samaa toivoa viimeiseen saakka, mutta joutuisi nyt tyytymään vain kypäräkameran kuvaan maastoesteiltä. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta Bexin puheista päätellen tässä menetettiin nyt vuosituhannen mahdollisuus. Ihan kuin nainen ei olisi koskaan ennen nähnyt huippuratsastajia työssään - tai työskennellyt yhdelle.
”Pidän sormia ristissä”, nainen lupasi vilkaisten tyttöä. Mayben päättäväisyydellä mikään ei olisi mahdotonta, kunhan tyttö vain säilyttäisi kaistapäisen rohkeutensa ja tarttuisi mahdollisuuksiin kaksin käsin.
”Ei”, Zoe vastasi hetkeäkään harkitsematta. Hän tiesi, ettei kilpaileminen ollut häntä varten. ”Minä en viihdy kilparadoilla. Jätän sen teille, jotka pompitte innosta pelkästä ajatuksesta, että pääsette yleisön eteen. Sitä paitsi, Bex ei selviäisi hetkeäkään kisoissa, jos en olisi katsomassa hevosten perään. Hän eksyi Blair Castlessa palatessaan kävelemästä maastoesterataa eikä löytänyt oikealle karsinalle. Jouduin käydä hakemassa hänet pääareenan luota.”

Maybe nauraa kehräsi epäuskoisena ja painoi kädet suulleen. Ehkä hän ei saisi nauraa, mutta Bex nauroi aina itselleen. Olisipa hänelläkin Zoen kaltainen kisahoitaja. Eihän hän toki yhden hevosen kanssa kovin usein apukäsiä tarvinnut, varsinkin kun halusi tehdä kaiken mahdollisen itse. Mutta hetkinä ennen radalle lähtöä, kun sydän hakkasi ja ajatukset karkasivat ja odotusten ja toiveiden taakka painoi harteilla, olisi ollut mukava pitää jotakuta kädestä.
”Mitä sinä haluaisit tehdä viiden vuoden kuluttua?” hän kysyi ja työnsi suuhunsa suklaakuorrutteisen pähkinän harhauttaakseen ajatuksiaan.

Zoe oli nauranut Bexin soittaessa ahdingostaan niin, että oli joutunut pyyhkimään kyyneliä silmistään Duffyn karsinassa. Hän ei tosiaankaan tuomitsisi Maybeä asialle nauramisesta.
"En tiedä", nainen myönsi. Viiden vuoden päästä Paddy olisi toivon mukaan edelleen ratsastuskäytössä rentoon maastoiluun, joten sen myötä hänkin olisi sidottuna sille tallille, jolla ruuna sattuisi asumaan. "Halusin aina tallimestariksi, mutta nyt en enää osaa sanoa. Ehkä joskus myöhemmin."

”Niinkö? Miksi?” Maybe kysyi mielenkiinnosta ja tarjosi naiselle houkutellen karkkikulhoa. Ehkä epätietoisuus tarkoitti sitä, että Zoe oli onnellinen nyt eikä kaivannut muutosta elämäänsä. Hän toivoi niin. Hän ei tiennyt, mitä tekisi ilman parasta ystäväänsä.
Hän muisti kuulleensa tallimestariksi pyrkimisestä aikaisemminkin ja pohti mikä urassa houkutteli Zoea. Nainen oli tehnyt selväksi, ettei kokenut samanlaista paloa kilpailuun kuin hän ja Bex, mutta mihin Zoe tunsi paloa?

Zoe otti muutaman karkin tarjotusta kulhosta ja kohautti pienesti harteitaan. Se sai tyynyt liikahtamaan, joten hän käytti seuraavan sekunnin tai pari asettuakseen uudestaan sängylle.
"En halua jättää Paddyä, mutta", hän selitti pienen hymyn kera, "olen aina unelmoinut pienen tallin pyörittämisestä." Hän ei osannut selittää sitä sen paremmin. Se oli vain aina tuntunut mielekkäältä työltä, joka sopisi hänelle.
"Mitä sinä tahtoisit tehdä? Muuta kuin kilpailla, tietenkin", Zoe kysyi tytöltä siirtäen kättään, jotta saattoi kääntyä katsomaan paremmin Maybeä elokuva täysin unohtuneena.

Maybe laski kulhon Zoen toiselle puolelle, sopivasti käden ulottuville ja käytti tilaisuutta hyödyksi asettua pikkuriikkisen lähemmäs. Kai se oli omituista ja tyhmää, mutta hän tunsi olevansa onnellinen ystävänsä lähellä. Zoe veti häntä puoleensa eikä Maybe voinut olla silloin tällöin pohtimatta, millaista olisi, jos he olisivat edes pienen hetken muuta kuin vain ystäviä. Siitä tuskin oli toiveita: olihan Zoe tehnyt kantansa aikaisemmin selväksi. Maybe ei kuitenkaan usein hyväksynyt kieltävää vastausta.
Hän yritti olla ajattelematta sitä, että Zoe oli ainoita ihmisiä, jotka tiesivät mitä hänelle oli tapahtunut. Tyttö sysäsi ikävät, rumat sanat pois mielestään, ennen kuin ne luikertelisivat heidän iltaansa.
”Olla kanssasi”, hän vastasi hymyillen ja puristi Zoen kättä.

Ehkä hänen olisi pitänyt arvata, mitä moisen kysymyksen esittämisestä seuraisi. Maybe ei ollut ennenkään arastellut tehdä selväksi, miten tyttö tunsi. Zoe sulki hetkeksi silmänsä koettaen pyyhkiä surun kasvoiltaan. Hän aukaisi silmänsä ja kääntyi takaisin Mayben puoleen.
”Voin olla ystäväsi nyt ja aina”, nainen vastasi vaisu hymynhäive huulilla käyden. Hän ei elätellyt pienintäkään harhakuvaa siitä, miten paljon se sattuisi, kun Maybe vihdoin jatkaisi eteenpäin ja löytäisi jonkun, joka ansaitsisi tytön pyyteettömän rakkauden. Se olisi kuitenkin parasta, mitä hän voisi Mayben eteen tehdä.

Ei hänellä ollut oikeutta pyytää enempää. Maybe vastasi hymyllä ja kamppaili silmiin pyrkiviä kyyneliä vastaan. Eikö ollut suunnaton etuoikeus saada rakastaa jotakuta niin kaunista ja suurisydämistä kuin Zoe? Siinäkin tapauksessa, ettei koskaan voisi saada vastarakkautta. Hän oli vain elämänkokemusta vailla oleva tyttö, joka oli huono pitämään huoneensa siistinä, haisi aina hevoselta eikä voinut tehdä keneenkään vaikutusta tiedoillaan korkeakulttuurista tai politiikasta.
Hän ei halunnut irrottaa otettaan Zoen kädestä.
”Et näe tulevaisuutta, jossa voisit olla jotain enemmän? Edes pienen hetken?” hän kysyi ja kohotti katseensa takaisin Zoen tummiin silmiin.

Zoe laski katseensa käteen, joka hänen olisi varmaankin pitänyt vetää pois Mayben otteesta, mutta kuten niin usein ennenkin, hänestä ei ollut työntämään tyttöä kokonaan pois luotaan. Jos olisi ollut, olisivat he voineet välttää tämänkin tilanteen.
”Pieni hetki ei ole sen arvoista”, hän vastasi kohottaen katseensa takaisin tyttöön. Hän ei osannut rakastaa vain hetkeä ja jatkaa sen jälkeen kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. ”Tiedät, että rakastan sinua, mutta rakastan työtäni enemmän”, hän nielaisi katseen painuessa tytön pitelemään käteen. ”Enkä tahdo valita sinun ja työni väliltä.”

Maybe kurtisti vaaleita kulmiaan hämmentyneenä. Zoen sanat saivat lämmön läikkymään hänen sisällään, vaikka ne eivät todellisuudessa sisältäisi edes kipinää toivoa. Pieni hetkikin riittäisi hänelle. Hän haluaisi edes kerran tietää, miltä voisi tuntua olla lähellä jotakuta, jota todella rakastaa. Saisiko se iholla väreilecän sähkön ja vatsaa nipistävät perhoset sekoamaan?
”Miksi sinun pitäisi valita minun tai työsi väliltä?” hän kysyi keksimättä syytä.

”Kun pieni hetki olisi ohitse, en voisi jäädä tänne”, nainen vastasi. Kai se kertoi riittämiin hänen negatiivisesta mielenmaisemastaan. Hän ei uskonut onnellisiin loppuihin, ei kun oli nähnyt niin monta onnetonta päätöstä mitä taianomaisille saduille.
”Epäilemättä herra Edgerly vetäisi rajan siihen, ettei laittaisi hevosiaan ja kilparatsastajaansa muuttamaan vain jotta voisi pitää minut hevosenhoitajanaan”, nainen lisäsi tavoitellen kepeyttä, joka olisi sopinut paremmin vitsailuun. Hän oli kuitenkin varsin tosissaan; hän ei voisi työskennellä tallilla, jossa näkisi Mayben päivittäin ja tietäisi, mitä oli menettänyt.

”Sen ei tarvitsisi olla vain pieni hetki”, Maybe vastasi. Hänen maailmaansa ei ollut mahtunut muuta kuin onnellisia loppuja ja satuja, jopa sen jälkeen, kun hän oli katsonut Game of Thronesia. Roux oli saanut hänen optimisminsa säröilemään, mutta hän oli varma, että tarpeeksi päättäväisellä uskolla hän palauttaisi uskonsa maailman kauneuteen.
”Minä rakastan sinua. Olet minulle tärkein ihminen maailmassa.”

”Mutta se olisi, Maybe”, nainen huokaisi. Hän ei saanut yhtäkään ihmissuhdetta elämässään kantamaan. Ei edes sukulaisiinsa. Hänen ystävänsä katosivat hetkessä ympäriltä löytäessään parempaa seuraa, eikä kukaan täysissä järjissään oleva tahtoisi tapailla häntä. Maybekään ei tahtoisi, jos ymmärtäisi mitä se tarkoitti.
”Rakkaus ei ole ratkaisu kaikkeen. Vaikka siitä väitetäänkin vaikka ja mitä, ei rakkaus suinkaan siirrä vuoria tai saa ihmeitä aikaan. Minä en voisi koskaan olla sinulle sitä, mitä ansaitset ja tarvitset. Jonakin päivänä sinäkin näkisit sen, ja niin pieni hetkemme tulisi päätökseensä.”

Maybe painoi katseensa hymy hiipuen. Hänen rintaansa puristi.
”Mitä minä ansaitsen ja tarvitsen?” hän kysyi melkein turhautuneena ja nosti katseensa takaisin Zoen kasvoihin. Ei hän voinut vaatia naista haluamaan häntä tai suostumaan edes harkitsemaan muuta kuin ystävyyttä. Varmasti Zoe ymmärsikin parisuhteita paremmin kuin hän.
”Ja mitä sinä ansaitset ja tarvitset?”

Zoe vastusti halua kohottaa kätensä ja sipaista Mayben poskea. Hän ei ollut koskaan halunnut satuttaa tyttöä, mutta ehkä tämä olisi paras kaikille. Ehkä se olisi ainoa keino varmistaa, ettei hän satuttaisi Maybeä enempää enää koskaan. Nainen tukahdutti äänen, joka muistutti, että jos hän olisi tosissaan ajatellut Mayben parasta, olisi hän etäännyttänyt tyttöä siististi itsestään siitä lähtien, kun oli käynyt selväksi, miten tyttö elätteli suurempiakin toiveita. Eli melkein vuotta aiemmin. Silti, tässä hän oli, edelleen, nauttimassa Mayben seurasta elokuvaillan varjolla.
”Parempaa. Jonkun, joka voi rakastaa sinua ehdoitta, saada sinut tuntemaan olosi voittamattomaksi, joka on aina tukenasi. Jonkun, joka on ylpeä sinusta silloinkin kun sinä itse et ole, ja joka esittelee sinut kaikille läheisilleen ylpeänä. Jonkun, jolle sinä olet hänen maailmansa aurinko”, Zoe vastasi laskien katseensa yhteenliitettyihin käsiin. Hän sulki silmänsä ja veti hitaasti kätensä vapaaksi tytön otteesta, vaikka se tuntuikin kutakuinkin samalta kuin veitsi suoraan rintaan. No, mitäpä yksi lisää enää haittaisi.
”En sinua”, hän nielaisi ja pakotti itsensä aukaisemaan silmänsä, vaikka kyyneleet kimaltelivatkin tummissa silmissä.

Maybe tuijotti takaisin päättäväisin, vaikkakin kyynelistä sumein silmin. Hänen sydämensä hakkasi ja vatsanpohjassa asui ontto kylmyys. Sitäkö Zoe sanoi? Että tarvitsi jotain muuta kuin hänet? Ehkä hänen pitäisi lopettaa, ennen kuin hän menettäisi heidän ystävyytensäkin.
”Ymmärrän, etten ole sitä, mitä sinä haluat”, hän sanoi ja yritti sisäistää sanat.
”Mutta miksi sinä saisit päättää mitä minä tarvitsen? En halua ketään muuta. Eikä kukaan tule haluamaan minua.”

Zoe pudisti päätään alahuultaan purren. Hänen pitäisi vain antaa olla, suunnata keskustelu jonnekin muualle tai nousta ylös ja lähteä. Mutta vaikka hän miten koetti, hän ei voinut antaa Mayben ajatella itsestään niin. Tyttö ei nähnyt omaa arvoaan.
”Maybe, kuka tahansa olisi onnekas saadessaan kulkea käsi kädessä kanssasi”, nainen korjasi. Maybe oli uskomaton nuori nainen, joka ansaitsisi vain parasta. Suurin osa maailman ihmisistä jäisi auttamatta Mayben tason alapuolelle.
”Sinä olet kaikkea ja vielä enemmän, mitä voisin koskaan haluta.”

Vaaleansinisten silmien katse vältti Zoea, kun kehut nostivat tukahdutetun häpeän pintaan. Säälittävä. Avuton. Rikkinäinen. Likainen. Maybe pudisti päätään voimatta vastata, sillä pelkäsi mitä tulisi ulos. Hän ei halunnut olla säälittävä. Hän ei halunnut sääliä tai myötätuntoa. Hän ei halunnut olla kurjuudestaan itkevä neito pulassa, varsinkaan, kun niin moni maailmassa kärsi paljon pahemmin päivittäin.
”Mutta et halua minua”, hän vastasi ja pyöritteli tyhjiä, torjuttuja sormiaan.

Zoe suoristautui sängyllä ja nousi istumaan. Hän pakotti kätensä pysymään aloillaan eikä kurkottamaan tytön puoleen, vaikka sydän kiskoikin siihen suuntaan. Jos hän kietoisi kätensä Mayben ympärille halaukseen, hän ei koskaan laskisi irti.
”Olet väärässä”, nainen vastasi painaen katseensa sormiin, jotka niin petollisesti kaipasivat Mayben kättä. Miksei hän voinut kerrankin olla maineensa veroinen, toimia kuin robotti, vailla tunteita? ”Rakastan sinua liikaa ollakseni itsekäs ja pyytääkseni sinulta enempää kuin mitä voin antaa takaisin.”

Maybekin kohottautui istumaan ja nojasi posken polviinsa katsellen Zoen kasvoja alaviistosta. Mitä nainen sanoi? Ristiriitaiset viestit saivat hänet hämmentyneeksi. Vai tulkitsiko hän väärin? Toivoiko hän kuulevansa jotain, mitä ei todellisuudessa ollut olemassa?
Hän kurotti kätensä koskettamaan Zoen käsivartta.
”Sinun ei tarvitse tehdä päätöksiä minun puolestani”, hän vetosi. Ehkä hän oli naiivi ja typerä kuin pala saippuaa, kuten Paulus huomautti päivittäin, mutta hän osasi kertoa, mitä halusi ja mitä ei. Ei Zoe ollut vastuussa hänen elämästään.
”Olisit itsekäs.”

Zoe hautasi kasvot käsiinsä ja koetti löytää jostain puuttuvan tahdonvoiman, joka saisi hänet jalkeille ja suuntaamaan kohti kotia. Hän oli tullut hulluksi Bexin seurassa viime viikolla. Siitä tämä kaikki johtui.
”Tarvitsee, jos et tee niitä itse”, nainen vastasi pyyhkäisten kyyneleen poskeltaan ja kääntyi katsomaan Maybeä. ”Et ymmärrä, mitä pyydät minulta. En voisi koskaan katsoa peilikuvaani silmiin tietäen, että satutin sinua omaa itsekkyyttäni.” Hän veti syvään henkeä.
”Minun kanssani oleminen tarkoittaa valehtelua rakkaimmillesi, se tarkoittaa piileskelyä ja varjoissa hiipimistä. En koskaan kävelisi käsi kädessä kanssasi, en veisi sinua joulupöytään perheeni keskelle. Kuulostaako se tosissaan parisuhteelta, jonka tahdot? Häpeää ja valheita”, hän pudisti päätään. Kukaan ei ansainnut sellaista, kaikista vähiten Maybe, joka oli kuin aurinko Englannin loputtoman vesisateen keskellä.

Maybe tunsi huonon omantunnon piston. Ehkä hän oli se, joka satutti Zoea.
”Olen pahoillani”, hän vetosi vilpittömästi ja puraisi alahuultaan. Nainen pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan, ja Maybe yritti vaistomaisesti lohduttaa silittämällä Zoen käsivartta.
”Minä en halua satuttaa sinua. Mutta sinun ei pitäisi huolehtia minusta. Et voisi satuttaa minua.” Hän ei halunnut elää miettien mitä jos.
”En halua olla syy siihen, että joudut häpeämään. Mutta ennen kuin maalaat yksipuolisen kuvan, kuule minuakin. Minä en voisi viedä sinua joulupöytään perheeni keskelle ja kertoa heille, mitä tunnen sinua kohtaan, ellen haluaisi antaa isälleni sydänkohtausta. Ehkä hän sulkisi minut perheestä. Mutta en välitä. En minä halua parisuhdetta. Haluan sinut. Ja jos se satuttaa sinua, olen pahoillani. En voi sille mitään.” Maybe empi hetken. Se oli totta. Hän ei ollut kiinnostunut sosiaalisen median kelpoisista häistä tai siitä, mitä perinteiset parisuhteet pitivät sisällään.
”Olet paras ystäväni, mutta tulet aina olemaan minulle enemmän kuin sitä.”

”Ei se ole sinun syytäsi”, nainen vakuutti laskien hetkeksi toisen kätensä Mayben käden päälle. Ei tytön tarvinnut pyytää anteeksi. Maybe ei ollut tehnyt mitään väärää, ja jos häneltä kysyttäisiin, ei tyttö siihen pystyisikään. Hän pudisti surullisena päätään ja vapautti Mayben käden kurkottaen koskettamaan tytön poskea kaiketi eleenä, jonka oli tarkoitus olla lohdullinen. Vai ehkä pahoitteleva?
”Kenenkään ei kuuluisi hävetä tai pelätä sen tähden, ketä he rakastavat. Ei koskaan”, Zoe sanoi silittäen Mayben poskea hellästi. ”Se, että minä teen niin… No, se on oma ongelmani, eikä ole oikein, että kaadan sen sinunkin niskoillesi. Ehkä perheesi ei hyväksyisi tätä, mutta ystäväsi kyllä. Olisi väärin, että pyytäisin sinua pitämään lisää salaisuuksia ystäviltäsi minun tähteni.”

Kosketus sai lämmön leviämään ihon alla, ja Maybe pohti, että ehkä hänen olisi pitänyt luovuttaa ja antaa periksi jo kauan sitten, mutta miten hän voisi? Niin kauan kuin oli olemassa pienikin toivonkipinä, hän ruokkisi sitä. Hän oli saanut Pauluksenkin ystävystymään kanssaan - ehkä hän pystyisi mihin tahansa.
”Minua ei haittaa. Minä en tarvitse julkisuutta enkä mitään muutakaan, mitä normaaliin parisuhteen määritelmään ehkä kuuluu. Sinulla ei ole yksinoikeutta päättää, mikä on oikein ja mikä ei. Varsinkaan, kun on kyse minusta. Minä olen sinut sen kanssa, että teen ehkä joku päivä virheitä, mutta mieluummin kadun kuin mietin olisinko katunut”, tyttö vastasi.
”Jos sinä et halua minua, hyväksyn sen ja voin yrittää olla kiltisti. Mutta älä vetoa siihen, että niin on minulle parempi, ja odota, että annan periksi.”

Zoe ei uskonut hetkeäkään, että Maybe ymmärsi mihin oli lupautumassa. Tyttö oli niin nuori, niin viaton, miten Maybe olisikaan voinut ymmärtää? Hänen kuuluisi olla heistä se, joka viheltäisi pelin poikki ja kävelisi pois. Hän oli vanhempi, viisaampi, ja hän oli jo kerran antanut periksi vaikka oli tiennytkin, ettei se päättyisi hyvin. Hänen kuului oppia virheistään, ei toistaa niitä.
”Hyvä on, sinä saat päättää”, nainen myöntyi tietäen tytön olevan oikeassa ja veti kätensä takaisin. Hän tiesi tämän olevan kamalan huono idea. Ainakin hän oli koettanut varoittaa tyttöä, mutta ehkä näitä asioita ei oppinut kuin kokemalla. Sitä paitsi, hän oli saanut jo asua kolme huikaisevan hienoa, opettavaista vuotta pohjois-Englannissa. Kun pohja katoaisi alta Mayben tajutessa erheensä, ehkä hän saisi vihdoin mahdollisuutensa palata koulunpenkille opiskelemaan.
”Sinä et taida koskaan antaa periksi”, Zoe lisäsi pieni hymynhäive huulilla vieraillen. Mayben päättäväisyys ei tuntenut rajoja.

Maybe räpäytti silmiään pohtien kuulemaansa, pyyhkäisi kyynelten raitoja pisamaisilta poskiltaan ja suli sitten valovoimaiseen hymyyn.
”Minä saan päättää?” hän kysyi vatsanpohja nipistäen. Tarkoittiko Zoe sitä?
”Ei, en anna”, tyttö lisäsi nauraa hyrähtäen ja siirtyi lähemmäs tarttuen kokeillen Zoen käteen. Se sai värisyttävän sähkön kulkemaan hänen ihonsa alla. Se täytti hänet muistoilla, joihin hän halusi palata, ja korvasi ne, joiden hän toivoi katoavan. Voisiko Zoe tarkoittaa? Ajatus sai hänen sydämensä hakkaamaan adrenaliinista. Ehkä hänen pitäisi kysyä, mitä Zoe halusi - ehkä nainen jätti sen sanomatta yrittäessään säästellä hänen tunteitaan. Mutta Maybe ei voinut tehdä niin vielä. Ei jos hänellä oli mahdollisuus.
Hän yritti koskettaa naisen poskea samalla hellyydellä, jota Zoe oli osoittanut hänelle, ja tutki naisen kasvoja kysyvällä, innosta levottomalla katseella. Ehkä hän voisi juoksuttaa sormensa läpi pitkistä, tummista hiuksista, jota oli ihaillut niin monta kertaa. Hänen täytyi käyttää tilaisuutensa, ennen kuin Zoe pysäyttäisi hänet - taas - tai muuttaisi mielensä.

Zoe nyökkäsi äänettömän vahvistuksen Mayben kysymykselle. Hän oli sanonut sanottavansa. Jos Maybe siitä huolimatta tahtoisi edelleen olla hänen kanssaan, niin kukapa hän oli tyttöä kieltämään. Hän oli koettanut olla reilu ja epäitsekäs, ja kertoa Maybelle, miksi tytön kannattaisi säästää rakkautensa jollekulle toiselle. Ei kai hän voinut sen enempää tehdä. Hän oli vain ihminen, eikä voinut estää hymyään syvenemästä, kun tunsi Mayben koskettavan poskeaan. Tummat silmät seurasivat kalpeita kasvoja koettaen nähdä, mitä sinisten silmien syövereissä tapahtui, ja Zoe palautti kätensä takaisin syliin, kun petolliset sormet olivat kurottaneet kohti Maybeä. Hän tekisi kaikkensa, ettei vain antaisi Maybelle painostavaa kuvaa. Ei, vaikka sormet paloivat halusta koskettaa kalpeita kasvoja ja kuivata kyynelten jättämät jäljet tytön pisamaisilta poskilta.

Sydän hakkasi ja sormet vapsivat hienoisesti, kun Maybe tasapainotteli kiirehtimisen ja hetkeen syventymisen välillä. Hän oli odottanut aivan liian pitkään mahdollisuutta koskettaa Zoea. Mahdollisuutta tuntea, miltä sähkö tuntuisi todellisuudessa. Samalla hän pelkäsi menettävänsä mahdollisuutensa, jos viivyttelisi liian kauan. Hän ei voinut olla hymyilemättä, vaikkei sitä itse huomannutkaan, ja seurasi ihailevalla, melkein hämmästyneellä katseella miten tummat hiukset liukuivat hänen sormiensa lomasta. Hän nojautui lähemmäs ja hengitti syvään naisen tuttua tuoksua. Miten kaunis Zoe oli. Tiedostiko nainen sitä itse?
Maybe kohottautui polvilleen ja siirsi toisen kätensä takaisin Zoen poskelle. Jännitys melkein huimasi. Hän puraisi alahuultaan empien, hymyili itselleen ja nojautui sitten lähemmäs. Hän saattoi tuntea kutsuvan lämmön ihollaan, kun yritti painaa huulensa kokeillen naisen huulia vasten. Ehkä tämä olisi hetki, kun hän heräisi, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin.

Zoe ei irrottanut katsettaan Maybestä. Hän seurasi tytön kalpeiden kasvojen pienintäkin liikahdusta, koettaen painaa mieleensä jokaisen ilmeen ja eleen. Hän kohotti kätensä sipaisten peukalollaan Mayben poskea ja hymyili pehmeästi tytölle. Maybe oli niin lähellä, että hengittäminen tuntui vaikealta - ja täysin turhalta. Hän kieltäytyi nojautumasta lähemmäs, vaikka odotus saikin ihon kihelmöimään. Hän oli sanonut antavansa Mayben päättää, mitä tyttö halusi hänestä. Hän oli tiennyt pitkään, mitä tahtoisi Maybestä, niin itsekästä kuin sen haluaminen olikin. Silmäluomet painuivat kiinni hetkeä ennenkö hän tunsi Mayben huulet omillaan ja vastasi hellästi suudelmaan. Lämpö läikkyi rinnassa kun Zoe sipaisi pehmeästi tytön poskea peukalollaan. Siitä oli liian kauan, kun hän oli voinut nauttia läheisyydestä näin. Yksi viaton suukko Maybeltä sai aikaan enemmän kuin varsin kyseenalaiset ratkaisut aamuyön tunteina alkoholin virrattua liian reippaasti, eikä Zoe voinut tukahduttaa huulille kohoavaa hymyä. Hän nojautui kauemmas Maybestä voidakseen katsoa tyttöä tarkemmin ja tarttui toisella kädellään Mayben käteen piirrellen sormillaan kuvioita tytön kämmenselkään. Sanat tuntuivat pakenevan kieleltä, vaikka oli niin paljon, mitä hän tahtoi sanoa tai kysyä.

Se oli enemmän kuin Maybe oli odottanut. Se sai hänen vatsanpohjaansa muuttaneet perhoset villiintymään. Se sai huumaavan, sähköisen adrenaliinin virtaamaan hänen suonissaan ja kulkemaan hänen ihollaan. Tunne täytti hänet ja sai hänet melkein hengästyneeksi. Tällaistako se oli? Kun oli jonkun kanssa, jota todella rakasti. Maybe vastasi hymyyn aurinkoisella volyymilla, häikäistynyt katse Zoen kasvoja kartoittaen.
”Kiitos”, hän sanoi ensimmäisen mieleen nousevan sanan naisen vetäytyessä kauemmas - mikä oli sääli - ja nauroi euforiasta onnellisena. Kuviot hänen kämmenselällään tuntuivat sähköistävät koko käsivarren.
”Se oli… En tiennyt, että se voisi tuntua tältä.”

Zoe ei ehtinyt ajoissa tukahduttamaan epäuskoista naurahdusta, joka pyrki ilmoille tytön kiitoksen myötä. Hän pudisti päätään silmät naurusta siristyneenä ja puristi tytön kättä hellästi. Ei Maybellä ollut mitään syytä kiittää.
”Ole hyvä”, hän kuitenkin naurahti vastaukseksi keksimättä mitään muutakaan, mitä sanoa. Hyvähän se vain oli, että tyttö oli niin hyvällä tuulella. Ja vielä osittain hänen takiaan. Se jos mikä sai huulille kotiutuneen hymyn leviämään ja Zoen tarttumaan kaksin käsin Mayben käteen.
”Olisi kenties pitänyt tehdä niin aiemmin”, nainen vitsaili pehmeästi koettaen muistuttaa itseään tasaisista hengenvedoista. Sydän lepatti rinnassa kuin karkuun lähdössä, mutta kerrankin kohonneen sykkeen syynä ei ollut onnettomuus hevosten kanssa.

”Kenties”, Maybe vastasi nauraen ja lisäsi toisenkin kätensä Zoen käsien sekaan puristaen naisen käsiä. Hänen oli vaikeaa pitää kevyttä, kuplivaa riemua sisällään. Milloin hän oli tuntenut olonsa näin… Onnelliseksi?
”Mikset tehnyt?” hän kysyi ja hivuttautui lähemmäs, sillä olihan Zoe luvannut, että hän saisi päättää. Hän halusi tuntea naisen lämmön ihollaan ja hukuttautua ystävänsä tuoksuun. Jos hän oli janonnut naisen lähelle aikaisemmin, nyt se oli vastustamatonta. Hän oli suudellut Zoea. Hän oli vihdoin suudellut Zoea! Miksi se oli vienyt niin kauan?

Zoe kohautti pienesti harteitaan. Syitä sille, miksi tämä oli huono idea, oli vaikea muistaa Mayben siirtyessä lähemmäs.
”Koska tiesin, etten voisi jättää sitä vain yhteen kertaan”, nainen vastasi sen sijaan ja osoittaakseen sanansa todeksi, nojautui lähemmäs Maybeä. Vaikka aloite muutoin tulikin tällä kertaa häneltä, jätti hän viimeisen sentin Mayben suljettavaksi. Hän ei aikonut koetella tytön rajoja, vaan antaa vaaleaverikölle mahdollisuuden päättää kaikesta. Se voisi tosin koitua hänen kohtalokseen, sillä nähtävästi heistä kumpikaan ei tehnyt järin hyviä päätöksiä.