[Y] Kasta varpaat kylmään veteen

Lauantai 11. heinäkuuta 2015, ilta - Newcastle

Caitlin pohti jälleen kerran, miksi oli suostunut tähän, kun istui pöydän ääressä hienossa ravintolassa Newcastlen vilkkaassa keskustassa. Hän ei kokenut oloaan yksinäiseksi, vielä vähemmän nyt kun koko kesä tuntui olevan täynnä ohjelmaa leirin vetämisen, valmennusten, Remonan ja lomasuunnitelmien kanssa. Hän oli päättänyt lähteä Wieniin tervehtimään isosiskoaan ja siskonpoikiaan sekä suunnitellut myös Glasgowssa pyörähtämistä, jotta voisi syöttää muutaman porkkanan kauniille eläkeläistammalleen. Ohjelmantäytteisistä viikoista huolimatta hän löysi itsensä lauantai-iltana ravintolasta istumassa epämukavasti pehmeällä tuolilla ja vilkuilemassa jatkuvasti olkansa yli ulko-ovelle. Hänen ei olisi pitänyt suostua.
Ensimmäiseksi, hän ei käynyt treffeillä. Hän ei harrastanut treffailua, tapaamisia ja ensikohtaamisia, jolla kaikki jännittivät jotakin eikä kukaan uskaltanut olla oma itsensä. Hän ei viihtynyt hienoissa mekoissa ja avonaisissa korkokengissä, ei jaksanut laittautua tuntitolkulla ja yrittää olla jotakin muuta kuin mitä oli kaikki muut päivät viikon aikana. Hän ei ollut oma itsensä, kun hänet irrotti Hexhamin rauhallisesta ympäristöstä tai tallin vilskeestä ja siirsi keskelle Newcastlen hienompaa, rikkaan väen suosimaa aluetta.
Toiseksi, hän ei edes etsinyt mitään. Hän ei kaivannut parisuhdetta tai edes yhden illan huvia, eikä etsinyt uusia keinoja tutustua ihmisiin. Hän oli tutustunut naapureihinsa sen verran kuin naapurisovun säilyttämisen nimissä oli tehtävä, ja tunsi valmennettavansa ainakin useimmiten nimeltä. Mitä muuta hän muka elämäänsä kaipaisi? Tässä oli aivan riittämiin. Hän ei kaivannut miestä käsipuoleensa ja lapsia jalkoihinsa juoksentelemaan. Hänhän vain kolhisi itseään tavallista pahemmin!
Kolmanneksi, hän ei nauttinut tilanteista, joihin hänet heitettiin mitään kertomatta. Hän pyrki aina selvittämään valmennettavistaankin etukäteen mahdollisimman paljon, mutta nyt hänelle ei ollut annettu muuta kuin nimi, ammatti ja vakuutus siitä, ettei ovesta kävelisi sisään röllipeikkoa. Nainen pudisteli pienesti päätään pelkälle ajatukselle. Olisi vain pitänyt sanoa ei.

Juuri kun hän oli nousemassa pöydän äärestä päätettyään, ettei oikeastaan aikonut jäädä tänne kun mitään hyvää syytä ei ollut, pysähtyi mustaan pukeutunut ovimies pöydän eteen.
”Pöytänne, herra Walcott”, mies ilmoitti viitaten tyhjää tuolia pyöreän pöydän toisella puolen. Caitlin hymyili aavistuksen kankeasti kohottaessaan katseensa pienestä olkalaukustaan saapuneen miehen kasvoihin. Oli liian myöhäistä juosta.
”Kiitos”, herra Walcott vastasi ja ojensi pienen tipin ovimiehelle. Henkilökunnan jäsenen lähdettyä, istui mies alas kohtelias, pehmeä hymy huulillaan. Caitlin huomasi heti huolellisesti ajellut kasvot, joilla tuskin tuntuisi sängen hiventäkään sekä tyylikkäästi kammatut hiukset, joissa yksikään suortuva ei hapsottanut omaan suuntaansa, ja tunsi alipukeutuneensa kerrassaan massiivisesti. Hän sipaisi punertavaa hiussuortuvaa, joka oli karannut pitkin päätä kruunun lailla kiertävältä ranskanletiltä ja mietti, mitä sanoisi rikkoakseen hiljaisuuden, joka pöytään oli laskeutunut. ”Näytätte hurmaavalta, neiti O’Connor.”

Caitlinin ilme venähti. Toki hän oli tottunut siihen, että ratsastajat kutsuivat häntä sukunimellä, mutta silloin hän oli valmentaja O’Connor tai pelkkä valmentaja, ei koskaan neiti O’Connor. Hän ei ollut kovinkaan neitimäinen, ei enää tässä iässä, ja etuliite tuntui muutenkin kerrassaan tönköltä ympäristöön, jossa he olivat.
”Caitlin”, hän korjasi yrittäen löytää ääneensä pehmeyttä, sillä hän ei tiennyt, mitä mieltä herra Walcott olisi itsensä korjaamisesta. Mies nyökkäsi pieni hymy huulille kohoten.
”Näytät hurmaavalta, Caitlin”, hän toisti aiemmat sanansa painottaen naisen etunimeä. Caitlin hymyili.
”Kiitos, Hugo”, hän kiitti tietämättä oikein, kummasta kiitti enemmän: kehuista vai korjauksesta. Niin tai näin, mies ei näyttänyt vaativan enempää selityksiä tai tarkennuksia.
”Oletko autolla liikkeellä, vai voinko tilata pullon viiniä?” Mies uteli viitaten tarjoilijaa siinä sivussa. Caitlin mietti kaksi sekuntia; haluaisiko hän juoda viiniä miehen seurassa (ja siten olla täällä väistämättä pidempään kuin vain ruuan yli) vai haluaisiko hän äkkiä kotiin?
”En ole autolla”, nainen päätyi sanomaan ja antoi miehelle vapaat kädet viinin valitsemisen suhteen. Hän tiesi monia asioita elävästä elämästä, mutta eri viinilajien eroja, makuja ja käyttötarkoituksia hän ei tuntenut, vaikka olikin asunut lähes viinitilan naapurissa kerran elämässään.

Tarjoilija palasi pian Hugon tilaaman viinipullon kera ja miehen hyväksyttyä viinin hetken maistelun jälkeen, kaatoi tarjoilija tummanpunaista juomaa laseihin. Caitlin pyöritteli omaansa hetken lasin laitoja pitkin mietiskellessään, mitä haluaisi kysyä mieheltä, josta tiesi lähinnä yläluokkaiselta kuulostavan nimen (Hugo Rubert Walcott) ja ammatin (lääkäri). Mies kuitenkin ennätti edelle.
”Olet siis ammattiurheilija”, Hugo lausahti kysyvä sävy äänessään, joten Caitlin nyökkäsi vahvistaakseen olettamuksen. Kai ratsastusta saattoi urheiluna pitää, kilpailivathan he olympialaisissakin. ”Ja sen lisäksi valmennat muita. Kuulostaa kiireiseltä arjelta.”
”Kuulostaa todennäköisemmin kiireisemmältä kuin on”, Caitlin vastasi hymy kasvoille kohoten. Ammatistaan ja hevosista hän osaisi puhua vaikka tuntitolkulla. Se, kuinka kauan Hugo häntä jaksaisi kuunnella, oli tyystin toinen tarina. ”Olen pitkälti omien aikataulujeni herra ja voin tehdä viikostani juuri niin kiireisen tai lepsun kuin itse näen parhaaksi”, hän selitti. ”Toki on asioita, jotka minun on hoidettava, kuten Remonan, tämänhetkisen kisaratsuni, liikutus ja treenaus, mutta on myös paljon asioita, joiden tekeminen voi odottaa.”
”Se on varmasti luksusta. Minut voidaan soittaa koska tahansa töihin ja jos kutsu käy, niin silloin on mentävä”, Hugo jatkoi keskustelua. Caitlin nyökkäsi. Sen hän ymmärsi kyllä, ja kunnioitti lääkärien ammattia suuresti. Vaati paljon ihmiseltä ottaa vastuu toisen ihmisen elämästä ja kuolemasta. Hän ei olisi koskaan pystynyt siihen. Riitti, kun viattomat eläinparat olivat hänen vastuullaan.
”Mitä tarkalleenottaen teet työkseksi? Ymmärsin, että olet lääkäri Newcastlen sairaalassa. Oletko erikoistunut johonkin?”
”Toimin kirurgisen osaston johdossa sekä yleiskirurgina”, mies vastasi rinta rottingilla. Caitlin hymyili onnitellessaan miestä - olihan se ehdottomasti saavutus. Tarjoilija saapui ottamaan vastaan heidän tilauksensa, mutta Caitlin ei edes saanut suutaan auki, kun Hugo jo tilasi hänen puolestaan. Kohteliaaksi kasvatettu nainen nieli vastaväitteensä ja suostui kaikessa hiljaisuudessa syömään tänään lammasta herkulliselta kuulostaneen lohen sijaan.

Caitlin ymmärsi kyllä, etteivät kaikki pitäneet hevosista tai halunneet keskustella niistä pitkään, mutta hän olisi voinut puhua mistä tahansa - jopa lääketieteestä, jos Hugo vain olisi antanut hänelle mahdollisuuden. Mies kertoi omasta työstään, saavutuksistaan ja muisti aina välissä kehua, miten oli yksi sairaalan arvostetuimmista työntekijöistä, mikä tietenkin näkyi palkassa. Caitlin piilotti ilmeensä viinilasin taakse ja nyökkäili ajatukset jo aivan muualla kun Hugo jatkoi tarinaansa. Hänelle ei annettu suunvuoroa, ei edes siksi hetkeksi, että hän olisi voinut kertoa jotain omia kokemuksiaan lääketieteen maailmasta. Hän oli ensiapupolin kanta-asiakkaita, joten niitä tarinoita olisi riittänyt - vaan Hugo antoi hänen puhua ainoastaan, jos hän esitti tarkentavia kysymyksiä miehen alaan ja työnkuvaan liittyen. Nainen huomasi toivovansa, että olisi lähtenyt heti kun oli alunperin istahtanut alas. Tämä ei tosiaankaan ollut vaivan arvosta.
Hän toivoi saapuvien ruokien hiljentävän Hugon, mutta sen sijaan mies valitti tarjoilijalle heti ensitöikseen, kun tarjoilija laski ruokalautasen pöydälle niin, että lautasen reuna kolahti viinilasin jalkaa vasten. Viini ei läikkynyt yli eikä mitään sotkua syntynyt, vaan siitä huolimatta mies läksytti tarjoilijaa Caitlinin painaessa katseensa omaan annokseensa. Hän ei ollut koskaan pitänyt erityisemmin lampaan lihasta, tai edes muusta punaisesta lihasta. Hän piti kyllä hyvin valmistetusta pihvistä, mutta suosi omassa elämässään kanaa ja kalaa, sekä mitä kummallisempia vihanneksia. Hän olisi voinut helposti luopua punaisesta lihasta kokonaan, mutta tänään hän söisi karitsan sisäfilettä koska Hugo oli niin päättänyt tietämättä hänestä oikeastaan mitään.

Nainen söi ruokansa hyvien tapojen vaatimalla tahdilla, joskin piti huolen, ettei jäänyt ihmettelemään mitään. Ei lampaan sisäfile pahalta maistunut, ei missään nimessä, mutta nähdessään naapuripöytään kannettavan lohen sitruskastikkeella toivoi hän, että olisi sittenkin aukaissut suunsa heti alussa ja korjannut miehen tilausta. Caitlin nyökkäili Hugon kertomusten tahdissa tullen nopeasti siihen tulokseen, että mies joko rakasti oman aavistuksen karhean äänensä kuuntelemista tai sitten kaipasi kovasti jotakuta, joka kertoi miten upea ja mahtava ja loistava Hugo oli. Niin tai näin, hän ei ollut kovinkaan riemuissaan kummastakaan vaihtoehdoista. Tarjoilijan saapuessa kyselemään jälkiruokatilausta, Caitlin pudisti päätään, mutta Hugo jätti moisen eleen huomiotta tilatessaan heille molemmille suklaakakkua. Punapää puri huultaan, vaihtoi epämukavasti asentoa penkillään ja lopulta pyysi anteeksi noustessaan jaloilleen ja suunnatessaan naisten huoneelle.
Tuijottaessaan pisamaisia kasvojaan suurista, kirkkaasti valaistuista peileistä, ei Caitlin voinut kuin nauraa. Hän ei ollut ollut virallisesti treffeillä ravintolassa pariin vuoteen, se oli totta, mutta hänen kuvansa onnistuneista treffeistä ei näyttänyt tältä. Ehkä hän oli liiankin moderni, uudenajan nainen, mutta hän kaipasi itsenäisyyttä ja lupaa päättää omista asioistaan itse - sekä tietenkin oikeutta puhua mistä ikinä hän halusi ilman että mies hyssyttelisi tai puhuisi päälle. Nainen rauhoitteli itsensä, laittoi uuden kerroksen ripsiväriä ja kokosi itsensä. Hän ei pystyisi valehtelemaan, jos Hugo kysyisi mitä mieltä hän oli treffeistä, mutta tämän perusteella hän ei uskonut miehen moisia kyselevän. Hyvä jos Hugo edes hiljenisi siksi hetkeksi että hän voisi sanoa hyvästinsä.

He söivät suklaakakkunsa ja Hugo viittoi tarjoilijan paikalle tuomaan laskua. Caitlin kaivoi jo omaa rahapussiaan pienestä olkalaukustaan, sillä hän ei kaivannut tarjottua illallista, kun ei aikonut soitella miehelle tämän jälkeen. Hugo oli sen sijaan toista mieltä, sillä mies viittoi häntä jättämään rahansa laukkuun ja maksoi itse koko laskun yhdellä kortinheilautuksella. Caitlin puri huultaan ettei sanoisi mitään harkitsematonta, kun katsoi miten mies kieltäytyi jättämästä tippiä nuorelle miestarjoilijalle, joka oli palvellut heitä koko illan ajan tavattoman kohteliaasti ja herkästi. Nainen kaivoi oman lompakkonsa esille Hugon pukiessa takkiaan ylleen ja lykkäsi kahdenkymmenen punnan setelin tarjoilijan kouraan kiittäen miestä vuolaasti hyvästä palvelusta. Hän ei sanonut mitään Hugolle, joka näytti kerrassaan loukkaantuneelta eleestä ja lähti kohti ulko-ovia olkalaukki käsivarrellaan. Hugo harppoi hänen peräänsä ja kiepautti hänet ympäri juuri kun he astuivat ulos ravintolasta.
”Miksi jätit tippiä? Tarjoilija hoiti työnsä kerrassaan surkeasti!” Mies vastusti kulmat kurtussa. Caitlin riuhtaisi käsivartensa irti miehen tiukasta otteesta kylmä ilme kasvoille kohoten. Hän ei ollut taitava peittelemään tunteitaan, eikä yrittänyt tehdä niin tälläkään kertaa.
”Tarjoilija hoiti työnsä uskomattoman hyvin, joten totta kai tippiä oli jätettävä. Olin pöyristynyt, kun et itse tajunnut sitä antaa”, hän vastasi ja astahti kauemmas miehestä viittoakseen vähän matkan päässä taksitolpalla pysähdyksissä olevaa taksia luokseen. ”Hyvää yötä, herra Walcott”, hän vielä lausahti ennen kuin astui sisään taksiin, veti oven kolahtaen perässään kiinni ja ohjeisti taksin ottamaan suunnan kohti Hexhamia. Caitlin painautui vasten nahkaista takapenkin selkänojaa ja huokaisi syvään.
”Niin paha?” Keski-iän ylittänyt taksikuski kysyi harmaantuvaa kulmaa kohottaen.
”Pahempi”, Caitlin vastasi silmät suljettuina. ”Tämän takia en käy treffeillä, vielä vähemmän sokkona.” Taksikuski naurahti myötätuntoa äänessään ja rohkaisi naista kertomaan enemmän. Caitlin vuodatti koko tarinan sopivan epäuskoisella äänensävyllä matkalla kotia kohden ja kuten hänkin, myös taksikuski vaikutti pöyristyneeltä. Hän maksoi taksimatkansa käteisellä ja kehotti mukavaa kuskia pitämään loput keskusteluseuran palkkana. Päätään pudistellen nainen asteli kotiovelleen kompuroiden lyhyellä matkalla vain kahdesti omiin jalkoihinsa. Se oli jonkin sortin ennätys kun otti huomioon, että hänellä oli jalassaan korkokengät.