Uskalsin kylmään veteen sukeltaa

[Anteeksi. En edes tiedä, mitä jäin jäätämään.]

Ihan tottako? Olivia virnuili, kun Katerina sanoi, ettei kouluponi ollut maastoratsu. Hän hillitsi halunsa osoittaa kouluvääntö oikeaa ratsastusta pelkäävien nynneröinniksi. Katerina oli ollut ikävän välinpitämätön hänen piikkejään kohtaan.
Sillyn kaula oli hionnut, vaikkei ulkona ollut erityisen kuuma. Olivia ei uskonut, että se johtuisi siitä, että tamma oli ollut naurettavan vähäisellä liikutuksella… Hmm. No, koko kesän kai. Ehkä hänen pitäisi alkaa käydä ratsastamassa enemmän, ainakin jos halusi menestyä kisoissa. Jos tämä luupää oppisi mitään. Pitkät korvat kääntyilivät villisti, ja pösilö elukka oli tunkea ne ratsastajan suuhun, kun Olivia kelasi ohjia tiukemmalle hevosen värähdellessä satulan alla. Hän ei aikonut pudota satulasta jonkun Katerinan kaltaisen pellen edessä. Hevonen kompastui puunjuureen ja horjautti tyttöä satulassa, mikä sai pari valittua, karskia loukkausta purkautumaan metsän rauhalliseen hiljaisuuteen. Tyttö pöyhäisi tuohtuneena neonpinkkiä ponihäntäänsä ja napautti hevosen hereille kantapäillään, ennen kuin keskittyi tähyilemään valoa polun päästä.

Ja siellä se oli. Kesytön nummimaisema ja sitä paikoin reunustavat metsät vaihtuivat kesäisen vehreäksi peltojen tilkkutäkiksi. Olivia siirsi tammansa raviin ja otti sen harjasta tottuneesti kiinni, kun hevonen loikkasi lepotilassa olevaa peltoa reunustavan, pusikkoisen ojan yli liioitellulla kenguruloikalla ja jatkoi sitten peltoa pitkin laukassa. Sen vastakkaisella laidalla näkyi metsäinen, täysiveristä ryntäisiin ulottuva aita, jota kohti tyttö suuntasi päättäväisesti. Silly oli ehkä kieltänyt edellisellä retkellä, mutta silloin oli yö ja satoi kaatamalla. Nyt mentäisiin yli ja jatkettaisiin viereisen pellon yli. Musta täysiverinen epäröi, mutta Olivia piti sen lujasti pohkeidensa välissä, napautti kantapäät kylkiin ja hevonen loikkasi hieman vähemmän sulokkaasti, mutta voimakkaalla hypyllä yli peltojen välissä olevan puuportin, pukitti ja jatkoi matkaa yli seuraavan pellon.

Aleksei lähti raviin pyytämättä, sillä ei halunnut eksyä ihanasta tammasta. Se hörisi hölmösti ja kouluradalla nähty muoto oli vain haave. Katerina kevensi yrittäen pysyä oksien yli loikkivan orinsa tahdissa putoamatta. Oja tuli eteen yllättäen ja nainen ehti hädin tuskin tarrata kimonsa harjaan ennen kuin se loikkasi varsin persoonallisesti ojan ylitse. Aleksei huomasi hetkensä tulleen ja nosti laukan, Katin roikkuessa juuri ja juuri mukana. Nainen oli menettänyt ohjansa sekä toisen jalustimensa yllättävässä hypyssä ja keräsi nyt itseään laukkaavan ratsun selkään uudelleen. Onneksi Olivia viiletti Sillynsä kanssa jo kaukana. Miksi Katerina oli ikinä suostunut moiseen?

Musta täysiverinen loikkasi aidan ylitse leikiten. Katerina etsi hieman hädissäänkin matalampaa kohtaa, mutta Aleksei oli jo ehtinyt valita suunnan. Se päätyi aavistuksen liian lähelle, mikä sai aikaan kengurumaisen loikan toiselle puolen ja oli suistaa sellaiseen varautumattoman ratsastajan satulasta. Kimon vatsa ja jalat osuivat esteen sivusta törröttäviin oksiin, mutta se ei estänyt jatkamasta. Kat roikkui harjassa ja puristi jalkansa hevosen ympärille päästäkseen kunnolla takaisin satulaan. Sillä välin Aleksei oli ehtinyt edetä jo hyvän matkaa pitkin peltoa ja kohti seuraavaa estettä, jonka hevonen havaitsi kauan ennen ratsastajaa. Lihakset jännittyivät laukassa ja askel kiihtyi jälleen. Ori alkoi kuumua ja seurasi ihastustaan sokeana tajuamatta, ettei ollut luotu sellaiseen.

Olivia tunsi Sillyn väsyvän. Tamman askel lyheni ja hidastui eikä sen liike ollut enää yhtä vaivatonta kuin miltä täysiverisen neli yleensä tuntui. Hän ei halunnut uskoa, että pitkällä lomalla olisi mitään tekemistä asian kanssa. Hevonen oli vain kehno. Jos hän olisi tiennyt sen olevan täysin kouluttamaton ja senmoinen luupää, että mikään ei mennyt perille, ei hän olisi ikinä valinnut sitä. Jos hänen vanhempansa eivät olisi niin itsekkäitä, hän olisi saanut sopivan kilparatsun ja hänestä olisi tullut tavoitteellinen, menestynyt kilparatsastaja. Ei ollut hänen vikansa, ettei hänen ollut suotavaa tuhlata aikaansa tähän kopukkaan, joka olisi varmasti sopinut paremmin liimatehtaalle. Se oli petollisen kauniin näköinen, mutta herranpieksut, eihän se osannut edes hypätä kunnolla. Puomit kolisivat miten sattuu esteillä, ja hevonen oli ollut kaatua turvalleen viimeksi. Onneksi se pärjäsi paremmin maastoesteillä, vaikka sitten törmäilisikin esteisiin.

Tyttö ajoi hevosta voimakkaasti esteen, kun seuraavan pellon verkkoaita tuli näkyviin. Sillyn korvat kääntyilivät pelokkaina, mutta se hyppäsi korkeaan kengurunloikkaan. Aitatolpat natisivat, kun hevonen oli pyyhkäistä aidan alas mukanaan, mutta hyppy jätti sen vain hieman löysälle kurtulle. Tamma rikkoi hypyn jälkeen raville, ja Olivia huokasi. Taivas. Mennään sitten tietä pitkin. Hän vilkaisi taakseen ja viittoili Katerinaakin siirtymään oikealle. Pensaikon ja harvojen puiden takaa löytyi hiljainen, pieni ja kiemurteleva asfalttitie.
"Ei tästä tule mitään. Mennään kotiin", hän tuhahti, joskin lähti jatkamaan Hexhamin suuntaan.

Aleksei mennä kaahotti mielissään mustan tamman perässä vaikka Katerina oli jo kauhusta kankeana pidättämässä sitä ohjasta. Kimo otti loikkia sivuttain ohjaa vastustaen. Mitä ihmettä sekopää-Olivia oikein teki? Verkkoaidan ylitys sai värin katoamaan Katerinan kasvoilta – hullu lapsi! Hän ei sitä aitaa enää ponillaan ylittäisi. Aleksei pinkoi minkä jaloistaan pääsi, vaikka ratsastaja riuhtoi ohjaa ja katse seurasi toista ratsukkoa, joka näytti hidastaneen. Hän käänsi kimoaan rajusti, sillä se oli jo aikonut seurata rakastaan yli verkkoaidan, joka oli jo täysiverisellekin ollut ylitsepääsemätön este. Aleksei hypähti pellolle pudonneen puunoksan yli ennen kuin suostui pudottamaan raville suupielet vaahdoten. Se oli kaukana kaverista ja pyrki lähemmäs Sillyä minkä vastustelevalta ratsastajaltaan pääsi. Pian he olivat lähempänä, ja vain paikoitellen ränsistynyt verkkoaita erotti heidät. Katerina oli huojentunut nähdessään tien.
”Oletko ihan hullu?! Silly olisi voinut kaatua!” hän syyllisti hengittäen vielä hieman raskaasti. Onneksi ahdistava takaa-ajo oli nyt ohi ja Alekseikin rauhoittui, kun pääsi toisen hevosen seuraan.
”Eikö koti ole tuolla?” hän osoitti vastakkaiseen suuntaan, vaikka oli totta vie hukannut heidät kartalta. Olivia tiesi varmasti paremmin, mutta hän epäili silti. Nainen halusi kotiin ja äkkiä. Onneksi hän ei vielä tiennyt, miten kimo oli repinyt valkean vatsansa auki esteellä. Karva oli muuttunut vaaleanpunaiseksi, vaikka naarmut olivatkin pieniä. Sen näkeminen saisi Katerinan varmasti tolaltaan. Oliviahan oli melkein tappanut hänet ja hänen hevosensa tempuillaan.

Syytökset osuivat ikävästi maaliinsa. Olivia ei halunnut olla vastuuton, huono hevosenomistaja tai ratsastaja. Mutta mistä hitosta hän olisi tiennyt, että luupäinen Silly ei osannut hypätä niin kuin normaali hevonen? Hänen sydämensä oli hakannut kuin pyrkien ulos rinnasta, kun Silly osui aitaan. Ainoa keino olla puhkeamatta säälittäviin nyyhkytyksiin oli torjua sekä sisäinen että ulkoinen kritiikki. Tämä ei ollut hänen vikansa. Hevonen ei ollut niin hyvä kuin hänelle oli luvattu. Se oli hänen vanhempiensa syytä. Hän oli tiennyt, millainen hyvä hevonen oli, mutta hän ei ollut tarpeeksi tärkeä vanhemmilleen saadakseen sellaista. Kit kyllä sai kaiken mahdollisen, mutta mitäpä pikkuveli ei saisi. Kaikki idioottimaiset temput ja sääntörikkeetkin katsottiin läpi sormien. Ja hänen kohdallaan suorastaan etsittiin tekosyytä päästä nalkuttamaan ja uhkailemaan ja sortamaan…

Tyttö nakkeli niskojaan loukatulla ylpeydellä ja kannusti jääräpäisesti Sillyn ottamaan muutaman raviaskeleen Hexhamin suuntaan.
"Ei. Miten voit olla noin pihalla?" hän tuhahti olkansa yli, ääni aikaisempaa terävämpänä itsepuolustuksena. Hevosenkengät kopisivat kaikuvasti asfaltilla. Tämä tuskin oli hänen parhaita ideoitaan, mutta hän ei aikonut myöntää sitä.
"Eksytkö aina matkalla tallillekin?"

Katerina pyöräytti silmiään Olivialle. Osasipa kakara olla rasittava. Hän kannusti Aleksein yhä epäröiden Sillyn perään.
”Kuten jo sanoin, emme maastoile”, hän täräytti takaisin haluamatta ehdoin tahdoin suututtaa palkkansa maksajan lasta. Olivia kyllä otti hermoille. Tuon toinen kysymys sai hänet huokaisemaan selvästi kärttyisenä. Aleksei kulki kiltisti tietä pitkin ja yritti pysyä isojalkaisen perässä.
”Tänään ainakin löysin perille”, hän huikkasi ja etsi kasvoilleen tekohymyn. Hän tiesi ärsyttävänsä Olivia vain olemalla ärsyyntymättä, vaikka se vaikeaa olikin. Nainen tiesi olevansa kaikin puolin parempi, kuin keskenkasvuinen tyttö, joka yritti kaikkensa mutta ei pystynyt mihinkään. Jopa hän tiesi, että oli typerää hypätä aitojen yli laitumella seisotetulla hevosella. Sillyn pisteet hänen silmissään ropisivat hiljalleen. Ei hän ikinä haluaisi kyvytöntä täysiveristä. Ilmeisesti hän oli kuvitellut väärin, kun luuli, että Olivia oli saanut hienon kilpahevosen vanhemmiltaan. Hänen isänsä sentään oli osannut ostaa hänelle aikoinaan hienoja ratsuja, jotka veivät hänet palkinnoille.

Olivia yritti jättää Katerinan omaan arvoonsa. Hän vihasi typerää naista. Vihasi, vihasi, vihasi, vihasi, vihasi. Hän ei tiennyt, kumpi oli pahempi, Mercedes vai Katerina. Puhuiko Katerinakin hänestä pahaa aina kun ehti? Pitäisiköhän hänen käydä vastaiskuun. Oliko hän ollut Nikin opissa tarpeeksi kauan levittääkseen oikeita juoruja? Ajatus sai hänen moraalinsa hälytysvalon välkkymään aggressiivisesti, mutta yleensä se oli merkki nössöilystä. Ainakin niin hänelle sanottiin, jos hän ei halunnut tehdä jotain.
Tyttö olisi palavasti halunnut johdttaa typerän lehmän poneineen Hexhamiin ja eksyttää sinne. Olisi plussaa, jos Aleksei sekoaisi ja heittäisi Katerinan selästään, mutta se oli ehkä liikaa toivottu, kun poni oli niin hyvätapainen. Kaiken lisäksi Silly pärski ja otti sivuaskelia tuntuen kuumalta ja levottomalta eikä yhtään siltä, että Olivia pysyisi selässä, jos hän ratsastaisi sen keskelle Hexhamin liikennettä. Niinpä tyttö kiepautti sen ympäri kapean maantien laidassa ja lähti ravaamaan kohti kotia kaviot vanhalla asfaltilla kopisten. Hän ohjasi tamman uhmakkaasti kohti Alekseita toivoen orin loikkaavan ojaan ja jatkoi matkaa kohti tallia tienpientareella välittämättä siitä seurasiko nainen vai ei. Hän keksisi jotakin muuta Katerinan päänmenoksi. Joskus.

Katerina oli melkein iloinen, että Olivia oli hiljaa. Hän rapsutti Aleksein kaulaa ja oli salaa onnellinen, että hänellä oli allaan tasapainoinen lipizzansa eikä suinkaan räjähdysherkkää täysiveritammaa. Hän ei ehtinyt edes tajuta, mitä tyttö yritti, kun Silly oli jo energisellä ravillaan saanut Aleksein hämilleen. Kimo säpsähti ja väisti kohti tulevaa hevosta hätäisellä sivuhypyllä joka oli suistaa sen ojaan. Kat tarrautui hevosensa harjaan sen kompuroidessa ylös hiekan viettäessä alta. Kun orin kaikki kaviot tavoittivat jälleen tien pinnan, se otti hermostuneita sivuaskelia jäätyään yksin. Oliviasta ja Sillystä näkyi enää hännänpää, eikä Kat ehtinyt miettiä muuta kuin poukkoilevaa ratsuaan, jonka selässä hänestä oli tullut ihan yhtäkkiä epävarma ja osaamaton. Kun Aleksei pyrki laukkaan nopein, ylöspäin suunnatuin askelin, Kat repi sitä suusta ja sai pideltyä sen poikittain kapealla tiellä, jolloin hevosella ei ollut mahdollisuutta lähteä.
Pitkän taistelun jälkeen, kun vaalea kaula kiilsi hiestä ja ratsu viimein pysähtyi, Katerina jalkautui ja tunsi kyyneleiden kirvelevän silmissään. Hän oli paitsi päästänyt Olivian silmistään, myös ollut pudota hevosensa selästä ja päästää arvokkaan kilparatsun vapaaksi sen seuraksena. Nainen silitti hengästyneen Aleksein turpaa ja keräsi itseään hetken ennen kuin lähti taluttamaan sitä uskoakseen tallin suuntaan. Hän lopettaisi heti sinä päivänä pestinsä Olivian ja Kitin lapsenvahtina. Poika vielä menikin, mutta uhmakkaan teinitytön aivoituksia hän ei halunnut enää jäädä selvittämään.

[Voi Katerina-raasu! Kiitos pelistä ja syvimmät pahoitteluni sen viivästyttämisestä.]