Uskalsin kylmään veteen sukeltaa

[Avoin peli, tervetuloa! Kat ei ikinä maastoile, mutta joku on saanut ylipuhuttua hänet.]

Aleksei seisoi käytävällä lähtövalmiina maastoon. Katerina katseli hieman arvioiden oranssiin satulahuopaan, samansävyisiin pinteleihin, yleissatulaan ja pelhameihin puettua kimoaan. Se seisoi ylväänä käytävällä ja kuulosteli ympäriltä kuuluvia ääniä valppaana. Juuri oikea mielentila lähteä maastoon, Katerina ei voinut estää itseään ajattelemasta. Aleksei heilutti päätään ylös alas ja pureksi kuolaimiaan malttamattomana. Kai se oli jo valmis lähtemään ja liikkumaan, olihan se viettänyt viimeiset kaksi päivää pelkästään laidunliikunnalla Katerinan oltua pitkästä aikaa viihteellä kahden illan edestä. Hän oli selvinnyt krapulastaan onneksi jo seuraavaan päivään mennessä, joten nyt hän jo odotti hevosen selkään nousua. Mikä ihme hänet oli saanut päättämään maastoretkestä? Ehkä se oli kentän sen hetkinen lanaus tai pilvipoutainen ilma, mikä oli monen päivän sateen jälkeen toivottua. Hän ei ollut vielä nähnyt taivaalle hiljakseen kerääntyviä pilviä, joiden tumma ja synkkä sävy enteili tulevia kaatosateita.

Nainen veti kypärän päähänsä. Hän puri huultaan ja otti raippansa, joka nojasi seinää vasten. Hän nosti Aleksein ohjat hevosen kaulalta ja veti syvään henkeä. Hän ei edes tiennyt, miksi kammosi maastoon lähtöä niin paljon. Ehkä se johtui virtaa uhkuvasta orista, joka ei ollut kaikista maastovarmin hevonen hänen kokemustensa mukaan. Katerina vietti mieluummin hevosen selässä aikaa maneesissa tai kentällä tuuppaamassa koulua, kuin metsien keskellä. Se kuulosti liian alkukantaiselta sekä hänen että hänen kouluratsunsa arvolle. Sillä kertaa hän oli kuitenkin sanonut kyllä.
”Oletteko valmiita?” hän huikkasi toiselle ratsastajalle, jonka mukaan oli luvannut lähteä. Kädet tärisivät jo ajatuksesta. Slaleyn maastot olivat hänelle tuntemattomia, eikä hän tiennyt yhtään, mitä odottaa: paitsi hirviöitä, punaisia postilaatikoita ja Aleksein jatkuvaa säpsähtelyä ja ryöstämistä. Hän näki itsensä jo pää kallioon haljenneena. Lupaavaa.

"No daa", kuului vastaus. Musta täysiverinen seisoi jo tallipihalla sävysävyyn sopivassa vaaleanpunaisessa satulahuovassa ja suojissa, sillä pintelit olivat niitä varten, joilla ei ollut muuta elämää. Hevonen oli valitettavan täynnä energiaa eikä malttanut olla paikallaan puolta sekuntia kauempaa, mutta se ei ollut hänen syytään. Mitä sitten jos hän ei ollut käynyt ratsastamassa muutamaan päivään? Silly kirmasi laitumella yötä päivää, eikä kukaan täysijärkinen voinut millään olettaa, että hän olisi halunnut ratsastamaan kurjassa sadekelissä.
Ruudullisiin ratsastushousuihin ja pinkeään t-paitaan pukeutunut Olivia kohensi häikäisevän pinkkiä ponihäntäänsä, huokasi raskaasti ja painoi hiostavan kypärän päähänsä, koska jäkätyksestä ei tulisi loppua, jos hän menisi ilman. Hän oli saanut helpotuksekseen maaniteltua pikkuveljensä lapsenvahdin mukaan maastoon. Ei sillä, että hän ei pärjäisi yksin. Hän pärjäsi loistavasti. Tyhmä hevonen vain heittäytyi hankalaksi, kun sitä yritti saada lähtemään ilman kavereita. Jo sen hakeminen laitumelta oli ollut työn ja tuskan takana. Viimeksi, kun Livvy oli vienyt Sillyn maastoon, tamma oli sätkyillyt ja kiemurrellut ja yrittänyt punkea takaisin laidunkaverien seuraan.

Olivia työnsi jalan jalustimeen ja hyppeli hevosen perässä, kun se steppasi ympyrää kengät kolisten mukulakivetyllä tallipihalla. Hän haparoi otetta täysiverisen lyhyestä, silkkisestä harjasta ja ponkaisi ilmaan kiitollisena vuosien voimistelutaustasta, sillä Silly oli karata raviin hänen jalkansa jättäessä maankamaran. Tyttö käänsi sen ympyrälle tallipihalla odotellessaan Katerinaa ja tämän pientä lipizzaa.
"Mennään jo", hän huokasi yhtä kärsimättömästi kuin miltä kiemurteleva hevonen näytti.

Olivian kärsimättömyys nauratti Katerinaa. Nainen talutti hevosensa tallipihalle ja kiipesi satulaan varmistettuaan ensin satulavyön olevan tarpeeksi kireällä. Hän kannusti hevosensa käyntiin kireänä kuin viulunkieli ja soi teeskennellyn hymyn Olivialle.
”Mennään vaan”, hän sanoi ja oli pyöräyttää silmiään. Hän rakasti lapsia, mutta uhmakas varhaisteini ei varsinaisesti vastannut hänen mielikuvaansa mukavasta ja helposta kakarasta, jonka vahtimisesta sai helppoa rahaa. Kat paukutti Aleksein kylkiä kannuksin huomaamattaan ja sai hevosen karkaamaan raviin jo ennen kuin he ehtivät pois tallipihalta.
”Silly näyttää tosi hyvältä”, Kat sanoi ja hetken he kuulostivat siltä, kuin olisivat olleet molemmat parhaassa teini-iässä. Nainen kaivoi puhelimen taskustaan kun oli saanut Aleksein kiskottua käyntiin ja selasi hetken Facebookia. Sosiaalinen media oli hänelle kuin huume. Aleksein ottaessa yhden kömpelön sivuaskeleen, Kat kiskaisi sitä taas ohjista ja työnsi puhelimen visusti taskuunsa.
”Typerä eläin”, hän kirosi ja keräsi ohjat nyt käsiinsä niin, ettei Alekseilla olisi mitään asiaa karata mihinkään suuntaan – koska kovalla kuolaimellahan hevonen kesytettiin.
”Mihin mennään?”

Olivia röyhisti rintaansa, kun Katerina kehui hänen hevostaan. Totta kai se näytti hyvältä. Se oli kiiltäväkarvainen, pitkäjalkainen ja sulokas yönmusta täysiverinen. Ehkä se käveli ravinsekaista kiitokäyntiä ja otti energisiä sivuaskelia aina kun ehti, mutta se sai hevosen vain näyttämään tuliselta ja sielukkaalta.
"Alekseikin näyttää kivalta", hän maksoi kohteliaisuuden takaisin Nikiltä oppimallaan nuotilla, jossa oli hienovaraisen alentuva sävy. Pieni kimo oli kyllä vaikuttanut varsin mukavalta. Katerina tutkaili puhelintaan ja hetken Livvy tunsi halua tehdä samoin, mutta se oli äänettömälle kytkettynä ratsastushousujen taskussa. Nakertava ahdistus ja kateellisuus nostivat päätään, kun hän ajatteli ystäviään, jotka olivat kai Mercedeksen luona ja varmasti juoruilivat hänestä ties mitä. Häntä ei ollut kutsuttu mukaan. Se tuntui niin pahalta, että hän oli karannut tallille. Ei sillä, että hän olisi välittänyt. Tietenkään.

"Miten olisi maastoesteille?" tyttö keksi ja suoristi tamman takaosaa pohkeella, ennen kuin se päätyisi istumaan tallille johtavan tien viertä kulkevaan ojaan. Hän oli vienyt heitä ajatuksissaan päinvastaiseen suuntaan, mutta hieman pidempi lenkki tekisi varmasti hyvää. Ainakaan äiti ei voisi nalkuttaa siitä, ettei hän ollut liikuttanut hevostaan.

”Whoa, tiedäthän, että Aleksei on kouluhevonen?” Katerina naurahti kannustaessaan ohjasta hidastavaa hevostaan eteenpäin. Aleksei-rukka ei tiennyt, mitä siltä pyydettiin ja kokosi käyntiään yrittäen tehdä parhaansa. Ratsastajan avut olivat epäselviä ja rajuja, eikä kimo osannut toimia niiden mukaan. Hetkeksi ratsastaja kuitenkin hellitti apujensa kanssa ja lipizza tyytyi kulkemaan kaula mutkalla.
”Täytyyhän minun nähdä kuinka hyppäätte ne”, nainen sitten sanoi hyväksyvästi kuin olisi asettanut haasteen. Asiallista usuttaa lapsi hevosellaan maastoesteille, jotka saattaisivat olla oikeasti vaarallisia.
”Ravataanko?” Hän kysyi malttamattomana ja nykäisi taas ohjasta vahingossa ajatellessaan hevosensa säikkyvän. Aleksei käyttäytyi varsin mallikelpoisesti, mitä nyt rajun kuolaintuntuman vuoksi esitteli silmänvalkuaisiaan ja puhisi hieman kärsimättömänä.

Olivia pyöräytti silmiään niin kuin vain teini voi. Kyllä kouluhevosetkin osasivat hypätä. Hän hyväksyi haasteen ja haastaisi varmasti Katerinankin hyppäämään, kun he pääsisivät massiiviselle, ammattimaiselle maastoesteradalle. Edellinen kerta Kitin kanssa oli sujunut melkein mallikkaasti. Silly oli vain kaatunut kerran vesiesteellä, mutta Olivia oli saanut sen hyppäämään senkin, joten kaikki hyvin.
"Joo joo", hän vastasi ja ehti tuskin ajatella ravia, kun Silly jo pyrähti vauhtiin. Tamma pärskähteli touhukkaasti ja testasi ratsastajansa käsivarsia yrittäessään vaihtaa vaivihkaa laukkaan. Olivia tähysi tietä eteenpäin siltä varalta, että auto tulisi vastaan. Ruunien laitumen kiertävä polku kääntyisi kai noin kilometrin päässä.
"Hei rauhotu nyt vähän", hän mutisi hajamielisesti hevoselleen, kun se tanssi sivuttain ja puski ohjaa vastaan rikkoen ravin kaksitahtisen rytmin.
"Et kai pelkää hypätä?" tyttö kysäisi ovelaan sävyyn ja vilkaisi arvioiden Katerinaa.

Aleksei ampaisi ratsastajansa pyynnöstä raviin ja yritti pyristellä kovaa kuolainta vastaan päätään nostellen. Se jos mikä sai Katerinan kiskomaan kauhuissaan vielä enemmän, sillä Aleksein hätäinen askel antoi ymmärtää hevosen karkaavan hänen käsistään. Kun hevosen turpa olo rullattu ryntäisiin, hän saattoi hellittää ja yritti ratsastaa oria kuten kentällä tai maneesissa. Hän kevensi tahtiin ja ratsasti hevostaan nyt kevyemmällä kädellä. Kimo rentoutuikin hieman, vaikka tarkkaili maastoa ja toista hevosta. Sillyn ottaessa laukka-askelia Aleksei pysyi hallitussa ravissa, vaikka Kat oli tuntevinaan hypähdyksiä laukkaan.
”En tietenkään”, hän väitti vastaan Olivialle vaikka tiesi väitteen puoliksi todeksi. Hän hyppäsi kyllä mielellään, mutta Aleksei oli surkea esteratsu eikä hän ollut sitä paitsi hypännyt sillä koskaan maastoesteitä. Olikohan sillä ratsastettu niitä tallin puolesta?
”Sinulla nyt vain on sentään puoliverinen allasi, eikä tällaista pientä ponia”, hän naurahti vaikka selvästi arvosti hevostaan kouluradalla – ainakin tiettyinä päivinä. Kimon askel alkoi pehmetä ja ravi alkoi muistuttaa sitä, mitä siltä saattoi odottaa kentällä. Katerina oli rentoutunut aiemmasta. Hyvinhän heillä meni. Tummat pilvet valuivat uhkaavina lähemmäs.

"Täysiverinen", Olivia korjasi tärkeänä ja taputti ohimennen tamman kevyesti hikoavaa, mustaa kaulaa sen hypähdellessä sivuttain ja puskiessa ohjaa vastaan. Tyttö ei tiennyt, miten sillä saattoi riittää virtaa, vaikka se oli painellut päivät laitumella. Paikoin hallitsematon ja säheltävä hevonen ei pelottanut häntä, mutta ajatus ratsastustunneista tai valmennuksista oli kauhistuttava: hän osasi kyllä ratsastaa. Ei ollut hänen syynsä, että vanhemmilla ei ollut varaa ostaa hänelle kunnolla koulutettua hevosta (ainakaan sellaista, jonka hän kelpuuttaisi). Hän ei kaivannut jankutusta kulmiin ratsastamisesta tai peräänannosta. Ratsastuksenopettajat eivät edes tienneet mistään mitään, keksivät vain nalkutettavaa pönkittääkseen egoaan.
"No sittenhän teillä ei pitäisi olla mitään ongelmia", hän väläytti veljensä lapsenvahdille - ei hänen - aavistuksen kaistapäisen, haastavan hymyn ja osoitti tuskin nähtävää metsäpolkua, joka lähti tien varresta. Silly loikkasi ruohoisen, loivan ojan yli metsäiselle rinteelle kuin kenguru ja sai Olivian kiroamaan vähemmän siivosti, kun kuusenoksa läpsähti häntä naamaan ja oli suistaa satulasta.

Kat ei jaksanut välittää Sillyn rodusta tuon taivaallista. Hän kohautti olkiaan hyväksyvästi: oli mikä oli. Hänen Philadephiansa oli näyttänyt paljon paremmalta. Itse asiassa hänen silmissään Alekseikin päihitti pikkumaisen Olivian virkeän tamman. Sillyn hypähtely sai Katin kiristymään ja sitä myöden myös Aleksei jännittyi odottaessaan jotakin tapahtuvaksi. Se sai Katin antamaan orille vastaukseksi lisää epämääräisiä apuja. Aleksei innostui Sillyn hypähtäessä ojan ylitse, ja ratsastaja joutui peittelemään äänetöntä naurahdusta, joka johtui vahingonilosta kaitsettavaa kohtaan. Hän ohjasti Aleksein ojalle ja varmuuden vuoksi napautti sitä raipalla. Kimo hypähti siivosti ojan yli vaan karkasi laukkaan ja joutui taas kestämään hätääntyneen pidätteen.
”Siivoahan suusi”, nainen torui Oliviaa periaatteesta mutta unohti sen saman tien. Hän väisteli oksia esimerkistä oppien ja oli kiitollinen istuessaan paljon matalamman hevosen selässä kuin Olivia.
”Maastoiletko usein?” hän kysyi herätelläkseen keskustelua jostakin. Nainen katsahti kynsiään, jotka hanskoitta ratsastuksen vuoksi olivat näkyvillä. Vastikään otetut rakennekynnet näyttivät siihen mennessä kestäneet hevostelun yllättävän hyvin. Ranskalainen manikyyri hopeisilla kimalteilla näytti hyvältä myös hevosen selässä.

Olivia pyöräytti ärtyneenä silmiään, kun Katerina leikki olevansa jotakin komentelemalla häntä. Niin kuin hän uskoisi tuon hutsun komenteluja.
"Daa", hän töksäytti sarkastisesti. Mitäs kyseli itsestäänselvyyksiä. Silly puoliksi ravasi ja puolisi käveli ylös metsäistä rinnettä ja seurasi laitumen sähköpaimenaidan viertä kulkevaa polkua. Jyrisi. Olivia ei tiennyt, johtuiko se ukkosesta vai massiivisesta ruunalaumasta, joka olisi tulossa katsomaan heitä. Ainakin Silly jännittyi valkoiset sukkajalat näyttävästi kohoillen ja huiski mustaa häntäänsä. Puiden lomassa vilahti hevosia, kun ruunat tulivat tervehtimään, ja tamma tanssi osin enemmän tai vähemmän aidosta säikähdyksestä ja osin halusta keimailla vieraille hevosille. Tyttö kannusti sitä eteen ja kumartui matalien oksien alta. Hän toivoi, että olisivat jo nummella ja hän voisi antaa hevosensa purkaa vähän höyryjä.

Katerina oli otettu Olivian monipuolisesta sanavarastosta eikä estänyt huvitusta nousemasta kasvoille. Lapset olivat hauskoja. Jyrinä, oli se sitten hevosista tai ukkonen, sai Aleksein jännittymään ja vaihtamaan tasaisen ravin omituisesti tanssahtelevaksi käynniksi. Hevonen katseli korviaan pyöritellen heitä kohti laukkaavaa hevoslaumaa ja päätti lopulta vain innostua kavereista. Aiempi jännittynyt tanssahtelu muuttui innokkaaksi ja ori hörisi hölmösti paikalle tulleelle laumalle. Kat kannusti kimoa eteenpäin ja pysytteli Olivian ja Sillyn perässä.
”Joko sulla on poikaystävä?” Kat kysyi kevyt kettuilu mielessään, sillä oli kuullut jo aiemmin Olivian puhuneen pojista. Kai se tuon ikäisenä alkoi olla jo aiheellista. Hän ei uskonut kovin vakavaan teinirakkauteen. Nainen itse oli iskenyt silmänsä tallin vietävän suloiseen valmentajaan, Troy Chambersiin, ja mietti kuumeisesti, kuinka usein oli hyväksyttävää käydä isän maksamilla valmennuksilla vain valmentajan tähden.

"Useampikin", Olivia näpäytti olkansa yli kiukkuisena herkästä kysymyksestä. No ei ollut. Eikä hän ymmärtänyt miksi. Silly jatkoi reippaassa, raviin välillä sortuvassa ravissa pitkin metsäistä polkua ja tuntui haistavan nummimaan, koska lisäsi vauhtia.
"Eikö sinulla pitäisi jo olla, kun olet jo noin vanhakin?" hän kysyi takaisin, sillä oli pistänyt merkille, ettei Katerinalla ainakaan sormusta ollut. Hän toivoi osuvansa oikeaan ja pistävänsä typerää lapsenvahtia yhtä arkaan paikkaan kuin tämä oli pistänyt häntä. Siitä saisi. Tyhmä.

Olivian vastaus sai Katin pyörittelemään päätään huvittuneena. Teinikapinaa, miten ihanaa. Hän ei tiennyt miten tosissaan ottaisi tytön sanat ja päätyi lopulta epäilemään niitä vahvasti. Eivät sen ikäiset seurustelleet tosissaan, joten oli kai yhdentekevää, montako Olivia luuli itsellään olevan. Kat tuskin kutsui käsistä kiinni pitämistä seurusteluksi.
”Mistä päättelet, ettei ole?” Katerina heitti takaisin leveä virne huulillaan. Ei hän halunnut sitoutua, irtosuhteet riittivät vallan mainiosti. Vaikka miksi hän ei olisi poikaystävää huolinut, jos sellainen olisi vastaan kävellyt.
”Miten vanhaksi minut oikein kuvittelet?” hän päivitteli eikä aikonut ottaa kakaran sanoista itseensä. Oli yhdentekevää, mitä Olivia hänestä ajatteli, niin kauan kun ei menisi kantelemaan valheita äidilleen. Katerina todella tarvitsi lapsenhoidosta saamiaan pikkuhiluja. Siinä missä isä maksoi yhä Aleksein kulut, tuon kukkaron nyörit olivat tiukentuneet muiden kulujen kanssa. Mitä mies oikein ajatteli, Katerina todellakin tarvitsi viikoittain uusia vaatteita.

"Siitä, ettet vastaa kysymykseen ja no… Kuka sinut haluaisi?" Olivia haukahti ärtyneenä ja toivoi, että olisi yhtä taitava kuin Nikki, Dana ja Mercedes, joilla tuntui olevan lahja saada kuka tahansa itkemään. Miksei hän nähnyt ihmisten kipeimpiä ajatuksia? Ja miksi hän otti omansa niin kipeästi itseensä?
"Etkö ole kolmekymmentä?" hän jatkoi viattomammin ja vilkaisi olkansa yli arvioivasti väistäen sitten täpärästi matalamman oksan. Silly ravasi ahtaalla, epätasaisella polulla, mutta tyttö ei viitsinyt vängätä sitä käyntiin. Siinäpähän ravasi.

Olivian pilkka ei uponnut niin hyvin, kuin hermostuneen oloinen tyttö selvästi oli tarkoittanut. Kat ei osannut ottaa murkkuikäisen solvauksia tosissaan, mikä oli ihan hyvä, jos hän aikoi roikkua lapsenlikkana kyseiselle kakaralle kauankin. Oli parempi antaa Olivian uskoa, että tuon sanoissa oli vähääkään terää.
”Kyllä, olen kolmekymmenen ja vanhapiika”, hän myönsi vaikka tuskin Olivia sanoja uskoisi. Aleksei seurasi Sillyä luottavaisesti ja tuntui innostuneen tammasta entisestään. Se hörisi ja pärski yrittäen kiihdyttää tahtiaan, jotta pääsisi lähemmäs. Katerina pidätti sitä sen tajutessaan eikä päästänyt kimoaan liian lähelle toista hevosta.
”Missä se mainostamasi maastoesterata on?”

Katerina oli raivostuttava. Ellei Olivia olisi saanut tehdä juuri niin kuin halusi, hän olisi kannellut kelvottomasta lapsenvahdista vanhemmilleen jo aikoja sitten. Seuraavana listalla olisi kuitenkin naapurin toivottoman ikävystyttävä täti, joka oli taatusti ainakin 70, kasvanut kivikaudella ja eli nalkuttaakseen. Siihen verrattuna itseään täynnä oleva barbinukke oli kai kohtalainen vaihtoehto. Se ei vain tehnyt tästä yhtään vähemmän ärsyttävää.
"Siellä missä aina ennenkin. Etkö edes sitä tiedä?" Olivia huokasi vaaleansinisiä silmiään raskaasti pyöritellen ja ärähti Sillylle, joka pyrähti eteenpäin neulasmattoa pölläyttäen hevosten laitumella ottaessa kisaa.
"Ei kovin kaukana", hän jatkoi. Ei kovin kaukana, tosiaan… Jos Katerina ei tuntenut maastoja, ehkä hän olisi juuri oikea ihminen perehdyttämään. Silly höristi korviaan astuessaan vihdoin metsästä kanervaiselle nummimaalle.
"Laukataan sitten." Hän napautti pohkeillaan ylivireän täysiverisen kylkiä ja se hyppäsi eteenpäin leikkisästi pukittaen.

Vaikka Katerina oli vannonut itselleen, ettei suuttuisi riesaksi muodostuneen tytön alati jakelemista loukkauksista ja tölväyksistä, hän alkoi väistämättäkin ärsyyntyä. Pikkulikka luuli todella voivansa pompotella häntä miten vaan. Hän oli lapsenvahti lepsuimmasta päästä, eikä hän ymmärtänyt, miksi Olivia ei voinut vain leikkiä mukana. Heillä molemmilla olisi varmasti ollut parempaakin tekemistä, kuin katsella toistensa naamoja. Kat ei voinut olla taas haaveilematta aussivalmentajasta. Hänet oli kuitenkin valtuutettu katsomaan tytön perään tallilla, ja sen hän totta vie palkkansa eteen tekisi. Vaikka sitten antaisi tuon kaahata maastoesteillä, joille hänen hurjapäisyytensä tuntui loppuvan.

Nainen ei vaivautunut vastaamaan, kun Olivia tahtoi laukata. Hän kannusti Aleksein laukkaan ja nousi kevyesti jalustimille. Kimo hypähteli ketterästi nummella eteenpäin ja yritti selvästi pysyä täysiverisen perässä. Katerina napautti sitä raipalla, jotta olisi saanut aikaan nopeampaa laukkaa. Valitettavasti töppöjalkainen lipizza ei ollut laukkahevonen, ja jäi armotta toiselta jälkeen. Hänen olisi vain hyväksyttävä se, että sen kerran Olivia oli hänet voittanut. Maastot olivat hänelle vieraita ja hän saattoi vain luottaa siihen, että vahdittava kauhukakara tiesi minne mennä. Tuuli hulmutti hiuksia ja piiskasi kasvoja, mikä sai silmät vuotamaan. Vauhti innosti Katerinaa ja herätteli sisäistä hurjapäätä, joka oli tottunut niin kouluratsastuksen hillittyyn tyyliin. Aleksei ainakin nautti.

Olivia tiesi täsmälleen, minne mennä. Hän oli mennyt sinne kerran aikaisemminkin, joskin silloin keskellä yötä ja aavistuksen eri reittiä, mutta suunta oli sama. Uutta, euforista tarmoa täynnä hän nojautui mustan tamman kaulalle ja antoi sen vaihtaa laukan matkaavoittavaan neliin, johon liikutukselta laiminlyödyllä hevosella ei tosin riittänyt puhtia aivan yhtä pitkään kuin monella muulla tallin hevosella. Kavioiden jyly yhdistettynä ukkosen kaukaiseen jyrinään oli kutsuvaa, ja maisema viuhui upeana, vihreänä nauhana ohi. Taivaalta tipahteli vesipisaroita, mutta Olivia ei ollut niistä moksiskaan: tänään hän ei yrittäisi tehdä vaikutusta Pauliin. Tänään hänellä oli jotain aivan muuta mielessään.

Tyttö viittoi eteenpäin vilkaistuaan olkansa yli ja napautti pohkeillaan tamman kylkiä heidän lähestyessään vanhaa kiviaitaa. Silly loikkasi yli kuin kenguru valtavalla ilmavaralla ja jatkoi aavistuksen rauhallisemmassa laukassa. Ilmansuunta oli oikea, mutta maastoesteet jäisivät piiloon kauas oikealle. Olivia ei ollut menossa sinne tänään.

Edessä oletettavasti siintävä maastoesterata sai Katerinan jalat tuntumaan hyytelöltä. Hän ei tuntenut maastoa, ja oli varma, että viimeistään esteet nähdessään Aleksei villiintyisi ja kiidättäisi hänet ties minne. Tästä vannoutuneena Katerina kiristi ohjia ja sai laukkaavan hevosen loikkimaan kootusti turpa ryntäissä kiinni. Se yritti totta vie kaikkensa ratsastajansa omituisten, kovien apujen kanssa. Katerina muksautti jaloillaan hevosta eteenpäin ja sai aikaan tikkaavaa, kiireistä laukkaa ja kuolaintuntumaa vasten taistelevan hevosen. Aleksei heitti päätään ylös hetkellisesti, mutta nainen ei tajunnut vihjettä. Ratsastajan koko olemus oli jännittynyt.
”Mene vain edeltä”, hän huokaisi Olivialle miettiessään, miten koskaan saisi hölmön lipizzansa yli kiviaidasta. Aleksei tuskin oli koskaan nähnyt maastoestettä, ja rataesteillä hevosen ainut huvi tuntui olevan puomien pudotteleminen ja kolautteleminen. Katerina piti esteistä, mutta ei sillä hevosella.

”No niin, Aleksei, nyt et sitten pelleile”, nainen kuiskutti hevoselleen kevyttä uhkaa äänessään. Jos hän putoaisi, kaakki joutaisi kyllä makkaratehtaalle. Kimo tunsi kannukset kyljissään ja ampaisi villiin laukkaan, jollainen ei olisi sopinut muualle kuin maastoon. Yleisölle sitä ei sopinut esitellä. Esteen nähdessään Aleksei heilautti päätään ylös ja kiri laukkaansa edelleen. Katerina tarttui varmuuden vuoksi hevosensa harjaan ja kannusti ratsua kohti aitaa. Se näytti onneksi matalalta, mutta hän oli varma, että säikky hevonen kieltäisi. Niinpä ratsastaja oli jäädä jälkeen hypyssä, joka vastoin kaikkia odotuksia sujui mainiosti ponnistus- ja laskeutumispaikkaa myöden. Aleksei oli kyllä, vastoin Katerinan tietämystä, tottunut maastoillessaan erilaisiin esteisiin, kuten ojiin, jokiin ja pieniin runkoihin. Varsinaisilta maastoesteiltä sillä ei ollut enempää kokemusta.

Yllättyneenä ja varsin iloisena Katerina taputti hevosensa kaulaa. Kun suurin hämmennys oli laantunut, hän etsi katseellaan Sillyn ja Olivian pitkälle ehtineen hahmon ja kannusti nyt entistä rohkeammin Alekseita eteenpäin. Se tajusi vihjeen ja laukka-askel muuttui paitsi pyörivämmäksi, myös reippaammaksi. Pää taivaissa hevonen lähestyi toista ratsukkoa hitaasti, mutta varmasti. Katerina ei nähnyt enempää esteitä ja alkoi epäillä tulleensa huijatuksi. Mihin he olivat menossa?

Olivia kaarsi Sillyllä laajan puoliympyrän, kun tajusi Katerinan jääneen matkasta. Jestas, mikä nynnerö.
"Tule jo!" hän haukahti pidätellen hypähtelevää hevostaan, joka otti korkeita askelia polvikorkuisessa, heinäisessä kanervikossa, joka reunusti polkua. Hän odotti silmiään pyöritellen ja kärsimätöntä elekieltä hyödyntäen, että toinen ratsukko saavuttaisi heidät ja antoi sitten mustan tamman jatkaa laukkaa.
"Mikä kestää? Etkö uskalla laukata vai?" hän tivasi ivaten ja yritti saada Sillyn laukkaamaan lähellä Alekseita, kenties kirittämään oria kilpailemaan. Se oli parasta huvia.

”Anteeksi, ettei minulla ole allani täysiveristä”, Katerina kommentoi jaksamatta edes etsiä ystävällistä äänensävyä ja pyöräytti silmiään mulkerolle. Miksi hän koskaan oli ottanut pestin vastaan? Olivian kaltaista hirviötä ei kukaan jaksanut kauempaa. Ehkä se oli syy lastenvahdin hankinnalle. Hän päätti kuitenkin yrittää vielä, ei hän kai voisi hylätä lasta maastoonkaan. Tosin Olivia tunsi sen häntä paremmin ja selviäisi kyllä yksinkin tallille.
Aleksei hypähteli hetken enemmän ylös- kuin eteenpäin, kun Silly tuli vierelle juoksemaan. Se ampaisi sitten kovaan neliin, mikä ei vetänyt ollenkaan vertoja täysiveriselle, joka oli jo rotunsa puolesta luotu juoksemaan. Typerä lipizza. Missä hänen Philadelphiansa oli, se ei olisi jäänyt toiseksi mokoman lellipennun lahjaponille. Katerina seisoi jalustimilla ja yritti parhaansa saada kimon vielä kovempaan vauhtiin. Ei auttanut hakata piiskalla, se vain sai pienen hevosen heittämään takapäätään ja melkein kompastumaan jalkoihinsa siinä samassa. Jälleen yksi hyvä syy siihen, miksi Aleksei sopi vain koulukentälle.
”Mihin olemme menossa?” Katerina yritti kysyä tuulen läpi jälleen kauempana juoksevan hevosen ratsastajalta. Hän ei uskonut enää sanallakaan maastoesteisiin.

Silly hyppi ohjaa vastaan ja otti kaoottisia laukan ja nelin sekaisia askelia. Hetken Olivia mietti kaatuisiko tamma ja tunsi vatsansa muljahtavan. Se kuitenkin tavoitti tasapainonsa, puri kuolainta ja kisasi lipizzaa vastaan. Tyttö heitti olkansa yli Katerinaan säälivän katseen hohtavan pinkki ponihäntä perässä luikerrellen.
"Eikö sinulla ole varaa oikeaan hevoseen?" Ei luulisi sen olevan syynä, sillä Katerinalla taisi olla rikkaat vanhemmat, jotka maksoivat edelleen kulut, vaikka nainen oli jo ikivanha - epäreilua - mutta miksi joku valitsisi tietentahtoen jonkin pienen töppöjalkaisen köpöttelyhevosen?
Olivia pyöritteli raskaasti silmiään, kun hidastelija tivasi heidän määränpäätään.
"Oletko tyhmä vai muuten vain hidas?" hän napsahti ja kääntyi katsomaan merkitsevästi taakseen. Eiköhän Silly osaisi valikoida tiensä ilman häntäkin hetken, "maastoesteille, vai pitääkö se tavata sinulle? Kannattaisiko vaikka käydä joskus kentän ulkopuolella, ihmeen nössö?"

Katerina oli osannut odottaa Aleksein saavan haukkuja. Olivia mahtoi vain olla kateellinen, kun hänen typerällä elikollaan ei voinut edes kilpailla. Silly ei ollut esittänyt Katerinalle yhtäkään hyvää syytä uskoa, että se olisi taitava. Kyllähän se juoksi, tietenkin, mutta siihen se sitten taisi jäädä. Hänen Alekseinsa sentään tulisi valloittamaan kouluradat vielä jokin päivä. Turha kai asiaa oli kertoa toiselle, se taisi olla itsestään selvä. Sitä paitsi hänen varallisuutensa ei kuulunut tytölle pätkän vertaa.
"Pitäisit huolen vaan siitä omasta hevosestasi", hän vastasi ristiriitaisin tuntein. Teki mieli vain hylätä Olivia ja palata tallille, sillä maastoratsastus vaikutti hetki hetkeltä huonommalta idealta. Samalla hän halusi huutaa ja tapella toisen kanssa, mutta tiesi tytön vaikutusvallan. Tuo valehtelisi hänestä huonon lastenhoitajan ja hän menettäisi vasta alkaneen pestinsä. Sillä hetkellä sekin tuntui hyvältä ajatukselta.
"Sinun hevosesi ei taida edes mahtua kentälle, urpo", Katerina mumisi silmiään pyöritellen takaisin toisen kuittailuille. Sillyllä oli virtaa eikä sellainen suuri askelinen hevonen varmasti näyttäisi hyvältä isollakaan kentällä. Aleksei yritti parhaansa viilettäessään töppöjalkojensa kanssa täysiveriseen perässä. Se sopi Katin mielestä kouluratsunsa paremmin ja sellainen harrasteratsuille sopiva maastoilu oli hevosen taitojen vähättelyä. Ehkä hänen oli tyydyttävä kohtaloonsa ja seurattava Oliviaa maastoesteille.

"Uuuuu, auts", tyttö huokasi sarkastisesti ja pyöritteli taas kerran silmiään, kun hoputti puhaltavaa Sillyä. Hän oli suunnannut tallilta pohjoiseen, joten heidän pitäisi päätyä jossain välissä suurin piirtein samalle reitille, jota hän käytti aikaisemmin. Jos Katerina ei koskaan käynyt maastossa, tuskin mokoma imbesilli huomaisi, etteivät he olleet maastoesteille vievällä reitillä. Nummimaa oli vilissyt ohi ja alkoi sulautua metsikköön, jossa musta tamma hidasti raville. Peltoja rajaavat aidat olivat olleet yhtä tuskaa pimeässä, mutta nyt ne olisivat varmasti lastenleikkiä: ja maastoesteitähän he etsivät.
Silly näki mörköjä puiden varjossa ja otti vauhdikkaita sivuaskelia. Olivia murahti sille ärtyneenä ja potkaisi tammaa pohkeella muistuttaakseen sitä oikeasta suunnasta. Se palasi raviin korviaan käännellen ja sieraimet suurina puhkuen.
"Mikset maastoile?" hän päätti kysyä epämiellyttävältä seuralaiselta, sillä epämiellyttäväkin seura oli tyhjää parempaa, ja tyttö halusi harhauttaa itseään säpsyvästä hevosestaan.

Nummien muuttuessa metsäiseksi, Kat pidätti nelistä innostunutta oriaan voimakkaasti, jotta sai sen raviin. Aleksei olisi varmasti nelistänyt metsässäkin innoissaan, vaikka olisi väistämättä jossakin välissä kompuroinut ja pahimmassa tapauksessa kaatunut puunrunkoon tai kiveen. Lipizza oli varsin naiivi, mitä tuli tien tarkkailuun ja sillä olevien esteiden väistämiseen. Hevonen puuskutti ja pärski taistellen ohjaa vastaan, olihan neli ollut paljon mukavampaa. Se reagoi vahvasti Sillyn säikkymiseen ja hypähteli mieluusti samaan suuntaan tamman kanssa, vaikka ei ollut nähnytkään mitään jännittävää. Kat taisteli tasapainonsa kanssa ja kannusti oria eteenpäin jännittyneenä. Olivian kysymys ei olisi voinut tulla parempaan aikaan.
”Aleksei ei ole varsinaisesti maastoratsu”, hän vastasi taistellessaan säpsyvän ja vauhtia hakevan hevosensa kanssa. Oli tarpeeksi vaikeaa pidättää hevosta, mutta sen lisäksi oli oltava alati varuillaan, mikäli se keksisi jotakin pelättävää. Apuja vastaan hangoitteleva, pienikokoiseksi hevoseksi vahva Aleksei ei ollut leppoisa ratsastettava.
”Tämä ei kehitä sitä kilpailuja varten. Kouluharjoitukset ovat järkevämpiä”, Kat sanoi painokkaasti ja nyökkäsi. Siksi hän siis ratsasti vain kentän ja maneesin turvassa. Ei hän pelännyt pientä ratsuaan ja tuon oikkuja.
”Onhan tämä ihan kivaa vaihtelua”, naisen oli myönnettävä, vaikka hän ei ollut ihan varma seisoiko vakaasti sanojensa takana. Nummineli oli ihanaa, kun edessä ei ollut ihmeellisiä esteitä, eikä Aleksein kanssa tarvinnut alati käydä tahtojen taistoa siitä, kumman mielen mukaan mentiin.