I am not lost, I am exploring

[Avoin peli, tulkaa joku opastamaan eksynyt pikkupoika kotiinsa :D]

Hän taisi ensimmäisen kerran ymmärtää, miksi äiti oli kieltänyt lähtemästä maastoon yksinään. Ei Ace mitään säikkynyt tai jäänyt tuijottelemaan punaisia postilaatikoita, siihen poni oli aivan liian hyvätapainen, mutta hän oli innostunut keskittymään kaikkeen muuhun paitsi ympäristöönsä, joten nyt he seisoivat keskellä kumpuilevia nummia, eikä hänellä ollut pienintäkään havaintoa siitä, missä suunnassa oli koti. Ace kulki kiemurtelevaa polkua pitkin epäröimättä, mutta Kit ei tiennyt, mihin suuntaan poni oli menossa. Tallille vai kauemmas?
Hetken paniikinomainen tunne väistyi nopeasti. He olivat seikkailulla! Ihan niin kuin kaikissa elokuvissa. He vaelsivat kesyttömien nummien halki vastustaen luonnonvoimia ja kilpaillen aikaa vastaan, kunnes viime hetkillä ehtivät pelastamaan prinsessan ritarillisella rohkeudellaan. Ace hörähti kun Kit kannusti ponin raviin. Mustanpäistärikön ratsun askel oli pehmeä ja mukava, sellainen, jossa oli helppo keventää ja kuvitella olevansa ritari kiiltävässä haarniskassa suuren, mahtavan sotahevosen selässä.

Poika virnisti kohottaessaan kätensä ilmaan kuin kannattelemaan näkymätöntä lippua. Ponia ei häirinnyt, että ohjastuntuma löyseni, kun ohjat siirtyivät vain yhteen käteen, sillä lasten sähellykseen tottunut Ace jatkoi tasaisessa ravissa eteenpäin. Ruuna venytti kaulaansa tyytyväisenä, kun ohjat valuivat entistä pidemmiksi Kitin löysässä otteessa. Iloisen vihreään paitaan ja kuluneisiin, suklaanruskeisiin ratsastushousuihin pukeutunut poika oli varustanut hevoselleenkin kirkkaan vihreän satulahuovan ja saman sävyiset suojat.
Kit innostui tuijottelemaan jotakin nummen päällä. Siellä oli jokin esine, mikä ei kuulunut sinne. Aarre! Poika käänsi hevosen pois polulta ja ohjasi kohti lepattavaa tavaraa mäen päällä. Kitin iloinen hymy ei hyytynyt, vaikka aarre paljastuikin tyhjäksi, valkoiseksi muovikassiksi. Kuuliaisesti poika laskeutui poninsa selästä, poimi pussin ja sulloi sen reppuunsa, jota kuljetti aina mukana lähtiessään maastoon. Hän kaivoi repusta evääksi pakkaamansa omenan ja vesipullon, juoden muutaman kulauksen, ennen kuin tarjosi vettä hevosellekin. Ace pärskähti, kun lämmin vesi osui sen turpaan, mikä sai Kitin nauramaan. Poni haukkasi palan pojan omenasta, kun Kit laittoi vesipulloa takaisin reppuunsa. Nauraen poika heilautti itsensä satulaan ja jäi hetkeksi katselemaan maisemia nummen päältä. Mihinköhän suuntaan heidän pitäisi lähteä?

[Olen pahoillani, kun aina tungen sun peleihin mukaan. :D]

Päivä oli mitä mainioin maastovaellukselle. Alex oli lähtenyt jo aamupäivällä kirjavan Arizonansa kanssa ratsastamaan ja viettänyt maastossa kaksi tuntia. Aika oli lentänyt kuin siivin, eikä hän olisi malttanut millään palata. Ilma oli sopivan viileä, hetkittäiset tuulenpuuskat tuntuivat vain hyvältä jo muutamia päiviä ahdistaneen helteen jälkeen. Sadepilviä pyöri taivaalla, mutta toistaiseksi hän oli välttynyt kastumasta. Arizona ravasi lännenratsulle ominaiseen verkkaiseen tapaan nummella, jota tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin. Hän ratsasti ylös loivaa mäkeä istuen rennosti lännensatulassa. Hevosen kaula oli kevyesti hionnut, mutta se jaksaisi vielä vaikka koko loppupäivän, kunhan he pitäisivät vauhdin hitaana. Kuka tahansa muu olisi varmasti jo kyllästynyt hitaaseen tahtiin, mutta Alex nautti maisemista ja hevosensa kanssa vietetystä laatuajasta.

Mäen päällä Alex pysäytti ratsunsa ja katseli edelleen ympärilleen maisemaa, joka salpasi hengityksen aina hetkeksi. Englanti oli kaunis. Hän ei tiennyt mitä oli tehnyt, jotta oli saanut kunnian asua niin kauniissa maassa ja nauttia niistä maisemista nelijalkaisten ystäviensä kanssa. Katse kiinnittyi johonkin liikkuvaan kauempana. Tumma hevonen, tai poni, näytti eksyneen nummelle. Hetken katseltuaan Alex huomasi sen selkään nousseen ratsastajan. Olikohan joku Rosings Parkin ratsukoista lähtenyt nummille vaeltamaan heidän tapaansa. Sosiaalinen ja utelias kun oli, Alex kannusti Arizonan raviin ja otti suunnaksi toisen ratsukon. Hän lähestyi noita hitaasti, jotta toinen hevonen ei pelästyisi. Mitä lähemmäs hän tuli, sitä enemmän hän uskoi, että oli nähnyt mustanpuhuvan ponin Rosings Parkin laitumella. Hän oli ehkä jopa paijannut tuon harmahtavaa kaulaa hakiessaan Poppy-tammaansa töihin. Sattumaa, vaan ei ollenkaan tavatonta.
”Moi”, hän tervehti rennon ystävällisesti, kun oli puhe-etäisyydellä. Hän siirsi Arizonan käyntiin ja katseli vastassaan olevaa ratsukkoa. Ponin nimeä hän ei tiennyt, eikä liioin lapsiratsastajan. Poika ei näyttänyt tutulta ja saattoi olla, että he olivat menneet ristiin tallilla. Ellei tuo sitten ollut vaikka varastanut ponia, mikä ei tietenkään hyväuskoisen Alexin mielessä edes käynyt.
”Olen Alex. Taidat olla Rosings Parkista?” hän kysyi lapselta hymyillen ja pysäytti hevosensa. Arizona jäi kuuliaisesti seisomaan tasajaloin ja hörähti hiljaa toiselle hevoselle.

[Älä ole, tervetuloa vaan :D]

Ace huomasi lähestyvän ratsukon ennen Kitiä, jonka varsin rajoittunut keskittymiskyky oli ollut suunnattuna hauskanmuotoiseen pilveen. Ponin hörähdys sai pojan kiinnittämään huomiota ympäristöön ja lähelle ehtineeseen ratsukkoon.
"Moi!" Hän hihkaisi iloisesti, kun aikuinen mies tervehti häntä. Olipa sillä ihanan värinen hevonen! Hänen pitäisi ehdottomasti piirtää tuo hevonen.
"Joo, olen Kit", poika vastasi iloisesti nyökytellen. "Tai siis Christopher, mutta Kitiksi kaikki kutsuvat", paitsi äiti silloin, kun hän oli tehnyt jotakin pahaa. Kuten testannut, osasiko Mini-marsu uida ja päästänyt sen sitten juoksemaan märkänä koko alakerran halki. Mini oli muuten osannut uida, jos jotakuta jäi kiinnostamaan.

"Me ollaan Acen kanssa seikkailulla!" Kit julisti innostuneena. Ace pärskähti ja laski päätään hitaasti voidakseen kurottautua syömään ruohoa maasta. Poni oli aina äärimmäisen varovainen, ettei nykinyt ohjia ratsastajansa käsistä, ettei pieni poika vahingossakaan menettäisi tasapainoaan ja putoaisi kaulan ylitse. Kohtelias poni. Kit oli päästänyt kokonaan irti ohjista, mutta poni seisoskeli paikoillaan, hamuten kaikessa rauhassa tuoretta ruohoa suuhunsa.
"Kuka se on? Se on nätti", Kit jutteli viitaten molemmilla käsillään Arizonan suuntaan. Acen ohjat olivat unohtuneet jo kauan sitten. "Se on hauskan värinen. Minkä värinen se on? Onko se vanha? Onko se täältä kotoisin? Saanko piirtää sen? Onpa sillä hauska satula", poika jutteli reippaasti menemään, laukoen kysymyksiä sellaisella tahdilla, ettei varmaan itsekään pysynyt niissä enää perässä. Siskon mielestä hän puhui liikaa. Höpsis. Ei koskaan voinut puhua tai kysellä liikaa.

[Awww, ihana Kit.]

Alexia nauratti pienen pojan kysymystulva. Hän kuunteli sen loppuun ja yritti muistaa, mihin kaikkeen piti vastata. Ainakin hän oli tiennyt toisen olevan Rosings Parkista. Mahtoiko joku ikävöidä jo poikaa, vai oliko tuo ihan luvan kanssa liikenteessä? Hän arveli, ettei Kit voinut olla kymmentäkään, eikä hän koskaan antaisi niin nuoren ratsastaa yksin. Mutta mikä hän oli tuomitsemaan.
”Tämä on Ari, oikeammin Arizona”, hän esitteli hevosensa joka käänteli korviaan ratsastajan puhuessa.
”Se on ymmärtääkseni bay varnish roan, mutta valitettavasti tiedän hurjan vähän näin erikoisen näköisistä hevosista”, hän naurahti häpeämättä vajavuuttaan sillä saralla lainkaan, ”Se on 12-vuotias ja kotoisin Amerikasta.”
Alex hymyili uteliaalle pojalle. Olipa tuo sympaattinen.
”Totta kai saat piirtää sen, jos tahdot. En pane pahakseni. Mikäli haluat, saat joskus ratsastaakin sillä”, hän ehdotti arvellen, että se saattaisi saada Kitin innostuksen heräämään entisestään. Mies tarkkaili pientä ponia, joka näytti varsin lapsiystävälliseltä ja rauhalliselta.
”Mikä sinun ponisi nimi on?” hän kysyi vähäsanaisesti odottaen kuitenkin, että Kit saattaisi kertoa ponistaan kaiken minkä tiesi. Nimi oli mennyt aiemmin täysin ohitse.

Kitille tuotti hankaluuksia kuunnella vastauksia keskeyttämättä Alexia uudella kysymystulvalla jokaisen annetun vastauksen jälkeen, mutta pieni poika puri huultaan ja kasvot keskittyneesti rutussa nyökytteli kuunnellessaan Alexin puhetta. Väri kuulosti oudolta pojankin korviin, mikä sai ihmettelevän ilmeen hänen kasvoilleen. Jännä väri. Hänen pitäisi ehdottomasti kysellä siitä lisää. Tai etsiä kirjasta. Joo. Hän kaivaisi paksun hevostietokirjan esiin ja tutkisi, löytyisikö sieltä tuollaista väriä.
"Oikeasti?" Poika lähes kiljaisi, kun Alex lupasi, että hän saisi joskus ratsastaa sillä. Vasta viime hetkillä Kit oli muistanut, ettei hevosten lähellä sopinut huutaa ja onnistunut vaimentamaan äänensä vain innostuneeksi älähdykseksi. Hän pääsisi oikean hevosen selkään! Ja vielä noin nätin värisen. Vau! Sisko olisi niiiiiiin kateellinen.
"Ace of Spades. Ace tutuille", Kit kertoi ylpeänä ja keräsi varovasti ohjia käsiinsä. Ace nosti kiltisti päänsä ylös ruohotuposta. "Se on kymmenen vuotias ja hyppää tosi hyvin. Se oli ennen siskoni poni, mutta sain sen kuusivuotislahjaksi", poika jatkoi innoissaan. "Se on maailman paras poni", hän julisti ja kumartui halaamaan ponin harmaata kaulaa. Ace pärskähti selkeästi tottuneena moisiin toimiin, eikä liikahtanut mihinkään suuntaan, ennen kuin Kit istui jälleen tukevasti satulassa.
"Se tykkää omenoista", Kit vielä kertoi kuin se olisi maailman tärkein tieto Acesta. Mitäpä rodusta, väristä, koulutuksesta tai sukupuusta, kun poni piti omenoista? Niin, sitäpä juuri.
"Te voitte jatkaa seikkailua meidän kanssa, jooko jooko?" Kit aneli siniset silmät innostuneesti tuikkien. "Ace on tosi nopea ja ketterä, se pysyy varmasti Arin vauhdissa", poika lupasi innokkaasti nyökytellen. "Me oltiin menossa... öh, tuonne", Kit sanoi ja osoitti sormellaan ensimmäiseen sopivaan suuntaan, johon näytti johtavan edes jonkinlainen pieni ja mutkainen polku. Kaikesta näki, ettei pojalla ollut pienintäkään aavistusta, minne päin hän oli lähdössä ja mitä sieltä löytyisi. Mutta eihän se haitannut, kun he olivat seikkailulla!

Kitin into oli suloista. Alex naurahti hyväntahtoisesti ja alkoi kuunnella sitten odottamaansakin sepustusta edessä seisovasta pomminvarmanoloisesta harmaasta ponista. Hän nyökytteli hymyillen eikä keskeyttänyt missään vaiheessa. Harvoin tuli tavattua lapsia hevosten parissa, joten Alex oli iloinen kohtaamisesta. Hän hymähteli kuullessaan varsin tärkeän tiedon Acen ruokavaliosta. Toivottavasti poni sai muutakin kuin omenoita, vaikka ne miten olisivat lempiruokaa.
”Totta kai voidaan”, hän vastasi hymyn levitessä.

”Eiköhän mennä”, Alex varmisti ja käänsi Arizonan kohti Kitin osoittamaa suuntaa. Hänellä ei ollut niin hajua, mihin se vei, mutta ei ainakaan suoraan tallille. Onneksi hänellä oli älypuhelin ja siinä hyvä karttasovellus, joten eksymään he eivät pääsisi.
”Mitäs olette ehtineet jo nähdä seikkailullanne?” Alex kysyi liikuttuneena pikkupojasta ja tuon ponista. Hän piti lapsista, vaikka ei ihan heti sellaisia ollutkaan haluamassa. Hänen vanhempansa olisivat jo mieluusti tulleet isovanhemmiksi, mikä sai miehen välillä ahdistumaan. Hän ei ollut vielä löytänyt sitä tosirakkautta eikä uskonut edes löytävänsä. Ei hän edes uskaltanut myöntää itselleen, mitä todella halusi sillä rintamalla.

Alexin lupautuessa seikkailuseuraksi, Kit säteili kuin aurinko. Hän oli saanut seuraa, joten jos ihan tarkkoja oltiin, hän ei enää rikkonut äitinsä käskyä vastaan. Hän ei ollut enää yksinään maastossa. Ehkä äidille ei tarvitsisi kertoa, että hän oli harhaillut ympäri nummia hyvän tovin itsekseen ennen kuin oli törmännyt Alexiin. Sitä paitsi, Alex oli hauskaa seuraa. Ja sillä oli ihanan värinen hevonen, jolla hän saisi jonakin päivänä ratsastaa. Monta syytä iloita.
"Löysimme aarteen", poika julisti. "Tai luulin, että löysimme, mutta se olikin vain tyhjä muovipussi", Kit ilmoitti iloinen hymy edelleen huulillaan. Ei hän osannut pettyä siitä, ettei löytänytkään mitään hienoa. "Otin sen kuitenkin mukaan. Äiti sanoo, ettei roskia saa jättää luontoon." Poika mietti kuumeisesti, mitä muuta oli nähnyt seikkaillessaan Acen kanssa.
"Näimme myös pupun. Sellaisen pienen ja pörröisen. Se oli varmaan vielä poikanen", Kit jutteli iloisella, pirteällä tavallaan. Pojan kirkkaaseen ääneen oli parempi vain tottua, sillä häneltä ei hetkessä keskustelunaiheet loppuisi, minkä Alexkin varmasti huomaisi matkan aikana.
"Täällä on myös paljon mäkiä. Ehkä jossakin on luola, jossa asustaa peikkoja", poika pohdiskeli ääneen. "Äiti sanoo, ettei peikkoja ole olemassa, mutta äiti on väärässä", Kit julisti tavalla, josta olisi voinut olettaa pojan juuri sanoneen, että aurinko laski länteen ja vesi oli märkää.

”Aarteen?” Alex sanoi liioiteltua kiinnostusta äänessään. Hän ei mahtanut sille mitään puhuessaan lasten kanssa – taantui itsekin samalle tasolle. Juuri niinhän lähes kolmikymppiset käyttäytyivät. Hän hymyili muovipussille voiden vain kuvitella, miten hienolta aarteelta se lapsesta oli tuntunut.
”Äitisi on oikeassa. Hyvin tehty”, hän kehui ja seurasi hymy huulillaan pojan kertomusta. Tuon höpötys sai hänet väistämättäkin hyvälle tuulelle, mitä hän oli kyllä jo aiemminkin ollut. Seura oli aina hyväksi ja ainakaan Kitin seurassa hänen ei tarvinnut häpeillä mitään.
”Mitä? Totta kai peikkoja on!” Alex innosti tietämättä, ruokkiko nyt haitallisesti pienen lapsen mielikuvitusta ja vääristeli tuon todellisuudentajua.
”Haluatko ravata tuon mäen päälle?” hän kysyi ja osoitti lähellä seisovaa kukkulaa. Nousu olisi kohtuullisen jyrkkä, mutta ei mitään vaarallista tai vaikeaa.
”Sieltä voi löytyä lisää aarteita.”

Alexin kiinnostus vain ruokki Kitin innostusta. Vihdoinkin joku, joka ymmärsi! Poika suorastaan hehkui tyytyväisyyttä, kun sai kehuja toiminnastaan. Hän suoristi selkänsä Acen selässä ja painoi kantapäät alas, kuten valmennuksissa jatkuvasti muistutettiin tekemään. Hän halusi näyttää uljaalta ritarilta, joka syöksyi vaaroja uhmaten pelastamaan prinsessan. Tai hankkimaan lohikäärmeen lemmikiksi. Miksiköhän prinssit edes pelastivat prinsessoja, kun olisivat voineet saada lohikäärmeestä lemmikin? Hän ainakin valitsisi lohikäärmeen jonkun tytön tyllerön ohi minä tahansa päivänä!
"Niin on", poika hymyili tyytyväisesti, kun Alex vakuutti peikkojen olevan oikeita. Hah! Äiti oli väärässä, nyt se oli todistettu. "Peikot ovat vain ujoja eivätkä siksi tule näytille niin usein."
Ehdotus ravista sai pojan nyökyttelemään innoissaan.
"Joo!" Hän hihkaisi ja kannusti Acen saman tien raviin. Poni siirtyi pehmeästi pyydettyyn askellajiin ja sieti ihailtavalla kärsivällisyydellä ratsastajan tohelointia, kun Kit haki tasapainoaan jalustimilla etunojassa seistessään. Maastossa kuului olla etunojassa kun mentiin ylämäkeen, sen verran Kit muisti.
"Katso!" Poika hihkaisi innoissaan ja osoitti kukkulan päälle. Lintu lehahti lentoon ja poika nauroi lämmintä, elämäniloista naurua takertuessaan poninsa paksuun harjaan, jotta ei menettäisi tasapainoaan jyrkässä nousussa. Ohjat roikkuivat taas löysempinä kuin oli hyväksi, mutta Acea se ei tuntunut haittaavan. Poni nousi ketterin, vakain raviaskelin kukkulan päälle ja aavisti ratsastajansa tahdon pysähtyä. Kit istahti satulaan aavistuksen tömähtäen, mutta onneksi poika ei painanut paljoa. Ace seisoi kuuliaisesti paikallaan, kun ratsastaja pyöri selässä kuin mikäkin väkkärä koettaessaan nähdä kaikkialle yhtä aikaa.
"Makeeta", hän huokaisi katsoessaan kukkulan päältä avautuvaa nummimaisemaa. Maisema taisi näyttää samalta jokaisen kukkulan päältä, mutta poika jaksoi edelleen ihailla sitä kuin ei olisi koskaan ennen nähnytkään.

Sanat peikkojen ujoudesta saivat Alexin hyvälle tuulelle. Ollapa lapsi. Olisipa hänellä yhä yhtä hyvä mielikuvitus kuin Kitillä.
Alex kannusti Arizonan raviin Kitin ja Acen jäljessä ja he saavuttivat nuo pian huijaten muutamalla laukka-askeleella. Maastossa matala-askelinen ruuna osasi varoa ja katsoa mihin astui, eikä meno muistuttanut täysin reining-radalla nähdyn kaltaista. Laukka oli korkeampi, mutta kuitenkin sillä hetkellä suhteellisen hidas. Kitin nauru ja reaktio lintuun sai Alexinkin naurahtamaan. Lapsen aitous oli jotakin, jota hän kaipasi löytävänsä välillä aikuisistakin.

Alex pysäytti hevosen kukkulan laelle sallien Arizonan ojentaa kaulaansa jotta saattoi haistella toista ponia. Se hörisi omaan hiljaiseen tapaansa ja käyttäytyi varsin mallikelpoisesti lajitoverinsa seurassa.
”Näkyykö aarteita?” hän kysyi katsellen itsekin haaveillen ympärilleen. Maisema oli kaunis.
”Vai jatketaanko?” Mielessä kyti yhä epäilys siitä, että poika oli lähtenyt omille teilleen luvatta. Hän ei uskaltanut kysyä sitä, ja olihan Kit ainakin nyt turvassa hänen kanssaan.

Ace hörisi Arizonalle tyytyväisenä. Poni rakasti lajitovereiden seuraa siinä missä pieniä ihmisiäkin, joten oli vain tyytyväinen saadessaan Arizonan matkaseuraksi. Alexin kysymys sai Kitin kääntämään katseensa maahan maisemaan sijaan. Aarteita, aarteita, missä hän olisi jos hän olisi aarre? Kukkulan laella, tietenkin, mutta missä siellä?
"Tuossa", poika julisti ponnekkaasti, hyppäsi ketterästi alas Acen selästä ja kipitti lyhyillä askelilla muutaman metrin päähän. Kit kyykistyi ja tutki hetken maata tarkkaavaisena, antaen silmiensä haravoida ruohon peittämää maata jalkojensa juuressa. Poika nappasi hassunmuotoisen kepin käteensä, käänteli sitä hetken ja palasi sitten ylpeästi Acen luokse. Hän heilautti itsensä paikoillaan seisseen ponin selkään ja näytti innokkaasti keppiä Alexille. Se näytti joltakin x-kirjaimen ja y-kirjaimen välimuodolta, mutta Kitin mielestä se oli kerrassaan loistava.
"Se on ninjan heittotähti", poika julisti laittaessaan kepin reppunsa sivutaskuun. Hänellä oli aina reppu täynnä keppejä, kiviä ja metallijätettä maastolenkkien jäljiltä, kun hän oli keräillyt ties mitä talteen.

"Nyt jatketaan seikkailua", Kit naurahti saatuaan repun taas kunnolla selkäänsä. Ace lähti laskeutumaan varmoin, rauhallisin käyntiaskelin kukkulan toiselle puolelle ja Kit hyräili tyytyväisenä jotakin melodiaa, jonka muisti koulusta. Varmaan jokin lastenlaulu, siis.
"Oletko kisannut Arilla? Mitä kisaatte? Onko se hyvä?" Poika kyseli kääntyen lähes väärinpäin satulassa voidakseen katsoa iloisin silmin Alexia. Acen askel ei horjahtanut eikä poni näyttänyt edes huomaavan ratsastajansa yllättävää kieppumista, sillä kärsivällinen ratsu oli tottunut sellaiseen. "Me hypätään Acen kanssa. Ace on ihan paras. Se on tosi nopea ja taitava. Se hyppää paremmin kuin monet isot hevoset", Kit kertoi odottamatta vastausta Alexilta. Pojalla oli paha tapa puhua antamatta muille suunvuoroa, mutta nyt hän muisti jälleen kysyneensä jotakin ja hiljeni odottamaan vastausta.

Alex peitteli huvittunutta hymyään, kun Kit selvästi etsi aarretta. Tuo oli päättänyt löytää sellaisen ja lopulta satulasta laskeuduttuaan esitteli hänelle keppiä, joka ei hänen silmissään ollut keppiä kummempi. Pian poika esitteli sen ninjan heittotähdeksi, ja Alexin oli vain yhdyttävä tuon intoon. Heittotähti, tietenkin, miksei hän ollut sitä aiemmin tullut ajatelleeksi?
”Hyvä, ensimmäinen löydetty”, hän hymähti ja nyökkäili sitten seikkailun jatkumiselle. Hän kannusti kirjavan intiaanihevosensa alas mäkeä ja sai jälleen kerran kiitellä tuon maastovarmoja jalkoja täydellisestä laskeutumisesta. Ari oli mestarimaastoilija, eikä hän voinut kuvitellakaan toista samanmoista.
”Olen kilpaillut Arilla lännenratsastuksessa”, Alex kertoi kuunneltuaan ensin pitkän litanian Acen suitsutusta. Hän ei tarkentanut, sillä ei uskonut esteponin ratsastajan tietävän lajista sen enempää.
”Oletteko te kilpailleet?” hän kysyi iloiten siitä, että niin nuori oli päässyt kokemaan hevostelun ilon ja saanut ratsastettavakseen niin upean ponin, miltä Ace vaikutti.
”Olen joskus hypännytkin Arilla”, Alex kertoi hakien hevosen historiasta jotakin, mikä toimisi pojalle tarttumapintana. Siinä missä lännenratsastus saattoi olla vieraampaa, olisi esteratsastus selvästi Kitin mieleen.
”Sukelletaanko tuonne metsäpolulle?” hän kysyi tiheän sekametsän rajatessa nummea edessä. Siellä siinsi polku, joka todennäköisesti veisi heitä lähemmäs tallia, vaikka ei suoraan sinne johtaisikaan.

Oo, lännenratsastusta! Hän oli nähnyt siitä kuvia kirjassaan. Lehmiä ja köysiä ja täplikkäitä hevosia, jotka pöllyttivät hiekkaa juostessaan. Tietenkin! Arizona näytti ihan lännenhevoselta täplineen kaikkineen. Miten hän ei ollut heti sitä tajunnut?
"Joo, ollaan", Kit vastasi ylpeyttä uhkuen. "Me voitettiin viimeksi", poika julisti, jättäen tarkentamatta, että hän oli ollut itse järjestämiensä kisojen ainoa osallistuja. Mutta olivat he osallistuneet oikeisiinkin kisoihin, jos ratsastuskoulujen kisoja saattoi sellaisina pitää. Hän oli äidin mielestä liian pieni hyppäämään isoja esteitä, joten kisoja ei ollut monia tarjolla.
"Hyppääkö Ari hyvin? Se näyttää vahvalta", Kit kysyi nopealla tavallaan, tarttuen heti tuttuun lajiin. Lännenratsastus kiinnosti pojan mieltä, mutta oli niin kovin vierasta, ettei hän oikein tiennyt, mitä kysyä.
"Käy hyvin", Kit vastasi iloisesti ja käänsi Acea metsää kohti. Poni kulki rennoin askelin ja näytti kaiken kaikkiaan tyytyväiseltä tallustaessaan eteenpäin. Kit tarkkaili hetken polkua, mutta totesi nopeasti, ettei metsä tarjonnut mitään niin mielenkiintoista kuin toinen ratsukko.
"Miksi Arin satulassa on tuollainen nuppi? Miksi sen satula on noin iso? Miksi jalustimet ovat tuollaiset? Miten sitä ohjataan yhdellä kädellä?" Kit tulitti kysymyksiä ilmoille tiheään tahtiin katsellessaan uteliain silmin Arizonan varusteita. Ehkä hän ei tiennyt mitään lännenratsastuksesta, mutta aina saattoi kysellä kaikkea, mitä mieleen juolahti. Varusteet näyttivät jänniltä pojan silmiin. Hän halusi päästä tutkimaan niitä lähempää. Pitäisi odottaa, että tallin varustehuone olisi tyhjä ja sitten hän voisi hiipiä tutkimaan ihmeellistä satulaa tarkemmin.

”Hienoa”, Alex kommentoi voittoa voimatta pohtia, millaisia estekilpailuja niin pienille järjestettiin. Hän oli vähän ulkona kaikesta ratsastuskoulutoiminnasta luotuaan oman hevostelu-uransa lähinnä itsekseen naapuritallilla.
”Hyppää se ihan hyvin. Ei mitään korkeita, mutta sillä on hyvä tekniikka ja arviointikyky radalla”, Alex kertoi ja yritti pitää lauseensa selkeinä ja lyhyinä lapsenkin ymmärrettäväksi. Hän ei tiennyt, miten paljon Kit ymmärsi esteratsastuksen teoriaa, mutta eipä hänelläkään siitä ollut suuremmin kokemusta tai tietoa. Arizona kulki Acen vierellä kohti metsää, joka verhoaisi heidät pian hämäräänsä. Alex oli melkein osannut odottaa uutta kysymystulvaa ja saattoi vain hymyillä uteliaalle pojalle.
”Nuppi on lassoa varten”, Alex sanoi huvittuneena siitä, että ei ollut ikinä opetellut lassonkäyttöä, eikä osannut selittää siitä sen enempää. Hän oli lassonnut aikanaan aidantolppia mutta kyllästynyt sitten siihen, kun ei ollut onnistunut.
”Satula on hyvä istua pitkillä matkoilla ja yhdellä kädellä pidellään ohjia, jotta toinen jää vapaaksi esimerkiksi karjan lassoamista varten”, Alex kertoi vaikka epäili Kitin tietoja siitä, miten lännenratsastus ehkä liittyi karjanajoon.
”Hevosta ohjataan lähinnä painolla ja pohkeilla”, hän selitti. Hymy leveni vain. Miten joku niin pieni saattoi vaikuttaa niin paljon?
”Voin joskus näyttää sinulle, kuinka lännensatulalla ratsastetaan.”

Kit nyökkäili vakuuttavasti, kun Alex kertoi Arizonan hyppäämisestä. Sanat kuulostivat tutuilta, sellaisilta, mitä valmentaja oli käyttänyt Acesta, joten varmaan Arizonakin oli siis oikein kiva hevonen esteradoilla. Pojan silmissä palava into ei laantunut lainkaan, kun hän sai vastauksia lukuisiin kysymyksiinsä lännenratsastuksesta. Hän muisti nähneensä elokuvia, joissa karjapaimenet laukkasivat hevosilla lehmien perässä ja heittelivät lassoja, joten ehkä Arizonakin osasi sellaista.
"Vau", poika totesi kuullessaan selitystä hevosen ohjaamisesta. Painolla ja pohkeilla, ainoastaan? Siistiä! Alexin lupaus näyttää, miten lännenratsastus oikeasti meni sai pojan jälleen lähes tärisemään vaivoin pidätellystä innosta. Tämä oli paras seikkailu ikinä! Hän oli löytänyt hienoimman aarteen sitten Acen saamisen, sillä Alex oli luvannut paitsi kertoa enemmän lännenratsastuksesta, myös antaa hänen ratsastaa Arizonalla. Vau. Tupla-vau. Tämä oli kyllä oikeastaan tripla-vaun arvoinen asia.
"Se olisi tosi siistiä", poika sanoi innostuneella äänellä. Hymy tuntui yltävän korviin saakka, kun pieni lapsi tuijotti Alexia silmät ihailua täynnä. Jamie oli selkeästi saanut kilpailijan idoli-osiossa.
"Osaako Ari normaalia ratsastusta?" Poika kysyi pää kallellaan. Normaalilla hän tarkoitti englantilaista tyyliä, mutta ei millään muistanut oikeaa sanaa sille, joten normaali sai kelvata. Oli hankala kuvitella täplikästä intiaanihevosta taipumaan kouluradoilla. "Onko sinulla muita hevosia? Kauanko Ari on ollut sinulla?" Poika kyseli jälleen päästyään yli hetken hämmennyksestään, jonka Alexin innostavat lupaukset olivat saaneet aikaan.

Kitin innostus oli tarttuvaa ja Alexkin tunsi innostuvansa lännenratsastuksesta entisestään. Ihme juttu. Normaaliratsastus sai hänet huvittumaan. Poika tarkoitti mitä ilmeisimmin englantilaista.
”Vähemmän, mutta kyllä se oikein päin kulkee”, hän sanoi silittäen suurin liikkein ruunansa kaulaa. Arizona oli kaikista osaavin hänen hevosistaan, olihan tuo vanhinkin. Hän oli varsin tyytyväinen hevoseen sillä hetkellä.
”On minulla kaksi muuta, Gabino ja Poppy. Voin näyttää ne tallilla. Uskon, että Poppy on samalla laitumella Acen kanssa”, hän kertoi yhdistäen jälleen sanomansa pojan mielikuvakartassa johonkin tuttuun.
”Ari on ollut minulla neljä vuotta, Gabino kaksi ja Poppy vasta vuoden verran”, hän kertoi avoimesti ja ylpeänä hevosistaan. Hymy ulottui korviin, kun he sukelsivat metsän hämärään. Polku oli tarpeeksi leveä heidän ratsastettavaksi rinnakkain, mutta paikoitellen oksat olivat niin matalalla, että pienelläkin hevosella ratsastava Alex joutui kumartumaan tai siirtämään niitä kädellä tieltään.
”Kauanko Ace on ollut sinulla?” hän kysyi vaikka uskoikin, että ponin omistaja oli joku muu kuin pikkupoika. Parasta kuitenkin pelata Kitin pussiin, niin pysyisi tyytyväisenä.

Oikein päin? Eli eteenpäin? Kit ei oikein ymmärtänyt, miten muutenkaan hevonen saattaisi kulkea kuin oikein päin, eihän ne nyt peruuttamallakaan koko aikaa voineet kulkea. Alex oli vähän höpsö. Gabino ja Poppy eivät niminä soittaneet mitään kelloja, mutta puhe laitumesta sai Kitin kulmat kurtistumaan. Acen laidun... Keitä kaikkia siellä oli? Hän muisti eläkeläisten ympärivuotisen tarhausporukan hyvin, mutta kesän suuri laidun oli sekoittanut pakkaa, joten poika ei keksinyt, kuka Poppy voisi olla. Alexin olisi paras pitää lupauksensa ja näyttää hevoset tallilla, jotta hän voisi hyvillä mielin piirtää nekin.
"Hauskoja nimiä", Kit sanoi hyväntuulisesti. Erityisesti Poppy kuulosti hauskalta. P oli muutenkin hauska kirjain sanoa, kun siitä kuului pieni poksahdus.
"Yli vuoden. Kohta kaksi", Kit sanoi muistaessaan, miten syntymäpäivät lähestyivät kovaa kyytiä. No, oli niihin vielä pari kuukautta, mutta silti. Jos pojan puheita kuunteli, antoi hän mielellään sen kuvan, että Ace oli hänen, mutta totuus oli, että se oli vanhempien nimissä. Mutta eihän sellainen voinut hevosta omistaa, joka ei sillä ratsastanut, jos Kitiltä kysyttiin. Hän ratsasti ja hoiti Acea, joten Ace oli hänen.
"Ovatko Poppy ja Gabino lännenratsuja? Kilpailetko niillä?" Kit kyseli koettaessaan saada jotakin kuvaa siitä, millaisia Alexin hevoset voisivat olla. Eivät ainakaan iloisen täplikkäitä, kuten Arizona, koska sellaiset hevoset Kit kyllä muisti. "Osaako Ari paimentaa lehmiä? Onko sinulla myös lehmiä?" Poika kysäisi yllättäen muistaessaan aiemmat mielikuvansa elokuvien kiivaista takaa-ajoista ja karjan paimentamisesta.

Alex laski nopeasti yhteen ja sai selville, että Kitin oli nyt oltava seitsemän, pian kahdeksan. Lapset tuppasivat vanhentamaan itseään, mutta mikäli tuon sanoihin oli luottamista, poika oli seitsemän. Edes lapset kaikessa kieroudessaan eivät osaisi valehdella muihin liittyvissä lauseissaan aikaa vanhentaakseen itseään.
”Sehän on ollut sinulla sitten jo kauan”, Alex sanoi hyväksyvästi. Hän muisti vallan hyvin, miten hitaasti aika oli lapsena kulkenut. Nyt siitä ei enää tarvinnut huolehtia, sillä tuntui, että kuolema lähestyi hyvää tahtia eikä sille vain mahtanut mitään.
”Gabi on, kyllä, ja olen myös vähän kilpaillut sillä”, Alex kertoi arvioiden, saattoiko leikkimielisiä lännenratsastuskilpailuja edes kutsua kilpailuiksi Rosings Parkin kävijän kuullen. Hän ei todellakaan tavoitellut paikkaa olympialaisissa, tai muissa suurissa kilpailuissa. Hänelle riitti hevosten seura ja hauskanpito.
”Poppy on niin nuori, että se vasta opettelee ratsuksi”, hän hymyili ja kuunteli uudelleen alkanutta kysymystulva. Hänen tulisi esitellä hevoset viehättävälle pikkupojalle, sillä tuo ei saisi muuten tarpeekseen – jos silloinkaan.

”Ei, minulla ei ole lehmiä”, hän naurahti aidon onnellisena ja katseli poikaa hymyssä suin.
”Eikä Ari ole niitä nähnyt kuin laitumen aidan takaa. Se osaa kyllä karjanajoon liittyviä liikkeitä ja uskon, että se voisi olla hyväkin siinä.” Oli kai hieman utopistista edes ajatella Arizonaa ja häntä karjanajossa, sillä vaikka hevonen taatusti toimisi, tiesi Alex hyvin vähän asiasta. Se oli kyllä kiehtonut häntä joskus, mutta koskaan hän ei ollut saanut tilaisuutta koettaa.
”Luuletko, että Ace osaisi paimentaa lehmiä?” Rauhassa kulkevasta ponista oli vaikea sanoa. Sitä ei ollut koulutettu, eikä se varsinaisesti näyttänyt lännenhevoselta. Hän ei kuitenkaan tyrmännyt ajatusta, sillä mikä vain hevonen oppi kun sillä oli kärsivällinen opettaja.

Kit ei edes tajunnut, että oli menettänyt mahdollisuutensa väittää olevansa kymmenen. Kymmenen kuulosti niin hienolta luvulta, että oli kiva sanoa olevansa kymmenen. Poika rapsutti Acen kaulaa ponin höristessä tuttavallisesti. Poni oli fiksu oppiessaan jo vuosia sitten, että hörisemällä tervehdyksiä pienille ihmisille sai niiltä usein omenan paloja. Nyt ei omenoita herunut, kun poika keikkui selässä, mutta tyytyväisestä hymystä päätellen hörähdykset olivat olleet kaivattuja.
"Se oli aiemmin siskollani joten olen tuntenut sen vielä kauemmin", Kit ilmoitti ylpeästi. Hänen mielestään Ace oli ollut heillä pienen ikuisuuden. Hänen poninaan Ace tietenkin näytti paremmalta kuin siskon kanssa. Se nyt oli sanomattakin selvää. Hän piti siitä parempaa huolta.
Poika nyökkäili innostuneella tavallaan Alexille, kun kuuli lisää tuon hevosista. Ne kuulostivat kerrassaan loistavilta. Hän mietti jo innoissaan, miten saisi kolme hevosta mahtumaan yhteen kuvaan, jotta voisi piirtää kaikki Alexin hevoset yhdessä.

"Ai, okei", poika vastasi naurahtaen, osaamatta hävetä uteliaisuuttaan. Ei sitten, ei lehmiä. Lehmät olisivat olleet kivoja. Täällä oli paljon lampaita. Olikohan Alexilla lampaita? Kysymys Acesta sai pojan huomion takaisin keskusteluun ja lampaat unohtuivat.
"Jos joku opettaisi", Kit ilmoitti varmalla äänellä. "Ace oppii mitä vaan jos sitä opettaa", poika vakuutti. Hän oli aivan varma, että Ace osaisi ajaa lehmiä, kun kerran oppi kaikkea muutakin.
"Mutta lehmät ovat kauhean isoja. Ehkä Acen pitäisi paimentaa lampaita", Kit pohti ääneen. Lampaatkin olivat kivoja. Niillä oli paljon pörröistä karvaa. "Paimennetaanko lampaita hevosilla?" Poika kysyi kulmat keskittyneesti kurtistuen, kun hän yritti muistaa, mitä koulussa oli puhuttu lampaista. Ei kai muuta kuin että niistä saatiin villaa, josta tehtiin vaatteita. Hän oli taitellut paperilennokkeja opettajalta salaa koko tunnin ajan, joten oliko se nyt ihmekään, jos hän ei muistanut, mitä lampaista oli puhuttu.

Lampaita, ehkä Ace voisi paimentaa lampaita. Alex ei edes tajunnut miten syvälle upposi lapsen mielikuvitukseen. Hän nyökytteli tuon ideoille.
”Ehkä”, mies vastasi kysymykseen hymyillen.
”Jotkut käyttävät myös koiria, mutta eihän se ole yhtään sama asia”, hän arveli ja toivoi ettei lörpöttelisi ihan omiaan lapselle. Lampaat, kuten lehmätkin, olivat hänelle suhteellisen vieras asia. Hän ei ollut ikinä vieraillut tilalla, jossa niitä erityisesti paimennettaisiin.
”Ehkä joku lähitiloista voi lainata lampaita harjoituksiimme”, Alex pohti hymyillen ja toivoi, ettei Kit muistaisi ideaa enää maaston jälkeen. Ei hän ikinä kehtaisi ehdottaa sellaista kenellekään, vaikka tiesi lähialueen lammasfarmareista.
”Kuulehan, Kit, onkohan äitisi jo huolissaan sinusta?” Alex kysyi kokeillen ja antoi ymmärtää, ettei todellakaan ollut vihainen siitä, jos poika olikin lähtenyt luvatta maastoon. Hän uskoi äidin odottavan tallilla, tai todennäköisesti paikalla olisi edes joku, joka huolehti lapsesta.
”Vai oletko tallilla siskosi kanssa?” hän tajusi kysyä kun ei tiennyt, miten vanha pojan sisko oli. Ehkä tuo oli tarpeeksi kypsä vahtimaan veljeään – vaikka ei kovin taitava, oli sanottava.

Ei, koirat eivät todellakaan ollut sama asia, vaikka olivathan nekin kivoja. Mutta kyllä hevoset ja ponit olivat parempia. Kit uppoutui pohtimaan ponien ja koirien yhteistyötä lampaita ajettaessa niin kovin, että Alexin pohdiskelut menivät häneltä kokonaan ohi. Ehkä ihan hyvä niin, sillä poika ei olisi ikipäivänä unohtanut lupausta lampaiden lainaamisesta. Oman nimensä kuullessaan hän havahtui ja hymyili juuri niin liioitellun viattomasti kuin lapset tekivät silloin, kun jäivät kiinni jostakin, mitä eivät saaneet tehdä.
"Ei äiti ole huolissaan. Se antoi luvan tulla tallille", Kit vastasi hyväntuulisesti, mutta liioitellun viaton hymy ei kadonnut lapsellisen pyöreiltä kasvoilta. "Sisko on liian hidas. Ehkä se on nyt jo tullut tallille. Asun ihan lähellä joten voin pyöräillä matkan itsekseni", Kit selitti pirteästi.
"Minun tosin piti pysyä kentällä, mutta siellä oli tylsää", poika naurahti kun ei enää voinut pitää pientä salaisuuttaan salaisena. "Mutta nyt sinä olet mukana joten äiti ei voi enää suuttua. Se on vain kieltänyt menemästä yksin maastoon eikä me enää olla yksin", Kit julisti varmasti ja virnisti ovelasti. Hän ei kertoisi äidilleen, että oli lähtenyt yksinään hortoilemaan. Hän kertoisi tarinaa seikkailustaan siten, että vaikuttaisi siltä kuin Alex olisi ollut alusta asti mukana.
"Et kai kerro äidille?" Kit kysyi nopeasti. Se pilaisi kaikki hänen hienot suunnitelmansa tulevista seikkailuista ja jättäisi hänet kotiarestiin seuraavaksi kuukaudeksi. Tai kahdeksi. Äiti oli välillä ihan liian tiukka. Mitä nyt yhdellä maastolenkillä muka voisi sattua?

Alex odotti, milloin Kit todella myöntäisi olevansa luvatta maastossa. Tuon kasvoilla oli niin syyllinen ilme kuin vain sitä peittelevillä lapsilla saattoi olla. Hän näki tuon selityksen lävitse ja nyökkäsi ehkä lähinnä itselleen hyvästä lastenlukutaidosta, kun Kit sitten kertoi että hänen olisi pitänyt pysyä kentällä. Mutta eihän seitsenvuotiaalle voinut olla vihainen, eihän?
”Sinun olisi pitänyt pysyä kentällä, Kit”, Alex yritti kaikella auktoriteetillään. Hän kuitenkin hymyili.
”Tällä kertaa en sano mitään. Mutta sinun pitäisi totella äitiäsi paremmin”, hän muistutti ja pyöritteli päätään maastoilun sallituksi kääntäneelle oveluudelle. Oli totta, että nyt tuo ei rikkonut sääntöjä, mikäli äiti oli luvannut maastoilua vastuullisen aikuisen seurassa. Hän koki olevansa edes jollakin tasolla vastuullinen ja huolehtivansa pojan tallille.
”Ensikerralla pyydät jonkun kanssasi, eikö niin?”

Kit loihti kasvoilleen häpeävän mutta suloisen ilmeen, jota oli harjoitellut peilin edessä. Hän osasi muistuttaa koiranpentua niin halutessaan, koska se oli ainoa keino saada anteeksi isältä, kun hän oli rikkonut jonkin pienoismalleista. Eli vähintään kerran viikossa.
"Tiedän", poika huokaisi mukamas todella häpeissään. Oikeasti hän oli vain tyytyväinen, että oli lähtenyt, koska oli törmännyt Alexiin.
"Kiitos", hän kiitti iloisesti, kun sai lupauksen, ettei äiti kuulisi tästä seikkailusta. Hän pääsisi tallille vielä tämän kesän aikana. "Joo, kyllä minä yleensä", poika sanoi miettien kaikkia niitä kertoja, kun ei todellakaan ollut totellut äitiään. Kuten syödessään jälkiruuaksi tarkoitetun jäätelön ennen ruokaa edellisellä viikolla.
"Tietenkin pyydän", poika vakuutti, koska oli oppinut kantapään kautta, että aikuiset halusivat aina kuulla sellaisen vastauksen. Ehkä Olivia lähtisi ensi kerralla mukaan. Tai sitten hän värväisi jonkun muun. Kukakohan lähtisi riemuissaan pienen pojan kanssa maastoon? Ehkä hän voisi vain tulla kiusamaan Alexia aina kun halusi maastoilemaan. Joo, se oli hyvä idea. He voisivat etsiä lisää aarteita. Sekä tietenkin peikkoja. Kyllä he varmasti löytäisivät yhden peikkojen luolan, jos etsisivät oikein tosissaan. Sitten äidinkin olisi pakko uskoa, että peikkoja oli olemassa!
"Yleensä minä ratsastan kentällä, mutta kun äiti ei anna edes hypätä ilman valvontaa, niin siitä tulee tosi tylsää", poika puolusteli seikkailulle lähtöään. "Me kaivattiin seikkailua. Sitä paitsi en ollut yksin, minulla on Ace aina mukana", Kit virnisti voittoisasti Alexille. "Ace pitää minusta huolta. Se on paras lapsenvahtiponi!"

Alex nyökkäili hyväksyvästi pojan katumukselle näkemättä lainkaan sen läpi. Eihän hän tuntenut Kitiä sen paremmin, eikä hänestä olisi torumaan vierasta lasta. Hän väistätti huvin vuoksi Arizonaa sivuttain hetken aikaa ja suoristi sen sitten. Kelpo ratsu.
”Se varmasti on”, hän kommentoi sanoille Acesta. Vaikka hän luottikin siihen saakka varman oloiseen poniin, ei se Kitin äidin mielestä varmasti ollut paras lastenvahti. Ei hänkään seitsenvuotiasta hevosen varaan jättäisi.
”Seikkailu on hyvästä. Nyt, oletko valmis palaamaan tallille? Uskon, että nuo laitumet kuuluvat Rosings Parkille”, hän sanoi varmalla äänellä osoittaessaan valkoaitaisia laitumia vähän matkan päässä. Tuntui hyvältä, että hän alkoi hiljalleen oppia ympäristöä, eikä hänen aina tarvinnut suunnistaa kartan ja kompassin kanssa.

Kit myhäili tyytyväisenä, kun Alexinkin mielestä Ace oli loistava. Ace oli ihan paras!
"Joo, palataan vain", Kit vastasi ja tuijotti laitumien suuntaan. Hän ei olisi tiennyt niitä Rosings Parkin laitumiksi, mutta Alex onneksi tiesi, joten he eivät olleet eksyneet. Paitsi eihän hän aiemminkaan ollut ollut eksynyt, hän oli vain seikkaillut. Seikkaillessa ei aina tiennyt, missä tarkalleen oli. Sitähän seikkailu pohjimmiltaan oli - uuden etsimistä. Ajatus reppuun kätketystä aarteesta sai hymyn huulille. Hänen pitäisi esitellä isälle ninjan heittotähti. Isä varmasti arvostaisi sitä... ja ehkä unohtaisi, että hän oli taas kerran rikkonut yhden pienoismallilentokoneen leikkiessään sillä.
"Seikkailu on parasta", Kit vielä julisti. "Seikkaillessa löytää kaikkea kivaa." Pojalla todella riitti asiaa, tai oikeastaan asiaa ei riittänyt, mutta puhetta senkin edestä. Sanat eivät koskaan loppuneet kesken.
"Käytkö sinä joka päivä tallilla?" Kit kysyi muistaessaan, että oli saanut oikein luvan kanssa piirtää Arizonan ja kumppanit. Ei sillä, ei hän oikeasti lupia tarvinnut, mutta olihan se kiva kun tiesi, että kuvat otettaisiin vastaan. Hän oli oppinut taitavaksi papereiden piilottelijaksi, mitä harrasti silloin jos omistaja ei suostunut muutoin ottamaan piirustuksia vastaan. Varusteiden sekaan oli helppo sujauttaa yhtä jos toistakin. Ai niin, ja hänen oli jäätävä tutkimaan Arizonan ihmeellistä satulaa. Kunhan ensin Alex ehtisi lähteä ja varustehuone hiljenisi, niin hän voisi hiippailla sinne ja ihmetellä lännensatulaa sielunsa kyllyydestä. Kunhan se ei vain olisi korkeimmalla telineellä, koska sinne hän ei nähnyt eikä yltänyt.