Maasto tutuksi

Entisen poliisihevosen kanssa ei tosiaan tarvinnut pelätä, saisiko vieraan maastokaverin syliin, jos jotakin yllättävää tapahtuisi. Ei sillä, Teddy oli kyllästynyt kaikkeen yllättävään. Vuoden takainen onnettomuus oli jotakin, mitä hän ei tahtonut toistaa, mistä hyvästä kaikki maastolenkit suuntautuivat nykyään ratsastuspoluille ja avoimille, reheville nummille, jossa ei ollut moottoriajoneuvojen liikennettä.
"Tämä on mukavaa seutua, joten mihinpä täältä tarvitsisikaan lähteä", Teddy naurahti. Hän oli pitänyt Northumberlandista alusta saakka kovasti, eikä voinut enää kuvitellakaan muuttavansa muualle. Hän viihtyi pohjoisessa kerrassaan loistavasti. Tämä oli kaunista aluetta.
"Sheffieldistä päin, joten en minäkään kovin kauas ole harhaillut. Muutaman tunnin pohjoiseen päin vain", mies kertoi naurahtaen. "Tosin ehkä palaan vielä joku päivä asuttamaan lapsuudenkotiani. En tosin vielä, se on hieman turhan syrjässä lasten koulunkäyntiä ajatellen." Ehkä parinkymmenen vuoden päästä, kun he tahtoisivat omaa rauhaa Gabriellen kanssa.

Lance nyökylleli myöntävästi, vaikka hän toisinaan kaipasikin nähdä jotain muutakin kun tuttuja kadunkulmia ja samoja räkäpäitä mitä täytyi keskustan puistoissa patistella. Saattaisihan hänellä tulla koti-ikävä, jos muuttaisi jonnekin muualle, mutta moiselle ei ollut syytä.
"Aivan, ei sekään kaukana ole." Lance totesi. "Jokin maaseutu tila vai?" Mies kyseli toisen puhuessa lapsuudenkodistaan. "Itse en ihan vanhempieni ahtaaseen kaupunkitaloon haikaile." Hän naureskeli.

"Ei suinkaan. Sopiva ajomatka lastenkin kanssa taitettavaksi", Teddy vakuutti. Ajomatka ei tuntunut liian pitkältä, vaikka kyydissä olikin kaikkeen tyytymätön vauva. Kyllä sen silti ajoi, jotta saattoi viedä lapset isoisänsä luokse. Mies ei tuntunut edes itse tiedostavan, miten paljon puhui lapsistaan ja perheestään. Ehkä valmentautujien naurussa oli syytä - ehkä hän todella voisi kääntää minkä tahansa keskustelun poikaan ja tyttäreensä.
"Vanha omakotitalo tiluksilla", Teddy nyökkäsi Lancen päättelyille. Ei hänkään olisi kaupunkiin kaivannut, mutta keskustasta syrjäinen kartano valtavine maineen ja pihassa olevan suuren tallinsa kera oli ihanteellinen. Ajatella, ettei hän ollut vielä muutama vuosi sitten suostunut käymään kartanolla kuin pakotettuna. Niin moni asia oli muuttunut sen jälkeen.
"Hyvähän se vain on, ettei haikaile pois sieltä missä on. Helppo olla tyytyväinen omaan kotiin", mies naurahti.

Perheelliset tosiaan pitivät lapsistaan puhumisesta, eihän lapseton sinkku mies siihen osannut täysin samaistua, mutta ei perhe elämästä kuuleminen ollut mitenkään ikävää. Mahtaisiko hänkin olla jo isä, jos ei olisi keskittynyt uraansa niin kovasti vanhempiensa mieliksi?
"Niin on." Lance myöntäili Teddyn sanoihin. "Onko tämä maastoreitti muuten kuinka pitkä?" Mies yllättäen muisti kysyä, hänellä ei ollut edes aavistusta kuinka pitkästi olivat jo kulkeneet kaiken sen ruppattelun ohessa.

Teddy kurotti rapsuttamaan Tinyn niskaa, kun ruuna ei räpäyttänyt silmäänsäkään kaatuneelle puunrungolle metsän puolella. Hieno poika. Hän unohti aina välillä, miten herttainen ja hurmaava valtava puoliverinen olikaan, vaikka ruuna olikin samaan aikaan kovin yksinkertainen otus. Tiny oli tyytyväinen vähään ja sopeutui vaivatta mihin tahansa, mikä oli vain hyvä hevosen sairaskertomuksen myötä. Kun oli jatkuvasti karsinalevossa, oli hyvä, ettei hevonen ollut kaikista energisimmästä päästä ja hetimmiten kiipeämässä seinille.
"Täältä pääsee montaa eri polkua pitkin takaisin tallille", Teddy vastasi hymyillen. "Hevosenkengät vievät aina suorinta tietä takaisin tallille." Väreillä merkityt maastoreiteillä takasivat, ettei kukaan eksynyt ainakaan kovin helposti, ja hevosenkenkiä seuraamalla löysi aina sen käännöksen, joka vei lähemmäs tallia. Helppoa ja vaivatonta!
"Täällä on mahdotonta eksyä, ellei lähde vaeltelemaan peltojen halki tai teitä pitkin, tai vaihtoehtoisesti nummille ristiin rastiin. Jos pysyy hoidetuilla reiteillä, takaisin löytää aina. Minä yleensä kierrän vihreitä merkkejä pitkin. Siitä tulee jokin kymmenisen kilometriä kaiken kaikkiaan. Sopiva tunnin tai hieman vajaan lenkki, siitä riippuen miten vauhdilla tulee mentyä."

Lance kuunteli Teddyn kertoessa maastoreitin eri poluista ja kuinka ne oli merkitty. No tämäpä oli jotain mitä hän ei ollut ennen nähnyt. Pikku ratsastuskoulun lähellä ollut maastoreitti oli ollut vain muutaman kilometrin pituinen ja sitä oli saanut kiertää ympäri usemman kerran ennen kuin oli tyytyväinen. Me olemme paratiisissa May, mies ajatteli itsekseen silitellen ruunan kaulaa siinä ohella.
"Varsin nokkela systeemi." Lance kehui vilkuillen nyt mielenkiillonna vastaan tulevia merkkejä. "Kymmenen kilometriä kuulostaa hyvältä, voisimme mennä sen." Mies vielä lisäsi kuulemansa perusteella. "Onko teidän tapana mennä rauhallista tahtia ja nautiskella maisemista?"

Teddystäkin systeemi oli suoranaista nerokkuutta, mutta sitä vaadittiin, kun kyseessä oli näin suuri talli täynnä asiakkaita. Työntekijöiden kaikki aika menisi eksyneitä ratsukoita etsiessä, jos maastoreittejä ei olisi merkitty mitenkään. Nyt ohjeet olivat niin yksinkertaiset, että niitä seurasi kuka tahansa.
"Se on tainnut tulla kehitetyksi tarpeesta", mies naurahti. "Täällä on useampi ratsukko ollut silloin tällöin hieman hukassa, eikä puhelinkaan löydä aina verkkoa, joten karttasovelluksista ei ole apua." Nummilla ajautui herkästi katvealueelle, eikä Englannin maaseudun kännykkäverkon kattavuus muutenkaan hurmannut luotettavuudellaan. Katvekohtia oli kaikkialla.
"Minä olen nykyään kovin rauhallinen ratsastaja", mies tunnusti hymy huulillaan. "Olen saanut tarpeekseni vauhdista kaikkien vuosien aikana esteradoilla. Mutta en toki laita pahakseni ajoittaista laukkaa maastossa." Kuka muka olisi? Maastossa oli mukava ottaa silloin tällöin pätkä reippaampaa laukkaa. Mikään tuskin koskaan pääsisi niin lähelle lentämisen tunnetta.

"Hyvä tietää." Lance hymähti Teddyn kertoessa katvealueista. Oli siis hyvä varautua, jos lähti hortoilemaan pois merkityltä polulta. "Ehkä lainaan töistä radiopuhelinta, jos ikinä lähden vaeltamaan ja pyydän jonkun partion apuun hädän iskiessä." Mies naureskeli.
Teddy ei ollut kuulemma enää niin villi ja vapaa, joka puolestaan oli täysinäinen vastakohta Lancelle. Toinen ei kuitenkaan kieltänyt pitävävnsä satunnaisista laukkahetkistä maastossa. "No siinä tapauksessa." Lance hymähti maiskauttaen pari kertaa Maylle ja joutuen hieman herättelemään naupauttamalla kylkiin, jotta ruuna nosti vauhtiaan keinuvaan laukkaan. Entinen poliisihevonen oli tottunut pääsemään helpolla ravaamalla pitkin Hexhamin katuja, joten May osasi olla hieman laiska kun siltä pyysi vauhtia.

"Siinäpä vasta suunnitelma", Teddy naurahti. Hän saattoi vain kuvitella, miten hilpeä moinen radiopuhelu olisi. 'Hei, harhailin hevoseni kanssa jonnekin. Täällä kasvaa paljon puita ja vihreää nurmea, tulkaa hakemaan pois!' Tosin ehkä Lance ammattilaisena osaisi olla eksymättä - tai ainakin antaa tarkat ohjeet pelastajilleen, jos jostakin syystä harhailisi kadoksiin. Hän oli kuullut kaikenmoiset reittiohjeet valmentautujiltaan vuosien varrella. Välillä todella kuulosti siltä, että ihmiset olettivat tulevansa löydetyiksi, jos sanoivat seisovansa kuusen vieressä. Sääli vain, että kuusia kasvoi siellä täällä. Mies istui syvälle yleissatulaan ja valmisteli laukannoston, ettei Tiny kompuroisi tai innostuisi häseltämään. Välillä hänestä tuntui, että hän istui jälleen nuoren hevosen selässä, kun otti huomioon, miten rautalangasta kaiken sai Tinylle vääntää. Suuri ruuna siirtyi energiseen laukkaan pienellä avulla ja nakersi kuolainta tyytyväisenä suussaan. Tinyä vieläkin reippaampi tahti ei olisi haitannut lainkaan, siinä missä selässä istuva mies näytti oikein tyytyväiseltä tahtiin tällaisenaan.
"May meinaa, ettei tarvitsisi tehdä ihan näin kovasti töitä?" Teddy naurahti tuulen yli pyytäessään Tinyltä laukanvaihtoa. Parempi tarjota hevoselle tekemistä, ennen kuin ruuna päättäisi purra kiinni kuolaimeen ja kiihdyttää oma-alotteisesti vauhtiaan.

Tuulen humistessa mukavasti korvissa vilkaisi Lance oliko Teddy lähtenyt leikkiin mukaan. Tinylle ei anakaan ollut vaikeaa nostaa hieman vauhtia. "Juu hän ei ole yhtä hurjapää kuin minä. Kaupunginkaduilla hän on päässyt pelkällä ravilla." Hän vastasi naurahtaen. Toki poliisitallin kentällä oltiin treenattu laukannostoja ettei se ihan ratsulta unohtuisi, jos takaa-ajo tilanne sattuisi, mutta Mayn lyhyen uran aikana ei ruuna ollut päässyt rikkolisia jahtaamaan.
"Ehkä siksi hänestä voisi tulla hyvä kouluratsu." Lance totesi etsien huonoista puolista sen hyvän.

"Niinpä tietenkin", Teddy naurahti. Nyt kun hän asiaa mietti, hän ei ollut koskaan nähnyt ratsupoliisien laukkaavan päättöminä pitkin katuja. Hevoset kulkivat aina rennossa käynnissä tai rauhallisessa ravissa, jos enemmän vauhtia kaivattiin. Ei ihme, ettei Maytä huvittanut kiihdytellä turhaan vauhtiaan nytkään. Kun ratsastuspolun laaja kaarre lähestyi, Teddy pidätti hevosen ravin kautta käyntiin, vaikka Tiny vastustelikin pidätteitä kaula kaarella tepastellen. Ei sopinut sännätä aivan sokkona kaarteisiin, kun koskaan ei voinut olla varma siitä, mitä toisella puolella oli.
"Varmasti", mies nyökkäsi. "May pystyy varmasti mihin tahansa. Saat siitä itsellesi hienon kouluratsun ja ehdottomasti luotettavimman maastokaverin, jota tällä tallilla on nähty." Oli vaikea kuvitella, että entinen kouluratsu säikkyisi mitään, mikä maastolenkillä voisi tulla vastaan. Hän oli muutaman kerran joutunut todella navigoimaan hevostensa kanssa, jotta oli päässyt ohi puimurista, käynnissä olevasta traktorista tai muusta hevosia syövästä hirvittävästä maatalouskoneesta.

Kaarteen tullessa vastaan Teddy hidasti vauhtia Tinyn kanssa Lancen tehdessä samoin ja May tietenkin mielissään laskeutui ravin kautta käyntiin. Ruuna jopa pörähti tyytyväisenä, kuin olisi kovastakin työstä suoriutunut, tosin Lance pyöräytti ratsulleen vain silmiään, laiskuri.
"No johan, moinen maine se vasta olisikin jotain." Lance hymähti. "Mutta tiedän jonkinverran poliisihevosten koulutuksesta, voin helposti näyttää kikkoja pelkojen poistoon, mutta toki se myös riippuu hevosesta toimivatko ne." Mies totesi samalla kun he kulkivat rauhassa kaarteeeseen.

May tuntui tosiaan onnelliselta rauhallisemmasta tahdista, mikä huvitti Teddyä. Hän näki harvoin hevosia, jotka olivat tyytyväisiä voidessaan vain kävellä ja ravata paikasta toiseen, mutta totuuden nimissä hän lähinnä valmensi kilparatsuja, jotka olivat jo ruokintansa puolesta äärimmilleen viritettyjä energiapakkauksia.
"Siitä olisi epäilemättä apua monelle", mies naurahti, "mutta valitettavasti ihmisten ylpeys taitaa tulla avunpyytämisen eteen. Monet tuntuvat ottavan sen suorastaan henkilökohtaisena loukkauksena, jos heitä erehtyy neuvomaan." Joskus niitä sankareita näki jopa valmennuksissa, mikä oli aina yhtä kummallista. Miksi tulla valmennukseen, jos ei tahtonut saada neuvoja siihen, mitä tehdä jatkossa paremmin?

Teddy totesi varsin todellisen tosiaasian. Hevosten omistajienkin täytyi olla yhtä avoimia oppimaan, kuin hevonenkin. Jotkut eivät ottaneet neuvoja mielellään vastaan.
"Niinhän se on." Lance totesi, mutta loppujen lopuksi se oli moisten ihmisten oma ongelma ja ilmeisesti nuo olivat valmiita elämään ongelmiensa kanssa, eikä moinen hänen elämäänsä liikuttanut joten siinäkös olivat.
Tietenkin asia oli täysin eri työajalla, hänen todellakin täytyi välittää muiden ihmisten ongelmista ja ratkaista ne, halusivat nuo sitä tai eivät.

"Valitettavasti", mies hymähti. Hän ei voinut ymmärtää sitä, sillä tietenkin apu oli aina parempi kuin ongelma, jota ei saataisi korjattua. Ylpeys oli paha kompastuskivi niin monessa mielessä, mutta varsinkin suurten eläinten kohdalla siitä ei koskaan ollut mitään muuta kuin haittaa.
"Sinäkin olet tainnut nähdä sitä töissäsi ihan riittämiin?" Mies arvasi. Oli helppo kuvitella, ettei ihmiskunnan nurja puoli ollut jäänyt näkemättä poliisina työskentelevältä. Hän ei tahtonut edes ajatella, mitä kaikkea Lance oli joutunut työssään kohtaamaan, sillä kaikki eivät suinkaan olleet iloisia poliisin näkemisestä - kaikista vähiten perjantain ja lauantain välisenä yönä pubista palatessaan.
"Onneksi on eläimiä tasapainottamassa kaikkea. Mikään ei kyllä tuo hymy huulille samaan tapaan kuin eläinten pyyteetön rakkaus", Teddy totesi taputtaen Tinyn kaulaa, kun ruuna ei jäänyt tuijottelemaan pystyyn kuivunutta pensasta.

"Kyllä ihan kyllästymiseen asti, tuskin olisin poliisi, jos en ratsupoliisiksi olisi päässyt." Lance totesi päätään pudistellen. "Meillä on monta niin sanottua tuttavaa, joita saa viikonloppuisin olla taluttamassa paarinnurkilta ja kapakkatappeluista partioauton kyytiin." Mies totesi naurahtaen.
"Älä muuta sano." Hän oli täysin samaamieltä eläinten rakkaudesta ja katseli hymyssäsuin May Dayta siistien tuon harjaa toiselle puolen kaulaa.

"Ne eivät kieltämättä kuulosta mukavilta tuttavilta", Teddy totesi pienesti irvistäen. Kukapa sitä tahtoisikaan aina nähdä samoja kasvoja ongelmissa viikosta toiseen? Olihan siinä toki se etu, että tiesi jo suoraan, millaista henkilöä sai olla partioautoon viemässä, mutta silti. Hän olisi paljon mieluummin uskonut siihen, että ihmiset muuttuivat ja oppivat virheistään. Viimeistään siinä vaiheessa, kun viettivät yönsä putkassa.
"Ravataanko lisää?" Mies ehdotti hymyillen. Tiny tuntui roikkuvan raskaana kädelle, kun tahtoi painaa eteenpäin, eikä hänellä ollut montaakaan kikkaa, millä irrottaa hevosta kuolaimelta näin kävellessä. Ravissa ruuna yleensä keräsi itsekin painoa paremmin takaosalleen, vaikka eipä estehevosesta kouluratsua saisi yrittämälläkään.

"Eivät kyllä, vaikka työkavereiden kanssa hieman naureskellaan, kun jouku on saanut tutun juopon hoidettavakseen." Lance hymähti. Olihan se aina silloin hauskaa, kun itse ei joutunut niihin hommiin.
"Ravataan toki." Lance myöntyi ehdotukseen mielellään ja maiskuttelikin Maylle, joka heräsi kuin omista ajatuksistaan löntysteltyä rauhallista käyntiä eteenpäin. Ruuna oli kuitenkin tyytyväinen ettei Lance pyytänyt tätä laukkaamaan, sitä oli varmaankin tehty tälle päivälle tarpeeksi.

"Varmasti se huvittaa", Teddy naurahti iloisesti. "Parempihan sille on nauraa kuin itkeä." Ehdottomasti elämässä täytyi löytää huvia niistä kurjemmistakin asioista, tai muutoin maailma alkoi näyttää kovin synkeältä. Tiny siirtyi raviin vain pienellä pyynnöllä ja kuten ratsastaja oli ennakoinut, keräsi paremmin painoa takaosalleen nyt, kun sai liikkua reippaampaa tahtia eteen. Teddy rapsutti kimon ruunan harjantyveä hymy huulillaan. Hänen pitäisi maastoilla useammin, sillä tämä oli kerrasta toiseen yhtä mukavaa. Miksi hän pysyttelikin niin kaukana satulasta?
"Onko aikomuksenasi kilpailla Maylla vai tahdotko vain harrastaa kouluratsastusta omaksi iloksesi?" Mies kysyi hymyillen Lancelta. Olihan sekin ihan hauska puheenaihe. Kaikki eivät tahtoneet kilpailla, siinä missä toiset elivät vain niitä hetkiä varten, kun pääsivät tuomariston ja yleisön eteen esittelemään kehitystään ja kykyjään.

Ravin nostettua otti Teddy puheekseen Lancea hieman harmittavan puheenaiheen, mutta ei hän halunnut näyttää kurjaa mieltään päälle päin.
"En oikein tiedä, pitää hieman katsoa onko meistä ensinnäkään mihinkään." Lance totesi hymähtäen, ei hän todellakaan ollut ajatellut kilpalutasolle ryhtymistä Mayn kanssa. "Toki unelmoinen nuorempana kisauraa, mutta vanhemmat olivat hieman toista mieltä." Hän totesi hymähtäen kuivasti.

"Olen varma, että voitte ainakin osallistua ympäri vuoden Rosingsissa järjestettäviin alueluokkiin", Teddy vastasi hymyillen. Kyllä niihin riittäisi taitoja jokaisella, jonka tekisi mieli päästä kokemaan kilpailuja silloin tällöin.
"Vanhemmilla on monesti sellainen vaikutus", mies totesi nyökäten. Hänen kohdallaan tilanne oli ollut päinvastainen, kun kotoa oli ollut tarjolla enemmänkin kannustusta kilpailemista kohtaan kuin hän olisi koskaan pyytänyt. "Odotan jo itsekin kauhulla, mitä lapseni päättävät tehdä muutaman vuoden päästä." Matthew rakasti jo nyt poniaan niin kovin, ettei ollut vaikea kuvitella taaperon olevan innolla mukana lastenluokissa muutaman vuoden päästä, kun lapsi päästettäisiin ratsastamaan eikä vain istumaan kärryille, kun hän ajoi ponia.

"Niinkö?" Lance kysyi, hän itse ei ollut niin varma, eikä Teddykään kyllä ollut nähnyt häntä kentällä Mayn kanssa, mutta saattoihan valmentajilla olla jonkinlaista silmää tälläisille asioille?
Lance nyökytteli ollessaan samaa mieltä vanhempien vaikutus vallasta. Kyllä hän vanhempiaan rakasti, mutta ei se tarkoittanut, että hän olisi kaikessa samaa mieltä heidän kanssaan. "Ryhdyt varmasti mielellään heidän valmentajaksi, jos hevostelu periytyy heillekin." Lance totesi naurahtaen. Tuollaisen isän hänkin olisi itselleen halunnut.

"Varmasti", Teddy nyökkäsi hymyillen. "Ei mikään estä osallistumasta pieniin luokkiin hauskanpidon nimissä." Hän uskoi vakaasti, että jokaiselle hevoselle olisi hyötyä siitä, että omistaja veisi hevostaan silloin tällöin tuomareiden eteen kouluradalle. Ei siellä tarvinnut sen ihmeempiä tehdä kuin esitellä kaikki kolme askellajia, pysähdys ja peruutus, ja siitä olisi jo apua kannustamaan sileätyöskentelyn kanssa.
"Enpä tiedä", mies naurahti. "En tiedä voisinko katsoa vierestä, kun he ratsastavat. Hevosten ja ponien kanssa sattuu ja tapahtuu. Olisin vielä se hysteerinen poni-isä kentän laidalla, joka hätääntyy kun poni ottaa puolikkaan sivuaskeleen." Ehkä ei, mutta kukapa tiesi. Sen hän ainakin tiesi varmaksi, ettei antaisi omien toiveidensa hevosten suhteen tulla lasten ja hänen väliinsä, kuten oman äidin kanssa oli vuosikausia käynyt. Hänen poikansa ja tyttärensä saisivat kilpailla, jos tahtoisivat, ja olla kilpailematta, jos se ei olisi lasten mielestä mielekästä. Matthew ja Amelia saisivat olla menemättä lähellekään hevosia, jos lapset mieluummin pysyisivät kaukana tallilta.

Lance naureskeli Teddyn kuvitellessa itsensä sen hysteerisen isän saappaisiin, joka hätääntyi pinimmästäkin vaaratilanteesta. Hän kuitenkin uskoi toisen ymmärtäessä hevosten päälle osaavan erottaa turhat vaaratilanteet oikeista. Siitä syystä hän ei ollut halunnut omien vanhempiensa tulla katsomaan nuorempana harjoituksia, kun he eivät hevosihmisiä olleet. Tietenkään se ei ollut vanhempia estänyt.
"Toivottavasti et kuitenkaan." Lance hymähti. "Minkä ikäisiä lapsesi ovat?"

Teddy oli varma, ettei Lance ollut ainoa, joka ilmaisi moisen toivomuksen. Hänen vaimonsa tulisi hulluksi, jos hän alkaisi hysteeriseksi poni-isäksi. Gabrielle saattaisi tosin tulla myös hulluksi siitä, jos hän alkaisi kovin yli-innokkaaksi poni-isäksi. Ehkä hänen pitäisi vain olla todella rauhallinen poni-isä pienille lapsilleen.
"Poikani Matthew täyttää pian kaksi ja tyttäreni Amelia on vasta nelikuinen", Teddy vastasi lämpöä äänessään. Hänen pienet päivänsäteensä, vaikka Amelia tuntuikin edelleen kiukuttelevan kaikesta kaikille. Ainakaan enää helteet eivät valvottaneet tyttöä, mutta hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö pieni vauva keksisi muita syitä pitää heitä hereillä.
"Ehkä hysteeriseen poni-isään on vielä pari vuotta matkaa", hän lisäsi naurahtaen. Matthewlla tosin oli jo oma poni, joka asui hänen lapsuudenkotonaan. Pian poika pääsisi ratsastamaankin poniaan, jos tahtoisi. Hän epäili, että sitä olisi turha edes kysyä lapselta. Matthew tahtoisi kuitenkin satulaan.